The Project Gutenberg eBook of Varastettu basilli ja muita kertomuksia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Varastettu basilli ja muita kertomuksia

Author: H. G. Wells

Translator: Väinö Hämeen-Anttila

Release date: January 13, 2018 [eBook #56366]

Language: Finnish

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VARASTETTU BASILLI JA MUITA KERTOMUKSIA ***


E-text prepared by Tapio Riikonen



VARASTETTU BASILLI JA MUITA TAPAUKSIA

Kirj.

H. G. Wells

Englannista suomensi V. Hämeen-Anttila

Joutoaikoina 2 ja 5.






Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1907.




SISÄLLYS:

 Varastettu basilli.
 Tuntemattoman kämmekän kukkiminen.
 Avu'n tähtitornissa.
 Eläintentäyttäjän ennätyksiä.
 Kameelikurkikauppaa.
 Aarre metsässä.
 Voimakoneitten Herra.
 Æpyornis-saari.
 Timantintekijä.
 Perhonen -- "Genus Novo."




VARASTETTU BASILLI.


"Tämä taasen", virkkoi bakteriologi, työntäen mikroskopin alle
lasilevyn, "on kuuluisan kolerabasillin valmiste --: koleran
tarttuma-ainetta."

Kalpea mies tähysti mikroskopin putkeen. Hän ei nähtävästi ollut
tottunut sellaiseen, ja painoi vapaata silmäänsä hervottomalla
valkealla kädellään. "Näen kovin vähän", hän sanoi.

"Kiertäkää tätä ruuvia", huomautti bakteriologi, "kenties ei näköpiste
osu kohdalle. Silmät ovat niin erilaisia. Aivan pieni käännös vain
puoleen tai toiseen."

"Ahaa! nytpä näen", huudahti vieras. "Ei siinä sentään kovinkaan suuria
nähtäviä ole. Pieniä vaaleanpunaisia juovia ja rihmoja. Ja kuitenkin
nuo pikku hiukkaset, nuo pelkät atomit, voisivat lisääntyä
lukemattomaksi paljoudeksi ja tuhota kaupungin! Ihmeellistä!"

Hän nousi seisaalleen, päästi lasilevyn mikroskopista ja piti sitä
kädessään valoa vasten. "Tuskin näkyviä", hän sanoi, tarkastellen
valmistetta.

Hän epäröitsi. "Ovatko nämä -- eläviä? Ovatko ne nyt vaarallisia?"

"Nuo ovat värjättyjä ja kuolleita", selitti bakteriologi. "Soisinpa
puolestani että voisimme tappaa ja värjätä jok'ainoan koko
luomakunnasta."

"Tuskin huolisittekaan", hymähti kalpea mies, "pitää moisia olentoja
elävinä ympärillänne -- toimivassa tilassa?"

"Päinvastoin, meidän täytyy", vastasi bakteriologi. "Tässä
esimerkiksi." -- Hän astui lattian poikki ja otti sinetityn lasiputken.
"Tässä on eloa. Oikeita tauti-itiöitä viljeltyinä." Hän tavotteli
sanaa. "Pulloon säilytettyä koleraa, niin sanoakseni."

Huomaamaton tyydytyksen ilme vilahti hetkeksi kalpean miehen kasvoilla.
"Siinä on teillä kuolema hallussanne", hän sanoi, ahnaasti silmäillen
pikku putkea. Bakteriologi tarkkasi vieraansa kasvonpiirteillä
kuvastuvaa sairaalloista mielihyvää. Tämä mies, joka nyt ehtoopäivällä
oli vanhan ystävän suosituskirjeellä päässyt hänen vieraakseen, herätti
hänessä mielenkiintoa heidän luonteittensa vastakkaisuuden vuoksi.
Vieraan suora musta tukka ja syvälle painuneet harmaat silmät,
kuihtunut muoto ja hermostunut käytös, oikullinen, mutta kiihkeä
harrastus olivat hauskana vaihteluna bakteriologin tieteellisen
työkumppanin tyynistä tuumailuista. Oli kenties luonnollista antaa
asialle mitä tehokkain sävy, kuulijan ilmeisesti ollessa hyvin herkkä
sen kuolettavaa puolta mietiskelemään.

Hän piteli putkea miettiväisenä. "Niin, tässä on rutto vangittuna.
Säreppäs vain tällainen pikku putki vesijuomasäiliöön, sano näille
pienille elämän hitusille, joita täytyy nähdäkseen värjätä ja
voimakkaimmalla mikroskopilla tutkia, ja joita ei voi haistaa eikä
maistaa -- sano niille: 'menkää, kasvakaa ja lisääntykää, ja täyttäkää
säiliöt', niin kuolema -- salaperäinen, jäljille pääsemätön kuolema,
pikainen ja kauhea, täynnä tuskaa ja nöyryytystä -- pääsisi valloilleen
tässä kaupungissa ja etsiskelisi uhrejaan joka taholta. Se riistäisi
missä miehen vaimoltaan, missä lapsen äidiltään, missä valtiomiehen
toimistaan, ja missä ahertajan uurastuksestaan. Se seuraisi
vesiviemäreitä, hiipisi katuja pitkin, valitsisi rangaistakseen talon
sieltä toisen täältä, missä juomavettä ei keitetä, tunkeutuisi
kivennäisvesitehtailijain kaivoihin, huuhtoutuisi kasviksiin ja kävisi
lepotilaan jäissä. Se väijyisi vuoroaan hevosten vesikaukaloissa ja
vaanisi varomattomia lapsia yleisissä juomapaikoissa. Se liukenisi
maahan, odottamattomasti ilmestyäkseen tuhansiin kaivoihin ja
lähteisiin. Päästä se vain vesisäiliöön, niin se hävittää kymmeneksen
kaupunkia ennen kuin saadaan jälleen saarroksiin ja kiinni."

Hän vaikeni äkkiä. Hänen oli sanottu olevan liiaksi altis
kaunopuheisuuteen.

"Mutta tässähän se on varmassa tallessa -- aivan varmassa."

Kalpea mies nyökäytti päätään. Hänen silmänsä kiiluivat. Hän rykäisi.
"Nuo anarkisti -- roistot", hän huomautti, "ovat narreja, sokeita
narreja -- käyttävät pommeja, kun on tällaista saavutettavissa.
Luulisin --"

Ovelta kuului hiljainen koputus, pelkkä kynsien kepeä kosketus.
Bakteriologi avasi. "Minuutti vain, kultaseni", kuiskasi hänen
vaimonsa.

Hänen palatessaan laboratorioon katsoi vieras kelloaan. "En huomannut
että olen haaskannut teiltä kokonaisen tunnin", hän pahotteli.
"Kahtatoista vailla neljä. Minun olisi pitänyt lähteä puoli neljältä.
Mutta teidän näytteenne olivat ylen merkillisiä. Ei, en voi enää viipyä
hetkeäkään. Minun on neljältä oltava muualla."

Hän poistui moneen kertaan kiitellen, ja bakteriologi saattoi häntä
ulko-ovelle, palaten sitte mietteissään pitkin käytävää
laboratorioonsa. Hän aprikoitsi vieraansa kansallisuutta. Mies ei
voinut olla teutonilaista rotua eikä tavallista romanilaistakaan.
"Sairaalloinen ilmiö joka tapauksessa, pelkään", bakteriologi virkkoi
itsekseen. "Miten kiihkeästi hän tuijottikaan noihin tarttuma-aineitten
valmisteihin!" Hänet valtasi levoton ajatus. Hän kääntyi höyrykaapin
viereiseen työpöytään päin ja vilkaisi sitte hyvin nopeasti
kirjotuspöydälleen. Sitte hän kiireisesti tunnusteli taskujaan, sitte
ryntäsi ovelle. "Ehkä laskin sen eteisen pöydälle", jupisi hän.

"Minnie!" hän huusi käheästi eteisessä.
"Niin, kultaseni", kuului ääni kaukaa.

"Oliko minulla mitään kädessäni puhellessani äsken sinun kanssasi?"

Hiljaisuus.

"Ei mitään, ystäväni, sillä muistan --"

"Kadotus ja kuolema!" kiljaisi bakteriologi, syöksähtäen päistikkaa
ulko-ovelle ja alas portaita kadulle.

Kuullessaan ovea paiskattavan, Minnie säikähtäen juoksi ikkunaan.
Etäämpänä kadulla nousi hento mies ajuriin. Bakteriologi juoksi,
hatutta ja tohveleissa, hurjasti viittoillen tätä ryhmää kohti. Toinen
tohveli putosi, vaan hän ei pysähtynyt. "Hän on _sekaisin_!" voivotti
Minnie; "se tuosta kamalasta tieteestä tuli", ja avaten ikkunan hän
tahtoi huutaa miehelleen. Hintelä mies silmäisi äkkiä taakseen ja
näytti saaneen saman käsityksen. Hän viittasi hätäisesti
bakteriologiin, sanoi jotakin ajurille, vaunujen suojustin
läiskäytettiin kiinni, ruoska viuhahti, hevosen kaviot tömisivät, ja
tuotapikaa olivat vaunut, bakteriologin kiivaasti ajaessa takaa,
kadonneet kulman taakse.

Minnie kurkotteli ikkunassa hetkisen. Sitte hän veti päänsä jälleen
sisälle. Hän oli ällistyksissään. "Onhan hän muulloinkin omituinen",
hän tuumiskeli. "Mutta juosta pitkin Lontoota -- väkirikkaimpana aikana
vielä -- sukkasillaan!" Onnellinen aatos juolahti hänen mieleensä. Hän
sieppasi äkkiä hatun päähänsä, otti miehensä kengät, kiirehti eteiseen,
korjasi vaatenauloista käsivarrelleen hänen hattunsa ja keveän
päällystakkinsa, hyökkäsi portaille ja huusi ajurin, joka onneksi juuri
vetelehti ohi. "Antakaa mennä ylös katua ja kääntäkää Havelock
Crescentille, ja katsokaa löydämmekö herrasmiehen, joka juoksee
samettitakissa ja paljain päin."

"Samettitakissa, rouva, ja paljain päin. Kyllä." Ja ajuri sivalsi
tyynesti ruoskalla, ikäänkuin ajaisi tuollaisella osotteella joka
päivä.

Muutamia minuutteja myöhemmin se pikku ryhmä ajureita ja
tyhjäntoimittajia, joka kärkkyy Haverstock Hillin ajuriaseman
ympärillä, joutui hämmästyksiin keltaisen kaakin huimasti kiidättämistä
ajoneuvoista.

He olivat ääneti sen mennessä ohi, ja sitte perään tähystellen --
"Katos, siinä meni Harry Hicks. Mikähän sitä lennätti?" sanoi ukko
Tootlesiksi nimitetty ruumiikas kansalainen.

"Se käyttelee ruoskaansa melko lujasti, sen tekee", lisäsi hevosia
vartioitseva poika.

"Hei!" murahti vanha Tom Byles parka.

"Täältä porhaltaa toinen riivaantunut. Riivaantunut vissisti."

"Se on vanha George", selitti ukko Tootles, "ja riivatusti ajaa, kuten
sanot. Nääs kun on pudota roskista! Onkohan tuo Harry Hicksin perässä?"

Ajuriasema alkoi joutua kiihdyksiin. Yhteen ääneen: "Anna laputtaa,
George!" "Siinäpä kilpailu!" "Kiinni saatte!" "Lyö lujemmin!"

"On siinä menijätä, on!" ihaili vartijapoika.

"No vie sun turkanen!" huudahti ukko Tootles. "Katos! _minäkin_ kai
vielä joudun matkaan. Tuolta tulee vielä yksi lisää. Ovatko kaikki
Hampsteadin ajurit tänä aamuna villissä!"

"Se on tällä kertaa helmaväkeä", sanoi vartijapoika.

"Naikkonen miehenpuolen perässä", kummaili ukko Tootles. "Tavallisesti
on toisin päin."

"Mitä sillä on kädessä?"

"Näyttää silinterihatulta."

"Tämäpä kelpo leikkiä! Panen veikkaan kolme yhtä vastaan vanhan Georgen
puolesta", sanoi vartijapoika. "Seuraava!"

Minnie kiiti ohi myrskyisten suosionosotusten tervehtimänä. Hän ei
pitänyt siitä, mutta tunsi tekevänsä velvollisuutensa ja riensi
edelleen alas Haverstock Hilliä ja Camden Town High Streetiä katse
herkeämättä tähdättynä levottomasti huiskivaan vanhaan Georgeen, joka
niin käsittämättömästi oli viemässä pois hänen haihattelevaa miestänsä.

Etumaisissa vaunuissa kyyristeli muukalainen käsivarret tiukasti
rinnalla ristissä ja lujasti puristaen kädessään pikku putkea, joka
sisälsi niin suunnattomat tuhon mahdollisuudet. Hänen mielialansa oli
omituista pelon ja riemun yhtymää. Etupäässä pelkäsi hän joutuvansa
kiinni ennen kuin ehtisi toteuttaa tarkotuksensa, mutta sen takana
vapisutti hämärämpi vaan valtaavampi pelko hänen aikeensa kauheuden
vuoksi. Mutta riemu oli pelkoa paljoa voimakkaampi. Yksikään anarkisti
ei ennen häntä ollut edes uumoillut tällaista hanketta. Ravachol,
Vaillant, kaikki nuo etevät miehet, joiden mainetta hän oli kadehtinut,
kutistuivat mitättömiin hänen rinnallaan. Hänen tarvitsi vaan päästä
vesisäiliölle ja tyhjentää tämä pikku putki siihen. Miten loistavasti
olikaan hän valmistanut suunnitelmansa, väärentänyt suosituskirjeen ja
päässyt laboratorioon, ja miten loistavasti olikaan hän osannut käyttää
tilaisuutta hyväkseen! Maailma kuulisi hänestä vihdoinkin. Kaikki jotka
olivat häntä pilkanneet, syrjäyttäneet, pitäneet muita huonompana,
katsoneet seuraan sopimattomaksi, ottaisivat hänet vihdoinkin lukuun.
Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa! Ne olivat aina kohdelleet häntä
mitättömänä miehenä. Koko maailma oli yksissä tuumin sortanut häntä.
Hän opettaisi heille mitä miehen eristäminen merkitsee. Mikä tämä tuttu
katu oli? Great Saint Andrews Street tietysti! Missä mitassa olikaan
takaa-ajo? Hän kurkisti ulos vaunuista. Bakteriologi oli tuskin
viidenkymmenen metrin päässä. Se oli paha. Hän joutuisi vielä kiinni ja
pysähdytetyksi. Hän tapaili taskustaan rahaa ja löysi puoli
sovereignia. Tämän hän työnsi kuomujen kattoluukusta miehen nenän alle.
"Lisää", hän karjaisi, "jos vaan saamme vauhtia."

Raha tempaistiin hänen kädestään. "Hyvin menee", vakuutti ajuri, ja
ruoska sivelteli hevosen kiiltävää kylkeä. Vaunut heilahtivat ja
puolittain seisaalleen jäänyt anarkisti painoi lasiputkea pitelevän
kätensä vaunujen suojustinta vasten, tasapainossa pysyäkseen. Hän tunsi
hauraan lasin särähtävän, ja taittunut puolikas helähti vaunujen
pohjalle. Kiroten vaipui hän istuimelleen ja tuijotti synkeästi
suojustimella herneileviin pisaroihin.

Häntä värisytti.

"No niin! Minä tietenkin olen ensimäinen. _Huh!_ Marttyyri minusta
kumminkin tulee. Onhan se jotakin. Mutta se on kaikessa tapauksessa
likainen kuolema. Koskeneekohan se niin kovasti kuin sanotaan."

Äkkiä hänen päähänsä pälkähti aatos -- hän hapuili jalkojensa välistä.
Putken katkenneessa päässä oli vielä pikku pisara, ja hän joi varmuuden
vuoksi sen. Oli parempi tehdä varmaa työtä. Häneen ainakin vaikuttaisi.

Sitte hän älysi olevan turhaa enää yrittää paeta bakteriologia.
Wellington Streetillä hän käski ajurin pysähtyä ja astui ulos. Hän
liukahti portailla ja tunsi päässään humisevan. Tämä koleramyrkky oli
nopeasti vaikuttavaa ainetta. Hän viittasi ajurin olemattomiin, niin
sanoen, ja seisoi kadun vierustalla käsivarret rinnalla ristissä
odottaen bakteriologin saapumista. Lähenevän kuoleman tunne loi häneen
jotakin arvokkuutta. Hän tervehti vainoojaansa uhkamielisellä naurulla.

"_Vire l'Anarchie!_ Myöhästyitte, hyvä ystävä. Olen juonut sen. Kolera
on liikkeellä!"

Bakteriologi tähysteli häntä uteliaasti vaunuistaan; silmälasiensa
läpitse. "Olette juonut sen! Anarkisti! Nyt ymmärrän." Hän oli sanoa
vielä jotakin, vaan hillitsi itsensä. Hänen suupielissään väreili hymy.
Hän avasi vaunujen suojustimen ikäänkuin astuakseen ulos, mutta silloin
anarkisti viittasi hänelle juhlalliset jäähyväiset ja harppaili
Waterloosillalle päin tahallaan töyttien tartutetulla ruumiillaan niin
monia ihmisiä kuin mahdollista. Bakteriologi tarkasteli miestä niin
jännittyneellä mielenkiinnolla että tuskin ilmaisi pienintäkään
hämmästystä Minnien ilmestyessä käytävälle mukanaan hänen hattunsa,
kenkänsä ja päällystakkinsa. "Teit hyvin kun toit kapineeni", hän
sanoi, mutta jäi yhä mietteissään tähystelemään katoavaa anarkistia.

"Sinun olisi paras mennä sisälle", hän sanoi, aina vain tuijotellen.
Minnie oli nyt täysin vakuutettu siitä että hän oli päästään sekaisin,
ja käski omalla vastuullaan ajurin ajaa heidät kotiin. "Kengätkö
jalkaan? Kernaasti, kultaseni", hän sanoi vaunujen alkaessa kääntyä ja
kätkiessä näkyvistä harppailevan mustan olennon, joka kuvastui pienenä
etäällä. Sitte hänet äkkiä valtasi jokin hullunkurinen ajatus, ja hän
nauroi. Sitte hän huomautti: "Toden teolla on asia kuitenkin varsin
vakava."

"Näetkös, tuo mies tuli minua tapaamaan, ja hän on anarkisti. Ei -- älä
pyörry, tahi en voi kertoa juttuani. Ja minä tahdoin miestä
hämmästyttää, tietämättä häntä anarkistiksi, ja otin esille valmisteen
sitä uutta bakterilajia, josta sinulle kerroin, sitä joka vaivaa useita
apinoita ja luullakseni on niissä tavattavien sinisten täplien aiheena;
ja minä hupsu sanoin sen olevan aasialaista koleraa ja hän karkasi
sillä myrkyttämään Lontoon vettä, ja olisikin tosiaan voinut saada
kaupunkimme elämän sinistymään. Ja nyt hän on niellyt sen. Tietysti en
voi sanoa mitä tapahtuu, mutta muistathan että se sai kissanpojan
siniseksi, ja nuo kolme koiranpentua -- paikullisiksi, ja varpusen --
vaalean siniseksi. Mutta harmittaa että saan taas panna aikaa ja rahaa
uuteen valmisteeseen.

"Takki ylleni näin kuumana päivänä! Miksi? Kun saattaisimme tavata mrs.
Japperin. Kultaseni, mrs. Japper ei vilustuta. Miksi pitäisi minun
pitää takkia kuumana päivänä mrs. -- No! _olkoon_."




TUNTEMATTOMAN KÄMMEKÄN KUKKIMINEN.


Kämmekkäin ostamisessa on aina jonkinlaista keinottelun viehätystä. Saa
eteensä ruskean käpertyneen kudoskimpaleen, ja lopusta on luottaminen
arvostelukykyynsä, tahi vasaramieheen [Lontoossa myydään harvinaisia
kämmeköitä erityisissä huutokaupoissa], tahi onneensa, miten mieli
tekee. Kasvi voi sairastella kuolemaansa tahi olla kuollut, tahi kauppa
voi olla juuri kunnollinen, rahan täysi vastine, tahi kenties -- sillä
sitä on tapahtunut tuon tuostakin -- kehittyy onnellisen ostajan
riemastuneiden silmien edessä hitaasti päivä päivältä joku uusi
muunnos, joku outo loisto, merkillinen huulen koverrus, tahi hienompi
värivivahdus tahi odottamaton matkimis-ilmiö. Ylpeys, kauneus ja
rahallinen hyöty kukoistavat yhdessä yhdellä hennolla varrella, ja
vieläpä ehkä kuolemattomuuskin. Sillä luonnon uusi ihme saattaa olla
uuden erikoisen nimen tarpeessa, ja mikä on siksi sopivampi kuin
keksijänsä? "Johnsmithin!" [John Smith on mitättömimmäksi kulunut nimi
Englannissa] Nimiä on ollut huonompia.

Kenties oli jonkin sellaisen onnellisen löydön toive saanut Winter
Wedderburnin niin ahkerasti käymään noissa huutokaupoissa -- se toive,
ja ehkä myöskin se seikka ettei hänellä ollut maailmassa mitään muuta
pienintäkään harrastusta herättävää tehtävänä. Hän oli arka,
yksinäinen, tarmottomanlainen mies, varoissaan juuri sen verran ettei
ollut välttämättömyyden kannustettavissa, eikä kylliksi rauhaton
etsiäkseen vaateliaampia puuhia. Hän olisi saattanut kerätä
postimerkkejä tahi vanhoja rahoja, tahi kääntää Horatiusta, tahi sitoa
kirjoja, tahi hakea uusia diatomeja. Mutta hän sattui kämmekkäin
viljelijäksi, ja oli laittanut pienoisen melko hyvin varustetun
lämpimän kasvihuoneen.

"Minusta tuntuu", hän arveli kahvipöydässään, "että minulle tänään
tapahtuu jotakin." Hän puhui -- kuten liikkui ja ajatteli -- hitaasti.

"Oi älkää _niin_ ajatelko!" vastasi hänen emännöitsijänsä -- joka
samalla oli hänen etäinen serkkunsa. Sillä "jonkin tapahtuminen"
merkitsi hänelle yhtä ainoata asiaa.

"Ymmärrätte minua väärin. En tarkota mitään epämieluista... vaikka
tuskin tiedän mitä tarkotan."

"Tänään", hän jatkoi tovin kuluttua, "aijotaan Petersillä myydä isompi
erä Andamaneilta ja Taka-Intiasta saatuja kasveja. Minä menen katsomaan
mitä niillä on. Voin sattua tietämättäni ostamaan jotakin hyvää. Niin
voi käydä."

Hän ojensi kuppinsa toistamiseen täytettäväksi.

"Ovatko ne niitä sen nuoren miehen keräämiä, josta minulle äskettäin
kerroitte?" kysyi serkku kuppia täyttäessään.

"Niitä", vastasi toinen miettiväisenä pureskellen paahdettua leipää,

"Minulle ei milloinkaan tapahdu mitään", hän tovin kuluttua huomautti,
alkaen ajatella ääneensä. "Mikähän siinä on? Muille sattuu
kaikenmoista. Esimerkiksi Harveylle. Toissa viikollakin; maanantaina
hän löysi kadulta kuusi pennyä, keskiviikkona oli hänen kaikilla
kananpojillaan pyörätauti, perjantaina hänen serkkunsa tuli kotiin
Australiasta, ja lauvantaina hän katkaisi nilkkansa. Siinä vilinää ja
hyörinää! -- minuun verraten."

"Minä taitaisin mieluummin olla ilman niin suurta hyörinää", arveli
emännöitsijä. "Sellainen ei voi olla teille terveellistä."

"Kaiketi se on vaivaloista. Silti... nähkääs, minulle ei milloinkaan
tapahdu mitään. Pikku poikana minulle ei koskaan sattunut tapaturmia,
Kasvaneempana en kertaakaan rakastunut. En ole mennyt naimisiin...
Miltähän mahtanee tuntua kun ihmiselle tapahtuu jotakin, jotakin
todella merkillistä.

"Tuo kämmekkäin kerääjä oli kuollessaan vasta kolmenkymmenenkuuden
vanha -- kahtakymmentä vuotta nuorempi minua. Ja hän oli nainut
kahdesti ja kerran saanut avioeron; neljästi oli hänellä ollut
malariakuume, ja kerran hän katkaisi reitensä. Hän tappoi malaijin
kerran, ja kerran sai haavan myrkytetystä nuolesta. Ja lopuksi
viidakkoiilit hänet tappoivat. Vaivaloista se kaikki tietenkin on
ollut, mutta sen on täytynyt olla sangen mieltäkiinnittävää -- paitsi
ehkä iilit."

"Varmastikaan ei se ollut hänelle hyväksi", virkkoi emännöitsijä
lujasti.

"Kenties ei." Wedderburn katsoi kelloaan. "Kaksikymmentäkolme minuuttia
yli kahdeksan. Minä lähden neljännestä vailla kahdentoista junassa,
joten on kylliksi aikaa. Otan kai alpakkanuttuni -- se on kyllin lämmin
-- ja harmaan huopahattuni ja ruskeat kenkäni. Mitenkähän --"

Hän vilkaisi ikkunasta pilvettömälle taivaalle ja päiväpaisteiseen
puutarhaan, ja sitte hermostuneesti serkkunsa kasvoihin.

"Luullakseni on teidän parasta ottaa sateenvarjo, jos Lontooseen
lähdette", tämä sanoi äänellä, jota ei käynyt vastustaminen. "Tämän ja
aseman välillä voi paljon muuttua."

Palatessaan hän oli lievän kiihtymyksen vallassa. Hän oli tehnyt
ostoksen. Harvoin hän sai tehdyksi päätöksensä kyllin nopeasti,
saadakseen ostetuksi, mutta tällä kertaa hän oli sen tehnyt.

"Siinä on pari Vandaa", hän selitti, "yksi Dendrobium ja muutamia
Palaeonophis-lajeja." Hän silmäili ostoksiaan hellästi, särpiessään
lientänsä. Ne oli ladottu puhtaalle pöytäliinalle hänen eteensä, ja hän
kertoili serkulleen kaikki mitä niistä tiesi, verkalleen lipuessaan
läpi päivällisensä. Hänen tapanaan oli iltaisin emännöitsijän ja omaksi
huvikseen kerrata kaikki Lontoossa käyntinsä.

"Tiesin että tänään jotain tapahtuisi. Ja olen ostanut kaikki nämä.
Jotkut niistä -- jotkut niistä -- olen varma siitä, tietkää, että
jotkut niistä osottautuvat merkillisiksi. En tiedä mistä syystä, mutta
tuntuu minusta ihan niin varmasti kuin joku olisi sen sanonut, että
joistakuista koituu merkillisiä.

"Tuosta" -- hän viittasi käpertyneeseen juurakkoon -- "ei oltu saatu
selvää. Se saattaa olla Palaeonophis -- saattaa olla muu. Se saattaa
olla uusi laji, vieläpä uusi sukukin. Ja se oli viimeinen mitä Batten
parka keräsi."

"Minä en pidä sen näöstä", huomautti emännöitsijä. "Se on niin ruman
muotoinen."

"Minusta sillä tuskin näyttää olevan mitään muotoa."

"En pidä noista lenkuroista", tuumi emännöitsijä.

"Se pistetään pois kasviruukkuun huomenna."

"Se näyttää kuolemaa teeskentelevältä hämähäkiltä."

Wedderhurn hymyili ja silmäili juurakkoa pää kallellaan. "Ei se tosin
mikään kaunis kimpale ole. Mutta näitä kapineita ei koskaan saa
arvostella kuivasta ulkomuodostaan. Siitä voi todella koitua varsin
kaunis kämmekkä. Tuleepa minulla huomenna puuhaa! Minun täytyy
tän'iltana juurta jaksain tutkia mitä näille on tehtävä, ja huomenna
ryhdyn työhön.

"Batten parka löydettiin kuolleena tai kuolemaisillaan
mangrove-rämeestä -- en muista kumpaisena", Wedderhurn alkoi taas,
"yksi juuri näitä kämmeköitä rusentuneena ruumiinsa alla. Hän oli
joitakuita päiviä potenut jotakin sikäläistä kuumetautia ja pyörtynyt
luultavasti. Nuo mangrove-rämeet ovat kovin epäterveellisiä. Sanotaan
että viidakkoiilit olivat imeneet hänestä jok'ainoan veripisaran.
Kukaties juuri tuo kasvi maksoi hänen henkensä."

"En siitä silti sen parempaa ajattele."

"Miehet työnsä tehkööt vaikk' itkee naiset niin", saneli Wedderhurn
järkähtämättömän juhlallisesti.

"Aatelkaas, kuolla kaukana kaiken hoidon puutteessa ilkeään rämeeseen!
Potea kuumetta ilman muuta suuhun pantavaa kuin kloralia ja kininiä --
ympärillä vain kamalia villejä! Sanotaan että Andaman-saarelaiset ovat
mitä kurjimpia ilkiöitä -- eikä heistä ainakaan juuri hyviksi
sairaanhoitajiksi liene, kun ovat tarpeellista harjaannusta vailla. Ja
ainoastaan jotta ihmiset Englannissa saisivat kämmeköitä!"

"Ei suinkaan se mukavaa ollut, mutta jotkut näkyvät olevan innoissaan
semmoiseen", puheli Wedderhurn. "Joka tapauksessa olivat hänen
puolelleen käyneet alkuasukkaat kyllin sivistyneitä pitääkseen huolen
koko hänen keräelmästään kunnes hänen työtoverinsa, joka oli lintujen
tutkija, palasi takaisin sisämaasta; vaikka he eivät osanneet
määritellä kämmekän laatua ja olivat antaneet sen kuihtua. Ja se tekee
nämä merkillisemmiksi."

"Se tekee ne inhottaviksi. Minä pelkäisin että niissä vielä vaanii
malaria. Ajatelkaahan toki, tuon kuvatuksen päällä on maannut kuolleen
ruumis! Sitä en tullut ennemmin ajatelleeksi. Siinä! En voi enää
haukata suupalaakaan."

"Otan ne pois pöydältä jos tahdotte -- pistän ne ikkunalaudalle. Näen
ne yhtä hyvin sieltä."

Seuraavat päivät hän oli todella tavattoman uutterana höyryisessä pikku
kasvihuoneessaan hommaillen kivihiilijauhetta, teak-puun palasia,
sammalta ja kaikkia muita kämmekkäin viljelijän erityisyyksiä. Hän oli
mielestään viettävinään ihmeen seikkarikkaita aikoja. Iltaisin hän
puheli näistä uusista kämmeköistään ystävilleen, alituiseen hokien
odottavansa jotakin harvinaista.

Moniaita kappaleita Vandaa ja Dendrobium kuoli hänen hoteissaan, mutta
tuntematon kämmekkä alkoi piankin ilmaista elon merkkejä. Hän oli
riemuissaan ja vei emännöitsijänsä suoraa päätä sitä teosta oitis
katsomaan, heti havaintonsa tehtyään.

"Tuo on silmikko", hän selitti, "pian siitä puhkeaa monia lehtiä; nämä
pikku rihmat tässä taasen ovat ilmajuuria."

"Minusta ne näyttävät ikäänkuin pieniltä valkeilta sormilta
kopeloimassa tietään tuosta ruskeasta aineesta", intti emännöitsijä.
"En pidä niistä."

"Miks'ette?"

"Enpä tiedä. Ne ovat kuin sormia tapailemassa katsojaa. En mahda mitään
mieliteoilleni ja vastenmielisyyksilleni."

"En osaa varmasti sanoa, mutta _luullakseni_ ei millään tietämälläni
kämmekällä ole aivan tuollaisia ilmajuuria. Se saattaa tietysti olla
luulottelua. Näette että ne ovat päistään hieman litistyneitä."

"En pidä mokomista", tokaisi emännöitsijä äkkiä värähtäen ja kääntyen
pois. "Tietysti olen siinä typerä -- ja olen kovin pahoillani,
varsinkin kun te olette niin kiintynyt tuohon. Mutta en voi olla
ajattelematta sitä ruumista."

"Vaan eihän sen tarvitse olla juuri tämä kasvi. Minä vain arvailin."

Emännöitsijä kohautti olkapäitään. "En ainakaan pidä siitä", hän sanoi.

Wedderburnia hiukan loukkasi serkkunsa vastenmielisyys kasvia kohtaan.
Mutta se ei estänyt häntä haastelemasta tälle milloin halutti
kämmeköistä yleensä ja tästä kämmekästä erittäin.

"Kämmeköissä on monia kummallisuuksia", hän eräänäkin päivänä jutteli;
"omituisia yllätyksen mahdollisuuksia. Darwin tutki niiden
hedelmöittymistä ja osotti että tavallisen kämmekän kukan koko rakenne
on muodostunut hyönteisiä varten, jotka kantavat siitepölyä kasvista
kasviin. Kuitenkin näyttää olevan paljon tunnetuita kämmeköitä, joiden
kukka ei mitenkään sovellu sellaiseen hedelmöittymiseen. Muutamat
tikankontit esimerkiksi; ei tunneta mitään hyönteisiä jotka
saattaisivat niitä hedelmöittää, eikä joidenkuiden siemeniä ole koskaan
tavattu."

"Mutta miten niistä syntyy uusia taimia?"

"Lonkeroista ja mukuloista, monen moisista lisäkkeistä. Se on helppo
selittää. Arvotuksena on mitä varten kukat ovat."

"On hyvin mahdollista", hän lisäsi, "että _minun_ kämmekkäni on jokin
merkillisyys siinä suhteessa. Jos niin käy, niin tutkin sitä. Olen
useasti ajatellut tehdä tutkimuksia kuten Darwin teki. Mutta en ole
tähän asti saanut aikaa, tahi on muuta estettä sattunut. Lehdet alkavat
nyt kiertyä auki. Soisinpa että tulisitte niitä katsomaan!"

Mutta toinen valitti kämmekkähuonetta niin kuumaksi että se tuotti
päänkivistystä. Hän oli nähnyt kasvin vielä kerran, ja ilmajuuret,
joista muutamat nyt olivat runsaasti jalan mittaiset, olivat
onnettomuudeksi muistuttaneet häntä jotakin hapuilevista tuntosarvista;
ja ne alkoivat vaivata häntä unissa, uskomattoman nopeasti kasvaen
häntä hätyyttäessään. Sen vuoksi hän oli täydeksi tyytyväisyydekseen
päättänyt olla kasvia enää näkemättä, ja Wedderburnin täytyi yksin
ihailla sen lehtiä. Ne olivat tavallisen leveitä, tumman kiiltävän
vihreitä, tyvipuolella tumman punaisia täpliä ja pilkkuja. Hän ei
tiennyt mitään muita lehtiä ihan noiden kaltaisiksi. Kasvi oli asetettu
matalalle rahille lähelle lämpömittaria, vieressä hana, josta tippui
vettä kuumavesitorvelle, pitäen ilman höyryisenä. Ja hän vietti
nyttemmin ehtoopäivänsä jokseenkin säännöllisesti pohtimassa tämän
oudon kasvin lähestyvää kukkimista.

Ja vihdoin tuo suuri tapaus sattui. Oitis pikku lasihuoneeseen
saapuessaan hän tiesi tertun puhjenneen, vaikka suuri _Palaeonophis
Lowii_ kätki sopen missä hänen uusi lemmikkinsä oli. Ilmassa oli uusi
tuoksu, tavattoman voimakas ja suloinen, voittaen tiheään sullotussa
höyryävässä pikku kasvihuoneessa kaiken muun.

Tämän huomatessaan hän viipymättä riensi tuntemattoman kämmekän luo. Ja
katso! riippuvilla vihreillä kukkavarsilla loisti nyt kolme suurta
terttua, joista tämä huumaava tuoksu lähti. Hän pysähtyi niiden eteen
ihastuksen hurmiossa.

Kukat olivat valkeat, terälehdillä kullankeltaisia juovia;
monikierteinen raskas huuli pistäysi pitkälle, ja siinä sekaantui
kultaan ihmeellinen sinipunerva vivahdus. Hän havaitsi heti että suku
oli uusi. Ja läkähdyttävä tuoksu! Miten kuuma oli huoneessa! Kukat
vilisivät hänen silmissään.

Hän tahtoi katsoa oliko lämpömäärä oikea. Hän astahti lämpömittaria
kohti. Äkkiä kaikki kävi epävakaiseksi. Lattiatiilit tanssivat ylös
alas. Sitte valkeat kukat, vihreät lehdet niiden takana, koko
kasvihuone tuntuivat huiskahtavan sivulle päin ja sitte kaarena ylös
ilmaan.

       *       *       *       *       *

Puoli viideksi hänen serkkunsa valmisti teen, ainaisen poikeuksettoman
tavan mukaan. Mutta Wedderburnia ei kuulunut teelle.

"Hän on palvelemassa tuota kamalaa kämmekkää", mutisi emännöitsijä, ja
odotti kymmenen minuuttia. "Hänen kellonsa on kai seisahtunut. Menen
katsomaan."

Hän lähti kasvihuoneelle, avasi oven ja huusi Wedderburnia. Ei tullut
vastausta. Hän huomasi ilman kovin painostavaksi, ja tunsi voimakasta
tuoksua. Sitte hän näki jotakin makaavan lattialla kuumavesitorvien
välissä.

Hän seisoi liikahtamatta ehkä minuutin.

Wedderburn makasi seljällään tuntemattoman kämmekän vieressä.
Tuntosarven näköiset ilmajuuret eivät enää heiluneet irrallaan, vaan
olivat sulloutuneet yhteen kuin harmaaksi köysikimpuksi, kireälle
pingottuneina ja kärjet tiukkaan kiinnitettyinä kaatuneen leukaan ja
kaulaan ja käsiin.

Emännöitsijä ei oivaltanut asian laitaa. Sitte hän näki miten yhden
ahnaan tuntosarven alta kihoili pieni verijuova pitkin tajuttoman
poskea.

Tukahtuneesti huudahtaen hän juoksi tämän luo ja yritti rentoa häntä
irti iilimäisistä imureista. Hän naksautti poikki kaksi lonkeroa, ja
niiden neste tippuili punaisena.

Sitte kukinnon huumaava tuoksu alkoi huimata päätä. Miten
hellittämättömästi nuo olivatkaan juuttuneet kiinni! Hän tempoi
sitkeitä säikeitä, ja Wedderburn ja valkea kukkasarja pyörivät yhtenä
vilinänä hänen silmissään. Hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, tiesi
ettei niin saisi käydä. Hän jätti kaatuneen ja hoippuroitsi hätäisesti
lähimmälle ovelle, missä tovin raitista ilmaa läähäteltyään sai
loistavan aatteen. Hän sieppasi käsiinsä kukkaruukun ja paiskasi sillä
rikki kasvihuoneen päätyikkunan. Sitte hän astui uudestaan sisään. Hän
kiskoi nyt virkistynein voimin Wedderburnin liikkumatonta ruumista,
tempaisten tuntemattoman kämmekän pirstouvine ruukkuineen lattialle.
Julmalla sitkeydellä piteli se yhä uhriaan. Raivokkaasti laahasi hän
sen ja ruumiin ulko-ilmaan.

Sitte hän älysi katkoa imujuuret yksitellen, ja minuutin kuluttua hän
oli vapauttanut ahdistetun ja veti tätä pois hirviön luota.

Wedderburn oli lumivalkea ja kymmenkunnasta pyöreästä täplästä tihkui
verta.

Aputyömies saapui pitkin puutarhakäytävää lasin helinästä hämmästyneenä
ja näki emännöitsijän verisin käsin laahaavan hervotonta ruumista.
Mahdottomia aatoksia pälkähti ensi silmänräpäyksessä miehen mieleen.

"Tuokaa vettä!" voihki emännöitsijä, ja äänen sointu hääti miehen
kuvitelmat. Luonnottoman ripeästi palatessaan vesikannu kädessä hän
tapasi emännöitsijän itkemässä kiihtymyksestä, Wedderburnin pää
helmassaan ja hänen kasvoiltaan verta pyyhkien.

"Mikä hätänä!" kysyi Wedderburn heikosti raottaen silmiään ja taas heti
ne sulkien.

"Menkää pyytämään Annieta tänne meille ja hakekaa sitte heti tohtori
Haddon", määräili emännöitsijä aputyömiehelle, ja lisäsi nähdessään
tämän epäröivän: "Kyllä sitte kerron teille kaikki takaisin tultuanne."

Wedderburn avasi taas pian silmänsä, ja nähdessään asemansa arvotuksen
potilaan mieltä kiusaavan emännöitsijä selitti: "Te pyörryitte
kasvihuoneessa."

"Entäs kämmekkä?"

"Jättäkää se minun huolekseni", vastasi emännöitsijä.

Wedderburn oli menettänyt jokseenkin paljon verta, vaan ei ollut
muutoin kärsinyt suurempaa vauriota. Hänelle annettiin lihamehulla
sekotettua konjakkia; sitte hänet kannettiin vuoteeseensa. Emännöitsijä
kertoi uskomattoman juttunsa katkelmina tohtori Haddonille. "Tulkaa
kämmekkähuoneeseen katsomaan", hän sanoi.

Kylmä ulko-ilma puhalteli avoimesta ovesta sisälle, ja pyörryttävä
tuoksu oli miltei hävinnyt. Useimmat revityt ilmajuuret lojuivat jo
näivettyneinä lattian tummien tahrojen keskellä. Kukkavarsi oli kasvin
kaatuessa taittunut ja kukat alkoivat nuokkua ja terälehtien reunat
käydä ruskeiksi. Tohtori kumartui sitä kohti, näki sitte yhden
ilmajuuren vielä heikosti liikkuvan ja epäröitsi.

Seuraavana aamuna oli tuntematon kämmekkä vielä siellä, nyt mustana ja
mätänemistilassa. Ovi läiski tuon tuostakin aamutuulahduksessa, ja
Wedderburnin koko kämmekkävarasto letkotti surkastuneena. Mutta
Wedderburn itse pakisi hilpeänä makuuhuoneessaan harvinaisen
seikkailunsa innossa.




AVU'N TÄHTITORNISSA.


Avu'n tähtitorni Borneon saarella on rakennettu vuoren nyppylälle.
Pohjoispuolella kohoaa vanha tulivuoren kraateri, öisin mustana,
häämöttäen taivaan mittaamatonta sineä vasten. Pienikupuisesta
pyörörakennuksesta syöksyvät rinteet jyrkkinä alas troopillisen metsän
mustiin kätköihin. Pikku talo, jossa havaintojen tekijä apulaisen
kanssa asuu, on noin viidenkymmenen metrin päässä tähtitornista, ja sen
takana ovat alku-asukaspalvelijain mökit.

Thaddy, havaintojen tekijä, makasi lievässä kuumeessa. Hänen
apulaisensa Woodhouse pysähtyi hetkeksi äänettömänä tarkastelemaan
troopillista yötä yksinäisen vartionsa edellä. Yö oli sangen hiljainen,
silloin tällöin kuului ääniä ja naurua alkuasukasmökeistä, tahi jonkun
oudon eläimen huuto metsän pimentolasta. Yöhyönteisiä ilmestyi
aavemaisesti pimeästä liehumaan valon ympärille. Hän ajatteli kenties
mitä kaikkia löytöjä allaan ammottava musta tiheikkö vielä kätki; sillä
luonnontutkijalle ovat Borneon tutkimattomat metsät vielä ihmemaa
täynnä outoja kysymyksiä ja puolittain uumoiltuja löytöjä. Woodhousella
oli pieni lyhty kädessään, ja sen keltainen hohde oli eloisana
vastakohtana laventelisinisen ja mustan vivahtelujen loppumattomalle
sarjalle, jossa maisema kuvasti. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat
sivellyt voiteella moskiitojen hyökkäyksiä vastaan.

Niin yleisesti kuin taivaan valokuvaamista nykyään harjotetaankin,
vaatii aivan tilapäisessä rakennuksessa tehty työ, jossa kaukoputken
apuna on ainoastaan mitä alkeellisimpia kojeita käytettävissä, hyvin
paljoa liikkumatonta vartioimista ahtaaseen sullotussa tilassa. Hän
huokasi ajatellessaan edessään olevaa uuvuttavaa valvontaa, venytteli
jäseniään ja astui lopulta tähtitorniin.

Lukija kai tuntee tavallisen tähtitieteellisen näkötornin rakenteen.
Rakennus on ylimalkaan lieriömäinen muodoltaan, ja sen kevyttä
puolipallomaista kattoa voidaan kääntää ympäri sisältäpäin. Keskustassa
kannattaa kivinen pilari kaukoputkea, ja maan kiertoliikettä
vastaamassa on kellolaite, jonka avulla voidaan kerran löydettyä tähteä
keskeytymättömästi pitää silmällä. Tätäpaitsi on tukikohdalla liuta
pyöriä ja ruuveja, joilla tähtitieteilijä kohdittelee putken asentoa.
Liikkuvassa katossa on tietysti kaukoputken aukkoon mukautuva rako.
Havaintojen tekijä istuu tai makaa viettävällä puisella laitteella,
jonka saa työnnetyksi pyörillä mihin tahansa kaukoputken asento vaatii.
Tähtitornissa on pidettävä mahdollisimman pimeätä, jotta tarkattavien
tähtien valo loistaisi kirkkaimmin.

Lyhdyn liekki lepatti Woodhousen astuessa ympyriäiseen soppeloonsa, ja
pimeä pakeni mustiin varjoihin ison koneen taakse, mistä se taas pian
valon hiipuessa tuntui hiipivän takaisin kaikkialle. Rako oli
pohjatonta kuulakkaa sineä, missä kuusi tähteä tuikki troopillisella
säihkyllä, ja niiden säteet soluivat kalpeana hohteena lieriön mustalle
pinnalle. Woodhouse siirsi kattoa ja kaukoputken ääreen astuen käänsi
pyörää ja toista, kunnes iso lieriö verkkaan kiertyi uuteen asentoon.
Sitte hän tähysti löytäjästä, pienestä rinnakkaiskaukoputkesta, kohensi
kattoa vielä hiukan, teki muutamia viimeisiä sovitteluja ja pani
kellokoneiston käyntiin. Hän riisui takkinsa, sillä yö oli kovin
helteinen, ja työnsi kohdalleen epämukavan istuimen, johon oli
seuraaviksi neljäksi tunniksi tuomittu. Sitte hän huoahtaen mukaantui
avaruuden ihmeitä tarkkailemaan.

Tähtitornissa ei nyt kuulunut hivaustakaan, ja lyhdyn liekki himmeni
yhtämittaa. Ulkoa tunkeusi toisinaan jonkun eläimen säikähdystä tahi
tuskaa ilmaiseva parahdus tahi kumppaniaan kutsuva huuto, lomassa
malaiji- ja dajakkipalvelijain ääniä. Tuokion kuluttua miehistä yksi
alotti omituisen veisaavan laulun, johon toiset ajoittain yhtyivät.
Tämän jälkeen he näyttivät käyneen levolle, sillä siltä suunnalta ei
kuulunut sen enempää, ja kuiskiva hiljaisuus kävi yhä inhemmaksi.

Kellokoneisto raksutti säännöllisesti. Moskiiton kimeä ininä tutkiskeli
paikkaa ja kiihtyi Woodhousen voiteesta yhä kimeämmäksi. Lyhty sammui
ja tähtitorni jäi mustaksi.

Woodhouse muutti sittemmin asentoaan, kun kaukoputken vitkallinen
liikunto oli liiaksi supistanut hänen mukavuuttaan.

Hän oli tarkkaamassa muuatta pientä Linnunradan tähtisikermää, josta
hänen esimiehensä oli yhdessä ollut näkevinään merkillistä
värivaihtelua. Se ei kuulunut laitoksen vakinaiseen työhön ja siitä
syystä kenties Woodhouse oli hartaasti kiintynyt tehtäväänsä. Hän oli
unohtanut kaiken maallisen, koko huomio keskitettynä kaukoputken
näköpiirin suureen siniseen kehään -- kehään, johon näytti olevan
siroteltuna lukematon paljous tähtiä, mustaa taustaansa vasten valoa
säteileviä. Tähystellessään hän ikäänkuin tunsi itsekin käyvänsä
ruumiittomaksi, kuin olisi hänkin leijumassa avaruuden eetterissä.
Äärettömän kaukana häämötti tähystettävä punainen täplä.

Äkkiä tähdet katosivat. Pimeä sävähdys -- nyt ne näkyivät jälleen.

"Omituista",, jupisi Woodhouse. "Lintu varmaankin."

Sama toistui ja heti jälkeenpäin tärisi iso lieriö kuin kolhaistuna.
Sitte kajahutteli tähtitornin kupua jymisevät iskut. Tähdet näyttivät
heilahtavan syrjään, kun kaukoputki -- jota ei oltu kiinnitetty
tapeillaan -- liukui ympäri ja pois katon raosta.

"Hitto olkoon!" huudahti Woodhouse. "Mitä tämä?"

Jokin suhdaton musta ikäänkuin siivellä läpsäyttelevä olento näytti
rimpuilevan kattoaukossa. Seuraavassa hetkessä oli rako taas avoin, ja
Linnunradan pilkotteleva usma hohti lämpimänä ja kirkkaana.

Katon sisäpuoli oli pikimusta, ja ainoastaan raappiva ääni oli merkkinä
tuntemattomasta tunkeilijasta.

Woodhouse oli kömpinyt jaloilleen. Tapauksen äkillisyys pani hänet
vapisemaan rajusti ja hikoilemaan. Oliko olento, mikä olikaan,
sisäpuolella vai ulkona? Se oli iso, olipa mitä tahansa muuta. Jotakin
syöksähti kattoaukeaman poikitse, ja kaukoputki horjui. Hän säpsähti
rajusti ja nosti käsivartensa ylös. Se siis oli tähtitornissa, hänen
seuranaan. Nähtävästi se piteli kiinni katosta. Mikä lempo se oli?
Saattoiko se nähdä hänet?

Hän seisoi ehkä minuutin tyhmistyneenä. Tuntematon peto kynsi kuvun
lakea, ja sitte sipaisi jokin hänen kasvojaan ja hän näki tähtivalon
hetkellisen kajastuksen öljyttyä nahkaa muistuttavalla iholla. Hänen
vesipullonsa singahti pikku pöydältä pirstaleiksi.

Jonkun tuntemattoman lintu-olennon liihottelu muutaman metrin päässä
kasvoistaan pimeässä herätti Woodhousessa sanomattoman epämieluisen
tunteen. Maltettuaan mielensä hän päätteli sen joksikin yölinnuksi tahi
isoksi yököksi. Kaiken uhalla hän tahtoi katsoa mikä se oli, ja
siepaten tulitikun taskustaan hän raapaisi sitä istuimeensa. Välähti
fosforisavuinen valojuova, tulitikku leimahti silmänräpäykseksi ja hän
näki jättiläismoisen siiven pyyhältävän päin, vilahduksen harmaan
ruskeaa karvaa, ja sai sitte iskun kasvoihinsa, tulitikkunsa menettäen.
Isku oli tähdätty ohimoon ja terävä kynsi repäisi haavan leukaan asti.
Hän hoippuroitsi ja kaatui, ja kuuli sammuneen lyhdyn sirujen
helähtävän. Toinen isku seurasi hänen kaatuessaan. Hän oli puolittain
pökerryksissään, hän tunsi lämpimän verensä virtaavan kasvoilleen.
Vaistomaisesti tajusi hän tavotellun silmiään ja käännähtäen vatsalleen
niitä suojellakseen yritti ryömiä kaukoputken turviin.

Hän sai taas iskun selkäänsä ja kuuli ihokkaansa ratkeavan; sitte
ahdistaja tölmäsi lakeen. Hän työntyi niin pitkälle kuin pääsi puisen
istuimen ja kaukoputken näkölasin rakoon, ja kääntyi niin että
etupäässä jalat jäivät alttiiksi. Näillä hän ainakin saattoi potkia.
Hän oli yhä ymmällä. Outo peto takoi pimeässä ja tarrasi kaukoputkeen,
saaden sen tutisemaan ja koneiston ratisemaan. Kerran se lätki hänen
lähellään, hän antoi hurjan potkauksen ja tapasi pehmeätä ruumista. Hän
oli nyt hirveästi säikähdyksissään. Sen täytyi olla iso olento
voidakseen noin huojutella kaukoputkea. Hetkisen kuvastui tähtivaloa
vasten mustana pään hahmo, suipot pystykorvat ja harja niiden välissä.
Se näytti hänestä yhtä isolta kuin kahlekoiran. Sitte hän äityi
karjumaan apua niin äänekkäästi kuin kurkustaan sai.

Tällä hän yllytti olennon taas kimppuunsa. Hänen kätensä koski johonkin
vieressään lattialla. Hän potkaisi, ja samassa tarttui terävä
hammasrivi häntä nilkkaan. Hän kiljaisi taas ja yritti toisella
jalallaan potkien vapauttaa toista. Sitte hän tapasi särkyneen
vesipullon kädellään ja siepaten sen ponnistautui istualleen, hamuili
pimeässä jalkaansa kohti ja sai kiinni samettisesta korvasta, joka oli
kuin ison kissan. Hän oli tarttunut vesipulloa kaulasta ja mäjäytti
sillä outoa elukkaa päähän. Hän uudisti iskun ja sitte sohi ja seuhtoi
sen säröisellä päällä pimeässä missä päin päätteli pedon kasvojen
olevan.

Pienet hampaat hellittivät, ja Woodhouse kiskaisi heti jalkansa
vapaaksi ja potkaisi voimakkaasti. Hän tunsi karvan ja luun kuvottavaa
hyllymistä saappaansa tiessä. Hänen käsivarttaan vihlaisi pureva
repäisy ja hän läimäytti sen yli kasvoihin, kuten arveli, ja tapasi
kosteata villaa.

Seurasi pysähdys; sitte kuului kynsien rapsetta ja raskaan ruumiin
laahautuniista pois päin yli lattian. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota
keskeytti ainoastaan hänen oma nyyhkyttävä hengityksensä ja
nuolemiselta kuuluva lipotus. Kaikki oli mustaa paitsi tuikehtivan
tähtitorniin kirjailema kattoaukeaman sininen suunnikas, jota vastaan
kaukoputken huippu nyt näkyi varjokuvana. Hän odotti mielestään
rajattoman ajan.

Oliko peto palaamassa? Hän tunnusteli housuntaskustaan tulitikkuja ja
huomasi yhden jääneen. Hän yritti raapaista tätä, mutta lattia oli
märkä, tikku sihahti ja sammui. Hän kirosi. Hän ei voinut nähdä missä
ovi oli, jouduttuaan säihkinässä kokonaan suunniltaan. Tulitikun
kihahdus oli säpsäyttänyt pedon taas liikkeelle. "Rynnäkköön!" hoilasi
Woodhouse äkillisessä hilpeyden purkauksessa, mutta hyökkäystä ei enää
kuulunut. Se oli kai saanut vammoja särkyneestä pullosta.

Hän tunsi säjöilevää kipua nilkassaan. Luultavasti siitä vuosi verta.
Hän arvaili tokko se pystyäsi kannattamaan, jos yrittäisi nousta
seisomaan. Ulkona oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut mitään liikettä. Nuo
uniset tomppelit eivät olleet kuulleet siipien läikinää eivätkä hänen
huutojaan. Oli turha tuhlata voimiaan huutamiseen. Hirviö sätkytti
siipiään ja sai hänet kavahtamaan puolustusasentoon. Hän satutti
kyynäspäänsä istuimeen ja tämä rämähti kumoon. Hän kirosi tätä, ja
kirosi sitte pimeyttä.

Äkkiä näytti soikea tähtivalon pälvi keijuvan edes takaisin. Oliko hän
pyörtymässä? Pyörtyä ei saisi millään muotoa. Hän puristi kätensä
nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen pysyäkseen tajullaan. Mihin oli ovi
joutunut? Hän arveli voivansa saada suunnista selvän kattoaukeamassa
näkyvien tähtien kautta. Kohdalla oleva sikermä oli Jousimiehessä ja
kaakossa; ovi oli pohjoisessa -- vai oliko se luoteisessa? Hän koetti
ajatella. Jos saisi oven auki, niin pääsisi kenties peräytymään. Peto
saattoi olla haavottunut. "Kuuleppas!" hän ärähti, "jos sinä et käy
päälle, niin minä hyökkään."

Sitte alkoi olento kiivetä ylös tähtitornin seinää, ja hän näki sen
mustan hahmon vähitellen peittävän kattoaukeaman. Peräytyikö se? Hän
unohti oven ja katseli miten kupu naristen liikkui. Jollakin tavoin oli
hän nyt käynyt rohkeammaksi ja rauhallisemmaksi. Hän tunsi omituista
riudutusta. Selväpiirteinen valopälvi, jonka poikki musta muoto
liikehti, näytti pienenemistään pienenevän. Tuo oli kummallista. Häntä
alkoi kovasti janottaa, eikä hän kuitenkaan tuntenut halua hankkia
juotavaa. Hän oli lipuvinaan alas pitkää suppiloa.

Hän tunsi kirvelevää poltetta kurkussaan ja huomasi sitte että oli ilmi
päivä ja että dajakkipalvelija omituisin ilmein silmäili häntä, Sitte
näkyi Thaddyn kasvojen yläosa ylösalaisin. Lystikäs mies tuo Thaddy,
kun kävelee noin päin! Pian hän älysi aseman paremmin ja huomasi päänsä
olevan Thaddyn polvella, tämän antaessa hänelle konjakkia. Ja sitte hän
näki kaukoputken näkölasin punaisten tahrojen ryvettämänä. Hän alkoi
muistaa.

"Oletpa tehnyt kaunista siivoa täällä tähtitornissa", virkkoi Thaddy.
Dajakkipoika vatkasi munaa konjakkiin. Woodhouse nautti annoksen ja
nousi istualleen. Hän tunsi vihlovan kivun säjäyksen. Hänen nilkkansa
oli sidottu, samoin käsivartensa ja toinen puoli kasvojaan. Punaisiksi
tahrautuneita lasin sirpaleita oli lattialla, istuin oli kumossa ja
vastakkaisen seinän vierellä näkyi tumma lammikko. Ovi oli auki, ja hän
näki vuoren harmaan huipun sinisen taivaan kirkasta taustaa vasten.

"Hyi!" puhkui Woodhouse. "Kuka täällä on tappanut vasikoita? Viekää
minut pois."

Sitte hän muisti hirviön ja tappelunsa.

"Mikä _oli_ se?" hän sanoi Thaddylle. "Kummitus, jonka kanssa
taistelin?"

"Itse sen paremmin tiedät", vastasi toinen. "Mutta älähän toki nyt
sillä mieltäsi rasita. Ota vielä kulaus."

Thaddy oli sentään hyvinkin utelias, ja oli kovaa taistelua
velvollisuuden ja halun välillä pysytellä Woodhouse hiljaisena, kunnes
hänet saatiin koreasti vuoteeseensa nukkumaan runsaan lihamehuannoksen
jälkeen minkä Thaddy oli otolliseksi katsonut. Myöhemmällä he
haastelivat seikkailusta.

"Se oli", selitteli Woodhouse, "enemmän ison yökön kuin minkään muun
kaltainen. Sillä oli lyhyet suippokorvat, pehmeä turkki ja nahkamaiset
siivet. Hampaat olivat pienet, mutta hiton terävät, eivätkä leuat
voineet olla järin lujat tai muutoin olisi se purrut läpi nilkan."

"Melkein onkin", ilmotti Thaddy.

"Se tuntui sätkivän kynsillään jokseenkin vapaasti. Siinä jokseenkin
kaikki mitä pedosta tiedän. Keskustelumme oli niin sanoakseni likeinen,
vaan ei kuitenkaan tutunomainen."

"Dajakit höpisivät isosta kolugosta, klang-utangista -- mikä se sitten
lieneekään. Se ei usein ahdista ihmistä, mutta sinä varmaankin sait sen
rauhattomaksi. Ne sanovat että löytyy iso kolugo ja pieni kolugo ja
vielä jokin muu koluajalta kuuluva. Ne kaikki lentävät öisin. Itse
tiedän täällä löytyvän lentäviä kettuja ja siivekkäitä maki-apinoita,
mutta ne eivät ole mitään kovin isoja elukoita."

"On enemmän asioita taivaassa ja maassa", sanoi Woodhouse -- ja Thaddy
huokasi tällaisessa kohdassa valittua sitaattia [Hamletin tunnettu
huomautus Horatiolle] -- "ja eritoten Borneon metsissä, kuin
viisaustieteissämme uneksitaankaan. Ylipäätään, jos Borneon eläinkunta
syytää vielä lisää uutuuksia niskaani, niin soisin sen mieluummin
tapahtuvan muulloin kuin ollessani työssä tähtitornissa yöllä ja
yksinäni."




ELÄINTENTÄYTTÄJÄN ENNÄTYKSIÄ.


Tässä on muutamia eläintentäyttämistaidon salaisuuksia, Ne kertoi
eläintentäyttäjä minulle pöyhistelevällä päällä ollessaan. Hän kertoi
ne minulle ensimäisen ja neljännen whiskylasin välillä, jolloin mies ei
enää ole varovainen eikä vielä päissään. Me istuimme hänen kopissaan
kahden; hänen kirjastonsa se oli, vieras- ja ruokahuoneensa, säleverhon
erottama, mitä näköön tuli, siitä meluisesta sopesta, missä hän
ammattiaan harjotti.

Hän istui päällystetyssä tuolissa, ja milloin ei syydellyt
vastahakoisia kivihiilen muruja tulipesään niillä, piti jalkansa --
joissa hänellä oli sandaalien tapaan kankaisen tohveliparin pyhät
jäännökset -- poissa tieltä tulisijan reunuksella lasisilmäin seassa.
Ja hänen housunsa, sivumennen sanoen -- vaikk'ei niillä ole mitään
tekemistä hänen ennätystensä kanssa -- olivat mitä kamalinta keltaista
ristiraitaista villakangasta, jollaisia siihen aikaan tehtiin kun
isämme käyttivät poskipartaa ja vannehameet vallitsivat maassa. Tukka
oli musta, kasvot rusottavat ja silmät tulisen ruskeat, ja takki oli
etupäässä rasvaa samettisella pohjalla. Piipussa oli sulotarten
koristama porsliinipesä, ja silmälasit keikkuivat aina viistossa, vasen
silmä tuikeasti tähystämässä paljaaltaan, pienenä ja läpitunkevana;
oikea lasin läpi hämärästi kuvastumassa suurentuneena ja lauhkeana.
Tähän tapaan hänen haastelunsa kävi: "Ei ole ollut koskaan ketään joka
voi täyttää niin kuin minä, Bellows, ei koskaan. Olen täyttänyt
elefantteja ja olen täyttänyt hyönteisiä, ja ne ovat näyttäneet vain
eloisammilta ja paremmilta siitä. Ja olen täyttänyt ihmisiä --
etupäässä lintujen tutkimista harrastaneita. Mutta kerran olen
täyttänyt neekerin.

"Ei, sitä vastaan ei ole lakia. Minä laitoin kaikki sormet oikoisiksi
ja käytin häntä hattutelineenä, mutta tuo Homersby hupsu teki hänen
kanssaan kerran myöhään yöllä riidan ja tärveli hänet. Se tapahtui
ennen sinun tänne muuttoasi. On vaikea saada nahkoja, muutoin tekisin
toisen.

"Vastenmielistä? Ei minusta. Pikemmin on eläintentäyttämistaito
kelvollinen kolmas keino hautauksen ja ruumiinpolton lisäksi. Voisi
pitää kaikki rakkaat omaisensa luonansa. Tuollainen pitkin taloa
aseteltu korutavara olisi yhtä hyvää kuin melkein mikä seura tahansa ja
paljoa vähemmän kuluttavaa. Niihin voisi sovittaa kellolaitteen
kaikenmoisia tehtäviä varten.

"Tietysti ne olisivat öljyttävät, mutta ei niiden tarvitsisi kiiltää
enempää kuin monet ihmiset luonnostaan. Vanhan Manningtreen kalju
pää... Ainakin voisi niille keskeytyksittä jutella. Tädeillekin.

"Eläintentäyttämisellä on suuri tulevaisuus edessään, ole varma siitä.
On kivettyneitä..."

Hän vaikeni äkkiä,

"Ei, minun ei sopine puhua sinulle siitä." Hän imi miettiväisenä
piippuaan. "Kiitos, kaada vain. Ei liiaksi vettä.

"Tietysti ei se mitä sinulle nyt sanon mene sen pitemmälle. Tiedäthän
että olen tehnyt joitakuita drontteja ja ison ruokin? Et! Nähtävästi
olet vast'alkava eläintentäyttämisessä. Hyvä ystävä, puolet maailman
isoista ruokeista ovat jokseenkin yhtä alkuperäisiä kuin Pyhän
Veronikan nenäliina, kuin Trevesin pyhä kaapu. Me teemme niitä
jouhiuikujen höyhenistä ja sen semmoisista. Ja isot ruokinmunat
samaten!"

"Hyväinen aika!"

"Niin juuri, me teemme niitä hienosta porsliinista. Se se maksaa
vaivan. Niistä saa -- yhdestäkin vastikään maksettiin 300 puntaa. Se
oli luullakseni todella oikea, mutta tietysti ei voi koskaan olla
varma. Se on peräti hienoa työtä, ja jälkeenpäin on ne tehtävä
tomuttuneiksi, sillä yhdelläkään tuollaisen kallisarvoisen munan
omistajalla ei konsanaan ole uskallusta sitä puhdistaa. Se on tämän
liikkeen vahvana puolena. Jos epäilevätkin munaa, niin heitä ei haluta
tutkia sitä liian tyystin. Se on parhaimmillaankin ylen haperaa
omaisuutta.

"Et tiennyt että eläintentäyttämistaito kohoo niin korkealle. On se
korkeammallekin kohonnut, poikaseni. Olen kilpaillut itse luonnon
käsien kanssa. Yksi _alkuperäisistä_ isoista ruokeista" -- hänen
äänensä aleni kuiskaukseksi -- "yksi _alkuperäisistä_ isoista ruokeista
_on minun tekemäni_.

"Ei. Sinun täytyy perehtyä lintujentutkimiseen ja ottaa itse selville
mikä se niistä on. Mutta jatkaakseni, onpa puoleeni kääntynyt ryhmä
kauppiaitakin, jotta täyttäisin Islannin pohjoispuolella olevista
tutkimattomista kallioluodoista jonkun näillä muinaisajan linnuilla.
Ehkä -- joskus. Mutta minulla on parhaillaan toinen pikku tehtävä
käsillä. Oietko milloinkaan kuullut dinorniksesta?

"Se on noita Uudessa Seelannissa äskettäin sukupuuttoon kuolleita
jättiläislintuja. 'Moaksi' sitä alkuasukkaat kutsuvat, Niistä nimittäin
on löydetty luita ja muutamista nevoista höyheniäkin ja kuivia nahan
palasia. No niin, minä aijon -- no, turhapa siitä on sinulle
salaisuutta tehdä -- aijon _väärentää_ täydellisen täytetyn moan.
Tiedän siellä miehen joka on sen löytävinään jonkinlaisesta mätänemistä
estävästä suosta ja sanoo täyttäneensä sen oitis, kun se uhkasi hajota
käsiin. Höyhenet ovat eriskummallisia, mutta minulla on ovela keino
kärvennellä kamelikurjen sulan palasia. Niin, siitä se outo haju minkä
huomasit. Petos voidaan keksiä vain mikroskopilla, ja tuskinpa
huolitaan sitä varten repiä pilalle hyvin säilynyttä kappaletta.

"Tällä tavalla, näetsen, minä pieneltä osaltani avittelen tieteen
edistystä.

"Mutta kaikki tämä on pelkkää luonnon matkimista, Olen aikoinani tehnyt
enemmänkin. Olen -- vienyt voiton luonnosta."

Hän pudotti jalkansa alas tulisijan reunustalta ja kumartui
tutunomaisesti minun päin. "Olen _luonut_ lintuja", hän sanoi matalalla
äänellä. "_Uusia_ lintuja, Parannuksia. Erilaisia kuin yksikään ennen
nähty lintu."

Hän otti entisen asentonsa vaikuttavan vaitiolon seuratessa.

"Luomakunnan rikastuttamista -- ky-yllä. Jotkut tekemistäni linnuista
olivat uusia mesilinnun lajeja ja sangen ihania pikku olentoja, mutta
toiset taasen suorastaan hupaisia, Hupaisin luullakseni oli
_Anomalopteryx Jejuna. Jejunus-a-um_ -- tyhjä -- niin kutsuttu syystä
ettei sen sisällä tosiaankaan ollut mitään; läpeensä tyhjä lintu --
täytettä lukuunottamatta. Olento on nyt vanhalla Javversilla, ja hän
lienee siitä yhtä ylpeä kuin minä. Se on mestariteos, Bellows. Sillä on
kaikki pelikaanin tyhmä kömpelyys, kaikki papukaijan juhlallinen
arvokkuuden puute, kaikki flamingon laiha isoraajaisuus, kaikki
mandarinisorsan ylenpalttinen kirjavuus. Uhkakomea lintu. Minä tein sen
haikaran ja tukaanin luurangoista ja sekalaisesta höyhenvalikoimasta.
Moinen eläintentäyttely on puhdasta iloa, Bellows, todelliselle
ammattimiehelle.

"Miten tulin sen tehneeksi? Aihe oli yksinkertainen kylläkin, kuten
kaikkien suurten keksintöjen. Muuan noita nuoria neroja, jotka
kirjottelevat tieteellisiä pätkiä sanomalehtiin, sai käsiinsä
saksankielisen lentolehtisen Uuden Seelannin linnuista ja käänsi osan
siitä sanakirjan ja syntyperäisen älynsä avulla -- hän lienee ollut
kovin suuresta perheestä ja pienistä vanhemmista -- ja hän joutui
sekaannuksiin -- elävästä apteryxistä ja sukupuuttoon kuolleesta
anomalopteryxistä; puhui viittä jalkaa korkeasta linnusta, joka eleli
Pohjois-Islannin tiheiköissä, oli harvinainen, arka, vaikeasti
tavattava, ja niin edespäin. Javvers, joka kerääjäksikin on
ihmeteltävän tietämätön mies, luki nämä pätkät ja vannoi hankkivansa
itselleen moisen otuksen hinnalla millä tahansa. Pisti välittäjät
ahtaalle tiedusteluillaan. Se osottaa mitä mies saa aikaan
itsepintaisuudella -- tahdonvoimalla. Tässä oli lintujen kerääjä, joka
vannoi hankkivansa kappaleen lintulajia jota ei ollut olemassa, jota ei
ollut koskaan löytynyt ja joka pelkästä oman viheliäisen kömpelyytensä
häpeästä ei varmaankaan olisi olemassa nyt, jos voisi asialle mitään.
Ja hän sai sen. _Hän sai sen_."

"Lisää whiskyä, Bellows?" kysyi eläintentäyttäjä, irtautuen
tahdonvoiman ja keräilevän mielenlaadun merkillisyyksien hetkellisestä
mietiskelystä. Ja saatuaan lasinsa täyteen hän ryhtyi kertomaan minulle
miten paikkaili kokoon mitä viehättävimmän merenneidon, ja miten muuan
kiertävä saarnaaja, joka sen takia ei saanut kuulijakuntaa, Burslemin
markkinoilla murskasi sen, koska se oli epäjumalan palvelusta tahi
pahempaa. Mutta koska tämän jutun kaikkien osallisten, luojan,
säilyttäjän ja tuhoajan välinen keskustelu oli kauttaaltaan sopimatonta
julkisuuteen, niin tämän hauskan tapauksen täytyy vielä jäädä
painattamatta.

Keräilijäin outoihin aloihin perehtymätön lukija on taipuvainen
epäilemään eläintentäyttäjääni, mutta mitä isoihin ruokinmuniin ja
väärin täytettyihin lintuihin tulee, niin huomaan että hänen
selityksensä ovat etevien lintutieteellisten tutkijain vahvistamia. Ja
kuvaus tuosta Uuden Seelannin linnusta ilmestyi totisesti eräässä
moitteettoman maineen saaneessa aamulehdessä, sillä eläintentäyttäjällä
on numero hallussaan ja hän näytti sen minulle.




KAMEELIKURKIKAUPPAA.


"Lintujen hinnoista puhuessa, olenpa nähnyt kameelikurjen maksavan
kolmesataa puntaa", sanoi eläintentäyttäjä tarinoidessaan nuoruutensa
matkustuksista. "Kolmesataa puntaa!"

Hän tähysteli minua silmälasiensa yli. "Ja toisenkin, josta ei huolittu
neljääsataa."

"Ei", hän sanoi, "niissä ei ollut mitään erityisen rodun merkkejä. Ne
olivat vaan tavallisia kameelikurkia. Olivat hieman värinsäkin
menettäneitä -- ruokahoidon vuoksi. Eikä ollut mitään rajotettua
saantiakaan. Olisi luullut viiden kameelikurjen olleen halvassa
hinnassa Taka-Intiasta tulevalla laivalla. Mutta seikka oli se että
yksi niistä oli niellyt timantin.

"Mies, jolta se sen sai oli Sri Mollini padisha, hirmuinen keikari,
voisi sanoa pääkaupunkilaiskeikari kantapäästä kaulaan, ja sitte ruma
musta pää ja pyllähtelevä turbaani, jossa tämä timantti välkkyi. Linnun
peijakas noukkasi sen ja kun mies nosti hälinän se kai älysi tehneensä
väärin ja meni toisten joukkoon säilyttääkseen tuntemattomuutensa.

"Kaikki tapahtui minuutissa. Minä olin ensimäisiä saapumaan, ja siinä
tuo pakana ruikutti jumaliaan ja kaksi merimiestä sekä lintujen hoitaja
nauroivat pakahtuakseen. Se oli lystikäs tapa menettää timanttinsa.
Lintujen hoitaja ei ollut sattunut juuri silloin saapuville, joten hän
ei tiennyt mikä lintu kolttosen teki. Aivan hukassa siis. Totta puhuen
en ollut puoleksikaan pahoillani. Tuo mokoma oli kerskunut
timanttipahaisestaan siitä asti kuin laivaan tuli.

"Tuollainen asia kulkee siunaaman ajassa laivan keulasta perään.
Jokainen puhui siitä. Padisha meni alas kajuuttiin tunteitaan
salatakseen. Päivällisellä -- hän söhri suihinsa oman pöydän ääressä
kahden muun hindun kanssa -- kapteeni pyrki irvistelemään hänelle siitä
ja hän joutui kovaan kiihkoon. Hän kääntyi istuimellaan ja puhui
korvaani. Hän ei ostaisi lintuja; hän tahtoisi timanttinsa. Hän vetosi
oikeuksiinsa Englannin alamaisena. Hänen timanttinsa täytyi löytyä. Hän
oli luja siinä. Hän valittaisi Ylähuoneeseen. Lintujen hoitaja oli
noita pölkkypäitä, joihin ei missään nimessä saa uutta ajatusta
mahtumaan. Hän torjui kaikki ehdotukset minkäänlaisesta
lääkäröimisestä. Hänen ohjeinaan oli ruokkia niitä sillä ja sillä
tavalla ja kohdella niitä sillä ja sillä tavalla, ja poikkeeminen
niiden ruokkimisesta sillä ja sillä tavalla ja niiden kohtelemisesta
sillä ja sillä tavalla saattoi toimittaa hänelle potkut toimestaan.
Padisha oli vaatinut mahapumppua -- vaikk'eihän sitä voi linnulle
tehdä. Tämä padisha oli päntännyt päähänsä runsaat määrät pintapuolista
lakituntemusta, kuten bengali vietävät yleensä, ja hoki hakevansa
pidätysoikeuden lintuihin, ja sen semmoista. Mutta muuan vanhempi mies,
joka sanoi poikansa olevan Lontoossa asianajajana, kiisti sen mitä
lintu nielee _ipso facto_ jäävän eriämättömäksi osaksi linnusta, ja
padishan ainoan keinon olevan etsiä vahingonkorvausta, ja siinäkin
tapauksessa saattaisi olla mahdollista todistaa hänen oman
huolimattomuutensa myötävaikuttaneen vahingon aiheutumiseen. Hänellä ei
ollut mitään menettelyvapautta kameelikurkeen nähden joka ei ollut
hänen omansa. Tuo sai padishan suunniltaan, etenkin kun useimmat meistä
mielipiteenään lausuivat että tämä käsitys oli ainoa järjellinen.
Laivassa ei ollut ainoatakaan lakimiestä kysymystä ratkaisemassa, joten
puhelimme kaikki kutakuinkin vapaasti. Vihdoin Adenista lähdettyä
hänkin näytti taipuneen yleiseen mielipiteeseen ja meni vaivihkaa
hoitajan luo tekemään tarjouksen kaikista viidestä kameelikurjesta.

"Seuraavana aamuna nousi aamiaispöydässä aika metakka. Miehellä ei
ollut mitään valtuutta lintujen myymiseen eikä mikään mahti saanut
häntä ottamaan sellaista kuuleviin korviinsakaan; mutta hän kuului
kertoneen padishalle että muuan puoliverinen europalainen nimeltä
Potter oli jo tehnyt hänelle tarjouksen, ja sillä perusteella padisha
meidän kaikkien edessä syytti Potteria kunniattomaksi. Mutta luulenpa
että useimmat meistä katsoivat Potterin menetelleen hyvinkin
nokkelasti, ja tiedän että kun Potter ilmaisi Adenista lähettäneensä
Lontooseen lintujen omistajille sähköteitse ostotarjouksen ja saavansa
vastauksen Suetsiin, minä hyvänlaisesti kirosin menetettyä tilaisuutta.

"Suetsissa padisha puhkesi kyyneliin -- todellisiin karpaloitseviin
kyyneliin -- kun Potterista tuli lintujen omistaja, ja tarjosi hänelle
suoraapäätä kaksisataa viisikymmentä puntaa koko erästä, enemmän kuin
kaksisataa prosenttia Potterin maksamasta hinnasta. Potter sanoi ennen
menevänsä hirteen kuin luopuvansa höyhenestäkään -- aikovansa tappaa ne
yksitellen ja etsiä timantin; mutta jälkeenpäin punnittuansa asiaa hän
hiukan pehmeni. Hän oli pelaaja ennen kaikkea tämä Potter, hieman
omituinen kortinlyönnissä, ja tällainen onkimisarvonta oli kai vasiten
omiaan hänen ohjelmaansa. Ainakin hän leikin innossa tarjoutui myymään
linnut erikseen eri henkilöille huutokaupalla, pohjahintana 80 puntaa
linnulta. Mutta yhden niistä hän sanoi aikovansa pitää omaa onneansa
koettaakseen.

"Ota huomioon että timantti oli kallisarvoinen -- eräs pikkarainen
juutalais-ukko, timanttikauppias, joka oli matkassamme, oli arvioinut
sen kolmeen neljään tuhanteen, padishan näyttäessä sitä hänelle -- ja
tämä kameelikurkipeluun aate tarttui lujasti mieliin. Sattuipa että
minä olin parina kertana ollut puheissa kameelikurkien hoitajan kanssa
kaikenlaisista asioista, ja aivan sattumalta hän oli sanonut
erään linnuista käyneen huonovointiseksi, ja hän epäili huonoa
ruuansulatusta. Sillä oli yksi häntäsulka miltei kauttaaltaan valkea,
joten se oli tunnettavissa, ja kun siis seuraavana päivänä huutokauppa
alkoi siitä, minä korottaa tohautin padishan kahdeksankymmentäviisi
yhdeksäänkymmeneen. Taisin olla hiukkasen liian varma ja kiihkeä
tarjouksessani ja jotkut toisista äkkäsivät minun vainunneen jotakin.
Ja padisha äityi tavottamaan lintua kuin järkensä menettänyt. Vihdoin
juutalainen timanttikauppias sai sen 175 punnasta ja padisha huusi 180
juuri vasaran pudottua pöytään -- niin Potter selitti. Kaikessa
tapauksessa juutalainen sen sai, ja siinä paikassa hän haki pyssyn ja
ampui sen. Potter nosti sen päiväisen mekkalan, sanoen sen vaikeuttavan
toisien kolmen myyntiä, ja padisha tietysti käyttäysi kuin löyhkäpää;
mutta kaikki olimme hirmuisessa kiihkossa. Olinpa iki iloissani, sen
takaan, kun leikkely ei saanutkaan mitään timanttia näkyviin -- iki
iloissani. Olin itse mennyt sataanneljäänkynnneneen.

"Pikku juutalainen käyttäysi kuten juutalaiset yleensä -- hän ei
näyttänyt olevan erityisemmästi millänsäkään huonosta onnestaan; mutta
Potter kieltäysi pitkittämästä huutokauppaa ennen kuin oli sovittu
ettei tavaroita luovutettaisi myynnin ollessa kesken. Pikku juutalainen
tahtoi kiistää että tapaus oli poikkeuksellinen, ja koska mielipiteet
sattuivat jokseenkin tasan, niin toimitus lykättiin seuraavaan aamuun.
Meillä oli vilkas päivällispöytä sinä päivänä, usko pois, mutta lopulta
Potter sai tahtonsa tapahtumaan, koska oli järkeen menevää että hänen
oli turvallisinta pitää kaikki linnut ja että meidän piti antaa hänelle
jonkin verran vastinetta urheilijamaisesta käytöksestään. Ja se vanha
herrasmies, jonka poika oli lakimies, sanoi tuumiskelleensa asiaa päin
ja toisin ja vahvasti epäilevänsä, eikö linnun tultua avatuksi ja
timantin löydetyksi sitä pitänyt antaa takaisin oikealle omistajalle.
Muistan vetäneeni esille että tähän kohtaan ulottui aarteenlöytöä
koskeva laki -- niinkuin asianlaita totisesti olikin. Syntyi kuuma
väittely ja me sovimme siitä että oli toden teolla hupsua tappaa lintu
laivan kannella. Sitte vanha herrasmies, ryhtyen laajasti lavertelemaan
lakitiedettä, yritti tehdä selväksi että myynti oli arpajaisten pitoa
ja laitonta, ja vetosi kapteeniin; mutta Potter sanoi myyvänsä linnut
pelkästään kameelikurkina. Hän ei tahtonut kaupita timantteja, hän
sanoi, eikä tarjonnut sitä houkutukseksi. Hänen kaupaksi asettamansa
kolme lintua _eivät_ sikäli kuin hän osasi tietää ja uskoa sisältäneet
timantteja. Se oli siinä jonka hän piti -- niin hän toivoi.

"Hinnat olivat siitä huolimatta korkealla seuraavana päivänä. Nousun
aiheutti tietysti se että nyt oli neljä mahdollisuutta viiden asemesta.
Linnut peijakkaat nousivat keskimäärin 227 puntaan, eikä tämä padisha,
kumma kyllä, hankkinut ainoatakaan niistä itselleen -- ei ainoatakaan.
Hän piti liian suurta hälinää, ja kun olisi pitänyt tehdä tarjouksia
hölisi pidätysoikeuksista; sitäpaitsi oli Potter hieman liian tuikea
häntä kohtaan. Yksi joutui eräälle hiljaiselle upseerille, toinen
tuolle pikku juutalaiselle, ja kolmannen saivat laivan koneenkäyttäjät
yhtiössä. Ja sitte Potterin näytti äkkiä tulevan surku kauppojansa ja
hän sanoi heittäneensä menemään varmat tuhannen puntaa ja varsin
luultavasti saavansa tyhjän arvan ja aina olleensa pöhkö, mutta kun
minä menin häntä pikkuisen haastattamaan, aikoen saada hänet panemaan
viimeisen mahdollisuutensa puoliksi, niin huomasin hänen jo myyneen
pidättämänsä linnun eräälle valtiomiehelle, joka oli lomakautenaan
käynyt tutkimassa intialaisia tapoja ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Tuo viimeinen oli se kolmensadan punnan lintu. No, kolme noita mokomia
vietiin maihin Brindisissä -- vaikka vanha herrasmies intti sen olevan
tulliasetusten rikkomista -- ja Potter ja padisha astuivat myös maihin.
Hindu näytti olevan puolittain päästään vialla nähdessään rakkaan
timanttinsa menevän niin sanoakseni sen ja tämän tien. Herkeämättä hoki
hän hankkivansa pidätysoikeuden -- hänellä oli se aivoihinsa
lyöttyneenä -- ja antoi nimensä ja osotteensa lintujen ostajille, jotta
he tietäisivät minne lähettää hänen timanttinsa. Yksikään heistä ei
halunnut hänen nimeään eikä osotettaan, eikä suostunut omaa
olopaikkaansa ilmoittamaan. Kävipä siinä aika suukopu -- laivasillalla.
Kaikki lähtivät eri junilla. Minä jatkoin matkaani Southamptoniin ja
näin siellä maihin astuessani linnuista viimeisen; se oli tuo
koneenkäyttäjien ostama ja seisoi komentosillan lähellä isossa
tavaravasussa, näyttäen niin luisevalta ja hullunkuriselta puitteelta
kallisarvoiselle timantille kuin konsanaan saa nähdä -- jos se _oli_
puitteena kallisarvoiselle timantille.

"_Miten se päättyi?_ Oh! niin vaan. Niin -- kenties. Tosiaankin, eräs
seikka vielä voi olla valaistukseksi. Noin viikkoa jälkeen maihin
tuloani minä kävelin Regent-katua ostoksillani, ja kenenkä näinkään
käsikynkässä mitä iloisimmalla tuulella patikoivan edelläni muun kuin
padishan ja Potterin. Kun sitä ajattelee -- --

"Niin. _Olen_ sitä ajatellut. Ei vain, katsos, ole epäilemistäkään
siitä että timantti oli oikea. Ja padisha oli ylhäinen hindu. Olen
nähnyt hänen nimensä sanomalehdissä -- usein. Mutta tokko lintu todella
nieli timantin, se on toinen asia, kuten sanot."




AARRE METSÄSSÄ.


Kanootti lähestyi nyt maata. Lahti laveni ja riutan vaahtoavassa
aallokossa ilmaisi aukeama pienen joen suun olevan kohdalla; jalan
astumattoman metsän tiheämpi ja tummempi vehreys osotti sen juoksua
alas etäistä rinnettä. Metsä ulottui tässä rannan hietikkoon asti.
Kaukana taampana, häämyisinä ja melkein pilvimäisinä piirteiltään,
nousivat vuoret kuin jäätyneet aallot. Meri oli tyven, paitsi melkein
huomaamatonta kohoilua. Aurinko paahtoi täydeltä terältä.

Kaiverruksilla kirjailtua melaa pitelevä mies pysähtyi. "Sen pitäisi
olla täällä jossakin", hän huomautti. Hän veti melan kanoottiin ja
antoi käsivartensa valahtaa polville.

Toinen mies oli istunut kanootin keulassa, tiukkaan tähystellen maata.
Hänellä oli keltainen paperiarkki polvellaan.

"Tules katsomaan tätä, Evans", hän pyysi.

Kumpainenkin puhui matalalla äänellä ja heidän huulensa olivat
sierottuneet ja kuivat.

Evansiksi nimitetty mies tuli hoipertaen pitkin kanoottia kunnes
saattoi katsella toverinsa olan yli.

Paperi oli järeästi töherretyn kartan näköinen. Paljosta laskoksille
taittamisesta se oli rutistunut ja miltei hajalle kulunut, ja toinen
mies piteli virttyneitä kappaleita yhdessä repeytymäin kohdalta. Siitä
saattoi hämärästi erottaa melkein haihtuneena lyijykynäpiirroksena
lahden ääriviivat.

"Tässä", virkkoi Evans, "on riutta ja tässä on aukeama." Hän siirsi
peukalonsa kynttä kartalla. "Tämä käyrä ja polveileva viiva on joki --
kelpaisipa siitä nyt saada siemaus! -- ja tämä tähti on itse paikka."

"Katsos tätä pisteviivaa", sanoi karttaa pitelevä mies; "se on suora
viiva, ja se kulkee riutan halkeamasta palmupuurykelmään. Tähti tulee
juuri siinä missä se leikkaa jokea. Meidän täytyy panna merkille paikka
meloessamme lantaisiin."

"Minua ihmetyttää", tuumi Evans tovin kuluttua, "mitä nämä pienet
merkit tässä alhaalla ovat. Näyttävät talon asemakaavalta tahi
sellaiselta; mutta mitä kaikki nämä sinne tänne viittovat ajatusviivat
pyhittävät, sitä en osaa aavistaa. Ja mitä kirjotusta tuossa on?"

"Kiinankieltä", selitti karttaa pitelevä.

"Tietysti niin! _Hän_ oli kiinalainen", myönsi Evans.

"Ne kaikki olivat", lisäsi kartan pitelijä.

Molemmat istuivat muutaman minuutin maihin tuijottaen, kanootin
ajelehtaessa verkalleen. Sitte Evans vilkaisi melaan.

"Sinun vuorosi meloa nyt, Hooker", hän muistutti.

Ja toinen käänsi karttansa tyynesti kokoon, pisti sen taskuunsa,
siirtyi varovasti Evansin ohi ja alkoi meloa. Hänen liikkeensä olivat
raukeat kuin melkein lopulleen voimansa uuvuttaneen miehen.

Evans istui silmät puoli ummessa, katsellen koralliriutan kuohuisen
hyrskyn hiipimistä lähemmä ja lähemmä. Taivas oli nyt kuin ahjo, sillä
aurinko alkoi olla korkeimmillaan. Vaikka he olivat niin lähellä
aarretta, hän ei tuntenut riemua mitä oli odottanut. Asemakaavan
anastamiseksi kestetyn nujakan kiihkeä jännitys ja pitkällinen öinen
matka varustamattomassa kanootissa mannermaalta oli, hänen omia
sanojaan käyttääkseen, "saanut sen kuivumaan". Hän koetti reipastuttaa
itseään kohdistamalla mielensä kultakankiin, joista kiinalaiset olivat
puhuneet, mutta se ei pysynyt niissä; se palasi päätähavin ajattelemaan
joessa lorisevaa suolatonta vettä ja huulien ja kurkun miltei
sietämätöntä kuivuutta. Meren tasainen loiskuminen riutalle kävi nyt
kuuluviin, ja sillä oli miellyttävä sointu hänen korvissaan; vesi
lipatti kanootin kylkeen ja mela tippuili joka vetäisyn välillä. Hän
alkoi torkkua.

Hän tajusi vielä hämärästi ympäristönsä, mutta omituinen unikudos
punoutui hänen aistimuksiinsa, Jälleenkin oli yö jona hän ja Hooker
olivat päässeet kiinalaisten salaisuuden perille; hän näki puut
kuutamossa, pikku nuotion ja kolmen kiinalaisen mustat hahmot -- joita
toisaalta kuutamo hopeoitsi ja toisaalta liekkien roihu punasi -- ja
kuuli heidän puhelevan kiinalaisenglantia - sillä he olivat eri
maakunnista kotoisin. Hooker oli ensin älynnyt heidän keskustelunsa
suunnan ja viitannut häntä kuuntelemaan. Katkelmia keskustelusta jäi
kuulematta ja katkelmia käsittämättä. Espanjalainen kaljuuna
Filippineiltä toivottomasti karilla, sen aarre haudattuna vastedes
noudettavaksi, siinä tarinan tausta; haaksirikkoutunut taudin
harventama miehistö, riita tahi käsirysy, ja kurin puute, ja viimein
veneisiinsä lähteminen tietymättömiin jääden. Sitte Tshang-hi vain
vuosi takaperin maissa samoillessaan oli tavannut kaksisataa vuotta
kätkössä olleet kanget, karannut junkistaan ja suunnattomalla työllä
haudannut ne uudestaan yksinänsä, mutta peräti turvallisella tavalla.
Hän pani suurta painoa tälle turvallisuudelle -- se oli hänen
salaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua palatakseen ja ne ylös
kaivaakseen. Äkkiä pikku kartta liehahti ja äänet alenivat. Oiva juttu
kahden haaksirikkoutuneen brittiläisen vetelehtijän kuultaviin! Evansin
uni siirtyi hetkeen jolloin hänellä oli Tshang-hin kankipalmikko
kädessään. Kiinalaisen henki tuskin on pyhä kuten europalaisen.
Tshang-hin viekkaat pienet kasvot, ensin tuikeat ja raivokkaat kuin
säikähdytetty käärme, ja sitte pelokkaat, petolliset ja surkeat,
kävivät unessa valtaisen näkösälle. Lopulta Tshang-hi oli irvistänyt,
mitä käsittämättömimmällä ja ylen oudolla tavalla. Yhtäkkiä tapausten
sarja sukeusi kovin epämieluiseksi, kuten unessa väliin käy. Tshang-hi
sopotti häntä uhaten. Hän näki unissaan kasoittain kultaa, ja
Tshang-hin ehättävän väliin ja ponnistelevan pidättääkseen häntä
loitompana. Hän tarrasi Tshang-hia kankipalmikkoon -- miten iso tuo
keltainen vinosilmä olikaan, ja miten hän rimpuili ja irvisteli! Hän
yhä kasvoi isommaksikin. Sitte kiiltävät kultakasat muuttuivat
tohisevaksi ahjoksi, ja jättiläismäinen paholainen, hämmästyttävästi
Tshang-hin näköinen, isoa mustaa häntää lukuunottamatta, alkoi syöttää
häntä hiilillä. Ne polttivat suuta hirveästi. Toinen paholainen kiljui
hänen nimeään: "Evans, Evans, sinä unikeko!" vai oliko se Hooker?

Hän heräsi. He olivat lantaitten suussa.

"Tuolla ovat ne kolme palmua. Paikan täytyy olla suorassa suunnassa
tuohon pensasryhmään nähden", virkkoi hänen kumppaninsa. "Pane se
merkille. Jos menemme noiden pensaiden luo ja sitte työnnymme
tiheikköön suorassa suunnassa täältä, niin jokirantaan päästessäni me
tulemme paikalle."

He näkivät nyt missä joen suu avautui. Näkö virkisti Evansia. "Pian,
mies", hän huudahti, "tai minun jumaliste täytyy ryypätä merivettä!"
Hän jyrsi kättään ja tuijotti kallioitten ja vehmaan viidakon lomissa
kiertelevään hopeaiseen juovaan.

Äkkiä hän kääntyi melkein tuimasti Hookeriin. "Anna _minulle_ mela",
hän sanoi.

Niin he saapuivat joen suulle. Kappaleen matkaa ylemmä tultua Hooker
otti vettä kämmeneensä, maistoi sitä ja sylkäisi pois. Hiukan edempänä
hän yritti taas. "Tämä kelpaa", hän sanoi, ja he alkoivat ahnaasti
juoda.

"Hiiteen tämä!" tokaisi Evans. "Liian hidasta." Ja vaarallisesti
nojautuen kanootin keulan yli hän alkoi imeä vettä huulillaan.

Juotuansa he ohjasivat kanootin pienen puronuomaan ja olivat
astumaisillaan maihin rehevään vesaikkoon, joka riippui vesirajan yli.

"Meidän täytyy kömpiä tämän läpi rannalle löytääksemme pensaamme ja
päästäksemme samalle viivalle aarrepaikkaan nähden", huomautti Evans.

"Meidän olisi parempi meloa ympäri", vastasi Hooker.

He työnsivät siis kanoottinsa takaisin joelle ja meloivat alas merelle
ja pitkin rantaa siihen kohtaan missä pensasryhmä kasvoi. Tässä he
kävivät maihin, kiskaisivat keveän kanootin kauvas hietikolle ja
astelivat viidakon reunaa kohden kunnes näkivät riutan aukeaman ja
pensaat suorassa suunnassa. Evans oli ottanut erään alkuasukkaitten
käyttämän kapineen kanootista. Se oli L-muotoinen, ja poikkipiena
kiillotetulla kivellä silattu. "Se on nyt suoraan tätä suuntaa", hän
selitti; "meidän täytyy tunkeutua tästä läpi kunnes saavumme joelle,
Sitte on haeskeltava."

He raivasivat tietään ruokojen, leveitten lehtien ja nuorten puitten
tiuhassa kudoksessa, ja se oli ensimältä tukalaa tehtävää, mutta varsin
pian puut isonivat ja maa niiden alla muuttui ankeammaksi. Auringon
helteen sijalle tuli huomaamattomin erin viileä siimes. Puut koituivat
lopulla suunnattomiksi pylväiksi jotka ylhäällä ilmassa yhtyivät
lehteväksi katokseksi. Himmeitä valkeita kukkia riippui niiden
rungoista ja nuoramaisia suikertelevia kasveja kiertyili puusta puhun.
Siimes tummui. Maan pinnalla alkoi ylt'yleensä näkyä nystyisiä sieniä
ja punaisen ruskeata hilsettä.

Evansia värisytti. "Täällä tuntuu melkein kylmältä tuolta helteestä
päästyä."

"Toivottavasti olemme oikealla ladulla", sanoi Hooker.

Lopulta he näkivät etäällä edessään keskellä jylhää hämyä aukon, missä
kuuman päiväpaisteen kimmellys syöksähti metsään. Siellä vihannoitsi
heleänä nurmi ja kukkaset kirjasivat maan. Sitte he kuulivat veden
lorinaa.

"Täällä on joki. Paikan pitäisi olla nyt lähellä", arveli Hooker.

Kasvullisuus oli joen äyräällä rehevää. Suuria kasveja, vielä
nimettömiä, versoi isojen puitten juurilla ja levitti suunnattomia
vihreitä viuhkaruusukkeita taivaankaistaletta kohti. Runsaasti kukkasia
ja kiiltävälehtinen suikertelijalaji riippui valonpuoleisilla
rungoilla. Leveän, tyvenen lammen pinnalla, joka nyt aukesi
aarteenetsijäin nähtäviin, kellui isoja puikeita lehtiä ja vahamaisia
lumpeen näköisiä punertavan valkeita kukkia. Etäämpänä joen mutkassa
vesi vaahdoten syöksyi pauhaavana koskena näkyvistä.

"No!" tiedusti Evans.

"Me olemme hiukan hairahtaneet suunnalta", arveli Hooker. "Sitä saattoi
arvatakin."

Hän kääntyi katsomaan taakse jääneen hiljaisen metsän viileän katveen
hämyyn. "Jos tunkeudumme kappaleen matkaa ylös ja alas jokea, niin
tavannemme jotakin."

"Sanoit --" alotti Evans.

"_Hän_ sanoi että siinä on kivikasa", oikaisi Hooker.

Miehet silmäilivät toisiaan tuokion.

"Yritetäänpäs hiukan alas jokea ensin", ehdotti Evans.

He etenivät verkalleen, uteliaasti tähystäen ympärilleen. Äkkiä Evans
seisahtui. "Mikä lempo tuo on?" hän huudahti.

Hooker seurasi hänen sormensa suuntaa. "Jotakin sinistä", hän virkkoi.
Se oli tullut näkyviin heidän noustessaan pienelle kohokkeelle. Sitte
hän alkoi erottaa, mikä se oli.

Hän riensi äkkiä eteenpäin, kunnes hervottomaan käteen ja käsivarteen
kuuluva ruumis oli näkyvissä. Hän tarttui lujemmin kantamaansa
työaseeseen. Olento oli vatsallaan loikova kiinalainen. Asennon
toivottomuus oli silmäänpistävä.

Miehet vetäysivät likemmäs toisiaan ja seisoivat äänettöminä
tuijotellen pahaenteistä vainajaa. Se makasi puiden ympäröimällä
avoimella paikalla. Meressä oli kiinalaismallinen lapio ja etäämpänä
hajoteltu kiviröykkiö äskettäin kaivetun kuopan äärellä.

"Joku on käynyt täällä ennen", ähkäisi Hooker käheästi.

Sitte Evans yltyi kiroamaan ja riehumaan polkien maata.

Hooker vaaleni, vaan ei puhunut mitään. Hän astahti ruumista kohti.
Niska oli pöhistynyt ja sinipunainen, kädet ja nilkat turvonneet.
"Hui!" huudahti hän, käännähti pois ja meni kuopalle päin. Hän parkaisi
hämmästyksestä ja hoilasi Evansille, joka oli hitaasti seuraamassa
perässä.

"Sinä hupsu! Kaikki hyvin. Se on täällä vielä." Sitte hän kääntyi taas
katsomaan kuollutta kiinalaista, ja sitte jälleen kuoppaa.

Evans hyökkäsi paikalle. Heidän vieressään lojuvan kovaonnisen raukan
jo puoleksi esille kaivamina näkyi joukko himmeitä keltaisia kankia.
Hän kumartui alas kuoppaan, kaapi multaa syrjään paljain käsin ja veti
nopeasti yhden tuollaisen raskaan möhkäleen ylös. Siinä pisti hänen
kättään pieni oka. Hän nyppäisi hienon piikin pois sormillaan ja nosti
nurmelle kangen.

"Ainoastaan kulta tai lyijy voi olla tämän painoista", hän riemuitsi.

Hooker yhä katseli kuollutta kiinalaista, Hän oli ymmällä.

"Hän varastautui edelle ystävistään", hän vihdoin sanoi. "Mies saapui
tänne yksinään ja joku myrkyllinen käärme on hänet tappanut...
Ihmettelen miten hän löysi paikan."

Evans punnitsi kankea käsissään. Mitä merkitsi yksi kuollut
kiinalainen? "Meidän on vietävä tämä tavara vähin erin mannermaalle ja
joksikin aikaa kuopattava se siellä. Miten saammekaan sen kanoottiin?"

Hän riisui takkinsa, levitti sen nurmelle ja paiskasi sen päälle pari
kolme kankea. Silloin hän havaitsi toisen pikku piikin lävistäneen
ihonsa.

"Tuossa on meille täysi kantamus", hän sanoi. Sitte äkkiä omituisen
ärtymyksen puuskassa: "Mitä tuijotat?"

Hooker kääntyi häneen. "En voi sietää... häntä." Hän nyökäytti
ruumiiseen päin. "Se niin muistuttaa --"

"Lorua!" tuumi Evans. "Kaikki kiinalaiset ovat yhden näköisiä."

Hooker katsoi häntä kasvoihin. "Aijon kuitenkin haudata _tuon_, ennen
kuin käyn käsiksi tähän tavaraan."

"Älä joutavoitse, Hooker", kehotteli Evans. "Anna tuon lahonneen raadon
odotella."

Hooker epäröitsi, ja sitte hänen silmänsä huolellisesti tähysteli
ruskeata maaperää. "Se säikyttelee minua jollakin tavoin", hän
tunnusti.

"Kysymyksenä on", jatkoi Evans, "mitä tehdä näillä kangilla.
Hautaammeko ne uudestaan täällä vai viemmekö ne salmen poikki
kanootilla?"

Hooker mietiskeli. Hänen hämmentynyt katseensa kiersi jättiläismäisiä
runkoja pitkin kauvas ylös latvojen päiväpaisteiseen vehreyteen. Hän
värähti taas silmänsä sattuessa kiinalaisen siniseen haamuun. Hän
tähysti etsivästi puitten lomien harmaisiin syvyyksiin.

"Mikä sinua vaivaa, Hooker!" tuskitteli Evans. "Oletko järjiltäsi?"

"Toimittakaamme kulta ainakin pois täältä", lausui Hooker.

Hän tarttui takin kaulukseen, Evans liepeisiin, ja he nostivat
kantamuksen koholle. "Mitä tietä?" kysyi Evans. "Kanootille?"

"On omituista", valitti Evans heidän astuttuaan vasta muutaman
askeleen, "että käsivarsiani vielä kolottaa tuosta melomisesta."

"Hitto!" hän noitui. "Niitäpä kivistää! Minun on levähdettävä."

He laskivat takin maahan. Evansin kasvot olivat valkeat ja pieniä
hikipisaroita kihoili hänen otsalleen. "Täällä metsässä on jollakin
tavoin ummehtunutta."

Sitte yht'äkkiä heittyen järjettömään suuttumukseen: "Mitä hyödyttää
odotella tässä kaiken päivää? Käy käsiksi, kuule! Et ole muuta tehnyt
kun vetelehtinyt sen koommin kun ruumiin näimme."

Hooker katseli vakaasti toverinsa kasvoja. He ottivat taakkansa ja
kulkivat ehkä sata metriä äänettöminä eteenpäin. Evans alkoi raskaasti
huohottaa.

"Etkö voi puhua?" hän tiuskaisi.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Hooker.

Evans kompastui ja sinkautti sitte äkkiä kiroten takin käsistään. Hän
seisoi tovin Hookeria tuijotellen ja tarttui voihkaten kurkkuunsa.

"Älä tule lähelle", hän sanoi ja meni nojautumaan puuta vasten. Sitten
lujemmasti: "Olen tuotapikaa parempivointinen."

Pian hänen kätensä irtausivat rungosta ja hän luisti hitaasti alas sitä
myöten kunnes kyyristeli kasaksi luhistuneena sen juurella. Hänen
kätensä kouristuivat nyrkkiin. Kasvot olivat kivusta vääntyneet. Hooker
lähestyi häntä.

"Älä koske minuun! Älä koske minuun!" Evans hoki tukahtuneella äänellä.
"Nosta kulta takaisin takille."

"Enkö voi millään auttaa sinua?" kysyi Hooker.

"Nosta kulta takaisin takille."

Hooker tunsi kultakankia pidellessään pienen pistoksen peukalossaan.
Hän katseli kättään ja näki hennon piikin, pari tuumaa pitkän.

Evans korahti ja vieri ympäri.

Hookerin leuka valahti alas. Hän tuijotti tovin okaan suurenevin
silmin. Sitte hän katsahti Evansiin, joka nyt makasi käpertyneenä
maassa, selkä värveellisesti köyristyen ja oijeten. Sitte hän katseli
puitten pylväikön ja suikertelijakasvien verkon lomitse sinne missä
sinikaapuisen kiinalaisen ruumis vielä oli epäselvästi näkyvissä
harmaasta hämystä. Hän ajatteli asemakaavan kulmassa olleita pikku
viivoja, ja paikalla hän tajusi.

"Jumala armahda!" hän huudahti. Sillä oat olivat samanlaisia kuin ne,
joita dajakit myrkyttävät ja käyttävät puhallusputkissaan. Hän ymmärsi
nyt mitä Tshang-hin vakuuttelu aarteensa turvallisuudesta tarkotti. Hän
ymmärsi nyt tuon irvistyksen.

"Evans!" hän karjaisi.

Mutta Evans oli nyt äänetön ja liikkumaton, paitsi jäsenten kamalaa
värveellistä nytkähtelyä. Pohjaton äänettömyys vallitsi metsässä.

Sitte Hooker alkoi raivokkaasti imeä pientä vaalean punaista pilkkua
peukalossaan -- imeä henkensä edestä. Pian hän tunsi omituista
mojotusta käsivarsissaan ja hartioissaan, ja sormia tuntui olevan
vaikea taivuttaa. Silloin hän tiesi ettei imemisestä ollut apua.

Yht'äkkiä hän pysähtyi, istuutui kultapinon viereen ja leuka käsien
varassa, kyynäspäät polvia vasten, tuijotteli toverinsa vääntynyttä
mutta vielä vavahtelevaa ruumista.

Tshang-hin irvistys tuli taaskin hänen mieleensä. Jumottava kipu levisi
kurkkua kohti ja kävi hiljalleen tuimemmaksi. Korkealla hänen
yläpuolellaan heikko tuulahdus viipotti lehviä, ja jonkun tuntemattoman
kukkasen valkeita terälehtiä leijui alas hämyssä.




Voimakoneitten Herra.


Camberwellissa sähkörautatien voimansiirtäjinä olevien surisevien ja
sälisevien voimakoneitten päähoitaja oli Yorkshiresta ja nimeltään
James Holroyd. Hän oli käytännöllinen sähkötaituri, mutta hetas
whiskylle, vanttera punatukkainen törkiö, jolla oli säännöttömät
hampaat. Hän epäili jumaluuden olemassaoloa, mutta uskoi Carnot'n
kehityskierroksen, oli lukenut Shakespearea ja havainnut hänet heikoksi
kemiassa. Hänen apulaisensa oli salaperäisestä Idästä kotoisin ja
nimeltään Azuma-zi. Mutta Holroydin puheessa oli hänen nimenään
Hyh-höh. Holroyd piti neekeriapulaisesta syystä että sellainen sieti
potkuja -- Holroydin tapoja -- eikä kurkkaillut koneistoon yrittääkseen
oppia sitä tuntemaan. Eräitä omituisia sivistyksemme korkeimman
kehityksen keskeen äkkiä joutuneen neekerimielen mahdollisuuksia
Holroyd ei koskaan täysin tajunnut, vaikkakin juuri lopulla sai niistä
hieman vihiä.

Azuma-zin määritteleminen oli kansatieteen ulkopuolella. Hän oli
kenties enemmän neekeri kuin mitään muuta, vaikka tukka oli pikemmin
kihara kuin villainen ja nenävarsi selvästi näkyvä, Ihokin oli enemmän
ruskea kuin musta, ja silmänvalkuaiset keltaiset. Leveät poskiluut ja
kapea leuka loivat kasvoille käärmemäisen V-muodon. Pääkin oli takaa
leveä ja otsalta kaita, ikäänkuin olisivat aivot vääntyneet toisin päin
kuin europalaisen. Hän oli kitulias kasvultaan ja vielä kituliaampi
kielitaidoltaan. Keskustelussa hän päästeli monenmoisia merkitykseltään
tuiki tuntemattomia kummallisia ääniä, ja harvakseltaan lausumansa
sanat hän muokkasi luonnottoman mutkaisiksi. Holroyd yritteli valaista
hänen uskonnollisia käsityksiään ja -- varsinkin whiskyä naukkailtuaan
-- luennoitsi hänelle taikauskoa ja lähetyssaarnaajia vastaan. Mutta
Azuma-zi vältteli jumalistansa puhumista, vaikka sai potkujakin siitä,
Azuma-zi oli tullut Lontooseen Malakasta ja sen takaa saapuneen _Lord
Clive_ laivan kivihiilikomerossa, verhottuna valkeaan mutta
riittämättömään pukuun. Hän oli nuorellakin ijällään kuullut Lontoon
suuruudesta ja rikkauksista, missä kaikki naiset ovat valkeita ja
kauniita, ja kerjäläisetkin kadulla valkeita, ja hän oli joukko
äsken ansaittuja kultakolikolta taskussaan saapunut pitämään
hartausharjotuksia sivistyksen alttarilla. Tulopäivä oli kolea; taivas
oli sumea ja tuulen tuiskauttelemaa vihmaa tihkui lokaisille kaduille,
mutta hän heittäysi rohkeasti Shadwellin nähtävyyksiä ihailemaan, ja
ajautui ennen pitkää terveydeltään ränstyneenä, vaatetukseltaan
sivistyneenä, pennittömänä ja muissa kuin välttämättömimpiä tarpeita
koskevissa asioissa mykkänä eläimenä ahertamaan James Holroydille ja
hänen pöyhkyriyttään kärsimään Camberwellin voimakonevajassa. Ja
pöyhkeä kohtelu oli James Holroydille lempityötä.

Oamberwellissa oli kolme voimakonetta käyttökoneineen. Kaksi alusta
asti ollutta ovat pieniä; isompi oli uusi. Pienemmät koneet pitivät
kohtalaista ääntä; niiden remmit surisivat pyöriensä yli, aina silloin
tällöin sähköiset sädekimput rätisivät ja sihisivät ja ilma herkeämättä
hyrisi huu-uu-uu niiden napojen välillä. Toinen hölskyi perustuksiltaan
ja piti vajan täräjämässä. Mutta iso voimakone hukutti tykkänään kaikki
nämä äänet rautaisen ytimensä ehtymättömällä järinällä, joka sai
muitakin rautaosia jymisemään. Tuota katsomassa kävijän päätä pyörrytti
käyttökoneitten tyk-tyk-tyk, isojen pyörien vilinä, vinhasti kieppuvat
pallolämsät, höyryn ajoittaiset pihahdukset, ja kaiken yli jyrisevä
ison voimakoneen kumea, herkeämätön, hyökyilevä pauhu. Viimeksi
mainittu ominaisuus oli konerakennustaidon kannalta vika, mutta
Azuma-zi laski sen luonnostaan kuuluvaksi tuolle valtaisen ylväälle
ihmeoliolle.

Pitäisimme tuon vajan äänet aina lukijan korvissa hänen lukiessaan, jos
se olisi mahdollista; kertoisimme koko tarinamme sellaisella
säestyksellä. Se oli loppumatonta paukkinan virtaa, josta korva erotti
ensin yhden säikeen ja sitte toisen; siinä oli höyry-käyttö koneitten
aikavälistä kuorsumista, puuskuntaa ja pihinää, niiden mäntien imentää
ja hytkähtelyä, isojen vauhtipyöräin puolaimien jälseää huisketta ilmaa
vasten, nahkaremmien väljempinä ja kireämpinä soljuessaan vaihtelevaa
siukumista ja voimakoneitten kiukkuista hyrinää; ja kaiken yläpuolella,
toisinaan kuulumattomana, kun korva siihen väsyi, ja sitte taas hiipien
takaisin tajuntaan oli tämä ison koneen pasuunan pauhu. Lattia jalkain
alla ei koskaan tuntunut vakaiselta ja liikkumattomalta, vaan tärisi ja
nauskui. Se oli huumaava, hyllyilevä paikka, ja hytkäytteli kenen
tahansa ajatukset oudosti vinkkuroimaan. Ja kolmeen kuukauteen,
koneenkäyttäjien ison lakon kestäessä, Holroyd, joka oli rikkuri, ja
Azuma-zi, joka oli pelkkä neekeri, eivät kertaakaan olleet ulkona
tuosta sekamelskaisesta kurimuksesta, vaan nukkuivat ja söivät pienessä
puukojussa vajan ja veräjän välissä.

Holroyd piti pian Azuma-zin tultua jumaluusopillisen luennon ison
koneensa tekstistä. Hänen täytyi huutaa saadakseen sanansa jymyssä
kuuluviin. "Katsos tuota", kehui Holroyd; "mikä pakanallinen
epäjumalasi vetää sille vertoja?" Ja Azuma-zi töllisteli. Hetkeksi
Holroydin puhe häipyi, ja sitte Azuma-zi kuuli: "Tappaisi sata miestä,
Siinä sitä on herraa!"

Holroyd oli ylpeä isosta voimakoneestaan, ja laajasti selitteli sen
kokoa ja voimaa Azuma-zille kunnes ties mitä merkillisiä aatoksia se ja
herkeämätön vilinä ja tohina sai risteilemään kiharaisessa mustassa
kallossa. Hän valaisi mitä havainnollisimmin millä kaikilla
kymmenkunnalla tavalla mies voisi siitä saada surmansa, ja kerran hän
antoi Azuma-zille sähkötäräyksen näytteeksi sen laadusta. Siitä asti
Azuma-zi työnsä hengähdyslomina -- se oli raskasta työtä, käsittäen ei
ainoastaan hänen omansa, vaan enimmän osan Holroydinkin toimista --
istui katselemassa isoa konetta. Silloin tällöin sähkökimput rätisivät
ja kipinöitsivät sinisiä leimahduksia, joita Holroyd sadatteli, mutta
muutoin kaikki kävi tasaisesti ja tahdikkaasti kuin hengitys. Remmi
kieppui vonkuen voimansiirtoakselin ympäri, ja takaa aina kuului männän
ystävällinen jytkytys. Niin se eleskeli kaiken päivää tässä isossa
ilmavassa majassa, hän ja Holroyd palvelijoinansa; ei vangittuna ja
orjuutettuna kuin muut hänen tuntemansa koneet olivat olleet, vaan
valtaistuimelle korotettuna mahtina. Noita kahta pienempää voimakonetta
Azuma-zi vastakohdan voimasta halveksi; isomman hän itsekseen risti
Voimakoneitten Herraksi. Nuo olivat ärtyneitä ja säännöttömiä, mutta
iso voimakone oli vakaa. Miten suuri se olikaan! Miten levollinen ja
keveä käynniltään! Suurempi ja tyynempi vielä kuin Rangoonissa
näkemänsä Buddat, eikä kuitenkaan liikkumaton, vaan elävä! Isot mustat
telat kieppuivat, kieppuivat, kieppuivat, kehät vilisivät sädekimppujen
alla ja lieriön kumea jymy ohjasi kaikkea. Se vaikutti Azuma-ziin
omituisesti.

Azuma-zille ei työ ollut mieluista. Hän istuskeli katselemassa
Voimakoneitten Herraa Holroydin poiketessa houkuttelemaan ratapihan
veräjänvartijaa whiskyä noutamaan, vaikka hänen oikea paikkansa ei
ollut voimakonesuojuksessa vaan käyttökoneitten takana, ja vaikka
Holroyd sivalteli häntä tukevan vaskilangan pätkällä milloin tapasi
hänet kurkkailemassa. Hänellä oli tapana hiipiä seisoskelemaan
jättiläisen lähelle ja katsella päänsä yllä kieppuvaa isoa nahkaremmiä.
Remmissä oli musta tilka, ja häntä jotenkuten huvitti kaikessa tässä
hälinässä katsella sen alituista palaamista. Outoja ajatuksia kehräytyi
sen viipotuksen mukana. Tieteilijät kertovat että villit elähyttävät
kiviä ja puita hengellä -- ja kone on tuhannen vertaa elävämpi kuin
kivi tai puu. Ja Azuma-zi oli pohjaltaan vielä villi. Sivistyksen kuori
ei ollut syvemmällä kuin hänen työpuseronsa, sinelmänsä ja kasvojansa
ja käsiänsä peittävä kivihiilen lika. Hänen isänsä oli palvellut
meteoria; hänen sukunsa verta oli kenties roiskunut Juggernautin
leveisiin pyöriin. [Juggernaut on epäjumala, jonka raskaitten
vankkurien alle uskovaisia hinduja heittäytyy sovitus-uhriksi
vuotuisesti uusiintuvassa juhlassa. Suom. muist.]

Hän käytti kaikkia Holroydin antamia tilaisuuksia kosketella ja
käsitellä isoa voimakonetta, joka oli alkanut häntä lumota. Hän
kiillotti ja puhdisti sitä kunnes metalliosat häikäisivät
päiväpaisteessa. Hänet valtasi salaperäinen palveluksen tunne tätä
tehdessään. Hänellä oli tapana astua sen luo ja hellästi kosketella sen
kieppuvia induktioteloja. Hänen palvelemansa jumalat olivat kaikki
kaukana, Lontoon ihmiset kätkivät jumalansa.

Viimein hänen hämärät tunteensa kävivät selvemmiksi, sukeusivat
ajatuksiksi ja lopulta teoiksi. Tullessaan jymisevään vajaan eräänä
aamuna hän lausui salaaminsa [Salaam on muhamettilainen kunnioittava
tervehdyssana; osa Intian asukkaita on muhamettilaisia. Suom. muist]
Voimakoneitten Herralle ja sitte Holroydin poissa ollessa meni
kuiskaamaan jyrisevälle koneelle olevansa sen palvelija, rukoillen sitä
armahtamaan häntä ja pelastamaan hänet Holroydilta. Hänen niin
tehdessään tunkeusi tutisevan konesuojuksen avoimesta kupukäytävästä
siihen harvoin ulottuva päiväpaisteen heijastus ja Voimakoneitten Herra
tohisi ja hyrisi kelmeässä kultahohteessa säteilevänä. Silloin Azuma-zi
tiesi palveluksensa otolliseksi Herralleen. Sen jälkeen hänestä ei enää
tuntunut niin yksinäiseltä kuin ennen, ja hän olikin tosiaan ollut
kovin yksikseen Lontoossa. Ja työaikansakin päätyttyä, mikä harvoin
sattui, maleksi hän suojuksen ympärillä.

Sitte Holroydin seuraavalla kerralla kolhittua häntä meni Azuma-zi ensi
tilassa Voimakoneitten Herran eteen ja kuiskasi: "sinä näet, oi Herra!"
ja koneiston vihainen hurina tuntui vastaavan hänelle. Tuosta alkaen
tuntui hänestä voimakoneen ääniin tulevan eri sointu aina Holroydin
tullessa suojukseen. "Herrani odottaa aikansa", lohduttausi Asuma-zi
itsekseen. "Tämän narrin synnillisyys ei ole vielä kypsä." Ja hän
odotteli ja vaani tilinteon päivää. Erään kerran näkyi merkkejä
sähkövirtojen ristiinmenosta ja Holroyd sai varomatonta tutkimusta
toimittaessaan -- se tapahtui ehtoopäivällä -- jokseenkin ankaran
täräyksen. Käyttökoneen takaa näki Azuma-zi hänen hypähtävän sivulle ja
kiroovan telan ilkiöitä.

"Hän on saanut varotuksen", virkkoi Azuma-zi itsekseen. "Totisesti on
Herrani kärsivällinen."

Holroyd oli ensinnä opastanut neekeriänsä sellaisissa voimakoneen
toiminnan alkeiskäsitteissä, joiden avulla tämä voisi hänen poissa
ollessaan tulla tilapäisesti toimeen vajassa. Mutta havaitessaan millä
tavoin Azuma-zi loikaroitsi jättiläiskoneen ympärillä hän kävi
epäluuloiseksi. Hän tajusi hämärästi apulaisellaan olevan jotakin
mielessä ja päätellen hänellä olleen tekemistä telain voitelemisessa
öljyllä joka oli eräästä kohti syövyttänyt pois kiillon, hän antoi
koneiston hälyn yli karjutun julistuksen: "älä sinä enää mene lähelle
tuota isoa voimakonetta, Hyh-höh, taikka nyljen nahkasi!" Ja muutenkin,
jos Azuma-zia miellytti olla ison koneen lähellä, vaati selvä järki ja
säädyllisyys pidättämään häntä loitolla siitä.

Azuma-zi totteli sillä kertaa, mutta myöhemmällä hän joutui kiinni
kumarrellessaan Voimakoneitten Herraa. Silloin Holroyd tempaisi
käsivarresta ja potkaisi häntä hänen kääntyessään poistumaan. Azuma-zin
sitte seisoessa käyttökoneen takana ja Holroydin vihattua selkää
tuijotellessa saivat koneiston äänet uuden tahdin ja kuulostivat
neljältä hänen äidinkielensä sanalta.

On vaikea tarkalleen sanoa mitä mielipuolisuus on. Luullakseni Azuma-zi
oli mielipuoli. Voimakonevajan lakkaamaton paukkina ja vilske oli
saattanut huiskuttaa hänen pienet tietonsa ja runsaat taikauskoiset
kuvitelmansa vihdoin jonkinlaiseksi riivaannukseksi. Ainakin, kun hänen
mieleensä juohtui aatos tehdä Holroydista uhri voimakoneen
jumaluudelle, hän joutui omituisen ylvästelevän tunnekuohun valtaan.
Sinä yönä nuo kaksi miestä ja heidän mustat varjonsa olivat vajassa
yksikseen. Vajaa valaisi iso vilkkuva ja punaisena vilahteleva
kaarilamppu. Varjot venyivät mustina voimakoneitten taakse,
käyttökoneitten heilurikuulat syöksähtelivät valosta pimeyteen ja
niiden männät jytkyivät äänekkäästi ja tasaisesti. Vajan avoimesta
päästä näkyvä ulkopuolinen ilma häämötti uskomattoman etäisenä. Se
tuntui aivan kuolleeltakin, kun koneiston jymy tukehdutti kaikki
ulkoiset äänet. Etäällä kuvastui pihan musta aita ja sen takana talojen
harmaita ääriviivoja, ja ylhäällä kaareili tummansininen taivas
kelmeine tähtösineen. Azuma-zi astui äkkiä vajan keskuksen poikki
remmien alitse ja katosi ison voimakoneen varjoon. Holroyd kuuli
lipsahduksen ja vauhdin tahti muuttui.

"Mitä hiivattia sinä vaihteelle teet?" hän ulvahti hämmästyneenä. "Enkö
ole sulle sanonut --"

Silloin hän näki Azuma-zin silmien päättäväisen ilmeen, aasialaisen
astuessa varjosta häntä kohti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä miehet olivat hurjassa ottelussa ison
voimakoneen edessä.

"Sinä paksupää hullu!" hönkäisi Holroyd ruskean käden kuristaessa
kurkkuaan. "Pysy erilläsi noista kosketusrenkaista." Samassa hän
suistui jaloiltaan ja horjui Voimakoneitten Herraa kohti. Hän hellitti
vaistomaisesti irti vastustajastaan pelastuakseen koneesta.

       *       *       *       *       *

Lähetti, joka oli hurjalla kiireellä pantu asemalta tutkimaan mitä
voimakonevajassa oli tapahtunut, tapasi Azuma-zin veräjänvartijan
kojusta. Azuma-zi yritti selittää jotakin, mutta lähetti ei saanut
mitään selvää hänen katkonaisesta solkkauksestaan, vaan riensi vajaan.
Koneet olivat kaikki meluisesti työssä eikä mitään näyttänyt olevan
epäkunnossa. Tuntui kuitenkin omituista kärventyneiden hiuksien hajua.
Sitte hän näki kummallisen kurtistuneen kasan roikkumassa ison
voimakoneen etumuksessa ja lähemmäksi astuessaan tunsi Holroydin
vääntyneet jäännökset.

Mies tuijotti ja empi tuokion. Sitte hän näki kasvot ja sulki silmänsä
vavahtaen. Hän pyörähti pois ennen kuin avasi ne, jottei olisi enää
nähnyt Holroydia, ja meni ulos vajasta neuvoa ja apua hakemaan.

Nähdessään Holroydin kuolevan Suuren Voimakoneen kouristuksessa oli
Azuma-zi ollut hiukan säikähdyksissään tekonsa seurauksista. Silti oli
hän omituisesti ylpeissään ja tiesi Voimakoneitten Herran armon olevan
puolellaan. Hänen suunnitelmansa oli jo valmis miehen tullessa
asemalta, ja kiireesti paikalle saapunut teknillinen johtaja hyväksyi
heti ilmeisen johtopäätöksen itsemurhan tapahtumisesta. Tämä
asiantuntija tuskin otti huomatakseenkaan Azuma-zia, muutamia
kysymyksiä hänelle vain tehden. Näkikö hän Holroydin epätoivoista
tekoa? Azuma-zi selitti olleensa poissa näkyvistä tulipesän luona
kunnes kuuli voimakoneen soinnun muuttuvan. Tutkinto ei ollut
rasittava, ollen epäluuloista vapaa.

Holroydin vääntyneet jäännökset, jotka sähkötaituri irrotti koneesta,
verhosi joutuin veräjänvartija kahvitahraisella pöytäliinalla. Jonkun
kekseliääseen mieleen juolahti etsiä lääkäri. Asiantuntija puuhasi
etupäässä koneen laittamisessa taas käyntiin, sillä sähkörautatien
tunkkaisiin tunneleihin oli pysähtynyt seitsemän kahdeksan junaa.
Azuma-zin, joka vastaili tahi väärin ymmärsi vajaan valtansa tahi
tunkeilevaisuutensa nojalla tulleiden ihmisten kysymyksiä, lähetti
teknillinen johtaja pian takaisin kivihiilikomeroon. Veräjän
ulkopuolelle kerääntyi tietysti väkijoukko -- kenellekään
tuntemattomasta syystä oleksii Lontoossa aina väkijoukko päivän tai
pari äkillisen kuolemantapauksen näyttämön lähettyvillä -- pari kolme
sanomalehtikertojaa siivilöityi tavalla tai toisella konesuojukseen ja
yksi pääsi Azuma-ziinkin asti; mutta johtaja ajoi heidät pellolle,
ollen itse hiukan sanomalehtimieskin.

Aikanaan kannettiin ruumis pois ja yleisön mielenkiinto häipyi sen
mukana. Azuma-zi pysyi hyvin hiljaisesti tulipesänsä ääressä,
lakkaamattomasti nähden hiilissä olennon joka tempoili rajusti ja kävi
liikkumattomaksi. Tunnin kuluttua murhasta näytti vaja siltä kuin ei
siellä milloinkaan olisi mitään merkillistä tapahtunut. Kurkistaessaan
konehuoneestaan näki villi Voimakoneitten Herran jyräjävän ja tohisevan
pienten veljiensä vieressä, ja vauhtipyörät humisivat ympäri ja höyry
sihahteli mäntien tiessä ihan kuin aikaisemminkin illalla. Lopultakin
oli se pelkästään konetaidolliselta kannalta katsoen ollut peräti
vähäpätöinen tapaus -- pelkkä sähkövirran tilapäinen poikkeeminen.
Mutta nyt oli teknillisen johtajan hento vartalo ja hento varjo
Holroydin vantteran hahmon asemesta astelemassa valokujaa edestakaisin
pitkin täräjäviä lattiapalkkeja remmien alla käyttökoneiden ja
voimakoneiden välissä.

"Enkö ole palvellut Herraani?" kysyi Azuma-zi kuulumattomasti
varjoltaan, ja ison voimakoneen sointu kajahteli täyteläisenä ja
puhtaana. Katsellessaan vilisevää koneistoa joutui hän jälleen sen
lumouksen valtaan joka Holroydin kuoltua oli hiukan heikentynyt.

Ei koskaan ollut Azuma-zi nähnyt miehen saavan surmaansa niin väleen ja
säälimättömästi. Iso suriseva kone oli tappanut uhrinsa sekunniksikaan
horjahtamatta tasaisesta tahdistaan. Se oli todellakin mahtava jumala.

Mitään aavistamaton teknillinen johtaja seisoi selkä häneen päin,
kirjottaa sohien paperipalaselle, Hänen varjonsa osui jättiläiskoneen
jalustaan.

"Oliko Voimakoneitten Herra vielä nälissään? Hänen palvelijansa oli
valmis."

Azuma-zi astahti vaivihkaa eteenpäin; sitte seisahtui. Teknillinen
johtaja herkesi äkkiä kirjottamasta ja takimaisen voimakoneen ääreen
astuen alkoi tarkastaa sädekimppuja.

Azuma-zi epäröitsi, ja puikahti sitte äänettömästi vaihteen luo
varjoon. Siellä hän odotteli. Pian kuuluivat johtajan askeleet
palaavan. Hän seisahtui entiseen asemaansa, tietämättömänä kymmenen
jalan päässä kyyristelevästä lämmittäjästä. Sitte iso voimakone äkkiä
sihahti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Azuma-zi pimeästä hyökkäsi
hänen niskaansa.

Ensin johtaja vyötäisiltä siepattuna heilahti isoa voimakonetta kohti,
sitte polvellaan potkaisten ja käsillään vastustajansa pään alas
nykertäen hän tempautui irti syleilystä ja keikahti pois päin koneesta.
Sitte villi tarttui häneen taas, puskien kiharaisella päällään hänen
rintaansa, ja he hoippuroitsivat ja huohottivat kuten tuntui koko
ikuisuuden. Sitte johtaja tuli temmanneeksi mustan korvan hampaisiinsa
ja puri raivokkaasti. Neekeri ulvoi hirveästi.

He kieriskelivät lattialla, ja neekeri, joka oli luiskahtanut hampaiden
pinteestä tahi menettänyt palan korvastaan -- johtaja arvaili sitä
siinä -- yritti kuristaa häntä. Johtaja teki tehottomia ponnistuksia
saadakseen hapuilluksi jotakin käsiinsä ja potkituksi, kun lattialta
kuului askeleen tervetullutta kopsetta. Seuraavassa hetkessä Azuma-zi
oli jättänyt hänet ja syöksähtänyt isoa voimakonetta kohti. Pauhinassa
kuului sähähdys.

Sisään astunut yhtiön virkamies seisoi tuijotellen, kun Azuma-zi
sieppasi paljaat päätejohdot käsiinsä, väännähti kamalasti ja killui
sitte liikahtamattomana koneessa, kasvot rajusti vääristyneinä.

"Olenpa kerrassaan iloissani siitä että saavuit juuri nyt", sanoi
teknillinen johtaja yhä lattialla istuen.

Hän katseli vielä värisevää olentoa. "Tuo ei ole näköjään kaunis
kuolema -- mutta se on nopea."

Virkamies yhä tuijotti ruumiseen. Hän oli hidas-älyinen mies.

Syntyi vaitiolo.

Johtaja kompuroitsi jaloilleen. Hän siveli miettivästi kauluksensa
sisäpuolta sormillaan ja liikutti päätään useaan kertaan edestakaisin.

"Holroyd parka! Nyt käsitän." Sitte hän melkein koneellisesti astui
varjossa olevan vaihteen luo ja käänsi sähkövirran rautatien johtoon.
Hänen niin tehdessään heltisi korventunut ruumis koneesta ja putosi
kasvoilleen maahan. Voimakoneen sisus pauhasi äänekkäänä ja
puhdassointuisena, ja voimansiirtolaitos viuhtoi ilmaa.

       *       *       *       *       *

Niin päättyi ennenaikaisesti voimakonejumaluuden palvelus, kenties
lyhyt-ikäisin kaikista uskonnoista. Kuitenkin se saattoi samalla
upeilla ainakin yhdestä marttyyristä ja yhdestä ihmisuhrista.




Æpyornis-saari.


Arpikasvoinen mies kumartui pöydän yli ja katseli kimppuani.

"Kämmeköitä?" hän kysyi.

"Muutamia", sanoin.

"Tikankontteja", hän virkkoi.

"Etupäässä", vastasin.

"Mitään uutta? Sen arvasin. _Minä_ nuuskin nuo saaret viisikolmatta --
seitsemänkolmatta vuotta takaperin. Jos löydätte mitään uutta sieltä --
niin se on totisesti ihka uutta. En jättänyt paljoa."

"En ole keräilijä", selitin.

"Olin nuori silloin", hän pitkitti. "Voi hitto kuinka samoilinkin." Hän
näytti ottavan minusta mittaa silmillään. "Olin Taka-Intiassa kaksi
vuotta, ja Brasiliassa seitsemän. Sitte menin Madagaskarille."

"Tunnen muutamia tutkijoita", sanoin jotakin tarinaa aavistaen.
"Kenelle keräsitte?"

"Dawsoneille. Lienetteköhän koskaan kuullut Butcheria mainittavan?"

"Butcher -- Butcher?" Nimi tuntui häämöttävän muistissani; sitte
muistin oikeusjutun "Butcher Dawsonia vastaan". "Hei!" huudahdin,
"tehän olette se mies, joka manuutti heidät neljän vuoden palkasta --
jouduitte autiolle saarelle..."

"Sama juuri", myönsi arpikasvoinen mies kumartaen. "Lystikäs
oikeustapaus, vai mitä? Siellä olin, keräten pikku omaisuutta palkkani
säästymisen kautta tuolla saarella, panematta rikkaa ristiin
kumpaisenkaan hyväksi, heidän mitenkään kykenemättä antamaan minulle
lähtöpassia palveluksestaan. Useasti siellä ollessani huvitti minua
sitä ajatella. Tein siitä arviolaskuja -- isoja -- korukuvioina pitkin
koko siunattua koralliriuttaa."

"Miten se tapahtui?" kysyin. "En oikein muista asiaa."

"No... Olettehan kuullut æpyorniksista?"

"Kyllähän. Andrews kertoi minulle uudesta lajista, jota oli
laittelemassa noin kuukausi takaperin. Juuri ennen kuin läksin merelle.
Kuuluivat saaneen lähes metrin pituisen reisiluun. Jättiläis-otus on
sen täytynyt olla!"

"Sen uskon", virkkoi arpikasvoinen mies. "Sindbadin vaakalintu oli vain
haikua niistä. Mutta milloin noita luita löydettiin?"

"Kolme tai neljä vuotta takaperin -- '91, muistelen. Miksi?"

"Miksi? Syystä että _minä_ löysin niitä -- helkkarissa -- siitä on jo
melkein kaksikymmentä vuotta. Elleivät Dawsonit olisi olleet typeriä
tuohon palkkaan nähden, niin he olisivat saattaneet ottaa koko myynnin
yksinomaan haltuunsa.... _Minä_ en voinut estää tuota veneen pahusta
joutumasta vesiajolle."

Hän pysähtyi. "Paikka on arvatenkin sama. Suon tapainen runsaan
puolentoista sadan kilometrin päässä Antananarivosta. Sattuuko teillä
olemaan tietoa? Sinne on mentävä veneillä rannikkoa pitkin. Ette
kenties satu muistamaan?"

"En. Luullakseni Andrews sanoi jotakin suosta."

"Sen täytyy olla sama. Se on itärannikolla. Ja vedessä on jotakin mikä
säilyttää mätänemiseltä. Kreosotilta se haisee. Muistutti minua
Trinidadista. Vieläkö munia löysivät? Muutamat minun löytämistäni
munista olivat puolentoista jalan mittaisia. Suo kaartaa ympäri,
nähkääs, saartaen erilleen tuon jättöalueen. Kovin suolainenkin se on.
No... Olipa minulla merkillisiä hetkiä siellä! Löysin jäännökset aivan
sattumalta. Läksimme munia hakemaan, minä ja kaksi alkuasukasta, kaikki
tiukkaan sullottuina tuollaiseen kummalliseen kanoottiin mitä siellä
käytetään, ja samalla löysimme nuo luut. Meillä oli teltti ja neljäksi
päiväksi muonavaroja, ja asetuimme majailemaan eräällä lujapohjaisella
kohdalla, Sen ajatteleminen saa omituisen tervankatkun vieläkin
tuntumaan nenässäni. Se on lystikästä työtä. Käydään sohiskelemassa
liejua rautariu'uilla. Tavallisesti muna rusentuu. Kuinkahan kauvan
siitä lienee kun noita æpyorniksia todella eli. Lähetyssaarnaajat
sanovat alkuasukasten kertovan juttuja ajoilta, jolloin niitä oli
elossa, mutta itse en ole sellaisia milloinkaan kuullut. [Kenenkään
europalaisen ei tiedetä nähneen elävää æpyornista; epäiltävänä
poikkeuksena on MacAndrew joka kävi Madagaskarilla v. 1745. Tekijän
muist.] Mutta varmasti olivat meidän saamamme munat yhtä tuoreita kuin
olisivat olleet äsken munittuja. Tuoreita! Kantaessaan niitä alas
veneelle toinen neekerini pudotti yhden kiveen ja se murskaantui.
Kylläpä pöllytin sitä koheloa! Mutta pahenematon se oli, ei
tuoksahtanutkaan, ja kuitenkin oli emä ollut kuolleena ehkä neljäsataa
vuotta. Syytti tuhatjalkaisen purreen. Vaan olenpa harhaantumassa
tarinani tolalta. Meiltä oli mennyt koko päivä rapakon tonkimiseen ja
munien penkomiseen eheinä esille, ja olimme kaikki mustan mutakuoren
peitossa, ja luonnollisesti olin ärtyinen. Mikäli tiesin olivat nuo
ainoat munat mitä konsanaan on saatu ilman ainoatakaan säröä talteen
otetuksi. Kävin jälkeenpäin katsomassa Lontoon luonnontieteellisessä
museossa; ne olivat kaikki säröisiä, kokoonliitettyjä kuin mosaiikki,
ja oli palasia poissakin. Minun olivat täydellisiä ja aijoin takaisin
päästyäni puhaltaa ne tyhjiksi. Tietysti minua suututti typerä
tomppeli, joka pelkän tuhatjalkaisen vuoksi tipautti hukkaan kolmen
tunnin työn. Ympäri korvia annoin runsaalla mitalla."

Arpikasvoinen mies otti taskustaan savipiipun. Asetin tupakkakukkaroni
hänen eteensä. Hän pisti hajamielisenä piippuunsa.

"Entä muut? Saitteko ne kotiin? En muista --"

"Siinä on tarinan jatkon kummallisuus. Minulla oli kolme muuta. Aivan
tuoreita munia. No, me panimme ne veneeseen, ja sitten läksin telttiin
kiehauttamaan kahvia, jättäen nuo kaksi pakanaa alas rantahietikolle --
toisen pistostansa mukamas parantelemaan ja toisen häntä avustelemaan.
Mieleeni ei juolahtanut että nuo peijakkaat saattaisivat käyttää
hyväkseen omituista asemaani tehdäkseen riidan. Mutta kaiketi oli
tuhatjalkaisen myrkky ja saamansa potkaisu saanut toisen suunniltaan --
äkäpäinen hän oli aina ollut -- ja hän viekotteli toisen.

"Muistan istuneeni tupakoimassa ja vettä keittämässä väkiviinalampun
avulla, joka minulla tavallisesti oli mukanani tällaisilla matkoilla.
Aina väliin ihailin päivänlaskussa väilyvää suomaisemaa. Kaikki mustina
ja veripunaisina juovina -- kaunis näky. Ja ylhäällä taampana nousi maa
harmaana ja häämyisenä vuoriksi, joiden kohdalla taivas hehkui
punaisena kuin sulattimon suu. Ja viidenkymmenen metrin päässä selkäni
takana nuo villityt pakanat -- vähääkään piittaamatta ympäristön
rauhallisesta sävystä -- vehkeilivät karkumatkaa veneellä, jättääkseen
minut ypö yksikseni kolmen päivän muonavaroille ja kangastelttiin,
ainoana juomavarastona pienoinen vesinassakka. Kuulin jonkinlaisen
haukahduksen takaapäin, ja jo olivat kanootissa -- veneeksi sitä ei
oikeastaan voinut sanoa -- parinkymmenen metrin päässä rannasta. Älysin
oitis mitä oli tekeillä. Pyssyni oli teltissä eikä minulla sitäpaitsi
ollut luoteja -- ainoastaan linnunhauleja. He tiesivät sen. Mutta
minulla oli taskussani pieni revolveri ja sieppasin sen käteeni
hietikolle juostessani.

"'Tulkaa takaisin!' sanoin sitä heristellen.

"He höpöttivät minulle jotakin ja munansärkijä ilkamoitsi. Tähtäsin
toiseen -- sillä hän oli haavottumaton ja piteli melaa, mutta ammuin
ohi. He nauroivat. En silti heittänyt. Tiesin että minun täytyi pysyä
kylmäverisenä, ja yritin häntä uudestaan, saaden hänet luodin
viuhahduksesta hypähtämään. Tällä kertaa hän ei nauranut. Kolmannella
kerralla osasin päähän ja yli laidan hän mulahti meloinensa. Se oli
revolverin laukaukseksi harvinaisen hyvä sattuma. Välimatka oli
luullakseni viisikymmentä metriä. Hän vajosi heti upoksiin. En tiedä
tappoiko hänet luoti vai hukkuiko hän pökertyneenä. Sitte aloin hoilata
toista miestä tulemaan takaisin, mutta hän kyyristäytyi kanootin
sopukkaan eikä vastannut. Laukaisin siis revolverini häntä kohti enkä
osannut lähellekään.

"Olin kuin puusta pudonnut, sen sanon. Siinä sitä seisoin haisevalla
liejuisella rannikolla, hyllyvä suo kaikkialla takanani, päivänlaskun
jälkeen kylmää huokuva ulappa edessäni ja tuo musta kanootti yhtämittaa
ajautumassa edemmäs näkyvistäni. Vakuutanpa kironneeni Dawsonit ja
Jamrachit ja museot ja koko höskät oikein ansionsa mukaan. Karjuin
tuota neekeriä takaisin, kunnes ääneni särkyi vingahduksiksi.

"Ei auttanut muu kuin haijienkin uhalla uida hänen perässään. Avasin
siis kääntöpään veitseni ja otin sen hampaisiini, riisuin yltäni ja
kahlasin veteen. Silloin menetin kanootin heti näkyvistäni, mutta
koetin harkinnan avulla ehättää sen tielle. Toivoakseni oli mies
liian kehno käyttelemään sitä, joten se pysyisi ajelehtimassa
entiseen suuntaansa. Pian se tulikin jälleen näkyviin lounaisella
taivaanrannalla, Päivänlaskun jälkihehku oli jo tykkänään häipynyt ja
yön hämärä hiipi ylitseni. Tähdet alkoivat pilkotella siniseltä
taivaanlaelta. Uin kuin urheilumestari, vaikka sääriäni ja käsivarsiani
alkoi pian kivistää.

"Kuitenkin saavutin hänet tähtien jo tuikkiessa täydesti. Pimetessä
aloin nähdä kaikenmoista kimmellystä vedessä -- fosforiolioita
tietenkin. Aika ajottain se huimasi päätäni. Tiesin tuskin mikä oli
tähtiä ja mikä fosforikimaltelua, ja uinko päälläni vai kantapäilläni.
Kanootti oli musta kuin synti ja väreet kaareilivat sen keulassa
valuvana tulena. Luonnollisesti olin tuiki varovainen kiivetessäni
siihen. Tahdoin ensin tarkata mitä hänellä oli mielessä. Hän näytti
makaavan kyykistyneenä kasana keulassa, ja perä oli koholla vedestä.
Alus kieppui ajelehtiessaan hitaasti ympäri -- jonkinlaista valssin
tapaista menoa. Menin perään ja vedin sen alas, odottaen hänen
heräävän. Sitte aloin hinautua sisään veitsi kädessä ja rynnäkköön
valmiina. Mutta hän ei hievahtanutkaan. Siinä siis istuin pienen
kanootin perässä ajautumassa pitkin tyventä fosforikiiltoista ulappaa,
tähtien lukemattoman paljouden loistellessa ylläni, ja odottelin
jotakin tapahtuvaksi.

"Pitkän tovin kuluttua huusin häntä nimeltä, mutta hän ei
äännähtänytkään. Olin liian väsynyt käymään mihinkään vaaraan astumalla
hänen luokseen. Istuimme siis alallamme. Taisin pari kertaa torkahtaa.
Aamuhämärissä huomasin hänet kuolleeksi, ruumis oli aivan pöhistynyt ja
nassakka sekä pikku erä kahvia ja laivakorppuja Kapkaupungin
_Argukseen_ käärittyinä hänen jaloissaan, ja tina-astiallinen
nautittavaksi kelpaamatonta väkiviinaa hänen allaan. Ei ollut melaa
eikä totisesti mitään muuta sellaiseksi kelpaavaa kuin väkiviina-astia,
joten päätin ajelehtaa kunnes minut korjattaisiin. Toimitin
ruumiskatselmuksen vainajasta, julistin päätöksen jonkin tuntemattoman
käärmeen, skorpionin tai tuhatjalkaisen syyllisyydestä, ja työnsin
hänet yli laidan.

"Sen jälkeen maistoin kulauksen vettä ja muutamia laivakorppuja, ja
tarkastelin ympäristöä. Noin matalalla oleva mies ei tietenkään voi
nähdä kovinkaan kauvas; ainakin oli Madagaskar ja kaikki muukin maa
ihan näkymättömissä. Näin purjeen kulkevan lounaaseen -- näytti
kuunarilta, mutta sen runko ei noussut näkösälle. Pian kohosi aurinko
korkealle taivaalle ja alkoi paistella minua paahteellaan. Voi
turkanen! Se oli saada aivoni kiehumaan. Yrittelin pistellä päätäni
mereen, mutta tovin kuluttua osui katseeni Kapkaupungin _Argukseen_, ja
pitkäkseni kanootin pohjalle laskeutuen levitin sen ylitseni.
Ihmeellisiä kapineita nuo sanomalehdet. En ollut sitä ennen lukenut
ainoatakaan perinjuurin läpi, mutta on omituista mihin kaikkeen sitä
joutuu yksikseen ollessaan, kuten minä olin. Luin luullakseni
kahteenkymmeneen kertaan tuon siunatun sanomalehtinumeron pahaisen.
Piki kanootissa suorastaan höyrysi kuumuudesta ja pursusi suurina
rakkoina saumoista.

"Ajelehdin kymmenen päivää", pitkitti arpikasvoinen mies. "Sanottuna se
on pieni asia, vai mitä? Jokainen päivä oli viimeisen kaltainen.
Muulloin kuin aamuisin ja iltaisin en edes tähystystä pitänyt -- helle
oli niin kammottava. En nähnyt ainoatakaan purjetta ensimäisten kolmen
päivän perästä, eivätkä näkemäni ottaneet minua huomatakseen. Noin
kuudentena iltana sivuutti minut tuskin kilometrin päässä laiva kaikki
lyhdyt säihkyvinä ja sivuaukot ammollaan, tulikärpäsen näköisenä.
Kannelta kuului soiton säveliä. Nousin seisaalleni, huikkailin ja
kiruin. Matkani toisena päivänä puhkaisin æpyorniksenmunista yhden
raappimalla toisesta päästä kuoren pala palalta pois, ja muistaessani
huomasin ilokseni sen kyllin hyväksi syödä, Hiukan tuoksahtava -- en
tarkota pahentunut, vaan tavallaan sorsanmunan makuinen. Ruskuaisen
toisessa kyljessä oli jonkinlainen pyöreä kohta, noin kuusi tuumaa
läpimitaten, ja siinä kierteli verijuovia tikkailta näyttävän valkean
täplän ympärillä, jota oudoksuin, mutta en sen merkitystä silloin
oivaltanut enkä suuresti ollut halukaskaan rupeamaan tyystäksi. Muna
riitti minulle laivakorppujen ja vesikulausten särpimenä kolmisen
päivää. Pureskelin kahvipapujakin -- elähyttävää ainetta, Toisen munan
avasin noin kahdeksantena päivänä, ja se minua säikähdytti."

Arpikasvoinen mies pysähtyi. "Niin", hän sanoi, "hautumassa.

"Tietenkin on se teille vaikea uskoa. _Minullekin_ oli, vaikka sain
käyttää silmiäni. Muna oli ollut uponneena kylmään mustaan mutaan
kenties kolmesataa vuotta. Mutta asiassa ei ollut erehdykselle tilaa.
Siinä oli -- miksi sitä nimitetäänkään? -- alkio: pää oli iso, selkä
köyry, sydän tykytti kurkun alla, ruskuainen oli kurtistunut kokoon ja
pitkin sitä ja kuoren sisäpuolta risteili isoja kelmuja. Siinä olin
kaikista sukupuuttoon kuolleista linnuista isoimman munia poikasiksi
hautomassa kanootin pahasessa keskellä Intian Valtamerta. Olisipa
Dawson äijä tuon tiennyt! Se kannatti neljän vuoden palkan. Mitä _te_
arvelette?

"Kuitenkin täytyi minun pistellä suihini tuo eriskummallisuus, joka
pala, ennenkuin sain koralliriutan näkyviini, ja muutamat suuntäydet
olivat hiton vastenmielisiä. Kolmannen jätin rauhaan. Pitelin sitä
valoa vasten, mutta kuori oli liian paksu voidakseni päästä hajullekaan
siitä mitä sisällä tapahtui; ja vaikka olin kuulevinani veren
tykytystä, niin saattoi se olla omien korvieni huminaa.

"Sitte ilmestyi kehäriutta. Ilmestyi päivännoususta, niin sanoakseni,
äkkiä ihan lähelleni. Ajauduin suoraan sitä kohti kunnes olin noin
kilometrin päässä rannasta, en enempää, vaan silloin virta kääntyi ja
minun täytyi maihin päästäkseni meloa niin navakasti kuin saatoin
käsilläni ja æpyornismunan kuoren siekaleilla. Perille kumminkin
pääsin. Se oli aivan tavallinen kehäriutta, noin kahdeksan kilometriä
ympärimitaten; puita oli harvakseltaan, keskemmällä pulppusi lähde ja
lantaat vilisivät täynnä papukaijakalaa. Munan maihin vietyäni asetin
sen sopivaan aurinkoiseen paikkaan nousuvesirajan yläpuolelle,
antaakseni sille kaikki kehitysmahdollisuudet mitä vallassani oli;
laahasin sitte kanootin turvaan ja samosin tutkiskelemaan seutua.
Kylläpä kehäriutta on merkillisen yksitoikkoinen asumasija! Heti
lähteen löydettyäni tuntui kaikki mielenkiinto hälvenevän.
Poikuusvuosina en tiennyt mitään muhkeampaa ja urheampaa kuin Robinson
Crusoelaisuus, mutta tuo paikka oli pitkäpiimäinen kuin saarnakirja.
Kuljeskelin etsimässä syötävää ja tuumiskelin sitä ja tätä; mutta kyllä
jo ennen ensimäisen päivän loppua olin ikävään kuolla. Hyvää onneani
osottaa se että jo samana päivänä sää vaihtui. Nousi pohjoisesta
ukkosmyrsky ja sipaisi saartani, ja yöllä sain rajutuulen mukana
niskaani rankkasateen. Eihän olisi kanootin kumoon menemiseen paljoa
tarvittu.

"Olin nukkumassa kanootin alla, ja muna oli onnellisesti hiedassa
ylempänä, ja ensimäinen mitä muistan oli tohina kuin sadan piikiven
takominen veneen pohjaa vasten ja vesivirtojen syöksähtely ylitseni.
Olin nähnyt unta Antananarivosta, ja nousin istualleni ja hoilasin
Intoshia kysyäkseni akalta mitä oli tekeillä, ja hapuilin tuolia, jolla
tulitikut olivat. Sitte muistin missä olin. Rantaan vyöryi
fosforihohteisia aaltoja ikäänkuin minut nielläkseen, ja muu oli yössä
pikimustaa. Ilma ihan ulvahteli. Pilvet tuntuivat melkein maata
hiipovan ja sadetta tulvi kuin olisi taivas ollut uppoamassa ja sieltä
ammenneltu vettä pitkin kansiräystäitä. Summaton vesivuori kiemurteli
minua kohti kuin tulinen käärme, ja minä pötkin pakoon. Sitte muistin
kanootin ja juoksin alas sen luo aallon vetäytyessä sihisten takaisin;
mutta se oli kadonnut. Nyt johtui muna mieleeni ja tunnustelin tietäni
sinne asti. Se oli koskemattomana ja hyvässä turvassa ankarimmiltakin
aalloilta, joten istahdin sen viereen ja värjöttelin seurana. Voi
tavatonta millainen yö se oli!

"Myrsky taukosi ennen aamua. Päivän koittaessa ei ollut pilven
rippeitäkään taivaalla, ja pitkin rantaa oli laudanpalasia hajallaan --
siinä oli niin sanoakseni kanoottini luuranko nivelistään irrallaan.
Mutta siitä sain kuitenkin jotakin tekemistä, sillä kahta likekkäin
kasvavaa puuta käyttäen rakensin noista jäännöksistä jonkinlaisen
myrskysuojan. Ja sinä päivänä muna kuoriutui.

"Kuoriutui, niin, kun olin nukkumassa sitä päänalusena käyttäen. Kuulin
hutkauksen ja tunsin täräyksen ja hätkähdin istualleni; munan toinen
pää oli nokkaistu pois ja oudon näköinen pieni ruskea pää vilkuili
minuun. 'Hei!' sanoin, 'terve tuloa!' ja hiukan työläästi se kapusi
ulos.

"Tulokas oli näpsä herttainen pienokainen ensimältä, pienen kanan
kokoinen -- jokseenkin muiden linnunpoikasien kaltainen, ainoastaan
isompi. Sen höyhenpuku oli aluksi likaisen ruskea, ja sitä peitti jokin
pian pois kuoriutuva harmaa rohtuma, ja tuskin sitä saattoikaan
höyheniseksi sanoa -- pikemmin oli se untuvaista karvaa. Voin tuskin
sanoin ilmaista kuinka mielissäni olin tulokkaasta. Robinson Crusoe ei
lähestulkoonkaan riittävästi kuvaile yksinäisyyttänsä. Mutta tässä oli
hauskaa seuraa. Se tirkisteli minua ja iski silmää sitä kanan tavoin
edestä taaksepäin liikuttaen, piipahti ja alkoi heti nokkia kuin ei
olisi mitään tulla haudotuksi kolmesataa vuotta myöhästyneenä. 'Hauskaa
nähdä sinua, Perjantai!' virkahdin, sillä tietysti olin heti munan
kehittymisen kanootissa huomatessani päättänyt nimittää sen
Perjantaiksi, jos siitä poikanen sukeutuisi. Olin hiukan huolissani sen
ravinnosta, joten annoin sille oitis palasen papukaijakalaa. Se
nielaisi sen ja avasi nokkansa lisää saadakseen. Se minua ilahutti,
sillä jos se noissa olosuhteissa olisi ollut vähääkään nirsu, niin
olisi minun ollut pakko lopultakin syödä se.

"Ette usko kuinka hauska lintu tuo æpyorniksenpoikanen oli. Se seurasi
kintereilläni heti alusta. Se seisoskeli vieressäni, katselemassa
kalastellessani lantaissa ja kävi osakkaaksi kaikkeen mitä pyydystin.
Ja järkeväkin se oli. Rannalla oli iljettäviä vihreitä känsäisiä
olioita, etikkakurkun kaltaisia, ja yhtä sellaista yritettyään se sai
vatsanväänteitä. Sen koommin ei se niihin enää edes vilkaissut.

"Ja se kasvoi. Melkein silmin nähden. Ja minä kun en milloinkaan ole
ollut suuresti seuramies, niin sen hiljaiset, ystävälliset tavat
sattuivat minulle paki parahiksi. Lähes kahden vuoden ajan me olimme
niin onnellisia kuin tuollaisella saarella saattoi olla. Mitään
liikehuolia minulla ei ollut, tiesinhän palkkani keräytyvän säästöön
Dawsoneilla. Silloin tällöin näimme purjelaivan, mutta yksikään ei
tullut lähelle. Huvikseni koristelin saarta merisiileistä ja
monenmoisista kirjavista näkinkengistä sommittelemillani kuvioilla.
Melkein ylt'ympäri riutan sovitin isoilla kirjaimilla ÆPYORNIS-SAARI
nimen, samaan tapaan kuin vanhassamaassa näkee rautatieasemilla
värillisistä kivistä muodosteltavan, ja kaikenlaisia suuretieteellisiä
tehtäviä ja piirroksia. Aikaani vietin myös katsellen miten tuo
ihmelintu harppaili pitkin riuttaa ja kasvoi, kasvamistaan kasvoi; ja
laskeskelin miten voisin saada sitä näyttelemällä toimeentuloni, jos
konsanaan ihmis-ilmoille pääsisin. Ensimäisen sulkasadon jälkeen se
komistui, sai harjan ja sinisen heltan sekä pyrstökseen vihreän
töyhdön. Ja sitten yritin aprikoida oliko Dawsoneilla mitään oikeutta
vaatia sitä omakseen vai ei. Myrskysäillä ja sadekautena lojuimme
lämpöisesti vanhasta kanootista laittamani suojuksen alla, ja minä
juttelin sille valeita kotimaahan jääneistä ystävistäni. Ja myrskyn
jälkeen aina teimme kierroksen saarella nähdäksemme oliko mitään
ajautunut rantaan. Se oli tavallaan paimentolais-idylliä. Jos minulla
vaan olisi ollut tupakkaa, niin tuo olisi suorastaan taivaalta
tuntunut.

"Toisen vuoden lopulla tärveltyi pikku paratiisimme. Perjantai oli
silloin noin neljätoista jalkaa korkea maasta nokan kärkeen, iso pää
oli leveä kuin kuokanterä ja suunnattomat keltakehäiset ruskeat silmät
samassa asennossa kuin ihmisen -- ei näkymättömissä toinen toisestaan
kuin kanan. Höyhenpuku oli hieno -- ei kameelikurjen puolittaista
suruvaatetusta -- väriltään ja kudokseltaan kasuaria muistuttava. Ja
silloin se alkoi pörhistellä harjaansa minulle ja olla olevinansa ja
ilmaista äkäistä luonnetta...

"Vihdoin sattui minulle pitkäksi aikaa huonohko kalaonni, ja se äityi
kummallisen miettiväisenä kärkkymään kintereilläni. Luulin sen syöneen
merikurkkuja tahi muuta vaikeasti sulavaa, vaan se olikin todella vain
tyytymätön puolestaan. Minäkin olin nälissäni ja viimein kalan
saadessani tahdoin sen itselleni. Olimme kumpikin ärtyisellä tuulella
sinä aamuna. Se tavotteli sitä nokallaan ja tarrasi siihen kiinni ja
minä kopautin sitä päähän saadakseni sen hellittämään. Ja silloin se
hyökkäsi päin. Voi turkanen!...

"Sain siltä tämän kasvoihini." Mies osotti arpeaan. "Sitte se potkaisi
minua. Tärähytti kuin ajohevonen. Ryntäsin jaloilleni ja nähdessäni
jatkoa olevan tulossa otin käpälät alleni, kasvot käsilläni peittäen.
Mutta se juoksi kömpelöillä säärillään nopeammin kuin kilparatsu ja
moksautteli minua sorkkamoukareillaan, samalla kun kuokallaan takoi
takaraivoani. Suuntasin pakoni lantaisiin ja kahlasin kaulaani myöten
veteen. Se pysähtyi rannalle, jalkojensa kastumista kammoten, ja nosti
metelin kuin riikinkukko, vain käheämmän. Se alkoi teiskaroida edes
takaisin hietiköllä. Tunnustan tunteneeni mitättömyyteni katsellessani
tuon riivatun muinaisjäännöksen herrastelua. Ja pääni ja kasvoni olivat
verissä, ruumiini hilloksi pehmitettynä.

"Päätin uida lanteitten poikki ja jättää sen toviksi yksikseen kunnes
juttu tasaantuisi. Kapusin isoimpaan palmupuuhun ja istuin siellä
asiain menoa pohtimassa. En liene koskaan ennen enkä jälkeen tuntenut
olevani niin loukattu. Elukan törkeä kiittämättömyys sen teki. Olin
ollut sille enemmän kuin veli. Olin sen hautonut, kasvattanut. Kömpelö,
muodista pois jäänyt linnun kohelo! Ja minä olin ihmis-olento --
kehityskausien perillinen ja tuota kaikkea.

"Arvelin sen ajan mittaan itsekin alkavan nähdä asioita siinä valossa
ja joutuvan hiukan pahoille mielin käytöksestään. Tuumasin että jos
pyydystäisin muutamia sievoisia kaloja ja ikäänkuin ohimennen
pistäytyisin niitä sille tarjoamassa, niin se kenties tulisi järkiinsä.
Vasta vähitellen opin tuntemaan kuinka leppymätön ja rettelöitsevä
sukupuuttoon kuollut lintu voi olla. Pahansuopaisuutta!

"En viitsi kertoa mitä kaikkia pikku juonia koetin saadakseni linnun
jälleen entiselleen. En kehtaa. Poskeni vielä nytkin hehkuvat häpeästä,
kun ajattelen kuinka tuo kaistapää harvinaisuus minua nolaili ja
tuuppi. Yritin väkivaltaa. Viskelin sitä korallinlohkareilla
turvallisen matkan päästä, mutta se vain nieli ne. Heristelin sitä
veitselläni ja olin tämän menettää, vaikka se oli liian iso sen niellä.
Koetin saada sitä nälkiinnytetyksi ja tein kalastuslakon, mutta sepä
rupesi rannalta matalan veden aikana matoja poimiskelemaan ja elää
kituutteli sillä. Puolet aikaani vietin kaulaa myöten lantaissa ja
lopun palmupuissa. Yksi niistä ei ollut oikein riittävän korkea, ja
häätäessään minut siihen se järsi itselleen pohkeistani juhla-aterian.
Tila kävi sietämättömäksi. En tiedä oletteko milloinkaan koettanut
palmupuun latvassa nukkumista. Minua ahdisteli mitä kamalin
painajainen. Ja sitä häpeätä sitten! Tuossa tuo sukupuuttoon kuollut
elukka vetelehti saarellani kuin jurrittava ruhtinas, minun saamattani
jalkaani levähyttää koko paikassa. Useasti pääsi minulta itku
nääntymyksestä ja kiukusta. Sanoin sille suoraan etten voinut sallia
minkään kirotun ajanhaireen kaahaavan itseäni autiolla saarella. Käskin
sitä menemään jotakuta oman aikakautensa matkailijaa nokkimaan. Mutta
se vain näpäytteli nokkaansa minulle. Iso ruma kuvatus -- pelkkää
säärtä ja kaulaa!

"Ei tee mieleni sanoa kuinka kauvan tuota menoa kesti. Olisin tappanut
sen aikaisemmin, jos olisin tiennyt miten. Viimein kuitenkin keksin
keinon suoriutua siitä. Se on eteläamerikalainen juoni. Kauroilla ja
muilla merikasveilla sidoin kaikki siimani yhteen ja sain runsaasti
kahdentoista metrin mittaisen tukevanlaisen narun, jonka päihin
kiinnitin kaksi korallinlohkaretta. Homma vei minulta aikaa, kun sain
tuon tuostakin kahlata lantaisiin tai kavuta puuhun miten kulloinkin
päähäni pälkähti. Tätä viipotin vinhasti pääni ympäri ja paiskasin
sitte lintua kohti. Ensi heitto ei onnistunut, mutta seuraavalla
kerralla naru takertui kauniisti sen sääriin ja kietoutui vyyhdiksi
niihin. Nurin se tuupertui. Ansani heitin vyötäisiä myöten lantaissa
seisten ja heti sen nujertuessa olin kuivalla maalla sahaamassa sen
kaulaa veitselläni.

"Ilkeittää sitä vieläkään ajatella. Olin mielestäni kuin murhaaja,
vaikkakin vihani kiehui. Seistessäni katselemassa miten sen veri valui
valkealle hiekalle ja kauniit isot sääret ja kaula tempoilivat
viimeisessä tuskassa... huh!

"Tämä murhenäytelmä saattoi yksinäisyyden ahdistamaan minua kirouksen
lailla. Jumalani! ette voi mielessänne kuvitella miten haikeasti
kaipasin lintua. Istuin sen ruumiin ääressä suremassa ja värisin
silmäillessäni autiota, äänetöntä riuttaa. Muistelin millainen lystikäs
pikku veitikka se oli pienenä ollut ja sen tuhansia hauskoja kujeita
ennen harhaantumistansa. Arvelin että jos olisin vain haavottanut sitä,
niin olisin ehkä voinut vaalia sen parempaan ymmärrykseen. Jos olisin
saanut millään kurin koverretuksi korallikalliota, niin olisin
haudannut sen. Olin aivan kuin olisi se ollut inhimillinen. Noin ollen
en voinut ajatella sen syömistä, vaan raahasin sen lantaisiin ja pikku
kalat kalusivat sen puhtaaksi. En edes höyheniä pelastanut. Sitte
eräänä päivänä juolahti muutaman huvijahdilla purjehtijan päähän
silmätä vieläkö kehäriuttani oli olemassa.

"Hän ei tullut hetkeäkään liian aikaisin, sillä olin jo kyllin
nääntynyt tyhjyyteen ja ainoastaan epäröimässä kahlaisinko mereen
lopettamaan jutun sitä tietä, vai noita känsäisiä kasvejako rohdoksi
ottaisin...

"Möin luut Winslow nimiselle miehelle -- lähellä British museumia
asuvalle kauppiaalle, ja hän sanoi myyneensä ne vanhalle Haversille.
Havers ei näy oivaltaneen että ne olivat tavallista isompia, ja vasta
hänen kuoltuaan ne herättivät huomiota. Lajille annettiin nimeksi
_Æpyornis_ -- mikä se olikaan?"

"_Æpyornis vastus_", tokaisin. "Omituista kyllä, muuan ystäväni
mainitsi minulle juuri samaa seikkaa. Kun löydettiin metrin mittainen
æpyorniksen reisiluu, niin luultiin isoin laji tavatuksi ja annettiin
sille nimeksi _Æpyornis maximus_. Sitte joku kaivoi esille neljä jalkaa
kuusi tuumaa pitkän reisiluun ja siitä saatiin _Æpyornis Titan_. Sitte
tuo teidän _vastus_ havaittiin Havers vainajan keräelmissä, ja
jälkeenpäin on vielä _vastissimus_ ilmaantunut."

"Sitä Winslowkin jutteli", sanoi arpikasvoinen mies. "Hän arvelee että
jos vielä löydetään uusia æpyornis-lajeja, niin joku tiedemies pohtii
päänsä pyörälle. [Nimen keksimisessä: _maximus_ merkitsee 'suurin',
_Titan_ 'jättiläinen', _vastus_ 'suunnaton' ja _vastissimus_
'suunnattomin'. Suom. muist.] Mutta se oli outo seikkailu, vai mitä --
pohjaltaan?"




Timantintekijä.


Asiat olivat minua pidättäneet Chancery-kujassa kello yhdeksään
illalla, ja tuntien hiukan päätäni kivistävän olin sen jälkeen haluton
sekä huvitteluun että enempään työhön. Se taivaan suikale mikä tuossa
ahtaassa liikekuilussa jäi korkeitten äärien yltä näkösälle ennusti
seestä yötä, ja päätin astuskella alas Westminster-äyräälle
levähyttämään silmiäni ja raikastuttamaan päätäni katselemalla pitkin
virtaa vilahtelevia vaihtelevia valoja. Ehdottomasti on tämä paikka
öiseen aikaan parhaimmillansa; armelias pimeys kätkee vesien lian, ja
tämän murroskauden keskenään kilpailevat valot, punainen, räikeän
tummankeltainen, kaasun keltainen ja sähkön valkoinen saavat
häämyisiksi reunapiirteikseen kaikki mahdolliset vivahdukset harmaan ja
tummanpunaisen väliltä. Waterloo-sillan holvikaarien läpi näkyy satoina
valopisteinä rantalaiturin kaareutuma ja sillan rintanojan yli kohoavat
Westminsterin tornit lämpimän harmaina tähtituiketta vasten kuvastuen.
Musta virta soluu ohitse vain satunnaisen väreilyn keskeyttäessä
sen äänettömyyttä ja hämmentäessä sen kalvossa uiskentelevia
valoheijastuksia.

"Lämmin yö", virkkoi ääni vieressäni.

Käänsin päätäni ja näin rintanojaan sivullani nojailevan miehen
kasvojen reunapiirteet. Kasvot olivat hienostuneet, sievätkin, vaikka
kyllä pinnistyneet ja kalpeat, ja leuan alle ylös käännetty ja neulalla
kiinnitetty takinkaulus ilmaisi hänen asemansa elämässä yhtä jyrkästi
kuin virkapuku. Tunsin joutuvani verotetuksi yösijan ja aamiaisen
hinnalla, jos hänelle vastaisin.

Silmäilin miestä uteliaasti. Olisiko hänellä mitään kerrottavaa minulle
almunsa arvoista, vai oliko hän tuollainen tavallinen kykenemätön --
kykenemätön edes kertomaan omaa tarinaansa? Hänen otsallaan ja
silmissään loisti älykkäisyyttä ja alahuuli värähteli tavalla mikä
ratkaisi kantani.

"Hyvin lämmin", vastasin; "vaan ei liian lämmin meille täällä."

"Ei", hän myönsi, yhä katsellen virralle, "täällä on kylläkin
miellyttävää... juuri nyt."

"On hyvä", hän pitkitti kotvan vaiti oltuaan, "löytää mitään näin
rauhaisaa Lontoossa. Puuhailtuansa liikeasioissa päivän pitkän,
eteenpäin hommailemisessa, sitoumusten suorittamisessa ja vaarojen
välttämisessä, mitä tekisikään ellei olisi tällaisia tyynnyttäviä
soppia." Hän piti pitkiä pysähdyksiä lauseenosien välillä. "Teillä
täytyy olla jotakin kokemuksia arki-elämän näännyttävästä uurastelusta,
muutoin ette olisi täällä. Mutta epäilenpä tokko voitte olla niin
henkisesti nääntynyt ja ruumiillisestikin raihnaantunnt kuin minä...
Hohoi! Toisinaan epäilen lieneekö peli sakaamisen arvoinen. Tunnen
halua heittää sikseen kaikki -- nimen, varallisuuden, aseman -- ja
ryhtyä johonkin vaatimattomaan ammattiin. Mutta tiedän että jos
pyrkimykseni hylkäisin -- niin kovilla kuin se minua piteleekin -- niin
ei minulla olisi loppu-ijäkseni muuta jäljellä kuin katumusta."

Hän vaikeni. Katselin häntä ihmeissäni. Jos olin konsanaan nähnyt
miehen toivottomasti ahtaalla, niin se oli tuo edessäni. Hän oli
risainen ja hän oli likainen, parrottunut ja kampaamaton; olisi voinut
luulla hänen lojuneen viikon rikkaläjällä. Ja hän puheli _minulle_
suuren liikkeen rasittavista huolista. Olin nauraa hänelle päin silmiä.
Joko oli hän hullu tahi teki surullista pilaa omasta köyhyydestään.

"Jos korkeilla tarkotusperillä ja korkeilla asemilla", sanoin, "on
vastuksinansa ankara työ ja huolehtiminen, niin saavat ne
korvauksensakin. Vaikutusvalta, tilaisuus tehdä hyvää, auttaa heikompia
ja köyhempiä kuin itse olemme; ja jonkinlaisella tyydytykselläkin
näytämme..."

Naljailuni oli noissa olosuhteissa kovin huonosti valittu. Viisastelin
hänen ulkomuotonsa ja puheensa ristiriitaisuuden yllättämänä. Olin
pahoillani jo kesken haasteluni.

Hän käänsi menehtyneet mutta sangen levolliset kasvonsa minuun. Sanoi:
"Unohdin. Tietysti ette saattanut ymmärtää."

Hän mitteli minua tovin silmillään. "Epäilemättä teen kovin
järjettömästi. Ette usko omia sanojani, joten voin teille jokseenkin
turvallisesti kertoa oloni. Ja on viihdyttävää kertoa jollekulle.
Minulla on todellakin käsillä iso liikehomma, varsin iso liikehomma,
mutta juuri tällä haavaa on siinä vaikeuksia. Asian laita on... se että
minä teen timantteja."

"Kaiketikin", huomautin, "olette tätä nykyä työn puutteessa?"

"Olen kuollakseni väsynyt uskomattomuuden huomautteluihin", vastasi hän
kärsimättömästi, ja viheliäisen takkinsa napit äkkiä auki temmaten hän
sieppasi esille kaulassaan riippuvan pienen kangaspussin. Siitä hän
otti ruskean kivenmurun. "Lieneekö teillä kylliksi tietoja tätä
tunteaksenne?" Hän ojensi sen minulle.

No, noin vuotta aikaisemmin olin käyttänyt joutoaikaani ottaakseni
tieteellisen arvolauseen Lontoon yliopistossa, joten olin hajulla
luonnonopista ja kivennäistieteestä. Muru muistutti tummemmanlaista
hiomatonta timanttia, vaikka oli aivan liian iso, melkein peukalonpään
kokoinen. Otin sen ja huomasin sen olevan säännöllisen kahdeksansärmiön
muotoinen, pinnat kaarevia kuin kivennäisistä kallisarvoisimmalle on
ominaista. Kynäveitselläni koetin raappia sitä -- turhaan. Nojautuen
eteenpäin kaasulyhtyä kohti koetin kiveä kellon lasiin ja vedin aivan
huokeasti valkean viivan sen poikki.

Tähystelin seuralaistani yltyvällä uteliaisuudella. "Se on tosiaan
jokseenkin timantin kaltainen. Mutta siinä tapauksessa on se
jättiläinen lajiaan. Mistä sen saitte?"

"Vakuutan että tein sen", hän sanoi. "Antakaa takaisin."

Hän pisti sen kiireisesti säilöönsä ja napitti takkinsa. "Myyn sen
teille sadasta punnasta", hän äkkiä kuiskasi kiihkeästi. Se sai kaikki
epäluuloni palaamaan. Muru saattoi lopultakin olla pelkkä korundumin
palanen, mikä on melkein yhtä kovaa ainetta kuin timantti, joskin oli
sattumalta muodoltaankin suuresti timantin kaltainen. Tahi jos se oli
timantti, niin miten se hänen haltuunsa oli tullut ja miksi tarjoaisi
hän sitä sadasta punnasta?

Katselimme toinen toistamme silmiin. Hän näytti innokkaalta, mutta
rehellisesti innokkaalta. Sillä hetkellä uskoin että hänen kauppaamansa
esine oli timantti. Mutta minä olen köyhä mies, sata puntaa tekisi
tuntuvan loven varoihini eikä yksikään järjellinen mies ostaisi
timanttia kaasulyhdyn valossa resuiselta kulkurilta hänen pelkällä
itsekohtaisella takuullaan. Kuitenkin taasen tuon kokoinen timantti
loihti mieleen monia tuhansia puntia. Ajattelin sitäkin että tuollaista
jalokiveä voisi tuskin olla olemassa tulematta mainituksi jokaisessa
jalokiviä käsittelevässä teoksessa, mutta toiselta puolen muistelin
kertomuksia Kapmaan timanttikaivoksilta salakuljetuksesta ja
pitkäkyntisistä kaffereista. Kysymyksen ostamisesta panin kaikkea tätä
vastaan.

"Miten saitte sen?" tiedustin.

"Tein sen."

Olin kuullut Moissanista, mutta tiesin että hänen keinotekoiset
timanttinsa olivat pieniä jyväsiä. Pudistin päätäni.

"Näytte tietävän tällaisista asioista jotakin. Kerronpa teille hiukan
itsestäni. Kenties sitte paremmin suostutte kauppaan." Hän käänsi
selkänsä virralle päin ja upotti kätensä taskuihin. Hän huokasi.
"Tiedän ettette minua usko."

"Timantit", hän alotti -- ja hänen puhuessaan menetti ääni sen heikon
vivahduksen mikä siinä kulkuria muistutti ja sai opiskelleen miehen
keveätä sävyä -- "ovat tehtävät saattamalla hiille aineyhtymästänsä
hajalleen sopivassa salauksessa ja sopivan paineen alla; hiille
kiteytyy, ei lyijyskiveksi tai kivihiilitomuksi, vaan pieniksi
timanteiksi. Sen verran on ollut tiettyä kemisteille vuosikausia, mutta
yksikään ei ole vielä tavannut ihan oikeata sulatusastetta tahi ihan
oikeata painetta parhaimpien tuloksien saavuttamiseksi. Siten ovat
kemistien tekemät timantit pieniä ja tummia sekä jalokivinä arvottomia.
No, minä nähkääs olen omistanut elämäni tälle tehtävälle -- antanut
elämäni sille.

"Aloin työskennellä timantintekemisen ehtojen tutkiskelemisessa
seitsemäntoista vuoden ijässä ja nyt olen kolmenkymmenen kahden.
Minusta näytti että se saattaisi vaatia miehen kaiken ajattelun ja
tarmon kymmeneksi vuodeksi, tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi, mutta
niinkin ollen kannatti peli sakaamisen. Vihdoin juuri tavattuansa
oikean yhdistelmän voisi hankkia miljonia ennenkuin salaisuus tulisi
ilmi ja timantit kävisivät yhtä yleisiksi kuin kivihiili. Miljonia!"

Hän pysähtyi ja etsi katseellaan myötätuntoani. Hänen silmänsä
hehkuivat nälkäisesti. "Ajatellakin", hän huudahti, "että olen tuon
kaiken partaalla, ja tässä!

"Minulla oli", hän pitkitti, "tuhannen punnan paikkeilla yhdenkolmatta
ijässä, ja tämän arvelin pikku opetustyöllä aviteltuna pitävän
tutkimukseni käynnissä. Vuoden pari käytin lueskeluun, etupäässä
Berlinissä, ja sitte jatkoin omin päin. Vastuksena oli salailu.
Nähkääs, jos kerran olisin antanut vihiä puuhistani, niin uskoni
aatteen toteuttamismahdollisuuteen olisi saattanut kannustaa toisia;
enkä ole olevinani sellainen nero, joka keksintöä kilvan tavoteltaessa
on muka ollut varma ehättämisestänsä ensimäiseksi. Ja olihan tärkeätä
että jos todella mielin kerätä varallisuutta, ihmiset eivät saisi
päästä tietämään että kysymyksessä oli koneellinen menettely, joka
kykenisi syytämään timantteja tonnittain. Minun oli siis työskenneltävä
ypö yksikseni. Ensimältä oli minulla pieni laboratorio, mutta varojeni
alkaessa ehtyä oli minun toimitettava kokeitani viheliäisessä
kalustamattomassa pöksässä Kentish Townin kaupunginosassa, missä
vihdoin nukuin olkilyhteellä lattialla kaikkien laitteitteni seassa.
Raha suorastaan vuoti kukkarostani. Kaihdin itseltäni kaikkea paitsi
tieteellisiä apuneuvoja. Koetin pikku opetustyöllä pitää asioitani
käynnissä, mutta en ole mikään hyvä opettaja eikä minulla ole
yliopistollista arvoastetta eikä kovinkaan laajoja tietoja muussa kuin
kemiassa, ja huomasin että minun oli uhrattava aika lailla aikaa ja
vaivaa perin mitättömästä korvauksesta. Mutta pääsin lähemmä ja lähemmä
päämäärääni. Kolme vuotta takaperin sain ratkaistuksi sulauksen
yhdistelmän ja pääsin lähelle oikeata painetta valuttamalla tämän
sulaukseni ja erään hiilleyhdistelmän tukittuun pyssynpiippuun,
täyttäen sen lopuksi vedellä, sinetiten tiukkaan ja kuumentaen."

Hän pysähtyi.

"Jokseenkin vaaranalaista", huomautin.

"Kyllä. Se halkesi ja löi kaikki ikkunat ja joukon laitteitani
säpäleiksi; mutta jonkinlaista timanttimöyhettä silti sain. Yhä
kokeillessani miten saada suuri paine sulaan sekotukseen josta
jalokivet kiteytyisivät, tapasin selostuksen muutamista Daubréen
Parisissa _Laboratorie des Poudres et Salpetres'issa_ tekemistä
tutkimuksista. Hän räjäytteli dynamiittia tiukasti kiinni ruuvatussa
teräslieriössä, niin vahvassa ettei se voinut haljeta, ja huomasin
hänen voineen rusentaa kiviä ravaksi joka oli kutakuinkin samanlaista
kuin se eteläafrikalainen kerrostuma mistä timantteja löydetään.
Apulähteeni joutuivat julman lujalle, mutta sain hänen mallinsa
mukaisesti teetetyksi teräslieriön tarkotustani varten. Sulloin siihen
kaiken sekotelmani ja kaikki räjähdys-aineeni, tein tulen ahjooni,
pistin koko hökötykseni siihen ja -- läksin kävelylle."

En voinut olla nauramatta hänen kuivakiskoista sävyään. "Ettekö
ajatellut että se räjäyttäisi talon ilmaan? Asuiko siellä muita
ihmisiä?"

"Se tapahtui tieteen hyväksi", hän vihdoin virkkoi. "Alakerrassa asui
hedelmäkaupittelijan perhe, minun huoneeni takana kerjuukirjeitten
sepustelija, yläkerrassa kaksi kukkaismyyjätärtä. Kenties oli tuo
hiukan ajattelematonta. Mutta mahdollisesti oli toisia heistä
ulkosalla.

"Palatessani oli laite paikoillaan, valkeina hehkuvien hiilten
keskessä. Räjähdysaine ei ollut saanut lieriötä halkeamaan. Ja sitten
oli minulla ongelma edessäni. Tiedättehän että aika on tärkeä tekiö
kiteytymisessä. Jos kehittymistä joudutetaan, niin kiteet ovat pieniä
-- ainoastaan verkalleen muodostaessaan ne saavat mainittavampaa kokoa.
Päätin antaa tämän laitteen jäähtyä kaksi vuotta, päästäen lämpömäärän
hitaasti alenemaan pitkin aikaa. Ja olin nyt aivan rahaton; iso tuli,
vuokra ja nälkäni oli hoidettava, ja minulla tuskin oli penniäkään.

"Voin tuskin kertoa teille kaikkia niitä vaiheita mitä timanttien
valmistusaikana sain kokea. Olen myynyt sanomalehtiä, vartioinut
hevosia, availlut vaunun-ovia. Viikkokausia kirjottelin osotteita.
Minulla oli apulaisen paikka miehellä, joka omisti työntörattaat, ja
keräilin talousjätteitä toiselta puolen katua hänen hoidellessaan
toista puolta. Kerran minulla ei ollut viikkoon mitään tehtävää ja
minä kerjäsin. Se viikko otti lujalle! Eräänä päivänä oli tuli
sammumaisillaan enkä ollut päivän mittaan ruuan murua maistanut, ja
muuan henttunsa keralla kävelylle lähtevä nuorukainen antoi minulle
kuusi pennyä -- komeillakseen. Taivaalle kiitos turhamaisuudesta!
Kylläpä ruokaloista lemahti tuoksua! Mutta minä käytin koko rahan
kivihiilten ostoon ja panin ahjon jälleen kirkkaan punaisena hehkumaan,
ja sitte -- niin, nälkä tekee miehestä narrin.

"Vihdoin kolme viikkoa takaperin annoin tulen sammua. Otin lieriöni ja
ruuvasin sen auki sen ollessa vielä niin kuuma että hyppysiini paloi
rakkoja, ja taltalla kaavin murenevan laavamaisen sisällön pöydälle ja
taoin sen rautalevyn päällä tomuksi. Ja löysin kolme isoa timanttia ja
viisi pientä. Istuessani lattialla takomassa avautui oveni ja sisälle
astui naapurini, kerjuukirjeiden sepustelija. Hän oli päissään -- kuten
tavallisesti. 'Anarkkisti', sanoi hän. 'Olet humalassa', vastasin minä.
'Tuhoava roisto', pitkitti hän. 'Mene isäsi luo', kehotin minä,
tarkottaen valheiden isää. 'Äläst', tuumasi hän viekkaasti iskien
silmää, ja oveen nojaten, toinen silmä pihtipieltä vasten, hän alkoi
nikotellen lörpötellä miten oli kurkkaillut kamariini ja sinä aamuna
mennyt poliisikonttoriin, missä oli merkitty pöytäkirjaan kaikki mitä
hän oli ilmiantanut -- 'sanani saat sen päälle', hän vakuutti. Silloin
äkkiä älysin olevani pinteessä. Joko pitäisi minun ilmaista poliiseille
pikku salaisuuteni ja tärvellä koko homma, tahi joutuisin käähkänään
anarkistina. Astuinpa siis naapurini luo, kävin häntä kaulukseen ja
tuivertelin häntä hiukan, ja sitte livistin timantteineni. Iltalehdet
nimittivät pöksääni Kentish Townin pommitehtaaksi. Enkä nyt voi saada
kalleuksiani rahalla enkä rakkaudella menemään.

"Jos menen kunnolliseen jalokivimyymälään, niin minun käsketään
odottaa, apulaiselle kuiskataan että hänen on haettava poliisi, ja
silloin sanon etten voi odottaa. Ja löysin varastetun tavaran salaajan,
ja tämä vain piti hyvänään timantin, jonka hänelle näytin, käskien
minua perimään sen laillista tietä. Kuljeskelen nyt useamman sadan
tuhannen punnan arvosta timantteja kaulassani, ja ilman ruokaa ja
yösijaa. Te olette ensimäinen, jolle olen asemani ilmaissut. Mutta
kasvonne minua miellyttävät ja olen ahtaalla."

Hän katsoi minua silmiin.

"Olisi hulluutta", sanoin, "minun ostaa timantti näissä olosuhteissa.
En sitäpaitsi pidä satoja puntia taskussani. Kuitenkin uskon
kertomustanne enemmän kuin puoliksi. Jos haluatte, olen valmis tähän:
tulette toimistooni huomenna..."

"Epäilette minua varkaaksi!" hän keskeytti terävästi. "Ilmaisette
poliisille. En tule ansaan."

"Vaistomaisesti olen vakuutettu siitä ettette varas ole. Tässä
nimikorttini. Ottakaa se edes. Teidän ei tarvitse tulla millään
sovitulla hetkellä. Tulkaa milloin tahdotte."

Hän otti kortin ja pikku näytteen hyvästä harrastuksestani.

"Ajatelkaa asiaa paremmin ja tulkaa", kehotin.

Hän pudisti päätään epäilevästi. "Maksan puoli kruunuanne jonakuna
päivänä koron kanssa takaisin -- sellaisen koron kanssa että
hämmästytte", hän vakuutti. "Säilytättehän toki salaisuuden?... Älkää
seuratko minua."

Hän astui tien poikki ja katosi pimeään Essexkadulle johtavan
holvikäytävän alla olevia pikku portaita kohti, ja minä annoin hänen
mennä. Enkä ole häntä sen koommin nähnyt.

Jälkeenpäin sain häneltä kaksi kirjettä, joissa pyydettiin lähettämään
pankinseteleitä -- ei maksuosotuksia -- lähemmin mainituilla
osotteilla. Punnitsin asiaa ja menettelin sikäli kuin viisaimmaksi
katsoin. Kerran hän poissa ollessani kävi minua tapaamassa.
Konttoripoikani kuvasi hänet hyvin laihaksi, likaiseksi ja ryysyiseksi
mieheksi, joka ryiskeli kamalasti. Hän ei jättänyt mitään sanomaa,
Siinä hänen loppunsa mikäli minun tarinani tietää. Toisinaan kummailen
mihin hän lie joutunut. Oliko hän teräväpäinen mielipuoli, vai
petollinen kivimurujen kaupitsija, vai onko hän todella valmistanut
timantteja kuten vakuutti? Jälkimäinen on juuri kyllin luultavaa
saamaan minut joskus tuumimaan että olen menettänyt elämäni
loistavimman tilaisuuden. Hän saattaa tietysti olla kuollut ja hänen
timanttinsa huolettomasti heitetyt pellolle -- yksi, toistan vielä, oli
melkein peukalonpään kokoinen. Tai saattaa hän vielä kierrellä
yrittämässä myydä kalleuksiaan. On juuri mahdollista että hän vielä
ilmestyy yhteiskunnan keskeen ja minun taivaitteni poikitse äveriäille
ja kuuluisuuksille pyhitetyissä korkeuksissa kulkiessaan hiljaisesti
moittii minua yritteliäisyydenpuutteestani. Toisinaan arvelen että
olisin saattanut ainakin viisi puntaa panna likoon.




Perhonen -- "Genus Novo."


Kaiketi olette Hapleystä kuulleet -- en tarkota W.T. Hapleytä, poikaa,
vaan kuuluisaa Hapleytä, _Periplaneta Hapliian_ Hapleytä,
hyönteistutkija Hapleytä. Siinä tapauksessa ainakin tiedätte Hapleyn ja
professori Pawkinsin välisen sitkeän kahakan. Kuitenkin saattavat eräät
sen tulokset olla teille uutta. Syrjäisille on tarpeen sana tai pari
selitykseksi, jonka haluton lukija voi päällisin puolin vilkaisemalla
sivuuttaa, jos niin velttous vetää.

On hämmästyttävää että sellaisista todella tärkeistä asioista kuin
tästä Hapley--Pawkinsin riidasta voidaan olla varsin yleisesti
tietämättömiä. Ja uskonpa totisesti että nuokin käänteentekevät
jupakat, jotka ovat Geologista Seuraa järkytelleet, pysyvät melkein
tuntemattomina oman jäsenpiirinsä ulkopuolella. Olen kuullut varsin
hyvän yleisen sivistyksenkin saaneitten miesten nimittävän
noissa kokouksissa sattuneita suuria kohtauksia pelkiksi
kirkkoraatikinasteluiksi. Ja kuitenkin on englantilaisten ja
skotlantilaisten geologien välistä Isoavihaa jo kestänyt puolen
vuosisadan ajan ja "jättänyt syviä ja lukuisia jälkiä tieteen
ruumiiseen". Ja tämä Hapley--Pawkinsin juttu, joskin ehkä laatuaan
yksityisempi, kuohutteli intohimoja yhtä valtaisia, ehkä
valtaisempiakin. Tavallisella maallikolla ei ole käsitystäkään siitä
kiihkosta mikä tieteellistä tutkijaa elähyttää, siitä vastaväittelyn
vimmasta minkä hänessä voi herättää. Se on _odium theologicum_
[hengenmiesten suvaitsemattomuus. -- Suom. muist.] uudessa muodossa. On
esim. miehiä, jotka ilomielin polttaisivat smithfieldiläisen
professorin Ray Lankesterin hänen tietosanakirjaan nilviäisistä
laatimansa esityksen johdosta. Tuo haaveellinen cephalopodien laajennus
pteropodit käsittäviksi... mutta harhaannun Hapleystä ja Pawkinsista.

Jupakan alotti ammoisina vuosina Pawkinsin uusi microlepidopterain
(mitä nämä sitte lienevätkään) luokittelu, jossa hän nuijasi Hapleyn
luoman uuden lajin. Hapley, joka oli aina riidanhaluinen, vastasi
purevalla hyökkäyksellä Pawkinsin koko järjestelmää vastaan
["Huomautuksia eräästä äskeisestä microlepidopterain luokittelusta."
_Quart. Journ. Entomological Soc._ 1863.] Pawkins vastineessaan
["Vastine eräisiin huomautuksiin" j.n.e. Sama 1864] vihjaili että
Hapleyn mikroskopi oli yhtä vajanainen kuin hänen havaintokykynsäkin ja
nimitti häntä "syyntakeettomaksi sekaantujaksi" -- Hapley ei
siihen aikaan vielä ollut professori. Hapley vastaselityksessään
["Lisähuomautuksia" j.n.e. Sama] puhui "haihattelevista keräilijöistä"
ja kuvasi, ikäänkuin huomaamattaan, Pawkinsin luokittelun
"järjettömyyden ihmeeksi". Se oli sotaa kaikin asein. Lukijaa tuskin
kuitenkaan huvittaisi yksityiskohdittain seurata näiden kahden suuren
miehen kiistaa ja heidän välisen juopansa lavenemista kunnes he
microlepidopteroista joutuivat sotasille jokaisesta hyönteistutkimuksen
avonaisesta kysymyksestä. Sattui muistettavia tilaisuuksia. Toisinaan
Kuninkaallisen Entomologisen Seuran kokoukset elävästi muistuttivat
eduskunta-istuntoa. Ylipäänsä lienee Pawkins ollut lähempänä totuutta
kuin Hapley. Mutta Hapley oli taitava väittelijä, hänellä oli
tiedemiehelle harvinainen ivailukyky, tavatonta tarmokkuutta ja hieno
loukkaantumisen sävy tuon pyyhityn lajin johdosta; Pawkins taasen oli
hidasmielinen, arkisanainen, ruumiiltaan vesitynnörin muotoinen, turhan
tunnollinen todistuksissaan ja museon palveluspaikkojen puolueellisesta
täyttämisestä epäilty. Nuoret miehet keräysivät siis Hapleyn ympärille
ja osottivat hänelle suosiotaan. Kamppailu oli pitkällinen, alusta asti
häijy ja lopulta säälimättömäksi vihollisuudeksi yltyvä. Eri
onnenvaiheet, puolelta toiselle kiekkuva etevämmyys -- milloin Hapley
Pawkinsin saavuttaman menestyksen kiusaamana, milloin Pawkins Hapleyn
tieltä varjoon joutuneena, kuuluvat paremmin hyönteistutkimuksen
historiaan kuin tähän kertomukseen.

Mutta vuonna 1891 Pawkins, joka oli jonkun aikaa ollut kivuloinen,
julkaisi jonkun teoksen kuolleenkalloperhosen "mesoblastista". Mitä
kuolleenkalloperhosen mesoblasti lienee, sillä seikalla ei ole
hituistakaan väliä tässä kertomuksessa. Mutta teos oli paljon
alapuolella hänen tavallisen mittansa, ja antoi Hapleylle vuosikausia
himoitsemansa aiheen. Hän arvattavasti uurasti yötä päivää saadakseen
saavuttamansa edun parhaiten käytetyksi.

Seikkaperäisessä arvostelussa hän reposteli Pawkinsin rääsyiksi --
saattaa mielessään kuvitella miehen pörhistyneen mustan tukan, ja
omituisesti välkähtelevät silmät hänen karatessaan vihollisensa
kimppuun -- ja Pawkinsin vastaus oli onnahteleva, tehoton,
kiusallisesti änkkäilevä ja silti ilkeämielinen. Ilmeinen oli hänen
tahtonsa haavottaa Hapleytä ja kykenemättömyytensä sitä tekemään. Vain
harvat kuulijat -- minä en siinä kokouksessa ollut -- tajusivat kuinka
sairas hän oli.

Hapley oli kaatanut vastustajansa ja aikoi tehdä lopun hänestä. Hän
jatkoi suorastaan raa'alla hyökkäyksellä Pawkinsia vastaan,
kirjotelmana perhosten kehityksestä yleensä, mikä kirjotelma ilmaisi
suunnatonta henkistä työtä ja samalla kuitenkin oli rajun
riitakirjoituksen sävyyn laadittu. Niin kiukkuinen kuin se olikin
todistaa toimituksen liittämä huomautus että sitä oli lievennetty. Se
arvattavasti sai Pawkinsin syvästi häpeämään ja hämmentymään. Se ei
jättänyt ainoatakaan pelastus-solaa; sen todistelu oli murhaavaa ja
sävy tuiki halveksivaa -- kamala koettelemus miehen uran loppuvuosille.

Hyönteistutkijamaailma odotteli hengitystään pidätellen Pawkinsin
vastinetta. Hän yrittäisi jotakin, sillä Pawkins oli aina pysynyt
urheana. Mutta sen tullessa he hämmästyivät. Pawkins nimittäin sai
lentsun, joutui siitä keuhkotulehdukseen ja kuoli.

Tuo oli kenties niin tehokas vastine kuin hän noissa olosuhteissa
saattoikaan antaa ja käänsi suuressa määrin yleisön tunteet Hapleytä
vastaan. Samat ihmiset, jotka olivat mitä riemukkaimmin hurranneet
hyvä-huutojaan näille kilpataistelijoille, kävivät tuloksen johdosta
totisiksi. Ei voinut olla mitään järjellistä syytä epäillä ettei
tappion ärtymys ollut edistänyt Pawkinsin kuolemaa. Tieteelliselläkin
väittelyllä on rajansa, sanoivat vakavat ihmiset. Toinen musertava
hyökkäys oli jo painatettavana ja ilmestyi hautajaisten edellisenä
päivänä. En luule Hapleyn yrittäneen ehkäistä sitä. Ihmiset muistivat
miten Hapley oli ajometsästyksellään tehnyt lopun kilpailijastaan ja
unohtivat tuon kilpailijan puutteet. Suomiva iva kuulostaa pahalta
hautakummulla. Sanomalehdet tekivät siitä huomautuksia. Tämä se sai
minun ajattelemaan että olitte luultavasti kuulleet Hapleystä ja hänen
jupakastaan. Mutta, kuten jo huomautin, tieteelliset työskentelijät
elävät varsin suuresti omassa maailmassaan; voinpa väittää että puolet
ihmisistä, jotka astelevat Piccadillyä pitkin akatemiaan joka vuosi,
eivät tietäisi sanoa missä tiedeseurain huoneustot ovat.

Yksityisissä ajatuksissaan Hapley ei voinut antaa Pawkinsille hänen
kuolemaansa anteeksi. Ensinnäkin se oli kehno keino paeta täydelliseltä
nitistämiseltä mikä Hapleyllä oli käsillä häntä varten, ja toisekseen
se jätti Hapleyn mieleen omituisen aukon. Kaksikymmentä vuotta hän oli
tehnyt kovaa työtä, seitsemän päivää viikossa ja toisinaan pitkälle
yöhön, mikroskopilla, leikkelyveitsellä, keräysverkolla ja kynällä, ja
miltei yksinomaan Pawkinsia koskevaa. Hänen saavuttamansa europalainen
maine oli tullut tuon suuren vihollisuuden sivussa. Hän oli vähitellen
yltynyt huippukohtaan tässä viimeisessä väittelyssä. Se oli tappanut
Pawkinsin, mutta myöskin tavallaan suistanut Hapleyn tolaltansa, ja
lääkäri neuvoi häntä joksikin aikaa herkeämään työstä, levähtääkseen.
Hapley siis matkusti hiljaiseen kentiläiseen kylään ja ajatteli yöt
päivät Pawkinsia, ja mahdotonta oli nyt sanoa hyvää hänestä.

Vihdoin Hapley alkoi käsittää mihin suuntaan hänen ajatus-elämänsä oli
haavautumassa. Hän päätti nousta taistelemaan vastaan ja alotti
yrittämällä lueskella romaaneja. Mutta väkisinkin kuvastui hänen
mielessään Pawkins, valkeana kasvoiltaan ja viimeistä puhettaan
pitämässä -- jokainen lause mainiona aiheena Hapleylle. Hän kääntyi
satuihin -- ja havaitsi etteivät ne herättäneet mielenkiintoa. Hän luki
"Tuhat yksi yötä" kunnes Pulloon suljettu Henki sietämättömästi
loukkasi hänen "alkusyy-tunnettaan".

Hapleyn oli koetettava shakkipeliä ja se tuntuikin viihdyttävämmältä.
Pian oppi hän siirrot, päägambitit ja tavallisemmat sulkuasennot, ja
alkoi ajaa pastoria häviölle. Mutta sitte vastakuninkaan liereät
piirteet alkoivat muistuttaa Pawkinsia seisomassa tehottomasti
soperrellen shakkimatiksi joutumista vastaan, ja Hapley päätti heittää
shakkipelin.

Kenties tuottaisi jonkun uuden tiedehaaran tutkiminen lopultakin
parempaa virkistystä. Paras lepo on toiminnan vaihdos. Hapley päätti
käydä diatomeihin käsiksi ja toimitti itselleen Lontoosta yhden
pienemmistä mikroskopeistaan ja Halibutin käsikirjan. Hän tuumi että
jos saisi syntymään tuiman riidan Halibutin kanssa, hän kenties saisi
silotetuksi elämänsä uudelleen ja unohdetuksi Pawkinsin. Tuotapikaa oli
hän kovassa työssä, ainaiseen uuraaseen tapaansa tutkien noita
suurennuslasilla tähysteltäviä lammikkoasujamia.

Diatomitutkimusten kolmantena päivänä Hapley äkkäsi merkillisen lisän
paikkakunnalliseen hyönteismaailmaan. Hän työskenteli myöhään illalla
mikroskopilla, ja ainoana valona huoneessa oli erikoisen mallisella
vihreällä kaihtimella varustettu kirkas lamppu. Kuten kaikki tottuneet
mikroskopin käyttäjät hän piti molemmat silmät avoinna. Se on ainoa
keino välttää ylenmääräistä uupumusta. Toinen silmä oli näköputken
kohdalla ja kirkkaana ja selvänä oli sen edessä mikroskopin ympyriäinen
näkölevy, jonka poikitse ruskea diatomi vitkallisesti matoi. Toisella
silmällään Hapley ikäänkuin näki näkemättömästi. [Mikroskopeihin
perehtymätön lukija voi helposti käsittää tämän kiertämällä
sanomalehden torvelle ja katselemalla sen läpi kirjaa toisen
silmänsä avoinna pitäen.] Hän oli vain hämärästi tietoinen
tähystyskapineen messinkilaidasta, pöytäliinan valaistusta liepeestä,
kirjepaperiarkista, lampunjalasta ja huoneen pimeämmästä takaosasta.

Äkkiä hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi toisesta silmästä toiseen.
Pöytäliina oli korukirjailulla tehty ja jokseenkin heleävärinen. Kuvio
oli ommeltu kultalangoista, harmahtavalle pohjalle, seassa hiukkanen
tulipunaista ja vaaleansinistä. Eräällä kohdalla näytti kuvio sekavalta
ja värit tuntuivat siinä väreilevän.

Hapley nykäisi äkkiä päänsä taaksepäin ja katseli molemmin silmin.
Hänellä jäi suu hämmästyksestä auki.

Se oli iso perhonen, siivet levällään päiväperhosen tapaan!

Oli omituista että sitä oli huoneessa lainkaan, sillä ikkunat olivat
kiinni. Omituista ettei se ollut nykyiseen asemaansa liehuessaan
herättänyt hänen huomiotansa. Omituista että se oli yhdenmukainen
pöytäliinan värien kanssa. Vielä paljoa omituisempaa että se oli
hänelle, Hapleylle, suurelle hyönteistutkijalle, tuiki tuntematon.
Mitään hairausta ei siinä ollut. Se ryömiskeli hitaasti lampunjalkaa
kohti.

"_Genus Novo_, totisesti! Ja Englannissa!" virkkoi Hapley tuijottaen.

Sitte hänen mieleensä välähti Pawkins, Mikään ei olisi enemmän
äköittänyt Pawkinsia... Ja Pawkins oli kuollut!

Hyönteisen päässä ja ruumiissa alkoi jokin kummallisesti muistuttaa
Pawkinsia ihan kuin shakkikuningaskin.

"Hiiteen Pawkins!" ärähti Hapley. "Mutta minun täytyy pyydystää tämä."
Ja katsellen ympärilleen jotakin sieppaamiskeinoa tavotellen hän nousi
verkalleen tuoliltaan. Äkkiä hyönteinen lehahti liikkeelle, törmäsi
lampunkaihtimen reunaan -- Hapley kuuli sälähdyksen -- ja katosi
varjoon.

Silmänräpäyksessä oli Hapley sipaissut kaihtimen pois, joten koko huone
kävi valoisaksi. Perhonen oli hävinnyt, mutta pian keksi hänen tottunut
silmänsä sen ovipielestä seinäpaperilta. Hän astui päin, pidellen
kaihdinta hyökkäys-asennossa. Mutta ennen kuin hän pääsi tarpeeksi
lähelle ennätti se nousta lentoon ja liipotteli ympäri huonetta.
Tuollaisten perhosien tapaan se lenteli äkillisin nytkähdyksin ja
kääntein, tuon tuostakin häipyen ja aavistamattomasti jälleen näkyviin
ilmestyen. Kerran Hapley pääsi tavottamaan ja iski harhaan; sitte taas.

Kolmannella kerralla hän kolhasi mikroskopiansa. Tämä vaappui, keikahti
nurin ja lattialle kolahtaessaan pyyhkäisi lampun kumoon. Lamppu pysyi
pöydällä ja hyväksi onneksi sammui. Hapley jäi pimeään. Hätkähtäen hän
tunsi oudon perhosen räpähtävän kasvoihinsa.

Tämä oli sisuttavaa. Hänellä ei ollut tulitikkuja, Jos oven avaisi,
niin hyönteinen pääsisi karkuun. Pimeässä hän näki Pawkinsin aivan
selvästi nauravan hänen pulaansa. Pawkinsilla oli aina ollut öljyinen
nauru. Hän kirosi raivostuneesti ja polki jalkaa.

Ovelta kuului arka koputus.

Sitte se avautui jalan verran, hyvin hitaasti. Emännän säikähtäneet
kasvot näkyivät kynttilän vaaleanpunaisen liekin takaa; hänen harmaita
hiuksiaan verhosi yömyssy ja hartioita jokin punainen vaatekappale.
"Mikä oli se kamala räiskähdys?" hän tiedusti. "Onko mitään --." Outo
perhonen lennähteli ovenraon kohdalla. "Sulkekaa se ovi!" äyskähti
Hapley ja syöksähti häntä kohti.

Ovi läiskähti kiinni. Hapley jäi yksikseen pimeään. Hän kuuli emäntänsä
tormaavan yläkertaan, lukitsevan ovensa ja laahaavan jotakin raskasta
lattian poikki ovea vasten.

Hapley älysi käytöksensä ja esiintymisensä olleen outoa ja
levottomuutta herättävää, Kirottu itikka! ja Pawkins! Kuitenkin oli
sääli menettää perhosta enää. Hän hapuili eteiseen ja löysi tulitikut,
pyyhkäistyään silinterihattunsa poukkuilemaan lattialla kuin rumpu.
Palava kynttilä kädessään hän palasi huoneeseensa. Mitään itikkaa ei
näkynyt. Silmänräpäyksen ajan se kuitenkin kerran näytti liehahtavan
hänen päänsä ympärillä. Hapley hyvin äkillisesti päätti luopua
hyönteisestä ja käydä levolle. Mutta hän oli kiihdyksissään. Pitkin
yötä tunkeusi hänen uneensa näkyjä perhosesta, Pawkinsista ja
emännästä. Kahdesti hän nousi vuoteeltaan ja valeli päätään kylmällä
vedellä.

Eräs seikka oli hänelle täysin selvillä. Hänen emäntänsä ei ollut
mahdollista ymmärtää tätä tuntemattoman perhosen juttua, varsinkaan kun
hänen ei ollut onnistunut saada sitä kiinni. Kukaan muu kuin
hyönteistutkija ei voisi täydellisesti käsittää miltä hänestä tuntui.
Emäntä oli luultavasti säikähdyksissään hänen käytöksestään eikä hän
kuitenkaan pystynyt näkemään miten voisi sen selittää. Hän päätti olla
sen enempää puhumatta edellisen yön tapauksista. Aamiaisen jälkeen
Hapley näki hänet puutarhassa ja päätti hänen rauhottamisekseen poiketa
sinne pakinoimaan. Hän haasteli pavuista ja perunoista, mehiläisistä,
toukista ja hedelmien hinnoista. Toinen vastasi tavalliseen tapaansa,
mutta silmäili häntä hieman epäluuloisesti ja käveli hänen
kävellessään, niin että heidän välissään aina oli kukkapyörylä,
papulava tahi muuta sellaista. Tovin kuluttua tämä alkoi tuntua
tavattoman ärsyttävältä ja kiusaantumistansa salatakseen Hapley palasi
sisälle, sitte pian lähtien kävelylle.

Perhonen, selittämätöntä muistoa Pawkinsista mukanansa tuoden,
tunkeutui yhtämittaa matkaan, vaikka hän parhaansa mukaan torjui sitä
mielestään. Kerran hän näki sen aivan selvästi siivet harallaan puiston
länsireunaa rajottavan vanhan kivimuurin seinämässä, mutta mennessään
lähelle hän havaitsi siinä vain kaksi harmaata ja keltaista
lehtisammaleen haaraa. "Tämä", virkahti Hapley, "on nurinpäistä
matkintaa. Sen sijaan että perhonen olisi kiven näköinen, on tässä kivi
perhosen näköinen!" Kerran rapisteli ja liihotteli jotakin hänen päänsä
ympärillä, mutta tahdon ponnistuksella hän sen mielteen taas hääti.

Ehtoopäivällä pistäysi Hapley pastorin luo ja puheli hänen
kanssaan uskonnollisista kysymyksistä, He istuivat pienessä
orjantappurapensasten varjoamassa huvilehdossa ja tupakoitsivat
väitellessään.

"Katsokaa tuota perhosta!" huudahti Hapley äkkiä, viitaten puisen
pöydän laitaan.

"Missä?" kysyi pastori.

"Ettekö näe perhosta tuossa pöydän laidalla?" toisti Hapley.

"En todellakaan", vakuutti pastori.

Hapley oli aivan ällistyksissään. Hän tapaili ilmaa. Pastori tuijotteli
häneen. Ilmeisesti mies ei nähnyt mitään. "Uskon silmä ei ole tieteen
silmää terävämpi", huomautti Hapley kankeasti.

"En näe ponttanne", tuumasi pastori luullen huomautuksen kuuluvan
väittelyyn.

Seuraavana yönä Hapley huomasi perhosen peitteellänsä ryömimässä. Hän
nousi paitahihasillaan vuoteensa reunalle istumaan ja todisteli syillä
ja perusteilla itselleen. Oliko se pelkkää näköhäiriötä? Hän tunsi
olevansa luisumassa ja taisteli järkensä puolesta samalla hiljaisella
sitkeydellä jota oli aikasemmin käyttänyt Pawkinsia vastaan. Niin
itsepintainen on mieleen lyöttyminen, että hänestä tuntui kuin olisi
tämä vieläkin ollut kamppailua Pawkinsin kanssa. Hän oli varsin
perehtynyt sielutieteeseen. Hän tiesi tuollaisia näköhairahduksia
johtuvan henkisestä rasituksesta. Mutta merkillistä oli ettei hän
ainoastaan _nähnyt_ perhosta, hän kuulikin sen, kun se kosketteli
lampunkaihtimen reunaa ja jälkeenpäin törmäsi seinään, ja hän oli
pimeässä tuntenut sen sattuvan kasvoihinsa.

Hän katseli sitä. Se ei ollut lainkaan unennäön kaltainen, vaan aivan
selvä ja aineellinen kynttilänvalossa. Hän näki karvaisen ruumiin ja
lyhyet untuvaiset tuntosarvet, niveliset jalat, vieläpä siivissä kohdan
mistä hilse oli kahnaantunut pois. Hän suuttui äkkiä omalle itselleen
moisen pikku itikan pelkäämisestä.

Emäntä oli ottanut palvelijattaren kerallaan nukkumaan sen yötä, kun
pelkäsi olla yksinään. Lisäksi oli hän lukinnut oven ja pystyttänyt
lipaston sitä vastaan. Levolle mentyään he kuuntelivat ja puhelivat
kuiskien, mutta mitään säikähdyttävää ei tapahtunut. Yhdentoista
seuduissa he olivat uskaltaneet sammuttaa kynttilän ja kumpikin
torkahtaneet. He heräsivät hätkähtäen ja kavahtivat istualleen
vuoteellaan kuunnellen pimeässä.

Sitte he kuulivat tohvelien tassuttelua Hapleyn huoneesta. Tuoli
kolahti kumoon, ja seinä jysähti. Sitte pirstoutui porsliininen
uuninreunuskoriste tuliristikkoon. Äkkiä avautui huoneen ovi ja he
kuulivat hänet porrastaivakkeella, He kyyristäysivät toisiinsa kiinni
ja höristivät korviaan. Hän tuntui tanssivan portaissa. Milloin
laskeusi hän äkkiä kolme tai neljä astuinta, milloin hyppäili taas
ylös, ja riensi lopulta eteiseen. He kuulivat sateenvarjotelineen
keikahtavan kumoon ja pyörö-ikkunan särkyvän. Sitte ratisi telki ja
ketjut kalisivat. Hän availi ovea.

He kiirehtivät ikkunaan. Yö oli häämyisen harmaa; melkein yhtäjaksoinen
vesinen pilvikerros leijaili kuun poikitse, ja pensas-aita ja puut
talon edustalla olivat vaaleata maantietä vasten kuvastuen mustat. He
näkivät Hapleyn aavemaisena paidassaan ja valkeissa housuissaan
juoksentelevan edes takaisin tiellä viuhtoen ilmaa käsillään. Väliin
hän seisahtui, väliin syöksähti huimasti jotakin näkymätöntä kohti,
väliin hiippaili väijyvin askelin eteenpäin. Vihdoin hän katosi
näkyvistä kaupunkiin päin. Sitte, heidän kinaillessaan siitä kuka
menisi alas sulkemaan oven, hän palasi. Hän käveli hyvin nopeasti, tuli
suoraa päätä sisälle, lukitsi oven huolellisesti ja vetäytyi
hiljaisesti makuuhuoneeseensa. Kaikki oli sitte hiljaista.

"Mrs. Colville", huusi Hapley alas portaita seuraavana aamuna.
"Toivoakseni en säikähdyttänyt teitä viime yönä."

"Kyllä kannattaa teidän sitä kysyä!" vastasi mrs. Colville.

"Asian laita on se että olen unissakävijä ja nyt ei minulla ole kahteen
yöhön ollut unijuomaani. Siinä ei toden totta ole mitään syytä pelkoon.
Pahottelen että olen niin tyhmässä valossa esiintynyt. Lähden nummen
poikki Shorehamiin ja ostan jotakin ainetta millä pääsen sikeästi
nukkumaan. Minun olisi pitänyt se jo eilen tehdä."

Mutta puolitiehen nummen yli päästyään sai Hapley kalkkikuoppain luona
perhosen taas kimppuunsa. Hän pitkitti matkaansa koettaen kiinnittää
mieltänsä shakkiongelmiin, mutta siitä ei lähtenyt apua. Itikka
räpähteli hänen kasvoihinsa ja itseään puolustaakseen hän sohaisi sitä
hatullaan. Sitte raivo, tuo vanha raivo. -- raivo jota hän oli useasti
tuntenut Pawkinsia vastaan -- valtasi hänet taas. Hän hypähteli
eteenpäin hosuen viipottelevaa hyönteistä. Äkkiä hän astui tyhjään ja
putosi suin päin.

Hänen tajunnassaan syntyi aukko, ja Hapley havaitsi istuvansa
kalkkikaivosten aukon edustalla limsiökasassa toinen jalkansa
taaksepäin alleen vääntyneenä. Outo perhonen liihotteli vielä
ympärillä. Hän hotaisi sitä kädellään ja päänsä kääntäessään näki
kahden miehen lähestyvän. Toinen oli kylätohtori. Hapleyn mieleen
juolahti että tämä oli onnellinen sattuma, Sitte hän tavattoman
elävästi muisti ettei kukaan muu kuin hän itse voisi konsanaan kyetä
näkemään tuota outoa perhosta ja että hänen oli paras pysyä vaiti
siitä.

Myöhään yöllä hän kuitenkin katkenneen säärensä lastotuksi saatuaan oli
kuumeinen ja unohti hillitsemisensä. Hän makasi pitkällään vuoteellaan
ja alkoi silmäillä pitkin huonetta nähdäkseen vieläkö perhonen kärkkyi
ympäristöllä. Hän yritti olla tätä tekemättä, vaan ei voinut pidättää
itseään. Pian sai hän häiritsijänsä näkyviinsä kätensä vieressä
lepäämästä, yölampun valaisemalta vihreältä pöytäliinalta. Siivet
lepattivat. Äkillisessä vihastuksen puuskauksessa hän iski sitä kohti
nyrkillään, ja hoitajatar heräsi kirkaisten.

"Tuo perhonen!" hän selitti; ja sitte: "Se oli mielikuvitusta. Ei
mitään!"

Kaiken aikaa hän aivan selvästi näki hyönteisen kävelevän pöydänkulman
ympäri ja lennähtävän huoneen poikki, ja samalla hän huomasi ettei
hoitajatar mitään nähnyt, silmäili vaan häntä kummallisesti. Hänen
täytyi pitää itsensä aisoissa. Hän tiesi olevansa hukassa ellei pitäisi
itseänsä aisoissa. Mutta yön mittaan kuume sai hänet yhä lujemmin
valtoihinsa, ja juuri hänen kammoileva pelkonsa perhosen mahdollisesta
ilmestymisestä sai sen näyttäytymään. Kello viiden tienoissa,
aamunkoitteen juuri sarastaessa, hän yritti päästä ulos vuoteestaan
sitä pyydystämään, vaikka hänen säärtänsä poltteli kuin tulessa.
Hoitajattaren täytyi rinnustella hänen kanssaan.

Tämän johdosta hänet sidottiin vuoteeseensa. Tästä perhonen kävi
rohkeammaksi, ja kerran hän tunsi sen laskeutuvan tukkaansa. Sitte
häneltä sidottiin kädetkin, kun hän reuhtoi niillä rajusti. Nyt
hyönteinen alkoi ryömiä hänen kasvoillaan, ja Hapley itki, kirosi,
kirkui, rukoili ottamaan sitä pois, apua saamatta.

Tohtori oli tyhmyri, puolivalmis rohdonsekottaja ja aivan tietämätön
sielunelämän omituisuuksista, Jos hänellä olisi ollut nokkeluutta, niin
hän olisi ehkä vielä pelastanut Hapleyn kohtaloltaan antautumalla hänen
luulotteluunsa ja peittämällä hänen kasvonsa harsolla, kuten hän
rukoili tehtäväksi. Mutta tohtori, kuten sanottu, oli tyhmyri, ja
säärensä paranemiseen asti pidettiin Hapleytä sidottuna vuoteeseensa,
haavehyönteinen ryömimässä ylitseen. Se ei kertaakaan jättänyt häntä
hänen valveilla ollessaan ja paisui hirviöksi hänen unessaan. Hereillä
ollessaan hän kaipaili unta ja unesta heräsi kiljuen.

Nyt siis Hapley viettää lopun ikäänsä patjoilla sisustetussa huoneessa,
perhosen kiusaamana jota kukaan ei voi nähdä. Hoitolan lääkäri nimittää
sitä näköhäiriöksi; mutta Hapley keveämmässä mielentilassa ollessaan ja
puhumaan kyetessään selittää että se on Pawkinsin aave ja siis ainoana
laatuaan hyvin kannattaa pyydystämisen vaivan.





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VARASTETTU BASILLI JA MUITA KERTOMUKSIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.