The Project Gutenberg eBook of Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia, by Santeri Ivalo and Kyösti Wilkuna

Omapäinen mies.
Erämaanlinnan puolustaja.
Suomalainen merisankari.
Vesaisen kuolema.
Arkimies sankarina.
"Huomispäivän kuninkaan" apumies.
Taistelevain valtakuntain raossa.
Hakkapeliittain päällikkö.
Pohjolan Leonidas.
Loistossa ja kurjuudessa.
Juhlataistelu.
Käkisalmen puolustus vuonna 1656.

Ensimäinen suomalainen aatelismies.
Sotaisa kirkkoruhtinas.
Ovela kuin kettu.
Loistavien voittojen sankari.
Rautamarski.
Petetty kansanjohtaja.
Iloinen kuoleman porteillakin.
Talonpoikainen ratsumestari.
Jalo veljespari.
Nuori lippujunkkari.
Mustan rykmentin sankarit.

ALKULAUSE.

Nykyään, jolloin koko sivistysmaailma elää Mars-jumalan merkeissä, on syytä palauttaa muistoomme niitä omia urhojamme, jotka kuluneina aikoina ovat vertaan vuodattaneet synnyinmaansa puolesta, piirtäen miekankärjellä nimensä sen historian lehdille. Tasapuolisesti historian kulkua tarkastaessamme on meidän myöntäminen, että sodilla ja miekkamiehilläkin, erittäinkin silloin, kun kalpaan on tartuttu isänmaan puolustamiseksi, on kansojen ja valtioiden kehityksessä enemmän kuin yksistään kielteinen merkitys, kuten nykyaikana ollaan taipuvaiset väittämään. Joka tapauksessa ovat sodatkin — katsoaksemme asiaa yksinomaan persoonallisuuden kannalta — kansojen keskuudessa nostaneet näkyville merkitseviä persoonallisuuksia, joihin meillä on syy tutustua jo yksin kasvattavassakin mielessä. Sillä ovathan tällaiset ahdingon ja tuskan ajat kansain elämässä tilanteita, jotka, jos kohta ne paljon pahaakin saavat aikaan, jännittävät äärimmilleen kansojen ja varsinkin johtoasemaan joutuneiden yksilöiden kykyjä sekä siten, niin sanoaksemme, korkeapaineen alla, lyhyessä ajassa kypsyttävät itsesäilytyksen kannalta lujia ja keinokkaita henkilöllisyyksiä sekä rohkeita ja päättäviä luonteita.

Niin köyhäksi kuin maatamme ja historiaamme tavallisesti sanotaankin, niin ainakaan se ei sitä ole sodan telmeistä. Niitä on maamme ja kahden vieraan rodun väliin puristunut pieni kansamme saanut kestää enemmän kuin moni isompikin kansa. Ja kun esi-isämme ovat useimmista sodistaan saaneet suoriutua omin voimin, vieläpä oloissa, jolloin maan raavain miehistö on ollut vierailla sotatanterilla, niin ovat kansamme muinaiset taistelut olleet juuri erikoisesti omiaan luomaan monikeinoisia ja sitkeitä sotaurhoja. Tällaisissa olosuhteissa on meillä eri aikoina kehittynyt sangen huomattavia talonpoikaisia kansanjohtajia, kuten Wesaiset, Räsäset, Roivaat, Luukkoset ja Tiaiset. Mutta eipä sotahistoriastamme puutu laajempaakin mainetta saavuttaneita sekä suurempia loistotekoja suorittaneita sotasankareita, kuten esim. useat Horn-suvun jäsenet sekä moniaat Kolmikymmenvuotisen sodan urhot.

Sotaurhoistamme, ja varsinkin etäisempään menneisyyteen kuuluvista, mainitsevat aikakirjat useinkin vain ohimennen. He vilahtavat hetkeksi näkyviin ja jälleen katoavat. Näistä miehistä olemme koettaneet luoda vähän ehyemmät, selvemmät kuvat, poimia esille, mitä heistä historia tietää, sekä näiden tosiasiain valossa ja niitä vapaassa kaunokirjallisessa kertomuksessa mahdollisimman tarkoin noudattaen, esittää kuvattavain luonteet ja elävöittää heidän toimintansa. Toiset soturit tunnetaan jo historiastamme vähän tarkemmin; heidätkin olemme eri kuvauksissa koettaneet tuoda tuttavallisempina lähemmäs lukijaa.

Menneiden aikojen suomalaisia sotureita kuvattaviksi valitessamme olemme pitäneet silmällä, että kaikki ovat synnynnäisiä suomalaisia, josta syystä tästä teoksesta onkin jäänyt syrjään eräitä kotimaamme historiasta kylläkin tunnettuja merkkimiehiä, kuten esim. Knuutti Posse ja Pontus Delagardie, koska nämä eivät ole olleet oman maamme lapsia. Eri aikakausien kotimaisista soturinimistä taas olemme valinneet edustavimmat, samalla pyrkien esittämään pikapiirteisen kuvan heidän ympäristöstäänkin sekä sen ajan hengestä, jossa he ovat toimineet.

Olemme ryhtyneet tähän työhön siinä toivossa, että tämä jalojen esi-isiemme urhosarja taas uudelleen kumpujensa yöstä astuneena kehottaisi jälkeläisiänsä samaan uhraavaisuuteen isänmaan puolesta kuin mihin he aikoinaan olivat vereen ja henkeen saakka valmiit, — toivossa, että tämä näin syntyvä vaatimaton "sankarien muisto" opettaen ja kasvattaen kansalaisiamme ja nuorisoamme miellyttäisi.

ENSIMÄINEN SUOMALAINEN AATELISMIES.

MATTI KURKI.

Pirkkalaiset olivat suuren saaliin kera palanneet Lapin retkeltä, viettääkseen joulujuhlaa omaistensa luona. He olivat nyt aluksi pysähtyneet kotiintulomaljoja juomaan päällikkönsä, Matti Pirkkalaisen luo Laukon taloon.

Parikymmentä miestä istui heitä suuren honkapöydän ympärillä, jonka yläpäähän Matti itse oli asettunut. He olivat kaikki parrakkaita ja vereviä miehiä ja kun he olivat vasta ottaneet tulokylvyn, hohtivat heidän kasvonsa sitäkin nuorteammilta. Puettuina oravannahoilla reunustettuihin kallisarvoisiin nuttuihin, joita monet hopeasoljet koristivat, näyttivät nämä soturikauppiaat kaulaketjuineen mahtavilta ylimyksiltä. Ja mahtaviapa he olivatkin, sillä heillä oli miltei rajaton valta laajan Perä-Pohjan yli, jonka rikkaudet virtasivat heidän kassakirstuihinsa.

Avaran isäntätuvan seinähirret, jotka aikoinaan oli kuletettu Pyynikin hongistosta, hohtelivat punaisenruskeina pihkaisten sainioiden valossa, joita oli pistetty seinärenkaisiin ympäri huonetta. Liedellä, joka oli rakennettu keskelle tupaa, kiehui hirvenlihaa vaskikattiloissa ja vartaissa kärisi suuria kinkkuja vierasten ilta-ateriaksi. Lieden ja sainioiden savun nieli ahnaasti avara lakeinen, joka oli näkymättömissä pyörteilevän savupilven takana.

Isäntätupia oli Laukossa kolme. Ensimäisen oli rakentanut Matin isoisä ja sen jälkeen olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa kumpikin valtaan päästyään rakentaneet itselleen uuden isäntätuvan. Tuon isoisän isä oli ollut mahtava mies, joka oli kuninkaana hallinnut koko Satakunnan maata aina Länkipohjaan saakka idässä. Siihen aikaan olivat vielä kaikki näillä main olleet pakanoita. Hänen kolme poikaansa olivat päättäneet jakaa laajan perintönsä siten, että laskisivat Länkipohjasta kolme lastua laineille ja missä kunkin lastu pysähtyisi, siihen asettuisi hän asumaan, saaden omakseen ympärillä olevan maan aina puolitaipaleeseen saakka toisten veljien asuntoja kohti. Siten olivat he tehneet ja vanhimman veljen lastu oli pysähtynyt Liuksialan, keskimmäisen taas Laukon kohdalle, mutta nuorimman veljen lastu oli kulkeutunut pitkin Kokemäenjokea aina Teljän kauppalan alapuolelle, jossa se vasta oli rannalle pysähtynyt. Niin oli Matin isoisä perustanut Laukon talon, mutta vanhin veli oli hallinnut kuninkaana Liuksialassa. Nyt oli kuitenkin suvun mahtavuus siirtynyt Laukkoon, sillä Matti, pirkkalaisten päämies, oli mahtavin mies koko laajassa Satakunnassa ja hänen nimensä tunnettiin niin Maunu-kuninkaan hovissa Tukholmassa kuin Lapin tuntureillakin.

"Minä juon terveydeksenne ja onnellisesti päättyneen retkemme muistoksi", sanoi päällikkö ja kohotti huulilleen valtavan juomasarven.

Se lähti kiertämään mies mieheltä ja jokainen lausui sarvea kohottaessaan vastatervehdyksen isännälle. Tämän jälkeen joivat he Pyhän Nikolauksen maljan. Se oli heidän erikoinen suojeluspyhimyksensä, joka taas tälläkin kertaa oli varjellut heitä kaikilta Lapin vaaroilta, niin että syysretki oli päättynyt onnellisesti ja ilman mieshukkaa.

Malja maljalta notkistuivat miesten kielenkannat ja keskustelu kävi vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Yksi kertoi seikkailustaan lappalaiskaunottaren kanssa, toinen taas, kuinka hän lumeen piiloutuen oli saanut selville siitä yli ajavien lappalaisruhtinasten lukumäärän sekä sitten toista tietä rientäen ehättänyt heidän eteensä ja eräässä jokiuoman käänteessä vanginnut heidät yksitellen. Niin ja niin suuret lunnaat oli hän saanut heiltä kiristetyiksi.

Kun oli vielä keskusteltu turkisten hinnoista ja oliko edullisempaa myydä ne Turussa talvehtiville kauppakesteille vai viedä itse Woionmaahan tai aina Lyypekkiin saakka, kysyi eräs miehistä:

"Mutta onkos nyt lähtemistä kevätretkelle Lappiin, kun täällä tuntuu olevan liikkeellä huhuja, että novgorodilaiset talven päälle tulevat tänne sotaretkelle?"

"Vaan entäpä jos ehättäisimmekin novgorodilaisten edelle ja jättäen Lapinretken tällä kertaa sikseen lähtisimme itse sotaretkelle novgorodilaisten maahan?"

Ehdotus sai kannatusta miesjoukossa, mutta itse päällikkö oli toista mieltä. Kun itäläiset tulivat sotaretkilleen tavallisesti tammikuussa, ehtiäkseen kevätkeleillä takaisin kotimaahansa, niin sopi heidän turkisten kauppoja tehden viipyä kotona kynttilän messuun saakka. Jollei siihen mennessä vihollisista kuuluisi mitään, niin sopi heidän rauhassa lähteä tavalliselle kevätretkelleen Lappiin.

"Novgorodilaisista puheen ollen muistuu tässä mieleeni eräs vanha kostonuhka. Kun me Hämeen miesten kanssa viimeksi — ja siitähän on jo kohta parikymmentä vuotta aikaa — olimme sotaretkellä idässä, jouduin minä eräässä taistelussa vastakkain Novgorodin karjalaisten päällikön kanssa. Se oli vahva ja riuska mies, niin että minulla oli hänestä täysi tekeminen. Mutta lopulta kaatoi miekkani hänet maahan. Hän kirosi synkeästi ja sanoi kuolemaansa kostamaan tulevan vielä semmoisen miehen, jota suomalaiset saavat paeta kuin kananpojat ja joka naulitsee minut keihäänsä kärkeen kuin varpusen."

Miehet nauroivat, sillä heistä tuntui kovin hullunkuriselta, että heidän voimallista päällikköään oli verrattu varpuseen. Mutta Matti-päällikkö itse pysyi vakavana.

"Kuulin, että tuolta päälliköltä jäi nuori poika, joka ikäisekseen oli ollut harvinaisen kookas", jatkoi hän, "ja kenties tarkotti hän sitä tuolla tulevalla kostajalla. Olipa nyt miten hyvänsä, mutta aina milloin leviää huhuja novgorodilaisten sotaretkestä, muistuu tuon kuolevan päällikön uhkaus mieleeni."

"Eipä silti, että minä pelkäisin!" lopetti Matti hetken kuluttua ja laski suonikkaan kätensä pöydälle, niin että juomasarvesta läiskähti oluen vaahtoa.

Iloinen mieliala pääsi jälleen valtaan, tarinat seurasivat toisiaan ja juomasarvi kiersi ahkerasti kädestä käteen.

Aika joulusta kynttilänmessuun kului rauhallisesti eikä vihollisista kuulunut mitään. Pirkkalaiset lähtivät siis tavalliselle talviretkelleen lappalaisia verottamaan. Mutta tuskin oli kahtakaan viikkoa kulunut heidän lähdöstään, kun vihollinen ilmestyi maahan äkisti kuin rajuilma. Ryöstöt, murhat, hävitys ja tulipalot siirtyivät itäiseltä rajalta länteen kuten aina ennenkin novgorodilais-karjalaisen sotajoukon maahan samotessa. Sota oli, kuten tavallista näinä aikoina, alkanut ilman mitään edellä käyneitä sodanmerkkejä ja noita epävarmoja huhuja lukuunottamatta tuli se sen vuoksi täydellisenä yllätyksenä. Vasta kun ryöstö ja hävitys olivat täydessä käynnissä, alkoi lännempänä keräytyä "mies savulta" yhteiseen vastarintaan. Mutta nämä puolustusjoukot kykenivät ainoastaan hidastuttamaan, ei estämään vihollisen etenemistä.

Pelkoa mieliin nostattaen levisi ympäri maata tieto, että vihollissotajoukon karjalaisen osaston päällikkönä on jättiläiskokoinen mies, nimeltä Pohto. Häntä eivät mitkään esteet pidättäneet taistelussa, vaan kauhuissaan pakenivat kaikki hänen edestään. Kerrottiin novgorodilaisten ruhtinaan julistaneen, että jos Ruotsin kuninkaalla on miestä, joka kykenee Pohdon voittamaan, niin hän maineen ja kansoineen alistuu Ruotsin kuninkaan hallittavaksi. Mutta ei koko maasta löytynyt miestä, joka olisi uskaltanut astua Pohtoa vastaan ja niin tämä idän jättiläinen sai ylvästellen tehdä tuhojaan kuten muinoin Goliath Israelin maassa.

Kevät tuli sinä vuonna aikaisin ja äkkiä ja kun vihollisjoukot olivat päässeet Hämeen sydämeen, lähtivät jäät järvistä ja joista. Viholliset eivät kiirehtineet paluumatkalle, vaan näyttivät aikovan jäädä kesäksikin maahan, tehdäkseen hävitystyönsä niin perinpohjaiseksi kuin mahdollista. Touonteon aikana ilmestyi Pohto joukkoineen Wesilahdenjärven eteläpäähän ja leiriytyi sinne eräälle niemelle vastapäätä Laukkoa. Pirkkalaispäällikkö ei ollut vielä palannut retkeltään, sillä äkillinen kevät oli hidastuttanut matkaa. Laukossa vallitsi suuri hätä ja pelko. Portit olivat lujaan salvatut ja rengit saivat olla yötä päivää aseissa. Viholliset ryöstelivät ympäristöllä, mutta Laukkoa he eivät hätyyttäneet, sillä Pohto oli sanonut:

"Minä tahdon nähdä, onko pirkkalaisten päällikkö maineensa arvoinen ja uskaltaako hän miekka kädessä käydä minua vastaan. Vasta sitten, kun olen surmannut hänet itsensä, ryöstän ja poltan minä hänen pesänsä."

Tuskassaan ei pirkkalaispäällikön vaimo tiennyt, toivoisiko hän miehensä tulevaksi vai pysyväksi pois kotoa. Mutta odottamatta saapuikin Matti Laukkoon, sillä saatuaan pohjan äärille sanoman vihollisten hävityksistä oli hän levähtämättä rientänyt kotiin yli vellovien soiden ja tulvivien jokien.

Pelon ja toivon vallassa kääntyivät nyt kaikkein katseet Mattiin. Hän itse ei osottanut pelkoa eikä epäilystä, mutta ei muutoin virkkanut mitään aikeistaan. Levähdettyään päivän kotona lähetti hän sanan Pohdolle, että hän on valmis taistelemaan hänen kanssaan, missä ja milloin hän vain tahtoo. Ja Pohto vastasi, että hän soutaa huomenaamuna kymmenen miehen saattamana sille pienelle luodolle, joka on puolitaipaleessa hänen leiristään Laukkoon. Sinne tulkoon pirkkalaispäällikkökin yhtä monen oman miehensä kanssa.

Taistelun edellisen yön vietti Matti kirkossa, rukoillen ja huutaen avukseen Pyhää Nikolausta. Ja aamulla, kohta kun aurinko nousi taivaanrannan yläpuolelle, lähti hän miehineen soutamaan sovitulle paikalle.

Keväinen aamu oli tavattoman ihana, järvenpinta peilityyni ja rantalehdoissa visertelivät linnut ikäänkuin maa ei olisi tiennyt mitään vihollisjoukkojen hävityksistä. Ilman täytti vasta puhjenneiden lehtien tuoksu ja vihollisrannalla kohosi leirinuotioiden savu kohtisuorana tyyneen ilmaan.

Äänettöminä soutivat pirkkalaiset ja saapuivat ensimäisinä luodolle. Uteliaina kokoontuivat he toiselle rannalle näkemään vastakkaiselta suunnalta lähenevää vihollista. Mutta kun nämä olivat niin lähellä, että heidän silmävalkuaisensa saattoi hyvin erottaa, kalpenivat Matin miehet hämmästyksestä, sillä Pohdon hartiat olivat niin leveät, että ne ulottuivat veneen laidasta toiseen ja purren peräpuoli näytti hänen painostaan vajonneen vedenpinnan tasalle. Pelästyneinä katsahtivat he päällikköönsä, mutta tämä seisoi siinä tyynenä ja vakaana, vasemmalla kädellään pusertaen suuren lyömämiekkansa pontta.

Kun Pohto astui maalle, näytti tanner hänen allaan notkuvan. Silmäiltyään pirkkalaisia ylimielisesti kiinnitti hän katseensa Mattiin ja astuen hänen eteensä virkkoi:

"Jos muistat vielä taistelua Laatokan rannalla, niin tiedä, että minä olen tullut silloisia velkoja kuittaamaan."

Mitään vastaamatta astui Matti vihollisten venheen luo, nosti jalkansa sen kokkaan ja potkasi niin voimakkaasti, että pursi kiiti kuin sukkulainen kauas järvelle.

"Mitä sinä sillä tarkotat?" tiuskasi Pohto ja hänen poskipäänsä tummuivat kiukusta.

"Arvelin vaan, että se joka jää tänne makaamaan, ei tarvitse enää venettä", vastasi Matti tyynesti.

Jättiläismäisen Pohdon kasvot vääristyivät raivosta ja koska itäläiset eivät koskaan ole olleet mielensä herroja siinä määrin kuin lännen miehet, unhotti hän kokonaan kaksinkamppailun vaatimukset, tempasi suuren miekkansa ja huitasi vastustajansa päätä kohti mahtavan iskun. Mutta nopealla liikkeellä väisti Matti surmaniskun. Sitä tehdessä ojensi hän kuitenkin tasapainon vuoksi oikeaa kättään ja sen sivalsi nyt Pohdon miekka läheltä olkaa poikki. Iskusta huumaantuneena putosi Matti polvilleen.

"Hoh-hoh, niinhän sinä kuukit pitkin maata kuin kurki!" hohotti Pohto pilkallisesti.

Silmittömästi vihastuneena vastustajansa petollisesta iskusta kavahti
Matti samalla seisaalleen.

"Mutta vielä minä voin lentääkin kuin kurki!" huusi hän ja tempasi vasemmalla kädellään oman miekkansa.

"Käyköön näin jokaisen itäläisen, joka vihollisena saapuu tänne maatamme tallaamaan!" jatkoi hän miekkaansa heilauttaen ja samassa kaatui Pohto halaistuin otsin ja äänetönnä maahan.

Sen nähdessään valtasi hänen saattomiehensä suuri pelko, he heittivät aseensa ja polvilleen langeten rukoilivat armoa. Matti käski heidän mennä omiensa luo ja kertoa mitä oli tapahtunut. Ja yhtä suuri pelko valtasi koko vihollisleirin, kun saapui sanoma Pohdon surmasta. He lähtivät suinpäin pyrkimään kotimaataan kohti, mutta suurin osa heistä suistui täällä tuhansien järvien sokkeloissa ahdistavien suomalaisjoukkojen miekkoihin.

Matin vihastus oli ollut niin voimakas, että hänen poikki lyödystä kädestään ei vuotanut pisaraakaan verta ja kaikki pitivät sitä Pyhän Nikolauksen ihmetyönä. Tavattoman nopeasti tointui hän ennalleen ja lähti heti parannuttuaan Turkuun, jonne kuningas oli hänet kutsunut, palkitakseen häntä urotyöstään. Kuningas antoi hänelle aateliskirjan ja sanoi:

"Minulle on kerrottu, miten taistelu tapahtui, ja muistoksi siitä olen minä aatelisvaakunaasi teettänyt kurjenkuvan."

Siitä lähtien kantoi Matti Pirkkalainen nimeä Matti Kurki. Hän sai talolleen ikuisen verovapauden ja eleli Laukossaan vielä kauan mahtavana ja kunnioitettuna miehenä. Hänen poikansa peri hänen uuden nimensä, aatelisvaakunansa ja rikkautensa, ja aikojen kuluessa kohosivat Laukon Kurjet maansa mainioimpien ylimysten joukkoon. Heitä elää vielä tänäkin päivänä Pohjanlahden toisella puolen, samalla kuin tällä puolen elää vielä kansan muistissa suvun kantaisän, kuuluisan Matti Kurjen, mainio urotyö, jolla hän pelasti isänmaansa vihollisten vallasta.

SOTAISA KIRKKORUHTINAS.

PIISPA KONRAD BITZ.

Kun kyllästyneenä katujen hälinään ja pölyyn ja siihen arkipäiväiseen kauppiasleimaan, minkä vanha pääkaupunkimme Auran rannoilla on saanut, suuntaat askeleesi sillan yli kaupungin vanhaan keskustaan ja astut sen tuuhean lehmuston suojaan, joka nykyään verhoo Unikankareen rinteitä, ja korvissasi alkaa kaikua sen vuosisataisen naakkaperheen vikinä, joka on asuttanut kaikki komerot ja kolot tuomiokirkon rosoisissa muureissa, niin tunnet tulleesi kuin lumotulle alueelle, missä arkinen nykyaika ikäänkuin tukahtuu ja sinä siirryt yhtäkkiä pitkän heilauksen ajassa taapäin. Mutta tämä on vasta esimakua siitä tunnelmasta, joka sinulla on tarjona noiden vanhojen muurien sisällä. Kun kuljet syvän suippokaariporttaalin läpi sisälle pyhäkköön ja yksinäsi käyskelet sen jykevien, vuosisataisten pilarien keskellä, korkeiden holvien häipyessä hämäryyteen ja monikirjavien ikkunakuvajaisten hiljalleen siirtyessä lattiapaadelta toiselle, silloin tunnet irtautuvasi omasta ajastasi, mielikuvituksesi kohoaa siivilleen ja huomaamattasi siirryt sinä keskelle vuosisatojen takaisia oloja. Menneisyys ja taru alkavat elää ympärilläsi. Kun urkujen kohina on vaiennut ja kansa poistunut kirkosta, on kuin sen kansottaisivat ne lukuisat maalliset ja hengelliset mahtajat, jotka täällä ovat saaneet viimeisen leposijansa ja joiden nimet meille ovat jo Maammekirjasta tuttuja. Monien sivukappelien kätköistä ilmestyy sinun eteesi pitkä rivi mahtavia kirkkoruhtinaita kallisarvoisine hiippoineen, mantteleineen ja käyräpääsauvoineen ja sinä olet kuulevinäsi latinalaisen messun säveliä sekä ylimmäispapillisen siunauksen samalla kielellä. Mutta samalla kuulet sinä kannusten kilinää ja voittohuutojen kaikua ja näet kaukaisilla sotatanterilla vallattujen lippujen hulmuavan, kun editsesi kulkevat Stålhandsken, Eevertti Hornin, Aake Tottin, Cokburnin ja monen muun sotasankarin haamut. Ne ovat kaikki nekin vaiherikkaiden päiviensä jälkeen löytäneet levon näiden muurien sisällä.

Mutta kaikista ylväimpänä, selväpiirteisimpänä ja monumenttaalisimpana esiintyy kuitenkin sen miehen haamu, joka astuu eteesi muinaisesta Pyhän Pietarin ja Paavalin kappelista. Päässään kantaa tuo mies, jonka kasvot ovat kuin pronssiin hakatut, piispanhiippaa. Mutta hänen käydessään olet sinä kuulevinäsi kannusten kilinää ja ylimmäispapillisen manttelin alta häämöttää miekanponsi. Myöhemmän ajan hävitykset ovat lakaisseet pois sen muistomerkin, joka äsken mainitun kappelin seinämällä on osottanut tuon hiippaa kantavan sotilaan tai miekkaa kantavan piispan — kumminpäin vain tahtoo — viimeistä leposijaa: kivistä taulua, jonka keskellä näkyy piispanhiippa ja sen alla Bitz-suvun vaakuna: kullatulla kentällä juokseva pukki. Hiipan yläpuolella on ollut kirjotus: Sepulcrum venerabilis patris, domini Conradi, episcopi aboensis, obiit anno MCDLXXXIX XIII die martii — Kunnianarvoisan isän, Turun piispan herra Konradin hauta, kuoli 13 p. maaliskuuta vuonna 1489.

Joku voi kenties ihmetellä, että piispa Konrad Bitz on saanut sijansa tässä julkaisussa, jonka tarkotuksena on verestää suomalaisten soturien muotokuvia. Eihän Konrad-piispa ole mitään armeijoja johtanut eikä taisteluita voittanut. Ei kylläkään, mutta hän on kuitenkin täydestä sydämestä ottanut osaa aikansa valtiollisiin melskeisiin, eikä suinkaan minään rauhan miehenä, sillä familiaariensa etunenässä on hän ollut mukana miekanmittelyssäkin. Hän on yksinäinen ilmiö meidän keskiaikaisten piispojemme joukossa ja hänen henkilökuvansa tuopi mieleen ne Roland-runoelman säkeet, joissa kuvataan arkkipiispa Turpinin osuutta eräässä taistelussa:

Ja läsnä on siin' arkkipiispa Turpin. Hän orhillaan jo kunnahalle rientää ja miehillensä siellä haastaa näin: "On tähän meidät asettanut Kaarle. Eest' oomme kuninkaan me kuoloon valmiit. Nyt ristikuntaa suojaamahan käymme! On taisto ihan eessä: itsekin jo nähdä voitte laumat pakanain. Siis armoa nyt Herralt' anokaa, ma päästön annan teille synneistänne. Te kuoloss' saatte pyhiks marttyyreiksi ja asuntonne paratiisi on." He ratsailt' alas polvillensa käyvät ja Turpin heidät siunaa Herran nimeen. Hän synnin lunnaiks taiston heille määrää.

Tosin ei Konrad-piispan sotaista mainetta kaunista taistelu pakanoita tai saraseeneja vastaan, sillä olosuhteet saattoivat hänet ottamaan osaa ainoastaan kotimaisiin melskeisiin. Mutta olkoonpa nyt näyttämö, missä hän toimi, millainen tahansa, pääasia on se, että hän on ainoa miekkaa kantava suomalainen kirkkoruhtinas ja sellaisena ansaitsee hän kyllä tulla muistetuksi menneen ajan suomalaisia sotureita kuvattaessa.

Aina milloin kuulen nimen Konrad Bitz — eikö tuon nimen soinnussakin ole jo jotakin sotaisata ja tuimaa? — tai milloin se pistää silmääni jostakin teoksesta tai milloin maamme arvokkaimmassa pyhäkössä käydessäni pysähdyn hetkeksi Konrad Bitzin viimeisen leposijan ääreen muinaisessa Pietarin ja Paavalin kappelissa, silloin kohoaa aina mieleeni eloisana ja värikkäänä kappale melskeistä unioniaikaa. Kun Maunu Tavastin persoona edustaa unioniajan diplomaattisia yrityksiä ja rauhallisia neuvotteluja, niin tuopi nimi Konrad Bitz sen sijaan mieleen tuon levottoman ajan sotaiset melskeet ja äkilliset vallankaappaukset. Korvissaan kuulee kannusten kilinää, sotaorhien korskunaa, taisteluhuutoja sekä miekkain ja rautapaitain kalsketta ja silmäinsä editse näkee kiitävän pitkän jonon ratsumiehiä, joiden kypärinsilmikot on alasvedetty ja valtaiset jouhitöyhdöt liehuvat tuulessa.

Niiden kirjavien kuvien keskeltä, joita nimi Konrad Bitz loihtii näkösälle unioniajan monivaiheisista oloista, kohoaa eteemme muun muassa kaksi romanttisinta keskiaikaista linnaamme: Kuusiston ja Raaseporin. Pyöreine tornineen, ampumareikineen ja vallihautoineen kohoavat ne yksinäisellä maaseudulla, lehtorantaisten salmien rannalla keskellä hymyileviä Warsinaissuomen ja Uudenmaan maisemia. Niistä on toinen Konrad-piispan vakinainen virka-asunto, toinen kuninkaalta saatu läänilinna. Mutta onpa hänellä valtansa tukena tavallaan kolmaskin linnotus, nimittäin tuomiokirkko. On hyvin kuvaavaa sekä tälle sotaisalle piispallemme, että niille oloille, joiden keskellä hän eli ja toimi, että hän varusti tuomiokirkon kuin konsanaan linnotuksen. Sen ympärille kohosi hänen toimestaan hammasharjainen muuri ampumakäytävineen ja torneineen, joissa vahtisotilaat saivat suojaa. Kun tuomiokirkkoa lisäksi ympäröivät lukuisat kirkolliset rakennukset jykeine harmaakiviseinineen, niin muodostaa sen aikaisen Turun kirkkokortteli sangen kunnioitettavan hierarkkisen linnotuksen, jonka keskeltä jykevänä ja sotaisena kohoaa neliskulmainen torni ampumareikineen ja -parvekkeineen kuin esikuvana siitä miehestä, joka näiden varustusten sisällä istuu Turun piispojen tuolilla.

Tapahtuupa sitten eräänä päivänä keväällä 1464, että Kaarle Knuutinpoika toisen kerran valtaistuimelta työnnettynä saapuu seurueineen Turkuun. Ruotsin valtaneuvoskunta on antanut hänelle elinkautiseksi läänitykseksi muun muassa Raaseporin linnan. Mutta sepä onkin jo ennestään läänitetty Konrad-piispalle. Kun Kaarle-kuningas vaatii sitä nyt valtaneuvoskunnan päätöksen nojalla haltuunsa, vastaa Konrad-piispa jyrkästi: ei! Seuralaisiinsa ja asemiehiinsä turvaten uskaltaa maanpakolainen kuningas uhkailla piispaa. Kiihtymys kasvaa molemmin puolin ja yks-kaks ajaa karahuttaa silmikkokypäriin ja haarniskaan puettu piispa omine asemiehineen ulos kirkkokorttelin ahtailta ja monimutkaisilta kaduilta. Hätääntyneinä rientävät porvarit sulkemaan laskupuotejaan sekä telkeämään porttejaan ja akkunaluukkujaan, sillä siinä tuokiossa on taistelu riehahtanut ympäri kaupunkia. Piispan asemiehet eivät ole ensikertalaisia tässä leikissä, sillä edellisenä syksynä ovat he olleet Ruotsissa ja siellä Tukholman ympäristöllä herransa johdolla mitelleet miekkaa Kristian-kuninkaan puolesta sekä joukon tovereitaan menettäen vuodattaneet vertansa useissa kahakoissa. Tuimasti ahdistavat he Kaarle-herran joukkoja, jotka tappiolle joutuen pakenevat kaupungin mustaveljesluostariin turvaa etsimään.

Aikakirjojen tiedot Konrad-piispan ja Kaarle Knuutinpojan välisestä yhteentörmäyksestä ovat kovin niukat, mutta lastenleikkiä ei se missään tapauksessa liene ollut, koska Kaarlen mainitaan siinä vähällä olleen henkensä menettää. Tappiolle joutuneena ja nöyryytettynä sai hän sitten koko sen kevään ja vielä seuraavan kesänkin majailla luostarin vaatimattomissa suojissa, nauttien dominikaani-veljesten vieraanvaraisuutta. Vasta seuraavana syksynä suvaitsi Konrad-piispa monien neuvottelujen jälkeen luovuttaa hänen asunnokseen Raaseporin linnan.

Juhannuspäivänä vuonna 1457, jolloin pieni Turku tuoksui pihlajan- ja tuomenkukilta ja jolloin Kupittaan lähteellä seisoi monikirjailtu ja seppelöity juhannuskuusi, nähtiin päivämessun jälkeen kaupungin kaduilla liikuskelevan kaikki ne mahtimiehet, jotka Suomen kohtaloita tähän aikaan ohjailivat. Kaikki suuntasivat he askeleensa Pyhän Kerttulin majataloa kohti Mätäjarven kaupunginosassa. Sinne olivat Suomen "maasäädyt" kutsutut koolle antamaan vahvistuksensa Kristian Oldenburgilaisen kuninkaaksi ottamiselle ja Kaarle Knuutinpojan valtaistuimelta karkottamiselle. Pyhän Kerttulin veljeydensaliin näemme vähitellen kokoontuvan piispa Olavi Maununpojan tuomiokapitulinsa keralla, Suomenmaan molempien laamannien, joista toinen on Konrad Bitzin isä, Turun kaupungin pormestarien ja raadin, joukon yksityisiä aatelismiehiä sekä lopuksi tuon tavallisen kaksitoistamiehisen talonpoikaisen lautakunnan. Saapuvilla on sitäpaitsi väliaikainen valtionhoitaja Eerik Akselinpoika Tott sekä pari piispaa ja joukko valtaneuvoksia Ruotsista. Heidän painostuksestaan syntyy päätös, jossa tapahtunut kuninkaanvaali vahvistetaan ja sortunut Kaarle Knuutinpoika merkitään "kovaksi, julmaksi ja vääryydentekijäksi." Jos suomalaisten herrojen joukossa onkin — mikä esim. piispa Olavi Maununpoikaan nähden on hyvinkin luultavaa — Kaarlen kannattajia, niin eivät he uskalla asettua vastustamaan sitä, mikä on jo tapahtunut, vaan yksimielisesti vahvistavat kaikki sineteillään tehdyn päätöksen.

Suomalaisten herrojen joukossa voimme sanoa olleen ainakin yhden, joka omalta osaltaan sinetöitsi päätöksen täydestä vakaumuksesta. Hän oli piispa Olavi Maununpojan lähin mies, tuomiorovasti Konrad Bitz. Hän on täysiverinen unionipuolueen mies ja kuningas Kristianin uskollinen kannattaja niin kauan kuin tämän vallasta on vähänkään jälellä Ruotsissa ja Suomessa. Tässä valtiollisessa kannassaan on hän paljon rehellisempi ja suorempi kuin sotaisuudessa hänen veroisensa Upsalan arkkipiispa Juho Pentinpoika sekä Linköpingin piispa Kettil Kaarlonpoika, jotka omien etujensa takia heilahtelivat puolelta toiselle ja siten esiintyvät historiassa valtiollisina juonittelijoina.

Sen jälkeen kuin Konrad Bitz parhaina miehuusvuosinaan valitaan Olavi Maununpojan seuraajaksi (1460) ja käypi pyhän isän luona saamassa piispanvihkimyksen, kykenee hän paljoa suuremmin mahtikeinoin kannattamaan Kristian-kuningasta. On hyvinkin luultavaa, että hän paavin luota palatessaan on poikennut kuninkaan puheille Kööpenhaminaan, saadakseen häneltä tavanmukaisen vahvistuksen Suomen kirkon etuoikeuksille. Itselleen sai hän myöskin varmaan suuria etuja ja Raaseporinlinnan saa hän läänityksekseen kolmea vuotta myöhemmin, jolloin Kristian-kuningas — kesällä 1463 — vierailee Suomessa kokonaisen kuukauden. Syy tähän Kristian-kuninkaan siksikin pitkäaikaiseen vierailuun maassamme on sekä ajan oloja hyvin kuvaava että samalla varsin huvittava, minkä vuoksi siitä tässä ohimennen lyhyesti kerrottakoon.

Kun pyhän isän kassakamari näihin aikoihin poti kroonillista tyhjyyttä, kierteli kaikkialla länsimaissa paavin asiamiehiä rahoja keräämässä. Tekosyynä oli turkkilaisia vastaan muka tehtävä ristiretki. Skandinavian maista veti apajan Marinus de Fregeno-niminen asiamies. Mutta kun Kristian-kuninkaan raha-asiat kaipasivat myöskin parannusta, niin tyhjensi hän pyhälle isälle vedetyn apajan omiin kassakirstuihinsa. Menettelynsä peitteeksi keksi hän samanlaisen tekosyyn kuin pyhällä isällä itselläänkin oli. Paaville lähettämässään kirjeessä selitti hän nimittäin tarvitsevansa noita rahoja sotaretkeen venäläisiä vastaan — ja sinä aikanahan pidettiin taistelua heitä vastaan yhtä ansiokkaana kuin konsanaan turkkilaisten hätyyttämistä. Antaakseen asialle uskottavuuden leiman tuli nyt Kristian Suomeen muka tuota sotaretkeä varustelemaan. Itse asiassa ei hänellä ollut mukanaan mitään sotajoukkoa eikä täällä muutenkaan ryhdytty mihinkään varusteluihin. Arvatenkin Turussa, jonne maamme kaikki merkkihenkilöt olivat kokoontuneet, kuninkaan vierailun aikana seurasi iloinen juhla toistaan ja voimmepa hyvällä syyllä otaksua Kristian-kuninkaan pistäytyneen ystävänsä ja kannattajansa Konrad-piispan vieraana Kuusiston linnassa.

Paluumatkalle kiirehtivät Kristiania Ruotsissa puhjenneet levottomuudet, joita juonikas arkkipiispa sillä aikaa oli viritellyt. Tällä matkalla seurasi häntä Konrad-piispa sotajoukkoineen, ottaen osaa kapinan kukistamiseen ja menettäen taisteluissa Tukholman ympärillä osan miehiään, kuten jo mainittu. Petollisen arkkipiispan pisti kuningas Kristian vankeuteen, minkä johdosta paavi julisti hänet kirkonkiroukseen. Tältä julistukselta kielsi Kristian pätevyyden ja pyysi asiassa muutamien hengellisten herrain, niiden joukossa Konrad Bitzin, lausuntoa. Voimme arvata, että Konrad-piispan lausunto asiassa oli Kristianille suotuisa, vaikka siitä ei asiakirjoissa erityisesti mainitakaan.

Konrad Bitzin liitti Kristian-kuninkaaseen varmaankin eräänlainen henkinen sukulaisuus ja myötätunto, jota hän tunsi tuota kunnianhimoista ja uljasta kuningasta kohtaan. Mutta painavammin lienevät häneen kuitenkin puoluekantaa valitessa vaikuttaneet valtiolliset laskelmat, kuten oli laita muidenkin unionipuolueen miesten. Olihan selvää, että kuta kauempana kuningas asui, sitä vapaammin saattoivat ylimykset kotona valtikoida. Ja kun siis Konrad-piispa, kuninkaan asuessa Itämeren takana, kirjotti joko linnotetussa päämajassaan Turussa tai vallihaudoilla ympäröidyssä ja monilukuisten jousimiesten vartioimassa Kuusiston piispanlinnassa julistustensa ja kirjeidensä alle: Conradus dei gracia episcopus aboensis — Konrad Jumalan armosta Turun piispa, niin teki hän sen varmaankin yhtä suuressa vallantunnossa, kuin jos hän olisi kirjottanut: Konrad, Jumalan armosta suomalaisten kuningas.

Konrad Bitz oli oppinut herra kuten useimmat hänen edeltäjänsä ja seuraajansa Turun piispanistuimella. Jo parinkymmenen vuotiaana tapaamme hänet opinteillä ulkomailla. Vuonna 1438 on hän seitsemän muun suomalaisen keralla kirjotettu Leipzigin yliopistoon. Hänen bursansa (= rahakukkaro, yliopistokielessä viikkomenot) oli varmaankin runsas, sillä isä, Wiikin kartanon omistaja Kemiöstä, jossa siis Konrad-piispa on luultavasti syntynyt, oli ritari ja valtaneuvos sekä myöhemmin Etelä-Suomen laamanni, ja äiti Anna Klauntytär kuului rikkaaseen ja mahtavaan Djekn-sukuun. Saatamme siis arvata hänen nuoruuden täydellä riehakkuudella ottaneen osaa vallattomaan ylioppilaselämään juominkeineen, paastoilveilyineen ja katukahakoineen. Luultavastikaan ei rajuluontoinen ja ylpeä opiskelijamme jäänyt vieraaksi aseharjoituksiin ja miekankäyttöön nähden, sillä kuuluivathan yhteentörmäykset kaupungin porvarien kanssa sen ajan ylioppilasten päiväjärjestykseen. Mutta viettäessään täten iloista ylioppilaselämää tuolla saksilaisessa tieteenpesässä ei hän silti lyö opintojaan laimin, sillä hänet on jo lapsuudesta määrätty kirkonmieheksi ja hänen kunnianhimoisissa unelmissaan kangastelee jo varmaankin piispanhiippa siihen liittyvine suurine mahtineen ja vaikutusvaltoineen. Kantoihan tähän aikaan Turun hiippaa Maunu Tavast, mies et re et nomine magnus , "sekä toimiltaan että nimeltään suuri", jota maamme muut ylimykset "palvelivat kuin kuningasta" ja jonka esikuva siis oli omiaan kiihottamaan kunnianhimoista nuorukaista. Opinkäyntinsä Leipzigissä päättää hän siis suorittamalla maisteritutkinnon, mikä siihen aikaan merkitsee paljon enemmän kuin sama oppiarvo nykyään.

Mutta tähän ei vielä päättynyt Konrad Bitzin ulkomainen opinkäynti. Kymmenen vuotta sen jälkeen kuin hänet on kirjotettu Leipzigin yliopistoon, tapaamme hänet vielä toisessakin ulkomaisessa opinahjossa, vieläpä sellaisessa, jossa yksikään toinen suomalainen ei keskiajalla ole opiskellut — joten hän siihenkin nähden on erikoisasemassa muiden katolisaikuisten piispojemme joukossa. Bolognan yliopiston germaanilaisen kansakunnan nimiluetteloihin on vuoden 1448 kohdalle m.m. merkitty: "Dom. Conradus Bydz de Finlandia soluit solidos duodecim." Kun Bolognan yliopisto oli kuuluisa lakitieteellisenä opinahjona, niin voimme hyvällä syyllä olettaa, että Konrad Bitz on saapunut tänne italialaiseen kaupunkiin kuunnellakseen luentoja roomalaisessa ja kanoonisessa oikeudessa.

Lakitieteelliset opinnot ovat varmaankin kehittäneet sitä ankaraa järjestysvaistoa, joka Konrad Bitzille on luonteenomaista. Hänen piispautensa aikana ja tietysti hänen johdollaan on toimitettu kolme kappaletta kirkollisia ohjesääntöjä (statuta) sekä Turun tuomiokirkon lukkarilaki. Noissa statuuteissa on tarkoin ja yksityiskohtia myöten säädetty tuomiokapitulin jäsenten velvollisuudet sekä sen ajan monimutkaisen jumalanpalveluksen toimittaminen. Yhdessä näistä kolmesta statuuttikokoelmasta on ankaroita määräyksiä noituutta ja taikauskoa vastaan. On kuitenkin huomattava, että Konrad-piispa näihin asioihin nähden on paljon maltillisempi kuin myöhemmin noitavainojen aikaiset kirkon ja yliopiston miehet.

Konrad Bitzin ankaraa järjestyksen rakkautta todistaa sekin, että hänen toimestaan otettiin tuomiokapitulissa käytäntöön kolme kopiokirjaa, joihin jäljennettiin saapuneita ja lähetettyjä kirjeitä ja asiakirjoja. Yhden noista Konrad-piispan määräämistä kopiokirjoista arvellaan olevan sen arvokkaan asiakirjakokoelman, joka tunnetaan nimellä "Turun tuomiokirkon mustakirja." Historiantutkimuksemme saa siis olla paljosta kiitollinen piispa Konrad Bitzille.

Hänen kirjeensä ja määräyksensä ovat selväsanaisia, täsmällisiä ja ankaroita. Varsin tuima on esim. se kiertokirje, jonka hän lähettää maan koulurehtoreille kouluissa vallitsevien epäkohtien johdosta. Naantalin luostarissa on hän eräänä elokuun päivänä piispautensa alkuaikoina pitämässä tarkastusta. Siellä on ilmennyt kaikenlaisia vallattomuuksia ja epäjärjestystä. On kuin näkisimme tuon mahtavan kirkkovaltiaan tuimin askelin mittelevän veljeskunnan konventtituvan lattiaa. Silmien leimahdellessa sinkoilee hänen suustaan kiivaita sanoja, ja arkoina hiiviskelevät munkit hänen ympärillään, samalla kuin nunnat omalla puolellaan luostaria nyyhkyttävät huntujensa suojassa. Ankara piispa määrää munkki- ja nunnaluostarit korkealla muurilla tarkoin toisistaan erotettaviksi sekä järjestää muutenkin luostarin elämän sille kannalle, että se ei enää myöhemmin anna aihetta valituksiin.

Vielä on mainittava, että piispa Konrad Bitzin toimesta Gutenbergin suuri keksintö ensi kerran saapuu meidän maahamme. Saadakseen jumalanpalveluksen kaikissa maan kirkoissa yhdenmukaiseksi ja täsmälliseksi, toimituttaa hän Parisissa Suomen kirkkoa varten messukirjan, joka v. 1488 painettiin Lyypekissä. Tämä Missale ecclesiae Aboensis on ensimäinen Suomea varten painettu kirja ja Konrad-piispa lahjoitti sitä yhden kappaleen kullekin maansa kirkoista.

Käydessään kahdesti Italiassa ja viipyessään siellä ensi käynnillään pitempään ei Konrad Bitz luonnollisestikaan voinut jäädä vieraaksi viriävän renesanssin harrastuksille. Hänen toimensa kotoisen taiteemme hyväksi osottavat hänet selvästi alkavan renesanssin mieheksi. Suuri joukko uusia kivikirkkoja rakennetaan hänen aikanaan ja toisia kaunistellaan runsailla seinämaalauksilla. Hänen muistoaan kantaa esim. muuan keskiaikaisen taiteemme kauniimpia muistomerkkejä: Sauvon kirkossa säilynyt ovellinen piispantuoli, jonka runsaiden koristusten joukossa näkyy m.m. Bitz-suvun vaakuna.

Heti piispautensa ensi vuosina ryhtyi Konrad Bitz suurentamaan tuomiokirkkoa. Ikäänkuin sen kattoholvit alkuperäisessä asussaan olisivat olleet liian matalat tälle ylväälle kirkonvaltiaalle, korotutti hän keskilaivan holvit runsaasti kaksi kertaa entistään korkeammalle ja laitatti sinne ylös ikkunat. Tämän suuremmoisen korjaustyön, jonka kautta maamme emäkirkko kävi entistään paljon juhlallisemmaksi, ilmavammaksi ja valoisammaksi, on suorittanut kotimainen mies, mestari Pietari Kemiöstä — siis piispan kotipitäjästä — kolmen kisällinsä kera. Muutenkin on Konrad-piispa kaunistellut tuomiokirkkoa sekä lisännyt sen alttarien ja messupappien lukua. Hyvällä syyllä voimmekin sanoa tämän toimitarmoisen piispan edustavan huippukohtaa meidän katolisaikaisessa kulttuurissamme. Samoin kuin Michel Angelo elämänsä lopputyöksi rakensi Pietarinkirkon mahtavan kupoolin ja sillä ikäänkuin sinetöitsi renesanssin saavutukset, samoin korottaa piispa Konrad Bitz tuomiokirkon harjan ikäänkuin esikuvaksi katolisuutemme korkeimmasta kukoistusajasta.

Yhtä vaille kolmekymmentä vuotta kantaa Konrad Bitz Suomen piispanhiippaa. Vuodet lauhduttavat lujimmankin mielen ja ajanoloon mukautuu Konrad-piispa alistumaan vanhan vastustajansa Kaarlo Knuutinpojan kuninkuuteen sekä myöhemmin Stuurein hallitukseen, luopuen siten unionipyrkimyksistään. Saapa hän omantunnonvaivojakin maallisista ja sotaisista puuhistaan, sillä elämänsä lopulla pyytää hän paavilta synninpäästöä, jonka hänen oma tuomiorovastinsa sekä sittemmin hänen seuraajansa piispanistuimella, Maunu III Särkilahti, Turun tuomiokirkossa hänelle juhlallisesti antaa. Toimeliaan ja levottoman elämänsä päättää hän Kuusiston linnassaan 13 päivä maaliskuuta 1489.

Vuodet vierivät edelleen, tulee uskonpuhdistus, tulee sotia ja tulipaloja ja ne lakaisevat paljon pois siitä, mitä Konrad-piispa on Suomen kirkon esimiehenä toimeen saanut. Nuo myöhemmän ajan hävitykset ne ovat lakaisseet paljaaksi sen Turun tuomiokirkon sivukappelinkin, jossa hän on saanut viimeisen leposijansa, niin että hänen alussa kuvattua hautakiveäänkään ei ole enää näkyvissä. Mutta historiamme säilyttää Konrad Bitzin, tuon sotaisan renesanssipiispan nimen ja meidän aikamme näkee hänessä yhden katolisaikamme merkillisimmistä ja samalla selväpiirteisimmistä kirkkoruhtinaista.

OMAPÄINEN MIES.

MAUNU FRILLE.

Pilvinen ilta — lokakuussa 1495 — alkoi hämärtää. Viipurin valleilta pitkin päivää kumahdellut tykinpauke vaimeni vähitellen ja kuoli pois. Kaupungista linnaan vievän sillan palkit tärisivät, kun väsyneet, pölyiset soturit raskain askelin palasivat päivän taistelusta ja toiset, levänneet miehet, riensivät heidän tilalleen yövahtiin valleille. Merellä liiteli mustia väreitä. Sieltä puski puuskainen tuuli, repien irti sadetta, joka pienin, särkynein pisaroin pieksi sillan poikki astuvain miesten kasvoja. Sateesta välittämättä seisoi törmällä sillan korvassa parvi linnan sotaherroja. He olivat siinä tulleet vastakkain ja pysähtyneet tarinoimaan. Oli juuri saapunut sanoma, että venäläiset olivat ruvenneet rakentamaan siltaa Juustilaan, viedäkseen Suomenvedenpohjan ympäri joukkojaan ja tykkejään linnan länsipuolelle, josta piiritettyjen yhteys muun maailman kanssa vielä oli ollut auki, — he aikoivat siis nyt lopullisesti sulkea Viipurin umpisaarrokseen. Päiväpalveluksesta palaavain miesten oli senvuoksi määrä lähteä yöretkelle hävittämään tekeillä oleva silta ja karkottamaan sen rakentajat, vaikkakaan ei pitkäaikaista tulosta tietysti tuosta viivyttämisretkestä voitu odottaa. Vastakkain tulleet sotaherrat keskustelivat nyt niistä yhä synkkenevistä näköaloista, jotka heillä olivat edessään sen jälkeen, kun saarto on täydellinen ja kaikki avun toiveet tukossa.

Siinä sateisella törmällä olivat useimmat Suomen ylimyssuvut edustettuina, ja heidän keskustelunsa kohdistui taas heti sangen terävänä ja katkerana niitä Ruotsin valtaherroja vastaan, jotka monista pyynnöistä huolimatta eivät olleet ajoissa toimittaneet ylivoiman ahdistamalle Viipurille eikä koko uhatulle Suomelle apua. Nyt oli lisäjoukon saapumiselle yhdestoista hetki käsissä, eikä tietoja ollut mistään avusta.

Vilkkaimmin otti keskusteluun osaa kaksi keski-ikäistä soturia, jotka peittelemättömin sanoin arvostelivat Ruotsin valtionhoitajan, Steen Sturen, saamattomuutta. Toisella heistä, joka ilmeisesti oli matkalla yövahtiin, oli komeilla hartioillaan kiiltävä haarniska; kypärän sulka liehui pystyssä ja hänen nuorteilla, kauniilla kasvoillaan kuvastui reipasta uhmaa. Se oli Tönne Tott, Viipurin entisen, kuuluisan linnanherran Brik Akselinpojan heimoa, Suomen ylimyssukujen ylpeys ja toivo. Toinen taas oli matalampi ja hänen pukunsa oli, kun hän juuri vallihaudoista palasi, savinen ja märkä, eikä hän näyttänyt paljoa välittävänkään sotilasryhdistään. Mutta hänen harmajat kasvonsa, joita reunusti karkea parta, olivat eloisat ja hänen silmistään välähti intoa, kun hän väitteli:

— Meidän onkin parasta kokonaan lakata odottamasta Sturen apua, — ei hän kuitenkaan jouda meitä muistamaan. Eikä hän tästä rajamaasta välitä, onhan hän sen jo osottanut. Jos näin ajattelemme, silloin totumme paremmin luottamaan vain itseemme.

Tämä puhuja oli Maunu Frille, suomalaista ylimyssukua hänkin, joskin paljo vaatimattomampaa kuin hänen uljas puhetoverinsa Tönne Erikinpoika. He olivat, vaikka Maunu olikin vähän vanhempi, hyvät ystävykset kaukaisilta nuoruuden ajoilta, jolloin Frille sai kasvatuksensa Tottien komeassa kodissa, ja täällä Viipurin piirityksen aikana olivat he nyt yhä lujittaneet vanhaa ystävyyttään.

— Emmekö ole jo saaneet tottua luottamaan omiin, vähiin voimiimme. Taas on päivän taistelu kestetty, päivä kerrassaan täällä kestetään, kuinka kovalle ottaneekin. Steen herra on meidät hyljännyt — ei auta meidän enää hänen edessään ryömiä.

Näin puhui ylimielinen Tönne miekkaansa kalistellen. Mutta vanhemmat herrat puistelivat päätään, muristen:

— Onhan mahdotonta, etteivät Ruotsin herrat lopultakin oivaltaisi velvollisuuttaan tätä maaraukkaa kohtaan!

— Se ei ole mahdotonta. He eivät katso tätä maankolkkaa samoilla silmillä kuin me, eikä samoilla tunteillakaan. Se on heistä kaukainen rajaerämaa, josta ei ole paljo väliä. Toista kuukautta olemme me suomalaiset jo täällä yksin ponnistelleet, yksin saamme nyt varmasti ponnistella loppuun asti. Mutta jos tämä sota meiltä omin neuvoin onnistaa, niin enpä tiedä enempää kuin Tönnekään, onko meidän syytä noista Ruotsin herroista rauhan aikanakaan niin aivan paljo välittää.

— Arvelen vain, että tulemme heidän avuttaan silloinkin toimeen. Meitä on nyt kertynyt koolle miltei kaikkien Suomen vapaasukujen edustajia, — kotimaan puolustaminen on meidät kerrankin ajanut yhteen. Tässä törmällä seisovat Hornit, Tottit ja Bitzit, tässä ovat Flemmingit ja Frillet, täällä on Lepaan sukua ja Laukon miehiä, — entä Posse, mikä hänkään on enää muu kuin suomalainen! Hätä ajoi meidät kokoon, mutta miksi emme voisi pysyä edelleenkin koossa. Maamme kohtalo on meidän hartioilla, meidän on siitä vastattava, — näin arvelen.

Hyvin sen puheen ymmärsivät toisetkin herrat, samaa tunnetta asui heidän kaikkien sydämessä, missä selvempänä missä hämärämpänä. Ja nyt he jo innostuivat.

— Suurta kiitosta emme ole velkaa noille Ruotsin valtaherroille, jotka meidät näin jättävät umpisolaan. Lempo jääköön heidän rengikseen. Mutta nyt meidän täytyy kestää, täytyy , ja silloin olemme heistä irti!

Siitä kulki ohi sotilaita, jotka olivat kalpeita valvomisesta ja ponnistuksista, — täytyihän heidän alituisesti olla aseissa torjuakseen kymmenkertaista vihollista. Heitä katsellessaan vanhat sotaherrat huoahtivat, lähtiessään hekin verkalleen astumaan törmältä sotilaittensa jälkiä, mikä linnaan, mikä vallille. Mutta Tönne huusi vielä heidän jälkeensä:

— Ne miehet kestävät kyllä, ne ovat sitkeitä suomalaisia niinkuin mekin. Yön levättyämme olemme taas pirteät ja valmiit uuteen taisteluun, — joka aamu uusia miehiä!

Hän jäi, toisten poistuttua, vielä tuokioksi tarinoimaan ystävänsä Frillen kanssa. Viimemainitun piti lähteä yösounnille ja heidän oli nyt erottava. Mutta äskeinen keskustelu oli heitä lämmittänyt, se viivytti heitä vielä. Maunu selitti vanhalle kasvintoverilleen, että jos täällä Suomen miehet omin voiminsa saisivat vaaran torjutuksi, niin se olisi kaikkein onnellisin ratkaisu. Sillä samat miehet jäisivät tietysti silloin ohjaksiin ja maa menestyisi parhaiten omain miestensä johdolla, jotka tuntevat sen kansan ja sen tarpeet. — Me kasvamme täällä. Eiväthän useimmat meistä ole ammattisotureita. Mekin tulimme, veljeni ja minä, tänne hiljaisesta Haapaniemestämme, jossa komennamme ainoastaan maanmuokkaajia, kalan ja riistan pyytäjiä. Maan hätä kutsui ja meistä on nyt täällä tullut sotureita, joiden ei ole tarvis hävetä eikä kumartaa Ruotsin herroja.

— Oikein, Maunu. Täällä taistelemme, kunnes talvi ajaa vihollisemme pois. Ja silloin syyttäköön Steen herra itseään, jos ei hän ajoissa tullut avuksemme ja jos mekin hänet hylkäämme, — piru hänet vieköön!

— Tuohon käteen, Tönne! Mieluummin tunnustan herrakseni vaikka kaukaisen Tanskan kuninkaan, joka riitelee valtaa Ruotsin itsekkäiltä ylimyksiltä. Hänkin kai jättäisi meidät tänne oman onnemme nojaan, vaan tottapa siitä onnestamme silloin vastaisimmekin.

— Paikalleen puhuttu, Maunu! — Mutta tuolta tulee veljesi Juhana sinua hakemaan.

— Retkelle kai on siis jo lähdettävä. Jää hyvästi veikko, ensi näkemiin!

Nuorempi Frille tulikin ilmottamaan veljelleen, että Juustilaan lähtevä venekunta oli pian valmis ja että Maunun oli jouduttava johtamaan mukaan otettuja talonpoikia. Toverukset puristivat vielä kerran, kuin vanhaa liittoaan lujittaen, toistensa kättä, ja kiirehtivät sitten sillankorvan törmältä kumpikin taholleen taistelemaan.

Sen syysillan perästä eivät ystävykset Tönne Tott ja Maunu Frille tavanneet toisiaan moneen vuoteen. Viimemainittu läksi öiselle souturetkelle Savolaan, jossa Vatikiven luona syntyi ankara taistelu. Se päättyi onnettomasti suomalaisille. Mukana olleet talonpojat säikähtivät ja pakenivat ja melkoinen joukko Viipurin harvalukuista, harjaantunutta varustusväkeä jäi satimeen ja kaatui. Toisia joutui venäläisten vangeiksi, niiden joukossa Maunu Frille.

Hän sai nyt kahlata vankiroikkain mukana kauas Nowgorodiin ja sieltä Moskovaan asti ja tiukasti teljetyssä tyrmässä sai hän muistella suomalaisten yhteisiä ponnistuksia ja haaveiluja, tietämättä mitään toveriensa ja kotimaansa kohtalosta. Hänen mielensä kävi raskaaksi ja hänen sydämeensä iskostui yhä sapekkaampi katkeruus niitä keskenään kilpailevia Ruotsin ylimyksiä vastaan, jotka olivat hyljänneet Suomen ja sen miehet vihollisten jalkoihin.

Neljättä vuotta hän niin sotavankina vietti. Rauha oli tehty Ruotsin ja Venäjän välillä, vaan suomalaisten vankiraukkain vapauttamista ei näy kukaan muistaneen, — Maunu luuli jo saavansa virua koko loppuikänsä siellä vieraan maan tyrmässä. Mutta eräänä kevätpäivänä hänelle varsin odottamatta ilmotettiin, että hän on vapaa ja saa palata kotiinsa.

Ruotsin hallituksessa oli tällävälin tapahtunut keikaus. Steen Sture oli kukistunut, osaksi juuri Suomen velton puolustamisen takia, ja unioonikuningas, Tanskan Hannu, oli astunut Ruotsinkin valtaistuimelle. Tämä kuningas, joka aikaisemmin oli ollut Steen Sturea vastaan liitossa Moskovan suuriruhtinaan kanssa, toimitutti nyt ensi töikseen (vuonna 1499) Venäjällä vankina olleet suomalaiset vapaiksi.

Maunu Frille palasi siis Suomeen. Hän oli nyt vanha mies, entistä harmajampi kasvoiltaan ja kumarampi varreltaan, mutta vanhaa väikettä oli vielä hänen silmässään. Maa oli laajalti autiona äskeisen hävityksen jäliltä. Kesantoon jääneitä peltoja ei ollut kotona Haapaniemessäkään kukaan muokannut, sieltä kun olivat miehiset haltiat olleet poissa, toinen veli haudattuna Viipurin muurien juurelle, toinen vankina Venäjällä. Mutta rohkein toivein puuttui sotavankeudesta palannut mies nyt kotikontunsa hoitoon ja samalla kotimaansa asioihin, jotka hänelle taas valoisampina kajastivat. Rauha oli toki maassa ja luhistunut oli se ruotsalaisten herrain valta, joka oli saattanut Suomen hätään ja häviöön. Ohjakset olivat nyt Hannu-kuninkaan käsissä, ja hänen hallinnostaan odotti Maunu parempaa onnea kotimaalleen. Täydellä innolla hän antautuikin uuden kuninkaan mieheksi, olettaen Suomen toistenkin vallassukujen, Viipurissa vallinneen mielialan mukaisesti, olevan samalla kannalla. Kuningas puolestaan palkitsi hänen kestämänsä kärsimykset määräämällä hänet Turun, Suomen päälinnan, päälliköksi.

Reippain mielin ryhtyi Maunu nyt kotimaassaan hallintoa pitämään, pyrkien käytännössä ja sangen itsenäisesti toteuttamaan sen vanhan ihanteensa, että maa menestyy parhaiten sen omien miesten hoidossa. Tarmokkaana ja viisaana linnanherrana isännöi hän Turussa, jossa Suomen vallassuvut kokoontuivat hänen ympärilleen ja porvarit häneen luottamuksella turvautuivat.

Mutta sitä rauhan ja hiljaisen elpymisen aikaa ei kestänyt kauan. Ruotsissa jatkuivat yhä uniooniriidat. Steen Sturella oli siellä edelleen voimakas puolue takanaan ja se kohotti jo parin vuoden perästä päänsä karkoittaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelta. Sota syttyi, Sturen joukko pääsi voitolle ja vallotti vähinerin Ruotsin pois unioonikuninkaan miehiltä. Pian sotkeutui taas Suomikin näihin tapauksiin. Kesäkuussa 1502 saapui Steen Sture meren yli laivastollaan saattamaan Suomenkin valtoihinsa.

Tätä herraa ei Maunu Frille rakastanut eikä hänen komentoaan Suomessa. Hänessä kirvelivät vielä Viipurin piirityksen muistot, hän ei odottanut tuosta vallanvaihtumisesta mitään hyvää eikä siis luovuttanut linnaansa Sturelle. Ei millään ehdoilla. Ja hän eli siinä uskossa, että Suomen toisissakin vaikutusvaltaisissa miehissä vielä oli elävänä säilynyt "Viipurin henki", se lämmittävä yhteishenki.

Mutta siinä Maunu mielikatkeruudekseen pettyi. Suomen herrat olivat näinä vuosina liian monasti vikuroineet ja vaihtaneet mieltään vallan mukana, he eivät nytkään uskaltaneet seistä Steen-herran taas noussutta tähteä vastaan. Vanha Viipurikin meni tämän puolelle, kun sen uusi linnanherra Eerikki Turenpoika, mahtavaa ruotsalaista Bjelke-sukua, nöyränä matkusti Steen-herraa vastaan. Sitäkään ei Maunu sentään säikähtänyt, arvaten, että nuo ylhäiset Ruotsin herrat nyt jonkun aikaa vetävät yhtä köyttä — kunnes taas riitaantuvat. Ja kun Turkuun saapui sanoma, että myöskin Raaseporin isäntä, hänen vanha ystävänsä Tönne Erikinpoika, oli seurannut Bjelken esimerkkiä, niin ei sekään tieto häntä masentanut, joskin se hänen sydäntään pahasti riipasi. Olihan Tönne äsken nainut Eerikki Tuurenpojan tyttären, — oli kai siis katsonut vaikeaksi asettua suoraan appeaan vastaan!

— Taipukoot toiset, minä en ryömi Steen Sturen jalkoihin! virkkoi Maunu vihasesti niille, jotka häntä koettivat taivuttaa, ja hän varustautui sisukkaasti linnaansa puolustamaan.

Näin alkoi Turun linnan piiritys kesällä vuonna 1502. Toisen kerran oli Maunu Frille nyt saarretussa linnassa puolustautumassa piiritysjoukkoa vastaan. Vaan se joukko ei ollut nyt suuri eikä uhkaava, niinkuin Viipurin edustalla, se ei ajanut piiritettyihin pelkoa. Väkirynnäköllä ei Sture jaksanut Turun linnaa vallottaa ja hän purjehtikin pian pois Ruotsin puolelle, jättäen sotaväkensä piiritystä jatkamaan. Se oli jo Frillelle kuin puoli voittoa. Mutta hänet yllätti kuitenkin samalla masentava viesti:

— Steen-herra on määrännyt Tönne Erikinpojan piiritysjoukkonsa päälliköksi.

— Ja Tönnekö on suostunut taistelemaan meitä suomalaisia vastaan, tiukkaili Maunu ällistyneenä linnaan saapuneelta sanantuojalta. — Niinkö?

Tuota oli Maunun vaikea käsittää ja sulattaa. Hekö nyt vihollisleirien päällikköinä, Tönne ja hän, joita sitoi niin luja toveruuden liitto ja jotka niin täydellisesti toisiaan ymmärtäen löivät kättä viimeksi erotessaan Viipurissa? Tönnehän oli siellä muita innokkaampi; ja hänkö nyt tuossa vanhaa veikkoaan sodittamassa — ei! — kuinka se on mahdollista? Kuinka ovat olot voineet kääntyä noin nurin? Itse oli Maunu johdonmukaisesti ajanut sitä asiaa, joka heitä ahdistuksen aikana oli kannustanut, ovatko toiset niin tyyten unhottaneet oman tuskansakin?

Maunu suri ensin, suuttui sitten silmittömäksi ja päätti käyttää kaikki voimansa kurittaakseen tuota luopio-ystäväänsä. Mutta vielä kerran hän suli. Hän tahtoi tavata mieskohtaisesti vanhan ystävänsä, kuulla hänen omasta suustaan, mikä hänet oli muuttanut, mitä hän mietti, ja lähetti senvuoksi uskotun palvelijansa Tönne Erikinpojan luo hänen leiriinsä ehdottamaan, että he tekisivät muutaman päivän aselevon ja yhtyisivät sovitulla paikalla keskustelemaan.

Tönne suostui ehdotukseen, toivoen kai Frillen esittävän antautumisehtojaan. Kaksi venhettä, kymmenen asemiestä kummassakin, souti eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä pieneen, joen suussa olevaan saareen, missä noustiin maihin. Siellä saattomiehet hämmästyivät hyväsesti, kun näkivät vihollisjoukkojen päällikköjen heti rientävän kädet ojossa toisiaan vastaan, yhtyäkseen lämpimään, sydämelliseen syleilyyn. Parhaina ystävinä he istahtivat kalliolle ja tarinoivat siinä kauan. He eivät olleet tavanneet toisiaan sittenkuin piiritetyn Viipurin sillalla ja heillä oli nyt tovereina toisiltaan niin paljo kyseltävää, niin paljo toisilleen kerrottavaa, — nopeasti kuluivat illan hetket.

Mutta vähitellen kangistui kuitenkin se mieskohtainen, toverillinen keskustelu. Sanat harvenivat, mieltä painoi heidän nykyinen suhteensa. Kumpainenkin muisti virkansa ja asemansa, — pakko oli puuttua ajan vakaviin asioihin.

— Miksi taistelemme nyt toisiamme vastaan, virkkoi Maunu vihdoin pienen vaitiolon jälkeen surunsekaisella, miltei hellällä äänellä. — Kuinka se on mahdollista, Tönne, etkö muista enää Viipurin aikaista innostustamme?

— Kauan olit, Maunu, venäläisten vankina ja täältä poissa, vastasi Tönne verkalleen ja rauhallisesti. — Me olemme seuranneet asioita täältä läheltä, siinä on erotus. Saatamme suuttua ja innostua, mutta meillä ei ole voimaa potkia tutkainta vastaan.

— Ja ainako on kumarrettava hetkellisesti mahtavinta, muistelematta, miten meitä on kohdeltu!

— Sinun vangiksi jouduttuasi tuli Steen Sture kumminkin sotaväkineen
Suomeen…

— Niin kyllä, mutta hän taivutti täällä sittenkin mielet puolelleen. Vanhan piispan ensiksi, sitten muut… Niin, hän suistui sitten kyllä, mutta lopuksi hän voitti.

— Tanskalaiskuninkaan valta ei täällä kestä, sen olemme ainakin nähneet. Ja hänen isännyytensä merkitsee täällä vieraan vallan sortoa…

— Olenko Turun linnanherrana sortanut tätä maata? kysyi Maunu terävästi. — Mutta tästä arvosta olen minä valmis luopumaan, astu sinä tilalle, pääasia on, että maa saa elää omien miestensä hoidossa. Kysyn vielä: Etkö muista enää ollenkaan Viipuria?

— Kuinka en, vastasi Tönne heltyneemmin. — Hätäpaino ajoi meidät suomalaiset siellä kokoon. Mutta sitten emme kestäneet koossa, hajaannuimme taas…

— Hätäkö siis yksin voi meidät yhdistää, muuten sodimme näin toisiamme vastaan, huudahti Maunu melkein tuskalla. — Kautta kaikkien pyhimysten, emmekö voi eri vaiheissa pysyä yhdessä!

— Kysytkö miten? Siten, että heitämme toistemme repimisen ja tappamisen ja julistamme, että tulemme toimeen ilman Steen-herran holhousta, jota emme rakasta. Pidämme linnat itse ja hallitsemme maata itse!

— Sekin isännyys on meille parempi, koska se on kaukainen. Viipurissa opettelimme seisomaan omilla jaloillamme. Lyökäämme taas kättä, sinä ja minä, sitten seuraavat muut mukana, ylimykset ja porvarit.

— Olet uneksija Maunu, niinkuin olimme kaikki Viipurissa. Porvarit, sanot, — he kumartavat aina sitä, jolla on valta, ja me muut teemme samoin. Sinä pusket yksin vastatuuleen, se minua säälittää, Maunu, sillä sinä et sitä kauan jaksa.

Frille kivahti, mutta asettui taas. Suuttumuksen ja toivottomuuden risteillessä rinnassaan harasi hän sormillaan harmaata tukkaansa ja pyyhki hikeä otsaltaan. Tämä oli hänestä niin umpisurullista, tuota vanhan ystävänsä raukkamaisuutta ei hän vieläkään ymmärtänyt, hän näki siinä itseluottamuksen puutteen ohessa jotakin itsekkyyttäkin, eikä tahtonut siitä enää keskustelua jatkaa. Siksi hän nyt äkkiä nousi pystyyn, polte rinnassaan, tuli silmässään. Mutta tyynesti hän vielä virkkoi:

— Et tahdo siis, Tönne Erikinpoika, lyödä vanhan toveruuden kättä? Etkö tahdo käydä yhdessä kanssani vastaamaan tämän maan kohtaloista, tuli mikä tuli?

Tönne Erikinpoika, joka myös oli noussut kalliolta, katsoi iltatyyneelle selälle, ilmeissään puoleksi ujoutta, puoleksi ivaa, eikä kotvaseen vastannut. Sitten kohautti hän komeita hartioitaan ja lausui:

— Olemmehan, Maunu, molemmat valinneet osamme ja arpamme. Tehtävämme ovat selvät, emme voi tässä ruveta ilmalinnoja rakentamaan, jospa se meitä huvittaisikin.

— Steen Sturelle! — Maunu astui jo askeleen veneeseensä päin, mutta pysähtyi vieläkin hiljakseen puhumaan: — Paljoko onkaan kulunut aikaa Viipurin piirityksestä, niin, pian seitsemän vuotta! Ehtiväthän siinä ajassa muuttua mielet jos miehetkin! Mutta muista Tönne, me kestimme Viipurissa, eikä sinulla ole nyt mukanasi silloisten piirittäjäin laumoja. Mikäli minusta riippuu, ei sinun ruotsalainen joukkosi valloita meiltä suomalaisilta Turun linnaa, — hyvästi!

He erosivat äkisti, kumpikin astui venheelleen. Rannalla odottaneet saattomiehet, jotka äsken olivat ihmetelleet Tönne Tottin ja Maunu Frillen sydämellistä tervehdyssyleilyä, kummastelivat nyt melkein yhtä paljo heidän kylmiä, vihamielisiä jäähyväisiään, eivätkä he koko yhtymisestä ymmärtäneet muuta, kuin että hankkeissa olleet rauhantuumat olivat kai rauenneet. Ne miehet, jotka soutivat Maunun venhettä Turun linnan vesiportille, sen varsinkin selvästi käsittivät, sillä perässä istuvan päällikön kasvoilta kuvastui nyt kiukkua ja uhmaa ja hänen kätensä kääntelivät vihaisesti peräsintä, kun hän satamaan laski.

Taistelu jatkui nyt entistään kuumempana. Maunu Frille hyökkäsi usein linnastaan piiritysjoukon kimppuun, ryösti sen laivoja ja pani ymmälle turkulaiset, jotka eivät tienneet, kenen puolta pitää. Syksy läheni märkänä ja myrskyisenä, se uhkasi ikäviä aikoja leirielämää viettävälle saartojoukolle, — linnan antautumisesta ei ollut mitään toiveita. Tönnen tähti oli laskemassa, mutta reippaalla mielellä, tarmolla ja taidolla, johti Maunu linnasta taistelua, varmana siitä, että vielä hän taivuttaa Suomen herrat toiselle tolalle. Hänen uskonsa oli yhtä luja kuin hänen intonsa, mutta onni ei kulkenut hänen matkassaan. Niinkuin Vatikivellä kamppasi hänet nyt taas kumoon omain miestensä odottamaton uskottomuus.

Turun linnassa oli vanhoilta ajoilta kotimaisten nihtien ohessa varustusväkenä joukko saksalaisia palkkasotureita, jotka taistelivat rahasta eikä rakkaudesta päällikköään kohtaan. Näiden palkkasoturien pääpyrintönä oli kerätä mahdollisimman paljo varoja, palatakseen kerran rikkaina miehinä kotimaahansa, ja nyt heidän mielessään syttyi tuuma siepata yhdellä kertaa isot rahat. Linnan merenpuolisen tornin jossakin vahvasti lukitussa salakammiossa oli nähty useita lujasti vannehdittuja arkkuja ja linnalaisten kesken oli levinnyt huhu, että niissä säilytetään suistetun Hannu-kuninkaan suurta rahallista omaisuutta, — ne rikkaudet saksalaisia viettelivät. He odottivat yötä, jolloin etupäässä heidän miehiään oli meritornissa vahteina, murtautuivat silloin tornihuoneisiin, särkivät ovet ja arkut ja ryöstivät mitä saivat, — mitään kuninkaanaarretta siellä ei ollut. Mutta kun heidän tekonsa heti tuli ilmi, eivät he uskaltaneetkaan antautua ankaran linnakurin rangaistaviksi, vaan sulkeusivat torniin, käänsivät sen tykit päälinnaa vastaan, — tekivät kapinan!

Niin mitättömästä syystä syttyi Turun linnassa sisäinen sota: Toinen torni ampui toistaan. Tämä oli liian tuskallinen käänne linnan toimeliaalle päällikölle. Maunulla ei ollut riittävää väkeä taistellakseen yhtaikaa kapinoitsijoita ja piirittäjiä vastaan, jotka viimemainitut heti huomasivat kurin linnassa katkenneen, eikähän hän, vaikka olisi voittanutkin palkkasoturit, enää olisi voinut luottaa sellaiseen varustusväkeen. Hänen voimansa oli taittunut…

Silloin murtui Maunu Frillen mielikin. Hän oivalsi toivottomaksi taistelunsa armotonta kohtaloaan vastaan. Asemataan tyystin punnittuaan lähetti hän airueensa Tönne Eerikinpojan luo, joka tarjosi hänelle väkineen vapaan pääsyn linnasta, ja kutsui piirittäjät sisään.

Laskusillailla nyt molemmat päälliköt ratsastivat vastakkain, Tönne uljaana kiiltävässä haarniskassaan ja kauniilla kasvoillaan voiton hymy, linnastaan poistuva Maunu murtuneena, katse raukeana, aseeton käsivarsi hervotonna ohjaksissa.

— Kuten näet, oli unelmasi turha, vanha veli, virkkoi Tönne siinä tervehdittäessä melkein suojelevalla säälillä masentuneelle entiselle ystävälleen.

— Niin, se oli kai liian rohkea unelma, — tie on nyt auki sinulle ja
Steen Sturelle.

— Katsos, Hannu-kuninkaan valtaa ei olisi voinut täällä pönkittää kukaan, hänen mahtinsa on mennyt, siksi taistelit toivottomasti.

— En taistellut yksin hänen puolestaan, senhän tiedät, vastasi voitettu ritari hiljaisella äänellä. — Mutta myönnän sen nyt, Tönne, se asia, jonka puolesta tahdoin taistella, on tosiaan toivoton, niinkauan kuin tämän maan omat miehet eivät sen merkitystä ymmärrä. Ehkä huomaavat he sen joskus vielä hädän hetkellä, niinkuin silloin Viipurissa, mutta unohtavat kai sen taaskin heti. Tehtäväni on lopussa.

— Olet raskasmielinen nyt, Maunu, puhui Tönne melkein lohdutellen uljaan orhiinsa selästä, voimatta samalla salata voitonriemuaan. — Väkesi oli uskoton, se ansaitsee aimo rangaistuksen…

— Ei ole mieleni raskas ainoastaan siksi, — mutta mitäpä siitä enää. Turvakirjasi varassa ajan nyt kotiini Haapaniemeen ja siellä minulla on hyvä aika miettiä pettymyksiäni. Aja linnaan sinä, Tönne, ja ole minua onnellisempi, eihän rauennut unelmamme enää ole tielläsi.

Siltapalkit tömisivät, voittajat karauttivat linnaan ja Maunu ratsasti harvoine asemiehineen tiepuolessa heidän ohitseen pois Suomen Turusta. Ja samalla hän hävisi Suomen historiastakin. Sen verran hänestä vain vielä tiedetään, ettei hän voitettunakaan suostunut Stureille vannomaan uskollisuuden valaa, hän piti kaatuneenakin oman päänsä. Muutamia vuosia myöhemmin kuoli Maunu Frille unhotettuna ukkona. Mutta hautansa hän sai Turun tuomiokirkon Kaikkien pyhien kappelissa, jolle hän oli mahtinsa päivinä tehnyt lahjoituksia.

Hänen ystäväänsä ja vastustajaansa Tönne Erikinpoikaa seurasi onni kauan, kunnes se hänetkin lopulta petti. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua pudotti mestauskirves hänen kauniin päänsä siinä samassa Turun linnassa, jonne hän nyt Maunu Frillen ohitse ratsasti niin pystynä ja varmana.

ERÄMAANLINNAN PUOLUSTAJA.

PIETARI KYLLIÄINEN.

Surun ja ahdistuksen aikaa oli sotavuoden 1495 syksy koko Suomessa. Palo oli käymässä maan kaakkoisella kulmalla ja sieltä rientävät pakolaiset, jotka pyrkivät läntisiin maakuntiin taikka ehättivät lymyilemään Sisä-Suomen saloihin, levittivät kaikkialle tietoja niiden vihollisjoukkojen tavattomasta suuruudesta ja julmuudesta, jotka parastaikaa piirittivät Suomen etuvarustusta, Viipuria, ja uhkasivat sen valloitettuaan syöksyä hävittämään koko auki olevan maan.

Eräs pakolaisparvi souti siten eräänä sateisena syyspäivänä Saimaan vesiä niiden latvoja kohden ja poikkesi matkallaan Savon uuteen, pieneen kivilinnaan, joka yksin seisoi Kyrönkosken kalliosaaressa laidattoman erämaan keskellä. Venheen laskiessa linnan alle tuntui tuo varustus vallan äänettömältä ja autiolta, niinkuin ei siellä olisi eläjiä ollutkaan. Ainoastaan musta oinas seisoi kankein säärin rannalta kohoavan kallion laella, katsoa jurottaen salmeen soutavaa venhettä, ja sen jäykkä niska ja suuret, käyrät sarvet kuvastuivat aavemaisina hallavaa taivasta vastaan.

Mutta linnan vartiat valvoivat, vaikka näkymättöminä, tornissa ja muurin sarvilla, ja hetken kuluttua nousi rantakalliolle, suljetun vesiportin kohdalle, kookas, leveäharteinen mies, joka asettui oinaan viereen yhtä jykeänä ja jäykkäniskaisena kuin tämä.

— Mitä olette väkeä, mistä soudatte? huusi karkeaääninen miekkamies kalliolta, aikomattakaan avata porttia.

— Vai Posselta. — Jo vilkastui kankea mies kalliolla ja huusi miehilleen alas pihalle: — Avatkaa portti soutajille!

Pakolaiset saivat nyt lämmitellä linnan suuressa tuvassa ja saivat kuumaa rokkaa linnalaisten suuresta padasta. Sitä syödessään kertoivat he Viipurin kuulumisia salolinnan miehille, jotka eivät olleet sieltä piirityksen alettua saaneet mitään tietoja. Harvalukuinen suomalainen puolustusväki on Viipurissa kovin ahtaalla, niin he kertoivat, tuhatpäinen piiritysjoukko puristaa sitä joka taholta, ampuen kaupunkia ja linnaa hirmukitaisilla tuliputkillaan ja hyökäten milloin miltäkin kolkalta.

— Mutta viipurilaiset pitävät puoliaan? kysyivät linnalaiset jännittyneinä.

— Aikovat taistella viimeiseen mieheen asti. Mutta pahasti heidän rivinsä harvenevat…

— Käski vain ilmoittaa, että samanlaiseen syleilyyn kuin Viipuri joutuu kyllä pian Olavinlinnakin, — väkeä venäläisiltä riittää. Varatkaa siis riittävät eväät ja pysykää valveilla, niin käski Posse sanoa.

— Siihen olemme tottuneet, vastasi rantakalliolla seisonut soturi harvakseen, säikähtämättä, kehahtamatta. — Tulkoot tuiskut kovemmatkin, kestettävät kai ne ovat.

Hän saatteli sitten pakolaisvieraansa portille ja jäi taas siihen korkealle kalliolle jäykkänä ja tukevana seisomaan, katsellen salmen suusta poistuvaa venhettä.

Tämä mies oli savolaisen rajalinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen, mies suomalaista juurta. Täällä savolaisen erämaan laidassa oli hän kasvanut, taistellut nuorena kotikyläläistensä rinnalla ryösteleviä karjalaisia vastaan, retkeillyt sitten haarniskaniekkana huovina Viipurin linnanherran, Erik Akselinpoika Tottin, lipullisessa. Ja kun Erik herra parikymmentä vuotta sitten rupesi rakentamaan linnaa sydänmaalle Haapaveden ja Pihlajaveden välisen salmen rannalle, pitääkseen ryöstelevät rajantakaiset loitommalla, kuului Kylliäinen siihen asemiesjoukkoon, joka varjeli rakennusväkeä vihollisten alituisilta hyökkäyksiltä. Tähän pyhälle Olaville omistettuun rajalinnaan hän senjälkeen jäikin, pysyen siellä alivoutina ja voutina, kunnes siihen määrin saavutti esimiestensä, Viipurin käskynhaltijain, luottamuksen, että uusi linna uskottiin hänen komentoonsa. Eipä monasti tehty talonpoikaisesta soturista linnanherraa, vaan eivätpä tainneet ylimykset taikka ritarit paljo välittää tämän syrjäisen sydänmaanlinnan päällikkyydestä. Ja joka tapauksessa kohotti Pietari Niilonpojan tuohon arvoon ja asemaan hänen oma kykynsä ja kuntonsa.

Nyt oli Kylliäinen jo vanha. Hänen poskipartansa hohti harmaalta ja hänen vartensa oli kankea, mutta hänen katseensa oli vielä nuorekas ja valpas. Hänen oli täytynyt tottua alituiseen valppauteen, puolustellessaan yhtämittaisilla taisteluilla vuodet vuotensa perästä tätä valtakunnan etäisintä rajasuojaa, jota eivät venäjänpuoleiset koskaan jättäneet rauhaan, vaikkapa muuten olisi rauha vallinnutkin valtakuntain välillä. He näet väittivät Erik herran rakentaneen uuden linnansa heidän puolelleen rajaa ja katsoivat niinollen oikeudekseen häätää sen pois siitä vesienristeyksestä, — siksi täytyi pienen linnaväen aina olla taisteluvalmiina, kesällä ja talvella, päivisin ja öisin. Siinä oli päällikön silmä terästynyt ja karaistunut luonto.

Eikä ollut Kylliäisen auttanut ainoastaan odotella saarellaan vihollisten hyökkäyksiä. Häätääkseen häärijät silmiltään oli hän usein tehnyt retkiä rajakyliin, kurittamaan niitä vainolaisia, joita hän lapsuudestaan asti oli tottunut vihaamaan, väliinpä edemmäskin Laatokan rannoille asti, missä Käkisalmi oli venäläisvallan pesäpaikkana. Näin oli hän pitkien vihavuosien halki säilyttänyt linnansa vainolaisilta, jotka vähitellen oppivat häntä karttamaan.

Mutta nyt olivat olot muuttuneet. Ilmisota oli puhennut valtakuntain välille ja Venäjän nuori, voimakas suuriruhtinas oli päättänyt vallottaa Suomen ja kukistaa Ruotsin. Kauanko kestää Viipuri, joka on Suomen kynnys? Entä sitten? Syksy kului ja päivä päivältä yhä jännittyneemmin odottivat pienen Olavinlinnan puolustajat jotakin viestiä Viipurin kohtalosta, — taikka sitten vihollisen saartojoukkoa tykkeineen ja piirityskoneineen omain muuriensa edustalle.

Mutta ei kuulunut noihin kysymyksiin mitään vastausta. Päivät lyhenivät, syysmyrskyt kiihtyivät, eikä yhtään venhettä näkynyt enää Saimaan vesillä. Umpinainen linna oli kuin unohdettu sinne erämaahan, eristetty kaikesta muusta maailmasta. Siellä oli niin hiljaista, niin avuttoman hiljaista ja yksinäistä, että karaistujenkin miesten mieli pyrki lannistumaan. He kävivät harvasanaisiksi, melkein kärtyisiksi, he välttivät toisiaan ja vartioivat synkännäköisinä valleilla ja tornissa, kuunnellen virran yksitoikkoista loisketta ja katsellen rantojen paljaiksi karisseita lehtoja.

— Tämä käy sietämättömäksi, kuules toveri, puhui vanha linnanpäällikkö eräänä aamuna, pysähtyessään kierrokseltaan rantakallion reunalle oinaan luo, joka syyskylmistä välittämättä yhä liikkui ulkona linnan alueella ja mielellään nousi sen korkeimmille kohdille.

— Miehiä kalvaa epätietoisuuden jännitys, niinkuin minuakin, jutteli hän edelleen itsekseen, silmäillen autiolle selälle. — Meidän pitäisi ryhtyä johonkin, vaikka mihin, — kunpa jäätyisivät järvet!

Tavallista vähemmin ne toki jäätyivätkin tänä syksynä ja pian peitti jo talven lumi autiot maisemat. Silloin astui Pietari Kylliäinen eräänä päivänä suureen linnantupaan, julistaen iloisella äänellä miehilleen:

— Tästä lähdetäänkin nyt hiihtämään, pojat. Pankaa kapula kiertämään
Säämingin salolle!

— Päästäänkö partioihin? huudahtivat alakuloisina jurottaneet miehet nyt riemastuneina, kokoontuen päällikkönsä ympärille.

Pietari oli, yhäti mielessään hautoen Viipurin kohtaloa, tullut siihen päätökseen, että siellä ei ole vielä tapahtunut mitään ratkaisua, muuten olisi kyllä joku tieto salolle asti lennähtänyt. Siellä siis taistelevat Suomen miehet yhä vielä epätoivon vimmalla… Vanhan soturin oli silloin käynyt tukalaksi viipyä kauemmin omassa suljetussa linnassaan, ja hän päätti hyökätä vihollisen maahan edes hiukan häiritsemään piirittäjäin turvallisuutta. Heti oli hänestä itsestään tämä päätös silloin tuntunut yhtä vapauttavalta kuin nyt hänen miehistään; ja kun Kylliäisen sotakapula lähti kulkemaan harvan savolaisasutuksen kylästä kylään, kutsuen miehiä partioihin, saapui se mieliviestinä sinnekin, — sammumaton oli rajakansassa vanhan koston jano ja saalistamisen halu.

— Pojat partioihin, perheet salolle pakosaunoihin! niin kuului komento joka taholla. Ja suksia käytiin paahtamaan ja keihäitä laskemaan.

Viikon perästä kuhisikin jo satainen suksimiesjoukko Olavinlinnan edustalla ja vanha linnanpäällikkö asettui itse sen johtajaksi. Hänen kankeat jäsenensä vertyivät heti, kun hän veti jalkaansa koipisaappaat ja nousi suksilleen, hän oli silloin taas notkea kuin nuorukainen. Puolet linnueestaan otti hän kantajoukoksi mukaansa — toisen puolen täytyi jäädä vartioimaan linnaa — ja niin laskettiin rajan taa.

Tiet olivat tutut monilta edellisiltä retkiltä, joka mies oli tehtävästään selvillä. Nopea hiihto halki öisten metsien, äkkiarvaamaton hyökkäys viholliskylään, talot tuleen, väet veriin, saaliit kasaan, ja nuolena taas salon poikki seuraavaan kylään, ennenkuin sinne oli ehtinyt viesti saapuvasta vierailusta. Sama meno siellä, sama hävitys, ja taas kiireellä eteenpäin. Niin kulki Kylliäisen partiojoukko kuin hirmumyrsky halki Karjalan maiden, tähdäten venäläisten varustettuihin keskuspaikkoihin.

Aikakirjat kertovat, että tällä retkellä poltettiin Venäjän puolelta rajaa yli 800 taloa, — hävitys koski siis laajoja alueita. Saatiinko täten mitään helpotusta ahdistetulle Viipurille, siitä ei historia sitävastoin tiedä mitään. Viipurin pelasti sen omain miesten urhoollisuus ja Possen ihmeellinen loppupamaus; mutta mahdotontahan ei ole, että piiritysjoukon äkilliseen poistumiseen osaltaan vaikutti myöskin viesti savolaisten rajusta ryntäyksestä piirittäjäin taakse, heidän omille mailleen. Varmaa on, että kammotun muiston jätti tämä Kylliäisen retki vihollisten mieliin.

Mutta pitkään ei hän saanut hiihtomatkallaan siekailla. Saaliit mukaan, ja pian taas takaisin suorinta tietä aution maan halki. Sillä eipä voinut Kylliäinen koskaan partioissa kulkiessaan tietää, oliko sydämmistynyt vihollisjoukko sill'aikaa lähtenyt vastavierailulle Kyrönkosken linnaan, jonka puolustajamäärä silloin oli tavallistakin pienempi. Levottomasti ja kiirehtien potki siis jalka kotimatkallakin, kunnes lumisten selkäin yli kuumotti Olavin jykeä kivitorni. Siellä oli linna pystössä kalliosaarella ja pian kuvastui sen lumiselta kallionkielekkeeltä taivasta vastaan myöskin linnalaisten lemmikin, mustan oinaan, jäykkä niska ja käyräsarvinen pää.

— Hyvin se otus Olavinlinnaa suojelee, kehahtivat Savon miehet taas kotisalmea kohden hiihtäessään.

— Eikö asunekin siinä itse pyhän Olavin valpas henki, arveli muuan talonpoika.

Taas oli mieli reipas ja iloinen yksinäisessä erämaanlinnassa, jossa pitkän hiihdon jälkeen oli suloinen levätä. Haihtunut oli epävarmuuden jäytävä tunne, toiminta oli tuonut uutta toivoa. Ja pian nyt saapui etelästäkin suksimiehiä kertomaan Viipurin pelastuksesta ja sen miesten suuresta voitosta.

Mutta pitkäaikaiseksi ei se lepo nyt tullut Olavinlinnassa. Toisten suksimiesten mukana saapui sinne näet jo alussa vuotta 1496 viestejä, että Venäjällä hankkiudutaan taas uuteen hyökkäyssotaan ja Kylliäinen arvasi hyvin, että nyt kääntyy kosto Savoonkin, — hän tunsi jo vanhastaan rajantakaisten sisun. Siksi lähetti hän heti pikaviestit Turkuun siellä majailevan valtionhoitajan luo muistuttamaan Savonlinnan olemassaolosta ja pyytämään apua. Sillä linnassa ei ollut talonpoikaisista partiomiehistä sitä hyötyä kuin hiihtoretkillä, sen puolustukseen tarvittiin tottunutta aseväkeä. Pian sitä tällä kertaa saapuikin, 70 ratsumiestä karautti sinne Sisä-Suomen halki ruotsalaisen ritarin Knuutti Kaarlonpoika Geran johdolla.

Iso ei ollut se apu, mutta tarkkaan tarpeeseen se tuli. Sillä vielä samalla talvikelillä teki suuri venäläinen sotajoukko Savonlinnaa vastaan tuimemman hyökkäyksen kuin minkä tämä koskaan ennen oli kestänyt.

Pakkanen oli tänä talvena jäädyttänyt kovaksi yksin Kyrönvirrankin ja jäälle asti toivat nyt piirittäjät saartokoneitaan, ampuen linnaa kolmelta taholta. Alituisilla hyökkäyksillä, milloin idästä, milloin etelästä, he sen lisäksi väsyttivät linnuetta, jonka johtajalta siinä kysyttiin ääretöntä valppautta. Mutta Kylliäinen ei kyllästynyt. Päästäkseen pahimmasta puristuksesta hääteli hän aluksi usein uloskarkauksin piirittäjiä hiukan loitommalle. Mutta eräälle sellaiselle retkelle kaatui äsken saapunut ruotsalainen ritari ja suurin osa hänen ratsumiehiään, ja taas oli linnan puolustauduttava aivan riittämättömällä väellä, — sen kyvystä tehdä hyökkäyksiä ei ollut enää puhettakaan.

Mutta päivä päivältä, viikko viikolta, kesti kuitenkin Olavinlinna. Sen pienet tykit antoivat kerta kerralta ryntääjille veriset tervehdykset, yöllä korjattiin päivällä kärsityt vahingot, jokainen mies oli aina paikallaan ja Kylliäinen oli kaikkialla. Yksin jukuripää oinaskin kiipesi joka aamu tallista lumisia teitä myöten kalliolle ja seisoi siinä kankein säärin, katsellen vihollisen vehkeitä. Piirittäjätkin tunsivat jo tuon "mustan pirun" ja tähtäsivät väliin tuiman tulensa sitä vastaan, — luulivat kai sitä linnan lumotuksi haltiaksi. Lähelle tärähtelikin toisinaan tykinluoti, sora pölähti vierestä ja kaatoi oinaankin kinokseen. Vaan kiireesti se sieltä kapusi kankeille jaloilleen, päristi sieraimiaan, puisteli paksua turkkiaan ja asettui taas kalliolle pää kallellaan ihan kuin entistä äkäsempään puskuasentoon.

— Juuri niin, elä hellitä sinäkään! virkahti Pietari Niilonpoika silloin lemmikilleen, jos osui lähellä olemaan, ja taputti sen lumista niskaa. — Täällä pysytään paikoillaan, minkä paukuttanettekin!

Mutta eräänä aamuna, päivän verkalleen valetessa, näkivät ystävykset ilokseen, taas yhdessä seistessään rantakalliolla, vihollisten leiripaikan tyhjänä. Nämä olivat yöllä livistäneet tiehensä kojeineen, kampsuineen. Keväiseltään rupesivat näet jäät heikkenemään ja se havainto oli pakottanut piirittäjät poistumaan suurten selkien taa.

Hetkiseksi oli nyt henkilomaa Olavinlinnassa. Mutta hetkeksi vain. Kesän tultua palasi vihollinen takaisin sotavenheillään, piiritti ja pommitti Kyrönsaarta taas ja koetti kiukkupäissään saada valtoihinsa tuon pienen rajalinnan, jolle ei ollut ehtinyt saapua mitään apua. Mutta Kylliäinen kamppaili yhä kuin haavoitettu kontio ja hänen pesänsä kallioilta kilpistyivät aina vainolaisen kynnet. Lopuksi se kyllästyi piirityssotaan ja läksi sydämmistyneenä hävittämään Säämingin ja Juvan asutusta. Sen se tekikin perusteellisesti, poltti talot ja talaat, yksinpä metsätkin laajalta mantereelta, — viikkokausia törötti linna sakean savumeren peitossa. Ja kun kulon savu vihdoin haihtui, oli erämaa entistään autiompi sen ympärillä.

Mutta linna seisoi valloittamatta paikoillaan. Kuinka monta piiritystä Kylliäinen näinä vuosina kesti, kuinka monta rynnäkköä hän linnastaan torjui, sitä ei ole lueteltu aikakirjoissa. Mutta jo siitäkin, mitä nuo kirjat ohimennen mainitsevat, käy selväksi, että siellä taistelu oli miltei taukoomaton ja että jänne siltä, jonka tuli niukalla väellä ja vähillä muonilla puolustaa erämaan rajalinnaa, ei saanut hetkeksikään laueta. Tavatonta tarmoa ja sitkeyttä siinä kysyttiin, eikä ole ihme, jos sellainen pingoitus kalvoi miehen ydintä ja voimaa. Vasta taistelun loppuaikoina hoksasivat Ruotsin ja Suomen johtomiehet tämän rajalinnan merkityksen ja toimittivat sinne runsaammin apua. Mutta silloin se oli jo tehtävänsä suorittanut suuressa venäläissodassa.

Kun vihdoin rauha tehtiin 1497 Ruotsin ja Venäjän välillä, oli Kylliäinen jo todennäköisesti lähtenyt lepäämään. Ehkä oli hän kaatunut jossakin viimeisessä kahakassa, häätäessään pois maakuntaa ryöstäviä vainolaisia. Näihin aikoihin häviää näet hänen nimensä historiasta eikä ole tietoa, ehtikö hän esimiehiltään saada mitään tunnustusta sitkeydestään. Luultavasti ei. Eikä ole hänen nimensä jälkimaailmaltakaan saanut mitään maineen loistokehää, se mainitaan historiassamme vain ohimennen. Talonpoikaissyntyinen soturi oli erämaan rajalinnaa puolustaessaan vain suorittanut suuressa sodassa pienen sivutehtävänsä, täyttänyt velvollisuutensa ja sitten painunut unholaan. Pietari Niilonpojan syntymävuotta ei tunneta sen tarkemmin kuin hänen kuolinvuottaankaan eikä hänen suvustaan eikä yksityisestä elämästä tiedetä mitään. Arvata vain voi, että hänellä, oleskellessaan niin kauan Olavinlinnassa, oli siellä varsinainen kotinsa, ehkä perheensäkin. Mitään rintaperillistä ei häneltä kuitenkaan näy jääneen, koska hänen veljensä muutamia vuosia suuren venäläissodan jälkeen jakoivat hänen talonsa, joka hänellä oli jossakin Lappeen puolessa.

Taisteli ja kuoli — lyhyt tarina! Mutta sillä taistelulla, jonka Kylliäinen suoritti Savon uudessa linnassa, oli ehkä kuitenkin eteenkinpäin tähtäävä merkitys. Se ei ainoastaan suojellut erämaan nuorta asutusta ja nousevaa viljelystä häviämästä, se pelasti myös täperällä ajankohdalla koko Savon maakunnan sortumasta sitä vaativain vihollisten käsiin, — myöhemmin tämä seikka kyllä oivallettiin paremmin kuin silloin, jolloin Pietari Niilonpoika yhä uudelleen henkensä hädässä hääteli ryntääjiä pois muuriensa kupeelta.

Entä tuo Kylliäisen ystävä, musta oinas? Sen tarina kävi pitemmäksi kuin isäntänsä. Se eli edelleen linnan suojattina ja suojahaltiana ja seisoskeli usein vartijana sen rantakallioilla, aina yhtä jäykkäniskaisena jukuripäänä. Vuosien kuluessa kävi se perintömuistoiseksi Olavinlinnassa, kävi vuosisatain ajaksi. Kun vanha käyräsarvi lopen kangistui ja kaatui pois, silloin haettiin sen perikunnan joukosta uusi, musta oinas, joka tunnollisesti jatkoi edeltäjänsä virkaa, ja tarina tiesi, että niinkauan kuin musta oinas säilyi Olavinlinnassa, niin kauan säilyi linna valloittamatta.

Olisiko se todellakin noudattanut ensimäiseltä isännältään oppimaansa valppautta?

SUOMALAINEN MERISANKARI.

NIILO GRABBE.

Kevätkesä oli koreimmillaan, päivä paistoi lämpimästi ja tuores maa höyrysi, — se ikäänkuin kutsui miehiä kyntötöihin. Vaan joutilaina seisoivat miehet Hiitin sillan luona Janakkalassa — monta sataa miestä —, seisoivat siinä vaijeten tai alakuloisesti tarinoiden. Ja rantaniityllä jyrsi hevosjoukko vasta noussutta nurmea.

Siinä lepäili se Turusta äsken Hämeeseen paennut sotajoukko, jonka päälliköt Sillankorvan talossa yhtä alakuloisesti neuvottelivat, mitä nyt tehdä, kunne kääntyä.

Tämä sotajoukko, sekaisin Ruotsin miehiä ja suomalaisia, oli viime syksynä (1521) kylläkin ravakasti ruvennut piirittämään Turun linnaa, karkottaakseen juutit pois Suomenmaasta, mutta turhan talvityön jälkeen oli sen nyt täytynyt väistyä länsirannikolta pois sisämaahan, jättäen linnat ja suurimman osan maata tanskalaisen Sören Norbyn ja hänen alapäällikköjensä haltuun.

Ne herrat, jotka tuvassa neuvottelivat, olivat ruotsalaisen sotaväen päällikkö Niilo Arvenpoika, jalosukuiset suomalaiset veljekset Eerik ja Iivar Fleming sekä suomalainen vapaamies Niilo Grabbe. Asema oli heille tosiaankin kiusallinen. Ruotsista oli nuoren, Waasa-sukuisen vapaussankarin äsken onnistunut häätää kansaa sortavat juutit melkein kokonaan pois, mutta Suomeen oli näiden valta lujemmin juurtunut, ja pakoon ajetun kotimaisen väen päälliköt näkivät nyt selvästi, etteivät he kykene karkoittamaan tanskalaisia Suomesta.

— Pian meille täällä nälkä tulee, — mihin siis käännymme, kysyi uudelleen tuo karski Eerik Fleming, joka nuoruudestaan huolimatta ei muuten tavallisesti ollut neuvoja vailla.

— Asettukaamme nyt aluksi Hämeenlinnaan, odottamaan sopivampaa hetkeä, kehotti hänen nuorempi veljensä Iivar. — Maakunta saa elättää väkemme.

— Miksi hyödyksi olisi sulkeutua siihen hiirenloukkuun, huoahti synkästi Niilo Arvenpoika, jonka jo teki mieli päästä kotiin, Ruotsiin. — Juutti isännöi täällä kuitenkin, emme voi sitä estää.

Näin kyselivät suomalaiset, ja ruotsalainen herra vastasi nyt päättävämmin:

— Heitämme täällä. Hyödyllisempää on, että viemme sotaväkemme tähteet Kustaa Waasalle avuksi Tukholman edustalle, hän tarvitsee kyllä apua sitä piirittäessään.

Suomalaiset herrat miettivät hetkisen ääneti tuota ehdotusta. Eihän se Flemingejäkään, joiden tilat olivat vihollisten käsissä, oikein miellyttänyt, vaan käytännöllinen Eerik herra yhtyi kuitenkin pian Niilo Arvenpojan tuumaan. Tällä hetkellä ei näyttänyt olevan muuta tehtävissä. Itse oli hän sitäpaitsi äsken viekkaudella pelastunut Turussa isännöivän Tuomas junkkarin kynsistä, eikä halunnut niihin uudelleen joutua. Ja hauskemmalta tuntui Iivaristakin päästä Ruotsiin, kuin jäädä Suomen saloja polkemaan. Mutta nuorin mies joukosta, Niilo Grabbe, joka muuten oli tunnettu kaikkeen suostuvaksi, iloiseksi veitikaksi, teki tällä kertaa tosissaan tenän.

— En lähde sinne vieraisiin oloihin, täällä ovat minulle tutut maat ja meret. Eikä liene toki Ruotsin valtamiestenkään tahto, että vastarintaa tekemättä luovutamme juuteille tämän maan.

— Ei liene, vaan minkäs nyt teemme, murahteli Ruotsin herra väsyneesti. — Tukholma on kuitenkin valtakunnalle tärkeämpi kuin tämä maakunta.

— Siispä menkää, minä jään, intti Grabbe hänelle harvinaisella itsepäisyydellä. — Koetan taistella täällä.

Ruotsalainen herra katseli häntä jo pitkään ja moittivasti, mutta Flemingein mielestä, joita itseään säälitti kotimaan jättäminen vihollisten jalkoihin, oli Grabben tuuma hyvä. Antaapa vaikka pienemmänkin joukon tehdä täällä vihollisille kiusaa, kunnes Ruotsista joudutaan suuremmalla väellä heitä karkottamaan.

Niinpä siis lopuksi sovittiin, että Grabbe saa pienen suomalaisen asemiesjoukon kanssa jäädä Suomeen vastustamaan vihollista minkä voi. Hilpeänä kuin aina kiirehti hän valikoimaan joen partaalla lepäilevistä miehistä mukaansa rohkeimmat ja rotevimmat, ja nämä yhtyivätkin mielellään hänen lippukuntaansa.

Kun siis seuraavana päivänä pakeneva sotajoukko läksi liikkeelle Hiitin sillalta, samotakseen suoraan Uudenmaan rannikolle, josta se aikoi pyrkiä laivoilla Ruotsiin, erosi Niilo Grabbe miehineen siitä omille teilleen. Hän poikkesi Lohjalla ohimennen linnan tapaan rakennettuun kotitaloonsa Grabbakkaan, jossa hän jätti perintötilansa nuoremman veljensä Yrjö Maununpojan hoitoon, ja lausui hyvästit kotiväelleen.

— Mihin siis nyt lähdet? kysyi hänen vanha äitinsä oudoksuen nuoren veitikkapoikansa vakavaa katsetta.

— Jään. Mutta vaikka en olisi kaukanakaan, on parasta minulle, ja teillekin, äiti, että ette tiedä minusta mitään.

Etelään päin, Suomenlahden rannikolle, laskeutui nyt Niilokin miehineen, — nämä seudut olivatkin hänelle vanhastaan tuttuja. Juuri tältä rannikolta oli hän näet syntyisin, hänen isänsä kun oli ollut Raaseporin kihlakunnan tuomarina, ja hän tunsi siis lapsuutensa ajoilta siellä jokaisen jokisuun, jokaisen saaristoväylän satoine salmineen. Sieltä haki hän nyt käsiinsä tuttuja merenkyntäjiä, osti heiltä tukevat venheet ja valikoi varmimmat perämiehet mukaansa, — niitä hän aikoi tarvita.

Tanskalaisvallan keskuspaikkoja Suomessa olivat sen rannikkolinnat, jotka he olivat lujiksi miehittäneet. Turun linna, jossa julma Tuomas junkkari isännöi, Kuusiston piispanlinna, jonka juutit äsken olivat Kurki-piispalta riistäneet, ja Raaseporin linna Uudellamaalla, jossa piti veristä komentoa raaka tanskalainen Rolof Matinpoika, joka tämän linnan muureilla pari vuotta sitten oli Kristian Tyrannin verilöylyjen toimeenpanijana hirttänyt monta Suomen ylimystä ja parasta miestä. Näistä linnoista he hallitsivat vallottamaansa maata, käyden alituisesti veronkanto- ja muonitusmatkoilla, jotka itse asiassa aina olivat ryöstöretkiä. Kansa valitti haikeasti, sillä nämä verottajat veivät puhtaaksi kaikki, mitä talossa oli, viljan, voit ja karjankin, ja se vihasi senvuoksi juutteja yhtä katkerasti kuin se heitä kammoi. Näitä tanskalaisten muonamatkoja häiritsemään läksi nyt Grabbe ensi töikseen. Kun Rolofin verolaiva purjehti Raaseporista, seurasi hän saaristossa sen kulkua, vakoillen niemien kärjistä, missä se väkensä maihin laski. Silloin viiletti hän keveillä soutuvenheillään sisäväyliä myöten perästä, kätki aluksensa johonkin lehtevään poukamaan ja hiipi miehineen ryöstöteille hajaantuneiden vihollisparvien kintereille. Ensi kerran yhytti hän juuttien joukon Inkoon joen suulla, jossa sijaitsevan pienen kauppakylän he olivat paljaaksi ryöstäneet. Heidän saaliinsa olikin ollut hyvä, ja metsään paenneet talonpojat kertoivat Grabbelle, joka siellä iltayöstä miehineen vakoili, että juuttien venheet ovat jo täydessä lastissa joen rannalla, — aamulla he aikovat soutaa laivalleen.

— Ne lastiveneet me sieppaamme pois, virkkoi silloin Grabbe innostuen.
— Ovatko veromiehet itse venheillään?

— Vahtimiehiä siellä on, mutta pääjoukko lepäilee muutamassa talossa kirkon luona, syö ja juo.

Liiankin valoisa oli alkukesän yö, mutta juuttien vahdit olivat väsyneet helteisen päivän jälkeen ja torkkuivat alustensa vieressä. He eivät heränneet siitä koskaan, niin äkkiarvaamatta hyökkäsivät Niilon miehet heidän kimppuunsa lepikosta. Mutta sissit eivät tyytyneet juuttien saaliiseen, he hiipivät jokirantaa pitkin edelleen sen tuvan luo, jossa näiden pääjoukko nyt iltapitojensa jälkeen nukkui. Saatuaan talonpojilta tiedon, että talon omat asukkaat olivat lähteneet pakosalle, varasi Niilo mukaansa tukevat pönkkäpuut, ja yön pimeimmällä hetkellä nousi hän parin miehen seurassa törmälle ja salpasi äkkiä tuvan oven ulkoapäin, — koko ryöstäjäjoukko oli satimessa.

Pian loimusivat kuivat hirret. Kun tuvassa nukkuneet viholliset vihdoin heräsivät savuun ja kuumuuteen ja turhaan ryntäilivät ovelle, kävi se jo sääliksi ja vaivaksi aremmille suomalaisista. Mutta Grabbe karkasi heitä, vakuuttaen:

— Sellaista se on sota. Jos emme me paista heitä, niin he teurastavat meidät! Näin on juuttien opittava meitä pelkäämään!

Venheistä jakoi Grabbe talonpojille takaisin suurimman osan näiden tavaroista, pitäen ainoastaan ruokavaroista sen, minkä joukolleen tarvitsi. Siitä punousi yhä lujempi ystävyys ja yhteistoiminta Niilon joukon ja talonpoikaisväen kesken, ja Grabbe tiesi, että missä hän liikkuikin, oli hänellä aina auttajia ja tiedonantajia.

Tuvan raunioiden vielä savutessa souti Grabbe miehineen juuteilta saaduilla venheillä Inkoon joelta merelle omaan lymysatamaansa, valmistautuakseen uudelle retkelle.

Ensi ryntäyksen onnistuminen kannusti näet yhä uusiin ja rohkeampiin. Pian oli hän toisen juuttilaisjoukon kimpussa, joka saaristossa muka turvallisena odotti maissa viipyviä tovereitaan. — Väliin, jos hän voimasuhteiltaan kykeni, antautui Niilo vihollistensa kanssa tasapäiseen tappeluunkin, mutta useammin hän väijyili heitä solateillä, kun he palasivat maakunnasta ryöstösaaliineen, ja iski silloin haukkana heidän niskaansa, säästämättä yhtään päätä. Näin hän hankki muonavaransa ja muut "sotakustannuksensa", joskin ne siten jäivät hiukan sattuman varaan.

Jos oli pakko pitempään piiloilla saaristossa, saattoivat muonat siten väliin kokonaan loppua. Niin kävi Grabben miehille kerran, kun he useampia päiviä vahtivat erään verolaivan retkiä. Maihin noussut juuttijoukko oli siksi suurilukuinen, ettei Niilo uskaltanut käydä sitä ahdistelemaan, mutta itse tuota sotalaivaa hän katseli lymyluodoltaan pitkään ja ahnaasti. Ja eräänä iltana hän miehilleen virkkoi:

— Miten sen tekisimme, epäilivät miehet. — Niillä on siellä tykkinsä ja pyssynsä, me joudumme suden kitaan.

Rannikolta haki Niilo miehineen juuttien venheen, pukeutui tanskalaisten merimiesten pukimiin, joita heillä oli entisinä ryöstösaaliina tallessa, ja lähti illan hämärässä rohkeasti soutamaan ankkuroituun laivaan. Siellä valvoivat vartiat huolellisesti, mutta mitään pahaa he eivät aavistaneet, luullessaan yhden veronkantoon lähteneistä omista venekunnistaan nyt palaavan laivaan. Rauhallisesti kiinnitti Grabbe venheensä laivan kylkeen, tuttavallisesti kapusi hän rohkeimpine sisseineen kannelle, — mutta siellä loppui tuttavuus. Liian myöhään keksivät laivan vartiat petoksen, he eivät ehtineet käyttää tykkejään eikä pyssyjään, ennen kuin suomalaiset olivat heidät kytkeneet omiin laivaköysiinsä.

— Sitten hakatkaa pari isoa reikää laivan pohjaan ja korjatkaa luunne venheeseen. Kas niin!

Kauhulla kuuntelivat mastoon kytketyt tanskalaiset laivamiehet, kuinka vesi kohisten virtasi ruumaan. Mutta Grabbe viipyi vielä kannella miestensä jo laskeuduttua venheisiin.

Ja aivan oikein, sieltä löytyikin hyviä ulkomaan viinejä, vankkoja tynnyreitä, jotka hän ilosta hihkasten hinasi alas venheeseen muonalastinsa kukkuraksi. Silloin jouduttiin soutamaan pois, sotalaivan vajotessa yhä syvemmäs ja siinä olevain Tanskan miesten huutojen kaikuessa yhä vihlovammin yli aution selän.

Armottomia olivat nuo merisissien sodankäyntitavat ja näillä retkillä heidän mielensä yhä kovemmiksi karkenivat. Soutaessaan uppoavasta laivasta runsaine eväineen lymyluotoonsa Niilon miehet vain nautinnolla ja ilkkuen juttelivat siitä yllätyksestä, joka kohtaa veronkannosta palaavia tanskalaisia, kun eivät löydäkään lahteen ankkuroitua laivaansa — hittoko sen vei! Mutta tässä saaristossa eivät Niilon miehet itsekään enää kauan viipyneet, arvaten, että Rolof kyllä lähtee laivaansa hakemaan. He nostivat purjeet ja laskivat toisiin, turvallisempiin tähystysluotoihin.

Ollen alituisesti kosketuksissa rannikkoväestön kanssa sai Grabbe pian varottavan sanan, milloin Raaseporin laivat lähenivät, ja tiesi silloin aina ajallansa livistää tiehensä, noustakseen taas aivan toisessa paikassa kuin aave esille vainolaistensa hirmuksi. Kamalan pelon hän siten ajoi Tanskan miesten mieliin, jotka eivät enää koskaan olleet hengestään varmoja ja jotka senvuoksi hyvin haluttomasti lähtivät linnasta muonamatkoille. Heidän oman merisankarinsa, Sören Norbyn, kertoi taru olevan liitossa salaisten voimien kanssa, joiden avulla hän saattoi tehdä tuhoa vihollisilleen yhtaikaa monessa paikassa. Mutta nyt juutit epäilivät, että tuo nuori suomalainen oli heidän surmakseen ruvennut aivan samojen salaisten voimien liittomieheksi ja he rukoilivat aina linnastaan lähtiessään suojeluspyhimyksiään varjelemaan itseään Niilo Grabben väeltä.

Mutta yksin Raseporin linnan lähettyvilläkin näytti Grabbe usein äkkihyökkäyksillään tanskalaisille hätää, uhaten väliin näännyttää heidät nälkään. He eivät enää tunteneet hallitsevansa valloitettua maata, jossa he tuskin päivääkään saattoivat elää varmoina. He tuskastuivat, Rolof Matinpoika vannoi Niilo Grabbelle hirmuista kostoa. Ja kerran elokuulla, kun Niilo oli polttanut hänen talveksi kootut heinävarastonsa Raaseporin edustalta, suuttui Rolof lopullisesti ja läksi koko laivastollaan varsinaiselle sotaretkelle Niilon venekuntaa pyydystämään.

Silloin joutui neuvokas mies satimeen. Niilo lepäili viime kolttosensa tehtyään Baron salmessa pienemmän miesjoukon kanssa, nauttien vihollisilta siepatuista eväistä. Hän sai kyllä saarelaisilta sanan, että laivasto oli lähtenyt merelle Raaseporin satamasta, mutta oli huoleton, koska tiesi pian pääsevänsä puikahtamaan saaristoon, jos vihollinen laskisi salmeen. Mutta siinä hän pettyi. Ovela tanskalainen oli saanut tiedon hänen olinpaikastaan ja pani laivojaan purjehtimaan salmeen sen molemmista suista.

— Purje idässä! huusi vartia eräänä aamuna päivän noustessa pienellä saarella lepäävälle partiojoukolle.

Niilo toivoi vielä ehtivänsä pieneen salmeen, jonne eivät juuttien laivat uineet, mutta syyskesän aamu-usvassa sitä kohden soutaessaan nousikin niemen takaa purje vastaan, siinä oli Rolof Matinpojan oma laiva, itse punapartainen päällikkö komentajana kannella.

— Nyt olet kerrankin merrassa, huusi Rolof, tuntiessaan pakoon pyrkivässä kymmenhangassa vihatun vastustajansa. — Nyt et silmukkaani vältä, olitpa vaikka pirun liitossa!

— Ei hätää vielä, huusi Niilo, vaikka jo vaalenivat hänenkin melkein mustiksi ahavoituneet kasvonsa. Sillä kookas laiva kohisi kohti virkoavassa aamutuulessa ja soutavat sissit näkivät siitä jo venheitä laskettavan, jotka heidät pyydystäisivät elävinä Rolofin kidutettaviksi. — En kulje pirun vaan pyhän Neitsyen suojassa!

— Olitpa kenen suojassa tahansa, omiin suoliisi sinut nyt hirtän, kirottu merirosvo!

Jo luuli Niilo itsekin punaparran totta puhuvan, mutta miehiään hän yhä hurjempaan sountiin kiihotti. Hän oli kääntänyt venheensä saareen päin, koettaen ehättää maihin. Kun Rolof sen näki, kiirehti hän laukasemaan keulatykkinsä. Mutta malttamattomuudessaan ampui hän, vaikka vene oli niin lähellä, kahdesti harhaan, — vasta kolmas luoti puhkasi purresta laidan, tappoi yhden soutajan ja suisti toiset veteen. Vaan silloin oli Niilon venhe jo siksi lähellä rantaa, että hän miehineen pääsi kahlaamaan maihin. Mutta Rolofin ilkkuva ääni kaikui salmesta:

Hän luotti siihen, että hänen venhemiehensä pian saavuttavat kastuneet merisissit. Hurja kilpajuoksu siinä alkoikin, sittenkuin Rolofin miehet olivat ehtineet maihin. Mutta henkensä hinnasta pakeneva ei säästä viimeistäkään voimaansa. Niilo kehotti miehensä juostessa riisumaan märät vaatteensa ja melkein alastomina he karkasivat metsän läpi, eksyttäen vihdoin raskaammissa varusteissa olevat sotamiehet jäliltään.

Lopulleen uupuneina he silloin maahan retkahtivat, ja synkältä näytti heistä maailma. Ei ollut venhettä, ei aseita, ei vaatteitakaan, vihollinen purjehti saaren rannoilla ja haki heitä sen metsästä. Mutta hilpeänä vain Niilo miehilleen kehahti:

— Melkeinpä tunsin jo hirttosolmun niskassani, mutta livistimmepäs sen lävitse. Nyt venhettä hakemaan!

Hän tiesi pääjoukkonsa odottelevan itseään eräässä ulommassa luodossa ja sinne täytyi pakolaisten nyt koettaa kiirehtiä, pelastaakseen sekä itsensä että toverinsa, jotka eivät tienneet Rolofin sotaretkestä. Onneksi heillä oli ystäviä, missä vain oli asutusta, joten he täälläkin, saaren merenpuoliselle rannalle ehdittyään, pian saivat venheen ja pääsivät soutamaan toveriensa luo. Mutta kiireellä oli heidän paettava tältäkin luodolta ja koko Suomen rannikolta, sillä jo kotvan kuluttua purjehtivat saaren takaa esiin tanskalaisten laivat, joilla Rolof riensi uudelleen pyydystämään kynsistään luiskahtanutta sissijoukkoa.

He nostivat purjeet airojen avuksi ja pieni venekunta laski avomerta suoraan Viron rannalle, jossa se vihdoin löysi uudet lymypaikat. Mutta jos pelastuminen pälkähästä useinkin kysyi Grabben joukolta paitsi neuvokkuutta ja rohkeutta myöskin tavattomia ponnistuksia, niin oli tämä päivä vaatinut siltä niin ylenluonnollista sielun ja ruumiin jännitystä, että miehet olivat siihen aivan menehtyä. Eivätkä he, eksytettyään lopultakin vihollisensa, kotvaan aikaan kyenneet mihinkään. Mutta kun taas oli päästy lepäämään merellisen saaren päivän puoleiselle rannalle ja Niilo siellä oli lyönyt tapin auki tanskalaisilta siepatusta tynnyristä, silloin ei ollut enää kukaan kurja eikä kipeä. Espanjan viiniä juotiin pahkakupeista ja äyskäreistä ja pian kajahti aaltojen yli meripoikain ylpeänkomea laulu. —

Vapaata ja vallatonta oli se soturi-elämä ja moni mies tottui siellä liiankin kannun kallistamaan, — näiltä öisiltä meriluodoilta toi itse Niilo Grabbekin ne hurjat juomatapansa, joista hän sittemmin kävi kuuluisaksi. Mutta vahdit valvoivat aina luodon laella ja jos vaara uhkasi, olivat miehet taas taisteluvalmiit.

Raaseporin tanskalaisille teki Niilo pahinta kiusaa ja hän tiesi hyvin, että Rolof Matinpoika vihasi häntä yhtä katkerasti ja syvästi kuin hän Rolofia. Mutta vaihteeksi purjehti Niilo Virossa vierailtuaan nyt Turun saaristoon, jonne juutit eivät osanneet häntä odottaa. Pian rupesi Tuomas junkkarille saapumaan Turun linnaan sanomia, että suomalaiset merisissit olivat upottaneet hänen vahtilaivojaan ja kaapanneet niitä hänen muona-aluksiaan, joilla hän juuri oli lähdössä viemään ruoka-apua piiritettyyn Tukholmaan. Tuittupäinen Tuomas karjui ja kirosi ja lähetti Niilo Grabbelle Turusta palaavain saaristolaisten mukana sellaiset viestit, että hän nostaa Grabben kiikkumaan tämän oman venheen ylimpään mastoon. Viesti kulkeusikin erään Taivassalon kalastajan mukana Niilon korviin, mutta tämä vain nauraa hohotti sille uhkaukselle, ilkkuen:

— Junkkarin laivassa ovat mastot korkeammat, hän pääsee siis ylemmäs kiikkumaan, kun minä hänet tapaan. Ja ensiksi myöskin!

Säikkymättä jatkoi Niilo sitkeää taisteluaan juuttien sortovaltaa vastaan. Muuatta kuukautta myöhemmin kulki hänen jo melkoiseksi kasvanut venekuntansa taas Taivassalon vesiä ja sama äskeinen kalastaja näki Grabben taas reippaana ja iloisin silmin ohjaavan sotapurttaan. Silloin hän huusi tälle salaamattomalla riemulla:

— Oikein arvasit, Niilo-herra, Tanskan Tuomas se ensiksi joutui köydessä kiikkumaan. Nyt ei hän sinua enää mastoon nosta.

— Ruotsin saaristossa. Siellä kuuluu Kuitian herra hänet tavanneen, ja nostaneen niiniköyteen…

Kalastaja kertoi pysähtyneelle venekunnalle nyt tarkemmin tuon koko Suomen väestöä kutkuttavan tapauksen ja riemuhuudon remahutti se heti kaikista sotahangoista. Ja entistä uskaliaammin läksi sissilaivasto nyt ahdistamaan päälliköttömän päälinnan väkeä. —

Kaksi kesää ja yhden talven kävi Niilo Grabbe tätä sisukasta pienoissotaa Suomessa herrastelevia tanskalaisia vastaan, estäen heitä siten valloitustaan varmistamasta. Maine hänen urotöistään levisi laajalle hänen kansansa keskuuteen, joka häntä sankarinaan ihaili. Pian niistä kulkeusi kertomus Ruotsiinkin, jossa kuninkaaksi huudettu Kustaa Waasa juuri näihin aikoihin sai juutit ajetuksi pois Tukholmastakin. Ne kertomukset Grabben monista kepposista olivat mieliruokaa tälle kiihkeälle tanskalaisvihaajalle, hän nauroi niille makeasti ja lupasi pitää tuon rohkean soturin muistissaan. — Sille miehelle on toimitettava apua, virkkoi hän ja rupesi taas vakavasti ajattelemaan Suomen vapauttamista sortajain käsistä.

Kun sitten syyskesällä 1523 Fleming-veljesten johtama sotajoukko saapui meren yli Suomeen, murtamaan sieltä tanskalaisten ikeen, silloin yhtyi Grabbe heti venheineen ja neuvoineen siihen, ryhtyen palavalla innolla säännölliseen sotaan vainoojiaan vastaan. Ensi rivissä hän riehui, kun Turun linna juuteilta valloitettiin. Sieltä riensivät Fleming-veljekset ajamaan takaa sisämaahan väistyneitä vihollisia, mutta Grabbe purjehti laivastollaan tuttuja vesiä rannikkoa pitkin, puhdistaen linnat ja saariston tanskalaisista. Raaseporin, jonka kapeilla vesillä hän niin usein oli sissinä kierrellyt, valloitti hän nyt vaivatta, mutta hänen sisukas vastustajansa Rolof Matinpoika ei ollut enää siellä, hän oli joku aika sitten siirtynyt Viipurin linnan komentajaksi.

Niilo ei nyt siis saanut pidetyksi Raaseporissa niitä käräjiä, joita hän niin usein, ahdistettuna ollessaan, oli mieleensä kuvitellut, ja hän purjehti siis yhä idemmäs rannikkoa pitkin, vallaten juuttien laivat ja varustukset, eikä hänen jälkimaineensa salaa, että hänen kostonsa oli kova. Hätääntyneinä pakenivat tanskalaisjoukkojen tähteet Viipurin linnaan, joka vielä oli heidän käsissään. Mutta syyskuun lopulla 1523 laski Grabbe laivastollaan Uuraan salmen kautta Viipurin lahteen ja ryhtyi sen linnaa piirittämään.

Täällä joutuivat siis nyt vihdoin vastakkain nuo leppymättömät veriviholliset, Niilo Grabbe ja Rolof Matinpoika, ja nyt olivat "vanhat velat" kuitattavat. Tässä tapahtuu ratkaisu, — se käsitettiin selvästi molemmissa sotajoukoissa, joiden välinen taistelu heti kävikin tavattoman kuumaksi ja katkeraksi. Niilo tiesi, ettei Rolof kauan jaksa puolustautua pakolaisjoukkoineen Viipurin linnassa, jota ei oltu ehditty piiritykseen varustaa, ja voitonvarmana lähetti hän linnaan ylpeän viestin, että tanskalaiset saavat nyt valita:

— Tahdotteko jäädä sinne savustettaviksi kuin repo luolaansa, taikka antautua armoille?

— Niilo Grabben armoille — ei koskaan! — Niin vastasi sisukas tanskalainen, hyvin arvaten, minkälaista olisi sen sissipäällikön armo, jota kohtaan hän tunsi niin syvää kammoa.

Hän taisteli epätoivon vimmalla, joskin selvästi oivaltaen, että antautumiseen oli sittenkin pakko. Ruokavarat loppuivat, ampumavarat samoin, mutta Grabbelle ei hän vieläkään tahtonut antautua, ei vaikka tämä olisi hänelle hengen taannutkin. Sillä hän tiesi, ettei Niilo voi tätä lupaustaan pitää, yhtä vähän kuin hän itsekään voisi, jos Grabbe joutuisi hänen kynsiinsä, — niin sydämmistyneet he olivat toisiinsa. Siksi lähetti hän suomalaiseen sotajoukkoon sanan, että hän kyllä luovuttaa linnansa heti Fleming-veljeksille, jos näistä jompikumpi saapuu ottamaan sen — Grabbelle ei koskaan. Sellaisia olivat sen ajan soturiluonteet, sellaista soturien sisu!

Eikä Niilo saanutkaan sitaistuksi silmukkaa Rolofin kaulaan. Kun Iivar Fleming lokakuussa ehti Viipurin edustalle, silloin luovutti tanskalainen heti linnansa hänelle, lähteäkseen itse Inkerin ja Viron kautta pakolaisena vaeltamaan toisiin seikkailuihin. Mutta päätarkoituksensa oli Niilo saavuttanut: Suomi oli nyt vihdoinkin vapaa siitä juuttien ikeestä, joka oli uhannut jäädä sinne pysyväiseksi ja jota vastaan Niilo niin kauan ja katkerasti oli yksin taistellut.

Hänen työnsä sai tunnustuksen. Palkinnoksi hänen sitkeistä taisteluistaan antoi Kustaa Waasa hänelle melkoisia läänityksiä, m.m. koko silloisen, suuren Wihdin pitäjän. Niilolla oli nyt aikaa heittäytyä lepoon, nauttimaan työnsä tuloksista, ja kaiketi hän sitä yrittikin, koska hänestä on historiaan säilynyt maine, että hän oli maansa ankarimpia lääniherroja. Sama mies, joka talonpoikaisjoukon johtajana uhrasi kaikkensa vapauttaakseen kansansa sorrosta, sai siis rauhantöissä maineen talonpoikain sortajana — siinä taas kuva ajan ristiriidoista. — Näihin aikoihin hän meni naimisiinkin, kauan vietettyään poikamiehen iloisia päiviä. Hämeenlinnan isäntänä oli siihen aikaan hänen hyvä ystävänsä, Arvid Ståhlarm, jonka kodissa hän usein vieraili. Tämän toveri nyt kuoli, ja pitääkseen huolen turvattomaksi jääneestä leskestä, joka oli syntyään kuulua Kurjen sukua Laukosta — Kristina Knuutintytär, piispa Arvid Kurjen sisarentytär, — nai Niilo hänet ja vei emännäkseen Grabbakkaan. Mutta pitkiä aikoja ei Niilo Grabbe viihtynyt kotoisissa rauhan hommissa Wihdin eikä Lohjan nummilla. Hän oli seikkailuihin tottunut ja kun vain miestä taisteluihin tarvittiin, oli hän heti huoveineen ja laivoineen kuninkaan käytettävänä. Ja Kustaa Waasa antoikin hänelle kyllin vaikeita tehtäviä. Siten sai hän toimekseen kuninkaan kapina- ja vehkeilyhaluisen langon, Hoijan kreivin, karkottamisen Suomesta, jossa tälle saksalaiselle oli annettu käskynhaltijakunnaksi Viipurin linna ja lääni. Kreivin poistuttua asetti kuningas v. 1534 Grabben tuon tärkeän Viipurin linnan päälliköksi, jossa hänen asemansa oli sitä vaativampi, kun hänen sieltä päin tuli suojella maakuntaa ja maata alituisiin rajakahakoihin antautuvia venäjänpuoleisia vastaan, ja pitää puolustus riittävässä kunnossa.

Näissä toimissa hänen sotainen verensä kuitenkin pulpahteli esille useammin ja enemmän, kuin hänen asemaansa selkkauksia sovittelevana hallitusmiehenä olisi sopinut. Hänen sisunsa kuohahti helposti, pitkälle venyvät neuvottelut häntä suututtivat. Eikä hän todellisuudessa, — enempää kuin Eerik Flemingkään, joka oli samoissa sovinnonhieromisissa mukana — tahtonutkaan säilyttää rauhaa itäisen naapurin kanssa, vaan oli monta kertaa uhittelevalla esiintymisellään aiheuttaa sodan Ruotsin ja Venäjän välillä — ihan tahallaan. Sillä hän piti sodan syttymisen juuri sillä hetkellä Ruotsin kannalta varsin edullisena, ja itsellään teki hänellä jo taas mieli miekanmittelyyn, jossa hän tiesi pitävänsä puolensa paremmin kuin sanapainiskelussa.

Siksi teki hän väliin, vihollista pelotellakseen, ratsastusmatkoja rajalle, väliin taas laski hän rajan taa ryöstelemään huimapäitä sissejään, jotka sieltä palasivat mukanaan isot voittosaaliit, "kirkkojen täydeltä hopeita ja kultia", kuten venäjänpuoleiset valittivat Kustaa Waasalle. Väliin taas ärhenteli hänen laivastonsa Nevan suulla. Mutta sitten jatkettiin jälleen neuvotteluja ja hierottiin sovintoa.

Niin oli taas kerran Venäjän tsaarin lähettiläitä saapunut Viipuriin neuvottelemaan riitaisuuksien syrjäyttämisestä ja pysyvän rauhan teosta. Niilo koetti nyt kerrankin oikein vakavasti päästä vieraittensa kanssa hyvään lopputulokseen, mutta hänen parhaatkin yrityksensä raukesivat. Oltiin monasti pääsemässä lujalle pohjalle, vaan juuri silloin se aina petti, ja taas hierottiin ja jankutettiin turhaan.

Silloin päätti Niilo koettaa uutta keinoa. Hän pani linnassaan toimeen jymy-juhlat, — siinä hän oli taitava, hänen aikanaan juhlittiin Viipurin linnassa kovasti, sillä Niilo rakasti iloista, ylellistä elämää, eikä ollut koskaan tottunut säästämään. Juhlasuojiin katettiin upeat ruokapöydät ja juomia oli viljalti; pian kävivät pidot remuaviksi ja niitä jatkui pitkään. Vihdoin, kun Niilo toivoi vieraittensa käyneen mukautuvammiksi, esitti hän heille uudet, mielestään hyvät sovinnonehdot. Mutta lähettiläät eivät nytkään peräytyneet vaatimuksistaan, heitä oli mahdoton saada suostumaan mihinkään.

Niilo oli jo juonut monta kannua, ja pitkistä keskusteluista kiusaantuneena päätti hän nyt koettaa taasen uutta keinoa. Hän kävi lähettiläitä uhkailemaan, sanoi heidän harjoittavan arvotonta pilaa ja aikoi rangaistukseksi sulkea heidät linnansa syvimpään tyrmään.

— Enkö uskalla! Ettekö ole kuullut, että Niilo Grabbe, kun suuttuu, uskaltaa mitä tahansa.

Viinin ja vihan kuumentamana astui hän juomapöydästä vieraittensa eteen, polki jalkaa ja huusi:

— Niistä, jotka tulevat tänne pilkka mielessään, uskallan minä tehdä lyhyen lopunkin. Nyt olette te jo saivarteluillanne minut kylliksi ärsyttäneet, — annan ampua teidät vakoojina!

— Se ei ole tapahtuva, vastasivat taas lähettiläät, joskin vähemmin rauhallisina kuin äsken.

— Sota, niin, nauroi Niilo karkeasti. — Mutta tiedättekö: Sitä juuri tahdonkin. Nytpä vihdoin sainkin sen syttymään!

Kaikki katsoivat kauhulla hurjistunutta linnanherraa. Mutta tämä ei kuunnellut kenenkään varoitusta, puhkui vain punottavana kasvoiltaan, antoi käskyjään oikealle ja vasemmalle ja komensi kovalla äänellä:

— Kaikki ulos linnanpihalle, siellä me näytämme, mitä uskallamme. Hä, viivyttelettekö, — hei, huovit, auttakaa heitä, jos heidän jalkansa ovat heikot!

Säikähtynein, kysyvin katsein kaikki tottelivat. Lähettiläät talutettiin pihalle, asetettiin muuria vastaan seisomaan ja kahdeksan pyssymiestä astui riviin heidän eteensä, valmiina tottelemaan Niilo-herran komentoa.

Vielä juoksi linnan miehiä väliin, rukoillen esimiestään heltymään — armahtamaan!

Kalpeina yrittivät lähettiläät vielä puhumaan järkeä, ja yhtä kalpeina säestivät heitä linnan omatkin miehet. Mutta Niilo vain komensi:

Pyssyt laukesivat, pihalla olijat tuskin uskalsivat kääntää katsettaan muuriin päin. Mutta kun he ne sinne käänsivät, näkivät he lähettiläiden yhä seisovan pystyssä, joskin muuriin nojautuneina, suut auki, ammottavin silmin…

Heitä oli ammuttu pelkällä ruudilla, Niilo oli salaa käskenyt nihtiensä täyttää pyssynsä tyhjillä ruutipanoksilla.

Se oli siis leikkiä, mutta se oli karhun leikkiä, eikä ole ihmettelemistä, että vieraat lähettiläät, kotimaahansa vihdoin päästyään, haikeasti valittivat hallitsijalleen heitä Viipurissa kohdanneesta kohtelusta, josta suuriruhtinas vuorostaan valitti kuningas Kustaalle.

Eikäpä voi ihmetellä sitäkään, että Kustaa kuningas vihdoin (1543) erotti Niilo Grabben pois Viipurin päällikkyydestä, vaikka hän paljo pitikin tästä hurjaluontoisesta hulivilistä ja hänen kepposistaan. Niilo osasi tapella kuin mies, mutta hän ei osannut hoitaa diplomaattisten käsittelyjen arkoja lankoja, eikä hänen luontoisensa mies ainakaan ollut sopiva johtamaan rauhanneuvotteluja, kaikkein vähimmin poistamaan loukkauskiviä sovinnon tieltä. Myöhemmin sentään nähtiin, etteivät toisetkaan miehet kyenneet sammuttamaan kytevää sodan kipunaa, joka lopultakin leimahti liekkiin, — Ruotsin kannalta se sota olisi saattanut ainakin yhtä edullisesti syttyä jo Niilo Grabben aikana.

Niilo-herran loistoaika Viipurin linnan komentajana päättyi. Se oli ollut koko paikkakunnalle virkeätä, reipasta, komeata aikaa. Ylhäisempiä ja rikkaampia linnanherroja oli kyllä ollut Viipurin linnassa, viimeksihän oli itse kuninkaan ylhäinen lanko, Hoijan kreivi, pitänyt siellä hovia, mutta kenenkään ei ollut siinä määrin onnistunut voittaa kaupungin porvariston ja linnan soturien suosion ja sydämet kuin Niilo Grabben, joka niin usein kutsui vieraita uhkeihin pitoihinsa ja joka uutterilla aseharjotuksillaan osasi ylläpitää seudullaan sotilaallistakin mieltä ja loistoa. Siksi kaipasivat viipurilaiset kauan tuota iloista, usein rajua, mutta aina sydämellistä, kotimaista linnanherraa, jonka turvissa he uskoivat linnansakin parhaiten säilyvän.

Mutta kun tuo Kustaa Waasan aikuinen venäläissota vihdoin puhkesi, silloin ei Niilo Grabbe enää voinut tarjota sotaista intoaan eikä kokemustaan kotimaansa palvelukseen. Sillä silloin hän jo nukkui nurmen alla. Vetäydyttyään levottomasta Viipurista kotitaloonsa Lohjalle vietti hän siellä pari, kolme levon vuotta. Mutta levollinen elämä maaseudun hiljaisuudessa ei nähtävästi ollut terveydeksi liikkuvalle miehelle, — hän kuoli siellä v. 1548, samana vuonna, jolloin hänen monissa taisteluissa sotatovereina olleet maamiehensä Erik ja Ivar Flemingkin lähtivät manan majoille. Uusi polvi oli noussut heidän töitään jatkamaan.

Grabbe kuoli miehisittä rintaperillisittä. Ennen kuolemaansa ehti hän naittaa ainoan tyttärensä Beatan nuorelle sukulaismiehelleen Erik Arvidinpoika Ståhlarmille, jolle hän lahjotti Grabbakan tilankin, ja siitä liitosta kasvoi aikoinaan uusi, kuuluisa suomalainen soturisuku. Niilo Grabben mukana hävisi hänen nimensäkin, joka oli pienenä välähdyksenä pilkahtanut Suomen keskiajan hämärästä. Mutta se jätti jälkeensä omituisesti kiehtovan muiston, muiston miehestä, joka yksin pienellä väellä mutta suurella sitkeydellä taisteli maansa puolesta sortovaltaa vastaan aikana, jolloin kaikki muut, maan omat pojatkin, olivat sen hyljänneet.

OVELA KUIN KETTU.

MUUTAMA PIKAKUVA EERIK FLEMINGISTÄ.

Eerik Fleming, Kuitian perillinen, joka vasta kävi kahdeksattakolmatta ikävuottaan, istui selin oveen matalalla jakkaralla Turunlinnan huovituvan peränurkassa. Häntä vastapäätä kyykötti Haapaniemen herra Frille Matinpoika, joka samoinkuin Eerik-herrakin kuului isänmaalliseen puolueeseen ja oli sen vuoksi joutunut tanskalaisten vangiksi. Heitä uhkasi joka päivä sama kohtalo kuin Pentti Vestgöteä, joka parasta aikaa killui nuorassa ulkomuureilla, mistä piirittävä ruotsalaisjoukko saattoi sen helposti nähdä. Nyt ei herra Frille Matinpoika kuitenkaan tiennyt, mitä hänen olisi oikein pitänyt ajatella kohtalotoveristaan, sillä parina viime kuluneena päivänä oli hän niin äänekkäästi ja sydämensä pohjasta panetellut Kustaa Eerikinpoikaa ja ruotsalaisia sekä ylistänyt kuningas Kristiania ja tanskalaisia, että siitä olisivat itse sylen vahvuiset seinämuuritkin saattaneet tulla jo vakuutetuiksi. Oliko mies kääntänyt kaapunsa nurin vai mitä hän oikein tarkotti? Tosin hän soitti suutansa ainoastaan silloin kun huoneessa oli tanskalaisia sotureita tai alipäälliköttä, mutta heidän kahdenkesken jäätyään puhui päinvastaista sekä suunnitteli karkausyrityksiä. Oliko siis ihme, ettei herra Frille tiennyt, miltä kannalta hänen oikein tuli ottaa vankeuskumppaninsa. Se istui siinä häntä vastapäätä niin ovelan ja notkean näköisenä ja tuntui olevan niin kaikkeen valmis, että herra Frille oli lopulta harkinnut viisaimmaksi olla omasta puolestaan puhumatta hänelle halaistua sanaa.

Nyt oli herra Eerik istunut hetkisen ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena tuijottanut eteensä. Mutta kun ulko-oven takaa kuului raskaiden askelten töminä, nosti hän äkkiä päänsä, iski toverilleen silmää ja käsiään levitellen alkoi äänekkäästi pauhata:

"Ja mitä hemmetissä se sitten on olevinaan tämä Kustaa Eerikinpoika? Tuntematon seikkailija, poikanulikka, jonka korvantaustat ovat tuskin ehtineet vielä kuivua! Ja tämä vekara rupee tässä sitten värkkäämään, panee maan asiat mullmmallin ja saattaa kunnialliset miehet, kuten minut ja sinut esimerkiksi, hänen majesteettinsa epäsuosioon. Hitto vieköön, jos minä saisin hänet käsiini, niin noin minä panisin hänet."

Hän teki käsillään musertavan liikkeen ja jatkoi sitten hiukan toisessa äänilajissa:

"Sillä onko meille suomalaisille mikään sen onnellisempaa kuin saada elää Tanskan yhteydessä ja kuningas Kristianin oikeamielisen valtikan alaisina? Hulluja ovat, sanon minä, ne, jotka kaikenlaisten Kustaa Eerikinpoikain usutuksista ovat ruvenneet häntä vastustamaan! Vai etkö ole samaa mieltä sinäkin, veli Frille?"

Fleming huomasi toverinsa ilmeestä, että tämä oli antamaisillaan äkäisen vastauksen. Sitä estääkseen iski hän kiivaasti silmää ja polki häntä samalla varpaille. Herra Frille ei kuitenkaan ehtinyt suutansa avata, kun Flemingin olalle laski joku kätensä ja kumpikin heistä kääntyi vieraan puoleen. Se oli leveähartiainen ja punaverinen paksumaha, jolla oli suuret karkeat viikset ja iho kuin parkittu. Kumpikin suomalaisista tunsi hänessä heti linnanpäällikön, preussilaissyntyisen Tuomas-junkkarin, joka verikoiran uskollisuudella ja säälittömyydellä oli täällä Suomessa pannut toimeen herransa Kristian-kuninkaan käskyjä ja verituomioita.

Herra Eerik kavahti seisoalleen ja oli olevinaan suunniltaan hämmästyksestä, vaikka hän itse asiassa oli askelten töminästä arvannut herra Tuomaan saapuneen huoneeseen ja sen vuoksi korottanut äänensä. Hän kumarsi syvään, aivan liian syvään herra Frillen mielestä, mutta ennenkuin hän ehti suutansa avata, pomahti Tuomas-herran viiksistä:

Minkä kohteliaisuuden junkkari aikoi sanoa herra Eerikille, ei käynyt selville, sillä pari nihtiä tarttui häntä, itseään junkkaria, samassa toinen toisesta käsipuolesta, ja ohjasi hänet linnan esipuolelle, missä oli päällikön omat huoneet. Heidän mentyään remahti linnantuvassa vallaton nauru, johon herra Eerik otti sydämestään osaa. Junkkari oli taasen keskellä päivää ryypännyt itsensä tukkihumalaan ja nihdit olivat ainoastaan noudattaneet hänen omaa määräystään, jonka mukaan heidän tuli joko hyvällä tai väkisin saattaa hänet omiin huoneisiinsa, niin pian kuin hän juovuksissa ilmestyi niiden ulkopuolelle toikkaroimaan. Palattuaan kertoivat sotilaat vääntäneensä junkkarin sänkyyn, mihin hän oli jäänyt kuorsaamaan. Naurettiin jälleen ja kerrottiin kaskuja entisistä samanlaisista tapauksista.

Iltahämärissä heräsi Tuomas-herra selvänä miehenä ja ryhtyi jälleen tavallisella kovakouraisuudellaan johtamaan linnan puolustusta. Piirittäjät olivat ammuskelleet koko päivän, mutta saamatta aikaan edes niin paljoa, että olisivat junkkarin unestaan herättäneet, kuten sotilaat nauroivat. Nyt hän oli herännyt omia aikojaan ja kutsutti aterialle käydessään herra Eerikin luokseen.

Kokonaista toista tuntia viipyi herra Eerik junkkarin puolella. Kun hän palasi takaisin linnantupaan, huusi hän rentoillen:

"Hei miehet, tänä yönä tehdään uloshyökkäys ja minä ja herra Frille tulemme mukaan. Ja sitten sitä tapellaan, niin että maa vapisee ja taivas naukuu."

Hän heitti varottavan silmäniskun toveriinsa ja ryhtyi sitten iloisesti juttelemaan sotilasten kanssa, jotka nyt suhtautuivat häneen kokonaan toisella tavalla kuin ennen. Palattuaan herra Frillen luo, virkkoi hän tälle kahdenkesken: "Olemme pääsemässä junkkarin suosioon ja se on ensimäinen askel kohti vapauttamme. Syödessäni yhdessä hänen kanssaan latelin minä hänelle valheita suut silmät täyteen ja mustasin Kustaa Eerikinpoikaa niin, että junkkari oli koko ajan yhtenä naurunhörinänä. Olen kuitenkin varma, että hän vielä tällä kertaa antaa pitää meitä silmällä taistelun kuluessa. On siis viisainta, että me olemme tappelevinamme kuin pienet paholaiset. Vasta seuraavalla kerralla puhallamme toisenlaista pilliä."

Herra Frillelle tuntuivat vasta nyt selvenevän toverinsa tarkotukset.
Sen johdosta ei hän kuitenkaan osannut muuta kuin huudahtaa:

Mutta herra Eerikin ajatukset työskentelivät kiihkeästi hänen omissa suunnitelmissaan. Kasvot elehtivät vilkkaasti, samalla kuin hän puoliääneen mumisi:

"Nyt olisi vain uloshyökkäyksen aikana saatava sana ystävillemme, että he tietäisivät olla valmiina, kun me seuraavan kerran teemme hyökkäyksen linnasta. Mutta milloin tehdään tämä seuraava uloshyökkäys? Olisi saatava aikakin heille ilmotetuksi. Ehkäpä saankin junkkarin houkutelluksi uuteen hyökkäykseen jo ylihuomeniltana. Ja miksen saa, kun panen kaikkeni liikkeelle. Mutta se sana, se sana… miten saada se piirittäville välitetyksi?… Ahaa!"

"Hitto soikoon, voihan sattua, että saan ensi yönä miekaniskun kallooni tai keihäänkären kylkiluitteni väliin ja asiani jäävät silloin muiden selviteltäväksi. Mutta olisipa pala paperia tai päärmän kipene, niin tekisin tässä testamenttini. Jos tässä päästäni pääsisinkin, niin löytäisivätpä kuitenkin poveltani viimeisen tahtoni ja siten säästyisi sukulaisiltani monet perintöriidat."

"Tokihan tällaisessa pesässä sen verran paperia löytynee, että kunnon kristitty voi sille viimeisen tahtonsa merkitä", arveli eräs saapuvilla oleva alapäällikkö.

"Jos todellakin voitte hankkia sen minulle, niin toimitanpa teille huomenissa aimo sarkallisen reiniläistä", lupasi herra Eerik.

Alapäällikkö lähti huoneesta ja kun hän jonkun hetken kuluttua palasi, oli hänellä mukanaan paperia ja kirjotusneuvot. Herra Eerik istahti heti pöydän ääreen kirjottamaan.

"No nyt on kaikki sitä myöten selvänä ja mies on valmis tappelemaan vaikka itse paholaista vastaan", vakuutti hän työnsä lopetettuaan ja pistettyään kirjelmän kokoon käännettynä poveensa.

"Mihin muotoon kirjotit sinä viimeisen tahtosi?" kysyi herra Frille kuiskaten ja veitikka silmässään.

"Kirjotin siihen viimeisenä tahtonani, että me samaan aikaan kahden vuorokauden kuluttua teemme uuden uloshyökkäyksen. Minä koetan saada mahdollisimman monta vankia mukaan ja kohta kun he ovat saartaneet meidät, liitymme me heihin ja käännämme aseemme seuralaisiamme vastaan. Nyt on vain kysymys siitä, kuinka saada tämä testamenttini kunnialla piirittäjien käsiin. Mutta ehkäpä siihen taistelun kuluessa ilmenee tilaisuus."

Seuraavana päivänä juhlittiin linnassa, niin että pauhinan siitä täytyi kuulua piirittäjillekin. Uloshyökkäys oli onnistunut mainiosti. Piirittäjille oli onnistuttu tekemään melkoista tuhoa ja lisäksi oli saatu joukko vankeja. Juhlan korotteeksi olisi junkkari, joka koko päivän kierteli linnassa hyvänlaisessa hutikassa, nykien miehiään parrasta ja taputtaen heitä selkään, tahtonut heti ripustaa muutamia vangeista linnan ulkomuureille, mutta herra Eerik oli saanut sen estetyksi, uskotellen käännyttävänsä heidät yhtä hyviksi Kristian-kuninkaan alamaisiksi kuin hän itsekin oli.

Herra Eerik oli päivän sankari. Jokainen tahtoi päästä juomaan maljan hänen kunniakseen. Hän oli tapellut kuin hurtta ja syytänyt suustaan solvauksia, että yksin niistä olisi luullut jo vihollisten tyrmistyvän. Ja kun hän keskellä tätä humua esitti junkkarille, että huomeniltana tehtäisiin uusi uloshyökkäys, ei junkkarilla ollut mitään sitä vastaan. Saipa hän vielä senkin aikaan, että kaikki linnassa olevat vangit saisivat tulla mukaan, kun he Eerik-herran salaisesta kehotuksesta olivat yhteen ääneen vakuuttaneet alttiuttaan unionikuninkaalle.

Saapuipa sitten seuraava ilta. Ammunta muureilla ja niiden ulkopuolella vaikeni ja pimeys kätki niin linnan kuin piirittäjäin leirin verhoonsa. Puoliyö läheni ja linnan pihalla alkoi liikkua tulisoihtuja. Niiden valossa välkehtivät sotilasten aseet ja kivityksellä kaikuivat heidän raskaat askeleensa. Rivi rivin jälkeen kokoontuivat he portille. Päälliköt jakoivat vielä viimeiset ohjeensa, sitten sammuivat tulisoihdut, portti kääntyi ääneti voidelluilla saranoillaan ja uloshyökkääjät hävisivät sen ulkopuolella ammottavan pimeyden helmaan.

Seurasi jännittävä odotus. Sitten kajahtivat pimeyden keskeltä taisteluhuudot, aseet alkoivat kalskua ja kumeasti pamahtelivat väkipyssyt yön helmassa. Leirissä syttyi tulia ja vartiat linnan muureilla jännittivät silmiään ja korviaan, nähdäkseen pimeyteen ja voidakseen erilaisista äänistä arvailla taistelun kulkua.

Vähitellen hiljeni meteli ja vartiat olivat valmiina avatakseen portit palaaville uloshyökkääjille ja sulkeakseen ne jälleen kiiruusti, etteivät piirittäjät pääsisi samasta avauksesta sisälle luiskahtamaan. Mutta portin takaa ei kuulunut mitään kiiruhtavia askelia eikä huutoja. Taistelun melu ja kuolevien voihkaukset olivat jo kokonaan vaienneet, mutta portin taakse ei sittenkään ilmestynyt ketään sisään pyrkijöitä.

Oliko uloshyökkääjät perinyt tuho vai mitä merkitsi tämä äänettömyys? Silmät pyöreinä tähystelivät linnan puolustajat muureiltaan pimeyden keskelle ja itse Tuomas-junkkari ei koko yönä ummistanut silmiään. Itäinen taivaanranta alkoi jo vaaleta, mutta linnanmuurien ulkopuolella oli yhä yhtä hiljaista, ainoastaan piirittäjäin leiristä kantoi yötuuli iloista naurua ja puheen pajatusta kuin olisi siellä jotakin juhlaa vietetty.

Kohta kun aurinko nousi taivaanrannan yläpuolelle, kiipesi Tuomas-junkkari linnanmuurille havaintoja tekemään. Piirittäjäin varustusvärkit kanuunoineen olivat siksi lähellä, että vastustajat saattoivat päivisin ammunnan lomassa vaihettaa haukkumasanoja, joiden keksimisessä kummankin puolen sotilaat olivat oikeita mestareita.

Tarkasteltuaan Kakolanvuoren rinteellä olevia vihollisen vallituksia, käänsi herra Tuomas katseensa joen taakse Korpolaisvuorelle. Siellä keksivät hänen kohmelosta ja yövalvonnasta verestyneet silmänsä ensimäiseksi Eerik Flemingin, joka Frille Matinpojan ja muutamien muiden linnasta lähteneiden vankien sekä piirityssotilasten kanssa vilkkaasti haastellen seisoi nuotiolla suurikitaisen piirityskanuunan kupeella. Joku joukosta tuntui huomanneen junkkarin linnanmuurilla, sillä kaikki käänsivät katseensa häneen. Herra Eerik astui vuoren äärimmäiselle reunalle, asetti kouransa torveksi suun eteen ja huutaa huikkasi joen yli:

"Hyvää huomenta, herra junkkari, ja kiitoksia viimeisestä. Täällä me olemme ja hyvin voimme. Teidän palkkasoturinne vain eivät kestäneet loppuun, vaan väsyivät kesken ja nukkuvat nyt tuolla."

Hän viittasi Kakolanvuorta kohti, jonka juurella vallien edessä makasi sikinsokin joukko kaatuneita sotilaita. Tuomas-junkkari kirosi karmeasti ja kääntäen herra Eerikille leveän selkänsä lähti laskeutumaan alas muurilta. Miehet Korpolaisvuorella päästivät kaikuvan naurun, mutta herra Frille arveli vakavasti:

"Onpa tosiaankin onni, ettei linnassa tällä haavaa ole vankina yhtään meikäläistä, sillä varmasti riippuisivat he kohta jok'ikinen nuorassa tuolla linnanmuureilla."

"Hei pojat, päin tuuleen nyt ja pitäkää kieli suorana suussanne!" komensi Eerik Fleming nauravin silmin, seisoessaan mastonjuurella sen pienen aluksen kannella, joka Tuomas-junkkarin suuresta muonankuljetuslaivastosta oli lähetetty vakoilemaan tänne saariston sokkeloihin. Herra Eerik, joka pienen suomalais-ruotsalaisen laivastonsa kanssa oli täällä makaillut väijyksissä, oli kaapannut sen kiinni, vienyt miehistön vankina lähimmälle saarelle ja vaihetettuaan itselleen sekä kymmenkunnalle omalle miehelleen heidän tanskalaisväriset sotilaspukunsa noussut anastettuun laivaan ja lähtenyt rohkeasti liikkeelle, houkutellakseen koko junkkarin laivaston ansaan. Päässään tanskalaisen päällikön töyhtöhattu ja päällään hänen asetakkinsa hyräili hän iloista sotilaslaulun pätkää ja tähysti pitkin edessään aukenevia salmia, leudon kesätuulen pullistaessa vähitellen pienen aluksen purjeita.

"Saammepas, pojat, kohta aika saaliin, jos onni on meille yhtä myötäinen kuin tähänkin saakka. Ja miksikäs se ei olisi, sillä rohkea rokan syö", puheli hän hyräilynsä keskeyttäen miehilleen, jotka kuoreltaan tanskalaisiksi muuttuneina hoitelivat rivakasti purjeita ja peräsintä.

Talven oli herra Eerik taistellut Turun-linnan piirittäjäin joukossa, mutta kun näiden oli kevään tullen täytynyt vetäytyä Etelä-Hämeeseen, oli herra Eerik toimettomuuteen kyllästyneenä lähtenyt Ruotsin puolelle, tuoden mukanaan osan piiritysarmeijasta Kustaa Vaasan avuksi, joka parasta aikaa järkytteli Kristiankuninkaan viimeisiä varustuksia sillä puolen Pohjanlahtea. Nuori valtionhoitaja oli, mieltyneenä hänen urheuteensa, isänmaalliseen mieleensä ja älykkäisyyteensä, asettanut hänet pienen laivastonsa komentajaksi. Koko keväimen ja alkukesän oli herra Eerik sillä puikkelehtinut Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun saaristossa, kaappaillen vihollisten muonalaivoja ja hävittäen pienempiä sotalaivaosastoja. Nyt oli hän saaristolaisurkkijainsa avulla saanut selville, että Tuomas-junkkari oli Söyrinki Norbyn käskystä tuomassa Turusta suurta muonavarastoa Tukholmaan piiritettyjen tanskalaisten tarpeeksi. Hän oli päättänyt siepata koko tuon laivaston. Alku oli nyt tehty ja samalla kuin hänen omat laivansa taisteluvalmiina väijyivät saarten suojassa, viiletti hän itse täysin purjein junkkarin laivastoa vastaan, houkutellakseen sen perässään väijytykseen.

Kun Furusundista päästyä aukeni eteen laajemmat selät, tulivat sieltä näkyviin myöskin muonalaivaston purjeet ja tanskalaisväriset liput.

"Siinä ne nyt ovat", lausui herra Eerik, "Kysymys on vain siitä, kuinka saada ne lähtemään perässämme saaristoon. Mutta kohti vaan, onni on rohkean matkassa."

"Kas nyt siellä lasketaan venettä vesille", puheli hän jännityksensä keskeltä. "Ja siihen laskeutuu kaks… kolme… viisi miestä, ja tuo viides on, ellen ihan pahasti erehdy, itse junkkari. Hän istuu veneen perään ja nyt lähtevät he viilettämään meitä kohti. Parasta että hiljennämme vauhtia, etteivät noista laivoista näe, mitä tässä kohta tulee tapahtumaan."

Hän komensi löysäämään purjeita sekä siirtyi samalla takaisin aluksen keskiosaan, ollakseen siten paremmassa suojassa tulijoilta. Jännitys laivamiehistön kesken nousi nousemistaan. Vielä monias hetki ja vastaan tuleva vene laski kolahtaen Flemingin aluksen kylkeen.

"Mitä kuuluu, onko tie Tukholmaan selvä?" kuului venheestä
Tuomas-junkkarin ääni.

"Kaikki hyvin, vihollisia ei lähimaillakaan", vastasi Fleming ääntään muuttaen.

"Sepä mainiota!" huudahti junkkari ja heilautti itsensä samassa aluksen kannelle.

Herra Eerik astui hänen eteensä ja kumpikin tähysti moniaan silmänräpäyksen ääneti toistaan. Sen jälkeen silmäsi junkkari laivamiehiä, kalpeni ja huudahtaen: "petosta!" yritti hän heittäytymään takaisin veneeseen. Mutta kaksi laivan miehistä oli jo tarttunut häneen kiinni, he taluttivat hänet keskelle kantta ja painoivat köysikerälle istumaan.

Hänen viittauksestaan tähtäsi neljä laivamiestä teräsjousensa venemiehiä kohti, minkä vuoksi he kursailematta tottelivat käskyä astua ylös laivankannelle.

"Kiinnittäkää vene laivan perään ja ruorimies, käännä ylös tuuleen, lähdemme takaisin saaristoon!" komensi herra Eerik. "Ja teille lie viisainta, että laskeutte suojaan kannen alle", jatkoi hän junkkariin ja hänen miehiinsä kääntyen. Herra Tuomas oli istunut köysikerällä kasvot voimattomasta raivosta vääntyneinä. Kansiluukkua lähestyessään äsähti hän käheällä äänellä:

"En ikinä ole joutunut tekemisiin suurempien lurjusten kanssa kuin te suomalaiset!"

Laiva oli tällä välin kääntynyt ja lähti pullistuvin purjein kiitämään saman salmen suulle, josta se oli tullutkin. Herra Eerik seisoi perässä näkyvällä paikalla ja viittoi molemmilla käsillään tanskalaista laivastoa kohti. Hetken kuluttua huomasi hän siellä tiukennettavan purjeita, minkä jälkeen koko laivasto lähti hänen aluksensa perään.

"Jopas tarttui koukkuuni!" huusi hän haltioissaan miehilleen. "Nyt ei muuta kuin saada saalis kunnialla maalle vedetyksi." — — —

Aurinko alkoi painua mailleen ja taistelu oli päättynyt. Kun Tuomas-junkkarin laivat olivat Flemingin alusta uskollisesti seuraten purjehtineet juuri ulos eräästä kapeasta salmesta, hyökkäsi yhtäkkiä suomalais-ruotsalainen laivasto kummaltakin sivulta sen kimppuun. Päällikkönsä menettänyt laivasto joutui siinä tuokiossa epäjärjestykseen ja lyhyen taistelun jälkeen vallattiin useimmat junkkarin laivoista. Ainoastaan yksi vahvasti varustettu vartiolaiva, nimeltä "Suomen prinssi", teki hurjaa vastarintaa. Kerta kerran jälkeen karkotti se sivuihinsa iskeytyneet ruotsalaiset laivat. Koko loppuosan päivää kesti taistelu sen ympärillä ja lopuksi ei hyökkääjillä ollut muuta neuvoa kuin ruveta ampumaan sitä tulinuolilla. Se olikin saatu syttymään ja roihusi nyt yltäpäältä tulessa. Mutta yhä kuului sen savuun peittyvältä kannelta taisteluhuutoja, samalla kuin liekkien keskeltä sinkoili kuulia ja nuolia lähenevien ruotsalaisalusten kannelle.

Lähellä olevan Tyrmelsön rannalla seisoi joukko miehiä, jotka katsoivat rannasta juuri poistuvan veneen jälkeen. Veneen keskellä istuva, kookas, töyhtöpäähineinen mies oli nuori valtionhoitaja, Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Hän oli mainitun saaren rannalla pannut äsken toimeen nopean oikeudenistunnon, jossa Tuomas-junkkari oli harjottamansa väkivallan ja julmuuden palkaksi tuomittu hirteen. Tuomio oli pantava heti täytäntöön ja herra Eerik oli jäänyt valvomaan sitä puolta asiasta.

Kun valtionhoitajan pursi oli loitontunut rannasta, kääntyi herra Eerik käsistään sidotun Tuomas-junkkarin puoleen ja lausui:

"Aika rientää, oletteko valmis ottamaan vastaan palkan töistänne vai haluatteko vielä puhutella jotakin hengellistä isää?"

Junkkari ei ollut koko oikeudenistunnon aikana avannut suutaan, vaan seisonut paikallaan huulet lujasti yhteen puserrettuina ja kasvoillaan halveksiva uhman ilme. Nyt hän kuitenkin suvaitsi vastata herra Eerikin kysymykseen, lausuen ilmettään muuttamatta:

"Minä en ole koskaan elämässäni tuntenut sitä, jota peloksi sanotaan. Valmis olen siihen, jota en näy voivan välttää. Hengellisiä herroja en ole koskaan tarvinnut enkä niitä nytkään kaipaa."

Hän näpisti huulensa jälleen lujasti kiinni kuin ei aikoisi niitä enää tässä elämässä avata, heittäen samalla ylpeän katseen ympärillään seisoviin miehiin. Herra Eerik antoi merkin, kaksi miestä pertuskat olalla asettui kummallekin puolen junkkaria ja koko joukko alkoi liikkua eteenpäin, pysähtyen vanhan ja pahkuraisen tammen alle. Kun eräs nihdeistä ryhtyi niinistä punottua nuoraa kietomaan junkkarin kaulaan, avasi tämä vielä kerran suunsa ja tiuskasi:

"Eikö teillä kerjäläisillä ole edes hamppunuoraa aatelismiehen kaulaan, kun täytyy niiniköyteen turvautua?"

Ne olivat hänen viimeiset sanansa, sillä samassa tarttui häneen kaksi nihtiä, nostaen hänet ylös maasta, samalla kuin kolmas kapusi tammeen ja kiinnitti nuoran toisen pään vahvaan ja monikyhmyiseen oksaan. Kun hän oli työnsä päättänyt, juoksivat alla olevat sotilaat sivulle, oksa taipui ja risahteli, mutta kesti kuitenkin, ja junkkari jäi riippumaan taivaan ja maan välille. Kun kuolinkamppailu oli päättynyt, jähmettyi hänen mässäyksistä elähtäneille kasvoilleen se kovuuden ja kaikkea halveksivan ylenkatseen ilme, joka niillä oli hänen eläessään tavallisimmin majaillut.

Aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse — kesäyön hämy alkoi verhota saaristomaisemia. Palavan "Suomen prinssin" liekit punasivat läheisiä rantakallioita. Kun herra Eerik miehineen palasi telotuspaikalta rantaan, luhistui palava laiva kokoon ja sen kihisevät jätteet hävisivät hetken kuluttua vedenpinnan alle.

"Näin luhistuu muukalaisvalta ja me käymme kohti uutta aikaa", lausui herra Eerik veneeseen astuessaan ja hänen kasvoillaan näkyi tavallista vakavampi ilme.

Hyppäämme nyt kokonaista kaksitoista vuotta eteenpäin. Tuona ajanjaksona on Eerik Fleming ehtinyt toimia paljon sekä koota valtaa, kunniaa ja rikkautta, kohoten ensimäiseksi mieheksi kotimaisten ylimystemme joukossa. Vapautussodan viime kautena on hän melkoisen armeijan etunenässä puhdistanut maamme lopullisesti tanskalaisista sekä vallottanut sen linnat. Hänestä on tullut valtaneuvos ja Kustaa-kuninkaan kruunauksessa on hän lyöty ritariksi. Sitäpaitsi hänellä on Etelä-Suomen laamannin virka sekä suuria läänityksiä, joista heruu runsaita rikkauksia hänen tavarakirstuihinsa. Ja milloin kuningas tarvitsee liukasta ja samalla luotettavaa miestä diplomaattisiin neuvotteluihin, silloin kääntyy hän aina oikeankätensä Eerik Flemingin puoleen. Niinpä on hän esim. kesällä 1526 kuninkaansa asiamiehenä Moskovassa ja saapi siellä sikäläisen suuriruhtinaan kanssa toimeen rauhan.

Tasan kaksitoista vuotta siitä, kun viimeksi tapasimme herra Eerikin Tukholman saaristossa valvomassa Tuomas-junkkarin telotusta, kohtaamme hänet Suursavon ja Olavinlinnan välisellä taipaleella. Neljänsadan sotilaan etupäässä ratsastaa hän itää kohti, matkansa määränä edellämainittu linna. Kuningas on ruvennut vehkeilyistä epäilemään lankoaan, Hoijan kreiviä, jolla on perinnöllisenä läänityksenä melkein koko Itä-Suomi ja joka Viipurin linnassa pitää komeata hovia. Eerik Fleming on yhdessä vanhan taisteluveikkonsa, Niilo Grabben kanssa saanut tehtäväkseen palauttaa kuuliaisuuteen tuon levottoman ylimyksen. Grabbe on toisen sotajoukon kanssa matkalla Viipuriin ja herra Eerikin tehtävänä on ottaa Olavinlinna haltuunsa.

On varhaiskesä ja metsät noilla suurilla taipaleilla ovat täynnä linnunlaulua ja käenkukuntaa. Yksinäisten erämaatalojen ja töllien asukkaat kerääntyvät pihalle, kuullessaan hevoskavioiden töminää ja oudostellen tuijottavat he pitkään ratsumiesjonoon, joka välkkyvin peitsin ja kiiltävin haarniskoin vaeltaa tietä, jolla niin harvoin näkee ohikulkijoita. Monenlaisia mietteitä ja pelkoa herää heidän mielessään ja tekisi mieli tiedustella, onko rauha maassa jälleen rikottu, mutta tuo joukon edessä ratsastava töyhtöniekka herra näyttää niin ankaralta ja miettivältä ja auringonpaahde ja erämaan sääsket ovat saaneet hänen soturinsa ärtyisiksi. Niin että salojen asukkaat eivät uskalla tiedusteluineen heitä lähestyä, vaan jäävät pihaveräjilleen suu auki töllistelemään poistuvan sotajoukon jälkeen…

Kun metsien keskeltä aukeni sotajoukon näkyviin Jukajärven selkä, kääntyi herra Eerik satulassaan ja viittasi luokseen entisen asekumppaninsa Tuomas-junkkarin päiviltä, Frille Matinpojan, joka nykyään palveli alapäällikkönä hänen joukossaan. Herra Frille kiristi ratsunsa ohjia ja ajoi päällikkönsä rinnalle.

"Huomenna pääsemme perille Olavinlinnaan", alotti herra Eerik. "Mutta mihin meidän on siellä ensiksi ryhdyttävä? Mitäs arvelet?"

"Eli toisin sanoen murskattava päämme linnan harmaakivimuureja vastaan. Sillä muistahan toki, veliseni, että Olavinlinnan sylenpaksuiset muurit kohoavat kosken keskeltä ja että sitä puolustamassa on melkein yhtä suuri miesvoima kuin meillä, linnan vallottajilla. Emme nyt olekaan matkalla rappeutunutta Kuusistoa vastaan, jonka me alun toistakymmentä vuotta sitten sieppasimme yhdellä rynnistyksellä."

"Tietysti vallattava linna", vastasi herra Eerik naurahtaen. "Huomaa, että minä sanoin vallattava eikä vallotettava. Ymmärrätkö sinä erotuksen?"

"Hitto sinun ketunkujeesi ymmärtäköön!" vastasi Frille, joka vanhan toverinsa suuresta arvonnoususta huolimatta piti oikeutenaan suhtautua häneen entisellä suorasukaisuudella.

"Etkö ole kummastellut sitä, että me näillä miltei tiettömillä taipaleilla raahaamme mukanamme joukon oluttynnyreitä ja viininassakoita, avaamatta niitä vielä kertaakaan tässä helteessä?" kysyi herra Eerik hetken kuluttua.

"Olenpa kylläkin ja samoin olen monen muunkin kuullut sitä kummastelevan", myönsi herra Frille.

"Katsos, ne muodostavat meidän tykistömme, jolla me murramme linnan vastustuskyvyn."

Herra Frille ei puhunut tällä kertaa mitään, vaan tuijotti ällistyneenä toveriinsa.

"Minulla oli jo Turusta lähtiessämme valtaussuunnitelma pääpiirteissään valmiina", jatkoi herra Eerik, "mutta nyt vasta on se minulla yksityiskohtia myöten selvillä. Meillä on nyt kahdeksan vuotta ollut rauha moskovalaisten kanssa. Eihän siis ole mikään ihme, että tuo rauha on jälleen rikkoutumassa."

"Ei tarvitsekaan, sillä itse asiassa se on vielä yhtä luja kuin sitä tehtäessäkin. Mutta että se on rikkoutumassa, se kuuluu suunnitelmiini, joka on seuraava: joukkomme pysähtyy tuon järven itäpäähän yöleiriin, mutta sinä jatkat parin sotilaan kera matkaa Olavinlinnaan. Sinne tultuasi ilmotat linnanpäällikölle, että rauha Venäjän kanssa on rikkoutumassa ja että minä siltä varalta olen pienen sotajoukon kanssa matkalla rajalle. Sitten pyydät sinä minun puolestani, että minä joukkoineni saisin tulla linnaan levähtämään sekä sieltä käsin urkkimaan tietoja rajan puoleisista tapauksista. Luullakseni linnanpäälliköllä ei tätä vastaan ole mitään. Saatuasi hänen vastauksensa lähetä toinen sotilaista tuomaan sanaa meille. Kerta linnan muurien sisälle päästyä panemme tykistömme toimimaan ja sitten… no, lopunhan sinä kai ymmärrät itsestäsi."

"Voi sinun juoniasi, sinä vanha kettu!" räjähti herra Frille nauramaan, sillä nyt käsitti hän täydelleen herra Eerikin suunnitelman.

Kaikki kävi niinkuin herra Eerik oli suunnitellut ja seuraavana iltapäivänä ratsasti hän joukkonsa etunenässä sisälle Olavinlinnaan. Pihalla oli häntä vastassa linnanvouti, saksalaissyntyinen herra Gottschalk, toivottaen herra Eerikin miehineen tervetulleeksi. Niin suuren vierasjoukon saapuminen oli harvinainen ja mieluisa tapaus linnalaisille, jotka eivät tienneet miten saada pitkät kesäiset päivät kulumaan täällä erämaan yksinäisyydessä. Sillä yksitoikkoiseksipa kävi ajanoloon kalanpyynti, paininlyönti ja päivänpaistattaminenkin. Nythän sai edes kuulla uutisia suuremmasta maailmasta ja — mikä vieläkin parempi — oli toivo saada taas pitkästä aikaa hyvä humala, sillä herra Eerikin olut- ja viiniastiat olivat linnan vartiaväen keskuudessa heti herättäneet vilkasta mielenkiintoa. Ja olihan sitä paitsi voudinkin varastoissa miestä väkevämpää, jota hän ei nyt varmaankaan tulisi säästelemään, senhän vaati jo linnan kunniakin. Ja mikäs olikaan nyt keskellä sulinta rauhaa ja suven ihanuutta hieman ilotella ja peuhata täällä salojen sydämessä!

Linnan sotilasten toiveet eivät pettyneetkään. Kun päälliköt olivat selvinneet ensi kohteliaisuuksista ja kun uupuneet matkalaiset olivat vahvistaneet itseänsä voimakkaalla aterialla, alkoivat juomingit. Herra Eerik tarjosi tuomisensa linnanväen kestitykseksi, samalla kuin talon omilla varoilla kostutettiin vierasten kauloja. Herrat Eerik ja Gottschalk alipäälliköineen joivat reininviiniä suuressa ritarisalissa ja alimman kerroksen tuvissa tyhjentelivät sotilaat yhtä ahkerasti olutsarkkoja. Ja pian alkoi linnan lukuisista suojista ja muureilta ja yksinpä vartiakojuistakin tornien huipuilla kaikua iloinen pauhina ja loilotus, jota ihmetellen ja korvat pystyssä kuuntelivat läheisillä vesillä liikkuvat kalamiehet.

Herra Eerik, joka istui kunniapaikalla ritarisalin juomapöydässä, esitti maljan toisensa jälkeen, oli remuavan iloinen ja juopui juopumistaan. Kun auringon viimeiset säteet pilkistivät sarviruutujen läpi saliin, sammalsi hänen kielensä jo niin pahoin, että toisten oli vaikea häntä ymmärtää. Mutta eipä heidänkään laitansa ollut yhtään parempi. Sekava äänten sorina ja vahvat viininhöyryt täyttivät salin. Kun päivä oli painunut metsien taa ja peilikirkkaiden selkien yli kaikui käenkukunta, ummistuivat herra Eerikinkin silmät, hänen päänsä torkahti alas ja pian sen jälkeen kierähti koko mies lattialle, mistä alkoi kuulua vahva kuorsaaminen.

Herra Gottschalk nauraa hohotti kohti kurkkua ja voitonilossaan kohotti hän täysinäisen viinisarkan huulilleen, tyhjentäen sen pohjaan yhdellä siemauksella. Mutta enempää ei hänkään tarvinnut. Hetkisen murahteli hän vielä itsekseen punaisina hehkuvin silmin, kunnes keikahti lattialle ja liitti kuorsauksensa yhteen kuoroon herra Eerikin kanssa. Toinen toisensa jälkeen seurasivat alapäälliköt heidän esimerkkiään ja tuskin oli seinässä oleva tuntilasi osottanut puoliyön hetken vierähtäneen sivu, kun kaikki tuolit seisoivat tyhjinä, samalla kuin salin seinät kajahtivat valtavien kuorsausten jyrinästä.

Kun tätä sopuisata hirsien vetämistä oli jatkunut puolisen tuntia, kohotti herra Eerik päätään ja silmäili varovasti ympärilleen. Nähdessään että kaikki lojuivat tajuttomina ympäri lattiaa, kohosi hän istualleen ja päästi hiljaisen vihellyksen. Silloin kohosivat herra Eerikin alapäälliköt kuin taikasauvan kosketuksesta seisoalleen. Herra Eerik nousi myöskin jaloilleen eikä hänessä huomannut jälkiäkään päihtymyksestä. Hän antoi merkin toisille ja varpaillaan kulkien hiipivät he ulos.

Linnanpiha oli autiona, ainoastaan seinustoilla lojui juopuneita miehiä ja alakerran avoimista ovista kajahtelivat kuorsaukset sekä unissaan puhuvien sotilasten morina. Herra Eerik hiipi eräälle ovelle ja päästi samanlaisen vihellyksen kuin äsken ritarisalissa. Ja seuraus oli myöskin samanlainen. Sikinsokin makaavien sotilasten keskeltä kohosi ketterästi mies sieltä, toinen täältä ja muutamassa minuutissa olivat herra Eerikin sotilaat aseineen kokoontuneet pihalle. Kaikki tapahtui niiden tarkkojen ohjeiden mukaan, jotka herra Eerik Jukajärveltä lähdettäessä oli joukolleen antanut. Tuskin oli miesten kokoontumisesta tuntiakaan kulunut, kun uneenvaipuneet portti- sekä torninvartiat oli sidottu ja kapuloitu, kaikki linnalaisten aseet otettu takavarikkoon ja kaikille oville sekä muureille kanuunain ääreen asetettu vahvat aseelliset vartiostot.

Juuri kun oli päästy näin pitkälle, kohosi aurinko lyhyestä kevätyön levostaan. Herra Eerik, haltioissaan suunnitelmansa täydellisestä onnistumisesta, käski laukaista muutamia tykkejä tapauksen kunniaksi. Itse lähti hän takaisin ritarisaliin.

Kun ensimäinen tykinlaukaus kajahti, liikahti herra Gottschalk unissaan ja sopersi jotakin epäselvää. Toisen laukauksen jymähtäessä avasi hän silmänsä ja näki ensimäiseksi herra Eerikin, joka istui tuolilla hänen edessään ja katsoi hymyillen häneen.

"Mi-mi-mitä tämä ammunta merkitsee?" änkytti hän, vääntäysi istualleen ja kynsi neuvotonna päätään.

"Kas tässä, siemaskaapa tuo pohjaan, että virkistytte", sanoi herra
Eerik yhä yhtä hymyilevänä ja ojensi voudille täysinäisen olutkannun.

Kun tämä oli tyhjentänyt sen puolitiehen, kajahti kolmas tykinlaukaus.
Vouti laski nyt kannun käsistään, kavahti seisaalleen ja huusi:

"Rauhottukaa, hyvä herra Gottschalk, ei se mitään vaarallista ole", ehätti herra Eerik häntä tyynnyttämään. "Minä vain käskin laukaista muutamia tykkejä merkiksi siitä, että me olemme vallanneet linnan."

"Vallanneet linnan… te?" ja vouti tuijotti verestävillä silmillään herra Eerikiin kuin älynsä kadottaneena.

"Niin, ja uskokaa minua, se tapahtui ilman että tarvitsi pisaraakaan verta vuodattaa", vakuutti herra Eerik, kasvot ja vilkkaat silmät tyytyväisyydestä loistaen.

"Hulluksi te teette minut", ärjäsi vouti ja hyökkäsi ylös kömpivien alapäällikköjensä välitse ovelle.

Mutta sen takaa ojentuivat hänen rintaansa kohti vartioiden pertuskat, estäen ulospääsyn.

"Mitä, mitä… te olette harjottanut katalaa petosta minua kohtaan!" huusi vouti ja palasi nyrkit pystyssä herra Eerikin eteen. "Mutta mitä varten ja mitä tämä kaikki tietää? Eikö nyt ole rauha maassa ja emmekö me molemmat ole saman kuninkaan alammaisia?"

"Kyllä, kyllä", vastasi herra Eerik rauhallisesti. "Mutta katsokaas, teidän lähin valtiaanne on kreivi Juhana Viipurissa ja koska tämä samainen kreivi on ruvennut kapinoimaan korkeata lankoansa kuningasta vastaan, joka taasen on minun lähin valtiaani, niin olen minä saanut herraltani kuninkaalta käskyn ottaa häneltä läänilinnat pois. Sen vuoksi julistan minä nyt Olavinlinnan kruunulle palautetuksi. Te miehinenne olette minun vankejani. Mutta elkää hätäilkö, ei teille mitään pahaa tapahdu. Ehtoopäivällä saatte minun seurassani lähteä Viipuriin katsomaan, mille kannalle siellä asiat ovat kehittyneet. Nyt minä lähden alas linnan asioita järjestämään ja sitten me yhdessä syömme oikein kunnon aamiaisen."

Sen sanottuaan lähti herra Eerik huoneesta. Vouti valahti lähimmälle tuolille istumaan ja alapäälliköiden kyhniessä niskatukkaansa sekä pöllötellessä älyttömästi ympärilleen päivitteli hän surkealla äänellä:

"No olipas tämä… oli, oli, enkä jumaliste ole eläissäni joutunut mokomamman ketun kanssa tekemisiin."

Eerik Fleming on samalla kertaa maa- ja merisoturi, kuten olemme jo nähneet. Samana vuonna kuin edellä kerrotut Hoijan kreivin selkkaukset sattuivat Suomessa, ryhtyi Lyypekin rappeutuva hansavaltio sotaan Ruotsia vastaan. Se oli tietystikin etupäässä merisotaa. Eerik Fleming asetettiin Ruotsin laivaston amiraaliksi ja useammissa meritappeluissa voitti hän perinpohjin lyypekkiläiset. Oltuaan sodan jälkeen kuninkaansa diplomaattisena asiamiehenä Tanskassa, palaa hän jälleen rauhantoimiin kotimaassaan.

Paljon antavat hänelle puuhaa tuomarintehtävänsä sekä monilukuisten maatilojensa ja suurien läänitystensä hoitaminen. Ja kaiken tämän ohella täytyy hänen kuninkaansa oikeana kätenä yhtä mittaa olla mukana valtion asioissa. Mutta paljon tuo terävä-älyinen, liukas ja levoton mies ehtiikin. Läänitysalueelleen perustaa hän kaupan välittäjäksi Tammisaaren kaupungin, ja Ojamassa Lohjan pitäjässä avaa hän Suomen ensimäisen rautakaivoksen. Ja, älkäämme sitä unhottako, suurella mahdillaan edistää hän Agricolan suomalaisen Uuden Testamentin painattamista.

Siinä pitkässä syntirekisterissä, jonka Kustaa-kuninkaan käskystä Suomen oloja tutkinut Jaakko Teitti on kirjottanut maamme aatelistoa vastaan, ottaa herra Eerikin osuus leveimmän tilan. Vallan ja rikkauden mukana näkyy hänen ahneutensakin kasvaneen. Milloin keinottelee hän häviäviltä luostareilta itselleen tiloja ja meren saaria, milloin anastaa talonpojilta uhkauksin ja pakkokeinoin heidän isiltä perityt tilansa, liittäen ne omiin rälssitiloihinsa ja lisäten verokuormaa toisille talonpojille, ettei kruununveroissa näkyisi vähennystä. Rälssisäätyyn kuuluville, orvoksi jääneille tytöille rupeaa hän holhoojaksi ja naittaa heidät kirjureilleen, suutareilleen tai torppareilleen, ja kun holhokit tämän jälkeen vaativat isänperintöään, lukee herra Eerik lakikirjan kuninkaankaaresta kohdan, jossa sanotaan, että jos aatelisneito menee talonpojan tai porvarin kanssa naimisiin, menettäköön hän rälssioikeutensa. Nyt ei tytöllä ole muuta neuvoa kuin luovuttaa perintötilansa herra Eerikille siitä hinnasta, minkä tämä itse suvaitsee maksaa.

Turun porvari Jöns Knaape oli — kertoo Teitti — perinyt sisaruksineen erään maatilan Halikosta. Kyetäkseen lunastamaan kanssaperillisensä irti panttasi Knaape mainitun tilan eräälle papille nimeltä Lauri Savolainen. Mutta nyt oli herra Eerik iskenyt silmänsä samaiseen tilaan ja hän kutsutti papin luokseen. Teitti on kertonut asian niin eloisasti, että on kuin kuulisimme korvissamme herra Eerikin uhkamielisen äänen, kun hän lausuu papille: "Kylläpäs sinä olet miestä! Sinustahan on paisunut sellainen porho, että rahoillasi tahtoisit aatelinkin työntää perintötiloiltaan. Mutta maltahan kun kuningas saa tästä tietää, niin ani vähän sinä siitä kiitosta osaksesi saat." Tästä pelästyi pappi Savolainen niin, että luovutti tilan herra Eerikille panttisummasta.

Kun tilan oikea omistaja, Jöns Knaape, sai asiasta kuulla, riensi hän luonnollisesti herra Eerikin luo vaatimaan omaansa takaisin. Mutta herra Eerik selitti rauhallisesti, että koska Knaape oli talonpojan poika, ei hänellä ollut oikeutta pitää rälssitiloja — mainittu tila oli nimittäin hengellistä rälssiä, ja oli se Knaapen tädin mukana joutunut aikoinaan Naantalin luostarille.

Tämän jälkeen herra Eerik anasti myöskin pari torppaa, jotka tuon tilan yhteydessä olivat joutuneet Knaapelle. Tämä riensi jälleen valittamaan hänelle tehtyä vääryyttä ja kun hän ei suostunut ottamaan herra Eerikin hyvitykseksi tarjoamaa rahasummaa, vaan piti lujasti kiinni perintöoikeudestaan, annatti herra Eerik hänelle hyvänpäiväisen selkäsaunan. Tästä selkäsaunasta näkyy juttua jatkuneen vielä herra Eerikin kuoleman jälkeenkin, sillä Paimion käräjille, jossa asiaa tutkitaan, ovat hänen leskensä, rouva Heblan, palvelijat hankkineet vääriä todistajia vannomaan, ettei tuossa selkäsaunajutussa muka ole mitään perää. Ja onpa Paimion pappikin, herra Mikael, sekaantunut tuohon juttuun hyvin ikävällä tavalla. Hänet on näet Hebla-rouva pakottanut tuossa asiassa antamaan väärän todistuskirjan. Sen on herra Mikael valittaen ja päivitellen tunnustanut Jaakko Teitille. — — —

Kertomuksensa tuosta Knaapen jutusta lopettaa Teitti vakuuttamalla, että tuollaisen vääryyden ja väkivallan harjoittaminen on aivan yleistä Suomessa — ja siitä hänen paksu asiakirjavihkonsa kantaa kylläkin runsaita todistuksia. Tämän muistaen voimme siis hyvin käsittää, että hänen omat aikalaisensa eivät tätä puolta herra Eerikin elämässä katsoneet yhtä tuomitsevasti kuin meidän aikamme. Hänen vikansa peittyivät hänen suurten ansioidensa suojaan ja aikalaiset kutsuivat häntä mairenimellä columna et flos Finlandiae — Suomenmaan pylväs ja kukkanen. Eikä kuningaskaan, vaikka hänen usein täytyi nuhdella herra Eerikiä väkivaltaisesta menettelystään, voinut luovuttaa häntä suosiostaan, siksi tarpeellinen hänelle oli tuo nerokas hallitusmies ja oivallinen soturi. Kuninkaan oikeana kätenä sekä kotimaansa ylimpänä hallitusmiehenä pyssykin hän elämänsä loppuun.

Hänen viimeisinä elinvuosinaan ilmestyy isänmaamme taivaalle jälleen sodanuhka itäisen naapurin puolelta ja herra Eerik seisoo luonnollisesti varustustointen etunenässä. Mutta ennenkuin rajametelit ehtivät puhjeta varsinaiseksi sodaksi, päättää herra Eerik levottoman ja toimeliaan elämänsä 14 p. jouluk. 1548. Viimeisen leposijansa saa hän syntymäpitäjänsä Paraisten kirkossa. Sinne seuraa häntä puolen vuosisadan kuluttua hänen poikansa, "rautamarski", joka suomalaisena valtamiehenä paisui vielä isäänsäkin mahtavammaksi. Ja sinne pian sen jälkeen saatettiin katkaistuin kauloin myöskin pojanpoika, tuo sääliämme herättävä, traagillisen lopun saanut Juhana Fleming — sukuhaaransa viimeinen.

LOISTAVIEN VOITTOJEN SANKARI.

KLAUS KRISTERINPOIKA HORN.

"Klaus Kristerinpoika Horn on ensimäinen henkilö siinä suuressa sankarinäytelmässä, jonka Ruotsin ja Suomen kansat maailman mainioiden kuningasten johdolla mainittuna aikakautena panivat toimeen."

Se mahtava laivasto, jonka Eerik-kuningas oli talvella 1565 varustanut ja joka heti vesien auettua oli purjehtinut ulos suomalaisen Klaus Hornin johdolla, oli heinäkuun kuudentena päivänä ankkurissa Bornholmin lounaisrannikolla. Jousen kantaman päässä rantakallioista kuvasteli peilityynessä vedessä jättiläisrunkoaan amiraalilaiva St. Eerik ja kuin kananpoikaset emonsa suojaan olivat sen ympärille asettuneet yhdeksänviidettä muuta laivaa. Lähimmäs amiraalilaivaa oli saanut kunnian laskea ankkurinsa pieni Troilus, joka kuukautta aikaisemmin Buchowin meritaistelussa Mecklenburgin rannikolla oli kunnostautunut niin, että se ynnä sen seitsemänkymmentä suomalaista jousimiestä olivat nyt koko laivaston suosikkeja. Sitä lähinnä kuvastelivat siinä kylkiään vedessä Suomen Joutsen, Hector, Ruotsin Neito ja niin edespäin kaikki viisikymmentä suurempaa ja pienempää laivaa.

Oli sunnuntai ja merimiehet olivat sydänkesän kunniaksi koristaneet laivojensa peräkeulat lehvillä. Amiraalilaivan kannella oli äsken pidetty jumalanpalvelus, mutta nyt siellä oli käyty päivälliseen käsiksi. Laivaston pappi ja lähilaivojen päälliköt aterioivat kajuutassa, minne heidät oli kutsuttu amiraalin vieraiksi. Miehistö oli taasen ryhmittynyt lehvien siimekseen peräkannelle, jossa he suurista tinakulhoista söivät silavalla höystettyä hernerokkaa. Ja kun he olivat tyhjentäneet kulhonsa ja olutkipponsa, heittäytyivät he kannelle lojumaan ja juttelemaan. Hohoi — ja — juu, kelpasipa sitä nyt merisoltunkin kelliä! Ja oli koko kesän kelvannut, sillä yhtä voittojuhlaahan tämä oli ollut.

Että muistivatko miehet, kun keväämpänä oltiin Tanskansuntissa tullia kantamassa? Oo — jaa, kyllä ne päivät muistettiin. Koko Kööpenhaminahan silloin vapisi ja itse kuningas oli harmissaan itkenyt, kun meidän laivat laskivat aivan kaupungin eteen. Ja sitten kun pysähytettiin kaikki salmen läpi pyrkivät kauppalaivat ja perittiin niiltä tulli ihan Tanskan kuninkaan nenän edessä. Entäs kun saaristolaiset toivat muonaa kaupunkiin, ja niiltä napattiin syötävät ja juotavat parempiin suihin? No kelpasi, jukoliste, silloin tyhjennellä kööpenhaminalaisten nähden heille aiottuja oluvia!

Niin että kyllä se oli poikaa tämä nykyinen amiraali, oikea merijumala! Pois tieltä vain tanskalaiset ja Lyypekin hansalaiset, Itämeri on meidän!

Niin, niin, kyllähän se nähtiin jo viime kesänä, mistä miehestä hän käy. Kun Fleming ja Banér eivät voineet mitään tanskalaiselle, löi kuningas Hornia olalle ja sanoi, että menepäs sinä, Klaus, ja näytä niille. Ja vaikkei hän sillä kertaa ollut amiraalina muuta kuin kolme päivää, niin ehti hän ajaa Tanskan laivaston pois Itämereltä. Niin juuri, näytettyään sille ensin Ölannin rannikolla mitä muksu maksaa. Silloin sitä tapeltiin kaksi päivää ja kuningas Eerikin ei tarvinnut muuta kuin istua rannalla kuin mikäkin Xerxes ja katsoa, kun tanskalaisilta laiva toisensa jälkeen meni sankkiin.

Mutta kyllähän sitä tällaisilla laivoilla ja tällaisilla miehillä johonkin pystyikin. Niinkuin nuo Troiluksen miehetkin. Ne ne vasta jehuja olivat. Kelpasi sitä katsoa siellä Buchowin selällä, kun Tanskan amiraalilaiva Jägmestari iski Troilukseen ja luhisti sen kylkensä alle kuin merikotka sorsan, mutta kuinka sille tuli kiire lähtö, kun Troiluksen miehet panivat jousensa vinkumaan ja herra Niilo umpiputkellaan ampui amiraali Trollelta leuan mäsäksi.

Mitä, puhuttiinko siellä naapureista pahaa! huutelivat Troiluksen miehet, jotka oman laivansa partaaseen nojaillen olivat kuunnelleet amiraalin miesten haastelua.

Kaikki vaikenivat samassa, sillä kajuutan portaat narisivat askelten painosta. Kannelle ilmestyi töyhtöhattuinen mies, jonka ulkomuoto ja keskikokoinen, tanakka vartalo ilmaisi hänet suomalaiseksi, vieläpä tarkemmin sanoen varsinaissuomalaiseksi. Hänen lujapiirteisiä luisevia ja ahavoituneita kasvojaan reunusti lyhyeksi leikattu, ruskean käherä parta. Teräksen harmaiden ja älykkäiden silmien katse oli niin selkeä ja varma, että syrjästäkatsoja sai ehdottomasti sen vaikutuksen, kuin näkisi ja käsittäisi hän yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki näköpiirissä olevat asiat.

Amiraali Klaus Kristerinpoika Horn, joka edusti viidettä polvea yhä suurempaan mahtiin kohoavassa Joensuun suvussa, eli tähän aikaan miehuutensa keskipäivässä, ollen nykyään kahta vaille viidenkymmenen vuoden iässä. Hän oli maineensa kukkuloilla, sillä hänen takanaan oli pitkä sarja loistavia voittoja, ja hän oli tähän aikaan huomatuin mies Ruotsin valtakunnassa. Taisteltuaan aluksi jalkaväen päällikkönä venäläisiä vastaan oli hän sen jälkeen yhtä taitavana valtiomiehenä kuin loistavana sotapäällikkönä parin vuoden kuluessa suorittanut Vironmaan valloituksen sekä sikäläisten olojen järjestelyn uudelle kannalle. Viime vuoden oli hän taas kuninkaan ensimäisenä miehenä taistellut tanskalaisia vastaan Etelä-Ruotsissa. Näytti kuin onnetar olisi syntyessä tyhjentänyt hänelle kaikki lahjansa, sillä sama suopea menestys, joka häntä oli seurannut kaikissa maataisteluissa, oli alkanut kruunata Ruotsin laivaston tekoja kohta kun hän oli sen johtoon astunut. Mutta hän ei ollut jalo ainoastaan soturina, vaan myöskin ihmisenä. Hänen lempeätä oikeamielisyyttään siunasivat sorretut virolaiset ja se miehekäs suoruus, jolla hän monesti oli lausunut totuuden oikulliselle kuninkaalle, oli saanut osakseen kaikkien kiitoksen. —

Amiraalin kintereillä seurasivat hänen vieraansa. Kun he lähestyivät, kohentausivat miehet jalkeilleen.

"Milloin saamme tuulta?" kysyi amiraali ja asettui hymyillen erään vanhan merikarhun eteen.

"Olen tässä pitkin päivää nuuskinut ilmaa ja ellei vanha kuononi ole ihan nykyisin ruvennut pettämään, niin huomenaamuksi me saamme tuolta päin hyvänpuoleisen tuulen", vastasi merikarhu ja työnsi etusormensa kaakkoa kohti, jossa Pommerin rannikko hävisi taivaanrannan taakse.

"Sepä mainiota. Aamulla me siis saamme levittää siipemme ja —", amiraali silmäili hymyillen miehistöä.

"— ja silloin me lennämme keskelle tanskalais-lyypekkiläistä varislaumaa", täydensi rohkea ääni miesjoukosta.

Amiraali nauroi nyt ääneensä ja hilpeä mieliala levisi yli kannen. Samassa alkoi saaren rannalta kuulua säkkipillin ääni. Sinne oli pitkin päivää kerääntynyt saaren kansaa katsomaan sitä komeata näkyä, jonka ankkurissa lepäävä suuri sotalaivasto monivärisine viireineen ja lippuineen tarjosi. Nyt olivat nuoret alottaneet tanssin. Neitosten heleät kansallispuvut vilkkuivat parin rantakallion välisellä tasanteella, houkutellen kuin seireenit luoksensa laivaston nuorempia sotilaita.

"No, tuonnepa teidän mielenne varmaankin palaa", virkkoi amiraali ja antoi alapäälliköille määräyksen laskea laivaston miehistöstä maalle huvittelemaan niin monta kuin laivojen vartioiminen suinkin salli. Tieto otettiin miehistön taholla riemuhuudoin vastaan.

Kun amiraalin vieraatkin olivat poistuneet, seisoi hän itse moniaan hetken laivan partaaseen nojaten ja katsoi, kuinka joka suunnalta puikkelehti laivaveneitä rantaan. Hetken tätä katseltuaan palasi hän takaisin kajuuttaan ja heittäytyi pitkäkseen patjalle ja tyynyillä varustetulle penkille, uinahtaakseen hieman ja kutsuakseen sitten illan suussa laivaston päälliköt luokseen ottamaan ohjeita huomispäivää varten. — — —

Kajuutan ikkuna oli auki ja siitä tulvehti sisään raikas meren tuoksu. Säkkipillin ääni ja kisailijain iloiset hoilaukset kantausivat tänne sisälle häädettyinä. Amiraali ummisti silmänsä ja antoi ajatustensa vapaina parveilla kuluneen elämän tapauksissa. Niiden joukosta vilahteli näkösälle monia vaivaloisia, mutta kuitenkin aina lopuksi voitollisia sotaretkiä, taisteluita, neuvotteluita ja sovitteluja Vironmaalta. Mitä vaikeuksia hän oli saanutkaan siellä kokea: alituinen muonavarojen puute, palkkasoturien kinastelut sekä maan omien ylimysten eripuraisuus ja juonittelut. Mutta kaiken taitonsa jännittäen oli hän voittanut nuo vaikeudet ja päättänyt työnsä kunnialla. Vieläkin tukalammassa asemassa oli hän Virosta tultuaan saanut toimia Etelä-Ruotsissa, sillä yhtä mittaa sai hän ponnistaa voimiaan, korjatakseen kuninkaan tekemät tyhmyydet. Täällä merellä oli hän sen sijaan tuntenut itsensä vasta täysin vapaaksi, hän oli tullut kuin kymmentä vuotta nuoremmaksi ja pursuavalla elämäninnolla oli hän käynyt käsiksi laivaston johtoon. Täällä oli hän lisännyt ja oli yhä edelleen lisäävä voittojensa sarjaa uusilla mainetöillä.

Niinhän oli sanonut se lähes satavuotias virolaisukko, joka oli tullut häntä puhuttelemaan eräässä kylässä lähellä Pernua. Virolaismuistojen joukosta palautui tuo kohtaus usein hänen mieleensä. Hän oli suomalaisine sotajoukkoineen yöpynyt edellämainittuun kylään ja kun he aamun valjetessa olivat varustautuneet matkaa jatkamaan ja hän oli jo istunut satulassa, oli kylänraittia lähestynyt sauvaansa nojaava, kyyryselkäinen ukko, jonka tukka ja parta olivat olleet lumivalkoiset. Ukko oli luokse tultuaan paljastanut päänsä ja jalustimeen tarttuen alkanut tulkita niin hyvin omia kuin kyläläistensä ja koko Viron kansan tunteita Klaus-herraa kohtaan. Niin, niin, kyllä hän, ukko raiska, oli elämän päivinään nähnyt ja kokenut sellaista, jota herra kulta ei jaksanut uskoakaan. Mutta nyt oli herra kulta tuonut heille paremman ajan ja siitä hän oli tahtonut tulla kiittämään. Kyllä he olivat jo saaneet kuulla, kuinka herra kulta oli toimittanut heille Ruotsin kuninkaan suojeluslain, niin etteivät saksalaiset tilanomistajat saaneet heitä enää mielinmäärin sortaa ja rääkätä. Ja olivatpa he omin silmin nähneet, kuinka hän piti omia sotamiehiäänkin kurissa, etteivät ne saaneet edes leipäkyrsää heiltä ilmaiseksi ottaa. Mutta sukulaisiapa he olivatkin, puhuivat melkein samaa kieltä heidän kanssaan ja olivat kuin veljiä. Niin, niin, kyllä hän oli kuullut isältään, kuinka ennen vanhaan oli käyty hakemassa heimolaisilta Suomenlahden takaa apua ja sitten yhdessä taisteltu muukalaisia vastaan. Oli Luojan onni, että heimolaiset siellä meren takana olivat säilyneet vapaina miehinä, niin että heidän keskeltään oli noussut niin jalo mies kuin herra kulta.

Ukko oli vuodattanut hänen ylitseen kokonaisen tulvan siunauksia ja onnentoivotuksia ja lopuksi vakuuttanut hänen meren laineilla kohoavan kunniansa korkeimmille kukkuloille. Saattoipa ukossa olla hitunen profeettaa, sillä kaikitenkin olivat hänen sanansa toteutuneet. Hän hymyili muistelolleen, mutta samassa herätti se aina hänen mielessään lämmintä myötätuntoa sitä sorrossa elänyttä heimokansaa kohtaan, jonka käskynhaltiana hän oli kaksi vuotta ollut…

Kun amiraali seuraavana aamuna päivän koittaessa heräsi, tunsi hän laivan keinahtelevan ja kuuli tuttua loiskahtelua laivan kyljiltä. Auki jäänyt ikkuna narahteli saranoillaan ja entistä raikkaampana tuulahteli siitä sisään meriveden suolainen tuoksu. Hän veti sitä mielihyvin keuhkoihinsa, kavahti jalkeilleen riuskasti kuin nuori poika sekä alkoi kiiruusti pukeutua.

"Onhan ihme, ellen minä tänään saa ajetuksi vihollista piilostaan", mumisi hän kannelle astuessaan.

Virkeä tuuli puhalsi kaakosta, aivan niinkuin merikarhu oli eilen vainunnut, ja Klaus-herran rinnassa ailahti iloinen tunne, kun hän näki ne hulmuavat vaahtopäät, jotka loppumattomana jonona vierivät Pommerin rannikolta, särkyäkseen Bornholmin jyrkkiin rantakallioihin. Nopeasti ryhtyi hän jakamaan käskyjään ja puolen tunnin kuluttua olivat kaikissa laivoissa purjeet ylhäällä. Kuin mahtava lintuparvi valkoisin siivin kiiti laivasto, etupäässä suuri amiraalilaiva, mainiolla laitatuulella saarelaisten näkyvistä ja hävisi taivaanrannan taakse.

Tuskin oli tunnin aika viiletetty Rügenin saarta kohti, kun näkyviin kohosivat Tanskan ja Lyypekin yhtyneiden laivastojen mastot. Ne laskettivat täyttä vauhtia Ruotsin laivastoa vastaan, joten oli selvää, että ne olivat päättäneet käydä taisteluun ja korvata edelliset tappionsa. Etunenässä näkyi korkearunkoinen Jägmestari, tanskalaisten amiraalilaiva, suurmastonsa huipussa kolmella kruunulla koristettu Tanskan lippu.

Herra Klaus tarttui huutotorveensa ja huikkasi muutamia määräyksiä lähinnä seuraaville laivoille, joista määräykset torvien välityksellä siirtyivät edelleen perässä seuraaviin laivoihin. St. Erik kääntyi ylös tuuleen ja Suomen Joutsen sekä Ruotsin Neito seurasivat esimerkkiä. Muut laivat jatkoivat vinorintaman muodostettuaan entistä suuntaa.

Vihollislaivastossa nähtävästi heti oivallettiin liikkeen tarkotus, sillä Jägmestari parin laivan seuraamana erkani niinikään muusta laivastosta ja lähti pyrkimään ylös tuuleen, estääkseen saarrosyrityksen. Molempien amiraalilaivojen kesken syntyi siten ankara kilpapurjehdus ja jännityksellä seurattiin muista laivoista, kumpi pääsee ylemmäs tuulen päälle.

Kun Horn kajuutassa pistäydyttyään palasi teräshaarniskaansa pukeutuneena komentosillalle, huomasi hän St. Eerikin päässeen ylemmäs Jägmestaria. Heti komensi hän käännöksen oikealle ja St. Eerik laski täydellä vauhdilla Jägmestaria kohti, ruhjoakseen keulallaan sen vasemmanpuoleisen keulakyljen. Mutta viime hetkessä ehti Jägmestari muuttaa suuntansa ja seuraavassa hetkessä molemmat amiraalilaivat laskivat suurella ryskeellä sivuttain toisiinsa. Samassa vingahtivat kummaltakin puolen enträyshaat ilmassa ja johtajalaivat olivat lujin ottein takertuneet toisiinsa, kamppaillakseen rinta rintaa vasten elämästä ja kuolemasta. Melkein yhtaikaa jyrähtivät kummallakin puolen keskikannen pienet kanuunat, minkä jälkeen seurasi hakapyssyjen tiheä räiske. Kuulat surisivat taklingin välissä, päälliköiden komentohuutojen keskellä kuului ensimäisten haavoittuneiden ja kuolevien voihkaukset ja kummankin laivan kanuunat peittyivät kitkerään ruudinsavuun. Amiraalin komentosilta oli vielä savupilven yläpuolella ja torvensa läpi huuteli Horn määräyksiä pilven keskellä temmeltävälle väelleen. Jägmestarin komentosillalla näki hän amiraali Otto Rudin niinikään teräkseen puettuna huutelevan torveensa. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi ja kummankin silmistä loisti luja päättäväisyys voittaa vastustajansa.

Savupilvi taajeni ja nieli sisäänsä komentosillankin. Sen vuoksi ei Horn voinut nähdä, kuinka Suomen Joutsen, jota komensi ala-amiraali Banér, iski Jägmestarin toiseen kylkeen. Kohta sen jälkeen iski Suomen Joutseneen tanskalainen ala-amiraalilaiva Kristofer sekä siihen taas vuorostaan Ruotsin Neitsyt. Ainoastaan moninkertaiseksi taajenneesta taistelun pauhinasta saattoi Horn arvata suunnilleen asianlaidan. Siinä oli siis kaikkiaan viisi laivaa toisiinsa iskeytyneinä ja hurjassa taistelussa keskenään. Koko tätä jyrisevää, pauhaavaa ja savuavaa rykelmää kuljetti tuuli hiljalleen muuta laivastoa kohti, joka niinikään oli jo ehtinyt kietoutua taistelun pyörteisiin. Valtava jyrinä kantausi aina Rügenin saarelle asti, missä asukkaat suurin joukoin kerääntyivät rannalle. Mutta merelle tähystäessään näkivät he ainoastaan laajan ja yhä tihenevän savupilven, jonka keskeltä vilahteli milloin laivan mastoja, milloin pitkiä tulikielekkeitä.

Kun vilpas tuuli karkotti hetkeksi ruudinsavun, näki Horn pitkin yhteen iskeytyneitä laivansivuja käynnissä vimmatun käsikahakan. Miekat ja pertuskat vilkkuivat ilmassa ja taistelevien lomitse syöksivät hakapyssyt tulisuihkujaan. Sitten peittyi taas kaikki ruudinsavuun. Kun taistelun tuoksina taas seuraavan kerran paljastui hänen katseelleen, näki hän tanskalaisten peräkeulan puolella murtaneen vastuksen ja syöksyvän kuin tulvavirta St. Erikin kannelle. Nuolena syöksyi Horn alas komentosillalta ja miekkansa paljastaen asettui sen suomalaislipullisen etupäähän, joka seisoi varaväkenä suurmaston luona.

"Eteenpäin, Suomen pojat!" ja myrskytuulen voimalla iski suomalaisjoukko eteneviä tanskalaisia vastaan. Amiraali tunsi haarniskalleen satelevan iskuja ja hakapyssyn kuulia kimmahteli hänen kypäristään, mutta pysähtymättä raivasi hänen miekkansa tietä tanskalaisjoukossa. Ainoastaan muutaman hetken asia oli karkottaa viholliset takaisin Jägmestarin kannelle. Kun se oli tehty, palasi Horn jälleen paikalleen komentosillalla, voidakseen pitää silmällä koko taistelun kulkua.

Ympäri sitä aluetta, jolla taistelu vaahtopääaaltojen varassa riehui, oli laivoja kaksittain, kolmittain ja viisittäin takertunut toisiinsa. Lyypekkiläisten amiraalilaiva oli iskeytynyt yhteen Hectorin kanssa. Kun David ja Troilus kiitivät auttamaan Hectoria, iski toinen lyypekkiläislaiva edelliseen. Nyt riensi Davidia auttamaan ruotsalainen Vanha Kotka, mutta silloin ohjasi kolmas lyypekkiläisen täyttä vauhtia Vanhan Kotkan kylkeen, niin että se murskautui ja upposi miehineen päivineen. Tällä välin oli pieni, mutta kuuluisaksi käynyt Troilus joutunut tekemisiin itseään paljon suuremman lyypekkiläisen kanssa. Tuuli painoi ne lopulta samaan rykelmään, jonka keskustana olivat Ruotsin ja Tanskan amiraalilaivat. Troilus joutui kyljittäin Kristoferin kanssa, jonka Ruotsin Neitsyt oli sillä välin jättänyt rauhaan. Huolimatta siitä, että olivat joutuneet kahden tulen väliin, puolustivat Troiluksen suomalaiset laivaansa silmittömällä vimmalla. Heidän urhea päällikkönsä, Niilo Skenk, tyhjensi laivansa kanuunat toisen toisensa jälkeen Kristoferin kylkeen. Tanskalainen ala-amiraali Nils Trolle menetti toisen jalkansa ja verta vuotavana oli hänet kannettava kajuuttaansa. Samalla alkoi Kristoferiin tulvia vettä niistä lukuisista rei'istä, joita Troiluksen kanuunat olivat sen kylkeen iskeneet. Kun ruotsalainen Pyhä Yrjö tuli samassa Troiluksen avuksi, hyökkäsi osa Kristoferin miehistöä sen kannelle, valtasi sen äkkiyllätyksellä ja ohjasi Pyhän Yrjön ruotsalaisten laivojen välitse huomaamatta pois taistelun telmeestä. Jälelle jäänyt osa Kristoferin miehistöä yritti tehdä saman tempun Suomen Joutsenelle. Mutta heidät ajettiin verisin päin takaisin ja tuskin olivat he päässeet oman laivansa kannelle, kun se äkkiä vaipui pohjaan.

Amiraalilaivojen lähistöllä oli ruotsalainen Kultainen Leijona syttynyt tanskalaisten ammunnasta palamaan. Sen korkealle roihuavien liekkien loimussa suoritettiin Jägmestarin kannella viimeinen kamppaus. Klaus Horn oli jälleen laskeutunut komentosillaltaan ja väkensä etunenään asettuen johtanut sen ratkaisevaan rynnäkköön. Taistelu oli nyt siirtynyt kokonaan Jägmestarin kannelle. Kauan ja urheasti puolustihe Otto Rud harvenevan joukkonsa keskellä ja vasta kun sen yhdeksästä tuhannesta miehestä oli enää sataviisikymmentä jälellä, joutui laiva hyökkääjäin valtaan sekä amiraali jälellä olevain miestensä kanssa vangiksi.

Kun kolmen kruunun lippu vaipui Jägmestarin suurmaston huipusta ja Ruotsin leijona kohosi sen tilalle, kääntyivät pakoon kaikki ne Tanskan ja Lyypekin laivat, jotka vielä kykenivät liikkumaan. Taistelu oli päättynyt. Klaus Horn oli menettänyt neljä laivaa ja toista tuhatta miestä, viholliset sitä vastoin seitsemän laivaa ja neljätuhatta miestä. Tanskalaisten amiraali oli lisäksi laivoineen päivineen joutunut ruotsalaisten valtaan ja heidän ala-amiraalinsa uponnut laivansa kera. — — —

Heinäkuun viimeisenä päivänä oli Tukholma lipuilla, lehvillä ja kukkaköynnöksillä koristettu. Niillä kaduilla, jotka eteläportilta johtivat ylös kuninkaalliselle linnalle, liikkui juhlapukuista kansaa. Kaikki ikkunat olivat täynnä katsojia ja niitä näkyi myöskin useimpien talojen katoilla. Kuninkaan käskystä pani amiraali Klaus Horn tänään toimeen triumfin vanhaan roomalaiseen malliin. Hän oli tuonut laivastonsa Dalaröhön ja oli kohta riemukulussa saapuva valtakunnan pääkaupunkiin.

Vielä muutama puolituntinen yhä jännitettyä odotusta, sitten alkoivat yhtäkkiä kaikki kaupungin kellot soida. Eteläisestä kaupungin osasta alkoivat vaskitorvet soida ja rummut jymistä, samalla kuin keskikaupunkia kohti vieri jatkuvia hurraa-huutoja. Ne lähenivät lähenemistään ja pian nähtiin keskelle katua rakennetun kunniaportin läpi ratsastavan liehuvin lipuin osaston juhlapukuisia kyrassiereja rumpuineen ja torvineen, joiden pauhina täytti kadun. Kyrassierien perässä seurasi pienempi osasto merisotilaita, jotka kantoivat vihollisilta anastettuja lippuja, etupäässä Tanskan kolmenkruunun lippu, joka Rügenin taistelussa oli liehunut Jägmestarin suurmaston huipussa. Kaikki nämä liput oli kääritty kokoon ja sotilaat kantoivat niitä ylösalaisin käännettyinä. Sitten seurasivat vangit, etumaisena amiraali Otto Rud. Aatelisten vankien kädet oli sidottu valkoisella silkkinauhalla, muiden hamppunuoralla. Vankien jälessä oli tyhjä väli ja sitten ratsasti itse päivän sankari seppelöidyin päin ylellisesti koristetun valkoisen hevosen selässä. Laivaston upseerit ja sotilaat päättivät kulkueen.

Kaikkien katseet kohdistuivat Horniin ja haltioituneet eläköön-huudot vapisuttivat ilmaa. Mutta tuo suomalainen soturi istui satulassa miltei tuskastunein ilmein kuin olisi hän tahtonut sanoa kansanjoukoille, että hän ei ole tahtonut tätä komeutta, vaan hänelle olisi riittänyt se, että hän on kunnialla täyttänyt velvollisuutensa.

Kulkue läheni linnanporttia, jossa kuningas Eerik hoviväkensä saattamana oli heitä vastassa. Kun Horn oli laskeutunut satulasta, syleili kuningas häntä ja rinnan astuivat he sisälle linnaan.

Kun Erik oli jakanut runsaat palkinnot voittoisalle amiraalilleen sekä laivaston upseereille ja miehistölle, halusi hän nähdä muutamia ylhäisimpiä vankeja. Otto Rud tuotiin ensimäisenä kuninkaan eteen. Silloin puhkesi Eerik kiivaasti parjaamaan tanskalaisia ja heidän kuningastaan. Sen kuullessaan kohentausi Rud masennuksestaan ja alkoi miehekkäästi puolustaa isänmaataan ja hallitsijaansa. Nyt raivostui Eerik silmittömäksi, tempasi miekkansa ja yritti survaisemaan sen Rudin rintaan. Mutta Horn tarttui lujin ottein hänen käsivarteensa ja esti surmaniskun.

"Teidän majesteettinne, urhoollisuutensa ja isänmaanrakkautensa vuoksi ansaitsee hän pikemmin kiitosta kuin moitetta", lausui hän ja katsoi kuningasta lujasti silmiin.

Tuolla hänen teräsharmaista ja rehellisistä silmistään lähteneellä katseella oli Eerikiin aina ollut omituinen tenhonsa. Hän laski miekkansa alas, alkoi hymyillä ja taputtaen Hornia olalle lausui ainoastaan:

Vangit saivat poistua ja silmäys, jonka Rud lähtiessään heitti Horniin, ilmaisi unohtumatonta kiitollisuutta sitä miestä kohtaan, jota hän Jägmestarin komentosillalta oli katsellut tuimin ja uhkaavin silmin.

Seuraavana keväänä purjehti Klaus Horn jälleen Itämerelle laivastolla, johon nyt kuului kokonaista kuusikymmentäkahdeksan laivaa. Tanskan ja Lyypekin laivastot välttelivät taistelua ja jälleen asettui Horn Juutinraumaan kantaen tullia ihan kööpenhaminalaisten nenän edessä. Vasta heinäkuun lopulla tapasi hän vihollisten yhtyneet laivastot Ölannin pohjoisnokan edustalla. Syntyi taistelu ja St. Erik joutui tällä kertaa kamppailuun lyypekkiläisten suuren amiraalilaivan kanssa, jolle he ruotsalaisia ärsyttääkseen olivat antaneet nimen Stür Schweden. Horn ampui omin käsin poikki sen suurmaston, minkä jälkeen se irtausi St. Erikin kyljestä ja lähti pakoon. Myrsky ajoi sen jälkeen Tanskan ja Lyypekin laivastot Voionmaan rannikolle, jossa heiltä haaksirikon kautta hukkui kokonaista seitsemäntoista laivaa täysine lastineen ja varustuksineen ynnä lisäksi seitsemän tuhatta miestä. Loput vihollislaivain laivoista eivät uskaltaneet enää näyttäytyä Itämerellä, jossa Klaus Hornilla oli nyt rajaton herruus.

Kun meri oli täten vihollisista täysin vapaa, kutsui kuningas Klaus Hornin ylimmäisen sotamarsalkan arvonimellä maajoukkojen ylipäälliköksi. Matkalla Etelä-Ruotsin sotanäyttämölle kohtasi hänet kuitenkin pikainen kuolo. Sotakentiltä levinneeseen ruttoon sairastuen kuoli tämä kenties loistavin suomalainen sotapäällikkö Åbyn pappilassa Itägötinmaalla 9 p. syysk. 1566. Synnyinmaa ei saanut kätkeä helmaansa tämän jalon poikansa tomua, vaan haudattiin hänet suurilla juhlallisuuksilla Kustaa Vaasan rinnalle Upsalan tuomiokirkkoon.

VESAISEN KUOLEMA.

Oli talviyö. Tornion lapinvoudin Niilo Oravaisen suuren tuvan seinäraheilta ja lattialta kuului nukkuvain miesten tasaista, raskasta hengitystä. Vaan sivuseinämältä, taljoilla peitetyltä vuoteelta, tuhahti tuontuostakin äänekästä ähkymistä ja houreensameita sanoja. Siellä makasi luodinreikä rinnassaan äsken lapinretkeltä palanneitten pohjolaisten partio-päällikkö Juho Vesainen kiihtyvän kuumeen kourissa.

[Sanon häntä edelleen Juhoksi, koska tämä pohjolaisten talonpoikaissankari vanhemmissa historiallisissa aikakirjoissamme ja taruissa on kulkenut tällä nimellä. Verokirjain y.m. tietojen mukaan on tosin myöhemmin todettu, ettei Juho-nimistä miestä mainita tältä ajalta Kiimingin Vesalasta, vaan sen sijaan kyllä Pekka Vesainen, joka erinäisistä seikoista päättäen juuri oli pohjolaisten päällikkö. Mutta ettei syntyisi sekaannusta eikä sellaista uutta erehdystä, että olisi puhe kahdesta eri miehestä, on mielestäni, samalla kun mainitaan tuosta mahdollisesta nimierehdyksestä, säilytettävä perinnäismuiston saavuttanut sankarinimi.]

Pitkältä, vaivaloiselta hiihdoltaan oli hän saapunut Tornioon terveenä ja elinvoimaisena kuin ainakin, huokastakseen päivän pari täällä vanhan ystävänsä tuvassa. Vaan tässä samassa tuvassa olikin Ahma, Vienasta tuotu vanki, saanut laukastuksi pyssyn voittajaansa kohti. Luoti oli sattunut pahasti, — siinä kamppaili nyt karaistu, voimakas uros haavakuumetta vastaan, joka koetti runnistaa hänen rotevan ruumiinsa. Helppo sitä ei ollut taudin taittaa, ja tämän uuden taistelun ankaruudesta kertoivat nyt ne korahtavat, vihlovat äänet, jotka kohosivat rikotusta rinnasta. Väliin rytisi vuode vankan miehen siinä viskelehtiessä ja kuumeenhoureet puhkesivat joskus äänekkääksi puheeksi.

Tuska mielessään kuuntelivat sitä silloin potilaan lattialla makaavat sotaveikot, ja talon isäntä, vanha Niilo, nousi peräseinältä vuoteeltaan astuen takan luo, jossa hehkui pieni, tuhan peitosta pilkistävä hiilos. Päreen sytytettyään valaisi hän sillä potilaan vuoteen, jonka ääreen samalla hiipi pari kolme iiläistä, Vesalan voivatan parasta asetoveria. Kotvan seisoivat he siinä ääneti ja ahdistus sydämessään, katsellen päreen lepattavassa valossa rakasta päällikköään. Hänen lujapiirteiset kasvonsa hehkuivat nyt punakkoina kuin kiivaimman taistelun tuoksinassa, kuumuutta huokui korkealle hänen rotevasta ruumiistaan ja jäntevät käsivarret iskivät ilmaa. Potilaan käännähdellessä oli kääre, jolla lukkari eilen oli sitonut rintahaavan tukkeet, valunut pois, paljastaen ruskottamaan käyneet luodinreiän reunat.

Oravainen koetti kohentaa siteitä paikoilleen ja iiläinen toveri tarjosi kauhasta vettä potilaalle. Tämä joi kulauksen, virkistyi, avasi silmänsä täydellä tajulla ja virkkoi kuin kummissaan vuoteensa reunalla seisoville tovereilleen:

— Menkää nukkumaan miehet, teidän on aamulla hiihdettävä Iijoelle. Viekää terveiseni Vesalaan, tulen tästä kotia heti, jahka tuo lemmon reikä menee umpeen. Meidän on siellä taas varustauduttava uudelle retkelle — ei tämä tähän lopu!

Sairas käännähti seinään päin ja vaipui uneen. Hän makasi niin hetkisen hiljaa ja hengitti tasaisemmin, — näyttipä siltä, kuin olisi poltekin hänen otsaltaan ja ohimoiltaan vähän asettunut. Iiläisissä syttyi rauennut toivo.

— Juho on kovaa ja karaistua tekoa, ehkä hän siitä sittenkin vielä kostuu, kuiskasi tovereista yksi. Ja toinen lisäsi:

— Johan se olisikin ennen kuollut, jos se olisi heikompaa juurta. Unohtivathan hänet lapsena kerran kotaan yöksi kylpysaaviin, — vainolaiset olivat tulleet kylään ja sytyttäneet talon, josta kaikki kynnelle kykenevät pakenivat. Mutta kun äiti seuraavana päivänä hädissään hiipi kotaan, jossa vesi jo oli saaviin jäätynyt, niin hengissäpähän Juho siinä istui. Eikä häneen pystyneet lapinnoitain nuoletkaan, tuskin hänet lyijyluotikaan vähällä kummalla kaataa.

— Ei vähällä, huoahti Niilo-vanhus raskaasti. — Mutta se luoti jäi rintaan ja siellä se nyt repii ja vihavoi.

— Kunpa voittaisi nyt, niinkuin tappotantereella! Paljoon häntä vielä tarvittaisiin, ennenkuin tämä Pohjanmaa pääsee vainolta turvaan. Hiljaa, hän nukkuu nyt, mennään levolle mekin.

Porontaljoilla makaava sankari kuuli kuin kaukaa vesakon takaa sotatoveriensa puheet ja heidän tuttu äänensä soi hänen korvissaan vielä miesten mentyäkin. Oli kuin he olisivat kuiskineet Kannanlahden rantalepikossa, jossa he yön tuloa odotellen väijyivät, ollessaan ensi retkellään Vienan vesille… Hiljaa, hiljaa, pojat, maatkaa kuin hiiret kolossa, antaa vienalaisten nyt iltikseen juhlia ja remuta… Kas noin! Jopa sammuivat siellä uhritulet ja taukosi joikuva laulu, — nyt liikkeelle, iiläiset, ja liukkaasti kuin ilveskissat! Hei, nyt on koston hetki tullut, nyt ne maksetaan omien pirttien palot ja kotikyläin miesten murhat…! Juoskaa rohkeasti, ei ole enää tarvis kuiskailla, antakaa sotahuudon soida vain! Talot tuleen, multimuksia myöten hävitetään nyt pois koko tämä vainon pesä…! Juuri niin, pojat, antakaa kekäleiden lennellä mökkien keskelle, juuri niin, takokaa tapparoilla, pakenevia tuurilla iskekää — tällaista se on kosto!

Koholle kimpoili intoileva hourija vuoteellaan ja vinhasti huiteli jäntevä käsivarsi. Mutta entistä rosoisemmin karahteli samaan aikaan rikottu rinta, hengitys läähätti ja rajusti käännähdellyt ruumis vaipui pian taas taljoille. Huokasi, lepäsi ja kuumekuvat läksivät taas kiertelemään.

Juho oli nyt hiljakseen lykkivinään lylyään tasaisella hangella, partiomiehet ympärillään ja aimo saaliskontti selässään, — hiihdettiinhän voittoretkeltä Kemin syvää jokiuomaa myöten alaspäin kotirantoja kohden. Vaan mitä hittoja, — täällähän on jo vaino käynyt vieraissa: Kylät on poltettu, savu tupruaa sakeana talojen paikoilta. Kirous ja kuolema — kostoa, kostoa! Mutta minne ne ryöstäjät livistivät, — kas, tuollahan heitä vielä joukko pakenee henkensä edestä näreikön laidassa… Suksille, pojat, tuiskuna jälestä, lepoa ajattelematta! Nyt ponnistakaa, Pohjanmaan miehet, jos lienette koskaan lihasta liikutelleet, hei, me kierrämme kirkonpolttajat kuin kissanpojat pussiin… Niin, juuri niin, laskekaa sieltä sivulta kuin salama halmeen poikki vesakkoon ja sitten raekuurona kangasta pitkin vainonmiestä vastaan! Jopa jäit satimeen, Viena. Iskekää iiläiset, niin että leppä roiskuu, antakaamme niille nyt oikein oman kylän kädestä ja koston sisulla!

Joukkoaan johtava sankari oli kuivalla kurkulla ääneensä karjahdellut vuoteeltaan ja taas oli Niilo noussut, sytyttänyt päreen ja antanut hourivalle kulahduksen vettä. Sitä tehdessään puisteli hän suruisena päätään. Yhä yltyi vain poltto, silmät verestivät ja samenivat ja ruumis paloi jo ihan ruskeankarvaisena. Sairaan sankarin käsivarsi hapuili vielä ilmaa, vaan entistään raukeampana se siitä pian herpautui alas karkealle raanulle.

Juho raotti taasen hetkeksi silmiään, vaan hänen päätään pyörrytti. Hän oli nyt mielestään kuin kulkevan laivan kannella, jota pehmeät aallot keinuttivat.

Niin, hänhän olikin merimatkalla Ruotsiin, kuninkaisiin kutsuttuna. Hitto kun onkin kaikki hiljaista ja hienoa, silkkisukkaisia oppaita kumartaa joka ovella, seinillä on satukuvia, punaiset verat kivisillä permannoilla, — jalka astuu siellä aivan tömähtämättä. Ja perähuoneessa nousee itse maan vaari vastaan: rinnalle valuva, punertava parta on siloiseksi suittu, kultarihmat kimaltavat ihonmyötäisessä mekossa, kaatiot ovat nivusilta pönkällään. Kirjavapukuinen hovikunta kumartaa ja kuningas virkahtaa vieraalleen:

— Vai sinä olet nyt se Vesan voivatta, joka olet käynyt valloitusmatkoilla vihollismaassa ja valtakuntaamme puolustanut, — käy peremmäs!

— Sen kun vain vainonmiehille vähän kostettiin, yrittää Vesainen muka ujosti. Mutta kuningas taputtaa häntä rohkaisten olalle:

— Oikein tehty, antakaa vastakin sama kyyti rajantakaisille, jos työntyvät meidän maillemme. Ja mitä enemmän vihollisen kyliä verotatte, sitä mieluisampaa se meille. Tässä saat nyt retkistäsi palkinnoksi kultapäisen miekan, iskeppä sillä ensi rytäkässä…

Sipsuttavat, punasukkaiset pojat kantavat patjalla siihen kimaltavan, helavöisen tuppimiekan, jonka eräs hienohipiäinen hoviherra kierasee sarkamekkoisen talonpojan uumenille. Se on miestä myöten tehty ase, pitkä ja raskas, ja sen terä kimaltaa kuin jää. Hovinaiset ja herrat supattavat keskenään ja kurkottautuvat uteliaina katsomaan.

Mutta kuningas istuu suureen, nahkaisilla päällystettyyn selkätuoliin ja kyselee vieraaltaan Pohjanperän oloja, kyselee, miten siellä kaukana olisi maata suojeltava ja hallittava. Eikä Vesaisen voivatta enää jää ujoksi. Hän kertoo maakuntansa vaivoista ja vainoista, hädästä ja hävityksestä, neuvoo, mihin olisi linnoja tehtävä ja mihin asetettava aseväkeä maakuntaa varjelemaan ja miten vainon valta olisi masennettava sen omilla olinpaikoilla. Kuningas innostuu ja lupaa apua.

— Vielä yksi retki on sinun tehtävä, puhuu hän lopuksi. — Hiihdä miehinesi Turjanmaalle, sinne ison merenrannalle asti, hävitä pois sieltä vihollisen valta ja asutus. Se on näet Ruotsin vanhaa maata ja merta, sen me tahdomme nyt itsellemme peruuttaa. Saat sotaväkeä mukaasi, saat muonaa ja aseita minkä haluat, mutta tee puhdasta, älä jätä sinne hirttä hirren päälle! Lähdetkö sinne?

Sinne, kuninkaan linnaan, olisi Vesaisen nyt taas Jäämeren rannalta palattava. Mutta matka tuntuu nyt niin toivottoman pitkältä, rajattomat ovat nuo jäiset aavikkorannat, pystysuorat tunturit, joiden takana sanotaan maailman loppuvan. Suksi takaltaa, henki hiihtäessä salpautuu. Mutta eteenpäin, eteenpäin vain pojat, Lapin vaarat me nousemme ja sen noidatkin me voitamme! Elä pidättele, elä yritäkään, Niilo, tässä ei enää levätä…!

Hä, asettuuko muka vastaan kivinen aita —, portti vain auki, ei armoa! Takokaa, takokaa, nostakaa pois koko portti, vääntäkää väkikangilla, sen täytyy auveta! Kas niin, iiläiset, painakaa miesvoimalla… ei, edestä pois, minä itse ponnahutan. Näettekö, jo aukee rako… kerta vielä hartiovoimalla… noin, nostetaan nyt alhaalta päin… Ei vielä, uusi ponnistus, hei, notkuupahan raudoitettu petäjä…! Ja vielä rynnistys, noin, se taipuu kuin lauta-aita, ryskyy, kaatuu…!

Lujalle se otti, siihen oli aivan läkähtyä, retkalleen kaatuvat kanervikkoon paljo ponnistaneet miehet.

Mutta murretusta portista aukeekin eteen kaunis maa. Keväinen metsä, jonka alla on valkonen, ruohoranta virta; metsän läpi vie leveä sammalpolku, jonka päässä taivaanranta helakkana punoittaa. Karja on laitumella metsän rinnassa. Talonpoika kyntää joen rannalla rauhallisena kuohkeaa peltoaan, lapset leikkivät puron suussa ja törmällä kumahtaa kirkonkello. Vanha Matti-kappalainen astuu sieltä saapuvaa partiomiestä vastaan, kirkon avain kourassaan ja huulillaan tuttava hymy:

— Terve tuloasi Vesaisen Juho, virkkaa pappi-vainaja, — pitkään ponnistelitkin tullessasi. Käy nyt tänne pappilan tupaan lepäämään, kerrankin se tekee sinulle hyvää…

Houriva potilas oli taas tuimasti tempoillut vuoteellaan, — murtaessaan kiihtyneissä mielikuvissaan Petsamon luostarin jykeää porttia. Kaamealta kajahti hänen kuumeenkuiva äänensä pimeässä pirtissä, kun hän huusi partiolaisiaan uusiin ponnistuksiin, ja säikähtyneinä riensivät taas nukahtaneet toverit hänen vuoteelleen. Rikottu rinta aaltoili nyt korkealle, jäntereet olivat pingoittuneet, roteva ruumis kamppaili hurjasti ja tohisten läähätti hengitys. Turhaan yritti Niilo-vanhus vielä taltuttaa potilasta tilalleen, turhaan koetti hän tukkia visvoittunutta haavaa, — sankari taisteli jo viimeistä taisteluaan ja taisteli ankarasti loppuun asti. Sitten laskeutui rinnan laine itsestään, vingahtava hengitys pihahteli vielä hetkisen, vaimeni sitten vähitellen ja loppui…

Surevat asetoverit seisoivat ääneti Vesais-vainajan jäykistyvän ruumiin ääressä, jota valaisi karstottuneen päreen lepattava liekki.

RAUTAMARSKI.

PIKAKUVA KLAUS FLEMINGISTÄ.

"Uh-huh!" huokasi marski helpotuksesta, päästyään vaapperoita tikapuita ylös laivankannelle. "Jäisinpä totta vie taivaansalin ulkopuolelle, jos sinne olisi kiivettävä tuollaista tietä vaikkapa virstankaan matka. Ruhoni painavuus lisääntyy sitä mukaa kuin sääreni kangistuvat, he-he!"

Kuivattuaan hien otsaltaan päästi hän jälleen näkösälle sen hyväntuulen, jonka vallassa hän oli koko päivän ollut. Laiva, jonka kannella hän nyt asteli, oli hänen oma amiraalilaivansa, joka oli korjausta varten nostettu telakkaan Seitsenjoen suuhun Pikkalanlahden perukassa.

Jos hänen kirjallinen sivistyksensä olisi ollut suurempi, niin olisi hänellä laivan peräkeulasta ympärilleen katsoessaan ollut täysi syy huudahtaa: opus fervet — työ kuohuu, joilla sanoin Vergilius kuvaa sitä kuumeista työintoa, minkä vallassa Karthagon rakentajat Aeneaan siellä käydessä häärivät. Huhtikuun auringon lämpimässä ja silmiä häikäisevässä paisteessa työskenteli siinä sataan nouseva miesjoukko korkeiden lautatapulien, hirsipinojen ja tervatynnyrien keskellä, sillä puolikymmentä uutta sotalaivaa oli tekeillä, samalla kuin joukko vanhempia oli korjauksen alaisina. Kirveet ja kurikat paukkuivat, suuret vaarnakairit karskuivat ja sahat kitisivät, ja keväinen ilma toisti nämä erilaiset äänet monikertaisina. Katsettaan työstä nostamatta tai pysähtymättä edes hikeä otsaltaan kuivaamaan heiluttivat miehet aseitaan, hakkasivat tappuroita liitteisiin tai sivelivät tervaa valmistuneiden alusten kylkiin. Jokainen näytti tuntevan nahassaan, että hänen liikkeitään seuraa rautamarskin ankara silmäpari ylhäältä amiraalilaivan kannelta. Ja marski näkikin tämän kaiken, kuuli työaseiden synnyttämät erilaiset äänet ja tunsi ilmassa pihkan ja tervan hajun…

"Tämähän käy kuin rasvattu!" tulkitsi hän tyytyväisyytensä kansanomaisella tavallaan ja taputti olalle ylintä työnjohtajaa, joka tästä harvinaisesta suopeudenosotuksesta lehahti punaiseksi. "Jahka te vielä kuukauden päivät jatkatte samalla vauhdilla, niin laivat ovatkin valmiit vesille laskettavaksi. Sitten lähdemme merelle ja sitten isketään yhteen, niin että tärähtää, he, he!"

Hän nauraa hohotti hyväntuulisesti, mutta jätti kuitenkin sanomatta, kenen kanssa sitä yhteen isketään. Työnjohtajain, jotka seurasivat hänen kintereillään, ei kuitenkaan ollut vaikea arvata, että hän tarkotti Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia. Kierrettyään ympäri amiraalilaivan ja tarkastettuaan tykkiportit, mastokengät, kajuutat ja miesten hytit, ilmaisi hän uudelleen tyytyväisyytensä töihin sekä alkoi sitten ähkien ja puhkien laskeutua maahan.

Hän kierteli vielä miesryhmien luona lausumassa kehotuksia sekä lupaamassa ylimääräisiä palkintoja, jos työt hyvissä ajoin tulisivat kunnolla suoritetuiksi. Kaikki vakuuttivat alttiuttaan ja tyytyväisenä alkoi marski pujotteleida pihkaisten lastukasojen ja suurten hirsipinojen välitse alas joelle, jota pitkin hän likaista ajotietä myöten lähti astelemaan Pihkalan kartanoon. Sieltä aikoi hän kohta päivällistä haukattuaan lähteä takaisin Turkuun, sillä pitkään ei hän joutanut yhdessä paikassa virkailemaan, hänellä kun oli jo vuosikymmenen ajan ollut yhtaikaa senkin seitsemän rautaa tulessa.

Sisälle tultuaan istahti hän heti pöytään ja ilmotti, että hänellä on nälkä kuin sudella. Hän sai eteensä mieliruokaansa: uunissa käristettyä kinkkua ja munapaistikkaita.

"Mainiota, mainiota!" puheli hän ja söi tavattomat määrät kinkkua sekä joi päälle suuren haarikallisen vaahtoavaa olutta. "Kylläpä nyt jaksaa", ja hän siveli tyytyväisenä vatsaansa. "Tuntuupa etten tarvitse ruokaa ennenkuin kotona Turussa. Mutta raukasemaanpa rupesi. No, reessäpä on mukava köllöttää."

Kartanon vouti hääri palvelushaluisena ja nöyräselkäisenä hänen ympärillään. Saatuaan tämän avulla laajan susiturkkinsa päälleen, työntyi marski oven täydeltä ulos, jossa ajurit hevosineen odottivat jo porrasten edessä. Mielihyvästä ähkien sijottui hän puolimakaavaan asentoon karhuntaljalle reen perään. Vanha, Kuitiassa kasvanut tallirenki peitteli hänet huolellisesti ja nousi sitten reenkeulalle sekä massautti hevoset liikkeelle.

Perässä seurasi kaksi muuta rekikuntaa. Toisessa niistä ajoi marskin käsikirjuri, toisessa kappalainen ja välskäri. Marski tahtoi näet matkoillaan olla varattuna sekä sielun että ruumiin puolesta, kuten hän sanoi. Eipä silti että hän olisi koskaan pappia tai jumalansanaa tarvinnut, sillä mitään uskonnollista tarvetta ei hänessä ollut milloinkaan ilmennyt. Kappalainen kuului vain välttämättömänä numerona hänen hovi-inventaarioihinsa, jota paitsi hänen tehtävänään oli juttelullaan lyhentää herransa iltahetkiä.

Matkueen edellä ja jälessä ratsasti neljä huovia. Marski saattoi siis levollisesti heittäytyä päivällisraukeuden valtaan ja ummistaa silmänsä. Hän hengitti mielihyvin keväistä ilmaa, jossa tuntui sulavan lumen ja nuoren mäntymetsän tuoksu. Aurinko hautoi paksun susiturkin läpi niin makeasti hartioita, että pää torkahti reen selkänojaa vasten ja marski nukahti.

Kirjavat unikuvat alkoivat häilähdellä hänen edessään. Hänen harteiltaan oli vierähtänyt vuosien taakka, elämänintoa pursuilevana kaksikymmenvuotiaana oli hän hiihtävinään salotaivalta kolmisatamiehisen joukkueen etunenässä. Itäistä taivaanrantaa punasivat valtavat tulipalot ja vastaan riensi hätääntyneitä pakolaisjoukkoja. He pysähtyivät tietoja saamaan ja eräs vanha muori tarttuu häntä kädestä sekä haastaa: "Jumalapa sinut on lähettänyt, herra kulta, mutta joudukin pian, ennenkuin vihollinen kaikki hävittää ja polttaa… Voi, voi, minkälainen valtiaan käsi sinulla on, sinusta tulee vielä jotakin merkillistä, mutta joudu nyt karkottamaan viholliset…"

Reki heilahti käänteessä ja marski havahtui unestaan. "Kas, kuinka ilmielävänä vanhat tapaukset kohoavat mieleen", hymähti hän itsekseen ja alkoi valveella ollen jatkaa muisteloa.

Niin, se oli Kustaa-kuninkaan eläessä ja siitä oli jo nelisenkymmentä vuotta. Vanha perivihollisemme moskovalainen oli suurin voimin hyökännyt rajan yli ja hän, Klaus Eerikinpoika, oli saanut ensi kerran olla mukana sodan verileikissä. Kolmensadan savolaisen suksimiehen johtajana hänet oli lähetetty torjumaan vihollisten hävityksiä Olavinlinnan tienoilla.

Millä vimmalla hänen pieni joukkonsa olikaan lähtenyt eteenpäin hiihtämään, kun pakolaiset olivat heille kuvanneet vihollisen kauheita hävityksiä. Tällöin oli hän ensi kerran voimakkaasti tuntenut, kuinka hän juuriaan myöten kuului tähän maahan ja tähän kansaan.

Kuin kostonenkeli oli hän, pienen joukkonsa järjestettyään, iskenyt tuhatlukuisen vihollisjoukon keskelle, joka palavien kylien tienoilla riehui murhaten ja ryöstäen. Ensi iskulla olivat he lyöneet vihollisen hajalle, ottaneet takaisin ryöstösaaliin ja surmaten heistä suurimman osan ajaneet loput kauas omien rajojensa taakse.

Silloin oli hän ollut ainoastaan kahdenkymmenen vuotias. Sen jälkeen olivat neljän vuosikymmenen kuluessa seuranneet sota- ja valtiotoimet toisiaan ja hän oli saanut taistella milloin maalla, milloin merellä, milloin idässä, milloin lännessä. Niin, idässä ja lännessä… ja sepä se oli vuosien vieriessä lujentanut hänen käsitystään erikoisasemastaan suomalaisena valtamiehenä. Aste asteelta oli hän kohonnut arvossa ja vaikutusvallassa. Kun hän puolikymmentä vuotta sitten oli suuren suomalaisen armeijan etupäässä tehnyt onnistuneen sotaretken syvälle Venäjän maahan, oli hänet korotettu valtakunnan marskiksi. Sitä ennen oli hänestä jo tehty valtakunnan amiraali sekä Suomen ja Viron käskynhaltia. Niin, vähitellen hänen käsiinsä olivat kokoontuneet kaikki vallanohjat näillä main ja hänestä oli kehittynyt se rautamarski, jonka edessä kaikki Itämeren tälläpuolen taipuivat. Kun Kaarle-herttua ja valtaneuvoskunta Ruotsista käsin olivat pyrkineet häntä komentelemaan, oli hän kerran merkinnyt kirjeen alle nimensä seuraavasti: "Klaus Fleming, Wiikin vapaaherra, valtakunnan marski, yliamiraali ja sotaeversti, jolla nyt on monta hallitsijaa, jotka kaikki määräilevät, vaikk'en tottele kuin yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas Sigismundus — jos minun vertaiseni tulevat ja jotain käskevät, lyön heitä päähän."

Hän hymyili valtansa tunnossa ja antoi aatostensa jälleen palata kuluneen elämän taipalille. Mieluisan pysähdyspaikan muodosti siellä muisto eräästä matkasta Pohjanlahden yli. Siitäkin oli jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Hän oli ollut saattamassa vangittua Eerik-kuningasta Turunlinnasta takaisin Ruotsiin. Kymmenkunnan vuotta aiemmin oli hän ollut samanlaisella retkellä: viemässä kapinallista ja vangittua Juhana-herttuaa Ruotsiin. Tuolla jälkimäisellä matkalla hänessä oli, seisoessaan myrskyssä laivankannella, ensi kerran herännyt valtaunelmansa: itsenäinen Suomi, jonka toteutumiseen kaikki hänen toimensa sen jälkeen olivat tähdänneet.

Kun hän tämän matkan jälkeen oli Tukholmassa huvitellut muutamain muiden nuorten ylimysten kanssa, olivat he muun muassa menneet erään kuuluisan ulkomaalaisen sibyllan luo tulevaisuudestaan kuulemaan. Hänelle oli tietäjänainen muun muassa lausunut runomitassa:

"Prinssiä kaks oot Suomesta pois sinä haahdella vienyt.
Kolmannen jos Kohtalo suo sun maastasi saattaa,
Itse sä kultaisen oot kruunun painava päähäs."

Hm, tietystihän se oli vanhan tietäjäakan lorua, mutta siitä huolimatta nuo säkeet olivat usein palautuneet hänen mieleensä. Varsinkin viime aikoina. Sillä lähimmässä tulevaisuudessa oli kolmas Waasasuvun vesa saapuva Suomeen ja saapuva hänen verivihollisenaan. Tulkoon! Hänellä oli koossa luja armeija ja mahtava laivasto, hänen ilonsa ja ylpeytensä, oli valmistumassa. Ratkaisun hetki ei häntä pelottanut. Pian nähtäisiin, oliko hänen suotu saattaa kolmaskin Waasa-veljeksistä vangittuna Pohjanlahden yli. Jos niin oli, niin silloin…

Mutta oliko Kaarle-herttua aavistanut hänen salaisen unelmansa? No, entäpä sitten, jos olikin. Hän oli herra ja valtias tällä puolen Pohjanlahtea eikä Kaarle-herttua tulisi häntä varustaumatonna yllättämään! —

Aurinko oli painunut jo puiden latvojen tasalle. Marski nojasi jälleen päänsä reenselustaan ja ummisti silmänsä. Hänen hengityksensä kävi tasaiseksi ja unikuvat alkoivat uudestaan tanssia hänen edessään.

Tällä kertaa kohosi niiden keskeltä näkyviin pitkähkö mies, joka tuimin silmin ja kulmat rypyssä tuijotti häneen. Marskia vavahutti vihanpuuska, sillä hän tunsi Kaarle-herttuan. Hänen ympärillään istui koko valtaneuvoskunta ja jokainen niistä tuijotti häntä kuin mitäkin kummaa.

Hänen paikkansa olisi ollut heidän joukossaan, sillä valtaneuvoshan hän oli itsekin. Mutta hän ei ollut näinä Sigismundin hallitusvuosina kertaakaan totellut kutsua saapua valtaneuvoskunnan kokouksiin, ja nyt seisoi hän tässä heidän edessään aivankuin syytettyjen paikalla. No, syyttäkööt he mitä syyttäkööt, olipa hänellä kuningas selkänsä takana, ja siitä tietoisena ojensi hän itseään ja otti kasvoilleen tavallisen kopean ilmeensä…

Mutta nyt tempasi herttua edestään pöydältä pitkän plakaatin ja silmättyään häntä kerran vielä merkitsevästi alkoi lukea: "Me Klaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan kuningas…"

Herttua keskeytti lukemisen ja loi jälleen katseensa marskiin. Tällä kertaa huomasi marski hänen kasvoillaan saman vahingoniloisen ilmeen, joka häntä oli niin suuresti sapettanut kuninkaankruunajaisissa Tukholmassa, kun hänen oli herttualta täytynyt julkisesti pyytää anteeksi kopeata käytöstään. Ja kaikkien valtaneuvosten kasvoilla näkyi sama ilme, aivankuin he olisivat olleet vain joukko kuvastimia, jotka tarkoin heijastivat herransa mielialoja.

Tästä kaikesta joutui marski niin vimmoihinsa, että hän yhtäkkiä heräsi. Hän ähkyi, ojentui suoraksi reessä ja sylkäsi unen maun suustaan. Päästyään täysin valveille alkoi hän hymyillä ja mutisi:

"Jaa, jaa, herttu-Kaarle, kyllä maar sinä mielihalulla panisitkin minut syytettyjen penkille, niin, ja vielä pahempaankin paikkaan sinä minut panisit, mutta sitäpä ei taidakaan olla yhtä helppo tehdä kuin uhata. No, no, tulehan vain tänne, kyllä minä valmistan sinulle lämpimän vastaanoton, senkin juonimaakari."

Hän hymyili yhä ja alkoi tehdä laskelmia tulossa olevan taistelun suhteen. Ratkaisun täytyi tapahtua jo ensi sulan aikana eikä hän epäillyt pystyvänsä puoliaan pitämään, jopa suorastaan kukistamaan vihatun vastustajansa. Rahvaan kapina oli kukistettu, maassa oli hiiren hiljaista ja vallanohjat olivat hänen rautaisissa kourissaan.

Nuijakapinan mieleen muistuessa lakkasi hän hymyilemästä, sillä eteen aukeni laaja näyttämö verisiä taistelutantereita ja poltettujen talojen raunioita. Niin, ne nuijapäät eivät olleet käsittäneet hänen suuria tarkoituksiaan, siksi: pois tieltä! Kuin rautainen jyrä oli hän kulkenut yli maan ja tallannut jalkoihinsa ne, jotka tyhmyydessään ja itsepintaisuudessaan olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.

Säälittikö häntä rahvaan kurja tila? Mitä vielä, häntä vain harmitti kapinan muisto, sillä se oli pakottanut hänet haaskaamaan maan voimia, jotka kyllä olisi tarvittu vähentymättöminä taistelussa Kaarlea vastaan. —

Reenjalakset jurrasivat unettavasti pehmeässä lumessa ja marski alkoi uudelleen torkkua. Puut huiskahtelivat hänen ohitseen utuisina haamuina ja tiukujen helinä, joka kylien kohdalla hukkui koirain haukuntaan, kuului kuin jostakin hyvin kaukaa.

Mutta tuskin oli hän vaipunut kunnolliseen sikiuneen, kun hän huomasi jälleen seisovansa syytetyn paikalla valtaneuvoskunnan edessä. Herttua ja neuvokset tuijottivat häneen kuten äskenkin ja edellinen alkoi jälleen lukea plakaatista: "Me Klaus ensimäinen j.n.e."

Tällä kertaa oli hänellä kuitenkin hämärä tietoisuus siitä, että tämä onkin vain unta ja että hän jo toisen kerran näkee saman näyn edessään. Hän alkoi vääntelehtiä sekä ojennella jalkojaan ja heräsi lopuksi. Sydäntään tunsi hän kiertävän ilkeästi ja koko ruumis oli lyöttynyt hikeen. Seuraavassa hetkessä puistattivat häntä kuitenkin jo vilunväreet.

"Sairautta se tiesikin, että sama unennäkö tuli kaksi kertaa eteeni", sanoi hän itsekseen. "Taisin lähtiessäni syödä liian vahvasti."

Hän kohenteli peitteitä ympärillään ja koetti löytää mukavimman asennon. Aurinko oli jo laskenut ja ilma viilentynyt. Vaalea taivaankansi tummui ja tähti toisensa jälkeen tuikahti näkyviin. Huohottaen juoksivat hevoset metsäistä tietä ja täysikuu, joka kohosi taivaanrannalle, seurasi reen kohdalla hyppien puunlatvalta toiselle. Marskista tuntui kuin se olisi ilkkunut hänelle ja nauranut vasten silmiä.

Hänen päätään rupesi pyörryttämään ja sydäntä kiersi yhä pahemmin, niin että hänen yhtäkkiä täytyi antaa ylen. Renki huomasi sen ja pysäytti huolestuneena hevoset. Marski käski kuitenkin ajaa edelleen, mutta aina kun reki kolahti tienlyöppeissä, voihkasi hän ääneensä ja sen johdosta uskalsi renki-vanhus ehdottaa, että pysähdyttäisiin ensimäiseen taloon. Siihen antoi marskikin suostumuksensa ja puoli tuntia vielä ajettuaan saapuivat he Pohjan pitäjän kirkolle.

Matkue poikkesi nimismiehen taloon kirkkomäellä ja välskäri riensi yhdessä kappalaisen kanssa taluttamaan marskia sisälle. Hän horjahteli ja taluttajilla oli täysi työ saadessaan tuon vahvan miehen pysymään pystyssä.

Kun he olivat saaneet hänet vaivalla riisutuksi ja vuoteeseen, ryhtyi välskäri iskemään suonta. Sen tehtyään antoi hän potilaalle vahvistavaa rohtoa sekä asetti kääreen hänen päähänsä.

Muutamia hetkiä makasi marski liikkumattomana ja silmät ummessa. Huoneessa olevat luulivat hänen vaipuneen uneen. He puhuivat kuiskien ja hiiviskelivät varpaillaan, mutta yhtäkkiä avasikin marski silmänsä ja viittasi kappalaisen luokseen.

"Luulenpa, että ylimmäinen tuomari kutsuu minua luokseen", lausui hän voipuneella äänellä. "Ja silloin on ripitys paremmin paikallaan kuin välskärin toimet."

Kappalainen ryhtyi antamaan kuolevalle viimeistä lohdutusta. Marski lausui synnintunnustuksen selvällä ja virallisella äänellä kuin olisi hän lukenut jotakin välttämätöntä asiapaperia. Kun hän oli nauttinut ehtoollisen, ummisti hän uupuneena silmänsä ja vaipui jonkunlaiseen horrostilaan.

Unikuvien keskeltä selkeni hänen eteensä jälleen tuo sama näky: herttua ja valtaneuvokset tuijottamassa häneen kuin syytettyyn. Herttua alkoi nytkin plakaatista lukea: "Me Klaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan kuningas…" Siihen päästyään pysähtyi hän kuitenkin äkkiä ja repäsi plakaatin kahtia. Sen tehtyään alkoi hän pilkallisesti nauraa hohottaa ja koko valtaneuvoskunta hohotti täyttä kurkkua mukana…

Marskin seuralaiset ja talon isäntä, jotka hiljaa kuiskutellen seisoivat huoneessa, näkivät sairaan vääntelehtivän vuoteessa ja suurten hikihelmien kohoavan hänen otsalleen. Sitten avasi hän silmänsä ja vaikeasti hengittäen tuijotti eteensä tyhjyyteen.

"Sinä voitit, Kaarle, ja minun suuri unelmani jäi jälkipolvien toteutettavaksi", kuulivat lähinnä seisovat hänen katkonaisesti lausuvan, minkä jälkeen hän uudelleen ummisti silmänsä, ojentaen samalla itsensä suoraksi.

Kaikki huomasivat kuolinkamppailun alkaneen. Sitä ei kestänyt kauan. Avaamatta enää silmiään, suorana ja äänetönnä veti rautamarski viimeisen henkäyksensä juuri sydänyön hetkenä.

"Hän on nyt mennyt ylimmäisen tuomarin luo", kuiskasi kappalainen.
"Herra olkoon armollinen hänen sielulleen."

Hän alkoi puoliääneen lukea rukousta vainajan puolesta, samalla kuin talon isäntä asetti palavan kynttilän marskin vuoteen viereen.

Räystäistä tippui vettä ja sulavat hanget humahtelivat, kun matkue lähti jälleen liikkeelle Pohjan pitäjän nimismiehen talosta. Marskin ruumis oli nostettu entiselle paikalleen hänen omaan rekeensä, jonka rinnalla vanha tallirenki ohjaksia pidellen asteli verkalleen ja allapäin. Päivä paahtoi raukeasti ja hanget häikäsivät silmiä. Hevoset astelivat hitaasti ja laskivat päänsä riipuksiin, aivankuin nekin olisivat tienneet, että maan itsevaltias käskynhaltia oli poistunut elävien joukosta ja että hänen maalliset jäännöksensä olivat nyt heidän kuletettavanaan.

Kaksi henkivartiahuovia oli edeltäpäin lähtenyt viemään sanaa Turkuun. Matkallaan levittivät he sanomaa marskin kuolemasta, ja kun vanha tallirenki vihdoin ajoi sisälle Turun kaupunkiin, jossa kellot alkoivat kaikissa kirkoissa soida, oli tieto tuosta suuresta ja odottamattomasta tapauksesta levinnyt jo kulovalkeana ympäri maakunnan. Kaikkialla hengähtivät ihmiset helpotuksesta, sillä heistä tuntui kuin joku suunnattoman raskas paino, joka oli heidän elämäänsä rasittanut, olisi äkkiä siirtynyt sijoiltaan, niin että päiväkin pääsi jälleen kirkkaammin paistamaan.

ARKIMIES SANKARINA.

HANNU KRANKKA.

Kynä, joka on piirrellyt muutamain muinaisajan suomalaisten soturien tuokiokuvia, pyrkii siirtymään keveämpään kertomatyyliin, joutuessaan kuvailemaan liminkalaisen Hannu Krankan "sankaritöitä." Ei niin, ettei tämäkin talonpoikaissoturi olisi kylläkin urheasti taistellut kotiseutunsa puolesta ja kovia kokenut Pohjanmaan miesten päällikkönä nuijasodan melskeissä ja kahakoissa vienalaisten kanssa. Mutta näistä hänen sotaisista toimistaan ja touhuistaan pilkistää tuontuostakin esille vähän arkipäiväisempi, hienoa hymyilyä herättävä luonteenpiirre, joka vaikuttaa, ettei miehestä voi kertoa yksinomaan vakavalta kannalta. Ei niin, että maineen loistokehä häneltäkään olisi kiellettävä. Vaan olosuhteet nostivat hänet toisinaan asemiin ja tehtäviin, joissa tavallisen pikkueläjän heikkoudetkin tulivat näkyviin ja joihin hänen mittansa ei aina riittänyt.

Voi melkein sanoa, että sodan tuohukset paloivat Hannu Krankan kehdon ääressä. Ainakin niiden hohde punasi koko hänen lapsuutensa vuosikymmenen. Se oli tuota läpi vuosisatojen kestänyttä pohjolaisten ja vienalaisten välistä taistelua, jonka laineet usein vyöryivät aina Limingan rannikkolakeudelle asti, missä Hannu kasvoi kotitalossaan Krankkalassa. Hänen isänsä, Erkki Krankka, oli Hannun syntymisen aikoina 1560-luvun lopulla rantalaisten karjalaisvainoa vastaan asettaman rajavartioston päällikkönä alituisesti aseretkillä, vuoroin puolustamassa kotiseutuja, vuoroin kostomatkoilla vienalaisten maissa. Oliko hän alkujaan aivan suomalaista juurta, sitä panee hieman epäilemään sekä sukunimi, joka on germaanilainen, kaiketi suomenruotsalainen, (Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisseuduissa on hyttysen nimi "krancka"), että suvun edustajain tavallista vilkkaampi luonne ynnä heidän todenmukainen ruotsinkielentaitonsakin. Mutta ilmeisesti oli Krankan suku näihin aikoihin jo vakinaista suomalaista, liminkalaista, talonpoikassukua. Tämä suku johti nyt siis rantamaalaisten taisteluja maanseläntakaisia vihollisia vastaan sitkeästi ja urheasti.

Kerran näkyvät pohjolaiset kuitenkin kyllästyneen näihin alituisiin rajaotteluihin ja tekivät senvuoksi v. 1577 sydänmailla, Oulunjärvellä, rauhanliiton ainaisten vihollistensa kanssa, sopien, etteivät enää toistensa asuinmaille hyökkää. Mutta näihin aikoihin olivat itse valtakunnat, Ruotsi ja Venäjä, ilmisodassa keskenään ja sen vuoksi suuttui Ruotsin kuningas Juhana kolmas kovasti Erkki Krankkaan, joka niin ominpäin oli vihollistensa kanssa rauhan solminnut; uhkasipa kuningas rangaistakin häntä siitä. Mutta sellaisesta rangaistuksesta ei tainnut tulla mitään, sillä jo seuraavana vuonna oli rajarauha taas rikki ja vienanpuoleiset kulkivat kaikista sopimuksista huolimatta ryöstämässä Pohjanmaan rannikkoa. Näihin taisteluihin kaatuikin rajapäällikkö Erkki Krankka vuonna 1578.

Hannu lienee silloin ollut noin kymmenvuotias eikä siis vielä lähivuosina kyennyt rajaotteluihin. Mutta niiden jatkuessa seuraavalla vuosikymmenellä oli Krankkalan nuori perijä epäilemättä jo kyläläistensä mukana "haukijärvillä" ja sai siellä jossakin kahakassa vienanpuoleisia ryöstäjiä vastaan tulikasteensa. Tämän vuosikymmenen lopulla ulottui sodan tuho taas merenrannikollekin, Limingan rintamaatkin silloin hävitettiin, sen kirkko poltettiin, — tuskinpa säästivät vienalaiset vanhan vihamiehensä Erkki Krankan taloakaan. Isän nimi ja maine varmaankin silloin jo nuorta Hannua sekä velvoitti että kannusti kotiseutuaan puolustamaan ja oli hän siten tiettävästi jo liminkalaisten edustajana mukana niillä kuuluisiksi käyneillä kosto- ja valloitusretkillä, joita vuoden 1590 seudussa tehtiin kiiminkiläisen talonpoikaissankarin Vesaisen johdolla Jäämerelle ja Vienan vesille ja joita Ruotsin hallituksen Oulun uuteen linnaan asettamat virkamiehet avustivat.

Näiden vuosien vainosodissa ei tosin vielä Hannu Krankan nimeä mainita, ne olivat kai nuoren miehen oppivuosia, mutta kentiespä on hänen toimintaansa tavattavissa jo jossakin sen ajan muistotaruna säilyneessä tapauksessa. Niinpä kertoo muuan vanha tarina, että liminkalaiset kotikyliään puolustaakseen kostavain vainolaisten raivolta olivat tähän aikaan rakentaneet Linnukkamäelle pienen linnan, jonne olivat hankkineet puisen, nahalla päällystetyn tykinkin. Sillä he kerrankin puolustivat menestyksellä hirsilinnaansa ryntääviä vihollisia vastaan, kunnes lopulta tykki ei lauennutkaan. Hätä käteen. Missä vika? Tykkimestarissa. Kiireessä oli näet putkeen tullut pannuksi luoti alle ja ruuti päälle — tietysti se ei lauennut. Ryssä ryntäsi ja linna oli menetetty. Eipä kukaan voi tietää, oliko juuri nuori Hannu tässä tykkimestarina, mutta aivan vieras ei sellainen tapaus ehkä olisi ollut hänen kekseliäisyydelleen eikä hänen vilkkaalle luonteelleenkaan.

Mitä erehdyksiä lie sattunutkin, taidolla ja tarmolla on nuori Hannu joka tapauksessa isänsä arvon ja aseman perijänä hoitanut kotikulmansa puolustamista. Sillä ainakin muutamia vuosia myöhemmin hän oli, niinkuin Erkki-vainaja, Peräpohjan nostoväen päällikkönä, siis kotiväkensä parhaana luottamusmiehenä.

Täyssinässä Venäjän ja Ruotsin välillä (1595) tehty rauha tuotti vihdoin joksikin ajaksi keskeytyksen pohjan perukoillakin katkerasti käytyihin rajakahakoihin. Mutta pian siellä silloin alkoivat toiset ja vielä katkerammat kahakat: Nuijasodan sisäiset melskeet. Niissä tuli Hannu Krankan nimi kuuluisaksi, — siksi vie tarinamme nyt sinne.

Eteläpohjolaisten talonpoikain "kapinan" olivat Klaus Flemingin ryttärit veriin tukahuttaneet; heidän johtajansa olivat vangitut, teilatut ja hirtetyt, masennettu oli oikeutensa puolesta nousseiden kansanmiesten vapauden taistelu. Vasta tuon ensiottelun päätyttyä saattoi sen nostama kare pohjoisen Pohjanmaan miesten mielet kuohuksiin. Uhkaahan jo Flemingin voitto heidänkin vanhaa vapauttansa. Sulku on murrettu, sortovalta laajenee, silmukka kiristyy, — niin kertoivat hätääntyneet pakolaiset ja ennustivat peräpohjan miehille, että pian on heidänkin sorruttava sortoryttärien jalkoihin, elleivät ryhdy ase kädessä puoltaan pitämään.

— Sorrummeko mielisuosiolla, vai koetammeko torjua vaaran? — siitä neuvoteltiin pohjolaisten pirteissä syksyllä 1596 yhä vilkkaammin.

— Taisteluillamme rajantakaisia vastaan olemme itsellemme hankkineet vapautuksen linnaleiristä, luovummeko nyt siitä kalliista vapaudestamme?

Ja kannustava vastaus tuli Ruotsin puolelta Pohjanlahden, Klaus Flemingin vastustajan, Kaarlo-herttuan, lähettämäin virkamiesten taholta:

— Luokaa ies niskoiltanne! Taistelu Noki-Klaun sotilasvainoa vastaan ei ole ainoastaan oikeutenne, vaan velvollisuutennekin!

Nämä yllyttäjät ajoivat tietysti omiakin asioitaan, vaan heidän kehoitussanansa upposivat joka tapauksessa syvälle Pohjolan miesten mieliin.

Uudenvuoden päivänä 1597 neuvoteltiin näistä asioista oikein yleisessä, järjestetyssä kokouksessa Limingan nimismiestalossa. Vanhemmat varottivat, vedoten Jaakko Ilkan ja Pentti Poutun verekseen, veriseen kohtaloon, mutta nuorempia miehiä houkutteli seikkailuhalu ja innosti sorron viha, minkä eteläisten pitäjäin heimomiesten kärsimys oli heidän sydämeensä kylvänyt.

Krankan Hannu oli kuten sanottu tähän aikaan jo liminkalaisen nostoväen päällikkönä ja hänen suhtautumisensa esilläolevaan kysymykseen oli sen kautta ikäänkuin jo ennakolta ratkaistu. Asema häntä velvoitti, maineen himo veti. Vesais-vainajan urotöistä lauloivat jo lapset ja partasuut urhot pitkin laajaa Pohjanmaata, — se maine miestä kiihoitti! Hannu ei ollut ehtinyt silloisilla retkillä soturikunniaa paljokaan niittää, ennenkuin katkesivat siksi kertaa vienalaisvihat. Mutta nyt oli tilaisuus Krankkalan pojallakin astua suurten tehtäväin etunenään, käydä mahtavalle sotaretkelle maakuntansa puolesta. Hän oli jo sitäpaitsi Oulun linnassa usein ja paljo puhutellut Kaarlo-herttuan miehiä, jotka siellä nyt ruunun puolesta isännöivät, hänelle oli linnasta luvattu aseita, tykkejä, pyssyjä, ruutia, hän oli innostunut ja innostutti vuorostaan sodanherkkiä tovereitaan, jotka vuoden pari olivat saaneet otteluista levätä ja siihen lepoonsa jo melkein olivat ikävystyneet.

— Maakunnan rajalle, ryttäreitä vastaan, — hitto heitä tänne odottaakoon!

— Ilkan nimi soi minunkin korvissani, vaan ei peloksi, — se haastaa kostoon!

Näin nuoret uhmasivat. Näin Hannukin puhui pitäjänmiehilleen Limingan nimismiestalossa ja sen puheen pohjalla siellä olikin pian päätös tehty. Ennen pitkää panivat rantakylien emännät taas eväitä keihäsmiehille, joita niinkuin monasti ennen läksi mies talosta hiihtämään, mutta nyt ei pohjoiseen eikä itään, vaan etelän asuttuja seutuja kohden. Kellot kumahtivat jokivarsien kirkoista, kutsuen koolle taatut rajavartijat, joiden nyt oli asetuttava varjelemaan maakuntansa suvista rajaa. Viestit lennähtivät kirkolta kirkolle ja pian suhahtelivat suksijoukot näreikköjen halki ja soitten poikki.

Johtomiehet ajoivat edeltä resloissaan ja nostattivat matkan varrelta yhä uusia joukkoja yhteiselle retkelle. Arvonsa tuntevana ajoi Krankkalan Hannu kulkusvempeleisellä hiirakollaan, majavannahka päässään, siinä etuparvessa, neuvotellen aina syottöpaikoissa vakavasti voutien ja kirjurien kanssa retken suunnitelmista ja järjestelyistä. Tuleppas meidän maakunnan rajalle, Noki-Klaus sontaryttäreinesi, taidatpa löytää miehiä vastassasi! Näin hän toisten joukossa kehahti. Hänen varmuutensa paisui ja äänensä karkeni, — hän ylpistyikin siinä matkan varrella jo toveriensa mielestä, jotka pienellä harmilla katselivat, miten Krankkalan poika aina perätuvassa, herrain parissa, pöyhistelihe.

Kokkolan pitäjässä saatiin sanoma, että Klaus-herran vouti oli tulossa etelästä pienen huovijoukon kanssa peräpohjolaisia nuhtelemaan ja kurittamaan. Pidettiin kiireinen sotaneuvottelu ja iltasella asettui talonpoikaisjoukko Tarharannan vesakkoon Krankan Hannun johdolla väijytyksiin, odottamaan saapuvaa kurittajaa. Tuleppas näppeihimme…!

Oli pureva tammikuun pakkanen. Kylmäksi kävi vaanivain miesten kyyköttää kinoksessa pimeällä alangolla, jossa tuulen viima tunki läpi lammasnahkaturkkien, läpi luitten ja ydintenkin. Hannu hyöri lämpimikseen pienissä, lyhyissä polviturkeissaan edestakaisin, neuvoen ja kehotellen miehiään, jotka kyllä tehtävänsä muutenkin tiesivät, kunhan vain se vaanittava roikka olisi saapunut. Mutta se viipyi. Ja pakkanen puri.

— Makaapas itsekin, huusivat pojat, ja Hannu pistihe silloin hänkin pensaan taa.

Vihdoin kuului kaukaa kulkusten kilinä, joka terävänä kajahti viiman keskeltä. Saapuva saattue kuului ajavan hyvää vauhtia niityn poikki, kaiketi kiirehtiäkseen yöksi kylään, jossa huovit ehkä toivoivat vilusta tullessaan vielä saavansa kuuman kylyn. Kyllä täällä kylpy annetaankin…! Hiljaista kuin haudassa oli Tarharannan vesakossa, jonka päällä kiiluivat kylmät tähdet. Mutta kykkiväin miesten mielet rupesivat jo kinoksessakin lämpenemään, kun he kulkusäänen lähetessä ennakolta nautinnolla kuvittelivat, mikä sauna siinä saapuville tosiaankin oli lämmitetty.

Jo laski matkue hölkäten vesakkoon. Ensimäisen reen kulkunen värähti ja vaikeni; tiepuolesta ponnahtanut mies oli tarrannut hevosen kuolaimiin, kääntänyt reen tien poikki, ja toisia karkasi samassa käsiksi sen ajajiin. Syntyi ruuhka kapealla tiellä, saattue seisahtui. Kylmissään taljojen alla istuneet matkamiehet eivät aluksi ymmärtäneet, mikä siinä piteli, miksi tähän autiolle luhdalle pysähdyttiin, ja suuriin susiturkkeihin puettu marskin vouti kuului jo taampana kiroavan ja karjuvan, että tie auki! moukat hankeen! — hän luuli kai joidenkin talonpoikaistolvanain ajaneen vastaan kapealla tiellä.

Mutta pian oivalsivat voudin miehet seisahduksen syyn. Pimeästä vesakosta kohosi kuin maan sisästä rivittäin aseellista naapukkaväkeä, joka hihkasten ryntäsi seisahtuneisiin rekiin. Nämä nousukkaat kaatoivat resloistaan ryömiviä matkamiehiä kinokseen, tuikkivat heitä tuurillaan, iskivät tapparoillaan. Siinä soi jo tuokion kuluttua sanomaton melu ja mylvinä ja ylinnä kaikui Hannun varmaintoinen ääni, kun hän miehiään kannusti ja komenti rynnäkköön:

— Voudille vain jättäkää vähän henkeä, sillä hänet me tarvitsemme kylään vietäväksi.

Mutta samassa näkikin Hannu itse huovimatkueen päämiehen juuri kapuavan esille saarnireestään suurissa susiturkeissa, ja silloin hänen mieleensä yhtäkkiä välähti ajatus, että nuopa ovat todella lämpöiset ja mahtavat matkatamineet ja komeat päällikön pitää. Kiireesti karahti hän kohti, kiskasi turkit hankeen tupertuneen herran selästä ja pujottausi kuin airokas niiden sisään. He-hei, kun häntä nyt hymyilytti…

Mutta toisetkin talonpojat olivat samaan aikaan tunteneet vihatun voudin hänen pekunastaan ja turkeistaan ja muistivat heti, että juuri tämä saalishan se on etupäässä pyydystettävä herttuan herroille kylään vietäväksi. Äkkiä tapahtunutta nahkanvaihtoa he sitävastoin eivät olleet yön hämyssä nähneet ja miesjoukko kävi nyt äkäisesti rotevan turkkiniekan kimppuun, Silläaikaa kuin nahoistaan riisuttu vouti väristen mekkosillaan lymysi vesakkoon ja pelasti hetkeksi päänsä. Kuta tiukemmin turkkiniekka tenäsi vastaan, sitä vihaisemmin he hänet viskasivat suulleen lumeen, sitä armottomammin he häntä löivät — Elkää hemmetissä lyökö…! — Lyömmepä, saas tästä, talonpoikain nylkyri! Krankan Hannun omilta miehiltään saama selkäsauna Tarharannan luhdissa on käynyt kuuluisaksi historiassa, joka siitä kertoessaan aina ivan hymyllä lisää, että hänen kylkiään ei enää syyhyttänyt, kun erehdys vihdoin tuli ilmi ja kylvetys lakkasi. Ahneus ja ylvästyshalu oli vienyt viisaan vipuun, siksi on tätä erehdystä aina enemmän naurettu kuin sen uhria säälitty.

Kaiketi Krankan Hannukin sen jo heti oivalsi ja sydämessään tunsi, kun hän vihdoin sai liminkalaisensa ymmärtämään, ketä he siinä olivat pieksäneet. Hänen ei sopinut heitä pahasti soimata ja siksi hän ei myöskään ollut mustelmistaan tietääkseenkään, kun vihdoin selviydyttiin ajamaan vihollisten hevosilla pois Tarharannan vesakosta, jonne kolmattakymmentä huovia jäi veriinsä makaamaan.

Luita kyllä kolotti ja silmissä iski tulta, mutta mies puri hammasta ja koetti nauraa. Ja ehkäpä johtui lämpöinen sauna sillä hetkellä Krankan Hannun mieleen ainakin yhtä vilkkaasti, kuin äsken voudin väelle. Vaan hän ei puhunut siitä saunastakaan mitään, hän koetti vain lyödä leikiksi koko asian, kehahdellen:

Hannu ei voinut olla kuulematta seuralaistensa äänestä peitettyä vahingoniloa. Liiaksi oli Krankkalan poika ruvennut ylpistymään; Limingan talonpojat, jotka eivät vertaistaan yleensä ylemmäkseen suvainneet, soivat ehkä senvuoksi kernaasti hänelle tuon luihin tuntuvan kolttosen, jonka hänelle oma turhamaisuutensa ja komeiluhalunsa aiheutti. Vaan samalla he kai ajattelivat, että onni sillä Hannulla sentään aina on matkassaan, eivätpä lyöneet oman kylän miehet häntä toki raajarikoksi, eivät nahkaakaan repineet eikä luita katkoneet.

Kokkolasta laskeusi jo tuhatpäiseksi kasvanut talonpoikaisjoukkue alaspäin Etelä-Pohjanmaalle. Se ei tyytynyt alkuperäiseen aikomukseensa puolustaa vain omaa maakuntaansa sen rajalla ja tehdä sinne sitä varten varustuksia. Mielet olivat kiihtyneet, sotainto kasvoi. Sanantuojat kertoivat, että Klaus Fleming itse huoveineen on tulossa Pohjanmaalle, ja kuumenneet kansanmiehet tahtoivat senvuoksi viipymättä hyökätä suursortajaa vastaan, työntämään hänet takaisin jo etäältä maakuntansa ääriltä.

Historioitsijat soimaavat tästä talonpoikia malttamattomiksi, kun he näin varomattomasti etenivät kauas ja aavoille maille, syöksyivät suotta pakotta suden kitaan. Mikäli siihen moitteeseen on syytä, kohdistuu se ehkä isolta osalta Krankan Hannuunkin, joka oli pohjoispohjalaisten päällikkö ja sellaisena otti sotasuunnitelmiin ja päätöksiin osaa. Kentiespä hänen nuoret verensä olivat malttamattomammatkin ja mielensä kärsimättömämpi kuin vanhempain ja kokeneimpain miesten. Intoa ja voimaa oli Krankan Hannulla ilmeisesti yli jäämäänkin, mutta kylmää harkintaa ja malttia hänellä tuskin oli riittävästi. Hänen mielensä oli liian herkkä liekitsemään, hän kuvitteli voiton liian helpoksi, — hän aikoi yllättää ja tuhota Klaus Flemingin sotajoukon sen leposijoilla yhtä helposti ja äkisti, kuin ennen vainolaisten partioparvet kotikorpien kalajärvillä.

Sellainen oli komento, kun talonpoikaisjoukko yötä myöten katkasi laajan metsätaipaleen, jonka takana oli vihollisen leiri.

Niin jouduttiin Ilmajoelle, niin syntyi Santavuoren tappelu. Sen merkitys ja meno on ennen jo monasti kuvattu, — siellä sai Krankan Hannu kokea, miten ankarasti todellisuus usein särkee lennokkaan mielen liian utuiset kuvitelmat. Tuo verinen talvipäivä, jolloin taistelu soi talonpoikain ja huovien välillä virran kahta puolta ja lopulta keskittyi Santavuoren loiville rinteille, minne marskin ratsumiehet ajoivat pakenevia nuijamiehiä, se päättyi näet talonpoikain täydelliseen tuhoon. Heitä kaatui tuhatkunta lumiselle tantereelle, heitä vangittiin umpisaartoon ajettuina ainakin puoli tuhatta ja talvi-illan hämärä peitti vereen ja suruun masennetun lakeuden. Huovien ottamain vankien joukossa olivat molemmat talonpoikaispäällikötkin, Palon Perttu ja Krankan Hannu.

Minkälaista oli talonpoikaisjoukon johto ollut itse taistelussa, jouduttiko siinäkin johtajain maltittomuus tai erehdys johdettaville turmiota, sen ovat aikakirjat unohtaneet. Ja tutkijat lausuvat siitä erilaisia arveluita. Taistelu oli ilmeisesti tuima Santavuoren kinoksissa, mutta asemiesten taito ja kokemus peri piankin voiton. Huovijoukot kiersivät tappelevan talonpoikaislauman eivätkä sen johtajat kyenneet enää pelastamaan miehiään umpiperästä. Mutta pelkuruudesta ei näitä päälliköitä kuitenkaan voi syyttää, pakosalle he eivät joukostaan lähteneet, vaikka tiesivätkin Ilkan esimerkistä, mitä marskin vangiksi joutuminen johtajille merkitsee. Vaimennut oli melu ja aseiden melske. Siellä seisoi nyt taistelupäivän iltana Ilmajoen nimismiestalossa liminkalaisten nuori sankarikin vanhan, ankaran ja äreän Klaus-herran edessä, joka oli miltei yhtä kuulu talonpoikain haukkujana kuin heidän sortajanaan. Ne nuhteet ja manaukset, jotka hänelle, talonpoikaiskapinan johtajalle, nyt annettiin, olivat tietysti esivallan kannalta katsoen hyvinkin ansaitut eikä tainnut sillä erää sotamaine eikä sankarilaulu tuntua Krankkalan äsken vielä ylvästelevästä pojasta enää kovinkaan suuriarvoiselta.

— Repikää nyt hampainenne rikki tuo tuvan uuni, niinkuin olette uhanneet hajoittaa Turun linnan. Repikää!

Niin karjui kiukustunut marski ja polki raskasta jalkaa tuvan petäjäiseen permantoon. Ja taas tuokion kuluttua hän ilkkui:

— Kaivakaa sentään ensin esille Ilkkanne luut ja katsokaa, monestako kohdasta ne ovat poikki. Ehkä älyätte silloin, mikä on kapinannostajain kuri!

Äänetönnä kuunteli sitä tuvan täyteinen kansa, eikä se enää Krankan
Hannun henkeä paljoksi arvostellut.

Mutta hengen hänelle kuitenkin säästi Kuitian ankara herra. Tämä oli edellisestä kapinasta jo ottanut oppia ja nyt hän Santavuoren jälkeen jo oivalsi viisaammaksi olla liialla julmuudella aiheuttamatta kansassa yhä uusia kapinoita. Taas oli siten Hannulla onni mukana onnettomuudessa, sillä vuosi sitten vei marskin voitto Ilkan ja hänen toverinsa suoraan hirteen.

Mutta jos lie Krankan Hannu Limingasta lähtiessään uneksinut voiton ja kunnian kulkua Suomen Turkuun asti, niin haihtuneet olivat nyt tyyten ne unelmat. Turun matkalle hän tosin pääsi lähtemään, mutta sinne hän ei tottatosiaankaan saanut ajaa hiirakollaan eikä susiturkeissaan. Toisten vankien rinnalla ja heihin kytkettynä sai hän nyt astella pitkät, autiot taipaleet Pohjanlahden rannikkotietä pitkin tuota unelmiensa linnaa kohden, mielessään yhäti kalvava, mutta salattava, kiukku ja kintereillään alituisesti ilkkuvain huovien pertuskat. Siinä taipui uljas varsi ja läksi tarkoin kaikki liika ylpeys. Ja perillä vihdoin aukesi Limingan urhon asunnoksi umpinaisen linnan pohjasta umpinainen tyrmä.

— Täälläkö ihmisiä pidetään! huudahti Hannu kauhistuneena, silmäten alas kylmänkosteaan koloon, jonne jostakin raosta vain pieni viiru valoa pilkisti.

— Tämä on Turun linnan parempia vierashuoneita, vastasi irvinaama vartia ja rämäytti pilkkanaurun. — Tästä vielä alempana on se huone, jonne Pentti Pouttu äsken elävältä märkäni. Sinne pääset sinäkin pian, jos mukiset.

— Olisipa ollut kuolema parempi, huokasi nuori talonpoikaissoturi kuin itsekseen.

— Varro vain, sekin tulee kyllä, jahka ehtii, lohdutti vartia. — Meidän ei ole tapana täällä vuoskaupalla elättää yksiä vankeja, — meillä on Turussa hirsipuita paljo…

Siellä sai nyt Krankan Hannu miettiä lyhyttä loistoretkeään, muistella kotoisia vapauden maitaan, nuorta vaimoaan, lapsiaan ja edessä olevaa kohtaloaan. Eivätkä häneltä jokapäiväiset kokemukset salanneet, että Klaus Fleming ei sääli sitä, joka on häntä vastaan noussut. Usein hän, niitä miettiessään, kadehti Santavuorella kaatuneiden toveriensa osaa.

Mutta onni seurasi Krankan Hannua yhä yksinpä tässä viimeisessä surkeudessakin. Oli jo kevätpuoli käsissä, kun hän Turkuun ehti, aika meni lämpenevillä säiliä sentään helpommin vankilassakin, — talven koleus se oli Poutun tyrmäänsä tappanut. Ja sitten eräänä huhtikuun päivänä saapui Turkuun tyrmistyttävä sanoma, josta ei huhu voinut olla tunkeutumatta alas vankien komeroihinkin: Klaus Fleming on kuollut! Kaatunut Suomen valtias ja sen vallasluokan tuki! Niin ylhäällä linnassa voivoteltiin. Sortunut sen rahvaan sortaja! niin hihkaistiin hiljaa takapihoilla ja alhaalla tyrmässä.

Tämän patsaan kaatuminen vaikutti kohta Turun linnassa kaikkiin olosuhteisiin, se ulottui pian talonpoikaisiin vankeihinkin, joita ruvettiin vähän helpommalla pitämään. Hannukin pääsi vähitellen linnan töissä liikkumaan ja sen vartioita ja nihtejä vapaammin puhuttelemaan. Silloin hän kummakseen huomasi, että he eivät kaikki suinkaan sydämmestään olleet niinkään armottomia kansanmiesten vihaajia, kuin miksi marski vainajan komento oli heidät tehnyt, hekin olivat olleet pakkovallan alla ja sen laukeaminen oli helpotus heillekin.

Niin meni kesä. Turun linnaan tuli uusi, leppoisampi isäntä, joka heti helpotti Suomen talonpoikain vero- ja majoitusrasituksia ja joka ei kapinan vangittuja johtajiakaan mieskohtaisesti vihannut. Ja kun syksy ehti, niin jo saapui eräänä päivänä linnaan viesti, että Kaarlo herttua Ruotsista on laivastollaan saapunut Turun edustalle, vallatakseen haltuunsa sen linnan ja koko Suomen maan. Se oli iloisten toivojen viesti pohjolaisille talonpoikaisjohtajille, jotka juuri tämän ihailemansa "furstin", talonpoikain ystäväin, puolesta ja liittolaisina olivat Flemingin valtaa vastaan taistelleet ja sen liittonsa uhreiksi sortuneet. Hän nyt tulossa Turkuun, — se sanoma idätti taas uusia, rohkeita toivoja Hannun herkässä mielessä eikä hän linnalaisia puhutellessaan voinut enää näitä toiveitaan salatakaan.

Turun linna valmistautui sillävälin kiireellä saapuvaa valloittajaa vastustamaan. Niissä töissä ahertaessaan huomasi Krankan Hannu kuitenkin yhä selvemmin, etteivät linnanmiehet hetikään kaikki olleet mieleltään Kaarlo-herttuaa vastaan. Siellä kävi heidän keskensä monenlaista kuisketta ja supatusta ja kun piiritys vihdoin alkoi, pakeni linnasta miesjoukkue toisensa perästä herttuan puolelle, liittyäkseen hänen väkeensä. Tyrmät suljettiin taas kaiken varalta, mutta vankien kellariin asti kuului tykkien pauke ja taistelun melu, joka äärimmilleen jännitti herttuan voittoa toivovain tyrmäläisten vaivaantuneita mieliä.

Eräänä päivänä kumisi sitten laskusilta tavallista rajummin, — ihan selvästi sieltä ajoi uutta väkeä linnasaareen. Vartiat katosivat vankilan ovelta, uusia tuli tilalle, ja päivän, parin perästä kutsuttiin Krankan Hannu yhtäkkiä tyrmästään linnan yläsuojiin kuulusteltavaksi. Häntä oli kevään ja kesän kuluessa jo ennen usein kuulusteltu, häneltä oli yhä uudelleen udeltu talonpoikaiskapinan syitä ja vaikuttimia, joista Suomen aatelisherrat nähtävästi olivat tahtoneet päästä pääsyyllisen — herttuan — perille. Mutta nyt oli tutkijana aivan toinen mies, Kaarlo herttua itse, Turun linnan vallottaja.

Kalvenneet olivat Krankkalan pojan posket sitten viime talven, jolloin hän Limingasta läksi hiirakollaan ajamaan, hoikennut hän oli ja ikäänkuin kutistunut, — sen verran oli häneenkin toki pystynyt tyrmähoito. Mutta vaikka hän kurjassa tilassa, takkuisin parroin ja risaisin vaattein, astuikin linnan valoisaan, komeaan kuninkaansaliin, niin terveinä säteilivät silti hänen silmänsä ja reippaana hän vartensa ojensi, käydessään ensi kerran rakastettua ruhtinastaan kohden. Ystävänä astui tanakkavartinen Kaarlo herttua nyt risamekkoa vastaan, jonka hän tiesi puolestaan taistelleen kaukana Pohjanmaan lakeuksilla, ja virkkoi:

— Sinäkö olet Krankan Hannu, terve mieheen! Taisi olla rokka kotona
Limingassa rasvaisempaa kuin täällä?

— No, pitihän tulla auttamaan auttajiaan, ja ajoissapa toki ehdimmekin tänne teitä pelastamaan hiirenloukusta. Nyt olet vapaa, pääset taas Pohjanmaalle, jossa me sinulle vielä annamme uusia tehtäviä.

— Sen tiedän, hyvä on. Talosi toimitan verottomaksi, jahka tästä Tukholmaan joudun. Nyt mene rauhassa omaistesi luo, — olet minun turvissani.

Taas oli Krankan Hannun onnenpyörä kierrähtänyt ja kierrähtänyt kaikkien kärsimysten jälkeen koko pyöräyksen ympäri. Hän sai herttuan erikoisena suojattina Turun linnasta uudet vaatteet, sai hyvät eväät ja runsaat matkarahat. Eikä hänen tarvinnut lähteä jalkapatikassa kotikulmalleen taivaltamaan, sillä hän pääsi Pohjanmaan uuden voudin upeassa laivassa purjehtimaan Saloisten kauppasatamaan asti. Pää pystyssä, mieli reippaana, astui hän sieltä kepein, keikkuvin askelin Krankkalan törmälle, jossa häntä jo oli kuolleeksi surtu. Hän oli lopultakin retkellään päässyt voittajaksi, — ne tuuheat susiturkit vain olivat jääneet marskin huovien saaliiksi Ilmajoelle.

Noussut armonpäivä paistoi nyt edelleenkin Krankan Hannulle. Herttua ei lupaustaan unhottanut: Kevättalvella 1598 saapui häneltä Krankkalan tilalle verovapauskirja ja vuotta myöhemmin Hannusta tehtiin kuninkaallinen lohivouti, siis ruunun luottamusmies ja palkannostaja. Paljo touhua oli nyt Krankan isännällä uudessa virassaan. Kesät hän hääräsi virkatoimissaan Iijoella, talvet hommaili tilienteossa toisten ruununmiesten kanssa Oulun suussa, jonka uutta linnaa yhä varustettiin. Siellä nyt herrain seurassa moni kannu kallistettiin, kun kerrottiin kestetyistä kohtaloista.

Tuon tuostakin tuli hallitukselta kirjeitä, joita piti pikaisesti totella, tuli Ouluun uusia virkamiehiä, joita piti neuvoa ja opastaa, — vähän ehti Krankkalan isäntä enää asua kotoisilla Limingan mailla tai tarinoittaa oman kylänsä isäntiä. Tämän johdosta pian talonpoikain kesken kuiskittiinkin, että jopa on Hannu taas ylpistynyt, kun pääsi noin herrain pariin, — sille ei saattaisi tehdä pahaa uusi löyly samaa lajia, joka annettiin Tarharannan luhdissa.

Kuusitoistasataluvun ensimäisellä kymmenellä sekausi Ruotsin hallitus särkymistilassa olevan Venäjän valtakunnan sisäisiin asioihin ja Suomen sotaväkeä retkeili nyt Venäjällä milloin avustus-, milloin valloitustarkoituksissa. Hannu Krankan suosijasta Kaarlo herttuasta oli sillävälin tullut Ruotsin kuningas ja näiden tapausten yhteydessä rupesi tämä yritteliäs ruhtinas taas käyttämään aina valmiin Hannunkin palveluksia valtiollisissa suunnitelmissaan.

Siten uskottiin Hannulle nyt eräs hyvinkin merkillinen luottamustoimi. Kuningas lähetti hänet v. 1610 lähettiläänään Oulusta Vienan rannoille, Suman linnaan ja Solovetin monasteriin, viemään kirjeitä ja tekemään sikäläisille johtomiehille tärkeitä tarjouksia. Kaarlo tarjosi näet oman nuoremman poikansa hallitsijapulassa olevan Venäjän tsaariksi ja tahtoi nyt tietää, miten varsinkin Solovetin sananvaltainen igumeni suhtautuisi tähän suunnitelmaan.

Tämä oli Krankan Hannun lähetystoimen näkyvä ja virallinen tarkoitus. Mutta sen ohessa hänellä oli siellä toinen, salainen, mutta ilmeisesti varsinainen, tehtävä: Hänen tuli ottaa selko, minkälaiset olivat sotavarustukset Vienan puolessa ja minkä verran siellä oli sotaväkeä, sillä Kaarlo oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin tehdäkseen valloitusretken Pohjois-Venäjälle ja siepatakseen haltuunsa Vienan ja Jäämeren rannikot, jotka tämä tarmokas ruhtinas erityisesti halusi liittää valtakuntaansa.

Arvaa sen, millä innostuksella Krankkalan puuhakas Hannu puuttui näihin suuriin valtiollisiin luottamustoimiin ihailemansa kuninkaan puolesta, arvaa sen, että hänen niskansa vieläkin jäykkeni ja kerran masennettu itsetuntonsa mahtavasti kasvoi. Talonpoikainen valtiomies, — ei siihen joka poika kelpaa! Ja siekailematta hän parin taatun miehen seuraamana teki tuon tärkeän hiihtomatkansa vaikeiden taipaleiden taa, jotka kuitenkin olivat hänelle tutut nuoruutensa päiviltä, jolloin hän siellä kulki Vesaisen retkikunnan ja liminkalaisten partiomiesten mukana. Hauskapa oli nyt verestää vanhoja muistoja, kutkuttavampaa kuitenkin kulkea kuninkaan erikoisena luottamusmiehenä. Suur-Suman linnasta hiihti hän Valkeanmeren selkiä pitkin Solovetin kuuluisaan luostariin, jonne ei muuten vieraita eikä vierasuskoisia laskettu, tapasi siellä vanhan igumenin Antonijn, viipyi siellä kestivieraana ja sai vastauskirjeet vietäviksi kuninkaalleen, jolla ovat, — niin hän monastikin heille uskotteli, — parhaat rauhan aikomukset. Ja sitä kaikkea tehdessään piti hän koko ajan silmänsä auki, tarkasti seudun sotavoimat, tutki mistä maa on avoin ja kulku helpoin. Terveenä ja reippaana hän vihdoin palasi Oulun linnaan kertomaan sikäläiselle kuninkaan käskynhaltijalle:

— Vähät ovat varustukset Vienan rannoilla, eikä siellä aikeistamme mitään aavisteta. Mutta monasteri on lujaksi muuritettu, sitä et hevillä valloita.

— Voimme siis sinne rannikolle vaikeuksitta päästä ja vallata sen? uteli käskynhaltija, joka tosiasiassa oli haluton koko tuollaiselle erämaanretkelle.

— Niin, jos heti lähdetään, vakuutti Hannu. — Mutta täällä liikkuu paljo vienalaisia, he voivat helposti keksiä hankkeemme ja viedä kotipuoleensa varottavan sanan. Lähtekää siis ajoissa matkalle!

Sitä tuli tuumatuksi liiankin kauan. Toiset yritykset myöhästyivät vuodenaikaan nähden, toiset muuten raukesivat. Vihdoin alkuvuodesta 1611 saatiin kuin saatiinkin sotaretki toimeen Oulun linnasta Vienan rannoille. Rajan taa samosi salojen halki pieni joukko säännöllistä sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä, mukanaan tykkejäkin ja piirityskojeita, mutta sen lisäksi kuului siihen valloitusjoukkoon noin 400 talonpoikaista suksimiestä, joista toinen puoli hiihti vanhan nuijapäällikön ja teiden tuntijan Hannu Krankan johdolla.

Voittoretkelle ei Hannu kuitenkaan nytkään päässyt, menestys oli taaskin huono. Kun keväthankia myöten ehdittiin Vienaan, Suman linnan edustalle, oli sinne jo saapunut sanoja ruotsalaisten valloitusaikeista.

Linnaa oli lujitettu, sitä ei saatu valloitetuksi, ja lähikyläin väki oli tavaroineen lähtenyt pakosalle, joten nälkä oli eväiden loputtua tappaa koko piirittävän sotajoukon. Varsinaisen sotaväen oli siten pian pakko kiireellä palata talvikelin tähteitä myöten omalle puolelleen rajaa hukkaan huvenneelta matkaltaan.

Ainoastaan pohjolaiset talonpoikaisjoukot jäivät laajemmalle kulkemaan ja kauemmin vierailemaan vanhojen vainolaistensa pitäjiin. Taisipa olla heillä vielä vanhoja kalavelkojakin kuittaamatta. Eikä lie Krankan Hannunkaan tehnyt mieli jättää matkaansa aivan maineettomaksi ja jäljettömäksi. Hän moitti kovasti sotaväen poistumista, yrittipä yksin suksimiehineen päästä kevätjäitse Solovetin edustalle saakka, erakkoja pahasti pelotellen. Sitten hylkäsi hän joukkoineen suksensa Vienan rannalle ja retkeili suven tultua jokivartisten venheillä laajalti ryöstellen yli Karjalan maan aina Aunuksen rantoja myöten. Saalista kertyi, kauhua jäi käynnin muistoksi.

Mutta kun tämä matkue vihdoin syyspuolella kesää palasi Oulunjärvelle, oli siellä jo vienalainen käynyt kostamassa. Vanhat eleet uudistuivat: verityö ei milloinkaan jäänyt verellä maksamatta, vienalaiset eivät tahtoneet koskaan jäädä velallisiksi enempää kuin pohjolaisetkaan. Koko sisämaan köyhä asutus oli taas hävitettynä ja Hannun ensi tehtäväksi tuli nyt miehineen jäädä sinne Iijoen latvoille rajaa vartioimaan vainolaisten uudistuvain hyökkäysten varalta.

Hän lopetti siis soturitoimensa siihen, mistä oli sen alkanutkin: rajavartioston päällikkönä hän vaani vienalaisia jokivarsilla ja samosi erämaan suuria saloja, suojellakseen kotipitäjänsä rintamaita hävitykseltä. Se oli sangen epäkiitollista ja maineetonta sotilastointa, joka tuskin tyydytti Hannun kasvanutta kunniahimoa. Mutta kentiespä hän sentään siellä syrjäisillä Siuruan saloilla, sääskilehdoissa ja kontion kotikorvissa, nyt viipyikin mieluummin, kuin palasi nololta sotaretkeltään suoraan rannikkokyliin, missä hänellä olisi voinut olla vastassaan kotikyläläistensä uusi pistävä pilkan hymy.

Mutta olipa sentään kaikesta huolimatta onni ollut Hannun mukana tuolla kaukaisella Karjalan matkallakin; toinen Pohjanmaan lohivouti, joka johti suksimiesten suurempaa puoliskoa, kaatui kahakoissa vienalaisia vastaan ja jäi sinne makaamaan vieraalle maalle. Hannu taas palasi terveenä kotiinsa, jossa hänellä edelleen oli monia ruunun luottamustoimia, paljo hyörinää ja touhua, kunnes hänen vaiherikas elämänsä toistakymmentä vuotta myöhemmin kaikessa rauhassa päättyi kotona Limingan Krankkalassa.

PETETTY KANSANJOHTAJA.

JAAKKO ILKKA.

"Viel' elää Ilkan työt, kenties kauanki, kansan suussa. Hän eli niinkuin Suomen mies ja kuoli — hirsipuussa."

"Meillä pohjalaisilla on jo vanhastaan ollut vapaus linnaleiristä ja tämän oikeutemme on herttua äskettäin vahvistanut."

"Kuinka monta kertaa sinä, h—tin moukka, toitotat sitä samaa asiaa minun korvaani!" ärjäsi marski vihan vimmassa, kavahtaen seisaalleen ja survaisten jalkansa lattiaan, niin että molemmat sotamiehet ovensuussa säikäyksestä miltei kohoksi hypähtivät.

Mutta pohjalainen talonpoika, jonka pystyä vartaloa verhosi sarkapuku, ei värähtänytkään. Tähdäten harmaista silmistään lujan katseen marskiin lausui hän hätäilemättä:

"Meidän täytyy toitottaa sitä niin kauan kuin laillinen oikeutemme meille palautetaan."

"Kapinannostaja, niskuri, kyllä minä sinut höyhennän herttuoinesi, höyhennän ja korvennan, senkin kansanyllyttäjä!" huusi marski ja nosti molemmat nyrkkinsä pystyyn kuin aikoen siihen paikkaan musertaa tuon pelottoman sarkatakin.

Omin käsin ei hän kuitenkaan kajonnut edessään seisovaan mieheen, vaan äyhkäsi sotamiehille:

"Viekää alas se lurjus ja suomikaa aluksi, niin että häneltä sisu pehmenee."

Mutta sisempiin huoneisiin johtavasta ovesta oli tällä välin marskin selän taakse ilmestynyt Ebba-rouva. Hän antoi kädellään merkin sotamiehille, jotka epäröiden jäivät ovensuuhun, sekä kääntyi sitten tulistuneen miehensä puoleen. He alkoivat keskustella ruotsinkielellä. Lopuksi marski, jonka ääni sananvaihdon kestäessä oli hieman lauhtunut, sanoi sotamiehille:

Kursailematta tarttuivat he nyt talonpoikaa toinen toisesta käsipuolesta ja taluttivat ulos.

"Hittoko sen naispuolen siihen lähettikin", pahoili toinen sotamiehistä, "minulla kun jo kämmenet syyhyivät päästä tätä munsööriä roikuttamaan."

He taluttivat vankinsa linnankirkkoon. Toinen kumartui lattiaan ja väänsi saranoilla kääntyvän pienen luukun auki. Musta syvyys ammotti sieltä vastaan.

"Siellä sinä, munsööri Ilkka, saat mainion kortteerin", ivaili toinen sotamiehistä, pujotellen köyttä vangin kainaloiden alle. "Eikä sinun tarvitse siellä yksinäsi olla, sillä siellä on riittämiin asti pääkalloja, rottia ja sammakoita."

"Ja kun olet tarpeeksi siellä kypsynyt", lisäsi toinen, "niin kohtaa sinua virkaylennys."

He alkoivat hilata häntä aukosta alas. Se tapahtui hyvin hitaasti, sillä sotilaat tahtoivat mahdollisimman kauan nauttia tästä hauskuudesta. Joka nytkäykselle, jonka he laskivat vankia alemmas, evästivät he häntä rivoilla pilkkasanoilla.

Kostea ja tunkkainen ilma löyhähti sieltä vastaan. Tavattuaan vihdoinkin pohjan jalkainsa alle, arvioitsi Ilkka holvin syvyyden kolmeksi syleksi.

Sotilaat vetivät ylös köyden, joka ilkeästi kutittaen juoksi hänen kainaloidensa alatse. Hauskaa oloa toivottaen löivät he luukun kiinni.

Ilkka seisoi pilkkosen pimeässä. Aluksi tunsi hän itsensä aivan herpaantuneeksi, sillä tällaista päätöstä ei hän valitusmatkalleen ollut osannut kuvitellakaan. Sitten valtasi hänet hampaita kiristävä raivo marskin kaikki tallaavaa sortovaltaa vastaan. Nyrkkiin puristetut kädet kohotettuina vannoi hän vapauttavansa itsensä marskin kourista, vaikka hänen olisi päänsä murskattava näihin muureihin. Jahka hän jälleen on kotonaan Pohjanmaan tasangoilla, niin… Vihan salamoiden valossa kangastui hänen eteensä ensi kerran suuri kansannousu, joka vapauttaisi maan sotilasten väkivallasta.

Mutta kun viha sekä tuon näkemyksen aiheuttama hurmio olivat asettuneet, oli hän uudelleen joutua masennuksen valtaan. Oliko mitään mahdollisuutta päästä pois tästä kuoleman kuilusta, jolle linnalaiset olivat antaneet sattuvan nimen "hiidenkirnu"?

Mutta miehelle ei saanut olla mikään mahdotonta. Yrittää ainakin piti. Ilkka muisti, että sotilaat eivät innossaan olleet muistaneet ottaa pois hänen puukkoaan eikä tulivehkeitä. Nopeasti otti hän siis esiin tuluksensa, iski tulta ja kytevään taulanpalaseen puhallellen tarkasteli olinpaikkaansa. Sen tiilistä ja kivenlohkareista muuratut seinät kohosivat suorina ja homeisina ylös pimeyteen. Ja ainoana ulospääsytienä oli keskellä kattoa oleva pieni luukku!

Mutta kun miehellä kerran oli puukko, niin kivien ja tiilien välistä täytyi voida poistaa muurilaasti, niin että sormensa ja varpaansa saisi väliin. Ja kattoon päästyä — no, siellähän täytyi löytyä joku keino luukulle pääsyä varten. Oli kai lankkujen alla niskat ja niistä täytyi aina jotakin tukea saada.

Ei siis muuta kuin kursailematta työhön. Huomenna saisivat he jo nähdä, ettei vapaata pohjalaista pidetä kuin hiirtä satimessa.

Muurilaasti karskui herkeämättä toimivan puukonterän edessä ja hiljalleen kohosi mies kuin hämähäkki pitkin holvin nurkkaa. Aina väliin täytyi hänen laskeutua ales leväyttämään äärimmilleen pinnistettyjä raajojaan. Mutta ennen iltaa kolahti hänen päänsä kattolankkuihin. Kiihkeästi alkoi hän tunnustella pimeässä. Siinä oli kuin olikin vahva lattianiska ja eräästä kohti löysi hän sen ja lattian välistä kämmenen mentävän raon. Tyytyväisyydestä huoahtaen laskeutui hän alas ja kyyristyi nurkkaan levähtämään.

Nyt olisi tarvinnut köyden. Pujottelemalla sen lattianiskan alitse ja solmiamalla siitä silmukan, saattaisi hän päästä luukulle sekä työntää sen auki. Ja köyttä tarvitsisi hän edelleenkin, päästäkseen linnanmuurien ulkopuolelle. Mutta olihan hänellä vahva sarkatakki — ja puukko. Tokihan silloin piti saada köyttä syntymään. Ei siis muuta kuin työhön käsiksi. Vaan entäpä häntä käytäisiin katsomassa ennen yön tuloa. Parasta siis vartoa toistaiseksi ja koota voimia.

Kului pari tuntia. Sitten alkoivat ylhäällä tömistä raskaat askeleet. Luukku kolahti auki ja kuilua valaisi tulisoihdun punertava loiste. Vanginvartian parrakas naama ilmestyi aukolle. Silmiään varjostaen tirkisteli hän alas ja keksittyään vihdoin nurkassa kyyröttävän vangin, irvisti hän tyytyväisenä.

"Hyvinkö siellä aika kuluu?" kysyi hän sekä vastasi itse samaan henkäykseen: "Mikäpäs siellä on kelliessä omissa rauhoissaan. Ja kun minä annan täältä monttumia, niin ei vatsallakaan ole mitään valittamista, he he!"

"Ei tarvitse hiukaa pelätä, sillä leivässä on tavallista kovempi suola", lohdutti hän vielä ja toivottaen hyvää yötä kolahutti luukun jälleen kiinni.

Kun hänen askeleensa olivat vaienneet, riisui Ilkka takkinsa ja alkoi puukkoaan sekä hampaitaan apuna käyttäen viillellä siitä kolmen sormen levyisiä suikaleita. Parin tunnin kuluttua oli hän niistä solmeilemalla ja punomalla saanut kestävän köyden. Liotettuaan leipäkannikan vedessä ja syötyään sen suuhunsa, kiinnitti hän saappaansa vyöhön, otti köysivyyhden käsivarrelleen ja alkoi sormin ja varpain kiivetä ylös.

Suurella vaivalla ja ollen välistä putoamaisillaan sai hän köyden silmukalle lattianiskan ympäri. Helpotuksesta hengähtäen heittäysi hän silmukan varaan ja kiikkui siinä vähän aikaa voimiaan kooten. Juuri ja juuri ylti hänen kätensä luukun reunaan. Hän sai sen kohoamaan ylös sekä molemmat kouransa kiinni lattianreunaan. Purren hammasta niin että silmät tulta iskivät sai hän punnerretuksi kyynärpäänsäkin ylös lattialle. Sen jälkeen ei ollut keino eikä mikään hilata itsensä kokonaisuudessaan ylös kirkon permannolle. Köydensilmukka oli seurannut hänen jalkojaan ja läähättäen ryhtyi hän avaamaan sen solmua.

Kirkossa oli lähes yhtä pimeä kuin alhaalla hiidenkirnussakin. Syvällä ulkomuurissa olevat akkunat vain hiukan häämöttivät. Saatuaan köytensä selville ja saappaat jalkaan hiipi Ilkka yhteen ikkunasyvennyksistä. Puukollaan mursi hän ikkunalyijyt ja poisti puolikymmentä pientä ruutua.

Hän pisti päänsä aukosta ulos. Oli pimeä ja kylmänkostea ilma. Tuuliviiri narahteli jossakin, mutta muutoin ei kuulunut merkkiäkään minkään elävän olennon läheisyydestä.

Välimatkaa ikkunasta maahan ei voinut mitenkään arvioida. Ilkka kiinnitti köyden toisen pään ikkunankynnykseen ja laski toisen alas syvyyteen. Yltikö se maahan vai ei, sitä oli mahdoton tietää. Mutta yritettävä oli, vaikka pää murskautuisi. Kursailematta alkoi hän käsivoimin laskeutua köyttä alas.

Yhtäkkiä loppui köysi, mutta hänen jalkansa roikkuivat vielä tyhjässä ilmassa. Hetkisen riippui hän alallaan, mutta puri sitten hampaansa yhteen ja hellitti kätensä. Muutaman hetken huimaava putous, sitten roiskis jäiseen tantereeseen! Tuskin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon, sillä vasemman jalkansa oli hän pahoin satuttanut kivenkulmaan. Seisaalleen noustessaan tunsi hän, ettei voinut sillä kävellä. Mutta aikaa ei ollut hukkaaminen ja hän lähti ryömien ulkonemaan muurin juurelta.

Oli onni, että viime päivien suvi-ilmat olivat sulattaneet lumen, niin että maanpinta oli musta, joten ylhäällä torneissa käyskelevät vartiat eivät voineet häntä erottaa. Mutta luultavasti oli sama suvi saanut aikaan senkin, että vallihauta oli ajautunut vettä tulvilleen. Sen saikin hän pian todeta, ehdittyään sen partaalle.

Mutta pidättäisikö vesioja, vaikka leveäkin, miestä, joka oli kiivennyt "hiidenkirnusta" ja tunkeutunut ulos sylen vahvuisten muurien sisältä! Arvelematta soluttausi hän vallihautaan, niin että jääkylmä vesi vain huljahti hänen päänsä yli. Muutamalla voimakkaalla vedolla saavutti hän vallikaivannon toisen reunan. Vettä valuen ja kylmästä väristen kiipesi hän ylös, sai siitä läheltä käteensä liekautuneen kangen ja sitä tukenaan käyttäen alkoi kuukkia Kakolan mäkeä kohti.

Synkeänä jättiläismöhkäleenä kuvastui linna öistä taivasta vasten.
Pakolainen heristi sille nyrkkiään ja mutisi hammastensa välitse:

"Kun minä toisen kerran ilmestyn muuriesi sisälle, niin silloin sinä,
Noki-Klaus, et pistäkään meitä enää hiidenkirnuihisi!"

Vaivaloisesti edistyi matka, mutta pysähtymättä ajoi häntä eteenpäin miehen tahto. Kakolanmäen juuritse kiertäen pääsi hän Aningaisten vainioille sekä viimein niiden takaisiin metsiin. Valjun, tuulisen aamun valjetessa osui hän lopen uupuneena yksinäiseen metsätorppaan, jonka nokisen saunatönön lauteille hän jäi siksi päivää lepäämään ja jalkaansa hoitamaan.

On kulunut suunnilleen puolitoista vuotta edellisestä. Väsymättä on Ilkka tämän kuluessa kierrellyt ympäri laajaa kotiseutuaan, yllyttäen kansaa kapinaan marskin sortovaltaa vastaan. Monta kertaa on hän ollut joutumaisillaan vainoavien huovien käsiin, mutta aina on hän sentään päässyt ansasta. Yksi ainoa aate on häntä lakkaamatta kannustanut eteenpäin: vapaus linnaleiristä ja irstasten huovijoukkojen mielivallasta.

Mutta ylen hitaasti nousee hedelmä hänen kylvöstään. Onhan niitä kyllä paljon niitäkin, jotka ovat kärsineet mieskohtaista vääryyttä sotilasten puolelta ja jotka sen vuoksi ovat valmiit tarttumaan aseisiin. Mutta suuri enemmistö kynsii vielä arvellen päätään. Käsi kyllä käskee, mutta toinen vielä lujemmin kieltää. Askel on ylen pelottava ja rautamarskin kanssa ei ole leikkiminen, sen he ovat jo tulleet huomaamaan. Parempi koettaa saada apua herttualta, siltä kansan ystävältä, ja hänenpä luokseen lähetetään vieläkin kerran asiamiehiä.

Kun nämä palaavat retkeltään, on Isonkyrön kirkolla koolla paljon kansaa ja sotamiehiä, jotka ovat kerääntyneet kirkkomarkkinoille Pyhän Katariinan päiväksi. Lähettiläät ovat saaneet Ruotsin retkellään tuulta purjeisiinsa ja tuittupäisin heistä, Pirin Pentti, joka on kumonnut jo naamaansa useita oluttuoppeja, selittää äänekkäästi ympärillä seisoville miehille, miten herttua oli heidän käskenyt menetellä huovien kanssa. Sattuupa sitten juuri tällöin joukko viimemainittuja, puoli hutikassa jo hekin, kulkemaan heidän ohitseen. Kyrääviä silmäniskuja heitetään puolelta ja toiselta, haukkumasanat alkavat risteillä ilmassa ja Pirin Pentti ärjäsee: "Eipä haittaisi, vaikka niiltä suolet revittäisiin, senkin ryttäreiltä!"

"Niin ettemmekö uskalla?" ja siinä tuokiossa riehahtaa tappelun nujakka ilmituleen. Tuima mäikytys, kiroukset ja ähellys täyttävät ilman ja korkealle pöllyää hieno vitilumi. Ihmishenkiä ei sentään menetetä, vaan revityin vaattein, mustelmin ja pörröttävin hiuksin erkanevat tappelijat. Pirin Pentti seuralaisineen lähtee Yrjö Kontsaan taloon kirkon luo juominkia jatkamaan, sotamiesten mennessä omalle taholleen.

Ahkerasti kiersi Kontsaalassa vaahtoava oluttuoppi kädestä käteen, suuria suunnitelmia punottiin ja lausuiltiin rohkeita sanoja. Mutta illan hämärtyessä ympäröivät sotamiehet päällikköjensä johdolla talon, tunkeusivat sisään ja vangitsivat Ruotsissa käyneet lähettiläät sekä joukon muita miehiä, toimittaakseen heidät marskin kynsiin Turkuun. Meluten ja hoilaten kuljettivat he vankinsa yhdessä Kontsaalan oluttynnyrien kanssa nimismiehen taloon, jossa he vuorostaan rupesivat juominkia viettämään.

Nolona ja kynsille lyötynä parveilivat rahvaan miehet kuin lampaat, joilta susi on paimenet tappanut.

Silloin saapui kylään suihkavin suksin Jaakko Ilkka. Kuultuaan mitä täällä oli tapahtunut, leimahtivat hänen silmänsä, ilmaisten sekä synkeätä vihaa sotilaita kohtaan että iloa siitä, että nyt vihdoinkin oli toivo saada syttymään yleinen kapina. Kutsumatta kokoontuivat nyt hänen ympärilleen rohkeimmat markkinamiehistä ja silmät palaen kysyi heiltä Ilkka, tahtoivatko he jättää lähettiläänsä huovien käsiin kuin pyöräpäiset akat.

Ei, ei, sitä he jumaliste eivät aikoneet tehdä. — No, aseet käsiin sitten ja eteenpäin!

Ja ennenkuin puoliyön hetki oli käsissä, oli nimismiehen talolla noussut ankara nujakka, joka päättyi siihen, että Ilkka miehineen vapautti huovien vallasta vangitut talonpojat. Kahakka oli paljon vakavampi kuin päivällä sattunut, sillä yksi sotamiehistä menetti henkensä ja useat saivat pahoja vammoja.

Kuten sammalen alla kytenyt tuli soveliaan tuulen puhaltaessa leimahtaa ilmiliekkiin, niin leimahtelivat nyt kapinan liekit ympäri eteläistä Pohjanmaata. Kaikkialla loimusivat knaappien talot liekeissä ja pitkin kyliä parveili asestettuja joukkoja. Ja jonkun viikkokauden kuluessa oli heitä kerääntynyt yhteen tuhansiin nouseva joukko, joka kostoa ja hävitystä levittäen lähti solumaan etelää kohti, johtajanaan Jaakko Ilkka.

"Hyvät veljet ja Pohjanmaan miehet!" huusi Ilkka kiveltä, joka sokeritopin muotoisena seisoi nuijamiesten rintaman edessä. "Tuolta lähenee marski sotajoukkoineen" — hän viittasi Pyhäjärven jäälle, jossa huurun keskellä liikehti suuri joukko jalka- ja ratsumiehiä. "Nyt on meidän iskettävä niin että se tuntuu. Pari päivää sitten näytitte te tällä samalla niemellä miehuuttanne, lyöden Tavastin ja Kurjen huovit hurjaan pakoon. Tänä päivänä kysytään meiltä paljon suurempaa miehuutta. Mielittekö seisoa lujina paikallanne vai katsotteko paremmaksi kääntyä pakoon ja alistua eteenkinpäin Noki-Klaun ikeeseen, joka, siitä saatte olla varmat, on tästä puolin ja kaiken tähän asti tapahtuneen johdosta muuttuva kaksinverroin painavammaksi?"

"Ja tapella niin, että voitto jää meille, sillä —" Tähän katkesi Ilkan puhe, sillä samassa jymähti rannalla kanuunanlaukaus ja viuhuen kiiti nuijamiesten rintamaa kohti vitjakuula. Syntyi sekaannusta ja hälinää, mutta kuula pelottavine pyrstöineen lensi ketään vahingoittamatta yli.

"Hyvä ennemerkki!" huusi Ilkka. "Ja nyt eteenpäin! Huovinkolhijat, astukaa edelle, sillä ratsuväki hankkiutuu hyökkäämään, ja jousimiehet, jännittäkää aseenne valmiiksi!"

"Huovinkolhijat" oli erityinen joukkue rotevia miehiä, joilla oli aseina parin sylen pituisilla varsilla varustetut raskaat kirveet. Heidän tuli tiheänä rivistönä ottaa vastaan ratsuväen hyökkäys ja noilla pelottavilla aseillaan iskeä hevoset kuoliaaksi. Kun huovit oli siten tehty jalkamiehiksi, saattoivat toiset raskaine, rautapiikkisine nuijineen ja keihäineen empimättä käydä heidän kimppuunsa. Kun nyt huovinkolhijat Ilkan käskyä noudattaen olivat astuneet rintaman eteen, lähti koko nuijamiesarmeija liikkeelle.

Marskin tuliputket jymähtelivät yksitellen ja niiden kuulat kyntivät muutamia leveitä vakoja nuijamiesten joukkoon. Mutta johtajat huutelivat yhtämittaa kehotussanoja, joita miehet kaikenlaisilla kokkapuheilla höystettyinä toistivat, ja niin marssi rahvaan armeija hämmästelemättä eteenpäin. Pian vaikenivat kuitenkin kanuunat ja pelottavalla ryskeellä törmäsivät yhteen huovinkolhijat ja marskin ratsuväki. Pitkävartiset kirveet nousivat ja laskivat, korskahdellen kaatuivat ratsut ja karjuen suistuivat rautapukuiset huovit sätkyttelevien hevosten jalkoihin. Vinkuen halkoivat nuolet ilmaa ja rämähtäen putoilivat raskaat nuijat kypäreitä ja rautapaitoja vasten.

Ilkka oli vanginnut muutaman isännättömänä kirmailevan huoviratsun ja heilauttanut itsensä satulaan. Kädessään raskas sotakirveensä, jonka terä punotti jo monen surmansa saaneen huovin verestä, kiidätti hän ympäri taistelukenttää, yllyttäen ja rohkaisten miehiänsä sekä kadoten aina väliin kuumimman käsirysyn keskelle. Toisinaan pysähtyi hän taas kesken temmellystä ja hänen silmistään leimahti synkkä tuli, kun hän ne hetkeksi kiinnitti marskiin, joka istui mustan orhinsa selässä taampana omiensa keskellä. Kookas nenänsä punottaen ja harmaa partansa huurteessa istua könötti hän siellä liikkumatonna kuin patsas ja jakeli käskyjä lujalla, karkealla äänellään.

"Tuonne, tähdätkää tuonne! ettekö tunne Noki-Klauta!" huusi Ilkka parille jousimiehelle, jotka taistelunlaine oli heittänyt hänen vierelleen.

Puhkuen jännittivät miehet jousensa, tähtäsivät ja laukasivat melkein yhtaikaa. Mutta vonkuen kiitivät teräväkärkiset nuolet ohitse maalinsa ja ampujista näytti marski hymyilevän heille pilkallisesti. Silloin raivostui Ilkka ja kirveensä kohottaen hyökkäsi huoviparveen kuin aikoen raivata itselleen tien marskin luo.

Vuoroin edeten, vuoroin peräytyen olivat nuijamiehet taistelleet ja laajalti punotti kaatuneiden verestä sohjuinen lumi. Harmaa talvinen päivä, vuoden viimeinen, alkoi jo hämärtyä illaksi, kun nuijamiehet päällikkönsä esimerkkiä seuraten ponnistausivat viimeiseen rynnäkköön. Tällöin kohosi marski seisomaan jalustimillaan, heitti tarkastavan silmäyksen yli omien joukkojensa sekä jakeli ympärilleen muutamia käskyjä. Silloin alkoi koko sotajoukko hiljalleen liikehtiä takaisin järvenrantaa kohti. Sen huomatessaan kohottivat nuijamiehet meluisan voittohuudon ja kävivät kimppuun kaksinkertaisella vimmalla. Mutta hitaasti, askel askeleelta ja hyvässä järjestyksessä peräytyi marskin armeija järvenjäälle eikä uupunut nuijajoukko jaksanut sitä enää kovin pitkälle ahdistaa. Peläten jotakin ansaa sotaväen puolelta kutsui Ilkka miehensä takaisin ja niin sai marski jatkaa rauhassa peräytymistään järven toiselle rannalle. Hän istui jäykkänä satulassaan ja hänen asennostaan saattoi lukea äänettömän uhkauksen, että leikki ei ole vielä suinkaan loppuun leikitty.

Ilkka paneutui pitkälleen havuvuoteelle nuotion loisteeseen. Vuoden viimeinen kannikka oli loppuun kulumassa ja huomenna, uuden vuoden alkaessa, oli alkava uusi taistelu marskin ja hänen joukkojensa kanssa. Sen tiesi hyvin unta odotteleva nuijapäällikkö ja siinä pyörivät hänen ajatuksensa, katseensa jäykkänä tuijottaessa ylös korkeuteen, josta tuhannet tähdet vilkuttivat hänelle kylmästi ja puolueettomasti. Taistelukentältä, jossa kuolevien valitukset olivat jo vaienneet, kantausi hänen korviinsa sekavaa äänten sorinaa, laulun remputuksia ja riitelyä. Siellä paloi kaatuneiden keskellä kymmeniä nuotioita, joiden ääressä nuijamiehet viettivät yötään. Ja kuin monipäisen hirviön vihaa hehkuvat silmät kiiluivat järven takaa marskin joukon leiritulet…

Omasta leiristä kuuluvat monenlaiset ja räikeästi soinnahtavat äänet saivat Ilkan huolestuneesti ajattelemaan tulevaisuutta. Hän ei tuntenut epäilystä huomenna uusiintuvaan taisteluun nähden, sillä olihan hänen joukkonsa saanut jo tarpeellisen karaistuksen kahdessa taistelussa, samalla kuin se oli osottanut hänen suureen tarkotusperäänsä tarvittavaa sotakuntoa. Mutta järjestyksen ja kurissa pysymisen kuntoa siltä puuttui ja se se oli saanut hänet jo monesti arvelemaan ja se sai hänet myöskin tuntemaan jonkunlaista pelkoa ratkaisevaan voittoon nähden. Sillä kuinka kykenisi hän marskin voitettuaan hillitsemään kuriin tottumattoman ja ryöstönhaluisen joukkonsa, kun hänellä jo tähänkin mennessä oli siinä suhteessa ollut täysi tekeminen. Äskenkin, kieltäessään leirissä juopottelun ja komentaen vallattomia järjestykseen, oli hänelle singottu uhkaavia sanoja ja heitetty kyrääviä silmäniskuja. Milloin hyvänsä saattoivat ne puhjeta ilmikapinaksi. Kapinaksi? Hm! Hän oli itsekin kapinannostaja, ainakin hänet marskin taholta sellaiseksi leimattiin, ja nyt sai hän jo peljätä kapinaa omaa itseänsä vastaan…

Moninaisiin ja ristiriitaisiin mietiskelyihinsä väsyneenä ummisti Ilkka vihdoin silmänsä ja nukahti. Kohta oli hän jälleen keskellä taistelun tuoksinaa. Ympärillään näki hän punottavia, vihasta vääristyneitä kasvoja, hän sai takaapäin iskun päähänsä, kaikki pimeni hänen silmissään ja hän suistui maahan. Hänen jaloilleen laskeutui raskas paino ja kun hän vihdoinkin sai silmänsä auki, näki hän jaloillaan istuvan marskin suunnattoman suurena ja leveänä. Pilkallisesti hymyillen tuijotti se häneen, purskahti sitten äänekkääseen nauruun ja sanoi:

"Mitä hyötyä sinä luulet siitä saavasi, että olet nämä roskajoukot tuonut minua vastaan. Huomenna minä hajotan ne kuin tuhkan tuuleen!"

Hän hierasi kämmeniään vastakkain ja puhalsi sitten kuin akanoita ilmaan. Ilkka riuhtasi itseään vapautuakseen hänen altaan ja avasi suunsa antaakseen kiukkuisen vastauksen. Mutta samassa tunsi hän jonkun syrjäisen tyrkkivän itseään kylkeen ja kääntyessään häntä kohti heräsi hän unestaan.

Hän näki oman renkinsä hätääntyneenä ja puuskuttaen kumartuneen puoleensa ja tyrkkivän häntä hereille. Rengin takana seisoi puolikymmentä hänen oman pitäjänsä miestä.

"Isäntä, isäntä, kuulkaa!" hoki renki, "Lähtekää kiiruusti pakoon, teidät on petetty ja myöty marskille!"

Siinä tuokiossa katosivat unen tähteet Ilkan silmistä. Hän kavahti seisoalleen ja huusi:

"Nuo tuolla!" sanoi renki leiriä kohti viitaten, samalla kuin toiset miehet alkoivat yhteen ääneen selittää, kuinka kaksi marskin herroista oli äsken ilmestynyt leiriin luvaten miehille täyden anteeksiannon ja vapauden linnaleiristä, jos he jättävät Ilkan marskin valtaan, ja kuinka nuijajoukko oli lopulta suostunut tähän kauppaan.

"Kaikkiko suostuivat kauppaan, paitsi teitä?" kysyi Ilkka käheällä äänellä ja kasvoiltaan tuhkan harmaana.

"Eivät kaikki, vaan ne kaikista hurjimmat, jotka ovat jo ennestäänkin kantaneet kaunaa sinua kohtaan", selittivät miehet. "Muut huojuivat sinne tänne eivätkä uskaltaneet lopulta vastustaa näitä hurjia. Mutta joudu, Ilkka, nouse hevosesi selkään ja anna sen lentää, sillä he ovat jo tulossa sinua vangitsemaan!"

Silmät tulta iskien tarttui Ilkka sotakirveeseensä ja nosti sen lyömäasentoon.

"Tulkoot, tässä seison minä ja halkaisen kallon jokaiselta petturilta, joka uskaltaa nostaa kätensä minua vastaan!"

Mutta miehet kerääntyivät hänen ympärilleen ja hätäilivät yhteen ääneen:

"Oletko sinä hullu! Heitä on satalukuinen joukko ja he ovat juopuneina oluesta, jota he rohkaisukseen kävivät ryöstämässä Nokian kartanon kellarista. Vaikka surmaisitkin heistä muutaman, niin kuitenkin voittaisivat he sinut ja sitoisivat nuoriin muutamassa hetkessä. Ja päivän valjetessa olisit sinä marskin vanki."

"Kuolema ja kirous!" puuskahti Ilkka ja antoi kirveensä vaipua. "Marskin vanki, marskin vanki!" toisti hän jonkun kerran ja tuijotti villisti nuotioon.

"Joudu, joudu, ne lähenevät!" hoputtivat miehet, pudistellen häntä kukin puoleltaan.

Ilkka kohotti päänsä ja katsoi leiriä kohti. Hoilaten läheni sieltä suuri miesjoukko. Suonet Ilkan ohimoilla pullistuivat ja hän kohotti jälleen kirveensä. Mutta sitten pisti hän sen äkkiliikkeellä vyönsä alle.

"No niinpä lähtekäämme sitten", virkkoi hän irrottaen päivällä saadun ratsunsa puusta. "Jaakko Ilkan nahka on liian hyvä tuollaisen roistolauman myytäväksi."

Hän heittäysi satulaan ja nykäsi ratsun liikkeelle. Miehet asettuivat niihin kahteen rekeen, joissa he leiristä olivat ajaneet tänne Ilkan nuotiolle, ja lähtivät hänen jälkeensä.

Tultuaan nokian äyräälle pysäytti Ilkka ratsunsa ja kääntyi katsomaan leiriä kohti, jossa hänen suuret unelmansa hetki sitten niin odottamattomalla tavalla olivat sammuneet. Kohottaen nyrkkiin puristettua kättään lausui hän:

"Sinne jääkää, kehnot, ja ryömikää mielenne mukaan Noki-Klaun jaloissa. Laskekoon hän sata kertaa raskaamman ikeen teidän niskoillenne, että kerran oppisitte pitämään arvossa vapautta ja itsenäisyyttä!"

Hän karautti alas jäälle ja katosi seuralaisineen pakkasen huuruun. Nokian koski pauhasi tähtikiiluisessa uudenvuoden yössä kumeasti ja uhkaavasti ikäänkuin ennustaen tuhoa ja häviötä päällikkönsä myöneelle nuijamiesten armeijalle.

Oli kirkas pakkaspäivä parisen viikkoa edellä kerrotun jälkeen. Ilmajoen kirkkotarhan reunalle oli rakennettu mestauslava ja sen ympärillä seisoi satalukuinen huovijoukko, päällikkönään Sigismundin ja marskin asettama Pohjanmaan vouti, Abraham Melkiorinpoika.

Kirkkopihaan kokoontuneessa kansanjoukossa olevat miehet loivat katseensa alas, kun lavalla odottavan punapukuisen pyövelin luokse nähtiin nousevan Jaakko Ilkan.

Hänen askeleensa olivat varmat, mutta miehen muinainen ryhdikkyys oli poissa, laihojen kasvojen lujat juonteet olivat kuin höltyneet ja silmien entinen tuike oli sammunut. Hän näytti liikkuvan kuin unissaan.

Sellaisessa tilassa, puhumatta juuri mitään ja liikkumatta minnekään, oli hän viettänyt kuluneet kaksi viikkoa kotitalossaan. Häntä oli yllytetty pakenemaan ja piiloutumaan, mutta hän ei ollut lähtenyt. Oli kuin hänen sisällään olisi murtunut tärkeä, liikkeelle paneva ponnin, joka hänessä ennen uudenvuoden yötä Nokialla oli miltei aina ollut vireessä. Kun sitten huovijoukko oli astunut hänen pirttiinsä, oli hänen silmänsä pohjalla tuikahtanut entinen tuli ja hän oli tarttunut sotakirveeseensä. Mutta samalla oli tuli kuitenkin sammunut, kolahtaen oli kirves pudonnut lattiaan ja vastarintaa tekemättä oli hän antautunut vangiksi.

Harhaillen liiteli hänen katseensa yli kotiseudun tammikuisen maiseman. Kun se pysähtyi kirkkopihassa seisovaan kansanjoukkoon, ojentui hänen vartalonsa entiseen ryhtiinsä, samalla kuin hänen silmistään leimahti vanha tuli.

"Miehet!" huusi hän kätensä kohottaen ja niin läpitunkevasti, että katsojat vavahtivat ja maahan luodut katseet kohosivat yhtaikaa hänen puoleensa. "Miehet, katsokaa kuinka vapaa mies astuu kuolemaan. Painakaa se muistoonne ja kertokaa siitä lapsillenne, että edes heistä tulisi kerran miehiä, jotka kykenevät uhraamaan henkensä ja kaikkensa…"

Enempää ei kansanjoukko voinut kuulla, sillä hänen sanansa hukkuivat siihen meluun, jonka huovijoukko tahallaan pani toimeen. Sen kestäessä kumartui Ilkka alas ja pyövelin leveäteräinen kirves heilahti ilmassa.

Kansanjoukon ja huovien poistuessa pystytti pyöveli mestatun pään korkean virven nenään sekä asetti hänen ruumiinsa teilirattaaseen.

Mutta unettomina vääntelehtivät Ilmajoen miehet seuraavana yönä vuoteillaan. Ilkan sanat ja viimeinen katse eivät antaneet heille rauhaa ja seuraavan illan hämärtäessä kerääntyi heitä eri suunnilta kirkon luo. Ääneti kaivoivat he haudan siunattuun maahan kirkon seinämälle, ääneti laskivat he nuijapäällikön ruumiin teilirattaasta ja pään virven nenästä sekä peittivät ne haudan lepoon, ja ääneti, katsomatta toisiinsa, poistuivat he työnsä tehtyään kukin taholleen.

"HUOMISPÄIVÄN KUNINKAAN" APUMIES.

AKSEL KURKI.

Paljo purjeita välkkyili eräänä pilvipoutaisena syyskuun aamuna Ahvenanmerellä, jossa navakka itäetelä levitteli niitä laajalle rintamalle. Yhteinen oli kuitenkin laivoilla suunta; niiden kokat kohisivat Ruotsin rannikkoa kohden, jonne etummaisena kulkeva komea, korkea päällikkölaiva viittasi kuin emä poikasilleen tien. Tämän laivan mastossa liehui lippu, johon oli kuvattu toista jalkaansa lepuuttava, pitkäkoipinen lintu, — se oli vanhan Kurki-suvun vanha vaakuna. Ja tämän päällikkölaivan peräkannella, korkeaksi rakennetun kajuutan eli "komppanian" kupeella, seisoi täysissä sotavarusteissa kookas, lihavahko, noin 40-vuotias mies, joka tyynenä tarkkasi laivain retkeä aallokossa, — se oli laivaston päällikkö, sotaeversti Aksel Kurki.

Suomen laivasto se näin syksyllä 1598, Turusta lähdettyään, laski länttä kohti, matkalla valloittamaan Tukholman ja koko Ruotsin maan. Se oli komea laivasto, — tätä retkikuntaa olikin kauan ja hyvin valmistettu. Siksi oli reipas ja rohkea niiden miesten mieli, jotka nyt noissa laivoissa purjehtivat suuriin, tärkeisiin, sotaisiin tehtäviin, — heitä elähdytti kunniakkaiden voittojen toivo.

Ainoastaan retken johtaja ei näyttänyt yhtä rentonaan antautuneen näihin kauniina kangastaviin unelmiin. Hänen lujapiirteiset, ahavoittuneet kasvonsa olivat vakavat, kun hän mietteisiinsä vaipuneena tähysteli aaltojen yli rannattomaan etäisyyteen, ja vain harvakseen hän vastaili niille aatelisille retkitovereilleen, jotka siinä laivan kannella vilkkaasti keskustelivat.

— Herttuan laivoja ei näy missään, hän on lopultakin jättänyt sekä
Ahvenanmaan että meren meille, täällä meikäläisiä kauan kiusoiteltuaan.

Näin puheli pienenläntä, mustapintainen mies, viittoen vilkkain elein joka taholle. Se oli Aksel Kurjen lankomies ja taattu sotatoveri Antti Boije, jota näytti polttavan tulinen halu päästä mahdollisimman pian tämän lainehtivan meren ylitse sen takana alkaviin tehtäviin.

— Ei näy, emmekä näe niitä Ruotsin saaristossakaan, kun sinne tulemme, vakuutteli hänen vieressään seisova, solakka ylimys, Hartikka, Vuolteen herra. — Ja tuuli kääntyy meille yhä vetävämmäksi, ennen iltaa olemme jo saaristossa ja aamulla sujahtavat aluksemme myötäsen lennättäminä sen lävitse. Sitten…

— Niin, Hartikka, sitten saamme 30 seuraavan yön maata armaiden rouviemme vieressä, joista meitä nyt herttuan selibaattitoimenpiteiden johdosta on pidetty toista vuotta erossa!

Aksel Kurki käännähti nyt vieressään keskustelevain herrain puoleen ja virkkoi, ilmeessään puoleksi ivaa, puoleksi raskasmielisyyttä:

— Ei, se on alkua vasta, mutta onpa se hauska alku, vastasi hänen hilpeä lankonsa. — Tunnusta pois, Aksel, kolkolta tuntui sinustakin viime talvi emännättömässä Anolassa.

— Ja siitä alkaakin nyt voittojen sarja, intoili Hartikka. —
Tukholman valloitamme ensiksi herttuan väeltä ja sieltä painumme halki
Ruotsin kuningasta vastaan. Ratkaisu on nyt kerrankin meidän,
suomalaisten, käsissä!

— Miksi murjotat, Aksel, virkkoi Boije siihen melkein nuhdellen. — Retkemme käy nyt hyvillä enteillä, Sigismund marssii omalla joukollaan meitä vastaan, herttuan on siinä raossa pakko taipua!

— Niin, toivokaamme parasta, virkahti nyt Aksel Kurki vähän iloisemmin. — Mutta yleensähän olemme saaneet tottua siihen, että kuinka kuninkaan puolesta ponnistelemmekin, niin lopulta aina kaikki menee hiiteen.

— Nyt huolesi hiiteen heitä! kehotti Antti Boije rohkeana. — Vanhat tarinat kertovat, että Suomen miehet ennen muinoin, hyvin paljo aikaa sitten, tekivät sotaretkiä tämän saman meren yli Ruotsiin, jonka maakuntia he valloittivat ja verottivat. Sen jälkeen on retkiä tehty melkein yksinomaa siltä puolelta tänne Suomeen. Mutta onpa nyt hauska taas kerran verestää noita vanhoja muistoja ja käydä lännen mailla vastavierailulla.

Aksel Kurki oli lähtenyt keulaan päin kävelemään ja mitteli hetken harvakseen laivan tervattua kantta. Sitten pysähtyi hän taas lankomiehensä eteen, katsoi tätä kuin tutkivasti silmiin ja virkkoi:

— Sittenkö, huudahti Antti, hämmästellen tuota terävää kysymystä. — No perhana! Kuningashan meidät on kutsunut avukseen, kaipa hän asiat edelleen järjestää. Me suomalaisethan olemme nyt täällä hänen perintövaltakunnassaan hänen varsinaisena, miltei ainoana, suojajoukkonaan, hän meitä nyt ikävällä odottaa vapauttamaan itsensä ja maan Kaarlo-herttuan vallanhimoisesta, omanvoitonpyyntöisestä komennosta. Meidän on nyt kaikkein ensiksi palautettava maahan sen laillinen järjestys ja kuninkuus!

— Ei sitä sentään, vastasi Boije, joskin nyt melkoista talttuneemmin. — Onhan Sigismund pyhästi ja lujasti luvannut luopua noista vanhoista, paavillisista unelmistaan. Ja muuten: mitäpä nuo uskon asiat kuuluvat meihin, sotureihin, niistä riidelkööt piispat ja papit!

Mutta Kurki huomasi jo epävarmuutta jäykän lankomiehensä loppusanoissa ja oivalsi samalla, että tämä epäilys oli hänen itsensä kylvämä. Sen hän nyt tahtoi karistaa pois, käsittäen, että sotaretken johtajanhan täytyisi päinvastoin valaa uskoa ja uskallusta seuralaisiinsa. Siksi hän nyt paljo reippaammin virkkoi:

— Niin todella, ovathan enteemme hyvät, kulkiessamme tämän Rubikonin poikki. Arpahan on heitetty jo kauan sitten ja tapausten kehitys on vihdoin vienyt meidät tälle retkelle asti.

— Niinpä niin, paluutietä ei meillä enää ole, vaikkapa olisimme kotiinkin jääneet.

— Ei, toisti Kurki lopuksi. — Tehtävämme on nyt todella koettaa ohjata maan ja valtakunnan kohtalot oikeille, laillisille urille, sehän on alunpitäinkin tekomme ja kantamme määrännyt. En voi kyllä salata, että mieluummin retkeilisin sotaväkineni jonnekin toisaalle, vieraille maille voittoja niittämään, — silloin vasta tuntisin vanhan taisteluhaluni leimahtavan. Mutta tärkeä on tehtävämme tälläkin reitillä ja me tahdomme sen tehtävämme kunnolla suorittaa.

Keskustelevat herrat siirtyivät tarinoiden verkalleen laivan suojalaidalle, sillä nouseva aalto pärskytti vettä ylähangan puolelta. Ja keskustelun tauottua jatkoivat he kukin itsekseen mietteitään.

Siinä sitkeässä, katkerassa taistelussa, jota Ruotsin valtakunnassa oli pitkin 1590-lukua käyty kuningas Sigismundin ja hänen setänsä, Kaarlo-herttuan, välillä, oli Suomen aateliston asema sen monen valistuneemman jäsenen mielestä koko ajan ollut ristiriitainen ja kiero. Perinnäismuistoilleen uskollisena ja olosuhteiden pakottamana oli tuo ylimystö suurimmalta osaltaan alunpitäin asettunut kuninkaan puolelle, jonka asiata Suomen mahtavin mies, Klaus Eerikinpoika Fleming, tarmolla ja intohimolla ajoi. Tämä taistelu olikin Suomessa kärjistynyt lähinnä voimakkaan Klaus-herran, marskin ja amiraalin, sekä Kustaa Vaasan nuorimman, jäutevimmän, pojan, Kaarlo-herttuan väliseksi vallankamppailuksi. Ankaralla kurillaan ja lujatahtoisuudellaan oli Fleming saanut Suomen useimpain ylimyssukujen edustajat pysymään puolellaan, mutta täydestä vakaumuksesta he sitä eivät suinkaan aina tehneet. Sillä taistellessaan kaukana Puolassa asuvan kuninkaan puolesta olivat he samalla joutuneet taistelemaan paavillisen kirkkovallan puolesta, jota heistä ei kukaan suosinut, ja puhdistettua oppia vastaan, jota he olivat lapsuudestaan tottuneet rakastamaan. Eikä siinä kyllin. Vastustellessaan vallantavottajaherttuan laillista esivaltaa syrjäyttäviä pyyteitä — tällaiseksi kuvastui heille Kaarlon omapäinen hallinto Ruotsissa — olivat he joutuneet seisomaan oman maansa rahvasta vastaan, joka oli Flemingin Suomeen kokoaman sotaväen sortamana turvautunut herttuan apuun. Syvä juopa oli näin auennut Suomen herrojen ja yhteisen kansan väliin; tuohon kansaan oli iskostunut sakea, katkera viha, joka lopulta oli puhennut kapinaan aatelisia vastaan. Nämä taas olivat, tukahdutellessaan talonpoikain epätoivoisia kapinayrityksiä, joutuneet toteuttamaan Klaus Flemingin, tuon yhtä raa'an kuin omapäisen esimiehensä, kostoa ja julmuutta. Kuitenkaan he eivät sydämessään hyväksyneet hänen häikäilemättömyyttään, jonka he näkivät johtavan onnettomuuksiin, eivätkä hänen valtiollista notkeutta puuttuvaa komentoaan.

Usein oli siten Aksel Kurkikin kuluneina vuosina asettunut Klaus-herran karkeaa itseviisautta vastustamaan eikä hän senvuoksi ollutkaan pysynyt marskin täydessä suosiossa. Mutta vaikka tällöin monet muutkin olivat häntä kannattaneet, oli Flemingin tarmo, joka pyrki katkaisemaan kaikki välit herttuan kanssa, kuitenkin aina lopulta perinyt voiton ja tapaukset olivat niin vieneet Kurjenkin mukaansa. Hänen miekkansa oli heilunut Sigismundin ja Klaus-herran puolesta, sillä tottuneena nuoruudestaan maan laillista kuningasta tottelemaan hän ei ristiriitain aallokoissa ollut enää voinut heittäytyä "vallantavoittajan" asemieheksi.

Siten oli lopuksi syntynyt se auttamaton särkymys, joka vihdoin, Flemingin yhtäkkiä kaaduttua pois keskeltä suunnitelmiaan, johti sisälliseen sotaan. Aksel Kurjesta oli tullut yksi kuningasmielisen puolueen johtomiehiä ja sen sotaeversti, jonka vaikeana tehtävänä oli estää herttuaa saamasta Suomea valtoihinsa ja auttaa heikko ja epäluotettava, mutta kuitenkin laillinen, kuningas Ruotsissa oikeuksiinsa. Mutta vielä tässäkään asemassa hän ei voinut olla usein itseltään kysymättä, oliko tuo asiaintila, joka kyllä osaltaan oli herttuankin leppymättömyyden luoma, lopultakaan onnellisin. Hänellä oli, niin soturi kuin olikin, taipumusta mietiskelyihin; hän kärsi itse enin epäilyksistään, mutta ei voinut niitä vaimentaa.

Nyt hän toki, — niin koetti hän itselleen vakuuttaa, — oli johtamassa asiat viimeiseen, voitolliseen ratkaisuun. Vihdoinkin oli näet kuningas Sigismund tänä syksynä palannut vaalivaltakunnastaan, Puolasta, perintövaltakuntansa, Ruotsiin, ja Suomen sotaväen, joka koko ajan oli pysynyt hänen varmimpana tukena syntymävaltakunnassaan, oli nyt määrä saapua häntä vastaan Tukholmaan, auttamaan häntä masentamaan setänsä vastarinnan. Pitkien ponnistusten jälkeen näytti Suomen aatelisherroillekin vihdoin palkinnon päivä koittaneen ja rohkealla luottamuksella, palavalla kärsimättömyydellä, ikävöivät he nyt noita tulossa olevia, ratkaisevia tapahtumia. Siksi oli heidän mielensä, Ahvenanmeren yli purjehtiessaan, toivehikas ja kirkas, siksi koetti Aksel Kurkikin karkoittaa mielensä tummemmat mietteet.

Hetken kuluttua tapasivat langokset taas toisensa alahangan puolella ja Antti Boije rupesi, ikäänkuin jatkoksi äskeisille tarinoille, kuvailemaan tulossa olevia käänteitä:

— Onpa nyt kerran meillä suomalaisillakin oleva kuninkaan läheisyydessä ovet auki noustaksemme vähän ylemmillekin portaille, joilla muuten vain Ruotsin ylimykset paistattavat päivää. Etpä taida sinäkään, Aksel, sotaväen ylipäälliköksi kohotettuna, nyt lähiaikoihin palata takaisin Suomeen.

Ja toverinsa kuvitelmain kannustamana purki Hartikka-herrakin esille sisäiset toiveensa:

— Näissä oloissa ei kuningas voi luottaa keneenkään niinkuin meihin, jotka koko ajan olemme hänen puoltaan pitäneet. Ja kaiketi me kaikista pitkistä rehkimisistämme ja monista pettymyksistämme jonkun palkinnon olemme ansainneetkin.

— Taitaapa tosiaan rouvistammekin tuntua hauskalta päästä pitkän vankinaolon jälkeen nyt Sigismundin hovijuhliin, haaveili Antti.

— Ne juhlat ovat sentään vähän toista kuin parhaatkin juhlat Anolassa, veisteli Hartikka.

— Jahkahan nyt niihin hovijuhliin asti ensiksi ehditään! Mutta sen teille vakuutan, hyvät herrat, että kuinka ylhäisiä asemia meille tarjottaneekin, pitkä-aikaiseksi en jää Ruotsiin. Niin pian kuin voin, palaan kyllä hiljaiseen Anolaani, jos vain olen saanut rakennetuksi valtakuntaan pysyvän rauhan ja sen kuninkaan varmistetuksi valtaistuimelleen.

Aksel-herra oli syvästi kiintynyt kotitaloonsa, Kurkien toiseen sukukartanoon, Kokemäenjoen Anolaan. Se oli perinnön jaossa joutunut hänelle, nuoremman veljen Juhon jäädessä vanhaan Laukkoon, ja sinne pohjustivat hänen nuoruutensa ensimäiset unelmat. Aksel oli alkujaan pantu lukutielle, johon hänellä näytti olevankin suurimmat taipumukset. Turun koulun käytyään oli hän jatkanut opintojaan ulkomailla, joten hänellä kirjamiehenä oli lujempi pohja kuin yleensä aikalaisillaan aatelisnuorukaisilla. Mutta kun Suomen nuoriso sitten oli kutsuttu niihin pitkällisiin sotiin Venäjää vastaan, jotka alkoivat Juhana kolmannen aikana, oli Aksel Kurkikin tempautunut niiden pyörteisiin. Hänessä virtasi vanhan Kurki-suvun kuumaa, sotaista verta, hän oli Hornin johdolla oppinut sotataidon Virossa ja Inkerissä, ollut mukana Pontuksen voitokkailla retkillä Itämaille ja pian oli soturin ammatti osottautunut hänen varsinaiseksi kutsumuksekseen. Urhoollisuudellaan ja neuvokkuudellaan oli hän pian soturina saavuttanut hyvän maineen, joten hänestä jo kolmannellakymmenellä ikävuodellaan (1585) oli tehty Suomen aatelislipullisen päällikkö. Samalla oli hänelle uskottu tärkeitä tehtäviä, kuten sodan melskeiden keskessä olevan Narvan kaupungin käskynhaltijan toimi. Pitkät, vaiherikkaat sotavuodet hän siten vietti siellä vieraalla maalla, missä onni häntä väliin suosi ja väliin hänet petti, ja siellä luonto karkeni ja katse avartui.

Vihdoin tämä sota taukosi. Syntyi välirauha ja sitten lopullinen rauha (Täyssinän rauha 1595). Sotakunnian kultaamana, reippaana ja voimakkaana, oli Aksel Kurki silloin, noin viisi vuotta sitten, palannut Suomeen, aikoen ripustaa veren mustentamat aseensa lepäämään Anolan varushuoneeseen. Hän oli tällävälin mennyt naimisin, tuonut emännäkseen Anolaan naapurinsa ja asetoverinsa Antti Boijen sisaren, ja halusi nyt asettua kotitilaansa viljelemään ja kotionnestaan nauttimaan.

Mutta se rauhan ja onnen aika ei jäänyt pitkäksi. Klaus Fleming, joka Suomessa yhä itsenäisemmin isännöidessään juuri näihin aikoihin oli joutunut kireisiin väleihin Kaarlo-herttuan kanssa, oli kaiken varalta pitänyt Viron tappotantereilta palanneen sotaväen koolla Suomessa ja tämän ryöstöihin tottuneen aseväen majoitus tuotti Suomen talonpojille niin tavattomat rasitukset, että se joutui epätoivon partaalle. Se nousi kapinaan ja pian rupesi Anolaankin saapumaan pohjoisista pitäjistä huolettavia viestejä. Klaus herra kutsutti pikalähetillä Kurjenkin huoveineen retkelle talonpoikia vastaan. Aksel-herra ei sitä käskyä totellut, — hänestä oli Fleming itse taitamattomasti ajanut asiat umpikujaan. Mutta ennen pitkää — alkuvuodesta 1596 — ryntäili jo Kokemäenjoenkin laaksoon pohjoisesta hätääntyneitä pakolaisia, jotka kertoivat, että hurjia nuijajoukkoja on tulossa rantatietä Ulvilaan päin, polttaen ja hävittäen kaikki aatelisten ja knaappien kartanot. Pian oli Kurjella oma koti kysymyksessä. Silloin hänen sotaverensä kuumenivat, hän kokosi kiireellä lähipitäjiin sijoitetut huovinsa ja nousi sotaratsunsa selkään.

Helppo hänen oli sillä väellä hajoittaa talonpoikain huonosti asestetut parvet. Hän ajoi ne pakosalle, vangitsi niiden päällikön Pentti Poutun, jonka hän lähetti Turun linnaan, ja palasi kotiinsa. Tästä tuloksesta hän ei kuitenkaan iloinnut, niinkuin vieraalla maalla saavuttamistaan voitoista, ja kun hän keväämpänä läksi Turkuun aatelisherrain neuvonpitoon, oli hän ensimäinen arvostelemaan Klaus Flemingin komentoa Suomessa. Yhtä pelottomana kuin taistelutantereella asettui hän tuota mahtavaa marskia vastaan, joka yhä tahtoi kärjistää ristiriidat ja aiheuttaa uuden, raatelevan, sisäisen sodan, — sodan Kaarlo herttuaa vastaan. Flemingin uhittelevimmat uhkaukset hän sillä kertaa saikin talttumaan. Mutta tapausten menolle ei ollut enää sulkua rakennettavissa… vyöry oli lähtenyt liikkeelle…

Laivan kannella muistoihinsa vaipunut soturi tempasi katseensa ulapalta ja lähti taas raskain askelin tervattua siltaa mittelemään. Häntä kiusotti, että hänen ajatuksensa alituisesti upposivat noihin menneisiin ristiriitoihin, se oli hänestä kuin huono enne. Mutta hän ei voinut sille mitään, vaikka hän koettikin itselleen hokea:

Ainoa se olikin, sittenkuin tapausten vyöry kerran oli liikkeelle lähtenyt. Klaus Fleming kuoli, hänen pakkovaltansa laukesi, mutta tapauksilla oli silloin jo määrätty kulkunsa. Sitä kamppailua Ruotsin ja Suomen välillä, jota marski niin kauan ja innokkaasti oli valmistellut, kukistaakseen herttuallisen vastustajansa, sitä ei enää voitu välttää. Kustaa Vaasan nuorin, tarmokas poika, jonka varpaille Suomesta oli astuttu, oli lopulleen tuskastunut ja päättänyt kurittaa uppiniskaiset. Muutamia kuukausia marskin kuoleman jälkeen oli hän Ruotsista lähtenyt laivastollaan Suomeen, — aseiden oli ratkaistava tuo vanha ristiriita. Sillä kertaa ei lopullista ratkaisua sentään tapahtunut, sillä vaikka herttua saikin muutaman kavaltajan avulla haltuunsa Turun linnan, jäi Suomen sotaväki, jossa Kurki muiden ohessa piti päällikkyyttä, vielä voittamatta. Herttua palasi Ruotsiin, vieden sinne mukanaan Turun linnasta Suomen ylimysten rouvat ikäänkuin panttivangeiksi, ja tämä naisryöstö se erityisesti ärsytti mieliä sekä kylvi Suomessa entistä katkeramman vihan herttuaa vastaan. Tämä uhkasi tulla suuremmalla voimalla takaisin, ja Suomen sydämistyneet herrat puolestaan vannoivat entistä kiivaammin kostoa.

Asema oli käynyt selväksi, asein oli valtariita ratkaistava. Syttyköön sota nyt Suomen ja Ruotsin välille, niin kuuli Kurki kaikkialla uhmailtavan, kun Suomen herrat, Stålarmit, Boijet, Lepaan ja Vuolteen herrat, herttuan poistuttua palasivat Turkuun. Sotaa tahtoo herttua, sotaa tahtoo kuningas, sotaa tahdomme nyt mekin! Vaimomme me pelastamme ja vallananastajan suistamme, se olkoon valamme…!

Tasan vuosi oli siitä nyt kulunut. Kovasti olivat Suomen miehet sen ajan varustustöissä ponnistelleet, muita kovemmin Aksel Kurki, joka oli saanut laivaston varustamisen huolekseen. Mutta nyt heillä olikin koolla sotajoukko, jolla he aikoivat torjua kaikki herttuan valloitusaikeet ja ahdistaa häntä hänen omallakin puolellaan merta. Sillä väellä oltiin nyt menossa Ruotsiin, jonka rannikko jo rupesi kajastamaan läntisen taivaan rannalta, — arpa oli todella lopullisesti heitetty! —

Laivat ohjattiin, rannikon kohotessa keulain edestä, lähemmäs toisiaan ja niistä kuului iltavihurin lennättämänä iloisten, voitonvarmain miesten reipas sotalaulu, joka intoa virittäen vierähti aluksesta toiseen. Ja kannelta kannelle huudettiin:

Aksel Kurkikin heilautti hattuaan, kun näin Ruotsin rannikon ensimäisille ulkosaarille hurrattiin, — olipa omien into toki saanut hänetkin valtoihinsa.

Vastustamatta saapui Suomen väki Tukholmaan. Laivatykit olivat kyllä ladattuina, kun kaupunginselälle laskettiin, miehet seisoivat sytytin kädessään jännittyneinä niiden vieressä, ja Antti Boije virkkoi pertuskaansa puristaen langolleen, viitaten harmaakivisen linnan ammottaviin ampumareikiin:

Mutta taistelua ei tarvittukaan. Linnan ruotsalainen päällikkö ja kaupungin porvariston kirjavavaippaiset edustajat kiirehtivät aseettomina ja kumaraselkäisinä alas rantaan laivoja vastaanottamaan, ja tervehtivät jo etäältä suomalaisia ystävinään ja liittolaismaan. Vieraat kutsuttiin heti linnaan pitoihin, ja sen parvekkeelta tervehtivät saapuvia Suomen herroja ensimäisinä heidän omat rouvansa, jotka jo aikaisemmin olivat lasketut vapaiksi ja jo viikkoja olivat ikävällä tätä hetkeä odottaneet. Värähtipä silloin mielenliikutuksesta moni partainen leuka, riemusta sykähtivät soturien sydämet, kun he omaisensa pitkistä ajoista syliinsä sulkivat. Ja astuessaan kuin riemusaatossa rouviensa rinnalla linnan lämpimiin sisäsuojiin, kysyivät Suomen herrat ensi sanoikseen heiltä hämmästyneinä:

Ja heti he saivat selityksenkin. Sigismundin palattua perintömaahansa oli kuninkaan puolue Tukholmassa pian päässyt voitolle. Useat herttuan kannattajat olivat hänestä luopuneet, luullen hänen onnensa tähden nyt laskeneen. Suomalaisia, joita Ruotsissa usein halveksuen kohdeltiin, oli viime aikoina vapauttajiksi odoteltu, ja siksi heitä nyt näin juhlittiin.

Mutta jo parin päivän perästä saapui vielä suurempi riemusanoma Aksel Kurjelle, joka Tukholmassa odotteli Suomesta tulossa olevaa sotatoveriaan Arvid Stålarmia, — vasta tämän saavuttua oli lähdettävä retkelle Etelä-Ruotsiin, herttuata kukistamaan! Se sanoma näet kertoi, että kuningas ja herttua ovat jo tehneet sulan sovinnon, lyöneet ystävän kättä! Juuri se ratkaisu oli Kurjen mieleen, hän iloitsi siitä vilpittömästi. Hänen sotatoverinsa kiukuttelivat, että näin ollenhan ei siis päästäkään uneksitulle voittoretkelle, mutta Kurki huudahti kuin vapautuksella:

— Napisetteko! Vihdoinkinhan palaa taas rauha rikkirevittyyn maahan!
Terve sinä hyvän viestin tuoja!

— Setä ja veljenpoika palaavat nyt siis herttaisina sukulaisina Tukholmaan, ihmetteli Antti Boije alakuloisempana. — Kaunista nähdä, — mutta olisipa se saanut tapahtua vasta sen jälkeen, kuin me olisimme päässeet miekkaamme paljastamaan!

— Me olemme kyllä, Antti, osaltamme siihen ratkaisuun vaikuttaneet, joskin verta vuodattamatta. Anna nyt vain miekkasi levätä, kelpo soturi, näin on parempi!

Sigismund oli kärsinyt tappion herttuata vastaan Stångejoen taistelussa ja sen jälkeen oli hän taipunut rauhansovitteluihin setänsä kanssa. Tämä oli siihen myös suostuvainen, menetettyään suuren joukon kannattajiaan ja tietäen suomalaisten saapuneen kuninkaalle avuksi. Siitä se riemun sanoma.

Mutta lyhyeksi jäi se riemun aika. Pari viikkoa odotti Suomen väki Tukholmassa kuningasta tuon uuden mielialan humussa. Silloin saapui taas uusi viesti Etelä-Ruotsista: Kuningas Sigismund ei tulekaan Tukholmaan! Hän on pettänyt herttualle antamansa lupauksen, syönyt sanansa, rikkonut sopimuksensa — niinkuin monasti ennen. Hän ei täytäkään maalle antamiaan valoja, hän on Kalmarissa noussut laivoihinsa ja purjehtinut pois vaalivaltakuntaansa, jättäen auttajansa alttiiksi herttuan kostolle.

Suomalaiset olivat siis saapuneet turhaan, odottaneet suotta. Heidän oli tuota viimeistä viestiä vallan vaikea uskoa. Mutta pian he sen uskoivat. Aksel Kurki sai näet poistuneelta kuninkaalta käskyn purjehtia heti miehineen takaisin Suomeen, puolustamaan sitä kuninkaan nimessä herttuata vastaan.

— Yhä siis jatkuu sisäistä sotaa, huoahti Kurki. — Ja sen päättyminen peittyy ainaiseen hämärään!

— Kun olisi saatu edes tapella! kiukutteli Antti Boije. — Tähän noloon peräytymiseen hupeni nyt kaunis voittomme!

— Niin, ei ole hauska taistella petollisen herran puolesta. Mutta muu ei auta…

Katkeralla mielellä palasi suomalainen sotajoukko lokakuun myrskyissä Tukholmasta takaisin kotimaahansa. Retki oli rauennut tyhjiin kuninkaan epäluotettavaisuuden vuoksi, eikä Aksel Kurki voinut, väkensä keskuudessa liikkuessaan, olla huomaamatta, että sen ruhtinaan sanapattoisuus, jonka puolesta oltiin aseissa, vaikutti siihenkin hyvin masentavasti, — olihan tuosta kuninkaan luonteen huikentelevaisuudesta, josta Kurki itse oli jo niin kauan kärsinyt, nyt saatu liian kouraantuntuva kokemus. Hän koetti ylläpitää kuria ja rohkeutta joukossaan, mutta huomasi sen yhä vaikeammaksi. Kuri höltyi, usko petti. Ja se ristiriita, joka jo niin kauan oli hänen omaa rintaansa riuduttanut, se kävi taas uudella voimalla häntä kalvamaan. Usein heräsi hänessä halu luopua kokonaan pois Sigismundin asiaa ajamasta, riisua sotisopansa ja vetäytyä perheensä kanssa hiljaiseen Anolaan. Mutta hän ymmärsi, että se oli jo myöhää sekin. Herttua, jota vastaan hän oli noussut, ei luovu taistelustaan "suomalaisten sammakkojen" kukistamiseksi, ja hän pitää kyllä mielessään tämänkin Tukholman-retken…

— Siksi täytyy meidän pysyä aseissa ja yhä vain varustautua, vaikka emme enää voisikaan sitä ilomielin tehdä, virkkoi hän lankomiehelleen, kun he jälleen laskivat Turun linnan satamaan ja siellä ryhtyivät asettumaan talviteloilleen.

— Kaikki liukenee, valitti nyt Antti Boijekin, jonka reippaan rohkeuden tuo Tukholman pettymys oli pahasti taittanut. — Väkemme ei enää luota siihen asiaan, jota me ajamme, emmekä siihen luota itsekään!

— Mutta taistella täytyy kuitenkin, sitkeästi ja hellittämättä, se on soturin velvollisuus, vastasi Kurki vakaasti ja rehellisesti, ja ryhtyi rauhallisesti toisten päällikköjen kanssa varustautumaan siihen, mikä tuleva oli.

Puolaan palannut kuningas ei säästänyt lupauksia eikä avun toiveita kannustaakseen Suomen miesten miehuutta. Hän lupasi itse tulla talvella Suomeen sotaa johtamaan, lupasi lähettää sinne Puolasta suuret sotajoukot, paljo muonaa ja paljo rahoja. Lähettejä, jotka näitä valoisia viestejä kuljettivat, saapui tuon tuostakin Turkuun Aksel Kurjen luo, jonka Sigismund nyt juhlallisesti nimitti kaiken Suomen sotaväen päälliköksi. Mutta talvi meni ja kevät tuli, eikä saapunut kuningas, ei kuulunut sotaväkeä, ei raha-apua. Kurki, joka vähillä varoillaan ponnisteli varustustöissä, lähetti nyt hän vuorostaan viestin toisensa perästä Puolaan, vaatien kuninkaalta vakavasti vihdoinkin apuväkeä. Mutta hän oli koko ajan selvillä siitä, että tuo "huomispäivän kuningas" jättää kyllä lupauksistaan huolimatta taaskin lopulta suomalaiset yksin taistelemaan.

Jäät sulivat, vedet aukenivat, ja herttua, joka ei rikkonut lupauksiaan, toi suvella suuren sotajoukon Suomeen. Kurki ja Stålarm koettivat vielä järjestää puolustuksen mahdollisimman tehokkaaksi, — ei ollut epäilys taittanut heidän tarmoaan. Aksel herra ei kuitenkaan enää jäänyt Turun linnaan, jonka miehistön mielialan hän liian hyvin tunsi, vaan vetäytyi kenttäjoukkoineen sisämaahan päin, jonne hän yhä viimeisiin asti odotti Sigismundin apuväkeä. Mutta maihin noussut herttua ehätti voitonvarmoine joukkoineen kiireesti hänen kintereilleen. Ratkaiseva taistelu syntyi Marttilan kirkolla, eikä siellä suomalaisten vastarinta kestänyt.

Aikakirjoista näkyy, että Aksel Kurki tuossa ratkaisevassa taistelussa johti joukkoansa taidolla ja taisteli sankarina. Mutta hänen väkensä väisti jo melkein ensimäistä iskua, sillä sitä vaivasi uskon puute. Se peräytyi, jätti tykkinsä ja ampumavaransa, olipa jättää päällikkönsäkin vihollisten jalkoihin.

Sitä Aksel Kurki, tuo monet taistelut kunnialla kestänyt soturi, häpesi. Mutta hän tunsi samalla joukkonsa herpautumisen ydinsyyn ja siksi tuntui hänestä kahta raskaammalta ratsastaa hajoitetun väkensä perästä Hämeeseen päin, jossa talonpoikainen kansa ei salannut vihaansa näitä pakenevia herrain huoveja kohtaan.

— Mitään tekoani en kadu niin, virkkoi hän vieressään ratsastavalle Hartikalle, — kuin että en, huoviemme paettua, jatkanut Marttilan maantiellä taisteluani yksin, kunnes olisin tantereelle kaatunut. Se olisi ollut paljo helpompaa…

— Mutta olethan itse aina opettanut, että päällikkö ei saa ajatella itseään eikä omaa kunniaansa, vastasi toveri, joka sentään aina säilytti toivosta kipinän. — Voihan tappiota seurata voitto, jos vain johtaja on hengissä.

— Se on oppini, sitä kai noudatinkin, auttaakseni joukkoni tähteitä. Mutta sittenkin… toivottomissa tapauksissa se oppi ei kestä. Mihin kykenee enää tuo luottamuksensa kadottanut lauma, — samat Suomen miehet, jotka kuitenkin urhoina taistelivat Virossa ja Inkerissä, peräytymättä pirujakaan! Asiamme on menetetty, siinä on vika, — se olisi meidän jo ennen ollut oivallettava. Ja juuri siksi tahtoisin nyt olla vainaja!

Halki maan Itä-Suomeen asti kulki nyt surullinen pakoretki. Kurjassa tilassa, aseettomana ja avuttomana, sulkeutui Kurjen väki vihdoin Viipurin muurien sisäpuolelle. Vaikka jokainen tiesi, että tämä vanha varustus oli aikojen varrella kestänyt paljo mahtavimpienkin sotajoukkojen piiritykset, ei kukaan nyt sen kestämiseen ollenkaan luottanut. Ja kun Kaarlo herttua pian saapui väkineen Viipurin edustalle, saartaen sen parilta kulmalta, olikin puolustajain vastarinta heti taittunut. Porvarit avasivat salaa kaupunginportit piirittäjille, Torkkelin linna antautui miltei miekan iskutta, — se Sigismundin sodan loppunäytös oli tosiaankin miehuuton ja maineeton.

Siellä oli nyt Aksel Kurkikin vihdoin satimessa, petolliselle kuninkaalleen omistamansa uskollisuuden uhrina. Hänet vietiin herttuan vankina ensiksi Turun linnaan, joka Stålarmin käsistä oli samalla tavalla joutunut herttuan haltuun, ja siellä nyt voittajista asetettu tuomioistuin tuomitsi hänet monen muun Suomen herran ohessa kuolemaan.

Ratkaisu oli tapahtunut. Mutta tyrmän levossa tuntui ristiriitain raatelemasta soturista olo helpommalta kuin sitä ratkaisua odotellessaan. Ja kun hän siellä pitkinä, yksinäisinä öinä kävi sydämessään hiljaisia käräjiä, koettaen tutkia omat erehdyksensä, oli hän kyllä itselleen vielä ankarampi tuomari kuin se tutkijakunta, jonka eteen hänet päivillä niin usein kuljetettiin kiusallisiin kuulusteluihin. Mutta lopputuloksena näistä öisistä käräjistä oli kuitenkin aina, että ritari Aksel Kurki on, laillista kuningastaan uskollisesti puolustaessaan, menetellyt niin, kuin ritarin ja soturin tulee.

— Ja palkka on nyt sen mukainen, pyrki hänessä joku napinaääni ilkahtamaan. Mutta sille hän aina vastasi:

Turun vankityrmään tuotiin Aksel-herralle ilkkuvia viestejä, miten herttua oli, antamistaan lupauksista välittämättä, mestauttanut hänen uskolliset asetoverinsa, Suomen parhaat miehet. Mutta itselleen Kurjelle samoinkuin Stålarmille oli se ilo säästetty tapahtuvaksi vasta Ruotsissa, jonne herttua, Suomesta purjehtiessaan, vei vankinsa.

Toisenlaista oli nyt Anolan herran vastaanotto Tukholman rannassa kuin vuotta aikaisemmin, jolloin häntä sen linnassa oli vapauttajana juhlittu. Nyt tuli Gripsholman synkkä linna hänen monivuotiseksi tyyssijakseen, eikä hän arvellut sieltä koskaan hengissä lähtevänsä. Kolmesti julistetun kuolemantuomion toimeenpano, johon nuo Suomen miehet jo niin kauan olivat valmistautuneet, viipyi tosin ja lykkäytyi, mutta sen hetkeä oli heidän aina odotettava, yöllä ja päivällä. Neljästi kuljetutti herttua Aksel Kurjen jo mestauslavallekin katsomaan, miten toisten Sigismundia kannattaneiden ylimysten päät putosivat piilun iskusta, mutta neljästi hän palautti hänet sieltä takaisin vankilaan. Kuoleman haamu ei siis ollut Kurjelle näihin aikoihin harvinainen vieras, päinvastoin hän juuri sen seurassa vietti aikansa. Ja vaikka hänen polvensa eivät tutisseet lavalle noustessaan ja vaikka hänen katseensa siellä tyynesti seurasi piilukirveen heilahdusta, niin kerta kerralta puhalsi kuitenkin kalman henki yhä kylmemmin hänen sydämeensä ja kerta kerralta hän yhä hartaammin toivoi, että kirves jo edellisellä käynnillä olisi katkaissut hänenkin kaulansa. Kuoleman hyväily on tuskaa sillekin, joka siihen on taistelutantereella tutustunut. Mutta karaistu soturi kesti sen pitkän kidutuksen.

Kerrotaan, että kun Stålarm ja Kurki kerran, jolloin oikein valtakunnan säädyt olivat vahvistaneet heidän kuolemantuomionsa, olivat mestauslavalta katselleet niiden valtaneuvoksien viimeistä polvistumista, joiden perästä heidän oli vuoro laskea päänsä pölkylle, niin ratsasti siihen silloin herttuan sihteeri julistamaan mestauksen keskeytettäväksi, — sitä jo verenvuodatukseen kyllästynyt kansakin vaati. Tyyneesti silloin Suomen herrat käännähtivät ympäri, kaivoivat taskustaan kultarahan pyövelille, joka näin oli menettänyt osan tuloistaan, — hänen palkkansa laskettiin näet pääluvun mukaan, — ja läksivät rauhallisesti kävelemään takaisin vankilaansa. Mutta ennenkuin he sen ovella erosivat eri koppeihinsa, virkahti aina iloinen Stålarm vakavalle kohtalotoverilleen:

— Mitähän arvelevat nyt herrat valtaneuvokset tullessaan taivaaseen, kun ei meitä rupea sinne kuulumaankaan?

— Ei, sitä he eivät voi epäillä, vakuutti Kurki, toverinsa kättä puristaen. — He tietävät kyllä oman kohtalonsa johtuneen juuri siitä, että he väliin pitivät kuninkaan, väliin herttuan puolta, — viimemainittu ei heihin luottanut. Me taas emme ole vaihdelleet isäntiä. — Mutta, lisäsi hän huoahtaen, melkeinpä kadehdin noita viittä ylimystä. Heidän kärsimyksensä ovat nyt lopussa. Meidän jatkuvat!

— Rohkeutta, veikko! Kun on henkeä jälellä, silloin on vielä toivoakin. Näkemiin!

Vieläkin tapasivat toverukset todella toisensa mestauslavalla, mutta lopuksikin säästi kuninkaaksi kruunattu herttua heidän henkensä. Varsin todennäköisesti siihen vaikuttivat Aksel Kurjen olettamat syyt, mutta ponnistivatpa vankien kotona olevat maamiehetkin parhaansa pelastaakseen nämä Suomen jaloimmat soturit. Näinä sorron aikoina olivat Suomen vallassuvut entistä lujemmin liittyneet yhteen. Kun Kaarlo kuningas sitten, melskeiden lakattua, taas kerran kävi rauhan miehenä Suomessa, piti hän Helsingissä kokouksen maan aateliston kanssa. Siellä nämä muistivat vangittuja entisiä johtajiaan, todistivat heidän hyväkseen ja anoivat heidän vapauttamistaan. Vielä pysyi kuningas kyllä ankarana, mutta lopultakin hän heltyi.

Kolmatta vuotta vankilassa viruttuaan ja mestauskirveen iskua yhtä kauan odotettuaan pääsi sitten Aksel Kurki sieltä vihdoin lähtemään vapaana miehenä. Ja taas kerran hiveli raikas merituuli Ahvenan selällä karaistun soturin nyt kalpeita kasvoja, kun hän jälleen keinuvan laivan kannelta suuntasi hyrskyvien laineitten ylitse ikävöivät katseensa kotimaan lähenevää rannikkoa kohden.

Tähän voisikin jo päättyä Aksel Kurjen tarina. Hänen toimeliasta ja vaiherikasta elämäänsä jatkui kyllä vielä lähes 30 vuotta ja soturinakin oli hän vielä mukana monilla tuimilla retkillä Liivinmaalla ja Venäjällä. Ratsastelipa hän vielä lähes 60-vuotiaana ukkona opettajansa Pontuksen pojan, Laiskan Jaakon, vaivaloisilla matkoilla kauas Novgrorodiin ja Moskovan tienoille asti, usein voittoisana lipullistaan johtaen, usein häviöllekin joutuen. Mutta nämä retket kävivät jo toisten, nuorempain sankarien nimessä. Kaarlo kuningas pysyi näet edelleen verrattain kylmänä ja karsaana tätä entistä vastustajaansa kohtaan, kutsuttipa hänet vieläkin pari kertaa Ruotsista, vastaamaan häntä vastaan tehdyistä kapinahankkeista, jotka kuitenkin osoittatuivat perättömiksi. Ja sen verran epäluuloa asui aina Kaarlo herttuan jaloluontoisessa pojassakin niitä Suomen miehiä vastaan, jotka Sigismundin horjuvaa valtaistuinta olivat tukeneet, ettei heille enää Kustaa Aadolfin sodissakaan ylipäällikkyyttä uskottu. Sotajohdossa kelpasivat kyllä edelleen monia kokeneen Aksel Kurjen neuvot, ja kun hän rohkeine suomalaisine ratsumiehineen karautti taistelutantereelle, niin he olivat vielä kuin nuoria urhoja kaikki. Mutta vähitellen rupesivat sentään monissa liemissä keitetyn sotavanhuksen voimatkin pettämään, ja Novgrodista, jossa Jaakko Delagardie kävi kovin pitkään viipymään, sai hän vihdoin "ruumiinsa raskauden ja sairauden takia" luvan palata kotimaahansa.

Vihdoinkin rauhassa ja levossa Anolan ja Tottijärven kotoisilla mailla! Sieltä päin suoritti hän kyllä vielä monia pienempiä, Kustaa Aadolfin hänelle uskomia, luottamustoimia Suomessa ja oli kokeneena neuvonantajana mukana kaikissa Suomen miesten silloisissa neuvotteluissa. Mutta paljo käytetyt sotavarustuksensa ripusti hän nyt kunniapaikalle suurtupansa seinälle ja niitä hän sitten usein, istuessaan vanhana ja jalkavaivaisena räiskyvän takkavalkean ääressä, katseli menneisiin muistoihinsa vaipuneena. Hän katseli niitä kaipauksella, kun sotatorvet soivat ulkona maailman tappotantereilla, joihin hän ei enää kyennyt mukaan, mutta katseli niitä myös aina tyynellä ylpeydellä, sillä hän tiesi, että niihin liittyi tahraton soturikunnia.

Vihdoin, juuri kun uusien, suurten sotain torvet taas rupesivat yhä rajummin soimaan, vetäytyi Aksel Kurki pois elävien mailta (vuonna 1630). Hänen luunsa kätkettiin Ulvilan kirkon sillan alle, missä hänen kuvitettu hautakivensä vieläkin osottaa monivaiheisen soturin lepopaikan.

ILOINEN KUOLEMAN PORTEILLAKIN.

ARVID STÅLARN.

Harmaina ja ikävystyneen näköisinä olivat Turunlinnan muurit jo vuosisatoja seisoneet siinä virran suulla, eikä kummakaan, sillä eiväthän ne olleet sisällään nähneet muita kuin synkeitä linnanvouteja yrmyine palkkasotureineen. Toista se oli nyt, kun elämänhaluinen Juhana herttua iloisine hovineen oli asettunut niiden suojiin. Siellä leikittiin, tanssittiin, kuiskutettiin ja armasteltiin aamusta iltaan, siellä kaikuivat sekaisin suomen, ruotsin ja puolan kielet ja helähtelivät iloiset naurun purkaukset. Ahtaissa käytävissä ja kiertoportaissa kohisivat silkkihameet ja porttiholveissa kajahtelivat torven toitaukset, kun nuoret ritarit huojuvin töyhdöin ajoivat metsästysretkelle tai saattelivat herttuallisia vaunuja Katarinanlaakson ihanaan tammipuistoon.

Sellaiseksi oli äkkiä muuttunut elämä Turunlinnassa, ja saaristolaisista, jotka Airiston selän yli soutaen tulivat kalojaan myömään, näyttivät nuo vanhat muurit ikäänkuin elpyneen ja menettäneen entisen jäykkyytensä.

Mutta syrjässä tästä nuorekkaasta ja iloisesta elämästä vietti päivänsä vanha Gunilla-muori. Hän oli herttuan entinen imettäjätär, oli seurannut häntä Suomeen ja asuen siinä vanhan linnan porttiholvin päällä olevassa huoneessa, jota nykyään kutsutaan Jordanin kamariksi, hoiteli hän niitä kolmea pienokaista, jotka kaunis Kaarina Hannuntytär oli herttualle synnyttänyt. Kaiken aikansa vietti hän huoneessaan kutoen sukkaa, nyökytellen päätään ja puhuen itsekseen. Hänen sanottiin tietävän tulevaisia ja ahkerasti käyttivät hovinaiset häntä ennustajanaan.

Kerran iltahämyssä, kun kynttilöitä ei oltu vielä sytytetty ja herttuan huoneista kaikuivat kaihomieliset luutun sävelet, pujahti joukko hovipoikia Gunillan huoneeseen.

"Hyvä, kiltti Gunilla, ennustakaa meille", pyytelivät he valkoisia kämmeniään ojentaen.

"Hm, hm, noin paljon nuoruutta ja iloa ja suuria toiveita", hymisi Gunilla päätään nyökyttäen. "Miksi tahdotte nähdä tulevaisuuteen. Elämä kyllä haihduttaa ilonne ja särkee toiveenne ja parempi on olla siitä edeltäpäin tietämättä."

Kuitenkin tarttui hän etummaisena seisovan hovipojan käteen ja alkoi selvitellä kämmenen viivoihin kätkettyjä salaisia asioita. Mutta ennenkuin hän ehti loppuun, kiintyi hänen katseensa poikaan, joka seisoi toisten keskellä, kujeillen ja vallattomasti silmiään vilkuttaen. Se oli noin kaksitoistavuotias, kaunis, ruskeakiharainen ja sirovartaloinen veitikka, joka ei hetkeäkään pysynyt alallaan. Kun Gunilla oli lopettanut, ojensi ruskeakiharainen häikäilemättä kätensä isompien toveriensa ohitse muorin eteen. Gunilla tarttui siihen oitis ja alkoi kämmenviivoja silmäillen hiljaa viheltää ja päätään kallistella.

"No sanokaa nyt toki jotakin", hoputti poika kärsimättömästi, "enhän minä vihellyksestä mitään ymmärrä."

"Siinä on niin paljon iloa, niin paljon, että sitä riittää vielä kuoleman portaillakin", puhkesi viimein Gunilla.

"Mutta sillä ilolla on synkät varjonsakin ja parasta on, etten niitä sinulle paljasta."

Nyt tuli koko poikajoukko kärsimättömäksi ja alkoi yhteen ääneen vaatia
Gunillalta selitystä.

"Sinulle on Herramme antanut iloisen ja kevyen luonteen, mutta siitä huolimatta peittyy taivaasi usein synkkiin pilviin ja sinä saat osaksesi niittää katkeria hedelmiä toisen miehen kylvöstä. Viidesti saat sinä katsoa kuolemaa silmästä silmään" —

"Hohoi, miksi lasket leikkiä niin vakavista asioista. Niin, niin, nuorihan sinä vielä olet ja iloinen. Entäpä sinun nimesi, enhän ole sinua ennen täällä nähnytkään?"

"Arvid Eerikinpoika Stålarm. Mutta ettehän ole vielä sanonut, miten kuolen ja vanhanako?"

"Miksi tahdot kaikki tietää? No niin, kas tähän on kirjoitettuna Arvid Eerikinpojan kuolema. Rauhassa vuoteellasi sinä kuolet iäkkäänä miehenä, mutta synkkä pilvi verhoo elämäsi viimeisiä vuosia."

"Ei, minä tahdon kuolla taistelutantereella torvien soidessa ja voittohuutojen kaikuessa ja elämäni parhaassa kukoistuksessa. Huonostipa ennustitte, Gunilla-muori. Mutta kiitoksia kuitenkin", ja poika kumarsi veitikkamaisen sirosti.

Kun pojat telmien ja meluten olivat poistuneet huoneesta, puhui Gunilla itsekseen ja päätään nyökytellen:

"Niin kaunis ja niin iloinen, että vanhakin tuntee häntä katsellessaan nuortuvansa. Ja kuitenkin oli hänen elämänviivaansa merkitty niin synkeitä kohtaloita. Kyllä hän tarvitseekin kaiken iloisuutensa niitä kantaessaan. Niin, niin. Jumala hänen askeleensa siunatkoon."

Kuumasti paahtoi elokuun aurinko ja santa pöllysi hiekkaisella tiellä, kun nääntynyt sotajoukko ponnisteli eteenpäin. Mutta siinä ihan edessä oli jo kyläkin, pieni viheliäinen inkeriläiskylä olkikattoisine autioksi jätettyine hökkeleineen. Siinä oli yksi ainoa kaivo tanhualla kylänraitin päässä ja sen ympärillä syntyi suuri tungos, kun janoon nääntyvät miehet ja hevoset tahtoivat yhtaikaa päästä osallisiksi virkistävästä vedestä. Siinä huudettiin, riideltiin ja tyrkittiin ja päälliköt ärjyivät käheät äänensä vieläkin käheämmiksi.

Sitä mukaa kuin miehet saivat janonsa sammutetuksi, heittäysivät he herpaantuneina tanhualle. Pian makasi koko sotajoukko sikin sokin maassa, hevosten hajaantuessa kaluamaan kuivia ruohonkorsia.

"Eipä jumaliste nyt viitsisi jäsentäkään väräyttää, vaikka itse paholainen karkaisi niskaamme", sanoivat sotamiehet.

"Mutta pian tässä alkaa hiuka entistä vimmatummin likistellä ja silloin on pakko panna töppösensä jälleen liikkeelle", lisäsivät toiset.

Ja muonan puutteen mieleen muistuessa levisi ärtynyt mieliala yli maassa makaavan sotajoukon. Karkeita haukkumasanoja lausuttiin päällystöä ja esivaltaa vastaan ja äkäisimmät viittailivat jo kapinan mahdollisuuteen, samalla kun toiset palauttivat mieliin viimetalvisen kurjan retken Novgorodia kohti, jolloin tuhansia miehiä paleltui kuoliaaksi.

"Siihen ei kuitenkaan meidän Arvidimme ollut syypää, yhtävähän kuin tähän nykyiseen kurjuuteemmekaan", kuului ääniä joukosta.

Hamppuparralla he tarkottivat Juhana kuningasta, joka tuiki puutteellisista varustuksista huolimatta itsepäisesti ja sovitteluihin taipumatta jatkoi sotaa Venäjää vastaan. Tyytyväisinä siitä, että olivat päällikköjen läsnäollessa uskaltaneet hieman sättiä kuningasta, vaikenivat miehet, heittäytyen velttoon horrostilaan. Kuului vaan kuorsausta täältä ja ähkimistä tuolta ja etäämpänä pärskyivät ratsuhevoset.

Niin kului jokunen hetki. Silloin kajahti yhtäkkiä kaivon luota mitä iloisinten luritusten koristamana "kukku-luu-luu!"

Uupuneiden ja äkämystyneiden sotamiesten suut vetäytyivät väkisinkin naurunhymyyn. He kohosivat kuka istualleen, kuka kyynärpäänsä varaan ja käänsivät katseensa kaivolle. Sen kannella seisoi pölystä valkeissa ratsassaappaissaan heidän päällikkönsä, herra Arvid Eerikinpoika, päivän paahtamilla pyöreillä kasvoillaan mitä iloisin hymy ja ruskeissa silmissään ainainen vallaton veitikka. Hänen koko olemuksensa aivankuin säteili hyväntuulisuutta, mikä vastustamattomasti tarttui myrtyneeseen miehistöönkin.

"Mihinkähän se nyt aikoo meitä puijata?" kuiskasi muuan palkkasoturi toverilleen.

"Se aikoo kai taas täyttää meidän maarumme kokkapuheillaan ja kiitokseksi seuraamme me häntä vaikka helvetin porstuaan", vastasi toveri.

"Hyvät veljet ja taistelukumppanit, voitteko arvata, miksi minä tällä haavaa olen niin hyvällä tuulella?" alkoi Stålarm ja uteliaisuus sai viimeisetkin miehistä kohoamaan istualleen. "Siksi, miehet, että meillä on asiat niin paljon paremmin kuin niillä venäläisillä, jotka kymmenen vuotta sitten puolustivat Paatisten linnaa. Olettehan kuulleet, kuinka he saivat syödä heiniä, olkia, saappaita, satuloita, ja — hyi olkoon! — kuolleita tovereitaan."

"Kohta kai tässä mekin saamme ruveta saappaitamme nakertamaan, sillä pehmeämpää muonaa meistä ei ole kukaan sitten eilispäivän suuhunsa pistänyt", kuului miesten joukosta uhkaava ääni ja hymynoireet hävisivät kaikkien kasvoilta.

"Olkoon se kaukana meistä, että me moskovalaisten tavalla rupeisimme tässä saapasnahkaa hillomaan, kun yhden ainoan päivämarssin päässä vartoo meitä pitkät vankkurijonot, täynnä suomalaista ruisleipää, palvattua lihaa ja kuohuvia oluttynnyreitä."

Tässä pysähtyi Stålarm ja tarkkasi hymyillen, kuinka miesten silmiin syttyi odottava hehku ja kuinka monet heistä nielivät tyhjiä nielauksia.

"Onkohan tuo totta vai aikookohan se ravita meitä pelkillä tarinoilla?" huomautti puoliääneen äskeinen palkkasoturi.

"Tässä on mies, joka todistaa sanani oikeiksi", ja Stålarmin viittauksesta astui esiin repaleihin puettu inkeriläinen talonpoika.

"Anna kuulua, mitä sinulla on tiedossasi", kehotti Stålarm ja mies alkoi tehdä selkoa, kuinka yhden päivämatkan päässä tästä Narvaan päin oli leirissä marski Klaus Fleming, joka vasta oli sotajoukon sekä suuren muonakuormaston kanssa saapunut Suomesta ja odotti nyt Virosta saapuvaa Arvid Stålarmia.

"Mutta asialla on toinenkin puolensa", lausui nyt Stålarm, "ja ennenkuin pääsemme tuosta muonakuormastosta osalliseksi, on meidän tehtävä huikea nappaus. Mutta mitä sanovat siihen teidän tyhjät vatsanne?"

"Me hajotamme vaikka kohonaisia vuoria maahan, päästäksemme ruokaan käsiksi", huusivat miehet.

"No sitten ei hätääkään ja meidän asiamme ovat kuin ovatkin paremmin kuin niiden Paatisten linnan venäläisten."

"Pyyhkäistävä tieltämme venäläinen sotajoukko, joka on kiilana tunkeutunut meidän ja Flemingin väliin, estääkseen meitä pääsemästä siunatun leivän kimppuun."

Stålarm viittasi sanantuojalle, joka kertoi omin silmin nähneensä ison venäläisen sotajoukon muutaman tunnin matkan päässä tästä Flemingin leiriä kohti.

Siinä tuokiossa oli koko sotajoukko jalkeillaan. Raivostuneet äänet huusivat:

"Vaikka pirua vastaan tässä tapauksessa", vastasivat sotamiehet. "Ei muuta kuin eteenpäin vaan!"

Hetken kuluttua alkoivat rummut päristä, päälliköt ja ratsuväki asettuivat satuloihinsa ja nälän vimmaama sotajoukko lähti liikkeelle täydessä taistelujärjestyksessä.

"Enpä olisi uskonut, että muonan puute ja nälkäkin voivat väliin näin suuria matkaan saattaa, sillä ilman sitä olisimme varmaankin paljon pienemmillä voiton toiveilla marssineet tähän taisteluun", virkkoi Stålarm rinnallaan ratsastavalle Otto Ykskylälle.

"Mutta oikeasta langasta sinä osasitkin nykiä heitä taisteluun", vastasi Ykskylän parooni.

Äskeinen palkkasoturi taasen virkkoi vieruskumppanilleen, heidän marssiessaan pölyistä tietä eteenpäin:

"Arvasinhan minä, että jotain tällaista sillä oli mielessä, kun se sieltä kaivonkannelta alkoi meille kompailla."

"Ja arvasinhan minäkin, että me olemme heti valmiit häntä seuraamaan", kehasi hänen kumppaninsa.

Taistelu ei kestänyt kauan, mutta se oli sitä raivoisampi. Kun aurinko oli painunut puiden latvojen tasalle oli venäläinen sotajoukko hajoitettu ja kokonaista kuusituhatta miestä makasi heistä kaatuneina tantereella. Heidän päällikkönsä, ruhtinas Wladimir Dolgoruki, oli joutunut vangiksi ja voittajain haltuun oli myöskin jäänyt venäläisten kuormasto, jonka kimppuun nyt Stålarmin sotamiehet kävivät nälkäisen ihmisen koko silmittömyydellä.

Tämän loistavan voittonsa saavutti Arvid Stålarm elokuussa v. 1591. Hän oli silloin neljänkymmenenkahden vuotias ja oli kokenut jo monia soturivaiheita sekä maalla että merellä. Jo vähän päälle parinkymmenen vanhana oli hän ratsumestarina ottanut osaa Venäjän sotaan, kohoten sen jälkeen aste asteelta yhä ylempiin sotilasarvoihin. Vuosi tämän Inkerissä saamansa voiton jälkeen hänet nimitettiin Narvanlinnan komentajaksi. Mutta niistä ajoin alkoivat hänelle ne vastatuulet ja pilviset säät, joista vanha Gunilla-muori Turunlinnassa oli ennustanut.

"Kaalia ja limppua! Limppua ja silavaa!" huutelivat ryssät Ivangorodin eli Jaanin linnan muureilla, ärsyttääkseen niitä suomalaisia palkkasotureita, jotka joen takana Narvan linnan muureilla käyskelivät vartioina.

"Koira syököön teidän viheliäisen kaalinne, te saapasnahkan nielijät!" huutaa rämähytti pitkäviiksinen arpipää suomalainen. "Jollei teillä ole sen parempaa suuhun pantavaa, niin tulkaa tänne, täällä saatte mahanne täyteen häränpaistia ja hernerokkaa ja kurkkunne saatte viruttaa ruskealla oluella."

"Mitä, vieläkö teillä on jälellä sitä homehtunutta leipää ja niitä mädäntyneitä sillejä?"

"Suus kiinni, koirankuonolainen, ja muista, että sinua odottaa illalliseksi vanhoista satulavöistä keitetty liemi."

Vuotta aikaisemmin kuin Stålarm tuli Narvan linnan isännäksi oli vieressä oleva Jaaninlinna pakkosovinnon kautta joutunut venäläisille. Milloin ammunta ja muut sotatoimet aselevon tai muiden seikkojen takia olivat seisauksissa, silloin kuluttivat sotilaat kummallakin puolen aikaansa härnäilemällä ja haukuskelemalla toisiaan joen yli. Se kuvasi pienoiskoossa koko tätä Juhana kuninkaan pitkällistä ja tuhoisata venäläissotaa. Vuorotellen tehtiin kummaltakin puolen laajoja hävitysretkiä toistensa alueille, sitten oltiin uupuneina joitakin aikoja alallaan ja sillä aikaa vaihtelivat molemmat hallitsijat, Juhana kolmas ja Iivana Julma, sapekkaita haukkuma- ja sinuttelukirjeitä.

"Hitostako nuo koirat tuolla toisella puolen tietävät, että meillä on syötävänä homehtunut leipä ja mädäntyneet sillit?" murahti pitkäviiksinen suomalainen toverilleen.

"Kysyä sitä", vastasi toinen, "kun meiltä miltei joka yö lähtee miehiä karkuun. Ja mitä siihen homehtuneeseen leipään sekä silleihin tulee, niin kuulinpa kuiskeita, että sitäkään herkkua ei ole enää moneksi päivää jälellä."

"Ja palkkamme on kohta puolelta vuodelta saamatta. Saatana, jollei tästä pian tule loppua, niin tuonne kaalikeiton ja limpun ääreen tästä minäkin livistän, sen totta jukolisti teenkin, ennenkuin rupean niiden Paatisten ryssäin tavalla järsimään vanhoilla saappailla höystettyjä heiniä."

Kun pitkäviiksinen tovereineen palasi vartiovuoroltaan, tapasi hän linnanpihalla miltei koko varusväen hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Sotilaat olivat saaneet kuulla, että se viheliäinen muona, jolla heitä oli viime viikot ruokittu, oli loppumaisillaan. Turhaan kokivat saapuvilla olevat alemmat päälliköt saada heitä tyyntymään lupauksilla pian saapuvista muona- ja rahalähetyksistä. Nälistyneet ja ärtyneet miehet huusivat kiroillen, että heitä oli jo tarpeeksi asti syötetty tyhjillä lupauksilla. He uhkasivat huomispäivänä jättää joka sorkka linnan, ellei heille siihen mennessä maksettaisi saamatta olevia palkkoja sekä hankittaisi parempaa muonaa. Ja siten hetken huudettuaan ja meluttuaan ryhtyivät he keskuudestaan valitsemaan miehiä, joiden piti mennä esittämään linnankomentajalle nämä heidän vaatimuksensa.

Tällä kertaa istui komentaja paksuseinäisessä tornikammiossa, jonne ei pihalta kaikuva melu päässyt tunkeutumaan. Hän istui laajan kirjoituspöydän ääressä ja sinetöitsi parhaillaan kolmea kirjettä. Suuren uunin lähellä toisella puolen pöytää istuivat hänen veljensä Akseli sekä tämän ikätoveri Klaus Boije, jotka palvelivat linnassa Stålarmin alapäällikköinä.

"Kolmas toden tekee, sanotaan, ja tässä on nyt lähdössä kolmannen kerran kolme kirjettä kolmelle eri henkilölle, siis kolmikertainen kolmen luku", alkoi Stålarm. "Kolme kertaa kolme on yhdeksän, ja niin monella naulallahan meidän Herramme, joka on yksi jäsen kolmiyhteydessä, kiinnitettiin ristinpuuhun. Meillä on siis kaikki syyt odottaa mitä suosituimpia tuloksia avunhuudoistamme. Jos vanha kolmiluku pitää paikkansa, niin me saamme apuvaroja oikein koron kanssa ja silloin nämä paastopäivät ovat lopussa."

"Luulenpa, että nälkä on tehnyt sinut taikauskoiseksi", huomautti nuorempi veli. "Mutta oletko laatinut kirjeesi kyllin tepsivään muotoon?"

"Niinpä luulisin. Kas tässä ensimäisessä, joka on osotettu Noki-Klaulle — sillä nimellähän talonpojat siellä kotona häntä hemmottelevat — kerron minä, että meillä parin päivän perästä on syötävänä saapasnahka ja satularemmit ja ellei tänne toimiteta pikaista apua, tahdon minä mieluummin elää susilaumassa kuin olla nälästä kiukkuisen ja kapinallisen linnan väen päällikkönä. Tässä toisessa taas, joka menee herttualle Ruotsiin, minä kuvailen hätäämme yhtä synkeäksi sekä samalla nurisen, ettei Fleming Suomesta ole toimittanut meille minkäänlaista apua. Ja kolmannessa, joka on kirjoitettu hänen korkeasti katoliselle majesteetilleen Puolaan, minä jatkan nurinaa siitä, ettei meidän herttua Ruotsissa ole välittänyt mitään meidän auttamisestamme. Tämä minun nurinani se on, hyvät herrat, johon minä kaiken toivoni perustan."

"Mutta jospa he joskus lukisivat toisilleen nuo kirjeesi, niin saisitpa totisesti laittaa kaulaluusi valmiiksi", huomautti hänen veljensä.

"Sitä he eivät tässä elämässä tee, sillä siksi suuri juopa on heidän välilleen asetettu, ja toisessa elämässä taas heillä itsekullakin lienee siksi paljon tilitettävää, etteivät he jouda muistelemaan erään piskuisen herra Arvidin kirjeitä."

"Mutta entäpä joku jälkeentulevaisistamme saisi käsiinsä nuo kaikki kolme kirjettä, niin kyllä maar hän pudistaisi päätään ja arvelisi, että olipa siinä kiero mies."

"Kun vatsamme on pintehissä, niin emmepä jouda juuri jälkimaailman arveluita ottamaan laskuihimme. Ja tämä oli kaiketikin paras keino saada heidät liikkeelle, sillä paljon mieluisampaa heille on saattaa harmia toisilleen kuin muistaa meitä poloisia täällä maailman nurkkapielessä. Nyt sinun on toimitettava nämä kiiruimmiten matkalle ja sitten meillä ei ole muuta tehtävää kuin viskata sääremme seinälle ja odottaa avuntuloa."

Stålarm ojensi kirjeet veljelleen. Samassa kuului kolinaa oven takaa ja sisään astui viisi palkkasoturia, joista jokainen edusti eri kansallisuutta. Stålarm kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta ennenkuin miehet ennättivät suutaan avata, alkoi hän hymyillä ja virkkoi:

"Minä arvaan, että te tulette pyytämään eroa palveluksestanne. Sen te saattekin kahden viikon perästä, sillä silloin saapuu tänne apuväkeä, muonaa ja rahaa. Ja koska teillä on monen kuun palkka saamatta, niin tahdonpa tehdä jotakin siinä suhteessa, että tulisitte vielä nämä kaksi viikkoa toimeen."

Hän poistui kiiruusti huoneesta ja sotamiehet alkoivat hämillään kuiskailla keskenään.

"Kas tässä", virkkoi Stålarm palattuaan ja viittasi leveään tarjottimeen, jonka hänen perässään tullut palvelija laski pöydälle. "Tässä ovat kaikki minun pöytähopeani ja muut kalleuteni. Niitä katselemalla minä viime aikoma olen ravinnut itseäni, mutta nyt luovutan minä ne teille. Viekää ne kaupunkiin, vaihettakaa rahaksi ja jakakaa rahat keskenänne. Sillä te tulette kaksi viikkoa hyvin toimeen. Kas niin, menkää nyt toverienne luokse ja onneksenne olkoon."

Hän työnsi tarjottimen etumaisen miehen syliin ja avasi oven.
Neuvottomina ja mutisten poistuivat sotilaat.

"Sic transit gloria mundi", virkahti Stålarm ja istahti pöydän viereen. "Siellä menevät nyt kilisten ja kalisten minun aarteeni ja tämän jälkeen me saamme syödä tyhjää tinavadeista. Mutta käyhän se laatuun sekin, luulen ma."

Hänen silmistään vilkkui ainainen hymy ja toiset katsoivat häneen ihmeissään.

"Mutta entäpä kahden viikon kuluttua kaikki onkin ennallaan ja nuo samat miehet ilmestyvät jälleen tuohon oven suuhun, mitä sinä silloin heille tarjoat odottajaisiksi?" kysyi hänen veljensä.

"No vaikkapa esimerkiksi pääni, ja elleivät siihen tyydy, lähtekööt, sitten herran nimeen matkoihinsa. Minä itse pudistan myös Narvan tomut jaloistani ja lähden Warsovaan tekemään herralleni kuninkaalle tiliä toimistani."

Stålarm sai kun saikin hyvissä ajoin apua ja vaikka nuo avunlähetykset aina olivatkin puolinaiset ja riittämättömät, voitiin Narvanlinnassa, kiitos päällikön liukkauden ja keinokkuuden, jotenkuten elää kihnutella päivästä toiseen. Puutetta ja sotaväen kinasteluja jatkui edelleenkin, mutta aina tiesi niistä Stålarm joustavuudellaan selviytyä.

Rauha Venäjän kanssa oli tehty Täyssinässä v. 1595, mutta se ei suurestikaan lieventänyt Stålarmin ja hänen linnaväkensä asemaa niinkauan kuin rauhanehtoja ei Ruotsin puolelta täytetty luovuttamalla Käkisalmen linnaa läänineen takaisin venäläisille. Kun Stålarm odotukseen kyllästyneenä vihdoin kevättalvella 1597 lähti itse Suomeen, jouduttaakseen Käkisalmen luovuttamista, kohtasi häntä Viipurissa sanoma Klaus Flemingin kuolemasta. Turkuun rientäessään tapasi hän siellä Suomen aateliston neuvottelemassa asiain tilasta. He eivät laskeneet Stålarmia enää takaisin Narvaan, vaan pyysivät häntä asettumaan marski-vainajan tilalle johtamaan Suomen asioita. Niin oli myöskin kuninkaan tahto, sillä myöhemmin kesällä saapui häneltä kirjelmä, jolla Stålarm määrättiin Suomen käskynhaltiaksi ja ylimmäksi sotapäälliköksi.

"Nyt alkoi siis se aika, jolloin minun on korjattava karvaita hedelmiä toisen miehen kylvöstä", virkkoi Stålarm tämän määräyksen saatuaan. "Mutta eipä minua ole Narvassa juuri makean leivän päiville totutettu."

Oli sydänyö syyskuun yhdeksättä päivää vasten vuonna 1599. Turunlinna, jonka muureilla pitkin päivää olivat tykit jyrähdelleet, lepäsi äänetönnä pimeän peitossa. Uuden linnan pihaa valaisivat kuitenkin useat lyhdyt ja siellä paukkuivat vasarat sekä kitisivät sahat, kun sotilaat rakensivat puisia varustuksia siltä varalta, että herttuan väen onnistuisi tunkeutua linnan etuvarustusten läpi. Pihan reunasta kohosi vanhan linnan pääty jylhänä ja pimeänä, lukuunottamatta yhtä tornihuoneen ikkunaa, josta pilkotti tuli.

Mainitussa huoneessa olivat koolla Arvid Stålarm, marski-vainajan poika, Juhana Fleming, skotlantilaisten palkkasoturien päällikkö William Rutwen, sekä joukko muita päälliköitä. Stålarm istui pöydän ääressä ja kiidätti kuumeisella kiireellä hanhenkynää leveällä paperiarkilla. Toiset keskustelivat kuiskaamalla.

"Amen!" virkkoi Stålarm ja laski kynän kädestään. "Kuulkaahan nyt tätä viimeistä avunhuutoamme."

Hän luki kuningas Sigismundille osotetun kirjeen, jossa tehtiin selkoa heidän tukalasta asemastaan ja luvattiin, jos Viipurista käsin odotettu apujoukko piammiten saapuisi, puolustaa linnaa, kunnes hänen majesteettinsa suuremmilla voimilla ehtisi heidän avukseen. Kun kaikki olivat hyväksyneet kirjeen, kirjoittivat he toinen toisensa jälkeen nimensä sen alle.

"Silloin me räjähytämme linnan ilmaan, kuten olemme päättäneet", täydensi nuori Fleming Stålarmin lauseen.

Kaikkien kasvoilla näkyi synkkä päättäväisyys. Tällöin kuului oven takaa arka koputus. Stålarmin käskystä astui sisään jalkamiesosaston päällikkö Sipi Sipinpoika, kasvoillaan hätääntynyt ilme. Hänen kintereillään seurasi kalpea ja nääntyneen näköinen huovi.

"Akseli Kurjen ratsupalvelija!" huudahti Stålarm. "Kuinka sinä tänne olet päässyt ja minkälaisia sanomia sinä tuot?"

Ratsumies kertoi, kuinka herttua toista viikkoa sitten oli Marttilassa voittanut ja hajoittanut Akseli Kurjen johtaman suomalaisten pääjoukon. Itse Kurki oli paennut Viipuria kohti ja hän, palvelija oli monien yritysten jälkeen onnistunut piirittäjäin läpi hiipimään tänne linnaan.

"Kurjen häviö Marttilassa oli siis sittenkin totta", lausui Stålarm synkästi ja kaikkiin heihin näkyi tieto vaikuttavan herpaisevasti.

"Entäs apujoukko, eikö sinulla sen saapumisesta ole mitään tietoa?" kysyi Stålarm hetken kuluttua.

"Sellaisesta minä en ole mitään kuullut", vastasi huovi, "ja jos se olisikin tulossa, niin ei se voisi tänne päästä, sillä herttua on sotaväellään tukkinut kaikki Viipuriin johtavat tiet."

Seurasi painostava äänettömyys. Yhtäkkiä kohotti Stålarm päänsä ja sanoi Sipi Sipinpoikaan kääntyen:

"Ovatko työt linnanpihalla päättyneet vai miksi moukaroiminen ja sahaaminen on yhtäkkiä laannut."

Puhuteltu riensi ulos ja kun hän jälleen ilmestyi ovensuuhun, oli hänen kasvoillaan askeistakin hätääntyneempi ilme.

"Sotamiehistä on osa karannut piirittäjäin puolelle ja toiset ovat työnsä jättäen kokoontuneet neuvottelemaan", ilmoitti hän. "Päällikköjen käskyistä eivät he ole millänsäkään."

Stålarm nousi seisomaan ja alkoi vihellellä. Hän otti kuninkaalle aiotun kirjeen ja punnittuaan sitä hetken kädessään kysyi Juhana Flemingiltä:

"Eikö teistäkin rex crastinus ole sattuva nimitys kuningas Sigismundille? Kuningas huomispäivä eli huomispäivän kuningas, sillä hän myöhästyy aina ja joka paikasta. Meitä poloisia, jotka olemme niin uskollisesti palvelleet sellaista etanamajesteettiä!"

Flemingin hienopiirteisille ja kalpeille kasvoille levisi heleä puna ja hän oli antamaisillaan kiivaan vastauksen, mutta Stålarmin silmiin ilmestynyt synkkä tuli, jota niissä ei oltu ennen nähty, pidätti häntä. Mitään puhumatta repi Stålarm kirjeen pieniksi palaisiksi, minkä jälkeen hän rauhallisesti lausui:

"Hyvät herrat, käykää levolle, sillä muuta tekemistä meillä ei tässä enää ole. Minä itse menen alas puhuttelemaan sotamiehiä."

Saatuaan miehiltä lupauksen pysyä uskollisesti asemillaan huomiseen saakka, palasi Stålarm huoneeseensa ja vietti koko loppuyön kävelemällä edestakaisin lattialla. Kun hän päivän valjetessa tuli ulos vilvotellakseen raskasta päätään, osui hänen katseensa ensimäisenä Salomon Illen mestattuun päähän, joka näkyi seipään nenässä Korpolaisvuorella. Samassa paikassa oli kuusi muuta päätä. Ne olivat Kastelholmassa aikaisemmin vangiksi joutuneita päälliköitä, jotka amiraali Scheel muutamia päiviä sitten oli herttuan käskystä mestauttanut ja asettanut päät tuonne vuorenlaelle linnalaisten pelotteeksi.

"Kas siinä viittaus, mikä palkka meitä poloisia odottaa uskollisuudestamme kuningasta kohtaan", virkkoi Stålarm itsekseen.

Kun linnan puolustamista ei käynyt enää ajatteleminen, ryhdyttiin samana päivänä keskusteluihin piirittäjäin kanssa. Tuloksena oli, että linnan puolustajat toista viikkoa kestäneen aselevon jälkeen antautuivat herttuan armoille.

Seuraavan maaliskuun 20:tena päivänä astui Lindköpingin linnanportista ulos surullinen saattue. Sen muodostivat joukko ruotsalaisia valtaneuvoksia, jotka Sigismund Stångjoen tappelun jälkeen oli jättänyt uhriksi Kaarlo-herttuan vihalle, sekä suomalaiset Arvid Stålarm ja Akseli Kurki. Tiheän piikkimetsän saartamana kulkivat he kohti kaupungin toria, jossa heitä odotti punapukuinen pyöveli apureineen ja leveäteräisine miekkoineen. Saattuetta seurasivat valtakunnan säädyt, jotka herttuan painostuksesta paria päivää aikaisemmin olivat tuominneet edellämainitut herrat kuolemaan. Kun mitkään esirukoukset ja kyyneleet eivät olleet saaneet herttuata taivutetuksi antamaan armon käydä oikeuden asemesta, piti tuomio tänään pantaman täytäntöön.

Tämä oli jo neljäs kerta, kun Stålarm sai keihäsmetsän keskellä astua mestauspaikalle. Ensi kerran oli hänet tuomittu kuolemaan Turussa linnan antauduttua. Hän oli silloin herttuan eteen polvistuen pyytänyt, että herttua tyytyisi yksinomaan hänen päähänsä, sillä toiset Suomen herrat olivat ainoastaan noudattaneet hänen, ylimmän päällikön, käskyjä. Tästä huolimatta oli heidät kaikki tuomittu kuolemaan ja telotettu — paitsi Stålarmia ja Kurkea, jotka oli vankeina kuletettu Ruotsiin enempiä tutkimuksia varten. Kahdesti heidät oli sitten Tukholmassa viety mestauslavalle, mutta kummallakin kerralla olivat he niine hyvineen saaneet palata takaisin vankilaan. Jälkimäisellä kerralla oli Stålarmin vanha iloisuus odottamatta pulpahtanut esiin. Nähdessään kaikissa ikkunoissa katsomaan kerääntyneitä naisia, oli hän ottanut hatun päästään ja sirosti kumarrellen lausunut: "Minä olen aina etsinyt naisväen suosiota. Jos te nyt esirukouksillanne hänen ruhtinaallisen armonsa edessä voisitte minut pelastaa tästä pälkähästä, niin olisin minä ikäni kaiken teidän nöyrin palvelijanne."

Mutta saattue saapui pienen kaupungin torille, joka oli ääriään myöten täynnä katsojia. Rukoiltuaan, veisattuaan ja hyvästeltyään onnettomuustoverinsa polvistui maahan levitetylle punaiselle vaatteelle ensimäisenä vanhin valtaneuvoksista, Gustaf Banér. Kerrotaan, että kun hänen päänsä putosi, teki hänen ruumiinsa liikkeen ikäänkuin tahtoen kavahtaa vielä kerran seisoalleen. Kun neljäs valtaneuvoksista, komea ja uljas Tuure Bjelke, joka ilman pienintäkään pelonvärettä kasvoissaan tai äänessään piti kauas kaikuvan puheen omansa ja toveriensa syyttömyyden puolesta, oli päätönnä vaipunut punaiselle matolle, oli Arvid Stålarmin vuoro astua esiin. Mutta kun hän vuorostaan varustausi puhetta pitämään, astui herttuan kirjuri Erik Göransson esiin ja luki herttualta juuri saapuneen kirjelmän, jossa Stålarmille ja Kurjelle luvattiin armahdus, jos säädyt siihen suostuvat. Silloin huusi ympärillä seisova kansanjoukko: "On jo kylliksi verta, kylliksi verta! Armoa! Armoa!" Stålarm otti hatun päästään ja kumarrellen joka puolelle kiitti kansanjoukkoa. Sitten pisti hän kätensä taskuun ja ojentaen pyövelille kymmenen taaleria lausui:

"Kas tässä ystäväni, pieni korvaus siitä ansion vähennyksestä, mikä sinua kohtasi, kun et saanut minun päätäni listiä."

Astellessaan suomalaisen kohtalotoverinsa kanssa vartiain keskellä takaisin linnaan, tähysti Stålarm kohti keväisiä pilviä ja puhkesi yhtäkkiä surumielisen iloisesti sanomaan:

"Siellä mahtavat nyt herrat valtaneuvos-vainajat ihmetellä, että minnekä se Stålarm jäi, kun ei tullutkaan meidän perässämme taivaaseen."

Kaksi vuotta vielä vankeudessa istuttuaan pääsivät Stålarm ja Kurki Suomen aateliston esirukousten johdosta vihdoin vapaaksi ja edellinen sai Itä-Suomen laamannin viran. Mutta kun hän vähän sen jälkeen toimi sotapäällikkönä Liivinmaalla, joutui hän erään onnettoman taistelun takia uudestaan herttuan vihoihin ja kuljetettiin vankina Tukholmaan, jossa hänet nyt viidennen kerran tuomittiin kuolemaan. Tällöin pyysi Stålarm, ettei häntä, vanhaa soturia telotettaisi, vaan annettaisiin sotaväenosaston hänet ampua ja että hänen ruumiinsa pääsisi silpomatta hautaan. Niinikään pyysi hän, ettei hänen omaisuuttaan anastettaisi kruunulle, vaan että se käytettäisiin hänen velkojensa maksamiseen. Kuolemantuomiota ei kuitenkaan pantu tälläkään kertaa toimeen, vaan muutettiin se elinkautiseksi vankeudeksi.

Kokonaista kuusitoista vuotta sai hän sitten virua Gripsholman linnassa — samassa, jossa onneton Eerik-kuningaskin oli vankina istunut. Elämä kulki edelleen, maailman tapaukset seurasivat toisiaan, ankara Kaarlo-kuningas muutti manan majoille ja hänen poikansa Kustaa Adolf hankki sotapäällikön taitonsa niillä samoilla kentillä, joilla Arvid Stålarm nuoruusvuosinaan oli iloisena ja riehakkana miekkaansa heiluttanut — mutta yhä virui Stålarm yksinäisenä ja unhotettuna Gripsholman muurien sisällä. Vasta seitsenkymmenvuotiaana harmaapäänä tuo lahjakas ja iloinen ylimys, joka polveutui Tavastien ikivanhasta ja supisuomalaisesta suvusta, pääsi ikuiseen lepoon. Kuten monen muunkin kuuluisan suomalaisen, sai Ruotsinmaa kunnian kätkeä poveensa Stålarminkin maalliset jäännökset. 28 p. toukok. 1620 haudattiin hänen ruumiinsa Keruban kirkkoon.

TALONPOIKAINEN RATSUMESTARI.

TUOMAS TEPPOINEN.

"— — Ja että Teidän kunink. majesteettinne saisi paremman käsityksen siitä, missä tämä minun seurakuntani sijaitsee, niin mainitsen, että se on siellä, missä Tuomas Teppoinen asuu."

Moniksi vuosiksi oli ympäri valtakunnan riittänyt ihmisille ilonaihetta siitä, kuinka moskovalaisten tsaari oli aikoinaan kosinut nykyistä kuningatar Katariinaa ja kuinka Puolan röyhkeät herrat olivat hänelle kosiomiesten mukana lähettäneet silkkiin ja samettiin pyntätyn vanhan valkoisen tammakopukan. Mutta tämä hupaisa juttu uhkasi nyt vuosien kuluttua kasvattaa kovin karvaita hedelmiä.

Tiedettiin, että oikullinen, juonikas ja raivopäinen Iivana-tsaari, jota hänen alamaisensa olivat selän takana alkaneet nimitellä Julmaksi, oli pyytänyt Eerik kuningasta lähettämään Katariinan hänelle, mutta kuinka tästä ei tullut mitään Eerikin jouduttua valtaistuimelta tyrmään. Kun hänen sijaansa oli noussut Juhana-veli, purki Iivana kuohuilevan ja porehtivan sydämensä koko silmittömän vihan tätä entistä ja onnellisempaa kilpakosijaansa kohtaan. Heidän välillään kehittyi haukkumakirjevaihto, joka hakee vertaistaan sinuttelutaidossa. Kas tällaisen sapiskan lähetti kerrankin Iivana, kaikkien oikeauskoisten moskovalaisten oikeauskoinen tsaari Ruotsin kuninkaalle Juhanalle: "Ja se on totinen tosi, että sinä olet musikan sukua. Sano meille, kenen poika sinun isäsi Kustaa oli ja mikä oli isoisäsi nimi ja missä hän hallitsi. — Kun meidän kauppiaamme isäsi aikana toivat talia ja vahaa, otti isäsi nahkakintaat käsiinsä ja koetteli itse ja tutki talia ja vahaa niinkuin kauppapalvelija." Juhana-kuningas oli kauan ollut piittaamatta näistä itäisen naapurinsa sapenpurkauksista, mutta nyt loppui häneltäkin kärsivällisyys, hän tarttui hanhensulkaan ja kirjoitti vastaukseksi: "Olemme saaneet sinun kirjotuksesi ja siitä nyt niinkuin ennenkin huomanneet meitä vastaan osottamaasi järjetöntä, talonpoikaismaista kopeutta, valhetta ja ylenkatsetta. Ellemme olisi kuulleet sinun isäsi olleen Venäjän suuriruhtinaan, olisi meillä ollut täysi syy kirjeestäsi päättää, että joku munkki tai talonpoikaisrenki olisi ollut sinulle isänä, koska kirjotat niin häpeämättömästi niinkuin olisit kasvanut moukkain tai muun irtolaisjoukkion parissa, jolla ei mitään kunniata ole — — —."

Tällaisesta sananvaihdosta johduttiin luonnollisesti vastaaviin tekoihin. Syttyi sota, jonka vaiheista on vaikea muodostaa itselleen selvää käsitystä, siksi sekava se on ja täynnä molemminpuolisia julmia hävitysretkiä. Ensi kerran kohtasivat Suomea tämän järjettömän ja tuhoisan sodan laineet kevättalvella 1571. Silloin hyökkäsivät tsaarin laumat Tallinnasta jään yli Suomen puolelle ja riehuivat ryöstäen, murhaten ja polttaen Helsingistä aina Rajajokeen saakka. He menivät sen tiensä kuin rajuilma, mutta takaisin saattoivat he tulla milloin hyvänsä ja siksi täytyi Suomessa olla alati varuillaan.

Nämä ajan tapaukset olivat yksinomaisena keskustelunaiheena sillä kirkkorahvaalla, joka pyhäinmiesten päivän aamuna oli salojensa kätköistä hiipinyt Muolan pitäjän kirkkotarhaan. Kaikki miehet olivat aseilla varustetut ja huolestuneina kyselivät he toisiltaan, oliko nähty vihollisia ja kuuluiko mitään idästä päin. Joukon keskuksena oli roteva ja hartiakas mies, iältään jonkun verran yli kolmenkymmenen vuoden, aseenaan jousi ja raskas tappara. Hänen terävien harmaiden silmiensä ilme oli luja ja hänen koko olemuksessaan ilmeni sellainen rauhallisuus, varmuus ja voimantunto, että joukko ikäänkuin vaistomaisesti ryhmittyi hänen ympärilleen, tuntien hänen läheisyydessään olonsa turvallisemmaksi.

"Mitä uutta, Teppoinen?" kysyi tuolta hartevalta mieheltä kirkkoherra matkallaan miesjoukon ohitse sakaristoon. "Joko talosi on noussut raunioistaan?"

"Kyllä tavallaan", vastasi puhuteltu, pyyhkien härmää mahtavista viiksistään. "Mutta pirttini ja omettani eivät seiso entisellä paikallaan Punnusjärven äyräällä, vaan kaukana salolla, josta niitä ei vainolainen hevillä löydä. Sinnepä minulla oli aikomus kutsua kirkkoherraakin kun vainovalkeat taas leimahtavat palamaan."

"Hm, kiitoksia vain kutsusta. Mahtaneeko sitten vihollinen vielä uudelleen karata maahamme?"

"Varmastikin karkaa, ellei täältä päin ehätetä edelle ja korvenneta sitä omassa pesässään."

"Mitäpä auttanee sekään muuta kuin synnyttää uuden kostoretken. Niin, niin, surkeat nyt on ajat ja siellähän, herra paratkoon, viruu piispammekin vielä niiden julmurien vankeudessa. Jumala meitä vaivaisia auttakoon!"

Kirkkoherra jatkoi matkaansa sakaristoon. Pian sen jälkeen kutsui yhteensoitto miesjoukonkin herranhuoneeseen. Aseensa jättivät kaikki porstuaan ja vartioina seisoi kellotapulin luukuilla pari miestä, antaen katseidensa valppaasti kierrellä ympäri syksyharmaan aution tienoon, yksinäisten lumihiutaleiden liipotellessa alas painuneelta taivaalta…

Mutta pitkälle ei ollut jumalanpalvelus ehtinyt vielä kehittyä, kun molemmat vartiat hätkähtäen hyökkäsivät luukkujen äärestä, tarttuivat kellojen siimaan ja alkoivat riuhtoa ilman mitään tahtia. Paikalla sammuivat kirkossa virren sävelet, pappi pudotti kirjansa ja kaikki syöksyivät ulos.

Puolen virstan päässä nähtiin tiheän keihäsmetsän lähenevän hiljalleen kirkonmäkeä, häviten välistä viidakon tai metsäsaarelmain suojaan. Miehet tempasivat aseensa porstuasta ja valmistuivat hajaantumaan metsien kätköön.

"Mitä, aiotteko turvautua jäniksen passiin, ennenkuin olette edes selvillä, mitä laatua väkeä tulijat ovat?" huusi Teppoinen pilkallisesti. "Nuohan tulevat Viipurista päin ja saattavat olla meikäläisiä. Vartokaamme siis tässä kirkkotarhassa ja jos he ovat vihollisia, niin tuon kiviaidan suojassa kykenemme hyvin tekemään heille vastarintaa."

Teppoisen levollisuus tarttui miehiinkin ja he jäivät kirkkotarhaan vartomaan tulijoita.

"Ho, hoi, miehet, miksi teillä on aseet käsissänne kuin odottaisitte moskovalaista?" huusi sotamiesten päällikkö kiviaidan taakse päästyään. "Onko niistä kuultu mitään täällä rajan puolella?"

"Ei ole kuultu", vastasi Teppoinen, joka tunsi kysyjän Viipurinlinnan päälliköksi, Antti Niilonpojaksi. "Mutta varuillaanpa saa tällaisina aikoina olla joka hetki."

Uteliaana kerääntyi pelostaan vapautunut kirkkorahvas sotamiesten ympärille ja alkoi vilkkaasti udella kuulumisia. "Emme tiedä niin mitään", puheli herra Antti Niilonpoika, "vaan tulimme tänne vartavasten tietoja saadaksemme. Kuulin, että täällä löytyisi joitakin rohkeita miehiä, jotka osaavat venättä. Sellaisilla olisi nyt tilaisuus päästä kuninkaan palkkoihin, jos heillä on halua ja rohkeutta lähteä vihollismaahan urkkimaan ja ottamaan selkoa heidän puuhistaan. Mutta miehen, joka sellaiseen toimeen ryhtyy, pitää olla rohkean kuin jalopeura, liukkaan kuin ankerias ja päävärkkinsä puolesta terävän kuin partaveitsen. Ja lisäksi pitää hänen, kuten sanottu, osata vihollisen kieltä sekä tuntea kaikki tiet ja sokkelot näillä rajaseuduilla. luuletteko joukostanne löytyvän sellaista urosta?"

"Jos kukaan täällä siihen toimeen pystyy, niin tuossa on mies", sanoi kirkkoherra osottaen Teppoista, joka loi katseensa alas ja näytti hieman vaivautuneelta, kun kaikkien silmät suuntausivat häneen.

"Hm, ainakin mitä ulkopuoleen tulee, on hän mieluiseni", sanoi Antti
Niilonpoika. "Mutta osaatko venättä?"

"Melkein yhtä hyvin kuin omaa äidinkieltäni, sillä viisi vuotta olen elänyt Venäjänmaan sydämessä", vastasi Teppoinen.

"Sehän joltakin kuuluu. Mutta kuinka jouduit niin kauan moskovalaisten parissa oleskelemaan?"

"Kun venäläiset viisitoista vuotta sitten palasivat Viipuria piirittämästä, veivät he minut monen muun meikäläisen kanssa vankeuteen kauas Novgorodin taakse", kertoi Teppoinen. "Minä olin silloin viisitoistavuotias nalliainen. Kun olin puolikymmentä vuotta raatanut heidän luonaan ja saavuttanut sillä välin nykyisen mittani, sanoin eräänä päivänä, kun työnjohtaja aikoi ruveta minua kurittamaan, että tämä saa jo riittää, minusta ei tule orjaa tekemälläkään. Ja niinpä löin minä työnjohtajan kuoliaaksi, kolkkasinpa vielä hänen herransakin, rikkaan pajarin sekä joukon orjia, jotka olin saanut kimppuuni, ja lähdin suinpäin karkuun. Monen mutkan ja juonen kautta pääsin viimein tänne kotiseudulleni, jossa siitä pitäin olen elänyt rauhan miehenä. Mutta moskovalaista kohtaan minussa kytee sammumaton viha ja jos luulette minun siihen kykenevän, niin olen valmis kuninkaan palvelukseen."

"Näen ja kuulen, että sinä olet tiedustelijaksemme kuin luotu", vastasi Antti Niilonpoika. "Mutta miten aiot menetellä, voidaksesi kunnialla liikkua vihollismaassa?"

"Siis päätetty", sanoi Antti Niilonpoika, ojentaen kätensä Tuomas Teppoiselle. "Tästä hetkestä sinä olet kuninkaan palveluksessa ja ensimäisen palkkaeräsi saat nostaa Viipurista heti kun palaat retkeltäsi."

Kun Antti Niilonpoika oli antanut hänelle vielä erinäisiä matkaohjeita, lähti Teppoinen taivaltamaan kotiinsa Valkiamatkan kylän saloille, valmistautuakseen vaaralliselle retkelleen.

"Uljas mies", sanoi Antti Niilonpoika seuraten silmillään hänen kulkuaan. "Hänestä tulee meillä olemaan vielä paljon hyötyä."

"Voi surkeutta, voi!" uikutti valkohapsinen vanhus, maaten pitkänään sohjuksi tallatulla lumella, päässään ammottava, verta vuotava piilukeihään haava. "Voi kuitenkin, ettei ajoissa muutettu salolle asumaan."

Kinoksella vaarin ympärillä makasi verissään joukko muitakin kyläläisiä, enimmäkseen vanhuksia, vaimoja ja lapsia. Toiset heistä olivat jo henkensä heittäneet, toiset valittivat vielä henkitoreissaan. Räiskyen ja hulmuten paloi heidän ympärillään puolikymmentä pirttiä ulkohuoneineen. Savun ja liekkien keskellä hääri joukko rajantakaisia rappareita, kantaen pirteistä ja aitoista viimeisiä saaliiksi kelpaavia tavaroita. Rekien luona seisoi joukko nuoriin sidottuja naisia, keskenkasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka vihollinen oli katsonut niinikään saaliin arvoisiksi. Kauhusta typertyneinä tuijottivat he ympärilleen, kykenemättä edes valitushuudoilla tuskaansa lievittämään. Nauraen, kiroillen ja suuriäänisesti pajattaen häärivät heidän ympärillään viholliset, sulloen saalista rekiinsä ja sytytellen niitä huoneita, joihin eivät liekit olleet vielä ulottuneet.

Kuin raju tuulispää tai kuin varas yöllä oli vihollinen yllättänyt pienen Himalan kylän asukkaat, jotka paksujen kinosten keskellä viettivät sydäntalven torkkuvaa elämää metsäisellä Punnusjärven niemellä. Tosin oli kuultu, että Teppolan Tuomas, joka kuninkaan palkkaamana miehenä oli liikkunut kaukana vihollismaassa, oli joulun tienoissa palattuaan tuonut sen tiedon, että moskovalaiset puuhasivat talveksi suurta hävitysretkeä Suomeen. Mutta eihän täällä vähäisessä syrjäsopukassa arvattu niin varuillaan olla, kun viime kerrallakin oli kokonaan säästytty vihollisen huomiolta.

Tämä Himalaan tuiskahtanut joukkue oli vain pieni partiokunta suuresta venäläisarmeijasta, joko vuoden alussa oli samonnut rajan yli, levittäen hävitystä ja kuolemaa aina Olavinlinnan tienoille saakka. Tästä tulossa olevasta retkestä oli Teppoinen kyllä saanut tarkat tiedot ja tuonut ne hyvissä ajoin sotapäällystölle Viipuriin. Mutta siitä huolimatta oli vihollinen saanut miltei vastarintaa kohtaamatta suorittaa hävitystyönsä. Suomessa oli kyllä koottuna melkoinen sotavoima, jonka ylimmäksi päälliköksi kuningas oli ajattelemattomuudessaan pannut nuoren ruotsalaisen ylimyksen, Kustaa Banérin. Tämänpä oloja tuntemattoman herran saamattomuuden takia saivat moskovalaiset rauhassa panna hävitysretkensä toimeen.

Mutta Tuomas Teppoinen ei ollut ristissä käsin jäänyt odottamaan tulossa olevaa hävitystä. Hän oli kerännyt ympärilleen joukon rohkeita miehiä ja alapäällikköinään veljensä Matti sekä orpanansa Pietari Teppoinen oli hän siitä hetkestä pitäen kuin venäläistulva levisi rajan yli, ollut yhtä mittaa liikkeellä suojellen kotitienootaan ja tuhoten pienempiä vihollisen osakuntia. Hänen rohkeata sissijoukkoaan muistaen vaikeroitsi lumelle sortunut vaari:

"Voi ettei pitänyt edes Teppoisten sattua paikalle. Niin ne riehuvat kuin paholaiset, kaiken riistävät, kaikki murhaavat, Herra heidät kostakoon!"

Hän oli puhunut silmät ummessa, mutta sitten avasi hän ne yhtäkkiä ja koetti nousta kyynärpäänsä varaan, sillä hänen korviinsa oli tunkeutunut raivoisia huutoja ja ikäänkuin äkkiä virinnyt tappelun meteli. Hän näki sulkanuolien viuhahtelevan ilmassa eikä käsittänyt mistä ne tulivat. Mutta kiroten kaatui vihollisista mies tuolla, toinen täällä ja hätääntyneinä etsivät toiset aseitaan. Sitten kuuli vaari aivan päänsä takaa suksensuihketta, samalla kuin joukko rotevia miehiä tulla tuiskahti palavien rakennusten väliselle tanhualle. Pitkiä keihäitään heiluttaen viskoivat ne niitä tiheälle sulloutuneeseen venäläisjoukkoon, niin että vaari näki muutamien keihäistä surahtavan kerrassaan kahden miehen läpi. Keihäänsä viskattuaan kävivät miehet raskaita tapparoitaan heiluttaen ja hurjasti huutaen vihollisten kimppuun kuin raju tuulenpyörre.

"Jumalan kiitos, Teppoiset", huokasi vaari ja lasittuvat silmänsä selkosen selällään sekä ahnaasti ilmaa haukkoen seurasi hän taistelun menoa. Nähdessään, kuinka sissijoukon johtaja yhdellä ainoalla tapparaniskulla halkasi vihollismiehen miltei vyötäreitä myöten, välähtivät hänen silmänsä ja jälleen alas vaipuen höpisi hän:

Kauan ei taistelu kestänyt. Viimeiset venäläisistä viskasivat aseet käsistään ja polvilleen heittäytyen huusivat armoa.

"Vai armoa! Kas tässä armo rosvoille ja murhamiehille!" huusi sissien johtaja tappara koholla.

Viimeiseen mieheen hakattiin viholliset maahan ja vangit päästettiin siteistään.

"Ja nyt oikopäätä järven yli Sarkolaan, sillä siellä peuhaa toinen viholaisjoukko!" komensi Teppoinen, työntäen verisen tapparansa vyön alle ja nousten suksilleen.

Hetkinen kuului vielä suksensuihke ja he olivat jälleen tipo tiessään. Kuin rauhattomat varjot liikkuivat siteistään päästetyt vangit luhistuvien rakennusten ja kaatuneiden vihollisten keskellä. Yksi naisista kumartui vaarin puoleen, mutta tämä ei enää nähnyt häntä, vaan mumisi itsekseen:

Lämpimästi paahtoi huhtikuun päivä ja räystäistä tippui vettä kun herra Antti Niilonpoika laskeusi linnanpihalle aikeissa lähteä kaupungilla käymään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt montakaan askelta, kun porttiholvista alkoi kuulua äänekästä sananvaihtoa ja pihalle ajoi samassa puolikymmentä rekeä. Linnanpäällikkö varjosti kädellä silmiään ja huudahti:

"Tuhat tulimmaista, siinähän on mies, jota juuri ikään kaipasimme — itse Tuomas Teppoinen ihan ilmi elävänä. No terve mieheen hyvästä aikaa. Mutta mitä uutisia sinä tuot ja mikä kuormasto sinulla on mukanasi?"

"Uutisia minulla ei tällä kertaa ole tiedossani erinomaisempia", vastasi puhuteltu.. "Mutta sen sijaan tuon minä teille tässä talletettavaksi kymmenkunnan vankia."

"Niinpä näkyy ja yksihän niistä on puettu kuin ruhtinas. Mutta missä sait käpäliisi tämän oivan saaliin?"

"Raudun kirkolla. Olin miehineni sielläpäin retkeilemässä, kun kuulin tämän pajarin joukkoineen tulleen sinne ryöstelemään. Vaaniskelin häntä pari päivää ja kun he olivat asettuneet yön viettoon Raudun kirkolle, kävin minä miehineni juoneen käsiksi ja kevensin heidät ryöstösaaliista. Tavarat palutimme entisille omistajilleen, mikäli niitä enää oli hengissä, ja pajarin alipäällikköineen toimme terveisistä tänne Viipuriin."

"Parisen sataa heistä korvensimme erääseen pirttiin ja loput hakkasimme tantereeseen. Takaisin rajan yli heistä ei päässyt sorkkaakaan, sen takaan."

"Oivallista, sinä kunnianarvoisa Tuomas", puhkesi Antti Niilonpoika sanomaan, lyöden Teppoista olkapäälle. "Tästä on kuningas aikanansa saapa tiedon. Mutta nyt sinun on saatava kumaus reininviiniä, eikä ainoastaan yksi, vaan monta kumausta, niin että päässäsi humisee ja heiskuu. Ja sitten minä kerron sinulle omat uutisemme, jota varten sinua olemme tänne vartoneet."

Antti Niilonpoika johdatti Teppoisen sekä hänen veljensä ja orpanansa ylös omiin asuinhuoneisiinsa. Kun viinikannut oli tuotu pöytään ja niistä maistettu, kaivoi linnanpäällikkö kätköistään sinetillä varustetun paperin, levitti sen Tuomaan eteen ja virkkoi:

"Kas tässä on paperi, jossa kuninkaallinen majesteetti valtuuttaa sinut ratsumestariksi sekä myöntää sinulle verovapauden sillä ehdolla, että sinä sitoudut vakinaiseen ratsupalvelukseen ja samalla otat pannaksesi kokoon keveän ratsuväkijoukon. Siitä tulee niin sanottu tiedustuslipullinen, kaikki siihen kuuluvat miehet saavat samanlaisen verovapauden ja sinä olet heidän ratsumestarinsa. Mitäs sinä itse sanot tästä kaikesta?"

"Minä suostun ja kiitän hänen kuninkaallista majesteettiaan", vastasi Teppoinen vaatimattomasti. "Alkaahan sodankäynti muuttua jo toiseksi luonnokseni."

"Oikein, ratsumestari, ja ennustanpa sinulla olevan edessäsi monta loistavaa urotyötä", sanoi Antti Niilonpoika ja alkoi nyt sanan mukaisesti suomentaa kuninkaan kirjelmää. Päästyään loppuun lausui hän: "Tämän perusteella sinä, Tuomas Teppoinen, olet nyt melkein kuin aatelismies, ja lisäksi vielä kuninkaallinen ratsumestari. Onneksi olkoon, herra ratsumestari!"

Herra Antti Niilonpoika kohotti viinikannunsa ja tarkkasi samalla, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät vastaleivottuun knaappiin. Mutta Tuomas Teppoisen vakavilla ja älykkäillä kasvoilla ei näkynyt minkäänlaisia liian ihastuksen tai itserakkauden merkkejä. Hänen ajatuksensa tuntuivat työskentelevän kokonaan käytännöllisissä asioissa, sillä vallan arkipäiväisesti virkkoi hän:

"Nyt tarvitsevat mieheni ratsuja, mutta hevosia heillä on kotonaan tuskin kenelläkään. Venäläisiltä Raudussa saimme saaliiksi myöskin satakunta hevosta. Niitä tuopi osa miehistäni tänne Viipuriin ja pian he, luulenma, ovat perillä."

"Mainiota, siinähän teille on valmiit rasut, ei muuta kuin nouskaa satulaan ja karahuttakaa takaisin rajamaille", huudahti Antti Niilonpoika. "Mutta tämän yön seudun me kuitenkin vietämme täällä viinimaljojen ääressä."

Teppoinen ei kuitenkaan suostunut juominkia pitkittämään, vaan kohta kun hevoset olivat tarpeeksi asti syöneet ja levähtäneet, hankkiusi hän taipaleelle Muolaan, päästäkseen tervehtimään rakasta Anniaan ja pienokaisiaan, voidakseen sitten taas heittäytyä sodan monikirjaviin seikkailuihin. Linnasta lähtiessään istui hän nyt miehineen komeiden ratsujen selässä ja hänen veljensä kantoi lippua, johon oli kuvattu tapparaa heiluttava mies takajaloilleen nousseen ratsun selässä.

"Siinä menee Teppoisen lippukunta", sanoivat kaupunkilaiset, kun he ratsastivat pitkin kapeata Karjakatua. "Hänestähän on tehty knaappi ja kuninkaallinen ratsumestari."

Ratsujoukon perässä seurasi puolikymmentä jyväsäkeillä lastattua rekeä. Siinä oli kruunun varoista suoritettu palkkio Teppoiselle ja hänen miehilleen heidän viimeisistä ansiotöistään. Siten heillä oli hyvät tulijaiset omaisilleen, jotka saivat Muolan saloilla puutteen kanssa kamppailla. Ja niinpä he kevätillan kuulteessa iloisin mielin ja rattoisasti haastellen ratsastivat kohti syntymäsijojaan.

Vuodet kuluivat ja yhä jatkui hävittäväinen sota. Väliin pysyttiin kummallakin puolen lähes vuodenkin päivät alallaan, mutta sitten taas riehahti sodan liekki entistä julmemmin palamaan. Yhä uudestaan kohosivat kodit tuhkastaan ja yhä uudestaan ne taas maahan tallattiin. Ja aina säästyi salojen kätköissä siemen uuteen ihmissukuun, niin ettei maa vallan autioksi jäänyt.

Siitä lähtien kuin Suomen joukkojen ylipäälliköksi oli nimitetty Pontus de la Gardie, pysyi sotaonni yhtä mittaa suotuisana suomalaisille. Kun Käkisalmen linna oli vallotettu, siirtyi Suomen raja Laatokkaan saakka. Sen jälkeen riehui sodanliekki enimmäkseen Inkerissä ja Virossa, mutta aina väliin huuhtasivat sodan laineet vielä Suomeakin ennenkuin Täyssinän rauha sai ne tyyten asettumaan.

Loppuun saakka oli Tuomas Teppoinen ratsulipullisineen uskollisesti mukana tämän pitkällisen sodan monikirjavissa vaiheissa. Milloin hän venäläiseksi hevoskauppiaaksi naamioituneena retkeili kauas vihollismaahan ja hankki tärkeitä tietoja vihollisten aikomuksista ja hankkeista, milloin taas miehineen risteili rajaseuduilla, tiedustellen ja tuhoten yksinäisiä vihollisjoukkoja. Hänen nimensä tuli vihollisten kesken laajalti kuuluksi ja pelätyksi. Mutta turhaan tavottelivat he häntä käsiinsä, sillä hän ilmestyi aina tuhojaan tekemään sinne, missä häntä vähimmin tiedettiin odottaa. Kuuluisaksi tuli hänen nimensä myöskin kotimaassa, ja itse mainio Pontus-herra mainitsi kuninkaalle lähettämissään tiedonannoissa Tuomas Teppoisen tuottaneen hänelle suurta hyötyä Karjalanmaan vallotuksessa.

Hyvillään suomalaisten sotajoukkojen saamista voitoista tahtoi Juhana-kuningas osottaa suosiotaan sille maalle, jota hän nuoruusvuosinaan oli herttuana hallinnut. Mitä laatua tämä kuninkaallinen suosionosotus oli, sen saivat muun muassa Muolan pitäjän asukkaat kuulla kirkossaan eräänä sunnuntaina heinäkuun lopulla v. 1581. Silloin luki näet kirkkoherra saarnan päätyttyä kuninkaallisen julistuksen, jossa Suomenmaa armossa ylennettiin suuriruhtinaskunnaksi.

"Mitä se nyt oikein merkitsi se kuulutus?" kysyi kotimatkalla muuan kirkkomiehistä toveriltaan.

"No, etkö sinä pitänyt korvaläpiäs auki!" vastasi toinen. "Sanottiinhan siinä selvästi, että Suomi on nyt korotettu suuriruhtinaskunnaksi."

"Niinpä niin suuriruhtinaskunnaksi, mutta kukas se sitten tulee meille siksi suuriruhtinaaksi, sitähän minä tässä vain älpin."

Sitä ei tiennyt toinenkaan ja sitä nyt seuraavina päivinä ankarasti tuumittiin Muolassa, kunnes levisi huhu, että Tuomas Teppoinen se on ylennetty Suomen suuriruhtinaaksi. Niin suuri oli jo hänen maineensa kansan kesken, että ihmiset vastaanväittämättä uskoivat tätä huhua ja pitivät sitä varsin luonnollisena. Ja kun Teppoinen retkillänsä liikkuen taas jälleen pistäysi kotonaan, varustausivat muolalaiset kunnioittamaan häntä ruhtinaanaan. Silloin Teppoinen, asian kuultuaan, purskahti kaikuvaan nauruun ja selitti miehille asian oikean laidan. Mutta siitä huolimatta pitivät ihmiset päänsä ja kuolemaansa saakka sai Tuomas Teppoinen Viipurin kannaksella kantaa nimeä Teppolan suuriruhtinas.

Tämä talonpoikainen ratsumestari, ovela tiedustelija ja rohkea sissipäällikkö säilytti päänsä kaikissa tämän pitkällisen ja tuhoisan Venäjän sodan vaiheissa. Kun se vihdoinkin päättyi Täyssinän rauhantekoon, eleli hän jälleen rauhan miehenä veroista vapautetulla syntymätilallaan Valkiamatkan kylässä. Hän saavutti korkean ijän ja kuoli vasta Kustaa II Adolfin ensimäisinä hallitusvuosina. Hänen leskensä Anni sai poikineen nauttia edelleen verovapautta. Kauan säilytti kansa muiston tästä sen omasta keskuudesta kohonneesta sankarista, joka maamme kaakkoisimmilla etuvarustuksilla asuen oli niin tehokkaasti ottanut osaa isänmaansa luonnollisten rajojen luomiseen.

TAISTELEVAIN VALTAKUNTAIN RAOSSA.

ROPONITSA JA RÄSÄNEN.

Tuskin olivat hämäläisten ja savolaisten väliset katkerat heimotaistelut, taistelut Sisä-Suomen erämaista ja kalavesistä, keskiajan loppuessa talttuneet, kun Saimaan ympäristön savolainen asutus joutui uuteen, sitkeään veljesvihaan itäistä naapuriaan ja vielä lähempää heimolaistaan, Karjalan väestöä, vastaan. Nämäkin uudet vainot johtuivat osaksi takamaiden ja kalavesien omistamista koskevista riidoista, sillä rintamaa-asutuksen laajetessa molemmilta puolilta karahtivat sen latvat usein vastakkain pohjoisilla saloilla.

Mutta nämä uudet vihat ja kahakat johtuivat kuitenkin etupäässä niiden valtakuntain välisistä kiistoista ja sodista, joiden kesken Savon ja Karjalan rajaheimot olivat pilkotut. Ruotsin hallitusherrat isännöivät Savossa ja olivat sinne perustaneet Savon uuden linnan seutuun, jota Nowgorodin ruhtinaat väittivät omaksi alueekseen ja josta he tahtoivat työntää tungeksijat pois. Mutta Savonlinnan isännät selittivät päinvastoin itäiset ja pohjoiset takamaatkin omaan valtapiiriinsä kuuluviksi ja pyrkivät savolaisen asutuksen mukana laajentamaan sinne vaikutustaan. Ja kun hyökkäysretkiä ehtimiseen tehtiin molemmilta tahoilta, hävitettiin vuoroin karjalaisten, vuoroin savolaisten asutusmaat.

Siten tempautui näiden rajaseutujen väestökin mukaan noihin valtakuntainvälisiin taisteluihin. Kun Karjalasta oli, Käkisalmen venäläisten johtaessa karjalaisia suksimiehiä, käyty Savoa ryöstämässä, silloin täytyi Olavinlinnan soturien johtamain savolaisten aina saada kostaa — ja päinvastoin. Rajakahakat, joissa velat maksettiin samalla mitalla kuin ne oli annettu, muuttuivat siitä piankin talonpoikaisten partiojoukkojen välisiksi ryöstö- ja kostoretkiksi, joita jatkui pitkin 16:tta vuosisataa ja aivan riippumatta siitä, oliko asianomaisten valtakuntain välillä sota vai rauha. Ja mieliin iskostui katkera viha.

Tästä vuosisatainmittaisesta heimovainosta oli kuitenkin kauan säästynyt syrjässä Pohjois-Karjalan etäinen kulmakunta. Ryöstö- ja hävitysretket tehtiin tavallisesti Laatokan rannoilta Saimaan rannoille ja päinvastoin, jolloin näiden "merien" välimaat yhä uudelleen poljettiin autioiksi, mutta Pyhäjärven pohjoispuoliset tienoot jäivät siitä valtareitistä sivuun; vainolaisjoukot eivät pikaretkiltään ehtineet ulontaa tihutöitään sinne asti. Nämä Höytiäisen ja Pielisen rannat olivatkin vielä harvaan asuttuja metsäseutuja, joiden raivaajia, karjalaisia uudisasukkaita, valtakuntain veronottajainkaan käsivarsi harvoin tapasi. Ne olivat lähempänä itäistä, paisuvaa suurvaltaa, josta näihin metsäkyliin oli tuotu uskonto, papit ja kirkot, mutta sangen höllät olivat välit sillekin taholle. Miltei riippumattomana, omavaraisena yhteiskuntana oli tuo hajalleen levinnyt pohjoiskarjalainen uudisasutus elänyt vesistöjensä varsilla monet vuosikymmenet suurten, keskenään kiisteleväin valtakuntain raossa, ja tottunut turvautumaan vain itseensä. Se oli niissä oloissa oppinut panemaan arvoa verottomuuteensa ja riippumattomuuteensa ja käynyt vapaudestaan araksi.

Näin olivat asiat, kunnes kuudennentoista vuosisadan loppupuoliskolla ruotsinpuoleiset sotajoukot, tehdessään valloitusretkiä Etelä-Karjalaan ja venäläisten siellä olevaa keskuspaikkaa, Käkisalmea eli "Korelaa", piirittäessään, rupesivat laajentelemaan valtaansa Pohjois-Karjalaankin, Pyhäjärven takaisille maille. Sekä etelästä että varsinkin lännestä, Savonlinnasta päin, suunnattiin sinne nyt useita valloitus- ja hävitysretkiä, ja sotajoukkojen jäljissä saapuivat suomenpuoleiset veronkantajat pian Tohmajärvelle, Liperiin, Ilomantsiin ja Lieksaan saakka. Tulivat kyliin ja veivät väkisin, mitä ei heille mielisuosiolla annettu. Se oli outoa, se oli rajua. Erämaanlaidan rauhassa elänyt, vapauteensa tottunut väestö hätkähti ja tuskastui ensin, sitten suuttui ja sydäntyi. Se kokoontui kalarannoilleen, ajoi miesvoimalla verottajat kylistään, upotti ryöstäjät venheineen järveen, mutta se aavisti samalla pahinta.

Näin nousivat katkerat, huolenalaiset kysymykset toistensa turvaa hakevain mekkomiesten parvesta, eikä siinä aluksi kukaan osannut toiselleen varmaa, tepsivää neuvoa antaa.

Liperin kirkonkylä, jossa oli Pohjois-Karjalan vankin ja väkirikkain asutus, muodostui pian erämaanlaitalaisten neuvonpitojen keskuspaikaksi, ja sinne palasi nyt pyyntimatkoiltaan eräs tämän kylän miehiä, jota hänen naapurinsa jo olivat kaivanneetkin. Hän oli Roponitsa nimeltään — etunimen on historia unhottanut — reipasluontoinen, roteva karjalainen, uuttera metsänkävijä, haluttomampi maanraatajaksi. Hän oli jo kerran ennen, muutamia vuosia sitten, koonnut kotikulmansa miehet partioretkelle. Ruotsinpuoleinen sotaväki oli näet jo silloin, heti Käkisalmen valloitettuaan (v. 1580), kulkenut Pyhäjärven rannoille ja uhannut samota niiden salotaipaleiden poikki, jotka erottivat nämä seudut pohjoiskarjalaisten kylistä. Näille metsätaipaleille ja vesistöjen välisille kannaksille oli Roponitsa silloin sissijoukkoineen asettunut vartiaksi ja ruvennut siellä valloittajaa vastustelemaan. Hänen joukkonsa oli kyllä ollut liian heikko kyetäkseen häätämään ruotsinpuoleisia pois niistä pitäjistä, Tohmajärveltä ja Pelkjärveltä, joihin he jo olivat valtansa ulottaneet, mutta pohjoisemman kotikulmansa oli hän silloin kuitenkin saanut valloittajilta säästetyksi. Siksi keräytyivät liperiläiset nytkin tämän neuvokkaan päällikkönsä ympärille.

Roponitsa, joka oli neljänkymmenen korvissa oleva, vakavakatseinen, ruskeapartainen uros, mutta liikkeiltään vielä ketterä ja tuumiltaan nopsa, kuunteli kotvan kyläläistensä hätääntyneitä tarinoita vihollisen sotaväen hurjasta menosta ja sen veronkantajain vierailusta, ja virkahti sitten:

— Nyt on syksy käsissä, ennen talvikeliä ei Ruotsi palaa. Mutta siihen mennessä pitää meidän ollakin häntä vastassa, — taikka jo hänen omilla maillaan!

— Vastarintaako siis mietit, kyselivät levottomat miehet sangen epäilevinä.

— Tietysti, mitenkä muuten. Ruotsin väki on kyllä meitä voimakkaampi, mutta sen ei ole helppo pitää tätä metsäkulmaa vallassaan, ellemme siihen valtaan itse alistu. Vai alistummeko?

— No niin, mutta silloinpa onkin meidän häädettävä vainolainen pois rannoiltamme. Ja sen teemme parhaiten ahdistaessamme häntä hänen omilla maillaan, — verotamme nyt me kerran Ruotsia.

— Miten siihen kykenemme? kyselivät uteliaina ja jo rohkeampina salokulman miehet.

— Kengästämme keihäämme, nousemme lumen tultua miesjoukolla suksille, hiihdämme sinne, mihin meitä ei odoteta, — eivätköhän lakanne silloin vieraat meidän kyliämme hätyyttämästä.

Pian mielistyivät siihen ajatukseen huolissaan kulkeneet mutta helposti innostuvat karjalaiset ja huusivat jo kohta vastaan:

— Se on miehen tuumaa ja miehen puhetta, sinua seuraamme, Roponitsa! Peritään tosiaankin vainolaisilta velat takaisin ja eletään kerran mekin heidän varoillaan!

Niin jo uhmailivat sapettuneet miehet ja heidän äsken lamautuneisiin mieliinsä palasi uusi elämänusko. Kotikulman vapautta voidaan toki puolustaa — se oli heistä pääasia. Saapuipa siihen neuvottelemaan kapulan kutsumia salolaisia kaukaisemmistakin kylistä ja useimmat heistäkin yhtyivät heti Roponitsan rohkeisiin tuumiin.

Mutta oli sentään joukossa epäilijöitäkin. Niiden karjalaisten mukana, jotka olivat saapuneet Ilomantsista ja Pielisjärveltä saakka, — mitkä kyläkunnat olivat lähinnä venäläistä vaivutusta, — oli mies, ovelaksi ja taitavaksi tunnettu kaupankävijä ja teidentuntija, joka kohta asettui vastahankaan vetämään. Se oli Räsänen nimeltään, Luukas Räsänen, "Liukas Räsänen", mies varova ja viisas, jota itäisen kulmakunnan väki aina oli tottunut neuvojanaan kuuntelemaan, ja hän nyt kävi kokoontuneessa miesjoukossa esittämään toisenlaisia, varottavia, ajatuksia.

— Ette tunne Ruotsia, puhui tuo laihahko liuhuparta harvakseen ja ikäänkuin kuiskimalla. — Ei ole meistä yksin sen kanssa paininottoon, se meidät väljään kurkkuunsa nielasee. Meillä on keihäämme ja jousemme, he tulevat tänne pyssyineen ja tykkeineen ja nujertavat meidät maan tasalle. Ja jos vielä vastarintaa yritämme, hävittävät he kylämme sukupuuttoon ja tuovat savolaisia sijaan, niinkuin ovat jo tuoneet etelän kulmille.

Miehet kuuntelivat Luukasta epäillen eikä heidän äskeinen innostuksensa ottanut talttuakseen.

— No mitä siis Räsänen neuvoo? kysyivät he. — Pitääkö vain heittäytyä
Ruotsin veronmaksajaksi?

— Ehkä niinkin ajaksi, jos nuo vainolaiset nyt taas heti käyvät kimppuumme.

— Ajaksi, urahti Roponitsa syrjemmästä pilkallisesti. — Mikä meidät sitten heidän valtansa alta nostaa, jos kerran siihen olemme taipuneet.

Molemmat johtomiehet silmäilivät toisiaan syrinkarin ja käännähtivät sivuttain ikäänkuin toisiaan vältellen. Mutta kun heidän katseensa sittenkin tuokioksi sattuivat yhteen, näyttivät ne ihan tulta iskevän. Saattoipa jo syrjäinenkin huomata, että siinä oli vihaiset miehet vastakkain, kilpailu johdosta ja vallasta. Mutta salaten sisunsa vastaili Luukas entiseen tasaiseen sävyynsä:

— On toki toisiakin keinoja, jotka meidät saattavat pelastaa Ruotsin alle sortumasta. Yksin olemme liian heikot, mutta me voimme saada apua.

— Siltä, joka sitä kykenee antamaan, joka muutenkin sotii Ruotsin valtaa vastaan. Novgorodin ja Moskovan ruhtinaat lähettävät kernaastikin sotaväkeään tänne Ruotsia sodittamaan, jos vain sitä avuksemme pyydämme.

— Onko sitten parempi sortua sen auttajan apuun! — Näin sähähti
Roponitsa, ja kääntyi nyt kokonaan selin kilpailijaansa.

Karjalan miehet jäivät hetkeksi vaijeten miettimään tuota uutta ehdotusta. He tunsivat Räsäsen kokeneeksi, älykkääksi mieheksi ja monesta hänen sanansa nytkin olivat järkevät. Tiesivätpä he myös, että se suuri itäinen valtakunta, joka isännöi heidän maanseläntakaisia naapurikyliään Repolassa ja Aunuksessa, oli sodassa Ruotsia vastaan ja että sieltä siis todella saattoi pyytämällä saada sotaväkeä avuksi. He jäivät epätietoisiksi, ikäänkuin kahden neuvon välivaiheille.

Roponitsa huomasi sen, kääntyi taas miesjoukkoon päin ja virkkoi äänekkäämmin:

— Muistammehan me vanhemmat miehet, kuinka täällä takavuosina itäiset verottajat kävivät aittojamme tyhjentämässä. Kutsukaa nyt taas samat Novgorodin voivatat tänne — tiedätte sitten myös, minkä he avustaan palkaksi ottavat. Minä en huoli toisten enkä toisten avusta.

— Niin nousen, tulkoon mukaan ken tahtoo saloa omanamme puolustaa. Me olemme täällä kahden taistelevan valtakunnan raossa, siinä on meidän pysyttävä omina miehinämme.

Näin kaikui törmältä vastaus kilpailevain johtajain vastakkaisiin esityksiin. Vieraaseen apuun turvautumatta päättivät Pohjois-Karjalan nuoret miehet ruveta itse kotikulmaansa puolustamaan, lähteä itse sortajiaan sortamaan. Kaikki olivat sen kyllä oivaltaneet, että tässä samalla oli ollut katkera kiista kahden johtomiehen vaikutuksen välillä, joiden hankkeet eivät käyneet yhteen, vaan Karjalan miehille ei enää ollut vaali vaikea. He asettuivat ehdottomasti rohkean ja suorasukaisen Roponitsan puolelle, vetäytyen syrjään liukkaan Räsäsen tarjoamasta, arveluttavasta avusta. Sydäntyneenä ja jäähyväisiä sanomatta läksi viimemainittu uskollisimpine miehineen soutamaan pois kokousrannalta, vetäytyäkseen itäisemmille erämailleen.

Mutta Roponitsa määräsi partioihin lähteville miehille yhtymisen ajan ja paikan, käski varustaa aseet ja eväät ja lisäsi leikkisästi:

— Emmekä eväitä paljoakaan tarvitse, niitä otamme itse vainolaisten varoista!

Talven tultua läksi siten karjalaisten suksijoukko liikkeelle, aluksi rankaisemaan savolaista asutusta siitä, että se oli auttanut Ruotsin valtaherroja, kun nämä yrittivät laajentaa valtaansa ja isännyyttään Pohjois-Karjalan kaukaisiin, ennen vapaina säilyneisiin kyliin. Se teki jo tänä ensi talvena monta retkeä, hävitti armotta Savon köyhät uudiskylät ja porhalsi sieltä taas selkien poikki Etelä-Karjalan vanhemmille, vauraammille asuinmaille, jättäen raunioita, verta ja tuskaa jälkeensä. Väliajoin vahti tämä melkoiseksi kasvanut sissijoukko oman asutuksensa rajoilla, estäen sapettuneita vihollisiaan samoamasta salotaipaleiden taa kostotöihin.

Roponitsan nimi tuli pian pelätyksi laajan raja-asutuksen kaikilla kulmilla. Sitä kammoi Saimaan saariston talonpoikaisväki, joka koska tahansa saattoi odottaa häntä vieraakseen, sitä pelkäsi Laatokan ranta-asutus ja Ruotsin hallitusherroillekin se kävi alituiseksi kiusaksi, heidän kun aina täytyi olla varuillaan häätääkseen tuon uskalikon partiomiehen yöllisiä hyökkäyksiä.

Ja vuosikausiksi palautti todella Roponitsa näin turvallisen elämän ja vanhan vapauden Pohjois-Karjalan pitäjiin. Pienet vihollisparvet eivät enää uskaltaneet hyökätä Pyhäjärven taa eikä sinne Käkisalmesta eikä Savonlinnasta näinä vuosina sotajoukkoja joutanut. Vieraat verottajat pysyivät varovasti loitolla koko pohjoisesta Karjalasta. Kotikulmansa puolustajana saavutti Roponitsa siten pian rakastetun, ihaillun sankarin maineen. Ylvästellen häntä kehuivat Liperin miehet itäisille naapureilleen, joiden kylistä nyt rupesi tulemaan sissijoukkoon yhä enemmän apuväkeä. Talonpojat kulkivat turvallisina kalavesillään ja pyyntimaillaan tietäen, että heidän saalistaan ei nyt tule vieras riistämään, ja talojen emännät rauhoittivat marjaan lähtevää lapsiaan, virkkaen: — Käykää vaikka etempänäkin, Roponitsa meitä vartioi!

Mutta eteläisempiä Karjalan pitäjiä painoi yhä raskaasti vieraan ies. Pitkin koko 1580-lukua ja seuraavankin vuosikymmenen alkua jatkui keskeytymätöntä sotaa noiden suurten valtakuntain, Ruotsin ja Venäjän, välillä, ja sitä käytiin usein kyllä Karjalankin mailla. Hyökkäyksiä tehtiin yhtäältä Laatokan rantoja pitkin Aunukseen saakka, toisaalta Vuoksen virran yli Viipurin rintamaille asti. Ruotsalaiset olivat jääneet pitämään valloittamansa Käkisalmen, ja sieltä he vähinerin laajensivat valtaansa pohjoiseen ja itään. Niin joutuivat ne Pohjois-Karjalan eteläisemmät pitäjät, jotka ennen olivat, vaikka heikosti, tunnustaneet Novgorodin ja Moskovan yliherruutta, heidän vaikutuksensa alaiseksi, ja näiden seutujen väestön oli isoksi osaksi pakko, mikäli se ei paennut asuinsijoiltaan, alistua tuohon uuteen valtaan. Paenneiden tilalle taas muutti Suomen puolelta, Savosta, uusia asukkaita, joilla oli sama uskokin kuin heidän isännillään ja verottajillaan, jotka sinne kirkkojaan rakensivat ja jotka siten yhä lujittivat siellä läntistä vaikutusta.

Tätä kehitystä katselivat pohjoisten pitäjäin miehet huolella ja pelolla, aavistaen, että heitä lopultakin uhkaa naapurien kohtalo. Pakolaisia saapui ehtimiseen heidän kyliinsä valitellen "Ruotsin ryöstöä", ja eräänä talvena tulvahti näitä joukottain Tohmajärveltä, joka siihen asti oli ainakin osaksi säästynyt vapaiden pitäjäin joukossa, kertoen, että nyt sielläkin Käkisalmesta tullut väki oli ruvennut tuhotöitä tekemään. Se on pannut talonpojille uuden, raskaan veron ja häätää armotta talostaan kaikki, jotka eivät mielisuosiolla maksa. Hätääntyneet olivat turvautuneet niihin venäläisiin pajareihin, joita takavuosina oli asettunut näihin kyliin. Mutta ruotsalaiset verottajat olivat savolaisten uudisasukasten avulla hyökänneet pajarien kimppuun, surmanneet heidät ja ryöstäneet talot ja tavarat sekä heiltä että heihin turvautuneilta karjalaisilta.

— Kun olisi Roponitsa kotosalla! — Roponitsa oli partiomiehineen parastaikaa Savon retkillä, ja hänen poissaollessaan olivat kotiseudun miehet aina neuvottomat.

— Tulkaa, kehottivat vain pakolaiset, ja varottivat samalla: — Sama tuho uhkaa teitä kuin meitäkin, ellette ajoissa apuun käy.

Tähän hätään saapui Liperin kirkolle pakolaisten kutsumana Pielisjärveltä Luukas Räsänenkin ja hän nyt heti pani uuteen vireeseen vanhan tuumansa turvautua itäisen valtakunnan apuun. Hänen mieltään oli kauan kaivellut tuonaan kärsimänsä tappio ja hän tahtoi nyt osottaa silloin kuitenkin olleensa oikeassa. Ja nyt kallistivat Karjalan vanhat miehet hänen tuumilleen korvaansa paljo enemmän kuin silloin edellisellä kerralla, sillä uhka oli nyt heidän kotikulmiaan paljo lähempänä.

Roponitsa palasi Savosta, kuuli jo taipaleella kotikulmansa karvaat viestit ja Räsäsen neuvot, mutta hän varotti vieläkin karjalaisia vieraaseen apuun turvautumasta. Eiköhän vainolaisista taas ominkin voimin selvittäne, lohdutti hän. Siinä tarkoituksessa teki hän harjaantuneine, joskin harvoine, partiomiehineen heti verekseltään tuiman hyökkäysretken metsätaipaleen taa Tohmajärvelle, karkoittaakseen ruotsit sieltä liian läheisestä naapuruudesta. Mutta näillä oli siellä jo siksi paljo varsinaista asestettua sotaväkeä, että Roponitsan partiojoukon äkkihyökkäys tehottomana kilpistyi takaisin. Hän poltti sormensa, menetti monta miestään ja hänen täytyi rauennein toivein hiihtää takaisin kotiinsa metsätaipaleen taa, kintereillään julmistunut, kostoa janoava sotaväki. Jo paloi taloja Pyhäjärven pohjoisrannalla ja odotettavissa oli, että ruotsit kesän tultua palaavat vielä suuremmalla väellä täydentämään valloituksensa.

Silloin Räsänen lopultakin voitti. Oma apu ei enää tepsi, pakko on vedota vieraaseen, — se oli pohjoiskarjalaisille tämän viimeisen yrityksen tulos. Ja samaan aikaan, kuin hätääntyneet perheet kiireellä pakenivat kotikylistään metsiin ja kaukaisiin kalasaunoihin, läksi Luukas Räsänen parin muun pielisjärveläisen kanssa tekemään taivalta kauas Venäjälle, pyrkien Suureen Novgorodiin ja Moskovaan saakka. Luukas oli kauppiaana ennen paljo kulkenut näillä kaukaisilla mailla, tunsi tiet ja taisi kielen, ja ajettavaan asiaansa oli hän sydäntään myöten innostunut. Liukkaasti hän siis nyt liikkui sotaherrain ja virkamiesten parissa, pääsi yhä peremmäs ja yhä ylempäin puheille. Heille hän kuvaili ruotsalaisten laajenevia pyyteitä Karjalassa, kertoi, miten tämän maakunnan pohjoinen perukkakin jo oli liukumassa Ruotsin valtaan ja uskoon, sekä todisteli, että tungeksijat vielä voidaan vaivatta työntää sieltä takaisin talonpoikain avulla, jotka eivät tahdo taipua tuon uhkaavan anastajan alle. Sitä varten hän nyt pyysi venäläisiltä apua, sotaväkeä. Ylhäiset hallitusherrat kallistivat kohta korvansa Karjalan lähetystön pyyntöön, joka itse asiassa oli heille hyvin mieluinen, ja lupasivat apua.

Tuskin oli Luukas tovereineen palannut kotiin pitkältä retkeltään, kun jo kesän alussa hänen jälkiään saapui pohjoiseen Karjalaan venäläisen voivoodin Feodor Vasiljeffin johtama sotaväenosasto, joka oli pyydetyksi apujoukoksi lähetetty ja joka sopimuksen mukaan vaati talonpoikia mukaansa retkelle. Oudostellen ja hämillään katselivat karjalaiset tuota vierasta väkeä, jonka kieltäkään he eivät ymmärtäneet, vaan he käsittivät, että sellainen liitto oli nyt tehty ja että heidän nyt oli lähdettävä auttajainsa matkaan. Kysellen kääntyivät he kyllä vielä Roponitsan puoleen:

Roponitsa katseli selälle ja näytti käyvän käräjiä sisässään, vaan vastasi sittenkin:

— Lähtöhän on luvattu, sanassa kai on pysyttävä! — Siksi sotaisa oli hänen luontonsa, ettei hän tahtonut syrjäänkään jäädä. — Miehet koolle nyt uusiin partioihin!

Entisiä sotaisampi, suurempi ja kirjavampi, oli se partiojoukko, joka tänä kesänä lähti Pyhäjärven takaa liikkeelle ruotsalaisten anastamaan Karjalaan, ja monet, kuten varsinkin Räsänen miehineen, toivoivat siitä retkestä ratkaisevaa ja pysyvää apua. Voitollisena tämä väki nyt retkeään tekikin. Ruotsin verottajat ja asemiehet ajettiin pois Tohmajärveltä ja Pälkjärveltä ja heidän kannattajansa, Savosta tulleet uudisasukkaat, saivat kokea ankaran rangaistuksen. Pois ajettiin lännen miehet Kiteeltäkin ja Kesälahdelta ja läheltä hipaistiin taas Laatokankin lahtien latvoja. Rohkeus kasvoi, toiveet nousivat ja rajulla riemulla jatkoivat pohjolan miehet tätä voittoisaa retkeä etelämmille maille.

Mutta retken yhä jatkuessa pitkin kesää talttui karjalaisista sentään vähitellen se riemu ja into. Heidän olisi jo, työnsä suoritettuaan, vihollisensa loitommas karkoitettuaan, tehnyt mieli palata kotikulmalleen ja ryhtyä sitä vartioimaan. Vaan heidän avukseen tullut venäläinen voivatta jatkoi menestyksellistä retkeään, ulontipa sen Salmiin ja Suojärvelle asti, jossa ei mitään vihollisia ollut, ja teki ryöstäen ja polttaen kaikkialla puhdasta. Roponitsan partiomiehet olivat kylläkin tottuneet säälimättöminä liikkumaan Savon ja Etelä-Karjalan kylissä, joista vaino oli heille kulkeutunut, mutta he eivät kuitenkaan olleet koskaan tehneet sellaista julmaa jälkeä, kuin se apujoukko, jonka mukana he tänä kesänä kulkivat. Asutus hävitettiin nyt kuin kitkemällä pois kylä kylältä, ihmiset surmattiin, olivatpa ystäviä tai vihollisia, naisia tai lapsia, — se ellotti ja karmisti pian Roponitsankin mieltä. Kun tällä retkellä saavuttiin takaisin Tohmajärvelle, jonka asukkaita alkujaan oli auttamaan lähdetty, ja sielläkin taas samaan tapaan luotiin erämaata, pysäytti Roponitsa talonpoikaisen partioparvensa ja virkkoi vihaisena Räsäselle:

— En pysy, kiivaili liperiläinen. — Tämä on mieletöntä, me ryöstämme ystäviämme, omaa heimoamme. Minne aikoo voivatta nyt?

— Ryöstämään sitäkin, — seuraatko häntä sinnekin, Räsänen, naapureitasi ryöstämään?

— Mikä auttanee. Eläkä eroo sinäkään, muuten koituu kosto sinunkin omiin kyliisi.

Niin olikin laita. Karjalan miehet kehottivat kyllä auttajaansa jo keskeyttämään tämän tällaisen voittokulun, mutta hänpä käsittikin tehtävänsä toisin. Hänestä oli koko Karjalan kulma vihollismaata, jonka väestö oli väkinensä luopunut venäläisestä isännyydestä ja joka nyt senvuoksi oli masennettava ja kuuliaisuuteen taivutettava. Siksi hän, kerran vauhtiin päästyään, tahtoi jatkaa valloitustaan, välittämättä liittoväkensä neuvoista. Siitä sukeusi pian kiivas riita hänen ja Roponitsan välillä ja vihamiehinä he lopulta erosivat.

Liperin miehet kiirehtivät silloin suoraan taipaleitten taa kotikyliään varoittamaan, poistuivat partiojoukosta äskeisten auttajainsa uhkausten seuraamina. Ja taas tuli siellä kotona pikainen pako kalasaunoille, taas hätä ja hälinä sitä suurempi, kun kotimiehet eivät aluksi ymmärtäneet, että heillä oli äskeisten auttajainsa taholta jotakin peljättävänä.

Mutta Roponitsa asettui partiomiehineen vartioväeksi oman pitäjänsä rajalle samoihin vanhoihin murroksiin, joissa ennen oli Ruotsin vainoojaa vahdittu. Nyt oli tuonnainen auttaja torjuttavana. Ja tosiaan sinne saapuikin voivatta Feodor Vasiljeff sotaväkineen, — kiivas taistelu syntyi äskeisten liittolaisten kesken. Roponitsan täytyi heikompana kuitenkin väistyä syvemmäs erämaahan, ja voittaja poltteli nyt Liperin autioiksi hyljättyjä kyliä, kunnes hän vihdoin äskeisten liittolaistensa, talonpoikaississien, ahdistamana väistyi sieltä Pielisjokea ylöspäin.

Kaikki toiveet olivat nyt Karjalassa rauenneet, kaikki käsitteet käyneet sekasin. Avuttomuuteen vajonnut, toiveissaan pettynyt väestö ei osannut enää luottaa mihinkään — koko pohja oli pettänyt!

Mutta Roponitsa ei sittenkään toimettomaksi heittäytynyt. Hän ahdisteli yhä äskeisiä auttajiaan. Ja väistyvää vainolaistaan häädellessään joutui hän siten eräänä päivänä venevalkamaan, josta venäläisjoukko juuri oli lähtenyt soutamaan. Räsänen, joka vielä kulki "apujoukon" matkassa, teki juuri harventuneine miehineen viimeisenä venekuntana lähtöä kaislikon rinnasta. Vihaa kiiluvin silmin, katkera kiukku sydämessään, seisoivat siinä nyt molemmat karjalaispäälliköt tuokion vastakkain, — välimatka vain esti heitä asein toisiaan vastaan hyökkäämästä. Mutta törmän ja venheen väliä lentelivät edestakaisin katkerat, syyttelevät sanat:

— Sinä meidät petit, kun yhteiseltä retkeltä luovuit, huusi Räsänen venheestään. — Siitä nyt kotikulmasi palkan sai!

— Sinä olit alunpitäin karjalaisten kavaltaja, karjasi Roponitsa vastaan. — Ryöstäjän tänne auttajaksi toit.

— Ei minua ole ryöstetty eikä meidän kyliä. Olisit viisaammin liikkunut sinäkin!

Katkera oli se karjalaispäällikköjen jäähyväistervehdys. Roponitsa palasi siitä yhtymästä paljaiksi ryöstettyihin kotikyliinsä auttamaan niiden paenneita asukkaita taas elämisen alkuun. Räsänen taas seurasi yhä "auttajaansa", sen nyt samotessa itään päin, niinkuin hän toivoi, pois omille mailleen.

Mutta retken jatkuessa Pieliseen päin ja sen lähetessä hänen omia kylärantojaan, rupesi kamala aavistus, Roponitsan jäähyväissanojen synnyttämänä, kalvamaan hänen äsken vielä ilkahtanutta mieltään. Sillä hävitys ja ryöstö jatkui ennallaan pitkin jokivartta karjalaisten kylissä, eikä ollut apua, vaikka hän ne voivatalle yhä uudelleen kuvasi ystävien ja liittolaisten asuinmaiksi. Mies toisensa perästä karkasi jo hänen omasta joukostaan, kiirehtiäkseen edeltä varottamaan omaisiaan ja naapureitaan ja auttamaan heitä pakosaunoille. Hätä ja tuska levisi siten yhtäkkiä tämänkin vesistön varsille. Karjalaiset hajaantuivat, kaikki oli sekasortona.

Ja Räsäsen pahinkin aavistus toteutui. "Apujoukko" kulki edelleen, mutta siitä vihdoinkin syrjään jättäytyneenä seisoi Luukas Räsänen eräänä iltana yksin ja avutonna muutaman Pielisjärven rantavaaran laella, katsellen verestävin silmin, kauhu ja katumus mielessään, kuinka hänen oman kotikylänsä talot lahden takana paloivat, punaten hohteellaan syysillan synkän, harmajan taivaan…

Vuosia sai kuluneeksi. Pohjois-Karjalan kyliin, sekä Pyhäjärven että Pielisen puolelle, oli elämä hitaasti ja vaivaloisesti palannut entiselleen tuon suuren vainokesän jälkeen, joka oli tehnyt koko Karjalasta autiomaan. Roponitsa oli näinä vaikeina vuosina vanhentunut, hänen ruskea partansa oli käynyt harmaaksi, mutta vilkkaana ja neuvokkaana liikkui hän siltä edelleen kotikulmalaistensa keskuudessa, koettaen heissä ylläpitää elämän rohkeutta ja toivoa. Hän suojeli sissijoukkoineen yhä edelleen kaukaista maakuntaansa ryöstäjiä ja verottajia vastaan ja hänen olikin taas onnistunut pitää hätyyttäjät loitommalla, yrittivätpä he sitten tulla idästä taikka lännestä. Sillä heimosota jatkui yhä.

Eräänä talvena oli taas Savosta päin saapunut varottava sanoma, että siellä uuden linnan seutuvilla varustaudutaan uuteen veroretkeen, ja kapula oli pantu kiertämään kaikkien vesistöjen varsille, että miehen talosta tuli saapua metsäkannakselle, vanhoille murroksille, vastustamaan saapuvaa vihollista. Miehiä kertyikin joka kulmalta torjumaan uutta, uhkaavaa vaaraa, ja Roponitsa järjesti kokeneena päällikkönä puolustuksen, hyökätäkseen murrostensa takaa ilveksenä lähenevän vainolaisjoukon niskaan.

Viimeisenä hiihtokuntana saapui siihen joukko Pielisen miehiäkin ja Räsänen oli taas niiden johtajana. Ensi kerran näkivät nyt karjalaiset päälliköt toisensa tuon suuren surmakesän jälkeen. He tervehtivät toisiaan loitolta jo kylmästi; puhekkain eivät käyneet, eivät vanhoja välejään selvittämään. Ahersivat vain kumpikin tahollaan varustustöissä ja lähettivät miehiään eri suunnille vakoilemaan.

Eräänä päivänä osuivat he kuitenkin hiihtämään samaa vastamaata ylöspäin ja silloin virkahti Roponitsa kuivasti:

Se myönnytys erehtyneen puolelta sulatti sydämistä jään, sen he molemmat tunsivat, vaikkei siitä sen pitempään puhuttu. Mutta heidän rinnakkain eteenpäin hiihtäessä saapui heitä vastaan hiestynyt suksimies, jonka kasvoilta säteili vilpitön ilo. Hän kertoi huohottaen vakoilemalla saaneensa selville, että Savonlinnan joukko oli, muutamassa Pyhäjärven saaressa päiväkauden levättyään, lähtenyt palaamaan takaisin. Savolaiset olivat saaneet vihiä siitä, että karjalaiset olivat varustautuneet lujaan vastarintaan, eivätkä he senvuoksi uskaltaneetkaan nyt hyökätä metsäkannaksen taa.

Roponitsa ja Räsänen katsahtivat pikaisesti toisiinsa, ymmärsivät heti toisensa mietteet ja heidän mielensä tuntui herahtavan äskeistäkin sulemmaksi. Kotvan kuluttua Roponitsa virkkoi:

— Jos näin varamme pidämme, eivät vainon miehet ehkä tule tänne toistekaan. Ja jos yhdessä pysymme…

— Yhdessä pysymme, se on minunkin sanani, vastasi Luukas siihen innolla, ikäänkuin hän koko ajan olisi tahtonut saada juuri tuon sanan toverilleen lausutuksi.

Ja rinnakkain hiihtivät he murrokselle ilmoittamaan kotikulmalaisilleen tuon iloisen sanoman.

JALO VELJESPARI.

EEVERT JA KUSTAA HORN.

"Eevert Horn on jaloimpia sankari luonteita, joita minkään maan historia voi näyttää."

"Kustaa Hornin johdolla kehkeysi Suomen armeija valiojoukoksi, joka siihen aikaan ei löytänyt vertojaan kuuliaisuudessa, rohkeudessa ja kestäväisyydessä."

Kankaisten Agneta-rouva asteli hiljalleen laajan puiston käytävää yhdessä kälynsä, Lepaan Kaarina-rouvan kanssa. Nurmikolla vaahterain ja ikivanhain tammien välissä juoksentelivat heidän tyttärensä kukkia poimien ja kentältä puiston reunalla, jossa pojat kävivät leikkisotaa, kuului melua ja hurraamista. Kun molemmat armot ehtivät käytävän päähän, tapasivat he Agneta rouvan vanhimman pojan, kahdeksantoistavuotiaan herra Henrikin, joka pikkupoikain leikkiä seuraten oli istahtanut matalalle kivipenkille ja jutteli vilkkaasti poikien opettajan, mestari Sigfrid Aaron Forsiuksen kanssa. Nuorin Kankaisten vallasväen perillisistä, nelivuotias Kustaa, oli jäänyt ison veljen luo, seuraten jakamattomalla mielenkiinnolla taistelua, jota Eevert ja Klaus veljien johdolla kävivät alustalaisten poikasista kokoonpannut, puumiekoilla, pienillä lipuilla, rummuilla ja katajaselkäisillä jousilla varustetut armeijat. Kentän keskellä oli kivistä ja turpeista kyhätty Viipurin linna, jota Klaus-veli parhaillaan puolusti Eevert-veljen hurjia hyökkäyksiä vastaan.

Rouvat istuutuivat kivipenkille, jonka mestari Forsius jätti heidän käytettäväkseen, ja kiintyivät seuraamaan linnan vallotusta. Viisitoistavuotias, tanakkatekoinen ja päivän paahtama Eevert kapusi juuri poikiensa etupäässä ylös linnan muurille, Klaus-veljen turhaan kokiessa torjua hänen rynnäkköään.

"Voi, voi, mimmoinen hurjapää tuo Eevert on!" puhkesi Agneta-rouva valittamaan. "Minulla on ainainen pelko, että hän taittaa vielä niskansa noissa leikeissään tai hurjilla ratsastusretkillään."

"Elkää peljätkö, äiti, mestari Sigfrid ilmaisi äsken meidän horoskooppimme ja sen mukaan tulee Eevertistä kuuluisa sotapäällikkö", virkkoi Henrik-herra, kalpean ja hienon näköinen nuorukainen, jonka ulkomuodosta ja koko olemuksesta näki, että hän oli harrastanut enemmän opiskeluja kuin poikain sotaisia leikkejä. Hänellä olikin perinpohjaiset tiedot ja hän oli ehtinyt käydä jo ulkomaillakin tietojaan kartuttamassa.

"Todellakin, mestari Sigfrid?" kääntyi Agneta-rouva tuon vaatimattoman oppineen puoleen, joka ahtaammissa piireissä oli jo tunnettu astroloogisista tiedoistaan ja ennustajataidostaan. "Oletteko tosiaan tähdistä lukenut tiedon Eevert-pojan tulevaisuudesta?"

"Moniahta päivä sitten muodostin horoskoopin kaikille teidän armonne pojille", vastasi opettaja, "ja kuten herra Henrik sanoi, ilmoitti Eevertin horoskooppi loistavan sotapäällikön uran. Vaikka hän ei näytäkään elävän vanhaksi, ehtii hän kuitenkin arvossa ja kunniassa kohota sangen korkealle ja hänen elontiensä yhtyy hyvin läheisesti kuninkaalliseen elontiehen."

Agneta-rouvan kasvoilla näkyi äidillisen ilon ja ylpeyden ilme, kun hän käänsi katseensa Eevertiin, joka nyt linnan vallattuaan seisoi hajasäärin muurilla ja huusi alhaalla oleville pojille:

"Olkoon tämä nyt Narvan linna ja olkaa te ryssiä ja koettakaa vallottaa tätä meiltä suomalaisilta. Mutta minä sanon jo etukäteen, että siitä ei tule mitään."

"Mutta katsopas tuota", kuiskasi Kaarina-täti ja kälyään kylkeen nyhjäisten osotti pientä Kustaata, joka jännittynyt ilme totisilla ja kalvakoilla kasvoillaan sekä sieramet laajentuneina henkeä pidättäen seurasi taistelun menoa. Näkyi selvästi, kuinka hänen hento vartalonsa värähteli ja lihakset jännittyivät, kun hän hengessään koetti auttaa jotakin taistelevista.

"Jos kenestäkään, niin hänestä kai myös tulee sotilas", jatkoi
Kaarina-rouva.

"Hänen horoskooppinsa osottaa rataa, joka vie vieläkin korkeammalle ja kauemmas kuin Eevertin", kuiskasi mestari Sigfrid. "Mainio sotilas hänestä tulee, vaikka minä niin mielelläni soisin hänestä oppinutta, sillä hänellä on niin terävä pää. Mutta minkä kohtalojen herra on tähtiin kirjoittanut kunkin osaksi, se pitää paikkansa."

"Minun pikku Kustaani!" puhkesi äiti sanomaan hellästi ja ojensi kätensä saadakseen Kustaan syliinsä, mutta tämä oli niin koko sielullaan kiintynyt taisteluun, ettei hän huomannut äitinsä kutsuvaa liikettä.

"Se on kenties perintöä siitä, että hän on syntynyt vankilan muurien sisällä", sanoi äiti ja huoahti menneiden päivien surullisille muistoille.

Sotapäällikkö ja valtaneuvos Kaarlo Henrikinpoika Horn oli syyttömästi joutunut epäluuloisen Juhana-kuninkaan vihoihin ja saanut istua vankeudessa sekä loppujen lopuksi häväistynä käydä mestauslavalle, missä hänet kuitenkin armahdettiin. Hänen vankeusaikanaan oli Örbyhusin linnassa, jonne Agneta-rouva oli seurannut miestään, syntynyt heidän nuorin poikansa, Kustaa. Tästä johtuvaksi luuli äiti sen miettivän ja totisen, miltei raskaan ilmeen, joka usein oli nähtävänä hänen nuorimpansa muutoin niin älykkäillä kasvoilla.

Tällä välin oli Kustaa-pojan jännitys noussut korkeimmilleen. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja yhtäkkiä lähti hän kuin nuoli livistämään linnotusta kohti. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta taakseen katsomatta jatkoi hän matkaansa ja katosi yhdessä mylläkässä temmeltävien poikien keskelle. Täti ja mestari Sigfrid purskahtivat nauramaan, mutta äiti pyysi hätääntyneenä Henrikiä juoksemaan jälestä ja tuomaan Kustaan pois, ettei hän siellä suurempain keskellä loukkaantuisi.

"Entäs mitä te olette tähdistä lukeneet hänen osalleen, mestari
Sigfrid?" kysyi täti nyökäten päätään Henrikin jälkeen.

"Häntä odottaa loistava valtiomiehen ura", vastasi oppinut opettaja yhä yhtä suurella vakuutuksella.

"Yhä vain loistavia uria, ihanpa minä alan sinua kadehtia poikiesi vuoksi", virkkoi Kaarina-rouva kälylleen.

"Vähät muusta, mutta siitä minä olen iloinen, että mestari Sigfrid ennustaa Kustaa-poikani elävän miehuuden ikään, sillä minä olen tuntenut ainaista pelkoa siitä, että hän kuolisi varhain", vastasi Agneta-rouva.

"Taistelu lakkasi, kun diplomaatti ilmestyi näyttämölle", myhähti
Kaarina-täti. "Mutta tuollahan tulee herra veljenikin."

Hän osotti vainiolle, josta ratsain läheni töyhtöhattuinen iäkkäämpi herra. Se oli herra Kaarlo Henrikinpoika, joka oli kierrellyt perintökartanonsa viljelyksiä tarkastamassa. Hän saapui naisväen luo samaan aikaan kuin pojatkin linnotuksen luota.

Herra Kaarlo Henrikinpoika ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt, mutta näytti paljon vanhemmalta. Hänen tukkansa oli ohimoilta jo aivan harmaa ja viime vuosien katkerat kokemukset olivat luoneet hänen kasvoilleen raskaan, miltei synkän ilmeen. Juhanan kuoleman jälkeen oli hän päässyt vankeudesta ja Kaarlo-herttuaan liittyen ottanut jälleen osaa valtiolliseen elämään. Edellisenä talvena oli hän herttuan ja Ruotsin säätyjen asiamiehenä tullut Turkuun Klaus Flemingiä taivuttamaan, mutta riitaantunut kokonaan rautamarskin kanssa. Sen jälkeen oli hän oleskellut hiljaisuudessa ja levossa täällä syntymätilallaan. Muutaman päivän kuluttua aikoi hän kuitenkin perheineen lähteä Viroon, jossa hänellä myöskin oli kartanoita ja josta hänen puolisonsa oli kotoisin.

"No, mitäs linnoja te tänään olette vallottanut?" kysyi herra Kaarlo nuorimmilta pojiltaan.

Isän laskeutuessa hevosen selästä alkoivat Eevert ja Klaus vilkkaasti ja yhteen ääneen tehdä selkoa taisteluistaan. Kun he hieman vaikenivat, pisti Kustaa kättään ojentaen vakavasti väliin:

Sen jälkeen lähti seurue, rattoisasti jutellen, astelemaan puiston halki kohti harmaakivistä, ylväästi kohoavaa päärakennusta.

"Kas, kas, kuinka kiiltäväksi sinä olet sen taas saanut", virkkoi kenraali Eevert Horn sotamiespalvelijan ojentaessa hänelle rintahaarniskan. "Sinä olet kaikin puolin kelpo poika, Eerik, ja minä teen sinusta varmasti kartanovoudin, jahka me täältä vihollismaasta kerran pääsemme kotiin. Itsepäinen visakallo sinä tosin olet, mutta sehän kuuluu kai asiaan, sillä muutenhan meitä ei suomalaisiksi tunnettaisikaan."

Juureva ja leveäotsainen sotamies, aito hämäläistä mallia, hymyili niin että hänen päivettynyt naamansa jakaantui kahtia korvasta korvaan. Hän ojensi herralleen tuuheatöyhtöistä kypäriä, jonka hän oli yhtä huolellisesti kiillottanut, mutta tämä ei ottanutkaan sitä vastaan, vaan alkoi sen sijaan päästellä irti juuri kiinnittämäänsä rintahaarniskaa.

"Hittoako minä rupesin näiden alla ennen aikojani hikoilemaan", lausui hän, "nythän on vielä monta tuntia rymäkän alkamiseen. Menen tavallisessa puvussa Jaakko-herran luo ja sinä saat kulettaa nuo varustukseni sotajoukkojen yhtymäpaikkaan Kaprion tiellä. Puen ne siellä sitten liikkeelle lähdön hetkenä päälle. Mutta missä viipyvät lipullispäällikköni?"

Hän astui teltan ovelle ja heitti silmäyksen ruotsalaissuomalaisen sotajoukon leirialueelle.

"Ahaa, tuolla ne jo tulevatkin", virkkoi hän itsekseen ja jäi katselemaan edessään leviävää eloisaa taulua. Vasemmalla lepäsi matalain rantojensa välissä leveänä ja liikkumatonna Olhavanjoki. Pitkin rantaa oli teltta teltan vieressä ja niiden välissä kuhisi kirjavanaan sotilaita. Toisia pulikoitsi joessa ja sieltä kuului mäikettä ja iloisia huutoja. Etempänä rannalla puuhasi taas osa sotilaita suurten lauttojen kimpussa. Niillä oli illan tullen tehtävä valehyökkäys itäistä kaupunginosaa vastaan, samalla kuin pääjoukko länsipuolella varustautuisi rynnäkköön. Kääntäessään katseensa joesta oikealle, aukeni hänen eteensä laaja vainio, jonka kaurapellot ja kaalipenkit sotamiesten hevoset olivat syöneet putipuhtaiksi tai tallanneet jalkoihinsa. Peltojen takana luikerteli monia mutkia tehden Novgorodin kaupungin muuri lukuisine tornineen, joista välkehtivät vartiain piilukeihäät. Sen takaa näkyivät tiheän autereen verhoamina kirkkojen tornit ja kullatut kupoolit. Kaikki kaupunginportit olivat visusti suljetut, mutta muurien takaa kuuluva taukoamaton kohina ilmaisi, että tuon vanhan kauppakaupungin sisuksissa oli eloa ja kuohuntaa.

"Helteinen päivä, hyvät herrat, mutta yö meille taitaa tulla vielä helteisempi", lausui Horn alapäälliköilleen, jotka hikeä otsaltaan pyyhkien pysähtyivät hänen eteensä.

"Ensi yönä siis käydään penkomaan tuota ampiaispesää?" kysyi Henrikki
Maununpoika Spåre, viitaten kaupunkia kohti.

"Mielelläänpä nämä laiskan päivät jo jättääkin", arveli Spåre. "Kaksi viikkoa on tässä helteessä jo lojuttu, ainoana työnä kortinpeluu. Tympäistä alkaa jo sekin, varsinkaan kun ei ole millä siinä lomassa kaulaansa kastaisi. Senkin puolesta minä olen hyvin taipuisa tunkeutumaan tuonne kamasaksain pesään, sillä arvatenkaan siellä ei ole puutetta oluesta eikä viinistä."

"Votkaa siellä on aivan varmasti", naurahti Horn ja kehotti upseereja astumaan teltan suomaan siimekseen.

Lukuunottamatta nuorta Klaus Kristerinpoikaa, joka oli Hornin sukulainen Joensuun haarasta, olivat kaikki nämä upseerit esimiestään iäkkäämpiä, suorasukaisia sotilaita alemman aateliston piiristä. Huolimatta siitä, että he vanhasta tottumuksesta suhtautuivat hyvin tuttavallisesti nuoreen esimieheensä — Eevert Horn oli vasta kolmikymmenvuotias — tunsivat he häntä kohtaan kuitenkin suurta kunnioitusta. Sillä paitsi että Horn kuului maansa ensimäiseen sukuun, oli hän kokonaisella sarjalla loistavia voittoja ehtinyt jo taata itselleen loistavan sankarimaineen. Samalla oli hän iloisen luonteensa, oikeudentuntonsa ja lempeytensä takia koko sotajoukon suosiossa.

Kun upseerit olivat istuneet, antoi Horn heille ohjeensa. Heidän tuli viedä osastonsa yksitellen ja huomaamatta ensimäisen metsäsaarekkeen taa Kaprion tielle. Siellä tarkastaisi hän joukot sitten myöhemmin illalla. Puoliyön lähestyessä ryhdyttäisiin yleiseen rynnäkköön.

"Ja nyt juomme maljan aseidemme menestykseksi", lopetti Horn ja kohotti viinisarkan, jommoisen Eerik hänen viittauksestaan oli täyttänyt kullekin upseereista. "Olkoon tämä esimakuna siitä juhlasta, mikä teitä odottaa tuolla muurien takana."

Kun maljat oli tyhjennetty, nousi Horn, sitoi miekan vyölleen ja astui ulos. Upseerien lähtiessä takaisin leiriä kohti nousi hän ratsunsa selkään ja käyten ajaen suuntasi kulkunsa sitä komeata telttaa kohti, joka seisoi etempänä joen rannalla ja jonka huipulla liehui Ruotsin lippu. Siinä piti majaa hänen kahta vuotta nuorempi sankaritoverinsa ja hyvä ystävänsä, koko sotajoukon ylin päällikkö Jaakko de la Gardie. Kun Horn lähestyi telttaa, ilmestyivät sen oviaukkoon nuoren sotamarsalkan päivän paahtamat, luisevat kasvot.

"Kas, siinähän sinä jo olet, Ivergorn", huudahti de la Gardie, käyttäen ystävästään tuota armeijassa käytäntöön tullutta venäläistä nimenväännöstä. "Mutta katsohan, mitä tuo on?"

Hän osotti muutamia sankkoja savupatsaita, jotka kohosivat joen itärannalla olevan etukaupungin kohdalta.

"Venäläiset ovat nähtävästikin sytyttäneet Pyhän Antoniuksen luostarin palamaan, vaikeuttaakseen meidän hyökkäystämme."

"Ahaa, he luulevat siis todellakin vaaran siltä taholta heitä uhkaavan.
Mainiota!"

"Näytätpä, veliseni, sangen tyytyväiseltä", huomautti Horn heidän telttaan astuessaan.

"Enkö olisi tyytyväinen, kun viimeinkin pääsemme iskemään. Neuvotteleminen näiden moskovalaisten kanssa on minusta paljon tukalampaa kuin avoin taistelu."

"Mutta ei sekään ole minusta kaikista mukavinta", arveli Horn. "Taisteleminen harjautumattomia joukkoja vastaan on minusta aina tuntunut hieman siltä kuin pieksäisi suurta villasäkkiä. Ja se ei oikein tyydytä kovakouraista sotilasta."

"Hm, voitpa olla oikeassa. Mutta nyt me joka tapauksessa hakkaamme niin että villat pölisee."

"Itämerestä me ainakin aitaamme heidät erilleen. Maljasi sen asian päälle!"

He maistoivat viiniä ja jatkoivat sitten keskustelua siihen keveään ja tuttavalliseen tapaan, johon he toistensa seurassa olivat tottuneet. Vaikka he olivat kilpaveikkoja kunnian ja sankarimaineen tiellä, ei heissä huomattu koskaan hiventäkään kateutta tai eripuraisuutta. Päinvastoin olivat he valmiit kiivaasti puolustamaan toistensa kunniaa, milloin kadehtijat ja panettelijat pyrkivät jompaakumpaa alentamaan. Ja niinpä nämä sotajoukon kaksi ensimäistä miestä muodostivat siinäkin suhteessa jalon sankariparin.

Kun ulkomaalaisten palkkasoturien päälliköt, Popler ja Cockburn, olivat saapuneet ylipäällikön telttaan, valmistettiin lopullinen ja yksityiskohtainen hyökkäyssuunnitelma.

"Jos kaikki käy, niinkuin nyt olemme suunnitelleet, niin suuri Novgorod on päivän koittaessa meidän", lausui de la Gardie lopuksi.

"Se on oleva meidän", sanoi Horn, ruskeissa, eloisissa silmissään vakuuttava ilme.

"Sitä en epäile, varsinkin kun kuulen sinun sitä vakuuttavan", lisäsi de la Gardie.

He joivat yrityksen menestykseksi ja nousivat sitten rattaille mennäkseen hyökkäysjoukon kokoontumispaikalle. Kului vielä joitakin tunteja kaikenlaisiin loppuvalmistuksiin. Puoliyö oli jo käsissä ja pimeys oli käärinyt joukot verhoonsa, kun annettiin merkki liikkeelle lähtöön. Kuljettiin eteenpäin mitä suurinta hiljaisuutta noudattaen. Olhavan itäpuolella loimottivat yhä tulipalot ja sieltä kuului taistelun melua, mutta läntinen kaupunginosa oli pimeän peitossa. Puolen virstan päässä muurista sai ryntäysjoukko pysähtyä ja ainoastaan kaksi pienempää osastoa lähti pimeän päässä hiljalleen hiipimään eteenpäin. Etummaisen joukon miehet kuljettivat mukanaan hirsiä ja lankkuja, joista he perille päästyään kyhäsivät leveän sillan sen vedellä täytetyn kaivannon yli, joka kierteli pitkin muurin juurta. He onnistuivat suorittamaan työnsä muurilla liikkuvain vartiain huomaamatta mitään. Vasta kun toinen osasto oli kulkenut yli ja ryhtyi muurin juurelle asettelemaan petardia, räjähdyskonetta, älysivät vartiat jotakin tavatonta olevan tekeillä ja nostivat hälytyksen. Kuului torventoitotuksia, laukauksia pamahteli ja alhaalla työskentelevien miesten päälle sateli kiviä ja keihäitä. Mutta he suojelivat itseään vartavasten laitetuilla katoksilla ja saivat työnsä onnellisesti päätökseen, minkä jälkeen he kiiruusti vetäytyivät kauas kaivoksen taakse. Petardin ääressä sihisi ja räiskyi ja ylhäällä muureilla synnytti pakokauhu suuren mellakan. Vielä monias hetki ja maata tärisytti hirveä pamaus. Näytti aivankuin kaivannon reunalla olisi tapahtunut tulivuoren purkaus, joka viskasi ilmaan kokonaisen muurinosan, mikä sitten sorana ja yksinäisinä kivinä satoi kauas ympäristöön.

"Tie on avattu, nyt eteenpäin kuin myrskyn siivillä!" huusi Horn suomalaisilleen. "Pitäkää varanne, etteivät ulkomaalaiset ehdi ennen meitä."

Syntyi huima kilpajuoksu muurinaukkoa kohti, jota valaisivat muutamat sen läheisyydessä palamaan syttyneet puiset varastohuoneet. Etummaisina kulkivat suomalaiset, ensin Hornin, sitten de la Gardien johtama osasto. Ulkomaalaiset palkkasoturit seurasivat ihan kintereillä. Kaikki eivät mahtuneet aukosta ja siinä oli syntyä sekasorto. Sotamiehet kiroilivat ja tyrkkivät toisiaan, päälliköt karjuivat. Mutta ylimmät päälliköt saivat palautetuksi järjestyksen ja osa miehistä sai kiivetä muurin yli rynnäkkötikapuita myöten, joita ylipäällikön käskystä oli varattu mukaan. Torvien räikkyessä ja hurraata huutaen samosivat hyökkääjät hämmästyneeseen kaupunkiin, jota eri tahoilla loimottavat tulipalot valaisivat.

Ainoastaan pienempiä vartiojoukkoja oli kaduilla siellä ja täällä. Ne joko pakenivat suinpäin tai tulivat maahan hakatuiksi. Horn samosi joukkoineen Kaprionportilta johtavaa valtakatua pitkin sille avaralle torille, joka hevosenkengän muotoisena levisi linnoituksen edustalle. Vasta täällä kohtasi hän huomattavampaa vastarintaa. Mutta kauan ei taistelu kestänyt. Eri kaduilta syöksyi yhä uusia ruotsalaisjoukkoja torille. Niiden hurjasti päälle käydessä peräytyivät sekasortoiseksi, päättömäksi laumaksi sulloutuneet vastustajat virtaa kohti, johon torin itäinen perukka päättyi. Heillä ei ollut aikaa asettua veneisiin tai lautoille ja joukottain nielivät heitä virran aallot.

Koko kaupunki oli hädän ja sekasorron vallassa. Joka puolelta kaikui torventoitotusten ohella huuto ja meteli. Se jatkui senkin jälkeen, kun vastarinta kaikkialla oli jo lakannut, sillä voittajat olivat ryhtyneet ryöstämään kaupunkia. Sehän kuului asiaan sen aikaisessa sodankäynnissä ja tästä oikeudestaan eivät palkkasoturit tahtoneet millään hinnalla luopua. de la Gardie oli joukoille antanut ankarat määräykset, että vaimoja ja lapsia sekä yleensä aseettomia oli säästettävä. Mutta oli hyvin vähän toiveita — sen tiesivät ylimmät päälliköt vanhasta kokemuksesta —, että sotilaat ilman muuta noudattaisivat näitä määräyksiä. Sen tähden lähtivät he pienten ratsuväkiosastojen kanssa risteilemään kaupungille, estääkseen väkivallantekoja ja pitääkseen yllä järjestystä… Muutaman suuren kivitalon pihalta kuuli Horn sivu ratsastaessaan vihlovia hätähuutoja ja lasten parkunaa. Hän ajaa karahutti miehineen murskatun portin sirpaleiden yli ja näki edessään tuohusten valaisemalla pihalla suuren, yhteensulloutuneen joukon puolipukeisia naisia, lapsia ja vanhuksia, joita hosui ja ahdisteli parvi skotlantilaisia palkkasotureita. Muuan naisista oli saanut jo surmansa, koettaessaan nähtävästi suojella lastaan, ja erästä toista, jolla oli verhonaan vain pelkkä liinapaita, kiskoi muuan sotilas tukasta puoleensa.

Kun sotamies ei mielinyt totella, suhahti Hornin miekka huotrasta ja välkkyi miehen pään yllä. Säikähtyneenä jätti tämä saaliinsa ja mutisten, niska kyyryssä vetäytyi syrjään.

"Paikalla ulos pihasta!" ärjäsi Horn skotlantilaisille ja kun he alkoivat kiroilla, etteivät he muka tottele muita kuin omaa päällikköään, lausui Horn lyhyen komentosanan miehilleen, jotka seuraavassa tuokiossa ratsastivat nurin joukon skotlantilaisia. Muutamat näistä saivat surmansa ja toiset syöksyivät kadulle.

"Se on Ivergorn, Ivergorn", huusivat pihaan paenneet kaupunkilaiset, heittäysivät polvilleen, ojentelivat käsiään Hornia kohti ja peittivät hänet kokonaisella siunausten ja kiitosten tulvalla. Niin, niin, kyllä he olivat kuulleet Ivergornin lempeydestä, kuinka hän oli monesti pelastanut turvattomia sotamiesten käsistä.

Horn lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja, jätti portille osan miehiään vartioiksi, ettei pihaan pääsisi uusia väkivallantekijöitä, ja riensi sitten eteenpäin sille suunnalle, jonne uudet avunhuudot häntä kutsuivat…

Päivän valjetessa kohtasi Horn sotaveikkonsa de la Gardien torilla, jonne torvet kutsuivat hajaantunutta sotajoukkoa.

"Onnittelen sinua tästä uudesta helmestä voittojesi sarjassa!" lausui
Horn toverinsa kättä puristaen.

"Yhtä kirkkaana helmenä loistaa tämä sinun omien voittojesi rivissä, sillä sinäpä ensimäisenä tunkeusit kaupunkiin", vastasi de la Gardie. "Sitäpaitsi ei helmemme ole vielä aivan valmis."

Hän viittasi linnoitusta kohti, jonne osa sotaväkeä sekä kaupungin ylhäisimmät henkilöt olivat onnistuneet sulkeutumaan. Pitkin muurin harjaa näkivät he hiljalleen etenevän joukon messupukuisia pappeja, etupäässään metropoliitta Isidoras. Laulaen messua kantoivat he korkealla suuria pyhimysten kuvia, joiden jalokivet ja kultaukset kimaltelivat nousevan auringon säteissä.

"Katsopas, ne aikovat aidata meidät tänne ulkopuolelle", sanoi Horn. "Mutta ennen iltaa me olemme siellä sisällä, vai mikä on sinun mielipiteesi?"

"Niin, ennen päivän laskua pitää meidän lippumme liehua tuon suurtornin huipussa."

He ratsastivat kumpikin taholleen, ryhtyäkseen valmistelemaan lopullista rynnäkköä.

Kun eräänä heinäkuun päivänä v. 1615, siis neljä vuotta Novgorodin valloituksen jälkeen, siirrymme Pihkovan muurien edustalle, Peipusjärven kaakkoiskulmaan, leviää silmäimme eteen sangen eloisa taulu. Lujia vallituksia, telttoja, kuormavankkureita, hevosia ja miehiä näkyi kaikkialla niillä avarilla kentillä, jotka ympäröivät kaupunginmuureja. Patterit suitsuttivat yhtä mittaa tulta ja savua ja helteinen ilma värisi taukoamattomasta kanuunain jyrinästä. Useampaan kertaan oli tämän pitkällisen sodan aikana koetettu jo Pihkovaa vallottaa, mutta aina yhtä turhaan. Muutamia viikkoja sitten oli Eevert Horn, joka pari vuotta aikaisemmin oli korotettu sotamarsalkan arvoon sekä samalla nimitetty useiden valloitettujen linnojen ylikäskynhaltijaksi, tuonut jälleen sotajoukon Pihkovan edustalle. Vähän myöhemmin oli itse kuningaskin, nuori Kustaa Aadolf, saapunut leiriin oppiakseen sotataitoa noiden mainioiden kenraalien, Hornin ja de la Gardien, johdolla. "Venäläistä täytyy pitää lämpimänä, tarjota rauhaa toisella ja miekkaa toisella kädellä", oli kuningas sotajoukon katsastuksessa lausunut ja kaupunki oli suljettu lujan piiritysrenkaan sisään. Ja päivä päivältä lähenivät nyt piirittäjäin patterit kaupunkia, samalla kuin heidän tulensa kävi yhä tuhoisammaksi.

Uteliaasti silmäili tätä Pihkovan edustalle leviävää näyttämöä se nuori aatelisjunkkari, joka parin seuralaisen saattamana hiljalleen ratsastaen läheni pitkin Narvan tietä. Hän oli puettu yksinkertaiseen, mutta siroon ja aistikkaaseen kenttäpukuun ja sivulla riippui raskas lyömämiekka. Hänen teräväpiirteisillä kasvoillaan oli vakava ilme, vaikka hän näyttikin vielä sangen nuorelta. Ehdittyään leirialueen sisälle pysäytti hän ratsunsa erään sotilasryhmän luo ja tiedusti, missä sotamarsalkka Hornia saattoi tavata. Sotilaat ilmoittivat sotamarsalkan olevan teltassaan ja neuvoivat, missä se oli löydettävissä. Nuorukainen jatkoi matkaansa ja tultuaan asianomaisen teltan edustalle hyppäsi hän satulasta ja jättäen ratsun seuralaistensa huostaan astui kursailematta sisään.

Teltassa istuivat Horn ja de la Gardie kumartuneena Pihkovan pohjapiirustusten yli, jotka oli levitetty pienelle pöydälle heidän väliinsä.

"Nyt minulla on se selvillä", huudahti Horn kiihkeästi. "Jos se pannaan täsmällisesti toimeen, niin Pihkova on ennen huomisiltaa meidän. Katsohan…"

Tuntiessaan käden olkapäällään käännähti hän äkkiä, kavahti ylös telttatuoliltaan ja huudahti hämmästyneenä:

He syleilivät toisiaan, minkä jälkeen Horn de la Gardie'hin kääntyen lausui:

"Tämä on nuorin veljeni Kustaa, minun rakas oppilaani entispäiviltä ja senpä vuoksi kielelleni herahtivatkin heti latinalaiset sanat."

"Tunsin heti ulkonäöstä", sanoi de la Gardie ja puristi voimakkaasti
Kustaan kättä.

"Niin, entinen oppilaani, sillä minäpä se isämme kuoltua toimin pikku Kustaamme ylimpänä koulumestarina. Mutta nyt pystyisit sinä varmaan vuorostasi opettamaan minua, sillä olethan jo vuosikausia ollut ulkomailla tietoja ammentamassa. Annahan kuulua, missä kaikkialla sinä olet tiedonpuun hedelmiä poiminut?"

"Viimeksi olen opiskellut Tübingenin yliopistossa", vastasi Kustaa, "ja sitä ennen vietin joitakin aikoja Rostockissa ja Jenassa. Mutta sitten päätin tulla jälleen sinun kouluutettavaksesi."

"Aiot siis sotilaaksi. No tervetuloa joukkoomme, kyllä täällä mies tappelemaan opetetaan. Mutta et kai Saksasta ole suoraan tänne tullut?"

"Ei, tulen Suomen kautta. Viikon päivät viivähdin vanhoilla leikkitantereilla Kankaisissa."

"Ah, ne Kankaisten leikkitanteret", keskeytti hänet vanhempi veli heltyneenä. "Oliko vielä ehyenä se leikkilinnoitus siellä puiston ulkosyrjällä? Muistatko kun sinä kerran tuon korkuisena juoksit sinne auttamaan minua venäläisiä vastaan?"

"Muistan kyllä ja entisellään oli linnakin, vaikka hiukan masentuneena. Istuin sen vallilla ja siinä syttyi minuun vahva kaipaus päästä tänne sotakentälle."

"Sinä tulit siis nyt todellisuudessa auttamaan minua moskovalaisia vastaan. Niinpä tervetuloa vielä kerran. Mutta kuinka voivat omaisemme siellä kotona?"

"Veljemme ja sisaremme lähettävät sinulle rakkaimmat tervehdyksensä ja ennen kaikkea tietysti sinun Margareettasi. Kas tässä on häneltä kirje. Hän voi hyvin, samoinkuin pikku Kustaa."

Sillä aikaa kuin Eevert-veli syventyi hehkuvin poskin lukemaan nuoren vaimonsa kirjettä, alkoi de la Gardie kysellä Kustaalta ulkomaan kuulumisia.

"Ja nyt te siis aiotte jäädä tänne meidän asekumppaniksemme", virkkoi de la Gardie lopuksi.

"Niin, ainakin jonkun aikaa olen aikonut viipyä täällä", vastasi
Kustaa, "mutta suoritettuani täällä niin sanoakseni alkeiskurssin
sotataidossa, olen päättänyt mennä Alankomaille Oranian prinssi
Moritzin kouluun."

"Kas siinä teette oikein", huudahti de la Gardie, "minä olen käynyt saman koulun ja menestyksestäni soturialalla saan hyvin paljon kiittää Oranian Moritzia."

Heidän puhelunsa keskeytyi, sillä samassa lennähti teltan esivaate syrjään ja sisään astui pitkän solakka nuori mies, jolla oli kotkannenä, vaaleat hiukset ja sinisissä silmissä uljas säihky. Hänen polussaappaansa olivat vahvan pölykerroksen peitossa, josta päättäen hän juuri tuli pitemmältä ratsastusretkeltä. Herrat teltassa kavahtivat seisoalleen ja kumarsivat tulijalle, jonka Kustaa heti ensi silmäyksellä tunsi kuninkaaksi.

"Olen tehnyt ratsastusretken ympäri kaupungin ja koettanut keksiä jonkun heikon kohdan, josta voisi yrittää rynnäkköä, mutta turhaan", lausui kuningas tyytymättömällä äänellä. "Niin ollen meidän täytyy tyytyä jatkamaan piiritystä, kunnes kaupunki heltiää kuin kypsä omena kantimistaan."

"Teidän Majesteettinne, sallitteko minun esittää keinon, joka toimeenpantuna saattaa Pihkovan avaimet Teidän Majesteetillenne ennen huomisiltaa?" lausui Eevert Horn, joka tuskin oli malttanut kuunnella kuninkaan sanoja loppuun.

"Todellako, todellako?" huudahti kuningas leimuavin silmin. "Jos puhut totta, niin… mutta annahan meidän ensin kuulla suunnitelmasi."

Kaikki kumartuivat nyt kartan yli, Eevert Hornin ryhtyessä innokkaasti selvittämään suunnitelmaansa, joka oli seuraava: "kaupungin eteläisen portin edustalla oli vielä aukko piirityslinjassa. Sinne piti nyt ensi yön aikana asettaa vallinkaivajia ja näille suojelusjoukko, mutta ainoastaan mahdollisimman pieni. Nähdessään päivän valjetessa heidän vaarallisen puuhansa, nähdessään vartiajoukon pienuuden ja nähdessään lisäksi, että meidän leirimme on vielä unen vallassa, herää heissä vastustamaton halu tehdä uloshyökkäys. He tekevät sen äkkiarvaamatta, meidän vartiajoukkomme peräytyy taistellen tähän metsikköön saakka, siellä on väijyksissä suurempi meikäläinen joukko, joka yhtäkkiä ympäröi uloshyökkääjät ja ottaa heidät vangiksi. Heiltä riistetään nopeasti puvut ja muut varustukset, meidän miehemme pukevat ne ylleen, nousevat heidän ratsuilleen ja lähtevät meikäläisten ahdistaessa peräytymään takaisin kaupunginporttia kohti. Perille tultuaan valtaavat he portin, meillä on leirissä kaikki valmiina nopeaa hyökkäystä varten ja… loppu selviää kyllä itsestään."

"Mikä nerokas tuuma!" huudahti kuningas. "Ja kuitenkin niin yksinkertainen. Oikea Kolumbuksen muna!"

"Että josko sallin? Teillähän, hyvät herrat, täällä on toimeenpanovalta, minähän olen vain teidän kuuliainen oppilaanne ja palan halusta päästä mukaan huomiseen leikkiin."

"Siinä tapauksessa minä otan vapauden asettaa vallinkaivajat pimeän tultua työhön", sanoi Horn. "Itse asetun sitten aamun tullen pienen joukon kanssa heitä vartioimaan."

"Mutta ole varovainen, sillä sinun henkesi on minulle kalliimpi kuin koko Pihkovan kaupunki", varotti kuningas.

Tätä sanoessaan kiintyi hänen katseensa ensi kerran Kustaa Horniin. Evert-veli ehätti esittämään hänet ja Kustaa kumarsi syvään, ilmottaen samalla tulleensa tarjoamaan miekkaansa hänen majesteettinsa palvelukseen. Kuningas katsoi likinäköisillä silmillään häntä hetkisen ääneti ja tarkkaavasti, ojensi sitten kätensä ja lausui:

"Teistä on kehittyvä suuri sotapäällikkö, minä näen sen ja toivotan teidät tervetulleeksi joukkoomme. Veljessänne tässä teillä on oivallinen opettaja."

Tämän jälkeen kyseli kuningas yhtä ja toista Kustaan opinnoista ja ulkomaanmatkoista. Hän tuli yhä tyytyväisemmäksi nuoreen sotilastarjokkaaseen ja taputtaen häntä olkapäälle lausui lopuksi:

Kun huomisen yrityksen valmisteluista oli lähemmin sovittu, varotti kuningas vielä Hornia huolehtimaan omasta turvallisuudestaan, minkä jälkeen hän de la Gardien seuraamana lähti teltasta. Kustaa Horn, jonka sydämen nuori kuningas oli ehtinyt jo vallottaa, teki hiljaisessa mielessään lupauksen pysyä elämänsä loppuun uskollisena tuolle miehelle, sillä hänpä jos kukaan, päätteli hän, kykeni kohottamaan isänmaansa valtaan ja kunniaan.

Oli vielä täysi pimeä ja Kustaasta tuntui, että hän oli ihan juuri saanut unen päästä kiinni, kun häntä joku ravisti hereille. Teltassa paloi kynttilä ja hän näki vuoteensa vieressä vanhemman veljensä, jonka kanssa hän oli kotikuulumisista ja lapsuuden muistoista jutellut pitkälle sivu puolen yön.

"On jo aika lähteä liikkeelle", sanoi Eevert. "Niin, niin, veliseni, täällä täytyykin tottua spartalaisiin tapoihin."

Kustaa näki teltassa muutamia upseereita, joiden keskellä Eevert-veli juuri pukeutui sotamarsalkan asuunsa.

"Eiköhän olisi viisaampi ottaa yksinkertaisempi puku", huomautti eräs upseereista. "Tuo marsalkan asu vetää liiaksi puoleensa vihollisten luoteja."

"Minä yhdyn samaan neuvoon", sanoi Kustaa, "sillä juuri kun sinä herätit minut, näin minä jotakin sellaista, joka kehottaa sinua olemaan varuillasi."

"Siitä en ole itsekään selvillä, sillä äkillinen herätys rikkoi unikuvan. Mutta jotakin hyvin selvää ja kohtalokasta se oli ja sinä olit sen keskuksena. Tunnen vieläkin mieleni raskaaksi sen johdosta."

"Tiedäthän, että joka untaan uskoo, se varjoaan pelkää", vastasi Eevert iloisesti. "Minä tunnen mieleni niin keveäksi ja kirkkaaksi kuin olisi tämä hääpäiväni huomen. Siksi tahdonkin pukeutua sotamarsalkan asuuni."

Teltan edessä odotti viiskymmenmiehinen joukko, jonka etupäähän veljekset asettuivat, lähtien ääneti ratsastamaan määrätylle paikalle. Siellä olivat vallinluojat täydessä työssä. Aamu alkoi valjeta ja sotamarsalkan käskystä pantiin vartiojoukon hevoset kentälle liekaan. Miehet asettuivat pienissä ryhmissä sinne tänne loikoilemaan tai pelaamaan, että syrjästä katsojalle kaikki näyttäisi niin huolettomalta kuin suinkin. Keskustellessaan veljensä kanssa piti Eevert lakkaamatta silmällä kaupunginmuuria.

"Ne ovat panneet merkille tämän nousemassa olevan varustuksen", sanoi hän, "ja kaikesta päättäen siellä on jotakin tekeillä."

Kustaa käänsi myöskin katseensa kaupunkia kohti ja näki vilkasta liikettä muureilla, joita ensimäiset auringonsäteet juuri alkoivat punata. Samassa pudotettiin eteläportin edessä oleva laskusilta alas ja jykevät portin puoliskot lennähtivät auki. Pitkä jono ratsumiehiä suoltui ulos portista, levittäysi laskusillan yli tultuaan rintamaksi ja alkoi täyttä karkua kiitää puolivalmista patteria kohti. Mutta Eevert Hornkin oli jo satulassa, komentaen pienen joukkonsa rintamaan patterin eteen. Vallinluojain käski hän kiiruimmiten vetäytyä metsikön takalaitaan.

Kustaa oli asettunut veljensä rinnalle keskustaan. Ennenkuin joukot törmäsivät yhteen, näki hän vihollisten päällikön yhtäkkiä pidättävän ratsunsa ja ojentavan suuren pistoolinsa Eevertiä kohti. Kustaa kannusti ratsuaan ja samalla hetkellä kuin hänen miekkansa lävisti vihollisen, laukesi tämän pistooli. Kustaa silmäsi pikaisesti taakseen ja näki veljensä horjahtavan satulassa sekä sitten, sammuva katse häneen luotuna, luisuvan hervotonna maahan.

Itse ei hän päässyt paikalta liikahtamaan, sillä joka puolelta tunkivat viholliset päälle ja hänellä oli täysi työ torjuessaan heidän iskujaan. Hän sai useita lievempiä haavoja ja oli jo vähällä joutua vangiksi, mutta silloin kääntyivät viholliset yhtäkkiä pakoon. Metsikössä väijyksissä olevan joukon päällikkö oli huomannut sotamarsalkan kaatumisen ja arvaten koko suunnitelman sen kautta menneen yhtäkkiä myttyyn oli hän komentanut joukkonsa patterin luona taistelevien avuksi. Tämä odottamaton apuväki se sai vihollisen niin yhtäkkiä pakenemaan. Melkein puolet heistä jäivät kentälle makaamaan, loput pelastuivat muurien suojaan ja portti sulkeutui nopeasti heidän takanaan.

Päästyään ahdingosta laskeusi Kustaa kiiruusti satulasta ja riensi veljensä luo, joka suoraksi ojentuneena makasi selällään maassa. Polvistuessaan hänen viereensä ja tunnustellessaan sydäntä huomasi hän elämän veljestään jo paenneen. Konemaisesti sulki hän vainajan silmät ja jäi sitten sekavin mielin tuijottamaan noihin kalpeihin kasvoihin, joilla vielä kuvastelihe se iloinen hymy, mikä niillä oli koko aamun karehtinut.

Kun Kustaa vihdoin kohotti päätään, näki hän ympärillään paljastetuin päin kuninkaan, de la Gardien ja joukon ylempiä upseereita. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme ja kuninkaan silmät olivat kyynelissä. Kuin unen läpi kuuli Kustaa hänen lausuvan:

"Isänmaa on tänään menettänyt yhden jaloimmista pojistaan. Jumala tietää, että minä olisin ennemmin uhrannut puolet voitoistamme kuin menettänyt hänet. Mutta hän on kaatunut sankarina ja hänen muistonsa on meille pyhä."

Leiristä oli tuotu paarit ja kuninkaan viittauksesta nostivat sotilaat vainajan niiden päälle. Kuningas peitti ruumiin lipulla ja kantajat lähtivät liikkeelle leiriä kohti. Äänettöminä, paljain päin astelivat perässä kuningas ja upseerit. Lähinnä paareja kulki Kustaa. Hän siveli kädellä otsaansa ja mietti, oliko tämä totta vai pahaa unta. Sekavana kohinana kuului kaupungista soittoa ja riemunhuutoja. Siellä oltiin jo selvillä, että pelätty Ivergorn oli kaatunut ja riemuittiin tälle ruotsalaisten kärsimälle suurelle tappiolle.

Vasta seuraavana kesänä olivat Eevert Hornin juhlalliset hautajaiset Kankaisissa. Kuninkaan ja suuren saattojoukon läsnäollessa kätkettiin tuo kolmikymmennenvuotias sotamarsalkka, jonka poismeno sai sekä ylhäiset että alhaiset vuodattamaan kaipauksen kyyneliä, voittamiensa lippujen suojaan Kankaisten perhehautaan. Myöhemmin muutettiin hänen ruumiinsa Turun tuomiokirkkoon Tavastien hautakuoriin, jossa marmorinen muistomerkki esittää täydessä koossa Eevert Hornia ja hänen puolisoaan, Margareeta Finckeä. Kuorin ikkunassa näkyvä lasimaalaus esittää Kustaa II Adolfia seisomassa Eevert Hornin paarien ääressä.

Vuosi sen jälkeen kuin Eevert Horn oli saatettu isiensä hautakammioon, päättyi pitkällinen Venäjän sota, jonka jokaisella lehdellä tapaamme Eevert Hornin nimen. Hänen vanhin veljensä Henrik, joka tällä välin oli valtiomiesurallaan ehtinyt kohota korkealle, otti Ruotsin puolesta ensimäisenä miehenä osaa Stolbovan rauhanneuvotteluihin, huolehtien siten niiden voittojen hedelmistä, joilla nuorempi veli oli nimensä ikuistanut.

Tällöin oli nuorin veli, Kustaa Horn, viettänyt kaksi vuotta Alankomaissa, missä hän Morits Oranialaisen johdolla taisteli espanjalaisia vastaan. Kohta Eevertin kuoleman jälkeen oli hän raskain mielin jättänyt Pihkovan leirin ja lähtenyt takaisin ulkomaille. Kokonaista neljä vuotta viipyi hän Oranian prinssin koulussa. Sen jälkeen matkusteli hän vielä Ranskassa ja Italiassa, yhä vain opiskellen ja täydennellen oivallista kielitaitoaan, mistä hänellä myöhemmin soturina ja valtiomiehenä tuli olemaan suurta hyötyä. Kun hän tämän jälkeen kuudenkolmattavuotiaana palasi kotiin, oli hänellä vankka opillinen perusta, jolle saattoi rakentaa suuren tulevaisuuden. Ja nopeasti, aste asteelta, hän tämän jälkeen alkaakin yletä, päätyen kuninkaan ensimäiseksi mieheksi.

Palvellessaan aluksi hovissa kuninkaan kamariherrana voitti hän vilpittömällä ja suoralla luonteellaan sekä syvillä tiedoillaan hallitsijansa täyden luottamuksen ja ystävyyden. Senpä vuoksi uskoikin Kustaa Aadolf hänet asiamiehekseen ryhtyessään kosimaan prinsessa Maria Eleonoraa Berlinin hovista. Horn saattoi asiat onnelliseen päätökseen, minkä jälkeen hän everstiksi kohotettuna seurasi kuningasta Puolan sotaan. Rigan vallotuksessa haavoittui hän vaikeasti, mutta piti siitä huolimatta paikkansa, kunnes taistelu oli ratkaistu. Urhoollisuutensa johdosta lyötiin hänet ritariksi. — V. 1624, siis kahdenneljättävuotiaana, nimitettiin hänet valtaneuvokseksi ja vuotta myöhemmin sai hän koko Suomen armeijan ylipäällikkyyden. Sellaisena oli hän suomalaisineen mukana monessa loistavassa voitossa, johtaen m.m. Wallhofin voitokkaassa taistelussa vasenta siipeä. V. 1628 nimitettiin hänet sotamarsalkaksi sekä samalla Liivinmaassa olevan Ruotsin armeijan ylimmäksi päälliköksi.

Kun Kustaa II Adolf kesällä 1630 purjehti sotajoukkoineen Saksaan, yhtyäkseen kolmikymmenvuotiseen sotaan, marssitti Horn suomalaisen sotajoukon Liivinmaalta maitse Stettiniin, jossa hän yhtyi kuninkaaseen. Hän oli lähinnä kuningasta korkein päällikkö ja Ruotsin armeijan siirtyessä hiljalleen etelää kohti voitti hän yksinään useita tappeluita. Niin tuli vihdoin kuuluisa Breitenfeldin päivä, jolloin kummankin sotivan puolueen pääarmeijat koko Europan jännittyneen huomion esineinä seisoivat vastakkain.

Pienen talonpoikaistuvan pöydällä paloi kaksi kynttilää. Pöydän reunaan nojaten seisoi kuningas, kädessään paperi, johon hän oli merkinnyt taistelusuunnitelman ja joukkojen sijoittelun huomista päivää varten. Hänen ympärillään seisoivat ylimmät päälliköt, Horn, Banér, Åke Tott, Teuffel, Hepburn, Baudis, Torstenson. Kuningas oli juuri lopettanut selonteon taistelusuunnitelmasta, oli hetkisen vaiti ja lausui sitten, siirtäen katseensa paperista Horniin:

"Huomisen taistelun menestys lepää ennen kaikkea sinun hartioillasi, rakas Horn. Minä olen uskonut sinulle vasemman siiven johdon ja taistelussa riippuu miltei kaikki siitä, jaksaako vasen siipi säilyttää asemansa sillaikaa kuin oikea hyökkää. Mutta sen vuoksi minä olenkin valinnut juuri sinut, sillä minä tiedän, että sinä olet kuin luotu pitämään paikkasi."

"Minä kiitän Teidän Majesteettianne tästä luottamuksesta ja huomispäivä saa osottaa, että minä olen sen myöskin ansainnut", vastasi Horn, lisäten leikillisesti: "Onhan suomalaisten pääominaisuuksia itsepäisyys, sanotaan, ja nytpä se kerrankin pääsee täysiin oikeuksiinsa."

"Ja tämän itsepäisyytesi vahvistukseksi olen minä vasemmalle siivelle määrännyt suurimman osan suomalaisista härkäpäistä, jota vastoin oikealle siivelle ikäänkuin sen teräksi, tulevat ainoastaan Stålhandsken ja Åke Tottin suomalaiset rakuunat."

Tämän jälkeen piti kuningas pienen puheen huomisen taistelun merkityksestä ja mitä mahdollisuuksia se oli avaava heille ja protestanttien asialle, vakuuttaen luottavansa oikeuden ja totuuden voittoon, lopetettuaan puheensa huomispäivän tunnuslauseeksi määrätyllä "Jumala kanssamme!" puristi hän voimakkaasti jokaisen läsnäolevan kättä, minkä jälkeen he kaikin lähtivät ulos. Joukot olivat yöpyneet taivasalle suunnilleen siinä järjestyksessä, mikä heillä tuli olemaan huomisessa taistelussa. Päälliköt hajaantuivat kukin joukko-osastonsa luo, paitsi Horn, Banér ja Teuffel, joita kuningas pyysi seurakseen kuluttamaan yön hetkiä. Hänkin oli päättänyt viettää yönsä ulkona vaunuissaan, jotka oli pysäytetty rintaman keskustaan. Mutta häntä ei nukuttanut ja hän kaipasi puhekumppaneita.

Oli kostean lämmin ja pimeä syyskuun yö. Joka puolelta kuului pimeän keskeltä ratsuhevosten rauskutusta sekä etäämpää leirin laiteilta vahtien yksitoikkoiset huudot, joita seurasi aina vilkas koiranhaukunta läheisestä Wolken kylästä. Yltympäri pilkotti leirinuotioita, mutta niiden punertavat liekit eivät kyenneet hajoittamaan sankkaa pimeyttä. Kuninkaallisten vaunujen lähellä paloi niinikään nuotio, jonka ääressä makasi joukko henkivartioita. Neljä heistä seisoi vaunujen ympärillä ääneti ja musketteihinsa nojaten.

"Mitä kätkee tämä äänetön, pimeä ja lämmin yö helmassaan?" virkkoi kuningas, kun kukin heistä oli vaippaansa kääriytyen sijoittunut omaan nurkkaansa. "Tuntuu kuin tuon pimeyden kohdussa olisi jotakin suurta syntymässä."

"Varmaankin, sillä synnyttäähän tämä yö suuren voiton Teidän
Majesteetillenne", sanoi siihen Banér.

"Voiton meidän asiallemme ", oikasi kuningas. "Niin, sitä minä en lainkaan epäile. Mutta haluaisinpa tietää, onko keisarillisten leirissä käyty levolle yhtä hyvällä omallatunnolla ja yhtä suurella voitonvarmuudella kuin täällä."

"Heidän omantunnon rauhastaan en mene takaamaan, kun muistan Pasevallin ja Magdeburgin kohtaloa samoinkuin lukemattomia muita heidän konnantöitään", arveli Teuffel, "mutta voitonvarmoja he ainakin ovat, sillä siksi lujaan on vuosikausien menestys juurruttanut sen heihin."

"Kunnes huomispäivä antaa sille auttamattoman kolahduksen", lisäsi kuningas. "Mutta mitä miettii Hornimme, vai onko hän jo vaipunut unettaren helmoihin?"

"Hm, minun ajatukseni askartelivat menneissä tapauksissa", vastasi Horn. "Mieleeni palautui niin elävänä se ilta Pihkovan edustalla, jolloin minä ensi kerran näin Teidän Majesteettinne ja joka oli samalla viimeinen ilta minun veljeni elämässä."

Tämän johdosta siirtyi nyt keskustelu Venäjän sodan vaiheisiin sekä yleensä entisiin taisteluihin. Hornin ajatukset ja mielikuvat kulkivat jälleen omia teitään, sitten kuuli hän enää toisten äänet kuin jostakin kaukaa sumun keskeltä ja lopulta lakkasivat ne kokonaan kuulumasta. Hän oli nukahtanut.

Kun hän havahtui, oli jo harmaa aamuhämärä. Kuningas seisoi hänen edessään, käsi hänen olkapäällään ja hymyili hänen hämmästykselleen. Sillä kesti moniaan silmänräpäyksen, ennenkuin hän käsitti, että hänen edessään seisoi kuningas eikä Eevert-vainaja, jonka hän juuri oli nähnyt sotamarsalkan asussaan kumartuneena hänen ylitseen, ravistavan häntä olkapäästä ja sanovan: "On jo aika lähteä"! Hän kohosi nopeasti seisoalleen ja toivotti hänen majesteetilleen hyvää huomenta sekä onnea päivän suurelle tehtävälle. Sitten vaunuista laskeutuessaan ajatteli hän, oliko tämä kenties hänen viimeinen päivänsä, koska Eevert-veli, joka vaelsi vainajain valtakunnassa, oli häntä kiirehtinyt. Mutta Eeverthän oli hymyillyt hänelle ja ollut iloinen, se tiesi elämää ja kutsui häntä tänään voittoon. Hänen rinnassaan sykähti eloisasti ja vielä kerran toivotettuaan kuninkaalliselle ystävälleen onnea sekä saatuaan vastaan samanlaisen toivotuksen lähti tuo vasta yhdeksänneljättävuotias sotamarsalkka reippaasti astelemaan sammuvien nuotioiden ja matkaan valmistuvien sotilasryhmien välitse omalle siivelleen.

… Maa tärisi ja ilma aaltoili valtavasta jyrinästä, jota taukoamatta oli kestänyt jo lähes kaksi tuntia. Ajatukset kylmän kirkkaina ja sydän tasaisesti lyöden istui Horn raudikkonsa selässä oman suomalaisen nimikkorykmenttinsä edessä vasemman siiven kärjellä. Hänen takanaan ja oikealla kädellään aina keskustan tulta syökseviin kanuunoihin saakka istuivat hänen miehensä jäykkinä ja liikkumattomina satulassa, valmiina iskemään vastaan vaikka itse paholaista tai käskyn saatuaan tuulispäänä karahuttamaan eteenpäin. Rivit olivat suorat kuin viivottimella vedetyt ja iloisesti hulmusivat vinhassa tuulessa rykmenttien liput.

Kiinnittäessään katseensa oikealle näki Horn pölyn ja ruudinsavun läpi, jota Breitenfeldin kylän yli puhaltava tuuli lennätti vasten ruotsalaista rintamaa, tummien joukkojen kiitävän tuulispään nopeudella oikeaa siipeä kohti. Jopas viimeinkin lähtivät pappenheimarit rynnäkölle, ajatteli hän ja kuuli miesten takanaan arvelevan, että siellä isketään yhteen ja että kyllä Stålhandsken pojat niiltä käpälät kuumentavat.

"Entäs kun meidän vuoromme tulee saada vyöry vastaamme, kykenettekö tekin kuumentamaan heidän käpälänsä yhtä komeasti kuin Stålhandsken pojat?" kysyi Horn.

He sitä vasta kykenevätkin, huusivat miehet, kunpa ne nyt vain tulisivat tai kun päästäisiin tässä itse hyökkäämään. Ja pitkin näitä jäykkiä rivejä levisi intohimoinen taistelukiihko ja sapelinrämistely. Se tuntui tarttuvan hevosiinkin, jotka levottomina kuopivat maata ja pärskähtelivät.

Baudis lennätti täyttä karkua Hornin luo ja pyysi lupaa saada rykmentteineen hyökätä saksilaisten avuksi, jotka tuonnempana vasemmalla olivat taistelussa keisarillisten oikean siiven kanssa ja olivat jo pahasti joutuneet sekasorron valtaan.

"Ei, siihen minä en anna suostumustani", vastasi Horn. "Meidän on pysyttävä koossa noiden varalle", ja hän viittasi Tillyn johtamaa keskustaa kohti, joka sankkana muurina seisoi vielä alallaan kummun rinteellä.

Itsekseen kiroillen palasi Baudis joukkonsa luo. Mutta Horn tähysteli yhä Tillyn pelottavia, tiheitä neliöitä. Yhtäkkiä alkoivat niiden tavattoman pitkät peitset huojua ja liput siirtyä eteenpäin. Kuin suunnattoman suuri rautainen jyrä läheni tuo panssaripukuinen raskas rintama Ruotsin armeijan keskustaa. Mutta Torstensonin nahkatykit purkivat kidastaan ehtymättä tulta ja kuolemaa ja hetken kuluttua yhtyivät takana olevat musketöörit samaan leikkiin. Tillyn rautaiseen rintamaan syntyi suuria aukkoja ja epäröiden pysähtyi tiheä keihäsmetsä. Vielä kerran yrittivät neliöt eteenpäin, mutta yhä murhaavammaksi kävi ruotsalaisen keskustan tuli. Neliöt pysähtyivät uudelleen, peräytyivät ja lähtivät marssimaan oikealle.

Horn ei ollut uskoa silmiään. Kuinka saattoi vanha varovainen Tilly menetellä noin ja jättää vasemman siipensä oman onnensa nojaan? Aukko keisarillisten rintamassa kävi hetki hetkeltä yhä suuremmaksi. Oliko kuningas huomannut tämän? Kaiken varalta lähetti Horn kiiruusti sananviejän ilmottamaan siitä kuninkaalle.

Tillyn jalkaväki jatkoi matkaansa ohi Hornin joukkojen ja kävi saksilaisten kimppuun, jotka moniaan hetken kuluttua oli lyöty hajalleen ja täydessä paossa. Kohta on meidän vuoromme ja meidän on Jumalan nimessä säilytettävä paikkamme, kunnes kuningas oikealla siivellä on selviytynyt Pappenheimista, ajatteli Horn.

Baudis lennätti, tällä kertaa yhdessä Callenbachin kanssa, jälleen
Hornin luokse ja vaati päästä hyökkäämään Tillyn joukkojen kylkeen.

"Ei, meillä on vielä suurempi syy kuin äsken pysyä alallamme", vastasi Horn lujasti ja siihen saivat nuo kiihtyneet upseerit tyytyä. Kun he olivat poistuneet, komensi Horn koko vasemman siiven kääntymään jonkun verran vasemmalle. Tuskin oli tämä manöveri saatu kunnolla suoritetuksi, kun pölyn ja ruudinsavun keskeltä tulivat näkyviin Tillyn joukot. Syntyi pelottava yhteentörmäys. Huutoja, kirouksia, aseiden kalsketta, hevosten korskuntaa ja kuolonvoihkauksia. Horjumatta iski Hornin johtama joukko vastaan ja raivoisina kajahtelivat telmeen keskeltä suomalaisten "hakkaapäälle!" huudot. Mutta vihollisten paino oli ylen suuri, heitä vastassa kun oli keisarillisten koko keskusta ja oikea siipi. Hiljalleen luisui ruotsalais-suomalainen armeija ylivoimaisen vihollisen painosta takaperin ja siellä ja täällä syntyi aukkoja, joista vihollinen pyrki murtautumaan läpi. Mutta kaikkialla, missä vaara oli suurin, oli Horn läsnä. Hän järjesti uudelleen sekasortoon joutuneet rykmentit ja tukki alituisilla joukkojen siirtelyllä uhkaavat aukot. Hänen tyyneytensä ja varmuutensa sai hämminkiin joutuneet nopeasti malttamaan mielensä ja hänen järkkymätön rohkeutensa innosti sotilaat äärimmäisiin ponnistuksiin.

Yhä vimmatummaksi yltyi taistelu. Ystävät ja viholliset sulloutuivat samaan sekavaan rykelmään. Taisteltiin mies miestä vastaan miekoin, piikein ja musketinperin ja kaikkia kietoi ruudinsavun ja pölyn luoma miltei läpipääsemätön pimeys. Mutta yhtä mittaa kuulivat sen keskeltä suomalaiset ja ruotsalaiset Hornin lujan äänen, joka kehotti heitä kestämään, kunnes kuningas ehtii avuksi. Ja he tunsivat kaikkialla hänen tyynnyttävän ja rohkaisevan läsnäolonsa ja he tekivät yli-inhimillisiä ponnistuksia pitääkseen paikkansa. Eivätkä he turhaan olleet ponnistelleetkaan, sillä vihdoinkin saapui kuningas oikealta sivustalta, jossa Pappenheimin joukot oli hajotettu tuuleen. Joukon toisensa jälkeen syöksi hän keskustasta ja takalinjalta uhatun vasemman siiven avuksi. Verekset joukot täyttivät syntyneet aukot ja keisarillisten asema kävi hetki hetkeltä yhä tukalammaksi. Ja kun Tillyn tykistö, jonka oikean siiven suomalaiset tällä välin olivat vallottaneet, alkoi syöstä tulta hänen omaa sivustaansa vastaan, joutui tuo voittamattomuudestaan ylpeä armeija täydellisen sekasorron valtaan. Hujan hajan pakenevat joukot tempasivat mukaansa iäkkään päällikkönsä, joka turhaan koetti saada heitä pysähtymään ja lopulta puhkesi epätoivoiseen itkuun. —

Kuolleiden ja haavottuneiden keskellä seisoi armeija jälleen aamullisessa järjestyksessä. Kuningas ratsasti pitkin rivejä ja kiitteli eri joukkoja värisevin äänin ja katkonaisin lausein, sillä hän oli ilosta aivankuin juovuksissa. Kun hän tuli vasemman siiven kärjelle, hyppäsi hän satulasta, syleili Hornia ja huudahti:

"Rakas Kustaa, sinä olet täyttänyt lupauksesi ja lähinnä Jumalaa saan minä kiittää sinua tästä ihanasta voitosta. Totisesti sinä olet minun oikea käteni!"

Pitkin rivejä kaikuivat loppumattomat eläköön- ja hurraa-huudot. Ja kun voiton huumaamat joukot varustausivat yölevolle, peitti jo syksyinen pimeys Breitenfeldin kentän, jolla lepäsi yhdeksäntuhatta kaatunutta.

Lützenin kuuluisassa taistelussa, missä hänen kuninkaallinen ystävänsä kaatui, ei Kustaa Horn ollut saapuvilla. Kun Kustaa Aadolf lähti Breitenfeldin taistelun jälkeen etenemään Etelä-Saksaan, asetti hän Hornin Reinin maissa toimivan armeijan ylipäälliköksi. Sellaisena valloitti hän Badenin, lujan Koblenzin ja eteni parhaillaan voittoisasti Elsassissa, kun sanoma kuninkaan kuolemasta saavutti hänet. Suuren kuninkaansa ensimäisenä miehenä oli hänen velvollisuutensa nyt ottaa käsiinsä koko sodan ylin johto. Hän ei kuitenkaan ehtinyt vielä paljon toimittaa, kun saksalaisten ruhtinasten kateus pakotti hänet luovuttamaan puolet vallastaan Weimarin herttua Bernhardille — suureksi vahingoksi protestanttien asialle. Sillä vastoin Hornin tahtoa antausi tämä Nördlingenin luona keisarillisten kanssa taisteluun, jossa Ruotsin armeija kärsi täydellisen tappion. Koettaessaan pelastaa mitä enää pelastettavissa oli joutui Horn vangiksi. Tämän arvokkaan saaliin johdosta oli keisarillisten ilo suuri ja Hornia kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella. Kokonaista kahdeksan vuotta sai hän nyt viettää toimetonna sotavankeudessa, kunnes hänet vihdoin vaihetettiin kolmeen itävaltalaiseen kenraaliin.

Horn palasi vankeudestaan Ranskan kautta. Kuningas Ludvig XIII ja hänen kaikkivaltias ministerinsä Richelieu ottivat hänet vastaan loistavin kunnianosotuksin ja kuningas lahjoitti hänelle jalokivillä koristetun kunniamiekan. Englannin hallitus tahtoi myöskin osottaa kunnioitustaan tälle suurelle sotapäällikölle ja jalolle sankarille. Kun hän saapui Calais'hen, oli siellä vastassa Englannin hallituksen vartavasten lähettämä laiva, jonka tuli saattaa hänet kotimaahan.

Otettuaan vielä osaa Tanskan sotaan, jolloin hän m.m. valloitti Skånen maakunnan, antausi Horn rauhallisiin hallitustoimiin, kuuluen valtaneuvoskunnassa appensa Akseli Oxenstjernan puolueeseen. Kevytmielisen hovipuolueen suosiota ei tuo vakavaluontoinen ja ankarantapainen soturi nauttinut. Mutta hänen suuria ansioitaan ei voitu kieltää ja yhä edelleenkin kokosi hän arvosta toiseen. V. 1651 ylennettiin hänet kreivilliseen säätyyn (Porin kreivi) ja kaksi vuotta sen jälkeen nimitettiin hänet valtakunnan marskiksi sekä sotakollegion presidentiksi. Kun Kaarle X Kustaa kuninkaaksi tultuaan alotti uuden sotakauden, nimitti hän Hornin Ruotsin sotajoukkojen ylipäälliköksi. Tultuaan Skaaraan maakuntakokoukseen, jonka hän oli kutsunut koolle saadakseen varoja sotatarpeisiin, kohtasi hänet täällä kuolema 10 p. toukok. 1657 viidennelläseitsemättä ikävuodellaan. Hänet haudattiin Tukholmassa Pyhän Jaakon kirkkoon, jossa jo ennestään lepäsi hänen vanhin veljensä Henrik. Hänen yhdestätoista lapsestaan oli isän kuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa ja näihin sammui Porin kreivillinen suku.

Samoinkuin Eevert-veljensä oli Kustaa Horn voitettuja kohtaan armelias ja oikeamielinen, josta syystä valloitettujen maiden asukkaat antoivat hänelle nimen "lempeä." Sotilaansa piti hän ankarassa kurissa, sallimatta ryöstöjä tai muita väkivallantekoja. Jalona ja ylevänä on hänen muistonsa joka suhteessa säilynyt historian lehdillä ja epäilemättä on hänet niin soturimaineeseen kuin luonteen jalouteenkin nähden asetettava ensimäiselle sijalle niiden sotasankarien joukossa, jotka isänmaamme on lähettänyt historian näyttämölle.

HAKKAPELIITTAIN PÄÄLLIKKÖ.

TORSTEN STÅLHANDSKE.

Kapeita, rapakkoisia kujia myöten kiirehti Stettinin pikkukaupungin väki eräänä harmajana syyspäivänä vuonna 1642 alas satamaansa. Tieto oli näet levinnyt, että suuri, korkea sotalaiva oli juuri Swinemünden selältä laskemassa heidän rantalaituriaan kohden, ja nuo tanakkapukuiset kalastajat ja kaupustelijat kyselivät nyt uteliaina toisiltaan, mikä mahtaa olla tuo outo ilmestys. Saksalaisten pikkuporvarien lomissa tungeksi siellä myöskin väljiin, leveävöisiin asetakkeihin puettuja ruotsalaisia sotureita, jotka erityisellä jännityksellä katselivat saapuvaa alusta.

Niinkuin koko Pommerin rannikko oli näet Stettinin kaupunkikin näihin aikoihin Ruotsin hallussa. Pitkän sodan kestäessä oli se nyt ollut vilkkaana liikepaikkana, jonne alituisesti saapui ja josta alituisesti lähti väkeä ja sotatarpeita välittäviä laivoja ja josta kuormastot kulkivat Keski-Saksan suurille sotasijoille, missä Ruotsin armeija kamppaili. Mutta nyt saapuvaa laivaa eivät Stettinin ruotsalaiset tunteneet omakseen.

— Se on englantilainen laiva, virkkoi vihdoin taaemmas väkijoukkoon astunut, niukan köyryniska upseeri, joka puvustaan ja jalka-asennostaan päättäen oli ratsuväen päällikkö ja jolle soturit kunnioittaen tekivät tilaa. Hän kantoi kääreessä olevaa oikeaa käsivarttaan kaulasta riippuvassa siteessä, mutta vasemmallaan hän vilkkaasti viittoili: — Tunnen nuo laivat hyvin vänrikkivuosiltani, jolloin olin siellä saarimaassa väkeä pestaamassa.

— Mitähän se nyt täällä? — kysyivät hänen ympärillään seisovat soturit, joilla useimmilla oli joku paikka kääreessä, kenellä pää, kenellä jalka.

Laiva asettui verkalleen laiturin päähän ja hetken kuluttua laskeutui siitä alas hoikkavartaloinen, vaaleilta kasvoiltaan hienopiirteinen ylimys, joka hymyillen heilutti sulkahattuaan jäähyväisiksi laivamiehille, jotka hänelle lähtiessään kunnioittaen hurrasivat. Laiturilla seisova upseeri, hän, jolla käsi oli siteessä, katsoi kotvasen pitkään lähenevää ritaria, työnsi sitten rajusti väen edestään sivulle, astui vierasta kohti ja huudahti:

— Tuhat tulimaista, sinä olet Kustaa Horn, vanha veli! Terve, kaivattu kenraali!

— Terve, Torsten Stålhandske, vastasi saapuja riemastuen. — Hei, "hakkaa päälle" vain vasemmalla käpälälläsi minun oikeaani, koska toinen siipesi näkyy olevan rikottu. Tule, että saan syleillä sinua, Suomen teräskoura, ja sinussa koko kotimaatani, josta niin kauan olen ollut erossa!

Mutta Stålhandske pyörähti siinä ympärillä uteliaina seisoviin miehiin päin ja huusi:

— Hurratkaa pojat! — juuri niin, hitto soi! Sillä Kankaisten sarvi on nyt täällä keskessämme, taas vapaana miehenä.

Iloinen tervehdyshuuto remahti laiturilla. Mutta terveellä kädellään tarttui Torsten herra saapuneen ylimyksen käsipuoleen ja taluttaen häntä verkalleen maihin päin uteli hän kärsimättömänä:

— Kuinka ja koska on tämä tapahtunut? — kerro toki Kustaa! Miten pääsit vihdoinkin keisarillisten vankeudesta, miten saavut tänne tuossa oudossa englantilaisessa laivassa? Se juttu tuli jo siinä rantaäyräällä, väkijoukon keskellä, lyhyesti kerrotuksi. Kustaa Aadolfin "oikea käsi", Kustaa Horn, oli, sen tiesivät kaikki, Nördlingenin onnettomassa taistelussa, johon hän ei olisi tahtonut antautua, joutunut väkensä tähteiden kanssa vihollisten vangiksi. Senjälkeen olivat itävaltalaiset pitäneet häntä, joskin kaikella huomaavaisuudella kohdeltuna, vankina eri linnoissaan kahdeksan pitkää vuotta, suostumatta häntä vapaaksi vaihtamaan. Vihdoin oli nyt kuitenkin vaihto tapahtunut; kolmea itävaltalaista kenraalia vastaan oli Kustaa Horn laskettu vapaaksi ja hän oli nyt Sweitsin ja Ranskan kautta, missä hän oli saanut osakseen suurta kunnioitusta, matkustanut Englantiin, josta vihdoin sotalaiva oli pantu tuomaan tätä Europan sotataidon merkkimiestä oman väkensä luo Pommerim.

— Täällä nyt ollaan, — sen pituinen se, puhui palannut päällikkö. —
Mutta entäpä sinä, — teräskourasi on vähän kärventynyt, näen mä.
Lensitkö liian lähelle tulta?

— Luoti se tuonaan Leipzigin taistelussa lensi käsivarteeni. Tappelin siitä välittämättä mukana koko päivän, — siitä ei kuulu haava pitäneen. Se ärtyi ja nyt minut on lähetetty pois koko sotatiloilta tähän pesään haavaani hoidattamaan. Se on sangen ikävää ajanvietettä; siksi olenkin viime päivinä kuljeskellut täällä satamassa, katsellakseni Suomeen lähtevää laivaa, — yhtä hyvinhän voisin käväistä kotona, kunnes taas kykenen kevättaisteluihin. Mutta kun sinä nyt tulit… jäätkö talveksi tänne?

— Jään, ja sinä jäät myöskin, puhui Horn hilpeästi, joskin samalla melkein käskevästi. — Tänne saan pian perheenikin, täällä lepäilen ja otan selkoa viimeaikaisten tapausten menosta. Olenhan ollut kahdeksan vuotta kuin säkissä, saanut tiedot sodasta ja kotimaani asioista vain vihollisen taholta, siis väärinä, en tiedä mitään. Sinun täytyy nyt minulle kertoa kaikki…

— Niin, ja tarkkaan! Jokaisesta tappelusta, jokaisesta voitosta ja tappiosta, jokaisesta valloituksesta ja peräytymisestä tahdon tiedot, — itsehän olet ollut koko ajan mukana.

— Olen kyllä ollut tässä maassa taistelemassa lähes 15 vuotta melkein yhteen menoon. Mutta kertoa siitä — ei tule mitään!

— Tulee! Kun kerrot itsestäsi, retkistäsi, voitoistasi ja vaivoistasi — silloin selviää minulle muukin. Niin, niin, aikaa siihen menee, mutta talvipa nyt on edessä. Vietämme illat yhdessä… vielähän sinulle malja maistunee?

— Malja seurassa on terveydeksi, — kyllä täällä saamme ajan kulumaan!
Siis jäät?

Rantalaiturilla, väkijoukon keskessä, tekemänsä sopimuksen täyttivät näin odottamatta yhtyneet suomalaiset sotapäälliköt säntillisesti, viettäessään iltoja vuoroin toistensa luona syrjäisessä, ilottomassa saksalaisessa pikkukaupungissa. Kustaa Horn, hieno ja rikas herra, hankki asunnokseen kylän komeimman talon, eikä siellä ollut minkään mukavuuden puutetta. Stålhandske taas, leirielämään piintynyt vanhapoika, kutsui, vaikka nyt oli varoissaan hänkin, vieraansa paljo spartalaisemmin sisustettuun asuntoonsa, mutta hän käytti sitä enemmän varoja usein saapuviin viinitilauksiin. Kului aina aikaa alkuillasta, ennenkuin hän lämpeni kertomaan retkistään ja seikkailuistaan, — kannu siihen tarvittiin ja toinenkin. Mutta kerran vauhtiin päästyään kertoi hän kevyesti, saattoi silloin tarinoida kuinka pitkään tahansa. Hänellä olikin taipaleensa varrelta sotaisia muistoja enemmän kuin kylliksi. Sillä lähdettyään jo poikasena kotitalostaan Porvoon joen suistosta maailmalle, oli hän viettänyt melkein koko ikänsä, yli 40-vuotiaaksi, aseretkillä. Vänrikkivuosinaan oli hän mukana Liivinmaan taisteluissa ja siirtyi sitten vähän yli 20-vuotiaana ratsuväen everstinä Preussiin, missä Ruotsin ja Suomen väki silloin kamppaili puolalaisia vastaan, joiden kuningas Sigismund yhä himoitsi serkkunsa ruotsalaista kruunua. Jo silloin saavutti nuori "teräskäpälä" maineen urhoudellaan ja neuvokkuudellaan. Mutta vasta Kustaa Aadolfin puututtua Saksan suureen uskonsotaan alkoi Stålhandsken varsinainen maine-aika. Hän toimi siellä ensiksi turkulaisen ja porilaisen ratsuväen päällikkönä ja sai näiden kotipoikiensa kanssa suoritettavakseen tulikoetuksen toisensa perästä. Aina iloisena, aina valmiina seikkailuihin, liikkui hän toverina soturiensa joukossa, eikä säästänyt itseään enempää kuin heitä. Siitä punoutui kiinteä ystävyyden side hänen ja hänen miestensä välille, jotka koska tahansa olivat valmiit pienten ratsujensa seljässä syöksymään mihin vaaran paikkaan tahansa ihailemansa päällikön johdolla. Kustaa Aadolfin suurissa taisteluissa olivat he aina äärimmäisinä armeijan oikealla siivellä, jota kuningas itse tavallisesti johti, ja heidän asiansa oli useimmiten hyökätä avaamaan ensimäinen lovi vihollisen rintamaan, — heidän silloin kiljaisemansa sotahuuto "hakkaa päälle!" oli pian käynyt vihollisten kauhuksi.

Sillä se "hakkaa-huuto" kieri aina kuin uhkaava lumivyöry kenttää pitkin, läheni, iski…!

Ensimäinen huutamaan ja ensimäinen hakkaamaan oli rivakka ja hurjaluontoinen päällikkö itse, — sellaisena häntä ihailtiin ja rakastettiin. Sellaisena Stålhandske jo sodan alussa oli ratsurynnäköllä, piirittämättä ja pommittamatta, valloittanut Frankfurtin vahvasti linnoitetun kaupungin. Ajaa karahutti vain taattuine, kiljuvine ratsumiehineen muurin juurelle, hyppäsi hevosensa seljästä ja lähti väkineen kapuamaan vallille, — sitä oli Horn ihmetellen kuninkaan rinnalla katsellut läheiseltä kukkulalta. Sellaisena iski hän kunniapaikaltaan, oikean siiven kärjeltä, Breitenfeldin suuressa taistelussa kierrosliikettä tekevän Pappenheimin roturatsujen kimppuun, jotka joutuivat hämmennyksiin, ja kesti sitten tuon suuttuneen itävaltalaisen lukuisat, häntä vastaan kohdistetut rynnäköt. Siitä rupesivat nuo ennen voittamattomat vallonit sanomaan suomalaisia kääpiöratsastajia noidiksi ja heidän teräskouraista "hakkuuttajaansa" noitapäälliköksi. Suurimman maineensa oli Stålhandske kuitenkin hankkinut itselleen pienten, nopeain partiomatkojen tekijänä. Jos oli äkkiarvaamatta siepattava keisarillinen kuormasto tai hävitettävä silta heidän tieltään, tai avattava vaanivain vihollisten kiertosolmu, silloin pantiin Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet liikkeelle. Ne kiitivät kohta vihurina aavikkoja pitkin, ryntäsivät rajuilmana mäkien yli, — silloin oli "rautakoura" omalla alallaan! Eikä aikaakaan, kun pelottava sotahuuto kajahti vihollisen niskassa taholta, josta sitä kaikkein vähimmin odotettiin.

Hevoset vaahtosivat, maa tömisi, ja päällikkö hymyili leveintä hymyään rinnallaan ryntääville miehilleen.

Nämä rajuluontoisen maanmiehensä ja ystävänsä ansiot ja ominaisuudet, joita koko armeijassa ihailtiin, tunsi Kustaa hyvin heidän entisten, yhteisten taistelujensa ajoilta, vaan hän tahtoi yhä uudelleen kuulla alituisesti tulessa olleen toverinsa niistä omalla hilpeällä tavallaan kertovan. Monena iltana siten olikin höytyävän viinimaljan ääressä verestetty vanhoja muistoja ja huomaamatta olivat silloin tunnit livahtaneet.

Mutta eräänä iltana ei tahtonut tarina ottaa luistaakseen. Oli tullut mainituksi Lützenin päivä, josta nyt oli kulunut 10 vuotta, ja se katkera muisto oli vaivuttanut toverukset äänettömiksi. Takkavalkea roimusi entisellään, kannua kallisteltiin entistä tiheämpäänkin, mutta mieli pysyi siitä huolimatta matalana. Yhtäkkiä kysäsi silloin Horn, joka hyvin muisti, että Stålhandske tuon kohtalokkaan taistelun alussa oli miehineen seisonut kuninkaan lähellä:

— Kuinka jouduit oikeastaan siellä ulkosiivellä sitten erilleen kuninkaasta, kuinka eivät meidän pojatkaan tulleet häntä seuranneeksi tuossa kohtalokkaassa kahakassa?

— Hän oli juuri lähettänyt meidät pois, — se muistohan se minusta onkin niin katkera.

— Niin. Taistelu ei ollut vielä ehtinyt meidän kohdalle, mutta rintamat lähenivät toisiaan. Silloin viittasi kuningas minulle sivummalta lähenevää taajaa neliötä, rautahaarniskaisia keisarillisia kyrassierejä, ja virkkoi: Noista mustista miehistä meille vielä tulee tässä vastus, hakkaapas heti niiden kylkeen, ennenkuin he sitä odottavatkaan! Me tietysti oitis karautimme tantereelle, lähenimme rautarintamaa, joka oli edessä kuin musta seinä. Helppo ei näyttänyt olevan lyödä siihen läpeä, mutta miehet kiljahtivat ja iskivät kohti. Ensiksi ei seinä paljo notkahtanutkaan, vaan kun me uudella vauhdilla syöksimme sitä vastaan, niin jo taipui ja leveni kroaattien musta neliö. Mutta se taipui ja painautui juuri sitä meidän sivustaa vastaan, jossa kuningas smoolantilaisineen seisoi. Näille tuli sitä painoa pian liiaksi. Sitten kävi niinkuin tiedät. Kuningas hyökkäsi, loittoni väestään… Jospa olisimmekin saaneet tuon mustan seinän kokonaan peräytymään…!

— Sitten — liian myöhään! Palasimme hyökkäyksestämme. Minä näin kuninkaan verisen ratsun, näin hänen smoolantilaistensa neuvottomina väistyvän, tunsin onnettomuuden tapahtuneen. Kokosin silloin äkkiä yhteen koko horjuvan oikean sivustan, asetuin suomalaisineni sen etunenään ja karautin taas noita mustia miehiä vastaan. Sappeni kuohui, sydämeni vuosi verta, — kuin sokeana ajoin ojien yli ja kaivantojen poikki. Mutta mieheni seurasivat minua, niin rajusti hekään eivät olleet ratsastaneet koskaan, — pian oli tanner, kuninkaan kaatumapaikka, meidän. Joutui siihen kyllä Pappenheimkin omilleen avuksi, ylpeänä ja voitonvarmana kuin ainakin hän valkoisen orhinsa seljästä ohjasi "voittamattomansa" meitä vastaan. Mutta empimättä laskin hänen sakeimman rintamansa keskelle, sisuni kuohahti, — se isku oli riittävä Pappenheimillekin. Hän horjui valkoisen orhiinsa seljästä, kepertyi tantereeseen.

— Ei lievittänyt tällä kertaa paljo. Ajoimme surun ja vihan turruttamina vihollisia takaa pimeän tuloon asti, etenimme mistään paluusta välittämättä, sillä me tiesimme kuninkaan kaatuneen. En luullut siltä retkeltä palaavani. Näin vain silmäini edessä kuninkaan verisen ratsun korskahtavan, näin Pappenheimin luisuvan valkoisen orhinsa seljästä, ja muistin, että he olivat molemmat vuosilapsia, samana vuonna syntyneitä kuin minäkin, — ajattelin, että nyt on kai siis minunkin kunniapäiväni. Mutta kuinka sokeana suuressa kiukussani syöksyinkään vihollisten sakeimpiin riveihin ja antausin surmalle alttiiksi, ei se minusta huolinut. Enhän ollut noiden toisten veroinen…

Taas istuivat soturit kauan ääneti mietteisiinsä vaipuneina ja unhottumaan pääsi nyt hopeainen viinikannukin. Horn yritti vielä keskustelua jatkamaan, virkahtaen:

— Seuraavana vuonna onnistuit paremmin, — muistan näet sinun silloin maanneen haavakuumeessa. Silloin sinut viimeksi näinkin, — missä ottelussa olit silloin ollut?

— No niin, kerrot sen toisella kertaa. Riittäköön täksi iltaa Lützenin katkera muisto.

Toisena iltana kertoi Torsten Stålhandske toverilleen muiden muistojen ohessa senkin kahakan, josta hän oli saanut haavakuumeensa. Se oli tapahtunut Westfalissa, jossa ruotsalainen armeija piiritti Hameln'in linnaa. Suurenlainen keisarillinen lisäjoukko saapui linnalle avuksi ja sen hyökkäys oli torjuttava. Syntyi tuima taistelu, jossa Ruotsin väki, johon taas kuului melkoiseksi osaksi suomalaisia, näytti olevan heikommalla puolella. Taistelun alussa keisarilliset ylvästelivätkin ja lähettivät jo ennakolta vastustajilleen viestin, etteivät aikoneet nyt säästää heistä hengissä yhtään, joka vain vangiksi joutuu. Tämä oli tarkoitettu pelotukseksi etupäässä suomalaisille, joita keisarilliset kovasti vihasivat, nämä pienet ratsumiehet kun olivat tehneet heille niin monta kepposta.

Stålhandske oli nauranut saapuneelle viestille ja lähettänyt vastatervehdyksen:

— Emme aiokaan vangeiksenne antautua, se ei ole tapojamme. Emmekä armoa rukoile — sen saatte heti nähdä!

Taistelun alettua pian huomattiin, että ylivoimainen vihollinen kohdisti murhaavimman tulensa juuri Stålhandsken siipeä vastaan. Mutta esitetyn uhkauksen toimeenpanoa odottamatta tekivät suomalaiset ratsumiehet tavanmukaisen, hurjan hyökkäyksensä ja niinkuin tavallisesti taipuivat vihollisten rivit sen iskun edestä. Suomalaisten voitto oli ratkaiseva, joskin heidän päällikkönsä haavoittui. Sinä päivänä ottivat he vankejakin enemmän kuin koskaan ennen. Mutta näihin nähden ei menetelty niin, kuin vihollinen puolestaan oli uhannut, — kaikille henki säästettiin.

— Sillä kertaa, virkahti Horn vakavaksi käyneenä. — Aina et ole sinäkään ollut vihollisille yhtä armollinen.

— En, hentomielisyys ei kuulu luonteeseeni eikä tapoihini, vastasi
Torsten. — Mutta tarkoitatko jotakin erityistä?

— Tarkoitan sitä, mitä minulle vihollismaassa kauhulla kerrottiin kuristasi ja komennostasi Silesiassa. Sinut kuvattiin todellakin veriseksi teräskouraksi.

— Ah, niin, Silesiassa! Siellä alkoivat minun raskaat vuoteni! Ja tosiaankin verisimmät. Minusta oli silloin tehty ylipäällikkö…

— Et ollut siellä ehkä oikein omalla alallasi, Torsten, uteli Horn edelleen.

— Ehkäpä en. Olin ainakin paljo onnellisempi silloin ennen, kun sain pienellä ratsujoukolla, johon kuului vain omia suomalaisiani, ahdistella vihollista tai yhtäkkiä koston haamuna sukeltautua hänen eteensä… Olin ratsueversti silloin, sitten ylenin ylikenraaliksi. Nyt minun tuli Europan kaikista kansoista kokoonpannulla armeijalla koettaa puolustaa suurta maakuntaa ylivoimaa vastaan, milloin peräytyä, milloin marssia eteenpäin — edestakaisin. Koko ajan moneen kertaan raastetussa, autiossa maassa, jossa ei ollut saatavissa ruokaa miehille, ei muonaa hevosille, jonne ei mistään saanut apua, olipa hätä kuinka huutava tahansa. Ne huolet runtelivat voimiani enemmän kuin sadat muut retket, vaarat ja haavat, ne pakottivat minut myös säälimättömäksi ja kovaksi.

Kustaa Horn, jonka oma, inhimillinen sodankäyntitapa tänä raakana ja julmana aikana oli hankkinut hänelle vihollisväestön taholta "laupiaan Hornin" nimen, ymmärsi kyllä rajuluontoisen ystävänsä vaikeudet, vaan hän ei kuitenkaan hyväksynyt hänen elämöimistään aseettoman väestön joukossa. Stålhandsken nimellä oli, sen hän tunsi, itävaltalaisten kesken kamala kaiku, sillä hirmuisesti oli hän antanut sotilaittensa ryöstää ja hävittää varsinkin sitä onnetonta maakuntaa, jossa hän ruotsalaisen armeijan päällikkönä pari vuotta piti komentoa ja joka niinä vuosina oli muuttunut miltei autiomaan kaltaiseksi. Tätä käsitystään hän ei salannutkaan, vaan virkkoi hetkisen kuluttua vaienneelle ystävälleen:

— Paljo on virheitä ja rikoksia tehty tässä pitkässä sodassa, ja pelkäänpä, että sen raaistama sodankäyntitapa on tahrinut sinunkin muuten kirkasta soturimainettasi.

Stålhanske ei kieltänyt, ei ruvennut puolustautumaan, mutta hetken kuluttua hänen kasvoilleen levisi harmiton hymy. Äkkiä hän kysäsi:

— Etkö ole vielä kuullut niistä paikkakuntalaisten kertomuksista, että paholaiset jo olivat viedä minut omanaan…?

— Täältä Stettinistä. Tänne saavuttuani makasin viikon, pari, aika huonona ja ihmiset luulivat minun kuolevan. Lähimökkien asukkaat kertoivat silloin nähneensä mustan haamun liitelevän asuntoni ympärillä, valmiina tempaisemaan sieluni kohta kun se ruumiista erkanisi. He olivat kuulleet tarinoita retkistäni ja pitävät minua pirun palvelijana.

— En. Eikä ole omatuntonikaan minua pahasti soimannut. Kuitenkaan en väitä, että ihmiset kuvatessaan retkiäni olisivat kovin liioitelleet. Meitä itseämme vaani vihollismaassa surma joka askeleella. Väijytystä joka tiellä, kavaltajia joka kylässä, sellainen oli eristetyn joukkoni tila. Ei auttanut muu kuin ankaruus ja julmuus. Uupuneina johonkin kylään majoittuessamme emme voineet koskaan yötämme turvassa levätä, ruokaa emme väestöltä saaneet rahalla emmekä pyytämällä, vaikka olisimme nälkään kuolleet, — usein se nälkäkuolema meitä uhkasikin. Täytyi ryöstää, täytyi kuristaa ja kovistaa, ja rajusti miehemme ryöstivätkin, usein hädän, usein koston kiihottamina. Kauheaa oli todella nähdä sitä hävitystä, joka jälkeemme jäi, mutta uuteen paikkaan tultuamme oli asema sama. Olihan täällä jo meidän tullessamme valmiit, veriset, sotatapansa, — pian oli tuhottu jokainen, joka ei niihin turvautunut. Ja Silesiassa ei minulla ollut komennossani kuin pieneksi osaksi omia suomalaisiani, joita osaan tarvittaessa hillitäkin, — kaiken maailman palkkaväkeä on turha yrittääkään taltuttaa.

— Ovat kyllä. Mutta heille määrään toki aina ajan ja paikan, koska ja missä he saavat ryöstää. Kun taistelu on ollut tulinen ja voitto lujissa, kun sitten miesten uljuus ja ponnistus vihdoinkin painaa vihollisen peräytymään ja heidän leirinsä tai suojakaupunkinsa joutuu käsiimme, — silloin annan ilolla miesteni sen ryöstää. Ja otan saalista itsekin, — sen palkinnon olemme ansainneet!

Karski soturi oli näitä kertoessaan tavallista tiheämpään kallistanut kannua, ikäänkuin noihin rajuihin muistoihinsa vaipuneena ja väitteittensä oikeutusta vahvistaakseen. Ja keskustelun tauottua hän yhä uudelleen vakuutti:

— Sellaista se on sota! Siinä täytyy olla kova, surku pois, jos mieli voittaa…!

Mutta hän katsahti sitä tehdessään kulmainsa alta taistelutoveriaan, joka istui ääneti nojatuolissaan, ja näyttipä siltä, kuin hänen oma varmuutensa ei lopultakaan olisi ollut niin suuri, kuin hänen karkea äänensä kertoi. Ne ryöstömuistot ja hävityskuvat, jotka taas vereksinä ja voimakkaina olivat palanneet hänen mieleensä, näyttivät häntä kaikesta huolimatta painostavan ja kiusaavan. Yhä tiheämpään huuhteli hän kuin sydänalaan kohonnutta kuvotusta alas viinillä, hänen kasvonsa kävivät yhä punaisemmiksi ja hänen silmänsä sameammiksi. Siten oli hän tänään jo juonut itsensä aivan humalaan ja hänen askeleensa horjuivat, kun hän vihdoinkin nousi lähteäkseen asuntoonsa, mutta tuo painava tunne ei ottanut helpottaakseen. Kuin ahdistettuna hän silloin tunnusti:

— Hitto soi, enhän tahdo salata, että se viaton veri, jota olen paljo vuodattanut, toisinaan tunkeutuu kuin kurkkuuni… minua tukahduttamaan. Tiedätkö, näen joskus unissani epätoivoisen, raiskatun naisen, kalpean, itkettyneen retkaleen, joka tutisevin käsin, hurjuus silmissään, ojentaa vastaani surmatun lapsensa… minä karkaan silloin kuin vavisten vuoteeltani… Mutta ei… elä usko, vanha veli, minun katuvan kovuuttani, se oli välttämätön…

Hän ojentausi suoraksi, viskasi lierihattunsa vinosti päähänsä ja hoippui ovelle. Mutta palasi sieltä vielä ja huudahti:

— Ja sama leikki on välttämätön edelleenkin, kun taas taisteluihin lähden. Se on silloin luontoni… se on sodan luonto!

Jouduttiin jouluun. Eräänä iltana kertoi Stålhandske, joka nyt oli juhlan kunniaksi siistinyt poskensa ja ruokonnut partansa, Kustaa Hornin tuvassa isännän kehotuksesta viimeisestä suuresta Leipzigin tappelusta, josta muistona hänellä vielä oli käsivarsi kääreessä. Silloin oli kuitenkin jo tuossa upeassa tuvassa tavallista useampia henkilöitä kuuntelemassa Torstenin sotakuvauksia. Juhliksi oli näet Horn vihdoin saanut perheensä Ruotsista luokseen, vaimonsa, joka oli Oxenstjernan ylhäistä sukua, Ruotsin mahtavan kanslerin tytär, sekä lapsensa. Ylhäisen valtaneuvoksettaren seuranaisten joukossa oli vielä sotamarskin veljentytärkin, Kristina Horn, jolle tämä sukulaisperhe oli kodiksi muuttunut.

Hilpeäksi ja väririkkaaksi oli nyt elämä käynyt Hornin talviasunnossa, ja keskustelulla oli siellä tänäänkin ollut keveä, leikkisä sävy. Mutta kun naurujen ja leikkien jälkeen jälleen lepäiltiin ja isäntä oli pyytänyt Stålhandskea jatkamaan sotakertomuksiaan, silloin istuttiin taas ääneti ja melkein kuin hartaina kuunnellen tarinoita noista kaikille mielenkiintoisista tapauksista. Karkea soturi oli aluksi arkaillut tuota suurta naisseuraa, oli alottanut tarinansa ujosti ja kankeasti. Mutta muistoihinsa syvennyttyään hän pian oli lämmennyt ja vilkastunut. Hän kuvasi, kuinka viholliset viime syksynä olivat koonneet suuren armeijan tuhotakseen lopullisesti vastustajansa ja kuinka Ruotsin väki siitä huolimatta oli päättänyt Leipzigin luona käydä ratkaisevaan otteluun. Stålhandskelle, jonka vuosikausia oli täytynyt marssittaa joukkojaan edestakaisin, oli sen tasapäätappelun syntyminen ollut kuin helpoitusta.

Alunpitäin oli ottelu käynyt kuumaksi. Stålhandskella oli taas oma suomalainen ratsuväkensä ympärillään ja heidän keskensä syntyi kuin sanaton sopimus, että nyt sitä taas isketään. Ja niin he kunniapaikaltaan, oikealta kyljeltä, iskivätkin, ettei siinä mitkään rautarintamat kestäneet. Jo siinä ensi rytäkässä murskasi luoti Stålhandsken oikean käsivarren, mutta ei auttanut jäädä sitä sairastelemaan, — päällikön poistuminen tantereelta olisi vaikuttanut miehiin masentavasti. Siksi vain käsi kääreeseen siellä tantereella, taas ratsun selkään, miekka vasempaan käteen — ja uudelleen vihollista kohti! Ei tuntunut silloin pakotusta, ei heikkoutta, kaikki tunteet olivat kuin turtuneet, yksi vain eli: Voittoon…! voittoon…!

— Maine ja sankarinimi siis ainoana silmissäsi välkkyi? kysyi Hornin ylhäinen puoliso.

— En tiedä sitäkään, en muista mainetta ajatelleeni, vastasi kertoja taas vaatimattomammin.

— Niin — tai ei. Tietysti on isänmaan kunnia aina ylinnä kannustimenamme. Mutta taistelun tuoksinassa emme ajattele sitäkään. Voitto sellaisenaan, taistelutantereen anastaminen, se yksin silloin hurmaa ja huumaa. Voittoon — se ainoa ajatus sokaisee ja pyörryttää, se valtaa kaiken, maksoi mitä maksoi! Se on soturille ainoa uskonkappale, se on hänen uskontonsa…

— Niin. Olenhan muuten jumalaapelkääväinen mies ja harras puhdasoppinen. Mutta taistelutantereella, luotisateessa, siellä en ajattele sodinko Lutherin vai paavin puolesta, ykskaikki, voittoon vain! Ja siksi komennan yhä uudelleen: Hakkaa päälle! — se on jalointa, ihaninta humalaa…!

Kertoja oli noussut seisomaan ja viittilöi rajusti sekä terveellä että sidotulla käsivarrellaan, jatkaessaan kertomustaan Leipzigin taistelun ponnistuksista ja voitoista. Sitä kuunteli pieni seurue äänetönnä ja henkeään pidätellen, kuin sekin olisi ollut mukana itse taistelun jännityksessä. Mutta kaikkia muita tarkkaavammin kuunteli kertojan esitystä sivummalla istuva kalpea neitonen, jonka sormet suonenvedontapaisesti puristivat penkin reunustaa ja silmät pimennosta hiilostivat. Hänessä oli, sankarin kertoessa, salaa, huomaamattaan, syttynyt outo kipuna, joka pian oli syventynyt ja laajentunut, ja nyt se häntä jo kuumenti. Ja kun kertoja lopetti tarinansa ja taas vaijettuansa ujommin silmäili kuulijakuntaansa, silloin sattui hänen katseeseensa pimennosta tuo hiilostava kipuna, — se yhtäkkiä ikäänkuin poltti häntäkin ja nosti veret hänen karkeille kasvoilleen…

Neitonen ei ollut enää aivan nuori, — siksikö lie tuo uusi tunne tempaissutkin hänet sitä voimakkaammin mukaansa. Eikä hän sitä salannutkaan, käytyään tuokion kuluttua Stålhandsken kanssa keskustelemaan. — Kustaa Hornin terävä silmä keksi sen heti. Ja huomasipa hän senkin, että hänen jäykkä sota- ja tarinaveikkonsa oli tänä rauhallisena juhlailtana saanut uuden haavan. Kun hän vähä myöhemmin saatteli kotiinsa lähtevää vierastaan ulos Stettinin kosteiselle kadulle, virkkoi hän senvuoksi iloisesti hymähtäen:

— Niin, tällä kertaa et tosin saanut luotia käteesi, vaan nuolen sydämeesi. Elä ujostele, johan tuo oli aikakin…

— Arvelen, ja iloitsen puolestasi. Sillä asemasi on onnellinen sikäli, että haavoittajasi ei jäänyt haavaa vaille hänkään.

Komeilla juhlilla vietettiin tänä talvena Stettinissä Kristina Hornin ja Torsten Stålhandsken häät. Ja kenttäelämään tottunut soturi, joka retkiensä lomassa harvoin oli ehtinyt kotionnesta uneksiakaan, hän nyt äkkiä muuttui olennoltaan, nuortui ja virkistyi. Uutena ja hauskana kuvastui hänelle yhtäkkiä elämä ja tulevaisuus, kun hän vaimonsa kanssa haaveksi palaamistaan sodan jälkeen, jonka pian luultiin päättyvän, kotiin Suomeen, jossa hän aikoi panna maatilansa hyvään kuntoon ja niitä viljellen viettää rauhaisan vanhuuden. Mieli oli reipas, haava parani pian aivan terveeksi, — uusi elämäntaival näytti taistelijalle olevan alullaan. Se uusi taival jäi kuitenkin lyhyeksi. Talvikauden olivat rauhanneuvottelut olleet käynnissä, mutta ne olivat lopuksi taas katkenneet. Taistelut alkoivat uudelleen kevätpuoleen, ne kutsuivat Stålhandskenkin lepotilaltaan pois rintamaan. Hän läksi, — ei auttanut nuorikonkaan häntä pidätellä — ja retkeili pian taas ratsuväkineen totuttuun tapaansa Saksan aavikkoja pitkin. Saatuaan sitten toimekseen tehdä valloitusretken Tanskaan, suoritti hän sen rutosti ja nopeasti niinkuin ainakin, — rajuna ja säälimättömänä kiiti hän Juutinmaan hiekkasärkkiä pitkin, tuhoten lyhyessä ajassa pienen maan koko puolustusvoimat.

Terveenä ja voimakkaana palasi Torsten Stålhandske tältä loistavalta Juutinretkeltään pieneen, saksalaiseen rannikkokaupunkiin, jossa hänen nuorikkonsa häntä levottomana odotteli. Siellä sai hän nyt jonkun aikaa viipyä, tehden sieltä vain pienempiä pikaretkiä Tanskan saariin. Mutta eräällä sellaisella vaarattomalla venematkalla yhytti sankari, joka lukemattomia kertoja oli pitkillä seikkailuretkillä tulisissa otteluissa katsellut kuolemaa kasvoihin, kohtalonsa. Hän, ratsumies, vilustui vesillä, palasi sairaana kotiinsa, laskeutui tautivuoteelle eikä siltä vuoteelta enää noussut. Hänen vaimonsa hoiti nyt kuumeen käsissä kamppailevaa "hakkapeliittaa", joka yhä houri uusista ratsastusretkistä, uusista, hurjista hyökkäyksistä. Mutta tauti oli kovempi "hakkaamaan" kuin vihollisen rauta, — se peri sankarista voiton.

Vieraalta maalta toi leski miehensä, jonka kanssa hän vain vuoden ajan oli ehtinyt olla aviossa, arkkuun suljettuna kotiin Suomeen, jonne he olivat uneksineet palaavansa rauhaisaa iltaa viettämään. Ilta oli tullut liian varhain.

Torsten Stålhandske haudattiin Turun tuomiokirkon lounaiskulmaan tehtyyn hautakappeliin, jossa piispa Rothovius piti hänelle ruumissaarnan ja professori Eskil Petreus hautapuheen. Siellä nähdään vieläkin hakkapeliittain päällikön makaava veistokuva ja siellä kertovat hänen kypäränsä ja haarniskansa vainajan sankarimaineesta.

POHJOLAN LEONIDAS.

ERIK SLANG.

Kärsimätönnä ratsasti arkkiherttua Leopold, Itävallan mahtavan keisarin poika, suuren, mutta toimettomana lepäävän armeijansa rintamaa pitkin töyhtöpäisten kenraaliensa seuraamana. Oli kirkas kevätaamu, — maaliskuussa vuonna 1641 —, päivän säteissä kimaltelivat sakeain soturirivien teräshaarniskat ja päällikköjen vaskikypärät välähtelivät heidän liikkuessaan osastojensa edessä. Sotajoukko oli parhaassa kunnossa, mutta tyytymättömyyden pilvi varjosti sittenkin sitä tarkastavan nuoren ylipäällikön kasvoja. Koko pitkän rintaman ohi ratsastettuaan pysähtyi hän vihdoin hyvinvarustetun kuormaston kohdalle, kääntyi kenraaliensa puoleen ja tiuskasi:

— Miksemme siis hyökkää eteenpäin, miksi virumme tämän vuoripuron varrella? Miehet palavat taisteluhalusta, vihollinen pakenee edestämme… mitä hittoja me odotamme?

Kenraalit katsahtivat hiukan neuvottomina toisiinsa ja yksi heistä kävi keisarilliselle ylipäällikölle selittämään:

— Siellä on edessäpäin jotakin tilapäistä estettä. Solatie on tässä vuoristossa kapea, tien täytyy olla selvän, ennenkuin tällainen suuri armeija pääsee marssimaan.

— Neuburgin pieni linnakaupunki tässä lähellä. Solatie käy sen läpi ja sitä pitää vielä hallussaan pieni ruotsalaisjoukko.

Niin tunnusti arasti eräs arkkiherttuan puhuttelema kenraali. Ja toinen ehätti siihen selittävästi lisäämään:

— Mutta se ei voi olla kuin muutamain tuntien asia. Etujoukkomme piti raivata laakso puhtaaksi, vaan sen näkyy nyt täytyneen tuokioksi pysähtyä mainitun kaupunkipahasen kohdalle, jonka ohi, harmi kyllä, emme kiertämällä pääse.

— Siispä puhkaistakoon heti se este, etujoukon täytyy edetä! Pankaa airueet viemään siitä ehdoton käsky!

Torvet törähtivät ja airueet lensivät asialle. Nuori arkkiherttua odotti ratsunsa seljässä synkän näköisenä viipyvää vastausta.

Hänen kärsimättömyytensä kaikki hyvin oivalsivat. Hänen, nuoren prinssin, suoritettavaksi oli tässä annettu tärkeä soturitehtävä, jolla oli kaikki edellytykset tuottaakseen keisarillisten aseille pikaisen, ratkaisevan voiton ja hänelle itselleen kauniin soturimaineen. Sitä nyt pyrki tuollainen pikkueste hämmentämään…

Edestä peräytyvä, lumimaasta tullut vihollisarmeija oli näet äsken antautunut varsin uhkarohkeaan seikkailuun. Se oli tänä pakkastalvena odottamatta lähtenyt liikkeelle talvimajoiltaan Keski-Saksasta ja rynnännyt alas Baijeriin ja keisarin omiin rintamaihin. Sen päällikkö Erik Banér oli aikonut yllättämällä samota jäätyneen Tonavan yli valloittamaan Regensburgin kaupungin, jossa keisari itse hovineen majaili ja jossa hän parastaikaa oli pitänyt valtiopäiviä. Totta tosiaan, tuo huimapää ruotsalainen oli aikonut yhdellä apajalla siepata vangikseen sekä keisarillisen hallituksen että sen valtiopäivätkin! Ja kepponen olisi kukaties onnistunutkin, elleivät ilmat viime hetkessä olisi lämminneet ja Tonava luonut jääpeitettään. Joka tapauksessa oli tuo pikaretki vanhaa keisaria pahasti säikähdyttänyt ja suututtanut, — hän oli päättänyt kostaa. Kiireellä oli hän nostattanut liikkeelle sotaväkensä valtakuntansa eri kulmilta, pannut sen eri tahoilta kiertämään liian kauas edennyttä Ruotsin armeijaa ja sulkemaan sen kuin pussin perälle. Salaa oli toimittu ja nyt olivat keisarilliset joukot juuri saamaisillaan satimeen Banérin armeijan, joka, pääsemättä enää palaamaan pohjoiseen, oli kääntynyt sivulle, pyrkiäkseen Böömin vuoriston kautta väljemmille vesille. Piccolomini ahdisti sitä yhtäältä ja nuoren arkkiherttuan armeijan piti nyt toisaalta ehättää Ruotsin väen kimppuun, antaakseen sille surman iskun, — kaikki riippui vain nopeudesta. Ja tässäkö solassa uhkaisi nyt turmiollinen seisahdus, — ei!

Airueet viipyivät. Malttamaton ylipäällikkö lähti seurueineen ratsastamaan heitä vastaan. Vihdoin sieltä yksi airut palasi, kertoen hengästyneenä vaahtoavan ratsunsa seljästä:

— Linna ei antaudu, etujoukkomme ei jaksa sitä valloittaa. Neuburg salpaa meiltä yhä tien.

— Ratsuväkeä linnaa pitelemässä, — tämä on meidän taholta kykenemättömyyttä! — Näin murisivat jo vanhat kenraalitkin. Ja nuori ruhtinas kiivaili tulistuneena:

— Se vastarinta on muserrettava, onhan meillä monikymmenkertaiset voimat. Armeija eteenpäin! Meidän on suljettava nuo ratsurykmentit rautasyleilyyn, hävitettävä heidät ja koko kaupunki maan tasalle tieltämme pois. — Näin puhui prinssi tulistuneena. Vaan kysäsi sitten sentään tietävimmältä kenraaliltaan: — Vai onko se sulku todella minkään arvoinen?

— Ei itse sulku, mutta sen puolustajat, vastasi puhuteltu arasti. —
Ne ovat sisukkaat ja sitkeät…

— Juuri niistä on siis tehtävä selvä! Koko armeija eteenpäin Neuburgin ympärille!

Tie tömisi rautapukuisen ratsuväen raskaista askelista ja tykkirattaiden räminästä, jota kaiku vuorista kertasi. Vähitellen ryhmittyi itävaltalaisten suuri sotajoukko paksuna, puolikuun muotoisena vyöhykkeenä pienen kaupungin ympärille, joka puron viereiseltä kalliolta vartioi solatietä. Kaikki kukkulat ja vuorenrinteet kuhisivat pian mustanaan piiritysväkeä, joka asetti tykkejään ampuma-asentoon. Mutta linnaa tuokion katseltuaan eivät arkkiherttuan kenraalit arvelleet tällä ylivoimalla tarvitsevansa sitä edes pommittaakaan, — hyökkäys vain, ja koko tuo vanhanaikainen, muuritettu kylä näytti olevan kuin potkasemalla työnnettävissä alas purolaaksoon. Tottapa ymmärtävät puolustajatkin jo piiritysjoukon nähtyään alistua, — siinä mielessä lähetti arkkiherttua vielä, aikaa voittaakseen, airueensa kaupungin portille tarjoamaan puolustajille kunniakasta antautumista. Saavat vapaasti lähteä aseineen, lippuineen, kun vain lähtevät heti! Sellaisen viestin hän lähetti ja katseli ylängöltä voitonvarmana airueittensa ajoa piiritettyyn kaupunkiin.

He pääsivät portille, rummuttaja päryytti siellä kotvan aikaa vasikannahkaansa, mutta porttia heille ei avattu. Muurin harjalle ilmestyi vain muutamia miehiä airueita puhuttelemaan, — niiden joukossa eräs, joka näytti omituisen soukalta ja muotopuolelta.

— Mikä toispuolinen se tuo on? kysyi kaukaa tähystelevä arkkiherttua seuralaisiltaan.

— Se lienee juuri ruotsalaisten päällikkö. Häneltä on ammuttu pois koko oikea käsi.

— Ahaa, tuota itsepäistä ja hurjaa ratsastajaväkeä! Mutta taivuttava hänen nyt on, olipa kuinka härkäpäinen tahansa.

Käsipuoli mies viittaili muurilta uhkaavasti airueille, jotka tuokion kuluttua ratsastivat pois Neuburgin portilta. He toivat arkkiherttualle kielteisen vastauksen: Itsepäinen suomalainen ei taivu! Hän päinvastoin uhkaa ampua airueet, jos nämä vielä kerran tulevat häneltä mielisuosiolla kaupunkia vaatimaan, — hän oli äkäinen kuin hämähäkki!

Kenraalit hymähtivät, niin järjetöntä heistä oli tuo piiritettyjen sisukkuus, varsinkin kun tiesivät, että näillä ei ollut käytettävissään yhtään ainoata tykkiä. Arkkiherttua antoi joukoilleen pommituskäskyn, todistaakseen saarrettujen avuttomuuden. Mutta samalla hän vielä kerran lähetti rummuttajansa takaisin portille tarjoamaan viimeistä armoa. Sieltä lensi luoti ensimäisen airueen otsaan, toiset pyöräyttivät kiireellä hevosensa ympäri ja ratsastivat pakoon.

Silloin rupesivat tykit paukkumaan kaupunkia ympäröiviltä kunnailta ja hirmuinen tulenvoima kohdistui linnan vanhoja muureja vastaan. Koko vuoristo tärisi, savu peitti laaksot ja kunnaat ja pieni kaupunki näytti ikäänkuin hukkuvan ja häipyvän sakeaan sorapilveen. Mutta kun illan suussa jyrinä helpotti ja savu hälveni, silloin nähtiinkin, että linnapahanen oli kaikesta huolimatta vielä paikoillaan solatietä sulkemassa. Sen muureihin oli kuitenkin ammuttu suuri, ammottava aukko ja sitä kohden pani nyt arkkiherttua jalkaväkensä tekemään tuiman ryntäyksen. Malttamattomana seurasi hän itse tätä valloitusjoukkoaan, anastaakseen henkilökohtaisesti tuon kiusaa tekevän kaupungin. Mutta perille hän ei päässyt. Ryntääjäin oli pysähdyttävä särjetylle aukolle, sillä sen edustalla oli vastassa toinen muuri, elävä muuri: Yksikätinen suomalainen taisteli siinä kiireellä kyhätyn puuhakulin takaa miehineen vimmatusti ryntääjiä vastaan, torjuen kaikki heidän hyökkäyksensä. Ammutun aukon sorapohjan peittivät pian kaatuneiden keisarillisten ruumiit, vaan sittenkin oli hyökkääjäin pimeän tullen peräydyttävä tyhjin toimin, — kaupunki oli valloittamatta.

Yöllä korjasivat päivän taistelleet suomalaiset rikotun muurin taas auttavaan kuntoon ja heidän yksikätinen päällikkönsä kulki väsymättömänä parvesta parveen miehiään kehotellen ja rohkaisten.

— Yksi päivä voitettu, pojat, Banérin armeija pääsi jo hiukan helpommalle puristuksesta. Kestäkäämme vielä toinen!

— Kunpa vain riittäisi ruutia pyssyihimme, huomautti joku alapäälliköistä.

— Käytetään sitä säästäin, ammutaan vasta, kun vihollinen on edessämme, silloin riittää!

Aamulla alkoi uusi rytäkkä, pommitus eilistä tuimempi. Nuori ruhtinas sadatteli ja torui kenraalejaan, ratsastellessaan kunnaalta toiselle, joilta tykit tultaan suitsuttivat.

— Ampukaa vielä tuimemmin, ampukaa vihdoinkin mäsäksi se linna, sillä meidän täytyy päästä eteenpäin! Ruotsalaisten päävoima livistää juurikään silmukastamme, tuo kourantäysi suomalaisia tuottaa aseillemme auttamattoman vaurion ja häpeän. Murskatkaa vihdoinkin se ykskätinen…!

Pauke yltyi, tuli sakeni. Mutta turha oli senkin toisen päivän ponnistus, turha vielä kolmannenkin. Sillä aina kun keisarilliset suitsutuksensa jälkeen hyökkäsivät avaamilleen muurinaukoille, vallatakseen pilalle pommitetun pikkukaupungin, aina olivat silloin nuo sitkeähenkiset puolustajat joka paikassa vastassa, niittäen ryntääjät rivi riviltä maahan. He olivat kuin pureutuneet kiinni tuohon tiensuuta sulkevaan kallioon, eivätkä vielä äärimmilleen uupuneinakaan hellittäneet otettaan. Heiltä olivat nyt ruudit ja luodit melkein loppuneet, heidän täytyi häätää ryntääjät teräasein. Mutta he eivät hellittäneet sittenkään. Soukkavartaloinen päällikkö heilutti siellä ainoalla kädellään alati pitkää miekkaansa ja kannusti harventuneita miehiään ylivoimaisiin ponnistuksiin.

— Kestäkäämme vielä tämä ilta, tämä vain, silloin on Banérin armeija turvassa!

Ja miehet kestivät. Monilukuinen piirittäjäjoukko ei koskaan mahtunut yhtaikaa hyökkäämään Neuburgin kimppuun ja niiden joukkojen tähteet, jotka sinne kulloinkin ryntäsivät, palasivat takaisin verisin päin, palasivat vielä kolmantenakin iltana.

Mutta kun Erik Slang oli ratsumiehineen näin kolme päivää viivyttänyt keisarillisten komeaa kiertoarmeijaa, silloin hän oivalsi, että nyt on ratkaisun hetki tullut, loppu käsissä. Muurit olivat yltyleensä jo niin mataliksi ammutut, että piirittäjät neljännen päivän valetessa saattoivat nähdä niiden yli kaupungin torille asti, missä puolustajana piskuinen joukko oli taivasalla levännyt yönsä. Silloin lähetti Slang valkolippuisen airueensa keisarillisen ylipäällikön leiriin vallan virallisesti ilmoittamaan, että Neuburg on nyt valmis antautumaan, jos sen puolustajille taataan esteetön lähtö linnasta Banérin armeijan luo. Siihen ei kuitenkaan suuttunut arkkiherttua, joka jo mielikarvaudella näki tärkeän retkensä rauenneeksi, enää tahtonut suostua. Hän vaati pikaista antautumista ilman ehtoja ja armoa! Silloin kokosi Erik Slang vielä kerran väkensä vähäiset tähteet mäsäksi ammutun muurin raunioille, niitä puolustamaan, ja vielä kerran täytyi arkkiherttuan panna tuliluikkunsa soimaan tuota kiroamaansa "linnarähjää" vastaan.

Väsyneet, valvoneet miehet kamppailivat kuin horroksissa, tuntien selvästi, että tämä on toivotonta.

— Ampumatarpeemme ovat nyt tyyten lopussa, — niin kuului alapäällikkö päättävästi ilmoittavan.

— Niin ovat, myönsi Slang, heiluen väkensä joukossa, — mutta isketään miekalla. Mitäpä meillä on enää menettämistäkään. Lukko on sittenkin vielä meidän käsissämme, ja niinkauan kuin sen pidämme, ehtii pääjoukkomme taas puolen päivämatkaa eteenpäin.

Mutta puolenpäivän aikaan hän sittenkin hellitti ja julisti melkein iloisesti:

— Hei, miehet, nyt olemme täyttäneet velvollisuutemme loppuun asti!
Nyt voimme jo antautua ehdoittakin.

Tuokion kuluttua marssivat keisarillisten kiiltokypäräiset, kiukustuneet joukot Neuburgin kaupunkiin, josta eivät enää suomalaisten lyijypavut lennähtäneet heitä vastaan.

Nuori arkkiherttua ratsasti itsekin sinne kenraaliensa ympäröimänä ja leiriytyi kaupungin hävitetylle torille, jonne linnan harvalukuiset puolustajat olivat vangittuina ja vartioituina asetetut. Nähdessään nyt läheltä linnoituksen kehnot varustukset ja nähdessään nuo laihat, kalpeat, mitättömän näköiset miehet, likaiset ja repaleiset, jotka olivat neljättä päivää viivyttäneet suuren armeijan kulkua, suuttui hän ensin entistä tuimemmaksi. Hän tahtoi nyt kostaa, ja kostaa ennen kaikkea puolustajain uppiniskaiselle päällikölle, joka sisukkuudellaan oli riistänyt varman voiton ja kunnian seppeleen hänen päästään. Sillaikaa kuin armeijan etujoukot vihdoinkin pantiin marssimaan valloitetun kaupungin läpi Böömiin päin, turhaan tavottelemaan ruotsalaisten silmukasta livistänyttä pääjoukkoa, kutsutti hän Erik Slangin eteensä. Ja kun tämä saapui siihen, vieläkin pystypäisenä, joskin unettomuudesta kalpeana, pölyn ja veren tahraamana, ärjäsi hänelle nuori ruhtinas:

Ykskätinen soturi oikasi silloin kapean vartalonsa suoraksi ja jänteväksi ja katsoi rohkein, melkein voitonriemuisin silmin kiukustunutta keisarinpoikaa, vastatessaan:

— Henkeäni en ole täällä säästänyt, uhraan sen ilolla nytkin. Me olemme täyttäneet velvollisuutemme ja silloin on helppo kuolla!

Arkkiherttua kohotti jo kätensä antaakseen merkin uhkauksensa täytäntöönpanosta. Mutta hänen silmänsä olivat ikäänkuin takertuneet katselemaan edessään seisovan käsipuolen miehen harmaita kasvoja, joilla lepäsi täydellinen, vilpitön rauha, ja samassa nuoren ruhtinaan sydämestä vähitellen ikäänkuin suli suuttumus ja kosto. Hänen täytyi ihailla tuota Pohjolan poikaa, joka kylmäverisesti oli kaukana vieraalla maalla sulkeutunut pieneen linnaan, antautunut varman surman kitaan, vain pelastaakseen armeijansa pääjoukon häpeästä ja turmiosta. Hänen ritarimielensä lämpeni, — sellainen velvollisuudentunto, sellainen sankaruus ei ansaitse hirsipuuta palkakseen!

Tuokion ääneti istuttuaan uljaan ratsunsa seljässä virkahti hän sitten muuttuneella äänensävyllä.

— Totta on, velvollisuutesi täytit omiasi kohtaan ja sen teit kunnialla. Sillä olet henkesi ansainnut.

— Olen siitäkin iloinen, voidakseni vieläkin käyttää ainoaa kättäni isänmaani puolesta.

— Ehkä saat sitä vielä koettaa. Toistaiseksi sinut vangiksi pidätän, mutta — sinua on sotavankina kohdeltava kuin sankaria. Ja miehiäsi myöskin.

Viimeiset sanansa virkkoi nuori ruhtinas kovemmalla äänellä oman väkensä kuultavaksi, ja lisäsi sen puoleen kääntyen vielä:

— Sillä niin kiusallisen viivytyksen kuin tämä mies meille tuottikin, ansaitsee hän todella Pohjolan Leonidaan nimen.

Arkkiherttua kumartui sivulle satulasta ja puristi vangitun soturin ainoaa kättä. Sitten hän käänsi ratsunsa ja lähti kenraaleineen ratsastamaan soraläjäksi ammutusta Neuburgin kaupungista. Rauhallisena, kirkkain katsein, käveli Erik Slang saattajainsa keskessä ja rykmenttinsä tähteiden perässä toiseen suuntaan, sotavankeuteen, — mutta hänen oli nyt, velvollisuutensa täyttäneenä, niin hyvä ja rauhallinen olla, niin kevyt kävellä…

Jo muutamain kuukausien perästä vaihdettiin Erik Slang, jonka urotyöstä pian maine oli levinnyt Ruotsin koko pulasta pelastuneeseen armeijaan, vapaaksi ja joutui siten jo syksyllä samana vuonna olemaan mukana Leipzigin suuressa taistelussa. Hän oli aina leikillisesti kehunut, että kun hän käsipuolena oli niin kapea, eivät luodit häneen osuneet, ne menivät aina ohitse sen poisammutun käsivarren kohdalta, Mutta Leipzigin taistelussa osui nyt kerran luoti paremmin, se löysi jalon maalin, se iski sankarin sydämeen. Vainajan ruumis tavattiin taistelutantereelta ja haudattiin Leipzigin pääkirkkoon. Näissä juhlallisissa sotilashautajaisissa olivat mukana kaikki ylhäiset ja alhaisemmatkin Ruotsin armeijan päälliköt, sillä kaikki tahtoivat osottaa kunnioitustaan kaatuneelle suomalaiselle, jota he esikuvanaan ihailivat.

LOISTOSSA JA KURJUUDESSA.

ARVID WITTENBERG.

Muutamana iltana kevätkesällä 1633 tarkasti suomalaisen ratsuväen eversti Torsten Stålhandske erään hannoverilaisen pikkukaupungin laidassa rykmenttiään ja punoi huolestuneena viiksiään huomatessaan, kuinka tuntuvasti se viime viikkojen kahakoissa oli kutistunut. Ja huomenna oli kuitenkin odotettavissa kuuma ottelu, jossa olisi tarvittu hyvinkin täydet rivit.

Miehiä oli kyllä talven kuluessa ollut värväämässä Suomesta lisäväkeä ja ensimäisten varaväkeä tuovain laivain tiedettiin ja saapuneenkin Pommerin rannikolle. Mutta nuo varajoukot, joilla rivit olisivat olleet täytettävät, viipyivät matkalla.

— Eikö ole saapunut tietoa, milloin uudet nahkapojat ehtivät perille, kysyi eversti miettiväisenä varusmestariltaan.

— Pieni ratsuparvi saapui juuri tänään, satakunta miestä vain, ja se kertoi, että pääjoukkoa saadaan kyllä vielä odottaa monta päivää.

— Sepäs hittoja…! Vai saapui kuitenkin pieni etujoukko, — missähän se nyt majailee?

— Lepäilee kaupungissa, — kovin olivat nuo maalaispojat perille tullessaan nuutuneessa tilassa.

— Hm, meri- ja maamatkaa… tietäähän tuon, tunkioltahan he tulevatkin melkein suoraan. Mutta vähät siitä, lähettäkääpä kuitenkin nähtävikseni nuo nahkapojat, katsotaan, kelpaisivatko he jo tappelemaan.

Tuntia, paria myöhemmin laukkuutti parvi sarkatakkisia, tasatukkaisia suomalaisia talonpoikia pienet, takkukarvaiset, matalajalkaiset ratsunsa Stålhandsken katsastuskentälle ja niiden päällikkö, nuori, parraton luutnantti, joka tosin oli täysissä aseissa, kiepsahti ketterästi hevosensa seljästä, astuen reippaasti kuuluisan ratsueverstin eteen. Hän oli varreltaan lyhyt, mutta harteva ja tanakka, ja hänen vilkkaat silmänsä, jotka terävästi kiintyivät uuteen esimieheen, osottivat sekä päättäväisyyttä että intoa. Stålhandske silmäili vuoroin takkuista ratsumiesjoukkoa, vuoroin sen parratonta päällikköä, ja virkkoi vihdoin viimemainitulle:

— Vai tällaista väkeä tuot, tutunnäköistä. Itsekö tämän lipullisen olet Suomesta koonnut?

— Wittenberg, hitto vie, Porvoosta kotoisin, — ahaa, kyllä minä isäsi tunsin! Oltiin kolmekymmentä vuotta sitten monesti painisilla ja lumisilla, — naapuruksina näet elettiin —, vai sen poikia! Hyvä. Nyt tekee pojan mieli ruutia haistelemaan, niinkö?

— Saat jumalavita täällä harjoitella. Tahdotko alottaa opintosi jo huomenna?

— Hyvä. Saattekin astua riviin jo heti, sekä sinä että nuo pörrökarvaiset nahkapoikasi, täällä on juuri teitä varten tarpeellisia lovia. Mutta tiedätkö, Arvid, se huominen harjoitustunti tulee olemaan sekä kuuma että vakava — nyt olet sodassa!

Vakava päivä tulikin siitä huomispäivästä, jolloin auran kurjesta vasta otetut suomalaiset nahkapojat saivat tulikasteensa. Uhkaavina ja ylvästelevinä lähestyivät keisarillisten kiiltokypäräiset, sakeat rivit ja Stålhandsken täytyi, estääkseen omiaan kierrokseen joutumasta, taas tehdä eräs noita uhkarohkeita, hurjia ratsuhyökkäyksiään vihollisen tiheimpään keihäsmetsään, joista hyökkäyksistään hän jo oli kuulu. Karauttaessaan eteenpäin tällaiseen leikkiin tottuneiden ratsumiestensä keskellä muisti hän silloin yhtäkkiä tuon vasta saapuneen, keskustaan sijoitetun uuden lipullisen, joka ensi kertaa oli tulessa, ja katsahti hiukan levottomana sivulleen, kestikö nahkapoikain sisu seurata toisten mukana, vai jättäytyivätkö he ehkä peremmäs, rikkoen rintaman. Eipä ollut rintama mistään rikki, ja sieltä tulivat totta vie nuo pitkätukkaiset sarkamiehetkin nuoren luutnanttinsa johdolla yhtä ankaraa ravia kuin muutkin, heiluttaen uusia miekkojaan kuin toiset. Ja kun Stålhandsken vyöryvä rintama, lähetessään vihollisten eturivejä, kiljasi pelottavan sotahuutonsa, niin eivätkö… eivätkö piru vie nuo erämaalta suoraan tulleet nahkapojat kiljuneet hekin mukana nuoren päällikkönsä komennosta täydellä kurkulla: hakkaa päälle!

— Näkyy olevan oikeata lajia tämä uusi luutnantti väkineen, tuumi eversti, hyökkäystään edelleen johtaessaan. — Pian hän tämän jalon konstin oppii!

Kunniata saikin Stålhandske nuoresta oppilaastaan sekä tässä ensi kahakassa että kaikissa seuraavissa. Lyhyessä ajassa oli Arvid Wittenberg taistelevassa Ruotsin armeijassa saavuttanut rohkean ja kylmäverisen ratsupäällikön maineen. Mutta itse hän aina kehui, että hän olikin saanut kouluutuksensa aikansa parhaassa väessä.

Vuoden näin opiskeltuaan vieraalla maalla joutui Arvid Nördlingenin tappelussa keisarillisten vangiksi, mutta hänet vaihdettiin pian vapaaksi ja hän sai sen jälkeen yhä tärkeämpiä tehtäviä suorittaakseen, sai sotavuosien kuluessa yhä suurempia joukkoja komentoonsa. Oma kuntonsa se Arvid Wittenbergin näin ylensi, ei ylempäin suosio, sillä hän oli harkitseva ja taitava, mutta tarvittaessa tulinen iskemään. Sellaisia luonteita nyt kysyttiin. Ruotsin armeijan ylipäällikkö Erik Banér luotti tähän tanakkaan suomalaiseen enemmän kuin kenties keneenkään muuhun apulaisistaan ja hän uskoi sen vuoksi Wittenbergille jo nuorella ijällä oman armeijan johdettavaksi. Loistavasti Arvid-herra täytti esimiehensä ja armeijansa toiveet.

Levisipä sitten eräänä kesänä Ruotsin sotajoukossa, joka kamppaili Saksan lakeuksilla, odottamaton surusanoma, että sen ylipäällikkö Erik Banér, joka voimakkaalla tahdollaan oli pitänyt koossa tuon suuren sotajoukon varsin hajanaiset ja keskenään ristiriitaiset ainekset, oli kuollut. Se oli masentava sanoma kaikille Ruotsin aseiden ystäville, jotka huolestuneina kysyivät: "Kuka nyt aisoihin ja edesvastuuseen, kuka ylipäälliköksi?" Siitä jäivät, suruviestin saatuaan, neuvottelemaan hallitusherratkin Tukholmassa, ja Saksassa omavaltaisiksi käyneet armeijan upseerit pitivät siitä kokouksia ja väittelyitä.

Sotatapahtumat olivat kireimmillään. Keisarilliset olivat Banérin sairauden aikana saaneet yliotteen ja iloiten vihollistensa neuvottomuudesta ahdistelivat he nyt "päättömiksi" jääneitä yltyvällä innolla. Ruotsin armeijassa taas kilpailivat arvosta ja vallasta monet kenraalit, saksalaiset ja ruotsalaiset, ja siihen kilpailuun uhkasi koko armeijan eheys väliin rapsahtaa rikki. Sotamiehet, nuo pitkällisessä kenttäelämässä vallattomiksi ja vaativiksi käyneet ammattilaiset, jotka eivät muutamaan aikaan olleet saaneet palkkojaan, puolestaan napisivat. Kuri oli höllä, keskitys heikko. Tähän nähden tuntui monesta hyvin epäilyttävältä se järjestelmä jakaa ylijohto ja vastuu kolmeen osaan, johon nyt ensi kiireessä, Banérin kuolinvuoteellaan lausuman toivomuksen mukaisesti, oli ryhdyttävä. Tuntien kateuden ja kilpailun niiden kolmen kansallisuuden kesken, jotka muodostivat Ruotsin armeijan ytimen, oli hän näet määrännyt, että kunnes uusi ylipäällikkö ehditään nimittää, tulisivat vuoropäivin toimimaan ylipäällikköinä saksalainen kenraali Pfuel, ruotsalainen Wrangel ja suomalainen Wittenberg.

Käytännössäkään ei tämä kolmijako suinkaan vähentänyt armeijassa vallitsevaa keskinäistä karsautta. Väliin siellä hammasteltiin, väliin vetäydyttiin toisilleen vallan vieraiksi. Mutta sillä välin ahdisteli vihollinen yhä lähempätä tuota keskenään riitelevää armeijaa sen joka sivustalta.

Vihdoin eräänä iltapäivänä tiesivät vakoojat kertoa, että jo seuraavana aamuna on odotettavissa Piccolominin lopullinen hyökkäys. Ruotsin hiljakseen peräytyvä armeija oli silloin Wolffenbüttelin kylässä ja siihen onkaloon aikoi itävaltalainen sen nyt tuhota. Mitä tehdä? Pyrkiäkö edelleen peräytymään, joka oli vaaranalaista sekin, vaiko asettua vastarintaan noin hajanaisissa oloissa? Käsitykset kenraalien neuvotteluissa kävivät ristikkäin, yhteistä päätöstä ei syntynyt.

— No niin, vastatkoon siis ratkaisusta se, jolle se kuuluu, ilkkui saksalainen kenraali, joka jo aikaisemmin oli uhkaillut väkineen luopua pois koko Ruotsin palveluksesta.

— Päivä on Wittenbergin, hän siis ratkaiskoon ja johtakoon, virkahti nyt Wrangelkin eräänlaisella helpotuksella. — Astu nyt aisoihin, poikani!

Näin puhuen toiset kenraalit nousivat neuvottelupöydästä, ilkkuva ilme suupielissään. Pieni, harteva suomalainen istui siinä vielä yksin tuokion tulevan taistelukentän asemapiirroksia tutkien, istui tavallistakin vakavampana, kenties vaaleampanakin. Hän oli nuorin kenraalien kehässä, häntä pidettiin nousukkaana, sen hän tiesi, ja hän oivalsi liiankin hyvin, että "syyparka" mielihyvällä heitetään hänen niskoilleen, jos, niinkuin ennustaa saattoi, hullusti käy. Täysin hän käsitti, kuinka kohtalokas se arpa oli, joka nyt oli hänen kohdalleen langennut, kohtalokas ei ainoastaan hänelle itselleen, jonka soturimaineen mahdollinen erehdys tai onnettomuus oli ainaiseksi katkaiseva, vaan koko armeijallekin ja koko Ruotsin valta-asemalle Saksassa. Nuo näköalat häntä hetkisen huimasivat, ja noustessaan tuokion kuluttua tuoliltaan virkkoi hän tovereilleen melkein nöyrästi:

— Toivon toki herrojen auttavan minua tämän vaikean päivän järjestelyissä…

Mutta kylminä tekivät toiset kenraalit lähtöä neuvotteluteltasta, murahtaen:

— Silloinhan syytettäisiin heti auttajia… on kyllä parasta, että emme johtoon sekaannu…

Silloin ojentausi lyhytvartinen suomalainen suoraksi, hänen jäntereensä kiristyivät, hän sitasi kiireesti miekkavyön uumenilleen ja virkkoi telttaan jääneille upseereille:

— Niinpä siis — Jumalan avulla — tahdon koettaa kantaa sen vastuun, joka on osakseni tullut. Pankaa rummuttaja kutsumaan rykmentit riveihin!

Hän nousi ratsunsa selkään ja samassa oli epäilys ja levottomuus hänen rinnastaan poissa, — hän oli siitä hetkestä lähtien taas pelkkää silmää, korvaa ja käskijää. Airueet lennättivät hänen ohjeitaan pitkin rintamaa, itse oli hän saapuvilla joka paikassa, missä neuvoa tarvittiin, — äsken vielä viisasteluihin ja napinaan vaipunut sotaleiri oli yhtäkkiä taistelua varten valmiiksi sijoitettu ja miesten mieli siihen viritetty. Eikä Wittenberg jäänyt kylänotkoon odottamaan Piccolominin hyökkäystä; aamun sarastaessa marssi hän joukkoineen vihollista vastaan, asetti suomalaisen ratsuväkensä etunenään ja pani sen ensiksi hyökkäämään, — siihen oli hän alunpitäin voittonsa mahdollisuuden perustanut. — —

Siitä tuli kauniin voiton päivä Ruotsin aseille. Ylvästelevän vihollisarmeijan oli hajoitettuna peräydyttävä, sen uhma ja varmuus oli taas säretty. Ja Ruotsin armeijalle oli pelastettu sen voiton maine ja etenemisen mahdollisuus.

Tämä tunnustettiin yleensä tilapäisen ylipäällikön ansioksi, ja sitä suuremmaksi, kun vilppimielinen saksalainen kenraali Pfuel koko taistelun ajan miehineen oli pysynyt ottelusta syrjässä, vahtien vain kummalle puolelle voitto kallistuisi.

Kotimaan levottomille hallitusherroille voitiin nyt lähettää Wolffenbüttelin ratkaisevan voiton viesti. Mutta kun voittopäivän ilta saapui ja ratsujoukot palasivat vihollista takaa-ajamasta, silloin, kun taistelussa kuumenneet upseerit keräytyivät Wittenbergin telttaan häntä juhlimaan ja onnittelemaan, silloin istui pienikasvuinen suomalainen taas äänettömänä ja vakavana heidän parvessaan. Hän yksin tiesi, mitä tämä päivä oli hänelle merkinnyt, mutta hän ei voinut olla itselleen tunnustamatta, että se kaikki olisi voinut päättyä toisin.

— Teidän huudosta ei päällikköä aseteta, enkä siihen minä pyrikään. Asetun taas mielelläni toisen komennettavaksi ja täytän sellaisena velvollisuuteni, sillä juuri tänään olen entistä selvemmin oppinut, että kurista ja alistumisesta armeijain voitto lopultakin riippuu.

Sen lupauksensa hän täyttikin, kun vähän myöhemmin Lennart Torstenson nimitettiin Ruotsin armeijan ylipäälliköksi. Tämän lahjakkaan kenraalin parhaana apumiehenä hankki Arvid Wittenberg vielä kahdeksan vuotta kestävässä suuressa Saksan sodassa Ruotsin aseille monta kaunista voittoa.

Maailmanmaineen kultaamana, armeijan ihailemana sankarina, palasi Arvid Wittenberg, kolmikymmenvuotisen sodan vihdoinkin päätyttyä, kotimaahansa, asettuen Tukholmaan. Hän oli sotavoittoina, linnoja ja luostareita verottamalla, kerännyt itselleen suuret rikkaudet, joten hänen nyt, rauhan palattua, kelpasi elää upeassa loistossa, — olipa hänellä varoja lainata Ruotsin valtiollekin, kun se kaikista voitoistaan huolimatta kuningattaren tuhlaavaisuuden takia oli alituisessa pulassa. Hänen kullatut vaununsa, joilla hän ajeli, olivat valtakunnan ensimäiset. Ja sellaisia pitoja, jommoisia Arvid Wittenberg nyt Kristiina kuningattaren kruunajaisten johdosta toimeenpani pääkaupungin edustalla sijaitsevassa palatsissaan, ei siellä oltu koskaan ennen nähty, vaikka sodan mukana komeilu ja ylellisyys jo olikin pesiytynyt Ruotsiin. Hänen kustantamiaan räiskyviä ilotulituksia muistettiin vielä toisessakin sukupolvessa. Siellä esitettiin m.m. tulisin ääriviivoin komea satulinna, jonka portit aukenivat isännän ja hänen vierastensa sisään käydä, — ihmettelyn huumaus kulki palatsin edustalla katsovassa väkijoukossa, ja pikkuporvarit kuiskahtivat toisilleen:

Kävipä tämä maineen loistoon noussut soturi näinä rauhan vuosina kaukaisessa syntymämaassaankin, Suomessa, katselemassa siellä olevia suuria tilojaan, jotka hän oli hallitukselta saanut ansioittensa palkinnoksi ja joista hänen tulonsa heruivat. Niitä oli maan kaikissa osissa ja niissä käydessään retkeili hän kuin ruhtinas, anteliaana ja vaativana. Kauan hän ei syrjäisessä syntymämaassaan viipynyt, mutta hiukan sirotti hän kuitenkin maineensa loistetta senkin kansan keskuuteen, joka aina ylpeydellä kehui häntä omaksi pojakseen.

Vuodet kuluivat ja uudet tapahtumat kutsuivat taas Arvid Wittenbergin totisempiin toimiin.

Ruotsissa oli nyt uusi kuningas, Kaarlo X Kustaa, joka ei sotaisessa maineessa tahtonut jättäytyä varjoon Kustaa II Aadolfin rinnalla. Hän valmisteli senvuoksi hallituskautensa alusta asti suurta sotaretkeä Puolaan, masentaakseen tämän maan kuningassuvun, joka Sigismundin jälkeläisenä vielä väliin kurotti kättään Ruotsinkin kruunua kohden, sekä valloittaakseen tältä idästäkin ahdistetulta valtakunnalta maita, ja hänen lähin auttajansa oli kaikissa näissä valmistuksissa Arvid Wittenberg. Tämän kokeneimman kenraalinsa johtoon uskoi kuningas myös sen suurimman hyökkäysarmeijan, jonka piti Pommerista samota rajan yli Puolaan ja sen sydäntä, Warsovaa, kohti.

Wittenberg samosi Puolaan, näki ja voitti kuin Caesar, voitti väliin taistelemalla, väliin taistelematta, kun näet heikkovoimaisempi maanpuolustusväki enimmäkseen perääntyi. Maa aukesi hänen edessään, sillä Puolan keskenään kiistelevistä puolueista tervehtivät toiset häntä ystävänään ja auttajanaan. Ja itse hän pyrkikin voittamaan heidät, paitsi aseilla, myöskin laupeudella.

Wittenbergin armeijan ytimen muodostivat vielä 30-vuotisessa sodassa koulitut ja karaistut, arpiniekat uroot, sotilaina verrattomat, mutta myöskin ryöstöön ja hurjasteluun tottuneet miehet. Ylipäällikön täytyi käyttää tavatonta ankaruutta, pyrkiessään kitkemään näistä sotilasaineksista pois vanhat, piintyneet kurittomuuden ja ryöstelemisen tavat. Hän kielsi sotamiehiään ottamasta valloitetun maan asukkailta mitään omin lupinsa tai maksutta, ja tehdäkseen kieltonsa tehokkaaksi rankaisi hän säälittä kuolemalla jokaisen tietoonsa tulleen ryöstöteon.

Kerrankin, niin kerrotaan, kuuli Wittenberg, ratsastaessaan muutaman puolalaiskylän läpi, eräästä mökistä hätähuutoja. Hän kiirehti paikalle ja näki erään soturinsa kiskomassa mökin akalta kanaa, jota tämä koetti pelastaa. Kamppailu kanan hengestä päättyi heti, mutta samassa alkoi kamppailu ryöstöä yrittäneen soturin hengestä. Wittenberg määräsi näet hänet heti, siinä paikassa, ammuttavaksi, muille varotukseksi, mutta akka, jolta sydän heltyi, kävi rukoilemaan soturin puolesta:

— Säästä hänet, korkea kenraali, en välitä kanastani, annan sen hänelle mielelläni.

Wittenberg katseli tuokion rukoilevaa akkaa ja kalvennutta soturia, mutta virkkoi sitten vakavana edelleen ratsastaessaan:

— Tässä ei ole kysymys kanastasi, vaan sotakurista. Miehet, tehkää velvollisuutenne!

Kanan ryöstäjä ammuttiin ja monen muun soturin, joka ei voinut luopua tuosta vanhasta tavasta, kävi samoin, — mainitaan tämän sotaretken alkupuolella viidensadan miehen Ruotsin armeijasta menettäneen tästä syystä henkensä. Mutta sotakuri korjausikin kokonaan, Wittenbergin armeijassa oli pian tässäkin suhteessa pelkkää malliväkeä.

Voittajana ratsasti Arvid Wittenberg kuninkaansa rinnalla eräänä kevätpäivänä Puolan pääkaupunkiin, joka oli hänelle avannut porttinsa. Kaarlo X Kustaa retkeili sieltä, ottaen suurimman osan armeijaa mukaansa, yhä eteenpäin ahdistamaan väistyvää vihollista, ja Warsovan isännyys sekä sen puolustaminen jätettiin siksi aikaa Wittenbergin huoleksi. Hänelle jäi kuitenkin sitä varten ainoastaan 3,000 miestä, sen arveltiin riittävän.

Ja hyvinhän se aluksi riittikin. Mutta sodan onnessa kääntyi lehti. Puolan kansa oli tällävälin kokoontunut aseisiin, maataan puolustamaan, ja Ruotsin kuninkaan voittoretki keskeytyi. Ennen pitkää parveilivat puolalaisjoukot kaunista pääkaupunkiaan vapauttamaan ja Warsovan pieni puolustusväki joutui sankkojen vihollisjoukkojen saartamaksi. Ensiksi ehti sinne liettuan ruhtinas Sapieha melkoisella miesjoukolla, mutta hänen yrityksensä valloittaa Warsova torjui Wittenberg helposti, odotellessaan Ruotsin perääntyvää pääarmeijaa avukseen.

Ahdistelipa hän, tehden kaupungista pienellä väellään tuimia hyökkäyksiä, vuorostaan piirittävää ruhtinasta, näyttäen hänelle monesti hätää. Eräänäkin aamuna oli ruhtinas leireineen ja esikuntineen vähällä joutua piiritettyjen vangiksi. Sapieha, joka ei yleensäkään liene maljaa karttanut, keventeli usein sotaretken vaivoja pitämällä leirissään jymypitoja, ja erään sellaisen pitoyön jälkeisenä aamuna teki Wittenberg taas suomalaisine ratsumiehineen rajun hyökkäyksen. Leiri nukkui, vastarinnatta karauttivat huovit ihan sen laitaan asti.

— Tuo korkea teltta on ruhtinaan, huusi Wittenberg ratsunsa seljästä, katsellessaan, kuinka hölmistyneet piirittäjät hädissään vasta juoksivat riveihinsä. — Siepatkaa, miehet, se sisältöineen, jos kerkiätte!

Viime hetkessä herättyään raskaasta viiniunestaan pääsi ruhtinas Sapieha kuitenkin ylisillään pakoon. Mutta selväksi kävi, ettei ainakaan hän jaksanut Wittenbergiltä valloittaa Warsovaa.

Pian keräytyi kuitenkin paljo muuta piiritysväkeä Warsovan ympärille. Puolalaisissa oli isänmaallinen innostus herännyt, heitä olivat ensi voitot rohkaisseet ja heitä nyt suututti, että kourantäysi vihollisia piti heidän komeaa pääkaupunkiaan hallussaan. Se oli valloitettava ja sitä varten saapui Puolan kuningas Johan Kasimir itse Warsovan edustalle armeijoineen, joiden lukumäärä nousi 120,000 mieheen. Wittenbergin puolustusjoukko oli jo sulanut 2,000 asekuntoiseen mieheen, mutta sitä epäsuhdetta säikähtämättä järjesti hän kuitenkin puolustuksen mahdollisimman tehokkaaksi, torjuen valppaasti saartajain jokaisen ryntäyksen.

Lähettiläistensä kautta koetti Puolan kuningas taivuttaa Wittenbergiä mielisuosiolla antautumaan, luvaten piiritetyille kunniakkaat antautumisehdot palkinnoksi heidän osottamastaan urhoudesta, jota jo koko Eurooppa ihaili.

— Kuningas lähetti tervehdyksensä, puhuivat lähettiläät, että kieltäytymisenne pakottaa hänet vastoin tahtoaankin musertamaan teidät.

— Sehän on mahdollista, vastasi Wittenberg. — Mutta kuinka voi kuningas, jos hän ihailee uljuuttani, ehdottaa minulle jotakin sellaista, joka olisi epärehellistä.

— Epärehellistäkö kahdentuhannen miehen antautua 120,000 miehen armeijalle?

— Tietysti. Niinkauan kuin vielä voin Warsovaa puolustaa, olisi sen luovuttaminen kavallusta omaa kuningastani kohtaan. Ja minä voin vielä Warsovaa puolustaa.

Viisi viikkoa oli hän sitä siten jo puolustanut, turhaan odottaen kuninkaaltaan apua. Mutta hän puolusti sitä edelleenkin. Eikä Johan Kasimir nähtävästi tahtonut turvautua aivan yleiseen väkirynnäkköön, sillä hän tahtoi säästää — ei suinkaan noita urhoollisia, harvalukuisia puolustajia, vaan — omaa kaunista pääkaupunkiaan ryöstöltä ja hävitykseltä. Hänellä oli armeijassaan jos minkä heimoisia, hillittömiä sotalaumoja, ja hän tiesi, että jos ne pääsevät irti rikkaan Warsovan kimppuun, niin ne tekevät liian puhdasta.

Kun ei piiritys kuitenkaan muuten edistynyt, oli yleinen väkirynnäkkö sittenkin toimeenpantava. Siinä tuimassa ottelussa hupenivat Wittenbergin miehet tuhanteen, mutta hän työnsi kuitenkin ylivoiman takaisin. Yhdessä paikassa sai saartoväki kuitenkin muurin murretuksi ja Wittenbergin, joka miehistöineen oli kiirehtinyt tätä vaaranpaikkaa puolustamaan, oli sulkeuduttava erääseen sen viereiseen luostariin, jonne hän kokosi väkensä tähteet. Tässä vanhassa, muuritetussa pyhätössä he vielä muutamia päiviä pitivät puoliaan, mutta selvää jo kuitenkin oli, että antautuminen oli nyt edessä.

Siitä ryhdyttiin siis neuvottelemaan. Kuninkaan tarjoamat antautumisehdot olivat edelleen hyvät. Mutta saaliinjanoisten piirityslaumain kiukku noita harvalukuisia, sitkeitä puolustajia kohtaan oli jo niin yltynyt, että puolalaiset päälliköt tuskin jaksoivat niitä hillitä, kunnes antautumiskirja oli molemmin puolin allekirjoitettu. Ja tämän tapahduttua, jolloin piirittäjät vihdoin vyöryivät luovutettuun kaupunkiin, täytyi puolalaisten päällikköjen vielä turvautua puolustajan apuun, saadakseen omia joukkojaan estetyksi liian rajusti Warsovaa ryöstämästä.

Arvid Wittenberg vietiin nyt voitolle päässeen kuninkaan eteen. Hän oli jo vanha mies, — näiden raskaiden piiritysviikkojen varrella oli hän varsinkin vanhentunut, — ja häntä jo ennen vaivannut luuvalo, joka oli perintöä Saksan sodan ponnistuksista, oli nyt käynyt niin tuskalliseksi, että hänen oli vaikea liikkua. Mutta hänen mielensä oli terve, hänen omatuntonsa puhdas, hänen soturimaineensa oli tahraton ja uljuutensa taittumaton. Pystypäisenä, suoraryhtisenä astui hän kuninkaan huoneeseen, missä tämä istui päällikköjensä ympäröimänä, eikä hellittänyt miekkaansa, jonka hän sopimuskirjassa oli itselleen pidättänyt.

— Olen luovuttanut teille kaupungin, nyt olen valmis lähtemään, virkkoi hän reippaasti kuninkaalle.

Antautumiskirjassa oli näet hänelle ja hänen joukolleen taattu vapaa lähtö Ruotsin armeijaan, eikä hän suorasukaisena soturina hetkeäkään epäillyt, ettei tätä sopimusta, joka oli kuninkaansanalla vahvistettu, täytettäisi. Siksi hän ei välittänyt niistä kuiskeista, joita hän jo tullessaan oli saattajiltaan kuullut, että hänet ja hänen lähimmät päällikkönsä muka sittenkin pidätettäisiin Puolassa vankeina. Ja kun kuningas vitkasteli vastatessaan hänen sanoihinsa, astui hän rohkeana lähemmäs ja vaati jyrkästi sopimuksen ehtoja täytettäviksi. Kuningas oli ilmeisesti hämillään ja vasta kotvasen kuluttua sai hän virketyksi:

— Emme uskalla laskea teitä nyt menemään. Raivostuneet soturimme, joita itsepäisyytenne on kiukustuttanut, repisivät teidät kappaleiksi, — olisi sääli noin urheita miehiä!

— Ettekö saa sotaväkeänne pitämään kunniassa sopimuksen pyhyyttä, virkkoi Wittenberg hämmästyneenä. — Mutta, jos ette sitä voi, teemme sen kyllä itse, — antakaa meidän vain lähteä aseinemme, niinkuin luvattu on!

Puolalaiset ylimykset punoivat noloina pitkiä viiksiään, kuiskivat keskenään, ja yksi heistä kävi alakuloisena puhumaan:

— Ei ole tässä kysymys ainoastaan teidän hengestänne, vaan meidänkin. Sotaväen suuttumus kohdistuisi meihinkin, jos teidät laskisimme vapaiksi.

Pitkään ja kummastuneena katseli Arvid Wittenberg voittajiaan, — tuollaiset soturikäsitteet olivat hänelle vallan vieraita. Nyt vasta hänelle asemansa selveni ja samalla täytti suru ja suuttumus hänen mielensä. Hän jo kivahtikin, mutta muisti samalla, että hänen edessään oli kuningas, jonka arvoa ja asemaa hän aina oli tottunut kunnioittamaan. Siksi hillitsi hän luontonsa, notkisti luuvalon kangistaman polvensa ja rukoili soturin rukouksen:

— Täyttäkää lupauksenne, kuningas, sitä anon, en itseni enkä miesteni vuoksi, vaan teidän vuoksenne, herra, ja soturikunnian vuoksi. Sotapäällikön sanaa olemme tottuneet pitämään yhtä kovana kuin hänen miekkaansa, — mistä sitten pidetään kiinni, jos pettää päällikköjen kesken tehty sopimus ja kuninkaan sana! Minä odotan.

Mutta salissa vallitsi syvä hiljaisuus. Kalpeana istui Puolan kuningas nojatuolissaan ja hänen kenraalinsa tuijottivat lattiaan. Vihdoin nousi heistä yksi, kutsui kuninkaan ikkunan luo — talo oli kaupungin edustaisella kentällä — ja viittasi kädellään ulos. Siellä melusivat palkkasoturit puolihumalaisina, huusivat ja hoilasivat ja tekivät linnaa kohden uhkaavia liikkeitä. He vaativat päästä ryöstämään Warsovaa, vaativat linnaan vietyjä ruotsalaisia revittävikseen, vaativat palkkaa ja kostoa…

Kuningas peräytyi ikkunan luota vielä äskeistä kalpeampana, neuvotteli vielä hetkisen kenraaliensa kanssa ja virkkoi sitten läähättäen:

— En voi sille mitään. Kiittäkää onneanne, jos voitte vangittuina täältä hengissä päästä, vapauttaa teitä emme voi. Sen sanottuaan kulki hän kuin paeten sisähuoneeseen. Wittenberg nousi vaivaloisesti, särkevin säärin, lattialta, eikä puhunut enää mitään. Hänen sydäntään kouristi, pettymys oli sen musertanut, harmi nähdessään soturikunniaa näin solvaistavan.

Häneltä riisuttiin nyt miekkansa ja hän salli sen vastarinnatta tapahtuvan. Ja raskain, kankein askelin asteli hän vartijainsa saattamana vankilaan.

Muutamain toisten vangittujen ruotsalaisten upseerien seurassa vietiin Arvid Wittenberg jonkun ajan perästä Sisä-Puolaan, synkkään ja syrjäiseen Samoscin linnaan, jossa hänet tyrmään suljettiin. Siellä, eristettynä maailmasta, sai nyt tuo äsken vielä niin toimelias ja ylväs ylimys viettää pitkät kuukaudet taudin ja yksinäisyyden kiduttamana. Häntä kohdeltiin siellä kovasti, vähän annettiin ruokaa, hoitoa ei ollenkaan, kurjaksi kävi hänen elämänsä ilta. Mutta enin häntä kuitenkin jäyti oman mielensä katkeruus. Hän tiesi pitkällä soturitoiminnallaan ja nimenomaan viimeisellä uroteollaan, puolustaessaan Warsovaa ylivoimaa vastaan, ansainneensa viholliseltakin toisenlaisen kohtelun ja kohtalon.

Aluksi häntä sittenkin vielä yksi toivo ylläpiti: Kuningas, hänen oma kuninkaansa, Kaarlo X Kustaa, tulee kyllä hänet vapauttamaan: Hän kokoo niin suuren, uuden sotajoukon, että hän sillä murtaa puolalaisten kurittomat sadattuhannet ja saapuu vihdoin Samoscin portille komentamaan: Laskekaa irti minun paras kenraalini…! Niin hän uneksui. Ja toisin ajoin hän ainakin piti varmana, että Ruotsin hallitus vaatii toki vangitun Warsovan puolustajan vaihdettavaksi vapaaksi, — muuta hän ei voinut kuvitella, senvertaiset olivat sentään hänen ansionsa kuninkaan ja Ruotsin hyväksi. Joka aamu, kun tyrmän käytävistä kuului kolinata, odotti hän airueen saapuvan läimäyttämään auki hänen vankikomeronsa raudoitetut ukset… Silloin hän taas suoraselkäisenä kenraalina astuu ulos tästä pimeästä kolosta valoon, vapauteen ja kunniaan…

Mutta hän odotti turhaan. Meni kesä, meni syksy, meni pitkä, pimeä talvi, eikä hänelle vankilan portit auenneet. Luuvalo oli jo kaatanut karskin soturin vuoteelle, josta hän vaivoin omin voiminsa jaksoi nousta ja jota tuskin koskaan siistittiin. Siinä hän makasi ja hautoi vapauden kuvitelmiaan, mutta niiden sekaan hiipi yhä useammin epäilys:

— Ei, sehän on mahdotonta —, hänkö jättäisi minut tähän kurjuuteen kuolemaan. Ei, hän saapuu…

Mutta saapuikin toisenlainen sanoma — tosin väärä, — joka tunkeutui Samoscin tyrmään asti: Kuningas Kaarlo Kustaa on kuollut! Se viesti taittoi lopullisesti vangitun kenraalin toiveet, masensi komean soturikotkan.

Tuli kevät vuonna 1657. Wittenbergin kosteaan koloonkin leuhahti ikkunakomerosta suven lauhkea tuulahdus, kuului kevätlintusten liverrystä, mutta hän ei enää jaksanut nousta kevättä tervehtimään. Tulevaisuuden unelmat olivat häneltä jo haipuneet harmaiksi ja hämäriksi, mutta sitä selvempinä palasivat hänen mieleensä menneiden loistoaikojen muistot. Hänen silmänsä tähtäsivät kyllä yhä vielä odotellen raudoitettuun oveen, vaan hän ei enää odottanut sieltä vapauttaan. Tauti oli yltynyt, se oli kiihtynyt kuumeeksi, ja hän rupesi itse oivaltamaan, että tähän koleaan koloon oli hän sittenkin kuoleva, yksin ja unhoitettuna.

Kuumekuvat muuttuivat silloin hänen mieluisiksi tovereikseen, joiden seurassa hän uudelleen eli voimansa ja mahtinsa ajat. Vankilan musta seinä, johon hänen raukeat katseensa tähtäsivät, siirtyi pois, ja sen tilalle kuvastui hänen eteensä kaunis satulinna, — sama värikäs ja häikäisevä linna, jonka hän kerran kruunajaisilotulituksena oli esityttänyt Tukholman ällistyneille porvareille. Satulinnan portit aukenivat vähitellen ja sen valoisille portaille ilmestyi kumartava lakeija, joka piteli ovea auki ja viittoi häntä astumaan sisään.

— Kuningas, hän kutsuu sinut linnaansa kunniapaikalle ja sitten uusiin, sotaisiin sankaritekoihin.

Ja ketterin askelin, norjin polvin, joissa ei luuvaloa tuntunut, astui uljas soturi loivia, maidonvalkeita marmorirappusia myöten valaistuun linnaan…

Arvid Wittenberg tavattiin eräänä aamuna kuolleena kurjalta vuoteeltaan Samoscin synkässä linnassa, — yksin ja apua saamatta oli tuo maineen kultaama sankari yöllä henkensä heittänyt.

Kuoleman jälkeen hänelle taas kunniaa osotettiin. Hänen ruumiinsa tuotiin sotilassaatolla vihollismaasta kotiin, kaikella sotilaskunnialla haudattavaksi, ja hänen muistokseen lyötti Ruotsin kiitollinen hallitus kunniarahan, jossa näkyi salamaa pitelevä kotka ja johon oli piirretty sanat: Warsovan urhoolliselle puolustajalle.

JUHLATAISTELU.

KLAUS FLEMING LAURINPOIKA VIIME RETKELLÄÄN.

Pitkänä, viistona, valkoisena jonona purjehti Ruotsin laivasto eräänä kauniina kesäaamuna vuonna 1644 Tanskan vesillä, risteillen edestakaisin Femernin saaren edustalla. Meri oli rauhallinen, loiva lounastuuli pullisti tasaisesti niiden monien kymmenien sota-alusten valkoisia purjeita, jotka kuin joutsenpoikue emäänsä seurasivat korkeaa amiraalilaivaa ja tekivät sen mukana kauniita kaarroksia aavalla sinivihreällä selällä.

Hiljaista oli laivoissakin. Elleivät muutamat pullearintaiset joutsenet olisi uineet hiukan kallellaan ja ellei tottunut silmä olisi niiden taklauksissa keksinyt omituisia aukkoja, ei olisi mistään voinut aavistaa, että nämä samat laivat tällä samalla selällä olivat edellisenä päivänä ja yönä suorittaneet erään pohjoismaisen historian kaikkein kiivaimmista meritaisteluista. Mutta kalalokit, jotka leijailivat laivain ympärillä ja yläpuolella, saattoivat purjeiden lomista nähdä, kuinka niiden kannelta vielä huuhdeltiin tahkiintunutta verta ja heitettiin mereen silvottuja ruumiita.

Taas teki amiraalilaiva sulavan käännöksen ja pysähtyi sitten vastaseen, jossa asemassa se ikäänkuin paikoillaan polki aallokkoa. Sen suurmastosta annettiin samalla lippumerkkejä, joilla perästä luovivain laivain päälliköt kutsuttiin amiraalilaivaan. Joutsenet käänsivät kylkensä emään päin ja selällä kävivät kepeät pikkuvenheet kuppelehtimaan aallokossa.

Tuo korkea emolaiva oli Scepter (Valtikka) nimeltään ja sen komentokannella seisoi vanhahko, terässilmäinen, jäykkäpiirteinen mies, jonka merimieshatun alta valkonen tukka hulmahteli tuulessa. Se oli amiraali Klaus Fleming, Klaus Laurinpoika, jolla isännimellä hänet historiassa erotetaan kuulusta nuijasodan aikaisesta kaimastaan; hän oli ruotsalaisen laivaston tarmokas johtaja. Hän oli sillä paikallaan nyt seisonut melkein yhtä mittaa vuorokauden, taistelun alusta asti, rauhallisin, värähtämättömin kasvoin, — hiukan vain liikahti hänen harmajan parransängen peittämä leukansa, kun hän alapäälliköilleen antoi lyhyitä ja ytimekkäitä määräyksiään. Mutta hänen otsallaan näkivät laivamiehet kumminkin huonoa säätä ennustavan pilven.

— Ukko on vihoissaan, kuiskahtivat he toisilleen ja niille kapteeneille, jotka yksitellen soutuvenheillään laskivat amiraalilaivan kylkeen ja kiipesivät sen kannelle.

Saapuneet kapteenit, jotka enimmäkseen olivat nuoria miehiä, tervehtivät kunnioittaen ja hiukan arasti vanhaa amiraalia, joka heille vain päätään nyökäytti. Vasta kun kaikki olivat koolla, laskeutui vanhus komentosillalta, viittasi upseereja seuraamaan itseään ja käveli norjin askelin alas kajuuttaan. Kapteenit astuivat sinne hiukan vitkastellen, hiukan haluttomasti, kuin koulupojat nuhdesaarnaa kuulemaan. Sillä he arvasivat nuhteita tulevan — se eilinen kuuma päivä, jolloin useimmat heistä olivat ensi kerran olleet meritaistelussa mukana, oli kyllä heille itselleenkin jo tehnyt selväksi, että he liian vähän olivat osanneet vastata kokeneen ylipäällikkönsä toiveita.

Ja nuhteita tuli, ukkonen jyrähti. Mikseivät olleet laivat totelleet amiraalialuksen käskyjä? Mikseivät olleet hyökänneet, kun heille otollinen hetki valmistettiin, mikseivät olleet iskeneet väkikoukkujaan vihollisalusten kylkeen ja pidättäneet niitä käsirysytaisteluun? Miksi oli se ja se laiva jättäytynyt tuulen alle, miksei oltu riennetty ristituleen joutuneille tovereille avuksi… Niin kyseli valkotukka vihaisena, kuvaten samalla elävästi taistelun menoa ja osottaen, miten se olisi ohjeiden mukaan ollut suoritettava.

— Nyt pääsi juutti livistämään syleilystämme, johon hänet olisimme voineet henkihieveriin puristaa.

— Mutta voittohan jäi toki meille, vihollinen väistyi taistelupaikalta, — niin koetti joku kapteeneista lohduttautua.

— Senpä ei olisi pitänyt saada väistyä. Kuningas Kristian on nyt meille vielä vaarallinen vastustaja, kaikki on otettava uudestaan. Toisin tapeltiin ennen minun nuoruudessani merelläkin, nyt on totuttu taistelemaan ainoastaan maissa!

Tuo nuhteleva amiraali, Klaus Fleming Louhisaaren herra, oli jo kolmisenkymmentä vuotta sitten kunnialla johtanut Ruotsin laivastoa, taistellen voitokkaasti tanskalaisia vastaan, silloin niinkuin nytkin. Hän oli silloin nuori mies, joka ulkomailla tieteitä harrastettuaan oli opiskellut sotataitoa Evert Hornin johdolla, vaikka hänen kykyään sittemmin ruvettiin käyttämään etupäässä hallinnollisissa toimissa, ensin syntymämaassaan Suomessa ja sitten Ruotsissa. Ruotsin laivaston uudistaminen tuli hänen päätyökseen, mutta pian kutsui Kustaa II Aadolf suurten sotiensa alkaessa Klaus Flemingin valtaneuvoksena hallitukseensa jäseneksi. "Siinä on mies, jota ilman emme tule toimeen", oli nuori kuningas hänestä lausunut. Ja siitä asti olikin Klaus Fleming yhtämittaa uurastanut monissa valtakunnan vastuunalaisissa toimissa, holhoojahallituksen jäsenenä Kustaa Aadolfin kuoltua, Tukholman kaupungin päällikkönä ja ennen kaikkea meriasiain ylijohtajana. Eipä hän liene ajatellut, että hän, rauhan viroissa harmaantunut, kanslioissa kuivettunut valtiomies, enää joutuisi soturina astumaan aisoihin ja johtamaan aikansa suurimpia meritaisteluita.

Mutta näihin verisiin temmellyksiin olivat tapaukset hänet kumminkin nyt vieneet.

Kolmikymmenvuotisen sodan kestäessä, jonka varrella Ruotsin asema Euroopassa oli paisunut niin kunniakkaaksi ja mahtavaksi, mutta samalla maan omiin voimiin nähden usein kyllä vaaranalaiseksi, oli sen lähin veljesmaa, Tanska, pitkin matkaa ollut sangen epäluotettava naapuri. Siellä hallitsi sielläkin tarmokas ja kunnianhimoinen kuningas, Kristian IV, joka perin haluttomasti taipui siihen, että hänen pohjoinen naapurinsa kovin paljon kasvoi. Senvuoksi piti hän salaista neuvoa Ruotsin vihollisten kanssa ja tämä naapurimaa saattoi siis milloin tahansa, jos sen aseita vierailla sotatanterilla joku onnettomuus kohtaisi, odottaa juutin taholta äkillistä, tuhoisaa sivuiskua. Naapurinsa sota- ja muonatarpeiden saantia vaikeuttaakseen vahti Tanska myös Juutinraumaa kuin omaa sisäsalmeaan ja kantoi siellä kaikilta Ruotsin laivoilta raskaat tullit…

Vuosikausien kuluessa oli näistä asioista pidetty molempain maiden hallitusten välillä pitkiä neuvotteluja, mutta siedettävämpiä suhteita ei oltu koskaan aikaansaatu. Lopulta Tukholman herrat hermostuivat ja päättivät selvittää nuo yhä sotkuisemmiksi käyneet riidat aseilla, joilla he äsken olivat niin monta muuta solmua aukaisseet. Tämän tuloksen lienee lopulta ratkaissut juuri Klaus Fleming, joka eräässä neuvoston kokouksessa, jossa taas oli pitkään jauhettu kysymystä vielä uuden sovittelukirjelmän lähettämisestä Kööpenhaminaan, vihdoin puhkesi lausumaan:

— Me olemme kirjoittaneet jo liian paljo. Minä en tahdo enää kirjoittaa, minä tahdon jo tapella!

Se oli vapauttava sana. Lähteneenä aina varovan ja tyystin harkitsevan amiraalin huulilta, vaikutti se kuin nuotanperän aukenemiselta kaikkiin muihin. He kivahtivat pystyyn ja huudahtivat:

— Niin, onko laivastosi todella täysvalmiissa kunnossa, tiedusteli varmuuden vuoksi vielä puhetta johtava kansleri.

— Siltä puuttuu kokemusta. Mutta jos todella merisota syttyy, lähden sitä itse johtamaan, minulla on siinä ammatissa vähän kokemustakin…

Näin tapahtui, että Ruotsi v. 1644 entisten vihollistensa lisäksi hankki itselleen vieläkin uuden, että sen maa-armeijat sekä etelästä että pohjoisesta yhtäkkiä hyökkäsivät Tanskan mantereelle ja että sen laivasto purjehti Tanskan saaristoon. Näin tapahtui, että vanha valtaneuvos Klaus Fleming astui ulos hiljaisista virkahuoneistaan ja läksi vielä valkopäisenä äijänä valkopää-laineita kyntämään, johtaakseen itse luomansa laivaston taistelujen temmellykseen.

Kevätkesän etsiskeli hän ensin turhaan Tanskan laivastoa, joka piileskeli satamissa, missä sitä vielä varusteltiin. Mutta kun se vihdoin itsensä kuningas Kristianin johdolla läksi merille, oli se kooltaan ja asultaan hyvinkin kunnioitettava vastustaja Flemingin laivastolle. Sangen tasaväkisinä siis tapasivat toisensa Pohjoismaiden suuret sotalaivastot heinäkuun alussa Femernin saaren seutuvilla, ja iskivät vastakkain.

Se taistelu oli nyt tapahtunut. Fleming oli hyökännyt, pyyhkäissyt juuttia kohti kerran toisensa perästä, taitavasti aina ohjaten laivastonsa tuulen päälle ja sieltä rohkeasti suunnaten amiraalilaivansa vihollisalusten sakeimpaan parveen. Toisten laivain piti seurata perässä. Mutta ne eivät osanneetkaan yhtä ovelasti "manöveerata", niiden rivit katkesivat, toisia jäi jälelle tai ajausi vinoon, — sekä laivaväki että päällystö oli ensikertalaisia. Aina tulessa ollut "Scepter" kärsi siten enin vahinkoja ja sen täytyi pari kertaa vetäytyä sivuun niitä korjaamaan. Mutta taas se oli valmis ryntäämään, kokosi kenokaulaiset "joutsenet" mukaansa ja iski katkaisemaan vihollisten linjat. Mutta aina samalla tuloksella, — voitto jäi puolinaiseksi. Niin kävi, että Flemingin kaikki neljä hyökkäystä, jotka sotataito on arvostellut hyvin nerokkaiksi, raukesivat ratkaisevitta tuloksitta, ja että yön tullen vihollislaivasto pääsi pakenemaan, joskin aika lailla runneltuna. Se pyrki satamaan korjaamaan vaurioitaan ja "taistelutanner" jäi siis ruotsalaisille, mutta tätä ei Fleming voinut myöntää täydeksi voitoksi, pitäessään taistelupäivän jälkeisenä aamuna jälkikäräjiä upseeriensa kanssa.

— Mutta Tanskan kuningaskinhan itse haavoittui taistelussa. Vedestä poimimamme vangit ovat tunnustaneet, että hän sai yhden ainoan luodin räjähdyksestä 25 haavaa ja että hänen toinen silmänsäkin on puhki…

— Mutta toinen on vielä jälellä, vastasi siihen Klaus-herra. — Ja hänellä on laivastonsa jälellä. Me olisimme voineet sulkea sekä hänet että koko laivaston umpikujaan, jos te olisitte ohjeitani seuranneet.

Vielä säihkyi suuttumusta hänen teräksenharmaista silmistään ja nuhteleva isänääni värähteli. Mutta oppituntinsa näin annettuaan talttui vanha amiraali vähitellen ja hän puheli taas miehilleen rohkaisevana ja rauhallisena:

— Olkoon nyt opiksenne tämä ensi yritys. Se on meidän oteltava uudelleen ja paremmin, heti kun tilaisuus siihen aukenee; kauaksi ei ole kuningas Kristian livistänyt kouristamme. Mutta sitä ennen meidänkin on korjattava omat vauriomme ja täydennettävä varastomme.

— Kielin mutkaan. Siellä on Torstensonin maa-armeija, sieltä saamme, mitä tarvitsemme. Nyt kukin taas paikoilleen!

Upseerit menivät ja Fleming jäi yksin kajuuttaan poikansa Hermanin kanssa, joka seurasi isäänsä tällä sotaretkellä saadakseen hänkin tulikasteensa. Jännitys oli nyt lauennut, pieni väsymyksen piirre oli laskeutunut ukon tarmokkaille kasvoille.

— Etkö jouda nyt lepäämään, isä, juutin joukkohan on poissa, kehotti
Herman.

— Poissa on toistaiseksi, levähtäkäämme vain hetkinen, poikani. Mutta hetkinen vain, meidän on taas pian löydettävä vihollisemme. Ja silloin isketään, poika — niin, minä jo nautin siitä, kuinka silloin juuttien kuningas puristetaan lujille…!

Kielin lahdessa korjasi Klaus Fleming pian laivastonsa taistelussa kärsimät vahingot. Mutta Tanskan väki oli ollut vielä nopsempi, ja ennenkuin Fleming taas oli ehtinyt aavalle merelle, oli kuningas Kristianin laivasto jo saapunut lahden suulle, sulkemaan Ruotsin laivaston sinne kuin pussin perälle. Näin saartamaan päässyt juutti esiintyi nyt vuorostaan voittajana, ja tähän saartoon kohdistuu juuri se vanha, tunnettu ylistyslaulu Kristian IV:lle ja Tanskan meriväelle ("Kong Kristiern stod ved höijen Mast i Rök og Damm"), josta sittemmin on tullut Tanskan kansallislaulu.

Mutta vanha, karkeapartainen pääamiraali Klaus Fleming seisoskeli aina vain rauhallisena Scepterin komentosillalla myhäillen itsekseen koko tuolle saartojutulle. Hän korjuutti laivansa valmiiksi, täydensi varastonsa ja järjesti joutsenpoikueensa lahdelle pitkään rintamaan, — hän oli koko ajan tehtävästään selvillä. Hyvä on kun vihollinen pysyy ääressä, kyllä hän sen saarrosta selviää, ja silloin hän näyttää, mitä merisodassa voidaan!

Tuuli näet teki hänelle kiusaa. Se puhalsi itsepäisesti itäpohjasta, lahden perukkaa kohden, ja sillä tuulella oli hänen mahdoton yrittää murtautua saarroksesta väljille vesille.

Mutta se ei kääntynyt ja siitä aiheutui monessakin suhteessa harmillista viivytystä. Ruokavarat pilaantuivat heinäkuun helteessä, vesivarastot samoin, miehistö rupesi sairastelemaan keripukkia, — se oli kaikki umpiviheliäistä! Joka yö nousi vanha amiraali moneen kertaan kannelle katsomaan, eikö ole edes tuulen kääntymisen oireitakaan. Ei ollut. Väliin kyllä puhalsi iltayöstä pieni eteläinen, vaan se vaimeni ja tyyntyi yöllä, ja aamulla kävi taas heikko tuulenhenki lahdenpohjaa vastaan.

— Tuhat tulimmaista, kun ei tuuli laske meitä tappelemaan, sadatteli äijä äreissään. Mutta apua ei siitä lähtenyt.

Vihollisen laivasto luki saarron jatkumisen omaksi ansiokseen, ylpistyi yhä ja kävi ärhentelevänä lähemmäs. Eräänä päivänä vietiin Tanskan laivastosta muutamia tykkejä maihinkin, Juutinmaan puoleiselle rannikolle, johon rakennettiin pattereita, ja näistä käytiin nyt Ruotsin laivoja pommittamaan. Fleming siirsi laivansa niin, etteivät luodit niihin asti yltäneet, vaan yhä kiusallisemmaksi kävi kuitenkin asema.

Mutta eräänä yönä amiraali, noustuaan taas kajuutastaan kannelle, tunsi sieramissaan miellyttävästi hivelevän kutkutuksen: Tuuli puhalsi etelästä, — se siunattu, kaivattu suvituuli! — ja vanhana merimiehenä saattoi Fleming sen tasaisesta voimasta jo heti haistella, että se on nyt vihdoin varmasti asettunut sille kulmalle.

— No nyt, juutti, nyt koetellaan saarroksesi kestävyyttä! Tämä saarto oli käynyt hänen kunnialleen, se oli häntä liian kauan kiusannut. Hänen soturiverensä lähtivät senvuoksi nyt valtoinaan virtaamaan, hän luotti luomaansa laivastoon ja hänen sydämmensä janosi ratkaisevaa iskua. Vihdoinkin! Melkein hartaana kääntyi hän päivänsarastuksen puoleen ja huudahti:

— Tämä nouseva päivä on siis oleva minun päiväni. Juhlataistelun päivä!

Viipymättä ryhtyi Klaus Fleming jo aamun verkalleen vaietessa tarpeellisiin valmistuksiin. Hän lähetti pikaviestit soutamaan kaikkiin laivoihinsa, käski niiden jo aamuhämärässä hiljaa varppautua uuteen asentoon, josta oli edullisin pyyhkästä myötäseen salmen suulle, varotti niitä olemaan merkin saatuaan valmiit nostamaan kaikki purjeensa. "Sillä tänään lähdetään Kielin lahdesta ja tervehditään Tanskan Kristiania…"

Nuo monet kymmenet, kauan levänneet alukset rupesivat yhtäkkiä elämään. Niissä liikuttiin hiljaa ja melutta, mutta nopeasti ja innolla. Sillä amiraalin yöviesti oli niihin tuonut vapauttavan, rohkaisevan tunnelman.

Kaikki valmistustyöt omassa laivassaan suoritettuaan ja lopulliset käskyt annettuaan hengähti ukko komentosillallaan omituisen kepeästi. Mieli oli hänellä kirkas, suoni löi vahvana. Aurinko teki juuri nousuaan. Yhdessä vahvistuvan maatulen kanssa hälventeli se verkalleen pois sumua, jota vielä liiteli merellä päin, tehden väylän epäselväksi, — puolen tunnin perästä voitiin jo nostaa purjeet, vivuta ankkurit ja antaa joutsenparven uida vapauteen ja taisteluun. Mutta siihen juhlataisteluun tahtoi vanha soturi mieskohtaisestikin sonnustautua, peseytyä ja pukeutua parhaaseen asuunsa…

Hän astui sitä varten alas kajuuttaansa ja virkkoi iloinen väike silmässään palvelijalleen:

— Nyt juhlapuku esille! Ja pidä edessäni pesuastiaa, silmäni huuhdon ensiksi.

Mikään ei näyttänyt enää voivan hidastaa hänen voittoaan, johon hän jo varmasti luotti. Mutta hänen siinä peseytyessään suureen juhlataisteluunsa helähti jotakin hänen kupeellaan, palvelija katosi hänen edestään ja samassa tunsi vanha amiraali makaavansa herpautuneena verissään kajuuttansa lattialla.

— Mitä hittoja…! Joko se alkoi…? — Ukko koetti nousta pystyyn, vaan ei voinut.

Silloin hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Ikkunasta oli lentänyt sisään tykinluoti, joka oli tappanut vesiastiaa pitelevän palvelijan ja repäissyt häneltä itseltään toisen reiden. Se luoti oli tullut juuttien maapatterista, jota lähemmäs amiraalilaiva yöllä oli varppautunut. Se oli ainoa tykinluoti, joka juuttien rantapattereista kantoi Ruotsin laivastoon asti, eikä ollut tämäkään luoti jaksanut perille suoraan omalla voimallaan. Se oli ensiksi sivellyt veden pintaa ja siitä kimmahtanut eteenpäin. Mutta tuo ainoa, seikkaileva tykinluoti oli löytänyt tiensä juuri Ruotsin johtajalaivan kajuuttaan ja iskenyt siellä itseensä amiraaliin, hänen juuri peseytyessään juhlataistelua varten.

— Jumalani, etkö siis sallinut minun vielä kerran taistella, etkö suonut minulle sitä voittoa, jota niin janosin…?

Niin huokaili verissään makaava vanhus. Ja kun kajuuttaan rientäneet matruusit nostivat hänet vuoteelle, napisi hän vielä ääneensä:

Mutta tuokion vuoteellaan kapinoivana ja kirvelevin haavoin maattuaan hän rauhoittui ja alistui kohtaloonsa.

Laivan haavuri ei voinut tälle haavalle mitään, hän ei voinut tukkia verta, joka reidestä virtanaan juoksi ja oli pian juokseva kuiviin. Vanha amiraali oivalsi sen itse, tunsi kuoleman lähestyvän, voimansa valuvan lopulleen ja kutsutti nopeasti laivojensa päälliköt vuoteensa ääreen. Hänellä oli tehtävänsä nytkin täysin selvillä ja lyhyesti ja varmasti jakeli hän määräyksiään:

— Saarron murtamisesta elkää suinkaan minun kuolemani takia luopuko. Ryhtykää siihen viipymättä, niinkauan kuin tuuli on suotuisa. Hyökätkää pelottomasti ja varmassa järjestyksessä, silloin juutti taipuu…

Seuraajansa nimitettyään antoi hän vielä, voimien vähinerin riutuessa, aivan yksityiskohtaisia ohjeita kullekin laivalle, suunnitellen koko taistelun kulun, aivan kuin hän itse olisi siinä mukana. Ja mukana hän aikoi ollakin:

— Muistakaa, ruumiini on pidettävä Scepterissä, kunnes voitto on vihollisista saavutettu, sitä ennen en tahdo täältä lähteä!

Veri juoksi taukoamatta, potilas yhä vaaleni, silmät painuivat umpeen. Masentuneina, synkän surun valtaamina, seisoivat nuoret upseerit siinä vuoteen ympärillä, tuntien nyt jäävänsä kuin orvoiksi ja johdottomiksi. Vesi kihosi miehisten miesten silmiin eikä Klaus Flemingin nuori poika, joka oli polvistunut isänsä viereen, voinut pidättää kyyneleitään virtana vuotamasta. Hänelle silloin vanhus virkkoi:

— Elä itke, poikani, olenhan täyttänyt velvollisuuteni. Yhden kerran olisin vielä tahtonut taistella tanskalaisia vastaan, yhden vain… Mutta jatka sinä nyt taistelua heitä vastaan…

Luomet olivat jo painuneet umpeen. Mutta kerran vielä ne hiljalleen aukenivat, ja noissa teräksenharmaissa silmissä oli vieläkin välkettä, kun hän viime neuvonaan virkkoi:

Sitten silmät sammuivat ja kuolonkamppailua kesti vain hetkisen. Yhä voimistuva suvituuli puhalsi rikotusta ikkunasta sisään kajuuttaan ja hiveli kuin hyväillen ja lohdutellen vuoteella makaavan vainajan valkosta tukkaa.

Amiraali Klaus Flemingin suunnitelmat murtaa saarto ja ruhjoa voitostaan ennenaikaan ilkamoiva vihollinen toteutuivat hänen kuoltuaan täydellisesti, kohta kohdaltaan, kun Ruotsin laivasto vihdoin oli hyvällä peräntakaisella laskenut Kielin perukasta vapaalle merelle. Tykkien paukkuessa ja tulisuihkujen sinkoillessa Scepterin kylkiaukoista seisoi nyt toinen, nuorempi mies komentosillalla, mutta kaikki tunsivat, että voittoa saavutettaessa oli vielä vanha amiraali mukana. Hän makasi kyllä nyt kylmänä ja kankeana laivan ruumassa, mutta niin päälliköistä kuin miehistäkin tuntui koko ajan, kuin hänen voimakas, käskevä henkensä sittenkin olisi heitä johtanut.

NUORI LIPPUJUNKKARI.

PERTTI SIMONPOIKA.

Komentosanoja sateli kuin rakeita ja sotilaat, jotka olivat kymmenen ja viidentoista vuoden välillä olevia koulupoikia ja joilla oli musketteina vahvat koivusauvat, tekivät rivakasti temppunsa ja marssivat suorina kuin kepit. Rivin oikeassa päässä, hieman edellä muista, astui heidän komentajansa, viisitoistavuotias, punaposkinen ja kirkassilmäinen poika, jonka kupeella heilahteli puumiekka. Kun komppania oli ehtinyt torin keskelle raatihuoneen eteen, komensi hän seis! ja sitten: käännös ympäri! ja mars eteenpäin! kunnes oli tultu takaisin lähtökohtaan, jolloin hän jakoi heidät kahteen joukkoon ja pani taistelemaan keskenään.

Hänen raikkaalla pojan äänellä huudetut komentosanansa kuuluivat selvästi krouviin, joka oli torin laidassa vastapäätä raatihuonetta. Siellä istui olutta ryypiskellen vanha ontuva rakuuna Jontte, joka oli ollut mukana Breitenfeldillä ja Lützenissä ja vietti nyt vanhuuden päiviään vangin vartiana linnassa.

"Sepäs koko kenraali on toisia komentamaan", sanoi hän mälliään vääntäen ja kurkistaen puoliavoimesta ovesta torille. "Upseeri siitä tulee ja hyvä tuleekin, kenen vekaroita sitten lieneekin."

"Se on muutaman Simo Korho-vainajan poika", vastasi krouvari pöytänsä takaa. "Sen isä meni sinne Saksan sotaan ja sinnehän tuo jäikin. Eikö liene ollut tuttukin sinulle?"

Ja miten ollakaan, kun siinä oikein muisteltiin ja selvitettiin, niin tunsihan Jontte Korhon Simon — kerrankin olivat Magdeburgissa yhdessä tyhjentäneet suuren viininassakan, jonka olivat kähveltäneet muutaman porvarin kellarista. Vai sen se oli poika tämä vekara. No isäänsäpä hänestä sitte oli tullutkin.

"Se käypi koulua ja hänen äitinsä ja vanhempi veljensä, joka on satulaseppä, tahtoisivat hänestä saada papin", selitti krouvari, "mutta kuinka käynee. Aika vekara se on ja rasavilli ja monta ruutua sen käpälät ovat heläyttäneet rikki. Ei pohjaltaan mikään pahankurinen eikä heittiö, vaan luonnoltaan aivan liian virkku. Eikä siihen näytä pystyvän velimiehen paremmin kuin rehtorinkaan patukka. Mihinkäpä sitä luonnostaan pääsee, muistaahan tuon omilta penikkavuosiltaan. Sotaväkeenhän sen kuuluu kovin tekevän mieli, niitä kun ylimmän luokan poikia pääsi mukaan sinne Taipaleen retkelle. Mutta kaupunginmuureilla se on tämä Pertti-poikakin väliaikoinaan ollut vartiana ja toissa päivänä se oli siellä lyönyt kuoliaaksi Nokareen muijalta sian, kun se oli tullut muurin rakosista kuminanjuuria tonkimaan. He, he, onhan maistraatti kyllä antanut vartioille luvan lyödä kuoliaaksi siat, joita omistajansa päästävät muureja tonkimaan, mutta karsserissa oli poika siltikin saanut kolttosensa takia istua kokonaisen päivän."

"He, he, mitäs sellaisesta pekunasta papiksi", arveli Jontte, "solttu, solttuhan kovinkin siitä pitäisi tehdä. Mutta ei niistä Taipaleen retkeläisistä ole täällä kaupungilla mitään kuultu?"

"Ei ole kuultu. Muorini vain näki viime yönä unta, että niiden olisi siellä huonosti käynyt ja että moskovalainen muka ennen Jaakon päivää seisoisi kaupungin edustalla. Vaikka mitäpä niillä akkain unilla on taikaa."

"Niinpä minustakin. Kunhan vain eivät jo ensi yön aikana meidän pojat palaisi voittajina kotiin. Eipä niitä moskovalaisia kuulostanut siellä Laatokan puolella kovinkaan suuria joukkoja olevan. Ja olipa noita nyt sitten minkä oli, kyllä meidän pojat aina päänsä pärjäävät, onhan niillä joukossaan vanhoja ruutikuonoja, jotka Saksan tanterilla ovat lyöneet käpälämäkeen parempiakin porhoja kuin Moskovan pitkäkauhtanat."

"Mutta parhaan ajan se moskovalainenkin hyökkäykselleen valitsi, kun melkein koko meikäläinen sotavoima on kuninkaan kanssa kaukana vieraalla maalla. Hitto hänen ties, minä päivänä tässä vielä saa vanhoilla päivillään tarttua miekkaan ja leinisäärillään kiivetä muurille vihollista torjumaan."

"Eikö mitä", lohdutti Jontte krouvaria. "Kun eversti on saanut nostoväkijoukkonsa täyteen kuntoon, niin aikoo hän lähteä pienelle siivousretkelle Laatokan puolelle. Kovin ne riivatun naapurit kuuluvatkin siellä mellastaneen, polttaneen kirkkoja ja tehneen muita tuhojaan. Mutta kyllähän ne lähdön ottavat, kun meidän eversti ehtii sinne poikineen, siitä saat olla varma" — ja ikäänkuin asian vakuudeksi tyhjensi Jontte haarikkansa pohjaan sekä työnsi poskeensa uuden mällin.

Tällä välin Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis, kuten hänet koulun kirjoihin oli merkitty, jatkoi torilla joukkonsa harjoittamista, komentaen, huutaen, moittien ja kiittäen. Nyt alkoi hän heitä kuulustella sotataidon aikeissa.

"Mitä teidän on tehtävä, kun vihollisen ratsuväki hyökkää päällenne?" kysyi hän eräältä kymmenvuotiaalta rivin alapäässä.

"Meidän on kyyristyttävä alas ja laukaistava muskettimme", vastasi pikku sotilas.

"Meidän on seisottava kylmäverisesti paikallamme, kunnes vihollinen on ehtinyt kolmenkymmenen askeleen päähän, kyyristyttävä sitten nopeasti alas ja laukaistava muskettimme, herra majuri", oikaisi Pertti ja nykäsi viiksien puutteessa pikku sotilasta korvasta.

Samalla tunsi hän raskaan käden olkapäällään. Hän kääntyi kantapäillään tuimasti ympäri, mutta joutui samassa kovin hämilleen ja temmaten päästään lakin, jossa liehui pari kukonsulkaa, kumarsi hän syvään, samalla kuin vahva puna levisi yli hänen verevien kasvojensa aina hiusrajaan saakka. Hänen edessään seisoi suuri ja luiseva mies, jolla oli tuuheat harmaat viikset, punertava nenä ja jalassa pitkävartiset kannussaappaat sekä kupeella suuri miekka, joka riippui olan yli kulkevassa leveässä sinikeltaisessa kannikkeessa.

"Eversti Burmeister", kulki kuiskeena pitkin poikakomppaniaa, joka silmät renkaina odotti, mitä hän aikoi tehdä heidän päällikölleen.

"Potstausend, oletpa sinä aika majuri!" alkoi hän kovalla, jyrähtelevällä äänellään ja vahvasti saksaksi murtaen. "Kuinka vanha sinä olet ja mikä on nimesi?"

Pertti hengähti syvään ja nähdessään, ettei noiden harmaiden silmien puolelta, jotka tuuheiden kulmakarvain suojasta tuikkivat ystävällisesti ja hyvänsuovasti, uhannut häntä minkäänlainen vaara, antoi hän selvän ja reippaan vastauksen, seisoen suorana kuin tikku ja kantapäät visusti yhdessä. Eversti tarkasteli häntä mielihyvin ja jyrähti:

"Miksi et ole pyrkinyt sotilaaksi kuten niin monet tovereistasi, kun kerran näytät noin mielistyneeltä sotilashommiin?"

Pertti joutui hämilleen ja antoi katseensa painua everstin suuriin saappaisiin.

"Me tarvitsisimme lipunkantajan joukkoomme ja sinähän olisit kuin luotu siihen toimeen", jatkoi eversti. "Tahtoisitko tulla?"

"Olisin niin mielelläni jo keväällä tullut sotaväkeen, sillä minun isänikin oli sotilas ja kaatui Saksan sodassa, mutta äitini ja veljeni eivät tahdo sellaisesta kuullakaan. Minusta pitäisi muka tulla pappi, vaikkei minusta ole ikinä sellaiseen toimeen. Tulisin kovin mielelläni lipunkantajaksi, jos… jos herra eversti tulisi ja taivuttaisi äitini ja veljeni."

Kun he olivat ottaneet muutaman askeleen, pysähtyi Pertti ja komppaniaansa kääntyen sanoi vakavasti:

Eversti hymyili partaansa ja he jatkoivat yhdessä matkaansa. Kotona hämmästyivät äiti ja veli ihan sanattomiksi, nähdessään kenen saattamana heidän rasavillinsä saapui. Mutta osottihan everstin hyvänsuopa hymy ja Pertin ilosta loistavat silmät, ettei häntä sentään oltu mistään pahanteosta tavattu. Vaan mitä ihmettä merkitsi sitten tämä odottamaton vierailu? No, siihen saivat he piankin selvityksen, kun eversti oli ehtinyt viiksistään jyräyttää asiansa. Niin, sellaista se oli nyt, että isänmaa vaati mukaan jokaista, joka kykeni vain asetta liikuttamaan, muutoin oli perikato ovella. Eikähän tässä kaatuminen ollut kysymyksessä, vaan voittaa oli tarkoitus, voittaa ja karkottaa vihollinen sinne, josta se oli tullutkin. Ja eikö sotilaan toimi ollut kunniallinen, niin, kaikista kunniakkain, ja eikö sillä tiellä mies päässyt pitemmälle, huikean paljon pitemmälle kuin koskaan pappi tai muu virkamies? Ja jos tuollainen reipas poika kuin Pertti, oikea sankarin alku, kohoaisi ajan oloon vaikka kenraaliksi, niin se ei olisi mikään mahdottomuus. Tarvittiin vain hyvää luottamusta ja kuraassia. Niin, ja ennen kaikkea sitten isänmaa, jota parhaillaan uhkasi niin suuri vaara…

Kuinka kauniisti tuo suuriviiksinen ja punanenäinen sotakarhu osasikaan puhua! Muorille kihosivat ihan vedet silmiin ja hän näki ilmielävänä edessään Simo-vainajan, sellaisena kuin hän oli sotaan lähtiessään. Oli hän sentään näyttänyt uljaalta ja kersantiksi hän oli kohonnut, ennenkuin vihollisen luoti hänet surmasi. Ja kuinka siinä nyt muori miettikään ja muisteli ja väliin omille mielikuvilleen itkeä turauttikin, niin lopuksi antoi hän suostumuksensa. Vanhempi veli tosin kyräsi itsekseen, mutta ääneensä ei hänkään kehdannut asettua everstiä vastustamaan ja niin tuli kuin tulikin päätökseksi, että Pertti menee eversti Burmeisterin joukkoon lippujunkkariksi.

Hei, mikä ilo ja autuus siitä Pertille repesikään! Nyt oli hän sotilas, isänmaanpuolustaja ja lippujunkkari eikä mikään latinaa tonkiva, vanhan peruukkipää-rehtorin kuranssattava koulupoika. Täytyi lähteä levittämään tätä ilosanomaa toverienkin keskuuteen.

Mutta mitä merkitsikään se riemun pauhina, rumpujen pärrytys, torvien toitotus ja loppumattomat hurraa-huudot, jotka Perttiä kohtasivat hänen ulos tullessaan? Karjakadulla sai hän sen jo tietää. Siinähän marssi kaupunkilaisten saattamana se joukkokunta, joka toista viikkoa sitten oli lähtenyt Laatokan tienoille. Se oli hajottanut Taipaleen kauppalaan asettuneen venäläisjoukon, saaden saaliiksi kaiken mitä heidän leirissään löytyi ympäristöltä ryöstettyä tavaraa, ja palasi nyt kunnian loisteessa takaisin kotiin. Kuinka uljaasti ja itsetietoisesti siinä marssivatkaan pitkävartisissa saappaissaan ne parisenkymmentä Pertin vanhempaa koulutoveria, joilla oli ollut onni vaihettaa kirjansa miekkaan. Oikein kävi kateeksi heitä nähdessä! Mutta malttakaahan, kohta tässä Pertti Simonpoikakin marssii yhtä uljaasti isänmaan puolustajain rivissä.

Sen iltaa ja yönseutua oli elämä Viipurin kaupungissa ja linnassa yhtä voitonriemua ja juhlahumua. Aamulla sitten mynsträttiin Pertti sekä joukko muita nuorukaisia eversti Burmeisterin komennossa olevaan pieneen joukkoon. Kolmetoista Taipaleen retkellä mukana ollutta lukiolaista pääsi siihen upseereiksi. Ei se ollut mikään suuren suuri armeija, siihen kuului vain alun toistatuhatta miestä, niistä puoliväliin neljättäsataa kouliintunutta ratsumiestä, muut maalta tulleita talonpoikia. Tämän joukon kokoonpanija ja päällikkö oli eversti Kristoffer Burmeister, yli viiskymmen-vuotias soturi, joka oli ollut mukana kolmikymmenvuotisessa sodassa. Kaarle Kustaan sotaretkille ei hän ollut lähtenyt mukaan, vaan oli elellyt maatiloillaan täällä Suomessa, kunnes hän myrskyn uhatessa itäisen rajan takaa oli Viipurin maistraatin pyynnöstä ottanut huolehtiakseen maan kaakkoiskulman puolustamisesta. Kun Viipurin maaherrakin oli äsken kuollut, oli Burmeister tuon uhatun kulmakunnan ylin käskijä ja puolustustoimien esimies. Rivakasti oli hän käynyt asiaan käsiksi, kutsunut talonpoikia lippujen alle ja pannut Viipurin suojana olevat varustukset oivalliseen kuntoon. Nyt johti hän parasta aikaa tulisella kiireellä talonpoikaisen nostoväen harjoittamista ja aikoi sitten pienen joukkonsa kanssa marssia ulos vihollista vastaan. Kuraassi se on, joka asian ratkasee eikä miesten paljous, tapasi hän sanoa niille, jotka valittivat puolustajajoukon pienuutta, ja kuraassia, totta tosiaan, ei puuttunut eversti Kristoffer Burmeisteriltä ja hänen miehiltään — sen saivat viipurilaiset ja koko maakunta pian nähdä.

Pertti Simonpoika se oli vihdoinkin päässyt oikeaan elementtiinsä. Hei vaan sitä elämää, kun sai joka päivä rummun tahtiin äkseerata ja opetella kaikkia sotakomentoon kuuluvia temppuja. Ja olipa hän saanut jo hankituksi itselleen oikean hakkapeliitta-hatunkin ja pitkävartiset sotilassaappaat. Entäs miekka sitten, sotilaan päätunnusmerkki! Kuinka se lisäsikään miehen ryhtiä siinä kupeella heiluessaan ja kuinka somasti sen huotra lipsuikaan saapasvartta vasten. Kylläpä olivatkin lukiotovereilla silmät pyöreinä, kun he iltapäivisin kerääntyivät vallinharjalle äkseerausta katsomaan ja näkivät hänet uusissa tamineissaan siellä valittujen joukossa.

Oli se poikaa, tuo Simon Pertti, pienen maanpuolustusjoukon lippujunkkari. Eipä uskaltasi häntä rehtori enää lyödä Donatuksella päähän tai könistää häntä karsseriin!

Nostoväen harjoitukset eivät tulleet pitkällisiksi. Heinäkuun ensimäisinä päivinä saapui Käkisalmesta pikaviesti, joka kertoi suuren venäläisarmeijan erään ruhtinaan johdolla asettuneen kaupungin edustalle. Linnanpäällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika, jolla oli ainoastaan satayhdeksänkymmentä miestä varusväkeä, oli vihollisten antautumisvaatimuksiin vastannut ruudilla ja lyijyllä sekä lyönyt onnellisesti takaisin heidän ensimäisen rynnäkkönsä. Nyt he olivat ryhtyneet vakinaiseen piiritykseen. Olavi Pentinpoika teki kyllä urhoollista vastarintaa, mutta eihän ollut puolustajain vähälukuisuuteen nähden taattua, miten tulisi käymään. Kiireellinen apu olisi sentähden tarpeeseen.

"No, rientäkäämme sitten Herran nimeen heille avuksi", päätti eversti
Burmeister.

Se oli vakavan juhlallinen hetki Viipurissa, kun tuo pieni joukko, toistaiseksi maan ainoa turva, lähti kaupungista liehuvin lipuin ja rumpujen ja torvien soidessa. Joukossa oli paljon nuorta väkeä kaupunkilaisten omasta piiristä ja sen vuoksi katsoivat viipurilaiset sitä aivankuin omaksi armeijakseen. Neitoset olivat kietoneet lipputangon kukkaisköynnöksen peittoon ja useimmat nuorista sotilaista ja upseereista kantoivat rinnassaan kukkakimppuja. Heidän silmänsä välkehtivät nuorekasta elämänintoa. Se tarttui heitä saattaviin kaupunkilaisiinkin ja herätti heissä valoisia voitontoiveita. Mihin muuhun kuin voittoon astutaan noin kirkkain katsein ja pystyin päin, olkoonpa sitten että tässä on menossa vain pieni David ja että siellä perillä on vastassa Goliat-jättiläinen. Ja tiedettiinpä sitä ennenkin käydyn taisteluun samanlaisten David-Goliat-suhteiden vallitessa. Elihän vielä jokaisen viipurilaisen muistissa kertomus herra Jöns Maununpojasta, joka sata vuotta sitten oli vielä paljon pienemmän joukon kanssa lähtenyt Viipurista ja Kivennavalla nujertanut kymmentuhantisen vihollislauman. Entäs Tuomas Teppoisen urotyöt ja monen monet muut täällä Viipurin kannaksella. Ja olihan takana pitkä Saksan sota, jossa suomalaiset olivat oikein maineeseen kohonneet. Niin etteihän tässä ollut mitään syytä olla nyrpällä nenin ja synkästi eteensä tuijotella.

Mutta kenen silmät ne kaikista kirkkaimmin loistivat, ellei tämän David-joukon nuoren lipunkantajan, Pertti Simonpojan. Häneen olivat useimpain kaupunkilaisten katseet suunnattuna ja olipa suorastaan ilo nähdä häntä, kun hän suorana ja pää pystyssä asteli joukon edellä. Kukapa kunnon porvareista tai heidän pyylevistä eukoistaan ei olisi tällä hetkellä karkottanut sydämestään sitä närää, jota hänen kepposensa olivat sinne synnyttäneet, sekä vilpittömällä mielellä toivottanut onnea niin hänelle kuin koko hänen lippuaan seuraavalle joukolle. Ja kun sen viimeiset rivit olivat sukeltaneet Karjaportin holviin, kiipesivät iäkkäämmät saattajat ylös muurille ja huutelivat sieltä, päähineitään heiluttaen, onnentoivotuksiaan poistuvalle sotajoukolle, jota nuorempi väki laulaen ja hurraata huutaen saatteli vielä kauas kaupungin ulkopuolelle.

Niin riensi tuo tuhatmiehinen joukko heinäkuisen päivän paahteessa pikamarssissa eteenpäin itää kohti. Kuta kauemmas Viipurista tultiin, sitä useammin kohdattiin kotisijoiltaan häädettyjä poloisia pakolaisjoukkoja. Niiltä saatiin kuulla, että vihollinen oli uudelleen ottanut haltuunsa Taipaleen kauppalan. Sen vuoksi päätettiin muuttaa matkan suunta sinnekäsin ja vasta kun vihollinen olisi jälleen karkotettu Taipaleesta rientää Käkisalmen avuksi.

Toisena iltana Viipurista lähdettyä saapuivat he Raudun kirkolle. Kun tiedustelemaan lähetetty ratsujoukko toi myöhemmin illalla sanan, että vihollinen oli lähtenyt Taipaleesta sisämaahan päin sekä yöpynyt Suvannon rannalle penikulman päähän Raudusta, päätti Burmeister järjestää joukkonsa taisteluasentoon Leini- ja Rautjärvien väliselle kannakselle. Jalkaväki asetettiin kahtena vahvana rivistönä keskustaan ja ratsumiehet jaettiin kummallekin sivustalle järvien rannoille. Sitä paitsi lähetettiin kummankin järven taakse pienet komennuskunnat pitämään silmällä, ettei vihollinen pääsisi huomaamatta kiertämään pääjoukon selän taakse. Miehet saivat yöpyä asemilleen taivasalle — ja mikäpä heillä olikaan hätänä lämpimänä keskikesän yönä.

Vilkkaasti juteltiin niiden pienien nuotioiden ääressä, joita miehet olivat virittäneet hyttysiä karkottaakseen. Tulossa olevasta taistelusta siinä haasteltiin ja monenlaisia arveluita lausuttiin. Pitkälle sivu puoliyön valvoi Pertti vaaleassa kesäyössä ja tunsi olonsa niin oudon kummalliseksi. Ei se pelkoa ollut, vaan jännittynyttä odotusta ja aavistelua. Hän oli kuvaillut jo moneen kertaan taistelun menon niin elävästi mielessään, että hän oli ihan selvästi tuntenut nenässään ruudinhajun ja kuullut korvissaan kuulien vinkunan. Ja kun hän viimeinkin nukahti levottomaan uneen, näki hän ympärillään pelkkää taistelun vilinää, kuuli muskettien pauketta ja hurraa-huutoja.

Aurinko oli jo korkealla ja tuore aamuilma oli täynnä linnunlaulua, kun torvenääni havahutti hänet uinailustaan. Hän luuli heränneensä suoraapäätä keskelle taistelua, kavahti nopeasti jalkeilleen ja tarttui miekkaansa. Mutta ympärillään näki hän vain pelkkiä tovereita ja hymyileviä kasvoja sekä kuuli iloista leikinlaskua. Kun hänen silmänsä samassa osuivat peilityynelle järvelle, huusi hän hämminkiään peittääkseen: "Pojat, minä menen uimaan, tulkaa mukaan!" Silloin kokonainen lauma nuoria miehiä seurasi häntä järvenrantaan. Ja sielläkös kävi ilo ja pärske, kunnes torven ääni kutsui heidät jälleen riviin. Mutta kuinka paljon heidän mukanaan leyhähtikään riveihin raikasta elämää ja nuorekasta intomieltä! Se sai everstinkin silmät kirkastumaan, kun hän hiljalleen ratsasti pitkin rintamaa, nähdäkseen oliko kaikki järjestyksessä ja kunnossa.

"Lapset", sanoi hän rintaman keskelle pysähtyen, "meillä tulee tänään kuuma päivä, mutta teitä katsellessani minä en ollenkaan epäile, ettemmekö selviä kunnialla, vaikka vihollisemme onkin pääluvultaan meitä paljon vahvempi. Noin eivät loista niiden kasvot, joilla on edessään tappio ja häpeällinen pako. Säilyttäkää tuo iloinen rohkeutenne ja seisokaa miehinä paikallanne, niin kuumaksi kuin tässä vielä saattaa käydäkin. Voitto kuuluu rohkeille."

Raikas hurraahuuto oli vastauksena näihin everstin koruttomiin sanoihin, jotka tuo rehti miekanmies oli vaivalla saanut itsestään esiin puserretuksi. Pertin ohi ratsastaessaan nyökäytti hän tälle ystävällisesti päätään ja virkkoi:

"Varjele lippua viholliselta, poikaseni. Niinkauan kuin se liehuu rivien yllä, eivät miehet menetä rohkeuttaan."

Voimakkaasti sykähti Pertin rinnassa ja hänelle selveni siinä tuokiossa, mitä lippu merkitsee sotajoukolle. Ja samalla käsitti hän oman vastuunalaisuutensa ja itsekseen päätti hän lujasti osottautua tuon kunnon everstin luottamuksen arvoiseksi. —

Päivänkehrä kiipesi yhä korkeammalle ja tiedustelijat ilmoittivat, että viholliset, joita on ainakin puolikymmentuhantinen joukko, lähenivät Rautua. Mutta vielä kesti heitä odottaa ja päivä alkoi jo olla puolillaan, ennenkuin heidän piikkinsä ja pertuskansa alkoivat välähdellä puiden välissä niityn takana. Joukko joukon jälkeen purkautui heitä metsän kätköstä aukealle, jossa he alkoivat järjestäytyä hyökkäykseen.

"Ahaa, he aikovat tehdä alotteeksi ratsuväkihyökkäyksen", kuuli Pertti muutaman nuorista upseereista lausuvan. "Ja tekevät sen nähtävästikin keskustaamme vastaan. No, sehän käy juuri odotustemme mukaan ja ketunrautamme pääsevät iskemään heidän nilkkoihinsa."

"Ketunraudoiksi" olivat he ristineet sen taistelusuunnitelman, jonka eversti Burmeister oli keksinyt. Siihen kuului ensinnäkin joukko tukevia seipäitä, jotka oli kolmeen riviin lyöty viistosti maahan, teräväksi veistetty kärki eteenpäin sojossa. Sellaisia kaksihaaraisine rautapiikkeineen oli käytetty jo kolmikymmenvuotisessa sodassa, jossa niitä oli ruvettu kutsumaan Ruotsin sulhasiksi. Tämän seiväsmetsän edessä seisoivat miehet tiheässä rivissä, niin että tuo vaarallinen hakuli oli kokonaan piilossa viholliselta. Jos nyt ratsuväki tekisi hyökkäyksen keskustaa vastaan, piti miesten vasta hyökkääjäin ihan lähelle tultua pujahtaa nopeasti seiväsrivistön taakse. Että kaikki kävisi nopeasti ja ilman häiriöitä, niin siltä varalta oli illalla pantu toimeen harjoituksia, joten jokaisella oli nyt selvillä paikkansa ja tehtävänsä. Sittenkuin vihollisen ratsuväki olisi suistunut tähän esteeseen ja joutunut häiriöön, piti kummallekin sivustalle asetetun oman ratsuväen hyökätä vihollisjoukon kyljille, iskeä sitä kahdelta puolelta kuin kiinni losahtavat ketunraudat. Toisen rivistön jalkaväki oli tilapäisesti siirretty kummallekin sivustalle ratsuväen taa piiloon, niin että keskusta näyttäisi mahdollisimman ohuelta ja houkuttelisi vihollista suuntaamaan ensi rynnäkkönsä juuri sitä vastaan.

Kaikki näytti käyvän laskujen mukaan. Kun vihollinen oli saanut ratsuväkensä jonkunlaiseen järjestykseen, välähtivät siellä miekat, hevosten harjat hulmahtivat ja maa tömisi tuhanten kavioin sitä tallatessa. Kuin kaikki edestään lakaiseva pyörremyrsky läheni pölypilveen kietoutunut ratsujoukko. Tuijottaessaan siihen tunsi Pertti kylmien väristysten karsivan ruumistaan ja hänen polvensa vavahtelivat. Mutta liikahtamatta seisoi hän paikallaan ja puristi suonenvedontapaisesti lipputankoa. Sitten… se kaikki kävi kuin unessa. Komennon kuullessaan livahtivat he kuin ankeriaat seiväsmetsän taa, viholliset huomasivat liian myöhään uhkaavan vaaran, kuului kauhun ja tuskan karjahduksia, kun etummaiset hevoset ratsastajineen naulautuivat seipäisiin, takimmaiset rivit sulloutuivat päälle ja tähän sekasortoiseen sikermään iskivät kummaltakin sivustalta suomalaiset ratsumiehet. Ohjakset löysinä ja villisti kirkuen pakenivat ne, jotka pakenemaan pääsivät. Niinkuin suuri aalto huljahtaa laivankannen yli, peittää hetkeksi kaikki näkyvistä ja huumaa aistit umpisukkeloon joutuneilta merimiehiltä, vetäytyen sitten yhtä äkkiä takaisin ulapalle — sellaiselta vaikutti tämä kaikki Perttiin ja hänen tovereihinsa. Mutta tällä aallon huuhtaisulla oli heihin vapauttava vaikutus. Yks kaks olivat he päässeet jäykistävästä jännityksestään, tunsivat veren lämpimästi ja vilkkaasti virtaavan suonissaan ja kohottivat huikean hurraa-huudon tälle ensi menestykselle.

"Kas niin, lapset, kaikki kävi toivomustemme mukaan", puheli eversti ratsastaen jälleen pitkin rintamaa. "Kaikki ei kuitenkaan ole vielä lopussa, vaan kuumin on edessämme, sillä nyt käy varmaankin heidän jalkaväkensä kimppuumme. Heitä eivät nuo siunatut seipäät voi pidättää ja silloin kysytään teiltä miehuutta pysyä alallanne. Mutta onhan alku hyvä, meidän kuraassimme on noussut ja vihollisen laskenut, se tasottaa mieslukumme erilaisuutta. Antakaa heille vain rivakasti kuonoon, pojat, ja kaikki päättyy hyvin."

Nähtiin, että vihollinen järjestäysi metsän rinteessä uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa alkoi taaja jalkaväkijoukko liikehtiä suomalaisten keskustaa kohti, samalla kuin ratsuväen jäännökset olivat asettuneet kummallekin kyljelle, suojellakseen niitä suomalaisen ratsuväen hyökkäyksiltä. Yhä lähemmäs tuli vihollinen ja… sitten alkoivat musketit paukkua ja taistelevain päiden päälle syntyi kitkerä, yhä sakeneva savupilvi. Kuinka se tuo pauke ja kuulain surina panikaan veren kuumenemaan. Pertti näki toveriensa joukosta suistuvan kenttään miehen sieltä, toisen täältä, mutta rohkeana seisoi hän alallaan ja niin tekivät toisetkin. Kuinka mielellään hänkin olisikaan ampunut, mutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta, hänen kun täytyi hoitaa lippuaan, joka ylpeänä liehui heidän riviensä yläpuolella, aina väliin peittyen tiheään ruudinsavupilveen.

Yhä lähemmäs työntäytyi vihollinen. Nyt ne saivat raivatuksi pois tieltä seipäät ja niihin tarttuneet miehet ja hevoset. Sitten… sitten seurasi hurja yhteentörmäys miekoin, keihäin ja musketinperin. Kaikki oli tuokion yhtä pyörryttävää sekamelskaa, huutoa ja aseiden kalsketta. Ja kun näköala Pertin ympärillä taas hieman selveni, näki hän vihollisten peräytyvän ja toveriensa hurraata huutaen ajavan heitä takaa. Mutta sitten näki hän everstin ilmestyvän ruudinsavun keskeltä ja pysäyttävän takaa-ajajat.

"Ottakaa entiset paikkanne, lapset, ja pitäkää ne, seisokaa lujana alallanne, sillä nyt tulee taistelun ratkaisevin hetki", kuuli Pertti hänen puhuvan. "Hetken päästä uudistaa vihollinen varmasti rynnäkkönsä ja minun täytyy koko toinen rivistö viedä hetkeksi pois, sillä eräs vihollisjoukko on kiertämässä Rautjärven ympäri meidän niskaamme. Kestäkää herran nimessä paikallanne niinkauan kuin minä ehdin takaisin. Kun rintamaan syntyy aukkoja, niin vetäytykää yhteen älkääkä päästäkö niitä läpi. Kapteeni Kaarlo Lennartinpoika on ylin päällikkö minun poissa ollessani."

Sen sanottuaan kiiti eversti toisen rivistön jalkamiesten kanssa pois. Turvattomuuden tunne valtasi ensimäisen rivistön, kun se jäi täten vaille selkänojaa, joka aina nopeasti täytti syntyneet aukot. Mutta olivathan he lyöneet jo kahdesti vihollisen pakosalle, heidän rohkeutensa oli kasvanut eivätkä he tulisi hevillä paikkaansa jättämään.

Jälleen läheni vihollinen ja jälleen kietoutui kaikki villiin sekamelskaan. Tällä kertaa kävi taistelu paljon kestävämmäksi ja vimmatummaksi. Vihollisten paino oli liian raskas tuolle ohuelle ja harvalukuiselle suomalaisten rintamalle. Yhä lähempänä loiskahtelivat taistelun laineet sitä paikkaa, jossa Pertti lippua pidellen seisoi. Hän tunsi verensä kuumenemistaan kuumenevan. Vasemmalla kädellään hoiti hän lipputankoa ja oikeassa oli miekka valmiina iskemään. Hän ei tahtonut peräytyä, etteivät viholliset eivätkä omat miehet näkisi lipun siirtyvän taaksepäin.

Nyt… nyt oli hän keskellä kuohua, hän iski ja pisti ja sai itse iskuja ja näki miehiä ympärillään suistuvan maahan. Joku tarttui lipputankoon ja koetti vääntää sitä hänen kädestään, mutta joku hänen tovereistaan suisti sen maahan… Sitten sukelsi vihollismerestä suuri, rokonarpinen mies, oikea jättiläinen; ylenkatseellisesti löi se miekan hänen kädestään, niin että se kilahtaen lensi maahan, tarttui sitten lipputankoon ja tempasi sen yhdellä nykäisyllä haltuunsa. Turhaan kurotti Pertti käsiään saadakseen sen takaisin temmatuksi, rokonarpinen jättiläinen sukelsi takaisin sinne, josta oli tullutkin ja Pertti näki rakkaan lippunsa liehuvan vihollisjoukon yllä, joka tervehti sitä riemuhuudoin…

Tuska sydämessään seisoi Pertti hetken kuin huumaantuneena alallaan. Hänestä tuntui, että häneltä oli riistetty kunnia, että hän oli pettänyt everstin luottamuksen ja että voiton mahdollisuus oli luisumassa heidän käsistään. Ei, se ei saanut tapahtua! Lippu oli otettava takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hänet valtasi omituinen huumaus, joka ikäänkuin tempasi hänet kohoksi maasta. Tuntematta tai huomaamatta verta vuotavia haavojaan tarttui hän suureen lyömämiekkaan, joka joltakin kaatuneelta oli vierähtänyt hänen jalkoihinsa, ja huutaen ympärillään kamppaileville tovereilleen: "Pojat, seuratkaa minua, meidän on saatava lippumme takaisin!" alkoi hän kaksin käsin silmittömästi hakata ympärilleen. Lippua kohti veti häntä kuin joku salaperäinen yliluonnollinen voima, joka sai hänet unhottamaan haavansa ja uupumuksensa. Viholliset kaatuivat tai väistyivät tuon huimasti välkkyvän aseen edestä, aseen, jota niin rajulla vimmalla heilutti kalpea, verinen nuorukainen, silmissään yliluonnollinen loiste. Leveä verinen kuja aukeni vihollismereen Pertin ja hänen toveriensa vastustamattomasti edetessä ja yhä lähemmäs lippuaan he ehtivät. Vielä muutama huima sivallus ja siinä oli rokonarpinen lipunryöstäjä ihan hänen edessään. Se koetti jälleen sukeltaa häiriöön joutuneiden omiensa joukkoon, mutta Pertin hirmuinen ase oli nopeampi. Pää halaistuna suistui jättiläinen maahan. Pertti tempasi ahnaasti lipun hänen kädestään, kouristi suonenvetoisesti sen tankoa ja painoi sen syvään hengähtäen rintaansa vasten. Mutta samalla musteni maailma hänen silmissään, hän horjui ja kaatui lippuineen maahan…

Hän ei kuullut enää hurraa-huutoja takanaan eikä hakkaa päälle-huutoja edestäpäin eikä nähnyt, kuinka viholliset sekasorron vallassa alkoivat paeta joka suunnalle. Eversti oli palannut järven takaa, viholliset luulivat suomalaisten saaneen vereksen apujoukon ja kun samalla se joukkokunta, jonka eversti oli erottanut omista miehistään ja lähettänyt järven ympäri vihollisen selkään, oli käynyt hyökkäämään suurella pauhinalla, joutuivat viholliset sellaisen hämmingin valtaan kuin taivas olisi pudonnut heidän päälleen. He jättivät kaiken, lähtivät silmittömään pakoon ja hajausivat kuin paimenettomat lampaat Laatokan puolesiin metsiin. Siten päättyi tuo nelituntinen kiivas taistelu suomalaisten täydellisellä voitolla.

Eräs nuoremmista upseereista, Pertin tovereita Viipurin lukiosta, oli juuri kuvannut everstille tarkkaan, kuinka Pertti lippunsa menetettyään oli johtanut heidät hurjaan hyökkäykseen ja vallottanut lipun takaisin ja kuinka hän sillä teollaan oli ratkaisevimpana hetkenä seisauttanut vihollisen etenemisen, kunnes eversti ehti avuksi, ja kuinka hän siten oli pelastanut koko taistelun. Vaieten ja paljastetuin päin seisoivat eversti ja kaikki upseerit Pertin ympärillä, siinä missä hän makasi selällään kalpeana ja elottomana, mutta kasvoillaan vielä onnellinen hymy ja kädet lujasti puristaen lipputankoa. Kuin henkivartioina makasi hänen ympärillään joukko kaatuneita tovereita.

"Minä sanoin hänen äidilleen", lausui eversti, "että hänestä voi vielä tulla kenraali. Mutta minä en arvannut kyllin korkealle, sillä hänestä tulikin sankari."

Everstin silmissä kimalsi kyynel, kun hän kumartui alas ja sulki vainajan silmät sekä peitti hänen ruumiinsa lipulla.

Sellainen oli 14 p. heinäk. 1656 Raudun taistelu, jossa nuori lipunkantaja Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis näytteli niin sankarillista osaa ja josta kuningas Kaarlo Kustaa lähetti eversti Burmeisterille kiitoksensa.

KÄKISALMEN PUOLUSTUS VUONNA 1656.

KAPTEENI OLAVI PENTINPOIKA.

Heleimpään kevätvihreäänsä olivat tuuheat lehtipuut pukeutuneet Vuoksen vanhan suujuoksun varrella ja kuusenoksatkin komeilivat punertavissa käpykoristeissaan. Keveästi lipui pieni kaksihanka-haapio myötävirtaa leveän kymin pohjoisen rinteen ohi, jossa kasvoi vehmas nurmi. Venheessä piti perää hyväntuulisen näköinen, ahavoittunut, ryhdikäs keski-ijän mies talonpoikaisessa mekossa, jonka tuppivyö tulusvehkeineen kiinnitti uumenille. Soutajina oli perämiehen neljä reipasta pienoiskuvaa, hänen poikiaan, joista kolme jo oli siinä kahdenkymmenen vuoden seutuvilla, alle tai päälle, ja neljäs, nuorin vasta puolivälissä toistakymmentä, — siinä oli airovoimaa liiaksikin noin pieneen alukseen. Mutta niinpä taival katkesikin nopeasti ja pian rupesi lehteväin nienten lomitse kuultamaan määränpää, Käkisalmen ijäkäs, harmaakivinen saarilinna, jonka vanhimman osan jyhkeä, pyöreä torni tummana kuvastui päivän kiilloittamaan virran kalvoon. Linna sijaitsi näet kahdella, sillan kautta toisiinsa ja pohjoiseen mantereeseen yhdistetyllä saarella, ja sinne mantereen puoliselle rinteelle oli linnan turviin kasvanut pieni kaalimaiden ja viljapeltojen ympäröimä esikaupunki. Suuremman saaren eli n.s. uuden linnan muurien sisäpuolella sijaitsi vanha kaupunki ja itse linnan ytimen muodosti siitä ulompana oleva saari, jota sanottiin "vanhaksi linnaksi." Tämän virranpäälliseen rantaan, korkean muurin alle, laski venhe, josta soutajat heti rupesivat maihin lappamaan verkkojaan ja vapojaan.

Kalamatkalta, kevätkalan pyynnistä, palasivat näet siinä Käkisalmen linnan päällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika — kalamiespuvussa — ja hänen reippaat poikansa, Kaarlo, Olavi, Konrad ja Juhana, iloisina kaikki ja ylpeinä kauniista saaliistaan. Sillä kalakontit, jotka he nostivat venheestä äitinsä eteen, joka juuri laskeusi linnasta saapuvia vastaanottamaan, olivat suuret ja täydet — kelpasi niitä näytellä…

— Siinä on saalista, huudahtivat he, kohotellen kontista esille suurimpia vonkaleita. — Onko täällä linnan sauna lämpiämässä, me toimme tullessamme tuoreita vastoja.

Mutta äiti, rehevä, topakka maalaisemäntä, ei tällä kertaa kiinnittänyt paljoakaan huomiota saaliisiin eikä vastoihin. Hänen katseensa oli hiukan huolestuneen näköinen, kun hän kääntyi miehensä puoleen ja virkkoi:

— Heidän puolessaan parveilee ratsastavia vainolaisia… ovat siellä ryöstäneet taloja ja polttaneet kirkkoja.

— Niin, kasakoita, mitä lienevät. Ihmiset kuuluvat paenneen metsiin… Mutta jouduhan itse kuulemaan, miehet ovat linnantuvassa.

Vakava, hämmästynyt ilme levisi isän hyväntuulisille kasvoille, kun hän siihen kotvaseksi jäi miettiväisenä seisomaan. Vihan liekkikö olisi irti idässä? — hänen oli sitä vaikea ymmärtää. Mutta viestin tuojathan ovat tuvassa… Olavi ojentausi suoraksi — hänen oli siinä kalapuvussa hiukan hidasta päästä täyteen sotilaalliseen ryhtiinsä —, jätti sanaa puhumatta poikansa rannalle hoivaamaan verkkoja ja saaliita, ja läksi nopein askelin nousemaan vastamaata synkännäköisen linnansa paksuseinäistä porttia kohden.

— Jos kasakat ovat tulleet rajan yli, niin pian he ovat täälläkin!
Kuinka heitä silloin täällä tervehditään?

Käkisalmen vanha linna, joka jo nelisensataa vuotta oli seisonut siinä Vuoksen suujuoksun vartiana, oli näihin aikoihin, 16-sataluvun puolivälissä, päässyt pitkien rauhanvuosien varrella hiukan "ruostumaan" ja ravistumaan. Sitä oli kyllä laajennettu linnoittamalla myöskin se suurempi saari, jossa "vanha kaupunki" sijaitsi, ja itse "pesälinnan" muurit ja vallit, joita oli ahkerasti varustettu ja lujitettu noin viisikymmentä vuotta sitten, jolloin sen omistamisesta tuimasti taisteltiin, olivat kylläkin paksut ja vankat. Ja ensi vuosina Stolbovan rauhan jälkeen, jolloin Ruotsi jäi lopullisesti pitämään tuon kiistankapulan, oli siellä pidetty riittävä varustusväkikin kaikkine tykistöineen ja sotatarpeineen. Mutta sen jälkeen oli täällä Suomen itäisellä rajalla — harvinaisuutena kyllä — vallinnut monta rauhan vuosikymmentä ja siihen rauhantunteeseen oli tällävälin jo liiaksikin totuttu. "Korelan" linnaväkeä oli pienentämistään pienennetty sitä myöten kuin Ruotsi alinomaa tarvitsi lisää aseväkeä suuriin saksalaisiin sotiinsa; sen parhaat tykit oli sieltä viety muille taistelutanterille, eikä ollut varoja riittänyt tämän kaukaisen linnan kunnossapitoon, — niitä oli aina tarvittu toisaalla. Siksi oli nyt Käkisalmen päällikön, jolla oli linnassaan vain vähäinen, rauhanaikainen varustusväki ja sen mukaiset muonat, vaikea ajatella vihollisen nyt yhtäkkiä tekemää hyökkäystä.

Mutta siihen ajatukseen oli kai totuttauduttava. Olavi Pentinpoika, suomalaisesta maalaishuovista kapteeniksi ylennyt soturi, oli jo pari vuosikymmentä sitten nuorena luutnanttina ollut lyhyen ajan Käkisalmen väliaikaisena komentajana, ja silloin päässyt tähän rajalinnaan ja sen viereisen kauppakylän väestöön mieltymään. Senjälkeen oli hän kulkeutunut toisille sotatiloille, retkeillyt Liivinmaalla ja taistellut Saksassa 30-vuotisen sodan loppuaikoina, palaten vihdoin rauhan tultua takaisin Suomeen, jossa hänellä oli kotinsa ja perheensä. Hän otti silloin taas Käkisalmen syrjäisen linnan hoitoonsa, — siellä oli köyhän miehen helpompi kasvattaa isoa perhettä, sillä siellä saattoi viljellä maata ja harjoittaa kalastusta sekä muutenkin elää hiljaista, vaatimatonta maalaiselämää, jota hän rakasti. Venäläisten kanssa käytiin kauppaa ja elettiin hyvässä naapurisovussa aavistamatta, että Ruotsin uuden kuninkaan Kaarlo Kustaan levoton politiikka sotkisi isänmaan sotaan, paitsi muuta Eurooppaa, myöskin Venäjätä vastaan.

Kevättalvella oli kyllä Viipurista saapunut tietoja, jotka eivät ennustaneet oikein hyvää, mutta rauhan rikkoutumista ei sentään, osattu odottaa, — elettiinhän hallituspiireissäkin vielä siinä hyvässä uskossa, että sattuneet selkkaukset kyllä nytkin sodatta selviävät. Ulkomaisille sotatanterille yhä Suomesta väkeä kiristettiin, kasvavat pojatkin piti sinne kuljettaa, — kukapa silloin osasi odottaa venäläisten hyökkäystä Suomeen! Käkisalmenkin pienilukuisesta miehistöstä oli osa laskettu lomalle niinkuin tavallisesti kevättöihin ja kevätkalanpyyntiin oli linnasta lähdetty niinkuin ainakin.

Sortavalasta saapuneet miehet, jotka linnanisäntää odottivat pesälinnan vanhassa vierastuvassa, eivät tienneet asiallisesti paljo muuta, kuin minkä suulas emäntä jo rannassa oli kertonut. Vihollinen hävitti laajalti Karjalan varsinkin luterilaisen väestön asuinmaita; nämä miehet olivat lähteneet kodeistaan länteen kulkemaan, toiset olivat metsiin paenneet. Ja nyt he pyysivät linnasta avukseen sotaväkeä, häätämään hyökkääjät pois rajan taa.

— Vai linnaväkeä avuksi… Ovatko nuo ryöstäjät säännöllistä sotaväkeä?

Olavi Pentinpoika teki äkkiä päässään pieniä laskelmia. Linnueen kirjoissa oli nykyisin kaikenkaikkiaan, hänen omat pojat mukaan luettuina, 190 miestä, joista osa oli lomalla kotikylissään. Hevosia, joita ahkerasti oli käytetty linnan peltotöissä, oli parikymmentä, — ei siitä riittänyt mitään lähettää ryöstelevää vainolaista vastaan. lannan omaa turvallisuutta oli nyt lähinnä ajateltava.

— Malttakaahan, miehet, puhui hän lohdutellen kärsimättömille sortavalalaisille, vetäessään asetakin ylleen ja sitoen miekan vyölleen. — Ehkä on parasta, että te jäätte toistaiseksi tänne linnaan… katsotaanhan, mitä voidaan tehdä. Käykää murkinoimaan!

Mutta itse ei hän nyt joutanut aterioimaan, — piti heti ryhtyä erinäisiin kiireellisimpiin toimenpiteisiin. Kohta rupesikin linnankirkon kello soimaan, kutsuakseen kotiin esikaupunkiin ja lähikyliin laskettuja miehiä, ja itse kävi linnan herra aitoissa ja kellareissa varastojaan tarkastamassa. Uudessa linnassa, joka oli nyt puolustuskuntoon saatettava sekin, pani hän miehet vallitöihin ja määräsi joutoväen ajoissa muuttamaan sieltä pois. Sieltä palatessaan tapasi hän pesälinnan väentuvassa rannasta nousseet poikansa, jotka yhä puuhailivat verkkojensa ja rihmojensa ääressä. Heille hän virkkoi:

— Nyt pois rihmat ja koukut, pojat! Tässä on nyt pidettävä huolta toisenlaisista työkaluista.

— Sinä Kaarlo, ratsasta parin miehen kanssa Sortavalaan päin vakoilemaan, missä asti vainolainen jo liikkuneekaan. Hoi, Olavi, anna kalat akoille ja hae hiirakko laitumelta, se on nopein menemään. Varaa paras satula ja karauta sitten yötä päivää Viipuriin, ilmoittamaan sikäläisille sotaherroille, että vihollinen on hyökännyt Karjalaan ja että tänne tarvitaan pikaista apua. Ja Konrad, laske sinä vesille vastatervatut nuottaveneet, ota mukaasi riittävät soutajat ja lähde joensuusta, johon tuonaan laski kaksi jauhosaimaa, hakemaan viljaa niin paljon kuin saatte venheillä kulkemaan. Ja vihdoin nuorimpani, sinä Juhani, kirjoitusmies, tule avukseni, meidän on nyt yhdessä laadittava pari kirjettä Olavin mukana Viipuriin lähetettäväksi. Kas niin, toimeen kaikki…!

— Kunhan ensiksi koen polakoukkuni Kalliosaaren kupeelta, rupesi nuorin veljeksistä varsin levollisesti estelemään. Hän ei ollut koskaan tottunut Käkisalmen linnassa mihinkään erityiseen kiireeseen eikä ymmärtänyt sellaista hoppua nytkään tarvittavan. Mutta isä taputti häntä hellästi leuvan alta ja virkkoi:

— Elä lähde nyt ensiksi koukkujasi kokemaan, Juhani. Tänään ovat täällä toiset tehtävät tärkeämmät, — tänään ja huomenna ja ehkä näistäpuolin monenakin päivänä. Sillä rauhan ajat ovat nyt päättyneet.

Se näkyi pian kaikesta. Käkisalmen hiljainen linna rupesi yhtäkkiä elämään!

Päivät menivät siellä nyt kiireellisissä varustustöissä, viikot vierähtivät Mittumaariaan asti, jolloin kappalainen linnan kirkossa hartaasti rukoili rauhan puolesta, eikä vihollista vielä ainakaan kuulunut Käkisalmen linnan edustalle. Jokohan tuo jättikin hyökkäyksensä sikseen, tuumi Olavi Pentinpoika väliin aherrustensa lomassa, — eiköhän rauha lopulta sentään särkynytkään?

Särkyi ja pahastikin. Sen jo todistivat kesäkuun viime päiväin viestit. Kaarlo-poika palasi vakoilumatkaltaan kertoen, että itäisiä pitäjiä ryöstelevät kasakat ovat vain odottaneet suurempia lisäjoukkoja, — pian ne ovat sieltä länteen päin tulossa. Samaan aikaan palasi Olavi hiirakollaan Viipurista ja toi paljo pahoja uutisia. Viholliset ovat hyökänneet Inkeriinkin, jossa ovat ryöstäneet Nevanlinnan ja ruvenneet Pähkinälinnaa piirittämään, ja viipurilaiset ovat huutavassa hukassa, heillä kun ei ole kaupunkiaan puolustaakseen paljo ollenkaan sotaväkeä.

— Senhän tiedämme neuvomattakin, murahti isä. — Mutta sieltä ei siis ole odotettavissa mitään apua?

— Lupasivathan he koettaa, he parastaikaa kokoavat ja harjoittavat uutta aseväkeä.

Mutta huolettavin Olavin uutisista oli kuitenkin se, että hän paluumatkallaan oli tavannut Suvannon taipaleella jo ison vihollisleirin. Venäläiset ovat siinä nousseet maihin, anastaneet koko taipaleen haltuunsa, — Olavin oli täytynyt Raudun kautta kiertää metsäteitä päästäkseen takaisin Käkisalmeen.

— Yhteys Viipurin kanssa on siis katkaistu, totesi sen kuultuaan isä-Olavi, jonka hyväntuulisille kasvoille jo oli asettunut sangen ankara piirre. — Pian ollaan umpiperässä!

Viimein souti Konrad miehineen kesäkuun viimeisenä päivänä viimeisen viljalastin Laatokalta ja ilmoitti, että sinne Vuoksen virran suuhun laskee parastaikaa vihollisten laivoja ja suuria lotjia, joista puretaan miehiä ja tykkejä maihin, — siellä kuhisee miestä kuin pilveä, ja mölinä käy pitkin rannan hiekkaisia särkkiä.

— Kas niin, aamulla ne mölisijät ovat täällä, ennusti linnanherra. — Siispä nyt poltetaan etukylä pois mantereen rannalta, ettei vihollinen siitä saa turvaa, — kirkko vain jätetään polttamatta! —, kerätään kaikki venheet linnan valkamaan, ja vedetään vipusillat pystyyn. Sitten ollaan Herran kukkarossa!

Illan tullen syttyivät tulet kauppakylän taloissa, joista naiset ja lapset jo oli lähetetty pakosalle salosaunoihin, ja komeat juhannuskokot valaisivat pian Käkisalmen suljetulle pienelle varustusväelle valjun kesäyön.

Seuraavina päivinä, heinäkuun ensimäisenä ja toisena, asettuivat jokisuulta saapuneet venäläiset sankoin joukoin Käkisalmen edustalle, ruveten joen pohjoispuolisille rinteille pystyttämään telttojaan. Siellä soivat torvet ja kajahtivat komentohuudot, tykkipattereita ruvettiin kaivamaan kauniisti orastaviin kauravainioihin ja hevosia pantiin liekaan ruislaihoihin. Ja linnan edustaiselle niemekkeelle, sillan päähän, ratsasti rummuttaja julistamaan venäläisten päällikön, Mikael Puskinin, nimessä:

Mutta heille huusi Olavi Pentinpoika vastaan uuden linnan pohjoisesta muurinsarvesta:

— Tulkaapas ottamaan! On meillä lyijypapuja, millä vastata hävittömyyksiin…

Silloin rupesivat venäläiset panemaan pystyyn piiritysvehkeitään ja purkivat sitä varten etukaupungin puisen kirkonkin, jonka seinähirsistä he rakensivat tykinalustoita.

Onneksi oli Käkisalmen linnassa vanhemmilta ajoilta melkoiset ampumavarastot ja pelottomasti kävi pienen linnan harvalukuinen miehistö niillä vastaamaan piirittäjäin pommitukseen. Miehistö oli tosin tottumaton piiritysoloihin, mutta pian siltä hammas karkeni. Se jaettiin heti säännöllisiin työvuoroihin. Kun Kaarlo ja Olavi osastoineen olivat päivän otelleet, milloin uuden, milloin vanhan saaren valleilla, lähtivät he linnan suojiin nukkumaan ja kapteeni itse asettui silloin Konradin kanssa muurinsarviin tykkejä hoitamaan. Eivätkä he hätääntyneet, jos muurista kappale lohkesikin; se oli paksu ja vankka ja pahimmat vauriot korjattiin yöllä. Ja jos vihollinen yritti äkkirynnäkköä, silloin puhallettiin torveen ja kutsuttiin koko miehistö uhatulle vallinosalle, josta tulinen muskettituisku pantiin suitsuamaan ryntääjiä vastaan. Sitä nämä aina tottelivat.

Hätäilemättä ja levollisesti hoiti Olavi Pentinpoika niin yksinäisen linnansa puolustusta. Pian tottuivat linnan naisetkin siihen piirityselämään ja alituiseen paukkeeseen. Olavin toimekas emäntä juoksi pesälinnassa puuhakkaana keittiön ja kellarein väliä, valmistellen ruokia taistelevalle miehistölle, luotisadetta säikkymättä. Aina toisinaan hän tosin toisten naisten kanssa pirtin pimennossa pirautti pienen itkun ajatellessaan sitä ahdistusta, johon oli salpauduttu, ja uhkaavaa, julmaa kidutusta, jos vihollisen käsiin jouduttaisiin. Mutta sitten taas vaativat häntä taloushuolet liikkeelle ja piiritystä muistamatta hyöri hän taas piikojensa keskellä toimekkaana emäntänä avainten vyöllä kalistessa.

Hätä ei ollut suuri, niinkauan kuin vihollinen pommitti linnaa vain pohjoisen mantereen puolelta, jonne harvalukuiset puolustajat vielä riittivät vartiopalvelukseen. Mutta muutaman viikon perästä kävivät venäläiset ahdistamaan itse pesälinnaa virrankin taholta. He soutivat tykkejään pieneen, linnan edustalla olevaan Kalliosaareen, jonka rannoilla Juhanilla oli ollut polakoukkunsa, ja kun he sieltä rupesivat vesiporttia ja valkamaa pommittamaan, kävi käkisalmelaisten vaikeaksi puolustautua näin kahdelle rintamalle. Ei riittänyt enää miehille aikaa nukkumiseen ja vanha rantamuuri rupesi pahasti halkeilemaan.

— Tuolta Kalliosaaresta pitäisi paukuttajat saada pois, puhui nuori Konrad, kun pojat taas eräänä iltana isänsä kanssa neuvottelivat puolustuksen jatkamisesta.

— Niin pitäsi, myönsi isä. — Paljokohan väkeä lienevät viholliset sinne vieneet?

— Satakunnan miestä, — kyllä me niiltä jaksamme saaren valloittaa, vakuutti Kaarlo, joka aina halasi seikkailuihin.

— Siispä koettakaa, pojat, siitä olisi meille iso helpotus. Eivätpä
Kalliosaaren miehet aivan äkkiä ehdi saada maistakaan apua.

Tuumista käytiin toimeen. Eräänä sateisena yönä soutivat Kaarlo ja Konrad, kummallakin parikymmentä miestä venheessään, linnan valkamasta hiljaa rannikkoa myöten vastavirtaan ja laskivat sieltä yhtäkkiä keskivirran mukana Kalliosaaren rantaan. Siellä olivat viholliset levolla teltoissaan ja vartiatkin torkkuivat puiden alla sateensuojassa. Salamana kävivät maihin laskeneet linnalaiset näiden kimppuun, iskivät heidät kuoliaiksi ja tuikkivat tuurillaan teltoissa makaavia miehiä. Pienellä saarella syntyi sanomaton huuto ja hälinä; venäläiset, jotka eivät tietäneet ahdistajainsa lukumäärää eivätkä ehtineet vastarintaan järjestäytyä, hyökkäsivät päistikkaa venheilleen pakoon pyrkiäkseen, mutta sen paon varrella useimmat heistä menettivät henkensä. Ainoastaan yksi venekunta pääsi lähtemään saaresta, toisia avuttomina antautui, ja linnalaiset kytkivät heidät vangeikseen. Kiireesti kävivät voittajat sitten tyhjentämään vihollisten ruoka- ja ampumavarastot. Mutta nuo suuret tykit, jotka olivat linnan vesimuuria sangen pahasti täräytelleet, kantoivat he venheisiinsä linnaan viedäkseen, sillä heillä ei ollut siellä niin uusia eikä kauaskantavia tulitorvia. Patterit purettiin saarelta, teltat viskattiin virtaan.

Mutta kauan eivät Käkisalmen miehet sentään Kalliosaaressa siekailleet. Otettuaan mukaansa vihollisten venheet, joissa he vankinsa hinasivat, soutivat he suoraan virran poikki takaisin linnan vesiportille.

Siellä seisoi Olavi Pentinpoika levottomana odottaen yön keskessä kaamealta kajahtavan taistelun päättymistä. Häntä oli jo kaduttanut, että hän oli suostunut tällaiseen seikkailuun, jossa hän saattoi menettää neljännen osan koko pienestä linnueestaan, — sitä iloisempana vastaanotti hän nyt voittajina palaavat poikansa.

— Mutta mitä te noista vangeista tänne toitte, kysyi hän saapuneilta vähän tyytymättömänä. — Eikö meillä ole täällä ruokaa kuluttavia suita tarpeeksi?

— Nämä miehet tuovat ruokansa mukanaan, vastasi Kaarlo hilpeästi. — Ja miehiä täällä tarvitaan valleja korjaamaan, — silloin pääsemme itse helpommalla.

Sen sadeyön jälkeen eivät piirittäjät enää yrittäneet rakentamaan pattereitaan Vuoksen saariin. Sen sijaan sijoittivat he osan piiritysjoukostaan Vuoksen etelärannalle, käyden sieltä linnaa ampumaan. Mutta huonommin tykit sieltä asti kantoivat ja Käkisalmen vanha linna, joka vuosisatain varrella jo oli niin monet piiritykset kestänyt, näytti puolustajainsa vähälukuisuudesta huolimatta ainakin toistaiseksi kestävän tämänkin ankaran pommituksen.

— Ja tuleehan toki Viipurista apua! — niin lohduttautuivat miehet aina, kun itsensä ylen väsyneiksi tunsivat. — Eihän maan hallitus toki jätä tärkeää rajalinnaansa avutta kukistumaan!

Eräänä heinäkuun päivänä saapuikin Räisälästä soutanut haapio tuomaan linnaan Viipurin komentajan eversti Burmeisterin lähettämän viestin, että hän talonpojista, porvareista ja lukiolaisista kokoonhaalimallaan miesjoukolla on tulossa Käkisalmea pelastamaan pintehistä. Tätä ennen oli vanha eversti jo kerran karkoittanut viholliset Suvannon taipaleelta ja aikoi nyt tehdä sen toistamiseen, sitten hyökätäkseen piiritysväen kimppuun.

Se oli ilon viesti nääntymiinsä asti ponnisteleville puolustajille, se taas heissä ylläpiti rohkeutta ja toivoa. Ja sitä rohkaisua tarvittiinkin. Sillä yhä lähempää, yhä sisukkaammin ahdistivat piirittäjäin tuhantiset laumat tuota eristettyä linnaa, ampuen sitä yötä, päivää ja tehden yhä useammin rynnäkköjä sen muureja ja portteja vastaan. Piiritettyjen rivit harvenivat näissä alituisissa taisteluissa. Eräänäkin päivänä räjähti etulinnassa muuan kranaatti niin pahasti, että se tappoi puolenkymmentä miestä, toisena kannettiin Kaarlo-poika haavoitettuna suurtupaan, jossa linnan naiset jo ennestään hoitelivat useita haavoitettuja. Eikä toisaalta voitu linnasta ylläpitää kyllin tehokasta tulta, sillä vaikka Konrad linnan kellarissa väliin "keittikin" uutta ruutia, olivat ampumavarat sentään arveluttavasti vähenemässä. Ja puolustettavat vallit olivat pitkät.

Siksi tähystelivät linnan miehet nyt alituisesti toivovin katsein tuonne virran eteläiselle rannalle, jonne apujoukon toivottiin saapuvan piirittäjäin niskaan, siksi koettivat he joka aamu, väsyneinä kävellessään uuden päivän kamppailuun, lohdutella toisiaan:

Niin kului viikkoja. Ja vihdoin, eräänä sumuisena yönä, laski taas haapio myötävirtaa linnan valkamaan. Mutta se ei tuonut viestiä avustusjoukon saapumisesta. Se päinvastoin kertoi eversti Burmeisterin tarmokkaan avustusyrityksen lopultakin rauenneen. Apuväki oli kyllä samonnut Viipurista Raudun kirkolle asti, mutta siellä oli vihollinen hyökännyt vastaan. Tuo pieni "kokoonhaalittu" suomalainen sotajoukko oli siellä neljä tuntia sitkeästi taistellut ja lopulta pakottanutkin vihollisen peräytymään. Mutta se oli sittenkin osottautunut liian heikoksi murtautuakseen Suvannon taipaleen poikki Käkisalmen avuksi, — sen oli täytynyt palata Viipuriin.

Tämä viesti masenti nyt mielet saarretussa saarilinnassa entistä matalammiksi. Viikkokausia valvoneet ja alituisissa otteluissa uupuneet miehet melkein lyyhähtivät lamaan, — toivokin oli heiltä taittunut. Kaikki näytti menetetyltä. Mutta silloin Olavi Pentinpoika, joka näihin asti oli kuin virallisesti johtanut puolustusta, osotti mitä miestä hän oikein oli. Hän pani linnan piiat kantamaan kellarista muurinsarvissa vartioiville miehille kipollisen olutta ja kulki itse vartiopaikasta toiseen heitä kannustamassa ja rohkaisemassa.

— Ei hätä ole vielä tämän näköinen. Viipurilaiset kokoovat nyt tietysti lisää väkeä ja saapuvat sittenkin meitä auttamaan.

— Niin, mieluummin kaadumme tänne kaikki, kuin viholliselle antaudumme, virkahti poika-Olavikin.

Siihen isä-Olavi taas melkein juhlallisena lisäsi: — Elävänä en koskaan jätä tätä linnaa, jonka kuningas on hoitooni uskonut ja jonka tulee varjella maan rajaa.

— Mutta jos ei kuningaskaan meistä välitä? virkahti joku joukosta vielä epäilevänä, vaikka jo äskeistä reippaammin.

— Silloinkin taistelemme viimeiseen mieheen asti. Mutta uskokaa minua, niin tiukalle ei täällä sentään jouduta.

Toivonsa pettymisestä hetkeksi hervahtaneet miehet olivat taas hyväntuulisen kapteeninsa rohkaisemina entisellään, täyttäen rauhallisina ja luottavina tehtävänsä. Ja taas kuluivat päivät ja viikot.

Mutta kyllä siinä kapteenilta hyvää tuulta kysyttiinkin. Sillä hänelle saapui nyt huolen viesti toisensa perästä. Leipä rupee loppumaan, valitti hänen vaimonsa, linnan toimekas emäntä, jonka jo surukseen täytyi pienentää päiväannoksia. Ampumavarat hupenevat, — vihollisten lähettämiä lyijyluoteja täytyi Konradin jo valaa uudelleen linnan mörssäreitä varten. Ja muurin halkeamia ei enää jakseta paikata — ei riitä miehiä… Mutta isä-Olavi hankki kuhunkin kohtaan mitenkuten apua. Pimeinä syyskesän öinä kävi Juhani toisten ikäistensä poikain kanssa vetämässä nuottaa linnanselältä ja toi sieltä aina tuoretta kalaa ruuan jatkoksi. Ruutia säästettiin, — tykit laukaistiin vasta kun vihollinen ihan kohti ryntäsi, — ja muurinhalkeamiin lyötiin edes hirsistä tulpat.

Niin päästiin päivästä toiseen. Valppaana valvoi linnanherra itse pyöreässä tornissaan, tarkaten, mistä vaara kulloinkin pahimmin uhkasi. Vesimuuria, joka jo oli paikotellen soraläjäksi ammuttu ja johon piirittäjä joen takaa yhä kohdisti tuimimman tulensa, sitä hän pahimmin pelkäsi, sieltä hän ratkaisevaa rynnäkköä odotti. Sitä oudompaa hänestä oli, kun eräänä elokuun päivänä ei enää virran takaisista pattereista ammuttukaan. Tarkkaan hän tähysteli, mutta ei saanut välimatkan pituuden vuoksi selvää, mitä siellä rantalepikon takana oikein tapahtui.

— Siellä on jotakin levottomuutta, virkkoi hän vieressään vartioivalle nihdille. — Miehethän juoksevat siellä rantaan päin…

— Niin tekevät. Ja katsokaas, kapteeni, sieltä lähtee jo venheitä vesille, totesi vartija.

— Mutta mikseivät silloin meitä pommittaisi…? Ei, pakoonhan ne soutavat, myötävirtaan laskevat joen taa pyrkiessään, — kiire on!

— Ja toiset venheet perässä, tosiaan on kiire… Noin, venhistä jo yksi kaatui…

— Mitä arvelet? Vai toivotko… toivotko apujoukon vihdoinkin saapuneen sinne etelärannalle…?

Jännittyneenä nousi vanha Olavi Pentinpoika ketterästi rintavarustuksen laelle paremmin nähdäkseen. Hän toivoi jo itsekin ja pian hänen orastava toivonsa varmistui. Joen eteläiselle rannalle saapui kuin saapuikin pakenevain vihollisten kintereillä ratsumiehiä, jotka liehuttaen Ruotsin lippua häätivät pakenevia virtaan ja kiirehtivät heitä pitkillä miekoillaan. Vielä tuokio, ja jo näkyi uusi sotajoukko ottavan haltuunsa vihollisen rantapatterit ja niistä tuiskuttavan tulta pakoon soutavia aluksia kohti.

Tuskin sitä Käkisalmen linnan toivonsa menettäneet puolustajat ensiksi uskalsivat todeksi uskoa. Mutta pian he sen lopullisesti uskoivat. Virran poikki souti näet linnaan venhe, jossa oli tuttuja Viipurin miehiä, ja nämä kertoivat, että vanha ruotsalainen sotamarski Kustaa Aadolf Leijonhufvud, joka oli nimitetty Itä-Suomen puolustuksen päälliköksi, vihdoinkin oli koko sotajoukollaan, — joka ei tosin ollut kovinkaan suuri, 1,600 miestä vain, — lähtenyt auttamaan ahdistettuja rajalinnoja. Ensiksi oli hän nyt saapunut Käkisalmen edustalle ja heti karkoittanut Vuoksen etelärannalle asettuneet piirittäjät. Ja viipymättä lähetti hän nyt linnaan ampumatarpeita, ruokaa ja miehiä linnueen vahvistukseksi. Sitä kaikkea ei häneltä tosin riittänyt paljo, mutta vähäinenkin apu oli välttämätön ja sen vuoksi niin tavattoman tervetullut.

Taas hengitettiin Käkisalmen linnassa helpommin ja Olavi Pentinpoika pani toimeen juhlan saapuneen avun ja pelastuksen johdosta. Saatiin taas syödä vatsan täydeltä ja kuulla ulkomaailman uutisia. Ja lopulliseksi pelastukseksi se saapunut apu ensiksi linnassa käsitettiin, — nyt ajetaan piirittäjä pois pääleiristään virran pohjoiseltakin rannalta ja Käkisalmi on vapaa! Niin jo hihkaistiin!

Mutta ihan näin ratkaisevaksi ei pelastus ja voitto kuitenkaan kääntynyt. Leijonhufvudin apujoukko oli liian pieni kyetäkseen tekemään hyökkäystä virran taa ja karkoittaakseen sieltä Mikael Puskinin paljo mieslukuisempaa piiritysarmeijaa sen hyvin varustetusta leiristä. Eikä sotamarski sitäpaitsi joutanut Käkisalmen edustalla pitkään viipymään, — hätä oli yhtä suuri muuallakin. Inkerinmaa uhkasi suistua vihollisten jalkoihin, siellä oli Pähkinälinna vielä ahtaammassa pinnistyksessä kuin Käkisalmi, — piti ehtiä sitäkin pelastamaan. Niinpä hän, päivän Vuoksen rannalla viivyttyään ja sen piiritettyyn linnaan jätettyään pienen lisäväen, lähti kiireisesti samoamaan Inkeriin päin, sekä ystäväin että vihollisten suureksi hämmästykseksi.

Taas oli Käkisalmen linna oman onnensa nojaan jätettynä, yksin ja eristettynä, sitkeän ja sisukkaan piiritysarmeijan saartamana. Taas pyrkivät mielet linnassa painumaan mataliksi, sillä saatu apu oli todellisuudessa aivan liian vähäinen: leipää vain muutamiksi viikoiksi, puolustajia ainoastaan muutamia kymmeniä miehiä lisää, ja vihollinen ryntäili nyt entistään äkäisempänä.

— Mitenkäs sitten, kun nykyinen leipä loppuu? kysyivät miehet vähän muristen.

— Sitten taas hankitaan uutta, lohdutti Olavi Pentinpoika entisellä hyväntuulisuudellaan. — Onhan nyt toki nähty, että apua voidaan saada, sitä saadaan kyllä vastakin. Nyt vain taistellaan edelleen, niinkuin on kesäkausi tehty, kunnes koittaa vapauden päivä!

— No taistellaan sitten, myönsivät miehet, ja asettuivat rauhallisesti vanhoille vartiopaikoilleen häätämään piirittäjäin yhä yltyviä rynnäkköjä.

Syyskuu läheni loppuaan. Illat olivat jo pimeät, yöt saatiin siis nyt rauhassa levätä aina alkavan päivän taisteluihin. Ja niitä pimeitä öitä osasivat linnan miehet ovelasti käyttää hyväkseen, tehdäkseen piirittäjille kiusaa ja hankkiakseen linnaan muona-apua, josta taas rupesi olemaan tiukka.

Eräänä yönä soutivat siten veljekset Olavi ja Konrad muutamain linnanmiesten kanssa salaa venäläisen leirin alaiseen poukamaan, jonne olivat illalla nähneet jauholotjaa hinattavan — tarkoitus oli katsoa, saisiko siitä varastosta jonkun kuliparin siepatuksi linnalaisia varten. He saivatkin kenenkään huomaamatta katkaistuksi lotjan kiinneköydet, jolloin raskas alus lähti lipumaan virtaan, ja kapusivat alukseen, jonka vartiat, kaksi uneen uupunutta sotilasta, he vangitsivat. Jättäen lotjan vesiajolle soutivat he saaliineen ja vankineen takaisin linnaan, jossa nyt siis taas oli leipää muutamiksi viikoiksi.

Näitä vankeja aamulla tutkiessaan tuli Olavi Pentinpoika huomaamaan, että vihollisarmeijassa uskottiin uuden, suuren lisäjoukon olevan tulossa Käkisalmelle avuksi. Mihin tämä harhausko perustui, siitä ei selkoa saatu, mutta juuri tuon huhun nojalla olivat viholliset viime päivinä niin hurjasti hyökkäilleet linnaa vastaan, saadakseen jos mahdollista sen valloitetuksi ennen apujoukon tuloa.

— Kumpa olisikin apu tulossa, huoahti kapteeni itsekseen, sillä hän oli täysin selvillä siitä, että Käkisalmeen ei ollut nyt pitkiin aikoihin mitään apua odotettavissa. Mutta vangeille hän rohkeasti vakuutti:

— Niin on laita, suuri apujoukko on tulossa Viipurista, se on täällä ehkä jo huomenna. Eikä linnamme antautumisesta voi olla puhettakaan.

Tuota harhajuttua hän kuitenkin itse jäi sitkeästi miettimään. Ja neuvoteltuaan miestensä kanssa hän päätti käyttää hyväkseen vihollisten väärää luuloa.

Seuraavana yönä souti venheitä, suuria ja pieniä, sangen äänekkäässä touhussa edestakaisia pesälinnan ja joen etelärannan väliä, jota venäläiset eivät olleet enää uskaltaneet miehittää, ja linnan porteissa ja portaissa ravattiin, ikäänkuin siellä olisi ollut paljokin väkeä liikkeellä. Siinä touhussa jätettiin etulinnassa vangitut venäläiset vartioimatta, ja aamuyöstä heidät laskettiin kuin vahingossa karkaamaan omiensa leiriin, — kertokoot siellä näkemänsä ja kuulemansa!

Aamulla oli linnassa kuin juhla. Koko sen miehistö, nuo puolitoista sataa miestä, marssivat rumpujen soidessa liehuvin lipuin linnan pihoja ja käytäviä pitkin, marssivat yhä uudelleen molempia linnasaaria yhdistävän sillan paukkuvia palkkeja pitkin, tekivät temppujaan muurinharjallakin, varsinkin siltaportin kohdalla, josta tämä riemusaatto hyvästi näkyi vihollisleiriin. Sotaväkeä näytti nyt siten Käkisalmen linnassa todellakin olevan tavattoman runsaasti. Samoihin aikoihin pani Olavi Pentinpoika kaikki linnansa tykit paukkumaan vihollisten leiriä kohti, — ruutia ei tosiaankaan sinä päivänä säästetty. Tätä peliä pidettiin yhtämittaa iltaan asti.

Vihollisten leiristä seurattiin näitä oireita suurella mielenkiinnolla ja kasvavalla levottomuudella, ja jo illansuussa voitiin linnasta huomata, että leirin alaisessa poukamassa reilattiin lotjia ja tehtiin matkavarustuksia. Pitkin yötä kuului sitten linnaan asti yhtämittaista kuhinaa, kuului kiireisiä komentohuutoja, kuului kulkevain sotaväkiosastojen töminää ja hevoskavioiden kapsetta, — tulta ei leirissä sytytetty koko yönä. Vaan kun syysaamu verkalleen valkeni, silloin näki Käkisalmen päällikkö, joka jo varhain oli kiivennyt torniinsa tähystelemään, että hänen juonensa oli onnistunut.

Vihollisleiri oli tyhjä, piirittäjät olivat lähteneet, ei elävän merkkiä näkynyt niiden patterien eikä kaivantojen luona, joista muuten aina jo aamusin pommitus alkoi. Varoskellen pantiin tiedustajat tutkimaan leiripaikkaa. Aivan oikein, se oli autio. Ja niin tavatonta kiirettä oli piirittäjä pitänyt yön pimeässä poistuessaan, että oli jättänyt piiritettyjen hyväksi melkoisia muonavarastoja, jopa raskaampia tykkejäänkin, joita oli hankala kuljettaa sateiden lioittamalla kentällä.

Käkisalmi oli siis vapaa. Se tuntui sadulta kesäkauden saarroksissa olleista. Siksi piti Olavi Pentinpoika vieläkin varansa, ettei linna putoaisi johonkin viritettyyn satimeen. Hän antoi Olavin satuloida viimeiset linnassa säilyneet hevoset ja lähetti hänet miesparven kanssa jokisuulle katsomaan, oliko vainolainen todellakin poistunut. Jokisuulle saapuneet ratsumiehet näkivät silloin viimeisten venäläisten laivain juuri laskevan virran suulta, jossa ne kesäkauden olivat viipyneet, ulos aavalle, tuuliselle Laatokalle, eivätkä he ehtineet näille poistuville jäähyväisiksi lähettää muuta kuin muutamia musketinlaukauksia.

Nyt vasta "Korelan" linnassa täysi juhla toimeenpantiin. Koko väki kokoontui linnan kirkkoon, jossa kappalainen kiitti Jumalaa Käkisalmen ja sen miehistön sekä koko itäisen Suomen onnellisesta pelastumisesta. Mutta erityisesti kiitti kappalainen tästä kaikesta myöskin linnan urhokasta kapteenia ja hänen neuvokkuuttaan, jolla hän nyt viimeiseksikin oli viholliset pimittänyt. Kapteeni Olavi Pentinpoika, vaatimaton mies, ei mitenkään tahtonut ottaa osaakaan tästä kiitoksesta itselleen.

— Poislähtöä kai se piirittäjä jo muutenkin mietti, kun nyt ovat lokakuun myrskyt ja pakkaset käsissä, puhui hän, kun taas tykinpaukkeen vaiettua rauhassa istui pesälinnan talonpoikaisessa suurtuvassa poikainsa ja miestensä keskellä ja hänen aina toimekas vaimonsa puuhaili juhlaruokia pöytään. — Eihän ne suviteltoissaan olisi täällä talvipiiritystä kestäneet.

— Niin, lopulta kyllä kaikki riippuu siitä, että linna näihin asti jaksoi torjua hyökkääjät, myönsi nöyrästi haavoistaan toipuva Kaarlo-poika, joka ei ollut voinut olla mukana viime aikain otteluissa.

— Ja siitä lankee ansio joka miehen osalle, tunnusti kapteeni vilpittömällä iloilla. — Tekin, poikani, olette täällä saaneet nyt tulikasteen, nyt voitte huoletta kulkea täyden miehen kirjoissa sekä sodan että rauhan töissä.

Hän katseli ylpeydellä miehistyneitä, nuorina miehen työn suorittaneita poikiaan, ja hänen silmäänsä kihosi kyynel. Sitä salatakseen kääntyi hän hetkiseksi silmäilemään tuvan pienestä ikkuna-aukosta ulos joelle, jonka pintaa kirjailivat syystuulen mustat väreet.

— Huomenna lähdetään, pojat, taas kalaan! Meiltä jäi tänä vuonna kevätpyynti kesken, nyt on meillä taas loma-aikaa, sen voimme käyttää syyskalan pyyntiin.

MUSTAN RYKMENTIN SANKARIT.

HERMAN JA KAARLE VON BURGHAUSEN.

Aina milloin Ruotsi on liikkunut ulkomaisilla valloitusretkillä tai ollut ahdistettuna omassa maassaan, ovat Suomen valiojoukot saaneet matkata meren yli heidän avukseen, jota vastoin oman synnyinmaan rajat ovat saaneet jäädä omien jäännösjoukkojen, useinpa vielä rahvaan itsensä suojeltaviksi. Kun tanskalaiset Kaarle yhdennentoista nuoruusvuosina hätyyttivät Ruotsin eteläisiä maakuntia, oli suomalaisilla harvinainen onni nähdä omilla rajoillaan rauhan vallitsevan. Sitä paremmin ja sitä visumpaan joutivat tällä kertaa suomalaiset sotilaat Ruotsiin karkottamaan vihollista sen rajojen sisältä. Tänä kohtalokkaana aikana oli nuorukaiskuningas tarttunut itse ohjaksiin ja ryhtynyt armeijansa johtoon. Joulukuun alussa v. 1676 oli hän koonnut joukkonsa Lundin kaupungin pohjoispuolelle, käydäkseen siellä ratkaisevaan taisteluun tanskalaisten kanssa.

Niiden suomalaisten joukkojen mukana, jotka tällöin olivat Ruotsiin saapuneet, oli eversti Herman v. Burghausenin kuuluisa "musta rykmentti." Tuo kuudettakymmentä käypä arpipää, joka oli ollut mukana ruutia haistamassa jo kolmikymmenvuotisen sodan loppuvaiheissa sekä sittemmin kaikissa Kaarle Kustaan sodissa, oli viime vuotensa elellyt maataloissaan Valkjärvellä, komennellen renkejään ja alustalaisiaan niityillä ja pelloilla. Mutta hän oli liiaksi sotilas, tyytyäkseen yksinomaan tähän rauhalliseen isännöimiseen. Hänen korvansa halasivat kuulla aina toisinaan musketin pauketta ja rummunpärrytystä, sieramensa kaipasivat ruudinsavua ja silmänsä välkkyvin miekoin ja hakkaa-päälle-huudoin eteenpäin karkaavia rakuunajoukkoja. Niinpä hän hallituksen suosiollisella myötävaikutuksella pani kokoon oman rakuunarykmentin, jonka miehistö harjoitusten väliajoilla eleli Savon ja Karjalan autiotiloilla ja jonka upseereiksi hän otti omia poikiaan, sukulaisiaan ja naapureitaan. Rykmenttiin, sen saapuessa Kaarle-kuninkaan kutsusta Ruotsiin, kuului 483 miestä jaettuna kahdeksaan komppaniaan. Jokaisella komppanialla oli musta lippu ja siitä oli rykmentti saanut nimensä. Eläen muuhun sotajoukkoon nähden aivan eristäytyneenä omine tapoineen ja omituisuuksineen, oli musta rykmentti ehtinyt jo kotimaassaan tulla kuuluisaksi. Tällä sotaretkellä se vasta sai ensimäisen tulikasteensa, ja varsinaisen sotaisen kuuluisuutensa se saavutti Lundin taistelussa, missä sen miehet osottivat olevansa väärentämättömiä hakkapeliittain jälkeläisiä.

Vaisusti ja harmaana valkeni joulukuun neljäs päivä 1676. Maa oli lumeton, mutta vahvassa roudassa, ja tuhansien laukkaavien hevosten kaviot painivat sen kumahtelemaan, kun Ruotsin ja Tanskan armeijat, kumpikin kuninkaansa johtamana, kiitivät kilpajuoksussa Lundin kaupungin pohjoispuolella olevaa Pyhäin Miesten mäkeä kohti. Yöllä oli Ruotsin armeija kaikessa hiljaisuudessa kulkenut Lyddejoen yli ja kuningas oli päättänyt kiertää tanskalaisten ohi ja vallata mainitun mäen. Tanskalaiset olivat kuitenkin huomanneet ruotsalaisten tarkotuksen ja lähteneet suinpäin rientämään samaa päämaalia kohti. Parin tunnin ajan kesti aamuhämärissä tuota huimaa kilpajuoksua molempien sotajoukkojen välillä, jotka olivat noin virstan etäisyydellä toisistaan. Kaukana edellä muista riensivät ruotsalaisten oikea siipi kuningas Kaarlen johtamana ja tanskalaisten vasen siipi, jota kuningas Kristian johti. Ruotsalaiset ehtivät ennen perille ja saivat vallatuksi tuon edullisen aseman. Tanskalaiset kävivät heti heidän kimppuunsa ja Pyhäin Miesten mäen rinteellä oli kestänyt jo tuntikauden vimmattua taistelua, kun ruotsalaisten vasen ja tanskalaisten oikea siipi saapuivat perille sekä alkoivat, luoteeseen Pyhäin Miesten mäestä, levittää rintamiaan toisiaan vastaan.

Suuren Kustaa Aadolfin vakiinnuttamaa tapaa noudattaen oli Kaarle-kuningas asettanut kummankin siiven tärkeimpiin kohtiin suomalaisia. Oikean siiven kärjellä oli vanha suomalainen valiojoukko ja vasemman siiven ensi rivistön kärjellä oli saanut sijansa Burghausenin musta rykmentti.

Se seisoi täydessä järjestyksessä loivan kunnaan rinteellä, korkean kiviaidan edessä. Hevoset höyrysivät kiivaan ajon jäleltä, pärskyivät ja pureskelivat kuolaimiaan. Lämminneinä ja elostuneina istuivat miehet satulassa, puhellen vilkkaasti keskenään ja lausuen arvostelujaan tanskalaisista, jotka pyssynkantaman matkan ulkopuolella järjestivät rivejään. Eversti Burghausen ratsasti käyden ajaen pitkin rykmenttinsä rintamaa, jonka yllä liehui kahdeksan sysimustaa sileätä lippua. Hän pysäytti ratsunsa rintaman keskikohdalle, otti kädestään pitkävartisen sotakintaansa, niisti äänekkäästi nenänsä ja alkoi sitten sivellä vaaksan mittaisia, härmän kostuttamia viiksiään.

"Ukko aikoo sanoa meille jotakin", kuiskivat miehet ja ryhtyivät vaieten odottamaan.

Itse asiassa eversti viiksiä sivellessään miettikin, mitä hän sanoisi sotilailleen tällä tärkeällä hetkellä, jolloin rykmentti ensi kerran otti osaa suurempaan taisteluun. Mutta kun hän oli tottuneempi huutamaan komentosanoja kuin pitämään intomielisiä puheita, ei hän tuntenut kykenevänsä löytämään vastaavaa muotoa niille ajatuksille ja tunteille, jotka tämä hetki oli saanut hänessä hereille. Sen vuoksi karautti hän karmeasti kurkkuaan ja lausui vallan arkipäiväiseen tapaan:

"Se on nyt, pojat, sillä lailla, että meidän musta rykmenttimme, niinkuin ne meitä nimittävät, saa tänään ensi kertaa olla mukana isommassa rintamataistelussa. Kyllähän te olette jo pienemmissä kahakoissa näyttäneet, että teillä on vaikkua kynnen alla, mutta nyt vasta meillä on tilaisuus osottaa, olemmeko oikeata hakkapeliittalajia. Päätämmekö siis, että vaikka kaikki menisi mullinmallin ja koko muu armeija kääntäisi selkänsä noille (hän viittasi peukalollaan olkapäänsä yli tanskalaisia kohti), niin me mustat pidämme paikkamme niinkuin tosisuomalaiset? Eikö niin, pojat?"

"Niinpä tietenkin, tässä seisomme emmekä väisty tuumaakaan", vastasivat miehet ykskantaan.

"Aivan niin, ei tuumaakaan!" mukautti eversti ja veti miekan tupestaan, sillä samassa pamahtivat ensimäiset musketinlaukaukset.

Tanskalaiset kävivät hyökkäykseen ja tuota pikaa oli pitkin vasemman siiven rintamaa käynnissä vimmattu käsikahakka. Kaikki kietoutuivat yhteen mylläkkään. Savupilven keskeltä vilahteli vain nopeasti liikkuvia miekkoja ja peitsiä sekä hulmuavia hevosten harjoja. Ilman täytti moninaisista taistelun äänistä syntynyt pauhina ja jymy, jota lähikylien talonpojat vavistuksella kuuntelivat.

Mustaa rykmenttiä vastaan olivat tanskalaiset lähettäneet uljaimman valiojoukkonsa, henkivartiokaartin ratsuväkirykmentin. Valtavalla ryskeellä törmäsivät nämä vastakkaisten siipien valiojoukot yhteen. Mainittu tanskalaisjoukko oli maanmiehiltään saanut kunnianimen voittamattomat, mutta samoinkuin Stålhandsken hakkapeliitat kolmikymmenvuotisessa sodassa olivat riistäneet voittamattomuuden maineen Cronbergin rakuunoilta, samoin veivät mustan rykmentin urhot sen tänään tanskalaiselta henkikaartilta. Sillä verissä päin täytyi sen vetäytyä takaisin noiden järkkymättömien rivien edestä, joiden päällä liehuivat nuo surmaa ennustavat mustat liput ja joita komensi karkealla äänellään suuriviiksinen harmaapää upseeri. Samoin kävi myöskin henkikaartin jalkaväkirykmentin, joka pitkine peitsineen koetti vuorostaan käydä tuon horjumattoman joukon rivejä murtamaan. Sillä aikaa järjestäysi hevosrykmentti uuteen hyökkäykseen, mutta ajettiin sekasorron vallassa takaisin. Niin tekivät nämä molemmat valiojoukot vuorotellen hyökkäyksen toisensa jälkeen, mutta aina seisoivat mustan rykmentin rivit kahdeksine lippuineen vankkumattomina kuin muuri heitä vastassa.

"Kas niin, pojat, tämäpä juuri on minun mieleni mukaan", puheli eversti niinä lyhyinä väliaikoina, jolloin he saivat hiukan huoahtaa. "Niinhän te hakkaatte kuin vanhat, monien tappeluiden korventamat sotakarhut. Jos Stålhandske vain katselee meitä taivaanakkunasta, niin varmasti sivelee hän tyytyväisenä viiksiään, ja sanoo sotatovereilleen, että nuo mustan rykmentin pojatpa vasta ovat oikeita jehuja tappelemaan, he, he. Mutta kas, siellähän on Simunaisen Pekka kellistynyt maahan ja tuolla laukkaa hänen raudikkonsa korvat niuhossa pitkin niittyä. Entäs Kuismasen Olli — hoi, Olli, kuinka sinun kätesi laita siellä oikein on?"

"Saivat pirut sivalletuksi sen melkein poikki", vastata jurahuttaa Olli, "mutta onpa minulla oikea käsi jälellä ja ruunan ohjaamiseen riittävät koivetkin."

"No sepä on oikein miehen puhetta, ja miehiähän te olette kaikki, oikeita karhunpentuja Karjalan kankahilta."

Näin puheli eversti tuttavalliseen tapaansa, mainiten miehiään nimeltä ja omistaen sanan pari kaatuneiden muistolle. Verisestä työstä huolimatta vallitsi hilpeä mieliala riveissä, jotka vetäytyivät sikäli kokoon mikäli kaatuneet toverit ovat saaneet niihin aukkoja syntymään.

Mutta tanskalaisten kaartinrykmenttien tehdessä turhaan hyökkäyksiään Burghausenin joukkoa vastaan, oli muu osa ruotsalaisten vasenta siipeä vähitellen joutunut täydellisen sekasorron ja hajaannuksen valtaan sekä paennut takana olevan kiviaidan suojaan. Lopulta oli kiviaidan etupuolella jälellä ainoastaan musta rykmentti, joka vaikkakin kutistuneena yhäkin seisoi alkuperäisellä paikallaan. Sitä kohti suuntasi nyt tanskalaisten oikea siipi koko voimansa. Tiheinä kuuroina seurasivat vihollisten hyökkäykset pienen suomalaisjoukon sekä rintamaa että sivustoja vastaan, niin että mustan rykmentin urhoille ei jäänyt juuri hetkeäkään hengähtämisen aikaa. Vaikka joukko hiljalleen kutistuikin kokoon, seisoi se järkkymättä paikallaan ja sen kaikki liput liehuivat vielä kantajainsa käsissä. Se kohosi kuin kallionympyrä kuohujen keskeltä ja kerta toisensa jälkeen loiskahtivat hyökylaineet sen kyljiltä voimattomina takaisin.

"Tässähän seisomme, pojat", lausui eversti järjestäessään ja sulkiessaan harvenneita rivejä. "Kukaan meistä ei ole jättänyt paikkaansa muutoin kuin kuolleena. Kas se onkin oikea sotilaan tapa — ja ennen kaikkea suomalaisen sotilaan. Vielä me tunnin tai pari kestämme noita paholaisia vastaan ja sillä aikaa ehtii jo muu osa armeijaa päästä uudelleen järjestykseen sekä rientää avuksemme."

Tanskalaiset huomasivat turhaksi koettaa tavallisella käsirysyllä murtaa tuota horjumatonta joukkoa.

"Nyt he aikovat yrittää jotakin muuta", sanoi eversti Burghausen, kun viholliset keskeyttivät hyökkäyksensä ja päälliköt näyttivät kokoontuneen neuvottelemaan. "Mutta enpä luule heidän kykenevän keksimään mitään sellaista, mikä meidät saisi käpälämäkeen lähtemään. Vai mitä, pojat?"

"Tässä seisomme, vaikka itse paholainen kävisi kimppuumme", vastasivat miehet entiseen tapaansa.

Pian saatiinkin nähdä, mitä tanskalaisilla oli mielessä. Pienempiä joukkokuntia lähti liikkeelle, lähestyen mustaa rykmenttiä eri puolilta. Tultuaan parinkymmenen sylen päähän suomalaisista heittivät he näiden keskelle yhtaikaa joukon käsikranaatteja. Kun ne parhaillaan räiskyen ja paukkuen suistivat hevosia ja miehiä maahan sekä saattoivat koko rykmentin järjestyksen häiriöön, teki tanskalainen hevosväki eri suunnilta hurjan hyökkäyksen. Mutta ukkosena jyrähti sekasorron keskeltä eversti Burghausenin ääni, kutsuen miehiään järjestykseen. Ja siinä tuokiossa ojentuivat rivit sekä sulkeutuivat kranaattien tekemät aukot ja entistä raivoisempina kajahtivat jälellä olevan miehistön hakkaapäällehuudot.

Kun hyökkäys oli torjuttu ja tanskalaiset vetäytyneet takaisin, huomattiin, että mustia lippuja liehui ilmassa enää kuusi kappaletta. Kaksi oli joutunut tanskalaisten saaliiksi. Mutta sitä lujempana ryhmänä liittyivät jälellä olevat miehet noiden kuuden lipun ympärille. Pian uudistivat tanskalaiset saman tempun: ensin tuhoisa kranaattisade, sitten ratsuväkihyökkäys. Jälleen joutui tanskalaisten haltuun kaksi lippua, joita he näyttivät pitävän jonkinlaisina taikakaluina ikäänkuin mustan rykmentin horjumaton uljuus olisi ollut niiden ansiota. Mutta kranaattien tekemiin aukkoihin he eivät nytkään päässeet tunkeutumaan, sillä ihmeteltävän pian saivat miehet hillityksi kranaattien räiskeestä säikähtyneet ja korskuvat ratsunsa sekä suljetuksi rivinsä.

Taukoamatta jatkui tämä verinen leikki ja yhä pienemmäksi suli musta rykmentti. Kun tanskalaiset olivat tehneet viidennen hyökkäyksensä, oli enää jälellä yksi musta lippu ja sen ympärillä kourallinen haavojen uuvuttamia ruudinsavun mustaamia miehiä. Kaikki upseeritkin olivat jo kaatuneet, lukuunottamatta itseään everstiä, joka yltäpäätä verissään istui vielä satulassa tuon vähäisen joukon etupäässä. Hän ei ehdottanut peräytymistä eikä kukaan miehistäkään sitä vaatinut.

Tällä välin oli ruotsalaisten vasen siipi vihdoinkin ehtinyt kiviaidan suojassa uudestaan järjestyä. Rummun pärrytys, kiihtyvä ammunta ja hurraa-huudot ilmoittivat sen käyneen jälleen taisteluun. Mutta mustan rykmentin jäännöstä ei tämä seikka pelastanut lopullisesta perikadosta. Se oli tuottanut liiaksi suurta vahinkoa tanskalaisille ja antanut liian tuntuvan kolahduksen heidän voittamattomien henkirykmenttiensä maineelle, jotta he olisivat voineet jättää sen aloilleen. Samalla kuin taistelu uudelleen virkosi pitkin linjaa, varustausi tanskalainen henkikaarti viimeiseen hyökkäykseen mustaa rykmenttiä vastaan.

Viimeisen kerran kajahtivat hakkaa päälle-huudot ja viimeisen kerran leimahtivat mustain miekat. Eversti Burghausenin rinnalla taisteli hänen asepalvelijansa Martti, joka oli syntynyt ja kasvanut Burghausenin kotitilalla. Samalla hetkellä kuin viimeinen lipunkantaja suistui satulasta ja viimeinen musta lippu katosi näkyvistä, näki Martti everstin vierähtävän satulasta ja turhaan ponnistelevan päästäkseen jaloilleen. Silloin heitti hänkin ohjakset ja aseen kädestään, syöksähti maahan ja nosti herransa käsivarsilleen. Temmeltävien hevosten välitse ja yli ruumiskasojen pääsi hän kiviaidan luo ja sai voimattoman isäntänsä suurin ponnistuksin hilatuksi aidan taakse suojaan.

Kun eversti oli saanut muutaman kulauksen vettä Martin kenttäpullosta, ojensi hän tälle miekkansa, jota hän yhä puristi kourassaan, ja käski hänen viedä sen viimeisten terveisten ohella Kaarlo-pojalle, josta hän sanoi toivovansa soturia sekä päällikköä uudelle mustalle rykmentille. Tämän jälkeen makasi hän ummessa silmin ja näköjään tajutonna, kunnes kiviaidan takana kiihtyvä taistelun meteli sai hänet havahtumaan. Voipuneella äänellä pyysi hän Marttia nostamaan hänet kiviaidalle, että hän saisi heittää vielä viimeisen silmäyksen taistelun menoon.

Kaarle-kuningas oli tällä välin perinpohjin voittanut ja hajoittanut tanskalaisten vasemman siiven sekä hyökkäsi parhaillaan tanskalaisten oikean siiven selkään. Suuren häiriön vallassa peräytyivät nämä kaikkialla ja ruotsalaisten voitto oli jo aivan varma.

"Musta rykmentti tämän sai aikaan", kuuli Martti everstin sanovan. Samalla teki hän liikkeen ottaakseen hattunsa ja heiluttaakseen sitä eteenpäin rientäville joukoille, mutta hänen kätensä hervahti alas ja silmien himmetessä painui hänen päänsä alas. Niin kuoli voitonhuutojen kaikuessa mustan rykmentin päällikkö, joka sankarijoukkoineen oli pelastanut Ruotsille suuriarvoisen Lundin voiton.

Burghausenit olivat sotilassukua kiireestä kantapäähän. Kun suuri Pohjan sota puhkesi neljännesvuosisataa Lundin tappelun jälkeen, oli Burghausenin suku lukuisasti edustettuna eri taistelutanterilla. Paitsi muita suvun jäseniä oli mustan rykmentin päällikön, Herman von Burghausenin, poikia kokonaista viisi miestä mukana sodan telmeissä. Kaksi heistä kaatui Liesnan tappelussa, kolmas Pultavassa ja neljäs joutui samassa paikassa venäläisten vangiksi ja vietiin Siperiaan. Viides poika, Kaarlo, isän lemmikki, joka oli saanut perinnökseen hänen miekkansa, oli saanut osakseen johtaa kotimaassa karjalaista rakuunarykmenttiä. Siihen kuului suureksi osaksi entisen mustan rykmentin miesten poikia ja sukulaisia. Sen vuoksi sitäkin kutsuttiin mustaksi rykmentiksi, vaikkei sillä enää ollutkaan mustia lippuja ja vaikka sen kokoonpanokin oli hiukan toinen. Tämän arvokkaiden muistojen elähyttämän joukon päällikkönä oli majuri Kaarlo von Burghausen saanut kevättalvella 1703 tehtäväkseen suorittaa etuvartiopalvelusta synnyinmaansa kaakkoiskulmalla, jota vihollinen ensi kerran tämän sodan aikana uhkasi.

Kun Kivennavan kirkolta vetää suoran viivan Raudun kirkolle, niin suunnilleen sen viivan keskipaikoilla on Lipolankylä Saijanjoen varrella. Tänne oli majuri Kaarlo von Burghausen asettunut kuusisataa miestä käsittävän rykmenttinsä kanssa, sillä Pähkinänlinnasta päin odotettiin suurempaa vihollisjoukkoa maahan karkaavaksi.

Majurin lähettämät tiedustelijat olivat äsken palanneet, ilmoittaen vihollisten lähenevän. Taistelu näytti siis huomenna välttämättömältä ja sitä varten oli majuri komentanut väkensä ulos kylän taloista sekä asettanut heidät kylän ja joen väliselle aukeamalle. Siinä saivat he nuotioiden äärellä viettää yönsä joka hetki valmiina torven kutsuessa tarttumaan aseisiin ja nousemaan satulaan.

Oli kuulakka kevättalven ilta ja metsät joen takana, josta vihollista varrottiin, olivat jo puhdistuneet lumesta. Tumman sinisellä taivaalla vilkuttivat tähdet ystävällisesti ja niitä katsellen loikoi majuri havuvuoteella nuotionsa ääressä. Hänen kasvoillaan oli raskasmielinen ilme ja raskaina liikkuivat ajatukset hänen päässään. Synnyinmaansa kohtaloa hän mietti ja kolkot aavistukset valtasivat väkisinkin hänen mielensä. Tämä oli ensikerta, jolloin vihollinen samosi hänen isänmaansa rajain sisälle. Kuinka se tulisi kestämäin pitempiaikaista sotaa, kun maan paras sotaväki oli viety kauas vieraille sotatanterille? Ja mikä oli oleva hänen sekä hänen pienen joukkonsa kohtalo? Vihollinen läheni monikertaisena ylivoimana eikä se tullut enää sellaisina järjestymättöminä laumoina kuin ennen vanhaan, jolloin tämän vartiojoukon kummassakin pääpisteessä, niin Kivennavalla kuin Raudussakin, pieni suomalaisjoukko oli lyönyt hajalle paljon suurilukuisemman vihollisen. Mutta oli kuinka oli, hän ei ainakaan aikonut paikaltaan väistyä. Hänellähän oli jo sukuperintönä seisoa tai kaatua paikallaan ja samoin oli laita hänen miestensäkin. Muutoin kuin heidän ruumiidensa yli ei vihollisen pitänyt päästä Suomeen.

Näitä miettiessään kiintyi majurin katse vanhaan Marttiin, joka oli ollut mukana Lundin taistelussa sekä seurannut nyt häntä sotaan samoinkuin ennen hänen isäänsä.

"Martti, luulenpa että koko rykmentin olisi tällä hetkellä terveellistä kuulla sinun kertovan isästäni, Lundin taistelusta ja vanhasta mustasta rykmentistä. Mitä arvelet sinä itse?"

"Miksei, kyllä kai minä sen tarinan osaan", hymähti Martti, joka oli samasta aineesta saanut monen monesti kertoa majurille ja hänen omaisilleen entisinä rauhanvuosina.

Majuri kutsui oman nuotionsa ympärille miehiä niin paljon kuin niitä siihen sopi piirissä seisomaan. Ja sitten ryhtyi Martti kertomaan alkaen eversti-vainaan puheesta, jonka hän kertasi sanasta sanaan, ja lopettaen siihen kun hän voittohuutojen kaikuessa ummisti kiviaidalla everstin silmät. Joka ainoan vihollisten hyökkäyksen ja jokaisen mustan lipun menetyksen kuvasi hän tarkalleen, höystäen kertomustaan kaikenlaisilla sanansutkauksilla, joita se ja se mustan rykmentin urho oli siinä ja siinä tilanteessa lausunut. Hartaasti kuuntelivat miehet ja kun hän lopetettuaan siirtyi majurin kehotuksesta toiselle nuotiolle kertoakseen saman tarinan uusille kuulijoille, seurasi häntä joukko miehiä kuullakseen toistamiseen kuvausta isänisän taistelusta. Ja kerta kerralta muuttui vanhan Martin kertomus eloisammaksi, hän lisäsi kuvaukseen piirteen toisensa jälkeen ja kävi lopulta suorastaan runolliseksi, mainiten kuinka entisen mustan rykmentin sankarit, heidän isänsä, katsoivat tuolta tähtien takaa, elääkö heidän pojissaan vanha suomalainen kunto ja säilyttävätkö he paikkansa yhtä uskollisesti kuin he. Viimeisellä nuotiolla innostui hän omissa lisäyksissään menemään vielä tätäkin pitemmälle.

"Jos me kaikin huomenna kaadumme paikallemme", sanoi hän, "niin syntyy meistä vainajain musta rykmentti eli oikea kuoleman rykmentti, joka seuraa vihollisen kintereillä niin kauan kuin se meidän maassamme liikkuu."

Näistä vanhan Martin kertomuksista viattomine lisäyksineen tunsivat sotilaat mielensä liikutetuksi ja hiljaisuudessa lupasivat he itselleen näyttää olevansa isäinsä poikia, oikeita mustan rykmentin urhoja.

Ja kun tähdet seuraavan kerran syttyivät Lipolan aukean yläpuolella, oli heistä joka ainoa siirtynyt vainajain rykmenttiin. Taistelu oli ollut raivoisa ja kestänyt kauan. Yksikään mustan rykmentin miehistä ei ollut väistynyt paikaltaan. Isänsä miekka kourassaan puristettuna lepäsi hangella lukuisain haavojen runtelemana majuri Kaarlo von Burghausen. Hänen sivullaan makasi vanha Martti ja takanaan koko muu rykmentti. Mutta heidän edessään ja ympärillään makasi suuret röykkiöt vihollisia. Siitä piti Rajajoen takalaisten nähdä, mitä heillä oli odotettavana maassa, jonka etuvartioina oli sellaisia urhoja.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA SANKAREITA I: HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.