The Project Gutenberg eBook of Hämähäkkilaakso ja muita kertomuksia, by H. G. Wells

Puolenpäivän tienoissa joutui kolme takaa-ajajaa kuljettuaan virran uomassa erään mutkan ympäri äkkiä näkemään hyvin leveän ja avaran laakson. Hankala, kiemurteleva, vierukivinen vesivako, jota pitkin he niin kauvan olivat tavotelleet karkureita käsiinsä, leveni tässä laajaksi rinteeksi. Sama sisällinen tunne sai heidät nyt keskeyttämään takaa-ajon, ja kaikki kolme ratsastivat vähäiselle kunnaalle, jolla kasvoi tummanruskeita puita. Sinne he pysähtyivät; kaksi heistä, kuten sopikin, jäi vähän matkaa kolmannen taakse, jolla oli hopeoidut suitset.

Jonkun aikaa he tarkasti mittailivat silmillään suurta aluetta, joka oli heidän alapuolellaan. Se ulottui yhä kauvemmaksi; siinä ei kasvanut muuta kuin siellä täällä joku ryhmä kuivuneita orjantappurapensaita. Samalla se herätti hämärän aavistuksen, että jokin nykyään vedetön halkeama oli häiritsemässä kellastuneen ruohon yksitoikkoisuutta. Sen purppuraiset etäisyydet sulivat lopulta edempien kukkuloiden sinertäviin rinteisiin — jotka ehkä olivat vihreämpää lajia —, ja niiden yläpuolella, näkymättömän voiman kannattamina ikäänkuin taivaansinessä leijaten, oli lumipeitteisiä vuorenhuippuja — jotka kävivät leveämmiksi ja kookkaammiksi luoteen puolella, missä laakson kyljet vetäytyivät yhteen. Ja lännessä laakso oli avoinna sinne saakka, missä kaukainen tummuus osotti metsien alkavan. Mutta nämä kolme miestä eivät katselleet itään eikä länteen, vaan yhtä mittaa laakson halki.

Ensiksi alkoi puhua se laiha mies, jolla oli arpi huulessa. "Ei missään", sanoi hän, äänessä pettymyksen huoahdus. "Mutta he olivatkin päässeet kokonaisen päivän meistä edelle."

"He eivät tiedä, että me ajamme takaa", sanoi pieni mies, jolla oli valkea hevonen.

"Sittenkään he eivät voineet kulkea nopeasti. Eihän niillä ole muuta elukkaa kuin muuli, ja tänään on tytön jalasta pitkin päivää vuotanut verta —"

Hopeasuitsinen mies iski häneen vimmatun katseen. "Luuletko, etten minä ole sitä havainnut?" murisi hän.

Arpihuulinen laiha mies tuijotti jäykkänä kuten ennenkin. "He eivät ole voineet ehtiä laakson toiselle puolelle", sanoi hän. "Jos ratsastamme kovaa —"

"Hitto vieköön kaikki valkeat hevoset!" ärjäsi hopeasuitsinen mies ja kääntyi tähystelemään eläintä, johon hänen toivomuksensa kohdistui.

Molemmat toiset tarkastelivat taas laaksoa hieman aikaa. Laiha mies pyyhkäisi kädenselällä arpista huultaan.

"Tulkaa tänne!" komensi äkkiä se, jolla oli hopeoidut suitset. Pikku mies nykäisi ja huiskahutti ohjaksiaan, ja kolmen hevosen kaviot alkoivat tiheästi, vaan yhä hiljemmin tömistä pitkin näivettynyttä ruohoa, kun miehet taas palasivat jäljille…

He ratsastivat varovasti pitkää rinnettä alaspäin ja joutuivat erämaan halki, jossa tapasivat vain piikkisiä, toisiinsa kietoutuneita pensaita ja merkillisiä kuivia, sarvimaisia oksia kallioiden välissä, näiden alapuolisille lakeuksille. Täällä oli vaikea erottaa jälkiä, sillä maaperä oli karua, eikä siinä ollut muuta ruohoa kuin kärventyneitä, kuolleita korsia hajallaan maassa. Mutta tiukasti tähystellen, hevosen kaulalta maahan kumartuen ja tavantakaa pysähtyen onnistui näiden valkoihoistenkin miesten seurata saalistaan.

Siellä näkyi astuttuja paikkoja, karkeiden korsien taivutettuja ja taitettuja lehtiä ja vähän väliä riittävän selvä jäljen vihjaus. Ja kerran johtaja näki ruskean veritahran: siihen kai oli tuo puolirotuinen tyttö astunut. Tätä jälkeä nuuskiessaan hän kirosi tyttöä hupsuksi.

Laiha mies hillitsi johtajansa vainuamista, ja pikku mies ratsasti valkealla hevosella takana, unelmiinsa vaipuneena. He kulkivat perätysten, etumaisena hopeasuitsinen mies, eivätkä puhuneet sanaakaan. Jonkun ajan kuluttua pienestä, valkoratsuisesta miehestä tuntui, että maailma oli kovinkin hiljaa. Hän hätkähti unelmistaan. Paitsi heidän hevostensa ja tamineittensa hiljaisia ääniä oli suuri laakso kaikkialla niin levossa kuin maalattu maisema.

Hänen edellään kulkivat hänen päällikkönsä ja toverinsa, kumpikin tarkkaavasti kumartuneena eteenpäin vasemmalle puolelle, kumpikin välinpitämättömästi keikkuen hevosensa askelten mukaan; heidän varjonsa kulkivat edellä — hiljaisina, äänettöminä, suippenevina seuralaisina, ja lähinnä oli hänen oma kyyristynyt, huolimaton hahmonsa. Hän katseli ympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Silloin hän muisti, kuinka he olivat kuilun penkereiltä yhä lipuneet alaspäin ja kuinka irralliset, töytäävät vierukivet alinomaa heitä saattoivat. Ja sen lisäksi? Ei ollut tuulen henkeäkään. Sepä se! Mikä avara, hiljainen seutu tämä olikaan, yksitoikkoisessa iltapäivä-unessaan! Ja taivas oli selkeä ja valkoinen, paitsi tummaa utuharsoa, jota oli kasaantunut laakson yläpäähän.

Hän suoristi selkäänsä, hankasi suitsillaan, sovitteli huuliaan vihellykseen ja yksinkertaisesti huokasi. Hän kääntyi satulassaan vähäksi aikaa ja tuijotti vuorisolan suuhun, josta he olivat tulleet. Tyhjää! Tyhjiä rinteitä molemmin puolin; ei merkkiäkään kohtalaisesta eläimestä tai puusta — saatikka ihmisestä! Olipa tämäkin maata! Oikein erämaata! Hän vaipui taas entiseen asentoonsa.

Hän tunsi silmänräpäykseksi huvia, kun näki kieron, mustanpurppuraisen kalikan sätkähtävän tarhakäärmeeksi ja katoavan ruskeuden sekaan. Tämä helvetillinen laakso oli siis kuitenkin elossa. Ja sitten hänen vielä suuremmaksi ilokseen pyyhkäisi vielä hengähdys hänen kasvojaan, ikäänkuin kuiskaus, joka tuli ja meni; vähäisellä harjanteella taipui kankea mustaoksainen pensas sen verran, että sen juuri huomasi, mahdollisen tuulen ensi merkkinä. Veltosti hän kostutti sormeaan ja piteli sitä ilmassa.

Hän pysäytti hevosensa tiukasti, välttääkseen yhteentörmäystä laihan miehen kanssa, joka oli seisahtunut, kun ei enää nähnyt jälkiä. Juuri tällä tärkeällä hetkellä hän huomasi johtajansa silmän katselevan itseään.

Vähäksi aikaa hän koetti näyttää innostuneelta etsintään. Sitten heidän taas ratsastaessaan edelleen hän tarkasti johtajansa varjoa, hattua ja hartioita, jotka ilmestyivät laihan miehen lähempien ulkopiirteiden takaa ja jälleen katosivat näkyvistä. He olivat ratsastaneet neljä päivää ihan maailman ääristä tähän autioon seutuun, ilman vettä, mukana ainoastaan joku suikale kuivaa ruokaa satulain alla, yli kallioiden ja vuorten, missä varmaankaan ei ennen ollut ketään ihmistä käynyt paitsi noita karkureita — mokomankin asian vuoksi!

Ja kaikkeen tähän oli syynä tyttö, jokseenkin itsepäinen lapsi! Vaan saisihan tuo mies vaikka koko kaupungin verran väkeä tyydyttämään hänen alhaisimpiakin halujaan — tyttöjä, vaimoja! Miksi siis intohimoisen hulluuden nimessä tarvittiin erikoisesti tämä ainoa? kyseli pikku mies itseltään, silmäili maailmaa julmistuneena ja nuoleksi rohtuneita huuliaan mustuneella kielellä. Tämä oli johtajan juonta, eikä hän siitä muuta tiennyt. Juuri sen vuoksi, että tyttö koetti pujahtaa hänen kynsistään…

Hänen silmiinsä sattui kokonainen rivi korkeita töyhtöisiä ruokoja, jotka yht'aikaa taipuivat, ja sitten ne silkkitupsut, jotka hänellä oli kaulansa edessä, alkoivat heilua. Tuulenhenkäys oli vahvenemassa. Se poisti kankean hiljaisuuden — mikä olikin hyvä juttu.

Hänen puhuessaan tuli näkyviin muuan kellertävä eläin, joka kiiti heihin päin. Se oli iso villi koira, joka juoksi tuulen edellä, kieli suusta ulkona, vinhaa vauhtia, niin jännittyneenä, ettei näkynyt huomaavankaan ratsumiehiä, joita se läheni. Se juoksi kuono pystyssä, ilmeisesti seuraamatta mitään vainua tai saalista. Kun se pääsi lähemmä, tunnusteli pikku mies miekkaansa. "Se on hullu", sanoi laiha ratsastaja.

Koira läheni. Kun sitten pikku mies jo oli paljastanut aseensa, poikkesi koira syrjään, kulki läähättäen heidän ohitseen ja hävisi. Pikku miehen silmät seurasivat sen pakoa. "Ei siinä ollut vaahtoa", sanoi hän. Vähän aikaa tuijotti hopeasuitsinen mies ylöspäin laaksoon. "No mennään nyt!" huusi hän vihdoin. "Mitä me siitä huolimme?" Ja samalla hän tempoili hevostaan taas liikkeelle.

Pikku mies jätti sikseen ratkaisemattoman arvotuksen, kuinka koira pakeni pelkkää tuulta, ja vaipui syviin mietelmiin ihmisluonteesta. "Mennään nyt!" kuiskasi hän itsekseen. "Miksi pitäisi juuri yhden miehen vallassa olla sanoa 'mennään nyt!' noin hämmästyttävän vaikuttavasti. Ihan koko elämänsä ajan on tuo hopeasuitsinen mies saanut noin puhua. Jos minä niin sanoisin — —!" ajatteli pikku mies. Mutta kaikki ihmettelivät, jos johtajalle oltiin hulluimmassakaan asiassa tottelemattomia. Tuo puolirotuinen tyttö tuntui hänestä kuten kaikistakin hullulta — melkein herjaavalta. Pikku mies joutui vertaillen ajattelemaan arpihuulista laihaa ratsastajaa, joka hänestä oli yhtä kunnon mies kuin johtajakin, yhtä uljas ja kenties uljaampikin, mutta hänenkin oli vain toteltava; ei siinä muu auttanut kuin velvollisuutensa mukaan ja täsmällisesti totella…

Eräät aistimukset kätten ja polvien puolelta saivat pikku miehen palaamaan läheisempään todellisuuteen. Hän havaitsi jotakin. Hän ratsasti laihan toverinsa rinnalle. "Huomaatko mitään hevosissa?" kysyi hän puoliääneen.

"Ne eivät pidä tästä tuulesta", sanoi pikku mies ja jättäytyi taas taakse, kun hopeasuitsinen mies kääntyi häneen päin.

Jälleen he ratsastivat ääneti eteenpäin jonkun matkaa. Etumaiset kaksi kulkivat kumartuneina jälkiä seuratakseen, takimainen tähysteli utua, joka hiipi alaspäin pitkin laakson koko laajuutta, yhä lähemmäksi heitä, ja pani merkille, kuinka tuuli joka hetki paisui. Kaukana vasemmalla puolen hän näki rivin mustia möhkäleitä — ehkä villisikoja, nelistämässä laaksoa alaspäin, mutta siitä hän ei puhunut sanaakaan eikä enää huomauttanut hevosten haluttomuudesta.

Sitten hän näki ensiksi yhden ja kohta toisen suuren valkoisen pallon, suuren loistavan valkoisen pallon, joka oli sen näköinen kuin äärettömän iso nuppu ohdakkeen haivenia, ajelehtivan tuulen edellä polun poikki. Nämä pallot leijailivat korkealla ilmassa, laskeutuivat ja taas nousivat, sattuen välistä maahan kiinni, kiitivät edelleen ja katosivat, mutta niiden ilmestyessä hevosten levottomuus kiihtyi.

Pian sitten hän näki, että noita irrallisia palloja oli lisää — ja kohta oikein runsaasti lisää — kiitämässä häntä kohti pitkin laaksoa.

He kuulivat hurjaa vinkunaa. Polun poikki syöksi aika iso metsäkarju kääntäen vain hetkiseksi päätään heihin katsahtaakseen ja sitten taas vinhasti kiitäen alaspäin laaksoon. Silloin kaikki kolme seisahtuivat ja tuijottivat tihenevään utuun, joka oli tulossa heitä kohti.

Mutta nyt tuli iso pallo ajelehtien heidän ohitseen kymmenkunnan metrin päässä Se ei lainkaan ollut sileä, pyöreä, vaan avara, pehmeä, epätasainen, kalvon peittämä kapine, kulmista kokoon kääritty lavea levy, ikäänkuin ilmamaneetti, joka kulkiessaan yhä kieri ympäri ja laahasi perässään pitkiä, seittimäisiä lankoja ja suikaleita.

"Hitto sen periköön!" huudahti johtaja. "Ilma on sitä ihan täynnä. Jos sitä tuolla tapaa tulee kauvan, niin se seisauttaa meidät kerrassaan."

Vaistomainen tunne, sellainen, joka panee metsänotuksetkin arvaamattoman vaaran lähestyessä jännittyneinä seisomaan, sai heidät kääntämään hevosensa tuuleen päin, ajamaan eteenpäin muutamia askelia ja tähystelemään tuota uiskentelevien möhkäleiden lähenevää joukkoa. Niitä tuli yhä tuulen edellä tasaista vauhtia, ääneti nousten ja laskien, maahan vaipuen, korkealle ponnahdellen, leijaillen — kaikki erinomaisen yhtäläisesti, tyynen varmasti ikäänkuin harkinnan mukaan.

Ratsumiesten oikealla ja vasemmalla puolen kulki tämän merkillisen armeijan etuvartijoita. Kun niistä yksi vieri pitkin maata, särkyen muodottomaksi ja laahautuen väkistenkin pitkiksi, takertuviksi nauhoiksi ja kaistaleiksi, alkoivat kaikki kolme hevosta säikkyä ja hyppiä. Johtajan valtasi äkillinen, hillitön vimma. Hän kirosi ajelehtivia palloja niin pahasti kuin osasi. "Eteenpäin vaan!" kiljui hän; "eteenpäin! Mitä me noista välitämme? Mitä ne voivat merkitä? Takaisin jäljille!" Hän rupesi taas kiroomaan hevostaan ja kiskoi kuolaimia sen suussa edestakaisin.

Hän ärjyi vimmatun kovaa. "Kuuletteko, minä tahdon seurata näitä jälkiä", huusi hän. "Minne ne jäivät?"

Hän nykäisi tanssivan hevosensa suitsia ja haki ruohon keskeltä. Hänen naamaansa kävi poikittain kiinni pitkä ja tahmea lanka, suitsia pitelevän käden ympärille kiertyi harmaa kaistale ja pitkin hänen takaraivoaan kiiti alaspäin jokin iso, monikoipinen, vikkelä olento. Hän loi katseensa ylöspäin ja näki erään noista harmaista möhkäleistä olevan ikäänkuin ankkuroituna yläpuolellaan roikkuvien köydenpätkien varassa, niinkuin purje roikkuen liehuu veneen kääntyessä tuulen mukaan — vaan ääneti.

Hän oli siellä näkevinään monta silmää, tiheän kasan kyyristyneitä ruumiita, pitkiä, moninivelisiä raajoja käpertyneinä kiinnitysnuoriin, jotka olivat kiskomassa koko kapinetta alas hänen päälleen. Vähän aikaa hän tuijotti ylöspäin, pitäen säikkyvää hevostaan kurissa vaistomaisesti, kuten oli monivuotisesta ratsastamisesta tottunut. Sitten jonkin miekan lappea kolahti hänen selkäänsä, terä vilahti pään yli ja leikkasi leijailevan seittipallon irti, ja koko kasa pehmoisesti kohoten lähti vapaana ajelehtimaan tiehensä.

"Hämähäkkejä!" huudahti laiha mies. "Nuo vehkeet ovat täynnä isoja hämähäkkejä! Katsokaas ihmettä!"

Päällikkö joutui tähystelemään alaspäin erästä punaista muserrettua olentoa, joka huolimatta osittaisesta tuhostaan vielä jaksoi maassa sätkytellä hyödyttömiä koipiaan. Kun sitten laiha mies osotti hänelle uutta kasaa, joka oli tulossa heidän päälleen, sieppasi hän kiireesti miekkansa. Laakson yläpää oli nyt kuin riekaleiksi revitty usvaseinä. Hän koetti päästä asemasta selville.

"Ratsastetaan pois sen tieltä!" huusi pikku mies. "Kiireen kautta laaksoa alaspäin!"

Mitä sitten tapahtui, se oli tappelun sekamelskan tapaista. Hopeasuitsinen mies näki pikku miehen kiitävän ohitseen vimmatusti huiskien luuloteltuja seittejä, näki hänen töytäävän laihan miehen hevosta vasten paiskaten sen ratsastajineen maahan. Hänen oma ratsunsa kulki kymmenkunnan askelta ennenkuin hän pystyi sitä hallitsemaan. Sitten hän katsahti ylöspäin välttääkseen kuvittelemiaan vaaroja ja sitten taas taakseen, jolloin huomasi hevosen kierivän maassa, laihan miehen seisovan sitä piiskaamassa halkeaman reunalla ja lepattavan kasan harmaata ainetta, jota valui ja kietoutui molempain ympäri. Paksuina ja tiiviinä kuin ohdakkeen haivenet erämaassa tuulisena heinäkuun päivänä seittikasat yhä kulkivat eteenpäin.

Pikku mies oli laskeutunut maahan, vaan ei uskaltanut päästää hevostaan irti. Hän ponnisteli kiskoakseen rimpuilevaa elukkaa takaisin toisen kätensä voimalla, huitoessaan toisella umpimähkään. Toisen harmaan joukon kaistaleet olivat takertuneet tähän sotkuun, ja koko kasa joutui kiinni, vaipuen hitaasti maahan.

Päällikkö puri hammasta, tarttui suitsiin, kyyristi päätään ja kannusti hevostaan eteenpäin. Maassa makaava hevonen vierähti toiselle puolelle; sen kyljissä näkyi verta ja liikkuvia olentoja. Laiha mies jätti sen äkkiä ja juoksi johtajaansa kohti, ehkä noin kymmenen askelta. Hänen jalkoihinsa oli kietoutunut ja kasaantunut jotakin harmaata; hän teki miekallaan tehottomia liikkeitä. Hänestä roikkui harmaita suikaleita; kasvoissa hänellä oli ohut harmaa huntu. Vasemmalla kädellään hän läiski jotakin, mikä oli hänen ruumiissaan kiinni, ja äkkiä hän kompastui ja lankesi. Hän reuhtoi noustakseen ja lankesi uudestaan, ja sitten hän alkoi kamalasti ulvoa: "Ää—uu, huu!"

Johtaja saattoi nähdä suuria hämähäkkejä hänen kimpussaan ja toisia maassa.

Kun hän yritti pakottaa hevostaan likemmäksi tätä rimpuilevaa, kiljuvaa harmaata olentoa, joka ponnisteli pystyyn ja taas vaipui, kuului kavioiden töminää, ja pikku mies, joka taas pyrki ratsastamaan, keikkui miekatta mahallaan poikittain valkean ratsun selässä ja pidellen kiinni sen harjasta vilahti ohitse. Ja taas pyyhkäisi päällikön kasvojen poikki tahmea sotku harmaata seittiä. Kaikkialla hänen ympärillään ja päällään näkyi kiertelevän tuota liikkuvaa, äänetöntä hämähäkinverkkoa, joka painautui yhä lähemmä häntä…

Kuolinpäiväänsä saakka hän ei ikinä päässyt käsittämään, kuinka asia tällä hetkellä oikeastaan päättyi. Käänsikö hän todella hevosensa vai lähtikö se omin päin pötkimään pakoon toverinsa perästä? Se vain on varmaa, että hän sekuntia myöhemmin nelisti täyttä vauhtia alaspäin laaksoon heiluttaen miekkaansa vimmatusti päänsä päällä. Ja kaikkialla hänen ympärillään, kiihtyvän tuulen mukana, tuntuivat hämähäkkien ilmalaivat, ilmamytyt, ilmalevyt ajavan häntä itsetietoisesti takaa.

Töminää ja paukkinaa — hopeasuitsinen mies ratsasti suunnasta välittämättä, silmissä kauhu, vilkuen milloin oikealle, milloin vasemmalle, toisessa kädessä miekka valmiina sivaltamaan. Parisataa metriä edellä ratsasti, revityn seitin häntien laahatessa perästä, pikku mies valkealla hevosella eikä vieläkään ollut kunnolleen päässyt satulaan. Ruo'ot taipuivat heidän tiellään, tuuli puhalsi raittiina ja pirteänä; olkansa takaa johtaja voi nähdä hämähäkinverkkoja, jotka riensivät saavuttamaan…

Hänellä ei ollut muuta mielessä kuin päästä hämähäkkien seittejä pakoon, minkä vuoksi hän vasta sitten huomasi joutuneensa erään rotkon reunalle, kun hevonen karahti pystyyn hypätäkseen sen ylitse. Silloinkin hän käsitti asian väärin ja rupesi estämään.

Hän oli kumarruksissa hevosensa kaulalla ja vasta liian myöhään yritti kohottautua ja nojata taaksepäin.

Mutta vaikka hän innoissaan oli hypystä erehtynyt, ei hän kuitenkaan unhottanut, kuinka pudotaan. Hän oli taas taivaan ja maan välillä oikea ratsumies. Hän selvisi siitä niin hyvin, että sai vaan olkapäähänsä tärähdyksen; hevonen kieri edelleen, potkien koivillaan kuin kouristuksessa ja jäi sitten hiljaa paikalleen. Mutta päällikön miekka ajoi kärkensä kovaan maahan ja katkesi kerrassaan poikki, ikäänkuin kohtalo ei enää huolisi hänestä ritarikseen, ja törröttävä miekanpätkä sivuutti hänen naamansa vajaan tuuman päässä.

Hän nousi kohta seisaalle ja hengästyneenä tähysteli kimppuunsa syökseviä seittejä. Aluksi hän oli ruveta juoksemaan, vaan sitten muisti rotkon ja kääntyi takaisin. Kerran hän juoksi syrjään väistääkseen erästä ajelehtivaa hirmua ja sitten kiireesti kapusi alas jyrkänteen sivua, päästen tuulelta suojaan.

Siellä turvassa, kuivuneen uoman jyrkkien seinäin juurella, hän sai kyyristyä ja pitää silmällä, kuinka nuo merkilliset, harmaat möhkäleet kulkivat hänen päällitseen, kunnes tuuli lakkaisi ja hänen kävisi mahdolliseksi pelastua. Ja siellä hän olikin kauvan aikaa kyykkysillään katsellen harmaita, risaisia hirviöitä, jotka laahasivat suikaleitaan hänen kapean näköpiirinsä poikki.

Kerran muuan harhaileva hämähäkki putosi rotkoon ihan hänen viereensä — se oli koko jalan mittainen koivesta koipeen ja ruumis sillä oli kooltaan kuin miehen kämmenen puolikas — ja vähän aikaa katseltuaan, kuinka hirvittävän vikkelästi se pyrki pakoon, ja kiusoteltuaan sitä puremaan miekkansa pätkää hän kohotti raudotettua korkoansa ja survaisi sen mäsäksi. Sillä hetkellä häneltä pääsi kirous, ja jonkun aikaa hän haeskeli toista hämähäkkiä.

Kun hän sitten huomasi varmaksi, etteivät hämähäkkiparvet voineet laskeutua kuiluun, löysi hän pian paikan, mihin voi istuutua. Siinä hän istuskeli, vaipui syviin mietteisiin ja rupesi tapansa mukaan jyrsimään rystysiään ja pureskelemaan kynsiään. Tässä puuhassa hänet keskeytti sen miehen tulo, jolla oli valkea hevonen.

Hän kuuli toisen tulevan jo kauvan ennenkuin hänet näki, kun näet kuului kavioiden töminää, kompastelevia askelia ja tyynnyttävää ääntä. Sitten ilmestyi pikku mies, surkea hahmo; yhä vielä laahasi valkean seitin häntä hänen takanaan. He lähestyivät toisiaan sanattomina, tervehtimättä. Pikku mies oli uuvuksissa ja häpeissään epätoivoisen katkeruuden huippuun asti ja pysähtyi vihdoin istuvan johtajansa eteen. Jälkimäinen hieman hätkähti käskynalaisensa silmäystä. "No?" virkkoi hän lopulta, tavottelematta lainkaan päällikön sävyä.

"Kuten sanoin, hevoseni pillastui", toisti mies, jolla kerran oli hopeoidut suitset.

Toinen jyrsi rystysiään miettiväisenä vähän aikaa ja tarkasteli apulaistaan.

"Mahdollisesti pelkuri. On olemassa jokin raja, jonka yli mentyä kaikkien täytyy pelätä. Sen olen äsken oppinut. Vaan en sinun kaltaisesi. Siinä juuri on eroa."

"En ikinä olisi voinut kuvitella, että jättäisitte hänet. Pelastihan hän henkenne paria minuuttia ennen… Miksi te olette herramme?"

"Ei kukaan sano minua pelkuriksi", lausui hän. "Ei kukaan… Taittunutkin miekka on parempi kuin miekan puute… Pattijalkaisen valkean hevosen ei luulisi jaksavan kantaa kahta miestä neljän päivän matkalla. Inhoon valkeita hevosia, vaan tällä kertaa sille ei mitään mahda. Alat kai jo minua ymmärtää?… Käsitän kyllä, että mielesi tekee sen nojalla, mitä olet nähnyt ja muuten kuvittelet, ruveta tahrimaan mainettani. Juuri sinun kaltaisesi kukistavat kuninkaita. Sitä paitsi — minä en ikinä sinusta pitänyt."

Hän nousi tuimasti, kun pikku mies liikahti. Hetkisen he silmäilivät toisiaan. Heidän päittensä yläpuolella ajelehti hämähäkkien kasoja. Vierukivien seassa oli hätäistä liikettä; kuului juoksua, epätoivon huutoa, läähätystä ja sitten isku…

Hämärän tullessa tuuli lakkasi. Aurinko laski tyynen kirkkaana. Mies, jolla oli ennen ollut hopeoidut suitset, tuli vihdoin hyvin varovasti, mukavaa rinnettä pitkin, ulos rotkosta; mutta nyt hän talutti valkeaa hevosta, joka oli ennen ollut pikku miehen oma. Hän olisi palannut hevosensa luo saadakseen jälleen käsiinsä hopeoidut suitsensa, mutta pelkäsi, että yö ja uudestaan virkoava tuuli yllättäisivät hänet laaksossa, ja sitä paitsi hänestä oli kovin vastenmielistä ajatella, että tapaisi hevosensa kokonaan kietoutuneena seitteihin ja kenties ilkeästi syötynä.

Muistellessaan hämähäkinverkkoja ja kaikkia niitä vaaroja, jotka hän oli kestänyt, ja sitä tapaa, miten tänään oli pelastunut, hän kopeloitsi esille pienen pyhäinjäännöslippaan, joka riippui hänen kaulassaan, ja puristi sitä vähän aikaa sydämellisen kiitollisena. Samalla hänen silmänsä mittailivat laakson koko lakeutta.

"Minussa oli polttava intohimo", mutisi hän, "ja nyt tyttö on saanut palkkansa. Hekin, epäilemättä — —"

Vaan katsoppa! Kaukana metsäisten rinteiden takana laakson toisella puolen hän näki auringonlaskun kirkkaudessa selvästi ja erehtymättömän varmasti pienen kiemuran savua.

Silloin hänessä alistuvan tyyneyden ilme muuttui hämmästyneeksi suuttumukseksi. Savua? Hän käänsi valkean hevosensa päätä sinne päin ja epäröi. Samassa hän kuuli ympärillään ruohossa pientä kahinaa. Etäällä muutamien ruohojen latvoissa keinui rikkinäinen harmaa pinta. Hän silmäili seittejä; hän silmäili savua.

Ratsastaessaan hän pujotteli maahan ajautuneiden seittikasojen välitse. Jostakin syystä oli maassa hyvin paljon kuolleita hämähäkkejä, ja eloon jääneet rikollisesti ahmivat tovereittensa ruumiita. Kuullessaan hänen hevosensa kavioiden töminää ne pakenivat.

Niiden aika oli mennyt. Maasta käsin, kun ei ollut tuulta niitä kantamassa eikä kietovaa verkkoa valmiina, eivät nuo olennot myrkylläänkään päässeet hänelle kiusaa tekemään.

Hän sipaisi vyöllään niitä, joiden luuli tulevan liian lähelle. Kun kerran koko joukko niitä juoksi yhteen avonaiselle paikalle, teki hänen mielensä laskeutua ratsunsa selästä ja survoa niitä kenkiensä koroilla, mutta tämän mieliteon hän kuitenkin hillitsi. Tavantakaa hän kääntyi satulassaan ja katseli takanaan kiemurtelevaa savua.

"Hämähäkkejä", mutisi hän vähän väliä. "Hämähäkkejä! Vai niin… Ensi kerralla minun täytyy kutoa seitti."

Ystäväni, herra Ledbetter, on pyöreänaamainen pikku mies, jonka silmien luontainen lempeys paisuu aivan tavattomaksi, milloin niistä lasien lävitse osuu säde toisen katseeseen, ja jonka syvä, maltillinen ääni ärsyttää ärtyviä ihmisiä. Hän on nykyiseen pappisvirkaansa tuonut entisiltä opettaja-ajoiltaan perintönä eräänlaisen hyvin harkitun lausumisselvyyden, ja samoin on häneen jäänyt jonkinlainen ponteva päätös olla varma ja täsmällinen, mistä ikinä tulee puhe, olkoonpa se tärkeätä tai vähäpätöistä. Hän on myöskin shakinpelaaja, vieläpä moni epäilee, että hän salaa työskentelee korkeamman matematiikan alalla, — jota muuten voinee pitää vain kunnioitettavana eikä huvittavana puuhana. Hänen puheensa on sisällykseltään runsasta ja mielellään takertuu tarpeettomiin yksityisseikkoihin. Monet tuomitsevatkin hänen seurustelunsa suoraan sanoen "kiusalliseksi", vieläpä joku heistä on ollut minulle niin kohtelias, että on kummeksinut, miksi minä häntä suosin. Mutta toiselta puolen on melkoinen joukko niitäkin, jotka ihmettelevät, kuinka hän sietää sellaista pörröpäistä, hävettävää tuttavaa kuin juuri minua. Harvat näkyvät tyynin mielin katselevan meidän ystävyyttämme. Vaan siihen on syynä se, etteivät he tiedä, mikä side meitä yhdistää, millä herttaisella tavalla minä Jamaikan kautta liityn herra Ledbetterin entisyyteen.

Näihin menneisiin päiviin nähden hänessä ilmenee tuskallisen ujoa vaatimattomuutta. "En ymmärrä, mitä minun olisi tehtävä, jos menneisyys tulisi ilmi", sanoo hän ja toistaa vaikuttavasti: "En ymmärrä, mitä silloin tekisin." Itse asiassa epäilen, tokko hän tekisikään muuta kuin punastuisi korvia myöten. Vaan se jääköön tällä kertaa sikseen; myöskään en rupea nyt kertomaan ensi yhtymyksestämme, koska yleisen säännön mukaan, — jota muuten olen herkkä rikkomaan —, jutun loppu olisi paremmin sovitettava alun jälkeen kuin eteen. Ja juttumme alku on aika matkan takana; siitä onkin jo lähes kaksikymmentä vuotta, kun kohtalo monimutkaisilla ja yllättävillä tempuilla toimitti herra Ledbetterin niin sanoakseni käsiini.

Siihen aikaan asuin Jamaikassa, ja herra Ledbetter oli opettajana Englannissa. Hän oli papiksi vihitty ja silloinkin jo tunnettavasti sama mies kuin nykyään: sama kasvojen pyöreys, samat tai samanlaiset silmälasit ja sama lievä hämmästyksen varjo hänen levollisessa ilmeessään. Hän oli tietysti pörröpäinen, kun silloin tapasimme toisemme, ja kaulus hänellä oli vähemmän kauluksen kuin märän kääreen kaltainen; se lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että meidän välisemme luonnollisen kuilun poikki saatiin silta — vaan kuten sanottu, jääköön se toistaiseksi.

Asia alkoi Hithergate-on-Sea'ssa, samaan aikaan, jolloin herra Ledbetterillä oli kesälomaa. Sinne hän tuli lepäämään, mikä olikin hänelle kovin tarpeen, mukanaan ruskeankiiltävä matkalaukku nimikirjaimineen "F.W.L.", uusi mustan ja valkean kirjava olkihattu ja kaksi paria valkoisia flanellihousuja. Hän oli tietysti hyvin hilpeällä tuulella, kun oli päässyt koulusta vapaaksi — sillä hän ei paljoakaan välittänyt niistä pojista, joita hän opetti. Päivällisen jälkeen hän joutui keskustelemaan erään suulaan henkilön kanssa; tämä oli näet asettunut samaan täyshoitolaan, johon hän tätinsä neuvosta oli turvautunut. Mainittu suulas henkilö oli ainokainen toinen mies koko talossa. Heidän siinä jutellessaan tuli puheeksi, kuinka ihmeet ja seikkailut ovat viime aikoina surettavasti kadonneet, kuljeskeleminen maapallon ympäri päässyt vallalle, etäisyys tehty höyryn ja sähkön avulla mitättömäksi ja kuinka sanomalehdissä ilmotteleminen on halpamaista ja ihmiset sivistyessään rappeutuvat, ynnä monta muuta sentapaista asiaa. Suulas henkilö oli erikoisen kaunopuheinen selitellessään, miten turvallisuus on vähentänyt ihmisten rohkeutta, ja tätä turvallisuutta valittelemassa häneen yhtyi herra Ledbetter jotenkin ajattelemattomasti. Ensi ihastuksessaan siitä, että oli vapautunut "velvollisuudesta", ja kenties kärkkäänä osottautumaan miehekkään seura-ilon edistäjäksi herra Ledbetter nautti melkein vapaammin, kuin oikeastaan sopi, sitä mainiota whiskyä, jota suulas henkilö tarjosi. Mutta hän ei päihtynyt, väittää hän itse.

Hän oli yksinkertaisesti vaan kaunopuheisempi kuin tavallisesti raittiina ollessaan, ja hänen arvostelukyvystään oli hienompi kärki tylstynyt. Kun oli kauvan aikaa puheltu vanhoista kelpo ajoista, jotka nyt olivat ijäksi haihtuneet, lähti hän yksinään kävelemään pitkin kuun valaisemaa Hithergatea ja ylös kalliotietä, jonka varrella on huviloita toistensa vieressä.

Hän oli sydämensä pohjasta valitellut ja nyt äänetöntä tietä pitkin astuessaan yhä valitteli kohtaloa, joka oli hänet kutsunut sellaiseen tapauksista köyhään elämään, jollaista opettajan toimi on. Miten arkipäiväistä olikaan hänen koko elämänsä, paikallaan pysyvää, väritöntä! Kun kaikki oli turvallista, järjestelmän mukaista vuodesta vuoteen, mihin siinä tarvittaisiin miehuutta? Kadehtien hän ajatteli niin läheistä ja samalla niin kaukaista keskiaikaa kansainvaelluksineen, lähettejä, vakoojia ja sissejä ja monta uskaliasta, miekalla ratkaistavaa yritystä. Vaan äkkiä heräsi epäilys, omituinen epäluulo, joka aiheutui satunnaisesta kidutusten muistelemisesta ja kerrassaan tuhosi hänen siksi iltaa omaksumansa kannan.

Onko hän — herra Ledbetter — sittenkään todella niin urhoollinen kuin itse oletti? Olisiko todellakin hänen mieleensä, että rautatiet, poliisit ja turvallisuus äkkiä katoaisivat maan päältä?

Suulas henkilö oli kateellisesti puhunut rikoksesta. "Murtovaras", sanoi hän, "on ainoa tosiseikkailija, mikä enää on maan päällä jäljellä. Ajatelkaapa hänen taisteluansa omin neuvoin — koko sivistynyttä maailmaa vastaan!" Ja herra Ledbetter oli toistanut samaa kateellista juttua. "Niillä on kuin onkin edes hieman huvia elämästä", oli herra Ledbetter sanonut. "Ja ne ovat jokseenkin ainoita ihmisiä, joilla sitä on. Ajatelkaahan, miltä täytyy tuntua, kun saa 'puhaltaa' hienoja liinavaatteita!" Ja samalla hän oli ilkeästi nauranut. Nyt avomielisemmän tuttavallisesti puhellessaan itsensä kanssa hän joutui vertailemaan oman rohkeutensa hehkua siihen, mitä yleensä tavataan rikollisilla. Hän koetti torjua näitä salakavalia kysymyksiä pelkällä vakuutuksella. "Kyllä minä voisin kaiken sen tehdä", sanoi herra Ledbetter. "Oikein minua haluttaakin niin tehdä, vaan minä en päästä rikollisia mielijohteitani valloilleen. Siveellinen rohkeuteni hillitsee minua." Mutta hän epäili sittenkin, vaikka itsellensä näin vakuutteli.

Herra Ledbetter kulki erään yksinäisen, suuren huvilan ohitse. Hiljaisen, mukavan parvekkeen yläpuolella oli siinä sopivan muotoinen akkuna, joka ammotti mustana selkiselällään. Sillä kertaa hän sitä tuskin panikaan merkille, vaan sen kuva jäi hänen mieleensä ja kutoutui hänen ajatuksiinsa. Hän kuvitteli kapuavansa ylös tuolle parvekkeelle, kyyristyvänsä, syöksähtävänsä pimeään, salaperäiseen sisustaan. "Mitä vielä! Et sinä uskaltaisi", puhui epäilyksen henki. "Velvollisuuteni lähimäisiäni kohtaan kieltää minut siitä", sanoi herra Ledbetterin itsekunnioitus.

Kello oli lähes yksitoista, ja tässä pienessä rantakaupungissa oli jo hyvin hiljaista. Koko maailma uinaili kuutamossa. Ainoastaan erään akkunaverhon takaa, etäällä tien alapäässä, näkyi valoa valvomisen merkkinä. Hän kääntyi ja palasi hitaasti huvilan luo, jossa oli akkuna avoinna. Hän seisoi vähän aikaa portin ulkopuolella, vastakkaisten vaikutinten raastamana. "Pankaamme asia koetteelle", puhui epäilys. "Osota näiden sietämättömien epäilysten kumoamiseksi, että uskallat mennä tuohon taloon. Tee tyhjä sisäänmurto. Se ainakaan ei ole rikos". Hyvin hiljaa hän aukaisi ja sulki portin ja pujahti pensaikon varjoon. "Tämähän on hullua", sanoi herra Ledbetterin varovaisuus. "Sitäpä juuri pelkäsin", sanoi epäilys. Hänen sydämensä tykytti rajusti, mutta varmaankaan hän ei ollut peloissaan. Hän ei pelännyt. Hän pysyi tuossa varjossa melkoisen kauvan.

Parvekkeelle nousu oli ilmeisesti suoritettava nopealla ryntäyksellä, sillä se oli kaikkinensa kirkkaassa kuuvalossa ja portin puolelta tielle näkyvissä. Ristikko, johon oli harvalti istutettu nuoria, uljaasti kiipeileviä ruusuja, teki nousun ihan naurettavan helpoksi. Tuolla, mustassa varjossa, kivisen kukkasmaljakon vieressä, voisi kyyristyä ja lähemmin tarkastella kotoisten puolustuslaitosten aukkoa, avointa ikkunaa. Vähän aikaa herra Ledbetter oli niin hiljaa kuin yö, ja sitten kavala whisky keikautti hänet tasapainosta. Hän syöksähti eteenpäin. Hän kapusi ristikolle nopein, värisevin liikkein, heilautti jalkansa parvekkeen suojuksen ylitse ja pujahti henkeään pidellen varjoon juuri niinkuin oli päättänyt. Hän vapisi rajusti ja oli hengästynyt. Sydän jyski hänellä ihan ääneen, mutta mieli oli voitonriemuinen. Olisi melkein tehnyt mieli hihkua näyttääkseen, ettei hän lainkaan pelännyt.

Siinä kyyristellessään hän sattumalta muisti jossakin lukeneensa lauseen: "Minusta tuntuu samalta kuin kissasta katon harjalla". Tämä oli paljoa parempaa kuin oli odottanutkaan — tämä seikkailijan riemastus. Hänen kävi sääliksi kaikkia ihmisraukkoja, joista sisäänmurto oli vieras asia. Ei mitään tapahtunut. Hän oli ihan turvassa. Ja hän oli mitä uljaimmasti toimessa!

Jaha, nyt oli käytävä akkunan kimppuun, jotta sisäänmurrosta tulisi täydellinen. Pitikö hänen se uskaltaa? Sen asema ulko-oven yläpuolella viittasi siihen, että sillä kohtaa oli käytävä; siinä ei näkynyt mitään peilejä tai makuuhuoneen merkkejä, eikä alakerrassa muuten ollutkaan toista akkunaa, joten ei tarvinnut olettaa kenenkään siellä nukkuvan. Jonkun aikaa hän kuunteli pienan alla, sitten kohotti silmänsä akkunalaudan ylitse ja kurkisti sisään. Ihan lähellä seisoi jalustalla ja aluksi hieman säikäyttävänä melkein luonnollisen kokoinen, viittoileva, pronssinen kuvateos. Herra Ledbetter kyykistyi ja sitten vähän päästä taas kurkisti. Taaempana oli leveä porrassiltama, joka heikosti kimalteli; musta helmiverho, hyvin löyhää rakennetta, toista akkunaa vasten; lavea porraskäytävä, joka upposi alla olevaan pimeyteen, ja toiset portaat veivät ylempään kerrokseen. Hän katsahti taakseen, vaan yön rauhaa ei mikään häirinnyt. "Rikos", kuiskaili hän, "rikos", ja kapusi hiljaa ja vikkelästi akkunalaudan ylitse rakennuksen sisään. Hänen jalkansa tapasivat ääneti nahkamaton. Nyt hän kerrankin oli murtovaras!

Hän kyyristyi hetkeksi pelkkänä korvana ja tähystävänä silmänä. Ulkoa yhä kuului astuntaa ja kahinaa, ja hetken aikaa hän katui koko yritystään. Lyhyt "miau", sylkäisy ja äänettömyyteen loikkaaminen viittasivat rauhottavasti kissoihin. Hänen rohkeutensa kasvoi. Hän nousi pystyyn. Kaikki tuntuivat nukkuvan. Näin helppo on murtautua sisään, jos vaan mieli tekee. Hän oli iloissaan, että asia nyt oli pantu koetteelle. Hän päätti ottaa mukaansa jonkin vähäpätöisen voittomerkin todistaakseen vain sen, ettei hänessä ollut kurjaa lain pelkoa, ja sitten hän lähtisi samaa tietä kuin oli tullutkin.

Hän tirkisteli ympärilleen, ja äkkiä kriittinen henki nousi jälleen. Murtovarkaat tekivät paljon enemmän kuin vain tällaisia yksinkertaisia sisääntunkeutumisia: he menivät huoneisiin, he mursivat kassakaappeja. No — hän ei pelännyt. Hän ei voinut murtaa kassakaappeja, koska se olisi typerää huomaavaisuuden puutetta isäntiään kohtaan. Mutta hän voi astua huoneisiin — hän menisi yläkertaan. Lisäksi: hän kertoi itselleen, että oli täysin turvassa; tyhjä talo ei voinut olla vakuuttavamman hiljainen. Kuitenkin hänen oli puristettava kätensä nyrkkiin ja kerättävä kaiken päättäväisyytensä, ennenkuin hän alkoi hyvin pehmeästi nousta hämäriä portaita, pysähtyen useaksi sekunniksi kunkin askelman kohdalla. Ylhäällä oli neliömäinen tasanne, jossa yksi ovi oli auki ja useita suljettuina; koko talo oli aivan hiljainen. Hetkisen hän seisoi pohtien, mitä tapahtuisi, jos joku nukkujista heräisi ja tulisi esiin. Avoimesta ovesta näkyi kuutamon valaisema makuuhuone, peitto valkoinen ja koskematon. Tähän huoneeseen hän ryömi kolmessa iäisyydeltä vaikuttavassa minuutissa ja otti saippuapalan saaliikseen — voitonmerkikseen. Hän kääntyi laskeutuakseen vielä pehmeämmin kuin ylös noustessaan. Se oli helppoa kuin…

Askeleita! Hietikolla talon ulkopuolella — ja sitten ääni, kun avainta käännettiin lukossa, oven narina ja paukahdus, sitten tulitikun sytytys alhaalla olevassa eteishallissa. Herra Ledbetter seisoi kivettyneenä havainnosta, mitä hulluttelua olikaan hänen tänne tulonsa. "Miten ihmeessä pääsen täältä ulos?" ajatteli herra Ledbetter.

Eteishallia valaisi kirkkaasti kynttilän liekki, jokin raskas esine törmäsi sateenvarjotelineeseen, ja jalat alkoivat nousta rappusia ylös. Salamannopeasti herra Ledbetter tajusi, että hänen poistumisensa oli suljettu. Hän seisoi hetkisen katuvaisena, hämmentyneenä hahmona. "Herranen aika! Mikä hölmö olenkaan ollut!" hän kuiskasi, ja syöksyi sitten nopeasti hämärän tasanteen poikki tyhjään makuuhuoneeseen, josta oli juuri tullut. Hän seisoi kuunnellen — vapisten. Askeleet saavuttivat toisen kerroksen tasanteen.

Kauhea ajatus! Tämä oli ehkä tulijan huone! Ei ollut hetkeäkään hukattavana! Herra Ledbetter kumartui vuoteen viereen, kiitti taivasta verhostimesta, ja ryömi sen suojaan ei kymmentä sekuntiakaan liian aikaisin. Hän jäi liikkumattomaksi käsilleen ja polvilleen. Lähestyvä kynttilänvalo tuli näkyviin kankaan ohuimpien silmukoitten läpi, varjot häilyivät villisti ympäriinsä ja pysähtyivät paikoilleen, kun kynttilä pantiin pöydälle.

"Huh, mikä päivä!" sanoi tulija, puhaltaen äänekkäästi ja laskien jonkun raskaan taakan, kuten herra Ledbetteristä näytti sen jaloista päätellen, eräänlaiselle kirjotuspöydälle. Näkymättömissä oleva mies käveli sitten ovelle ja lukitsi sen, tarkasteli huolellisesti ikkunan kiinnitimiä ja veti verhot kiinni ja palatessaan istahti vuoteelle säikähdyttäen rojahuttamalla.

"Mikä päivä!" hän sanoi. "Voi veljet!" ja puhalsi jälleen. Herra Ledbetter oli taipuvainen uskomaan, että kyseinen henkilö pyyhiskeli kasvojaan. Hänen saappaansa olivat hyvät, tukevat saappaat; hänen kankaaseen heijastuvat jalkojensa varjot viittasivat peloittavan tukevaan vartaloon. Vähän ajan päästä hän riisui muutamia päällimmäisiä vaatekappaleita — herra Ledbetterin mielestä takin ja liivit — ja heitettyään ne vuoteen päädylle alkoi hengittää hieman tyynemmin, arvatenkin jäähtyen melkoisen kuumuuden perästä. Välistä hän mutisi itsekseen ja kerran hiljakseen nauroi. Myöskin herra Ledbetter mutisi itsekseen, vaan ei nauranut. "Mitähän helkkarin hulluutta minun nyt pitäisi yrittää?" huokasi herra Ledbetter.

Pikkuruisista rei'istä, verhostimen silmukoista, tuli kyllä jonkun verran valoa, mutta niiden lävitse ei voinut kurkistaa. Muut siihen levinneet varjot kuin nuo tarkkapiirteiset jalat olivat kovin salaperäisiä ja sekaantuivat verhostimen kukkaskuvioihin. Mutta reunan alta näkyi pieni kaistale lattiamattoa, ja varovasti alentaen silmäänsä herra Ledbetter havaitsi tämän juovan leviävän, kunnes lattian koko ala joutui näkyviin. Matto oli ylellisen hieno, huone tilava ja kaluston kehristä ja muusta päättäen, hyvin sisustettu.

Mitä hänen olisi tehtävä, sitä oli hänen mielestään vaikea kuvitella. Ainoalta mahdolliselta tuntui odotella, kunnes vieras panisi maata, ja sitten, kun hän kuuluisi nukkuvan, kontata ovelle, avata se ja syöstä suinpäin parveketta kohti. Olisikohan mahdollista hypätä parvekkeelta maahan? Mokomakin vaara! Vaan ajatellessaan, mistä syistä hänen suunnitelmansa voisi mennä myttyyn, hän joutui epätoivoon. Hän oli vähällä pistää päänsä esille toisen jalkojen vierestä, yskäistä, mikäli olisi tarpeen kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja sitten hymyillen pyytää anteeksi ja selitellä onnetonta tunkeutumistaan muutamin hyvin valituin lausein. Mutta hänestä oli kovin vaikeata valita sellaisia lauseita. "Myönnettävä on, arvoisa herra, että esiintymiseni on omituista laatua" taikka "Luotan siihen, arvoisa herra, että suotte anteeksi hieman kaksimielisen ilmestymiseni altanne" — tässä oli melkein kaikki, mitä hän sai kokoon.

Vakavat mahdollisuudet vaativat hänen huomiotaan. Entä jos häntä ei uskottaisi, mitähän hänelle silloin tehtäisiin? Eikö hänen nuhteetonta, ylevää luonnettaan otettaisi lainkaan varteen? Muodollisesti hän oli murtovaras — siitä ei voitu kiistellä. Seuraten tätä ajatuksensa juoksua hän muovaeli mielessään loistavaa puolustuspuhetta pidettäväksi syytetyn paikalta ennen tuomion langettamista oikeudessa, jolloin hän aluksi myöntäisi: "tämän muodollisen rikoksen olen tosin tehnyt" — vaan juuri silloin nousi tukeva herrasmies istumasta ja alkoi kävellä huoneessa. Hän sulki ja availi laatikoita, ja herra Ledbetter jo sivumennen toivoi vieraan olevan riisuutumassa. Mutta eipäs! Vieras istuutui kirjotuspöydän ääreen ja rupesi kirjottamaan ja sitten repimään asiakirjoja. Pian herra Ledbetterin sieraimissa sekaantui palavan paperin katku sikarin tuoksuun.

"Se asento, jonka olin valinnut", lausui herra Ledbetter minulle siitä kertoessaan, "oli monessakin suhteessa huonosti harkittu. Vuoteen alinen, poikittainen kanki painoi päätäni kohtuuttoman alhaalle ja pakotti suhteettoman ison osan painoani lepäämään kätteni varassa. Jonkun ajan kuluttua sain niskassani kokea sitä, mitä luullakseni sanotaan suonenvedoksi. Kätteni likistys karkeapistoksista mattoa vasten kävi piankin tuskalliseksi. Polviani myöskin kivisti, housujeni ollessa niiden kohdalla hyvin kireällä. Siihen aikaan käytin melkein korkeampia kauluksia kuin nykyään — tarkemmin sanoen puolikolmatta tuumaa — ja havaitsin, mitä en ollut ennen huomannut, että silloisen kaulukseni kulma oli leuan alta kulunut hieman karheaksi. Mutta paljoa pahempaa oli kasvojeni syhyminen, jota saatoin lieventää vain rajusti irvistelemällä. Tosin yritin kohottaa kättäni, vaan hihan kahina pelotti minua. Vähän päästä minun oli luovuttava tästäkin lievityksestä, sillä — tosin onneksi ajoissa — tunsin, kuinka naamani väänteleminen pani silmälasit liikkumaan pitkin nenäni vartta. Niiden putoaminen olisi tietysti saattanut minut ilmi, ja siten ne jäivät kieroon ja varmasti erinomaisen täpärään asentoon. Lisäksi minussa oli hieman nuhaa, ja ajottainen tarve aivastaa tai nuuskaista tuotti minulle vaivaa. Aivan riippumatta asemani äärimäisestä hädästä kävi ruumiillinen epämukavuuteni todellakin pian sangen tuntuvaksi. Mutta sittenkin minun oli siellä pysyttävä liikkumatta."

Jonkin määrättömän ajan kuluttua alkoi kuulua kilinää. Se vahvistui oikein tahdilliseksi: kili, kili, kili — viisikolmatta kilahdusta —, sitten kuului kalahdus pöytää vasten ja rykäys tukevien jalkain isännän kurkusta. Herra Ledbetterin mieleen juolahti, että kilinä oli kultarahojen aiheuttamaa. Hän kävi uskomattoman uteliaaksi, kun sitä jatkui. Hänen uteliaisuutensa yhä kiihtyi. Jos niin oli asian laita, niin tuo erinomainen mies oli jo laskenut varmaankin monta sataa puntaa. Lopulta herra Ledbetter ei enää voinut malttaa mieltään, vaan alkoi hyvin varovasti koukistaa käsivarsiaan ja alentaa päätään lattian tasalle toivoen saavansa verhostimen alta kurkistella. Hän siirsi jalkojaan taaksepäin, ja silloin toinen niistä vähän raapaisi laattiata. Heti lakkasi kilinä. Herra Ledbetter kivettyi. Vaan hetken päästä kilinä alkoi uudestaan. Sitten se taas lakkasi, ja kaikki oli hiljaa paitsi herra Ledbetterin sydän — joka hänestä tuntui jyskyttävän rummun lailla.

Äänettömyyttä kesti yhä. Herra Ledbetterin pää oli nyt lattiassa kiinni, ja hän saattoi katsella tukevia jalkoja pohkeisiin asti. Jalat olivat ihan hiljaa. Ne lepäsivät varpasillaan, lykättyinä kuten näytti isäntänsä tuolin alle. Kaikki oli aivan ääneti, kaikki pysyi ääneti. Herra Ledbetterin valtasi se hurja toivo, että vieras oli saanut halvauksen tai äkkiä kuollut, pää riipuksissa pöytää vasten…

Hiljaisuutta kesti. Mitä oli tapahtunut? Kurkistamiskiihko kävi ihan valtavaksi. Hyvin varovasti herra Ledbetter siirsi toista kättään, ojensi etusormeaan ja alkoi kohottaa verhostinta silmänsä kohdalta. Ei mikään rikkonut hiljaisuutta. Hän näki nyt vieraan polvet, näki kirjotuspöydän takapuolen ja sitten — tuijotti ison revolverin piippuun, joka oli pöydän ylitse suunnattuna hänen päätään kohti.

"Tule esille, roisto!" virkkoi tukevan herrasmiehen ääni sellaisella sävyllä, joka osotti tyyntä malttia. "Tule esille. Tältä puolen ja heti. Jätä kaikki konnankoukkusi — tule vaan esille, mutta heti."

Herra Ledbetter ryömi näkyviin, kenties hieman vastahakoisesti, vaan ilman konnankoukkuja ja heti, kuten oli käsketty.

Verhostin valahti taas paikoilleen herra Ledbetterin takana, joka nyt lakkasi konttaamasta ja nosti kätensä ilmaan. "Puvultaan papin näköinen", sanoi tukeva herra. "Piru minut periköön, ellei tuo ole papin näköinen! Aika ovela. Kuuleppas, roisto! Mikä perhana sinut riivasi tänne tulemaan? Mitä vietävää sinä vuoteeni alta hait?"

Hän ei näyttänyt haluavankaan vastausta, vaan ryhtyi kohta syytämään useita kovin loukkaavia muistutuksia herra Ledbetterin mieskohtaisesta esiintymisestä. Hän ei ollut erittäin iso mies, vaan näytti herra Ledbetteristä väkevältä; hän oli niin tukeva, kuin jalat olivat viitanneet. Jotenkin hienosti veistetyt piirteet oli hänessä ryhmitetty melkoiselle alalle kalpeata naamaa, johon liittyi muutamia leukakerroksia. Ja hänen puheessaan oli jonkinlainen kuiskaava sivuääni.

Herra Ledbetter tarjosi hänelle kalpeata, lepyttävää hymyä, vieläpä hieman rykäisi. "Voin kyllä käsittää — —" alkoi hän.

"Seis! Mitä ihmettä…? Saippuaako tuo on? Äläppäs! Roisto! Älä yritäkään liikuttaa tuota kättäsi!"

"Saippuaa se on", virkkoi herra Ledbetter. "Omasta pesukaapistanne. Jos vaan saisin — —"

"Älä höpise", keskeytti tukeva herra. "Näenhän jo, että se on saippuaa.
Ihme ja kumma!"

"Hiiteen selityksesi! Varmaankin valehtelisit eikä tässä ole siihen aikaa. Mitäs sinulta aioinkaan kysyä? Jaha, onko sinulla tovereita?"

"Onko sinulla tovereita? Kirottu lörppö! Jos alat syöttää jotakin saippuaista pötyä, niin ammun sinut. Onko tovereita?"

"Kai sekin on valetta", sanoi tukeva herra. "Vaan paha sinut perii, jos valehtelet. Minkä vietävän takia et nitistänyt minua silloin, kun tulin portaita ylös? Et sinä nyt ainakaan enää pääse kimppuuni. Onko hullumpaa nähty — mies menee sen sijaan sängyn alle! Kai sinä sinne omin ehdoin menit, vai mitä?"

"En käsitä, miten minun puoleltani voitaisiin esittää alibi " [poissaolotodistus. Suom. muist. ], huomautti herra Ledbetter, yrittäen esiintyä oppia saaneena miehenä. Nyt oltiin vähän aikaa vaiti. Herra Ledbetter näki, että tuolilla hänen vangitsijansa vieressä oli iso musta matkalaukku ja sen alla kasa rypistyneitä papereita ja että pöydällä oli revittyjä ja poltettuja papereita. Näiden eteen oli pitkin reunaa säännöllisesti pystytetty monen monta riviä pieniä keltaisia pytkyjä — ainakin sata kertaa enemmän kultarahoja kuin herra Ledbetter ikinä oli nähnyt. Niitä valaisi kaksi hopeajalkaista kynttilää. Äänettömyyttä jatkui. "Tuntuu jotenkin väsyttävältä pitää käsiä näin ylhäällä", lausui herra Ledbetter nöyrästi hymyillen.

"Olet ihan oikeassa", myönsi lihava mies. "Vaan mitä sinulle on tehtävä, sitä en oikein ymmärrä."

"Vai epätietoinen! Häärii saippua kourassa ja hävyttömän korkea pappiskaulus kurkussa! Kyllä sinä olet kun oletkin hassunkurinen murtovaras!"

"Ihan paikalleen lausuttu arvostelu", myönsi herra Ledbetter, ja samassa hänen silmälasinsa lipsahtivat nenältä ja kalahtivat liivinnappeja vasten.

Lihavan miehen ilme muuttui, naamassa välähti hurjan päätöksen leimaus, ja revolverissa jokin napsahti. Hän koski aseeseen toisellakin kädellään, sitten taas katsahti herra Ledbetteriin ja huomasi maahan pudonneet silmälasit.

"Nyt ainakin on täysvireessä", sanoi lihava mies, jonka henkeä tuntui ahdistavan. "Vaan sen sinulle sanon, ettet ikinä ole ollut niin lähellä kuolemaa. Hitto vie, olenpa melkein mielissäni. Jos revolveri olisi sattunut jäämään vireeseen, lojuisit nyt kuoliaana."

Herra Ledbetterillä ei ollut siihen mitään sanomista, vaan huone tuntui hänestä keinuvan.

"Kun ei osu, niin ei ole väliä, kuinka läheltä hipaisee. Kummankin onneksi meni myttyyn." Hän puhkui rajusti. "Ei sinun tarvitse mokomasta ruveta tuhkanharmaaksi."

"Tässä on keksittävä jokin keino. Jos kutsun poliisin, niin olen itsekin kiikissä — pikkunen hommani jää sikseen. Se ei siis sovi. Jos sidon sinut ja jätän tänne, tulee asia jo huomenna ilmi. Huomenna on sunnuntai ja maanantaina on yleinen vapaapäivä — juuri kolme päivää olinkin laskenut saavani olla rauhassa. Jos ammun sinut, on se murha ja samoin, jos hirtän. Sitäpaitsi se helposti sekottaisi minulta hyvän pelin. Kyllä nyt on ihan hemmetti, kun en keksi mitään sopivaa!"

"Sinähän höpiset yhtä mittaa kuin mikäkin pappi! Kaikista murtovarkaista sinä olet kaikkein — — niin, mitä sanoisinkaan? Mutta jaaritella et saa. Ei tässä semmoiseen joudeta. Jos taas alat suutasi soittaa, ammun sinua suoraa päätä mahaasi. Katsos, noin! Vaan jopa tiedän — tiedänpä niinkin! Kuuleppas, miekkonen, tässä on ensin ryhdyttävä tarkastamaan, onko sinulla salaisia aseita. Muista nyt: kun käsken jotakin, älä rupea pärmänttäämään — vaan tottele riivatun vikkelästi!"

Silmällä pitäen monta varokeinoa ja aina tähdäten revolverillaan herra Ledbetterin päätä kohti lihava herra komensi hänet pystyyn ja tutki, oliko hänellä aseita. "Oletpa sinä murtovaras!" sanoi hän ihmetellen. "Erinomainen vasta-alkaja! Eihän sinulla ole housujesi takapuolella edes pistoolitaskua. Ei niin kerrassaan mitään! Pane nyt nappisi kiinni!"

Heti kun tästä puuhasta oli selvitty, käski lihava mies herra Ledbetterin riisua takkinsa, käärimään paitansa hihat ja revolveri korvansa juurella jatkamaan sitä pakkausta, joka hänen ilmestymisensä takia oli keskeytynyt. Lihavan miehen kannalta tämä oli ilmeisesti ainoa mahdollinen menettelytapa, sillä jos hän itse olisi pakannut, olisi hänen täytynyt päästää revolveri kädestään. Siten joutui herra Ledbetter käsittelemään pöydällä olevia kultarahojakin. Tämä yöllinen tavarain sullonta oli omituista lajia. Lihavan miehen teki nähtävästi mieli sovitella raskas kultamäärä kapineittensa joukkoon niin salaperäisesti kuin suinkin. Sitä olikin melkoinen kasa. Herra Ledbetterin sanojen mukaan oli mustassa matkalaukussa ja pöydällä yhteensä lähes 18,000 puntaa kultaa. Myöskin oli monta pientä pinkkaa 5 punnan seteleitä. Kaikki 25 punnan pytkyt herra Ledbetter kääri paperiin. Sitten ne kauniisti sovitettiin sikarilaatikkoihin ja jaettiin matka-arkun, käsilaukun ja hattulippaan kesken. Noin 600 puntaa mahtui tupakkirasiaan, joka pistettiin vaatelaukkuun. Taskuunsa pisti lihava herra 10 puntaa kultaa ja tukun 5 punnan seteleitä. Tavan takaa hän haukkui herra Ledbetterin kömpelyyttä ja hoputti kiirehtimään; välistä hän käski herra Ledbetterin katsomaan kelloaan.

Herra Ledbetter lukitsi arkun ja laukun ja luovutti avaimet lihavalle herralle. Kello oli kymmentä vailla kaksitoista, ja keskiyön hetkeen asti piti lihava herra häntä istumassa käsilaukulla ja itse istui kohtuullisen matkan päässä arkulla, revolveri valmiina, jotakin odotellen. Hän tuntui nyt hieman lauhtuneen ja vartioittuaan herra Ledbetteriä hetken aikaa esitti muutamia huomioitaan.

"Puhetavastasi päättäen lienet hieman sivistynyt", lausui hän sytyttäen sikarin. "Vait — älä nyt taas tarjoa selityksiäsi. Siitä tulisi vain kovin pitkäpiimäinen juttu, ja minä olen itse niin vanha valehtelija, etten voi nauttia muiden valeista. Kuten sanottu, sinä olet sivistynyt mies. Viisaasti kyllä pukeudut papiksi. Sinua voisi hyvinkin kokenut mies luulla pastoriksi."

"Yrität olla. Myönnetään. Vaan sinun ei sopisi ruveta murtovarkaaksi. Ei sinusta ole siksi. Sinä olet jos saan sanoa — kuten sinulle lienee jo ennenkin selvinnyt — pelkuri".

"Tiedättekö", sanoi herra Ledbetter, koettaen lopultakin saada suunvuoroa, "juuri se kysymys minut sai — —"

"Sivistyksesi menee ihan hukkaan, jos rupeat murtovarkaaksi. Vaan sinulla olisi kaksi muuta mahdollisuutta. Sinun pitäisi joko väärentää tai kavaltaa. Omasta puolestani harjotan kavaltamista. Niin, juuri kavaltamista. Niin, juuri kavaltamista. Mitä muuta luulisit kaikella tuolla kullalla tehtävän? Vait — kuullaanpas — kello lyö… kymmenen, yksitoista, kaksitoista! Tuollainen hidas kellonlyönti vaikuttaa minuun niin merkillisesti. Aika ja paikka — ne ovat salaperäisen käsittämättömiä… Vaan mitäpä siitä — nyt on lähdettävä liikkeelle. Nouse pystyyn!"

Sitten hän leppeästi, vaan vakavasti neuvoi herra Ledbetteriä sälyttämään vaatelaukun selkäänsä, niin että sen hihna kulki rinnan poikki, nostamaan arkun olalleen ja läähättävästä vastalauseestaan luopuen ottamaan käsilaukun joutilaaseen käteensä. Näin kuormitettuna herra Ledbetter hoippui vaivaloisesti portaita alas. Lihava herra tuli jäljestä, mukanaan päällystakki, hattulipas ja revolveri, ivallisesti arvostellen herra Ledbetterin voimaa ja auttaen portaiden käänteissä.

"Takaovelle päin", komensi hän, ja herra Ledbetter hiippaili erään säilytyshuoneen lävitse, jolloin hän kolhi muutamia kukkaruukkuja pirstaleiksi. "Älä välitä mokomista", sanoi tukeva mies; "sellaista sattuu ammatissamme. Täällä odotamme, kunnes tulee neljännes yli kahdentoista. Laske tavarat maahan. Ymmärrätkö?"

Herra Ledbetter lyyhistyi hengästyneenä arkun kannelle. "Viime yönä", puhkui hän, "nukuin pikku kamarissani enkä ikinä olisi uneksinut — —"

"Ei sinun tarvitse ruveta itseäsi morkkaamaan", keskeytti toinen ja katseli revolverinsa näppäintä. Samassa hän alkoi hymistä. Herra Ledbetter oli vähällä jatkaa puhettaan, vaan piti viisaampana olla vaiti.

Pian kuului kelloa soitettavan, ja herra Ledbetter vietiin ovelle, joka hänen täytyi avata. Sieltä tuli sisään vaaleatukkainen, purjehduspukuinen mies. Nähdessään herra Ledbetterin hän hämmästyi kovin ja pisti toisen kätensä taakseen. Vaan samassa hän huomasi myös tukevan herran. "Bingham!" huudahti hän, "kukas tuo on?"

"Vain pikkunen ihmisystävällinen puuska minun puoleltani — murtovaras, jota koetan parantaa. Ongin hänet juuri äsken sänkyni alta. Hänestä ei ole vaaraa. Ihan hiivatinmoinen aasi. Muuten voimme panna hänet kantamaan tavaroitamme."

Vastatullut tuntui ensin olevan harmissaan herra Ledbetterin läsnäolosta, mutta lihava herra sai hänet tyyntymään.

"Hän on aivan yksin. Ei mikään sakki huolisi häntä toveriksi. Ei älä nyt taas yritä pöpistä!"

He astuivat ulos puutarhan pimeyteen. Arkku yhä koukisti herra Ledbetterin selkää. Pursimies kulki edeltä, kantaen käsilaukkua ja pistoolia. Sitten seurasi herra Ledbetter taakkansa alla ähkien, ja perästä tuli Bingham, mukanaan hattulipas, päällystakki ja revolveri kuten ennenkin. Talo oli niitä, joiden puutarhat ulottuvat suoraan kalliolle asti. Sieltä pääsi jyrkkiä portaita myöten alas uimateltan luo, joka hämärästi näkyi merenrannalla. Sen juurella oli rannassa vene ja vieressä seisoi äänetön, mustanaamainen pikku mies. "Pikkuruinen selitys", sanoi herra Ledbetter. "Voin teille vakuuttaa, että — —" Samassa joku häntä potkaisi, ja puhe jäi sikseen.

Hänen täytyi kahlata vedessä arkku olalla, hänet kiskottiin veneeseen kainaloista ja tukasta, hänelle ei koko yöhön suotu parempia nimityksiä kuin "roisto" ja "murtovaras". Mutta keskustelu oli hiljaista, niin ettei muu yleisö onneksi päässyt huomaamaan hänen häväistystään. Veneestä hänet vedettiin isoon purteen, jossa oli miehistönä outoja, epämiellyttäviä aasialaisia, ja osaksi nämä hänet tuuppasivat, osaksi hän itse suistui portaita myöten pahanhajuiseen pimeään paikkaan, jossa hänen täytyi pysyä monta päivää — kuinka monta, sitä hän ei tiedä, koska häneltä merikipeänä ollessa meni muun mukana vuorokausien luku sekaisin. Häntä ravittiin korpuilla ja käsittämättömillä sanoilla; juomakseen hän sai vettä, johon oli vastoin hänen makuansa sekotettu rommia. Hänen olinpaikassaan oli torakoita — yöllä ja päivällä siellä oli torakoita, ja yöllä rottia. Aasialaiset tyhjensivät hänen taskunsa ja veivät hänen kellonsakin — vaan kun hän siitä valitti Binghamille, otti tämä sen itse. Viisi tai kuusi kertaa sattui, että hindulaiset merimiehet — mikäli he olivat hindulaisia — ynnä kiinalainen ja neekeri, jotka olivat laivan miehistönä, onkivat hänet esille ja veivät peräpuolelle Binghamin ja hänen ystävänsä luo pelaamaan "nikkaria" ja kolmen miehen whistiä ja hartaasti kuuntelemaan heidän juttujaan ja kerskailemisiaan.

Silloin oli näiden isäntien tapana puhella hänelle samoin kuin yleensä keskustellaan vakinaisten pahantekijäin kanssa. Selityksiä he eivät millään ehdolla ottaneet kuullakseen, vaikka muuten ylenmäärin todistelivat hänelle, etteivät ikinä olleet nähneet niin perin hassunkurista murtovarasta. Tähän suuntaan he häntä kohtelivat koko ajan. Vaaleaverinen mies oli oikeastaan harvapuheinen ja suuttui korttipelissä tavantakaa, mutta Bighamissa ilmeni elävää taipumista filosofisiin mietelmiin heti, kun hän oli hiemankin vapautunut siitä huolesta, johon lähtö Englannista oli syynä. Hän syventyi ajan ja avaruuden sokkeloihin ja mainitsi Kantin ja Hegelin mielipiteitä — tai ainakin väitti mainitsevansa. Joskus herra Ledbetter pääsi näin pitkälle: "Asemani teidän vuoteenne alla, kuten muistatte — —", mutta aina hänen oli keskeytettävä tai tarjottava miehille whiskyä tai tehtävä jotakin muuta, mikä vei häneltä suunvuoron. Lopulta vaalea mies tottui ihan odottamaan tätä alkulausetta, ja kun herra Ledbetter sitten taas alotti, purskahti hän nauraa hohottamaan ja tuuppi herra Ledbetteriä selkään voimainsa takaa. "Sama vanha yritys, sama vanha juttu; tuommoinen kelpo murtovaras!" ähki silloin vaalea mies naurunsa seasta.

Näin herra Ledbetter kärsi monta päivää, kenties parikymmentä. Eräänä iltana hänet sitten, mukanaan joku määrä ruokavaroja läkkilaatikoissa, vietiin laivasta pois ja laskettiin maihin eräälle kalliosaarelle, jossa oli lähde. Bingham tuli veneessä häntä saattamaan, antaen hänelle pitkin matkaa hyviä neuvoja ja torjuen hänen viimeisetkin selityskokeensa.

"Sinusta ei koskaan tule", vakuutti Bingham. "Ei sinusta ole murtovarkaaksi. Minua ilahuttaa, että itsekin alat jo käsittää. Elämänuraa valitessaan miehen täytyy tutkia luonnettansa. Ellei näin menetellä, niin paha perii ennemmin tai myöhemmin. Katsoppa nyt esimerkiksi minua. Koko elämäni ajan olen ollut pankeissa — voinpa sanoa, että olen niissä kasvanut. Kerran olen ollut pankinjohtajanakin. Vaan olinko silti onnellinen? En lainkaan. Miksi en ollut onnellinen? Siksi, ettei se toimi sopinut luonteelleni. Olen liiaksi seikkailija — liian monipuolinen. Käytännön kannalta olenkin sen heittänyt hiiteen. En näet oleta, että enää ikinä johtaisin pankkia. Epäilemättä minut ilomielin otettaisiin jonnekin, mutta luonteestani olen nyt päässyt selville — vihdoin… Ei! En ikinä rupea enää pankinjohtajaksi.

"Sinun luonteesi tekee sinut sopimattomaksi rikokseen — ihan samoin, kuin minä en kelpaa kunnialliseen asemaan. Tunnen sinut nyt entistä paremmin, joten en suosittele edes väärentämistä. Palaa sinä vaan kunnialliselle uralle, hyvä mies. Sinun sopisi kääntyä jollekin ihmisystävälliselle alalle — se juuri olisi parasta. Kun sinulla on sellainen puhetapa, ajatteleppa esimerkiksi yhdistystä pikkuruisten räkänenien auttamiseksi tai muuta sen tapaista.

"Sillä saarella, jota nyt lähestymme, ei näy olevan mitään nimeä — ainakaan ei kartta siitä mitään tiedä. Voisit sille keksiä nimen sillä välin kun siellä oleskelet — kun kaikkia näitä asioita aprikoitset. Siellä on kuulemma juotavaksi hyvin kelpaavaa vettä.

"Se kuuluu Grenadinien saaristoon — varmaankin se on niinsanottuja Windward-saaria. Tuolla edempänä häämöttää harmaansinisiä muita Grenadineja. Niitä on hyvin paljon, mutta suurin osa on näkymättömissä. Usein olen itsekseni tuumiskellut, mitä varten nämäkin saaret ovat olemassa — nyt olen siinäkin asiassa vähän viisastunut. Tämä saari ainakin on sinua varten. Jonkun ajan kuluttua saapunee yksinkertaisia alkuasukkaita viemään sinut täältä jonnekin. Sano meistä silloin mitä mielesi tekee — herjaa meitä, jos tahdot — me emme välitä yksinäisestä Grenadini-saaresta! Tuosta saat puolen punnan verran hopeaa. Älä sitä tuhlaa hassuihin mässäyksiin, kun pääset sivistyksen alueelle. Oikein käytettyinä nämä rahat voivat sinulle aukaista uuden uran. Äläkä — — Kuulkaas, roikaleet, älkää laskeko maalle, kyllä hän osaa kahlatakin! Älä tuhlaa nyt alkavaa arvokasta yksinäisyyttäsi hupsuihin mietelmiin. Oikein käytettynä se voi olla elämäsi käännekohta. Älä tuhlaa rahaa tai aikaa. Niin voit rikkaana kuolla. Ikävä kyllä, mutta minun täytyy pyytää sinua kantamaan muonavarasi maalle sylissäsi. Ei siinä ole syvää. Piru vieköön selityksesi! Ei tässä ole aikaa. Ei, ei, ei! En viitsi kuulla. Kömmi nyt vaan tiehesi!"

Lähestyvä yö tapasi herra Ledbetterin — juuri sen, joka oli valitellut seikkailujen häviämistä — istumassa muonalaatikoittensa vieressä, leuka nojaten koukistettuja polvia vasten, ja silmälasiensa välitse synkeän lempeänä tähystelemässä kimaltelevaa, autiota merta.

Kolmen päivän kuluttua hänet korjasi muuan kalastajaneekeri ja toi St. Vincentiin, ja sieltä hän kuluttamalla viimeisetkin kolikkonsa pääsi Jamaikan Kingstoniin. Täällä hän olisi voinut joutua perikatoon. Hän ei nykyäänkään ole käytännöllinen, mutta silloin hän oli erinomaisen saamaton mies. Hänellä ei ollut vähintäkään tietoa siitä, mitä nyt oli tehtävä. Mitään muuta hän ei näy tehneen kuin käyneen kaikkien pappismiesten luona, mitä kaupungissa tapasi, lainatakseen rahoja kotimatkaa varten. Mutta hänen ulkoasunsa oli liian törkeä ja ristiriitainen — ja hänen juttunsa oli heistä liian uskomaton. Aivan sattumalta hänet sitten tapasin. Aurinko oli juuri laskemassa, ja minä kävelin päivällisleponi jälkeen pitkin maantietä Dunn'in patteriin päin, kun näin hänet — olin silloin ikävissäni, kun en tiennyt, mihin käyttäisin koko pitkän illan, vaan tämäpä olikin hänen onnekseen. Hän tuli synkän näköisenä tallustellen vastaani. Hänen surkea muotonsa ja tomuisten, rähjäisten vaatteiden papilliselta näyttävä kuosi kiinnittivät mieltäni. Meidän katseemme yhtyivät. Hän epäröitsi. "Hyvä herra", lausui hän vaivaloisesti, kuin hengenahdistuksessa, "voisitteko uhrata muutamia minuuttia kuullaksenne semmoista, minkä pelkään teistä tuntuvan uskomattomalta jutulta?"

"Ihan", vastasi hän hätäisesti. "Kukaan ei ota uskoakseen, vaikka sitä kuinka korjaisin. Kuitenkin voin teille vakuuttaa, hyvä herra — —"

Hän vaikeni toivotonna. Hänen sävynsä koski minuun. Hän näytti aika omituiselta. "Minä olen", sanoi hän, "onnettomimpia eläviä olentoja".

"Muun mukana olette kai jäänyt päivällisettä?" kysäisin erään päähänpiston johdosta.

"Parempi teidän on jutella sitten jälkeenpäin", sanoin minä ja muitta mutkitta lähdin häntä saattamaan erääseen etukaupungin ravintolaan, jossa sellainen puku, kuin hänen, arvattavasti ei herättäisi pahennusta. Siellä sain kuulla hänen juttunsa, tosin hieman lyhennettynä, minkä hän myöhemmin täydensi. Aluksi en oikein osannut uskoa, mutta kun viini oli häntä lämmittänyt ja se pieni kiertelemisen vivahdus, joka hänen käytöstapaansa oli kovien kolausten vuoksi kehittynyt, taas oli ehtinyt haihtua, aloin minä uskoa. Lopulta luotin hänen vilpittömyyteensä niin paljon, että hankin hänelle yöksi makuusijan, ja seuraavana päivänä pyysin erästä jamaikalaista pankkia ottamaan selkoa niistä suosituksista, joita hän minulle oli maininnut. Sitten vein hänet ostamaan alusvaatteita ja muita sentapaisia varustuksia, mitä säällinen herrasmies tarvitsee. Pian saapuikin tieto, että hänen kotimaiset suosituksensa olivat todenperäisiä. Hänen ihmeellinen juttunsa oli totta. En tahdo laajasti esittää myöhempiä toimenpiteitämme. Parin päivän päästä hän matkusti Englantiin.

"En käsitä, miten voisin teitä kylliksi kiittää", alkoi se kirje, jonka hän minulle Englannista lähetti, "kaikesta hyvyydestänne ventovierasta kohtaan", ja tähän suuntaan hän sitte kirjotti pitkän matkaa. "Ilman teidän ylevämielistä apuanne en varmaankaan ikinä olisi ajoissa palannut ryhtyäkseni jälleen opettajantoimeeni, ja antautumiseni muutamaksi minuutiksi häikäilemättömän hassutuksen valtaan olisi ehkä osottautunut perikadokseni. Sittenkin olen takertunut valheiden ja mutkittelujen mitä sekavimpaan kudokseen tehdessäni tiliä ahavoittuneesta ulkomuodostani ja olinpaikastani. Jokseenkin huolimattomasti olen siitä kertonut pari-kolme erilaista juttua, ottamatta huomiooni, mitä pulaa siitä minulle lopuksi koituisi. Totuutta en uskalla sanoa. Olen tutkinut yleisessä kirjastossa useita lakikirjoja, eikä nyt enää ole vähintäkään epäilystä siitä, että minä olen suvainnut, suosinut ja avustanut ilkityötä. Bingham roisto oli Hithergaten pankin johtaja ja syypää mitä räikeimpään kavallusrikokseen Olkaa niin hyvä ja polttakaa tämä kirje, sen luettuanne — luotan teihin siinä kohden täydellisesti. Pahinta on, ettei tätini eikä hänen ystävänsä, joka on silloisen täyshoitolani emäntä, näytä lainkaan uskovan sitä varovaista selontekoa, jonka olen heille esittänyt — juuri siitä, mitä todella tapahtui. He epäilevät, että minulla on ollut jokin epäkunniallinen seikkailu, mutta mitä he oikeastaan kuvittelevat minusta, sitä en voi käsittää. Tätini sanoo antavansa minulle anteeksi, jos kertoisin hänelle kaikki. Hänelle olenkin kertonut enemmän kuin kaikki, vaan vieläkään hän ei tyydy. Tietysti ei ikinä riittäisi se, että heidän annettaisiin tietää ainoastaan suora totuus, ja sen vuoksi esitänkin asiani niin päin, että rannalla hyökättiin salaa kimppuuni ja pantiin kapula suuhuni. Tätini tahtoo tietää, miksi minua väijyttiin ja miksi minut kapuloittiin ja sitten vietiin laivaan. Minä puolestani en voi selittää. Voitteko te keksiä mitään syytä? Minä en pysty. Jospa te minulle kirjottaessanne lähettäisitte kaksi eri kirjettä, niin että voisin toisen näyttää hänelle, ja jos siinä kirjeessä voisitte selvästi todistaa, että todellakin olin Jamaikassa tänä kesänä ja että sinne jouduin eräästä laivasta karkotettuna, niin siitä olisi minulle suurta apua. Se tietysti lisäisi sitä velkaa, joka minulla on teille — ja jota pelkään olevani kykenemätön koskaan täysin suorittamaan. Vaan jos sydämellisin kiitollisuuteni voisi…" Ja niin edespäin. Kirjeensä lopussa hän uudisti pyyntönsä, että polttaisin hänen kirjeensä.

Tähän loppuu merkillinen juttu herra Ledbetterin virkalomasta. Tädin ja hänen väliensä särkyminen ei kauvaa kestänyt. Vanha rouva antoi hänelle anteeksi, ennenkuin ehti kuolla.

"Ei koskaan voi liiaksi varoa, kenen kanssa menee naimisiin", sanoi Brisher ja miettiväisenä kiskoi paksuranteisella kädellään pörröistä partaa, jossa hänen leuanpuutteensa piilee.

"Niin juuri", sanoi Brisher, ja hänen vetisissä, sinisenharmaissa silmissään näkyi juhlallinen välähdys. Sitten hän heilutteli päätään kuvaavasti ja huokui minuun tuttavallisesti alkoholin tuoksua. "Senkin seitsemän on yritellyt kimppuuni — monta semmoistakin, jotka voisin tästä kaupungista mainita — vaan kenenkään ei ole onnistunut — ei niin ainoankaan."

Tarkastelin tulehtunutta naamaa, tavatonta laveutta keskikohdalta, mestarillista ulkoasun leväperäisyyttä ja huoaten ajattelin, että kun naiset eivät tuommoista miestä ansaitse, niin välttämättä hänen täytyy jäädä sukunsa viimeiseksi.

"Minä olin reipas nuori veitikka takavuosina", jatkoi Brisher. "Minulla oli hommat jo ihan valmiiksi suunniteltuna. Vaan minäpä pidinkin varani — ja niin selvisin siitäkin pälkähästä…"

Hän nojautui baaritiskin yli ja tutki nähtävästi luotettavaisuuteni astetta. Olin lopuksi helpottunut hänen uskoutumisestaan.

"Olin kerran kihloissa", hän sanoi viimein katsahtaen kaihoisasti pelipöytään päin.

Hän katsoi minuun. "Niin likeltä! Tosi on —" Hän katsoi ympärilleen, työnsi kasvonsa lähelle omiani, alensi ääntään ja torjui epäystävällisen maailman rasvaisella kädellään. "Ellei hän ole kuollut tai mennyt naimisiin jonkun muun kanssa tai muuta sellaista — niin olen edelleen kihloissa. Nyt." Hän vahvisti tämän toteamuksen nyökkäyksin ja kasvojen vääntelyin. " Yhä ", hän sanoi, lopettaen elehtimisen ja purskahtaen hillittömään nauruun hämmästykseni vuoksi. " Minä !"

"Eikä siinä vielä kaikki! Tuskin uskottekaan, mutta minä löysin aarteen. Löysin aivan oikean aarteen."

Pidin tätä ironiana enkä ehkä tervehtinyt sitä riittävän yllättyneenä. "Kyllä", hän sanoi, "löysin aarteen. Ja kuulkaapas, kun sanon, että voisin hämmästyttää teitä asioilla, joita minulle on sattunut." Ja jonkin aikaa hän tyytyi toistamaan, että oli löytänyt aarteen — ja hylännyt sen.

En ruvennut penäämään tarinaa, mutta kiinnitin huomiota Brisherin ruumiillisiin tarpeisiin, ja niinpä johdatin hänet pian takaisin hyljättyyn tyttöön.

"Se oli mukava tyttö", hän sanoi — minusta hieman surullisesti. " Ja kunnioitettava."

Hän kohotti kulmakarvojaan ja puristi huulensa yhteen ilmaistakseen äärimmäistä kunniallisuutta — yli vanhahkojen miesten kuten me.

"Se oli täältä kaukana. Essexissä, itse asiassa, lähellä Colchesteria. Olin silloin Lontoossa — rakennusalalla. Silloin olin terävä nuori veikko, vakuutan teille. Solakka. Minulla oli parhaat kuteet, ei kellään parempia. Päässä silkkihattu , huomatkaa. Brisherin käsi ponnahti hänen päänsä yläpuolelle osoittamaan korkeimman luokan silkkihattua. Sateenvarjo — hieno sateenvarjo, jossa oli sarvinen kädensija, Savinin mallia. Olin hyvin huolellinen…"

Hän oli miettiväinen hetken aikaa muistellen, kuten me kaikki tulemme tekemään ennemmin tai myöhemmin, nuoruuden kadonnutta loistokkuutta. Mutta hän pidättäytyi moralisoinnista, niinkuin saatetaan tehdä baarihuoneissa.

"Tulin tuntemaan hänet erään kaverin avulla, joka oli kihloissa hänen sisarensa kanssa. Hän oli vähäksi aikaa käymässä Lontoossa tätinsä luona, jolla oli oma lihakauppa. Tämä täti oli hyvin tunnontarkka — kaikki hänen omaisensa olivat — eikä päästänyt tyttöä ulos kaverinsa kanssa ilman sisartaan, minun tyttöäni, näettekös. Niinpä minäkin jouduin mukaan, vähän kuin helpottamaan tilannetta. Meillä oli tapana käydä kävelyllä Battersea puistossa sunnuntai-iltapäivisin. Minä parhaissa kuteissa, kuten kaverikin, ja tytöt, — tyylikkäinä. Battersea Parkissa ei ollut monta, joiden olisi tarvinnut meitä nauraa. Se minun tyttöni ei tosin ollut kaunis, mutta sievempää en ole ikinä tavannut. Minä pidin siitä ihan ensi kerrasta saakka, ja vaikka sen itse sanon, niin tyttö piti myös minusta. Kai tekin tiedätte, miltä se tuntuu?"

"Kun sitten toverini nai toisen sisaren, niin tietysti hän hyvänä ystävänä kutsui minut luokseen Colchesteriin, ja siellä lähellä oli myös tyttöseni koti. Sillä tapaa minä sitten jouduin käymään sen kotona, tutustuin vanhempiin — ja hyvin pian oltiin kihloissa."

"Hän asui kotonaan vanhempiensa kanssa, oikein hienon naisen tavalla, hyvin sievässä talossa, jossa oli puutarhakin — ja kerrassaan kunnioitettavaa väkeä ne olivatkin. Melkein olisi niitä voinut sanoa rikkaiksi. Oma talo — asuntoyhtiöltä ostettu ja halvalla saatu, kun sen entinen omistaja oli murtovarkaana joutunut linnaan. Niillä oli myöskin kappale viljelysmaata omissa hoteissa ja siellä tarpeelliset rakennukset. Sitäpaitse arvopapereita — kaikki hyvin varmalla kannalla. Siis mukavat olot. Olinhan minä itse näkemässä. Huonekalut olivat myös sen mukaisia. Hyvä piaanokin. Jane — tytön nimi oli näet Jane — soitteli sillä usein sunnuntaisin eikä hänen soitossaan ollutkaan mitään vikaa. Nuottikirjassa ei tainnut olla ainoatakaan semmoista virttä, mitä ei hän olisi osannut soittaa…

"Monena iltana me olimme yhdessä ja lauloimme virsiä, minä ja Jane ja koko perhe.

"Sen isä oli rukoushuoneen johtavia miehiä. Olisittepa hänet nähnyt sunnuntaisin, kun hän keskeytti saarnaajan ja viritti jonkin virren. Muistaakseni sillä oli kultasankaiset silmälasit, ja tavallisesti se katseli niiden ylitse veisatessaan oikein sydämen pohjasta — se olikin aina kova laulamaan Herran ylistystä — ja kun hän oli alottanut jollakin sävelellä, veti ainakin puolet väkeä samaa nuottia. Semmoinen mies oli se. Ja kun käveli hänen perässään ja äijällä oli yllään komea musta puku — hattu oli leveälierinen —, niin mieli kävi oikein ylpeäksi siitä, että saa tuommoisen appiukon. Ja kesällä minä taas menin sinne ja viivyin pari viikkoa yhtä mittaa.

"Kyllähän te käsitätte, että minussa alkoi vähän niinkuin syhyä", sanoi Brisher. "Meidän teki mieli päästä naimisiin, minun ja Janen, ja saada asiat reilaan. Mutta ukko sanoi, että minun piti ensin hankkia kunnollinen asema. Siitä tuli jonkinlaista hankausta. Kun sitten oleskelin siellä, niin koetin kaikin mokomin näyttää, että minussa oli miestä sen verran kuin muissakin. Että minäkin osaan tehdä yhtä ja toista. Ymmärrättekö?"

"No niin. Puutarhan perällä oli pikkunen ala ihan raivaamaton. Minä sitten sanoin ukolle: 'Miksi ette laita tuohon sievää kallioryhmää? Sehän somistaisi koko paikan'.

"'Ei se maksaisi penniäkään', sanoin minä. 'Kyllä minä olen sen konstin oppinut. Antakaa minun vaan yrittää. Katsokaas, minä olen veljeänikin auttanut semmoisen kallioryhmän teossa, kun hänellä on oluttupansa takana myös puutarha, niin että hyvin tiedän, mitä siihen tarvitaan. Antakaa te vaan minun hommata', sanoin minä. 'Nyt on minulla tosin loma-aika, mutta minä olen semmoinen mies, etten viitsi jouten olla', sanoin minä. Ja kun sitten oikein tuumittiin ja sovittiin, niin ukko suostui.

"Mikäkö?" sanoi Brisher. "No se sama, josta teille nyt juuri kerron, juuri se aarre, minkä vuoksi jäin naimattomaksi."

"Mistäs muualta — haudattua rikkautta — oikea aarre. Tuli näkyviin maan sisästä. Juuri niinkuin sanoin — aarre — tottahan sen nyt käsittää…" Hän silmäili minua kovin ylenkatseellisesti.

"Ei se ollut kuin enintäin jalan verran maanpinnan alla", jatkoi hän.
"Tuskin minun oli ehtinyt tulla janokaan, kun jo satutin sen kulmaan."

"Heti kun kolhaisin laatikkoa, tiesin myös, että se on aarre. Jokin vaisto sen niin pani päähäni. Sisässäni tuntui jokin hihkaisevan: 'Nyt on sinun vuorosi, ole hiljaa'. Onneksi muistin, mitä laki sanoo aarrelöydöistä — muuten olisin ihan ääneen hihkaissut. Arvatenkin tiedätte?"

"Valtio pistää pussiinsa", selitin minä, "paitsi yhtä prosenttia, joka jätetään löytäjälle. Kertokaa te vaan. Mitä sitten teitte?"

"Paljastin laatikon yläpuolen. Ei ollut ketään puutarhassa eikä lähelläkään. Jane oli äitiään auttamassa talouspuuhissa. Saatte uskoa, että minua silloin kutkutti. Koetin avata sen kantta ja sitten paukuttelin saranoita. Lähtihän se lopulta auki. Hopearahoja ihan täyteen! Loistavia rahoja. Minua rupesi niitä katsellessa huimaamaan. Ja juuri silloin jokin paholainen pani lannanvetäjän tulemaan talon takaa. Minulta oli sydän revetä kiukusta, kun olin ollut niin hullu, että näyttelin maailmalle rahojani. Heti sen perästä kuulin, kuinka viereisen talon mies — sillä oli myös lomaa — par'aikaa kasteli papujaan. Olisipa se sattunut kurkistamaan aidan ylitse!"

"Potkaisin kannen taas kiinni ja peitin kaikki maan sisään, ja sitten jatkoin kaivamistyötäni muutaman askeleen päässä — ihan kuin vimmattu. Mutta sill'aikaa kun aarrettani peittelin, rupesi minua niin omituisesti naurattamaan. Melkeinpä olin onnestani hieman säikäyksissä. Muuta en kyennyt ajattelemaan kuin että nyt piti olla asiasta hiljaa. 'Aarre', kuiskailin itsekseni, 'aarre' ja 'satoja puntia, satoja, satoja puntia'. Niin minä mutisin ja kaivoin riivatusti. Sitten minusta tuntui, että laatikko oli pistäytymässä esille ja näkyvissä, ihan niinkuin jalat näkyvät lakanan alta sängyssä, ja minä levitin sen kohdalle kaiken sen saven, mitä olin kuopastani nostanut kallioryhmän silaukseksi. Se se vasta hiotti. Ja keskellä pahinta puuhaa tulla köpitti Janen isä paikalle. Ei se minulle sanonut mitään, seisoi vaan takanani ja mulkoili. Mutta sitten kun se oli mennyt pois, kertoi Jane isänsä sanoneen: 'Kuules, Jane, kyllä tuo vätystelijäsi' — se nimitti minua aina vätystelijäksi, ties mistä syystä — 'sittenkin näkyy tietävän, millä tapaa miehen työtä tehdään'. Tuntui siltä, kuin ukon mieli olisi hieman muuttunut".

"No jokseenkin noin pitkä", ja Brisher osotteli keskulaisen matkalaukun kokoa. "Täynnäkö?" kysyin taas. "Ihan täynnä hopearahoja — luullakseni puolen kruunun kappaleita." [Kruunu Englannin rahaa vastaa runsaasti 6 Smk. Suom. muist.]

"Muuta en tiedä kuin mitä löysin. Vaan itsekseni tuumin silloin näin. Talon entinen omistaja oli varmaankin ollut oikein ammattimurtovaras. Semmoinen, jota voisi sanoa ensi luokan mestariksi." Brisher harkitsi niitä vaikeuksia, mitä kertominen tuottaa, ja poikkesi monimutkaiseen väliselitykseen. "Lienenkö sattunut jo mainitsemaan, että se oli ollut murtovarkaan talo, ennenkuin se joutui morsiameni isälle ja se oli kerran ryöstänyt postijunan — minä sain sen kuulla Janen isältä — ja minusta tuntui, että — —"

"Hikoilin", vastasi Brisher. "Minusta ihan virtasi hikeä. Koko sen aamupäivän olin yhtä mittaa hommassa ja koetin keksiä, mitä ihmettä nyt piti tehdä. Olisin kai kertonut Janen isälle, vaan epäilin hänen rehellisyyttään — pelkäsin, että ukko ryöstäisi minulta kaikki ja ilmottaisi viranomaisille — ja sitä paitse arvelin, että kun olin juuri tulossa vävypojaksi, niin sopisi rikkauden ilmestyä paremmin minun kauttani. Voisinhan mitä täten päästä ikäänkuin paremmalle kannalle. Silloin minulla oli vielä kolme lomapäivää jäljellä, eikä siis tarvinnut hätäillä. Mitäs muuta kuin peitin sen umpeen ja jatkoin vanhaa työtäni ja mietiskelin ihan pääni puhki, kuinka sen saisin huostaani. Mutta selvää en saanut.

"Tuumiskelin ja mietiskelin. Kerran minuun tuli sekin epäilys, tokko olinkaan mitään nähnyt, ja täytyi ihan mennä se kaivamaan taas esille, juuri kun Janen äiti tuli sinne ripustamaan joitakin pestyjä vaatteita. Kiireesti umpeen! Sitten aioin uudestaan katsella aarrettani, mutta samassa tuli Jane kutsumaan päivälliselle. 'Luulisi jo ruuankin maistuvan', sanoi Jane, 'kun olet noin ison kuopan kaivanut'.

"Koko ajan, kun syötiin, olin päästäni pyörällä peläten, että viereisen talon mies kenties oli puikahtanut aidan ylitse ja par'aikaa sulloi rahoja taskuihinsa. Mutta iltapuolella maltoin mieltäni — kun se kerran oli siellä pysynyt niin kauvan, niin pysyköön vähän aikaa lisää, tuumin minä. Ja sitten yritin ottaa asian puheeksi kiertoteitä, nähdäkseni, mitä ukko ajatteli aarteen löytämisestä."

"Kuulkaas nyt", sanoi hän laskien ystävällisen käden kyynärpäälleni ja puhkuen vasten naamaani, jotta tyyntyisin. "Päästäkseni hänestä selville, kerroin jutun eräästä miehestä, jonka muka tunsin — keksin vaan omasta päästäni — ja sanoin, että se oli lainannut palttoon ja sitten sen taskusta löytänyt kultarahan ja pitänyt omanaan, vaikken varmasti tiennyt, oliko se oikein vai väärin. Ja sitten ukko alotti! Voi mitä kaikkea sainkaan kuulla!" Brisher koetti väkisinkin lyödä leikiksi. "Hän oli — tuota noin — semmoinen irvileuka, joka osasi haukkua. Sanoi, että juuri sellaisia ystäviä hän uskoikin minulla olevan. Mitäs muuta voi odottaa — sanoi hän — mokomalta mieheltä, jonka ystävä on sellainen työtön kulkuri, että rupee salavihkaa viekottelemaan säällisten ihmisten tyttäriä. En minä osaisi kertoa puoltakaan, mitä se sanoi. Niin se pauhasi kuin pähkähullu. Mutta minä kestin vaan, kun tahdoin tietää sen ajatukset. 'Ettekö pitäisi kahden kruunun kultarahaa, vaikka löytäisitte sen kadulta?' kysyin minä. 'Tietysti en', sanoi hän; 'ihan varmaan en pitäisi'. 'Mitä! Vaikka löytäisitte sen jonkinlaisena aarteena?' 'Kuuleppa, nuori mies', sanoi hän, 'on olemassa korkeampi valta kuin minun — anna keisarille, mikä keisarin on' — mitähän se on? Semmoista se ainakin lateli. Kyllä se oli koko taitava kolhaisemaan toista kalloon raamatulla. Ja lopulta se härnäsi niin pahasti, etten enää kestänyt. Olin kyllä Janelle luvannut, etten vastaa ukolle, mutta rupesi tulemaan hieman liian paksua. Sitten minä annoin hänen kuulla kunniansa…"

Brisher koetti salaperäisillä elkeillä saada minut uskomaan, että hän oli päässyt ukosta voitolle, mutta siinä hän erehtyi.

"Lopulta läksin vimmoissani ulos. Mutta samalla olin myös selvillä, että minun piti yksin ottaa aarre haltuuni. Nyt ei ollut muuta kiusaa kuin keksiä, mitenkä voisin kuljettaa rahat pois hänen tietämättään…"

"Tuskin uskotte, mutta kolmeen päivään en kertaakaan päässyt aarteeni kimppuun — en ikinä saanut edes puolta kruunua käsiini. Aina oli jokin este.

"Sen merkillisempää asiaa en ole ikinä nähnyt. Aarteen löytäminen ei ole mitään erinomaista, vaan sen saaminen. En luule vähääkään nukkuneeni niinä öinä, kun aina mietiskelin, minne sen veisin, mitä sillä tekisin ja miten sen selittäisin. Siitä olin vähällä sairastua. Ja päivällä olin niin raukea, että Jane suuttui. 'Et sinä olekaan sama mies, kuin Lontoossa', sanoi Jane usein. Koetin lykätä syytä ukon niskaan, mutta ei se pystynyt Janeen. Tietysti hän sai päähänsä, että minulla oli mielessä jokin muu tyttö! Sanoi, että minä olin uskoton. Suoraan sanoen meille tuli asiasta hieman suukopua. Mutta minä olin niin kiinni aarteessa, etten vähääkään huolinut, mitä se puhui.

"Lopulta keksin erään suunnitelman. Minussa on aina ollut hiukan suunnittelemisen taitoa, vaikkei suorittaminen ole paraita puoliani. Harkitsin kaikin puolin ja tein päätöksen. Ensin menisin ottamaan kaikki taskuni täyteen noita puolen kruunun kolikoita — ja sitten — vaan kerrotaanpa järjestyksessä.

"No niin, minä olin joutunut sille kannalle, ettei enää ollut toivoakaan päästä aarteeni luo päivällä. Täytyi siis odottaa yötä. Kun sitten kaikki oli hiljaa, nousin minä ja hiivin takaovelle aikoen saada taskuni täyteen. Mutta tietysti minun täytyi pimeässä kompastua vesisankoon! Ukko kömpi vuoteestaan pyssy mukana — se oli niin herkkä heräämään ja epäluuloinen — ja siinä sitä nyt oltiin: piti selittää, että olin menossa hakemaan kaivosta vettä, kun kannustani oli loppunut. Mutta sitä ukkoa ei voitukaan sillä tapaa petkuttaa."

"Odottakaapa", vastasi Brisher. "Kuten sanottu, minulla oli suunnitelmani. Kyllähän äijä sai pienen osan menemään myttyyn, mutta varsinaista juontani se ei vähääkään haitannut. Seuraavana päivänä muokkasin kallioryhmän valmiiksi, ikäänkuin ei minulle olisi mitään kiusaa tehty; liitin kivet taitavasti kiinni ja päällystin vihreällä. Sitten painoin pikkusen turpeen juuri sille kohtaa, missä arkku oli. Koko talon väki tuli katsomaan ja kaikki sanoivat, että se oli erinomaisen kaunista — äijäkin oli hiukan suopeampi eikä sanonut muuta kuin: 'Aika vahinko, kun ette aina osaa noin tehdä työtä, muuten teistä tulisi jotakin säällistä'. Minä en voinut olla sanomatta: 'Tässä on arvoa enemmänkin kuin puusta katsoen luulisi'. Ymmärrättekö? 'Enemmän arvoa kuin —'"

"Tietysti", myönsin minä kiireesti, sillä Brisherin tapana oli liiaksi venytellä sukkeluuksiaan.

" Hän ei ymmärtänyt", sanoi Brisher. "Ei sittenkään. Vaan oli miten oli, lopulta pääsin heistä eroon ja läksin Lontooseen… läksin — tuota noin — Lontooseen…"

"Mihinkä Lontooseen minä olisin mennyt!" sanoi sitten Brisher vilkastuen ja kurkotti naamaansa minua kohti. "Kaikkea vielä! Vai niinkö te luulitte? En minä mennyt Colchesteria kauvemmaksi — en vähääkään. Lapion minä olin jättänyt tiettyyn paikkaan, mistä sen varmasti löytäisin. Kaikki oli hyvin suunniteltu. Colchesterissa vuokrasin pienet ajoneuvot ja sanoin, että oli muka asiaa Ipswichiin, jossa täytyisi olla yötä, ja lupasin vasta toisena päivänä tulla takaisin. Kaksi puntaa minun piti heti maksaa, ja sitten sitä lähdettiin.

"Mutta en minä Ipswichiinkään mennyt. Puoliyön tienoissa sidoin hevosen ja kärryt kiinni sen tien varrelle, mikä kulki Janen kodin sivutse — parin kivenheiton päähän talosta. Yö olikin ihan omiansa tämmöiseen peliin — taivas pilvessä — vaan kuumuutta oli melkein liikaa. Salamoita välähteli eri puolilta ja pian tuli ukkonen. Sitten alkoi sataa. Ensin isoja roiskuvia pisaroita, sitten rakeita. Minä vaan tein työtäni. Kaivoin aarretta esille — en ikinä olisi luullut äijän sitä kuulevan niin kovassa jyrinässä. En viitsinyt erikoisen varovasti pidellä lapiota — ja sitä paitsi semmoinen ukonilma yllytti. Kenties rupesin hoilaamaankin. Olin niin vimmatusti sen kimpussa, että kaikki muu unohtui. Pian sain arkun näkyviin ja ryntäsin nostamaan…"

"Niinkuin olisin ollut vaan kärpänen sen rinnalla. En ikinä ollut sitä ajatellut! Ja minä raivostuin — pauhasin kuin hullu ja kiroilin. Ei johtunut mieleeni sitä jakaa eikä kärryille muuten olisikaan voinut sovittaa irtonaisia rahoja. Mitäs siinä muuta — kiskoin nuoranpätkällä niin että luut natisivat, ja hirveällä rymäkällä koko töskä sieltä nousikin vihdoin. Oli siinä hopeaa, kun kaikki valui arkusta maahan! Samassa jokin välähti — katsoin taakseni — takaovi on auki ja sieltä ukko köpittää minua kohti, pyssy kädessä, korkeintaan parin sadan jalan päässä!

"Minä olin niin nääntynyt, etten jaksanut mitään ajatella. En osannut edes taskujani täyttää, vaan karkasin suinpäin — lensin aidan yli kuin ammuttu, noituen ja kiroillen, ihan riivattuna…

"Ja kuulkaapa nyt, kun pääsin sinne, minne olin jättänyt hevosen ja kärryt, niin ne olivat tipotiessään! Silloin minä en enää jaksanut kirotakaan. Hypin vaan nurmella kuin hullu ja kylliksi hypittyäni läksin juoksemaan Lontooseen päin… kaikki oli hukassa."

Brisher oli miettiväisen näköinen. "Kaikki oli hukassa", toisti hän katkerasti.

"Älkää luulkokaan. Siitä aarteesta olin saanut kylläni, ainakin ajaksi. Sitä paitsi en tiennyt, mitä semmoisille tehdään, jotka yrittävät aarretta varastaa. Minä läksin Lontooseen ja sitten…"

"Kolmasti, vaan en saanut vastausta. Mehän olimme eronneet vähän vihassa, kun se oli mustasukkainen. Enkä minä päässyt selville, mitä se oikeastaan tarkotti.

"Minä en tiennyt, mitä nyt oli tehtävä. Enhän sitäkään tiennyt, tokko äijä edes tiesi minun siellä käyneen aarteen kimpussa. Katselin sentään lehdistä, milloin se ilmottaisi kruunulle, että oli löytänyt aarteen, kun se kerran aina oli ollut niin rehellinen mies."

Brisher mutisti suutaan ja heilutti päätään hitaasti puolelta toiselle.
"Ei hän ", sanoi hän sitten.

"Jane oli sievä tyttö", jatkoi Brisher, "kerrassaan sievä tyttö, vaikka mustankipeä, enkä osaa sanoa, vaikka olisinkin mennyt sinne takaisin jonkun ajan päästä. Tuumin, että jollei ukko jätä aarretta kruunulle, niin voin pitää siitä vähän kiinni… No niin, kun taas kerran silmäilen Colchesterin uutisia, näen hänen nimensä. Arvaatteko, missä asiassa?"

Brisherin ääni heikkeni kuiskaukseksi, ja hän puhui taas kämmenensä takaa. Jokin lystillinen muisto näkyi häntä hytkyttävän. "Kaupittelemassa vääriä rahoja", sanoi hän. "Vääriä rahoja!"

"Olivat — niin juuri — vääriä. Siitä tuli pitkä juttu. Mutta kiikkiin hän joutui, vaikka vimmatusti kiemurteli. Saatiin todistettua, että ukko oli levittänyt lähes tusinan vääriä puolen kruunun rahoja."

"Älkää luulko! Eikä hänellä ollut paljoakaan apua siitä, että sanoi niitä aarteeksi."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄMÄHÄKKILAAKSO JA MUITA KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Hämähäkkilaakso ja muita kertomuksia

HÄMÄHÄKKILAAKSO JA MUITA KERTOMUKSIA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE