The Project Gutenberg eBook of Ylioppilaita: Kuvaus pohjalaisista ylioppilaista Turun Yliopistossa, by Jalmari Finne

Paksu, huurteinen pilvi pöllähti Andres Merthenin krouvin ovesta joka kerta sen auetessa eteiseen. Taajaan ovi aukeni ja sulkeutui, kun ylioppilas toisensa jälkeen pujahti krouviin loppiaisiltaansa viettämään. Varakas kauppias oli Merthen ollut, mutta myrskyt olivat tuottaneet niin tuntuvia tuhoja, että hän oli luopunut kaupasta ja perustanut krouvin taloonsa Turkuun Kuninkaankadun varrelle. Tilavaa tupaa valaisi pöydälle kuparijalustimeen pistetty kolmihaarainen talikynttilä, jonka krouvari juhlapäivän kunniaksi oli kaapistaan kaivanut. Se oli ylellisyys, jota ei krouvissa nähty muulloin kuin jouluna ja sitä seuraavina pyhäpäivinä; päre pysyi muulloin valon lähteenä. Ja suuri juhlapäivä olikin loppiaispäivä, sillä silloinhan loppui ylioppilaitten joululoma, ja he nyt kotiseuduiltaan palattuaan Turkuun heti kokoontuivat oluttuopin ääreen. Rahoja oli kotoa koottu kukkaroon, ja nyt oli opintojen aluksi otettava ensin humala.

Lieden luona näkyi lattiapalkeissa kiiltäväksi kulunut rengas; siinä oli aukko kellariin, josta krouvari vierailleen nouti juotavaa, eikä siellä ollut vain kotitekoista olutta, vaan oli siellä myös monta nassakkaa ranskalaista ja espanialaista viiniäkin sekä Brunswigin mummaa, joita Merthen syksyisin tuotti laivoilla, sillä eiväthän pohjalaiset ylioppilaat, joiden pesäpaikkana Merthenin krouvi oli, säästelleet rahoja eivätkä kiusanneet kieltään, vaan tilasivat juhlahetkinä parasta pöytään.

Huoneessa lainehti lämmin, ihmishien ja ruoankäryn höystämä sakea ilma. Katon puolella, jossa leipävartaat tiheissä riveissä ulottuivat parrulta parrulle, se asusti, ja joka kerta kun ovi aukeni kylmään eteiseen, kynti raikas ulkoilma siihen vaon, leikkasi kuin palan siitä pois.

Tuvan perällä, pöydän ääressä, jolla kolmihaarukka palaa kärisi, istui viisi ylioppilasta. Naapukkareuhkat oli viskattu penkille ja lammasnahkaiset turkit ripustettu seinälle, ja miehet istuivat sarkapuvuissaan ja lapikkaat jaloissaan pöydän ympärillä. Miekka oli kullakin vyöllään, ja paksut kintaansa olivat useimmat pistäneet vyönsä sisäpuolelle. Siinä oli laiha Johannes Tuderus, Kemin kirkkoherran poika, jonka vaalea, jäykkä tukka oli leikattu korvan alakielekkeen kohdalta tasaiseksi. Hänellä oli pienet, harmaat silmät, jotka näyttivät päähän kiinnitetyiltä napeilta, nenä oli pitkä ja terävä ja oli kerran talvipakkasessa paleltunut, minkä jälkeen se loisti leiskottavan punaisena. Suuläpi oli leveä, huulet ohuet, ja mies näytti aina nauravan. Hänen vieressään istuivat Kalajoen kirkkoherran pojat, veljekset Johannes ja Josephus Mathesius, molemmat pellavatukkaisia, pyöreänaamaisia ja pystynokkaisia, tanakoita miehenalkuja. Kun lähempää tarkasti, huomasi Johanneksen vanhemmaksi veljeksi, sillä hänen ylähuulessaan näkyi jo muutamia viiksenhaivenia. Heidän serkkunsa Matthias Mathesius oli solakka ja sorja poika, jonka tumma tukka oli alapäästä kiharoilla siitä, missä lakki oli painanut selvän rajan hänen hiuksiinsa. Hän oli joukosta kookkain, ja hänen miehekäs ja syvä äänensä kaikui aina toisten äänten yli. Petrus Pictorius, Kemin entisen kirkkoherran poika, oli hiljaisen ja sävyisän näköinen, mutta muoto soti sisustaa vastaan, sillä jos hän oli lauhkean näköinen, niin sitä vimmatumpi tappelussa, jossa hän pienen vartalonsa vuoksi salakkana puikkelehti toisia kintuista kiskomassa. He olivat kaikki kuudentoista ja yhdeksäntoista välillä olevia nuorukaisia. Petrus Pictoriusta olisi luullut vasta kahdentoistavuotiaaksi, niin viattomaksi osasi hän naamataulunsa asettaa ja katsoa ruskeilla silmillään avoimesti ja suoraan puhuttelijaan.

Täällä he istuskelivat kaikin oluthaarikkansa ääressä tupakoimassa. Kotonahan oli jokaiselta tämä huvitus ollut tiukasti kielletty, ja nyt he siis sitä suuremmalla hartaudella nauttivat tästä hyvyydestä. Kun he kaupungissa asustivat yhteisessä kortteerissa, söivät yhteisesti kotipappiloista tuomiaan eväitä, tunsivat toistensa kotiolot ja luonteenominaisuudet ja lukivat kaikin teologiaa, niin mitäpä keskusteltavaa heillä olisi ollut näin ensi tapaamalla.

Paksuna pilvenä nousi sauhu savipiipuista kattoa kohden krouvin painostavassa kuumuudessa. Krouvari, laiha ukon känttyrä, joka sisarineen hoiti Merthenin krouvia, läheni tuon tuostakin pöytää kynttilöitä sormillaan niistää napsauttaakseen.

Ei kukaan ylioppilaista vastannut. Kun heillä jokaisella oli rahoja, niin he olivat ylpeitä eivätkä pitäneet soveliaana keskustella krouvarin kanssa. Krouvari olikin aina iloisempi tästä kohtelusta, sillä sen kautta hän arvasi ylioppilaiden rahallisen tilan, kuin siitä ystävällisyydestä, jolla lukukausien lopulla häntä kohdeltiin, jolloin hän juomatavaroitten pantiksi lopulta sai ottaa ylioppilaitten vaatteitakin.

— Kysyn vain siksi, jatkoi krouvari, että jos tulee useampia, ja jos niinkuin viiniä tarvitaan, ja jos niinkuin sitä kiehutetaan —

— Luuletko sinä, vanha tallukka, sinä kuiva krääkkä, että pohjalaiset ovat joulun aikaan paleltuneet? ärähti Johannes Tuderus. Pidä suusi siivolla ja odota kiltisti, kunnes sinulta kysytään.

— Kolme tuoppia olutta lisää, sanoi Matthias Mathesius, niille kolmelle, joiden tuleman pitää.

— Liiku liukkaammin, sanoi Josephus Mathesius ja potkaisi samassa krouvaria istuinlihaksiin niin tuntuvasti, että ukko pienellä hyppäyksellä mennä loikkasi loitolle.

— Siivolla, nulikat, tai tästä tulee toinen jymäkkä! kuului oven suusta ääni.

Se oli Taava, krouvarin sisar, joka palava päre hampaissaan kantaen yksinään suurta vesikorvoa selässään tuli sisään. Jos veli oli laiha ja luisevan näköinen, niin oli Taava sitä rotevampi. "Ruhoksi" häntä nimitettiinkin. Hän oli romuluinen ja paksulihainen, pyöreä joka paikasta, pullea edestä ja takaa, koholihainen ylhäältä ja alhaalta. Hän se krouvissa komentoa piti, ja totella saivat häntä niin isäntä kuin vieraatkin, kun kiukku hänessä nousi ja hän tarttui käsiksi kourillaan, jotka pusersivat kuin sepän pihdit.

— Kas, Taavahan siellä heleällä äänellään livertelee, sanoi Petrus Pictorius ja katsoi viattoman näköisenä Taavaan, joka saavista ammensi vettä liedellä olevaan pataan ja korjaili puita sen alle. Ja yhä se Taava vain pulskistuu ja komistuu, ottaneeko tuo koskaan loppuakseenkaan.

Mutta Petrus, joka tiesi, että Taavalla oli aivan erikoinen heikkous heitä pohjalaisia ylioppilaita kohtaan ja että hän salli heidän laskea hieman leikkiäkin hänen kustannuksellaan, jatkoi:

— Mikä suru? kysäisi Taava nauraen, mutta hänen korvansa alkoivat punoittaa, ja siitä verilaine levisi niskaan, tuonne likaisenkeltaisen palmikon alle, ja painui sitten pyöreille poskille.

— Sehän se kuuluu vetävän laihaksi kuin lanka, jatkoi Petrus. Mutta tarvitaan sitä sentään aika lailla hikoilemista, tuskaa, vaivaa ja pinnistystä, ennenkuin Taava langaksi venyy.

— Jollet nyt sulje tuota loruläpeäsi, ärähti Taava, niin vedän sinut vaivaisen langaksi, jotta ei muuta kuin äitisi saa tulla sinua kerimään.

Ja niin vihainen oli hänen äänensä, että Petrus vaikeni, haeskeli sormillaan olemattomia viiksiään ylähuulestaan, kääntyi jälleen toisiin päin ja jatkoi tupakoimistaan.

— Kyllä sillä Taavallakin sydän on, sanoi Matthias, vaikka ei sitä vähillä tunnustele noin paksun lihan läpi.

— Sydän, joka ruksaa ja naksaa, sanoi Petrus, joka loikkii ja koikkii kuin Jumppilan kaivon sammakko, ja se pitää oikeeta peliä, kun aattelee Gabrielia.

Samassa hän jo katsoi viisaimmaksi pujahtaa pöydän alle, sillä Taava kuin ammuttu nuoli kiiti pöytää kohden.

— Minä nutistan sen rakkarin, sanoi Taava ja yritti siepata Petrusta pöydän alta, jossa tämä korvat luimussa piiloskeli.

— Anna räähkän olla, sanoi Matthias, se on niin pieni vielä, ettei se tiedä, mitä se läpättää.

— Tulppa sille olisi suuhun pantava, ärisi Taava, ja niin pitkä, että toisesta päästä ulos tulisi, ja sitten korvennettava helvetin tulessa.

— Kyllä minä sinne ilman tulppaakin joudun, puhua lirutti Petrus pöydän alta. Sinne minut isänikin joka päivä lähetti. Minä en ole vielä lähtenyt, kun olen odottanut Taavaa matkatoveriksi.

— Tuommoinen naskali, sanoi Taava ja yritteli siepata Petrusta kiinni, tuommoinen täi, jonka minä kynnelläni hengiltä otan.

— Tule pois herrojen luota, sanoi krouvari sisarelleen, ei sinun sovi heitä mukiloida silloin kun he ovat selviä. Kun ne ovat höyryssä ja hönkä aivoissa kiertää, käsittele silloin niitä yksin tein sitä tuntuvammin.

— Jätä, Taava, tuo viholainen oloilleen, hyvitteli Mathias. Eihän hän mitään pahaa mielessään pitänyt. Nainenhan Taavakin on, ja tyttökin ehkä, ja jokainenhan sellainen Turussa katsoo Gabriel Tuderukseen silmät killillään. Eihän sitä kukaan riitingistään pääse, ja onhan jokainen nainen järkipuoli, kun Gabrielin näkee.

— Mutta minulle ei saa joutavia hölöttää, sanoi Taava, jonka kiukku jo hiukan alkoi lauhtua.

— Ei puhuta, ei puhuta, eletään sovussa, sanoi Johannes Tuderus. Eikä Taavan, joka on noin väkevä, sovi kajota tuollaisiin taattoihin kuin tuo Petrus poika on. Mitä se minun nuorempi veljeni sanoisi, jos tulisi ja näkisi Taavan sotkevan tuota vaivaista kuin taikinaa?

Mutisten itsekseen ja hiukan häpeissään palasi Taava lieden luo. Petrus kiipesi pöydän alta penkille istumaan ja haeskeli piippuaan, joka siinä hötäkässä oli pudonnut. Säpäleinä se löytyi.

Krouvari toi uuden savipiipun ja täytti sen tupakalla. Petrus koetti saada sitä syttymään kynttilästä, koetteli useaan kertaan, mutta se ei luonnistunut. Liedestä oli hiili noudettava siihen. Mutta uskaltaisiko hän lähestyä mahtavata Taavaa, jonka kiukun hän äsken oli nostattanut?

— Ei täällä hiiliä kanneta ympäri huonetta, sanoi Taava. Joka tahtoo tulta, tulkoon itse noutamaan.

Ääni oli jo tyyni ja tasainen, sen Petrus huomasi ja uskalsi lähestyä. Joka askelella hän kuitenkin oli valmis livahtamaan pakoon. Tuli viimein lieden luo ja otti hyppysiinsä palavan hiilen, jonka laski piipun suulle. Sormiaan heiluttaen hän sanoi:

— Parasta on tottua ajoissa, jotta et aristele, kun sitten sinne suureen pätsiin lopulta joudut.

— Sinne kai se Taavakin tulee, sanoi Petrus, ja kun me kolmisin, Gabriel, minä ja Taava, samassa kattilassa kiehumme, niin kyllä Taava rasvoista huolen pitää.

Jo livahti Petrus pöytää kohden, mutta Taavan suuttumus oli aivan sammunut, hän ei katsahtanutkaan Petrukseen, hoiteli vain kekäleitä syvemmälle padan alle. Ja lempeä ja helläsointuinen oli hänen äänensä, kun hän alkoi puhella:

— Jos kaikki ylioppilaat olisivat sellaisia kuin se Gabriel herra, niin ei olisi hätäpäiviä. Se mies on jokaiselle ystävällinen, aina iloinen ja vilkas. Ja helposti sen miekkakin tupesta lentää, kun niin tarvitaan.

— Mitä niistä, sanoi Taava halveksivasti. Eivät ne ole miehiä eivätkä mitään, vaikka ne miehen vaatteissa käyvät. Ja eiväthän ne edes puhu kuin järki-ihmiset, vaan aina solkkaavat tuota latinaansa, humalassakin, sen minä tiedän, sillä, käyväthän ne täällä aina silloin, kun ovat akkojensa kanssa riidellä mekastaneet. Ja jos ne laulavat, niin mitä lie rivouksia, kun aina latinaksi laulavat. Minä häpeän aina, kun niitä loilotuksia kuulen. Toista on Gabriel herra, hän laulaa niin että muutkin ymmärtävät. Eikä hänen tarvitse muilta oppia, hän tekee laulut itse.

Ylioppilaat tupakoivat, ja yhä paksumpana pilvenä nousi sauhu kattoa kohden, kasaantui ensin pöydän kohdalle ja levisi sitten yhä leveämmälle. Taava seisoi lieden luona, ja niin hiljaista oli, että kuuli, miten kaukana kadulla ajettiin. Kulkusten kilinä läheni, tuli talon kohdalle ja loittoni jälleen.

Ja kun hän lauloi, niin oli hänen äänessään ihmeellisen pehmeä sävy, kuin nuorella tytöllä, joka yksin on ja jonka tunne suurena laineena lyö rinnassa ja puhkee vihdoin säveliin. Hän lauloi pohjalaista kansanlaulua, ja sitä kuullessa ylioppilailta unohtui vähitellen piippu. Nojaten seinään he katsoivat eteensä, kuten se, joka ihanan näyn saa nähdä, tai kumarassa, liikkumattomina sulkivat silmänsä. Ja oli kuin ahdas tupa olisi vähitellen laajentunut, katto kohonnut, seinät väistyneet. Ja kotoinen tunne avasi heidän sielussaan kirkkaat siipensä, ja he näkivät edessään rakkaan Pohjanmaan, sen aukeat kentät ja viheriät niityt, sen hopeanhohtavat joet ja tummat metsät ja meren aukean ulapan. Ja he tunsivat seisovansa sen suvisen illan suussa, jolloin päivä kultaisena kehränä painuu rantaansa kohden ja punertaa pilvet taikalinnoiksi, jolloin illan rusko kuten nuori morsian ujosti ja arkana antaa suuta aamuauringon valolle, jolloin suvinen tuuli kulkee kukkivan kentän, lainehtivien laihojen ja tummien metsien yli ja sylissään kantaa rauhan ja samalla kaipauksen. Ja he tiesivät, että se maan perukka, jossa he olivat syntyneet, oli kasvanut kiinni heidän koko olemukseensa niin, että he eivät missään muualla maailmassa voisi tuntea itseään kotiutuneiksi. Ja kuinka vapaina kaikista kahleista he astuivat kultaista siltaa kohden autuuden maata.

Niin he istuivat kauan liikkumattomina vielä senkin jälkeen, kun laulu oli lakannut. Ja liikkumattomana seisoi Taava lieden luona, ja heleät kyynelhelmet valuivat pitkin hänen poskiaan. Ei kuulunut muuta kuin tulen leikki kuivissa puissa ja sirkan yksitoikkoinen sirinä uunin takaa. Ja krouvituvassa oli kuin suuri juhla; he olivat temppelissä, jossa on pitkältä seiniin ja korkealta kattoon ja jossa kynttilät palavat suuren sunnuntain rikkaassa rauhassa.

Äkkiä katkaisi hiljaisuuden kadulta kuuluva rähäkkä. Itkeviä poikaääniä ja niiden joukossa pari miesääntäkin. Sitten kuului juopon käheä komennus:

— Sehän on Sundeliuksen ääni! huusivat ylioppilaat. Mutta mitä tuo kakaroiden poru tietää? Ei suinkaan hän ole ruvennut koulumestariksi tai lastenpiiaksi.

Melu läheni, se saapui aivan talon kohdalle, nyt kuului seinän takaa parkunaa ja komennusääniä. Äkkiä aukeni ovi, ja krouviin tuli kummallinen saattue. Etunenässä oli kaksi koulupoikaa, joilla oli kummallakin valkoiset paidat puvun päällä, suuret paperitötteröt päässä ja toisella kädessään teline, jossa oli pyörivän tähden jätteitä. Heidän takanaan tuli kolmas valkopaitainen poika, jonka noella mustattuun naamaan kyynelet olivat uurtaneet likaisia vakoja.

— Nehän ovat tähtipoikia! huudahtivat ylioppilaat. Mitä niitä tänne tuodaan?

— Sukkelaan sisään koko raamatullinen roikka! Ei tässä poru auta, sisään vain joka sorkka!

Ja sisään tuli lauma poikia, joista eräs oli puettu Neitsyt Maariaksi ja kantoi selässään keikkuvassa kehdossa rääsyistä tehtyä lasta. Häntä seurasi Josef, jolla oli kirves olalla ja peloittavan suuri kyttyrä niskassa. Herodeksen puumiekka oli mennyt poikki ja paperikruunu oli toisella korvalla, ja hän parkua jollotti. Vanhalla Simeonilla oli pitkä kuusennaavasta tehty parta ja kädessä keppi. Juudas köysi vyöllään kompuroi jäljestä. Narri kirjavista tilkuista tehdyssä puvussaan seurasi häntä, sitten pappi, jonka kauhtana oli siekaleina ja kaulus roikkui puoliksi irrallaan niskassa. Ja lopuksi tuli pieni, täyttä kurkkua kiukusta parkuva pojan naskali, joka oli enkeliksi puettu. Hänen paperisten siipiensä siekaleet roikkuivat selässä. Kaikki olivat pieniä poikia, joista vanhin tuskin oli täyttänyt kymmentä ikävuotta.

Lasten jäljestä tuli krouviin kolme ylioppilasta. Ne olivat niin erilaisia kuin kuvitella saattaa. Laurentius Sundelius oli hyvin lihava mies, jonka leukaa koristi takkuinen kokoparta. Nenä oli paksu ja kyhmyinen ja hohti kaikissa taivaankaaren väreissä. Hänen ruumiinsa verhona oli avara lammasnahkaturkki, joka leveällä, kudotulla vyöllä oli köytetty hänen paksun vartalonsa ympärille.

Päässä hänellä oli likainen, valkoinen naapukkalakki. Magnus Ringius oli hyvin pieni, hyvin laiha ja hyvin ruma. Kaikki hänen naamassaan oli pientä, silmät kuin pari mustaa pilkkua, nenä tylppä, suu pieni ja kovasti ulkoneva. Karvalakki oli painettu hyvin syvälle, risaisen sarkatakin päällä oli kaulassa vanha, kulunut, suuri huivi, joka oli sidottu ristiin rinnan yli. Hänellä oli jalassa hyvin suuret saappaat. Jacobus Jurvelius oli pitkä ja laiha, mulkosilmäinen ja loippaposkinen, naama muistutti puoliksi ketun, puoliksi lampaan päätä. Hän sammalsi puhuessaan, ja kun hän istui, niin olivat jalat aina kietoutuneet yhteen monelle mutkalle.

— Tässä on Jerusalem, Betlehem ja kaikki Itämaat! huusi Sundelius krouviin tullessaan.

— Juhlia lopettamaan, vastasi Sundelius. Kas tässä ovat Juudaksen rahat, sanoi hän ja helisti kädessään kukkaroa. Ja ne me juomme juhlan kunniaksi.

— Antakaa ne pois, ne ovat meidän ansaitsemiamme rahoja! huusi
Juudasta esittävä poika.

— Ei anneta, vastasi Sundelius. Juudas heitti pois rahansa, niin sinäkin saat tehdä.

— Älä räkätä, rastas. Pidä turpasi kiinni, enkeli! ärjäisi Sundelius. Katsos, etten koettele sitä paikkaa, johon pyrstö sinulle pannaan, senkin lentävä otus. Täällä tulee kestit, ja te saatte passata! Ja jos ette tee, mitä käsketään, niin panen teidät yhteen kasaan permannolle ja istun sitten päälle.

Tämä uhkaus näytti niin peloittavalta Sundeliuksen suureen ruumiiseen katsottuna, että pojat vaikenivat.

— Hämeenkadulta, selitti Ringius, joka parhaillaan riisui huivia kaulastaan. Me otimme niiltä rahat pois, ja sitten pienen tappelun perästä, jossa varsinkin Herodes oikein kunnosti itseään urhoollisuudessa, ajoimme koko poikaparven tänne.

— Ettette häpeä, senkin lorvit, siepata lapsilta heidän rahojaan! huusi Taava.

— Minä kuulin sellaista pientä pirinää sieltä pesänpuolelta, sanoi Sundelius. Sehän on se Ruho, se lihava Taava, joka vielä on vanhoissa voimissaan.

— Niin onkin! sanoi Taava ja sivalsi samassa Sundeliuksen poskelle tuiman tillikan.

Toiset remahtivat nauruun, pikkupojat unohtivat kaiken harminsa nähdessään Sundeliuksen saavan kuritusta.

— Tuo vaim'ihminen ei tiedä, että juhlapäivänä ei saa tehdä käsitöitä. Antakaamme se kristillisellä mielellä hänelle anteeksi. Minä voisin tämän pienen plitskahduksen hänelle kyllä suorittaa takaisin, mutta, kun läskiin lyö, niin se pahasti läiskähtää —

— Mitäs tuo sitten on, jollei läskiä, oikeata ihraa, vinkaisi Taava ja lyödä jymäytti Sundeliusta keskelle vatsaa.

Koko joukko kiljahti riemusta nähdessään, miten Sundelius hetkisen läähätti kuin ahven kuivalla maalla.

— Se oli isku keskelle rumpua, huusi Sundelius. Ja nyt saa sitten alkaa sota, tappelus ja verinen temmellys.

Hän hyökkäsi Taavaa kohden, mutta tämä oli jo siepannut hiilihangon ja oli valmiina hyökkäykseen. Toiset heittäytyivät väliin ja erottivat heidät.

— Niin, niin, sanoi Sundelius, ei pidä koskea seurakunnan pienimpiin, joihin Taavakin naisena kuuluu. Sitäpaitsi ei minulla olekaan syytä suuttua. Lyönti, jonka kaunis nainen antaa, on sama kuin muisku. Huomasitko, Taava, että minä sanoin "kaunis nainen?"

Sundelius meni pöydän luo, istui penkille, pani poikien rahakukkaron eteensä pöydälle ja huusi:

— Jos sinä, vanha viinatynnyri, olisit tullut käsirysyyn minun kanssani, sanoi Taava, niin tiedätkö, mitä olisin tehnyt?

— En, naisten aivoitukset ovat tutkimattomat. Jollet olisi suulle muiskutellut, niin varmaan jotain muuta yhtä rasvaista olisit tehnyt.

— Näetkö tuota köyttä, joka kulkee tuon parrun yli? sanoi Taava osoittaen paksua köyttä, joka oli heitetty keskellä tupaa olevan parrun yli ja jonka toinen pää oli kiinnitetty lieden kulmauksen rautatankoon.

— Olisin vain sitonut etusorkkasi köyteen kiinni ja sitten kiskonut ylös, vastasi Taava.

— Ei se köysi kestä minun painoani, sanoi Sundelius nauraen taputellen mahaansa.

— Vai samaan köyteen kuin siankin! huudahti Sundelius. Kyllä se on kristillinen mieli kaukana tuosta luomakunnan kukkasesta. Mutta nyt minä tunnen minun kuvussani kummia väristyksiä, tuo äskeinen tuuppaus ja puukkaus, ne panivat vatsani hiukan melskaksi. Olutta tänne ja oikein runsaasti!

Hän otti naapukkalakin päästään, ja silloin näkyi, että hänellä oli keskellä päätä suuri kalju paikka.

— Kyllä se sileä paikka näyttää sitten joulun taas laajenneen, sanoi
Taava, joka otti Sundeliuksen saappaat ja vei liedelle kuivamaan.

— Tietysti, sanoi Sundelius. Minä pidän suuni ympäristöä kesantona, siksi se on tällainen, mutta päälaki, se, jossa järki istuu ja hallitsee, se kiilloitetaan ja silitetään. Ja jota viisaammaksi tulen, sitä enemmän järkeni valtaistuin pyrkii ylöspäin. Tule tänne, enkeli, huusi hän pienimmälle pojista, nouse tuonne penkille taakseni ja ala kaitsea sitä karjaa, joka siimeksessä tuon kukkulan ympärillä vaeltaa.

Poika kiipesi penkille Sundeliuksen taakse ja alkoi etsiä hänen tukastaan syöpäläisiä.

— Kas niin, sanoi Sundelius, nyt sinä olet työssä oikein kotonasi yläilmoissa ja saat tutkia sitä, joka käy yli ymmärryksen.

Tällä välin olivat Jacobus Jurvelius ja Magnus Ringius vapautuneet liiallisista tamineistaan. Neitsyt Maaria sai kiskoa yhdessä Juudaksen kanssa saappaat Jurveliuksen jalasta ja viedä jalkarätit lieden luo kuivamaan. Kaikki kolme kuningasta olivat Magnus Ringiuksen ympärillä, joka passuutti itseään koko ajan.

Pöydän ääreen istuttuaan ja krouvarin tuotua kullekin suuren tuopin täynnä vaahtoavaa olutta veti Sundelius arpanappulat taskustaan, heitti ne pöydälle ja sanoi:

Aivan äskettäin oli tullut se tapa, jolla Ranskassa ja Italiassa loppiaista vietetään, Suomeenkin. Nuoriso otti sen tavan suurella ilolla vastaan, se kun tarjosi tilaisuuksia suureen rähinään ja pahan menon pitoon.

Arpa määräsi pienen Magnus Ringiuksen kuninkaaksi. Hän pääsi istumaan pöydän päähän, haarukkakynttilä pantiin hänen eteensä, Herodeksen paperikruunu hänen päähänsä ja tähtipoikien kolehtipussi kynttilän viereen. Nyt sai hän valita koko hovikuntansa.

— Kun täällä ei ole muita vaimon näköisiä, rehenteli Ringius, niin tule sinä Taava minun aviosiipakseni ja jaa valta ja kruunu minun kanssani.

Taava, joka oli mielissään siitä, että hän näin sai istua samaan pöytään ylioppilaitten kanssa, tuli nauraa kikattaen istumaan Ringiuksen viereen.

— Kyllä sinä olet mahtava persoona, sanoi Ringius Taavalle, kun sinut näin oikein läheltä näkee. Annahan, kun syleilen osaa sinusta.

Ja Ringius kaappasi nauravan Taavan syliinsä ja painoi paukahtavan muiskun hänen pullealle poskelleen.

— Etsitään sitten suuta, kun ei tehdä mitään muuta, sanoi Ringius.
Sinä Jurvelius, jolle taivas ylitsekäymättömässä armossaan on antanut
vain pituutta, mutta ei leveyttä, ole sinä minun sotaväkeni yliherra.
Nuo kolme Itämaan kuningasta palvelkoot sinua.

— No, epanat! Tulkaa tänne, te maailman mahtavat, ja seisokaa minun sotaherrani takana: sinä Melchior, niistä ensin nenäsi, sinä Kasper, heitä tuo murheellinen muotosi pois ja sinä Balthasar, sinä musta murjaani, tasoita naamastasi väriä. Sinä, Petrus Pictorius, joka olet täynnä koiruutta kuin koira kirppujansa, saat olla minun neuvonantajani. Sinä Laurentius Sundelius, jolla naama on kuin mädännyt nauris ja kupu kuin kaikkinielevä likahauta, joka haiset kuin se nurkka, jonka luo koirat ja miehet pysähtyvät, sinä olet minun rahastonhoitajani, sillä sinun rehellisyydelläsi ei ole mitään mittaa eikä määrää, etkä sinä katso, mikä on oikeaa ja väärää, et kysy lupaa, kun rahoja taskuus tuuppaat.

— Minä olen miehistä paras, enkä mikään kylän varas, sanoi
Sundelius. Minä en koskaan ole kenenkään tietämättä mitään ottanut.
Jos ihmisiltä jotain katoo, niin tietävät aina, ketä syyttävät.

— Sinä Matthias Mathesius, jolla on muoto muikea, saat olla lainlukijani, ja te Kalajoen kirkkoherran pojat, Johannes ja Josephus, te jalo veljespari, saatte olla minun pappejani, sillä minä tiedän, että te jaksatte syödä enemmän kuin kukaan muu. Johannes Tuderus, jonka nenä aina on terävä, ja jokaiseen paikkaan itsensä pistää, hän olkoon minun lääkärini ja hoidelkoon minua silloin, kun kaikki ylitse käy ja jalat eivät enää vatsaa kannata. Ja te räähkät, te pikkuiset pipanat, liikkukaa kuin oravat, kun suuria herroja saatte palvella. Neitsyt Maaria saa Herodeksen kanssa hoidella lieden luona tulta, Josef saa olla kynttilän niistäjänä, Simeon, narri ja pappi sekä Juudas saavat auttaa krouvaria, kun hän meille kantaa eteen juotavaa. Ja nyt parasta viiniä pöytään, nyt voi kastella mahaa, kun on taskussa rahaa.

Krouvari riensi kellariin, ja pian hän toi sieltä nassakan viiniä, jota liedellä padassa kiehutettiin ja sitten tinatuopeista tarjottiin. Ja joka kerta, kun kuningas joi, täytyi kaikkien huutaa:

Näin jatkui huikeaa iloa Anders Merthenin krouvissa. Ja kun kuuma viini valui alas kurkuista ja veri virtasi suonissa hurjaa kyytiä, alkoi miesten naamoista hikipisarat helmeillä. Pian riisuttiin takit yltä, ja siinä sitä paitahihasilla istuttiin tupakoiden ja tavan takaa tinatuoppia kallistellen. Ja pian laulukin alkoi kaikua, vuoroin latinalaiset teinilaulut, vuoroin kansanlaulun renkutukset.

— Ei tästä loilotuksesta hyvää synny, ennenkuin Gabriel Tuderus tulee, sanoi Ringius. Missä se mies mataa ja maleksii? Etkö sinä, minun komea kuningattareni, tiedä, missä sinun lemmittysi tällä hetkellä oleksii?

Taava loi tuiman katseen Ringiukseen, niin tuiman, että koko pöytäjoukko sen nähdessään räjähti nauruun.

— Minä olen pieni ja vaivainen, jolla naama ei ole taivainen, sanoi Ringius. Kyllä minä ymmärrän, että sinun sydämesi aivoitus on toisaanne päin kuin minuun.

Taava oli vaiti, mutta hänen korkea povensa nousi ja laski kiivaasti. Pictorius iski varoittavasti silmää Ringiukselle, mutta tämä ymmärsi sen kehoitukseksi ja jatkoi:

— Kyllä minä ymmärrän, että sydämessä tyttölapsella kutiaa ja selkää karmii kuin muurahaiset siellä tepastelisivat, kun vain näkeekin Gabrielin komean muodon ja kuulee hänen äänensä, joka on kuin enkelin peliä taivaan illanpunaisen pilven reunalla suvisen päivän hämärässä. Taava, Taava, älä luule Gabrielia saavas! Kyllä toiset sen sinulta ottavat. Ole sinä minun ja minä olen sinun, ja sitten me yhdessä pidämme hauskaa ja laulamme että: heleijaa!

Taava otti aika kulauksen tuopista nielläkseen kiukkunsa alas, ja koko pöytäjoukko huusi täyttä kurkkua:

Mutta Ringius oli päässyt kiusanteon alkuun, ja kun Taava pysyi tyynenä, jatkoi hän:

— Hillitse sinä palavia tunteitasi ja etsi muita suita kuin
Gabrielin. Anna muisku mulle!

— Voi sitä naisvaltaa! huusi Ringius. Mutta kai mielesi lauhtuu, kun annan sinulle muistoksi vaikkapa vyöni.

— Kuulkaa minua koko minun hovini, huusi Ringius. Minä olen nähnyt näyn, joka täytti minun sieluni ihmetyksellä ja kummastuksella. Kerran minä pistin pienen silmäni pienen ovenraon kohdalle. Ja mitä minä äkkäsin! Taavalla oli Gabrielin vanha vyö käsissään, ja sitä hän suuteli.

Kuten kuumana kesäpäivänä äkkiä pyörretuuli nousee ja lennättää hiekkaa korkealle, niin singahti Ringiuksen pienoinen olemus penkiltä ilmaan ja lensi tuvan keskipermantoa kohden. Taavan jykevä käsi oli tarttunut hänen kaulukseensa ja viskannut miehen paikaltaan. Ja niin äkkinäinen oli teko, että kukaan ei ennättänyt liikahtaakaan, kun Taava jo oli paiskannut miehen lattialle suulleen ja itse istunut päälle.

— Tuo nuora tänne, Neitsyt Maaria, huusi Taava viitaten katosta parrun yli riippuvaa köyttä.

Ja pian hän sen sai ja tottuneilla sormillaan veti köyden päässä olevan silmun Ringiuksen ranteitten ympärille, veti toisesta köyden päästä, ja nyt riippua retkotti Ringius kuin teurastettu eläin keskellä tupaa, jalat kyynärän päässä permannosta.

Yleinen riemunulvahdus pääsi katselevasta joukosta, poikaviikarit kiljuivat ja hyppelivät iloissaan nähdessään kiusaajansa pinteessä. Ja niin nopeasti kaikin oli käynyt, että Ringius vasta nyt oikein huomasi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän älähti kuin haavoitettu peto, mutta siitäpä toisten ilo vain yltyi. Siinä Ringius sätkähteli kuin ahven ongessa.

Taava sitoi köyden toisen pään lujasti kiinni lieden kulmarautaan. Ja nyt kääri hän hihat korkealle ja paljasti paksut käsivartensa kyynärpäihin asti.

Miehet hirnuivat hurjasta ilosta, jota runsaasti maisteltu viini oli kiihoittanut. He eivät tietäneet, mitä Taava aikoi tehdä, mikä tuuma hänen mieltään myllersi, mutta jotain heille hauskaa ja Ringiukselle ikimuistettavaa se olisi, sen he heti aavistivat.

Ja kuten teurastaja, joka uhrinsa on valinnut, ja tekoon ryhtyy, niin läheni Taava tuikeasti katsoen köydestä roikkuvaa ylioppilasta. Ringius potki ja pyristeli, mutta Taava, kuten tottunut sikojen hoitaja sieppaa porsasta takajalasta kiinni ja siitä ilmaan kohottaa, nappasi ensin toisen ja sitten toisen kintun lujiin hyppysiinsä. Ja nyt pusersi hän pojan molemmat jalat kuin pinteään pihtiin polviensa väliin.

— Otetaan sitten sinunkin vyösi yksin tein muistoksi, sanoi hän, ja hänen sormensa lähenivät Ringiuksen uumia. Ringius koetti sylkäistä Taavan päälle, mutta ei osunut. Nopeasti avasi Taava vyön ja heitti sen kauaksi tuvan nurkkaan, ja roikkuvan pojan housut valahtivat hiukan alemmaksi.

— Ja nyt katsotaan, millaisia porsaita Pohjanmaalla on, sanoi Taava, ja vetäisi pojan housut aivan alas.

Siinä nyt Ringius roikkui punaisena kiukusta ja häpeästä, ja paljaat kintut sätkähtelivät. Hän koetti potkaista Taavaa, joka oli päästänyt hänen jalkansa polviensa välistä vapaiksi, mutta alaspainuneet housut sotkeutuivat jalkoihin. Hän rimpuili kuin hullu toisten nauraa rähistellessä, ja paita lekotti hänen ympärillään.

Samassa tarttui Taava paitaan ja repäisi, se ratkesi ja jäi Taavan käteen. Siinä Ringius nyt oli kuin nyljetty kettu, jonka päältä nahka on vedetty pois.

Mutta Taava ei vielä ollut tyyntynyt. Hän meni oven luo, otti sangon ja pisti sen korvoon, joka oli täynnä kylmää vettä.

Ringiuksen huuto hukkui miesten nauruun ja poikien kikatukseen, kun
Taava sanko kädessään läheni uhriaan.

— Kyllä minä sinun tunteesi jäähdytän, kiljaisi hän, ja samassa lensi koko sangon sisältö Ringiuksen vatsaa kohden ja roiskahti ympäri tupaa. Ringius ulisi jääkylmän veden kosketuksesta, ja kaikki katsojat liikahtivat ikäänkuin itse olisivat saaneet kylmän veden lämpöiselle vatsalleen. Kiljui siinä köydessä riippuva, ja huusivat ilosta katsojat. Sätkähdellen ja keikkuen Ringius pyöri köyden mukana ympäri veden valuessa pitkin hänen ruumistaan alas. Hän tuli selin Taavaan päin, kun äkkiä sai toisen sangollisen selkäpuoleensakin. Koukistuipa mies tässä oudossa kylvyssä.

— Leivotaan hiukan äitisi laittamia kakkuja, huusi Taava, ja hänen leveä, märkä kämmenensä läiskähti Ringiuksen pehmoisimpaan ruumiin osaan, ja pian näkyi siinä hohtavan punainen jälki.

— Ja tuossa toisellekin puoliskolle! kiljaisi Taava ja taas läimäisi oikein tuntuvasti. Ja nyt sateli lyönti toisensa jälkeen, sateli taajaan. Hänen kätensä nousi ja laski kuin ahkeran poukunpesijän kurikka, ja jokaista läimäystä seurasi yhä kovempi naurun puuska katsojien puolelta. Hohtavan punainen oli jo Ringiuksen selänloppu, punaisempi kuin elokuunillan taivaan ranta.

Lopulta herkesi Taava toimestaan, pyyhkäisi kätensä hameeseensa, päästi köyden toisen pään irti ja laski Ringiuksen alas. Häpeissänsä, peittääkseen alastomuuttaan tämä kokoeli märkiä housujaan ruumiinsa alapuolen verhoksi.

— Se vasta oli löylytys! sanoi Sundelius, joka oli nauranut niin, että oli ollut pari kertaa tukehtua, jolloin enkeli hänen takanaan oli täyttä voimaa möykyttänyt häntä nyrkillään selkään. Jos minä tuon ryöpyn olisin saanut syntiseen ruumiiseeni, niin minä sanon, mikä höyry, mikä paksu höyry, oikea kotisaunan joululöyly, olisi noussut minun kuumasta ruumiistani!

— Tuossa on vyösi, sanoi hän, jotta eivät housusi putoa etkä enää näytä alastomuuttasi. Se ei ole mikään silmien ilo tuollainen laiha ruipelo, tuollainen krääkkä. Luut kyllä jokaisella on, mutta koreampi on katsella lihoja niiden peittona kuin paljasta nahkaa, jonka läpi luut kuultavat. Sinä ansaitset sen minkä sait, mutta ei kanneta vihoja.

Ja Taava otti Ringiuksen syliinsä ja painoi kaikuvan muiskun keskelle hänen suutaan.

Taavan muisku otettiin yleisellä hurraahuudolla vastaan, ja juomingit alkoivat uudella vauhdilla. Koulupojat olivat huutavassa hukassa ylioppilaitten komentaessa heitä, ja korvapuusteja ja potkuja sateli tiheään maksuksi. Mutta ainoakaan ei uskaltanut kapinoida, sillä peloittavia tarinoita oli liikkeellä siitä, miten vanhemmat ylioppilaat kohtelivat nuorempia, sitä ankarammin siis heitä, jotka vielä olivat koululaisia.

Tulija oli kahdeksantoistavuotias, solakka nuorukainen, jonka kasvonpiirteistä säteili tarmo ja varhain herännyt intelligenssi. Hän oli kuten muutkin ylioppilaat puettu lammasnahkaturkkiin, jonka hän heti oven suussa riisui, ja sorjana seisoi hän sarkapuvussaan, joka oli vyötetty nahkavyöllä. Koko hänen esiintymisensä osoitti suurempaa hienoutta kuin mikä hänen tovereissaan vallitsi. Hänellä oli päässään huopahattu, jonka toiseen, ylöspäin käännettyyn sivuun oli kiinnitetty pitkä sulka.

Gabriel ei vastannut mitään, hän kätteli Taavaa, nyökkäsi krouvarille ja läheni pöytää, jonka ääressä toverit istuivat.

— Miksi? kysyi Gabriel uudelleen. Ette kai koeta saada minua uskomaan, että se on tapahtunut kirkollisesta hartaudesta.

Sundelius oli hämillään. Hän tiesi Gabrielin mielipiteet ja arkaili alkaa. Taava se asian ilmaisi.

Gabrielin nyrkki paukahti pöytään, ja hetkisen oli aivan hiljaista huoneessa.

Kaikki katsoivat kynttilää kohden, mihin kukkaro oli jäänyt. Se oli kadonnut!

Muutamat kumartuivat jo pöydän alle ja toiset loivat epäileviä katseita tovereihinsa, joiden liiallisesta rehellisyydestä he eivät olleet vakuutettuja.

— Vai sinä senkin jeeveli! ärähti Sundelius. Annas kun puserran sinut liiskaksi!

— Anna pojan olla, sanoi Gabriel, ja nöyränä kääntyi Sundelius häneen päin.

— Minä olin hakemassa vöyvöjä tämän möhömahan hiusten tähteistä, ja kyllä niitä siellä onkin vaikka toisillekin jakaa.

— Ei piiskuisten sovi olla kapakassa, menkää kotianne, sanoi Gabriel
Tuderus heille.

Mutta käsky, joka aikaisemmin olisi ollut heille mieluinen, ei sitä enää ollutkaan, sillä olihan tuvassa Gabriel Tuderus, kaikkien koulupoikien ihailun esine. Hän oli komeampi kuin kukaan muu, hän miekkaili paremmin kuin kukaan muu, eikä hän pelännyt ketään, ei kuvernööriä, ei rehtoria, ei konsistoriumia. He jäivät oven suuhun ja katselivat sieltä pöytään päin.

— Mutta veli veikkoseni, sanoi Johannes Tuderus, mikä sinua vaivaa?
Sinähän olet tänään juhlallinen kuin tuomiorovasti.

— Hän on aivan varmasti rakastunut, sanoi Sundelius. Sillä katsokaas, pojat, rakkaus tekee ilmestyksensä ensin siten, että naama menee hiukan kallelleen, kuten nyt on veli Gabrielilla. Heitä sinä rakkaus hiiteen ja ryyppää sen sijaan.

— Minä en likkoja likistä, sillä ne alkavat vikistä, sanoi Petrus
Pictorius, jonka aina täytyi kaikkeen sekaantua.

— Te puhutte kuin lampaan päästä, sanoi Gabriel nauraen. Ettehän te tiedä, mitä rakkaus onkaan!

— Enkö minä tiedä, huusi Sundelius, enkö minä tiedä, minä, joka viisitoista vuotta olen ollut yliopistossa ja sinä aikana tutkinut vain rakkautta? Minä, joka ansaitsisin siinä suhteessa jo akateemisen arvonimen, minäkö en tuntisi rakkauden olemusta ja sen kaikkia eri muotoja. Rakkaus — sanonko sinulle, mitä se on? — rakkaus on suuri sipuli. Sinä kuorit sitä lehti lehdeltä etkä lopulta löydä mitään muuta sen sisältä kuin aina noita samoja lehtiä. Ja kuoriessasi vielä koko ajan itket.

— Mitä sinä suotta rakastut, sehän on jonninjoutavaa hommaa, kun kaikki tytöt sinua ihailevat. Toista se on sellaisten kuin minun, joka on rakennettu hätimiten puhdetöiksi ja josta on unohdettu kaikki seinäkoristeet pois. Minä olen aina rakkaudenkipeä, ja kun kevät tulee, niin vongun ja vingun kuin vanha kissa iltapuhteen aikaan.

— Jos te tietäisitte, kuinka hän on kaunis! huudahti Gabriel innoissaan ja nousi seisomaan. Missä hän käy, on kuin valkeus valahtaisi. Hän on kaunein neitosten joukossa, niin kaunis, että araksi tulee häntä lähestyessään.

— Hän tuli tuomiokirkkoon, kertoi Gabriel, ja minä seisoin portailla katsellen ohikulkijoita. Kun hän läheni, niin jäin kuin kivettyneenä seisomaan, ja oli kuin kadonnut olisi kaikki ympäriltäni, vaipunut pois, kuin lakannut kirkonkellojen pauhaava soitto ja me kaksi olleet kahden koko avarassa maailmassa. Hartaana hän asteli kirkkoa kohden, kantaen molemmin käsin virsikirjaa, jonka ympäri oli kiedottu punainen silkkihuivi. Maahan hän katsoi ainoatakaan katsetta luomatta niihin, jotka väistyivät hänen tieltään. Mutta kun hän kirkon portaitten juurelle pääsi ja katseensa kohotti avointa ovea kohden, josta temppeliin käydään, niin kohtasi hänen katseensa minut. Hetkisen seisoi hän paikallaan ja alkoi sitten nousta portaita ylös; nyt oli hänen päänsä kumarammassa kuin ennen, ja minä näin, että hohde syvempi kuin äsken oli hänen poskillaan.

— Hänen rinnallaan asteli pieni poika, veli varmaan. Ja kun he kohdalleni tulivat, viittasi poika minuun ja sanoi tytölle: "Tuossa hän on!" Mutta tyttö ei katsahtanutkaan. Jäljestä seurasin kirkkoon ja pylvään vieressä katselin miesten puolelta sinne, missä punainen päähine välähti ja missä vaalea tukka paksuina palmikkoina sen alta valui alas. Ja kun seurakunta virren aloitti, niin helähti hänen äänensä yli muiden. Ja koko jumalanpalveluksen ajan katselin vain häntä. Sitten seurasin häntä, matkaa kotvasen, mutta en kauas.

— Kyllä tuo tyttö on taivaasta moksahtanut alas, sanoi Sundelius, sillä minä tunnen tämän kaupungin kaikki piikaset, eikä ainoaankaan tuo kuvailu sovi. Olkoon hän kuka tahansa, niin nainen hän ainakin on, ja siis sellaisenaan käärmeen sikiö, kuten sanakin opettaa. Ja minä varoitan sinua, nuorukainen, menemästä peliin niiden kanssa. Jota koreampi likka, sitä villitympi on poika. Ensin on silmien mulkaus, sitten huokauksen hörinä, sitten naurun kikatus, jota seuraa kätten puristus ja vartalon likistys. Ja aameneksi tulee poru ja paha elämä. Ja sitten lopulta ollaan rehtorin edessä, joka pakottaa naimisiin tuon epelin kanssa. Ja iloitse sitten enää elämästä, kun jo olet naitu mies! Pieni nipistys poskesta ja muiskaus nurkkien takana, mutta siihen se pysähtyköön, sillä siitä ilosta ei jälkiä näy eikä kuulu. Se peli antaa sitä iloista vimmaa miehen mieleen. Mutta rakastaa naista ylitse kaiken, pois se, sillä se riitelee järkeä vastaan. Ja huomaanpa jo, että pahanne päin sinä olet menossa, kun yhden vaim'ihmisen näkeminen sinut juhlalliseksi tekee, sillä seisothan tuossa kuin ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle menossa, silmät suurina päässä ja kasvoilla juhlallinen vakavuus.

— Minä tunnen, sanoi Gabriel aivan hiljaa kuin itsekseen, että tänä päivänä on sidottu kohtaloni lankaan toisen lanka niin tiukalle, että sitä ei erota ihmiskäsi.

Hän istahti pöytään. Kukaan ei sanonut hänelle mitään. Kotvasen kuluttua sanoi Matthias Mathesius:

— Johtuupa mieleeni tarina, isäni kertoma kahdesta nuoresta, jotka ensi hetkessä rakastivat toisiaan, olivat onnellisia ja kuolivat koskaan sanaa vaihtamatta keskenään.

— Kerro se, sanoi Gabriel, sillä vaikka tunnenkin itseni onnelliseksi, niin on murheen varjo painunut sieluni päälle ja minä kaipaan kuulla niistä, jotka ovat paljon tunteneet ja rikkaina menneet elämästä pois.

Krouvissa tuli aivan hiljaista, kun kaikkien katseet kääntyivät
Matthias Mathesiukseen, joka hetkisen vaiti oltuaan alkoi tarinansa.

Kankaisten Hornilla oli tytär niin kaunis, että jokainen vaikeni hänet nähdessään, niin siveä, ettei kukaan hänestä pahaa sanaa sanonut. Kun hän Tukholmasta ensi kertaa tuli Suomeen ja saapui Kankaisten kartanoon, oli hän seitsemäntoista vuoden vanha. Kankaisten kartanon monilukuisen palveluskunnan joukossa oli renki, ahkera ja uuras, ja niin komea hän oli katsella, että valepukuiseksi kuninkaanpojaksi olisi häntä luullut. Eikä hän ollutkaan aatelisverta vailla, sillä kerrotaan erään Flemingin matkoillaan sisämaihin poikenneen torppaan, jonka ainoan tyttären hän siksi yöksi otti aviokseen. Kerrottiinpa, että tuon torpan tytön poika olisi ollut tuo samainen renki. Kaunis hän oli ja kiivas, vaikka hän aina mielensä hillitsi, mutta hänet nähdessään tiesi, että hän oli kuin suvanto, jonka pohjalla syvä ja väkevä virta myllertää. Sattuipa kartanon nuori neiti kerran näkemään tämän isänsä palkollisen, ja katsoipa poikakin silloin ensi kertaa isäntänsä tytärtä suoraan silmiin. Ja siitä hetkestä he tiesivät, että heidän elämänsä kuuluivat yhteen. Ei oltu ennen kuultu niin heleätä naurua Kankaisten kartanossa kuin nyt, kun nuori neiti liikuskeli siellä, ja hänen naurussaan oli se sama kylmänkirkas ja puhtautta ja vilvoitusta lupaava helske kuin lähteen vedessä, joka kalliosta puhkee ja puhtaaseen hiekkaan laatii itselleen hetkiseksi lepopaikan ja siitä uomansa uurtaa eteenpäin. Eikä kartanossa milloinkaan ennen palkollista ollut, joka aina teki työtä talon vaurastumiseksi eikä itseään eikä omaa etuaan ajatellut. Levisipä sanoma ympäri maata Kankaisten neidon kauneudesta, iloisuudesta ja rikkaudesta, ja summittain saapui kosijoita häntä kihlaamaan. Mutta ainainen hylkääminen oli heillä edessä, ja kun vuosi oli kulunut, ei kukaan ollut voittanut neitiä aviokseen. Ja renki piteli aina hevosta silloin suitsista, kun kosija talosta lähti, ja kun ylhäinen nuori mies oli ajanut kartanon veräjästä, niin leikkipä palkollisen huulilla onnekas hymy. Tulipa sitten kerran hovista asti vieraita, saapui herttua Juhana kauniin puolisonsa keralla Kankaisiin majailemaan. Silloin juhla seurasi toistaan, ja isoista ja ylellistä oli elämä kartanossa. Ja herttua, joka kauneutta rakasti ja paljon oli matkoja tehnyt vieraille maille, järjesti kaikkien katsottavaksi tauluja, joissa elävät ihmiset liikkumattomina seisoivat. Niinpä kaipasi hän kerran komeata ritaria tällaista tauluansa varten, sattui näkemään tuon komean palkollisen, puki hänet omaan kullalla kirjailtuun pukuunsa ja asetti hänet kuvaksi, jossa hänen vierellään oli oleva kaunis nainen. Siksi hän valikoi kartanon neidin. Näin nuo molemmat ensi kertaa seisoivat rinnatusten, seisoivat katsoen syvälle toistensa silmiin, ja käsi oli etsinyt toisen kättä. Seuraavana päivänä oli palkollinen kadonnut, eikä kukaan tietänyt minne. Suri kartanon herra hyvän rengin katoamista, mutta enemmän suri kartanon neiti.

Ja hän käsitti, että tuo nuori mies tuona hetkenä, jona hän komeassa puvussa oli seisonut hänen vieressään, oli tehnyt päätöksensä paeta, sillä hän rakasti liian paljon. Sattuipa muuan kartanon palkkaväestä tulemaan Turkuun ja oli siellä nähnyt tuon nuoren miehen. Kun kartanon neiti sen kuuli, niin syntyi hänessä sellainen kirveltävä ikävä nähdä vielä kerran vaikkakin etäältä tuo, jota hän rakasti. Ja kun hänen mielensä ei ottanut ilahtuakseen, lähetti hänen isänsä hänet Turkuun, herttuan hoviin. Päiväkaudet etsiskeli neitonen sydämensä kaivattua uskaltamatta kysyä keneltäkään, ja kun ei hän pitkään aikaan ollut häntä löytänyt, niin meni hänen mielensä murheelliseksi, ja hän päätti lähteä takaisin Kankaisten kartanoon. Oli kirpeä talvipäivä, ja hän valmistautui matkalle. Jo ajoi hän Linnankatua pitkin, kun reen viereen tuli tuo kaivattu mies, käski ajajan paikaltaan pois, itse tarttui ohjaksiin, istuutui reen laidalle ja läksi kyyditsemään neitosta kotiaan, Ja kun he kaupungilta pääsivät metsään ja talvinen hiljaisuus verhosi heidät, niin olivat he sanomattoman onnellisia. Ja unohtipa ylpeä neitonen kaiken muun, unohti oman arvonsa, ja äkkiä kietoi hän kätensä pojan kaulaan. Lämpimän, ajatuksia lumoilevan veren laineen lykkäsi sydän pojan kasvoille, kun hän neitosen tunsi sylissään. Ohjakset putosivat käsistä, kun hän neitosen painoi lujasti poveaan vasten. Ja hiljaa asteli hevonen tietä eteenpäin huurteisen metsän halki, helähti kulkunen silloin tällöin ja seisahtui hepo kuuntelemaan, kun kettu juoksi metsässä tai kun metso pyrähti lentoon ja istahti puuhun, jolloin huurteiset oksat kirkkaana sateena pudottivat runsasta luntaan hangella. Ja vaiti, unohtaen kaiken maailman, nuo kaksi ihmistä ajoivat talvisen päivän kirkkaassa hohteessa, sen sinertävässä hämyssä, ja kirkkaasti paistoi öinen kuu heidän tielleen. Kun he kartanoon saapuivat, niin oli neitonen iloinen, mutta iloisuus oli sitä suurta, hiljaista riemua, jota ei havaitse muusta kuin silmien oudosta hohteesta ja huulten omituisesta hymyilystä. Mutta seuraavana päivänä tapasi tauti neitosen, eikä ollut päivä vielä kolmasti uudelleen syntynyt, kun hän jo lepäsi kuolleena. Samaa tietä, jota he olivat ajaneet, ajoi viikkoa myöhemmin nuori mies jälleen armaansa kera, mutta nyt ajoi armas arkussa. Ja hiljaa kuten silloinkin asteli hepo tietään. Hornien hautakammioon kätkettiin neitosen ruumis, seuraavana aamuna löydettiin kirkon seinän vierestä, kammion muurin luota nuorukaisen ruumis. Syvälle sydämeen oli hän iskenyt puukon, ja punaisena hohti hanki hänen allaan. Siihen hänet haudattiin. Kun tuli kevät, niin kasvoi kaunis koivu haudan päälle, syvälle juni se juurensa, ja oksat varjosivat kappelia. Ja kun hautaholvi aikojen kuluttua avattiin, olivat puun juuret kivien lomitse etsineet tien sinne ja löytäneet immen arkun. Näin yhdisti heidän elämänsä rakkaus ja kuolema. Ja he olivat tajunneet toistensa sydämen aivoitukset sitä sanoilla sanomatta.

Vakavina kuuntelivat pöydän ääressä istujat kertomusta, ja kyynel monen silmäkulmasta herahti. Vakavana kuunteli Taava, ristissä olivat kädet hänen helmassansa, ja unohtunut oli tulen hoito. Punaiset hohtavat hiilet vain takassa kiiluivat. Mutta oven luona pojat, jotka ensi kertaa kuulivat heille outoa tarinaa ihmiselämästä, katsoivat hohtavin silmin eteensä, ja rinta nousi ja laski kiivaasti, kuten sillä, joka sadun kuulee ja kaipaa ikää, jolloin sadun saisi elää. Eikä heidän silmissään ollut kyyneliä, niin palava oli heillä kaipaus ennen aavistamattomaan elämään.

Kuten haukka iskiessään kanatarhaan saa äkkinäisen hätäkän aikaan, niin nousi melske ja hälinä krouvissa, kun hengästynyt ylioppilas avopäin ja tukka haipparallaan tupsahti ovesta sisään ja huusi täyttä kurkkua:

— Onko täällä pohjalaisia? Pian apuun! Sillankorvassa on smoolantilaisia jumalaton kihermä meidän miesten kimpussa.

Samassa oli jo mies mennyt, mutta samassa lensivät myös ylioppilaat paikoiltaan, ja siinä asussa kuin olivat, paitahihasillaan ja monet jalkineittakin, rynnistivät ovesta ulos. Pojat väistyivät syrjään, kun joukko kiiti ohitse, mutta livistivät sitten huutaen jäljestä. Viimeisenä loikki krouvari hiilihanko kädessään, sillä hänkin oli aina valmis puolustamaan pohjalaisiaan.

Gabriel oli jäänyt, ja jäänyt oli Taavakin. Ja kun huutava joukko oli häipynyt, oli tuvassa aivan hiljaista.

Gabriel istui pöydän luona. Hän säpsähti, kun Taava astui hänen viereensä ja sanoi:

— Sinäkö? sanoi hän. Minun toverini sanovat, että sinä rakastit minua —

— Minä olen jo aikoja sitten tietänyt, että se oikea tulee kerran ja että minä se en ole.

— Ei sinun tarvitsekaan. Muutamat saavat aina elää varjon puolella; niin minä teen. Ja mitä siitä? Tottuuhan siihenkin. Alussa se kyllä on vaikeata, mutta tulee sitten kyllä helpommaksi. Ei puhuta siitä sen enempää. Minä autan sinua, jos tarvitset.

— Niin, tuonneko sillankorvaan? Tuskin menen. En ole tänään sillä mielellä. Menenhän katsomaan, miten meidän pojat kunnostautuvat.

Hän pysähtyi, kuin aikoen sanoa jotain Taavalle, hymähti, tarttui
Taavan käteen ja pusersi sitä.

Kun hän ovesta tuli ulos, oli se poika, joka oli enkeliksi puettu, hänen vierellään ja sanoi:

— Kyllä hän teidät tuntee, jatkoi poika, kun minä olen teistä niin paljon kertonut. Siksi minä sormellani näytinkin kirkon luona. Hän ei ennen ole teitä nähnyt, kun hän vasta jouluksi tuli Tukholmasta kotiin oltuaan siellä monta vuotta.

Gabriel ei sanonut enää mitään, hän seisoi hymy huulillaan ja miekallaan piirteli kuvioita hankeen. Pikku Eerikki odotti hetkisen, nykäisi sitten käsivarresta häntä ja sanoi:

— Ei tee, sepä merkillistä, sanoi poika. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin kyllä tietäisin, että mieli tekee. Oikein pirauttaa —

— Sitä, mitä ajattelen. Oikein pirauttaa, kun sanoin sisarelleni, että te aina tappelette ja aina voitatte.

Ja miekka kainalossa ryntäsi Gabriel eteenpäin, ja jäljestä mennä vilisti Eerikki. Pukunsa päällä olevaa paitaa hän piti hampaillaan ylhäällä, ja pitkä karahka oli hänellä kädessään.

— Barbara, vastasi poikavekara hengästyneenä päästämättä paitaa hampaistaan.

Ja sitten he riensivät eteenpäin kohden tappelua, jonka melske jo kuului kauaksi.

Tulinen temmellys oli sillankorvassa. Kuten koirat, jotka kerran keskenään vihoihin jouduttuaan aina ja joka paikassa ryntäävät toistensa kimppuun ja yhtenä keränä lopulta kierivät maassa, niin olivat smoolantilaiset ja pohjalaiset, nuo eri osakuntalaiset Turun yliopistossa, kimmahtaneet yhteen. Joululoma oli loppunut, ja katutaistelun nälkä oli suuri. Ja iskettiin siinä taajaan ja tiukasti, läjähti siinä moniaan selkään halko tai tukeva karahka, valui jo veri monen nenästä, ja pilvenä pöllysi lumi. Yhtenä keränä oli lopulta koko joukkue, joka oli tullut sillalle ja siinä jatkoi otteluaan. Pojat olivat kiivenneet sillan kaidepuille ja siinä kiljuen seurasivat talvisen kuutamon valossa tapahtuvaa tuikeaa temmellystä. Ja tämän liikkeessä olevan ihmiskerän ympärillä hyöri krouvari hiilihankoineen ja tiheään se läimähteii miesten koviin pääkalloihin ja selkiin, eikä hän joutunut tiliä pitämään siitä, kuka iskun sai, pohjalainenko vai smoolantilainen.

Tähän parveen ryntäsi Gabriel, ja kihahtipa silloin joukossa, kun hänen miekkansa pisteli. Pakoon väistyivät vastustajat tätä vimmattua miestä, joka heidän keskessään iskuja jakeli, ja väistäessään horjahti moni poikakin kaidepuulta joen jäälle pehmeään lumeen.

Pikku Eerikki löi hänkin karahkallaan minkä ulottui, vaikka useimmin isku menikin lumeen, ja viljavina tulvivat kiroilusanat hänen huuliltaan yhä huikeampina ja ärrähtävämpinä.

Tappelu oli tauonnut, ja kaupungin asukkaat, jotka siunaillen ja kiroillen olivat kokoontuneet sillan kumpaankin päähän, läksivät kotiaan jatkamaan loppiaiskemuja.

— Jo. Ja nyt sinäkin saat tallustaa kotiin ja kertoa, että ensimmäinen minä taaskin olin.

III

Kaksi päivää edellä kerrotun tappelun jälkeen vallitsi yliopistolla pohjalaisten ylioppilasten kesken kiihkeä jännitys. Oli saatu kuulla, että yliopistoon pyrki viisi uutta oppilasta, joista kaksi — ja se oli jännityksen aiheuttanut — oli Oulun rikkaimpien miesten poikia. Kun yliopistoon kirjoittautumista seurasi depositio menot ja niitä juomingit, joiden mahtavuus ja runsaus riippui nuoren tulokkaan varallisuudesta, niin tiedettiin nyt saatavan aikaan kemut, joissa oikein voimalla ja väellä mekastettaisiin ja nautittaisiin maailman kosteata hyvyyttä.

Edellisenä päivänä olivat kokelaat rehtorille näyttäneet todistukset hankkimistaan tiedoista, ja rehtori oli heidät sitten lähettänyt dekanuksen luo tutkittavaksi. Kova ja ankara oli tutkinto ollut, ja pahasti olivat horjahdelleet rikkaiden poikien tiedot, mutta kun he lupasivat palkata itselleen erikoiset opastajat, jotka heidän henkensä ontumista tukisivat, niin saivat he depositiotodistuksensa, ja levottomina he odottivat juhlamenoja, joiden he tiesivät aloittavan sen raskaan ja monista kidutuksista ja pahoinpitelyistä rikkaan vuoden, jota sanottiin pennaaliajaksi, mutta jonka takaa häämöitti lohdutuksena se tieto, että he sen jälkeen saisivat uusille tulokkaille kymmenkertaisesti maksaa kärsimänsä kivut.

Yliopisto, joka vasta viidettätoista vuottansa oli toimessa, oli sijoitettu vanhaan kymnaasirakennukseen tuomiokirkon viereen. Se oli osa siitä rakennusten ja korkean kiviaidan muodostamasta kehästä, joka ympäröi vanhaa tuomiokirkkoa. Yläkerrassa oli suuri kaksitoista-ikkunainen luentosali ja alakerrassa toinen, pienempi. Tässä alemmassa salissa oli depositio päätetty panna toimeen Tavallisestihan se tapahtui dekanuksen luona, mutta nyt oli hänen tupansa permannon alle johonkin koloon sattunut kuolemaan hiiri, ja sen mätälöyhkä oli pakottanut nostelemaan palkit permannosta. Ei auttanut muu kuin luovuttaa yliopiston pienempi luentosali tarkoitusta varten.

Kun loppupyhien vuoksi oli kaupunkiin runsaasti kokoontunut maalaisia sukulaistensa luo, niin riensivät nämä kilvalla yliopistoon katsomaan, ja pian täyttyivät salin seinämille asetetut penkit katsojista. Salin perällä istuivat arvokkaimmat henkilöt, aateliset, kaupungin molemmat pormestarit, rikkaat kauppiaat, joista useimmat olivat saksalaista syntyperää, ja siellä istui myöskin Barbara isänsä, pormestari Schaeferin vieressä, ja heleä puna levisi hänen poskilleen, kun hän oven suussa näki Gabriel Tuderuksen. Rehtori, dekanus ja kaikki yliopiston opettajat olivat koolla, ei juhlan vuoksi, vaan siksi, että odotettiin saapuvan depositiota katsomaan äsken määrätyn maaherrankin Erik von der Linden. Komeana ja miehekkään uljaana hän ajoi linnasta yliopistolle yhdessä nuoremman veljensätyttären, kauniin Vendelan kanssa, joka Tukholmasta oli setäänsä seurannut Suomeen. Avopäin otti rehtori hänet ulko-ovella vastaan ja saattoi hänet häntä varten varatulle paikalle salin perälle.

Jo kuului ulkoa kellonkilkatusta. Monet nousivat ja ryntäsivät ikkunasta katsomaan. Siellä ne jo saapuivat! Edellä kulki yliopiston pedelli, vahtimestari, soittaen kelloa, ja hänen jäljestään asteli mahtavana depositori, Laurentius Kempe. Hänellä oli yllään kirjava kaapu, ja pitkä punainen viitta valui hänen hartioiltaan maahan, päässä oli kummallinen päähine, puoliksi myssy, puoliksi hattu. Hänen takanaan asteli pedellin apulainen kantaen selässään suurta säkkiä, jossa tiedettiin olevan ne tarvekalut, joita juhlamenoissa käytettiin. Häntä seurasivat beaanit, keltanokat, joka nimi annettiin tulokkaille. He olivat puetut yltäyleensä mitä hullunkurisimpiin asuihin. Puku oli kirjavista tilkuista ommeltu, päässä oli heillä hattu, johon oli ommeltu kiinni sarvet ja suuret korvat ja jonka lieri oli alaspäin käännetty. Koko naama oli runsaasti noettu, jotta silmät vain valkoisina mulkoilivat, ja suusta pisti esiin kaksi pitkää torahammasta, joita he piipun sijasta saivat pitää suupielissään ja joita ei vastatessakaan saanut heittää pois. Hartioille oli heitetty musta rääsyinen viitta. Ja pamppailivatpa poikien sydämet pelosta, sillä he olivat kuulleet peloittavia juttuja depositoristaan. Hänhän oli kerran pannut pohjalaisen Ericus Holsteniuksen kaulaan rautavitjat ja kirveellä lyönyt jännitettyihin vitjoihin niin kovasti, että Holstenius oli päästänyt hätähuudon ja niskaluu oli rutisten mennyt sijoiltaan. Ja kauan oli poika ollut puhumatonna eikä voinut pitkään aikaan syödä eikä juoda. Ja heidän selkäänsä karmi, kun he edellään käyvän miehen säkistä kuulivat kalinaa ja kilinää, miehen sitä vaihtaessa olalta toiselle. Ja peloittavampi enne oli se, että depositori oli niin iloisen näköinen. Hän oli jo aamulla ottanut useita naukkuja illan juominkien häämöttäessä hänen silmissään. Hänen puheensa oli kyllä selvä ja voimakas, mutta sitä heikommat olivat jalat; ne vaappuivat sinne ja tänne hänen astuessaan, vaikka hän kulkuaan tukikin pitkällä kädessään olevalla sauvalla, jonka päässä oli kirves. Yliopiston portailla hän kompastui ja oli autettava pystyyn jälleen. Näin saapui joukkue saliin, ja vahvana laineena seurasi pihalle ja eteiseen kerääntynyt ylioppilasparvi heitä täyttäen koko ovensuun taajalukuisena miesmuurina.

Joukko saapui salin keskelle, jossa depositori kunnioittaen tervehti läsnäolijoita ja painoi beaanien niskat syvälle maata kohden. Hän asettui sitten salin keskelle ja beaanit hänen ympärilleen, ja sauvallaan hän heitä ojenteli saadakseen heidät seisomaan suorassa. Ja nyt korotti hän äänensä ja piti kaikuvan puheen latinan kielellä.

Hän vertaili heidän elämäänsä taistelevan sotilaan elämään, ja juhlallisesti hän lopulta huusi:

— Heittäkää pois, heittäkää pois, sanon minä, kaikki kevytmielinen elämä! Kun olen maininnut tämän, niin mikä määrä, mikä peloittava ja hirmuinen määrä tiedettä harjoittavia vastaan ryntääviä vihollisia, perkeleitä ja peijuuneja minun silmieni eteen astuu, ja mikä monipäinen traakki eli lohikäärme teitä vainota uhkaa. Sillä tuo höllä ja kevytmielinen elämä on kaikkien henkisten paheitten kätilö, ruumiillinen terveyden vastustaja, kaikkien ikäkausien mitä myrkyllisin rutto ja mato. Senpä vuoksi sen pahamaineisen lipun suojassa taisteleekin ahneus, taistelee juoppous, häpeämättömyys ja irstaisuus, vihdoin taistelee siellä rehentelemistä ja turhanpäiväistä loistoa tarkoittava ulkoasu. Ja sen, joka aikoo sotia kaikkia näitä vastaan, luulen minä tarvitsevan taitoa, rohkeutta ja lujuutta sitä enemmän, kuta varmempaa on, että kaikki nämä viholliset voivat voittaa urhoollisuutta ja kestävyyttä puuttuvan vastustajansa, ei vihan, vaan rakkauden, ei näkyväisten, vaan salaisten aseiden, ei vihamielisen tuimuuden, vaan viehättävien huvitusten ja pian haihtuvien kutkutusten kautta, vielä useammin silmäniskulla ja irstailla viittauksilla. Niinkuin jokaisen kristityn sotilaan ulkonaisissa huvituksissaan täytyy, välttääkseen irstaan ihmisen häpeänmerkkiä, tavoitella ainoastaan kohtuullista hauskuutta, sopivaa viehättäväisyyttä ja kunniallista hyötyä, siten täytyy runotarten leirissä sotaa käyvän taiteilijankin, jos hän mielii pysyä kevytmielisestä elämästä heikontumattomana, noudattaa suurinta kohtuutta ruoan ja juoman, taideteosten, soitannon, unen, leikkien, puvun ja huonekalujen suhteen, lyhyesti, seurata ainoastaan horjumatonta oikeutta sekä silmän, korvan että tunnon huvituksissa. Ja panenpa visusti sydämellenne nyt sen käskyn, että nöyryys on ensimmäinen ehto oikealle sotilaalle, nöyryys ja tottelevaisuus vanhempia tovereita kohtaan.

Kun hän näin oli vakavasti saarnannut, niin ryhtyi hän kysymyksiin, joiden tarkoitus oli saattaa hämilleen nuorukaiset. Tätä hetkeä beaanit olivat pelänneet, sillä he tiesivät, että jokaisen vastauksen, olkoon se kuinka oikea tahansa, voi depositori tulkita vääräksi, ja siten jokainen vastaus toisi mukanaan julman ruumiillisen rangaistuksen.

Tämä silmät selällään katseli pelokkaasti Kempeen koettaen mutista jotain.

— Voi, sitä ei opettajani ole minulle opettanut, minä olen vain oppinut kielioppia, vähän logiikkaa ja retoriikkaa.

— Vai et sinä tiedä, — ja äkkiä kiskaisi Kempe poikaa nenästä niin, että tämä pahasti parkaisi. Sinun täytyy tietää enempi, jos et vast'edeskin tahdo olla beaani. Opi nyt minulta, että kirput eivät mene vaan hyppäävät vakkaan.

Pistäen naamansa aivan kolmannen eteen ja tuimasti katsoen häneen kysyi depositori häneltä:

— Millä on lehmän sarvet, aasin korvat, sian hammas, mikä on tyhmä kuin lammas, millä päätä ei ole eikä perää, joka toisten seurassa vasta herää?

Yleinen nauru todisti, että hän oli kuulijoiden mielestä arvannut oikein. Helpotuksen huokaus pääsi pojan rinnasta hänen väistettyään näin ensimmäisen karin. Mutta se huokaus tuli liian varhain, samassa oli Kempe tarttunut hänen niskaansa, painanut hänen päänsä jalkojensa väliin ja antoi pojan selkään paukahtaa pari kolme iskua, joita seurasi tillikka kummallekin korvalle.

Äkkiä depositori kamppasi jalallaan neljättä beaania, joka pudota töpsähti istumaan lattialle.

— Jollei se ole hävytöntä koiruutta, niin on se sitten ilkoinen ihme, vastasi poika kiukuissaan.

— Se on fysiikkaa, kappaleen alas putoamista se on, ei muuta, vastasi depositori.

Oli enää viides jäljellä, aika viksari pojaksi, joka kiukkuisena katsahti Kempeen, kun tämä häntä läheni.

— Mikä on musta ja punainen, kiivas ja kiukkuinen, mikä syytöntä rienaa ja rääkkää, joka hyvää ei missään nääkkään —?

— Joka viinalta pahasti löyhkää, joka lyö sekä potkii ja töykkää? jatkoi poika. Se on depositori!

— Vai Eerikki teillä nimenä on? vastasi poika huolimatta korvapuusteista, joita tuhkatiheään sateli.

Kun vihdoin Kempe kiukusta punaisena lopetti kurituksen, niin vuoti pojan nenästä runsaasti verta, joka näky ei ketään kummastuttanut, niin paljon pahempiinkin näkyihin oli depositioissa totuttu.

Sitten alkoi deposition viimeinen osa. Kempe aloitti juhlallisen puheen selittäen beaanien suussa olevien torahampaitten merkityksen. Ne osoittivat ylellisyyttä ja irstautta nuorisossa, joka sokaisee ymmärryksensä vatsaa rasittavalla ylenpalttisella ruoan ja juoman nauttimisella. Suuresta pussistaan hän otti nyt polvitellen aukeutuvat ja sulkeutuvat puiset pihdit, asetti ne poikien kaulaan ja pudisti, kunnes torahampaat putosivat maahan. Samalla hän sanoi, että he, jos ovat tarkkaoppisia ja kokevat hyödyksensä käyttää opetusta yliopistossa, jonka yhteyteen he nyt pyrkivät, imien ravintoa Academian, alma materin rinnoista, vapautuisivat luonnollisesta ylellisyydestänsä samalla tavalla kuin nyt pääsivät erilleen torahampaista. Pitkät aasinkorvat revittiin sitten pois. Sillä tahdottiin osoittaa, että heidän on ahkerasti tieteitä harjoitettava, ettei heidän enää tarvitsisi olla sen eläimen kaltaisia, jonka korvia he olivat kantaneet. Sitten järjestyksessä irroitettiin sarvet, raakuuden ja sivistymättömyyden vertauskuvat, ja depositori otti säkistään esille suuren höylän, käski asianomaisten paneutua pitkäkseen, ensin vatsalleen, sitten selälleen ja vihdoin kummallekin kyljelle, ensin oikealle, sitten vasemmalle, höyläsi koko heidän ruumistansa mainituissa eri asennoissa, selittäen, että heidän sielunsa on samalla tavalla tieteiden ja vapaiden taiteiden höylättävä. Pedelli toi sitten apulaisineen ison korvon vettä, ja täytettyään sangon valeli depositori pojat kiireestä kantapäähän. Vihdoin pyyhki hän kovakätisesti heidän kasvonsa isolla karkealla rievulla. Tämän kasvoja repivän toimituksen vältti pari poikaa vetämällä taskustaan pyyhkeen, jonka kulmaan sidottuun solmuun oli pantu rahoja, ja ojentamalla sen Kempelle. Tähän puhdistukseen päättyi toimitus. Loppupuheessa kehoitti depositori kaavittua, höylättyä ja puhdistettua joukkoa aloittamaan uutta elämää, taistelemaan myötäsyntyneitä haluja ja pahoja tapoja vastaan, jotka rumentavat sielun samalla tavalla kuin heidän pukunsa oli tehnyt ruumiin rumannäköiseksi. Täten julisti hän heidät vapaiksi ylioppilaiksi, sillä ehdolla kuitenkin, että heidän oli kuusi kuukautta käytettävä pitkiä mustia, depositiopukua muistuttavia viittoja.

Vielä oli beaaneilla tuima koettelemus edessä, päästä salista pihalle taajan ylioppilasjoukon läpi. Yhtenä laumana he ryntäsivät ovea kohden jaellen iskuja oikealle ja vasemmalle ja saaden osaltaan niitä joka paikkaan ruumistaan. Pääsivät he kuitenkin alas portaista lopun lopuksi ja livistivät portille, mutta siellä oli rivi pohjalaisia vastassa.

Ja nyt ottivat he uhrinsa kiinni ja etsivät taskuista rahoja. Ne, mitä löytyi, annettiin Matthias Mathesiukselle.

— Mene ostamaan Cajanuksen ämmältä viinaa ja tule sitten Lauri Matilaisen taloon, siellä ryypätään, sanoi Pictorius hänelle. Ja teille, tieteen uudet oraat, minä sanon, että jollette tiiman kuluttua ole siellä, niin laahaan minä teitä tukasta läpi Turun kaupungin.

Katsojaparvi läksi menojen päätyttyä salista, maaherra veljentyttärensä seurassa jäi rehtorin ja yliopiston professorien kanssa keskustelemaan. Jäipä pormestari Schaeferkin tyttärineen, ja Gabriel sekä useat ylioppilaat seisoskelivat vielä salissa.

— Kreivi Brahe kertoi minulle Tukholmassa jo paljon yliopistosta, joten se, sen arvoisa opettajisto ja sen tavat eivät ole minulle outoja. Jos nuoriso tarjoaa hupia tämänlaatuisia, näin viattomia, niin enpä luule heidän saattavan minulle mieliharmia.

— Jospa heidän menonsa ja tapansa olisivatkin tässä, vastasi rehtori, mutta surukseni täytyy minun sanoa, että pahempaa, ylen paljon pahempaa saan nähdä. Tappeluja, verisiä tappeluja kadulla. Pyhänä loppiaisiltana oli sillankorvassa taas kahakka, josta monella on muistona veriset päät, kirvelevät mustelmat ja kolottavat jäsenet.

— Ei muu kuin järjetön viha, joka villitsee eri osakuntiin kuuluvat ylioppilaat toisiaan vastaan. Varsinkin pohjalaiset ovat aivan vimmattuja, ja luulenpa, että pohjalainen ei ole terve, ellei sillä ole muutamia haavoja ruumiissaan. Se ei ole tyhmää joukkoa, kaukana siitä, mutta aivan rajua ja hillitsemätöntä. Heillä on keskuudessaan mies, joka on aivan vimmattu käyttämään kädenjatkoa, joksi he miekkaa sanovat.

— Gabriel Tuderus. Hän on vasta kahdeksantoistavuotias, mutta harjaantuneempi taisteluihin kuin moni harmaatukkainen sotilas. Rohkenenpa väittää, että hän on ottanut osaa useampaan sotaleikkiin kuin maaherra itse, joka kuitenkin on kuuluisaksi tullut sotatantereella.

— Hän seisoo tuolla oven luona, sanoi rehtori. Tuo sorja sulkahattuinen mies.

Kaikki kääntyivät nyt katsomaan ovea kohden. Gabriel, jonka silmät koko ajan olivat olleet kiintyneinä Barbaraan, joka salin perällä puheli Vendela-neidin kanssa, huomasi itseensä katsottavan. Hän astui vaistomaisesti pari askelta eteenpäin, ja rehtorin viittauksesta hän läheni tehden kauniin hovimaisen kumarruksen maaherralle, sitten rehtorille ja lopuksi naisille.

— Minä halusin nähdä teidät, sanoi maaherra, sillä olen kuullut paljon teistä puhuttavan.

— Minun rautaleivoni on yhtä kärkäs laulamaan kuin huulenikin, vastasi Gabriel.

— Minä tiedän, että nuorena miekka ja lyyra ovat sidotut yhteen, sanoi maaherra, mutta joutava laulu on yhtä tarpeetonta kuin joutava taistelukin.

— Rohkenenko kysyä, sanoi Gabriel katsoen suoraan maaherraa silmiin, ettekö itse ole koskaan nuorena käyttänyt miekkaa vain sen ilon tähden, joka on siinä, että se istuu lujasti kädessä?

— Te puolustaudutte hyvin, nuori herra, sanoi maaherra nauraen, vetoamalla siihen, mitä itse olen nuorena ollut. Näin lyötte aseen kädestäni heti.

— Niin, totta puhuen, olen itse nuorena miekkaa käyttänyt, jatkoi maaherra; useinkin ja muiden mielestä syyttä suotta, mutta kolmea asiaa se vain on palvellut: isänmaata, kunniaa ja naista.

— Isänmaan puolesta en ole päässyt taistelemaan, pohjalaisten kunniaa olen kahakoissa puolustanut, en koskaan ole solvannut toisia, mutta aina maksanut solvauksesta runsaan maksun, sanoi Gabriel ja lisäsi hymyillen, ja minä maksan aina kuninkaallisesti.

— En. Minulla on sydän vasta nyt herännyt, ja loppiaisena taistelin ensi kertaa naisen tähden.

— Sehän on mainiota, sanoi maaherra. Siitä, arvoisa rehtori, ette maininnut mitään. Sehän muuttaa paljon.

— Minä tiedän, että jupakassa ei ollut kysymystä naisesta, vastasi rehtori.

— Oli tavallaan, jatkoi Gabriel, minä en aikonut mennä taisteluun, mutta kun sain kuulla erään naisen tietävän, etten vältä koskaan taistelua enkä koskaan jää tappiolle, niin en nytkään tahtonut väistyä. Syy oli pieni, mutta minulla ei ollut muuta lahjaa tarjottavana hänelle.

Gabriel vilkaisi Barbaraan ja näki, miten hän korvia myöten punastui ja sitten heti kääntyi puhelemaan Vendelan kanssa.

— Te miellytätte minua, sanoi maaherra, mutta pelkäänpä pahaa, että me vielä monesti tapaamme tuomiota istuttaessa, sillä tappelu yhden naisen toivosta ei ole oikeutettua.

— Minkä kukin oikeaksi katsoo, vastasi Gabriel. Ehkä ei teidän armonne iällä enää. Minulle se riittää syyksi.

— Nuori mies, sanoi maaherra ja laski kätensä ystävällisesti Gabrielin olalle, minä näen, että olette yhtä taitava miekka- kuin sanasodassakin. Minä toivoisin teille uraa, joka vie tulokseen, ymmärrättehän, mitä tarkoitan. Minä tahtoisin nähdä teidät armeijan etunenässä. Ehkä kohta siihen, murheellista kyllä, tilaisuus tarjoutuukin.

— Puolan kuningas Juhana Kasimir vaatii itselleen Ruotsin kruunua, joka vasta puoli vuotta on ollut Kaarle X:llä. Sota on tulossa, vanhojen kauhistus ja nuorten onni.

— Minä olen siitä varma. Säädyt aiotaan kutsua vielä tänä kevännä koolle.

— Minä muistan, sanoi Gabriel säkenöivin silmin, miten jo poikana palavin mielin kuuntelin sodan viestejä. Ja aina ajatellessani taistelua on sydämeni sykkinyt vinhemmin, ja miekkakin on huotrassaan alkanut elää, sillä se pyrkii toimintaan ja taisteluun. Ja silloin aina olen vaarasta etsinyt hupiani, ja missä vaara on viitannut, sinne olen rientänyt. Jos nyt syttyy sota, niin saammehan mekin ylioppilaat siihen ottaa osaa, ja kaikista alma materin pojista lienevät urhokkaimmat parhaita astumaan sotaan, siis pohjalaiset, ja hurjin heistä, Gabriel Tuderus. Minä tunnen nyrkissäni kokonaisen armeijan!

— Te, maaherra, olette hänet saanut intoihinsa. Jumala meitä kaikkia varjelkoon siitä melskeestä ja mellakasta, jonka hän näinä päivinä panee toimeen, sillä nyt hän on valmis vaikka mihin.

Ja nyökäten ystävällisesti ja kunnioittavasti tervehdittyään rehtoria ja professoria lähestyi maaherra ovea. Siellä tuli Sundelius horjuen häntä vastaan.

— Mikä tuo on? kysyi maaherra nähdessään Sundeliuksen koko lihavuudessaan edessään ja kääntyi rehtorin puoleen.

— Hän on toinen surunlapsemme, vastasi rehtori. Yliopiston suurin juopporatti.

— Hyvin kauan. Olen ollut yliopistolle uskollinen. Minä kuulun yliopiston perustajiin.

— Niin, vähemmän siinä, enemmän ilonpidossa. Kas, minulla on niin huoleton luonnonlaatu.

— Kun ei opinnoistanne tule mitään valmista, niin miksi ette ryhdy käytännölliselle alalle?

— Sitä olen itsekin mediteerannut. Minä pyysin rehtorilta lupaa saada perustaa akademian viereen kapakan; se olisi niin penteleen hyvin kannattanut.

— Niin minäkin. Ja minä olisin antanut konsistoriumin ryypätä siellä sakkorahojeni edestä. Rehtori lupasi sen sijaan hankkia minulle kollegan paikan. Mutta sekin jäi sikseen.

— Kun tarvitsette lepoa, niin tulkaa linnaan; siellä on mukavat leposijat kellarissa.

Ja maaherra läksi nauraen pois, nousi veljensätyttären kanssa rekeen ja ajoi linnaan.

— Hauska mies tuo maaherra, mutta laskettelee sopimatonta pilaa.
Olenko minä mikään rotansyötti hänen kellareihinsa? Ehkä kuitenkin.
Minähän olen viinassa niin liotettu, että rotat kuolisivat jo
henkäisyynikin.

Tuderus ei kuunnellut häntä, vaan seurasi etäältä Barbaraa. Ovella he katsahtivat toisiinsa, ja Barbara hymyili ja nyökkäsi tuskin huomattavasti päällään ja juoksi sitten isänsä edellä portaita alas.

— Nyt sitä mennään ja ryypätään kuin sateenkaari. Akademia on suloinen laitos ja sen vanhat tavat taivaallisia. Kunhan olisi joka päivä sarviaiskemuja eikä luentoja koskaan, niin ei täältä lähtisi pois sinä ilmoisna ikänä.

Jonas Cajanus, jonka luo Matthias Mathesius oli matkalla, oli kookas, pellavatukkainen mies; missä hän liikkui, siellä erotti hänet hänen leveistä hartioistaan ja uljaasta ryhdistään. Kookas hän oli ja väkevä, peloittavan väkevä, ja koska hänen pellavatukkansa joka taholle haarotti ja poskilihakset hypähtelivät, niin tiesi, että kohta hän lyö, ja silloinpa nähtiin verisiä leukaluita, katkenneita sääriä ja verilihalla olevia läiskiä toisten syntisissä ruumiissa. Harvoin tämä tällainen puuskaus kuitenkin tapahtui, sillä yleensä oli Cajanus rauhan mies, ja moni toveri oli saanut tuntea ja tuta hänen auttavaa mieltään.

Tämä mies, joka ei koskaan nauranut ja yksitotisena kulki tietään, oli iskenyt silmänsä hentokaiseen tyttöön. Ja niinpä eräänä kauniina päivänä kutsuttiin Cajanus rehtorin eteen, ja häpeissänsä ja ujona seisoi roteva mies kuulemassa tuomiotaan, joka kuului niin, että hänet oli vihittävä yhteen tytön kanssa kristilliseen avioliittoon. Nöyränä alistui Cajanus tähän koettelemukseen, vaikkakin sisuksissa myllersi pahasti.

Lassi Porjarin saunaan hän pääsi asumaan, ja siellä synnytti piankin hänen vaimonsa tyttölapsen, joka viikon elettyään kuoli.

Sinne saunaan he sitten jäivät asumaan, ja kun elatuksen saanti oli huonoa, piti Cajanuksen siippa, hento Katriina, pientä kauppaa, myyskennellen viinaa ja tupakkaa. Ja näin he elää retustivat päivästä toiseen.

Loma-aikoinaan käväisi Cajanus kotonaan Pohjanmaalla, mutta vaimoaan ei hän koskaan mukanaan kuljettanut, koska kahden matka olisi tullut liian kalliiksi. Pääasiassa johtui tämä varmaankin siitä, että Katriina vasta äskettäin oli oppinut tavaamaan eikä muutenkaan käytöksensä puolesta ollut sopiva pappilaan vietäväksi.

Kun Mathesius iso lekkeri kourassaan avasi oven Lassi Porjarin saunaan, niin löyhähti hikinen höyrypilvi häntä vastaan ja kuului saunan lauteilta kimakka parahdus. Katriina siellä kokoili vaatteitaan alastomuutensa verhoksi. Mutta ikkunarähjän luota kuului Cajanuksen jykevä ään:

Siinä istui Jonas Cajanus aivan ilkoisen alasti lavitsalla ikkunan kulmauksen kohdalla lukien hebrean kielioppia, koska sitä kieltä oli maallisessa paratiisissa viljelty ja enkelit sillä nytkin kuhertelivat taivaallisen paratiisin niityillä.

— Älä säikähdy, vaan kömmi peremmälle, sanoi hän tulijalle. Taidat hiukan kummastua meidän asuamme asunnossamme. Syynä on se, että eilen piti Porjari-isäntäni kemuja ylen komeita, ja niin tarvittiin oikein aika löyly päitten selvitykseksi tänä aamuna. Porjarin vieraitten kylvyn jäljeltä tämä asunto vielä on lämmin ja siksi meidänkin pukumme ohuenlainen. Mutta mitä siitä, mitä siitä, syntinen ruumis ei ole mikään hävettävä asia. Ja mikä tuo sinut tänne, koska näen lekkerin ja oikein ison kädessäsi?

— Viinojahan minä hakisin, vastasi Mathesius. Saimme muutamia beaaneja käsiimme ja aiomme iltaa viettää yhdessä. Pojista on pari oikein jymyrikasta. Siitä arvaat, että ilo tulee olemaan kattoon asti. Sinäkin tulet arvattavasti joukkoomme.

— En tiedä, tulenko, vastasi Cajanus laskien kirjan kädestään, ja huutaen lauteille päin hän jatkoi: Tule alas, muija!

Sieltä tulla vilahti hento Katriina, tervehti tulijaa, aatuaan rahat hän otti lekkerin käteensä ja meni Lassi Porjarin kellariin, jossa hän sai varastoaan pitää.

Jonas Cajanus katseli, miten Katriinan hameen helma katosi oven raosta, kurkisteli ikkunasta, miten hän kulki pihamaan poikki, loi sitten vakavan katseen Mathesiukseen ja sanoi:

— Sen minä sinulle kokeneena sanon, että varo sekaantumasta naisiin Suloinen myllerrys se alussa on miehen sisälmyksissä ja levottomana hän heittelehtii vuoteella, kun nainen ajatuksissa kiertää, mutta kun olet naisen sitten omaksesi saanut, niin kirvelevä kiukku herää sisässäsi oman lihasi heikkoutta vastaan. Kirvelevä kiukku, sanon minä, oikea helvetin esimaku, ja silloin sitä huomaa, että nainen on se viraapelityö, mikä tehtiin kaiken muun luomakunnan valmistuttua, että hänet on annettu miehelle, jotta tämä uskoisi löytäneensä paratiisin ja äkkääkin istuvansa helvetin kuumimmalla kiukaalla. Varo sinä itseäsi naisesta, sen minä sanon.

— Mutta minkä sille mahtaa, jos nainen väkipakolla pääsee ajatuksiin? sanoi Mathesius.

— Neuvonpa sinulle keinon, sanoi Cajanus. Kun huomaat, että pääsi kuumenee ja pitkin ihosi pintaa kulkee kihelmöivä väristys, kun kurkkua himo kuristaa ja sylki suussasi kuivaa, niin riisu vaatteet yltäsi ja mene järveen. Ja kun siellä puhtaissa laineissa uiskentelet, niin vannonpa, että nainen unohtuu. Jos on talvi, niin kierittele ilkoisen alasti hangella, ja takaanpa, että kun kalisevia hampain ja värisevin polvin huoneeseen tulet, niin autuaana hymyilet vähän ajan päästä. sillä nainen on kadonnut mielestäsi.

— Oli kesäinen ilta ja ukkonen kuljeksi ilmassa, vaikka ei vielä paukahdellut, kierteli vain taivaan nurkkia kuin kettu haaskaa. Minä istuin lehdossa tytön parissa, eikä järveä, ei jokea, ei lähdettä, jonne olisin voinut mennä, ollut missään näkyvissä, sanoi Cajanus, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.

— Tukala paikka! Ja eikö se ole kirottu asia, että tuollainen napataatta, tuollainen kruikka, tuollainen langanpätkä, kuin tuo minunkin muijani on, tällaisen miehen, jolla on hartiat kuin härällä ja ruumis kuin karhulla, voi tehdä aivan hervottomaksi ja saada lankeamaan? Minä muistan, miten hän heiluttaa hiepautteli kädessään mansikan vartta, jossa kaksi kaunista, punaista marjaa heloitti, muistan, miten hän pisti toisen suuhunsa ja sitten ojensi toisen tätä läpeäni kohden, joka järjen kulkuväyläksi on määrätty, ja miten hän tuolla pienellä marjalla järkeni samensi, niin että koppasin hänet syliini. Eevalla oli omena, ja me syytämme Aatamia, joka siitä puraisi. Turha syytös, aivan turha syytös, sen huomaan, kun itseäni katselen ja omaa kohtaloani visusti tutkin ja punnitsen. Ei omenaa, ei omenaa, vaan mansikka, pieni punainen marjan pipana, ja mies on naisen hallussa. Mutta jos hän silloin sai yliotteen ja luontoni kumosi, niin kyllä hän sittemmin on saanut tuntea, mikä miehen voima on. Ei löydy sitä paikkaa hänen ruumiissaan, ei pikkusormeni kokoista länttiä, johon ei minun käteni olisi läiskähtänyt, eikä tässä saunassa ole sitä palkinpiirtoa, johon en olisi häntä nutistanut, kun hän alkaa mekastaa. Sillä tiedä, vaikka nainen sanan määräyksestä on tuomittu miehelleen alamaiseksi, niin tyytyykö ja alistuuko hän siihen! Ei tyydy, ei alistu, vaan silmille se hyppää kuin vihainen kissa, ja kieli sen käy taukoamatta suussa, ja ääni on kovin kimeä. Silloin ei auta muu kuin oikea kuritus ja Herran nuhde tuntuvassa muodossa. Runsaasti sitä onkin saatu täällä tämän nokisen katon alla viljellä, mutta niinpä on miehen valta vielä pysynyt.

Ja Cajanus nousi, ja alastomana hän käyskenteli pitkin pienoista saunaa, pysähtyi, kun Katriina toi sisään lekkerin, ja karjaisi:

— Katsohan veljeni ja ystäväni, nainen hämmentää paljaalla läsnäolollaankin miehen ajatusten tasaisen juoksun. Eipä suotta, eipä suotta sielun vihollinen aina ole lähettänyt kiusausta naisen hahmossa miehen luo, kuten katolinen kirkko niin selvästi pyhimystaruissansa opettaa. Ja kun minä nyt tahdon puhella sinulle niistä monista asioista, jotka ovat mielessäni kypsyneet hiljaisen mietiskelyn varjossa, niin ajoin tuon naasikan ulos, jotta ei hän tyhmyydessään sanoisi jotain viisaitten lauseitten väliin ja siten pilaisi kaikkea. Tiedätkö, mitä minä olen pohtinut ja punninnut, mitä kohtaa ajatukseni ovat kiertäneet? Minkätähden me suomalaiset olemme niin kurjassa asemassa? Sitä olen ajatellut. Ja kun ajattelen, että me, joilla on oma kieli omassa maassamme, otamme oppimme vieraalla kielellä, niin julmistun omaa tyhmyyttämme. Jos meillä olisi kieli, joka on ruma ja koruton, joka ei ajatuksille taivu, niin enhän napisisi. Mutta kun lueskelen raamattua, joka meillä nyt omalla kielellämme on, kun katselen sitä kielioppia, jonka professori Petraeus yhdessä Stodiuksen kanssa on rakentanut, niin sanonpa, että hävetä ei tarvitse, ei tarvitse koskaan meidän omaa kieltämme. Ja minä olen huomannut, että kieli puhuttuna on kyllä kansan elinvoima, mutta että se vasta kirjoitettuna on sen kuolemattomuus. Ajattelehan, veli, sitä onnen päivää, kun me uskoisimme omaan itseemme ja omaan kieleemme, kun me näkisimme, että sitä voi käyttää muuhunkin kuin kiroilemiseen, haukkumiseen ja talouden askarten ohjaamiseen, että se soi ja helisee meidän huuliltamme kaikkien kauniitten ajatusten tulkkina ja että me sillä voimme leimata ajatuksemme ikuisiksi ajoiksi. Ei se ole sattuma, joka kielen rakentaa, vaan koko kansan sielu elää sen soinnuissa, se on, verta meidän verestämme, ja meidän kielemme se kalskahtaa kuin miekka ja se hyväilee kuin äidin käsi. Siitä me imemme voimaa itseemme, kuten pienokainen, jolle äiti helmassaan ojentaa täytelään rintansa. Ja monesti kun istun yksinäni, niin puolikovaa minä kuiskaan: Suomi, rakas Suomi ja kaunis Pohjanmaa! Ja on kuin sydämeni sulaisi noita sanoja sanoessani.

Ja hän vaikeni ja katseli pienestä ikkunasta lumiselle pihamaalle, ja hänen koko ruumiinsa värisi, ja suupielissä tempoili niin omituisesti.

Mutta kun hän katseensa käänsi ja näki Mathesiuksen lekkerin, niin kumartui hän sitä kohden, avasi tapin ja sanoi:

— Katsotaanhan, ettei se penteleen narttu vain taas ole suorittanut vanhaa konstiaan ja, kun on yksin saanut olla mittaamassa, ole jättänyt astiaa vajaaksi. Paljonko sinä pyysit ja paljonko edestä maksoit?

— Enkös minä arvannut sen naisen juonta, enkös minä arvannut!
Tämähän on viiden kannun lekkeri. Ja on vajaa!

— Vai sellaista peliä pohjalaisille! Mene heti ja täytä lekkeri, niin että tappi sisään pantaessa ruiskauttaa viinasäteen tapinpainajan kädelle. Vai vajaa mitta, ettet häpeä, sinä naaras, ettet häpeä!

— Mistä sen tiedät? Pohjalaisen pää ei olekaan mikään kananpää, vaan se kestää vaikka millaisen höyryn. Mene hänen matkaansa, Mathesius, ja katso, ettei hän ilkeyksissään pane vettä täytteeksi, sillä senkin tempun hän taitaa. Ja tule sitten, vaimo, minun luokseni, niin palkkasi sinun saaman pitää!

Ja kun Mathesius kantaen täyttä lekkeriä tuli Lassi Porjarin pihamaalta kadulle, niin kuuluipa saunasta kaksi ääntä, joista toinen ukkosena jyrisi ja toinen kimakasti parkui.

Lauri Matilaisen tuvassa asuivat molemmat Tuderukset, Mathesiuksen veljekset, heidän serkkunsa Matthias Mathesius ja Petrus Pictorius. Yhdessä he asuivat, yhdessä söivät kotoa tuotuja eväitä, ja kun puute tuli, niin yhdessä he näkivät nälkääkin. Tupa oli avara, se sai valonsa kahdesta pienestä ikkunasta. Kaksikerroksiset vuoteet olivat vastaisella seinällä, katosta riippui suuri oljista kyhätty "himmeli", Pictoriuksen käsien tuote, sillä hänen sormensa olivat yhtä nokkelat liikkumaan kuin kielensäkin.

Tupa oli tungokseen asti täynnä kansaa, sillä kaikki pohjalaiset ylioppilaat olivat tulleet kemuihin. Tuvan pitkällä pöydällä paloi yhdeksän talikynttilää, tunnuskuvana yhdeksästä runottaresta, ja pöydän päässä oli itse ilon lähde, iso viinalekkeri, jota ahkerasti käytiin kallistelemassa. Matthias Mathesius oli isäntänä, ja hän kullekin kaateli tuoppeihin ilolientä.

Jota runsaammin miehiä tupaan kasaantui, sitä suuremmaksi tuli hälinä ja iloinen mieliala, mutta sitä nolommiksi äsken vihityt ylioppilaat, sillä heidän kukkaronsahan kustannuksella tämä iloinen mekastus pantiin toimeen.

— Ei tarvitse pahaa tykätä, kun on millä pykätä, sanoi eräs heistä ja veti taskustaan esiin paksun kukkaron. Kyllä tämä poika maksaa, minkä toiset juoda jaksaa. Yksi kerta sitä vain ylioppilaaksikin tullaan. Ja kun sitä varten on saanut jumalattomasti hikoilla, niin kannattaa nyt jumalallisesti ryypätä.

— Juokaa, miehet, minkä jaksatte, ei pidä puutetta oleman liemestä niin kauan kuin pystyssä pysytte!

— Älä rehentele, senkin kapasaksa siellä, äidinisäsi rahoilla sinä kuitenkin tässä herrastelet, huusi Pictorius. Se mies onkin jykevä ukko, toimelias, työteliäs, mutta saita, niin saita, että ropo hyppysissä venyy. Kerronpa teille, miten hän kaikessa säästää, sillä tunnenpa hänet hyvin, koska hän on minulle sukuakin. Tosin väärän koivun takaa, mutta sukua kumminkin.

— Rahaa sillä miehellä on, rahaa kuin roskaa, ja kuluisipa monta ajastaikaa, ennenkuin Hooperin äijä ehtisi niitä räknätäkään. Paljon on hänellä maallista hyvyyttä, mutta ei kukaan voi väittää hänen sen kokoomisessa luvattomia keinoja käyttäneen. Säästäväisyydellä, työllä ja ahneudella se on koottu. Ja niin tarkka hän on kaikessa, että kaikkialta hän lannankin kokoo pelloilleen. Ja mikä on seuraus? Ei kenelläkään ole vilja niin rehevää, ei niin hallaa kestävää eikä niin runsasjyväistä. Sonta on kultaa, sanoo äijä. Ja tätä kultaa varten on hänellä aina reessä tai rattailla vasu. Ja hevosensa hän on opettanut sellaisiksi, että ne sillä pinnistyksen hetkellä pysähtyvät ja odottavat, kunnes ukko on vasunsa ottanut, jotta kulta lämpöisenä siihen moksahtaisi.

Koko seura remahti nauruun, muttei Hooperin äijän tyttärenpoika piiloittautui häpeissään toisten taakse.

— Lisää tavaraa, minun vatsani on avara, huusi äkkiä Sundelius, joka oli kellistänyt lekkeriä ja huomannut sen kummallisen kepeäksi.

Suurilla korvoilla kannettiin olutta esiin, ja yksi uusista ylioppilaista läksi kahdella sangolla viinaa hakemaan.

Kun höyry nousi miesten päässä ja veri kuumana suonissa sykki, niin kasvoi rähinäkin. Välillä pistettiin tanssiksikin, sillä olihan moni ylioppilas taitava pelimanni ja hankki sievoiset summat soittelemalla häissä ja kutsuissa, eikä hyvän sovun hallitessa unohdettu professorejakaan, vaan käytiin heillekin soittelemassa. Tosin he sentään usein pyysivät, että heitä tästä kunnianosoituksesta säästettäisiin. Vuoroin suoritettiin sirot ja kaunista käyntiä kysyvät tanssit, vuoroin yllyttiin hurjaan piirileikkiin. Lopulta tehtiin monta piiriä, joista ulompi oli aina sisempää suurempi. Ja nyt lähdettiin "kaikenmaailmantanssia" menemään, ja piirit siinä pyörivät aina vastakkaiseen suuntaan. Oli siinä juoksua ja rehkinää, ja oli siinä varpaat tallautumisen vaarassa. Hikisinä taukosivat miehet vimmatusta hypystä, ja aika kulaus juomaa kaadettiin kurkusta alas.

Miehet alkoivat muistella omaa pennaaliaikaansa, ja halu maksaa uudelle sukupolvelle kaikki se, mitä olivat kärsineet, heräsi heissä. Teljettiin tuvan ovi ja alettiin antaa kasvatusta nuorisolle. Missä beaani liikkui, siinä häntä tyrkittiin, ja jota vahvempi lykkääjä oli, sitä kauemmaksi lensi poika, lensi toiselle puolen huonetta, josta uusi tyrkkäys tai potkaus kiidätti hänet uusia vainoojia kohden. Purskahti siinä jo muuan itkuunkin, mutta se maksoi hänelle heti kuusi korvapuustia, tosin lievemmässä muodossa vielä, sillä ne lyötiin kämmenellä eikä nyrkillä. Ja kun hän kerran oli alkanut ääntä päästää, niin sai hän laulaa, laulaa minkä jaksoi ja vielä tanssiakin, kunnes hän iskuista ja tanssista uupuneena vaipui maahan.

— Tämä on sikamaista! karjaisi silloin se, joka depositiossa oli uskaltanut Kempeä pilkata.

Kiljaisten syöksyi silloin pitkä Jurvelius hänen kimppuunsa, paiskasi hänet maahan ja jyskytti hänen päätään permantoon.

Ja äkkiä hän ponnahti ylös, sylkäisi käsiinsä, hyppäsi tasakäpälää korkealle ilmaan ja huusi:

— Tulepas vielä, jos uskallat, sinä senkin humalasalko, sinä raato, sinä ryökäle, sinä helvetin portinkanki. Tule, jos tohdit, ja minä väännän sinut senkin seitsemään mutkaan, jotta koipiesi välitse kurkistelet selkääsi, minkä näköinen se on.

Ja nyt alkoi heidän kesken rynnistys, jossa luut rutisivat ja miehet läähättivät. Mutta lopulta makasi beaani suullaan, ja Jurvelius istui hajareisin hänen päällään kuin satulassa kiskoen suuria hiustukkoja hänen päästään.

— Joko nyt on luonto otettu sinulta pois? sanoi hän, kun päästi toisen silmät vetistävinä ja kiukun kuolan valuessa suupielistä, kohoamaan pystyyn.

Ja ottaen päreen uunin korvalta ja halon uunin pielestä hän pani päreen pojan toiseen ja halon toiseen käteen ja sanoi:

— Seiso nyt siinä häpeämässä! Ja seiso yhdellä jalalla kuin haikara ja ihmettele oman sisusi kiukkua ja luontosi kovuutta ja kiitä Jumalaasi siitä, että olet joutunut oikean kurituksen alaiseksi.

— Tuossa on sinulle kuritusta! huusi poika ja paiskasi halon Jurveliuksen päätä kohden. Väistymällä vältti tämä iskun. Samassa oli jo useampi mies pojassa kiinni, ja tämä oli kuin rautapihdeissä.

— Tiedätkö, mitä sinä ansaitsisit, senkin peijuuni, tiedätkö? huusi hän. Nöyryytystä ja oikein tuntuvasti, sillä huomaanpa, että sinulla on kova luonto. Ja kurituksen sinä saapa oletkin!

Ja hän riisui kengän jalastaan ja löi sillä poikaa kummallekin korvalle. Sitten täytti hän kengän oluella, sirotti pesästä tuhkaa joukkoon ja sanoi:

— Vai et aio juoda? karjui Jurvelius. Äitisi rinnoista sinä olet kiukkusi imenyt, mutta nyt saat juoda nöyryytyksen maitoa.

Ja pistäen puukon terän pojan suuhun hän erotti hampaat toisistaan. Nyt pitivät toiset väkipakolla suuta auki, kun Jurvelius sinne kaasi kengästään juomaa.

— No, mene nyt äläkä enää tee syntiä! sanoi Jurvelius, ja kiukuissaan itkien väistyi poika tuvan nurkkaan.

— Siitä tulee vielä esimerkiksi kelpaava ylioppilas, sanoi Matthias
Mathesius, ja oikea pohjalainen riitinki sen mielessä on. Mutta voi
niitä beaaneja, jotka tämänkin sarviaisjuhlan saavat hänelle korvata.
Minä en tahtoisi olla niiden miesten housuissa.

Tämän arvelun pitivät kaikki oikeana, ja moni ystävällinen katse osui nurkassa olevaan poikaan. Hän oli napissut pennaaliaikansa velvollisuuksia vastaan ja oli siis ansainnut rangaistuksensa, mutta eihän hyvä kuritus ole muuta kuin ojennukseksi, arvelivat kaikki.

Sundelius istui penkillä nojaten seinään ja sääret harallaan imien piippua. Viitaten kalpealle, hennolle pojalle hän huusi:

— Hunsvotti! Lehmänsorkka! Pennaali! Tuo tänne kynttilä ja sytytä piippuni.

Poika otti kynttilän pöydältä ja lähestyi arkana Sundeliusta. Kun hän ei osannut pitää kynttilää niinkuin Sundelius tahtoi, neuvoi tämä häntä, ja kun ei poika sittenkään osannut, löi hän tätä korville niin että läjähti.

— Sinä uppiniskainen nallikka! Kyllä minä sinua opetan palvelemaan. Jollet sinä tee niinkuin minä käsken, niin annan sinulle niin vasten pläsiäsi, että näet kaikkien taivaankappalten tanssivan polskaa ympärilläsi.

Mutta samassa singahti äskeinen, kurituksen saanut poika hänen eteensä ja huusi:

— Sinäkö se olet? Etkö ole vielä saanut mielestäsi kylliksi nahkaasi parkituksi? sanoi Sundelius.

— Mitä siinä vielä valkoista paikkaa on, pian saat sen maalata vaikka taivaankaaren väreillä ennenkuin tuohon poikaan koskea.

— Älä sekaannu asioihin, jotka eivät sinuun kuulu, kaikui huutoja pojan ympäriltä.

— Peitotkaa minua, jos mielenne tekee, ärjäisi poika, ei tämä poika hevillä nutistu. Mutta tuohon poikaan ette koske, ettekö näe, että hän on heikko ja sairas. Hänen isänsä on kuollut, ja heitä on viisi lasta, ja nyt hän on lukenut ja tehnyt työtä voidakseen kohta hankkia niille elatuksen.

— Pidä suusi kiinni, ärähti toinen, sillä minä se nyt puhun. Ja nälkää hän on nähnyt ja puutetta sisarustensa tähden. Ja sellaiseen mieheen en minä anna koskea, sillä totta vieköön, vaikka hän on kalpea ja heikko, niin on hänessä ollut enemmän urhoollisuutta kuin teissä yhteensä koko liudassa.

— Ei kukaan pohjalainen ole ennenkään yliopistossa puutetta nähnyt, sanoi Matthias Mathesius, Ja mikä meidän on, on hänenkin. Leipää ei hänen tarvitse surra.

— Kyllä sitä minullakin vielä kakkua piisaa, sanoi poika ylpeästi, en minä tullut kerjäämään hänen puolestaan. Mutta kajota ei häneen saa.

— Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi? sanoi Sundelius, joka huomasi toisten vaitiolosta, että kaikki hyväksyivät pojan teon, ja nyt tahtoi kääntää huomion toisaanne. Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi?

— Tuollainen vasikka, jonka päässä ei ammennettukaan viisaus pysy, sanoi Sundelius.

— Ainakin olen enemmän kuin sinä, joka et taida vuosikausiin olla nähnyt kirjan kansiakaan.

— Sen näet sitten, kun sekin hetki tulee, sinä vanha haaska, sinä haiseva raato, jonka piru on padastaan unohtanut, sinä ihmisten kiusa ja Jumalan mieliharmi, sinä seivässääri, möhömaha, juopporatti, sinä tieteen pesän mätämuna!

— Vastaa nyt jo, Sundelius, huusivat toverit, jotka nauraen kuuntelivat poikasen kiukkuisaa haukkumista.

— Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua, hänen sanansa ovat kuin serafin soittoa, sanoi Sundelius. En ole vielä tavannut miestä, joka veisi haukkumisessa minusta voiton, mutta nyt sen näen. Tuo poikanen ei ole ainakaan suulleen langennut. Anna tulla vain!

— Saamasi pitää, ja oikein kukkuramitalla, sinä maailmanlopun villitys, sinä kaikkien paheiden ihana yhteenveto, sinä mädännyt nauris. Oletko umpinainen, koska kupusi on niin paisunut niistä juomista, jotka kurkustasi olet alasjuoksuttanut? Oletko päivääkään selvänä ollut, koska silmäsi ovat nurin päässä? Milloinka olet viimeksi nähnyt housujesi napit? Laihduttaa minä sinut tahtoisin, laihduttaa siksi, kunnes siinä kuoppa olisi, missä nyt on pyöreä kumpu, hikoiluttaa niin, että joki syntyisi sinun lähteistäsi.

Samassa sieppasi hän seinältä Sundeliuksen pään yläpuolelta piiskan, ja heiluttaen sitä hän kiljaisi:

— Näkemäsi pitää, sillä nyt sinä saat tanssia, loikkia polskan jokaisesta korvapuustista, jonka äsken annoit.

— Kuka minut on siksi tehnyt? Sinä, joka sairasta löit. Ja nyt ylös penkiltä! Minä en vastaa mistään, ellet heti paikalla nouse jaloillesi.

— Älä heiluta noin piiskaa minun nenäni edessä, taikka minun vihani nousee.

— Minä en pelkää sinun vihaasi! Nousetko siitä, vai sivallanko punaisen raidan sinun mahaasi?

— Johan minä nousen, mutta armias taivas, kiitä onneasi, etten likistä sinua liiskaksi.

— Millä sinä likistäisit? Oletko enää pitkään aikaan saanut käsiäsi ristiinkään? Tanssi nyt, tanssi, taikka tästä syntyy sellainen polska, että veri pursuu jokaisesta reiästä ruumiissasi.

— Katsokaa, toverit, huusi Sundelius, kuinka hän minua häpäisee!
Ettehän salli, että beaani näin vanhaa ylioppilasta kohtelee?

— Jotta et tahdissa kompastu. Hyppää! Korkeammalle! Kyllä minä sinun kinttujasi kiverrän!

Ja uhaten piiskallaan pakotti poika Sundeliuksen tanssimaan, tanssimaan monta kierrosta tuvan ympäri. Lopulta hän aivan henkihieverissä horjahti penkille pöydän luo, tarttui viinasankoon, ryyppäsi pitkän ryypyn, horjui vuoteelle, ja kohta kuului sieltä kova kuorsaus.

Mutta tanssin loputtua nousivat miehet paikoiltaan, ja Gabriel
Tuderus, joka tähän asti oli ollut vaiti, sanoi:

— Tule, poika, niin suljen sinut syliini. Vielä se vanha pohjalainen sisu elää, sen sinä todistat.

— Sellainen tulee oikean ylioppilaan olla. Sydän kuin kultaa, kieli kuin puukko ja käsi kuin taivaan salama. Ja kun nyt olet tullut meidän joukkoomme, niin tiedänpä, että osaat oikein elää. Toisella kädellä pitelet valkeuden maan kerubia ja toisella nyit pirua hännästä.

Martinus Stodius, itämaisten kielten professori, istui työhuoneessaan, joka samalla oli hänen makuuhuoneensa. Talvinen hämärä oli jo verhonnut kaupungin, ja varjot kulkivat huoneessa peittäen kaikki sen esineet. Punainen juova taivaanrannassa kajasti viimeisenä silmuna siitä suuresta verkosta, jonka aurinko oli heittänyt yli maan ja nyt kokosi kultaisten porttiensa taakse. Sinisenä hohti hanki ikkunan alla.

Stodius katsoi ulos ikkunasta, mutta hän ei nähnyt tästä mitään, sillä hänen ajatuksensa kulkivat kauaksi ohi seutujen, yli taivaanrannan, pois maan piirin rajasta, etsien vastausta siihen suureen kysymykseen, joka aina hänen sielunsa pohjalla eli: mitä elämä on? Liikkumattomina lepäsivät hienot, kalpeat kädet tuolin käsipuilla, liikkumaton oli katse, ja huulilla oli juhlallinen vakavuus. Hiljaa kohosi oikea käsi ja siveli pitkää valkoista partaa.

Hän ei kuullut ei nähnyt mitään. Hän ei havainnut sitä, että hänen vanha palvelijattarensa, seitsenkymmenvuotias Leena, aivan valkotukkainen vaimo, kuuro ja hieman ontuva, oli parikin kertaa jo raottanut huoneen ovea, mutta aina jälleen vetäytynyt pois.

Kaikista niistä ihmisistä, jotka Stodiuksen pitkän elämänajan varrella olivat hänen luonaan olleet, oli Leena ollut uskollisin, uskollisempi kuin professorin oma tytär, joka mentyään naimisiin erään yliopiston professorin kanssa ei koskaan käynyt isäänsä tapaamassa. Hän uskoi sitä, mitä muutkin, mistä professoria julkisesti oli syytetty, minkätähden häneltä oli uhattu ottaa paikka konsistoriossa, paikka kirkon penkissä, oikeus luennoida, vieläpä kieltää hoitamasta kirkkoherranvirkaansa Naantalissa, että hän nimittäin harjoitti salaisia tieteitä, että hän seurusteli paholaisen kanssa. Leena yksin, joka ei mitään kuullut toisten puheista, uskoi, että professori oli maailman paras ja maailman viisain mies. Heidän väliltään oli vähitellen kadonnut palvelijan ja isännän suhde, ja haudan partaalla seisominen loi sen hellyyden, joka ei koskaan ujostele itseään näyttämästä peläten muuten katuvansa sen laiminlyömistä, kun se tulisi liian myöhään. Leenan kuurous esti heitä puhelemasta, mutta puhuivathan silmät, ja usein laski vanha professori hienon, valkoisen, melkein naisekkaan kätensä Leenan kädelle, ja Leenan kasvot silloin aina kirkastuivat. Ja kun professori istui työnsä ääressä, niin luki Leena raamattua, tuota kauan toivottua kirjaa, jonka hän vasta vanhoilla päivillään oli saanut ja jonka suurimman osan hän tiesi tuon rakkaan professorin pitkinä talvi-iltoina suomentaneen. Se oli hänen lohdutuksensa, ja tyynenä odotti hän elämänsä illan loppua, eikä hänen mielessään ollut pelkoa eikä vapistusta. Joka kevät hän tuuletti niitä itse kutomiaan ja ompelemiaan hienoimmasta palttinasta tehtyjä ruumisvaatteitaan, jotka hän jo kaksikymmentä ajastaikaa oli pitänyt valmiina.

Jos porvarit professoria kammosivat, yliopiston miehet tuomitsivat, niin ylioppilaat jumaloivat. Hän oli heille ainainen esikuva ihmisestä ja hänen loppumattomasta pyrkimyksestään. Ja kun he eivät muuten osanneet eivätkä voineet rakkauttaan osoittaa, niin toi jokainen lomalta Turkuun tultuaan eväistään parhaimman osan Leenalle.

He uskoivat, että Stodiuksella oli salaiset voimat hallussaan, sillä useinhan hän kulkiessaan jonkun nuorukaisen ohitse kadulla oli pysähtynyt, kutsunut miehen luokseen ja silloin puhunut hänelle kysymättä mitään, tuon salaisten voimien antaman tiedon kautta ymmärtäen kaiken sen, mikä toisen mieltä lannisti. Hän ymmärsi kaiken eikä mitään tuominnut.

— Minä olen elämässäni saanut paljon kärsiä, siksi toisten kärsimykset ovat tulleet minulle pyhiksi, sanoi hän.

Kun Gabriel Tuderus avasi oven professorin huoneeseen, kääntyi tämä heti häneen päin ja sanoi:

— Minä odotin sinua! Sinä tulet tänään niin myöhään. Miksi? Joko taas olet ollut katukahakassa?

— Katukahakat ovat unohtuneet sen jälkeen kuin aloin käydä teidän luonanne.

— Niin, sinä olet jo kuukauden ajan käynyt minun luonani ja vieläpä hyvin useinkin, sanoi Stodius, ja hänen silmissään oli veitikkamainen välke. Kuka olisi uskonut, että Gabriel Tuderuksessa herää sellainen tiedonjano, sellainen palava into salattuihin tieteisiin? Etkä sinä ole ainoa, jonka mielessä on kysymysten suuri parvi herännyt. Minun kummityttäreni Barbara, pormestari Schaeferin tytär, on myöskin kuukauden ajan käynyt ahkerasti luonani.

— Tuskin tällä haavaa, sillä ethän ole tullut tavallisella hetkelläsi. Mutta joka kerta, kun sinä olet ollut minun luonani, on hän istunut tuolla viereisessä huoneessa Leenan vieraana. Kun seinä on ohut, niin hän on saanut kuunnella meidän keskustelujamme, sillä, kuten tiedät, ei Leenan kanssa voi kukaan keskustella, kuuro kun hän on. Ja näin olette te molemmat olleet minun oppilaitani, ja usein sinulle puhuessani olenkin puhunut hänelle. Tiedätkö poika, että minä jo heti alusta alkaen olen huomannut kaiken, ymmärtänyt tuon tiedonjanon sinussa ja kummityttäressäni. Sinun matkasi minun luokseni on joka päivä kulkenut pormestarin talon ohitse, ja kun nämä talot ovat vieretysten, niin pahakielisten ihmisten puheita välttääksesi aloit tulla minun luokseni. Näin voit tullen ja mennen kenenkään mitään aavistamatta kulkea hänen asuntonsa ohitse. Minä olen nähnyt tuon tunteen syntyvän, nähnyt, miten se on kaikki vallattomat voimat sinussa taltuttanut ja tehnyt sinusta suuren uneksijan. Ja minä olen käyttänyt hyväkseni aikaa ja istuttanut sieluusi kaiken sen, minkä toivon siellä versovan. Ja minä tiedän, niin varmasti tiedän, että se kylvö, joka silloin ihmissieluun tehdään, kun hän ensi kertaa rakastaa, se kerran nousee suurena ja voimakkaana laihona. Rakkaudesta meissä kaikki hyvä herää ja varttuu.

Nyt sinulla on elämän ihana toukokuu, toiveiden ja unelmien aika, ja käyköön sinun kuinka tahansa elämässä, alku sinun elämäntyöllesi on rakkauden varjossa laskettu, ja minä iloitsen siitä, että minä olen se kylväjä ollut. Katsohan, lapsi, minä olen tahtonut sanoa tämän sinulle tänä kauniina talvihämynä.

— Te minun vanha, hyvä ystäväni! sanoi Gabriel ja puristi vanhuksen kättä.

— Lapsi, lapsi, minä olen elänyt sinussa omaa nuoruuttani, ja iloni on ollut niin suuri. Minä olen tuntenut, miten kaikki sinussa on niin erilaista ja kuitenkin niin samaa kuin minussakin. Minä olen elänyt koko elämäni yhden suuren unelman keskellä heräämättä siitä hetkeksikään. Siksi olen jotain saanut aikaan, siksi olen tullut kyllä häväistyksikin, mutta myös sanomattoman onnelliseksi. Minä olen uskonut, että kaiken näkyväisen takana on ihmeellinen salattu maailma. Sen portilla olen seisonut ja kuunnellut sen maailman outoja ääniä. Se on ollut minun unelmani. Sinä luot unelmasi toisin kuin minä, jokainen luo sen omalla tavallansa, mutta minä tiedän, että sinun elämäsi ei ole hukkaan heitetty, vaan kerta on elosi ehtoona laihosi oleva runsas ja kullankuultava mailleen menevän auringon valossa.

— Minä tunnen, miten te otatte levottoman sydämeni kuin aran linnun käteenne, ja minä tunnen, miten sen on siinä hyvä olla.

— Minä tahdon painaa syvälle sieluusi nämä sanat: Älä koskaan epäile unelmiasi, älä silloinkaan, kun niiden tähden saat kärsiä. Kun viime kesänä kuljin lehdossa, näin linnun, — muita kirkkaammin se lauloi. Lentonsa arka oudoksutti minua, lähemmäksi astuin, sokea oli lintu. Meidän täytyy jotain kadottaa, ennenkuin sävelet soivat syvimmin, täytyy sinun niinkuin täytyi minunkin. Tyly on elämä, niin harvoin se yhdessä katkoo elämän sekä lemmen langat. Niin harvoin voivat ihmiset löytää sen, minkä kohtalo heille sääsi. Jos lemmen löydät, niin et sitä tunne, jos sen tunnet, et osaa sitä luonasi säilyttää. Sattumusten sarja kirjava, kohtalon lankojen leikki on elämä. Mutta käyköön sinun kuinka tahansa, niin tiedä, että suurimmat ilomme me saamme ostaa suruilla. Niin tein minä, ja niin teet sinäkin kerran. Sille, jota elämä rakastaa, se antaa suuren surun. Ja suru putoo kuten hiekkajyvä simpukan sisään, ja simpukka kokoo sen ympärille omasta itsestään kimaltelevan aineksen ja näin synnyttää helmen. Kuten ihana helmi, jossa taivaan kaikki värit kuvastuvat, on jokainen oikea ihmiselämä, ja suru on se pieni jyvä, joka sen keskessä on. Näin on käynyt minunkin. Koko elämäni, koko työni on rakennettu surun ympärille.

— Minä olin vain kaksi vuotta naimisissa. Vaimoni kuoli, ja ainoa lapsemme, tyttäreni, jäi huostaani. Vaimoni ei koskaan minua rakastanut, minä tiesin sen, ja hänen tyttärensä peri äitinsä luonteen. Jo varhain huomasin, että hänellä ei ollut mitään tunnetta isäänsä kohtaan, ja kun hän varttui naiseksi, meni hän naimisiin. Hän asuu nyt täällä, samassa kaupungissa, ja on minulle vieraampi kuin vieras. Silloin minun sydämeni, joka oli täynnä rakkautta, josta ei kukaan ollut huolinut, etsi olentoa, jolle kaiken saisi antaa. Minä näin Tukholmassa hänet, joka tuli kohtalokseni, ja minun ajatukseni kutoivat sadun lukin lailla kimaltelevaa verkkoansa vangitakseen hänet. Kuinka elämä rautaisella kädellä johtaa meitä. Hän oli minulle kaikkeni, kun tuli toinen, vei omani, anasti aiottuni. Hän oli nuori, minä jo keski-ikäinen, hän aatelisherra, minä köyhä oppinut: Minä pakenin silloin Viipuriin ja olin siellä opettajana. Kun yliopisto perustettiin, astuin sen opettajien riviin. Mutta tuota yhtä en unohtanut.

— Eräänä päivänä oli ylhäinen herra hänet jättänyt. Silloin hän meni naimisiin miehen kanssa, joka oli kyllin jalo ymmärtääkseen kaiken. Minä sain tiedon, että heille syntyi tytär, jonka kummiksi minut merkittiin. Ja sitten nuo molemmat vanhemmat saapuivat Turkuun. Näin elimme onnellisina yhdessä, kunnes tuoni tavoitti äidin. Minä olin valikoinut tämän talon asunnokseni, sillä hän asui viereisessä talossa, ja pienen oven kautta voin olla heidän pihallaan. Usein tuo nainen sen on avannut ja istunut tuossa, missä sinä nyt, ja äidin jälkiä on seurannut tytär, sillä tuo nainen oli pormestari Schaeferin toinen puoliso ja Barbaran äiti.

Hämärässä oli ovi auennut, ja kynnyksellä seisoi vavisten nuori tyttö. Kun Stodius oli kertomuksensa lopettanut, juoksi hän professorin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Näin lepäsivät he kauan sylitysten talvi-illan hämärässä.

— Rakas lapsi, sinä olet tänään tuottanut minulle suuren ilon, niin suuren, että mieleni pyytäisi jäädä luoksesi, mutta ehtoo on jo pitkälle kulunut, ja minun on mentävä. Johannes Kemiensis kaipaa minun apuani. Kuukausi sitten tuli hän ylioppilaaksi, on lukenut yöt ja päivät, ja nyt hänet on tauti löytänyt. Hän on tänä aamuna sylkenyt verta, ja minun täytyy mennä hänelle viemaan lääkkeitä. Minun on nyt vaikea erota sinusta, lapsi, mutta tiedänhän, että poissa ollessani sinä olet huoneessani, ja tiedänhän, että tunteesi kukkivat.

Hän suuteli Barbaraa, puki ylleen pitkän tumman viittansa, otti pöydältä rohtopullon ja poistui.

Ja hämärässä huoneessa seisoivat Gabriel ja Barbara liikkumattomina uskaltamatta sanaakaan vaihtaa; heidän sydämensä löivät kiivaasti, ja he tunsivat, miten outo verkko veti heidät yhä lujemmin apajaansa.

Kun professori palasi huoneeseensa, istuivat molemmat nuoret käsitysten sanaakaan vaihtamatta.

— Jos minä ihmisten ja enkelten kielillä puhuisin ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski, taikka kilisevä kulkuinen.

VII

Henrik Schaefer oli Turun kaupungin pormestari ja samalla sen äveriäimpiä kauppiaita, jonka monet laivat kesäisin ja vielä myöhään syksylläkin tekivät loitolle matkoja.

Hän istui huoneessaan kirjoittaen hanhenkynällä kirjettä ensimmäisestä avioliitosta saamallensa pojalle, joka Tukholmassa hoiti isänsä laajoja kauppa-asioita.

— Tunnen miehen sekä muodon että maineen, sanoi Schaefer, ja totta puhuen on muoto mainetta parempi. Mitä sinä haluat? Istu, aja asiasi!

— Kuule, poika, sanoi pormestari, mene ensin nukkumaan, sillä taidat puhua höyryn vaikutuksesta.

— Koko eilisillan istuin professori Stodiuksen huoneessa, vastasi Gabriel. Jos höyryä päässäni on, niin ei se ainakaan juomista ole lähtenyt.

— Vai rakkaus? Mene Jerikoon ja anna viiksiesi kasvaa ja tule sitten vasta puhumaan rakkaudesta.

— Kuule, poika, minä luulin sinun laskeneen leikkiä. Ethän vain tarkoita täyttä totta?

— Täyttä totta, sillä ei minulla ole aikaa käydä kaupungin pormestaria leikillä hauskuttamassa.

— Sitä minä tohdin järkiään epäillä, sillä eipä vielä ole kenenkään jalka selkääni koskenut, mutta sitä useammin minun jalkani toisten selkään.

Schaefer nousi, käveli huoneessaan ja katseli tuon tuostakin Gabrieliin. Ensiksi hän ajatteli huutaa renkinsä sisään heittämään hänet pihalle, mutta sitten häntä alkoi miellyttää Gabrielin reipas menettely, ja hän päätti ainakin keskustella pojan kanssa.

— Minun on vaikeata ajatella sinua evankeliumia saarnaamassa. Luulin sinun lakia tutkivan, kun jo aina rangaistusta harjoitat.

— Kyllä se kirkkokin kovaa kouraa tarvitsee. Jollei muualla, niin
Lapissa ainakin, jossa vielä pakanuus vallitsee.

— No, kun ensin olet valmis pappi, niin tule sitten tänne, niin keskustellaan asiasta.

— Näyttää siltä, kun sinä aikoisit tämän asian yksinäsi päättääkin.

— Lyökää vain, jos se mieltänne keventää, mutta takaisin teidän myös saamanne pitää.

Schaefer käveli kiivaasti pitkin huonetta. Hän pysähtyi Gabrielin eteen ja sanoi:

— Saada minä olen hänet päättänyt, en ottaa, saada teidän omasta kädestänne.

— Enhän kai muuten täällä olisi. Teidän luvallanne minä tahdon hänet saada, sillä olen minä mitä muuta tahansa, varas en ole. Minä suutelin häntä eilen ensi kertaa, mutta toistamiseen en sitä tee teidän luvattanne. Ja kun tytärtänne rakastan, niin tahdon taistella niin kauan kanssanne kuin hänet annatte minulle.

Gabriel katsoi maahan, nosti sitten silmänsä ylös ja katsoi suoraan pormestaria silmiin.

— Me puhelemme tästä toiste enemmän, sanoi Schaefer. Täksi kertaa saa tämä riittää. Mutta, jotta tietäisin, mistä sinut saan käsiini —

— Niin, niin, jatkoi pormestari. Mene peremmälle taloon. Jostain huoneesta löydät Barbaran. Ja sitten puhumme asiasta lähemmin tänään, tai huomenna, tai ylihuomenna — tai jonain muuna päivänä. No, mitä siinä hölmönä seisot! Totta kai minun täytyy antaa tyttäreni kihlatun käydä talossani. Mutta muista, lopullista lupaustani en ole vielä antanut, sillä täytyyhän minun ensin laskea, paljonko annan tyttärelleni myötäjäisiä. Ja täytyyhän isällesikin asiasta ilmoittaa.

Kuin huumaantuneena oli Gabriel kuunnellut Schaeferiä voimatta uskoa omia korviaan. Hän meni osoitettua ovea kohden kuin unessa. Schaefer pidätti häntä:

— Olin alussa, mutta kyllä minä jo lopulla arvelin, että kaivoon sitä ajettiin.

— Siltä se minustakin näytti. No, tahdon minäkin nyt kertoa sinulle jotain. Jo kuukauden päivät olen joka ikinen ateria saanut kuulla sinusta puhuttavan. Poikani Erik ja Barbara ovat sinua minulle syöttäneet. Erik varsinkin pitää sinua jonain uutena enkeli Gabrielina. Ja niinpä tunnen tarkoin kaikki tappelusi ja tiedän kaikki hyvätkin tekosi, sillä niitä näkyy olevan yhtä viljalti kuin tyhmyyksiäsikin, vaikka eihän maailma hyviä juoruja levittele. Lapset, kuten Erik, niitä huomaamattaan kertovat. Minä olen näin tullut sinut tuntemaan tarkoin, ehkä paremmin kuin itse tunnetkaan. Ja kun yhden ruokalajin nauttiminen väsyttää, niin eihän ollut muuta neuvoa minulla kuin päästää sinut taloon kuullakseni jostain muustakin puhuttavan kuin sinusta. Että Barbara sinua rakasti, sen huomasin jo aikoja sitten. Hän alkoi käydä niin usein Stodiuksen Leenan luona. Kun nuori, iloinen tyttö valikoi kuuron, vanhan akan seurakseen, niin on sen takana aina nuori mies. Sitten huomasin sen merkillisen yhteensattuman, että tyttö pujahti professorin asuntoon aina vähän sen jälkeen, kuin sinä olit kulkenut ikkunani ohitse. Ja kun näin, että sinä olit Stodiuksen ystävä, niin olit minunkin ystäväni, sillä se mies on saanut sieluunsa ainaisen sunnuntain, ja silloin ollaan vain hyvien ihmisten seurassa. Minä olen jo monta aikaa odottanut käyntiäsi ja olen ihmetellyt viipymistäsi. Sinä et juuri häikäile etkä viivästele, ja kummastelinpa, että näin paljon aikaa tarvitsit tähän valmistuessasi.

— Minä en uskonut onneani mahdolliseksi, sanoi Gabriel ja lisäsi sitten: Ja olenhan minä niin vasta-alkaja tässä asiassa.

— Ole kiittämättä, se on viisainta. Mene nyt jo, sillä huomaanpa sinun levottomana paikallasi seisovan, ja ajatuksesi ovat Barbaran luona. Mene, mene, tämä hetki kuuluu hänelle. Meillä kahdella on aikaa puhella myöhemmin.

Ja hän lykkäsi Gabrielin ovesta sisään ja sulki sen hänen jälkeensä. Sitten otti hän hatun päähänsä, meni pihamaan poikitse ja avasi Stodiuksen taloon vievän oven. Ja hetkisen päästä nuo ystävykset istuivat viinin ääressä, jonka Leena kävi noutamassa pormestarin kellarista.

Kun pikku Erik palasi kymnaasista ja Barbara hänet näki, niin hän sulki pojan syliinsä ja suuteli kiihkeästi.

— Anna minun olla! Mikä noita likkalapsia riivaa aina, kun ne eivät voi antaa miesten olla rauhassa?

— Oletko? Oikein todella? Se oli siunattu asia, sillä nyt hän saa opettaa minulle, kuinka se toisen miekan katkaiseminen käy.

— Itseäsi sinäkin ajattelet, kyllä minä jo tyttölapset tunnen, sanoi
Erik. Ja onhan hän lankona minullekin jotain velkapää neuvomaan.

— Hyi perhana! Älä tule enää minun suuhuni, sen minä sinulle sanon.
En minä ole mikään vauva, vaan mies.

— Naura vain, sanoi Erik, mutta kun minä ensi Martin-päivänä täytän yhdeksän vuotta, niin en annakaan enää likkojen lipiä ja nuolla naamaani.

VIII

Johannes Kemiensis hämmästytti kaikkia professoreja satumaisen nopeilla opinnoillaan. Kaikki hänelle suurta tulevaisuutta ennustivat, kaikki uskoivat tuon hennon, kalpean pojan tulevan yliopiston kunniaksi ja ylpeydeksi. Vanha Stodius, hän yksin oli vaiti joka kerta, kun kuuli näitä ennustuksia. Hän hoiteli poikaa silloin, kun tämä voimattomana virui vuoteessaan, ja levottomana katseli, miten hän siitä pian nousi jälleen ja jatkoi lukujaan.

Kun maaliskuu tuli ja silloin tällöin jo lämmin tuulen leyhähdys lännestä lainehti ja ennusti suven saapuvan, hän eräänä päivänä siirtyi asumaan vanhan professorin luo, ja hänen omaan työhuoneeseensa, lähelle hänen vuodettaan laati Leena pojalle makuusijan.

Ja nyt alkoi palava opintojen aika, ja hämmästyen kuunteli professori lapsen kysymyksiä ja selityksiä elämän suurista ongelmista. Kuten omenapuu, joka varhaisena kesäpäivänä äkkiä alkaa kukoistaa ja jonka oksat heteinä hohtavat, kun kukka puhkee kukan viereen, kun oksat unohtavat lehdet ja kaiken voimansa kokoovat vain kukkasiin, niin oli pienen Johanneksenkin elämä. Ja kuten kuninkaana muiden puiden parissa omenapuu loistaa luvaten satoisaa syksyä, jolloin oksat hedelmien painosta notkuvat, ja sitten eräänä yönä saapuukin halla ja kaiken hävittää, niin oli pienen Johanneksen elämä.

Eräänä päivänä huhtikuun puolivaiheissa sai hän pahan verensyöksyn eikä enää noussut vuoteeltaan. Pitkät päivät istui professori hänen vierellään tietäen lopun tulevan. Ja tiesi sen Johanneskin. Mutta hän ei pelolla odottanut sitä hetkeä, vaan ajatuksensa yhä kiitivät eteenpäin, ja entistään kauniimpana, selvempänä ja suurempana hän näki elämän. Mutta sitten tuli se ilta, jolloin hän kaikkea epäili ja jolloin hän vanhalle professorille ajatuksensa ilmaisi:

— Kaikkea sitä, mitä meille opetetaan. Minä en voi ajatella kuolemaa loppuna tälle kaikelle. Minä en tahdo mennä elämästä pois liian varhain.

— Niin, eihän se siitä riipu, eihän. Minä olen ajatellut niin paljon näinä viimeisinä aikoina, ja minä olen alkanut uskoa, että minä jo ennen olen ollut täällä ja että minä jälleen palaan, että, jos nyt kuolen, niin olen lopettanut sen, mikä minulle tässä muodossa on mahdollista, ja että minä palaan takaisin ja jatkan tästä. Ja sitten, vasta sitten, kun minä kaiken tiedän, löydän myöskin tien paratiisiin. Minun on niin vilu maailmassa, minun täytyy tulla takaisin silloin, kun minulle annetaan sekin, mitä nyt en ennätä saada. Ja minä palaan yhä uudelleen siksi, kunnes hänet löydän —.

— Jeesuksen. Sillä minä tiedän, että hän palaa yhä uudelleen, että hän kerran osuu minunkin tielleni, että kerran häntä seuraan ja rakastan. Ja kun hänet olen löytänyt, niin tahdon silloin kuten hänkin luopua kaikesta, jotta voin kaikki antaa ihmisille. Ettekö usko, että jokainen suuri mies on saanut kuten Jeesuskin luopua kaikesta onnesta voidakseen toteuttaa kaiken, että jokainen suuri mies vasta ristillä, keskellä äärimmäistä kärsimystä, tuntee antavansa ihmisille jotain suurta?

Kuten erämaassa kulkija, joka vaeltaa toivottomana eteenpäin ja äkkiä näkee lapsen hymyillen leikkivän erämaan hiekassa, ja siitä pulppuaa lähde esiin, niin vanha professorikin kuunteli tuon lapsen lauseita. Ja hän näki Jeesuksen opin uudessa valossa, niin suurena ja kauniina.

Eräänä aamuna heräsi professori levottomasta unesta, ja kun hän hoidokkinsa vuoteeseen katsoi, niin oli tämä kuollut, mutta hymy oli huulilla ja pienet kädet olivat ojennetut professoriin päin.

Pohjalaiset ylioppilaat kantoivat pienoisen arkun hautuumaalle. Kirkkaana paistoi ensimmäinen keväinen päivä, taivaan kuulakka sini kaarsi kaiken kaupungin yli. Hiljaa astelivat miehet eteenpäin hautuumaata kohden. Sinne he kirkon siimekseen laskivat pojan lepoonsa.

Kun ruumis oli siunattu ja virsi haudalla vaiennut, astui vanha professori haudan ääreen ja hänen miehekäs äänensä kaikui kevätpäivän hiljaisuudessa kauas:

— Mitä on ihmiselämä? Lentävän linnun varjo. Unelma, josta me heräämme vapauteen. Sinä rakas lapsi! Jo varhain oli sielussasi herännyt se varmuus, että luonto laatii suuret lakinsa ihmiselämäänkin. Että kuten puu, joka keväällä kukoistaa ja syksyllä hedelmänsä antaa ja talveksi kuolee, niin ihminenkin palaa uudelleen, yhä uusissa muodoissa kasvaaksensa, kehittyäksensä ja noustaksensa yhä ylemmäksi valkeutta kohden. Kuten kukkalatva puu, joka sylinsä aukaisee ikuista valkeutta kohden, niin oli sinun sielusi. Kuten nyt laajassa luonnossa, niin sinussakin tunsin tuon aran aavistuksen suven sulosta. Ja minä iloitsin siitä kuten vanha puu, joka ei enää kukkia jaksa, nuoresta iloitsee, joka kukkiin peittää oksansa. Nuku, lapsi, nuku onnellisena. Rikkaana lähdit pois vieden sylin täyden täyttymättömiä lupauksia, lähdit mukanasi suuri unelma, ja se on paljon, äärettömän paljon, sehän on muru ikuisuudesta. Nuku, lapsi, nuku ja uneksi uuden aamun heräämiseen asti.

Kun hauta oli umpeen luotu ja väki sieltä poistunut, niin nähtiin nuoren tytön hiljaa saapuvan haudalle. Syrjässä hän oli pysynyt tähän asti, nyt hän tuli, ja havuilla hän kauniisti koristi kummun. Hän ei itkenyt, sillä ei suuri suru kyyneliä löydä. Arka ja sanaton tunne oli hänen ja tuon haudassa nukkujan välille syntynyt, tunne, joka ei edes täyttymistään uneksinut.

Ja kun hän oli kummun koristanut, hän läksi ja oli tuona lyhyenä aikana, jonka onnen tunne oli hänessä saanut elää, kypsynyt naiseksi. Ja hänestä tuli ihminen, joka aina oli iloinen, hyvä ja tyytyväinen, sillä hän oli jo nuorena saanut surun ihmeellisen lahjan.

Tuli kevät, ja Magnus Ringius rakastui. Se oli yhtä vähän hänelle kuin toisillekaan uutta tai hämmästyttävää, sillä olihan tämä tauti jo parina kolmena vuotena iskenyt kiukkuiset kyntensä häneen ja joka kevät aina kovemmalla voimalla. Kun ensimmäinen kevätpäivä tuli, niin havahti Ringius kuin unesta. Hän otti torven ja alkoi soitella.

— Musiikki ja rakkaus, ne kuuluvat aina yhteen, niin oli hänen tapansa sanoa.

Hän muuttui päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi, ja jota vähemmän hän sanan voimaa käytti, sitä enemmän hän torvea puhalsi. Hänessä heräsi myös into opintoihin, ja nähtiin miehen usein tallustavan yliopistolle luentoja kuulemaan. Kerran hän niin innostui luennonpitäjän viisauteen, että hän sen loputtua pyysi saada tulla professorin luo hänen kunniakseen soittamaan. Mutta professori pyysi Ringiusta häntä tästä ilosta säästämään.

Ringius luopui tavallisesta seurastaan, kun rakkauden tauti hänessä vallan sai, ja alkoi seurustella nuoremman sukupolven kanssa. Tälle hän selvitteli rakkauden olemusta, ja aina hänellä oli innostuneita kuulijoita.

Kerran hänellä oli taas seurassaan suuri parvi aivan nuoria ylioppilaita, joille hän, joka jo oli niin perin vanha — yhdeksäntoistavuotias — saattoi selittää elämän suuria kysymyksiä.

— Mitä on rakkaus? Se on se nasta elämän suuressa myllyssä, jonka ympäri kaikki kiertää ja kieppuu. Minä kysyn: mitä on rakkaus? Se on se koukku, joka taivaasta on alaslaskettu ja josta kiinniriippumalla me pysymme yläpuolella maan. Minä kysyn kerta vielä: mitä on rakkaus? Se on se lammikko, johon me tietämättämme loiskahdamme ja josta nousemme uudesti syntyneinä. Minä sanoin tietämättämme, sillä katso, kuka sanoa voi, milloin rakkaus meihin kyntensä iskee ja miehen nöyräksi tekee naisen edessä? Ja mistä on tullut tämä voima, joka meitä riivaa ja raatelee eikä yön eikä päivän rauhaa anna? Näin tietoviisaat sen selittävät. Ennen muinoin olivat ihmiset jättiläisiä, joilla oli kaksi päätä, neljä kättä, neljä jalkaa ja kaikki muut ruumiin osat ja laitokset sen mukaan kaksittain. Ja he olivat niin voimakkaita, että jumalatkin heitä pelkäsivät, sillä mitään ei ollut, joka heitä olisi estänyt. Tämä voima johtui siitä, että heillä ei ollut mitään tunnetta toisiaan kohtaan, ei vihaa, ei rakkautta, eivät he tietäneet velvollisuuksista sukuansa ja omaisiansa kohtaan. Sillä tarkastakaamme maailmaa ja sen menoa, niin huomaamme, että kaikki suuret työt tulevat puolinaisiksi sen kautta, että meidän tulee ottaa varteen muiden mielipiteet ja ajatukset. Mutta palatkaamme taas noihin nelijalkaisiin. Heidän voimansa oli niin suuri, että jumalat sitä pelkäsivät. Ja Jupiter otti miekan ja halkoi jokaisen tuollaisen olennon kahtia. Sitten otti hän kiinni nahasta, joka retkotti tuon ammottavan haavan kummallakin puolen, kiskoi ja veti ja venytti sitä ja lopulta sen sai kootuksi yhteen. Silloin hän sen sitoi siitä paikasta solmuun, ja näkyypä se vieläkin meissä jokaisessa nappina vatsamme keskessä. Sitten hän otti ihmisen pään ja väänsi sen katsomaan tätä omaa surkeuttaan. Mutta kun puoliskot taas pääsivät jaloilleen, joilla, kun niitä nyt oli vain kaksi jäljellä, he kävellä hoipertelivat, niin juoksivat he kiivaasti toistensa syliin etsien omaa puoliskoansa. Kun he olisivat kuolleet tähän surulliseen syleilyyn, niin antoi Jupiter heille rakkauden, sen voiman, joka ihmiset yhteen vetää ja samalla heikentää. Sillä mitä on rakkaus saanut aikaan? Kodin, ja kodista tuli sukukunta, ja sukukunnasta pitäjä, ja pitäjästä maakunta ja maakunnasta valtio. Ja ihmisten välille tuli kaikki ne siteet, esteet ja kommervenkit, joiden varteenottaminen estää heitä voimakkaiksi tulemasta, koska alituinen riita, kinastus, sota, vaino ja vallanhimo on rakkauden alkujuuresta putkahtanut esiin. Rakkaat sanankuulijani, välttäkää rakkautta niin kauan kuin voitte, karttakaa sitä, jotta ette heikontuisi. Minä sanon teille, koettakaa tuntea, että tulette ilman sitä toimeen, että te olette henkisesti, jollette ruumiillisesti, kaksipäisiä, nelikätisiä ja nelijalkaisia olentoja. Minä olen teille varoittavana esimerkkinä. Katsokaa minua ja minun muotoani, millainen se on? Onko se kaunis? Kaukana siitä. Rakkaus minutkin on maailmaan tuonut, mutta se rakkaus on ollut sitä vihoviimeistä, koska ei minulle ole mitään koreata ulkoasuuni jäänyt eikä sisälle muuta kuin tuo kipeä tuska ja kolotus. Katsokaa minua, kuinka minä olen laihtunut. Ja miksi minä laihdun? Siksi, että minä rakastan. Ja ketä minä rakastan, sitä en tiedä, minä rakastan vain ylipäätänsä. Ja minä odotan sitä, joka olisi minun puoliskoni.

Ja Ringius itki katkerasti, eivätkä kuulijat varmasti tietäneet, laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän täyttä totta. Kun Ringius oli niistänyt nenänsä, sanoi hän:

— Ja sen minä sanon, älkää ryypätkö sinä aikana, kun olette rakkauden kiipelissä. Ei se tuskaa paranna, vaan pahentaa.

Kun ei Ringiuksella ollut ketään varmaa tunteen esinettä, niin alkoi hän sitä etsiä.

— Alkakaamme yläpäästä, sitä suurempi on sitten valikoimisen vara, sanoi hän ja alkoi kuljeskella linnan lähettyvillä ja odotella, milloin hän näkisi maaherran veljentyttären. Ja odotellessaan hän puhalteli torvea ja houkutteli siitä kaipauksen päriseviä säveliä.

— Kun hänen sydämensä pehmenee, ja miksi ei niin kävisi päinsä, koska musiikilla aina on ollut perin lumoava vaikutus, kuten Orfeuksestakin tiedämme, niin heltyy hän, ja viimein hän heittää ikkunastaan kukkasen minulle merkiksi.

Ja kun hän kerran oli jo pitkän aikaa torveensa soitellut ja linnan ikkunaan katsonut, niin aukeni se, ja kaunis käsi heitti häntä kohden jotain valkoista.

— Preivi se on! Hän on jo heltynyt enemmän kuin uskoinkaan, ajatteli
Ringius ja riensi ottamaan maasta paperin.

Kun hän sen avasi niin oli sen sisällä hopeamarkka. Paperissa oli jotain kirjoitustakin. Hän luki sen:

"Maksanut Mats Kustaanpojalle kolmentoista lantakuorman kuljetuksesta 5 äyriä kuormalta, yhteensä 65 äyriä."

— Ei tämä juuri yhteen sovi rakkauden kanssa, tuumaili Ringius.
Parasta on, että menen toisille ja paremmille markkinoille.

Näin tuumien hän alkoi astella poispäin, kun näki kasvot erästä ruutua vastaan painuneina. Litteäksi oli katsojan nenä levinnyt siinä, mutta mitä siitä, kun kasvojen vieressä oli sormi, joka näytti viittaavan. Ringius vastasi samoin viittaamalla, ja katsojan naama vetäytyi hymyyn, ja sormi liikkui yhä nopeammin kutsuen sisään päin.

Ringius asteli linnan portista sisään, ja kohta tuli häntä kohden nainen, joka kutsui häntä luokseen.

— Se on maaherran piika, ajatteli Ringius. Pian minä niitä tikapuita alas tulinkin, kun neidille soitin ja piika minuun mieltyi.

Usein nähtiin Ringiuksen tästä lähin astelevan linnalle päin, ja usein huomasivat toverit hänen istuvan asunnossaan pöydän ääressä kirjoittelemassa, jolloin hänen jalkansa polki tahtia. Siitä toverit arvasivat hänen runoilevankin.

Hyvänä häntä maaherran piika piti, sen huomasi kaikesta, sillä vielä pitkän aikaa linnasta tulonsa jälkeen miestä röyhellytti, kuten ainakin kauan kestäneen aterian jälkeen. Pian alkoi myös näkyä ulkonaisiakin merkkejä hyvinvoinnista. Eräänä päivänä oli Ringiuksella uusi verkakauhtana yllään, ja kerran hän veti hopeatuopin viittansa alta esiin ja juhlallisesti asetti sen asuntonsa pöydälle. Kun toverien ruokavarat alkoivat vähetä, niin auttoi Ringius heitä. Hän toi kotiin kerran leiviskän voita, leiviskän kapahaukia ja leiviskän kuivaa lihaa. Ja kerran hän naama hymyssä kilisteli taskussaan rahoja ja ylpeästi mulkaisten ympärilleen kapakassa heitti pöydälle kuusi talaria ja kaksi tukaattia. Sitten alkoi hänelle karttua kaikenlaista omaisuutta, kuten rihlapyssy ja ketunnahka, ja toipa hän kerran maltaitakin kaksi tynnyriä, ja eräänä iltahämäränä hän ajoi asuntonsa pihalle kokonaisen kuorman heiniä.

Kummastellen katselivat ylioppilaat eräänä iltana Ringiusta, joka asteli Linnankatua pitkin salaten kauhtanansa alle säkkiä, josta kuului outoa vikinää. Hän suuntasi kulkunsa Merthenin kapakkaan, jossa pohjalaisia tapansa mukaan oli koolla.

Tämä elukka oli Ringiuksen ainaisen huolen esineenä, ja usein nähtiin hänen kuljeksivan kadullakin kuljettaen elukkaa takajalkaan sidotusta nuorasta. Oman karsinan hän sille rakensi asuntonsa pihalle ja syötti ja juotti sitä.

Hyvinvoipa ja onnellinen oli Magnus Ringius, sillä olihan hänellä huolettomat päivät. Mutta musta huolenlonka nousi hänen onnensa kuulakkaalle taivaalle. Kerran hänen astellessaan linnaa kohden tuli häntä kadulla vastaan roteva hämäläinen ylioppilas, jonka viitan alta kuului Ringiukselle tuttua vikinää. Pahaa aavistaen ja muistellen, että naisen kavaluudesta on historiakin suurena todistuskappaleena, hän juoksi linnaan ja suoraa päätä sikokarsinaan. Eikös hän ollut arvannut oikein! eikös se juutas ollut saanut porsasta matkaansa! sillä laskettuaan porsaitten lukumäärän hän huomasi sen yhdellä vähenneen. Kiukkua täynnä hän meni linnan keittiöön ja heti karjaisi:

— Se, että täältä maaherran omaisuutta ja tavaraa jaellaan pitkin maailmaa. Älä siinä hölmönä töllistele, vaan häpeä, jos osaat, kun kaikille maankiertäjille lahjoittelet muistoksi herrasi tavaroita.

— Tiellä tuli vastaani hämäläinen mullikka, oikea sonnin alku, kantaen porsasta. Se on täältä peräisin. Jumal'auta, likka, jos sinä tässä uskottomaksi rupeat! Tiedä, että sydän se minullakin on.

— Pysy loitolla, sinä Baabelin hekumallinen vaimo, sinä lihallinen olento, joka nuoria miehiä luoksesi houkuttelet porsailla ja rasvaisilla keitoksilla! Tiedätkö, että sinä olet särkenyt minun hyvät ajatukseni naisen uskollisuudesta. Anna pois tänne ne runot, jotka minulta olet saanut, sillä sinä et ole kelvollinen niitä katselemaan; minä sanon katselemaan, sillä lukea sinä et osaa, sen minä olen jo kauan sitten huomannut.

Ja niin äkäinen oli Ringius, että piika sanaakaan sanomatta etsi paperit ja ojensi ne Ringiukselle, joka ne repi ja heitti palavaan pesään.

— Noin minä ne revin, noin, ja poltan ne, jotta ei mitään jäisi jäljelle minun sydämeni tunteista, sillä sinä olet sen ottanut ja tallannut jalkojesi alle yhdeksi liiskaksi. Mutta minä en tätä näin vähiin jätä, sen sanon, enpä jätäkään, vaan selkäsaunan valmistan sinun hämäläiselle ylkämiehellesi.

Näin sanottuaan ja heristäen nyrkkiään läksi Ringius pois ja jätti entisen morsiamensa itkeä pillittämään.

Seuraavan päivän hän vaani ja odotteli hämäläistä ylioppilasta linnan lähistöllä. Evästä hän oli ottanut matkaansa, koska odotus saattoi tulla pitkäksikin.

Vasta iltamyöhäiseen hän näki hämäläisen astelevan linnaa kohden. Kuten ilves, joka äkkiä kätköstään hyppää raavaan niskaan, niin karahti Ringius piilostaan hämäläisen kimppuun. Lyhyt oli tappelu, mutta sitä tulisempi, ja lopulta istuivat molemmat miehet keskellä katua, ja ammottavasta haavasta pursui hämäläisen otsasta veri.

— Onko tämä leikkiä, vai onko se täyttä totta? kysäisi hämäläinen tyynesti katsellessaan vastustajaansa. Jos se on leikkiä, niin on se vissisti hyvin sopimatonta. Jos se on totta, niin aloitetaan sitten uusi ottelu, sillä tappeluunkin täytyy saada valmistautua, ei sitä noin vain saa siihen ryhtyä kuin sinä olet tehnyt.

Kun Ringius näki toisen verissään, lauhtui hänen kiukkunsa, ja hänessä heräsi äkkiä ajatus, että mies ehkä olikin syytön eikä ollut tietänyt mitään hänen väleistään piian kanssa.

— Ei se taida tässä noin vain sormenpainamisella mennä umpeen. Mennään haavurin luo. Mutta sen minä sanon, että sinä sen miehen palkan saat suorittaa, koska hyökkäsit edeltäpäin ilmoittamatta päälleni. Kun sitten uudelleen tapellaan, niin niistä haavoista saa kukin itse pitää huolen.

Ringius jäi oven ulkopuolelle, kun hämäläinen astui asuntoon. Vähän ajan päästä hämäläinen tuli ovelle ja viittasi Ringiukselle.

— Tämä rohtomestari sanoo, että se maksaa hopeatalarin, sanoi hämäläinen. Mitä sinä arvelet? Hopeatalari on paljon rahaa. Kannattaako se?

Ringius seisoi hämäläisen edessä kotvasen ja katseli hänen veriseen otsaansa.

— Kas kun huimaisee, sanoi hän. Tarvitsisi saada joisin miestä väkevämpää sisäänsä.

— Mennään ottamaan, sanoi Ringius tarttuen hänen käsikynkkäänsä, ja yhdessä he astelivat Merthenin krouvia kohden.

— Viisainta on juoda ne rahat eikä antaa haavurille, sanoi Ringius. Ja tiedänpä, että krouvarin Taava ilmaiseksi tekee sen, minkä haavurikin.

— Taava, tulehan tänne parsimaan minun käsitöitäni! Ja sillä aikaa saa krouvari tuoda kokonaisen talarin edestä olutta kahdelle miehelle.

Taava, joka oli tottunut sitelemään pohjalaisten lellikkiensä haavoja, toimitti taitavasti tehtävänsä.

— Minä en oikein muista, mistä se meno meidän välillämme sai niinkuin alkunsa.

— Et sinä sitä taida tietääkään, sillä enhän ole vielä joutunut puhumaan siitä, kun on ollut siksi paljon muuta hommaa, sanoi Ringius. Se sai alkunsa naisesta, vaimonpuolisesta sikiöstä.

— Kai sinä totta puhut, ja miksi et puhuisi, mutta minä en nähnyt mitään naisenpuolista, vastasi hämäläinen.

— No mutta —! Sellainenko kaksipuolinen otus se oli? En sitten ihmettele, että minuun iskit, ja annan sen sinulle anteeksi, sillä tuleehan meidän toisiamme ymmärtää tässä maailmassa. Mutta miksi et sanonut sitä, ennenkuin sivalsit seipäällä otsaluuhuni? Jos sen olisit tehnyt, niin olisimme yhdessä antaneet tuolle naiselle sen, minkä jaoimme toisillemme, sillä sen hän olisi ansainnut.

— Ei sitä joudu kaikkea ajattelemaan, kun kiukku kutittaa sisua, sanoi Ringius.

— Kyllä minä sen naisen nyt heitän hornan tuuttiin, ja pysyköön hän siellä, sanoi hämäläinen.

Näin he istuivat ja ryyppäsivät haarikan olutta toisensa jälkeen. Kun se nousi hämäläisen päähän, niin alkoi hän tulla murheelliseksi, ja lopulta hän sanoi:

— Kovasti tämä sinun paljastuksesi kuitenkin koski mieleeni, sillä olin tuohon naiseen jo ehtinyt niinkuin mieltyä. Mutta kestää se täytyy, kestää kuin mies, sillä olenhan kuitenkin pelastunut putoamasta kuiluun, joka on täynnä käärmeitä, sisiliskoja, sammakoita ja muita matelevia elukoita, ja joka tuon naikkosen sielu näkyy olevan. Kiitos sinulle siitä, veli, ja iloitsen nyt, että minua seipäällä löit ja niin minut turmiosta varjelit. Juodaan sen asian päälle. Mutta kovalle se ottaa, kovalle, ja täytyy minun itkeä, sillä minulla on niin jumalattoman hellä mielenlaatu.

Kaulatusten he siinä istuivat, ja hämäläinen itki ja ryyppäsi aina itkien väliin. Ja heltyi Ringiuksenkin mieli sitä enemmän, jota useamman tuopin he tyhjensivät.

Lopulta, kun he jo olivat koko naissuvun mananneet helvetin alimmalle kiukaalle ja ylistäneet onneansa, joka heidät oli pelastanut tämän lohikäärmeen kidasta, he vannoivat toisilleen pyhän veljesvalan koko yliopistoajaksi ja vielä senkin jälkeen, vielä haudankin toiselle puolelle.

Ja sitten he kädet kaulatusten istuivat, ja humala himmensi ajatuksen, ja he töllistelivät seinään koetellen harajavilla katseillaan seurata torakan kulkua pitkin seinän mustunutta pintaa kohden kattoa.

— Noin sitä ihminenkin kiipee, sanoi hämäläinen, noin kuin tuo torakka. Ylöspäin se pyrkii, ei aina suoraan, mutta kumminkin ylöspäin. Ja jos se matkalla pahan esteen tapaa, niin kiertää se sen ja yrittää taas ylemmäksi. Ja jos se putoo, kuten niin usein havaitsemme tapahtuvan, niin vähäkös siitä, uusi yritys taas, uusi ponnistus ja yhä kovempi kiinniotto, ja yli rakojen, ohi esteitten sitä lopulta torakkakin pääsee katon rajaan asti, jossa sen on lämmin ja hyvä olla. Tuollainen torakka minäkin olen, oikea iso torakka olenkin, joka uhkamielisyydessään on aikonut esteen yli päästä, joka este on tässä ollut tuo katala nainen, ja olen pahasti pudonnut permannolle. Mutta ei anneta mielen lannistua, ei anneta, huonohan se mies olisi, joka naisen tähden mielensä menettää. Sylkäistä sitä pitää hyppysiinsä ja yhä lujemmin tarttua elämän ropuliaiseen seinään kiinni. Eiköhän lopulta se katto minullekin tule vastaan ja katon palkkien välissä ole rakoa, johon saan itseni lepoon laskea ja iloita, että kilvoitus on kestetty ja matkan päähän päästy.

Seuraavana päivänä he panivat porsaat yhteiseen karsinaan. Ja siinä seisoessaan kumarassa karsinan aidan yli ja raaputellessaan porsaitaan selkään, kunnes ne hiljaa mielihyvästä horisten laskeutuivat pitkälleen, he puhelivat naisista ja maailman merkillisestä järjestyksestä, joka miehen elämän tekee niistä riippuvaiseksi.

Kun ihminen on kysymysten äärimmäisen portin saavuttanut ja sen suljetuksi löytää eikä hänellä ole voimia sitä auki murtamaan, kun hän silloin kääntyy katsomaan tietä, jota hän on kulkenut. ja tyynesti näkee kaiken sen matkan, minkä hän on ennättänyt, silloin hän ymmärtää kaikki ihmiselämän yksityispiirrot, ymmärtää ihmisluonteiden kummalliset yhtymät, eikä hän enää mitään eikä ketään tuomitse.

Ja silloin saa hän sen lahjan, että häneltä ei mikään ole salattua, että hänen silmänsä lukee kaiken ihmisten kasvoista. Näin oli käynyt Stodiuksenkin. Ja tuo kaiken ymmärtäminen oli tehnyt sen, että hän osasi ihailla toisia ihmisiä, nähdä jokaisessa sen kauniin puolen, joka on osa ikivalkeutta, ja unohtaa huonot puolet. Kun Pietari Brahe oli Suomen maaherrana, niin silloin olivat hän ja Martinus Stodius ne kaksi ihmistä, jotka täydellä kunnioituksella katsoivat toisiinsa, ymmärsivät toisiaan ja rakastivat toisiaan. Niin yhtäläisiä he olivat, ja kuitenkin yksi seikka teki se, että kreivi aina ja joka paikassa lumosi ihmiset suuremmassa määrässä kuin professori.

— Hänellä on sulka hatussaan, minulla ei sitä ole, hänellä on sulka kaikissa teoissaankin, minulla ei, oli professorin tapana sanoa kreivistä.

Ja näin kuvasi professori kreivin nuorille ylioppilaille, jotka eivät koskaan olleet häntä nähneet:

— Häntä täytyi rakastaa, silloin hänen suuruutensa tajusi. Täytyi pitää häntä täydellisimpänä miehenä, minkä luonto ihmeellisessä rikkaudessaan on maailmalle antanut, silloin näki, miten hänen voimansa, hänen älynsä oli niin monipuolinen, ettei mikään asia ollut hänelle outo. Mitä hän tästä maasta ja kansasta kirjoitti kuninkaalle, tulee aina ja kaikkina aikoina pysymään oikeana, sillä kansat muuttavat tapojaan, olinmuotojaan, mutta niiden sisäinen olemus pysyy aina samana ja kulkee polvesta polveen. Ja sen olemuksen näki kreivi Brahe täydellisesti. Sellaiset ihmiset kuin hän ovat elämän suola, sillä he estävät kaiken mädännyksen leviämästä, hän on niitä olentoja, joiden ihaileminen tuottaa kunniaa sille, joka sen tekee, ja kohottaa häntä. Sillä mitä on meidän henkinen kohoutumisemme? Uskoa siihen, että suuria miehiä on, että ne vaeltavat meidän keskellämme ja että me saamme palvella heitä. Katsokaahan, palvelemisen ilo on meissä jokaisessa. Pietari Brahe on aina väikkynyt edessäni esikuvana kaikesta suuresta, oikeasta ja jalosta. Ja tiedättekö, mihin häntä vertaisin? Honkaan. Tuo puu, jota ei suotta kohtalo ole meille esikuvaksi viereemme istuttanut, on kuva miehestä, jommoiseksi meidän on tultava. Se ei kaipaa hedelmällistä maata kasvaaksensa, karulle kankaalle se asettuu tai mäen töyrylle, jossa ei mikään muu puu menesty. Se ei etsi kukkarikasta nurmea eikä hedelmällistä multaa, sillä se tietää, että jota syvemmälle, jota laajemmalle sen täytyy juurensa ulottaa, sitä lujempana se seisoo. Ylöspäin, ylöspäin kohden taivaan kirkkautta se kohoo. Eikä se turhilla kukkasilla tahdo loistaa, vaan runkonsa kauneudella. Tuuheana kuin kruunu sen latva leviää, eikä se sure oksia, jotka alempana kuihtuvat. Ja se rakastaa tuulta ja tuuli sitä, tuuli on sen paras ystävä, sillä se katkoo kaiken kuivuneen ja huonon pois. Se ei sorra toista puuta, vaan tukena myrskyjä vastaan se nuoremmalle seisoo, ja sovussa ojentuvat niiden oksat ristiin. Kuningas metsän puiden joukossa se on, siksi sitä rakastavatkin metsän kuningaslinnut. Sen latvaan laatii kotka pesänsä, ja sen oksilla levähtää kiuru kohotakseen pyhässä ilossaan korkealle valon ihmeelliseen sineen. Ja missä voimakas honka on, siinä puut sen ympärillä kasvavat suoriksi ja muodostavat lopulta sen juhlallisen pylväistön, jossa Jumalan pauhaava myrsky kohtaa kauniin kohinan eikä löydä levotonta lehtien läpättämistä. Tuollainen honka oli Pietari Brahe meidän keskenämme. Hänen mukanaan me uskalsimme nousta, hänen seurassaan vapaasti ajatella ja uneksia, ja hän opetti meille uskon tämän maan loistavaan kehitykseen. Kun hän oli täällä, kuinka paljon kirkkaammat olivat minunkin unelmani. Minä tohdin vetää vuosituhansien halki sen ajatuslangan, jonka kohtalo maailmaan kutoo. Minä näin, että maailmojen sivistyksen kehto läksi Indiasta, siirtyi Assyriaan ja sieltä Egyptiin. Kreikkalaiset saivat sen sieltä ja Rooma otti sen sitten omakseen. Yhä pohjoisemmaksi kulki tuo ahjo, jossa kaikki suuret ajatukset yhä uudelleen syntyvät kuin Fenix-lintu. Nyt se on Saksassa ja Ranskassa. Ja me, tämä pienoinen kansa täällä pohjoisessa, kerran me sen voimme ottaa ja omistaa; Eikä siihen tarvittaisi muuta kuin uskoa, pieni murunen uskoa siihen, että se on meidänkin kaunis oikeutemme ja pyhä velvollisuutemme. Mutta sitä ennen meidän tulisi oppia näkemään suurta toisissamme eikä aina pientä. Siten me voisimme kohota siksi kauniiksi temppeliksi, jonka hongatkin muodostavat. Muistakaa, että karu maa kasvattaa kestävimmät puut. Kun kreivi liikkui keskellämme, uskoin siihen; nyt usein huomaan epäileväni omaa uskoani. Kreivi Brahe oli miesten mies, ja kuten sulka on hatun kaunistus, niin oli kepeä lause, mutta samalla ytimekäs hänen jokaisen tekonsa korkeimpana kohtana. "Minä olin maahan ja maa oli minuun hyvin tyytyväinen", sanoi hän täältä lähtiessään. Mikä ylpeä, mutta mikä suora lause! Minun hatussani ei koskaan sulkaa ole ollut, ja puuttunut se on kaikista teoistanikin. Mutta teille sanon, oppikaa se sulka etsimään ja oppikaa se kiinnittämään kaikkeen, mitä teette. Sulka ihmiselämässä on se urhoollisuus, joka vaaran hetkenä löytää oikean sanankin, ei vain tekoa. Sulka on se hymy, joka ihmisellä on kuoleman hetkellä, kun hän vaatimattomana ei tahdo kuolemaakaan ottaa liian juhlallisesti vastaan. Sulka on se lempeä sana, joka avun tekee avuksi eikä nöyryytykseksi. Sulka on se leikinlasku, jolla ihminen kunnianosoituksetkin nöyränä syrjäyttää. Sulka on ennen kaikkea se ilo, jolla ihminen elää koko elämänsä ja Jumalan eteen astuu, ei pelolla, vaan hymyillen kuin poika isänsä syliin juoksee.

Jokainen Stodiuksen lause joutui lopulta piispan ja konsistoriumin korviin, ja ahdasmielisiä kun sen jäsenet olivat, pitivät he välttämättömänä professorin asettamista syytteeseen.

— Minun elämäni on jo ennättänyt ehtoon saavuttaa. Sulkisinko oveni ennen laskua auringon, joka sieluuni on paistanut? Tehkööt he minulle mitä tahansa, en sure sitä, sillä mikään ulkoapäin tuleva ei minulle tuota sieluun rikkautta, vaan kaikki onneni lähtee täältä sisältä. Kohtalo säilytti sieluni aina nuorena; ikävä kyllä se unohti ruumiilleni tehdä saman. Mutta vaikka he ruumiini kahleilla sitoisivatkin, niin sielu on vapaa ja omistaa koko maailman rikkauden. Minä olen tuntenut itseni niin rikkaaksi näinä viimeisinä aikoina, että syvä nöyryys on samalla ottanut asuntonsa minuun. Kohtalo, mittaamaton kohtalo, tuonne taivaan tähtilakeen piirretty, se on kaiken jo edeltäpäin määrännyt. Ja yhtä vähän kuin ihmiskäsi voi ainoatakaan tähteä radaltaan siirtää ja toisaanne asettaa, yhtä vähän voivat ihmiset muuttaa mitään siitä, mikä minulle elämäni juoksuksi on määrätty.

Koko kevään vanha professori päivä päivältä saattoi seurata Barbaran ja Gabrielin tunteen kehitystä, nähdä, miten sen ensimmäiset hiljaiset onnen päivät piankin katosivat ja sijaan astui tuo mieletön kahden rakastavan välinen taistelu. Rakastaa, se on vihata toisessa jotain, jonka yliherraksi tahtoisi tulla. Ja tuo vallitsemishalu pisti piankin päänsä esiin, vuoroin toinen tai toinen taipui, mutta sattui niinkin, että molemmat vaativat toistaan taipumaan. Ja tuo miehen ja naisen ikuinen keskinäinen viha leimahti tuleen. He taistelivat monesta aivan vähäpätöisestä asiasta, niin vähäpätöisestä, että, äkkiä kesken riitaa muistaessaan taistelun alkusyyn he saattoivat piankin sopia jälleen. Mutta aina ei käynyt niin, vaan päiväkausia saattoi heidän välillään vallita tuo rakkauden mieletön hallitsemisen halun synnyttämä tuska, joka estää nauttimasta onnesta silloin, kun se en aivan saavutettavissa. Kumpikin vaati toistaan osoittamaan tunnettaan sillä tavoin kuin se hänelle oli mieluista, ei siten kuin se antajalle oli luonnollista. Näin he joka hetki mielestään saivat vähemmän kuin mitä antoivat. Ja ihmissydämen kummallinen katkeruus siitä, ettei saa täyttä korvausta antimistaan, vallitsi heissä.

Hellyyden jano, joka aina nuoressa ihmisessä on niin suuri, ei koskaan saanut siten tyydytystään. Gabriel oli suuri, hyväilynsairas lapsi, joka miehekkäässä ylpeydessään piti kaikkea liiallista pehmeyttä häpeänä itselleen. Näin oli hän tyly Barbaralle silloinkin, kun tämä eniten hellyyttä kaipasi. Ja Barbaran herkkä mieli, joka ei muuta tahtonut kuin antaa ja yhäti antaa, tunsi tuon tylyn käytöksen estävän häntä niistä tuhansista pienistä hellyydenosoituksista, joilla rakkaus elämän kaunistaa.

Näin taistelivat he tuota taistelua rakkaudestaan. Ja kun he siihen uupuivat, kun molemmat menettivät ylpeytensä, jolla he tekojaan verhosivat, niin silloin heidän lapsekas, arka mieli äkkiä puhkesi helliin hyväilyihin. Ja salainen äidintunne, joka aina on naisen tunteen pohjavirtana, sai Barbarassa voiton. Hänelle oli silloin tuo pelätty katutappelija, tuo haaveilija vain suuri lapsi, joka itkien siitä tuskasta, jonka nimi on elämä, nojasi päänsä hänen helmaansa. Silloin Barbara tunsi, miten tunne hänen povessaan lainehti suurena ja voimakkaana, ja hän hyväili tuota edessään olevaa suurta lasta.

Sellaisten hetkien jälkeen oli Gabriel pitkät ajat tyynempi, mutta Barbaran tunne oli kasvanut voimakkaammaksi. Ja nyt löivät heidän tunteensa laineet niin eri tavalla, toisen oli ylhäällä, kun toisen alhaalla, ja toivottu rauha häipyi jälleen kauas.

Mutta kevään saapuessa valtasi molemmat outo ujous, jonka aiheutti se tuska, joka ihmisellä on silloin, kun koko hänen olemuksensa kaipaa toisen omistamista ja toiselle antautumista.

Gabriel pelkäsi ottaa sitä, minkä toinen olisi tarjonnut, pelkäsi sen otettuaan vastaan menettävänsä kaiken. Ja hän tuli ujoksi eikä tohtinut hyväilläkään Barbaraa. Monesti he sävähtivät, kuten unesta, kuten nähden vaaran, jota he olivat toivoneet ja nyt pelkäsivätkin, ja he erkanivat vavisten toisistaan, ja jokapäiväisen keskustelun sanojen taakse he koettivat salata veren levottomuuden.

Stodius näki tuon kaiken, mutta hän tunsi itsensä avuttomaksi auttamaan. Elämän taistelua ei toinen voi ottaa pois, jokaisen on se itse taisteltava, eikä mikään elämää myrkytä, ei mikään kehitystä niin estä kuin sielun taistelu, josta ihminen kesken on lähtenyt pois tietämättä, olisiko loppu ollut hänelle voitoksi vai tappioksi. Sen hän ymmärsi, ja ainoa, mitä hän voi tehdä, oli osoittaa kummallekin hitusen hellyyttä.

Ei kumpikaan professorille hiiskunut sanaakaan kaikesta siitä, mikä heidän välillään tapahtui, mutta joka kerta, kun toinen tai toinen pujahti professorin luo, luki tämä heidän kasvoistaan kaiken. Silloin se tyydytystä vaille jäänyt isän tunne, joka ilmeni professorin kaikessa kanssakäymisessä nuorison kanssa, astui esiin ja löysi lohduttavat sanat.

Pormestari Schaefer huomasi kyllä, että molemmat nuoret usein olivat hyvinkin onnettomat, mutta hän, joka aina oli ottanut elämän terveeltä kannalta, ajatteli, että rakkauden sokkeloista löytää jokainen lopulta itse tien vapauteen ja että viisaat neuvot voivat vain viedä harhaan.

— Ei mikään ole sen parempi keino rakkauden joutavia hullutuksia vastaan kuin avioliitto, sanoi hän professorille. Vuoden he vielä voivat odottaa, mutta ensi syksystä vuosi olkoot häät. Kun he asuvat saman katon alla ja samasta kupista syövät, niin täytyy heidän tehdä sovinto kaikista pikku seikoistakin. He rakastavat toisiaan, eikä sitä naimisissa silloin taukoamatta riitele.

Eräänä iltana hirttäytyi Matthias Mathesius Lauri Matilaisen navetan ylisille.

Hän oli sinä päivänä ollut hyvin hiljainen ja kuin väsynyt. Hänen serkkunsa Johannes Mathesius oudoksui sitä, ja kun hän näki miehen menevän tuvasta iltahämärässä pihamaalle vastaamatta tiedusteluun, minne hän aikoi, seurasi Johannes häntä salavihkaa. Hän näki miehen nousevan navetan parvelle, seurasi kotvasen kuluttua häntä ja löysi hänet hirrestä. Nopeasti kikkasi hän köyden poikki, juoksi apua hakemaan tuvasta, ja nyt yhdessä asuintoverit kantoivat tuon kookkaan miehen tupaan. Siellä hän virkosi ja nähdessään toveriensa huolestuneet kasvot ympärillään purskahti itkuun.

Vaiti seisoivat miehet hänen ympärillään, sillä syvä juhlallisuus valtasi miesten mielet, kun he näkivät tuon toverinsa itkevän. He, jotka olivat hammasta purren ottaneet vastaan kaikki elämän kolaukset, tiesivät, että vihlova se tuska oli ja raadeltu oli se sielu, joka pakotti miehen lapsen tavoin itkemään.

— Olisitte antaneet minun olla, sanoi Matthias. Ei minusta enää miestä tule.

Kun hänen itkunsa oli tauonnut, istahti Gabriel Tuderus hänen viereensä ja sanoi:

Tämä juoksi ovelle katsoakseen, kuka siellä oli, avasi oven raolleen aikoen vetää sen kiinni, mutta hän hämmästyi nähdessään professori Stodiuksen eteisessä, ja käsi heltisi oven rivasta.

— Oikealla ajalla tulettekin luoksemme. Jumala teitä siitä siunatkoon, sanoi Gabriel.

— Mitä on tapahtunut? sanoi Stodius ja loi katseen tuvassa-olijoihin, jotka juhlallinen vakavuus kasvoillaan seisoivat katsoen häneen.

Kun professori näki kumarassa istuvan Matthiaksen, hän kysyi uudelleen, levottomuuden väre äänessään:

— Miksi teiltä mitään salaisimme, sanoi Gabriel. Veljemme Matthias on aikonut lähteä luotamme pois, ja jollei Johannes olisi häntä seurannut, niin ei hän enää olisi elävien joukossa.

Professori meni penkillä istujan luo, istahti hänen viereensä ja kunnioittavasti väistyivät toiset loitommalle.

— Poika parka! sanoi professori ja laski kätensä hellästi toisen kumarassa oleville hartioille.

Ja oli kuin tuo pieni kosketus olisi päästänyt vapaaksi liian kireälle pingoitetun jänteen; mies kohotti vartalonsa, kietoi kuin pieni poika kätensä professorin kaulaan ja itki, itki kuin sydän olisi ollut haljeta. Matthiaksen pään levätessä hänen poveaan vastaan siveli professori sanaakaan sanomatta hänen tummaa tukkaansa. Ja vähitellen vaimeni itkuntyrske, ruumis taukosi vavahteluistaan, ja lopulta irroittautui mies professorista, pyyhkäisi tukan otsaltaan ja sanoi:

— Minkä tähden? kysyi professori. Senkö tähden, että aioit itse päättää päiväsi?

— Synti kyllä, mutta ei se mikään niin suuri häpeä ole. Ja sitäpaitsi, kun kerran tässä taas istut, niin eihän siitä kenenkään tarvitse tietää, jos se sinua vaivaa.

— Minä sanon sinulle jotain, sillä olethan jo niin vanha, että uskallan puhua omista heikkouksistanikin, minäkin olen aikonut päättää päiväni.

— Niin, minä juuri. Enkä minä häpeä sitä tunnustaa. Itsemurha-ajatus tulee jokaiselle kerran nuoruudessa. Se on lastentauti, jonka voitettuaan ihminen on entistään terveempi. Sinulla on tauti ollut tavallista ankarampi, siinä koko erotus.

— Jos te sen olisitte tehnyt, niin olisi se ollut vahinko, mutta mitä minusta, tällaisesta.

— Ei mikään ihmiselämä ole joutava hukkaan heitettäväksi. Mutta sano minulle, mikä aiheutti tämän tekosi. Mikä?

Hieno hymy värähteli Stodiuksen huulilla, niin hullunkuriselta kuului
Matthiaksen väite.

— Tunnettehan te ne asiat, koska teitä niistä on syytettykin, ja voin siis kertoa. Minä sain Forstadiukselta Paletzin Kabbala nimisen kirjan.

— Vai niin, siis salatut tieteet sinut ovat rauhattomaksi tehneet? sanoi Stodius hymyillen.

— Te hymyilette! Kuinka te voitte hymyillä niin kamalille asioille? Ensin minä en uskonut koko juttua, mutta sitten minä huomasin, että ihminen voi toden teolla tehdä liiton paholaisen kanssa ja että hän —

— Niin, minä viikko sitten lupasin itseni paholaiselle, minä tein kaikki määrätyt valat. Ja hän kuuli minua.

Kauhistuneina seisoivat toverit katsoen penkillä-istujaan. Stodius oli vakava ja tyyni, kun hän kysyi:

— Minä voin ajatella voimakkaasti yhtä asiaa, ja se tapahtuu. Minä aloin kokeilla. Minä valikoin vennon vieraan kokeiluni esineeksi. Minä käskin eilen erästä ruotsalaista, joka ei koskaan ole täällä käynyt, jolla siis ei sattumankaan kautta ollut syytä tulla tänne, saapumaan heti luokseni. Minä olin yksin täällä, minä ajattelin vain tuota yhtä, että hänen täytyy tulla. Ja hän tuli. Hän seisoi tuolla ovella ja katseli kummastuneena ympärilleen. Minä olin säikähtynyt siitä, mitä olin tehnyt. Hän kääntyi kuten heräten, sopersi jotain anteeksipyynnöksi ja meni. Minä olen antanut sieluni paholaiselle, nyt minä sen tiedän. Minä olen koko yön rukoillut tekoani anteeksi ja tänään minä päätin lähteä pois, jotta en kiusaukseen joutuisi käyttämään näitä voimia. Minä olen tuomittu tässä elämässä ja iankaikkisuudessa.

— Rauhoitu, poika. Tuo voima ei voi olla pahasta, koska se sama toi minutkin tänne.

— Minä tulin äkkiä levottomaksi, ja salamana välähti mielessäni sinun kuvasi, minä riensin tänne. Sinä olit vaarassa ja ahdistuksessa, ja minä tiesin ja tunsin sen. Suuri ja salainen voima on meissä ihmisissä, jota me emme vielä tunne!

— Rakas lapsi, raamattu on laajempi kuin kirkko. Ja se, mitä meissä voimia on, joita kirkko tuomitsee, ne raamattu selittää. Johannes Kastaja tunsi Jeesuksen kenenkään sitä hänelle ilmoittamatta. Jeesus tiesi Jairuksen tyttären nukkuvan silloinkin, kun kaikki hänet uskoivat kuolleeksi. "Jos teillä olisi usko kuin sinapinsiemen, niin te sanoisitte tuolle vuorelle: siirry, ja se siirtyisi", sanoi hän. Minä olen usein uskonut lujasti, ja se, mitä olen uskonut, on tapahtunut. Kaikki tuo lähtee siitä lähteestä, jonka nimi on: ihmisen hengen voima. Kuten toinen on ruumiillisesti väkevämpi, niin on toinen henkisesti. Sinä olet saanut voiman. jonka voit yhteen koota. Olethan nähnyt, miten ihminen voi asettaa erikoisen lasin ja koota sen avulla päivän voiman yhteen, ja se sytyttää. Se taito yksinkertaisille ja tietämättömille näyttää sangen kummalliselta, mutta onkin aivan luonnollinen. Kuten valon voi koota, voi koota tahtonsakin. Tiedäthän myös, että sekoittamalla alunaa veteen voit sillä kirjoittaa paperille, ja se kirjoitus säilyy salassa, kunnes se osuu tulen luo, jolloin se näkyy. Ihmisen ajatus voi äkkiä toisen ihmisen tahdon edessä näkyä, kuten tuo kirjoitus, vaikka ei sanoja ole lausuttu. Tiedätkö, mikä olet ollut mielestäni, lintu, joka häkissä on elänyt ja nyt äkkiä häkin oven auettua ja tultuaan sen ovelle säikähtyneenä lentää takaisin häkkinsä pimeimpään sopukkaan ja peloissaan tahtoo murskata päänsä. Astu ulos häkistä, nuori kotkan poika, astu ulos ja avaa siipesi, ja hämmästyen näet, että siipesi, joiden merkitystä et ahtaassa vankeudessasi käsittänyt, ovat luodut lentoa varten!

— Siis minä —, sopersi Matthias, — siis minä en olisikaan tehnyt liittoa paholaisen kanssa? Siis pimeyden ruhtinasta ei olekaan?

— Se on, sanon minä, se on, mutta ei ulkopuolellamme, vaan meissä itsessämme. Ja kuten hyvälle annat nimen Jumala, niin annat pahalle nimen paholainen.

Kuten pilvi päivänkehrän päältä, niin katosi varjo nuorukaisen sielusta. Mutta pian palasi taas epäilys:

— Mutta jos se on oikein, mitä te sanotte, niin kuinka kirkko silloin voi sen tuomita?

— Mitä kohtalo käsittämättömässä viisaudessaan on meille voimia antanut, niin ei ihmisten tule niistä päätellä ja määritellä. Kuten kirkas virta maailman suuressa erämaassa, niin on ihmissielun kehitys. Se on syvä ja mittaamaton.

— Mutta kuinka minä jaksan elää, jos minulla voima on, joka on muille peloittava ja outo?

— Ihmistenkö mielipiteitä ajat takaa? Jos sen teet, hukut heidän keskeensä. Opi minusta! Mitä olen minä? Ihminen, joka kaiken tahtoo ymmärtää ja siis voi myöskin kaiken antaa anteeksi. Niin sinäkin kerran olet oleva, sielunpaimen, joka ymmärrät kaiken heikkouden, rikoksetkin. Sinä tulet kyllä silloin vihatuksi, sillä ihminen lopulta aina vihaa sitä, joka ei ketään tuomitse, mutta se ei estä sinua kaikkia rakastamasta. Ja koska sinun mielesi voisi hyvyydessään usein hairahtua, sillä täydellisesti hyvä ihminen, koska hän ei noudata maailman tavallista järjestystä, voi tahtomattaan saada paljon pahaakin aikaan juuri hyvyytensä tähden, — niin rakentavat kyllä ihmiset itsensä ja sinun välille kuilun, jonka yli vain kaltainen silta vie. Niillä, jotka sen yli uskaltavat luoksesi tulla, niillä on pää, jota eivät syvyydet huimaa. Ja koska he ennen tuloaan luoksesi sinusta kaiken pahan ajattelevat, niin pettyvät he sinun suhteesi, mutta hyvällä tavalla, itselleen eduksi. Näin säästät heiltä sen elämän katkeran kokemuksen, joka sielussa hallana liikkuu, että se, johon olemme turvamme panneet, ei olekaan kallio. Ja vaikka toiset luoksesi tulevat asumaan, niin yhtäkaikki olet tunteva itsesi yksinäiseksi. Jokainen ihminen on lopulta yksinäinen, mutta se tieto ei meitä paina maahan, ellemme pelkureina kaipaa toisia tueksemme, jos näemme, että ihminen on mikrokosmos, maailman kaikkeus yksinänsä.

Lujasti pusersivat Matthias Mathesiuksen kädet vanhuksen valkoista ja hentoa kättä.

— Jumala teitä siunatkoon sanoistanne! Jos elämän ikää saatte vielä muutamia ajast'aikoja, niin sanova olette: Tuo kotkan poika tuli ulos häkistään, ja se osaa lentää!

Ja äkkiä hän nousi paikaltaan, oikoi jäseniään kuin heräävä ja nauroi miehekkään kirkkaasti.

— Ei mies siitä pahene, vaikka se hirressä vähän roikkuukin, sanoi hän. Alkuhetki se siinäkin on pahin!

Ja kuten oman ruumiinsa notkeudesta kirmaiseva orivarsa, joka syytä kysymättä hypähtää korkealle ja kiivaasti kiitää laiduntaan pitkin, niin tunsi Matthias Mathesius kaiken vakavan mietiskelyn äkkiä kadonneen, ja elämisen ilo etsi tietä ulos.

— Olisipa tässä nyt tasainen paikka ja tappelijoita oikein kasana koolla, huusi hän, niin sekaan menisin, ja kylläpä nähtäisiin, kuka hernerokkaa viimeksi on syönyt.

— No, en kai minä tällaista päivää tappelutta lopeta, sanoi Matthias. Muistelen erästä smoolantilaista, jonka kimppuun tahtoisin käydä.

— Älkää pahaksi panko, professori, jollen nyt istukaan täksi illaksi nurkkaan kököttämään ja vaivaista syntistä lukemaan. Minähän elän taas ja olen terve! Ja missä pohjalainen eläisi, jollei tappelussa? Ja silloin se vasta itsensä terveeksi tuntee, kun on muutama haava ruumiissa! Tulkaa, pojat! Minä haen sen smoolantilaisen, sillä selkäänsä hänen saaman pitää.

— Minkäkö tähden? Hän on erään koiran näköinen, joka pari päivää sitten puraisi minua sääreen.

Makeasti nauroi professorikin. Kun hän nousi lähteäkseen kotiaan, sanoi hän itsekseen:

— Voi noita minun pohjalaisiani! noita minun pohjalaisiani! Kun Jumala senkin vyyhden selvittää, niin näkee hän, että lujaa siinä on lanka, mutta täynnä kireitä solmuja!

XII

Sundelius muutti keväällä asuntoa. Hän oli asustanut sen talven erään suutarin luona, syönyt heidän ruokaansakin, ollut, kuten hän itse sanoi, "perhepurtilon porsaana" ja jättänyt sen maksamatta, ei ilkeyksissään, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänellä ollut rahoja, millä olisi velkansa suorittanut. Lopulta suutarin akka jo kiukustui ja uhkasi ajaa Sundeliuksen pellolle. Tämä uhkaus jäi täyttämättä, sillä suutari sairastui, ja akka unohti kaikki muut asiat sen aikana.

Hän oli miestään julkeasti aina kuranssannut. Nyt hän kävi katuvaiseksi, ja virsiä veisaten hän istuskeli miehensä vuoteen ääressä itkeä pillittäen ja puhuen hänelle kuolemasta.

Akka oli aivan varma miehensä viimeiselle matkalle lähtemisestä; sen vuoksi hän kerran kääntyi Sundeliuksen puoleen ja sanoi:

— Mitä sitä suotta ennen aikojaan niitä ajattelee, vastasi
Sundelius. Ainahan sitä kuolleen kuopata ennättää.

— Mutta minun mieheni, hän ei olekaan mikään tavallinen suutari, kaukana siitä. Hän on ollut Tukholmassa ja siellä monen hienon ja ylhäisen herran jalkasuojia värkännyt. Ja täälläkin kreivi aina teetti jalkineensa hänellä. Me emme olekaan mitään tavallista väkeä! Ja kun hän nyt kuolee ja Herra hänen sielunsa korjaa ja vie paratiisin niitylle, jossa ei enää tarvitse istua nakutella, niin lähtölaulu hänen täytyy saada ja oikein komea. Ja nyt minä pyydän teidän apuanne. Olettehan te oppinut mies, osaatte runoilla ja olette minulle ruokarahaa velkaa, niin että te olette se oikea mies, joka hänestä voitte tehdä hautalaulun.

— Mutta ajatelkaahan, sanoi akka, mikä ilo se olisi vainajalle, kun saisi omin korvin kuulla runon omasta elämästään. Ehkä se helpottaisi hengen erkanemista.

— Kas niin, sanoi akka kääntyen taas Sundeliuksen puoleen, se on vainajankin tahto. Eikö se teidän mieltänne hellytä?

Sundelius katsoi vuoroin sairaaseen, joka ähki vuoteellaan, vuoroin akkaan, joka itki. Ja hän arveli sopivan hetken tulleen ansaitsemiseen.

— Mitä! tiuskaisi akka. Vai et ilmaiseksi! Täällä sinä olet kuukausia syönyt minun ruokaani, ja nyt. kun voisit sen jollain palkita, sinä kehtaat vielä maksua vaatia. Ettet hiukan häpeä!

— Sitä minä en koskaan ole joutunut tekemään, vastasi Sundelius. Mutta mitä runoon tulee, niin pidettäköön se erillään kaikesta muusta. Jos maksatte, niin minä teen sen ja teenkin niin kauniin, että vesi valuu vieraista virtana.

— Kuuletko. Joosua, kuuletko? sanoi akka. Sinä saisit sellaisen runon, että vesi valuu vieraista virtana. Mitä sinä arvelet tästä asiasta? Maksanko hänelle jotain?

— Maksa pois, mitä sitä suotta säästää, kun kumminkin kuolee, vastasi suutari.

— Ja mikä se herra professorin taksa on hautausrunosta? kysyi akka
Sundeliukselta.

— Alle neljän hopeatalarin en sitä tee. Jota pitempi, sitä enempi se maksaa.

— Se on hirmuinen summa rahaa. Mutta, kun asiaa ajattelen, niin emmeköhän jotenkin sovi kaupasta. Vaikka summa on suuri, niin eihän minun sovi tinkiä rakkaan mieheni hautausrunosta. Kun on saanut niin hellän ja hyvän miehen kuin hänkin on ollut, niin kiitollinenhan minun täytyy olla hänen lähtiessään maailmasta. Tosin hän on paljon juonut ja humalassa räyhännyt, mutta vedetään viiva sen yli.

— On minun puolestani, vastasi akka. Mutta kun näin puhelemme hyvinä ystävinä, niin etteköhän rahan edestä ottaisi jotakin rahan arvoista?

— Laittakaakin kaunis runo, sanoi sairas heikolla äänellä. Ja muistakaa sanoa siinä, että minä olin herra ja määrääjä talossa. Minä olen tyytyväinen, kun sen sanotte. En minä muuta vaadi.

— Ei sitä sentään Salomoon tarvitse verrata, sillähän oli niin kovin monta muijaa. Kyllä minä tyydyn Taavettiinkin.

— Tuon ukon vaatteita. Mitä minä niitä koin syötävinä pidän, kun hän kumminkin kuolee.

— Ethän sinä, perhanan akka, vain siellä anna pois minun pyhävaatteitani! huusi sairas ja kohottautui vuoteessa.

— Et sinä kai parhaita vaatteitasi hautaan ota, sanoi akka. Kelpaa sinne huonommatkin.

— Olisivathan nämä kylläkin hyvät vielä, sanoi Sundelius käännellen vaatteita, mutta ahtaat ne ovat.

— Jos muuten vain sovimme kaupoista, niin se on autettu. Minulla on vielä samaa kangasta, ja kun levitän takin selkäkappaletta ja housujen istuinta, niin eiköhän ne sitten sovi, selitti akka.

Samana päivänä akka vielä laajensi vaatteet, ja kun ne olivat
Sundeliuksen yllä, sanoi hän miehelleen:

— Jaa, jaa, huokasi sairas, en minä enää niissäkään saa tepastella.
Mutta mitä siitä, kaikki on katoovaista.

Seuraavana päivänä luki Sundelius runonsa, jossa hän suutaria ylisti toiseksi Davidiksi, uudeksi Krispinukseksi, suutarien suojeluspyhimykseksi. Ja säteilivätpä sairaan silmät hänen sitä kuullessaan. Mutta kun hän leskeä maalaili itkeväksi orvokiksi metsän siimeksessä, niin huokaili akka syvään.

— Onpa hauska kuolla, kun noin kaunista itsestään kuulee, sanoi suutari, oikein hauska. Mutta hauska sitä olisi elääkin, kun tiedän nyt, etten olekaan niitä huonoimpia seurakunnassa, kuten niin usein vaimoni suusta olen kuullut.

— Herrajestas, huudahti akka, ethän toki aio palata enää elämään, kun vaatteesikin ovat jo toisella ja hautalukusi valmiina!

Mutta sairaan tila alkoi parata, ja seuraavana päivänä hän jo söi suuren kupillisen keitosta. Ja kolmantena päivänä hän jo oli kävelyllä ja viidentenä jo etsi työkalujaan.

Silloin vaati akka Sundeliukselta vaatteita takaisin, ja kun ei saanut, ajoi hänet pois talostaan.

Kun Sundelius viisitoista vuotta oli asunut Turussa, oli hänelle jo kokoontunut kaikenlaista romua ja ryönää. Niitä hän kokosi rattaille viedäkseen uuteen asuntoonsa. Akka syyti suustaan kiukkuaan ja uhkasi mennä rehtorille kanteleenaan maksamattomista ruokarahoista. Sundelius ei siitä välittänyt, vaan kokosi kimpsunsa ja kampsunsa rattaille ja läksi.

— Minä en ole epäsiveellinen, vastasi Sundelius. Ja jos elukka olen, niin olen kaino ja siveä kuin kissa. Minä olen ylioppilas, ja sellaista teidän tulisi saattaa kunnialla eikä haukkumasanoilla.

— Kyllä minä sinulle kunniaa annan, oikein juhlasoiton perääsi, tiuskaisi akka ja sieppasi lehmän kellon ja sitä kalkutti voimiensa takaa.

— Säilyttäkää runo, jotta sen sitten luette, kun miehenne niin suututatte, että hän kuolee.

— Älä hauku minun akkaani, karjaisi suutari ovelta, sillä se on minun akkani, muista se!

XIII

Kun Jeesus tuntemattomana vaelsi maan päällä ja kylästä kylään kulki saarnaten hyvyyden ja rakkauden oppia ja ihmiset kuuroiksi löysi sille, mitä hän heille opetti, niin saapui hän murheellisena ja murtunein mielin kunnaalle, jonka juurella hän näki miehen seisovan lähteen luona. Huomaamatta Jeesusta vihelsi mies, ja lehdikosta tuli nuori orivarsa hänen luokseen. Tälle mies alkoi puhella:

— Heposeni, nytpä meille pitkä tie ja vaivalloinen työ on tullut eteen, mutta jos sinä sen kestät, kestää tahdon minäkin.

Ja mies hyväili hevostaan ja syötteli sille kädestään heiniä, jotka rehevinä kasvoivat lähteen partaalla.

— Mies, anna minulle suojaa pääni päälle, sanoi Jeesus lähestyen miestä, sillä olen uupunut, jalkani ovat tien kivistä verisiksi tulleet, ja metsän pensaat ovat pukuni repineet.

— Antaisin sinulle suojan ja jakaisin oloni sinun kanssasi, koska näytät olevan yhtä yksinäinen kuin minäkin, vastasi mies. Mutta katso tuonne, tupani on poltettu, niittyni on tallattu, viljani sotkettu. Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä hepo ja tämä lähde tässä, joita voin omakseni sanoa. Juo lähteestä, ja se on sinua vilvoittava. Tämä lähde on pohjattoman syvä, ja sen vesi on aina kylmää.

— Olenhan koettanut sitä mitata, mutta kivi, jonka köyteen sidoin ja lähteeseen laskin, ei tavannutkaan pohjaa. Kerran tahdoin minä samoin mitata taivaan kannen korkeutta, jännitin vahvimman jouseni, otin nuoleni sulitetuimman. Korkealle kohosi nuoli, mutta putosi taas. Yhtä korkea kuin taivas, yhtä syvä on tämä lähde. Ja sen siunaus on suuri. Katso nurmea, kuinka se tässä iloitsee ja kukkasia kauniisti kantaa. Niin tahdon, että muuallakin olisi. Ja siksi olen päättänyt johtaa tästä uoman edemmäksi.

— Sinä tahdot tuottaa iloa muillekin. Ovatko he siis sinulle iloa tuottaneet?

— Eivät ole ymmärtäneet sitä tehdä. Mutta miksi en minä tekisi sitä heille?

— Siitä juuri puhelin heponi kanssa ja kysyin, jaksaako se. Minä aion valjastaa heponi auran eteen ja lähteen reunasta kyntää syvän vaon kauas, niin kauas, että se vihdoin mereen ulottuu.

— Jotta maa vihannoisi muuallakin niinkuin täällä, jotta vilja kasvaisi runsaampana, kun se kosteutta imisi maaperästä.

Ja Jeesus lähestyi hepoa, ja tämä silloin hirnui hiljaa ja kuin hyväillen hankasi päätään hänen olkapäähänsä.

— Sinä olet hyvä ihminen, koska luontokappaleet sinua rakastavat!
Lähde minun kanssani matkalleni!

Ja Jeesus astui auran vieressä, ja hänen kätensä lepäsi hevosen kaulalla. Syvälle maahan painui aura miehen vankkojen hartioiden painosta, ja hopeisena juovana seurasi lähteen vesi heidän luomaansa uomaa pitkin. Ja hepo veti, sen lihakset pingoittuivat, ja lujasti painuivat kaviot maahan. Kun se uupui, niin pani Jeesus kätensä sen kuonon eteen ja hiljaa hyväili sen turpaa, ja hepo tunsi syövänsä paratiisin yrttitarhan voimakkaasti tuoksuvaa ruohoa.

— Minä tiedän sen kyllä, vastasi mies, mutta tehkäämme kierros tuonne, jossa näet nuo lakeat pellot ja niityt. Maa on siellä hyvää, mutta kuivuu helposti helteessä, ja silloin laiho surkastuu. Sinne johdattakaamme kulkumme.

— Ei minulla ole ystäviä. Hän se poltti minun taloni ja anasti tavarani, mutta ajattelisinko sitä nyt, kun hänen pellolleen voin johtaa lähteen veden!

Pitkän kierroksen jälkeen oli vako kynnetty lakeiden peltojen halki.
Kotvasen kuluttua virkkoi taas mies:

— Tuon ison kunnaan takana on kylä ja siellä äveriästä väkeä, mutta heillä ei ole jokea, ei järveä. Kyntäkäämme vako sinnekin.

— Älä kysy, vieras, sitä, vaan kyntäkäämme vako sinne ja odottakaamme yötä, jotta he eivät minua näkisi.

Kauan he kulkivat, mies painaen auraa syvälle maahan, jotta vako virran juostavaksi tulisi, ja Jeesus taluttaen hepoa.

Vihdoin näkyi meren poukama, ja sitä kohden he riensivät. Kun he sen saavuttivat, vaipui mies uupuneena maahan.

— Kauaksi kotikummultani olen tullut, sanoi hän, kovin kauaksi, mutta uoma on kynnetty, ja katso, miten vesi tänne meitä seuraa. Se virtaa yhä runsaampana ja levittää uomaansa. Sanoinhan minä, että minun lähteeni oli pohjaton ja että sen vesi on loppumaton.

Ja virta kasvoi yhä leveämmäksi, ja hedelmöittävänä se kulki seutujen halki. Asukkaat sen varrella rakensivat veneitä ja kulkivat virran suuhun, jonne purret mereltä saapuivat. Siinä he tasaisella kentällä vaihtoivat tavaroita ja tekivät kauppaa turulla. Suojaksensa he joen suuhun rakensivat linnankin ja aivan joen äyräälle korkean kirkon.

Mies tätä katseli, ja hiljainen ylpeys hänen mielensä täytti. Mutta jokea myöten tulivat ne, jotka häntä olivat vainonneet. Ja kun he miehen näkivät, niin ottivat he hänet kiinni ja telkesivät tyrmään. Siellä he hänet tahtoivat nälkään tappaa.

Mutta eräänä yönä, tuntiessaan jo kuoleman tulon, näki mies äkkiä edessään tuon matkatoverinsa.

— Minä näen, että sinä olet kilvoituksesi kestänyt ja että sinä kaipaat lepoa, sanoi Jeesus.

— Katso, eivät he minulle ole tahtoneet pahaa tehdä, mutta he eivät ole tietäneet, mitä he tekivät, sanoi mies. Auta minua, sillä olen uupunut.

— Minä tahdon taluttaa sinut asuntooni. Siellä on monta asuinsijaa. Punaisesta hongasta ovat sen seinät, ja valkoiset on siellä lavitsat, ja iloisesti sen ikkunoista paistaa päivä.

— Minä en voi näin likaisena sinun asuntoosi tulla, sillä pitkät ajat olen tässä tyrmässä virua saanut, vastasi mies.

Ja he astuivat tyrmästä. Ja kun he kauniille nurmelle ennättivät, kosketti Jeesus kädellään maata, ja katso, kirkas lähde kumpusi heidän jalkojensa juuresta.

— Miksis minut asuntoosi viet? Enhän minä ole kelvollinen sinne tulemaan. Minähän olen yksinkertainen talonpoika ja sinä olet kuninkaan poika.

Ja näin syntyi Aurajoki, Turun kaupunki ja se lähde, jota he
Kupittaaksi nimittävät.

XIV

Juhannus oli tullut! Juhannus, tuo ihmeellinen valon juhla, joka kaiken pakanallisen kauneuden yhdistää kristillisen kirkon synkkyyteen, tuo päivä, joka virrenveisuuseen liittää rakkauden laulun, joka on täynnä taikauskoa ja suvista hartautta, jolloin kirkkokin avaa ovensa luonnon vihannoivalle kauneudelle ja koristautuu kuten morsian.

Juhannusaattona mikä hyörinä taloissa ja kaduilla! Viimeiset puhdistuspuuhat ovat loppuneet, huoneet, pihamaat ovat kuin juhlapuvussa, ja köynnökset, rehevät lehtipuut, limot, ne kaunistavat portin ja oven pieliä, ne tuppautuvat huoneisiinkin, ja on kuin tahdottaisiin valolla täyttää kaikki sopukat, ikkunatkin, joita ei koko vuoteen ole avattu, ne nostetaan sijoiltaan pois, ja suvi tulee suurena laineena kaupunkiin ja valloittaa sen.

Aattopäivänä kaupungin nuoret koristivat tuomiokirkon ja suuret kuormat kauniita koivuja odottivat pääoven edessä tullakseen Herran huoneen koristukseksi. Porvarien tytöt ja pojat koristivat sen osan kirkkoa, jossa he istuivat, ylioppilaat taas sen, joka oli varattu akademian opettajille ja oppilaille. Ja kilpailu oli ankara. Koivut kilpailivat komeudessa ja köynnökset kauneudessa. Mutta voiton kaikesta vei se penkki, jossa pormestari Schaefer istui, sillä hänen renkinsä olivat kuljettaneet kirkkoon koivun niin korkean ja komean, että useampi mies tarvittiin sitä pystyttämään. Hautaholvien ovien luo kokoontui moni kaunis tyttöjen laatima kukkakiehkura, varsinkin sen eteen, jossa Kaarina Maununtytär ja Sigrid Tott lepäsivät. Ristikkoaitaus sen kuorin edessä oli aivan kukkien peitossa. Mutta levotonveriset nuorukaiset koristivat suuren sotasankarin, Torsten Stålhandsken hautakuorin kuusen oksilla, joista punaiset kävyt riippuivat verenhohtavina.

Ja metsän raitis tuoksu täytti viileän temppelin, nuorten liikkuminen ja puuhailu karkoitti sieltä pois peloittavan juhlallisuuden. Nyt oli tuomiokirkko se huone, jossa palveltiin ikinuorta ja aina rakastavaa Jumalaa, ja unohtuneet olivat hänen kostonsa salamat ja hänen ankarat sanansa. Hän oli nyt maailmojen hallitsija, joka kaikkia rakasti ja itse eli ihmisten rakkaudessa, jolle maallisen rakkauden ajatukset olivat rukouksen arvoiset. Hän ei ollut hävityksen ja kuoleman kalpea herra, vaan elämän, hedelmöitymisen voimakas ruhtinas. Ja kuten pakanallisen maailman jumalalle, niin toi kansa hänen huoneeseensa luonnon kauneimman vihannan, sen heloittavimmat kukat yhdessä sykkivän sydämensä kanssa. Ja kuin ristinkuolemakin olisi kadottanut ankaran vakavuutensa, niin hopeankirkkaina hohtivat alttarin molemmin puolin haapapuiden lehdet, ja lehdet, jotka aina siitä asti kuin Jeesuksen risti haapapuusta laadittiin ovat värisseet, vielä kirkossakin kimaltelivat hiljaa liikahdellessaan ilta-auringon valossa.

Aurajoen yli johtavan sillan kaidepuulla tuuheiden koivujen välissä istui Sundelius näppäillen luuttua ja laulellen rakkaudenlauluja käheällä äänellä.

— Kaikkea tuonkin möhömahan pitää tehdä, huusi hänelle eräs tyttö ohikulkiessaan, kun rakkaudesta laulaa!

— Tänään puhuu jokainen rakkaudesta, yksin pirukin, sillä tänään hän saapuu maailmaan ja kuiskii rakkautta pensaikoissa, vastasi Sundelius.

— Ei toki. Hän huomasi, että ihmiset hänettäkin tekevät maailman toisilleen helvetiksi, ja lähti nauraen pois. Mutta juhannusyönä hän on maalimassa, ja vanhat ämmät, noidat ja poppamiehet ratsastavat hänen luokseen pitoihin. Ja oivat pidot, tanssit ja juomingit hän pitää noille helluilleen. Sinne sinäkin, neitonen, vanhana vielä lennät, jollet juhannuksena saa poikaa itseesi sidotuksi: Koeta parastasi, koeta parastasi!

Kun kirkko oli koristettu, niin kävivät tytöt juhannustaikoja tekemään, sitomaan rukiin olkiin erivärisiä lankoja ja lakaisemaan teiden risteyksissä, saadakseen edeltäpäin tiedon tulevan vuoden tapahtumista. Mutta tärkeintä kaikesta oli käydä uhraamassa ropo Muhkurin lähteeseen, joka oli Ison-Heikkilän takana Pahaniemen kylässä. Sinne oli kyllä matkaa, mutta eihän se tuntunut, kun joukolla mentiin.

Illaksi oli kokoonnuttava Kupittaan lähteelle, sillä vanha, miesmuistin kestänyt tapa vaati, että lähteen luona niityllä oli tanssittava ja leikittävä. Siellä kävi laitumella kaupungin asukasten karja, siellä näki suuret joukot sikoja ja vuohia, ja moni viimeiseen vimmaan villitty pukki sai aikaan pakokauhun tyttölaumassa. Siellä Ringiuksen ja hämäläisen ylioppilaankin porsaat olivat. Kuumalla raudalla he olivat polttaneet nimikirjaimensa niiden selkään.

Lähteen vedellä sanottiin olevan parantavan voiman, ja pitaalitautiset istuivat sen lähistöllä kesät pitkät. Mutta vesi ei ainoastaan parantanut, se myös loihti, ja samasta astiasta juotu vesi juhannusyönä sitoi kahden nuoren mielet ainaiseksi toisiinsa.

Varakkaat porvarit, yliopiston opettajat, aatelisherrat, kaikki olivat saapuneet lähteen luo, ja lähetysten istuivat he nyt palvelijoiden ja renkien kanssa kesäyön ihmeellisessä valossa, joka ei ole päivää eikä yötä. Kaikki yhteiskuntarajat hävitti kesän pisimmän päivän lumous. Ja hävisivät riitaisuudet eri ylioppilasosakuntienkin välillä, eikä "Ruotsin koira", "hunsvotti" eivätkä muut samanlaatuiset sanat kaikuneet.

Kun Matthias Mathesius läksi asunnostaan Kupittaan lähteelle päin, niin hän tunsi oudon rauhan mielessään, ja hän erottautui muista ja asteli yksinään. Hän tunsi, hän oli niin varma siitä, että onni kulki häntä kohden, että jotain suurta oli tänä iltana tapahtuva. Hän ei uteliaana itseltään kysellyt, mitä se olisi, sillä tiesihän hän, että se saapuu, että se tulee häntä kohden, että hän ei sitä voi välttää, että täyttymässä oli jokin kohtalon säätämistä lahjoista.

Mutta Henrik Schaeferin pihamaalla suuren tasalatvaisen ja kukkivan pihlajan alla seisoi kaksi nuorta tyttöä, toinen oli vaalea, pormestarin kaunis Barbara, toinen tumma, maaherran veljentytär Vendela.

— Minä olen varma siitä, että kukaan ei minua tunne tässä puvussa, sanoi Vendela.

— Eihän minua ole nähty kuin niin harvoin kaupungilla ja sunnuntaisin kirkossa. Ja kuka uskoisi, että minä se olen porvaristytön pukimissa. Minä tahdon nyt kerran pitää hauskaa, tanssia sen kanssa, joka valikoi minut toverikseen oman itseni tähden eikä nimeni tähden. Yksi ainoa ilta vapaa, mikä ilo! Mutta muista, Barbara, mitä olemme sopineet! Minä olen tullut Tukholmasta ja olen siellä ollut sinun toverisi.

Nauraen he juoksivat käsitysten katua pitkin ulos kaupungista ja
Kupittaan lähdettä kohden.

Gabriel riensi heitä vastaan. Ja kun hän hiukan kummastuneena katsoi
Barbaran vieressä olevaan tyttöön, sanoi Barbara:

— Sinä et ole tänään käynyt meillä, Gabriel, etkä vielä tunne
Vendelaa. Hän tuli tänään Tukholmasta.

Gabriel vei Barbaran tanssiin, ja seisoessaan siinä yksin tunsi Vendela äkkiä kaiken rohkeutensa katoavan. Hänen teki mieli juosta pakoon, heittää kaikki huvitteluaikeensa sikseen.

Vendela kääntyi, näki Matthias Mathesiuksen, punastui, hymyili ja seurasi häntä tanssiin.

He liittyivät tanssileikkiin. Ja aina kun he leikin vuorojen tähden olivat eronneet ja taas yhtyivät, niin iloitsivat he toistensa käden kosketuksesta. Miksi, sitä eivät he itsekään tietäneet.

Leikki loppui. He seisoivat vieretysten, tietämättä, tuliko heidän erota vai ei.

Ja yhdessä he astelivat heitä kohden. Mutta kun he saapuivat lähteelle, näkivät he toisten jo juoksevan jälleen niitylle suurta piiriä kohden, joka sinne oli muodostunut. Nauraen, huutaen juoksivat kaikki lähteellä olevat niitylle, ja niin jäivät Vendela ja Matthias kahden sinne.

Vendela otti lähteen reunalla olevan lipin, ammensi sillä vettä, joi siitä hiukan ja ojensi hymyillen sen Matthiakselle.

Kuin säikähtyneenä juoksi Vendela niittyä kohden. Piirissä yhtyi hän
Barbaraan ja sanoi:

Barbara purskahti heleään nauruun jo ennenkuin Vendela oli lauseensa lopettanutkaan.

Piiri pyöri, ja äkkiä näki Vendela Matthiaksen sen keskellä. Tämä etsi jotakuta ja Vendelan nähdessään otti hänet parikseen.

Nyt oli jo Vendelan ensimmäinen arkuus kadonnut, ja hän uskalsi katsoa Matthiasta silmiin ja nauroi. Ja Matthias tarttui häneen ja nosti pelosta kirkuvan tytön korkealle ilmaan.

Lähestyä, loitota, etsiä, välttää, sitä oli heidän menettelynsä kauan sen jälkeen. Kuten kaksi perhosta kesäauringon helossa kukasta kukkaan pelmii ja ajaen toistaan lentää loitos, lähenee ja taas pujahtaa pakoon, sellaisia olivat nuo kaksi ihmisolentoa, jotka nyt tiesivät, että juhannus ei olisi ollut juhannus, juhla ei juhla, ellei toinen olisi ollut siellä. Eikä heidän sielussaan ollut mitään kysymyksiä, joilla elämä ihmisten ilon samentaa, ei muuta kuin onnen ihanaa täyttymistä hetki hetkeltä. Ja tunnit olivat kuin luja lanka, joka toisen heleän helmen pujottaa toisensa jälkeen kauniiksi ketjuksi. He elivät tuota auvokasta aikaa, jolloin jokainen pieninkin seikka on yhtä rakas kuin koko elämä ja yhtä rikas kuin iankaikkisuus.

Ja nuoruuden ilo se lainehti heidän ympärillään. Kuten pyörre, joka yhä laajenee, oli nurmella tanssiva pari; se tempasi toisen toisensa jälkeen vanhoistakin, jotka iloa ihaillen nurmikolla istuivat. Moni arvokas porvari nousi, tunsi omituisen eloisuuden jäsenissään, tarttui nauravan ja vastustelevan aviosiippansa käteen ja veti hänet tanssivien parveen. Ja notkuipa vanha vartalo vielä, ja kepeinä kohosivat jalat tanssiin. Ja kun lihava Lassi Porjarikin hämmästytti kaikkia jalkojensa kepeydellä, kun yliopiston professoritkin jo piirissä keikkuivat ja huulilta kaikui kepeä laulu ja jo unohtuneet laulunsanat äkkiä johtuivat mieleen, niin oli koko joukko humaltunut nuoruudesta, ja hämmästyneinä katselivat laitumella käyvät luontokappaleetkin ihmisten iloa, ja vasikat hetken töllisteltyään juoksivat häntä pystyssä pitkin niittyä, ja moni jo monesti poikinut lehmäkin hypähteli jonkin matkaa, pysähtyi sitten ihmettelemään omaa villiintymistään, haukkasi suuren tukon heinää ja sitä pureskellen katseli iloa ympärillään.

Nauraen, huutaen, remuten, läähättäen taukosi joukko tanssista. Nyt katosi juhlallinen jäykkyys, ja niitylle tuodun oluen ääressä pääsivät kielet vapaiksi jänteistään, ja puhe virtasi viljavana kaikkien huulilta. Ja nuoret tarttuivat lujemmin toistensa käsiin, ja kun vanhemmat unohtivat ujoutensa ja kun moni arvokas porvari ensin kutitteli vaimoaan ja sitten toisten nauraessa painoi hänen huulillensa kaikuvan suudelman, niin eihän kukaan kummastellut sitä, että nuoret miehet uskalsivat antaa käsiensä kietoutua tyttöjen vyötäisille ja että puiden siimekseen katosi moni pari.

Kuten turvaa etsien onnen tuloa vastaan pysyttelivät Matthias ja Vendela siinä, missä joukko oli taajin, mutta lopulta se harveni, ja silloin he tuntien sydänten yhteisen sopimuksen astelivat lehtoa kohden. Ja mitä he puhelivat, mitä sanoivat, mitä jokapäiväisiä asioita toisilleen kertoivatkin, niin oli äänessä heillä se sävy, joka jokaisen sanan tekee salaiseksi hyväilyksi, jokaisen katseen kiihkeäksi tunnustukseksi.

Näin kulkivat he yhä eteenpäin yksinäistä polkua pitkin, ja loittonivat niityltä kuuluvat äänet.

Silloin heidän sanansa harvenivat, ääni vaimeni heikoksi, ja astunta kävi hitaammaksi. He tiesivät, miten he molemmat kaipasivat toistensa syleilyä, mutta eivät uskaltaneet sitä ottaa. He olisivat tahtoneet paeta toistensa luota ja jäädä kuitenkin.

— Minä en ole tanssista kiittänyt maan tavan mukaan, sanoi vihdoin
Matthias.

Vendela tunsi äkkiä itsensä niin hervottomaksi, hän sulki silmänsä. Kun hän ne avasi, näki hän Matthiaksen kasvoilla kauniin juhlallisuuden, mutta hänen tummat silmänsä hymyilivät. Silloin katosi Vendelan mielestä kaikki arkuus. Hän hymyili ja sanoi:

Ja hän suuteli Matthiasta, ja sitten he nauroivat kumpikin ja suutelivat jälleen. Mutta kun Matthias lujasti painoi tytön poveaan vasten, niin katosi nauru, ja he suutelivat ensimmäisen rakkauden palavassa poltteessa toisiaan. Ja käki kukkui heidän lähellään, ja rastas raksutti lehdikossa.

Kun Vendela istui kivelle ja punastuen peitti kasvonsa ja Matthias kävi nurmikolle hänen jalkojensa juureen istumaan, sanoi tämä:

— Minä olen koko päivän aavistanut, että tämä tulisi, että minulla olisi tänään elämäni suuri sunnuntai.

— Minä olen aina pilkannut toisia, jotka ovat rakastuneet. Minä en, näetkös, ole koskaan ennen tyttöä suudellut. Minä pidin sitä niin joutavana.

— Ehkä minä tahdoin säästää kaiken tunteen sinulle. Ehkä kohtalo oli sen niin määrännyt.

— Kuinka minä voisin! Minä tiedän, että vaikka kaikki nyt katoaisi enkä sinua enää koskaan näkisi, niin tiedän, että aina juhannuksena, kun aurinko laskee mailleen, kun käki kukkuu kuten nyt, niin sykkii sydämeni muiston pauloissa. Mutta miksi puhuisin siitä, että tämä katoaisi, kun sinä olet tässä minun vieressäni? Sinä, sinä, rakas lapsi!

— Minä en löydä mitään kauniimpaa sanaa kuin lapsi. Minä tahtoisin koota kaikki kauniit sanat yhteen kimpuksi ja heittää ne ylitsesi kuin kukkasateen.

— Ja kuitenkin olisivat ne sanat kauneimmat, jotka ovat jääneet sanomatta. Eikö niin? Joille ei löydy muotoakaan.

Mutta äkkiä valtasi Vendelan outo tuska. Hän kietoi kätensä pojan kaulaan ja alkoi itkeä.

— Minä en tiedä. Minä olen niin onnellinen, ja kuitenkin tuntuu niin raskaalta.

— En osaa sitä selvittää. Uskotko, että kaikki on edeltäpäin määrätty, että tämä ja kaikki se, mikä voi tulla, on jo ennen säädetty? Uskotko sen?

— Ja uskotko, että jos me nyt kadottaisimme toisemme, me jälleen kohtaisimme?

— Siitä olen aivan varma. Kohtalo ei leikkien ole vienyt meitä yhteen. Älä itke! Anna minun suudella silmiäsi. Kas noin! Nyt sinä taas hymyilet.

— Kuulen minäkin sinun sydämesi lyönnit. Ja minä tunnen ihosi ihanan tuoksun.

— Me olemme hulluja, sanoi Vendela korjaten päähinettään. Lähtekäämme pois!

— Sinä hullu poika, tahdonhan minä, mutta mitä meille jää, jos jo ensimmäisenä iltana tuhlaamme kaiken hellyyden?

— Sinä olet joutavan järkevä. Rakkaus ei koskaan köyhdy, sillä on aina varaa antaa. Istu vielä hetkinen luonani ja anna minun puhella sinulle, sillä minun ajatukseni ovat aivan täynnä sinua.

— Minulla ei ole mitään sanottavaa. Minä en osaa mitään sanoa. En muuta kuin sinä, sinä, sinä, sinä!

— Vaikka meidän tänä yönä täytyisi kuolla, niin olisimmehan sittenkin rikkaita.

Matthias tunsi, miten onni rautakädellä kosketti hänen sydämeensä. Hän katsoi edessään seisovaan tyttöön ja tiesi, että elämän korkein onni, sen kaunein hetki nyt oli hänellä.

Hiljaa, arasti, melkein ujostellen hän veti tytön luokseen. Kun he suutelivat toisiaan, katsoivat he syvälle toistensa silmiin.

Hiljaa astuivat he kokkovalkeata kohden sanaakaan vaihtamatta. Mutta kun he metsän reunaan ennättivät, karkasi äkkiä tyttö pojan luota ja juoksi sinne, missä näki Barbaran.

Komea oli kokko, korkealle leimahtelivat iloiset liekit, kauaksi sinkoilivat kipinät, tuli hyppi kuivasta oksasta toiseen, nuoleksi kuin tunnustellen tummia tervatynnyreitä, puraisi niihin kiinni vihan vimmassa, ja pian hulmusi musta sauhu, ja kirkas valkea lensi kauniina kielekkeinä kohden taivaan lakea, jossa ilta aamuksi valmistui.

Valon ja tulen ihana juhla täytti maan. Päivä oli suurimman pituutensa ennättänyt ja alkoi taas lyhetä. Johannes Kastajan muistolle oli tämä päivä pyhitetty, hänen, joka uskoi suuren mestarin tulevan. Hänelle kuului tuo aika, jolloin valon odotus yhä kasvaa ja kiihoittuu, jolloin sydän yhä kiihkeämmin kaipaa sitä. Se väistyy tieltä pois, varastaa hetken joka päivältä, kunnes joulu tulee ja valon kaunis aika alkaa, jolloin pimeys väistyy askel askelelta ja jolloin kevät herää, suvi saapuu ja lopulta aurinko uupumatta viihtyy luonnon keskessä.

Juhannusyö on se hetki, jona kaikki pahat voimat taas alkavat toimensa. Niitä vastaan, niiden häätämiseksi tuli leimusi. Ja siellä, missä liekki leimusi, eivät ne uskaltaneet viipyä, vaan karkasivat sille kaukaiselle kunnaalle, jossa pimeyden ruhtinas omiansa pitoihin odotti. Valo ja pimeys aloittivat taistelunsa, ja niiden uhrit, arat ihmislapset, koettivat valon valtaa pidentää.

Vanhukset, jotka jo olivat kadottaneet uskon elämän valoisaan puoleen, ne näkivät ilmassa korkealla noitien kiitävän, mutta nuoret, jotka, valohon uskoivat, ne tunsivat, miten kokkovalkean leimutessa tuli heissä itsessään liekehti, nousi ja laski. Ja kuten valkea poltti se kaiken huonon pois, kaiken sen, mikä oli kuivaa ja kuihtunutta, ja jäljelle jäi vain polttavana elämän sula kulta. Se kuonasta vapaana leiskahteli sydämessä, se suonissa suvea sousi, se poltti nuorta mieltä ja ajoi naisen miestä lähemmäksi, jotta he yhtyisivät elämän pyhässä tulessa, rakkaudessa.

Matthias ja Vendela pysyivät toisistaan loitolla kokkovalkean ympärillä tanssivan nuorison keskuudessa. Mutta kun aika kului pitkälle, kun aurinko jo heloitti ja kokko enää vain suurena, hehkuvana roviona lepäsi kuten väsyneenä pilviätavoittavaan leikkiinsä, kun kaupungin vanhemmat asukkaat jo kulkivat kotiaan kohden ja nuoriso hajaantui parviksi, silloin he eivät enää voineet hillitä ikäväänsä, vaan lähestyivät toisiaan. Ja kun he rinnatusten istuivat nurmella, ei heillä ollut sanoja, joilla olisivat ikävätään ilmaisseet.

Vendela heräsi ajatuksistaan. Hän katsoi kukkiin, joita hänen kätensä nyhti ruohikosta.

— Älä etsi minua, sanoi Vendela, anna minun tulla luoksesi. Minun täytyy puhella kanssasi kaikesta.

— Tule jumalanpalveluksen jälkeen Korpolaisvuorelle, vastapäätä linnaa, joen toiselle puolelle. Minä tulen sinne. Ja nyt meidän täytyy erota.

— Ei, ei. Minä lähden Barbaran seurassa. Sinä et saa tulla minun matkassani.

Ja Vendela läksi Barbaran seurassa astumaan kaupunkia kohden. Heidän kulkiessaan raastuvan ohitse näytti sen kello jo kolmea aamulla.

Ja päivä vaikeni. Sen keralla katosi öinen ilo, pakanallinen riemu, ja sijaan astui kirkollinen hartaus. Ihmiset, jotka vielä Kupittaan lähteellä olivat elämästä iloinneet, kulkivat nyt vakavina tuomiokirkkoa kohden. Mutta oli kuin kirkon vihannan koristuksen luoma suvilumous ei kokonaan olisi kadonnut, vaan kepeänä autereena pysytellyt sielun tyynellä ulapalla, sillä virsi kaikui entistä heleämpänä kirkon holvissa, se kierteli pylväitä, se hyväili alttaria ja se hiljaa jyskytti kuolleiden asunnoille. Ja sydämet sykkivät terveinä ja voimakkaina.

Mutta kun piispa saamansa aloitti, niin tiesivät taas kaikki, että elämä ei ollutkaan iloa, kuten he vielä yöllä olivat tunteneet, vaan se oli surun laakso, jossa kärsimys oli pyhintä kaikesta. He tiesivät, että pimeyden ruhtinas oli maailman herra, että kaikki ilo oli kiellettyä, koska sen takana piili sielun vihollisen paula. Ja kirkko, jonka holvi näytti vielä äsken kepeänä laskeutuvan ihmisten yli, painoikin nyt kivisenä taakkana, se sulki ihmiset elävinä suureen holviin, josta tietä ei ollut ulos. Ja he kaikki muistivat, että enemmän kuin elämä olikin kuolema, että jokaisen lattialiuskan alla lepäsi arkuissaan vainajia, jotka kerran olivat uneksineet elämän valo juhlasta. Ja kirkko ja sen tyly oppi tuli hallana, joka riipi pois yöllä auenneet kukat, teki elämänpuun alastomaksi ja heitti ihmiset vaikertavina ikuisen kärsimyksen ristin juureen.

Mutta aurinko hiipi kuorin ikkunasta sisään, ja sen kultainen säde osui seinällä riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan. Ja oli kuin kaunis hymy, ikuisen valkeuden kajastus olisi levinnyt ristiinnaulitun kasvoille. Hän hymyili elämälle kesken sen kärsimyksiäkin.

Levottomana kulki Matthias kirkon edustalla, ja ennenkuin saarna oli loppunut, hiipi hän kirkosta ja läksi rantaa myöten kulkemaan, sivuutti monet aitat ja nousi mäelle, joka joen suussa on vastapäätä linnaa.

Odotus, tuo ihmissydämen sulotuska, hänen mielessään eli. Vuoroin hän iloitsi, vuoroin hiipi outo pelko, kuoleman kauhun nuorempi sisar, häneen. Hän seisoi liikkumattomana, ja hänen katseensa olivat suunnatut linnaan.

Jumalanpalvelus loppui ja kirkon kellot kaikuivat suvisen aamun kirkkaudessa. Väkeä näkyi jo joen yli vievällä puusillalla.

Silloin erkani vene linnan luota. Veneessä oli tyttö, ja hän souti reippaasti päästäkseen joen yli.

Matthias tunsi hänet, tunsi päähineen ja tunsi kasvot, kun ne kääntyivät häneen päin. Hän juoksi rantaan. Venhe viilsi vettä, se tuli jo joen keskiuoman kohdalle.

Äkkiä se tärähti hirteen, joka puoliksi lahonneena pisti päänsä hiukan veden rajan yläpuolelle. Vene heilahti, soutaja pudotti airot, hän nousi puoliksi, samassa keikahti vene, ja tyttö putosi veteen. Hänen päänsä näkyi veden pinnalla, kun hän koetti tarttua veneeseen; hän ei ylettänyt siihen, vaipui veden alle, nousi taas veden pinnalle, vaipui jälleen, eikä häntää enää näkynyt.

Matthias oli kuin kivettyneenä katsellut tätä näkyä. Äkkiä hän kuin heräsi, riisui nopeasti yltään, ja voimakkaina halkoivat käsivarret vettä. Hän oli jo hirren kohdalla, silloin hän sukelsi, mutta yksinään palasi hän veden pinnalle taas, sukelsi uudelleen, eikä vieläkään tavannut etsimäänsä. Kun hän läähättäen kohosi veden pinnalle, niin kiljahdus kuului hänen huuliltaan. Hän oli kuin peto, jolta saalis on ryöstetty ja joka nyt vimmaisena sitä etsii.

Mutta sillalta ja joen linnanpuoleiselta äyräältä oli nähty veneen kaatuminen. Pian saapui useita veneitä, ja ranta oli mustanaan kansaa.

Vielä kerran sukelsi Matthias. Kauan viipyi hän veden alla, ja jo luultiin hänenkin sinne kadonneen. Mutta viimein hän kohosi, ja hukkunut tyttö oli hänen sylissään. Kun hän veneeseen oli nostettu, ei hän tyttöä päästänyt käsistään, vaan sulkien kuolleen lujasti syliinsä hän jähmettyneenä katseli poveaan vasten lepääviä kasvoja. Autuas hymy asusti niillä, kuten korkeimman kirkkaus. Onnekas hymy oli huulilla, ja tytön ohimolta, joka lepäsi pojan sydäntä vasten, tihkui muutama punainen verihelmi haavasta, jonka hän kaatuessaan oli saanut, ja punasi pojan alastoman rinnan.

Vene souti linnan luo. Poika astui rakas taakka sylissään maihin. Kun maaherra kalpeana riensi hänen luokseen, silloin yhdellä iskulla tiesi Matthias kaiken, tiesi kuka hänen armaansa oli. Ja tällä hetkellä ei mikään häntä kummastuttanut.

Syliinsä aikoi maaherra ottaa kuolleen veljensätyttären, kun hento käsi laskeutui hänen käsivarrelleen estääkseen häntä. Hän näki Barbaran vieressään kalpeana seisovan. Silloin maaherra ymmärsi tytön katseen eikä kajonnut kuolleeseen, vaan hiljaa astui hän linnan portista sisään, ja armastaan kantaen seurasi Matthias.

Yhä raskaammaksi tuli pojan käsivarsille kantamus, mutta hän kokosi voimansa. Ja kun he portaita astuivat maaherran huoneeseen ja hän kuolleen laski permannolle, niin lyyhistyi hän sen viereen. Silloin tuska tulvehti esiin, hän huudahti kuin sydämeen isketty, kohotti hiukan kuollutta ja suuteli häntä.

Kuka hänelle pukimen toi, ja miksi hän pukeutui, ei Matthias täydelleen tajunnut. Autio oli hänen mielensä.

Mutta maaherra lähestyi häntä, kun hän tuijottaen katsoi kuolleeseen, erkani Barbarasta, joka oli kaiken kertonut, ja sanoi:

XVI

Linnankirkossa, avoimessa arkussa lepäsi Vendela von der Linden ruumis. Valkoinen oli puku ja valkoiset kukat hänen tummaa tukkaansa koristivat. Vieno puna pysytteli vielä poskilla, ja hän näytti nukkuvan.

Polvillaan arkun vieressä, toinen käsi kuin syleillen ulottuen arkun yli, oli Matthias Mathesius. Kahden he olivat, vainaja ja hänen nuoruutensa ylkä, kahden viimeisen kerran. Ikkunasta pujottelivat päivän arat säteet kirkkoon, ja kaukaa kuului tuomiokirkon kellojen kuolinsoitto.

— Minun armaani, minun ainoiseni! Miksi et ottanut minua sinne, minne läksit! Leveä on tuonen kynnys kahden käydä sen ylitse! Rakkaani, morsioni, anna minun sopertaen sanoa ne sanat, joita en eilen löytänyt, kun sydän oli onnesta nuori, mutta jotka nyt löydän, kun sydän on surusta vanhaksi tullut. Minua kohden sinä kuljit, kun tuoni tempasi sinut pois, ja antamatta jäi sinun viimeinen suudelmasi. Minä näen sen huulillasi ja minä tahdon sen ottaa. Lyhyeksi mittasi sallimus onnemme langan, niin perin lyhyeksi, mutta se punoi siihen kauneimmat kukkasensa ja kirkkaimmat värinsä. Ja nyt kun sinä läksit pois, läksit sylistäni, josta sinut päästin ja johon palata tahdoit, nyt minä tiedän, kuinka sanomattoman rakas sinä olit minulle, niin rakas, että olen kade kuolemalle, joka sinut sai omakseen. Katsohan, minun sieluni oli kuin umppu, joka ei osannut aueta, kunnes sinä tulit ja suudelmallasi päästit sen lehdet auki ja minä vavisten näin, miten rikas olin ja miten paljon minulla oli toiselle annettavaa. Sinä tulit ja niin rikkaaksi teit elämäni, että kärsin, kun en sinulle siitä saa jakaa. Minä tahtoisin seurata sinua, mutta minä en henno erota kaikesta siitä, mihin lyhyt onnemme on sidottu. Jokainen katu, jokainen puu, Kupittaan lähde ja lehto sen vierellä ovat niin täynnä kanssasi tuntemaani onnea, että minä en vielä tohdi astua kuoleman kynnyksen yli peläten ne menettäväni. Minä kuljin äsken siellä, missä kanssani käyskentelit. Minä menin sinne ja luulin suruni suurentuvan, mutta sydämeni iloitsikin. Ja minä tunsin, että vaikka lähditkin pois, niin sielusi jäi tänne. Minä poimin nämä kukat sieltä, missä ensikertaa minua suutelit. Ja käki kukkui taas, ja rastaan laulu soi lehdosta. Ja minä toin nämä kukat sinulle, jotta ne mukanasi veisit haudan toiselle puolelle, sillä minä tiedän, että paratiisinkin yrttitarhassa kaipaisit kukkia sieltä, missä onnellinen olit, ja että sinun ilman niitä olisi ikävä. Minä tiedän, että sinä minua odotat siellä, ja siksi minä vielä jaksan elää. Eikä odotus ole käypä minulle pitkäksi, koska onnemme muisto minulla pysyy. Minun täytyy nyt sinulle kaikesta puhua, sillä enhän sitä voi kenellekään toiselle tehdä. Kun en enää sinua näe, niin kenelle puhuisin. Jos minun elämäni matkalla päiväni joskus on raskas ja yöni on surua täysi, niin astele silloin taivaan portin ulkopuolelle, tule yön aikaan, kokoa helmasi täyteen taivaan tähtikukkia ja sirota ne tiellesi. Silloin olen katsova kohden korkeutta ja etsiessäni Jumalaa olen löytävä sinut sieltä, missä tähdet ovat kirkkaimmat ja niiden väike lempein. Ja silloin on rauha palaava sieluuni, minä tiedän sen. Minä ikävöitsen sinne, minne läksit; näytä minulle elämässä tie, jotta en hairahtuisi enkä luotasi eksyisi loitos. Rakkaani, muista minua kirkkaudessa, kuten minäkin täällä alati sinua ajattelen. Minä en vielä ole osannut itkeä; opeta se minulle, sillä kyynelet polttavat sydäntäni!

Ja hän kumartui ruumiin puoleen ja kätki päänsä hänen povelleen. Ja kirvoittavina kohosivat kyynelet hänen silmiinsä.

Kun hän päänsä kohotti, seisoi Stodius hänen vierellään, ja hänen silmissään oli kostea kiilto.

— Älä häpeä kyyneliäsi, sanoi hän, sillä kuten taivaan kaste on kedon kukkasille, ovat kyynelet ihmisen sielulle. Ne kirvoittavat tuskan ja surun tekevät siunaukseksi. Kohtalo on sinut armoittanut, kun se antoi sinulle suuren surun. Kaikista taikalupauksistaan pitää elämä vain yhden, kuoleman. Sinulle se antoi enemmän kuin muille, se antoi onnen täydellisenä ja surun täydellisenä eikä ole tarjonnutkaan sinulle muruja.

— Niin, minä tunnen sen, sanoi Matthias. Vielä tänään minä kapinoin kohtaloa vastaan, mutta nyt minä olen nähnyt, että se on minua rakastanut, vaikka en sen aivoitusta heti ymmärtänyt. Viimeiset epäilykseni ovat kadonneet, minä uskon elämään nyt täydellisesti. Ehkä meidän täytyy suuri suru saada, jotta osaisimme olla iloisia.

— Itämailla, sanoi professori, puhkaistaan satakieliltä silmät, jotta ne laulaisivat kirkkaammin. Kun kohtalo tahtoo tehdä ihmisestä suurta, antaa se hänelle suuren surun. Ja kellä suru on, hänen hymynsä on lämpöisempi ja hänen katseensa kirkkaampi.

— Siunattu olkoon elämä! sanoi Matthias. Siunattu silloin, kun se sielumme onnella täyttää, ja tuhansin kerroin siunatumpi silloin, kun se meiltä onnen riistää.

XVII

Pitkäisen tulena, joka taivaat halki vetää ja iankaikkisuuden portit hetkiseksi raottaa, joka Herran äänenä ilman rajan täyttää ja ihmislapselle hänen pienuutensa julki tuo, joka leimahtaen iskee alas ja tuhoo kaiken tiellään, sellaisena näkivät kaikki Turun kaupungin nuoret tapauksen, joka kaksi rakastavaista riisti toisistaan.

Mutta kuten lavea luomakunta ukkosilman jälkeen voimakkaasti hengittää, maa sykkii hedelmöitymistään jouduttaen, niin kaikki tunsivat jotain suurta sielussaan välähtelevän. Ja nauru, tuo elämän kaunein lahja, se helähteli entistä kirkkaammin. Ja jokainen uskalsi taas iloita, uskalsi tunteensa päästää vapaaksi, uskalsi unelmoida, uskalsi etsiä onneaan, uskalsi tarttua siihen, uskalsi rakastaa ja uskalsi elää sitä lyhyen lyhyttä hetkeä, jota ihmiselämäksi sanotaan, ehjästi ja kokonaisesti.

Barbaran ja Gabrielin tunne tyyntyi, varmistui, ja pienet riitaisuudet heidän välillään sammuivat. He iloitsivat toisistaan, ja jokainen uusi päivä toi uutta rikkautta, uutta onnea.

Matthias Mathesius asusti linnassa. Harvoin hän ketään puhutteli, mutta entistään rauhallisemmalta hän näytti. Ennen mätäkuun alkua, jolloin yliopisto suljettiin kuukaudeksi, suoritti hän papin tutkinnon ja läksi Naantaliin, jossa Stodius antoi hänen sijaisenaan saarnata. Ja pian kulki kertomus Turkuun nuoren papin voimakkaista saarnoista, mutta Stodius, joka, enemmän kuin voimaa, etsi rakkautta elämästä, hän sai tiedon niistä teoista, niistä lohduttavista sanoista, joilla Matthias oli osannut nostaa matkalla uupuneen ihmislapsen jälleen pystyyn ja taluttaa taivalta eteenpäin.

Pohjalaisten ahkera kapakoissakäynti väheni, mutta ei halun, vaan varojen puutteessa. Velkaa oli karttunut asuinpaikkaan ja kapakkaan, ja jotenkinhan ne oli suoritettava, sillä muuten krouvari voi ilmiantaa syylliset konsistoriumille, joka silloin voi pidättää ylioppilaat kaupungissa päästämättä heitä käymään kotipitäjissään, joista aina voi runsaasti koota avustusta ruokavarojen ja rahojenkin muodossa.

Niin he nyt istuskelivat yhdessä Lauri Matilaisen tuvassa miettien pääsyä tästä pälkähästä.

— Kummallista on, sanoi Ringius, tässä matoisessa maailmassa se, että jos rehellisesti aikoo eteenpäin päästä, aina tuon tuostakin tulee varkautta ajatelleeksi.

— Jos isä meillä olisi kauppias tai joku muu vääryydentekijä, sanoi Josephus Mathesius, niin eihän muuta kuin menisi vanhan Petter Thorwöstin luo, tuon raharuhtinaan, ja nostaisi maailman kilisevää hyvyyttä isänsä laskuun. Mutta kun meidän isällämme on useampia lapsia kuin talareita, niin istu ja ime sormiasi.

— Minä olen aina sitä ihmetellyt, sanoi Sundelius, kuinka ne rahat lisääntyvät heti, kun ne pannaan keskenään liikkeeseen. Lisääntyväthän ne ihmisetkin, mutta siitä ei ole suinkaan iloa, kuten rahoista on.

Kun he olivat tuumiskelleet kaikki rehelliset ja luvalliset keinot ja kaikki ne havainneet aivan mahdottomiksi, laskivat he kirjansa yhteen ja huomasivat niidenkin lukumäärän kauppatavarana ylen pieniksi.

— Luuletko sinä, vastasi Ringius, että krouvari enää kirjoista huolii? Hänellä on jo ennestään niin suuri varasto, että ei professorillakaan vertaista. Sitäpaitsi, kun paksuimmat jo hänelle on viety, niin ei hän ohukaisempia otakaan.

— Älä hölötä, vastasi Sundelius, minä olen puhunut Merthenille kerran kaksi tuntia yhteen painoon, eikä se auttanut.

— Sen hän osaa opettamattakin, selitti Pictorius. Viisautta minä hänelle opetin. Katsokaahan, Merthen tahtoisi olla ylhäinen ja mielisi itselleen sukupuun ja sukutaulun, kuten aatelisillakin on. Hän ilmaisi sen minulle kerran, kun muuan ruotsalainen oli nimittänyt häntä "itsestään siinneeksi sikiöksi". Minä lohdutin häntä hänen murheessansa ja lupasin tehdä hänelle taulun, joka näyttää hänen syntymänsä juuret aina hamaan Aatamiin asti. Te tiedätte, kuten historia opettaa, että Noakin poika Magog se tuli tänne pohjoiseen ja perusti suuren valtakunnan, joka sisällään piti Ruotsinmaan ja Suomen ja vallitsi koko Itämeren. Raamatusta sain kaikki esi-isät Magogiin asti, ja pianhan siitä sitten laitteli yhtä ja toista, pani naisia väliin, kun ei miehistä tietänyt, ja niin pääsin vihdoin Mertheneihin. Olisittepa ukon silmät nähneet, kun hän tuon pitkän luettelon sai! Ilonkyynelet tihkuivat niistä ja valuivat pitkin nenää. Herranen aika, Aatamin poikia siis minäkin olen! huusi hän. Hän sanoi tästä ilosta aikovansa lahjoittaa tuomiokirkolle positiivin eli urut, koska Aatami sellaisilla kuului ylistäneen Herraa paratiisin yrttitarhassa. Minulta hän helpotti kaksi talaria velastani, ei enempää. Lupasin laittaa niin, että hänellä olisi kuninkaallista verta, jos hän antaisi koko ryyppylaskuni anteeksi, mutta hän sanoi, että Aatami on enemmän kuin kaikki kuninkaat yhteensä.

— Tuo temppu luonnistui kerran, mutta ei kahdesti, sanoi Ringius. Ei tässä muu auttane nyt kuin se, että yksi meistä myydään.

— Jollei minua, niin sinut, mäskitynnyri, vastasi Ringius. Minä olen niin tuumaillut, että yksi meistä nai jonkun rikkaan ämmän ja maksaa toveriensa velat.

— Tuuma on oivallinen, sanoi Sundelius. Mutta mistä saamme sellaisen ämmän? Se on toinen kysymys.

— Otamme Lauri Palikan lesken, vastasi Ringius. Sillä on talo Aningaisten puolella Dirikkalankadun varrella. Hän on varmasti äveriäs ja varmasti leski, sillä hänen miehensä kuoli humalaan kuusi vuotta sitten.

— Etkö nyt olisi voinut parempaa hakea! huusi Pictorius. Sehän ämmä on niin ruma, että se tuskin helvettiinkään kelpaa, ja sitten se ontuu ja on tukkikuuro.

— Ja juo, lisäsi Ringius. Kyllä minä tiedän, ettei siinä enää paljoa naisesta ole jäljellä, mutta kyllä sen ainakin pappi vielä sellaiseksi tuntee. Sen ainakin mies saa omakseen, sen minä tiedän, sillä hän on jo ollut siksi kauan leskenä, että sen on jo miestä ikävä.

— Kun sinä noin olet asian järjestänyt, sanoi Sundelius, niin kuka tässä on oleva tuon hahmon ylkä?

— Sen määrätköön arpa, sanoi Ringius, jotta ei miesten välillä riitaa synny kaunottaresta.

— Samapa se, sanoi Sundelius. Ennen sitä on naimisissa vaikka pirun muorin kanssa kuin ainaisessa rahapulassa. Heitetään arpaa sitten. Suomen kansa on rohkea kansa!

— Minäkö se sitten tässä se teuras olen? sanoi hän. Samapa se. Ei tämä mies pelkää. Ja kerranhan se ämmäkin kuolee ja mies on taas vapaa ja leski. Ja kun ne leskimiehet ovat sitä parasta naimatavaraa, niin taitaapa tässä onnen pyörä heilahtaa minulle vielä hyvinkin päin. Mutta kiirettä on pidettävä, sillä lukukausi on kohta lopulla, ja ämmältä on rahoja kiristettävä.

— Minä tunnen ämmän, sanoi Ringius, sillä olen hänen rihkamakaupassaan toisinaan käynyt, ja hyvä tuttu olenkin, koska kerran nappasin parisen kanaakin hänen pihamaaltaan. Minä menen valmistamaan ämmää. Tänään on lauantai, ja hän kauppansa sulkee iltahämärässä. Minä menen hänen puheilleen ja huomisaamuna vien sinut sinne.

— Onhan tässä vielä siis armonaikaa annettu, sanoi Pictorius. Joisin nyt itseni niin humalaan, että tankona olisi mies, jos olisi millä joisi. Katkera se kalkki on, jos se selvin päin on tyhjennettävä.

— Juo sitten aamulla yhdessä kultasi kanssa, sanoi Ringius, silloin näet kultasi koreana ja osaat rakkaudesta haastella.

— Eihän minun toki sitä täydy tehdä, sanoi Pictorius; se olisi voiteen haaskausta.

— Luuletko sinä muuten rahoja saavasi? vastasi Ringius. Jota vanhempi ja jota julmempi muodoltaan, sitä vimmatumpi on nainen koreille sanoille. Ja kullallensahan se sammakkokin ojassa kurnuttaa. Kyllä sinä osaat, kun ensin alkuun pääset. Alku se rakkaudessakin pahin on, se loppu menee sitten hirveätä himphamppua. Minulla oli keväällä sellainen pieni rakkaudenpöyristys, minullakin. Minä laittelin siiloin runojakin. Minä korjailen hiukan yhtä ja luen sen sinun puolestasi ämmälle. Se tasoittaa aina tietä. Ja koska tässä meidän yhteiset etumme kysymykseen tulevat, niin täytyyhän jokaisen meistä voimiensa mukaan ponnistaa.

Ringius etsi paperia ja kynää, kirjoitti runon ja toverien onnentoivotukset eväinä meni Palikan lesken asunnolle.

Kun hän oven avasi peräkamariin, niin istui Palikan leskimuori, Kristiina, pöydän ääressä suuren oluttuopin takana, jonka hän vieraan astuessa sisään kätki penkille viereensä.

— Tulkaa toiste, en minä nyt jaksa. Minä olen hiukan kipeä. Olin juuri troppia ottamassa.

— Sitten on tykönne tulemiseni paras lääke kaikille kivuille, sanoi
Ringius.

— Vai niin, vai yksin. Kas, minä olen niin kipeä, että näkö on hiukan himmeä. Minä näin niinkuin kaksi siinä vieretysten. Nyt huomaan, että yksin sinä oletkin. Sinä puhuit jotain kosimisesta. Onko se täyttä totta? Minä en kärsi leikkiä, sillä rakkaus on pyhä asia.

— Herran? Onko se oikea herra vai onko se vain kisälli? sanoi Kristiina, jonka päästä humalan höyry alkoi haihtua ajatuksen kovan pinnistyksen edessä.

— On minulla yksi. Se on se viimeinen, jonka hän teistä värkkäsi. Hän oli kovin murheellinen, ja senvuoksi minä päätin armahtaa häntä ja tulin tänne.

Uus Hanna Herraa pelkäväinen,
Uus Abigail uscollinen,
Uus Judith viisas, säästäväinen,
Uus Sara nöyrä, cunnollinen,
Uus Tahea tuo varovain,
Ne niinet saa hän candaa,
Cuin siveä hän ombi ain,
Ja raccautt' muill' andaa.

— Kyllä se kaunis mahtaa olla, koska en minä siitä paljon ymmärrä, sanoi Kristiina. Annahan, kun katselen sitä. Se on kauniisti kirjoitettukin. Onko hän itse kaunis?

— Hän on niin siveä, ettei hän synnistä tiedä muuta kuin mitä synnintunnustus sanoo.

— Kyllä hän muulloin on viisain kaikista, mutta nyt on rakkaus tehnyt hänet hiukan höperöksi.

— Ja sellainen ajattelee minua! Kuinka se on mahdollista? Että tämäkin ilon päivä vielä minulle valmistettiin. Onko hän suuri, iso? Pitkä ja komea minä tarkoitin?

— Lyhyt hän on, mutta niin kaunis! Ja oikeastaan ne lyhykäiset ovatkin niitä kauniimpia.

— Niin kyllä, mutta kun se minun miesvainajani oli niin pitkä ja paksu. Minä olisin niin tottumaton katselemaan sellaista pientä.

— Kai, kai, kun koettaa. Mutta minä en ymmärrä, mitä se minusta on löytänyt.

— Katsokaahan, selitti Ringius, hän on aina sanonut: Viisas vaimo on parempi kuin kaunis vaimo. Kauneus katoo, mutta viisaus kasvaa.

— Hänen rakkautensa perustuu viisauden kivijalkaan, ja silloin se pystyssä pysyy eikä kaatua romahda.

— Milloinka minä saan hänet nähdä? Kovasti mieleni nyt ikävöitsee häntä, sillä uskon nyt sananne todeksi. Milloinka tuo ylkä tulee?

— Mutta ei ennen kuin aamukirkon jälkeen. Täytyyhän minun ensin käydä kirkossa.

— Sano hänelle kuitenkin, sanoi Kristiina, että sisältäpäin minä olen koreampi kuin päältäpäin.

Ringius ei saanut päässään selville sitä, miten Kristiina miehensä eläessä olisi saanut tämän asian järjestetyksi.

Kun Ringius ja Pictorius seuraavana päivänä aamukirkon jälkeen kulkivat Dirikkalankatua pitkin Palikan taloon, sanoi Pictorius:

— Tuntuupa kummalliselta ruumiissani, sillä yöllä näin unen, jonka tahdon sinulle kertoa. Minä kuljin ihanalla nurmella ja poimiskelin kukkasia. Eihän ihminen sille mitään mahda, että hän unissaan tyttömäisiä tekoja tekee! Sitten näin samalla niityllä ihanan tyttölapsen. Sekin poimi kukkasia. Miten kaikki kävi, en tiedä, mutta sylitysten olimme. Siinä sitten pussailtiin ja pidettiin kaikenlaista rakkauden peliä, kuten arvelen sellaisissa tapauksissa tehtävän, sillä enhän itse vielä ole sormeni päällä naiseen kajonnut. Mutta opettaahan se luonto unessa kaiken. Juuri kun meillä oli ilo ylimmillään, tempasi minut vanha ämmänrutale viereensä. Ja nyt sen, mikä tuon tytön kanssa oli paratiisin esimakua, saman tuo ämmä teki pirulliseksi piinaksi. Minä pääsin toki viimein karkuun ja mennä livistin kuin vatsanalus olisi ollut täynnä jalkoja. Mutta ämmä kirmasi perästä. Ja niin sitä mentiin sellaista kyytiä kuin unessa yksinään mennä saattaa. Tuli kuilu eteeni, minä sinne ja ämmä jäljestä. Minä putosin ja siihen heräsin. Nyt minä aavistan, millaiseksi oloni kääntyvä on, kun perille päästään.

Kun Ringius avasi kamarin oven ja Pictorius jo kaukaa näki lesken juhlatamineissaan, niin hän huudahti:

— Muista, että arpa määrää! sanoi Ringius tiukasti. Sinä et saa jättää tovereitasi pulaan!

Ja hän lykkäsi Pictoriuksen huoneeseen ja sulki oven visusti jälkeensä. Sitten sanoi hän juhlallisesti korkealla äänellä:

Pictorius rukoili Ringiusta jäämään eikä häntä vaaran hetkenä ylenantamaan, mutta akka tiuskaisi lopulta, ja Ringius katosi.

— Kuka tässä hauskuudesta puhuu, hyvä kun hengissä pääsin. Mutta sen minä sanon, että pitkälle se veljellinen rakkaus minussa on mennyt, ja Orestes ja Pylades ovat räkänokkia minun rinnallani.

— Kerro, miten kaikki kävi sen jälkeen kuin sinut olin jättänyt, sanoi Ringius.

— Sen kerron, ja kuulemanne pitää kerrassaan ihmeellisiä asioita. Oli se leikkiä! Minä en tiedä, missä se ämmä rakkauden koulua on käynyt, mutta jos mies ja nainen aina ovat sellaisia kahdenkesken, niin sanon, että rakkaus on paljasta roskaa. Ensin se minua hyväili ja käytteli kaikenlaisia koreita sanoja alkaen paratiisin olennoista ja lopettaen elukkoihin. En minäkään vaiti ollut, vaan kiroilin, sillä onhan akka kuuro ja erehtyi sanoistani. Ja kyllä niitä sanoja minullakin riitti. En tietänyt itseäni niin taitavaksi kiroilemaan, mutta tottahan sanotaan, että vaaran hetkenä ihmisen kauniit ominaisuudet tulevat julki. Kun me sitten olimme näin kuherrelleet, niin toi ämmä minulle ruokaa niin runsaasti, että en ole eläissäni sellaista määrää nähnyt. Siinä oli lihaa, oli silavaa, kalaa, piiraisia, oli leipää monenmoista. Ja juomaa se toi ja hyvää toikin, juotti minulle ja joi itsekin niin, että hulahti tuoppi tyhjäksi. Kun olin ravittu, niin alkoi taas uusi hellyys ja huokailu hänen puoleltaan, ja minä kiroilin. Minä olen aina kuullut tuosta viidenkymmenen villityksestä, mutta niin kamalaksi en sitä osannut edes unissani nähdä. Mutta minä kestin, ajatelkaa, pojat, minä kestin! Mikä urhoollisuus, sanon minä. Kun äköötti, niin ajattelin teitä ja rahoja, ja silloin jaksoin taas ottaa vastaan ämmän hyväilyt. Ajattelin minä sentään monesti, että mikähän ne naiset niin hyväilynsairaiksi tekee. Sitten akka rupesi kerskailemaan rahoistaan, sanoi niitä olevan niin paljon, että niillä voisi vaikka koko Turun kaupungin ostaa, jos mieli tekisi. Minä härnäsin ämmää ja sanoin, että niin paljon rahoja ei ole koko maailmassa. Silloin akka nosti permannosta palkin ja nappasi sieltä pussin pöydälle ja sanoi: "Mikäs tämä on? Ja tällaisia on meillä vaikka kuinka monta!" Ja rahoja se pussi oli täynnä, minä näin sen, kun avasin. Ämmä oli jo niin humalassa, että ei huomannut, kuinka minä kaappasin koko kahmalollisen kolikoita taskuuni. Ja tuossa on, pojat, rahaa, jos nähdä tahdotte!

Ja Pictorius heitti suuren määrän hopeakolikoita pöydälle ilosta hölmistyneitten toveriensa eteen.

— Tämän minä olen hiellä ja vaivalla haalinut, sen uskallan sanoa. Kun ämmä oli kyllikseen huokaillut ja rahojaan näyttänyt, joi hän runsaasti ja tuli sitten, kuten hän sanoi, kipeäksi, ja alkoi itkeä. Jos hän oli ruma ennestään, niin nyt hän oli vieläkin rumempi. Ja hän alkoi kertoa minulle miesvainajastaan. Niinkuin se olisi mikäkin ilo minulle ollut! Minä luulin jo pääseväni lepoon, mutta eikös mitä vielä. Akka käski valjastamaan hevosen ja vei minut hautuumaalle. Siellä sitten itkettiin hänen miehensä haudalla. Ja sieltä takaisin asuntoon! Ja arvatkaahan, mitä sitten tehtiin? Syötiin taas, ja sitten ryypättiin. Lopulta oli akka niin kännissä, että ei pysynyt pöydästä kiinni pitämälläkään pystyssä. Sinne minä sen jätin maata retkottamaan. Ja maata panen minäkin, sillä olen niin täynnä tavaraa kaikenlaista, että puhisen. Sen minä kuitenkin sanon, että veljellistä rakkautta tässä on kysytty oikein runsaasti. Kyllä minä sen ämmän kamariin toistekin menen vielä, sillä olen alkanut himoita hänen rahojaan. Ja kyllä sitä mies jaksaa yhtä ja toista katsella, kun rahaa saa. Tiesi millä nekin kolikot on koottu, mutta se hyvä siinä on, että hopea ei haise. Ja nyt minä panen pitkäkseni, jotta en pakahdu.

Toverusten ilo oli ylimmillään. He jättivät Petrus Pictoriuksen nukkumaan ja menivät itse kapakkaan mässäämään. Kun he yhdeksän aikaan, jolloin krouvi suljettiin, vaelsivat kotiaan, niin oli jokaisen vaikea astua ovesta sisään horjahtamatta pihtipieleen. Ja kerran tupaan päästyään he jäivät nukkumaan mikä minnekin jaksamatta vuoteeseenkaan kiivetä.

Iloissaan alkoi Palikan leski niin armottomasti ryypätä, että hän viikon päästä heitti henkensä. Sitä ennen oli Pictorius saanut kopatuksi pienoisen summan rahoja ämmän kätköistä, ja toverukset pääsivät velkansa suoritettuaan lähtemään kaupungista.

XVIII

Kuten kellon heiluri on ihmisten elämä, heilahdellen ilon ja surun, onnen ja onnettomuuden välillä. Jota korkeammalle se toisella puolella kohoo, sitä korkeammalle se vastaisellekin puolelle heilahtaa. Ja rikas on se elämä, jossa heilahdukset ovat laajoja, sillä elämän kellon koneisto käy silloin varmasti.

Olla nuori, se on tuntea elämän kellon heilahdukset laajoina, olla nuori, se on uskaltaa iloita ja uskaltaa surra, olla nuori, se on kaikki antaa ja ottaa tinkimättä.

Kuten äiti lapsiaan, rakasti kansa sitä pientä joukkoa nuoria miehiä, jotka katedraalikoulua ja yliopistoa kävivät. Kansan kokoamilla varoilla oli Stodius aikoinaan opintojaan harjoittanut Rostockin ja Wittenbergin yliopistossa. Kun oma yliopisto nyt oli saatu maahan, niin kukin pitäjä hankki elatuksen määrätyille oppilaille. Loma-aikoina ne koulun rehtorin lupakirja taskussaan kiersivät pitäjää kooten almun, joka oli 6 äyriä kutakin perhekuntaa kohden. Mutta tämän verotuksen lisäksi antoi kansa runsaasti kaikesta, mitä sillä oli, näki itse puutetta auttaakseen niitä, joista kerran oli tuleva heidän opastajiaan. Ja teini opetti talon lapsia lukemaan, lauleli kirkollisia ja maallisia veisuja, auttoi ukkoja kirjoittamaan asiakirjoja tuomioistuimeen tai kuninkaalliselle majesteetille. Tiedonhaluisille hän kertoeli uutisia suuresta maailmasta tai selvitteli katkismuksen ja raamatun hämäriä kohtia. Jos akkojen hammasta kolotti tai vasikka oli kipeänä, niin osasi hän ladella latinaisia ja kreikkalaisia taikalukuja pahaa vastaan.

Mikä suuri määrä nuoria miehiä väsyi kesken, puutteen ahdistaessa! Kuinka monista tuli varsinaisia maankiertäjiä, jotka varastellen, tapellen ja kaikenlaista vääryyttä harjoittaen kiersivät pitäjiä, mutta useat kestivät vaikeat päivät, ja kansan riveistä nousseina he osasivat kansalle puhua ja kansaa opastaa. Heistä tuli niitä oikeita paimenia, joita seuraten lauma turvallisena kulkee.

Purjehtimalla kauppalaivoilla pääsivät pohjalaiset ylioppilaat kotiseuduilleen mätäkuuksi tullakseen Bartholomaeuksen päivänä elokuun lopulla tai heti sen jälkeen jälleen Turkuun.

Tuo puutteen aateloima joukko suomalaisia ylioppilaita oli ulkonaisessa käytöksessään karua, tavoissaan kömpelöä, usein tappelunhaluista ja riidanrakasta, mutta aina valmis seuraamaan ja tottelemaan sitä, joka kerran oli osannut sen sydämen voittaa. Ja useimmin oli heidän röyhkeä esiintymisensä ujouden peittona.

Kun yliopistolliset opinnot avasivat heille uusia näköaloja, kun tiedon avaimia heille annettiin, niin piankin he huomasivat, että niitä lukkoja, joihin nuo avaimet sopisivat, ei ollut olemassakaan, että ne oli uudelleen hiottava avatakseen suljettuja ovia. Ja ensimmäinen ovi, jota kohden he suuntasivat kulkunsa, oli tuo ainainen nuorison houkuttelija, mystisismi. Nuorison kirkon tuiki ahdasta oppia vastaan kapinoiva henki etsi mystisismistä sitä salattua maata, jossa ihme voi tapahtua, joka vastatessaan yhteen kysymykseen heti asettaa uuden, joka houkuttelee ihmisen salaisiin sokkeloihin ja vetää omituisen verhonsa yli koko elämän ja maailman. Taivaankappalten puoleen kääntyi ensin huomio. Kopernikuksen oppi tunnettiin, mutta sen järkiperäinen tähtimaailman selitys ei riittänyt, vaan uskottiin tähtien asennon määräävän ihmiselämän.

Ja tuo salaperäinen oppi se rakensi yhä korkeamman, yhä lujemman muurin jokaisen yksilön ympärille ja herätti palavan halun voimakkaisiin vaikutelmiin. Näin kulkivat he sielussaan aines profeettaan tai sankariin.

Nuoren, kehitysajassa olevan miehen mieli! Puisto täynnä ihmeellisiä kukkia korkean, portittoman aidan takana. Tylynä, kalseana, muiden kanssa yhtäläisyyttä tavoittelevana pintana on tuo aita, jonka takana rikkaudet odottavat poimijaansa. Ja nuori mies kulkee ja toivoo, että toinen uskaltaisi sen tehdä, mihin häneltä itseltään puuttuu rohkeus, murtaa aidan. Hän kulkee teeskennellen miehekästä esiintymistä sanoissa ja teoissa salatakseen tuota arkaa lasta, joka hänen sielunsa on, lasta, joka kaipaa hyväilyjä ja hellyyttä, joka tahtoisi toisen povea vastaan itkeä itsensä lepoon. Mutta kun ei tuota murtajaa saavu, joka väkivalloin tekisi ryntäyksen sieluun, joka perkaisi sieltä huonon pois, niin salataan pienimmät herkkyyden vivahduksetkin. Ja kovuus ja karkeus tulee miehen luonteen ihanteeksi.

Mutta elämä kulkee voimakkaana ohitse, ja kun se välkäyttää suuria tunteita, niin vavahtaa nuoren miehen mieli, ja tuo ainainen elämän runouden kaipuu saa silloin tyydytyksensä. Ja elämä tulee toisinaan myrskynä, joka tuon korkean aidan kaataa, ja näyttää kaikille sielun kauneuden. Ne ovat silloin niitä miehiä, jotka pystyvät tekemään sankaritekoja, luomaan suurta, ajattelemaan suuria ja toteuttamaan leikkien sitäkin, mikä ennen on kaikille, hänellekin, näyttänyt hullutukselta ja mahdottomalta.

Puutteen karaisemina eivät he elämältä suuria osanneet pyytää sen maallisista hyvyyksistä. He tyytyivät siihen, että saivat kuulua siihen joukkoon, joka heittäytyy rotkoon sillaksi, jotta seuraava polvi voi heidän ylitseen kulkea edes yhden askelen eteenpäin.

He tunsivat aran aavistuksen kokonaisen kansan suuresta tulevaisuudesta Suomessa, tuossa ikuisessa suurten mahdollisuuksien maassa. He iloitsivat siitä, mitä olivat. Ja oma maa se oli painunut heidän sieluunsa syvälle. Heille oli isänmaa ja rakkaus siihen suurta kuin uskonto ja pyhää kuin Jumala.

Isänmaa, se oli se kotoinen katto, jonka alla he olivat lapsina leikkineet, laaja taivaan ranta, jonne aurinko levolle käy, hedelmällinen pelto, jossa vilja lainehtii, musta maa, jonka poveen meidät kätketään esi-isien viereen. Isänmaa, se oli sankariteot maan ja kuninkaan edestä, tarinat urotöistä, joilla lapsi uneen viihdytetään. Isänmaa, se oli menneisyyden uskonto ja tulevaisuuden usko. Isänmaa, se oli sana, se nimi, joka sydämenä sykki kaikkien povessa, joka torvena kaikui kautta maan ja nosti kaikki yhtenä miehenä, vaaran voimakkaana hetkenä, suorana seisomaan, katse kirkkaana, käsi varmana ja sydän tyynesti sykkivänä vainolaista vastaan.

XIX.

Petter Thorwöstillä, Hollannista tulleella kauppiaalla, oli tytär Helena, tummatukkainen, kiiluvasilmäinen, hiiluhuulinen ja kaikin puolin hemaisevan näköinen. Kauniisti hän keikutti vartaloansa, ja "jalan nousu" oli hänen astuessaan niin kaunis, että poikasten sydäntä vihlaisi. Kun Petter Thorwöstin kautta varakkaimmat ylioppilaat saivat kotoaan luku- ja ryyppyrahansa, niin tunsihan jokainen akateeminen nuorukainen sellaisen miehen tyttären.

Rikas oli Petter Thorwöst, rikas suurien kauppojensa kautta, mutta rikas myös avioliittonsa kautta, sillä olihan hänen siippansa Johan Sågerin, Turun upporikkaan kauppiaan tytär. Varaa oli juhlia talossa ja varaa talon naisilla pukea ylleen parasta, mitä ulkomailta voitiin tuottaa. Jollei kuninkaan antamaa säädöstä olisi ollut olemassa siitä, miten kukin arvoluokka sai pukeutua, niin olisivat Thorwöstin vaimo ja tytär kuljettaneet kokonaisia rikkauksia yllään. Jos Kirsti-rouva muisti kaikki ne talot, jotka hän omisti Luostarikorttelissa, Mätäjärven kaupunginosassa, Katinhännässä ja Aningaisten puolella, niin tiesi Helena, mitkä "ruukit" hänen isänsä, ja siis hän itse vastaisuudessa veljensä Hermannin kanssa, omisti, Ojamon, Antskuun ja Mustion. Ja kun Thorwöst alkoi Fiskarsissakin toimia, niin sanottiin Helenan nenän siihen aikaan nousseen pikkuisen enemmän kippuraan. Se nenä, se oli Helenan suru. Se oli pieni ja pystyyn nouseva.

— Voi, herra jestas, sanoi hänen äitinsä usein, tuota sinun nenääsi!
Minnekähän minä sen olen unohtanut?

— Mitä siitä nenästä, vastasi Helena. Kun silmät ja suu vain ovat reilassa, niin kyllä pojat tulevat tytön tykö. Kyllä se tytön muoto puoleensa vetää isotta nenättäkin. Hyvä on, kun on pieni, niin ei ole sekään tiellä.

Kirsti-rouva tiesi kyllä, että Helenalla oli jo nuoreen ikäänsä nähden ollut liiankin monta lemmenjuttua, ja monen sulhasen oli yövahti varkaana pidättänyt, kun nuorukainen kuljeskeli talon lähettyvillä yön hämärässä. Harvoin Helena sentään sulhasiaan tapaili kotinurkissa, sillä hänen isänsä oli kerran piessyt yhden ylkämiehen pahanpäiväiseksi. Hän kohtasi kultansa kaupungin syrjässä, tuulimyllyjen luona, ja ylioppilaat sanoivat Helenan vihkivän jokaisen isänsä myllyn uudella sulhasella. Kaikkihan tiesivät ja tunsivat Helenan lemmenseikkailut, mutta kun hän oli kaunis, niin pitivät ihmiset sitä luonnollisena, ja kun hän oli rikas, niin eihän kukaan tohtinut häntä soimata.

Johannes Mathesius tiesi tarkoin Helenan elämän, sillä olihan muuan pohjalainen hänelle pyhänä salaisuutena kertonut, että Helena oli häntä suudellessaan sanonut: — Kuudeskolmatta!

Siitä oli pohjalainen tullut siihen päätökseen, että se oli hänen numeronsa lemmenluettelossa.

Kuten kaikki arat ja rakkauteen vielä tottumattomat luonteet mieltyvät ensiksi sellaiseen, jota useat ovat mielistelleet, niin Johanneksenkin sydän alkoi sykähdellä Helenalle. Ja silloin hän uskoi, että Helena oli viattomuus itse, että kaikki pahat puheet olivat alkunsa saaneet kateudesta ja ihmissydämen suuresta huonoudesta, se kun ei lähimmäisensä elämässä näe muuta kuin pahaa. Ja mitä tuli tuohon pohjalaisen mainitsemaan numeroon, niin uskoi Johannes, että Helenalla ei sellaista luetteloa ollutkaan, että pohjalainen oli nähnyt unta ja että Helenaa ei vielä kukaan ollut suudellut.

— Eikä saakaan suudella, sanoi Johannes itsekseen, ennenkuin sallimus minulle sen armon antaa ja autuuden portin eteeni auki lyö selkoisen selälleen. Silloin minä rakkauteni sinetiksi painan huuleni hänen huulilleen.

Ja se ajatus tuntui hänestä niin suloiselta, että päätä huimasi ja polvet letkaan löi.

Kauan odotteli Johannes sitä hetkeä, jona uskaltaisi armastaan lähestyä. Marraskuussa eräissä häissä, joissa Johannes toisten ylioppilaitten keralla oli kuokkimassa ja pirtin puolella tanssi, näki hän Helenan aivan lähellään. Silloin hän rohkaisi mielensä ja sanoi:

Ja nyt hän vei kuin vimmattu tyttöä pitkin pirtin permantoa, raahasi ja roikotti häntä voimiensa takaa, siten edes näyttääkseen, mitä hän sydämessään tunsi.

Siinä he tanssin mylläkässä pyörivät kuin olisi hurja henki Johannekseen mennyt. Tyttö ensin nauroi, sitten huusi, vihdoin kiljaisi ja lopulta rinkui pahasti. Äkkiä tuo naisen natina taukosi, ja kun Johannes pää hiukan pöpperössä laski Helenan irti, niin ei tyttö pysynytkään pystyssä.

Hän koppasi tytön syliinsä ja vei ulos tuvasta ja alkoi hieroa hänen ohimoitaan lumella.

— Eihän mitä, vastasi Helena ja katsoi edessään olevaan poikaan.
Kuka sinä olet?

— Ei se mitään tee. Tanssitaan hiukan varovammin. Täytyyhän minun, jonka isällä on niin monta tuulimyllyä, olla tottunut pyörimiseen.

— Niin, hänellä on monta myllyä, oli ainoa, mitä Johannes osasi siihen vastata. Monta myllyä ja suurta myllyä.

— Niin juuri. Minä menen huomenna Aningaisten puolelle katsomaan meidän uutta myllyämme.

— Se on meidän. Minä menen sinne kello kolmen aikaan. Minä kuljen tavallisesti Dirikkalankatua pitkin.

Koko illan mietti Johannes keskusteluaan Helenan kanssa. Se oli hänen mielestään ollut niin ihana ja sisältörikas. Mutta miksi hän puhui hänelle myllylle menosta? Olikohan siinä alla salainen viittaus? Tarkoittiko Helena sillä, että hänen, Johanneksen, tuli seurata häntä sinne? Se ajatus tuntui niin perin kummalliselta.

Koko seuraavan yön uneksi Johannes tuulimyllyistä. Hän oli istuvinaan myllyn siivellä ja Helena toisella, ja sitten sitä mentiin huimaavaa himphamppua ympäri.

Aamulla hän nuoremman veljensä Josephuksen ja muiden tuvassa asustavien suureksi ihmeeksi alkoi rasvata lapikkaitaan, jotka vasta kaksi päivää sitten olivat saaneet tämän voitelun osakseen.

— Minne sinä nyt menet, kysyi Josephus, kun taas lapikkaitasi rasvaat? Tuo tuollainen on oikeata voiteen haaskausta.

— Se ei kuulu sinuun, huusi Johannes. Sinä olet nuorempi ja saat pitää suusi kiinni.

Josephus totteli, mutta silmät pystyssä hän seurasi veljensä hommia. Ensiksi tarkastettiin, olivatko kaikki napit takissa ja housuissa tallella. Sitten alettiin etsiä reikiä ja ratkeimia puvusta. Uutterasti ompeli Johannes, pani pitkän siiman neulaan ja sitten veti, ja kielen kärki kulki neulan lentoa seuraten suun pielestä toiseen. Housujen istuimessa oli niin suuri reikä, että sen tukkiminen pani pojan hetkiseksi vakavaksi, mutta rohkealla pistoksella vedettiin kangas siltä kohtaa ruttuun, ja niin sekin reikä oli ummessa. Sitten alkoi puvun harjaaminen, jota kesti jokseenkin kauan, ja lopulta kiillotettiin miekka, sekä terä että kahva.

— Minä sanoin jo jotain sinulle tässä hiljattain, vastasi Johannes.
Muistatko, mitä se oli?

Johannes ei vastannut, vaan läksi uljaana ulos. Vähän ajan päästä hän palasi.

Johannes pesi naamansa. Tätä toimitusta ei hän suorittanut muulloin kuin lauantaisin saunassa, jotenka veli oli aivan ymmällä siitä, minne Johannes aikoi. Sitten suki Johannes puolisen tuntia tukkaansa ja tälläili lakkiaan päähänsä, koetellen sitä milloin millekin puolelle kallelleen. Lopulta hän oli valmis ja poistui. Josephus ei uskaltanut seurata. Hän arvasi veljensä lähtevän tärkeille toimille, ja auttaakseen jotenkin hän otti raamatun esiin ja alkoi ääneen lukea Jerikon hävittämisestä.

Ja he katselivat myllyä joka puolelta. Kun kalkista vähäpätöisimmistäkin seikoista oli puhuttu, syntyi vaitiolo, josta päästiin keskustelemalla ilmasta. Siihen loppui Johanneksen viisaus. Mutta Helena käänsi puheen yliopistoon, ja silloin oli keskustelu pelastettu pitkäksi aikaa.

— Minä tahtoisin niin mielelläni oppia kreikkaa, mutta eihän sitä naisille sallita.

Helena ihastui kovasti tästä. He istuutuivat myllyn suojaan, ja lumeen Johannes piirteli kreikan kielen aakkosia. Helena oppi ne niin pian, että Johannes oikein kummastui.

— Se opin jano sen saa aikaan, vastasi Helena vastaamatta suoraan kysymykseen.

Kylmä tuuli puhalteli, ja sen tunsi etenkin Johannes, sillä ollakseen sorjempi ei hän ollut ottanut turkkitakkia ylleen.

— Sinun tulee vilu, sanoi Helena hellästi. Istu tähän minun viereeni, istu lähemmäksi.

— Ei, minunhan takkini on soopelilla vuorattu, vastasi Helena. Se on oikeata soopelia, tunnustele vain. Aivan oikeata, eikä mitään kivinäädän nahkaa, vaikka se onkin niin saman näköistä. Pistä kätesi tuonne sisälle ja tunnustele!

Ja Helena käski Johannesta pistämään hänen vyötärönsä kohdalta kätensä nahalla vuoratun takin alle.

— Oikeata se on, ja lämmintä se on! sopersi Johannes, jonka kurkusta ei ääni tahtonut lähteä hänen koskettaessaan tytön vartaloon. Hänen tuli siinä kuuma olla, ja kovasti punoittivat pojan posket tuntiessaan tytön niin lähellään.

— Ei sitä oikein osaa sanoa, millaista se on. Kummallista se on kovasti, vastasi Johannes. Noustaan nyt jo ja mennään pois.

Kun he astelivat kaupungille päin, päättivät he joka keskiviikkoilta tavata myllyn luona kreikankielen oppimista varten.

— Kyllä minä olin aika pöhkö, ajatteli Johannes, oikea lautapää härkä, kun en muiskannut silloin, kun hän niin lähellä oli. Ne toiset aina puhuvat niin paljon siitä suunantamisesta ja sen suloisuudesta, että olisi pitänyt koettaa, miltä se oikein tuntuu.

Kiertäen kaartaen hän alkoi tiedustella toisilta suutelemisen oppia, jos sitä niinkuin siinä olisi joitakin erikoisia metkuja ja kommervenkkeja noudatettava.

— Se ei ole mikään yksinkertainen asia, selitti Sundelius. Sillä kuten kuperkeikka eli toisin sanottuna härkäpylly voi olla kaunista katsella, kun mies sorjasti putoo jaloilleen, mutta on kerrassaan julman näköistä, kun mies roiskahtaa selälleen ja kintut haparoivat ilmaa, samoin voi epäonnistunut suudelma saada aikaan peloittavan näyn. Minä, joka kaiken koulun olen käynyt, voin sinulle selittää, miten tämä jalo toimitus on tehtävä, jotta siitä voitaisiin sanoa, että se on taivaan manna, i:n pilkku sanassa lempi, elämän hunaja ja kahden sielun ihana yhtyminen.

— Älä koskaan ryntää etäältä sitä ottamaan, jotta ei mene ohitse, vaan lähesty kuin ilves saalistaan, ja kun maalista olet varma, niin toimita sitten teko. Sulje tyttö syliisi lujasti, siitä ne pitävät, mutta älä luule olevasi missään ristipainissa, vaan anna tytön molempien käsivarsien tulla rintaasi vasten. Tästä säännöstä tehdään poikkeus yksinomaan siinä tapauksessa, että tyttö on liian lihava, jotta ei ulotu sitä kokonaan syliinsä ottamaan. Toisella kädelläsi sitten väännät tytön päätä vähän väärään. Tämä on hyvin tärkeä parakraahvi, koska muuten helposti nenät voivat osua yhteen ja turmella kaiken. Vasta päätä väännettyä painat huulesi tytön huuliin. Se on se juhlallinen momentti, joka on kaiken kruunu ja huippu. Suudelmat ovat useaa lajia. Lyhyet, puolipitkät ja pitkät. Lyhyitä otetaan useampia yksin tein. Se toimitus muistuttaa lintujen nokkimista, ja nimitetään sitä muiskahdukseksi. Puolipitkät ovat tavallisimpia, ja ne ovat varsinaisia muiskuja. Kaikkia sivuääniä on tässä varottava, koska sen kautta toimituksen meno voi kuulua kauas ja se voi tuntua samalta kuin silloin, kun lehmä savisella tiellä nostaa sorkkansa kurasta. Suudelma on aina pitkä, ja sulkee tyttö silloin aina silmänsä koreasti kuin kana orren niskalla; mies sulkee myöskin toisinaan. Kaikki horina ja ähkiminen on rumaa ja tuiki sopimatonta tänä hetkenä. Kun näitä kaikkia neuvoja tarkoin seuraat, niin on ilosi täydellinen. Ja vannonpa, että vielä kauan sen jälkeen tyttö tuota ensimmäistä hetkeä muistelee ja silmät nurin päässä ja huokaus huulilla sinulle autuaana kuiskaa: muistatkos!? Näes, juuri sitä hän silloin ajattelee.

Johannes kuunteli hartaana, kädet ristissä, silmät kiiluvina ja korvat punaisina, ja hiusten juurissa kulki kumma, kutittava tunne.

— Kyllä se elämä on monimutkainen! huudahti Josephus, joka oli ollut läsnä ja suu suipulla seurannut Sundeliuksen saarnaa suudelman suloudesta. Pitäisi sitä saada koettaa minunkin kerran!

Seuraavana keskiviikkona kreikankielen opetuksen hetkiseksi tauottua Johannes päätti noudattaa Sundeliuksen opetusta. Kaikki kävi alussa hyvin, mutta kun hän liian varhain sulki silmänsä, niin tunsi hän huuliensa kohdalla kummallisen kylmän napin. Hän avasi silmänsä, se oli Helenan nenä! Pian siirsi hän huulensa alemmaksi, ja nyt tunsi hän sen, joka oli hänen mielestään ihanampaa kuin mitä hän oli kuvitellutkaan.

Eräänä lauantaina huomasi Johannes nuoremman veljensä Josephuksen itseään kovasti sonnustavan.

Ja joka lauantai hämärän aikaan läksi Josephus "tähtiä tutkimaan" Korpolaisvuorelle, eikä hän näyttänyt välittävän siitä, oliko taivas pilvessä vai ei.

Kului aikoja, ja veljekset piukeina ja somiksi sonnustettuina viettivät iltojansa kotoa poissa, toinen kreikankieltä opettamassa, toinen tähtiä tutkimassa, kun sitten eräänä iltana ollessaan kahden tuvassa he alkoivat puhella toisilleen sydämensä asioista.

— On se minullekin selväksi tullut näinä viimeisinä aikoina, vastasi
Josephus.

— Sillä on silmätkin kuin taivaan valkeus. Ja kun se hitaasti, noin, tuolla tavoin, ne ovet sinne aukaisee, ja ne saranoillaan liikkuvat, niin vavistus, sen minä sanon, oikea pyhä vavistus kulkee miehen ruumiissa.

— Niin, se suu, ne huulet, se se on sentään jotain se. Ne ovat niin pehmoiset ja niin lämpöiset, että oikein! Ja sitten ne posket! Oletko huomannut, että ne ovat yhtä suloiset kuin muutaman päivän vanhan kananpoikasen selkäkymyrä?

— Minä en taputtele, sanoi Josephus, minä sivelen, noin, koreasti. Ja sitten on niin lysti likistellä likkaa, oikein noin kuin hengen otossa. Voi, herran vietävä kuitenkin!

— Ja pieni syylä on sen vasemmassa sivussa, tuollainen musta pilkku kuin kärpäsen jättämä muisto?

— Veljeni, veljeni, huusi Johannes, mistä sinä sen tiedät? Oletko nähnyt heilani?

— En. Minun istuu myllyn luona, ja minä opetan sille kreikkaa, sanoi
Johannes.

Hetkisen seisoivat veljet töllistellen toisiaan silmiin ymmärtämättä mitään tästä kamalasta sekamelskasta.

— Heitä se tyttö pois nyt hyvän sään aikana, tai tästä tulee toinen komento!

— Kyllä minä ymmärrän sinun tähtien tutkimisesi. Helenan silmistä sinä niitä haet. Ja kun silmiä haet, niin suun löydätkin. Mutta se suu on minun, kuuletko!

— Katso, ettet makaa tuolla nurkassa ja näe kaikkia taivaan tähtiä keskellä päivää, kiljaisi Johannes.

— Tule päälle, jos tohdit, ei tämä poika pelkää. Puukosta saamasi pitää, jotta tunnet, kenen sepän takoma se on.

— Luuletko sinä minua kapalokakaraksi, jolla on tutti turvassa?
Enemmän tämä mies kestää.

Ja pidellen puukon terästä kiinni tuuman päästä sen kärjestä seisoivat veljekset hiukan kumarassa ja pää ojolla näin vastatusten vihan veristäessä silmiä ja vaalean tukan törröttäessä kummallakin kiukkuisena pystyssä.

Ja sitten he sanaakaan sanomatta karkasivat toistensa kimppuun. Purren hammasta ja silmät vihan valkeata leiskahdellen he iskivät puukoillaan toisiinsa, väänsivät sitä samassa kuten mies, joka voita eväspytystä nostaa leivälleen. Ei kuulunut muuta kuin jalkojen töminä miesten kieppuessa tässä veripolskassa pirtin permannolla.

Alussa lyönnit olivat tiheitä, vaimenivat sitten, ja lopulta seisoivat veljekset vaatteet säpäleinä toistensa edessä.

— Ei tämä keino auta, sanoi Johannes. Turvataan tyttöön. Mennään hänen luokseen ja annetaan hänen valikoida.

Ja yhdessä he läksivät Thorwöstin talolle. Silloin tällöin kumpikin nyppäsi milloin mistäkin kohden pukuaan, sillä vaatteet tahtoivat tarttua haavoista valuvan veren kera ihoon kiinni.

— Se taitaa olla sen traakin pesäpaikka! sanoi Josephus, jossa äkkiä heräsi julmia epäilyksiä siitä, että pelissä oli muitakin kuin he veljekset.

Juoksujalkaa he riensivät Aningaisten puolelle. Ison myllyn takaa kuului ääniä, ensin miehen, sitten naisen, jotka hokivat:

Veljekset kurkistivat nurkan takaa. Siellä istui Helena erään ylioppilaan rinnalla, joka lumeen piirteli kreikankielen kirjaimia.

Ja kuten keskenään riitelevät koirat äkkiä sovinnon tekevät ja hyökkäävät ketun kimppuun, niin veljekset olivat ylioppilaan niskassa, ja lumi pöllysi korkealle tappelevien kieriessä hangella. Lopulta ylioppilas pääsi ontuen pakenemaan, ja silloin asettuivat veljekset Helenan eteen.

— Vai turpasylttiä sinä täällä tarjoilet kenelle tahansa! Varo, etten tee alapäätäsi yhdeksi syltyksi!

— Panenko myllyn käymään ja tuppaan sinut kiven kolosta myllynkivien väliin, jotta veresi riiskuu ja roiskuu ympäri seiniä? kiljui Josephus.

— Anna hänen olla, sanoi silloin Johannes. Hän on nainen, eikä se tiedä, mitä se tekee.

— Anna kun kumminkin katson vielä, millainen se nainen on, josta sanakin niin kauniisti sanoo, että se on kuin lilja ja kukkainen, sanoi Josephus. Katso nyt, veljeni, millainen se nainen on. Korea se on päältäpäin, mutta sisältä se haisee. Se on se ilmestyskirjan peto, joka hävitystä ennustaa. Katso nyt tuotakin! Tuommoinen tukka, jossa sormeni ovat pujotelleet, tuollaiset silmät, joihin olen kurkistellut, tuollainen suu, jota olen etsinyt, tuollainen pehmeä povi, jota taputtelin, tuollainen vyötärö, jota halailin, ja se koko olento, jossa ajatukseni usein kuljeskelivat! Ja se kaikki on paljasta petosta. Koko nainen on se pellavaloukku, joka miehen pehmittää, se ketunrauta, joka meidät vangitsee. Mutta kuten metsän nokkela Mikko, niin puraisen minäkin poikki sen jäsenen, joka rautoihin jää, ja vapaa olen taas. Ja nyt, hyvästi! Minä sanon ylös kaiken tuttavuuden sinun kanssasi!

— Kyllä niitä minulle muita jää! sanoi Helena, joka alkoi rauhoittua nähdessään, että veljekset eivät hänelle mitään väkivaltaa aikoneet tehdä.

— Yhteen ja samaan sudenkuoppaan me molemmat putosimme, sanoi Johannes, mutta hengissä päästiin pois. Ja siitä kiittäkäämme sallimusta. Ja mitä naisiin tulee, niin mielestäni minä ne heitän.

— No, ei minustakaan pidä sanottaman, että niitä kohden kurkistelen, vakuutti Josephus, sillä aina, kun näen taivaan tähtien kiiluvan, muistan, mihinkä ne minut veivät. Vasta tuolla tuon suuren rautakannen päällä, joka taivas on, tahdon kurkistella tähtien rei'istä naiseen ja iloita, että ne eivät pääse sinne kavalan luontonsa tähden, vaan sovussa ja rauhassa me miehet siellä pidämme iloa ja soitamme huiluja ja symbaaleita ja puhallamme taivaan pasuunoita.

Bellona, sodan suuriääninen, peloittavan kaunis jumalatar, joka ihmiselämällä leikkii ja jonka huvitus on kahlata lämpöisessä, sankarin sydämestä virtaavassa veressä, levähtää leikistään ja katselee niitä lapsia, joilta hän isät on vienyt. Hän, joka ei koskaan sääliä ole tuntenut määrätessään ihmisten kohtaloita, ei nytkään sitä tunne, vaan liekehtivät ovat hänen sanansa, jotka hän lapsien korvaan kuiskaa.

— Älä pelkää! Käy käsiksi! Muista, kuka olet! - Ja Bellonan liepeillä leikkiessään lapsi alkaa ymmärtää, että ero on hänen ja toisten välillä, ero kansoilla keskenään, että se yhteensulautuminen, jota rauhan jumalatar tahtoo, tekee ihmiset heikoiksi, että vasta erillänsä kansakunnat voivat kehittyä. Ja tuollaisessa lapsessa, jota uneen ei viihdytetä kehtolauluilla, vaan sotatarinoilla, joka herää leikkiäkseen aseilla eikä kukkasilla, tuollaisessa herää suurena ja voimakkaana kansallisuustunne.

Hän näkee, että sodan verinen vainio on kauniimpi kuin kukkiin peittyvä maa, että sankarikuolema lipun puolustukseksi on pyhintä maailmassa, ja hänestä varttuu mies, joka astuu rintamaan taistelemaan oman maan, oman kansan ja oman kielensä puolesta. Ja hän on valmis kestämään kovinta puutetta, näkemään nälkää, nauramaan rasitukselle. Ja pyhintä kaikesta hänelle on se lippu, jota hän kädessään kantaa, jonka hän maahan pystyttää ja jonka edessä taistelee, jota vihollinen ei riistä häneltä, ennenkuin hän on sen verellään kastanut ja siten henkensä aatelisvaakunan siihen painanut sydänhurmeen viimeisellä pisaralla.

Ja nuo liput, joita esi-isät ovat taisteluissa kantaneet ja niiden ääreen kuolleet, ne tulevat uudelle polvelle pyhiksi kuin Herran huoneen alttarivaate, kauniiksi kuin taivaan kuulakka kirkkaus, juhlallisiksi kuin tuonen tumma vaippa, ja niiden suojassa on äidin ääni hellempi, armaan hymy hyväilevämpi, ystävän käsi lujempi, ja sana isänmaa on yhtä suurta, yhtä voimakasta, yhtä paljon iankaikkisuuden leimaamaa kuin sana Jumala.

Yliopiston oppilaista oli suurin osa suomalaisia. Se rotuviha, joka vallitsi suomalaisten ja ruotsalaisten porvarien välillä, leimahti usein ilmituleen ylioppilasnuorisossakin. Olla suomea puhuva suomalainen, se oli jotain ala-arvoista, ja kapinoiden tätä mielipidettä vastaan pohjalaiset osoittivat ruotsalaisille suuttumistaan kaikin tavoin, useammin selkäsaunalla kuin sanoilla.

Gabriel Tuderus, ylioppilasjoukon suomalainen johtomies, joutui eräänä iltana Merthenin krouvissa tapaamaan Johannes Gyllenbögelin, joka ruotsinmaalaisena oli smoolantilaisten johtaja katutappeluissa.

Nämä nuoret miehet tunsivat kunnioitusta toisiansa kohtaan, ja kohtelias ja ritarillinen oli heidän tervehdyksensä aina heidän nähdessään toisensa, oli kädessä sitten hattu tai "käden jatko".

Rehtori oli kieltänyt painattamasta suomalaisia runoja yliopiston kirjapainossa. Runojen sisällys oli professoreille pilkallinen, mutta se ei ylioppilaitten mielestä olisi saanut estää rehtoria painoluvan antamisessa. Suomenkieltä oli loukattu ankarasti, ja tikusta tekivät pohjalaiset asian uhaten piestä jokaisen ruotsalaisen pehmeäksi. He lauloivat kadulla kulkiessaan: Tikuilla vaan nyt tapetaan Ruotsin herrat kaikki tyynni!

— Joko Tuderus kääntyy Ruotsin Apollon oppiin, kun ei suomalaiselle anneta tyyssijaa? huusi eräs smoolantilainen.

— Tulehan vähän lähemmäksi, niin koetan kuinka löysässä hampaasi ovat! kiljahti Tuderus.

— Seis miehet! huusi silloin Gyllenbögel. Ette kai aikone tapella käsin asiasta, josta voi sanoinkin väitellä? Vai mitä? Onko se totta, Tuderus, että nyrkki on suomalaisen ainoa argumentum?

— Riippuu siitä, mitä mikin ymmärtää, vastasi hän! Teitä vastaan käytän teidän aseitanne.

— Hyvä on, vastasi Gyllenbögel. Miksi suutuitte tuosta suomalaista
Apolloa koskevasta lauseesta?

— Minä ymmärrän. Te ette salli pahaa sanaa sanottavan äidinkielestänne. Se on kaunis tunne, sen myönnän, mutta kun nyt olette akateemisen sivistyksen saanut, niin ettekö huomaa, että se kieli on köyhä, taipumaton? Eikö mielenne tee valita toista kieltä itsellenne?

— Se ei ole sama asia. Ja mitä isänmaahan tulee, niin sehän on meillä sama, kuulummehan molemmat Ruotsin kuninkaan vallan alle. Jos nyt ymmärtäisitte asian oikein, niin valikoisitte ruotsin kieleksenne, sillä onhan se valtakunnan kieli.

— Ettehän toki tarkoita totta. Tiedättehän, että se kansa on oikeutettu kieltään käyttämään sivistyksessä, jolla on historiansa.

— Sen, minkä ruotsalaisetkin Saksan sodassa. Me olemme olleet armeijanne kantajoukko.

— Olkoon, mutta veri, josta voitto nostetaan, siinä on suuri osa suomalaista.

— Nyt minä todella huomaan sen todeksi, mitä usein olen kuullut: kun
Jumala loi itserakkaimman ihmisen, niin loi hän suomalaisen.

— Orja? Sen sanoo ruotsalainen, kun on rauha maassa. Ruotsalaisen veli, kun on sota. Me emme ole kumpaakaan. Naapureita, ei muuta. Mitä meillä olisi yhteistä? Ei kieli, ei tavat, ei luonne, ei edes naamakaan.

— Ja millainen se sitten olisi, saisiko herralta kysyä, vai onko se salaisuus?

— Koska erilaiset olemme kaikista muista, koska emme ole ruotsalaisten rotua, emme venäläisten verta, niin täytyy meidän kerran joko sulautua naapureihimme tai sitten voimistua yksinämme. Jos sulaudumme, olemme itse olleet siihen syypäitä. Tämä maa on niin rikas luonnontuotteista, että toista sen vertaista ei ole. Minä olen kuullut kreivi Brahen sanoneen, että se voi kerran vetää vertoja suurimmille kuningaskunnille ei vain alueensa, vaan myös rikkautensa puolesta. Ja tätä maata on Ruotsi käyttänyt aittanaan, josta te olette ottaneet rahoja, ottaneet sotilaita. Jos teidän kuninkaallanne on kruunu lujasti päässään, niin me sitä olemme auttaneet takomaan, ja meidän verellämme se on kiilloitettu.

— Meidän suurin vikamme on se, että me matkimme teitä ruotsalaisia, kuten te vuorostanne saksalaisia ja ranskalaisia. Kunhan me uskallamme olla oma itsemme, niin silloin meistä jotain tulee!

— Ja kuka tämän opin teissä on herättänyt? kysyi Gyllenbögel pilkallisesti.

— Luuletteko te, että hänessä on mitään, joka haiskahtaisikaan ruotsalaiselta? Hän on niitä miehiä, jotka ovat kansakuntien yläpuolella, sillä hän on etupäässä ja ennen kaikkea ihminen.

— Mitä sanoja, mitä sanoja! Sanonko jotain? Suomalainen näyttää osaavan puhua paljon hyvää ja kaunista, mutta toteuttamaan on hän laiska. Ja senvuoksi Ruotsi ottaa häneltä, mitä tahtoo, ja antaa hänelle, mitä armossaan suvaitsee.

Gyllenbögel oli noussut ylpeänä paikaltaan ja seisoi Gabriel
Tuderuksen edessä, ja ivallinen hymy oli hänen suupielissään.

Veri kiehahti Gabrielin sisuksissa. Käsi lennähti sivulle, ja samassa paukahti tillikka Gyllenbögelin korvalle.

Koko tupa sihahti, kun ruotsalaiset ja suomalaiset iskivät äkkiä yhteen. Taava, joka oli liikuskellut ulkona, tuli sisään ja sanaakaan sanomatta sieppasi aina lähinnä olevaa niskasta ja heitti ulos ovesta. Kun hän hetkisen oli tätä työtä tehnyt, oli tuvassa rauhallista; permannolla virui hansikkaita, miekkoja, Gyllenbögelin kiharainen valetukka ja komea puuhka, jota hän Ranskan muodin mukaan talvisin käytti. Taava kokosi tavarat yhteen, meni ovelle ja huusi:

— Minä sanon teille, nulikat, kerta kaikkiaan, että tässä krouvissa ollaan siivolla eikä täällä valtakuntia jaella, tietäkää se! Jollette osaa elää, kuten kristittyjen tulee, niin tulen minä ja näytän teille jotain! Ja silloin ette tiedä, mille kohtaa istutte, ette millä kakkuun kiinni käytte, ette millä tyttöihin tirkistätte. Ja sanon, että jos viisaan ruumis on tehty ympäri maattavaksi, niin on tyhmän tomupussi tehty ympäri piestäväksi.

Ja sovussa jäivät ylioppilaat ryyppäämään ja keskustelemaan yhteisestä kuninkaasta ja yhteisestä sotamaineesta.

Ja Bellona nauroi poikiensa leikille ja kietoi heidän ympärilleen sotaretkien liput, ja niiden outo tuoksu huumasi nuorten mielet, ja sankaruustoive sysäsi syrjään riidan rapinan.

XXI

Kun talvimarkkinoiden aika läheni ja rahat ylioppilaiden kukkarosta peloittavassa määrässä vähenivät, sai Sundelius nerokkaan ajatuksen. He panevat toimeen näytännön, johon markkinaväki maksua vastaan pääsee. Oivallinen oli tuuma kaikkien mielestä, ja sen toteuttamista pitivät kaikki välttämättömänä, koska se olisi rehellinen keino, jonka avulla he pääsisivät rahapulastaan.

Latinan kielellä näytelmiä tavallisesti esitettiin, useasti myös ruotsiksi, mutta olihan jo kuusi vuotta sitten yliopistolla suomeksikin näytelty. Ja suomeksi se oli oleva, jotta markkinaväki rientäisi sitä katsomaan.

Gabriel Tuderus suostui kirjoittamaan näytelmän. Kauan pojat pohtivat, mikä aihe olisi parhain ja sopivin, David ja Goliat vai Susanna kylvyssä. Lopulta yhdyttiin siihen, että Tuhlaajapoika olisi se, joka kaikkia miellyttäisi ja joka kansalle olisi suurin hengenravinto ja kaunein sielun tavara.

Kaikkien mielestä olisi Sundelius ollut elämänsä ja tapojensa puolesta sopivin tuhlaajapojaksi, mutta kun hänen hahmonsa oli liian kukoistava eikä mitenkään voinut ajatellakaan hänen nälkää nähneen, otettiin Magnus Ringius siksi. Hän sanoikin jo ennestään olevansa tottunut sikojen kanssa seurustelemaan. Sundelius valittiin sen sijaan isäksi. Johannes Tuderus sai olla kateellisena veljenä. Palvelijoiksi ja muiksi sivuhenkilöiksi otettiin Mathesiuksen veljekset ja Pictorius. Viisi koulupoikaa päätettiin ottaa sikoja esittämään.

Kuka olisi paholainen, jonka läsnäolo jokaisessa näytelmässä oli välttämätön? Pitkän miettimisen jälkeen havaittiin eräs hiljainen ja murheellinen nuorukainen, Carolus Lapuensis, siihen sopivimmaksi. Hän ei koskaan ottanut osaa toisten iloihin, häntä ei koskaan kapakassa nähty, hän luki vain ahkerasti. Paholaisen osaan teki hänet sopivaksi hänen ulkomuotonsa, sillä taivas oli antanut hänelle naaman, joka kerrassaan johdatti mieleen pirun sellaisena, kuin hän maalattuna kirkon seinillä syntisiä kattilassaan hämmentelee. Ja kun hänet vielä sopivalla tavalla koristettaisiin, niin olisi häh omiansa antamaan täydellisen kuvan pimeyden ruhtinaasta.

Gabriel ryhtyi näytelmän laatimiseen. Se vietiin rehtorille tarkastettavaksi, ja kun hän sen oli katsonut kelvolliseksi, pyydettiin konsistoriumilta lupaa näytelmän pitoon, "koska se tänä syntisenä aikana oli estävä ihmisiä pahennuksen tieltä".

Lauri Matilaisen tuvassa näytäntö sitten suoritettiin iltahämärässä sen jälkeen, kun kauppa Heinätorilla oli jo loppunut. Katsojia oli ylen runsaasti, josta iloissaan Sundelius joi kolme suurta haarikallista olutta tietäen varmasti voivansa ne maksaa.

Kun virsi oli veisattu, astui ensin esiin "prologi". Hän oli se oululainen Hooperin äijän tyttärenpoika. Urhoollinen hän muuten oli, mutta nyt rohkeus petti, ja tuimasti tutisivat pojan sääret, ja hampaat suussa loukkua löivät, kun hänen täytyi hartaana odottavien kuulijoiden eteen astua ja heille selittää, mitä näytelmä sisällänsä piti ja mitkä henkilöt siinä esiin tulevat. Hän oli pitkän alkurunonsa osannut kuin vettä, mutta nyt hän huomasi, että ihan joka ikinen sana siitä oli unohtunut.

— Etkö sinä lorvi saa loruläpeäsi liikkeelle? sanoi Sundelius, jonka naamasta hetkiseksi kiukun tieltä katosi lempeä muoto, ja silmät, jotka kattoa kohden mulkoilivat, iskivät vihaisen leimahduksen poikaan.

Silloin prologi arveli, että menköön kuinka menee, ja alkoi omasta päästään panna selityksiä kokoon. Hän kuvaili tuhlaajapojan elämää, hänen, joka ylensyömisessä ja juomisessa eli ja lopulta sikojen seuraan joutui. Sitten selitti hän pojan kotiintulon ja isän anteeksiannon. Näin näytelmän juonen julkilausuttuaan hän osoitteli kädessään olevalla kepillä jokaista näytelmään osallista.

— Tämä on isä, hurskas ja jumalaapelkääväinen mies, aina oikea ja tunnollinen, varakas ja kunnollinen, jolla mieli on hyvä ja rakkaus syvä, joka oikeuden tieltä ei pois vääjää, joka kaikki hyväksi säätää.

Sundelius nousi ja teki syvän kumarruksen. Hän oli puettu leveään punaiseen halaattiin, josta hänen vatsansa mahtavana pullotti esiin.

— Ja tämä on tuhlaajapoika, joka — joka — tässä pani poika jo omiaan, kun ei muistanut runoa — joka köyhä on niin, että roikaa, joka synnissä eli ja pysyi, ja irstaita himoja kysyi.

Ringius, jolla oli yllään risoja, arveli näytelmän päähenkilönä olevansa velvollinen suurempaan kunnianosoitukseen katsojia kohtaan, nousi paikaltaan, kulki katsojien eteen ja kumarsi jokaiselle.

— Tämä veli se riehuu juur julmast' ja toista hän kadehtii juur tuhmast', sanoi prologi osoittaen Johannes Tuderusta.

Samassa hän ällistyi, sillä hän ei tietänyt, mikä tuo pitkä ja laiha naisen pukimissa oleva olento oli, jota Jurvelius esitti.

— Se on minun aviosiippani, selitti Sundelius. Vaimo hyvä ja vakaa, joka kuten Saara on herrallensa kuuliainen eikä sano sanaakaan, tekee työtä ja ahertaa aamusta hamaan iltaan.

— Ja tässä on koko palveluskunta, hyvät ystävät ja kylänmiehet. sanoi prologi osoittaen Mathesiuksen veljeksiä, jotka häpeissänsä, punastuen aivan tukan rajaa myöten, istuivat penkillä kummallakin suuri oluthaarikka kädessään.

— Ja tässä, tässä ovat siat, ja prologi osoitti koulupoikia, jotka nelinkontin ryömivät maassa, ja kun heillä ei ollut mitään erikoista pukua sikamaisuutta ilmaisemassa, päästivät he aika sikavinkunan ja kiljahduksen. Katsojissa se herätti sellaista riemua, että he menestyksen rohkaisemina huusivat uudelleen aivan kuin siat, joista yksi on aidan raossa ja toiset vieressä ottavat tapaukseen osaa.

— Ja tässä, sanoi prologi lyöden kepillään permannossa olevaan luukkuun, on helvetin portti, ja piru on siellä sisällä.

Hän raotti hiukan luukkua, ja kaikki kumartuivat katsomaan Carolusta, joka pisti päänsä raosta esiin, mulkoili pahasti ja pisti kielen suustaan esiin. Naiset parkuivat ja rauhoittuivat vasta sitten, kun luukku taas oli suljettu ja prologi, sulkien näytelmän katsojien armolliseen suosioon, siirtyi pois.

Ringius astui nyt esiin tuhlaajapoikana, ja siat astelivat hänen kintereillään. Hän alkoi hiukan väräjävällä äänellä puheensa uskaltamatta luoda silmiään katsojiin. Mutta kauaakaan ei kestänyt, ennenkuin arkuus katosi; hän unohti, missä hän oli, ja tuhlaajapojan valitusten keralla hän valitti omaa kohtaloaan. Ja tuo välitön esitys riisti katsojien lapsimielet mukaansa. Ja kun Ringius vihdoin itkien vaipui maahan, oli syvä liikutus vallannut katsojien mielet.

Parkaisu, kimeä ja vihlova, joka naispuolelta kuului, katkaisi hiljaisuuden. Helvetin ovi oli auennut, paksu savupilvi nousi siitä, ja paholainen ryömi yskien tupaan. Hän oli sytyttänyt kellarissa suuren tukon märkiä heiniä "lisätäkseen vaikutusta". Vaikutus olikin valtaava katsojiin, mutta sitä turmiollisempi itse paholaiseen, joka kauan sai yskiä, ennenkuin saattoi puhua. Hänen osaansa ei varsinaisesti ollut kirjoitettu, vaan sai hän turvautua omaan kekseliäisyyteensä. Caroluksen kekseliäisyys ilmeni ensiksi siinä, että hän seisoi paikallaan, mulkoili pahasti, irvisteli, pisti kielen suustaan ja hännällään lyödä heilautti lähinnä olevia. Niin, häntä hänellä oli, köysi, joka oli takin liepeeseen kiinnitetty ja jonka toinen pää oli purkamalla köyden punontaa saatu leviämään paksuksi tupsuksi. Yllään hänellä oli punaisista tilkuista tehty puku ja otsassa laudan palaan kiinnitettynä kaksi lehmän sarvea. Naamansa hän oli noennut ja tappuroista tehnyt tuuhean tukan. Kolmipiikkinen hanko oli hänellä kädessään. Kun hän ei hetken naamaansa väännettyään osannut vieläkään mitään puhua, heristi hän hankoa ja alkoi pistellä katsojia mahaan.

Ei hänenkään osansa ollut kirjoitettu, vaan hän sai vapaasti puhua, mitä sylki suuhun toi. Naista pidettiin paholaisen hyvänä tuttavana, ja tällaisissa näytelmissä heillä aina oli paljon yhteistä hommaa. Jurvelius aloitti osansa haukkumalla paholaista, mihin tämä parhaansa mukaan vastasi. Pian oli käynnissä katsojien suureksi riemuksi vimmattu sanasota, jossa kiroilut ja haukkumasanat sinkoilivat. Lopulta syntyi tappelu heidän välillään, ja kun se suoritettiin oikein täydellä todella, otti yleisö huudoillaan siihen osaa. Lopulta Jurvelius kompastui hameisiinsa ja kaatui, jolloin piru pääsi hänen päälleen istumaan ja aikoi nyt laahata hänet kerallaan helvettiin. Silloin huusi akka renkinsä avukseen, ja yksin neuvoin, vimmatun ottelun jälkeen, jossa pirun häntä ratkesi ja jäi Jurveliuksen käteen piiskana käytettäväksi, Carolus lykättiin luukusta alas.

— Mene helvettiin ja vie häntäsikin sinne! huusi Jurvelius ja heitti köyden aukosta kellariin.

Kun luukku oli suljettu, menivät esiintyjät tuvan perälle lepäämään ponnistuksistaan.

Sundelius isänä nousi nyt paikaltaan. Hän sanoi olevansa rikkaassa talossaan ja läksi etsimään kadonnutta poikaansa. Hän teki permannolla kierroksen ja kertoi saapuneensa kylän ulkolaitaan. Uuden kierroksen tehtyään hän jo oli metsässä, jonka ihanuutta hän ylisti. Silloin hän näki poikansa, ja heidän välillään syntyi keskustelu, jossa lapselliset lauseet vuorottelivat raamatun lauseitten kanssa. Sundelius sulki Ringiuksen syliinsä, ja yhdessä he sikolauman seuraamina tekivät kierrokset permannolla tullakseen kylän ulkopuolelle ja lopulta kotiin. Täällä isä kutsui palvelijat valmistamaan pitoja, joiden näkyvin muoto oli oluella täytetyt haarikat. Sundelius herätti yleistä ihastusta tyhjentämällä ison haarikan yhteen hengenvetoon.

Ja viheriäinen Johannes Tuderus olikin, aivan viheriäinen, sillä hän oli väriä käyttämällä saanut naamansa sellaiseksi.

Nyt alkoi riita isän ja pojan välillä tuhlaajapojan ruokkimisesta.
Riita oli kiivas ja loppui isän huudahdukseen:

Tätä hetkeä oli Carolus odottanut kurkistellessaan lattialuukun raosta. Hän ryntäsi ylös ja sieppasi kintusta Johannesta kiinni. Mutta tämä tarrasi vastaan eikä mitenkään ollut halukas menemään helvettiin.

Pari puolihumalaista sälliä, nähdessään paholaisen retuuttavan miestä, ryntäsi apuun. He kiskaisivat Johannes Tuderuksen vapaaksi. Mutta tämä oli vastoin näytelmän juonta, sillä helvettiinhän kateellinen veli oli vietävä. Nyt näyttelijät ryntäsivät Johanneksen apulaisten kimppuun, jota hyökkäystä he eivät suinkaan tyyninä ottaneet vastaan, vaan maksoivat lyönnin lyönnistä. He olisivat, vähälukuisuutensa takia joutuneet alakynteen, ellei katsojajoukosta olisi apua ilmaantunut. Pian oli täydellinen tappelu käynnissä. Siinä sitä rynnistettiin Lauri Matilaisen tuvan permannolla. Ja pirua puolustavat sällit, joilla jo ennestään oli kaunaa ylioppilaita kohtaan, iskivät oikeaan ja vasempaan.

Tiesi kuinka kauan tappelua olisikaan kestänyt, elleivät piru ja kateellinen veli olisi paenneet helvettiin ja vetäneet luukkua kiinni. Kahakka loppui, ja se antoi aiheen Sundeliukselle, joka itse oli hyvässä höyryssä, runomittaisen varoitussaarnan pitämiseen juoppoutta ja sen synnyttämiä paheita kuten irstautta ja tappelua vastaan.

Lopulta prologi astui esiin, ilmoitti näytelmän päättyneeksi, kehoitti katsojia pitämään täten saadun opetuksen mielessään ja elämään kunnollisesti ja jumalaapelkääväisesti tullakseen lopulta kootuksi Abrahamin helmaan.

Tyytyväisinä poistuivat katsojat, ja moni mietti, miten paljon sentään ylioppilaat saavat taistella sielun vihollista ja sen moninaisia juonia vastaan.

Mutta Gabriel Tuderus läksi yksinään kulkemaan. Hän kulki pitkin joen jäätä ja nousi joen suussa olevalle Korpolaisvuorelle.

Hän oli nähnyt, miten hänen näytelmänsä oli esitetty, ja toverien suusta kaikuessa olivat monet kohdat siitä tuntuneet niin köyhiltä, niin kömpelöiltä. Ja kuitenkin! Hän osasi runoilla, ja suomenkieli taipui ajatuksia kuvaamaan. Tuo markkinaväki se oli sittenkin runon kautta saanut jotain uutta, hän tiesi sen.

Ja hän tiesi, että hän ei koskaan elämässään olisi osaava muulla kielellä runoilla, että siinä oli hänellä tehtävä, joka houkutteli ja joka tyydytti.

Palatessaan kävelyltään hän meni pormestarin luo, jonka asunnolla pidettiin pitoja. Rikkaita kauppiaita, äveriäitä maalaisia, ulkomaalaisia tavaranvaihtajia, jotka olivat turkiksia ostamassa, oli koolla. Gabriel näki siellä myös maaherran ja hänen seurassaan hienosti puetun nuorukaisen. Hän oli maaherran nuoremman veljen poika Gustaf von der Linde, joka oli tullut Turun yliopistoon lukujaan jatkamaan ja kuului smoolantilaiseen osakuntaan.

Tämän kanssa Gabriel näki Barbaran puhelevan, ja mieletön kateus heräsi hänessä. Hän vei Barbaran syrjempään ja sanoi hänelle:

— En minä ole hänelle sen ystävällisempi kuin muillekaan, vastasi
Barbara.

— Minä olen talossa emäntänä ja minun täytyy kestitä vieraitani. Jos maaherra ja hänen veljenpoikansa isäni taloa käynnillään kunnioittavat, niin ei minun sovi pysyä loitolla.

— Barbara, älä nyt mene hänen luokseen, älä nyt! Mene joskus toiste, mutta älä tänä iltana!

— Vai niin! Joko mielesi taas tekee komennella? Nyt minä menen hänen luokseen.

Ja kääntyen Gabrielin luota meni Barbara kuten uhalla Gustafia kohden. Hän tahtoi olla ystävällinen sille, jolle hän itse tahtoi. Ja uhmailemisen halu sai hänet olemaan ystävällisempi Gustafille kuin hän sitä ennen oli ollutkaan. Koko naisellisen lumousvoimansa, jonka nainen niin hyvin tuntee ja jota hän mielellään käyttää tunteakseen itsensä miehen yliherraksi, hän nyt suuntasi Gustafiin. Hän nauroi iloisesti, mutta naurussa oli samalla pieni levoton väre. Sisäisen levottomuuden vaikutuksesta hänen vilkkautensa lisääntyi, ja tuo ihmeellinen eloisuus, joka miehen kokonaan lumoo, värähteli koko hänen olemuksessaan. Sillä hetkellä hän oli todella nainen, turvaton ja arka ja samalla voitokas ja uskalias, ikuinen arvoitus itselleen ja arvoitus miehelle.

Gustaf ei voinut irroittautua hänen seurastaan. Hän tuli rohkeammaksi, hän uskalsi sanoa sanoja, joiden takana piilivät rakkauden ensimmäiset arat tunnustukset. Ja jota kauemmin hän puhui, jota enemmän hänen katseensa kertoivat siitä, mitä hän ei vielä suoraan tohtinut tunnustaa, sitä enemmän Barbarassa väheni iloisuus. Hän katseli pitkin huoneita etsien Gabrielia. Hän kulki hänen ohitseen, mutta Gabriel ei häneen katsonutkaan. Silloin olisi Barbaran tehnyt mieli itkeä, mutta ylpeys, se pani hänet nauramaan Gustafin kertomille kaskuille.

Sitten ei Barbara enää nähnyt Gabrielia. Kun tämä oli kadonnut, niin mitä välitti Barbara enää Gustafista. Hän pakeni hänen luotaan, etsi Gabrielia kaikista huoneista, mutta turhaan. Levottomana hän poistui talosta, juoksi pihamaan poikki professorin asunnolle. Avatessaan oven Stodiuksen huoneeseen hän näki Gabrielin siellä.

Hänet nähdessään Gabriel nousi ja aikoi mennä pois, mutta Barbara astui hänen tielleen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Gabriel oli aikonut pysyä lujana, mutta itkevä tyttö pehmitti hänen mielensä. Hän ei voinut enää itseään hillitä, vaan painoi tytön lujasti rintaansa vastaan.

Kauan he istuivat vieretysten, ja rakkauden kaunis keskustelu, jossa tavallisin sana sisältää niin paljon, sovitti kaiken äskeisen.

— Kuule, Barbara, nyt sinä saat mennä taloon ja olla hänen seurassaan niin paljon kuin tahdot, minä en välitä siitä.

— Ei sinun sentään koko aikaa tarvitse olla hänen seurassaan. Tule toisinaan minunkin luokseni. Ei sinun tarvitse jäädä, kunhan ohitse kuljet ja katsot minuun. Sitten saat taas mennä hänen luokseen. Ja kuule, yhtä et saa tehdä, et saa tarttua hänen käteensä.

— Tanssista minä veisaan viisi. Ei sitä tanssissa kädet mitään merkitse, jalathan siinä ovat liikkeessä.

Isossa salissa kävi tanssi, nuoret siellä karkeloivat, mutta muualla istuivat vanhukset ja keskustelivat kaupan käynnistä Tukholman ja Saksan kanssa. Ja pujahtipa kieliriitakin esiin, sillä suomalaiset kauppiaat arvelivat ruotsalaisten ja saksalaisten elävän heidän kustannuksellaan.

— Mitä me saamme rahojemme edestä, kysyn minä, mitä me saamme? sanoi lihava Yrjänä Sonni. Jumalaa tuskin tohdimme suomeksi liki tulla, liekö tuokin jo ruotsalaiseksi muuttunut. Ja veroja, veroja, niitä kyllä kootaan, mutta minä nyt olen sellainen mies, että kun minä rahaa annan, niin tahdon jotain rahan edestä saadakin, jotain hyvää, enkä vain haukkumisia, joilla meitä syötetään arki- ja pyhäpäivinä. Minun nimeni on Sonni, ihan rehellisesti Sonni, mutta senkin saksalaiset muuttavat Sonneksi. Se kuuluu olevan aurinko. Kaikki ne tahtovat ottaa, yksin nimemmekin. Mutta sen minä sanon, että kerran minä näytän, mikä minä olen, ja tottahan tuntevat miehen, kun pusken.

Ja suomalaiset pysyivät erillään ja keskustelivat yhteenliittymisestä
Ruotsin herroja vastaan.

Missä maaherra liikkui, siellä hän kuitenkin heti katkeruuden poisti, sillä höyli ja alentuvainen oli hän kaikkia kohtaan. Ja suomeakin hän puhui suomalaisille, tosin kovin kankeasti, mutta yrityskin oli suomalaisten mieleen.

— Herra se minunkin pojastani on tuleva, sanoi Yrjänä Sonni, sen minä olen itse tykönäni päättänyt. Tavata se jo osaa, ja vähitellen, vähitellen siitä sitten mennään eteenpäin.

Ja Yrjänä Sonni selitteli poikansa ihmeellisiä luonnonlahjoja, ja iloissaan sellaisen pojan isänä olosta hän joi itsensä niin humalaan, että hänen vaimonsa sai raapottaa häntä kotia.

— Herra se meidän Kustusta tulee, puhui hän kotimatkalla vaimolleen, ihan oikea herra. Ja sitten sen nimikin muutetaan. Minä kysyin niiltä professoreilta, mikä se sonni on latinan kielellä. Taurus se kuuluu olevan. Ja Gustavus Taurén on minun poikaani nimitettävä. Se se joltakin kuuluu!

Vaimonsa vastustuksista huolimatta hän keskellä yötä herätti kuusivuotiaan poikansa ja sanoi:

— Niin on, mutta kun kouluun tulet, niin Gustavus Taurén sinusta tehdään. Ja silloin ei sinua herrasta erota mikään muu kuin tuo nenäsi, josta niin selvästi näen, että minun poikani olet, omaa suomalaista vertani ja omaa sukuani.

XXII

Eräänä kevätiltana kulkivat pohjalaiset krouvista kotiaan huutaen ja loilottaen, kivillä heitellen ikkunoita rikki, lyömällä miekoilla talojen portteihin ja ampumalla laukauksia ilmaan, kun yliopiston pedelli tuli heitä vastaan.

— Ei saa pitää krakeelia eikä parlamenttia vuorokausien välillä, sanoi hän.

— Onko se lude, joka yskii, sanoi Magnus Ringius, vai mitä perhanan pirinää kuuluu sieltä?

— Minä sanon, että pois kaikki mekastus ja tarpeeton suunsoitto, huusi pedelli.

— Sanohan, Gabriel Tuderus, mikä tämä ääntäpäästävä olento on, sanoi
Ringius.

— Vai pyydät sinä? Mutta jos me emme suostu pyyntöösi? Mitä sitten teet? kysyi Ringius.

— Olenko minä humalassa, sinä hunsvotti, sinä koira, sinä — sanonko minä sinulle, mikä sinä olet?

— Tiedätkö sinä, mitä humala onkaan? Mutta katsohan, minä sen tiedän. Ensiksi on ihminen niin sekaisin, ettei hän tiedä, mikä hän on. Oletko sinä koskaan luullut itseäsi kanaksi?

— Mutta minä olen, jatkoi Ringius. Ja minä olin niin varma siitä, että minä istuin koriin ja tahdoin munia ja hautoa. Jollet sinä ole uskonut itseäsi elukaksi, niin et koskaan ole ollut humalassa. Ja tiedätkö sinä, mitä on akateeminen humala?

— Se on kai se, kun professorit hautajaisissa juovat itsensä niin sekaisin, että lopulta tahtovat nähdä morsiamen, ja kun Abraham kursori väittäjäisissä rinkaisee kesken kaikkea tai ei päästä rehtoria yliopiston portista sisään.

— Erehdys, suuri erehdys, se on vielä aivan tavallista humalaa, sanon minä. Akateeminen humala on paljon monimutkaisempaa. Istu tuohon portinkulmauksessa olevalle kivelle, niin minä selitän.

— Lakiin! Tiedätkö, sinä vanha akateeminen luuta, mikä laki on?
Tässä se on!

— Ja kuuntele tarkkaavasti, kun nyt saat imeä tiedon nisistä ja levätä alma materin, meidän yhteisen äitimme yliopiston lyllyvillä rinnoilla. Akateeminen humala on se, kun ihminen tieteellisen metodin mukaan, logiikan sääntöjen perusteella pohtii ja järjestää tarpeettomia asioita. Kuten esimerkiksi sylkemistä. Sanonko sinulle, kuinka monta tapaa siinä on?

— Kolmeko tapaa vain! Sinun tietosi on ylen rajoitettu. Minä sanon, että niitä on viisikymmentäkaksi, kuten korttia pelipakassa. Ja ne ovat: räkäroiskahdus, kurkunkurkistus, nenännuhina, vatsan vonkaus, täkätuhnaus, maaliinammunta, kaukolaukaus, suupielenpuhdistus, hammassiristys, pikkupliskahdus, neidinnaksahdus, torventuuttaus, läkälötkäys, kattoonkurkistus, naamaannolaus, pirunpirinä, ruiskutus, pirskutus, pärskytys, porahdus, salasiisteys, julkipuhdistus, hätähönkäys, ne ovat suhina, tuhina ja puhina, sielunsiivous, sydämensovitus, kakistus, lipsahdus, läpsähdys ja lopsahdus, virranvilinä, koskenkohina, neidennäkynuolahdus, kuolankuljetus, ne ovat unen ulostus, vihanvilistys, katinkiukustus ja makuulle menostus. Ja sitten tulevat runottarien rukoukset, joita on yhdeksän, ja ne ovat: Kalliopen kuikutus, Klion kliksahdus, Melpomenen melskaus, Thalian tälläys, Euterpen elämä, Eraton erottaminen, Uranian ulina, Polyhymnian hyminä ja Terpsikhoren teiskaus ja lopuksi Ruotsin ruuttaus, Suomen suuttaus, akatemian ahdistus ja Turun tuima luiskaus. Siinä ne ovat! Joko ne osaat?

Ja Ringius piti miekkansa kärkeä pedellin rintaa vasten ja näytti havainnollisesti kaikki viisikymmentäkaksi temppua käyttäen pedellin naamaa maalitauluna.

— Jos tämä ei ole akateemista humalaa, niin ei sitten mikään, vaikerteli pedelli.

— Sänkyyn, sanon minä! Etkö sinä tiedä, että akateeminen virkasi vaatii sinua kuljettamaan humalaiset civikset kortteereihinsa?

— Se ei kuulu tähän. Virka kuin virka. Kysyn sinulta vielä: Mikä on erotus talonpojan ja herran humalalla?

— Rukoilee talonpoika Jumalaa juovuspäissään, herra ei silloinkaan.
Se on se erotus. Ja nyt saattamaan meitä kotia!

— Piru teidät kotiaan kuljettakoon, huusi pedelli ja läksi livistämään toria kohden, jonka varrella olevaan vahtitupaan, eli kuten sitä nimitettiin, "korttikaariin", hän meni turviin.

Rähisten seisoivat ylioppilaat vahtituvan edustalla ja vaativat pedelliä tulemaan ulos. Tämä sisällä siunaili ja rukoili vahtimiehiä häntä suojelemaan.

— Ne ottavat minulta vielä hengen hieverinkin, ruikutti hän. Kerran ne veivät minut matkaansa ja juottivat minulle viinissä rohtoja, jotka kaiken sisältäni ajoivat ulos joka reiästä, jotta olin surkea kuin vaivainen syntinen ja niin tyhjä, että kun suun avasi, näki miehen läpi istuimeen asti.

Ylioppilailla oli vanha veriviha tätä porvariston muodostamaa vartiostoa vastaan, joka tavantakaa oli estämässä heidän omasta mielestään oikeutettua yöllistä mellastusta.

Kun heitä nyt oli kosolta koolla, päättivät he tehdä tarmokkaan hyökkäyksen. Vartioston ovi särjettiin, ja vartijat ajettiin ulos.

Seuraavana päivänä olivat ylioppilaat kutsutut konsistoriumin eteen, ja ankara tutkinto alkoi.

— Kyllä se on merkillistä, kuinka kaikki suuret historialliset tapaukset pienistä seikoista alkunsa saavat. Mikä on tämänkin syy ja perustus, mikä sen itu ja siemen? Yksi pienoinen sylkäys. Ja mitä se on aikaan saanut? Konsistoriumin kokoukset, mielten kuohunnan, vihan, vainon ja villityksen. Jollei tässä enää saa sylkeäkään, niin papiksi pitää tulla. Silloin sitä ainakin saa haukkua.

— Minä olen jo meinannut katsella, millaista ne papin pöntön portaat ovat, sanoi Sundelius.

— Ei vanhasta teinistä papiksi, väittää kansan viisaus, sanoi siihen
Josephus Mathesius.

— Älä sano niin. Kansan viisaus on usein hyvin ontuva. Katsohan sikaa: ei se ole mikään vesieläin, mutta tarpeen tullessa se ui hyvästi. Kyllä minäkin vielä osaan uida tieteiden puhtaassa virrassa. Odotahan vain, kun pääsen sitä näyttämään.

— Niin, mutta saarnapöntössä ei puhutakaan samoin kuin yliopiston salissa, huomaa se, sanoi Pictorius.

— Odottakaahan, kun tämä tutkinto täällä on päättynyt, niin matkin, miten meillä saarnataan, sanoi Sundelius.

Samana iltana Lauri Matilaisen tuvassa Sundelius sitten näytti, miten piispa Rothovius saarnaa piti.

— Katsokaahan, selitti Sundelius, se on vallan varma erotus ruotsalaisille pidettäessä saarnaa ja suomalaisille. Jos saarnaa suomalaisille, niin pitää aloittaa haukkumasanoilla, sillä silloin suomalainen herää, kun se kuulee tuttuja ja rakkaita sanoja saarnastuolista. Rothovius huusi kerran: "Tänne te perkeleen riivaama roskajoukko tulette! Jumala, Jumala, Jumala on huulillanne, mutta puurokuppi on mielessänne. Te elätte täällä kuin viimeisen päivän ihmiset, jotka kaltaisia ovat sodomiiteille synnissä ja riettaassa menossa. Sillä kuten Sodoma ylen söi, ylen joi, oli saita, myi ja osti, petti, vääryyttä piti, oli tottelematon, uppiniskainen ja rietas, niin myös ei teiltäkään mitään pidä siitä puuttuman. Ja se, mikä kaiken yli käy: harvat, sanon minä, ylen harvat tietävät, että he synnissä elävät, eivät nuhdetta kuule, eivät neuvoja noudata: ja niin suuri on teillä tottelemattomuus ja hävyttömyys, että kun teille sanan lähettää, niin ette tee konsistoriumille ettekä Herralle sitä kunniaa, jotta paikalle tulisitte ja ojennuksen ottaisitte vastaan, vaan häpeälliset sanat ovat kielellänne, niin että jollei esivaltaa meillä olisi, niin suurempaa ylenkatsomista te osoittaisitte kuin mikä Lotin osaksi tuli Sodomassa. Mutta sota, rutto, tulipalot ja vaino on teidät vielä kerran kääntävä minunkin puoleeni." Näin on suomalaisille sanottava. Ruotsalaisille on puhuttava kaikista asioista, joita he eivät ymmärrä, sillä he ovat itserakasta kansaa ja tahtovat haukutuiksi tulla oppineilla sanoilla.

— Katsokaa Dianan temppeliä Efesossa ja katsokaa tätä Herran huonetta; pakanat rakensivat kaksisataa vuotta temppeliään, mutta hitaasti te avitatte tämän huoneen rakentamista. Paremmat olivat pakanat elämässään ja edesottamisessaan, kuten Plinius, Livius, Cicero, Homeros ja Aristoteles opettavat, kuin te; katsokaa, miten Marcus Curtius itsensä uhriksi antoi, pitäkää silmienne edessä Orestesta ja Pyladesta, ja näkevät olette, että he jo silloin noudattivat Kristuksen, meidän Herramme, verikuoleman kautta annettua esimerkkiä. Kun näin puhuu, niin he eivät ymmärrä yhtään mitään, mutta sehän on tarkoitus, sillä ihmisen luonto on sellainen, että se kunnioittaa yksistään sitä, joka hämärää ja epäselvää on.

Sundelius vaikeni, ja pilkallinen ääni katosi vähitellen, kun hän jatkoi puhettaan:

— Toisinaan minä ikävöitsen papin toimeen, sillä tahtoisin minäkin tehdä jotain hyvää lähimmäisilleni. Minä tahtoisin ottaa tuon suuren kauneuden kristinopista, valaa sen uuteen muotoon ja sitä tarjota kansalle ravinnoksi. Katsokaahan, veljet, te olette nähneet minut niin usein huonona ja kelvottomana, ja tiedänhän minä, että minä olen elämäni hukkaan heittänyt, mutta kun kuolema minut korjaa ja viimeisellä tuomiolla seison Herrani ja Jumalani edessä ja tilini minulle tehdään, niin tahtoisin, että hän sanoisi: "Paljon sinä rikoit ja huonosti leiviskäsi hoidit ja armoni laiminlöit, mutta sinä opetit minun laumalleni minun oppiani niin, että he sen kuultuaan paremmat ja toisiaan rakastavammat olivat." Ja näin minä tahtoisin kertoa heille esimerkiksi Mariasta ja Martasta.

— Kun Jeesus vaelsi maan päällä ja suvisen illan suussa kulki sitä kylää kohden, jossa Maria ja Martta asuivat, niin asteli hän ohrapellon viereistä tietä ja avasi oven sisarusten pirttiin. Siellä Martta juuri oli taikinatiinun luona eikä voinut kättänsä ojentaa hyvää päivää sanoessaan. Mutta Maria, jonka silmät olivat siniset ja ääni heleä, joka hiljaisena ja ujona liikuskeli asunnossa, hän tarttui mestarin käteen ja talutti hänet peräkamariin, istutti hänet ikkunan luo rahille ja itse vaipui alas hänen jalkojensa juureen kuuntelemaan. Ja aurinko paistoi pellon viljan yli ja etsi herraansa ja luojaansa tuvasta. Ja Jeesus katseli kaunista luontoa, katsoi ikkunaan ulottuvan orjantappurapensaan ruusujen yli, kypsyvän viljan kultaisen kentän toiselle puolelle sinne, missä mäki nousi ja metsä tummana kohosi taivaan sineä vastaan. Ja hän puheli naiselle, joka hänen jalkojensa juuressa oli, taivaan valtakunnasta, kuinka se ihmisellä voi olla ja kuinka se hukkaan voipi mennä. Mutta Martta, joka pirtissä leipoi ja askarteli, punaiset hiilet uunista veti ja sen pitkävartisella luudalla lakaisi, hän kaipasi sisarensa apua. Ja jauhoisena, punaisena pirtin kuumuudesta hän meni kamarin ovelle ja sanoi: "Täällä sinä sisareni istut ja annat minun yksinäni leipoa." Mutta Jeesus sanoi: "Turhaan sinä, Martta, hyörit ja pyörit. Maria on paremman osan valinnut, jota ei häneltä pidä otettaman pois." Ja Martta sulki oven ja palasi työhönsä, eikä hän nähnyt, miten aurinko laski mailleen, miten puut punelti, maat sinetti, kuuset oli kultarimpsukoissa, hongat hopeavöissä, vaarat vaskisin orahin, taivas kultaisin rakehin.

Sinä iltana Sundelius nukkuessaan näki unessa äitivainajansa, joka hänelle sanoi:

Ja äiti otti poikansa pään syliinsä, siveli sitä ja lauloi hiljaa kehtolaulua. Ja Sundelius tunsi, miten hänen sydämensä ympäriltä lohkeili kuten kuonaa, miten povi laajeni ja lämpeni ja miten kyynelet huuhtoivat kaiken loan hänen sielustaan. Ja äiti siveli hänen tukkaansa, ja laulu helisi tummassa tuvassa.

Kun Sundelius havahtui, istui hän kauan vuoteensa reunalla ja itki, itki ilosta ja helpotuksesta.

— Lapsina me taidamme pysyä, me aikamiehet, sanoi hän tovereilleen, lapsina koko elämämme ajan, ja sanottakoon naisesta mitä tahansa, ja paljon syytä onkin sanoa heistä yhtä ja toista, niin, kun ajattelee, millainen oikean naisen tulisi olla, joutuu aina lopulta äitiinsä.

XXIII

Sota Venäjän ja Ruotsin välillä oli alkanut. Kustaa Eevertinpoika Horn, Inkerin ja Käkisalmen läänin kenraalikuvernööri, oli lähettänyt jo varhain rajalta huolestuttavia tietoja. Gustaf Adolf Leijonhufvud, Raaseporin kreivi, oli määrätty Suomen puolustusta johtamaan. Hän majaili parhaillaan Turun linnassa neuvotellakseen Erik von der Linden kanssa.

Juhliakseen mahtavaa vierastaan oli maaherra kutsunut kaikki kaupungin arvokkaimmat asukkaat linnaan. Kaupungissa olevat aateliset ja lähiseuduilla asuvat ylimykset olivat tulleet palvelijoineen. Yliopiston professorit, lukion opettajat ja kaupungin rikkaimmat kauppiaat olivat juhlapuvuissaan saapuvilla.

Tarkkaa säätyeroa noudatettiin siinä, missä huoneessa kukin istui, kenen vieressä, kuka ensin sai ovesta mennä, kuka seurata, kenelle piti nousta vastaamaan. Varsinkin naiset perustivat koko seurustelunsa tämän luokkarajan ylläpitämiseen. Vallitsihan heidän välillään paljon katkeruutta jo kirkon penkeistäkin, sitä enemmän nyt, kun heidän tuli seurustella keskenään. Porvarien vaimot, jotka rikkautensa takia olivat saaneet huomattavan aseman, olivat kiukkuisia professorien rouville, jotka kirkossa saivat istua paremmilla paikoilla kuin he. He kostivat tämän nyt, kun sodan alkaessa valtion täytyi turvata heidän miehiensä rahalliseen apuun.

— Aateliset ne ovat taistelun kunnia, ne kruunulle hankkivat voitot, sanoi kreivitär Agneta Horn.

— Mutta meidän rahoillamme, vastasi Jakob Wollen rouva, joka ylpeänä ja laajana kuin kaksikerroksinen kivestä rakennettu talonsa istui salissa.

Maaherra omassa huoneessaan puheli vapaasti seuralaistensa kanssa, ja kaskujen lomassa unohtuivat valtion huolet, sota sekä säätyerotus.

Naisten huoneessa syntyi kiivas kahakka. Siitä tultiin kertomaan maaherralle. Hän vain nauroi ja sanoi:

— Antaa rouvien riidellä, se tekee niille niin hyvää. Sittenhän miehet saavat olla hetkisen rauhassa. Minä kunnioitan kauppiaanrouvia ja suon mielelläni sen, että he hiukan avaavat suutaan. Kauppiaan poikahan olen itsekin.

— Se oli miesten mies, sen sanon. Ja vaikka hän meitä poikiaan piti kurissa ja antoi kerran meille vielä kaksikymmenvuotiainakin selkään, niin kaipaan monesti ukkoa nyt, kun hän jo kaksikymmentä vuotta on ollut kuolleena. Hän teki kaiken summakaupalla, yksin selkäsaunankin. Kun meitä oli kolme veljestä, aika junkkareja jokainen, Lorenz, minä ja Jakob, kukin toistaan vuotta nuorempi, niin oli hänen tapansa antaa kotikuritusta meille kaikille lauantai-iltoina. Jotta jokainen saisi yhtä paljon, pani ukko pojat suulleen penkille rinnatusten; minä, joka olin keskimmäinen, olin aina keskellä. Sitten otti ukko pitkän viivaimen ja löi yht'aikaa meitä. Minä olin laihin ja koetin painautua niin paljon kuin mahdollista penkkiä vastaan, sillä seurauksella, että viivain lievimmin osui minuun. Kaksi talaria miestä päälle tuli sitten kipurahoiksi. Se ukko rakasti kuningastaan sokeasti. Kun Gustaf Adolf tuli hallitukseen ja maassa oli suuri rahapula, aukaisi ukko rahakirstunsa ja sanoi kuninkaalle: "Tuossa, majesteetti ottaa, minkä tarvitsee!" Kuningas hänelle antoi läänitykset ja antoi aatelisarvon. Ja sanonpa, että harva ne niin hyvin on ansainnut. Kun Kristiina kuningatar syntyi, niin kuningas kutsui sisareni Annan, joka silloin oli Waldanin kanssa naimisissa, tyttärensä imettäjäksi. Ukko oli aikoinaan Tukholman rikkain mies, sen tiedätte. Ja rikkaana hän pysyi, vaikka me pojat parhaamme mukaan panimme rahat pyörimään. Hän sanoi monesti, että kolmea asiaa ei hän koskaan ilmoita: mitä hänen talonsa Suuren Uudenkadun varrella Tukholmassa maksoi, mitä hän on menettänyt haaksirikoissa ja mitä Lorenz veljeni on hänelle tullut maksamaan. Niin, Lorenz, hän on osannut ottaa elämän iloisesti, palvellut kuningastaan, noussut arvoasteissa, onhan hän nyt valtaneuvos ja sotaneuvos, ja rakastanut, aina rakastanut. Jos kukaan niin hän tuntee naisen perin pohjin. Kuninkaamme luottikin niin häneen, että lähetti hänet Holstein-Gottorpiin valikoimaan sopivimman prinsessan majesteetin puolisoksi. Veljeni valikoi Hedvig Eleonoran. Ja toden totta, viisaampaa ja samalla kuninkaallisemman näköistä naista ei löydy maailmasta, sen uskallan väittää minä, joka Pariisissa olen nähnyt kauneimmat naiset.

— Ja pysyy, vastasi maaherra. Naimaton minäkin olen. Nuorin veljeni meni naimisiin, ja hänellä on vain tyttäriä pitkä rivi, yksi ainoa poika, Gustaf. Jos isäni eläisi, niin hän varmaan antaisi meille aika selkäsaunan siitä, että päästämme suvun loppumaan.

Nuorten piirissä Gustaf ja Barbara tapasivat toisensa. Jo usein he olivat sanan ennenkin keskenään vaihtaneet, mutta nyt vasta he ensi kertaa saivat tilaisuuden kauemmin puhella.

Vallaton halu juosta pitkin vanhaa linnaa heräsi nuorisossa. Vaikka se oli autioksi jätetty, niin olihan se kuitenkin se "oikea linna", jossa Juhana herttua oli asunut ja hovia pitänyt. Nauraen pakenivat he maaherran asunnosta ja juoksivat pihan poikki vanhan linnan suurelle ovelle. Ja nyt portaita ylös ja portaita alas, kautta salien ja kammioiden. Ja mielikuvitus täytti salit ylhäisillä vierailla. Sitten he ottivat itselleen uusia nimiä ja esiintyivät menneen ajan henkilöinä; Gustaf oli herttua, ja Barbaran hän otti Katharina Jagellonicaksi. Ja tanssi liehui suuressa kuninkaansalissa, ja hovitervehdykset ja hovitavat täydensivät tuota lasten kuningaskuntaa.

Ja sillä aikaa kuin vanhemmat herrat keskustelivat politiikasta ja rouvat luettelivat esi-isiään ja sukulaisiaan, siten erottautuakseen toisistaan, tai yhdessä kristillisessä sovussa hyökkäsivät jonkun kanssasisarensa kunniaan käsiksi, sillä aikaa nuoret rakensivat menneen ajan ympärilleen ja sen lumoissa elivät menneet ja nykyiset kaudet yht'aikaa.

Kun tämä leikki kuin kaunis saippuapallo äkkiä loppui, niin uusi syntyi heti, ja linnan monissa sokkeloissa he olivat piilosilla. Mikä suloinen leikki tuo, jossa kahden nuoren on pakko asettua samaan ahtaaseen koloon vieretysten ja siellä tuntea toisensa lämpöinen ruumis aivan lähellään uskaltamatta koskettaa siihen! He jatkoivat kauan tuota leikkiä, jossa suloisinta oli tuo henkeä pidättävä odotus toisen keralla ja sitten juoksu maalia kohden huutaen ja nauraen.

Vähitellen pari toisensa jälkeen jäi leikistä ja istuutui kuninkaansalin ikkunakomeroihin. Ja kun heillä ei ollut syytä salata omaa itseään paljastamalla panettelun avulla toisten sisimmät salaisuudet, kun nuoruus ja elämän herkkä tunne lainehti rinnassa, niin etsi se laulussa tietä vapauteen:

Laulu, tuo ihmiselämän suurin rikkaus, vuoroin viuhka, vuoroin viini, vuoroin lääke! Avain, joka köyhimmänkin päästää kuningaskuntaan. Nuoruudelle annettu valtikka ja vanhuuden rukoilema taikasauva, joka unelmien maan avaa. Laulu, joka maallisen ja taivaallisen rakkauden yhdistää. Laulu, jossa ilmaistessamme tunteitamme samalla rukoilemme Jumalaa, joka hymyillen piilee maallisen rakkauden sanojen taakse.

— Omituinen on tämä vanha linna. Vanha taru kertoo, että jokainen, jonka tunne täällä herää, saa paljon kärsiä. Kun Juhana herttua vangittiin ja Katharinalle tarjottiin kuninkaallinen asunto muualla, seurasi hän miestään vankeuteen, sillä täällä oli hän oppinut lauseen, jonka hän sormukseensa piirsi: Ei kukaan paitsi kuolema! Täällähän nuori Vendela eli lyhyen unelmansa. Täällä vuosisatojen kuluessa ihmiset ovat voimakkaasti tunteneet, eikä muu kuin kuolema ole voinut heitä ehkäistä. Pyhä lumous on tällä linnalla, se on se paikka, jossa suuria tekoja on tehty, suuria unelmia uneksittu, jossa ihmiset ovat olleet, ei sukutaulunsa, ei veren perinnön, vaan oman itsensä kautta oikeita aatelisia, niitä, joiden vaakunassa on sydän, urhouden ja hyvyyden, voiman ja rakkauden tunnusmerkki.

Kun he palasivat uuteen linnaan, silloin Barbara tunsi, että hän tässä nuorten aatelisten seurassa oli kuin kotonaan, että hienostuneet tavat, siro käytös, rikas puku oli jotain sellaista, joka häntä viehätti ja jonka hän aina tahtoisi nähdä ympärillään. Ja hän tiesi, että nämä nuoret olivat vain nuoria eivätkä säätyeroa muistaneet, mutta että heti vanhempien seuraan tultua oli astuva tuo luokitus esiin. Silloin hän komeasta puvustaan, kauneudestaan huolimatta ei ollut muuta kuin porvarin tytär. Ja alemman säätyluokan vihlova kateus heräsi hänessä toisia kohtaan, joilla sattuman kautta saadun nimen tähden oli oikeuksia, jotka saattoivat tehdä elämän ihanammaksi.

Gustafin huomaavaisuus ja kohteliaisuus tuntui niin suloiselta. Hän saattoi sen hurmaamana uneksia olevansa noiden toisten arvoinen.

Hän tuli ajatelleeksi Gabrielia, sulhastaan, ja nyt häntä alkoi loukata tämän useinkin karu käytös. Hän ajatteli usein: tuon ja tuon olisi Gustaf sanonut ja tehnyt aivan toisin! Ja jokainen sellainen vertaus oli Gabrielille epäedullinen. Lopulta jokainen pikku seikka ulkonaisessa käytöksessä tuli hänelle pääasiaksi. Hän huomasi, miten hän itse tässä seurassa varmistui, miten hän liikkui kauniimmin. Ja tämä naisellinen varmuus se antoi ihmeellisen tenhovoiman koko hänen olemukselleen.

Kaarina Maununtytär oli porvaristyttö. Tuo myrkyllinen ajatus, että nainen miehen kautta voi nousta korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, se pisara pisaralta valui hänen mieleensä. Nousta arvossa muita naisia ylemmäksi, olla se, jota toiset kadehtivat! Miksi ei se voisi olla hänenkin kohtalonsa? Ja sitäpaitsi, eihän hän ollut mitään puhdasta porvarisverta. Hänen isänsä ei ollut pormestari Schaefer, vaan aatelinen, ehkä hyvinkin ylhäinen.

Ja hän unohti Gabrielin ja nautti siitä liehakoimisesta, joka tuli hänen osakseen.

Jota varmemmaksi Barbaran esiintyminen tuli, sitä suuremmaksi kasvoi aatelissukuisten neitosten harmi. He voivat valmistaa paikan porvaristytölle vierellään, mutta sille paikalle oli astuttava tarjottaessa, ei tultava omin valloin. Ja heidän päästyään "uuden linnan" puolelle herätti kateus heissä vanhemman naisen heikkouden, sukuylpeyden. Kun Barbaran iloisuus oli suurin, kun hän kokosi kaikkien nuorten miesten huomion puoleensa, silloin alkoi ilmestyä lauseita, joissa neitoset antoivat painon sanoille paroni ja paronitar, kaikuville sukunimille, jotka nyt täydellisinä lausuttiin jättäen ennen käytetyt ristimänimet pois.

Barbara tunsi pistokset, mutta hän ei ollut niitä huomaavinaan. Yhä terävämpinä sinkoilivat tyttöjen lauseet, kunnes eräs vihdoin teki leikinlaskun Barbaran liikanimestä Schaefer — paimen — ja ihmetteli, mitä vanhemmilla mahtoi olla niin tärkeää, kun olivat unohtaneet panna heille paimenen jättäen heidät paimentytön kaitsettaviksi. Nöyryytyksen ja kiukun kyynelet nousivat Barbaran silmiin, mutta hän ei tahtonut näyttää toisille, kuinka kipeästi se oli koskenut.

Mutta Gustaf huomasi sen, ja hänen kohteliaisuutensa ja huomaavaisuutensa kasvoi siitä. Nuorten neitien mielestä se oli sopimatonta. He huomauttivat siitä herroille, ja eräs meni "hyvänä ystävänä" varoittamaan Gustafia.

Gustaf palasi Barbaran luo, ja tämä huomasi heti jotain tapahtuneen, koska Gustafin käytös oli muuttunut ikäänkuin ujommaksi.

— Sekö se siis oli, ajatteli Barbara. Tuo kihlaus siis muutti hänen käytöksensä.

— Olisin seurustellut kanssanne toisin. Minä uskoin, että te olitte vapaa ja että silloin oli minulla oikeus etsiä suosiotanne.

— Olenko minä sitä pyytänyt? sanoi Barbara ylpeästi, ja samassa hän katui sanojaan.

He tunsivat, miten jokainen lause haavoitti toista, mutta he tunsivat olevansa kuin kirotut jatkamaan juuri siten.

Barbara taivutti ylpeästi päätään tervehdykseksi ja kulki huoneiden halki, kunnes löysi pormestarin.

— Te olette riistänyt minulta seuranne tähän asti, kaunis neiti, sanoi maaherra. Siksi täytyy minun nyt saada sitä runsaammin suosiostanne. Minä olen vanha, ja te olette niin nuori, ja siksi rohkenen —

Hiljalleen astelivat pormestari ja Barbara kaikille hyvästit heitettyään kotiaan kohden. Gustafia ei näkynyt, Barbara huomasi sen, ja se vihlaisi sydäntä.

XXIV

Kuin varas kiipesi Gustaf aidan yli Stodiuksen pihamaalle. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Professori oli poissa. Gustaf hiipi asunnon eteiseen päästäkseen sen toisella puolen olevalle pienelle ovelle. Eteisen ovi ei narahtanutkaan. Gustaf kuunteli. Tuvasta kuului Leenan yksitoikkoinen, raamattua lukeva ääni. Varovasti, pysähtyen joka kerta, kun lattiapalkki äännähti, hiipi Gustaf eteisen poikitse. Jo saapui hän pienelle ovelle, jonka hän tiesi johtavan Schaeferin pihamaalle. Hän avasi sen ja sulki nopeasti jälkeensä.

Schaeferin koko talonväki oli poissa, Gustaf tiesi sen. Professori
Stodius oli lähtenyt Naantaliin, jotenka paluutie oli vapaa.

Schaeferin pihamaa oli ympärirakennettu. Kadun puolella oli talon päärakennus, kaksikerroksinen puutalo. Kahdelta taholta rajoittivat pihaa suuret tavarahuoneet ja tallirakennus. Neljännellä sivulla oli professori Stodiuksen talon seinä. Tämän ja päärakennuksen välillä oli suuri, jykevä portti, joka aina yöksi paksulla kangella teljettiin, jotta eivät varkaat yön aikaan pääsisi mitään anastamaan.

Suuret rattaat, joilla tavaroita laivarannasta tuotiin, olivat pihamaalla lähellä tallia, jonka puoliavoimesta ovesta kuului toisinaan hevosten jalkojen töminää. Gustaf katseli ympärilleen yöksi tummenevassa valossa. Hän tiesi, että Barbara ei vielä ollut ennättänyt kotiaan. Tavata hänet vielä tänä iltana kahden kesken, puhella hänen kanssaan, selvittää kaikki, sitä tahtoi Gustaf. Mutta miten? Hän istahti hetkiseksi tuuhean pihlajan alle, joka keskellä pihaa leveälle ulotti oksansa.

Jäädä siihen odottamaan, se oli mahdotonta, sillä palatessaan tyttärensä kanssa pormestari varmasti suuttuisi siitä.

Löytämättä mitään selvitystä hän nuoren miehen huolettomuudella odotti arvellen, että jotenkin otollinen hetki sitten ilmestyy.

Porttia kolkutettiin, ja kadulta kuului ääniä. Gustaf tunsi ne Barbaran ja hänen isänsä ääniksi. Hän piiloittautui rattaiden taakse. Päärakennuksesta tuli uninen piika, veti portin kangen syrjään, ja pormestari tyttärineen astui portista, jonka piika jälleen sulki ja sen tehtyään poistui taloon.

— Isä, sanoi Barbara, minä poikkean professorin luo katsomaan, joko hän on palannut Naantalista. Hän on ollut niin murheellinen viime aikoina. Tuo konsistoriumin syytös kai hänen mieltään painaa.

Barbara meni professorin taloon vievälle ovelle ja katosi siitä. Hetkisen päästä hän palasi ja vanha Leena saattoi häntä ovelle, jonka hän Barbaran poistuttua visusti sulki, sillä Leena pelkäsi voroja, murhaajia ja ryöväreitä, ja kun professori ei vielä ollut tullut kotia, telkesi hän tarkoin kaikki ovet.

Barbara aikoi mennä päärakennusta kohden, kun Gustaf astui hänen tielleen. Hetkisen molemmat olivat aivan vaiti, Barbara oli hämmästynyt nähdessään Gustafin, eikä Gustaf tällä hetkellä löytänyt mitään sanoja selittääkseen tuloaan.

— Teitä, vastasi Gustaf. Minä en voinut erota teistä pyytämättä anteeksi menettelyäni.

— Minä sen jo unohdin, sanoi Barbara. Minähän sitä olin hiukan tyhmä, kun turhista otin pahastuakseni. Se asia on siis sovittu, ja nyt, hyvää yötä!

Barbara ojensi hänelle kätensä. Mutta Gustaf ei sitä hellittänyt, hän etsi sanoja ilmaistakseen tunteensa.

Barbara tunsi vaistomaisesti, mitä Gustafin mielessä piili, hän pelkäsi sitä ja kuitenkin toivoi kuulevansa hänen tunnustuksensa.

Ihmeelliset ovat ne sanat, heleät ja kauniit, kuten iankaikkisuuden leimaamat, jotka me kuulemme, vaikka toisen huulet niitä eivät muodostakaan, ja joihin me annamme vastauksen, joka piilee katseessa tai käden pienessä liikahduksessa.

Barbara, jota Gabrielin mieletön mustasukkaisuus oli kiduttanut, joka juuri sen johdosta oli tullut huomaamaan erotuksen Gustafin ja sulhasensa välillä, tunsi hivelevää mielihyvää Gustafin seurassa. Ja rakkauden itsekkyydessä hän taipui sen puoleen, joka kaikissa pienimmissäkin seikoissa osasi olla siro, joka heitti runouden ja ritarillisuuden hunnun jokapäiväisyyden yli, jonka rakkaus ei ilmennyt myrskynä, vaan kirkkaana päivänpaisteena, joka kohteli häntä kuin kuningatarta odottaen, kunnes hän tahtoisi itse olla vain nainen… Tuo tunteiden epätasainen lainehtiminen, jonka hän Gabrielin seurassa tunsi, oli Gustafin rinnalla kadonnut. Kuten kaksi elämän mereen pudonnutta kukkivaa oksaa he rinnatusten nousivat korkean aallon metallinhohtavaa pintaa myöten yhä ylemmäksi, yhä ylemmäksi.

Pihlajan alla he istuivat sopertaen nuoren rakkauden mielettömiä lauseita unohtaen kaiken muun, koko maailman, uhkaavan vaaran, jos heidät olisi yllätetty.

Kadulla kulkeva ylioppilasparvi, joka kulki "grassatim", astuen tahdissa ja miekoillaan iskien katuun, herätti heidät hetkiseksi kuten unesta. He molemmat aavistivat vaaran, mikä heidän yhtymisessään piili, mutta he olivat kuin aallon harjalle tulleet, he eivät voineet kääntyä, heidän täytyi nyt pudota uudelle aallolle noustakseen taas yhdessä ylöspäin.

Kuin kysyen toisiltaan, uskaltaako hän, he katsoivat toisiinsa. Ja lujasti sulkivat he toisensa syliinsä.

Kuten aina ihminen onnen omistamisen äärimmäisellä hetkellä vielä arkailee, niin Gustafkin sanoi:

— Älä lähde, älä lähde vielä, sanoi Barbara. Näethän, että kukaan ei tänne saavu. On aivan hiljaista, keväinen tuoksu täyttää ilman kaiken. Kahden olemme keskellä kevään ja elämän. Jää tänne!

XXV

Aamu jo valkeni. Tuomiokirkon pääskyset kiitivät kuulakkaan taivon kantta kohden. Joelta kuului pursissaan askartelevien ääniä. Siellä täällä haukahti koira. Vielä hetkinen, ja koko kaupunki oli oleva jalkeillaan.

— Minä olen nyt kokonaan vallassasi, minä tiedän sen. Sääli minua äläkä särje sydäntäni.

— Kuinka sen voisin tehdä, vastasi Gustaf, kuinka voisin? Sinähän olet itseesi minut niin lujasti sitonut. Sinähän otat unelmieni kuontalon, sen kehräät taikasäikeiksi ja niillä sidot kuten verkkoon minut.

— Jospa sen voisin tehdä, sanoi Barbara, jospa sen voisin. Minähän olen tyhmä, taitamaton tyttö, joka en tajua, miksi minuun mielistyitkään; kuinka minä silloin osaisin sinut luonani pidättää! Sinä omistit minulle vain yhden kevätyön, ja aamu houkuttelee sinut pois yhdessä tuomiokirkon pääskysten keralla, jotka kiitävät päämme päällä. Katsohan taivaan ihmeellistä sineä.

— Jatka, jatka, sanoi Barbara. Silmäni tahdon ummistaa ja uneksia elämäni loppuun asti. Rakastat minua, kuinka sen ansaitsen? Rakastan sinua, kuinka sen löysinkään? — Aamu on jo pitkälle ennättänyt; minä pelkään sinun puolestasi. Lähde!

— Salli minun vielä jäädä! Minun on niin vaikea lähteä pois kauniin kevätkukkani luota. Kukitko minulle vain tämän yön?

— Kukkia, kuihtua. Ehkä kuolla. Surisinko tuota, kun yhdessä yössä elin koko elämäni.

— Minun täytyisi jo lähteä, mutta kätenihän kaihoavat luoksesi eivätkä henno sinua päästää, sanoi Gustaf. Minä tahdon painaa mieleeni kultakutrisi, siniset silmäsi ja hymyhuulesi muistaakseni ne täältä loitolla. Kun karu elo vyöryy ympärilläni ja ummistaa hyökyihinsä tunteet, niin muistan sinua, muistan nämä silmäsi, ja ympärilläsi tuoksuu ja kukkii kevät. Sinun kutrisi kimmeltävät kuin kautokulta.

Äkkiä irroittautui Barbara syleilystä. Kadulta kuului rattaitten kolinaa ja ajajan huutoja.

— Ei kohta, ei, se antaisi syytä puheisiin. Minä annan jotenkin viestin. Sitä ennen et saa palata. Mutta jos sydämesi rauhatonna haastaa, niin älä silloin noudata kieltoani. Nyt lähde!

Vavahtaen seisoivat nuoret paikallaan. Kolkutus oli kutsuva hereille talon väen, joka oli löytävä Gustafin pihamaalta.

— Ne ovat maalaisia, jotka torille tullessaan täällä majailevat, vastasi Barbara.

Barbara juoksi professorin asunnolle ja naputti pieneen pihanpuoleiseen ikkunaan.

Hetken päästä avasi Stodius oven, ja kummastuen hän katsoi molempiin nuoriin.

— Rakas professori, sanoi Barbara nopeasti, auttakaa minua!
Pelastakaa hänet!

— Jos minua rakastatte, niin pelastakaa hänet! Isä tulee kohta, palvelijat tulevat! Tuo kolkutus herättää koko talon, sanoi läähättäen Barbara.

Kun ovi oli sulkeutunut, nojautui Barbara seinää vastaan, ja hänen sydämensä löi levottomasti.

— Hän on pelastettu! Jumalan kiitos! sanoi hän itsekseen. Mutta täytyykö minun näin päivä päivältä vast'edeskin pelastaa onneni! Tämän täytyy, täytyy muuttua! Rehellisesti tahdon onneni omistaa.

Kolkutus yhä jatkui, ja jo astui pormestari talosta täysissä pukimissa. Nähdessään Barbaran hän huusi:

Samassa juoksi jo piikoja ja renkejä pihalle. Portti avattiin, ja siitä ajoi sisään useita kuormia. Niiden jäljestä tuli Gabriel Tuderus.

— Aamu, vastasi nauraen Gabriel, ja nuo kuormat. Näin jo kaukaa niiden kokoontuvan portillenne ja ihmettelin, miksi talossa niin syvään nukutaan.

— Kevät, kevät sen tekee, sanoi pormestari nauraen. Mutta kun kerran olet tullut, niin astu katon alle.

— Tulehan tänne, tyttö! Oletpa soma tänään. Eikö hän olekin kaunis, Gabriel? Nostahan hiukan päätäsi ylemmäksi! Sinä olet tänään varmasti kauniimpi kuin eilen. Mistä tämä näin äkkiä tulee? Mutta olet, lapsi, unohtanut sukia tukkasi. Älä säikähdy! Se tekee sinut vain kauniimmaksi, mutta näyttää siltä, kuin Nukkumatti olisi sinua hyväillyt. Kun aurinko noin ikkunasta osuu kutreihisi, niin mihin niitä vertaisinkaan?

— Se oli kauniisti sanottu, vastasi pormestari. Ja kas silmiäsi, ne ovat tänään aivan säihkyvät. Osaatko niistäkin sanoa jotain kaunista?

— Ne ovat kuin tarun taikavuokot, sanoi Barbara, ja omituinen hymy oli hänen huulillaan.

— Noin et sinä koskaan ennen ole haastellut, sanoi ihastuneena Schaefer. Mikä sinun on, lapsi? Selitähän. Mistä tämä äkillinen muutos tulee?

— Voi, isä kulta, teitä, hämmästytte, kun pieni vuokko aukee kevätyössä.

Vakavana katseli Schaefer tytärtänsä, ja lämmin oli hänen äänensä sävy, kun hän sanoi:

— Niin juuri, auennut sinä olet, kukka! Ja tänään olet aivan äitisi näköinen.

— Äitini! Äitini! sanoi Barbara hiljaa, ja hänestä tuntui, kuin äkkiä hellä käsi olisi koskettanut hänen sydäntään.

— Miksikähän juuri tänään tuo mennyt aika soi sielussani? sanoi
Schaefer. Äitisi! Rakastathan, lapsi, äitiäsi, tuota kuollutta?

— Ja rakastaisitko, jos kuulisit hänestä jotain sellaista, josta muut häntä syyttävät?

— Ken on isäsi, sitä ei äitisi koskaan ilmoittanut. Anna minun se pyyhkäistä pois muistostani, sanoi hän minulle. Ja niin paljon minä häntä rakastin, että en koskaan häneltä sitä kysynyt. Olinhan minä jo keski-ikäinen hänet ottaessani, ja elämän taistelussa olin oppinut näkemään sen, että jokainen meistä kerran putoaa lokaan, ja kysymys silloin on vain siitä, miten ihminen siitä nousee. Ja äitisi nousi! Hän oli kotini ilo ja sen kunnia, hän oli minulle lepo ja rauha. Ja kun hän Eerikin synnyttyä kuoli, ei pahaa sanaa ollut vaihdettu meidän välillämme. Kun sinä vartuit, niin isänä lemmin isätöntä sinua. Ja minä huomasin, että ei se ole lapsemme, jonka siitämme tai synnytämme, vaan se, jonka rakkaudella itsellemme voitamme. Minä näen sinun itkevän. Äitisi tarina tekee mielesi murheelliseksi. Usko minua, elämä ehti kulkea jo hänen surullisen nuoruudenmuistonsa yli ja muuttaa katkeruuden suloisuudeksi. Kun minä tänään katselen sinua, niin sieluni iloitsee. Minä soisin niin suuren onnen sinulle. Gabriel rakastaa sinua, ja mitä hurjuutta hänessä on, sen tiedän tasaantuvan. En ole nuorena ollut paljon häntä toisenlaisempi. Nuori onni on suurin onni; senvuoksi olen päättänyt viettää häänne jo syksyllä.

— Niin, niin, nuoret, jatkoi pormestari hymyillen. Mutta kun iloni on antaa teille maallista hyvyyttä mahdollisimman paljon, niin täytyy minun mennä satamaan, sillä suolalasti odottaa purkamistaan, ja isännän silmä jouduttaa aina palvelijan työtä. Luulenpa melkein, että äskeisen puheeni jälkeen on teillä paljon yhteistä keskusteltavaa.

— Häämme ensi syksynä! huudahti Gabriel jäätyään kahden Barbaran kanssa. Kuulithan, mitä isäsi sanoi?

— Minun täytyy nyt vakavasti puhella kanssasi, sanoi Barbara.
Tiedätkö varmasti rakastavasi minua?

— Sinä et koskaan ennen ole noin kysellyt, sanoi Gabriel. Et ole epäillyt itseäsi etkä minua. Miksi teet sen nyt? Rakastathan minua vielä?

— Älä kysy, tiedänkö sitä, tuskin tiesin koskaan, rakastinko sinua vai en. Tunteeni oli heräämässä, ja se kohdistui ensimmäiseen, joka osui tielleni. Minä totuin sinuun ja totuin siihen ajatukseen, että taivas oli meidät säätänyt toisillemme.

— Minä en voi sitä sanoa. Minun salaisuuteni on toisenkin oma, enkä hänen tiedottaan saa sitä ilmoittaa.

Ja vimmaisena kohotti hän nyrkkinsä. Barbara katsoi tyynesti häneen ja sanoi:

Gabrielin käsi vaipui alas, ja mies lyykistyi penkille istumaan ja peitti käsillään kasvonsa. Hellästi, syvällä säälillä jatkoi Barbara:

— Minä en koskaan voi tulla omaksesi. Anteeksi anna, Gabriel, mutta tämän täytyi kerran tulla, parempi heti kuin että olisin sinulle valehdellut. Eilen vielä sokea olin, en nähnyt elämää, en tietänyt mitä tein, mitä olin. Yksi yö aukaisi silmäni. Minä en tahdo elämääni jatkaa samoin kuin äitini.

— Niin. Minä olen tuohon toiseen sidottu ikikahleilla, ja kuolema yksin voi meidät erottaa. Äitini saattoi elää elämänsä ilon sammuttuakin, minä en.

— Muista, että häntä minä rakastan! Hän olkoon kurja, raukka, valapatto, tai miksi muuksi häntä nimittää maailma; minulle hän on pyhä, sillä rakastan häntä.

— Vielä eilen oli kukka ummessa, sieluni ummessa. Yksi yö voi muuttaa ihmiskohtalon.

— Ken on tuo toinen, nyt minä sen tahdon tietää, sanoi Gabriel, nousi ja tarttui lujasti tytön ranteeseen. Sinun täytyy se sanoa!

— Päästä minut! Luuletko minua pakottavasi sanomaan jotain, jota en tahdo ilmaista?

— Mutta vielä olet minun, isäsi sanan kautta olet minun. Ja tulkoon tuo toinen vaatimaan, minä sinut vien alttarille. Ja jos hän sinut riistää, niin verta, verta! Hänen henkensä olkoon tuskani lääke.

— Minä en voi jäädä. Me kaksi olemme nyt eronneet toisistamme. Sinä tahdot lempeäni pakottaa. Se lintu on, se lentää minne mielii, ja uhmaajaa se säikkyy eniten.

Ja Barbara poistui huoneesta, eikä Gabriel tohtinut häntä pidättää eikä seurata.

— Minun täytyy tuo toinen syrjäyttää. Mutta ensin on selville saatava, ken hän on. Barbara ei sitä sano. Pormestari ei siitä tiedäkään, sillä muuten ei hän siten olisi puhellut. Keneltä siis tiedustelen? Vanha professori, hän saattaa tietää. Jos Barbara ei hänelle itse ole sitä sanonut, niin on Stodius kuitenkin huomannut jotain, jonka avulla voin päästä otuksen jäljille.

— Barbara on toisen oma, kuuletteko? huudahti hän. Ei minun enää, ei minun. Hän hymyy, silmät loistaa, ääni heläjää, mutta ei minulle; toinen saa suudella noita huulia, nuo hennot kädet toisen kaulaan kietoutuvat, ei minun. Hän yhäti ajattelee tuota toista, ei minua. Näköni himmenee, kaikki punertuu ympärilläni! Mikä aatos helvetillinen: tuo toinen on jo saanut omistaa kaiken sen, minkä itselleni toivoin. Tuon toisen täytyy pois tästä maailmasta.

— Eivät, sen tiedän, mutta usein puhdistuvat. Onneton rakkaus on myrkky; se samalla mieltä jäytää ja virkistää, se syö ytimen ja uusii sen.

— Minä tiedän kaikki. Barbara on antanut itsensä toiselle. Nyt aiot häntä itsellesi pakottaa? Et siten löydä onnea.

— Kun täytyy! Kuka sanoo, että täytyy? Minä en tyynenä aio katsella, miten lemmittyni minulta riistetään. Sitä en tee!

— Tuo on vanhan miehen oppia, sen, joka ei enää tohdi taistella, sanoi Gabriel. Ei tohdi eikä jaksa. Minä tahdon viimeiseen asti taistella onnestani.

— Ja luulet muuttavasi sen, minkä tähdet ovat säätäneet. Minä näin muinoin Barbaran äidin menevän turmioon, enkä sitä voinut estää. Äsken näin hänen tyttärensä käyvän samoin. Minä alistuin taas, alistuin niin, että johdin tuon nuoren miehen turvaan.

— Miksi? Miksi? Ehkä siksi, että lemmin häntäkin, kun Barbaran lempi hänet kirkastaa.

— Te tiedätte, tunnette miehen, ettekä aio sanoa. Näin saatatte minut raivoon! Sanokaa, minä vaadin sen!

Ja kuten ilves syöksyi Gabriel professoriin ja tarttui hänen kurkkuunsa. Kun vanha mies lyyhistyi maahan, niin äkkiä Gabriel kuin heräsi pelästyen omaa tekoaan.

— Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi! Minä olen aivan järjiltäni, minä en tiedä enää, mitä teenkään, sanoi Gabriel nostaen vanhuksen ja vieden hänet tuoliin istumaan.

XXVI

Siinä huoneessa, joka oli ollut kreivi Brahen työhuoneena hänen ollessaan Suomen kenraalikuvernöörinä, istui nyt hänen seuraajansa Erik von der Linde. Ikkunoista, jotka johtivat linnan vallihaudan yli vievälle sillalle päin, näkyi Linnankatu pitkin pituuttaan.

— Niin. Minä tulin pyytämään, että te kirjoittaisitte isälleni pyytäen hänen suostumustaan. Te tiedätte, setä, että isäni panee suuren painon teidän sanoillenne.

— Sen tiedän. Paljon olisi toisin, jos hän aina olisi niin tehnyt.
Lemmittysi on turkulainen?

— Ei tuttavuus, mutta tunne. Eihän tuttavuuden pituus määrää rakkauden suuruutta.

— Niin, niin, sydämen ääni, se on kohtalon määräys, sanoi maaherra.
Tuo tyttö on aatelisnainen?

— Niin me sanomme, ja kuitenkin, kuinka kärkäs on ihmismieli unohdukselle. Se, mitä sinulle nyt tapahtuu, tapahtui isällesikin. Hän oli nuori, rakastui porvaristyttöön Tukholmassa. Hän hylkäsi tytön ja läksi sotatanterelle. Usein hän on sanonut antaneensa silloin onnen kulkea ohitseen, mutta epäilen, olisiko tuo tyttö voinut hänelle kokonaan onnea antaa. Usko minua, eri luokat tuovat mukanaan eri kehityksen, ja ihmisonni riippuu noista pienistä tottumuksista, jotka ympäristömme on antanut meille. Usko minua, miestä, joka jo on keski-iän saavuttanut; koeta unohtaa tuo tunne.

— Matkusta täältä pois. Kun et armastasi enää näe, niin silloin hän vähitellen mielestäsi haihtuu. Ja se, minkä nyt näet onnettomuudeksi, se voikin tulla onneksi. Muistojen rikkaan verhon taakse kokoo kohtalo usein onnettomuutemme, ne näyttävät meille elon pyhäpäivän, ja menneet surut silloin kirkastuvat; me nautimme kuin olisivat ne onnea. Sota kutsuu. Lähde sinne ja sodan laakereihin peitä sydämen haava.

— Jos hän on viisas, niin ei hän uskonut niitä. Lähde heti, hyvästiä sanomatta.

— Poika parka, se onni, jonka kerran kadotamme, sen täydellisenä omistamme. Kerran ollut unelma kirkastaa elämämme harmaan.

— Eikö? Niin köyhä siis on maailma, ettei osta se elon kultaa hintaan korkeimpaan. Minä en voi, en tahdo erota hänestä. Sanokaa, kuinka suuri oli isäni tunne. Antoiko hän tytölle kaiken ja saiko kaiken?

— Hän löysi toisen miehen, joka jalona otti tytön omakseen ja antoi nimensä lapselle.

— Ei. Tyttö sen salasi, ja mies oli kyllin jalo lopettaakseen kysynnän ja tiedustelun.

— Minä näen sinun kauhistuvan. Kukaan muu kuin sinä ja minä ei siitä tiedä täällä. Minä olen ollut vaiti, jotta en hänen elämäänsä toisi levottomuutta.

— Minä en vielä ole kuullut vastaustasi äskeisen ehdotukseni johdosta. Lähdetkö sotaan välttääksesi tunnettasi?

— Nyt minä lähden. Nyt minä tiedän, että kuolema minua on rakastava siellä.

— Minä olen kovakouraisesti ehkä unelmiisi tarttunut, mutta usko minua, minä olen kaiken tehnyt siksi, että sinä olet minulle rakas!

— Minun täytyy lähteä yliopistolle, jossa viimeistä kahakkaa tutkitaan. Seuraa minua!

Tyynenä nousi Gustaf ja koneellisesti seurasi setäänsä, joka astui vartioväen luo ja sen seuraamana läksi Linnankatua pitkin yliopistolle. Matkalla sanoi maaherra Gustafille:

XXVII

Tuomiokirkon sakastissa odotti yliopiston rehtori, fysiikan professori Abraham Thauvonius maaherraa. Varhain aamulla oli konsistoriumi kokonaisuudessaan ollut koolla, ylioppilaita oli kuulusteltu, heidät syyllisiksi havaittu. Nyt odottivat syytetyt konsistoriumin tuomiota. Kiihkeätä keskustelua kuului pihamaalta, jonne ylioppilaita parviin oli kokoontunut. Huhu kulki siitä, että rehtori aikoi polkea ne yliopistolliset oikeudet, joiden mukaan akademian jäsentä ei saanut maallinen esivalta vangita kaupungissa eikä kaksi peninkulmaa sen rajojen ulkopuolella. Thauvonius aikoi antaa kapinoivat ylioppilaat maaherran haltuun, joka saisi määrätä rangaistuksen. Se oli ilmeistä akateemisten oikeuksien polkemista, ja yhteinen pyhä suuttumus teki kaikki keskenään epäsovussa olevat osakunnat yksimielisiksi. Määrätköön rehtori minkä rangaistuksen tahansa, kunhan ei vain nuorisoa loukattaisi yliopiston jäseninä!

Tuomiokirkon sakastissa asteli Thauvonius kiivain askelin edes ja takaisin. Hän oli hyvin kiihoittunut. Edellisenä iltana hän oli kodissaan saanut suorastaan tapella vaimonsa kanssa, ja tämä tällainen usein uusiintuva perhekohtaus oli ollut tavallista kiivaampi. Rehtori oli kiukkuisena poistunut kotoaan, mennyt krouviin ja juonut itsensä humalaan. Kun hän sieltä läksi, ei hän tahtonut palata kotiinsa, vaan meni yliopistolle, ja kun karsseri oli tyhjä, oli hän siellä olkikuvon päällä nukkunut yönsä. Aamulla oli sitten ollut kiusallinen ylioppilaitten tutkiminen, jossa monet olivat osoittaneet suorastaan rajatonta röyhkeyttä. Tämä ylioppilaitten menettely oli lopulta johtanut rehtorin siihen huomioon, että ainoa vitsa ja kuritus tälle rettelöivälle joukkiolle saattoi olla maaherran sekaantuminen asiaan. Hän oli lähettänyt pedellin viemään kirjeen linnaan, sopinut hetkestä, jona hän pyysi maaherran yliopistolle, ja nyt oli kohta ratkaiseva hetki lähellä.

Ennen matkaa oli maaherra käskenyt lataamaan pyssyt voidakseen tarpeen tullen laukaista peloituslaukauksia ilmaan.

Kun vartiojoukko astui joen yli vievälle sillalle ja kulki sen keskellä olevan teurastushuoneen ohitse, niin sillan korvassa odottamassa olevat ylioppilaat juoksivat yliopistolle ilmoittamaan tovereilleen sotilaiden tulosta.

— Sulkekaa portit! Sulkekaa portit! huusivat monet. Me emme antaudu muuten kuin väkivallalla.

Mutta Gabriel Tuderus sai sen estetyksi sanoen, että heidän on ensin nähtävä, mille kannalle maaherra tässä asiassa asettuu.

Vihamielinen hiljaisuus vallitsi pihamaalla linnan vartiojoukon marssiessa portista sisään. Ei ainoakaan tervehtinyt maaherraa, kun tämä tyynesti astui tuomiokirkon sakastia kohden.

Hetkisen siellä viivyttyään hän ilmestyi ovelle, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen, kun hän alkoi puhua:

— Minä ymmärrän, että te olette suuttuneet minun sekaantumisestani yliopiston asioihin.

— Minä en olisi sitä tehnyt, jolleivät ylioppilaat olisi käyttäneet akateemisia oikeuksiansa liian laajalla tavalla, menneet rajan yli, joka heille asetettu on. Te olette astuneet oikeuksienne ulkopuolelle hyökätessänne kaupungin vartioväen kimppuun; ihmettelettekö, että minä siellä tulen vastaan? Olen nuori ollut sekä huimapää. Minä ymmärrän teitä ja koetan tämän asian järjestää tavalla, joka teitä ei loukanne. Ne sakot, jotka konsistoriumi on määrännyt suoritettaviksi, on maksettava. Millainen teidän kukkaronne on, sen tiedän. Tuo päätös pysyy, sakot suoritetaan, mutta minun kukkarostani. Niin, niin, pojat! Se on jo tehty, ja rehtori saanut rahat. Näin sekaannun teidän asioihinne. Mutta paitsi sakkoja on teillä vielä suoritettavana muutakin, karsserissa istumista. Minä tiedän, että se paikka ei ole mikään peloittava paikka teille ja että siellä ei suinkaan itkien istuta pahojatekoja katumassa, vaan juodaan, lauletaan, soitellaan ja pelataan arpaa ja korttia, eikä karsseri muuten eroa krouvista kuin siinä, että sitä ei suljeta kello yhdeksältä ja ettei ajeta siellä olevia pois, vaan valmistetaan heille siellä yösijakin. Tämän tiedän ja niinpä valmistan teille toisen asunnon. Ei täällä, vaan linnassa, ei vankityrmässä, vaan vartiostosalissa. Siellä on teillä tilaisuus harjoittaa samoja iloja kuin karsserissakin. Erotus on vain siinä, että vartiostosalissa palaa aina tuli ja että siellä on vuoteet salin seinillä uupuneita varten ja talon puolesta ruoka ja ylöspito. Rangaistus, kysytte, mikä se on oleva? Se, että nuo syylliset saavat suorittaa vahtipalveluksen minulle, niin monta päivää kuin heille karsseria on määrätty. Ja sallikaa minun sanoa, jos olen tämän rangaistusmuodon teille keksinyt, niin tein sen siksi, että teidän vartionaolemisenne on oleva Suomen maaherralle kunnia ja ilo. Tämä on minun asettamani rangaistus. Alistutteko siihen?

Kaikuva eläköönhuuto seurasi sitä, ja hymyillen nosti maaherra sulkatöyhtöistä hattuaan.

— Rangaistuksen suorittaminen alkakoon heti, sanoi maaherra. Vartiosto saa luovuttaa teille aseensa, ja kun täältä linnaan palaan, saatte seurata minua.

Rehtorin seurassa, joka puheen aikana oli seisonut hänen takanaan, palasi Erik von der Linde sakastiin.

— Herra paroni, sanoi Thauvonius, minun täytyy ihailla taitoanne, jolla nuo nuoret miehet osaatte vetää puoleenne ja saada heidät alistumaan kaikkeen. Te olette suuri ihmistuntija.

— Sitä en ole, sanoi maaherra. Minä vain muistan, millainen olin itse nuorena. Ja kun ajattelen, miten olisin tahtonut minulle puhuttavan nuorena ollessani, niin löydän oikeat sanat. Vaikeudet meidän vanhempien ja nuorten välillä syntyvät siitä, että kehityttyämme unohdamme oman kehityksemme eri asteet.

Pihalla asetti Gustaf ylioppilaat riviin. Heille oli annettu vartioväen raskaat pyssyt.

Nuoriso, jolle se, mikä on uutta ja odottamatonta, aina on rakasta, katseli huvittuneena rivissä seisovia tovereitaan, ja mielihyvillään olivat nämäkin. Tuo pelätty epäsopu oli päättynyt näin, ja iloisuus äskeisen jännityksen jälkeen kokkapuheitten singahdellessa oli suuri.

— Se nyt on sentään onni, ettei sotaan komennettu, sanoi Sundelius, sillä kyllä vihollinen olisi osunut minuun, vaikka kuinkakin huonosti olisi ampunut.

— Minulla on siellä linnassa entisiä tuttavuuksia, sanoi Ringius; hyvähän on niitäkin taas tavata.

Gustaf kulki pitkin riviä tarkastellen pyssyjä ja opettaen ylioppilaita niitä kauniisti olallaan kantamaan.

— Tuo on siro heitukka, sanoi Sundelius Gabrielille vieressään.
Mitähän sellaisen tarvitsee yliopistossa lueskella? Ja mitähän hän
Stodiuksen luona käy?

Samassa kohotti Gabriel kiväärin, tähtäsi Gustafiin ja laukaisi. Kun paksu savupilvi haihtui, seisoi Gustaf tyynenä paikallaan ja sanoi:

Punastuen nöyryytyksestä pudotti Gabriel kiväärin maahan. Gustaf viittasi toisia astumaan syrjään ja sanoi nopeasti Gabrielille:

— Minkä tähden, minkä tähden? sanoi Gustaf hymyillen alakuloisesti.
Minä en ole enää tielläsi.

— Minä en koskaan ole pelännyt tekojeni seurauksia, sanoi Gabriel korkealla äänellä. Minä laukaisin, sillä minä tahdoin hänet surmata.

— Syy on minun. Sen sanon, kun uuden kerran ammun ja onnella paremmalla, vastasi Gabriel.

— Sitä tilaisuutta saat odottaa, sanoi maaherra jyrkästi. Vangitkaa hänet ja viekää linnaan.

— Te luulette pitelevänne minun kaltaiseni miehen linnanne muurien sisällä, huusi Gabriel. Ennen yötä minä pääsen pakoon!

Vartiosto läksi viemään Gabrielia, ja meluten seurasi ylioppilaiden parvi heitä.

XXVIII

Kalpeana, vavisten kuin haavan lehti kuunteli Barbara hätääntyneinä taloon juoksevien palvelijoiden kertomusta tapahtumista yliopiston pihalla. Gabriel vangittu ja Gustaf ollut kuoleman vaarassa! Hänen täytyi saada tietää enemmän, nähdä Gustaf, tuntea että hän elää, ja että hän ei ollut haavoittunut.

Mutta miten tavata hänet? Mennäkö linnaan? Sitä hän ei voinut tehdä. Mutta kirjoittaa? Kenet hän lähettäisi kirjettä viemään? Kenet? Kuka olisi kyllin luotettava?

Hän meni Leenan luo, antoi kirjeen hänelle ja pyysi häntä menemään. Ja vanhus, joka rakasti Barbaraa kuin omaa lastaan, kietoi huivin päähänsä ja läksi pitkälle matkalle, jommoista hän ei enää vuosikymmeneen ollut ontumisensa tähden voinut tehdä. Hän ei ollut kysynyt mitään Barbaralta, hän ei tietänyt mitään päivän tapahtumista, hän ei huomannut levottomia ryhmiä katujen kulmissa, hän oli vain nähnyt tuon tytön kuolemanpelkoiset silmät, ja hän astui nilkuttaen unohtaen ruumiillisen vajavaisuutensa, katsoen harmailla kirkkailla silmillään suoraan eteensä.

Barbaran odotus oli tuskallinen. Levottomana hän asteli kodin ja professorin asunnon väliä, katseli portilta kadulle, ja kauhu kasvoi hänessä. Hän oli jo näkevinään Gustafin kuolleena. Se varmuutena heräsi hänessä. Se tuli peloittavaksi tuskaksi, joka kuten kuoleman koura kuristi häntä kurkusta ja ehdytti kyynelten lähteet.

— Ole vankilassa? Sitä kai aiot sanoa, vastasi Gabriel. Minä karkasin linnan lähellä toverieni avulla. Linnan sotilaat etsivät minua kaikkialta nyt, sen tiedän. Mutta minä tahdoin tulla sinun luoksesi sanomaan, että nyt minä rakastajasi tunnen. Minä koetin surmata hänet jo kerran ja teenkin sen vielä. Minä olen nyt varma maalistani ja osun siihen kerta vielä.

Gabriel jätti Barbaran kalmankalpeana seisomaan ja riensi pois piiloitellakseen toveriensa avulla ja etsiäkseen sopivaa tilaisuutta kostolleen.

Vavisten, horjuen saapui Barbara Stodiuksen tupaan. Kuin tylsänä hän odotti. Hän tiesi, että hän ei mitään voisi muuta tehdä kuin odottaa, odottaa.

Vihdoin saapui Leena väsymyksestä harmaan kalpeana ja hien valuessa huivin alta otsalle pitkin valkoisia suortuvia.

— Minä annoin kirjeen. Hän avasi sen, suuteli sitä, mutta pudisti päätään.

— Hän ei enää tule luokseni! Hän ei tule, hän ei tule! huudahti Barbara itkien. Teidän täytyy mennä hänen luokseen. Teidän täytyy sanoa, että minä olen onneton, että minun täytyy tavata hänet, että Gabriel uhkaa surmata hänet, että minä kuolen, ellei hän tule luokseni.

— Minä tuon hänet tänne! sanoi professori. Mutta sinä, mene kotiasi. Isäsi voi kaivata sinua. Odota siellä. Minä noudan sinut sitten, kun hän on täällä.

— Mutta jos huomaatte, että hänen rakkautensa on jo kuollut — että hän ei enää minua rakasta — niin — älkää silloin pakottako häntä. — Mutta minä tiedän, että hän rakastaa vielä minua ja että hän varmasti tulee, kun te noudatte hänet.

Professori läksi. Silloin Barbara näki vanhan Leenan istuvan hervottomana penkillä silmät ummessa, ja raskaasti korisi hänen rintansa. Hän riensi vanhuksen luo, syleili, suuteli, hyväili häntä, ja väsynyt vaimo virkosi hellyyden osoituksista, ja hänen hyväilyihin tottumattomat kätensä tempoillen opettelivat hellyyden kauniita liikkeitä.

Kun professori kohtasi Gustafin, seurasi tämä häntä heti. Sanaakaan vaihtamatta he kulkivat, kunnes joutuivat professorin asunnolle. Siellä Stodius kysyi:

— Ei. Eikä hän sitä saakaan koskaan tietää. Minä tahdon yksinäni kantaa sen tiedon. Minä en tahtonut tavata häntä enää, jotta pakoni olisi helpompi.

— Barbara on aivan mieletön surusta. Sinun täytyy tyynesti puhella hänen kanssaan. Jaksatko sen?

— Sinä tulit kuitenkin, sanoi hän. Tiesinhän minä sen, että sinä kuitenkin tulisit.

— Niin, paetkaamme, sanoi Gustaf, kukaan ei meitä estä tuolla kaukana, kukaan meitä ei tunne, kukaan ei meistä tiedä.

— Odota minua täällä. Minä riennän linnaan, tuon kaksi ratsua, noudan sinulle puvun. Ratsastan itse edeltä ja odotan sinua Aningaisten portilla.

— Joudu, joudu, älä viivyttele, sanoi Barbara. Minä seuraan sinua. Nyt olen minä jälleen iloinen; näethän, minä nauran, olen onnellinen, kun sinä olet luonani ja tiedän, ettei mikään meitä erota.

— Nyt minä vähät välitän kaikesta muusta, kun sinä olet luonani.
Kohtalon täytyy kääntyä meille hyvin päin.

— Riennä, riennä ja palaa pian, sanoi Barbara. Minä kokoan hiukan kalleuksia ja rahoja, jotka isäni on minulle antanut.

Stodius, joka nuoret oli jättänyt kahden, kummasteli heidän iloista muotoaan heidän rientäessään hänen ohitseen pois.

XXIX

Professori Stodius hämmästyi nähdessään Gustafin ratsain palaavan taluttaen toista hevosta, jonka satulassa oli käärö. Tämän Gustaf antoi Barbaralle, joka ikkunasta oli kadulle katsonut ja Gustafin ohi ajaessa riensi professorin asunnolle.

— Niin, vaikka tiedän sen. Minä en voi häntä jättää. Ja Jumala ei voi olla niin armoton, ettei hän sallisi meidän tulla onnellisiksi.

— Ja sinä luulet salaisuutesi säilyttäväsi! Kerran se puhkee huuliltasi esiin ja kukistaa kaiken, särkee kaiken ja tekee teidät tuhat kertaa onnettomammiksi kuin nyt.

— Emmekö ole jo kyllin onnettomia? Ei voi sen suuremmaksi turmiomme tulla. Minä voin olla vaiti, minä tiedän sen, ostaakseni hänen onnensa.

— Minä olen valmis. Ja tässä puvussa aivan sinun näköisesi, enkö olekin?

— Nyt ratsasta edeltäpäin, sanoi Barbara, ja odota minua Aningaisten portin luona. Minä juoksen kotia ja noudan rahat, jotka kokosin.

— Talo on aivan autio. Kaikki ovat kadulla. Isä on poissa. Ei kukaan minua näe.

— Syleile ja suutele minua kerran vielä. Minä rakastan sinua niin paljon, että sinun tähtesi en pelkää mitään. Mene ja odota minua, kunnes tapaamme.

Kun Barbara kädessään kukkaro, jossa rahat olivat, juoksi pihamaan yli professorin taloon vievää ovea kohden, tuli pormestari portista.

— Sinä, Barbara! Ja tuossa puvussa! Minne aiot? Ja mitä sinulla on kädessäsi? Rahakukkaro! Minne aiot? Paetako?

— Lyökää, jos löitte äitiäni. Minä en ole häntä parempi enkä huonompi.

Maaherra oli pysähtynyt ratsain portin eteen ja nähdessään Barbaran luuli tätä Gustafiksi. Hän hyppäsi hevosen selästä alas ja riensi pihaan.

— Hän läksi äsken linnasta ratsain taluttaen toista hevosta. Tulin levottomaksi ja riensin jäljestä, koska hänen oli nähty tännepäin ajavan, sanoi maaherra.

— Tämä lapsi aikoi paeta luotani rakastettunsa kera. Se nuori mies on, kuten huomaan, Gustaf, sanoi pormestari hymyillen.

— Siis hän se oli, huudahti maaherra. Nyt ymmärrän Gustafin paon.
Lähde, lapsi, seuraa häntä.

— Hänen täytyy saada lähteä, sanoi maaherra katsoen vakavasti pormestariin.

Silloin pormestari kalpeni. Hän huomasi äkkiä, miten Barbara oli
Gustafin näköinen, ja hän aavisti kaiken.

Barbara olisi tahtonut syöksyä isänsä syliin, mutta nähdessään hänet kalpeana edessään ja nähdessään vakavuuden maaherran kasvoilla hän ei sitä tohtinut tehdä. Hän arasti hiipi professorin pihalle, hyppäsi ratsun selkään ja ajoi pois.

— Nyt ymmärrän, miksi Gustaf pakenee, sanoi maaherra. Barbara ei tiedä, että he ovat sisarukset, ja Gustaf ostaa kalliista hinnasta hänelle elämän rauhan.

— Rukoilkaamme Jumalaa, että hän heitä armahtaisi koettelemuksessa, sanoi pormestari. Ihmiskyky on tässä voimaton.

— Ja rukoilkaamme, että he onnellisesti pääsisivät pois, sillä kuulin tuon Sundelius nimisen kulkevan ladattu pyssy olallaan ja uhanneen ampua Gustafin, missä vain hänet kohtaa.

Kun Barbara ratsasti professorin pihalta, niin valtasi hänet alussa suuri iloisuus. Maaherra ei ollut liittoa Gustafin kanssa vastaan, pormestari salli hänen lähteä ylkänsä luo. Miksi he siis pakenisivat? Miksi he eivät voisi jäädä Turkuun ja olla onnellisia? Hänen teki mieli huutaa ilosta, ja hän joudutti ratsuaan voidakseen Gustafille viedä tämän ilosanoman.

Äkkiä selvisi hänelle kaikki. Maaherra ja pormestari jouduttivat hänen lähtöään, Gustaf kiirehti sitä ilmaisematta varsinaista syytä. Gustaf oli tahtonut välttää häntä, mutta sitten paeta hänen kanssaan. Hän oli niin yhdennäköinen Gustafin kanssa. Hänen äitinsä rakastettu oli ollut ylhäinen herra. Kaikki tahtoivat salata häneltä jotain. Se oli se, se oli se, Gustaf oli hänen veljensä! Nyt hän sen tiesi, tuon kamalan totuuden, jota kaikki olivat koettaneet häneltä kätkeä. Nyt hän ymmärsi Gustafin mielen, ja sanomaton hellyys heräsi hänessä tuota olentoa kohtaan, jonka kohtalo oli sitonut ansaansa yhdessä hänen kanssaan.

Gustaf oli saapunut Aningaisten portille ja odotti tuulimyllyjen luona. Kun Barbaraa ei kuulunut, alkoi hän tulla levottomaksi.

Ilta alkoi jo hämärtää. Hän katsoi pitkin kaupunkiin vievää katua. Jo näki hän ratsumiehen ajavan täyttä laukkaa häntä kohden. Hän tunsi hattunsa, jonka hän Barbaralle oli antanut. Hän kannusti hevostaan ja ajoi häntä vastaan.

Silloin kuului laukaus. Gustaf näki Barbaran horjahtavan, tarttuvan hevosta kaulaan, joka pelästyneenä laukkasi eteenpäin.

Gustaf riensi vastaan, seisautti hevosen, hyppäsi maahan ja otti syliinsä Barbaran, jonka rinnasta veri pulppusi. Hän koetti tukkia haavaa, nosti armaansa satulaan ja ajoi täyttä laukkaa kaupunkiin päin. Laukaus oli kuulunut kautta kaupungin illan hiljaisuudessa, ja ihmiset juoksivat taloistaan kaduille.

Levottomina kuulostelivat maaherra ja pormestarikin. Kun he sillan yli näkivät miehen ajavan kannattaen sylissään toista, niin arvasivat he kaiken.

— Veljeni, sulhoni, sanoi hän. Näin meidän siis kävi. Tuskasta sairas sydämeni sykähti, nyt sillä on lääke. — Minun on niin vilu. Sulje minut syliisi! Suutele minua, ylkäni! Kuolo synnin suudelman pyhittää, ja tuoni sovittaa niin paljon, paljon! Veljeni, sulhoni! Voi kohtaloamme!

— Minä en enää kaipaa mitään. Olenhan saanut ihmisonnen osakseni,
sain hetken elää, hetken rakastaa. Minä lähden pois, minä tunnen sen.
Missä olet? En näe enää sinua! Suutele minua, siihen tahdon nukkua.
Mikä satu oli elämämme, niin lyhyt, niin kaunis satu. Nyt se loppui.

Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, mutta sanoja ei kuulunut. Kautta ruumiin kulki väristys. Hän oli kuollut.

Kuka laukauksen oli ampunut, ei koskaan tietty. Sundeliuksen vain kuultiin kadonneen kaupungista. Surusta mielettömänä itki Gabriel Tuderus Barbaran ruumiin ääressä. Hän oli nähnyt Gustafin ajavan ohitse Barbara sylissään ja onnettomuutta aavistaen seurannut heitä.

Tuomiokirkon permannon alle pääkuorin eteläpuolelle kätkettiin
Barbara Schaeferin ruumis.

XXX

Erik von der Linde kuoli vuonna 1666 jättäen jälkeensä ainoastaan tyttären, joka serkkunsa muistoksi oli saanut nimen Vendela. Maaherra haudattiin Paraisten kirkkoon.

Gustaf etsi onneaan sotatanterelta. Mellinin suomalaisen hevosväen everstiluutnanttina hän otti osaa Lundin taisteluun Tanskaa vastaan käydyssä sodassa joulukuun 4 päivänä 1676. Läpi kaulan meni vihollisen kuula, ja vuotaen verta monista haavoista hän kuoli ja haudattiin Tukholmaan Riddarholman kirkkoon. Kun hän oli sukunsa viimeinen, särjettiin Linde-suvun vaakuna hänen arkkunsa eteen.

Martinus Stodius sai kestää ankarat syytökset taikaopin viljelemisestä, mutta kreivi Brahe kumosi ne päätökset, joilla yliopisto riisti häneltä kaikki arvot. Vuonna 1660 hän erosi yliopiston opettajan toimesta ja siirtyi Naantaliin hoitamaan kirkkoherranvirkaansa. Siellä hän kuoli, ja sinne hänet haudattiin v. 1675.

Gabriel Tuderus pysyi yliopistollisten kahakoiden johtajana, kunnes hänet vuonna 1659 karkotettiin Turusta. Upsalassa hän jatkoi opintojaan. Vuonna 1669 hän tuli Inarin kappalaiseksi, v. 1675 Kuusamon kirkkoherraksi ja sai saman toimen 1684 Ala-Torniossa, jossa hän kuoli 1705. Tulisella luonteellaan, joka kaikki vaikeudet voi kestää, hän ryhtyi käännyttämään lappalaisia kristinuskoon. Ja tuolla pohjoisessa hänen runoilijan lahjansa puhkesivat esiin, ja hänestä tuli se mies, jonka aloitteesta suomenkielinen taiderunous ensin alkoi oraalle nousta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YLIOPPILAITA: KUVAUS POHJALAISISTA YLIOPPILAISTA TURUN YLIOPISTOSSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.