The Project Gutenberg eBook of Liian paljon kultaa, by Jack London

Eräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmän
muodostuman ajalta.
Väkijuomatehdas äärimmäisessä pohjolassa.
Uskollisuus.
Liian paljon kultaa.
Tuhat tusinaa munia.
Lit-lit'in naimiskauppa.
Bastardi.
Jees Uck'in tarina.

Eräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmän muodostuman ajalta.

Minä pesen käteni heti alussa hänen suhteensa. Minä en voi omasta puolestani taata hänen juttujaan eli vastata niistä. Huomatkaa, että minä kirjotan tämän esipuheen oman rehellisyyteni turvaksi. Minulla on nimittäin varma, vaikkakin vaatimaton asema, ja minulla on myöskin vaimo; ja sen yhteiskunnan vuoksi, joka kunnioittaa toimeentuloani hyväksymisellänsä, sekä vaimoni ja jälkeläisteni vuoksi en voi panna mahdollisuuksille alttiiksi kuten ennen muinoin. Minä toistan senvuoksi, että minä pesen käteni hänen suhteensa — tämän Nimrodin, mahtavan metsästäjän, rehdin, sinisilmäisen, pisamaisen Thomas Stevensin suhteen.

Nyt kun olen menetellyt vilpittömästi itseäni ja kaikkia niitä tulevia kohtaan, joita vaimoni näkee hyväksi lahjoittaa minulle, voin minä olla jalomielinen. Minä en ole arvosteleva niitä juttuja, joita Thomas Stevens on kertonut minulle, minä en tule edes lausumaan minkäänlaista tuomiota niistä. Jos minulta kysytään syytä siihen, voin minä ainoastaan vastata, että mitään sellaista minulla ei ole. Monta kertaa olen minä miettinyt, harkinnut ja punninnut, mutta aina tuloksetta — niin on asian laita todellakin! Luultavasti sen vuoksi, että Thomas Stevens on liian paljon suurempi minua. Jos hän on puhunut totta — niin, silloin on kaikki tyyni hyvin. Ja jos hän ei ole puhunut totta, niin on sittenkin kaikki tyyni hyvin. Sillä kuka voi todistaa jotain myöten eli vastaan? Minä luovun pulman ratkaisemisesta, ja heikkouskoiset voivat tehdä niinkuin minäkin olen tehnyt — mennä tapaamaan Thomas Stevensiä itseään ja väitellä hänen kanssaan niistä tapahtumista, jotka minä, jos onni on minulle suosiollinen, olen nyt kertova. Missä hän on löydettävissä? Se on hyvin helppoa. Jossakin sillä alueella, jota yhdeltä puolen rajoittavat 53:s pohjoinen leveysaste ja napa, toiselta puolen oivallisimmat metsästysmaat, jotka sijaitsevat Siperian itärannikon ja Labradorin äärimmäisen osan välillä. Että hän löytyy jossain tällä selvästi ilmoitetulla alueella, siitä voin panna sanani panttiin rehellisenä miehenä, jonka toivomuksena on jättää rehellisen miehen maine ja nuhteeton elämä perinnöksi jälkeläisilleen.

On mahdollista, että Thomas Stevens on käsitellyt eri tavalla totuutta, mutta kun me ensi kerran kohdattiin — tämä tulee painaa mieleen — astui hän äkkiä leiriini paikalla, missä luulin olevani vähintäinkin tuhat peninkulmaa sivistyksen äärimmäisestä rajasta. Nähdessäni nämät ihmiskasvot, ensimmäiset mitkä minä olin nähnyt kuukausiin, olisin minä voinut rynnätä ylös ja ottaa hänet syliini, vaikka minä en suinkaan ole mikään tunteellinen ihminen, mutta hänestä näytti käynti olevan vähäpätöisin tilaisuus auringon alla. Hän tuli aivan yksinkertaisesti kävellen luokseni nuotiolle ja heitti lumikenkäni toiselle ja pari koiraa toiselle puolen, niin että siinä tuli tilaa hänelle nuotion ääressä. Sanoi että hän oli vaan pistäytynyt katsomaan saadakseen lainata hyppysellisen soodaa ja nähdäkseen olisiko minulla mitään kunnollista tupakkaa. Sitten otti hän esille vanhan piippunysänsä ja täytti sen mahdollisimman huolellisesti, minkä jälkeen hän sanallakaan pyytämättä suostumustani tyhjensi puolet tupakkakukkaroni sisällöstä omaansa. Ja se olikin hyvin hyvää lajia. Sitten veti hän syvään henkeään vanhurskaan miehen mielihyvällä ja nautti hehkuvien, keltaisten tupakanlehtien savusta.

Oliko hän metsästäjä? Linnustaja? Kullanetsijä? Hän kohautti olkapäitään. Ei, hän tahtoi vaan katsella hiukan ympärilleen. Oli joku aika sitten tullut Suurelta Orjajärveltä ja tuumaili nyt kävellä Yukonin maahan. Asiamies Koshimissa oli puhunut niistä löydöistä, joita oli tehty Klondykessa, ja häntä hiukan halutti lähteä ja katsoa kuinka siellä asiat olivat. Minä huomasin, että hän puhuessaan Klondykesta käytti sen arktista nimitystä. Hän kutsui sitä Reindeer Riveriksi — kuten seudun vanhimmilla oli tapana, kun he puhuivat chechaquas ja vastatulleiden kanssa yleensä. Mutta hän teki sen niin teeskentelemättömästi ja aivan kuin luonnollisena asiana, että siitä ei tuntenut itseään loukatuksi, ja minä annoin hänelle anteeksi. Hän sanoi myös, että ennenkuin hän meni vedenjakajan yli Yukoniin, olisi hän tekevä pienen kierroksen Fort o' Good Hopeen.

Fort o' Good Hopeen on kuitenkin pitkä matka pohjoiseen päin, täytyy mennä yli napapiirin ja siitäkin vielä pitkä matka, läpi seutujen, mihin harva mies on astunut jalallaan. Ja kun jokin rähjys, jota sen paremmin ei voi luokittaa, tulee esiin luonnollisesta pimeydestä kenenkään tietämättä mistä ja heittäytyy alas nuotion ääreen ja alkaa puhua "kävelemisestä" ja "pienen kierroksen tekemisestä", voi olla aika herätä ja pudistaa päältään uneliaisuus. Minä katselin ympärilleni. Minä näin tuuliviirin ja alempana männynoksat, jotka olivat taljojen alustana, jotka muodostivat makuupaikkani — minä näin säkit, jotka olivat täytetyt elintarpeilla, valokuvauskoneen, koirien sieraimista nousevan huurun, joka leijaili nuotionvalon ympärillä, ja yläpuolella kaiken tämän leveän valojuovan aamuruskosta, joka ulottui kaakosta luoteeseen. Minua puistatti. On jotain salaperäistä Pohjoismaan yössä, joka hiipii salaa kuumevilutuksen kaltaisesti vesiperäisistä suomaista. Se valtaa jo mielen ennenkuin on edes ehtinyt ajatella sitä. Sitten pysähtyi katseeni lumikenkiin, jotka makasivat pohjat ylöspäin ristissä siellä, mihin hän oli heittänyt ne. Heitin silmäyksen myös tupakkakukkarooni. Vähintään puolet sen runsaasta sisällöstä oli kadonnut. Tämä oli ratkaisevaa. Mielikuvitukseni ei ollut pettänyt minua.

Luonnollisesti oli hän melkein mielipuoli kärsimyksistä, ajattelin minä, yksi niistä villiintyneistä kulkureista, jotka harhailevat maita ja mantereita kaukana synnyinseudultaan ja kadotettujen sielujen lailla samoilevat läpi jylhien erämaiden ja yli tuntemattomien syvyyksien. No niin, jatkakoon hän vaan kuumehoureisia laverruksiaan, kunnes hän mahdollisesti kokoaa sekavat ajatuksensa. Kuka tietää? Ehkä ei tarvita muuta kuin kanssaihmisen äänen sointu, kun kaikki taas selviää hänelle.

Minä johdin hänet siis keskusteluun, ja minä jouduin pian hämmästyksiini, sillä hän puhui metsänriistasta ja erilaisista metsästystavoista. Hän oli tappanut siperialaisia susia länninmäisessä Alaskassa ja vuorivuohia Kalliovuorilla. Hän selitti tietävänsä ne paikat, missä viimeiset puhvelit vielä oleskelivat ja seuranneensa satoihin tuhansiin nousevaa peuralaumaa ja nukkuneensa Great Barrensissa myskihärän talvitiellä.

Ja nyt muutin mieleni hänen suhteensa — ensimmäistä kertaa, mutta en suinkaan viimeistä — ja pidin häntä itse totuuden monumentaalisena kuvana. Mikä oli siihen syynä, sitä en tiedä, mutta henki kehoitti minua toistamaan erään jutun, jonka olin kuullut muutamalta mieheltä, joka oli ollut liian kauan maassa paremmin tietääksensä. Se koski niitä suuria karhuja, jotka oleskelevat St. Eliasvuoren jyrkillä rinteillä, ja jotka eivät koskaan laskeudu alas tasaisemmalle maalle. Mutta nyt on meidän herramme luonut nämä eläimet niin sopiviksi jyrkänteillä oleskelemaan, että niiden jalat ovat toiselta kyljeltä kokonaista jalkaa pitemmät kuin toiselta. Mikä onkin tavattoman mukavaa, se täytyy myöntää. Ja minä tarjosin jutun omassa nimessäni, kuvailin näiden merkillisten eläinten metsästystä koko ajan puhuen yksikön ensimäisessä persoonassa, indikatiivin preesensissä — kuvailin kysymyksessä olevan maan laatua, tein asiaan kuuluvia koristuksia ja annoin kaikelle tälle muutamia totuudenmukaisia sivellyksiä, odottaen saavani nähdä kuulijani hölmistyvän.

Mutta ei sinne päinkään. Jos hän olisi epäillyt, niin olisin minä voinut antaa anteeksi hänelle. Jos hän olisi tehnyt muistutuksia ja kieltänyt metsästyksen vaarallisuuden, sillä perusteella, että eläimen oli mahdoton kääntyä ja kulkea toista tietä — jos hän olisi tehnyt tämän, sanon minä, niin olisin minä voinut pudistaa hänen kättänsä todellisena urheilijamiehenä, mikä hän epäilemättä oli. Mutta ei sinne päinkään. Hän päristi nenäänsä, katsoi minua ja päristi taas. Sitten ylisti hän asianmukaista tupakkaani, laski toisen jalkansa polvelleni ja pyysi minua tarkastamaan sen vaatetusta. Se oli innuitimalliin tehty mucluc , ommeltu eläimensuonilla ja ilman minkäänlaisia koristuksia. Mutta se oli itse nahka, joka oli merkillinen. Se oli hyvinkin puolen tuuman paksuista, ja se muistutti mursun nahkaa. Mutta siihen loppuikin sen yhtäläisyys mursun nahkan kanssa, sillä ei koskaan millään mursulla ole ollut niin ihmeellistä karvan kasvua. Sivuilta ja kehräsluiden kohdalta olivat pensaat ja lumi kuluttaneet karvan melkein tykkänään pois, mutta ylempänä ja paremmin suojatulla takapuolella oli se vielä jälellä — karkeaa, likaisen mustaa ja hyvin paksua. Vaikeasti sain karvat taivutetuksi sivulle ja etsin sisempää hienompaa turkiskarvaa, jollainen tavallisesti Pohjoismaan eläinten turkissa löytyy, mutta mitään sellaista en löytänyt. Tämän kuitenkin korvasi karvan pituus. Se oli hyvästi seitsemän eli kahdeksan tuuman pituista.

Minä katsoin miestä kasvoihin, ja hän veti jalkansa pois ja sanoi:
"Oliko teidän karhuillanne St. Eliasvuorella tuollainen nahka?"

Minä pudistin päätäni. "Se ei kuulu niille eikä millekään muulle eläimelle, eläköön se sitten maalla tai meressä", vastasin minä suoraan. Nahan paksuus ja karvan pituus oli saanut minut ällistymään.

"Tämä nahka", sanoi hän — ja hän sanoi sen ilman vähintäkään merkkiä vaikutuksen tavottelusta — "on kuulunut mammuttieläimelle."

"Mahdotonta!" huudahdin minä, sillä minä en voinut pidättäytyä siitä vastalauseesta, joka aiheutui minun epäilystäni. "Mammuttieläin on jo aikoja sitten kadonnut maapalloltamme, hyvä herra. Tiedämme, että se on ollut olemassa muinaisina aikoina, niiden kivettyneiden jäännösten perusteilla, joita olemme löytäneet maasta, ja erään löydetyn luurangon perusteella, jonka Siperian aurinko näki hyväksi sulattaa jäistä; mutta me tiedämme myöskin, että nykyään ei löydy ainoatakaan kappaletta elossa tätä eläinlajia. Löytöretkeilijämme…"

"Teidän löytöretkeilijänne? Kaikkia vielä!" keskeytti hän kärsimättömästi. "Petollista väkeä. Älkäämme puhuko heistä. Mutta sanokaa minulle, oi vieras, mitä tiedätte mammuttieläimestä ja sen olemassaolosta."

Kieltämättä olisi tämä antava aiheen pitkään laivurijuttuun ja minä asetin syötin koukkuuni kokoamalla mielessäni kaikki tietämäni tätä asiaa koskevat tosiasiat. Ensiksi huomautin, että eläin oli esihistoriallinen, ja minä toin esiin kaikki ne tosiseikat, jotka tiesin tukevan tätä. Minä puhuin Siperian hiekkaharjanteista, joissa löytyi joukottain vanhaa mammutin luuta; minä puhuin niistä suurista määristä kivettynyttä norsunluuta, jotka Alaskan Kauppayhtiö osti innuiteilta; kerroin omin käsin kaivaneeni sorasta kuuden ja kahdeksan jalan pituisia hampaita Klondykessa. "Kaikkityyni kivettyneinä", lopetin minä esitelmäni, "ja löydetty kerrostumista, jotka ovat muodostuneet lukemattomia ajanjaksoja sitten."

"Minulle johtuu mieleen, että minä poikasena näin kivettyneen vesimeloonin", sanoi Thomas Stevens päristäen nenäänsä — hänellä oli tuo kirottu tapa. "Tästä johtuu ettei, vaikkakin erehtyneet ihmiset joskus harhautuvat luulemaan todellakin kasvattavansa tai syövänsä niitä, ole olemassa mitään vesimelooneja."

"Mutta on kysymys ruoasta", vastasin jättäen huomiotta hänen väitteensä, joka oli lapsellinen eikä kuulunut asiaan. "Maan on tarjottava vehreyttään runsain mitoin elättääkseen niin suunnattomia luomuksia. Missään pohjolassa ei maa ole niin hedelmällistä. Ergo, mammuttia ei ole täällä olemassa."

"Annan anteeksi tietämättömyytenne monista seikoista koskien Pohjoismaita, sillä te olette nuori mies ja olette matkustellut vähän; mutta, toiselta puolen, olen taipuvainen yhtymään mielipiteeseenne yhdessä asiassa. Mammuttia ei ole enää olemassa. Mistä sen tiedän? Tapoin viimeisen oikealla kädelläni."

Näin puhui Nimrod, tuo mahtava metsästäjä. Heitin koiria palavalla tikulla toivoen niiden lopettavan viheliäisen ulvontansa ja odotin. Epäilemättä tuo harvinaisen hyväntahtoinen valehtelija avaisi suunsa ja kuittaisi minulle Pyhän Eliaksen karhustani.

"Se kävi näin", alkoi hän vihdoin puhua, oltuaan asiaankuuluvan ajan hiljaa. "Olin eräänä päivänä leirissä —"

Hän heilautti kättään epämääräisesti koilliseen päin, jossa levittäytyi terra incognita , suunnaton alue, johon harvat miehet olivat vaeltaneet ja vielä harvemmat palanneet takaisin. "Olin eräänä päivänä leirissä Kloochin kanssa. Klooch oli niin upea pieni kamooks kuin koskaan on vikissyt jäljillä tai työntänyt kuonoaan leirikattilaan. Sen isä oli täysiverinen malemutti Venäjän Pastilikista Beringin salmen rannalta, ja minä elätin sen huolellisesti Hudson Bayn rodun pitkäjalkaisesta nartusta. Se oli tosiaankin oikea valioyksilö. Ja nyt, tuona päivänä, joka on muistissani, se sai pentuja puhtaan metsien villisuden kanssa, harmaan, pitkäjäsenisen, suurikeuhkoisen, hyvin kestävän. En ole koskaan nähnyt sellaista! Olin aloittanut uuden koirarodun ja voin odottaa suuria tulevaisuudelta.

"Kuten olen sanonut, se sai pennut turvallisesti. Olin kyykkysilläni poikueen yllä — seitsemän vankkaa, sokeata pikku raukkaa — kun takaani kuului trumpettien ääni ja messingin kolina. Kuului suhinaa, niinkuin tuulen puuska ennen sadetta, ja minä olin juuri nousemassa jaloilleni, kun minut lyötiin kasvoilleni maahan. Samalla hetkellä kuulin Kloochin huokaisevan, hyvin paljon samaan tapaan kuin mies, joka on saanut nyrkiniskun vatsaansa. Voitte olla varma, että makasin hiljaa, mutta käänsin varovasti päätäni, jolloin näin suunnattoman olennon häilyvän ylläni. Sitten sininen taivas välähti näkyviin, ja minä pääsin nousemaan jaloilleni. Karvainen lihavuori oli juuri katoamassa pensaikkoon aukeaman reunalla. Näin vilahduksen sen takaosasta, jossa oli suoraan pystyssä oleva jäykkä häntä, yhtä paksu kuin vyötäröni ympärysmitta. Seuraavana hetkenä tiheikössä oli enää jäljellä pelkkä suunnaton aukko, vaikkakin voin vielä kuulla melua, joka muistutti nopeasti heikkenevän tornadon ääntä. Pensaikko rutisi ja ritisi, puut rusahtelivat ja katkeilivat.

"Tavoittelin kivääriäni. Se oli ollut maassa piippu tukkia vasten, mutta nyt tukki oli pirstaleina ja piippu mutkalla, pyssyn osat tuhansina kappaleina. Sitten katsahdin narttuun ja — mitä luulette minun nähneen?"

"Kiehukoon sieluni tuhannessa helvetissä, jos siitä oli mitään jäljellä! Klooch, seitsemän vankkaa, sokeaa pikku raukkaa poissa — kaikki poissa! Paikalla, missä se oli makaillut, oli enää limainen, verinen painauma pehmeässä maassa, yardi läpimitaltaan, reunoilla muutamia hajanaisia karvoja."

"Peto oli kolmekymmentä pitkä ja kaksikymmentä korkea", hän vastasi, "ja sen torahampaat olivat yli kuusi kertaa kolme jalkaa. En tuona hetkenä voinut uskoa itseäni, että kaikki tuo oli juuri tapahtunut. Mutta jos aistini olivat minut pettäneet, olihan jäljellä särjetty ase ja aukko pensaikossa. Ja oli vielä Klooch — tai pikemmin oli ollut — ja pennut. Minun tuli yhä kuumempi ja kuumempi ja minä tunsin, että minä en koskaan saisi mitään rauhaa sielussani ennenkuin olin syönyt päivälliseksi käristettyä mammutinjalkaa. Ja minä tiesin myös, että tämä olisi samaa kuin skookum mamook pukapuk . Suokaa anteeksi maakunnan murre — minä tarkotan, että oli vaikea taistelu edessä. Aukko laaksooni oli hyvin ahdas ja vuorenseinämät verrattain jyrkät. Korkealla aukon toisella sivulla oli muuan mahtava riippuva kallio, joka runsaasti painoi ainakin kaksisataa tonnia. Juuri sellaista minä tarvitsinkin. Minä palasin takaisin leiripaikalleni koko ajan pitäen tarkasti silmällä, että eläin ei pääsisi luikkimaan tiehensä. Minä hain käsille ampumavarani. Niillähän ei ollut mitään arvoa sen jälkeen kun pyssy oli tullut säretyksi. Noh, minä avasin patruunat, tyhjensin niistä ruudin ulos kallion alle ja sytytin sen pitkällä sytyttimellä. Panos ei ollut erittäin voimakas, mutta vanha kivi siellä ylhäällä kallistui hitaasti ja putosi alas oikealle paikalle, jättäen töin tuskin niin paljon tilaa sivuillensa, että vesi pääsi virtaamaan ulos. Nyt olin saanut hänet käsiini."

"Mutta kuinka voitte saada hänet käsiinne?" kysyin minä. "Onko milloinkaan kuultu puhuttavan, että mies olisi tappanut mammuttieläimen käsikirveellä? Eli muutoin mitään sellaista ensinkään?"

"Enkö ole sanonut teille, että olin hulluna kiukusta?" vastasi Nimrod hiukan äreästi. "Aivan hulluna nartun ja pyssyn vuoksi. Ja sitäpaitsi — enkö ollut metsästäjä? Ja eikö tämä ollut uusi ja mitä harvinaisin metsästys. Käsikirveenikö? Kaikkia vielä! Minä en tarvinnut sitä. Vartokaa, niin saatte kuulla metsästyshistorian, joka yhtähyvin olisi voinut tapahtua maailman lapsuuden aikana, jolloin luola-asukkaat tappoivat saaliinsa kivisillä käsikirveillä. No niin, eikö ole tunnettu asia, että mies voi kerrassaan väsyttää koiran eli hevosen? Älynsä ja kestävyytensä kautta?"

"Laakso oli ehkä viisi peninkulmaa ympäriinsä mitaten. Sen aukko oli sulettu. Mitään tietä sieltä ulos ei löytynyt. Mammuttieläin oli arka eläin, ja se oli nyt minun armoissani. Minä seurasin sitä jälleen kintereillä, elämöin kuin paholainen, pommitin sitä kivillä ja ryntäsin kolme kertaa ympäri laakson sen perässä ennenkuin levähdin syödäkseni illallista. Voitteko kuvitella sitä esiintymistä? Kilpajuoksu ihmisen ja mammuttieläimen välillä! Kilpa-ajorata, aurinko, kuu ja tähdet katselijoina!

"Se vei aikaa kaksi kuukautta, mutta minä tein sen joka tapauksessa. Ja tämä ei ole mitään haaveellista mielikuvitusta. Ympäriinsä, ympäriinsä ajoin minä sitä, alituisesti pysytellen sen ympärillä ja syöden rouhennettua lihaa ja marjoja juostessani. Toisinaan pistin myös hetkeksi nukkumaan. Luonnollisesti joutui se silloin tällöin raivoihinsa ja kääntyi ympäri. Silloin täytyi minun pysytellä suomailla lähellä vedenjuoksua, ja siellä makailin minä ja sadattelin sitä ja sen esi-isiä ja pyysin huolettomasti sitä tulemaan lähemmäksi. Mutta se oli liian viisas lähteäkseen suomaalle. Kerran salpasi se minut erästä vuoren seinämää vasten ja minä ryömin takaperin erääseen syvään halkeamaan ja odotin. Niin pian kun se pisti sinne kärsänsä ja haparoi sillä minua, muokkasin minä sitä käsikirveelläni, kunnes se veti sen jälleen takaisin päästäen samalla ulvonnan, joka oli vähällä halkaista korvakalvoni. Se oli aivan villinä. Se tiesi, että minä olin sekä en ollut hänen käsissään, ja tämä teki sen suorastaan hulluksi. Mutta se ei ollut tyhmä. Se tiesi saavansa olla rauhassa niin kauan kun minä pysyin vuorenhalkeamassa, ja se päätti pitää minut siellä missä olin. Siinä teki se riivatun viisaasti, mutta se ei ollut ottanut ravintokysymystä laskuun. Ei ravintoa eikä vettä löytynyt sillä paikalla, ja sen vuoksi ei se voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen. Se seisoi aukon edessä tuntikausia, tähysteli minua ja ajoi moskiittoja loitommaksi suurilla, riippuvilla korvillaan. Mutta sitten rupesi sitä janottamaan ja se alkoi hyppiä, harppailla ja karjua niin että maa tärisi — ladellen minulle kaikki ne herjaussanat, mitkä sillä olivat käytettävänään. Tämän teki se luonnollisesti pelottaakseen minua, ja kun se luuli, että minä olin riittävästi kauhuissani, vetäytyi se hiljaan taaksepäin ja koetti luikkia veden luo. Toisinaan annoin minä sen tulla melkein sinne saakka — ainoastaan parin sadan yardin päähän sieltä — mutta silloin ryntäsin minä ulos kätköstäni ja niin kääntyi se takaisin, raskaasti ja kömpelösti kuten on luonnollista sellaiselle vanhalle kiertolaiselle. Sitten kun tämä oli uudistunut useampia kertoja ja se alkoi väsyä siihen, muutti se menettelytapaa. Se ryhtyi nopeampaan sotataitoon. Ilman vähintäkään varotusta ryntäsi se tiehensä kuin mielipuoli virralle päin, laskien ehtivänsä sinne ja sieltä takaisin ennenkuin minä olisin ehtinyt tulla ulos halkeamasta. Mutta lopulta luopui se piirityksestä ja lähti vakaisin askelin juomapaikkaa kohti.

"Tämä oli ainoa kerta, jolloin se sai minut satimeen — sitä kesti kolme päivää —, sitten jatkui taas kilpajuoksu lakkaamatta. Ympäriinsä, ympäriinsä, ympäriinsä mentiin vaan alituisesti juosten vastoin sen tahtoa. Vaatteeni kävivät rääsyiksi ja riekaleiksi, mutta koskaan en pysähtynyt korjaamaan niitä. Vihdoin juoksin sieltä ihan alastomana niinkuin Maa-äidin todellinen poika, ainoastaan vanha kirves kädessä ja kivi toisessa. Minä en todenteolla pysähtynyt koskaan, paitsi hiukan nukahtaakseni kallionkoloissa. Mitä eläimeen tulee, laihtui se huomattavasti — sen oli täytynyt lopuksi keventyä useita tonneja — ja se oli hermostunut kuin koulunjohtajatar nurjalla puolen avioliittoa. Kun minä lähestyin sitä ja ulvoin täyttä kurkkua eli kun minä osasin sitä pitkältä matkalta kivellä, hyppeli se kuin vauhko varsa ja vapisi koko ruumiiltaan. Sitten lähti se kiitäen pois häntä ja kärsä jäykkinä, pää toisen lavan yläpuolella ja silmät kiiluen raivosta, samalla kun se sadatteli minua kauneimmalla tavallaan. Se oli todellakin mitä siveettömin eläin — sekä murhaaja että herjaaja.

"Mutta lopulta heitti se kaiken tällaisen ja alkoi marista ja ruikuttaa kuin pieni lapsi. Sen rohkeus oli lannistunut ja se ei ollut mitään muuta kuin vapiseva, kurja ainejoukkio. Se sai vaikeita sydämenlyöntikohtauksia ja hoiperteli kuin juopunut, kaatui maahan ja repi jaloistaan nahan rikki. Ja näytti ikäänkuin se olisi itkenyt. Ja minä sanon teille, oi vieras, että itse jumalat olisivat voineet itkeä sen kanssa — ja te myös niinhyvin kuin jokainen muukin ihminen. Se oli todellakin surkeaa, ja sitä kesti kauhean kauan myöskin mutta minä paadutin sydämeni ja pitkitin metsästystä. Viimein olin minä sen väsyttänyt aivan uuvuksiin ja se heittäytyi maahan, läähättäen, sydän murtuneena, väsymyksen ja nälän piinaamana. Kun minä huomasin, että se ei voinut liikkua paikaltaan, leikkasin minä siltä kinttusuonet poikki, ja sitten kulutin suurimman osan päivää kaivamalla sitä käsikirveelläni sen lakkaamatta päristellessä ja ähkiessä, kunnes olin vihdoinkin päässyt riittävän syvälle voidakseni tappaa sen. Kolmekymmentä jalkaa pitkä oli se, ja kaksikymmentä jalkaa korkea, ja olisi voinut hyvästi kiinnittää riippumaton sen torahampaitten väliin ja nukkua mukavasti siinä. Huolimatta siitä, että olin kuluttanut enimmän mehun siitä, oli se vielä hyvää ravintoainetta, ja yksinään sen neljä jalkaa, paistettuna kokonaisuudessaan, olisi riittänyt kokonaiseksi vuodeksi yhden ihmisen ravinnoksi. Minä vietin koko talven sillä paikalla."

Hän osoitti koilliseen käsin ja sanoi sitten: "Teillä on erinomaista tupakkaa! Minulla on sitä koko joukko kukkarossani, ja minä olen muistava sen koko ikäni. Kiitollisuuteni osoitukseksi ja noita mokkasiineja vastaan, jotka ovat jalassanne, tahdon jättää teille nämä muclucs . Ne voivat olla muistona Kloochista ja sen seitsemästä sokeasta pikku raukasta. Muuten ovat ne myös muistona tapahtumasta, jolla ei ole vertaistaan historiassa, nimittäin sekä vanhimman että nuorimman eläinlajin häviämisestä maanpinnalta. Ja niiden paras ominaisuus on se, että ne kestävät ainiaan."

Sitten kun jalkineiden vaihto oli tapahtunut, kopisti hän tuhkan piipustaan, toivotti hyvää yötä pudistamalla kättäni ja lähti vaeltamaan lumista aavikkoa myöten. Muuten tämän kertomuksen yhteydessä, jonka todenperäisyydestä en ole aikonut vastata, tahdon kehoittaa kaikkia niitä, jotka epäilevät sitä, käymään Smithsonian Institutissa. Jos he ovat varustetut tarpeellisilla suosituskirjeillä, eivätkä tule sinne lupa-aikana, niin pääsevät he epäilemättä professori Dolvidsonin puheille. Yllämainitut muclucs ovat hänen hallussaan, ja hän kertoo — ei miten ne ovat saadut, vaan mistä aineesta ne ovat valmistettu. Kun hän vakuuttaa, että ne ovat tehdyt mammutinnahasta, hyväksyy tieteellinen maailma hänen päätöksensä. Ja mitä muuta tarvitaankaan?

Kertomus erään neuvokkaan Valkosen miehen seikkailusta oudon kansan keskuudessa Jäämeren rannalla.

Thomas Stevensin luotettavaisuus olkoon minkä arvoinen tahansa ja hänen mielikuvituksensa tavallisen ihmisen mielikuvitus korkeimpaan huippuunsa kohonneena, mutta se täytyy joka tapauksessa myöntää, että hän ei koskaan tehnyt itseään syypääksi sanaankaan, jonka olisi voinut leimata ilmeiseksi valeeksi… Olkoon niinkin, että hän on ilvehtinyt todennäköisyyksillä ja hipassut mahdollisuuksien äärimmäistä rajaa, mutta ei milloinkaan joutunut se koneisto epäkuntoon, joka piti hänen juttujaan käynnissä. Että hän tunsi Pohjoismaan niin hyvin kuin jonkun kirjan, sitä ei voi yksikään elävä sielu kieltää. Ja siihen, että hän oli lavealti maita mantereita kulkenut mies, joka oli astunut lukemattomia tuntemattomia polkuja, löytyy monta todistusta. Paitsi omaa persoonallista tuttavuuttani hänen kanssansa, tunnen myös muita miehiä, jotka ovat tavanneet hänen kaikkialla, mutta pääasiallisesti tuntemattomien maiden rajoilla. Niinpä esim. Johnsonin, Hudson Bay yhtiön entisen asiamiehen, joka oli majoittanut hänet erääseen työpajaan Labradorissa, kunnes hänen koiransa olivat saaneet hiukan levätä ja hän jälleen kykeni lähtemään. Sitten McMahonin, Alaskan Kauppayhtiön asiamiehen, joka ensiksi oli tavannut hänet Dutch Harbourissa ja sittemmin ulommaisilla Aleuteilla. Varmaa on, että hän on ollut johtamassa erästä Yhdysvaltain aikaisempaa tutkimusretkikuntaa, ja historia todistaa varmuudella, että hän samassa tarkoituksessa palveli Länsi-unionia, silloin kun se yritti laskea trans-alaskalaisen ja Siperian lennätinjohdon Euroopaan. Vielä tunnen myöskin valaanpyytäjäkapteeni Joe Lamsonin, joka kerran, kun hän oli kiinnijäätyneenä Mackenzien suuhun, sai laivalleen Thomas Stevensin vieraaksi — hän tuli ja tahtoi tupakkaa.

Tämä seikka oli ratkaiseva todistus Stevensin identtisyydestä. Hän etsi tupakkaa alituisesti ja väsymättömästi. Ennenkuin me olimme ehtineet tulla oikein tutuiksikaan, opin minä tervehtimään häntä toisella kädellä ja ojentamaan hänelle tupakkakukkaron toisella. Mutta sinä iltana, jolloin tapasin hänet John O'Brienin tarjoiluhuoneessa Dawsonissa, oli hänen päänsä ympärillä savupilvi viidenkymmenen centin sikaarista, ja tupakkakukkaroni asemesta pyysi hän kultajauhepussiani. Me seisoimme juuri erään faraopöydän ääressä, ja hän asetti koko pussin sisällyksen "korkeimmalle kortille". "Viisikymmentä!" sanoi hän ja mies, joka piti pankkia, nyökäytti. "Korkein kortti tuli esiin ja hän antoi takaisin pussini, pyysi suoritusta ja veti minut muassaan vaakakuppien luo, missä vaakamestari aivan välinpitämättömästi maksoi hänelle viisikymmentä dollaria kultajauheessa.

"Ja nyt juomme lasillisen", sanoi hän. Hetkistä myöhemmin, kun hän oli asettanut lasinsa pöydälle, selitti hän: "Tämä muistuttaa minua eräästä pienestä panimosta, joka minulla oli kerran Tattaratmatkalla. Ei, te ette tiedä mitään siitä paikasta, ja sitä ei ole merkitty kartalle. Mutta se sijaitsee Jäämeren rannalla, ei niin hirveän monta sataa peninkulmaa Amerikan rajasta, ja noin puolellatuhannella jumalan unohtamalla sielulla on siellä olinpaikkansa, annetaan miehiä ja otetaan vaimoja, palellutaan ja kuollaan silloin tällöin. Löytöretkeilijöiltämme ovat he jääneet huomaamatta, ja heitä ei ole otettu mukaan väenlakussa 1890. Kerran oli muuan valaanpyytäjälaiva joutunut pulaan tuolla kaukana, mutta miehistö, joka taivalsi jäätä pitkin maihin, lähti kulkemaan itään käsin ja eikä siitä sen koommin ole kuultu mitään.

"Mutta se olikin saakelin komea tehdas, minkä teimme, Moosu ja minä", lisäsi hän hetkistä myöhemmin, samalla keveästi huoaten.

Minä ymmärsin, että tuon huokauksen takana mahtoi olla jokin urotyö eli rohkea seikkailu, minkävuoksi hilasin hänet erääseen kulmaan roulette- ja pokeripöydän väliin ja odotin, että hänen kielensä laukeaisi.

"Ei ollut kuin yksi ainoa vika, josta voi syyttää Moosua", alkoi hän, miettiväisen näköisenä nytkäytellen päätään, "yksi ainoa, mutta myöskin vaan se. Hän oli indiaani Chipewyamaan äärimmäiseltä rajalta, mutta vika oli siinä, että hän oli saanut hiukan vihiä raamatusta. Hän oli jonkun aikaa ollut erään Kanadan ranskalaisen leiritoverina, luopion, joka aikaisemmin oli harjoittanut kirkollisia opintoja. Moosu ei ollut koskaan nähnyt kristinuskoa sovitettuna elämään, mutta hänen päänsä oli ahdettu täyteen ihmeitä, taisteluja, kaitselmuksen toimenpiteitä ja kaikkea mahdollista, mitä hän ei käsittänyt. Muutoin oli hän kelpo mies, kätevä matkoilla niinhyvin kuin leiritulellakin.

"Me olimme saaneet kärsiä tavattomasti kumpikin ja olimme kauhean uupuneita, kun satuimme osumaan Tattaratiin. Olimme kadottaneet sekä matkatavarat että koirat matkalla vuorenselänteen yli kurjassa syysilmassa, ja mahalaukkumme olivat kuivuneet selkään kiinni ja vaatteemme riippuivat rääsyinä, kun laahustimme kylään. Väki siellä ei juuri paljoa hämmästynyt meidät nähdessään — heillä oli ollut valaanpyytäjät jo aikaisemmin siellä — ja meille annettiin kylän kurjin hökkeli asunnoksi ja kehnointa ruokaa mitä heillä oli ravinnoksemme. Minusta tuntui ihmisten käytös oudolta, sillä he jättivät meidät ehdottomasti yksin. Mutta Moosu selitti sen.

"'Shaman Sick Tumtum ', hän sanoi, tarkoittaen että shaman eli poppamies oli mustasukkainen ja oli kehottanut kansaa pysymään meistä kokonaan erossa. Siitä vähästä mitä hän oli nähnyt valaanpyytäjiä, hän oli ymmärtänyt, että rotuni oli vahvempi ja viisaampi rotu; niinpä hän käyttäytyi kuten shamanit ovat aina käyttäytyneet maailman sivu. Ja ennenkuin lopetan, saatte tietää, kuinka lähellä oikeata hän oli.

"'Näillä ihmisillä on laki', sanoi Moosu, 'sen, joka syö lihaa, tulee metsästää. Meillä, teillä ja minulla, olisi ongelmia, oi herrani, tämän maan aseiden kanssa; emme osaa jännittää jousta emmekä heittää keihästä hyväksytyn tavan mukaan. Senvuoksi ovat shaman ja Tummasook, joka on päällikkö, panneet päänsä yhteen, ja on säädetty, että meidän tulee työskennellä yhdessä naisten ja lasten kanssa raahaten lihaa ja pitäen huolta metsästäjien tarpeista.'

"'Ja se on kovin väärin', kiirehdin vastaamaan, 'sillä me olemme parempia ihmisiä, Moosu, kuin nuo ihmiset, jotka vaeltavat pimeydessä. Meidän tulisi lisäksi levätä ja voimistua, sillä tie etelään on pitkä, ja sillä matkalla eivät heikot voi menestyä.'

"'Mutta meillä ei ole mitään', hän vastusteli, katsellen ympärillään olevia igloon mädänneitä hirsiä, samalla kun illalliseksi saadun muinaisen mursun lihan haju yökötti hänen sieraimissaan. 'Ja tällä muonalla me emme voi selvitä, meillä ei ole mitään muuta kuin pullo 'tuskantappajaa', joka ei täytä tyhjyyttä, joten meidän tulee taipua uskottomien ikeen alle ja ryhtyä halonhakkaajiksi ja vedenkantajiksi. Mutta tässä paikassa on kyllä hyvää ruokaa, jota emme voi saada. Oi herrani, koskaan ei nenäni on valehdellut minulle, joten seurasin sitä salaisiin kätköihin ja igloon turkispaalien sekaan. Hyviä muonavaroja nämä ihmiset ovat kiristäneet valaanpyytäjäraukoilta, ja tuo muona on kulkeutunut vain harvojen käsiin. Ipsukuk-nimisellä naisella, joka asuu kylän kauimmaisessa laidassa päällikön igloon lähellä, on hallussaan paljon jauhoja ja sokeria, ovatpa silmäni nähneet hänen kasvonsa olevan siirapilla voidellut. Ja Tummasookin, päällikön, igloossa on teetä — enkö ole nähnyt tuon vanhan sian litkivän sitä ahneesti? Ja shamanilla on paketti 'Tähteä' ja kaksi punttia parasta piipputupakkaa. Mitäs meillä on? Ei mitään! Ei mitään!'

"Ja Moosu, ilmaisten omaa haluaan, katkaisi hiljaisuuden: 'Ja siellä on
Tukeliketa, suuren metsästäjän ja rikkaan miehen tytär. Kunnon tyttö.
Todellakin, oikein mukava tyttö.'

"Ajattelin kovasti yön aikana Moosun kuorsatessa, sillä en kestänyt ajatusta, että tupakka, jota en voinut polttaa, olisi niin lähellä. Oikein hän oli sanonut, meillä ei ollut mitään. Mutta asia tuli minulle selväksi ja aamulla sanoin hänelle: 'Mene tapasi mukaan ovelana ulos ja hanki minulle luu, joka on käyrä kuin hanhen kaula, ja ontto. Kävele myöskin nöyränä, mutta pidä silmäsi auki patojen ja pannujen sekä keittovälineitten suhteen. Ja muista, minulla on valkoisen miehen viisautta, joten tee kuten olen käskenyt täsmälleen ja nopeasti.'

"Hänen ollessaan poissa sijoitin valaanöljyisen keittolampun igloon keskelle ja siirsin monet makuuturkikset syrjään saadakseni lisää tilaa. Sitten erittelin Moosun pyssyn osiinsa ja irroitin piipun hyvin kätevästi, minkä jälkeen palmikoin joukon sydämiä pumpulista, jota naiset olivat keränneet suuret määrät kesän aikana. Kun Moosu tuli takaisin, oli hänellä muassaan luu, minkä olin käskenyt hänen tuoda, ja hän kertoi, että Tummasookin igloossa löytyi viiden gallonan vetoinen kerosiastia ja suuri kuparikattila. Minä sanoin nyt, että hän oli suorittanut asiansa hyvin ja että odottaisimme päivän loppua. Ja kun keskiyö oli lähellä, pidin hänelle puheen.

"'Tällä päälliköllä, jonka nimi on Tummasook, on hallussaan suuri kuparikattila ja myöskin tyhjä öljykannu.' Nyt panin aikamoisen palan sileää piikiveä Moosun käteen. 'Leirissä vallitsee hiljaisuus ja tähdet tuikkivat. Mene, Moosu — hiivi hiljaa päällikön igloon ja lyö häntä tällä vatsaan, lyö lujasti! Ja anna ajatuksen lihasta ja tulevien päivien hyvästä ravinnosta vahvistaa käsivartesi voimaa. Siellä on syntyvä huuto ja kirkuna ja koko kylä joutuu kovaan liikkeeseen. Mutta ole pelkäämätön, Moosu! Kätke liikkeesi ja piilota muotosi yön pimeyteen ja yleiseen sekasortoon. Ja kun Ipsukuk-nainen on läheisyydessäsi — hän joka voitelee kasvojaan siirapilla — menettelet sinä samalla tavalla hänen kanssansa, ja sitten kenen kanssa hyvänsä niistä, jotka omistavat jauhoja ja sokeria ja ovat kätesi ylettyvissä. Sen jälkeen alat sinä ääneesi valittaa ja vääntelet itseäsi kädet ristissä ja pidät hirveätä melua osoittaaksesi, että sinuakin on kohdannut yöllinen väkivalta. Ja sen kautta niitämme kunniaa ja saamme suuria rikkauksia ja laatikon 'Tähteä' ja parasta piipputupakkaa ja sinun Tukeliketasi, joka on miellyttävä tyttö.'

"Kun hän oli lähtenyt suorittamaan tehtäväänsä, odotin minä kärsivällisesti hökkelissämme, ja ajattelin kuinka tupakka tuli yhä lähemmäksi. Silloin kuului äkkiä kauhun huuto läpi yön, valitus ja voivotus ja hälinä kaikuivat öisessä ilmassa. Minä tartuin 'tuskantappajaan' ja ryntäsin ulos. Siellä vallitsi tavaton sekasorto, naiset vaikeroivat ja kaikki olivat kauhun vallassa. Minä työnsin syrjään ne, jotka olivat tielläni ja pidin pulloa Moosun suulla, minkä jälkeen hän heti tointui ja lakkasi ulvomasta. Nytkös toiset lyödyt alkoivat rääkkyä, kaikki he kerjäsivät ja rukoilivat pulloa. Mutta minä pidin puheen heille, ja ennenkuin he olivat saaneet maistaa tippaakaan tullakseen lääkityiksi, olin pannut ehdoksi Tummasookin kuparikattilan ja öljykannun ja Ipsukuk-naisen sokerin ja siirapin, jota paitsi toisten sairaiden täytyi ostaa itselleen lääkettä eri jauhomäärillä. Shamani mulkoili vihaisesti kansaa, joka syleili polviani, mutta hän voi ainoastaan huonosti kätkeä hämmästyksensä ihmetyöstä. Minä kannoin kuitenkin pääni korkealla, ja Moosu puhkui kuormansa painosta, kun hän seurasi minua suojaamme.

"Siellä aloin minä heti työskennellä. Tummasookin kuparikattilaan sekoitin kolme osaa nisujauhoja ja viisi osaa siirappia, ja sitten lisäsin siihen kaksikymmentä osaa vettä. Sen jälkeen asetin kattilan aivan lähelle lamppua jotta seos happaneisi lämpimässä ja rupeaisi käymään. Moosu alkoi nyt käsittää mitä oli tekeillä ja hän sanoi, että minun viisauteni meni yli kaiken ymmärryksen ja oli suurempi kuin Salomon — hän oli kuullut, että tämä oli ollut eräs viisas mies muinaiseen aikaan. Öljykannun asetin minä lampun yläpuolelle, ja sen torveen kiinnitin minä luun, joka muistutti hanhen kaulaa. Sitten lähetin Moosun hakkaamaan jäätä sillä aikaa kun asetin pyssynpiipun hanhenkaulan kanssa yhteyteen, ja piipun yläpuolelle ladoin jäätä, jota hän oli tuonut. Piipun suuhun, kauemmas jääkasasta asetin pienen rautapadan. Kun panos oli kyllin väkevää (ja kesti kaksi päivää ennenkuin se siksi tuli) täytin kerosikannun sillä ja sytytin tulen sydämiin, jotka olin palmikoinut. Kun nyt kaikki oli valmisna, puhuin minä taas Moosulle. 'Mene ulos', sanoin minä, 'kylän etevimpien miesten luo, ja vie heille tervehdykseni ja pyydä heitä tulemaan iglooni nukkumaan yö yhdessä minun ja jumalien kanssa.

"Iloisesti lauloi ja suhisi panimoni, kun he alkoivat työntää nahkaa syrjään, joka riippui sisäänkäytävän edessä, ja pujahdella sisään, ja minä ladoin lakkaamatta enemmän jäätä pyssynpiipun päälle. Piipun toisesta päästä tipahti pisara pisaran perästä, tip, tip, tip — se oli hooch'ia , näettekös. Mutta he eivät olleet koskaan nähneet mitään sellaista ja he nauraa hihittivät hermostuneesti, minun pitäessä puhetta juoman ansioista. Puhuessani huomasin kateuden loistavan shamanin silmistä, niin että kun olin lopettanut, annoin hänen ottaa paikan Tummasookin ja Ipsukuk-naisen vieressä. Sitten annoin heille juomaa, ja heidän silmänsä vettyivät ja heidän vatsansa lämpenivät kunnes he eivät epäilleet enään petosta, vaan halukkaasti pyysivät lisää. Ja kun olin saanut heidät hyvään alkuun, käännyin toisten puoleen. Tummasook alkoi kerskailla tappaneensa napakarhun, ja näytellessään voimiaan oli hän vähällä lyödä enonsa kuoliaaksi. Mutta ei kukaan mitään sellaista kysynytkään. Ipsukuk-nainen purskahti itkemään erästä poikaansa, joka neljä vuotta sitten oli kadonnut jään alle, ja shamani alkoi manata ja ennustaa. Ja niin kävi, että ennenkuin aamu valkeni, makasivat he kaikki maassa sikeästi nukkuen jumalien helmassa.

"No niin, nyt kai seuraa jatko itsestään, vai kuinka? Uutinen taikajuomasta levisi. On melkein mahdoton kuvata sanoin sitä kaikkea. Kielin voi ainoastaan ilmaista pienen pienen osan niistä ihmeistä, joita juoma voi saada aikaan. Se lievitti ruumiillisia tuskia, toi lohtua suruun, herätti eloon vanhat muistot, kuolleiden haamut ja unohdetut unelmat. Se oli tuli, joka syöpyi veriin yli koko ruumiin, ja joka paloi polttamatta. Se vahvisti sydäntä, suoristi selkärangan ja lisäsi miesten rohkeutta. Se antoi tietoja tulevista tapahtumista, sai aikaan ilmestyksiä ja ennustuksia. Se pulppusi viisautta ja paljasti salaisuuksia. Ei löytynyt ainoatakaan asiaa, jota se ei olisi voinut saada aikaan — ja pian syntyi innokas kilvoittelu siitä kuka saisi nukkua yhdessä jumalien kanssa. He toivat lämpimimmät turkiksensa, voimakkaimmat koiransa, parhaimmat lihansa. Mutta minä möin hooch'ia varovaisuudella ja ainoastaan ne pääsivät armoihin, jotka toivat jauhoja, siirappia ja sokeria. Ja niin suuria tavaravarastoja tulvasi minulle, että minun täytyi Moosulla rakennuttaa säilytyshuone niitä varten, iglooni tuli nimittäin heti aivan täyteen. Ennenkuin kolme päivää oli kulunut, oli Tummasook hävinnyt mies. Shamani, joka ensimäisen yön jälkeen ei koskaan juonut itseään enempään kuin puolihumalaan, piti tarkasti silmällä minua ja riippui mukana suurimman osan viikkoa. Mutta vajaassa kymmenessä päivässä oli myöskin Ipsukuk-nainen tehnyt lopun kaikesta mitä hän omisti ja meni kotiinsa heikoin ja horjuvin jaloin.

"Mutta Moosu valitti. 'Oi, herra', sanoi hän, 'me olemme koonneet suuret määrät siirappia ja sokeria ja jauhoja, mutta asuntomme on vielä kurja, vaatteemme huonot ja vuodenahkamme kuluneet. Vatsa huutaa lihaa, jonka tuoksu ei olisi vastenmielinen tähdillekään, ja sellaista teetä, jota Tummasook ryypiskelee. Ja sitte tekee mieleni myöskin sellaista tupakkaa, jota on Neewakin, shamanin hallussa, joka tahtoo valmistaa meidän perikatoamme. Minulla on niin paljon jauhoja, että inhottaa, ja siirappia loppumattomiin, mutta siitä huolimatta on Moosun sydän sairas ja hänen vuoteensa yksinäinen.'

"'Vaiti!' vastasin minä. 'Sinun ymmärryksesi on heikko ja sinä olet narri. Ole hiljaan ja odota, niin voitamme kaiken mitä haluamme. Jos otamme sen nyt heti, niin supistuu se hyvin vähiin, ja lopuksi tyhjiin. Sinä olet lapsi valkoisen miehen viisauden suhteen. Pidä kielesi alallaan ja odota, ja minä olen näyttävä sinulle tien, jota veljilläni meren toisella puolen on tapana seurata, kun he kokoovat itselleen maan antimet. Tämä on sitä, mitä kutsutaan 'affääriksi' ja mitä sinä tiedät 'affääreistä?'

"Mutta seuraavana päivänä syöksyi hän kiihtyneenä sisään. 'Oi herra, ihmeellisiä asioita tapahtuu shamani Neewakin igloossa — ja me olemme aivan varmaan hukassa. Ja me emme ole saaneet lämpimiä vaatteita emmekä maistaa sitä hyvää tupakkaa, senvuoksi että sinä olet ollut niin hullu siirapille ja jauhoille. Mene nyt ja todista mitä tapahtuu, niin minä hoidan sillä aikaa panimoasi.'

"Minä menin Neewakin igloon. Ja katso! Hän oli tehnyt itselleen oman tislauslaitoksen, joka oli viekkaasti muovailtu minun panimoni mukaan. Ja kun hän sai nähdä minut, kätki hän hyvin huonosti voitonilonsa. Sillä hän oli lahjakas mies, ja hänen unensa yhdessä jumalien kanssa aina kun hän kävi igloossani, ei ollut syvä.

"Mutta minä en ollut huolissani, sillä minä tiesin mitä tiesin, ja kun tulin takaisin omaan iglooni, tein muutamia valaisevia huomautuksia Moosulle ja sanoin: 'Onneksi kunnioitetaan omistusoikeutta tämän kansan keskuudessa, joka on saanut osakseen vain muutamia inhimillisyyden laitoksia. Ja tämän omistusoikeuden kunnioituksen perusteella olemme sekä sinä että minä lihova, ja sitäpaitsi tulemme perustamaan tämän kansan keskuuteen uusia laitoksia, joita muut kansat ovat hankkineet itselleen suurella vaivalla ja monilla kärsimyksillä.'

"Mutta Moosu ymmärsi minua hyvin huonosti, kunnes shamani tuli säkenöivin silmin ja ääni uhkaavana ja pyysi saada puhutella minua. 'Sillä ei löytynyt jauhoja eikä siirappia koko kylässä', huudahti hän. 'Kaiken sellaisen olette te viekkaudella houkutelleet kansaltani, joka on nukkunut yhdessä teidän jumalienne kanssa, ja jolla nyt ei ole mitään muuta jälellä kuin raskas pää ja heikot polvet ja jano, jota ei voi vedellä sammuttaa. Tämä ei ole oikein; ja minulla on suuri valta tässä maassa, minkä vuoksi on viisainta, että käymme keskenämme kauppaa siirapista ja jauhosta, aivan niinkuin tekin olette tehneet heidän kanssansa'."

Ja minä vastasin: 'Tämä on järkevästi puhuttu ja viisaus asustaa sinun huulillasi. Me tulemme käymään kauppaa keskenämme. Niin ja niin paljosta jauhoja ja siirappia annat sinä minulle laatikollisen 'Tähteä' ja molemmat punttisi piipputupakkaa.'

"Ja Moosu napisi, ja kun vaihtokauppa oli tehty ja shamani mennyt, nuhteli hän minua.

"'Hullu olet sinä, oi herra, ja nyt olemme todellakin hukassa sinun mielettömyytesi takia! Neewak tulee tekemään itselleen hooch'ia , ja kun sopiva hetki on tullut, kieltää hän kansansa juomasta muuta hooch'ia kuin hänen hooch'iansa. Ja sillä tavalla joudumme me perikatoon, ja meidän tavaramme jäävät arvottomiksi ja igloomme yhtä kurjaksi ja Moosun vuode yhtä yksinäiseksi ja kylmäksi!'

"Ja minä vastasin: 'Suden ruumiin kautta vannon minä, että sinä olet hullu, ja sinun isäsi ennen sinua ja sinun lapsesi sinun jälkeesi, aina viimeiseen polveen saakka. Sinun viisautesi on pahempi tyhmyyttä, ja sinun silmäsi ovat sokeat näkemään 'affäärejä', joista minä jo olen ennen puhunut sinulle ja joista sinä et ymmärrä vähääkään. Mene, sinä tuhansien sukupolvien hullujen poika, ja juo sitä hooch'ia , jota Neewak tekee igloossaan, ja kiitä jumaliasi, että sinulla on valkoisen miehen viisaus mihin turvautua. Mene! Ja kun olet juonut, voit tulla takaisin maku vielä kielelläsi, niin että saan tietää mitä siellä tapahtuu.'

"Ja kahden päivän kuluttua tuli Neewakilta tervehdys ja pyyntö saapua hänen igloonsa. Moosu meni, mutta minä istuin yksinäni tislauslaitoksen huminan soidessa korvissani ja puhaltelin ilmaan paksuja savupilviä shamanilta saamastani tupakasta. Sillä sinä iltana kävi kauppa huonosti. Ei tullut muita kuin Angeit, eräs nuori metsästäjä, joka oli kiintynyt minuun. Myöhemmin illalla tuli Moosu takaisin. Hän voi tuskin puhua naurulta, ja hänen silmänsä loistivat riemusta.

"'Sinä olet suuri mies, oi herra!' sanoi hän. 'Sinä olet suuri mies, ja juuri sen vuoksi että sinä olet suuri, et sinä ole tuomitseva palvelijaasi Moosua siitä, että hän niin usein epäilee eikä voi aina käsittää sinun tekojasi.'

"'Mitä nyt?' kysyin minä. 'Oletko juonut itsesi humalaan? Ja nukkuvatko he nyt kaikkityyni sikeästi shamani Neewakin igloossa?'

"'Ei, he ovat vihan vimmassa, ja päällikkö Tummasook on kiertänyt peukalonsa Neewakin kurkun ympäri ja vannonut esi-isiensä luiden kautta, että hän ei enään koskaan tahdo nähdä hänen kasvojansa. Sillä katso! Minä tulin Neewakin igloon ja hänen panimonsa kiehui ja poreili, ja höyry kulki hanhenkaulan kautta aivan niinkuin sinunkin höyrysi, ja aivan niinkuin sinunkin muuttui se vedeksi, kun se tuli jään kohdalle, ja sitten tippui se pataan piipun alapäästä. Ja Neewak antoi meille juomaa, ja katso — se ei ollut ensinkään sinun juomasi kaltaista, se ei kirvellyt kieltä eikä kutittanut silmiä, vaan se oli todellakin paljasta vettä. Ja me joimme — ja joimme suunnattomasti; mutta kuitenkin istuimme siellä totisina ja sydän kylmänä. Ja Neewak oli epätoivoissaan ja hänen muotonsa synkistyi. Ja hän otti Tummasookin ja Ipsukukin erilleen muusta seurasta ja istutti heidät eteensä, ja juotti ja juotti ja juotti heitä. Ja he joivat ja joivat ja joivat, ja kuitenkin istuivat he siinä totisina ja kylminä — kunnes Tummasook viimein nousi vihastuneena ja tahtoi takaisin turkiksensa ja teensä, jotka hän oli jättänyt maksuksi. Ja Ipsukuk huusi myös vihasta heikolla äänellään. Ja koko joukko tahtoi takaisin mitä he olivat antaneet, ja siellä syntyi suuri meteli.'

"'Luuleeko tämä koiranpentu, että minä olen valas?' kysyi Tummasook, joka samassa työnsi sisäänkäytävän edessä riippuvan nahan syrjään ja seisoi kookkaana edessäni, silmäkulmat rypyssä ja kasvot vihan tummentamina. Minkävuoksi minä olen täynnä kuin kalanrakko, niin että minä olen halkeamaisillani ja tuskin voin kulkea painon vuoksi, joka on sisässäni? Lalah! Minä olen juonut enemmän kuin koskaan ennen, ja kuitenkin ovat silmäni kirkkaat, polveni tukevat ja käteni vakaa.'

"'Shamani ei voi laittaa meitä nukkumaan jumalien kanssa', valitti kansa, joka nyt myöskin virtasi meidän luoksemme, 'se käy päinsä ainoastaan sinun igloossasi.'

"Ja minä nauroin partaani, antaessani hooch'ini kiertää ympäri ja vieraiden käydessä iloisiksi. Sillä jauhoihin, jotka olin myynyt Neewakille, olin sekoittanut hyvän joukon soodaa, jota olin saanut Ipsukuk-naiselta. Ja kuinka olisi hänen juomansa voinut hapata, kun sooda piti sen tuoreena? Eli hänen hooch'insa tulla hooch'iksi , kun se ei alkanut käydä?

"Tämän jälkeen virtasi meille taas tavaraa ilman minkäänlaista estettä eli keskeytystä. Turkiksia oli meillä joukottain, naisten valmistamia käsitöitä, kaikki päällikön tee, ja lihaa loppumattomiin. Eräänä päivänä jutteli Moosu minulle erityiseksi mielenylennykseksi kertomuksen 'Josef Egyptissä' — surkeasti vääristeltynä — mutta tästä sain erään ajatuksen ja pian oli puoli heimoa rakentamassa minulle suuria varastohuoneita. Ja kaikesta riistasta, mikä saatiin, sain minä parhaimman osan ja panin sen varastooni. Eikä Moosukaan ollut toimettomana. Hän teki itselleen kortit tuohesta ja opetti Neewakin pelaamaan nakkia. Hän sai myöskin Tukeliketan isän ottamaan peliin osaa. Ja niin otti hän eräänä päivänä tytön vaimokseen, ja seuraavana päivänä muutti hän shamanin taloon, joka oli kylän kaunein. Neewakin häviö oli perinpohjainen, sillä hän menetti kaikki mitä hän omisti, mursunnahasta tehdyt rumpunsa, loihtukapistuksensa — kaikkityyni. Ja viimein joutui hän halonhakkaajaksi ja vedenkantajaksi ja sai totella Moosun pienintäkin viittausta. Ja Moosu — hän korotti itsensä shamaniksi, eli ylipapiksi, ja hämärän raamatuntuntemuksensa perusteella sääsi hän uusia jumalia ja teki loihtuja niiden alttarien edessä.

"Ja minä olin hyvin tyytyväinen siihen, sillä minä näin edulliseksi, että kirkko ja valtio kävisivät käsikädessä, ja minulla oli mielessä eräitä viimemainittua laitosta koskevia suunnitelmia. Tapahtumat kehittyivät aivan niinkuin olin arvannutkin. Hyvää mielialaa ja hymyileviä kasvoja ei näkynyt kylässä kauemmin. Rähistiin ja tapeltiin ja mielet olivat kiihdyksissä yötä päivää. Lyötiin korttia, ja metsästäjät alkoivat pelata keskenään. Tummasook pieksi vaimoaan aivan hirveästi, ja vaimon veli asettui häntä vastustamaan ja löi häntä mursunhampaalla, niin että hän huusi täyttä kurkkua keskellä yötä ja joutui kansan pilkan esineeksi. Asiain näin ollen tuli metsästys laiminlyödyksi, ja maahan tuli nälänhätä. Yöt olivat pitkiä ja pimeitä, ja ilman lihaa ei voitu saada hooch'ia . Väestö nurisi päällikköään vastaan. Juuri siihen olin tähdännytkin, ja kun he olivat oikein perinpohjin nälkiintyneet ja tyytymättömiä, kutsuin koko kylän kokoon ja pidin suuremmoisen puheen, esiinnyin kuin patriarkka ja ravitsin nälkäisiä. Moosu puhui myöskin ja tämän puheen sekä sen perusteella mitä olin tehnyt, valittiin minut hallitsijaksi. Moosu, jolla oli herran korva, ja joka julisti hänen tuomionsa, voiteli minut valaanrasvalla, ja hän teki sen liian perusteellisesti, koska hänellä ei ollut mitään käsitystä sellaisesta juhlamenosta. Ja molemmat jaoimme kansalle uuden opin kuninkaan jumalallisista oikeuksista. Tarjottiin hooch'ia ja juhlittiin perinpohjin, ja he taipuivat mielellään uuteen järjestykseen.

"Siinä kuulette, oi mies, että minä olen ollut ylhäisessä asemassa ja kantanut purppuraa ja hallinnut kansaa. Ja minä voisin olla vieläkin kuningas, jos vaan tupakka olisi riittänyt kauemmin, eli jos Moosu olisi ollut enemmän narri ja vähemmän lurjus. Sillä hän iski silmänsä Esanetukiin, Tummasookin vanhempaan tyttäreen, ja minä panin vastaan.

"'Oi veli', sanoi hän, 'sinä olet nähnyt soveliaaksi puhua uusien laitosten perustamisesta tämän kansan keskuuteen, ja minä olen kuullut sinun sanojasi ja niistä viisastunut. Sinä hallitset jumalan antamalla oikeudella ja minä nain jumalan antamalla oikeudella.'

"Minä huomasin, että hän nimitti minua veljeksi, ja minä suutuin ja polin jalkaa hänelle. Mutta hän palasi takaisin kansan luo ja teki loihtuja kokonaista kolme päivää, ja koko kansa otti osaa hänen puuhiinsa. Lopuksi pyysi hän heitä kuulemaan herran ääntä, ja niin julisti hän, että moniavioisuus oli jumalallinen säädös. Mutta hän oli ovela, sillä hän sääsi, että vaimojen lukuisuuden tulisi riippua varallisuussuhteista, jotenka hän rikkauksiensa takia pääsi muita edullisempaan asemaan. Minä en voinut olla ihailematta hänen neuvokkaisuuttaan, vaikka näkyi selvästi, että menestys oli noussut hänelle päähän, niin että hän ei ennen olisi tyytyväinen, ennenkuin kaikki valta ja kaikki rikkaudet olisivat hänen käsissään. Hän tuli pöyhkeäksi ja ylpeäksi, unohti, että se olin minä, joka olin auttanut häntä saamaan sen paikan, mikä hänellä oli, ja hän alkoi valmistaa minun perikatoani.

"Mutta se oli oikein huvittavaa, sillä se kanalja sai aikaan tavallaan kehityksen tuossa alkuperäisessä yhteiskunnassa. Hooch -monopoolistani oli minulla tulot, joita minä en enään suostunut jakamaan hänen kanssansa. Hän mietti tätä jonkun aikaa, mutta sitten keksi hän viimein papillisen verotusjärjestelmän. Hän sääsi kymmenykset kansalle, piti puheen lihavista esikoisista ja sellaisesta ja esitti kaikenlaisia vääristeltyjä raamatunlauseita, joita hän oli sattunut kuulemaan, ja jotka voivat olla hänelle apuna saavuttamaan tarkoituksensa. Tämänkin kärsin minä ääneti, mutta kun hän esitti jotain sellaista joka muistutti asteettain kohoavaa tuloveroa, asetuin minä vastaan, ja minä tein sen sokeudessa, sillä sitä hän oli juuri toivonutkin. Nyt vetosi hän kansaan, ja he asettuivat hänen puolellensa, kateellisia kun olivat minun suurista rikkauksistani, ja kun heidän itsensä täytyi maksaa suuret verot. 'Minkävuoksi meidän pitäisi maksaa veroja, eikä teidän?' kysyivät he. 'Eikö se ole jumalan ääni, joka puhuu Moosun — shamanin — suun kautta?' Niin täytyi minun antaa perään. Mutta samalla kohotin minä hooch'in hintaa — ja heti oli hän valmis kohottamaan veroni.

"Niin syntyi julkitaistelu välillämme. Minä olin aina kiinnittänyt erityistä huomiota Neewakiin ja Tummasookiin heidän perinnäisten oikeuksiensa takia, mutta Moosu syrjäytti minut perustamalla pappissäädyn ja antamalla heille siinä ylhäiset asemat. Kysymys vallasta oli joutunut hänen ratkaistavakseen, ja hän ratkaisi sen niinkuin se usein ennenkin on ratkaistu. Erehdykseni oli se, että minun olisi pitänyt ruveta shamaniksi ja hänen hallitsijaksi, mutta tämän huomasin liian myöhään, ja oli sallittu, että minä vetäisin lyhemmän korren maallisen ja henkisen vallan välisessä taistelussa. Syntyi ankara riita, mutta kaikki liittyivät heti Moosuun. Kansa muisti, että Moosu oli voidellut minut kuninkaaksi, ja kaikille oli selvänä, että valtani lähde ei ollut minussa itsessäni vaan Moosussa. Ainoastaan jotkut harvat pitivät vielä minun puoltani Angeitin johdolla, Moosun taas johtaessa kansanpuoluetta. Hän levitti huhua, että minulla oli mielessä kukistaa hänet ja asettaa omat jumalani, jotka olivat mitä kelvottomimpia jumalia, hänen jumaliensa sijaan. Ja tässäkin kohden ehti se viekas kelju ennen minua, sillä sen olin juuri aikonutkin tehdä — ajattelin luopua kuninkuudesta, ymmärrättekö, ja taistella henkisyyttä vastaan henkisillä aseilla. Mutta hän peloitti kansaa minun jumalieni kelvottomuudella ja pahuudella — varsinkin mustasi hän erään, jota hän nimitti 'Biz-e-Nassiksi' — ja siten tappoi hän suunnitelmani jo kapaloonsa. Tapahtui, että Tummasookin nuorempi tytär Kluktu oli voittanut suosioni, ja minä hänen. Minä käännyin isän puoleen, mutta entinen hallitsija epäsi pyyntöni hyvin jyrkästi — sittenkun olin maksanut tytöstä hinnan — ja hän selitti, että tyttö oli aiottu Moosulle. Tämä meni jo liian pitkälle, ja minä olin aikeissa mennä hänen igloonsa ja tappaa hänet aseettomin käsin. Mutta sitten muistin, että tupakka oli loppumaisillaan, ja minä palasin nauraen kotiini. Seuraavana päivänä manasi Moosu taas ja hän vääristi kertomuksen leivästä ja kalasta siten, että siitä tuli ennustus, ja minä voin lukea rivien välistä, että hän tähtäsi suuria lihavarastoja aitoissani. Kansa luki myös rivien välistä, ja koska Moosu ei kehottanut heitä menemään metsälle, pysyivät he kotona, ja ainoastaan jokunen peura ja karhu kaadettiin ja kuljetettiin kotia.

"Mutta minulla oli salaiset tuumani, sitten kun olin huomannut, että ei ainoastaan tupakka, vaan myöskin jauhot ja siirappi alkoivat loppua. Muuten tunsin velvollisuudekseni pitää yllä kunnioitusta valkoisen miehen viisautta kohtaan ja laittaa kiusallisia huolia Moosulle, joka oli tullut tavattoman pöyhkeäksi siitä vallasta, minkä olin hänelle antanut. Sinä yönä menin liha-aittoihini ja siellä oli minulla paljon puuhaa. Seuraavana päivänä olivat kaikki kylän koirat huomattavan kylläisiä. Ei kukaan epäillyt mitään, ja minä puuhasin yhtä innokkaasti joka yö — ja koirat tulivat yhä lihavemmiksi, ja kansa yhä laihemmaksi. He nurisivat ja pyysivät, että ennustus täyttyisi, mutta Moosu rauhoitti heitä ja odotti, että heidän nälkänsä tulisi vieläkin kovemmaksi. Ja aivan viimeiseen saakka ei hänellä ollut vähintäkään aavistusta heille tekemästäni kepposesta — tarkotan tyhjiä aittoja.

"Kun kaikki oli valmisna, lähetin Angeitin ja ne muutamat harvat uskottuni, joita olin salaisuudessa ravinnut, kutsumaan kansaa kokoon. Ja heimo kokoontui laajalle, kovaksi tallatulle paikalle asuntoni sisäänkäytävän eteen. Moosu oli myöskin läsnä ja seisoi piirin sisäreunassa vastapäätä minua, vakuutettuna että minulla oli tekeillä joku uusi suunnitelma ja valmisna kukistamaan minut ensimmäisellä sopivalla hetkellä. Minä nousin ja tervehdin häntä kaikkien läsnäolijoiden edessä. 'Oi Moosu, sinä herran siunattu', alotin minä, 'epäilemättä on se herättänyt sinussa ihmettelyä, että minä olen kutsunut kansan kokoon. Ja epäilemättä olet sinä, monien mielettömyyksieni takia, vakuutettu minun tekevän itseni syypääksi kiivaisiin sanoihin ja ajattelemattomiin tekoihin. Mutta ei — ei niin. Sanotaan, että jos jumalat tahtovat jonkun turmiota, tekevät he hänet ensin mielipuoleksi. Ja se olen todellakin ollut. Minä olen asettunut sinun tahtoasi vastaan ja pilkannut valtaasi ja tehnyt paljon pahaa ja kevytmielisiä tekoja. Ja senvuoksi ojensi minua viime yönä ilmestys, ja minä opin näkemään jumalattoman elintapani. Ja sinä, oi Moosu, näyttäydyit minulle loistavana tähtenä, ja sinun otsallasi liekehti tuli ja sydämmessäni tunsin suuruutesi. Minulle selvisi kaikki. Tiesin, että sinulla on jumalan korva käytettävissäsi, ja että se kuulee silloin kun sinä puhut. Ja minä muistan, että aina kun olen tehnyt jonkun hyvän työn, niin olen tehnyt sen jumalan ja Moosun armosta.'

"'Niin lapseni', huudahdin minä, samalla kun käännyin kansan puoleen, 'minkä oikein olen tehnyt ja mitä hyvää olen tehnyt, on se kaikki johtunut Moosun neuvosta. Niin kauan kun kuuntelin häntä, meni kaikki hyvin, sitten kun suljin korvani häneltä ja menettelin omien järjettömien päähänpistojeni mukaan, on kaikki käynyt hullusti. Hänen neuvostaan kokosin minä lihaa varastoon voidakseni ruokkia nälkäisiä vaikeina aikoina. Hänen suosiostaan korotettiin minut hallitsijaksi. Ja miten olen hoitanut virkaani? Suokaa minun sanoa se teille. Minä en ole tehnyt yhtään mitään. Pääni oli pyörällä vallasta, minä pidin itseäni Moosua mahtavampana — ja katsokaa, minulle on käynyt huonosti. Minä olen hallinnut typerästi, ja jumalat ovat vihastuneet. Katsokaa, te olette nälän piinaamia, äitien rinnoissa ei ole tippaakaan maitoa, ja pikkulapset itkevät koko pitkät yöt läpeensä. Ja minä, joka olen paaduttanut sydämeni Moosua vastaan, en tiedä mitä tehdä, eli miten voitaisiin hankkia ravintoa.'

"Ja nytkös he alkoivat nyökytellä ja naureskella, ja he kokoontuivat ryhmiin, ja minä tiesin, että he kuiskuttelivat toisilleen leivästä ja kalasta. Minä jatkoin nopeasti:

"'Näin tulin huomaamaan oman tyhmyyteni ja Moosun viisauden, oman kelvottomuuteni ja Moosun kelvollisuuden. Ja koska en enään ole mielipuoli, tunnustan kaikki ja tahdon sovittaa tekemäni pahan, Minä loin jumalattomuudessani silmäni Kluktuun ja katso, hän oli aiottu Moosulle. Hän kuuluu kuitenkin minulle, sillä enkö ole antanut Tummasookille ne tavarat, jotka hän hänestä vaati? Mutta minä olen arvoton saamaan hänet, ja hän voi lähteä isänsä igloosta Moosun luo. Voiko kuu valaista kun aurinko paistaa? Muutoin saa Tummasook pitää ne tavarat, jotka annoin hänelle tytöstä, ja Kluktu tulee olemaan vapaa lahja Moosulle, jonka jumala on määrännyt hänen lailliseksi herrakseen.

"Ja sitten vielä! Koska minä olen käyttänyt omaisuuttani väärin ja teitä sortaakseni, oi lapseni, lahjotan minä kerosikannun ja hanhenkaulan ja pyssynpiipun ja kuparikattilan Moosulle. Ja koska en voi enään hankkia itselleni mitään omaisuutta, täytyy teidän mennä hänen luoksensa, silloin kun haluatte hooch'ia , ja hän virkistää teitä liikoja kiskomatta. Sillä hän on suuri mies, ja itse jumala puhuu hänen suunsa kautta. Kuulkaahan vielä edelleen — sydämeni on pehmentynyt, ja minä kadun mielettömyyttäni. Minä, joka olen hullu ja hullujen poika — minä, joka olen pahan jumalan Biz-e-Nassin orja — minä, joka tiedän teidän vatsanne tyhjiksi, mutta en tiedä, millä ne voitaisiin täyttää — minkä vuoksi minä olisin hallitsijana ja ohjaisin hallitusta sinun turmioksesi? Minkä vuoksi tekisin tämän, joka ei ole oikein? Mutta Moosu, hän joka on viisaampi kaikkia muita ihmisiä, hän on luotu ohjaamaan lempeällä ja oikeamielisellä kädellä. Ja kaiken sen perusteella, mitä nyt olen esittänyt luovun minä kuninkuudestani ja jätän sen Moosulle — ainoalle, joka tietää, kuinka te voitte saada ravintoa nyt, kun mitään lihaa ei maassa löydy.

"Nyt seurasi valtavat käsientaputukset ja kansa huusi 'Kloshe! Kloshe! mikä merkitsee samaa kuin 'Hyvä! Hyvä!' Minä olin huomannut ihmettelyä ja levottomuutta Moosun katseessa, sillä hän ei voinut käsittää yhtään mitään kaikesta tästä, ja hän pelkäsi valkosen miehen viisautta. Minä olin kaikessa tehnyt hänen mielikseen ja vieläpä myöntynyt sellaiseenkin, jota hän ei ollut osannut toivoakaan. Ja seisoessani siinä nyt, itse ryöstettyäni itseltäni kaiken vallan, tiesi hän, että hetki ei ollut otollinen usuttaa kansaa minua vastaan.

"Ennenkuin he hajausivat ilmoitin minä, että tislauslaitos todellakin tulisi kuulumaan Moosulle, mutta kaikki hooch , mitä minulla oli, olisi kansan. Moosu koetti vastustaa tätä, sillä ennen emme olleet antaneet useampien kuin muutamien juopua yhtäaikaa. Mutta kansa huusi taas 'Kloshe! Kloshe!' ja oveni edessä syntyi tavaton mässääminen. Kun nyt juoma nousi heille päähän ja he alkoivat tulistua, neuvottelin minä Angeitin ja niiden harvojen kanssa, jotka olivat pysyneet minulle uskollisina. Minä määräsin kullekin tehtävänsä ja neuvoin, mitä heidän piti sanoman. Sitten menin erästä takatietä metsään paikalle, missä kaksi hyvin kuormitettua rekeä, kohtalaisesti ruokittujen koirien vetäminä, odotti minua. Kevät lähestyi, huomaattekos, ja hanki kantoi, joten oli paras aika lähteä matkalle itään päin. Ja sitten oli tupakkakin kaikki. Siellä metsässä istuskelin minä ja odottelin, sillä minulla ei ollut mitään pelättävää. Jos he aikoivat ajaa takaa minua, niin olivat heidän koiransa liian lihavat ja he itse liian laihat voidakseen saavuttaa minut. Sitäpaitsi otaksuin minä, että koko esiintyminen päättyisi tavalla, jota varten minä olin tehnyt oivallisia valmistuksia.

"Ensin tuli eräs miehistäni juosten, ja hänen perässään toinen. 'Oi herra', huusi ensin tullut läähättäen, 'kylässä vallitsee suuri hämmennys, ja kaikki ovat pyörällä päästään. Kaikkityyni ovat he juoneet itsensä humalaan, ja toiset jännittävät jousiaan, ja toiset vaihtavat kiukkuisia sanoja. Ei koskaan ole siellä ollut vielä sellaista meteliä.'

"Ja toinen sanoi: 'Minä olen tehnyt niinkuin olet käskenyt, oi herra — olen kuiskutellut kavalia sanoja kansalle ja muistuttanut kuinka ennen muinoin asiat olivat. Ipsukus-nainen valittaa ääneen köyhyyttään ja itkee rikkauksia, jotka ennen kuuluivat hänelle. Ja Tummasook luulee tulleensa uudestaan hallitsijaksi, ja kansaa kalvaa nälkä ja he ryntäävät sinne ja tänne.'

"Ja kolmas: Neewak on kukistanut Moosun alttarit ja tekee loihtuja vanhojen, muinoin kunnioitettujen jumalien alttareilla. Ja koko kansa muistaa hyvän ravinnon, joka ennen kulki heidän kurkuistaan, mutta jota he eivät nyt enään saa. Ja ensin tappeli Esanetuk, joka oli sick tumtum , Kluktun kanssa, ja siitä syntyi aika metakka. Sen jälkeen tappelivat he molemmat — koska he olivat saman äidin tyttäriä — Tukeliketan kanssa. Minkä jälkeen he kaikki ryntäsivät tuulispään tavoin Moosun kimppuun, niin että hänen täytyi juosta pakoon igloostaan, ja kansa teki hänestä pilkkaa. Sillä miestä, joka ei voi pitää kurissa vaimojaan, pidetään narrina.'

"Sitten tuli Angeit. 'Suureen pulaan on Moosu joutunut, oi herra, sillä minä olen kuiskutellut kansalle kaiken mitä olen osannut, kunnes ne viimein lähtivät hänen luoksensa ja sanoivat, että heillä oli nälkä ja tahtoivat, että ennustus täyttyisi. Ja he huusivat kovasti: 'Iltwillie! Iltwillie' (Lihaa.) Moosu käski vihan ja hooch'in kiihottamat vaimonsa tukkimaan suunsa — ja niin vei hän koko heimon suorinta tietä sinun aitoillesi. Hän käski miesten avata ovet ja syömään itsensä kylläisiksi. Mutta katso — aitat olivat tyhjät! He seisoivat siinä mykkinä, kansa oli kauhun lyömänä, ja keskellä tätä syvää hiljaisuutta korotin minä ääneni. 'Oi Moosu, missä ovat lihat? Me tiedämme, että siellä on ollut lihaa. Emmekö ole ajaneet otuksia ja kuljettaneet ne tänne metsästyksen loputtua. Ja on mahdotonta otaksua, että yksi mies olisi yksin jaksanut syödä ne suuhunsa. Ja me emme ole nähneet eläinten nahkoja emmekä karvoja. Mihin ovat lihat joutuneet, oi Moosu? Sinullahan on jumalan korva. Missä ovat lihat?'

"Ja kansa huusi: 'Sinulla on jumalan korva. Missä ovat lihat?' Ja kauhuissaan tunkeutuivat he yhteen pelosta vapisten. Silloin lähdin minä kiertämään heidän joukossaan ja puhuin vavisten käsittämättömistä asioista — hengistä, jotka tulevat ja lähtevät ja saavat aikaan vahinkoa — kunnes he kaikki kirkuivat kauhuissaan ja painautuivat toinen toisiansa vasten, aivankuin pienet lapset, kun he pelkäävät pimeätä. Neewak puhui ja syytti siitä onnettomuudesta, joka oli kohdannut heitä, Moosua. Kun hän oli lopettanut, syntyi siellä hirvittävä meteli, ja he ottivat jousensa käsille, ja mursunhampaat, ja nuijat, ja kiviä rantaäyräältä. Mutta Moosu riensi kotiinsa, ja koska hän ei ollut juonut hooch'ia eivät he voineet saada häntä kiinni, vaan hoippuroivat sikin sokin ja pääsivät hitaasti eteenpäin. Vielä tällä hetkellä ulvovat he hänen igloonsa ulkopuolella, ja hänen vaimonsa riehuvat siellä sisäpuolella, ja hän ei voi saada ääntänsä kuuluville heidän rähinältään ja huudoltaan.'

"'Sinä olet toimittanut asiasi hyvin, Angeit', sanoin minä ja käskin sitten: 'Mene nyt, ja ota tämä tyhjä reki ja laihat koirat ja aja ripeästi Moosun igloolle. Ja ennenkuin kansa, joka on juovuksissa, ehtii huomata mitään, heität sinä hänet rekeen ja tuot hänet tänne minun luokseni.'

"Minä odotin hänen takaisin tuloaan, ja sillä aikaa annoin hyviä neuvoja toisille liittolaisilleni. Kun reki tuli takaisin, oli Moosu mukana, ja minä huomasin naarmuista hänen kasvoissaan, että hänen vaimoväkensä oli pitänyt hänestä hyvää huolta. Mutta hän hoippui reestä alas ja lankesi jalkoihini lumeen ja huusi: 'Oi herra, sinä annat aivan varmaan anteeksi palvelijallesi Moosulle kaiken sen pahan, minkä hän on tehnyt! Sinä olet suuri mies! Varmasti annat sinä anteeksi!'

"'Kutsu minua 'veljeksi' — kutsu minua 'veljeksi', oikasin minä, samalla kun nostin hänet jaloilleen mokkasiinieni kärellä. 'Tahdotko totella minua tästä lähtien?'

"'Paneudu sitten poikkipuolin reen yli.' Minä otin koirapiiskan käteeni. 'Ja käännä kasvosi lunta vasten. Ja reipastuppas nyt, sillä tänään matkustamme itään käsin.' Ja kun hän oli kunnollisesti sidottu kiinni, annoin hänelle lyönnin lyönnin perästä, ja joka iskulla luettelin minä ne vääryydet, jotka hän oli tehnyt minulle. 'Tässä on sinulle tottelemattomuudestasi yleensä — läiskis! Ja tässä on tottelemattomuudestasi erityisissä tapauksissa — läiskis! läiskis! Tässä on sinulle Esanetukista! Ja tässä on sielusi autuudeksi! Ja tässä on armollisesta vallastasi! Ja tässä on lihavista esikoisistasi! Ja tässä ja tässä tuloverostasi ja leivästä ja kalasta! Ja tässä Kluktusta! Ja tässä jumalallisista oikeuksistasi! Ja tässä kaikesta tottelemattomuudestasi! Ja sitten lopuksi tämä, jotta sinä oppisit tästä lähtien esiintymään säädyllisesti ja ymmärtäväisesti! Lopeta nyt ulvomisesi ja nouse ylös! Pane lumikengät jalkaasi ja mene tuonne etupäähän polkemaan tietä koirille. Chook! Mushon! Matkaan!'"

Thomas Stevens hymyili hyvin tyytyväisesti itsekseen, samalla kun hän sytytti viidennen sikaarinsa ja puhalsi savurenkaan toisensa perästä ylös kattoa kohti.

"Mutta miten kävi Tattaratin kansan?" kysyin minä. "Eikö ollut julmaa jättää heidät riutumaan nälkään?"

Ja hän vastasi nauraen, parin savurenkaan välillä: "Jäihän heille lihotetut koirat!"

"Sama minulle on", sanoi toinen ja kääntyi samassa indiaanin puoleen, joka oli panemaisillaan lumikenkiä majan nurkkaan. "Kuuleppas, Billebedam, oleppas niin kiltti ja mene Olesonin majaan ja sano hänelle, että me haluaisimme lainata hänen noppalaatikkoaan."

Tämä äkillinen pyyntö keskellä neuvotteluja palkoista, polttopuista ja ruokavaroista hämmästytti Billebedamia. Sitäpaitsi oli vielä varhainen päivä, eikä hän ollut koskaan nähnyt Pentfieldin ja Hutchinsonin tapaisten valkoisten miesten askaroivan korttien ja noppien kanssa ennen päivän työn loputtua. Mutta hänen kasvoillaan oli järkähtämättömän välinpitämätön leima, joka on ominaista Yukonindiaanille, ja hän pani kintaat käsiinsä ja läksi.

Vaikka kello oli kahdeksan, oli ulkona vielä pimeä, ja majaa valaisi tyhjään whiskypulloon pistetty talikynttilä. Se seisoi honkalaudoista tehdyllä pöydällä sikin sokin olevien likaisten tina-astioiden keskellä. Lukemattomista kynttilöistä oli tippunut talia pitkin korkeaa pullonkaulaa ja hyytynyt siihen pienoiseksi jäätiköksi. Pieni huone, joka täytti koko majan, oli ahdettu yhtä täyteen romua kuin pöytäkin, ja sen yhdessä nurkassa oli pari makuusijaa, toinen toisensa yläpuolella, joista peitteet riippuivat alas, samassa asennossa mihin miehet olivat heittäneet ne noustessaan ylös.

Lawrence Pentfield ja Corry Hutchinson olivat miljoonanomistajia, vaikka he eivät siltä näyttäneet. Mitään tavatonta ei heissä huomannut; missä paikassa Michigania tahansa olisivat he menneet parista oivallisesta tukkipojasta. Mutta ulkona pimeässä, missä ammotti aukko maassa, oli monta miestä nostamassa ylös soraa ja lokaa ja kultaa aukon pohjasta, ja muutamilla oli viisitoista dollaria päivältä siitä, että he kaapivat sitä irti kallionkolosta. Joka päivä kaivettiin kultaa tuhansien dollarien arvosta ja nostettiin ylös maanpinnalle, ja kaikkityyni kuului Pentfieldille ja Hutchinsonille, jotka luettiin Bonanzan rikkaimpien miesten joukkoon.

Pentfield keskeytti hiljaisuuden, joka seurasi Billebedamin poistumista, latomalla likaiset lautaset ja vadit päällekkäin ja sitten rummuttamalla tyhjälle paikalle rystysillään. Hutchinson niisti savuavaa kynttilää ja hieroi ajatuksissaan kynttilän sydämestä lähtenyttä nokea peukalon ja etusormen välissä.

"Ajatteleppas — minä toivon, että voisimme matkustaa kumpainenkin!" huudahti hän äkkiä. "Silloin olisi kaikki selvää."

"Jollet sinä olisi niin vietävän itsepäinen, niin selviäisi se joka tapauksessa. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin lähteä. Minä pidän täällä huolen kaikesta sillä aikaa, ja seuraavana vuonna voin minä lähteä matkalle."

"Minkävuoksi minä matkustaisin? Minulla ei ole ketään, joka odottaa minua…"

"Mutta niitähän on sinullakin", keskeytti Hutchinson. "Tyttö, tarkotan — senhän tiedät."

Pentfield kohautti olkapäitään juron näköisenä. "Hän voi kyllä odottaa, minun mielestäni."

"Ja yksi vuosi lisää ei tee häntä niin vanhaksi, että häntä ei voisi tuntea."

"Siitä tulisi kokonaista kolme vuotta. Ajatteleppas sitä, vanha poika — kolme vuotta tässä kolkassa maailmaa, täällä kadotukseen tuomittujen kaatopaikalla!" Hutchinson kohotti käsivarttaan ja päästi melkein äänekkään valituksen.

Hän oli useampia vuosia nuorempi toveriaan, ainoastaan kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha, ja hänen kasvoillaan oli sellainen ikävän ilme, jonka huomaa niissä, jotka turhaan ovat ikävöineet asioita, jotka ovat olleet heiltä kauan kielletyt. Sama ilme oli Pentfieldin kasvoilla, ja hänen valituksensa ilmeni selvästi olkapäiden kohautuksessa.

"Minä uneksin viime yönä, että olin Zindkand'illa", sanoi hän. "Musiikki soi, lasit kilisivät, naiset naureskelivat, ja minä tilasin munia — niin, munia, sir — paistettuja ja käristettyjä ja sipullettuja munia, valmistettuna kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja minä nielin ne niin pian kun ne tarjottiin."

"Minäpä olisin tilannut sallaateja ja vihanneksia", arvosteli Hutchinson nälkäisen näköisenä, "suuren, komean retikan ja sipulia ja retiisejä — sellaisia, jotka narskuvat hampaissa kun niitä puree."

"Minä olisin kyllä tilannut sellaisia tavaroita munien jälkeen, jollen vaan olisi herännyt", vastasi Pentfield.

Hän otti lattialta huonosti viritetyn banjon käteensä ja alkoi näppäillä siitä joitakin epävarmoja säveliä. Hutchinson vavahti ja huokasi raskaasti.

"Anna olla sen!" huudahti hän äkkiä kiivaasti, kun toinen alkoi soittaa jotain iloista sävelmää. "Se tekee minut hulluksi. Minä en voi sietää sitä."

Toinen vavahti jälleen siinä istuessaan, ja hän painoi päänsä pöytää vasten. Pentfield jatkoi yksitoikkoista rummuttamista rystysillään. Kova paukaus ovella veti hänen huomionsa puoleensa. Kuura ryömi hitaasti ovenpieliä ylös valkoisen vaipan tavoin.

Sitten syntyi hiljaisuus, ja tämä hiljaisuus ei keskeytynyt ennenkuin
Billebedam tuli ja asetti noppalaatikon pöydälle.

"Hm — hyvin kylmä ulkona", sanoi hän. "Oleson — hm — puhutteli minua ja sanoi, että — hm — Yukon on jäätynyt viime yönä."

"Kuuleppas, vanha poika!" huudahti Pentfield ja löi Hutchinsonia olkapäähän. "Se meistä, joka voittaa, voi lähteä matkalle parempaan maahan huomenaamulla varhain." Hän otti laatikon ja rämisteli iloisesti noppia. "Mitä panemme?"

Pentfield pyyhkäsi rämisten astiat pöydältä ja heitti sille kaikki viisi noppaa. Molemmat seurasivat innokkaasti niitä silmillään. Ei löytynyt yhtään samanlaista ja korkein noppa osotti viitosta.

Pitkän miettimisen jälkeen otti Pentfield ylös kaikki viisi noppaa ja pani ne laatikkoon.

"Sitä sinä et tekisi — et ainakaan ennen kun olet nähnyt tämän", vastasi Pentfield samalla kun hän heitti uudelleen. Taaskaan ei ollut yhtään samanlaista, ja tällä kertaa nousi noppien arvo yhdessä jaksossa kahdesta kuuteen.

" Stiff nytkin!" valitti Pentfield. "On yhtäkaikki jos et heitäkään, Corry — sinä et voi hävitä."

Toinen keräsi nopat vastaamatta, pudisti niitä, heitti ne pöydälle ja näki, että hänkin oli heittänyt kuuden pisteen stiffin .

"Voittanut sinut joka tapauksessa, mutta minun täytyy tehdä se paremmin", sanoi hän, samalla kun hän otti neljä nappulaa heittääkseen kuutosia. "Ja tässä tulee surmanisku."

Mutta nopat osoittivat kakkosta, kolmosta, nelosta ja viitosta — siis vielä kerran stiff , eikä parempi eikä huonompi kuin Pentfieldinkään heitto.

"Ja tuskin yhdelle ihmiselle miljoonasta", lisäsi Pentfield, minkä jälkeen hän nopeasti kokosi nopat ja heitti. Kolme viitosta tuli näkyviin, ja pitkän harkitsemisen jälkeen sai hän neljännen viitosen toisella lyönnillä. Hutchinson näytti kadottaneen kaiken toivonsa.

Mutta ensimäisellä lyönnillään sai hän kolme kuutosta. Toisen silmät saivat epäröivän ilmeen ja toivo syttyi uudelleen hänen omiinsa. Hänellä oli yksi heitto jälellä. Yksi kuutonen vielä — ja hän saisi matkustaa jään yli suolaveden luo ja kaupunkeihin.

Hän pudisteli nappuloita laatikossa, teki yrityksen heittääkseen, mutta empi ja jatkoi niitten pudistelemista.

"Anna mennä! Anna mennä! Et kai aijo pitää niitä siinä yöhön saakka!" huudahti Pentfield kiihkeästi. Hän painoi kyntensä pöytää vasten ja nojasi itsensä raskaasti sitä vastaan, vaivoin hilliten mielenliikutustaan.

Nopat vyöryivät ulos ja ylöspäin kääntynyt kuutonen kohtasi molempien miesten silmät. He istuivat molemmat ja tuijottivat siihen. Syntyi pitkä hiljaisuus. Hutchinson heitti salavihkaa silmäyksen toveriinsa, joka näki sen ja antamatta huomata sitä työnsi huulensa ulos koettaakseen näyttää huolettomalta.

Hutchinson nauroi noustessaan ylös. Se oli hermostunutta, levotonta naurua. Tällaisessa tapauksessa oli ikävämpää voittaa kuin tapata. Hän kiersi pöydän ympäri toverinsa luo ja tämä kääntyi hitaasti häntä kohden.

"Voit olla yhtä hyvin vait, Corry! Minä tiedän kaikki, mitä aiot sanoa — että sinä mieluummin tahdot jäädä tänne ja antaa minun matkustaa, ja kaikkea sellaista — joten sinun ei tarvitse ensinkään sanoa sitä. Sinulla on omaisesi Detroitissa tervehdittävänä, ja siinähän on kylliksi. Muutoin voit sinä suorittaa minulle juuri sen, jonka olisin tehnyt, jos olisin päässyt matkustamaan."

Pentfield luki kysymyksen kokonaisuudessaan toverinsa silmistä, ja hän vastasi:

"Niin, juuri sen. Sinä voit tuoda hänet tänne minun luokseni. Ainoa erotus tulee olemaan, että meidät saadaan vihkiä Dawsonissa San Franciscon asemasta."

"Mutta, rakas ystävä", huomautti Hutchinson, "miten ihmeessä minä voin hänet tänne tuoda? Emmehän ole sisaruksia, ja sitten en ole koskaan edes nähnytkään häntä, minkävuoksi ei taida olla oikein sopivaa, että me matkustamme yhdessä. Luonnollisesti ei siinä milloinkaan olisi mitään pahaa — sen tiedämme kumpainenkin — mutta ajatteleppas, miltä se muista näyttäisi!"

Pentfield kirosi hiljaan — manaten "miltä se muista näyttäisi" lämpimimmille seuduille kuin Alaska.

"Ja jos sinä tahtoisit olla niin hyvä ja kuunnella, etkä niin kirotun pian ala kopeilemaan", jatkoi hänen toverinsa, "niin olet huomaava, että parasta, mitä näissä olosuhteissa voin tehdä, on antaa sinun matkustaa tänä vuonna. Eihän ole kuin yksi vuosi seuraavaan ja silloin voin minä lähteä."

Pentfield pudisti päätään, vaikka hän selvästi taisteli kiusauksen kanssa.

"Ei käy päinsä, Corry — hyvä veli! Minä kiitän sinua ystävällisyydestäsi ja kaikesta tästä, mutta se ei käy päinsä. Minä häpeisin joka kerta ajatellessani, kuinka sinä orjailisit täällä minun sijassani."

Eräs ajatus näytti äkkiä heräävän hänessä. Hän alkoi etsiä makuukomerostaan, penkoi innoissaan kaikki nurin, ja sai lopuksi käteensä taskukirjan ja kynän, minkä jälkeen hän istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa ripeällä ja varmalla kädellä.

"Kas tässä", sanoi hän ja antoi kirjoituksen toverilleen. "Jos sinä vaan annat tämän, niin tulee kaikki hyväksi."

"Mistä tiedät, että hänen veljensä on halukas tekemään vaivaloisen matkan tänne?" kysyi hän.

"Oo, sen tekee hän kyllä minun tähteni — ja sisarensa", vastasi Pentfield. "Mutta hänhän on tottumaton sellaisiin vaivoihin, ja senvuoksi en tahtoisi uskoa tyttöä yksinään hänen huostaansa. Mutta kun sinä olet kolmantena käy matka sitävastoin helposti ja varmasti. Niin pian kun tulet perille, lähdet sinä heidän luoksensa ja valmistat häntä matkalle. Sitten matkustat itään omaistesi luo, ja kun kevät on tullut, ovat hän ja hänen veljensä valmiita seuraamaan sinua. Minä tiedän, että sinä tulet pitämään hänestä heti ensi hetkestä — ja katsohan tätä, niin tunnet hänet niin pian kun saat nähdä hänet."

Hän aukaisi kellonsa kuoren ja näytti valokuvaa, joka oli kiinnitetty sen sisäpuolelle. Corry Hutchinson tarkasteli sitä nähtävällä ihastuksella.

"Mabel on hänen nimensä", jatkoi Pentfield, "ja on kait parasta, että sanon sinulle, mitenkä osaat sinne. Niin pian kun tulet San Franciscoon, otat ajurin ja sanot: 'Ajakaa Holmesille Myrdon Avenuelle!' Minä ihmettelen todellakin, jos edes tarvitsee sanoa kadun nimeä. Ajuri tietää joka tapauksessa missä tuomari Holmes asuu. — Ja sitten", lisäsi Pentfield lyhyen vaitiolon jälkeen, "ei olisi pahitteeksi, jos hankkisit minulle muutamia pikkukapistuksia kuten — hm…"

"Niin juuri — lautasliinoja ja pöytäliinoja, ja lakanoita ja tyynyjä, ja kaikkea sellaista. Ja sitten voisit hankkia kunnollisen pöytäkaluston. Sinä käsität, että hänen olisi vaikea tulla toimeen ilman sellaisia tavaroita. Sinä voit kuljettaa ne höyrylaivalla Behringin meren yli."

Hutchinson kannatti innokkaasti tätä ajatusta. Kaikki hänen epäilyksensä oli kadonnut, ja häntä alkoi yhä enemmän miellyttää tehtävänsä.

"Minä lupaan, Lawrence, että minä tuon tyttösi tänne oikein hienolla tavalla", sanoi hän keskustelun päätyttyä, kun he molemmat nousivat paikoiltaan. "Minä huolehdin ruuanlaitosta ja hoidan koirat, ja veljelle ei jää muuta tehtävää kuin katsoa, että hänen on hyvä olla ja tehdä se mitä minä mahdollisesti unohtaisin. Mutta minä olen unohtava mahdollisimman vähän, sen voin luvata sinulle."

Seuraavana päivänä pudisti Lawrence Pentfield hänen kättänsä jäähyväisiksi ja seisoi sitten ja katseli hänen ja koirain jälkeen, kun ne katosivat ylöspäin jääpeitteistä Yukonia matkalla suolaveden luo ja muuhun maailmaan. Sitten meni Pentfield takaisin Bonanzakaivokseensa, missä nyt oli monta kertaa ikävämpää kuin tavallisesti, ja hän katsoi päättävästi kohti lähestyvää pitkää talvea. Siellä oli paljon tekemistä, valvoa työntekijöitä ja johtaa leikkauksia, kun porattiin säännöttömiä, rikkaita malmisuonia — mutta hän ei ollut sieluineen mukana työssä. Ja samoin oli asianlaita ryhtyipä hän mihin tahansa siihen saakka, kunnes rakennuksen hirsiseinät alkoivat kohota kukkulalle kaivoksen takana. Se oli oikein iso talo, huolellisesti rakennettu ja jaettu kolmeen siistiin huoneeseen. Jokainen hirsi oli veistetty ja salvettu — kallista työtä, syystä että työmiehillä oli viisitoista dollaria päivältä. Mutta Pentfield ei pitänyt minkäänlaisia kustannuksia liian suurina, kun oli kysymyksessä Mabel Holmesin tuleva koti.

Hän joudutti innokkaasti rakennustyötä. Hänellä oli myöskin seinäalmanakka pöytänsä yläpuolella, ja hänen ensimäinen tehtävänsä joka aamu oli repäistä edellisen päivän numerolappu pois ja laskea, kuinka monta päivää mahdollisesti olisi vielä jälellä ennenkuin hänen toverinsa saapuisi alaspäin Yukonia kevätpuoleen. Muuten oli hän päättänyt, että kukaan ei saisi vielä nukkua uudessa asunnossa kukkulalla. Sen täytyy olla yhtä uuden ja käyttämättömän hänen tullessaan kuin se nytkin oli; ja kun uusi asunto oli täydellisesti valmis, pani hän riippulukon sen ovelle. Ei kukaan, häntä itseään lukuunottamatta, saanut mennä sinne sisälle, ja hänellä oli tapana istua siellä tuntikausia, minkä jälkeen hän tuli ulos kasvoillaan omituisesti säteilevä ilme ja iloinen ja lämmin loiste silmissään.

Joulukuussa sai hän Corry Hutchinsonilta kirjeen. Hän oli äskettäin tavannut Mabel Holmesin. Hän oli kaikkea mitä hänen tulikin olla tullakseen Lawrence Pentfieldin vaimoksi, kirjoitti hän. Hutchinson puhui hänestä innostunein sanoin, ja kirje sai veren kuohahtelemaan Pentfieldin suonissa. Useita kirjeitä tuli, tuhkatiheään yksi toisensa jälkeen, ja toisinaan kaksi eli kolmekin samalla kertaa, kun postinkuletus oli ollut seisahduksissa. Ja kaikissa oli sama sävy. Corry oli juuri tullut Myrdon Avenueltä, Corry oli juuri lähtemäisillään Myrdon Avenuelle; eli Corry oli Myrdon Avenuella. Ja hän viipyi yhä kauemmin ja kauemmin San Franciscossa — eikä puhunut mitään Detroitiin matkustamisesta.

Lawrence Pentfieldistä alkoi tuntua, että hänen toverinsa oleskeli liian kauan Mabel Holmesin kodissa ollakseen matkalla itään omaisiaan tervehtimään. Hämmästyksekseen huomasi hän tuntevansa tämän johdosta toisinaan jonkinlaista rauhattomuutta, ja hän olisi tullut vielä enemmän levottomaksi, jos hän ei olisi tuntenut sekä Mabelin että Corryn niin hyvin. Mabel taas kirjeissään kertoi enimmäkseen Corrysta. Muuten ilmeni niissä myöskin epäilys, joka suorastaan läheni vastahakoisuutta jään yli matkustamiseen ja vihkimiseen Dawsonissa. Pentfield kirjoitti iloisesti takaisin ja laski leikkiä hänen pelostaan, jonka hän otaksui johtuvan enemmän matkan vaivojen ja vaarojen pelosta, kuin tyttömäisestä epäröimisestä.

Mutta ikävä ja pitkä talvi pitkine odotuksineen — kahden edellisen samallaisen talven jälkeen — rasitti häntä. Työn valvominen kaivoksessa ei tuottanut enään mitään helpoitusta jokapäiväiseen yksitoikkoisuuteen, ja tammikuun loppupuolella oli hän alkanut aina vähän väliä pistäytyä Dawsonissa, missä hän jonkun hetken haihdutti ikävyyttään pelipöydän ääressä. Juuri senvuoksi, että hän saattoi uskaltaa hävitä, voitti hän, ja 'Pentfieldin onni' tuli vakinaiseksi sananparreksi faraopelaajien keskuudessa.

Tämä onni seurasi häntä helmikuun puoliväliin saakka. Kuinka kauan sitä olisi voinut kestää on mahdoton sanoa, sillä erään tapauksen jälkeen ei hän pelannut koskaan enään.

Se tapahtui ooperahuoneustossa, ja kokonaisen tunnin ajan oli
näyttänyt, että hän ei voisi panna rahoja kortille voittamatta.
Hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi erään maksun suoritusta, virkkoi
Nick Inwood — joka piti pankkia — aivan sattumalta:

"Luottakaa vaan, että Corryn on hyvä olla", vastasi Pentfield, "ja sen ansaitseekin hän."

"Jokaisella on makunsa", selitti Nick Inwood nauraen, "mutta minun mielestäni naimisiin meno ei ole niinkään 'hyvä' asia."

"Naimisiin? Corry?" huudahti Pentfield epäillen, mutta samalla kertaa tavattomasti hämmästyneenä.

"Niin juuri!" sanoi Inwood. "Minä näin vihkimisen ilmoitetun San
Francisco-lehdessä, joka tuli tänne aamulla jään yli."

"Vai niin — ja kuka on hän ?" kysyi Pentfield samallainen kärsivällinen ja hillitty ilme kasvoillaan kuin on silloin, kun ottaa osaa johonkin leikkiin ja koko ajan tietää, että kohta kajahtaa homeerinen nauru jonkun kustannuksella, sitten kun tämä on tullut petetyksi.

Nick Inwood veti sanomalehden taskustaan ja alkoi katsella sitä, samalla puhellen:

"En juuri varmaan muista nimeä, mutta luulen, että hänen nimensä oli
Mabel eli jotain sinnepäin — Mabel — aivan oikein, tässä se on! Mabel
Holmes, tuomari Holmesin tytär — kukahan se mahtaa olla."

Lawrence Pentfield ei muuttanut ilmettään, mutta hän ihmetteli, kuinka joku täällä kaukana Pohjoismaassa voi tietää hänen nimensä. Hän katsoi vakavasti yhtä toisensa jälkeen saadakseen selville, mikä oli tarkoituksena tällä pilalla, jota he tekivät hänestä, mutta heidän kasvonsa kuvastivat ainoastaan vilpitöntä uteliaisuutta. Sitten kääntyi hän Inwoodin puoleen ja sanoi kylmällä ja vakavalla äänellä:

"Minä uskallan lyödä viisisataa vetoa, että sitä, mitä äskettäin sanoitte, ei ole ensinkään siinä lehdessä."

"Minä luulin sen olevan tarkoituksena", vastasi Pentfield pilkallisesti, samalla kun hän ryhtyi jälleen peliin ja pani pari noppaa.

Nick Inwoodin kasvot kävivät punaisiksi, ja ikäänkuin hän ei olisi ollut täysin varma näkemästään, luki hän hyvin tarkkaan läpi osan erästä palstaa sanomalehdestä. Sitten kääntyi hän Lawrence Pentfieldin puoleen.

"Kuulkaapas, Pentfield", sanoi hän nopeasti ja hermostuneesti, "ymmärrätte kait, että minä en voi sietää tuollaista?"

"En suinkaan", kuului vastaus. "Minä tarkoitin vaan, että te yrititte kömpelöä sukkeluutta."

"Mutta minä sanon teille, että se on totta", pitkitti Nick Inwood itsepäisesti.

"Ja minä sanon teille, että minä panen viisisataa vetoa, että sitä ei ole tuossa lehdessä", selitti Pentfield ja heitti raskaan kultajauhepussin pöydälle.

"Olen pakoitettu, ikävä kyllä, ottamaan rahanne", kuului toisen vastaus, ja hän pisti lehden Pentfieldin käteen.

Pentfield luki, mutta hän voi tuskin uskoa omia silmiään. Päällekirjoitus kuului: "Nuori Lochnivar tuli Pohjolasta", ja sitten kun hän oli ehtinyt niin pitkälle, että nimet Mabel Holmes ja Corry Hutchinson sattuivat hänen silmiinsä, katsoi hän sanomalehden nimeä ja ilmestyspaikkaa. Se oli eräs san franciscolainen lehti.

"Rahat ovat teidän, Inwood", sanoi hän lyhyesti naurahtaen. "No, onhan se hyvä tietää, mitä edes liikekumppani hommailee maailmalla."

Hän otti sanomalehden uudelleen käteensä ja luki kirjoituksen sana sanalta, hyvin tarkkaan ja hyvin hitaasti. Hän ei voinut enään epäillä. Corry Hutchinson oli mennyt naimisiin Mabel Holmesin kanssa, se oli vastaanväittämätön tosiasia. Sanomalehti kertoi hänen olevan yhden Bonanzan rikkaimman miehen ja Lawrence Pentfieldin (jota San Franciscon seurapiirit eivät olleet vielä unohtaneet) liikekumppanin sekä mainitun herran kanssa yhdessä osakkaana useissa muissa Klondyken rikkaissa malmikaivoksissa. Kirjoituksen loppupuolelta hän luki: "Otaksutaan, että mr ja mrs Hutchinson pikaisen matkan jälkeen Detroitiin, tekevät varsinaisen häämatkansa lumoavaan Klondykeen."

"Minä tulen takaisin jälleen - säilyttäkää paikka minulle", sanoi Pentfield, samalla kun hän nousi ja otti pussinsa, joka sillä aikaa oli keventynyt viidensadan dollarin arvosta.

Hän kulki katua alaspäin ja osti erään seattlelaisen sanomalehden. Siinä oli jokseenkin samaa vaikka supistetummassa koossa. Corry ja Mabel olivat epäilemättä naimisissa. Pentfield palasi takaisin ooperahuoneustoon ja otti paikkansa pelipöydän ääressä. Hän pyysi saada pelata rajoittamattomilla nopilla.

Nick Inwood nyökäytti myöntävästi päätään sille, joka antoi. "Ajattelin juuri lähteä A.C. makasiinille, mutta luulen, että jäänkin tänne saadakseni nähdä teidän tekevän pahimpanne."

Ja sitä oli Lawrence Pentfield tehnytkin kahden tunnin mielettömän pelin aikana, sillä silloin purasi pankinpitäjä kären uudesta sikaarista ja raapasi tulitikulla tulen, samalla selittäen, että pankki oli säretty. Pentfield kokosi pussiinsa kultahiekkaa neljänkymmenentuhannen dollarin arvosta, pudisti Nick Inwoodin kättä ja selitti, että tämä oli viimeinen kerta kun hän pelasi hänen eli kenenkään muun luona.

Ei kukaan tiennyt eli voinut arvata, että hän oli loukkaantunut, ja vielä vähemmän, että hän oli loukkaantunut syvästi. Mitään muutosta hänen käytöksessään ei huomannut. Kokonaisen viikon hoiti hän työtänsä samoin kuin hän oli aina tehnyt. Sitten luki hän uutisen avioliitosta eräästä Portlandin lehdestä. Silloin kirjoitti hän eräälle ystävälle, joka otti huolehtiakseen kaivoksesta, ja hän matkusti ylöspäin Yukonia koirillaan. Hän seurasi Suolaveden tietä kunnes hän tuli White Riverille. Hän poikkesi tätä jokea ylös. Viisi päivää myöhemmin tuli hän eräälle metsästysleirille, joka kuului White Riverindiaaneille. Illalla pidettiin juhla ja Pentfield istui kunniavieraana päällikön sivulla. Seuraavana aamuna kääntyi hän paluumatkalle Yukonia kohti. Mutta hän ei matkustanut yksinään. Nuori indiaaninainen ruokki hänen koiriansa sinä iltana ja auttoi häntä pystyttämään leiriä. Lapsuudessaan oli häntä karhu pidellyt pahoin ja hän ontui hiukan. Hänen nimensä oli Lashka, ja alussa oli hän hyvin hämillään tuon ihmeellisen valkoisen miehen edessä, joka oli tullut niin äkkiä "tuntemattomasta" ja mennyt naimisiin hänen kanssansa, tuskin katsahtamattakaan häneen eli sanomatta sanaakaan… Ja nyt vei hän hänet kanssansa takaisin "tuntemattomaan".

Mutta Lashkalla oli ollut suurempi onni kuin useimmilla indiaaninaisilla, jotka menivät naimisiin valkoisten miesten kanssa kaukana Pohjoismaassa. Niin pian kuin he tulivat Dawsonin, pyhitti pappi barbaarisen avioliiton, valkoisten tavan mukaan. Ja Dawsonista, joka Lashkasta näytti ihmeelliseltä unelta, vietiin hän suoraan Bonanzakaivokselle ja sijoitettiin asumaan kukkulalla olevaan uuteen taloon.

Kymmenen päivän yleinen ihmettely, joka nyt seurasi, ei koskenut niin paljon sitä seikkaa, että Pentfield oli ottanut squawin pöytäänsä ja vuoteeseensa, mutta sitä enemmän toimitusta, jolla heidän yhteytensä laillistettiin. Juuri se, että avioliitto asianmukaisesti pyhitettiin kirkon vahvistuksella, oli asia, joka meni yli yleisen ymmärryksen. Mutta kukaan ei vaivannut Pentfieldiä kyselemällä siitä. Niin kauan kuin jonkun miehen omituisista päähänpistoista ei ole erityistä vahinkoa yhteiskunnalle, antaa yhteiskunta miehen olla rauhassa, eivätkä ne miehet, joilla oli valkoset vaimot, sulkeneet kotinsa ovea Pentfieldiltä. Vihkimismenot vaikuttivat, että hän ei joutunut squawmiesten joukkoon ja asettivat hänet kaiken siveellisen moitteen yläpuolelle, vaikka löytyi monta, jotka väittivät hänellä olevan huonon maun naisiin nähden.

Ei kuulunut yhtään kirjettä ulkomailta. Kuusi postirekeä oli hävinnyt jäljettömiin Big Salmonin luona. Muutoin tiesihän Pentfield, että Corryn ja hänen morsiamensa oli näihin aikoihin jo täytynyt lähteä pitkälle matkallensa. He olivat luonnollisesti häämatkallansa — tällä häämatkalla, josta hän oli niin usein uneksinut omalta osaltaan kahden yksitoikkoisen vuoden ajan. Hänen ylähuulensa koukistui katkeruudesta tätä ajatellessaan — mutta, paitsi että hän oli entistään ystävällisempi Lashkaa kohtaan, ei hänessä voinut huomata mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Maaliskuu oli kulunut ja huhtikuu lähestyi loppuaan, kun Lashka eräänä aamuna pyysi lupaa saada matkustaa useita peninkulmia alempana lahtea sijaitsevalle Siwash Peten mökille. Peten vaimo, joka oli kotoisin Stevart Riveriltä, oli lähettänyt sanan, että hänen pikku lapsensa voi huonosti, ja Lashka, joka oli hyvin äidillinen luonnostaan ja luuli omaavansa suurta taitoa lasten sairauksiin nähden, ei lyönyt laimin koskaan mitään tilaisuutta, jolloin hän sai hoitaa muitten naisten pienokaisia, jotka tässä suhteessa olivat häntä onnellisempia.

Pentfield valjasti koiransa ja ajoi Lashkan kanssa alaspäin Bonanzalahtea. Ilma oli keväinen. Pakkanen oli kadottanut ankaruutensa. Maa oli toisin vielä lumen peitossa, mutta juoksevan veden lorina todisti, että talvi oli hellittämäisillään rautaisen otteensa. Vesi oli syövyttänyt tien useista kohti, ja siellä ja täällä oli täytynyt tehdä uusi kiertämällä sula paikka. Juuri sellaisen paikan kohdalla, missä kaksi rekeä ei mahtunut sivuuttamaan toisiansa, kuuli Pentfield lähestyvien kellojen helinän ja hän seisautti koiransa. Uuvuksiin ajettu koiravaljakko, joka veti raskaasti kuormitettua rekeä, tuli näkyviin kapean polvekkeen takaa. Ohjaustangon vieressä käveli mies, joka hoiti sitä Pentfieldille tutulla tavalla, ja reen takana kulki kaksi naista. Hänen katseensa kääntyi takaisin ohjaustangon luona kulkevaan mieheen. Se oli Corry. Pentfield astui reestä ja odotti. Hän oli iloinen, että Lashka oli hänen seurassaan. Kohtaus ei olisi koskaan voinut sattua sopivammin, jos se olisi ollut järjestetty edeltäkäsin, tuntui hänestä. Ja odotellessaan ajatteli hän, että mitähän he tulisivat sanomaan, mitä he kykenisivät sanomaan. Mitä häneen tuli, ei hänen luonnollisesti tarvinnut sanoa yhtään mitään. Heidän asiansa oli antaa kaikki selitykset, ja hän oli valmis kuulemaan heitä.

Kun he saapuivat kohdalle, tunsi Corry hänet ja hän seisautti koirat.
Ja huudahtaen: "Halloo, vanha poika!" ojensi hän kätensä.

Pentfield pudisti sitä kylmästi ja ääneti. Sillä aikaa olivat molemmat naiset ehtineet perille ja hän huomasi, että toinen heistä oli Dora Holmes. Hän sieppasi lakin päästään, niin että sen laidat lepattivat, ja antoi hänelle kättä, minkä jälkeen hän kääntyi Mabelin puoleen. Tämä kumartui eteenpäin kauniina ja säteilevänä, mutta näytti hämmästyneeltä, kun Pentfield ojensi hänelle kätensä. Hän oli aikonut sanoa: "Kuinka voitte, mrs Hutchinson?" Mutta miten liekin, ei "mrs Hutchinson" tahtonut tulla hänen suustaan, ja kaikki mitä hän kykeni sanomaan oli: "Kuinka voitte?"

Asemassa oli niin paljon jäykkyyttä ja neuvottomuutta, kuin hän koskaan oli osannut toivoakaan. Mabelista huomasi täydellisesti sen mielenliikutuksen, minkä hän tunsi, mutta Dora, joka nähtävästi oli otettu mukaan jonkinlaiseksi rauhanrakentajattareksi, huudahti:

Ennenkuin hän ehti vastata, tarttui Corry häntä käsivarteen ja veti hänet syrjään.

"Kuuleppas, hyvä veli — mitä tämä merkitsee?" kysyi Corry hiljaan, luoden samalla merkitsevän katseen Lashkaan.

"Minä en juuri ymmärrä, että se voisi jollain tavoin liikuttaa sinua", vastasi Pentfield pilkallisella äänellä.

"Mitä indiaaninaisella on tekemistä sinun reessäsi? Kirotun joutavaa minulle saada selvittää tämä juttu. Toivon kuitenkin, että se selviintyy itsestään. Kuka hän on? Kenen squawi hän on?"

Nyt antoi Lawrence Pentfiled iskunsa, ja hän teki sen varmalla, rauhallisella ylpeydellä, joka jossain määrin näytti hyvittävän hänen kärsimäänsä vääryyttä.

"Hän on minun squawini", sanoi hän. "Indiaaninainen tuolla on mrs
Pentfield."

Corry Hutchinson huokasi syvään ja Pentfield kääntyi hänestä ja meni molempien naisten luo. Mabel oli suuttuneen näköinen ja näytti pysyttelevän loitolla. Pentfield pysähtyi Doran eteen ja sanoi iloisesti, aivan kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut:

"Kuinka olette voineet matkalla? Pidittekö itsenne niin lämpiminä, että saatoitte nukkua? — Ja kuinka kesti mrs Hutchinson matkan vastukset?" kysyi hän heti sen jälkeen luoden katseensa Mabeliin.

"Oh, te herttaisin tyhmeliini", huudahti Dora samalla kun hän syleili ja ravisti häntä. "Te olette siis nähnyt sen! Minä huomasinkin, että jotakin oli ilmassa, koska te olitte niin omituisen näköinen."

"Uutinen oikaistiin sanomalehdessä seuraavana päivänä", jatkoi Dora vilkkaasti. "Meillä ei ollut aavistustakaan, että te saisitte sen käsiinne. Kaikissa muissa sanomalehdissä se oli oikein — mutta luonnollisesti oli se onneton sanomalehti ainoa, minkä voitte saada käsiinne."

"Odottakaahan hiukan! Kuinka — kuinka se olikaan?" kysyi Pentfield, ja hänen sydämensä kutistui äkkiä kokoon säikähdyksestä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin seisoisi hän pohjattoman kuilun partaalla.

"Ja ajatelkaahan, kun tuli tiedoksi, että Mabel ja minä matkustamme Klondykeen, niin oli Every Other Week'issä , että kun me olemme poissa, niin tulee 'iloa' Myrdan Avenuelle, mutta tarkoitus oli luonnollisesti 'ikävää'…"

"Niin, se olen minä, joka olen mrs Hutchinson", jatkoi Dora, "ja niin luulitte te tietysti koko ajan, että se oli Mabel!"

"Aivan niin", sanoi Pentfield hitaasti. "Mutta nyt ymmärrän minä. Reportteri oli vaihtanut nimet… Ja Seattlessa ja Portlandissa olivat he lainanneet uutisen San Franciscolehdestä."

Hän seisoi vaiti hetkisen. Mabel oli jälleen kääntynyt häntä kohden, ja saattoi nähdä, että hänen punastuvat kasvonsa loistivat odotuksesta. Corry näytti olevan hyvin huvitettu rikkinäisistä mokkasiiniensä käristä, ja Dora heitti salaisia silmäyksiä kauempana reessä istuvan Lashkan liikkumattomiin kasvoihin. Lawrence Pentfield tuijotti suoraan eteensä kohden synkkää tulevaisuutta, missä hän näki itsensä istuvan juoksevien koirien vetämässä reessä ontuva Lashka sivullaan.

Ja sitten korotti hän äänensä ja sanoi hyvin avosydämisesti, samalla kun hän katsoi Mabelia silmiin:

"Se surettaa minua syvästi. En voinut konsanaan aavistaa mitään sellaista. Minä luulin teidän menneen naimisiin Corryn kanssa. Ja se on mrs Pentfield, joka istuu tuolla reessä."

Mabel Holmes kääntyi sisarensa puoleen niin uupuneen näköisenä, ikäänkuin koko rasittavan ja pitkän matkan aiheuttama väsymys olisi äkkiä vallannut hänet. Dora kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen. Corry Hutchinsonin huomio oli edelleenkin kiintynyt mokkasiineihin. Pentfield katsahti pikaisesti yhtä toisensa jälkeen, sitten palasi hän rekeensä.

"Emme voi jäädä tänne koko päiväksi, kun Peten pienokainen odottaa", sanoi hän Lashkalle.

Pitkä piiskansiima suhahti ilmassa, koirat ponnistivat ja reki lähti liikkeelle.

"Olin vähällä unohtaa, Corry —", huusi Pentfield takaisin, "on parasta, että otat sen vanhan asunnon. Sitä ei ole käytetty nyt viime aikoina. Minä olen rakentanut uuden kukkulalle."

Koska tämä on kertomus kullankaivajamaasta — ja todempi kertomus kuin se näyttääkään — voi melkein odottaa, että tässä puhuttaisiin huonosta onnesta. Mutta se riippuu näkökohdista. Kink Mitchellin ja Hootchinoo Billin mielipiteen mukaan, on "huono onni" liian lievä ilmaisumuoto siitä mitä tapahtui, ja että näillä molemmilla miehillä on luja vakaumus siitä asiasta, on yleisesti tunnettua Yukonin maassa.

Oli syksy 1896, kun molemmat miehet saapuivat Yukonin itäiselle rannalle ja vetivät esille Peterboroughkanootin eräästä sammalpeitteisestä vajasta. He eivät näyttäneet juuri hyväntuulisilta. Koko kesän etsittyään kultaa kärsien lukemattomia vaivoja ja suurta ravinnon puutetta, olivat he itse lopen laihtuneet ja heidän vaatteensa riekaleina. Moskiittopilvi surisi ilmassa kumpaisenkin pään ympärillä. Heidän kasvonsa olivat voidellut kokonaan tinasavella. Molemmilla oli tönkki tätä kosteata savea, ja niin pian kuin joku kohta kasvonpeitteestä kuivasi ja putosi pois, voideltiin heti uutta sijaan. Heidän äänensä olivat saaneet rämäjävän valittavan soinnun ja heidän liikkeensä osoittivat kärtyisyyttä, joka todisti häiritystä unesta ja turhasta taistelusta noita pieniä, siivekkäitä petoja vastaan.

"Nuo lurjukset tappavat minut lopuksi", sähisi Kink Mitchell, kun kanootti sysättiin rannasta virtaan.

"Kas niin, älähän hätäile nyt! Me olemme pian perillä", sanoi
Hootchinoo Bill teeskennelty iloisuus haudankaltaisessa äänessään, joka
kuulosti melkein kamalalta. "Neljässäkymmenessä minuutissa olemme Forty
Milessä ja sitten — kirottu pikku paholainen!"

Hänen toinen kätensä päästi airon ja suuntasi voimakkaan iskun hänen niskaansa, minkä jälkeen hän mitä höystetyimpiä kirouksia lasketellen voiteli uuden kerroksen savea piston saaneelle ruumiinosalle. Kink Mitchell ei ollut vähintäkään huvitettu tästä esiintymisestä. Hän käytti ainoastaan tilaisuutta voidellakseen paksumman savikerroksen omaan niskaansa.

He soutivat yli Yukonin vasemmalle rannalle ja laskivat sitten virtaa alas kevein aironvedoin, kunnes he neljänkymmenen minuutin sounnin jälkeen käänsivät veneen äkkiä vasemmalle erään luodon eteläpään ympäri. Siinä lepäsi Forty Mile äkkiä heidän edessään. Molemmat kurottausivat ylös ja tarkastelivat näkyä, joka levisi heidän silmiensä eteen. He katselivat kauan ja tarkasti, antaen veneen sillä aikaa ajautua virran mukana, ja heidän kasvonsa saivat vähitellen hämmästyksen ja ihmettelyn ilmeen. Ei ainoatakaan savua kohonnut satoihin nousevista hirsimajoista. Sieltä ei kuulunut yhtään puutahalkovan kirveen ääntä, enempää kuin sahan eli vasarankaan. Ei näkynyt koiria eikä miehiä suurten varastohuoneiden edessä. Ei yhtään höyrylaivaa ollut rannassa, ei yhtään kanoottia, ei yhtään tasapohjaista venettä, ei näkynyt minkäänlaisia aluksia. Joki oli yhtä tyhjä sellaisista kuin kaupunki näytti olevan elämästä ja liikkeestä.

"Näyttää melkein kuin enkeli Gabriel olisi puhaltanut täällä pieneen torveensa — ja sinä ja minä olisimme tulleet hiukan myöhään", huomautti Hootchinoo Bill.

Hän sanoi tämän aivan huolettomasti, ikäänkuin sellaisessa tapauksessa ei olisi mitään tavatonta eli merkillistä. Ja Kink Mitchellin vastaus tuli yhtä huolettomasti — ikäänkuin hänkään ei olisi tiennyt mistään erityisestä mielenliikutuksesta.

"Elikkä ikäänkuin he kaikki olisivat olleet baptisteja ja ottaneet alukset matkustaaksensa vesitietä", lisäsi hän.

"Isä-ukko siellä kotona oli baptisti", jatkoi Hootchinoo Bill. "Ja hän väitti aina, että se oli neljäkymmentätuhatta peninkulmaa lähempänä sitä tietä."

Siihen loppuikin heidän pilansa. He laskivat rantaan ja kiipesivät ylös korkeaa rantaäyrästä. He tunsivat epämääräistä, juhlallista pelkoa vaeltaessaan läpi autioiden katujen. Kaupunki kylpi auringonpaisteessa. Hieno tuulenhenki sai köydet lepattamaan lipputankoa vasten Caledonia Dance Hallin suljettujen porttien edessä. Moskiitot surisivat, rastaat lauloivat ja pikkulintuset hyppelivät nälkäisinä hökkelien välissä; mutta yhtään ihmistä ei näkynyt eikä ainoatakaan merkkiä ihmiselämästä.

"Olen kuolemaisillani väsymyksestä", sanoi Hootchinoo Bill, ja alensi tahtomattaan äänensä käheäksi kuiskaukseksi.

Toveri nyökäytti ainoastaan vastaukseksi; häntä ei haluttanut häiritä äänellään hiljaisuutta. He kulkea laahustivat synkkinä ja äänettöminä, kunnes he viimein hämmästyivät saadessaan nähdä avoimen oven. Oven yläpuolelle oli asetettu karkeasti maalattu kyltti, joka ulottui koko rakennuksen leveyden ja ilmoitti, että tässä oli "Monte Carlo". Oven luona tuolilla istui mies hattu vedettynä silmille paistattaen itseään. Hän oli vanha mies. Niin hyvin parta kuin hiuksetkin olivat pitkät ja valkoiset ja patriarkkaliset.

"Eikö tuo ole vanha Jim Cummings, joka samoin kuin mekin on tullut liian myöhään ylösnousemukseen?" sanoi Kink Mithell.

"Hyvin luultavaa, että hän ei ole kuullut Gabrielin puhallusta", myönsi
Hootchinoo Bill. "Halloo, Jim — herääpäs!" huusi hän heti perään.

Ukko liikkui hyvin hitaasti, vilkautti silmäänsä ja mutisi koneellisesti: "Mitä saa olla, hyvät herrat? Mitä saa olla?"

He seurasivat häntä sisään ja heittäysivät istumaan pitkän pöydän ääreen, missä muinoin oli puolella tusinalla sukkelalla tarjoilijalla täysi työ palvellessaan vieraita. Suuri huone, jonka tavallisesti täytti elämä ja liike, oli nyt hiljainen ja synkkä kuin hauta. Ei kuulunut noppien räminää eikä norsunluisten kuulien surinaa. Roulette- ja faraopöydät muistuttivat hautakiviä kanfastipeitteitensä alla. Ei yhtään hilpeätä naisääntä kuulunut viereisestä tanssisalista. Vanha Jim Cummings kuivasi lasia kihdinmurtamalla kädellään, ja Kink Mitchell piirteli nimikirjaimiaan pöydän tomuun.

"Poissa", vastasi vanhus äänellä, joka oli yhtä heikko ja iäkäs kuin hän itsekin, ja yhtä vapiseva kuin hänen kätensä.

"Poissa — kaikkityyni poissa." Ukko pudisti surullisesti päätänsä ja alkoi hajamielisesti käsitellä tomuisia pulloja.

"Mutta sinä suuri pyhä Antonius — mihin he ovat joutuneet?" puhkesi Kink Mitchell puhumaan, tuskin kyeten enää hillitsemään itseään. "Ette kait tarkoita, että rutto on raivonnut täällä?"

"Oo — mutta ettekö ole sitten kuulleet mitään siitä ?" Vanhus nauroi hiljaa. "Hehän ovat kaikkityyni lähteneet matkalle Dawsoniin."

"Mikä se on?" kysyi Bill. "Joku lahtiko? Eli anniskelupaikka? Vai onko se joku paikkakunta?"

"Ettekö te ole koskaan kuullut puhuttavan Dawsonista?" Ukko nauroi ääneensä. "Dawsonhan on kaupunki, suurempi kuin Forty Mile — niin sir, suurempi kuin Forty Mile."

"Minä olen ollut tässä maassa seitsemän vuotta", ilmoitti Bill painolla, "ja minä otan vapauden sanoa, että en ole koskaan kuullut puhuttavan siitä citystä ennen. Halloo! Saammeko vähän lisää tätä whiskyä! Teidän uutisenne ovat tehneet minut aivan väsyneeksi, totisesti, sen ovatkin tehneet. Noo, mutta missä sijaitsee sitten tuo Dawson, josta puhutte?"

"Suurella, aukealla tasangolla lähellä Klondyken suuta", vastasi vanha
Jim. "Mutta missä olette molemmat olleet koko kesän?"

"Sen ei juuri luulisi liikuttavan teitä, missä me olemme olleet", kuului Kink Mitchellin juro vastaus. "Mutta niin paljon voin minä sanoa teille, että me olemme olleet siellä, missä on moskiittoja niin paksulta, että täytyy viskata keppi ilmaan voidakseen nähdä auringon ja saadakseen tietää mikä aika päivästä jo on. Enkö ole oikeassa, Bill?"

"Aivan oikeassa olet", sanoi Bill. "Mutta tuosta Dawsonpaikasta puhuttaessa — kuinka he ovat sinne joutuneet, Jim?"

"Sai kokonaisen unssin pannuunsa erään lahden luota, jonka nimi on
Bonanza, eivätkä he ole tulleet kalliokerrokseen vielä."

Kun toverukset kuulivat löytäjän nimen, tuijottivat he toisiinsa inhon ilme kasvoillansa. Mutta sitten nyökäyttivät he hyvin juhlallisesti.

"Minä en vaan panisi mokkasiineja jalkaani vaivautuakseni sen takia, mitä hän on löytänyt", sanoi Bill.

"Sanon samaa", selitti toveri. "Mies, joka on niin hiton laiska, että ei viitsi panna tikkua ristiin! Juuri sen vuoksi lyöttäysikin hän indiaanein kanssa yhteen. Luuletteko, että hänen musta lankonsa — antakaas kun muistelen — Skookum Jim, vai mitä? luuletteko hänen olevan siellä mukana?"

Ukko Cummings nyökäytti. "Tietysti — ja vielä lisäksi — koko Forty
Mile, lukuunottamatta minua ja muutamia vaivaisia."

"Minä uskallan lyödä vetoa, että rapajuoppo Henkins ei ole matkassa!" huusi Hootchinoo Bill varmana.

Jimin vanha naama kirkastui. "Olkoon menneeksi, Bill — ja nyt olette hävinneet."

"Miten ihmeessä malttoi se vanha juoppolalli lähteä täältä?" kysäsi
Mitchell.

"He sitoivat hänet ja heittivät hänet veneeseen", selitti vanha Jim. "He tulivat suoraan tänne, tulivat kun tulivatkin, ja ottivat hänet tuolilta tuolta nurkasta, kolme juopporattia löysivät he lisäksi pianon alta. Ja minä sanon teille, että koko joukko lähti sellaisella kiireellä matkalle Dawsoniin ylöspäin Yukonia, ikäänkuin itse paholainen olisi ollut heidän kintereillään — naisia, puolikasvuisia ja pikkulapsia, koko konkkaronkka. Bidwell tuli minun luokseni ja sanoi: 'Minä toivon, että te pidätte huolta Monte Carlosta, Jim', sanoi hän. 'Minäkin lähden mukaan.' — 'No, mutta missä on Barlow sitten?' sanoin minä. 'Jo matkalla', sanoi hän, 'ja minä seuraan jälessä whiskylastin kanssa.' Ja antamatta minulle aikaa kertaakaan sanoa ei, ryntäsi hän suoraa päätä veneeseensä, ja sauvoi sitten jokea ylös kuin mielipuoli. Siitä saakka olen ollut täällä, enkä ole tarjonnut ainoatakaan lasia tätä ennen, vaikka on jo kolme päivää kulunut hänen lähdöstään."

"Saakeli sitä, Kink!" puhkesi Hootchinoo Bill puhumaan. "Näyttääpä ikäänkuin me kuuluisimme senkaltaiseen väkeen, jolla on vaan haarukat käsillä, kun velliä sataa."

"Mutta siellähän on täydellinen kokoelma pojannulkkeja, juopporatteja ja kulkureja!" sanoi Kink Mitchell.

"Ja squaw-miehiä", lisäsi Bill. "Ei ainoatakaan oikeata kullankaivajaa koko roskajoukossa."

"Kaikkien oikeitten kullankaivajain, kuten sinun ja minun, Kink, osana on", jatkoi hän akadeemisella kaunopuheliaisuudella, "hikoilla ja raataa Birch Creekin tiellä. Ei ainoatakaan oikeata kullankaivajaa ole mukana siinä kouhossa Dawsonin matkueessa, ja sen minä sanon suoraan, että minä en ota yhtä ainoata askelta minkään Carmackin löydön vuoksi. Ainakin tahdon ensiksi nähdä minkä väristä hiekka on."

Sitten kun he olivat tehneet päätöksensä, vetivät he kanootin maihin, kantoivat lastin majaansa ja valmistivat päivällisen. Mutta kun iltapäivä oli käsissä, alkoivat he tulla kärtyisiksi. He olivat tottuneet siihen hiljaisuuteen, joka vallitsee suurissa erämaissa, mutta tämä haudankaltainen hiljaisuus kaupungissa kiusasi heitä. He hämmästyttivät usein itseään koettamalla kuunnella tuttuja ääniä — "odottivat, että jokin ääntäs, joka ei tehnyt sitä", kuten Bill selitti asian. He vaelsivat läpi autioiden katujen takaisin Monte Carloon saadakseen enemmän juomista, ja kulkivat pitkin joen rantaa höyrylaivojen lastauspaikalle, missä nyt ainoastaan vesi pihisi ja poreili ja lohet hyppelivät ilmaan, kirkkaat suomut välähdellen auringonvalossa.

He istuutuivat varjoon varastohuoneen eteen ja keskustelivat keuhkotautisen asiamiehen kanssa, jonka verensyöksyn pelko oli saanut jäämään jälelle. Bill ja Kink kertoivat hänelle, kuinka heillä oli nyt aikomus majoittua mökkiinsä ja levätä kesän raskaan työn jälkeen. He viittasivat jonkinlaisella mahtipontisuudella, joka puoleksi oli tarkoitettu herättämään luottamusta ja puoleksi kehoitti vastaväitteisiin, kuinka perinpohjin he nauttisivat laiskuudestaan. Mutta asiamiestä ei huvittanut vähääkään tämä. Hän johti keskustelun heti takaisin suureen malmilöytöön Klondykessa, ja heidän oli mahdoton saada häntä pois tästä aineesta. Hän ei voinut ajatella mitään muuta, ei mistään muusta puhua, ja vihdoin Hootchinoo Bill suorastaan suuttui.

"Sanon samaa", selitti Kink Mitchell ja jatkoi: "niinkuin se nyt jotakin olisi — pelkästään poikaloppien ja paitaressujen huvimatka."

Mutta nyt tuli eräs vene näkyviin alhaaltapäin virtaa. Se oli pitkulainen ja kapea ja pysytteli aivan lähellä rantaa. Veneessä seisoi kolme miestä, jotka ponnistelivat kaikin voimin eteenpäin vastavirtaa pitkillä sauvomilla.

"Nähtävästi Circle Citystä", sanoi asiamies. "Minä olen odottanut heitä koko iltapäivän. Forty Mile on sataseitsemänkymmentä peninkulmaa edellä heitä. Mutta he eivät ole, vieköön minut hiisi, kadottaneet hituistakaan aikaa."

"Ja nyt istumme tässä aivan rauhallisina ja katsomme, kun he ryntäävät ohi", selitti Bill jonkinlaisella mielihyvällä.

Hän oli tuskin ehtinyt lopettaa lausettaan, kun uusi vene tuli näkyviin, ja parin minuutin kuluttua seurasi tätä kaksi muuta. Nyt oli ensimmäinen vene rannalla istuvien miesten kohdalla. Veneessä olijat eivät lakanneet sauvomasta tervehdyksiä vaihdettaessa, ja vaikka kovan vastavirran vuoksi vene pääsi hyvin hitaasti etenemään, oli se puolen tunnin kuluttua kadonnut näkyvistä.

Ja alhaaltapäin tuli ehtimiseen vene veneen perästä, loppumattomiin. Bill ja Kink alkoivat tulla vielä enemmän pahalle tuulelle. He vilkasivat vähäväliä varkain, vaanien ja kysyvästi toisiinsa, ja jos heidän katseensa kohtasivat, katsoivat he hämillään pois. Kunnes viimein heidän katseensa kohtasivat kummankaan väistämättä.

Kink avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta ei saanut sanaakaan suustansa. Hän istui ja haukotteli, katsoen yhäti toveriaan.

He katsoivat happamesti toisiinsa, ja ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta nousivat he lähteäkseen asuntoonsa; vähitellen lisäsivät he vauhtia ja majalleen saapuivat he kaikin voimin juosten.

"Emme voi kadottaa vähääkään aikaa, kun kaikki nuo ryntäävät eteenpäin", jupisi Kink työntäessään hapatuskannun papuruukkuun toisella kädellä ja haaliessaan paistinpannua ja kahvikeittiötä toiseen.

"Emme tietystikään", läähätti Bill, joka jo oli työntäytynyt olkapäitä myöten vaatesäkkiin jossa heillä oli talvisukkansa ja alusvaatteensa. "Ja sen minä sanon sinulle, Kink — älä unohda hiivaa, joka on siellä hyllyllä uunin takana."

Puoli tuntia myöhemmin olivat he laittamassa venettään matkakuntoon, asiamiehen lasketellessa sukkeluuksia heikoista kuolevaisraukoista ja kultakuumeen tarttuvaisuudesta. Mutta kun Bill ja Kink painoivat pitkät sauvoimensa pohjaan ja alkoivat sauvoa venettä virtaa ylös, huusi hän heidän jälkeensä:

"No, onnea matkalle sitten! Älkää unohtako merkitä palstaa eli paria minullekin!"

He nyökäyttivät innokkaasti vastaukseksi ja tunsivat syvää sääliä tuota onnetonta raukkaa kohtaan, joka oli pakoitettu jäämään jälelle.

Kink ja Bill ponnistelivat kovasti. Pohjoismaassa vallitsevan lain mukaan vievät ryntäyksessä voiton nopeat, palstat valtaavat väkevät — ja sitten ottaa kruunu etuoikeuksiensa nojalla naapuripalstat itselleen. Kink ja Bill olivat sekä nopeita että vahvoja. He suorittivat tuon vaivaloisen matkan pitkin, heilahtavin ottein, joka tykkänään musersi pari vastatullutta, jotka yrittivät pysytellä heidän rinnallaan. Lähdettyään Forty Milestä olivat molemmat miehet sivuuttaneet jok'ainoan Circle Cityn veneen, kun he lähellä Dawsonia olivat voittaneet veneenpituisen matkan ensimäisestä niistä ja jättäneet sen miehistön arveluttavan matkan päähän jälkeensä, kun he alottivat matkan maitse.

"Äh! Tuskin voi nähdä toisiaan savulta", sanoi Hootchinoo Bill nauraen, kuivatessaan hikeä otsaltaan. Hän katsahti nopeasti tietä pitkin, jota he olivat tulleet. Siellä näkyi kolme miestä tulevan käyden puiden välissä. Kaksi muuta seurasi heitä kintereillä, ja heti heidän jälessä tuli muuan mies ja nainen näkyviin.

"Ja tuolla on yksi, joka on jo juossut juoksunsa loppuun", sanoi Bill ja osoitti tiensyrjään.

Siellä makasi mies selällään ja läähätti äärimmäisilleen uupuneena. Hänen kasvonsa olivat sinisenkalpeat, silmät olivat pullistuneet päästä ulos ja lasimaiset — hän näytti aivan kuolleelta.

" Chechaquo !" murahti Kink Mitchell halveksuvasti. Se oli vanhan "hapatuksen" ylenkatsetta "vihreitä" kohtaan — heitä, jotka olivat varustetut "itsestäänkäyvillä" jauhoilla ja jotka käyttivät hiivajauhoja korppuihinsa.

Molemmilla toveruksilla oli vanhan tavan mukaan aikomus alottaa etsiminen alhaaltapäin virtaa, mutta kun he eräästä puuhun naulatusta tiedonannosta näkivät, että jo oli " Valtaus 87 Alapuolella " — mikä merkitsi samaa kuin runsaasti kahdeksan peninkulmaa Discoveryn alapuolella — muuttivat he mieltä. Nuo kahdeksan peninkulmaa taivallettiin vajaassa kahdessa tunnissa. Tämä oli murhaavaa nopeutta, kun ottaa huomioon vaikeakulkuiset tiet ja he sivuuttivat parisenkymmentä uupunutta, jotka olivat vaipuneet tienoheen.

Discoveryssä tiedettiin hyvin vähän miten vesireitin yläosan laita oli. Carmackin langolla, Skookum Jimillä, oli hämärä aavistus, että palstat olisivat vallatut niin pitkälti kuin 30:een, mutta kun Kink ja Bill näkivät 79 Yläpuolelle kuuluvat nurkkatolpat, heittivät he kantamuksensa maahan ja heittäytyivät alas tupakoimaan. Kaikki heidän ponnistuksensa olivat olleet turhia. Bonanza oli vallattu alusta loppuun, "niin kauas kuin saattoi nähdä yli seuraavan vuoriselänteen", valitti Bill samana iltana, kun he paistoivat silavaansa ja keittivät kahviansa Carmackin nuotiolla Discoveryssä.

"Piskuinen" oli leveä puro, joka laski Bonanzaan 7 Yläpuolella kohdalla. He ottivat hänen neuvonsa vastaan kaikella sillä ylimielisellä halveksumisella, jota "hapatus" tuntee squaw-miestä kohtaan, ja he viettivät sensijaan päivänsä Adam's Creekin, erään toisen Bonanzaan laskevan vesistön luona, joka näytti heistä lupaavammalta. Mutta vanha juttu taasen — vallattu niin pitkälti kuin silmä voi kantaa.

Kolmena päivänä kertasi Carmack neuvonsa, ja kolmena päivänä kuuntelivat he sitä halveksivan näköisinä. Mutta neljäntenä päivänä ei heillä ollut mitään muutakaan paikkaa tutkittavana ja senvuoksi lähtivät he kävelemään "Piskuista" ylöspäin. He tiesivät, että siellä todenperästä ei löytynyt monta valtausta ennestään, mutta ei ollut heilläkään aikomusta tehdä mitään sellaisia. He tekivät retken sinne pikemmin päästääkseen pahan tuulensa valloilleen kuin mistään muusta syystä. He olivat tulleet sekä ruokottomiksi että epäileväisiksi. He pilkkasivat ja tekivät ivaa kaikesta ja solvasivat jokaista chechaquo'ta , jonka he kohtasivat tiellä.

Valtaukset loppuivat Numero 23:een . Jälellä oleva osa vesireittiä oli vielä valtaamatta.

Mutta Bill mittasi vakavan näköisenä viisisataa jalkaa puroa ylöspäin ja asetti nurkkatolpat. Hän oli saanut käsiinsä kynttilälaatikon pohjan, ja sen sileälle puolelle kirjoitti hän:

Kink luki hyväksyvän näköisenä kirjoituksen ja sanoi sitten: "Koska olen samaa mieltä, niin voin minäkin kirjoittaa mielelläni alle."

Ja niin lisättiin myöskin nimi Charles Mitchell ilmoituksen alle. Monen vanhan "hapatuksen" kasvot loistivat sinä päivänä nähdessään tuon sukulaissielun selityksen.

"Noo, miltä tuntui 'Piskuinen'?" kysyi Carmack kun he tulivat takaisin leiriin.

"Hiiteen koko 'Piskuinen'!" kuului Hootchinoo Billin vastaus. "Minulla ja Kinkillä on aikomus lähteä etsimään Too Much Gold, kun olemme ensin levähtäneet."

"Too Much Gold" oli tarumainen vesireitti, josta kaikki "hapatukset" uneksivat, ja, otaksuttiin, että siellä oli niin paksulti kultaa, että voidakseen huuhtoa sitä, ensin täytyi sora luoda sulkuihin. Mutta muutamien päivien lepo, jonka toverukset soivat itselleen ennen löytöretkeään, sai aikaan pienen muutoksen heidän suunnitelmissaan. Paikalle saapui nimittäin muuan ruotsalainen, joka nimitti itseään Ans Handersoniksi.

Ans Handerson oli koko kesän tehnyt työtä päiväpalkalla Miller Creek'issä, kaukana Sixty Milen luona, ja kun kesä oli mennyt, oli hän harhaillut ylös Bonanzaa, samalla tapaa kuin moni muu kullanetsimiskiihkon laineilla ajelehtimaan joutunut kiertolainen, joita sellaisia tulvi ristiin rastiin yli maan. Hän oli pitkä ja hontelo. Hänen käsivartensa olivat pitkät kuin esihistoriallisen ihmisen, ja hänen suurilla rystysillä varustetut kätensä olivat ankaran työn vääntämät ja kovettamat. Hän oli hidaspuheinen ja -liikkeinen, ja hänen silmänsä — yhtä siniset kuin hänen tukkansa oli keltainen — näyttivät olevan täynnä ikuista unelmoimista, jonka sisältöä yksikään ihminen ei tiennyt, ja kaikista vähimmän hän itse. Kenties johtui tämä ikuisen unelmoimisen ilme äärettömästä ja sisällyksettömästä yksinkertaisuudesta. Joka tapauksessa ymmärsivät hänet tällä tavoin kaikki tavalliset miehet, eikä Hootchinoo Bill'issä ja Kink Mitchell'issä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Molemmat toverit olivat kuluttaneet päivän vieraskäynneillä ja juttuamisella, ja iltapuolella he menivät tilapäiseen kokoontumispaikkaan — suureen telttaan, jossa kulkurit leväyttivät väsyneitä raajojaan ja jossa myytiin huonoa whiskyä dollarilla lasi. Mutta kun ainoa raha, jota käytettiin, oli kultahiekka ja kun liikkeen omistaja piti ylipainoa vaakakupeissaan, maksoi whisky enemmän kuin dollarin. Bill ja Kink eivät juoneet ollenkaan, pääasiallisesti siitä syystä, että heidän ainoa ja yhteinen hiekkapussinsa ei ollut niin hyvin täytetty, että voi montakaan kertaa käydä vaakakupissa.

"Tiedätkö mitä, Bill — minä olen saanut vihiä chechaquo'sta , jolla on säkki jauhoja", sanoi Mitchell riemuitsevasti toverilleen.

Bill näytti mielenkiintoiselta ja tyytyväiseltä. Oli puute ravinnosta, ja molemmat miehet olivat huonosti varustetut tutkimustensa varalta Too Much Gold'in suhteen.

"Jauhot maksavat dollarin naula", vastasi hän. "Mutta kuinka sinä luulet saavasi niitä?"

"Mistä valtauksesta?" Bill näytti olevan ymmällään. Mutta sitten muisti sen tilan, jonka hän oli viitoittanut ja varannut ruotsalaisille, ja hän huudahti: "O-hoo!"

"Mutta minä en saisi silloin kitsastella sen suhteen", lisäsi hän. "Anna hänen saada kaikki, kunhan vaan sinä pidät varasi — ole oikein antelias!"

Bill pudisti päätään. "Jos minä tekisin niin, saattaisi hän pitää korvansa auki ja jättää kaupan sikseen. Ei — minä annan sen sijaan hänen tietää, että tuota paikkaa pidetään erittäin arvokkaana, ja että me emme koskaan luopuisi puolesta osuudestamme, ellemme olisi kokonaan vailla elintarpeita. Jälestäpäinhän voimme luovuttaa hänelle koko hoidon."

"Jollei kukaan huomaa vehkeitämme ja ota valtausta takavarikkoon", huomautti Bill, vaikka hän tunsikin itsensä sangen tyytyväiseksi, kun oli toivo saada tuo viitoitettu alue vaihdetuksi jauhosäkkiin.

"Ei", vakuutti Kink rauhoittavasti. "Sillä on numero 24 ja pysyy meillä. Chechaqouo't ottivat kuitenkin asian vakavalta kannalta ja alkoivat viitoittaa siitä, mihin sinä olit lopettanut. He ovatkin jo viitoittaneet yli vedenjakajan. Minä puhuttelin juuri erästä heistä, ja hän oli tullut takaisin jaloissaan suonenveto."

Juuri silloin he kuulivat ensi kerran Ans Handersonin puhuvan, pitkäveteisesti ja sanoja tapaillen.

"Minä pidän tilasta", sanoi hän paikan isännälle. "Ja minä luulen, että otan osuuden."

Molemmat toverukset vilkuttivat silmää toisilleen, ja muutamia minuutteja myöhemmin istui kummastunut ja kiitollinen ruotsalainen ja joi huonoa whiskyä yhdessä kahden kovasydämisen muukalaisen kanssa. Mutta hänen päänsä oli yhtä luja kuin heidän sydämensä. Kultahiekkapussi oli yhtenään vaakakupissa, ja Kink Mitchell tarkasteli sitä huolellisesti, mutta Ans Handerson ei kuitenkaan tahtonut sulaa. Hänen sinisissä silmissään näyttivät ikuiset unelmat päilyvän ikäänkuin kesäisen järven pinnalla ja loistavan hetkisen, mutta tämä johtui pikemmin puheesta kullasta ja kuparikattiloista, joista hän kuuli hämärästi rupateltavan, kuin whiskystä, joka niin helposti solui ulos hänen kurkustaan.

Molemmat toverukset olivat aivan epätoivoisia, vaikkakin näyttivät hyväntahtoisilta ja olivat äänekkäitä puheissaan ja teoissaan.

"Älkää välittäkö minusta, ystäväni", Hootchinoo Bill nikotteli, käsi
Ans Handersonin olkapäällä. "Ota toinen drinkki. Juhlimme juuri tässä
Kinkin syntymäpäivää. Hän on partnerini, Kink, Kink Mitchell. Entäs
mikä mahtaa olla nimenne?"

Tämän selvittyä hänen kätensä laskeutui painavana Kinkin selkään, ja Kink teeskenteli kömpelöä hämillisyyttä sen vuoksi, että oli toistaiseksi juhlinnan keskipiste, kun taas Ans Handerson näytti tyytyväiseltä ja pyysi heitä juomaan kanssaan. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän tarjosi, kunnes peli muuttui ja hänen säästäväinen sielunsa kiihottui uudenlaiseen tuhlaavaisuuteen. Mutta hän maksoi juomat melko terveennäköisestä pussista. "Ei vähempää kuin kahdeksansataa siinä", laskelmoi ilvessilmäinen Kink, minkä perusteella hän käytti ensimmäistä tilaisuutta yksityiseen keskusteluun Bidwellin, huonon whiskyn ja teltan omistajan kanssa.

"Tässä on pussini, Bidwell", Kink sanoi luottavaisena ja varmana, jonka vanha hapatus suo toinen toiselleen. "Punnitse siihen vain viisikymmentä dollaria muutamaksi päiväksi, ja me olemme sinulle kiitollisia, Bill ja minä."

Senjälkeen toistuivat pussin matkat vaa'alle tiheämmin, ja Kinkin syntymäpäivän vietto kävi varsin hilpeäksi. Hän jopa yritti laulaa vanhojen hapatusten klassikkoa 'Kielletyn hedelmän mehu', mutta lopetti kesken ja hukutti hämmennyksensä uuteen kierrokseen juomia. Bidwellkin kunnioitti häntä parilla kierroksella talon laskuun; hän ja Bill olivat kunnon kekkulissa siihen mennessä, kun Ans Handersonin silmäluomet alkoivat lupsahdella ja hänen kielensä osoitti löystymisen merkkejä.

Bill muuttui hellämieliseksi, sitten luottavaiseksi. Hän kertoi huolensa sekä kovan onnensa baarin omistajalle ja koko maailmalle yleensä sekä Ans Handersonille erityisesti. Hän ei tarvinnut mitään näyttelijän ominaisuuksia osaansa varten. Huono whisky piti siitä huolen. Hän sai itsensä hyvin surulliseksi itsensä ja Billin vuoksi, hänen kyyneleensä olivat vilpittömiä kertoessaan, kuinka hän ja hänen partnerinsa olivat harkinneet myydä puoliosuuden hyvästä maasta vain siksi, että heillä oli kova puute muonasta. Myös Kink kuunteli ja uskoi.

Ans Handersonin silmät kiilsivät viekkaasti ja hän kysyi: "Paljonko ajattelitte pyytää?"

Bill ja Kink eivät kuulleet häntä, joten hänen oli toistettava kysymyksensä. He vaikuttivat haluttomilta. Hän kävi innokkaammaksi, heilui edes takaisin pitäen kiinni baaritiskistä ja ollen pelkkänä korvana heidän neuvotellessaan hieman syrjässä ja kiistellessään, pitäisikö heidän vai eikö ja ollen eri mieltä näyttämökuiskauksin hinnasta, joka heidän tulisi määrätä.

"Kaksisataa — hik — ja viisikymmentä", Bill ilmoitti lopulta, "mutta ehkä emme sittenkään myy."

"Niin kyllä", lisäsi Kink. "Emme ole armeliaisuushommissa jakelemassa ilman ja runsaasti ruotsalaisille ja valkoisille miehille."

"Otetaanpa lisää juomaa", nikotteli Ans Handerson ovelasti vaihtaen aihetta suotuisampaan ajankohtaan.

Ja sitten, saadakseen aikaan tuon suotuisamman ajankohdan, hänen oma pussinsa alkoi liikkua hänen suuren taskunsa ja vaa'an väliä. Bill ja Kink olivat varautuneita, mutta lopulta he antoivat periksi hänen taivutteluilleen. Tästä hän kävi varovaiseksi ja veti Bidwellin syrjään. Hän hoippuroi kovasti ja tukeutui Bidwelliin kysyessään:

"Aivan varmasti", vastasi Bidwell innokkaasti. "Olen tuntenut heidät useita vuosia. Vanhoja hapatuksia. Kun he myövät osuuden, niin he myövät osuuden. Eivät ole mitään petkuttajia."

"Luulen, että ostan", selitti nyt Ans Handerson ja hoippuroi takaisin toisten luo.

Mutta nyt hän vaipui haaveiluihin ja antoi tietää, että hän tahtoi saada joko koko valtauksen tai ei mitään. Tämä kiihoitti Hootchinoo Bill'in vihan vimmaan. Hän piti salamoivan puheen chechaquo'itten ja ruotsalaisten "pöyhkeydestä". Mutta hän torkahti kesken lauseen, puhe loppui korisevaan ääneen ja pää vaipui rinnalle. Mutta niinpiankuin Kink tai Bidwell nipisti häntä, oli hän heti valmis purkamaan uuden parjaustulvan.

Ans Handerson istui rauhallisena kaiken tämän kuluessa. Jokainen haukkumasana lisäsi hänen mielestään valtauksen arvoa. Saattoihan niin suurella vastahakoisuudella olla ainoastaan yhdenlainen todistus hänelle, ja hän tunsi suurta huojennusta, kun Hootchinoo Bill kaatui kuorsaten lattialle ja hän saattoi kääntyä hänen helpommin taivutettavissa olevan yhtiökumppaninsa puoleen.

Kink Mitchell antoi puhutella itseään, mutta hän oli huono laskumies. Hän vuodatti viljalti kyyneleitä, mutta oli taipuvainen myymään puolet osuutta kahdestasadasta viidestäkymmenestä dollarista — tai myös kaikki seitsemästäsadasta viidestäkymmenestä. Ans Handerson ja Bidwell koettivat kaikin tavoin saada häntä luopumaan väärästä käsityksestään murto-osista, mutta heidän ponnistuksensa olivat turhat. Hän valitteli ja vuodatti kyyneleitä sekä tiskille että heidän hartioilleen, mutta nämä kyyneleet eivät kuitenkaan voineet poistaa hänen päähänpistoaan, että jos puoli on kahdensadan viidenkymmenen dollarin arvoinen, niin on kaksi puolta kolme kertaa arvokkaampi.

Lopultakin — itse Bidwell'kin muisti vain hämärästi, miten yö oli kulunut — tehtiin kauppakirja — jossa Bill Rader ja Charles Mitchell luopuivat kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksista valtaukseen 24 Eldorado — jonka nimen puro oli saanut joltakin optimistiselta checaquo'lta .

Kun Kink oli allekirjoittanut, koettivat kaikki kolme yhdistynein voimin saada Bill'iä hereille. Kynä kädessä hän sitten istui kauan ja huojui edestakaisin asiapaperin yli. Kun kallisarvoinen allekirjoitus oli viimeinkin saatu tehdyksi ja kauppasumma maksettu, huokasi ruotsalainen syvään, ryömi pöydän alle ja nukahti. Siellä hän sitten makasi ja näki kuolemattomia uniaan aamuun saakka.

Mutta päivä oli kylmä ja harmaja. Häntä vilusti. Ensi töikseen hän itsetiedottomasti ja koneellisesti tunnusteli pussiaan. Hän kauhistui sen keveyttä. Muisto yön tapauksista selkisi vähitellen hänen aivoissaan. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän avasi silmänsä ja kurkisteli pöydän alta. Pari aamunvirkkua — tai oikeammin koko yön matkalla ollutta miestä keskusteli Eldorado Creekin täydellisestä arvottomuudesta. Ans Handerson peljästyi, koetteli taskujaan ja sai käteensä 24 Eldorado'n kauppakirjan.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen herätti ruotsalainen, silmät rajusti tuijottaen, Hootchinoo Bill'in ja Kink Mitchell'in jotka nukkuivat vaippoihinsa kääriytyneinä, ja tyrkytti heille sangen töhryistä asiapaperia.

"Minä luulen, että otan pois rahani", soperteli hän, "minä luulen, että otan pois rahani."

Hänellä oli kyyneleitä silmissä ja kurkussa. Ne vierivät pitkin hänen poskiaan, kun hän lankesi polvilleen toverusten eteen ja kerjäsi ja rukoili. Mutta Bill ja Kink eivät nauraneet hänelle. He olisivat niinmuodoin voineet olla kovasydämisempiä kuin olivat.

"Ensi kertaa kuulen nyt miehen itkeä tillittelevän kaivososuuden tähden", sanoi Bill. "Ja minä otan itselleni vapauden sanoa, että se on kerrassaan tavatonta."

"Sitä samaa minäkin", selitti Kink Mitchell. "Onhan kaivososuuksien ostaminen aivan yhtä tavallinen kuin hevosten ostaminen."

Heidän ihmettelynsä oli täysin oikea. He eivät voineet kuvitellakkaan, että he itse olisivat voineet valittaa liikeasiain tähden, eivätkä sentähden voineet ymmärtää, että joku muukaan voisi tehdä niin.

"Poloinen raukka chechaquo'ksi ", murahti Hootchinoo Bill, kun he näkivät murheellisen ruotsalaisen poistuvan tietä pitkin.

Ja ennenkuin päivä oli lopussa, olivat he ostaneet Ans Handersonin kultahiekalla jauhoja ja sianlihaa ja maksaneet niistä huikeita summia ja kulkivat vedenjakajan yli Klondyke'n ja Indian Riverin välillä olevia virtoja kohti.

Kolme kuukautta sen jälkeen tulivat he takaisin lumimyrskyn vallitessa ja joutuivat matkalla 24 Eldorado'on . Oli pelkkä sattumus, että he tulivat sinne. He eivät olleet pitäneet silmällä entistä valtaustaan. Eivätkä he myöskään voineet tuulen pieksämältä lumelta nähdä paljo mitään, ennenkuin olivat aivan perillä. Juuri silloin helpotti tuuli hiukan, ja he näkivät kuopan ja sen yläpuolella vintturin, jota eräs mies hoiti. He näkivät hänen nostavan kuopasta ämpärillisen soraa ja kaatavan sen kuopan laidalle. He näkivät myös toisen miehen, joka tuntui merkillisen tutulta, täyttävän kattilan tuolla vastanostetulla soralla. Hänellä oli suuret kädet ja vaaleankellervät hiukset. Mutta ennenkuin he ehtivät hänen luokseen, kääntyi hän kattiloineen ympäri ja kiiruhti muutamaan majaan. Hän oli avopäin ja sulanut lumi juoksi pitkin hänen kaulaansa, mistä voi ymmärtää hänen kiireensä. Bill ja Kink kiiruhtivat myös majaan ja huomasivat hänen olevan polvillaan pesän edessä, missä huuhtoi soraa vedellä täytetyssä astiassa.

Hän oli liiaksi työhönsä kiintynyt, huomatakseen enempääkään, kuin että joku tuli majaan. He seisoivat aivan hänen vieressään ja katselivat. Hän pani kattilan hitaasti pyörivään liikkeeseen ja pysäytti sen pari kertaa, ottaakseen sormin pois suurimmat sorakappaleet. Vesi oli sameata ja astia oli upoksissa siinä, niin etteivät he voineet nähdä sen sisältöä. Yhtäkkiä hän nosti kattilan ja kallisti siitä veden maahan. Keltainen aine jäi kattilan pohjalle, niinkuin voi kirnuun.

Hootchinoo Bill säpsähti. Hän ei ollut koskaan uneksinut noin runsaasta tuloksesta.

"Kylläpä on paksusti, hyvä ystävä", sanoi hän jurosti. "Kuinka paljon laskette siinä suunnilleen olevan?"

Ans Handerson ei katsahtanut ylös, mutta vastasi: "Arvelen viideksikymmeneksi unssiksi."

Ans Handerson istui edelleenkin pää painuksissa, puserrellen kultahiekkaa saadakseen viimeisetkin sorakappaleet pois, ja hän vastasi: "Luulen, että minulla on hyvinkin viisisataatuhatta dollaria."

"Varjele taivas!" toisti Kink Mitchell. Ja he menivät hiljaa ulos ja sulkivat oven jälkeensä.

David Rasmussen oli uuttera ihminen, ja niinkuin moni häntä suurempi mies, takertui hänkin yhteen ainoaan ajatukseen. Ja sentähden, kun hän kuuli torventoitotuksen Pohjoismaasta, suunnitteli hän uskaliaan keinotteluyrityksen ja pani sitten liikkeelle koko toimintatarmonsa toteuttaakseen sen. Hän teki ripeitä ja tarkkoja laskelmia, ja tulevaisuus näytti hänestä ruusunpunaiselta. Hän oli aivan varma, että munia myytiin Dawson'issa viidestä dollarilta tusina. Ja tästähän seurasi eittämättömästi, että tuhat tusinaa munia tuottaisi tuossa kultaisessa kaupungissa viisi tuhatta dollaria.

Toiselta puolen täytyi myöskin kustannukset ottaa huomioon, ja hän teki sen ja teki sen sangen tarkasti, sillä hän oli ajatteleva mies, erinomaisen käytännöllinen ja neuvokas, eikä hän koskaan antanut sydämensä lämmetä minkäänlaisesta mielikuvituksesta. Jos hän laskisi kustannukset viideksitoista sentiksi tusinalta, niin nousisi kokonaissumma tuhannelta tusinalta sataanviiteenkymmeneen dollariin — jonninjoutava summa suunnattomaan voittoon nähden. Ja jos hän myöskin otaksuisi, ainoastaan otaksuisi — tehdäkseen kerran itsensä vikapääksi tarpeettomaan hullutukseen — että hänen itsensä ja munien kuljetukseen menisi sen lisäksi vielä kahdeksansataa viisikymmentä, niin jäisi hänelle joka tapauksessa neljätuhatta puhdasta voittoa, kun oli myynyt viimeisen munan ja saanut viimeisen maksun kultahiekassa.

"Sillä katsos, AIma" — hän teki aina laskelmia vaimonsa kanssa, hauska ruokasali tulvillaan karttoja, virallisia tiedonantoja, matkailijain käsikirjoja ja "Alaskan oppaita" — "katsos, kustannuksista ei voi oikeastaan puhua, ennenkuin tullaan Dyea'an; matka sinne tekee viisikymmentä dollaria ensimäisessä luokassa. Ja Dyea'sta Lake Linderman'iin kuljettavat intiaanikantajat tavaroita kahdestatoista sentistä naulan — siis kahdestatoista dollarista sata eli sadastakahdestakymmenestä tuhat. Jos nyt otaksutaan, että minulla on tuhat viisisataa naulaa, niin se maksaa satakahdeksankymmentä dollaria — sanokaamme varmuuden vuoksi kaksisataa. Olen kuullut eräältä luotettavalta klondykelaiselta, joka on vasta tullut sieltä, että voin ostaa itselleni veneen kolmella sadalla. Ja sama mies on sanonut, että voin olla varma siitä, että saan mukaani pari matkustajaa, jotka maksavat siitä hyvästä sataviisikymmentä kumpainenkin, niin että minä siten saan veneen ilmaiseksi, ja sitäpaitsi he voivat auttaa minua veneen hoitamisessa. Ja — siinä kaikki! Dawson'issa kuljetan minä munat maihin veneestä. No, katsokaamme nyt, paljoko kustannukset kaikkiaan tekevät. — Viisikymmentä dollaria San Franciscosta Dyea'an — kaksisataa Dyea'sta Linderman'iin — veneen maksavat matkustajat — siis kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä", laski hän ripeästi. "Ja sitten sata vaatteisiin", jatkoi hän hyvillä mielin, "jonka jälkeen jää vielä viidensadan suuruinen vararahasto arvaamattomia tapauksia varten. Ja mitäpä sellaisia saattaisi sattua?"

Alma kohautti olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan. Jos avara Pohjola kykenisi nielemään miehen ja tuhat tusinaa munia, niin olisi siellä aivan varmaan tarpeeksi tilaa muullekin, mitä hän omisti. Tämä oli hänen ajatuksensa, mutta hän ei sanonut mitään. Hän tunsi David Rasmussen'in kyllin hyvin.

"Jos otetaan aika kaksinkertaisesti tilapäisten viivytysten varalta, niin teen minä matkan kahdessa kuukaudessa. Ajattele sitä, Alma! Neljätuhatta kahdessa kuukaudessa! Se on kokonaan toista kuin ne vaivaiset sadat kuukaudessa, mitä minulla nyt on. Sitten me muuttaisimme kauas pois, missä olisi enemmän tilaa — meillä olisi kaasuvalo joka huoneessa ja avara näköala — nykyisen asuntomme vuokra riittäisi veroihin, vakuutusmenoihin ja veteen, jäisipä siitä vielä ylikin. Ja saattaahan olla mahdollista, että minä löydän kultasuonen ja palaan takaisin miljonäärinä. No, sanoppas nyt, Alma — etkö luule, että minä olen kohtuullinen laskelmissani?"

Ja tuskinpa Alma saattoi muuta ajatellakkaan. Ja sitäpaitsi: olihan hänen oma serkkunsa — tosin etäistä haaraa ja sen lisäksi perheen musta lammas, hurjapää ja yleisesti tunnettu heittiö — vastikään palannut tuosta merkillisestä Pohjolasta, mukanaan satatuhatta dollaria kultahiekassa, puhumattakaan puolesta osuudesta siihen luolaan, josta se oli peräisin!

David Rasmussen'in maustekauppias hämmästyi kovin, nähdessään hänen asettelevan munia vaakakuppeihin syrjäisimmässä tiskin sopukassa, ja Rasmussen itse hämmästyi vielä enemmän, havaitessaan, että tusina munia painoi puolitoista naulaa — hänen tuhat tusinaansa painaisi niinmuodoin yksistään tuhatviisisataa! Hänen vaatteensa, vaippansa, keitinvehkeensä ja matkalla välttämätön ruokavarasto eivät siis saisi painaa mitään! Tämä sotki kerrassaan hänen tekemänsä laskelmat, ja hän oli juuri aikeissa ruveta sommittelemaan uusia, kun sai ajatuksen punnita ainoastaan pieniä munia. "Sillä olivatpa ne pieniä tai suuria, tuhat tusinaa munia on kuitenkin aina tuhat tusinaa munia", puheli hän rikkiviisaasti itsekseen — ja nyt hän huomasi, että tusina pieniä munia painoi ainoastaan yksi ja neljäsosa naulaa. Tämän jälkeen San Franciscon kaupunki tuli tulvilleen asiamiehiä, ja hämmästyneille hankitsijaliikkeille ja meijeriyhtiöille tehtiin yht'äkkiä kyselyjä munista, jotka eivät painaneet enempää kuin kaksikymmentä unssia tusina.

Rasmussen panttasi nyt pienen huvilansa tuhannesta dollarista, hommasi vaimonsa pitkä-aikaiselle matkalle sukulaistensa luo, jätti työnsä ja sonnustautui matkalle pohjoista kohti. Pysyäkseen tekemässään kustannusarviossa hän osti toisenluokan paikan, joka tuulen vuoksi oli huonompi kuin välikansipaikka; ja myöhään kesällä hän astui kalpeana ja horjuen munineen maihin Dyea'ssa. Ennenpitkää hän kuitenkin sai takaisin ruokahalunsa ja entiset ruumiinvoimansa. Ensimäinen keskustelunsa Chilkoot-kantajien kanssa sai hänet vilkastumaan ja parantamaan ryhtiänsä. He pyysivät neljäkymmentä senttiä naulalta tuolta kaksikymmentä kahdeksan penikulmaa [tarkoitetaan Englannin peninkulmaa. Suomentajan huom.] pitkältä taipaleelta, mutta kun hän ei näyttänyt sitä paljoksuvan, nousi heidän vaatimuksensa neljäänkymmeneen kolmeen. Viisitoista juroa intiaania kiinnitti hänen laatikkojensa kantohihnat hartioilleen neljänkymmenen viiden sentin palkasta naulalta, mutta päästi ne irti jälleen, kun eräs likainen ja rääsyinen skaguaylainen Kroisos, joka oli menettänyt hevosensa White Pass'in tiellä ja nyt teki viimeisen epätoivoisen ponnistuksen päästäkseen Chilkoot'ista oli tarjonnut heille neljääkymmentä seitsemää.

Mutta Rasmussen oli väsymätön, ja viidelläkymmenellä sentillä hän sai kantajia, jotka kaksi päivää myöhemmin laskivat hänen munansa vahingoittumattomina maahan Linderman'issa. Viisikymmentä senttiä naulalta tekee kuitenkin tuhat dollaria tonnilta, ja hänen tuhannenviidensadan naulan painoinen kauppavarastonsa oli tyhjentänyt hänen vararahastonsa ja jättänyt hänet Tantaluksen pisteeseen, josta hän joka päivä näki vastarakennettujen veneiden lähtevän Dawson'iin. Muuten vallitsi väsymätön levottomuus ja huoli leirissä, missä veneitä rakennettiin. Miehet työskentelivät vimmatusti, aamuvarhaasta iltamyöhään, niin paljon kuin jaksoivat — tilkitsivät, takoivat ja naulasivat mielettömällä kiireellä, minkä syytä ei ollutkaan vaikea huomata. Päivä päivältä solui lumiraja alemmas pitkin paljaita vuorenhuippuja, pohjoismyrskyt seurasivat toinen toistaan, tuoden mukanaan räntäsateita, jääsohjua ja lumipyryjä, ja lahtiin ja seisovaan veteen tuli pintajää, joka vahveni tunti tunnilta. Ja kaikki vakavat, koneellisesti työskentelevät miehet käänsivät tuontuostakin kelmeät kasvonsa merelle päin, katsoakseen oliko se jo jäätynyt. Sillä jäätyminen oli sama kuin surmanisku heidän toivolleen — toivolle päästä kulkemaan pitkin vuolaasti juoksevaa virtaa ennenkuin laivakulku keskeytyy merellä.

Suureksi surukseen huomasi Rasmussen, että hänellä oli kolme kilpailijaa. Oli kyllä totta, että yhdellä heistä, eräällä pikkuisella saksalaisella oli ollut kova onni, ja hän oli aikeissa itse kantaa tavaravarastonsa jäännöksiä edelleen; mutta molemmilla toisilla oli pian veneensä valmiina, ja he rukoilivat kauppamiesten jumalaa pidättämään talven rautakättä vielä päivän. Mutta rautakäsi puristi maan lujaan otteeseensa. Miehiä paleltui pohjoistuulessa, joka pyyhkäisi Chilkoot'in yli, ja Rasmussen oli palelluttanut varpaansa, ennenkuin huomasikaan sitä. Hänelle tarjoutui tilaisuus päästä matkustajaksi erääseen veneeseen, joka oli juuri matkalle lähdössä, mutta se maksoi kaksisataa käteistä, eikä hänellä ollut penniäkään.

"Minä luulen, että te voitte odottaa hiukkasen", sanoi ruotsalainen venerakentaja, joka oli löytänyt Klondykensä sieltä ja oli kyllin viisas huomatakseen sen, "ainoastaan hiukkasen — niin minä rakennan teille oikein hienon veneen, niin totta kuin nimeni on Petter."

Tähän lupaukseen luottaen lähti Rasmussen takaisin Crater Lake'en, jossa hän tapasi pari sanomalehden kirjeenvaihtajaa, joiden sekaannnuksiin joutuneet tavarat olivat hajallaan Stone House'sta aina Happy Camp'iin asti.

"Tjaa", sanoi hän heille, "minulla on tuhat tusinaa munia
Linderman'issa, ja parhaillaan lyödään viimeisiä nauloja veneeseeni.
Minulla on ollut saakurinmoinen onni. Veneet ovat harvinaisia, niinkuin
tiedätte, eikä siellä enää ole ainoatakaan saatavissa."

Tämän jälkeen molemmat kirjeenvaihtajat melkein väkipakolla halusivat tulla hänen seuraansa. He heiluttivat vihreitä seteleitä hänen silmiensä edessä ja helistelivät kultarahoja kouransilmässä. Hän ei tahtonut ensin edes kuunnellakaan heitä, mutta he saivat hänet houkutelluksi puoliväkisin, ja hän lupasi viimein heidät ottaa, kummankin kolmestasadasta. Tämän jälkeen he tyrkyttivät hänelle maksun etukäteen. Ja sill'aikaa kun he kirjoittivat sanomalehdilleen tuosta tuhat tusinaa munia omistavasta laupiaasta samarialaisesta, oli tämä jo matkalla takaisin tuon ruotsalaisen veneenveistäjän luo Linderman'iin.

"Kuulkaahan! Antakaa minulle tuo venhe!" kuului hänen tervehdyksensä, samalla kun hän helisteli kirjeenvaihtajien kultarahoja ja heitti halukkaita silmäyksiä vasta valmistuneeseen alukseen.

Ruotsalainen tuijotti yksinkertaisen näköisenä häneen ja pudisti päätään.

"Paljoko se toinen maksaa tästä? Kolmesataa? No, tässä on neljä.
Ottakaa ne".

"Ei käy päinsä. Olen sanonut, että hän saa venheen. Te saatte luvan odottaa".

"Tässä on kuusisataa. Viimeinen tarjoukseni. Ottakaa ne nyt tai jääkää ilman. Voittehan sanoa hänelle, että se oli erehdys."

Ruotsalainen epäröi. "Luulen sen käyvän päinsä", sanoi hän lopulta, ja kun Rasmussen näki hänet viimeisen kerran, vaivasi miesparka turhaan päätänsä, selittääkseen erehdyksen sopivalla tavalla toisille tovereille.

Saksalainen kompastui ja taittoi jalkansa Deep Lake'n jyrkänteellä, jonka vuoksi hän möi tavaransa dollarista tusinan ja palkkasi rahoilla intiaaneja kantamaan hänet takaisin Dyea'an. Mutta seuraavana aamuna, laittautui Rasmussen matkalle kirjeenvaihtajiensa kanssa, ja hänen molemmat kilpailijansa seurasivat heti jälessä.

"Kuinka paljon teillä on?" kysyi toinen heistä, pieni, laiha mies New
Englannista.

"Oho! Mutta minä lyön vetoa, että lyön teidät laudalta, vaikka minulla onkin vain kahdeksansataa".

Kirjeenvaihtajat tarjoutuivat lainaamaan hänelle rahaa vetoon. Mutta Rasmussen hylkäsi tarjouksen, ja yankee löi sen sijaan vetoa toisen kilpailijan, mustaviiksisen meripojan ja purjehtijan kanssa, joka lupasi "antaa heidän nähdä hiukkasen, kunhan rupeaa ryskämään". Hän oli ensimäinen, joka lähti Linderman'ista, ja ottamatta selvää laivakululle soveliaasta reitistä, hän ohjasi lastatun veneensä keskelle kuohuvia virtoja kallioitten väliin. Rasmussen ja yankee, jolla myös oli kaksi matkustajaa, ponnistelivat vaarapaikkojen sivu laatikot selässä ja vetivät veneensä tyhjinä vaikeakulkuisen väylän läpi Bennettiin.

Bennett oli kaksikymmentä viisi penikulmaa pitkä järvi, kapea ja syvä, jonkinlainen läpikulkureitti vuorten välitse, jossa myrsky alinomaa raivosi. Rasmussen leiriytyi erääseen santakuoppaan järven yläpäässä, jossa joukko miehiä ja veneitä, jotka aikoivat pohjoiseen päin, oli joutunut arktisen tuulen kynsiin. Hän heräsi aamulla ulvovaan etelätuuleen, joka toi mukanaan kylmyyttä lumi- ja jääpeitteisiltä vuortenhuipuilta ja laaksoista ja tuntui kylmältä kuin pohjoistuuli ikään. Mutta ilma oli selkeä, ja hän näki yankeen katoavan ensimäisen niemen taakse, vene täydessä purjeessa. Vene toisensa jälkeen lähti liikkeelle, ja kirjeenvaihtajat halusivat innokkaasti matkalle.

"Me saavutamme hänet ennenkuin saavumme Cariboo Crossing'iin", vakuuttivat he Rasmussen'ille asettaessaan purjeita kuntoon ja Alman saadessa ensimäiset kovakouraiset hyväilynsä jääkappaleita täynnä olevalta aallokolta.

Rasmussen oli aina ollut kaikkea muuta kuin merisankari, mutta nyt hän tarttui peräsimeen päättäväisin ilmein. Hänen munalaatikkonsa olivat hänen silmäinsä edessä, varmassa säilössä kirjeenvaihtajain matkatavarain alla veneen pohjalla, ja kuinka olikaan, tuli hänellä myöskin mieleen pieni huvilansa ja tuhannen dollarin panttaus.

Oli purevan kylmää. Tavantakaa hän veti veneeseen perämelan ja otti toisen, sill'aikaa kun hänen matkustajansa raaputtivat jäätä edellisestä. Mihin vain tyrskyt heittivät vettä, muuttui se heti jääksi, ja priipurjeen puomi, joka lakkaamatta kävi vedessä, tuli täyteen jääpuikkoja. Alma ponnisteli ja huojui eteenpäin ankarassa vedenkäynnissä, kunnes sen liitteistä ja saumoista alkoi tihkua vettä, mutta sen sijaan että olisivat pumpanneet, hakkasivat kirjeenvaihtajat herkeämättä jäätä ja heittivät sitä mereen. Ei lepoa, ei rauhaa! Mieletön kilpajuoksu talven kanssa oli alkanut, ja veneet syöksyivät eteenpäin yhtämittaisena jonona.

"M-m-me emme voi py-pysähtyä, vaikka sielujemme autuus olisi kysymyksessä", soperti toinen kirjeenvaihtajista, sammaltaen kylmästä, vaan ei pelosta.

Rasmussen vastasi tylsämielisesti irvistäen. Luoksepääsemättömät rannat häämöittivät ryöppyävän kuohun läpi, ja ainoastaan aukealla merellä saattoivat he pysyä samassa vauhdissa sortumatta aaltoihin. Purjeiden laskeminen olisi ollut sama kuin varma perikato. Useita kertoja he sivuuttivat veneitä, jotka luovivat kallioiden välissä, ja yhden he näkivät kolahtavan tyrskyn peittämään karikkoon. Muuan pieni kahden miehen ohjaama alus heidän takanaan meni kumoon, kun purjeita käännettiin.

Rasmussen irvisti ja puristi pakottavat sormensa lujemmin perämelan ympärille. Parikymmentä kertaa oli meri iskenyt veneen leveään perään ja heittänyt aluksen oikealta suunnaltaan, niin että purjeet avuttomina lepattivat, ja joka kerta oli Rasmussen ainoastaan äärimmäisillä ponnistuksilla välttänyt vaaran. Irvistys oli siten ikäänkuin vähitellen jähmettynyt hänen kasvoilleen, ja kirjeenvaihtajiin vaikutti kiihoittavasti katsella häntä.

Alma syöksyi erään yksinäisen kallion ohi sadan yardin päässä rannasta. Sen huipulta, jota aallot huuhtelivat, päästi muuan mies rajun huudon, joka kuului myrskyn läpi. Mutta viime hetkellä oli Alma lentänyt sivu, ja kallio näkyi enää mustana pilkkuna kuohujen keskellä.

"Se oli yankee! Mutta missä on merimies?" huusi toinen Rasmussenin matkustajista.

Rasmussen katsahti olkansa yli tummaan priipurjeeseen heidän takanaan. Hän oli nähnyt sen sukeltavan esiin sumusta tuulen yläpuolella, ja tunnin sisään, jolloin hän oli pitänyt sitä silmällä, oli se tullut vähitellen suuremmaksi. Merimiehen oli nähtävästi täytynyt korjata joitakin vaurioita, ja nyt hän aikoi korvata menettämänsä ajan.

Molemmat matkustajat lakkasivat hakkaamasta jäätä ja vain katsoivat katsomistaan. Kaksikymmentä peninkulmaa Bennettistä oli heidän takanaan — riittävän suuri tila merelle nostattaa pilvenkorkuisia laineita. Niiden mukana nousten ja laskien syöksähti merimies kuin myrskynjumala ohi. Suuri purje näytti ikäänkuin tarttuvan veneeseen aallonharjalla, kohottavan sen vedestä ja heittävän sitten murskaten alas aallon ammottavaan kitaan.

"Meri ei ota häntä koskaan!" Samassa katosi musta purje näkyvistä suunnattoman aallonharjan taakse. Seuraava aalto vyöryi saman paikan yli, sitä seuraava samaten, mutta venettä ei näkynyt. Alma syöksyi ohi. Silloin näkyi vilahdukselta airoja ja pakkilaatikoita. Käsivarsi pistäytyi ylös vedestä ja takkuinen pää näkyi aallon harjalla noin kahdenkymmenen yardin päässä heistä.

Kaikki kolme istuivat hiljaa hetkisen. Kun järven alapää tuli näkyviin, alkoivat aallot lyödä veneeseen herkeämättä, niin etteivät kirjeenvaihtajat enää hakanneet jäätä, vaan viskasivat vettä kipoilla. Mutta tämäkään ei auttanut, ja kirkuvin äänin neuvoteltuaan Rasmussenin kanssa he tarttuivat matkatavaroihin. Jauhot, sianliha, vaipat, keittovehkeet, kaikenlainen pikkutavara — kaikki, mitä he saivat käsiinsä, lensi laidan yli. Vene osoitti heti kiitollisuuttaan, se otti vähemmän vettä ja kohosi huomattavasti.

"Kylliksi jo!" huusi Rasmussen, kun he tarttuivat päällimmäiseen munalaatikkoon.

"Kyllä he-he-helvetissä, nämä myöskin!" kirkui toinen vilusta väristen ja vimmoissaan. Paitsi muistiinpanojaan, valokuvauskoneitaan ja filmejään olivat kirjeenvaihtajat uhranneet kaikki matkatavaransa. Hän kumartui eteenpäin, tarttui yhteen munalaatikoista ja alkoi vetää sitä tervavaatteen alta.

Rasmussen oli onnistunut saamaan esille revolverinsa ja käsi koukistuneena perämelan yli koetti hän tähdätä. Kirjeenvaihtaja seisoi teljolla ja heilui edes-takaisin; hänen kasvonsa vääntyivät uhmasta ja äärettömästä vihasta.

Siten kirkaisi hänen ammattiveljensä, samassa heittäytyen pitkälleen veneen pohjalle. Kun Rasmussenin huomio kääntyi toisaalle, oli Alma joutunut keskelle suunnatonta vedenpaljoutta ja pyörähti ympäri. Purjeet lepattivat, höltyivät ja kääntyivät toiselle puolen, ja kun puomi hipaisi kauhealla voimalla venettä, pyyhkäisi se kirjeenvaihtaja-raukan selkä-poikkeimena mereen. Masto ja purjeet menivät myös samaa tietä. Meri vyöryi veneen yli kun se pysähtyi, ja Rasmussen syöksyi pumpun luo.

Seuraavan puolen tunnin aikana lensi vene toisensa jälkeen heidän ohitsensa — pienempiä veneitä, samansuuruisia veneitä kuin heidän, pelottavia veneitä, jotka kykenivät muutakin tekemään kuin syöksymään mielettömästi eteenpäin. Mutta sitten tuli eräs kymmenen tonnin alus, joka, purjeita uhkarohkeasti vähentäen, pyyhkäisi vastatuuleen ja lähestyi raskaasti ja kömpelösti.

Mutta hänen veneensä matala reelinki kolahti raskasta alusta vastaan, ja henkiinjäänyt kirjeenvaihtaja kiipesi kannelle. Rasmussen lennähti pakkilaatikkojen yli keulaan niinkuin kissa ja koetti jäykistyneillä sormillaan solmeta hinausköyttä.

"Minulla on täällä tuhat tusinaa munia", kirkui Rasmussen vastaan.
"Ottakaa veneeni hinattavaksenne! Minä maksan siitä."

Samassa vyöryi vaahtoharjainen aalto heitä kohti, hulvahti aluksen yli ja upotti Alman puoleksi. Aluksen miehistö irroitti köyden ja kiroili Rasmussenille nostaessaan uudelleen purjeita. Rasmussen kiroili takaisin ja alkoi pumpata. Kaatunut masto ja purje pidättivät venettä kuin ankkuri ikään, ja tämä teki mahdolliseksi taistella vettä vastaan.

Kolme tuntia myöhemmin tuli hän lopen väsyneenä ja melkein jähmettyneenä, tuskin tietäen mitä sanoi, mutta vieläkin pumpaten, jäätikköiselle rantakaistaleelle Cariboo Crossing'in läheisyydessä. Kaksi miestä — eräs hallituksen kuriiri ja muuan puoli-intiaanimatkustaja — auttoi hänet karilta, pelasti hänen lastinsa ja veti veneen maihin. He olivat matkalle lähdössä palkoveneellä ja ottivat hänet yöksi alukseensa. Seuraavana aamuna he matkustivat, mutta hän piti paraana pysähtyä munineen. Ja tämän jälkeen alkoi yli maan levitä huhu miehestä, jolla oli tuhat tusinaa munia. Kullanetsijät, jotka saapuivat sinne ennen meren jäätymistä, veivät mennessään huhun hänen saapumisestaan. Harmaapäiset vanhankansanmiehet Forty Milessä ja Circle Cityssä, hapatukset, joilla oli kitalaki nahkasta ja vatsa parkkiutunut papujen syönnistä, alkoivat uneksien muistella kananpoikasia ja vihanneksia, kun hänen nimensä mainittiin. Dyea ja Skaguay seurasivat mielenkiinnolla hänen vaiheitaan ja kysyivät jokaiselta salmen yli tulleelta, kuinka pitkälle hän oli ehtinyt saapua, ja Dawson — tuo kultainen, mutta munia vailla oleva Dawson — kitui tuskaisessa odotuksessa ja kävi jokaisen tulokkaan kimppuun saadakseen mahdollisesti tietää jotakin hänestä.

Mutta kaikesta tästä Rasmussen ei tietänyt mitään. Seuraavana päivänä haaksirikkonsa jälkeen hän korjasi Alman ja lähti uudelleen matkalle. Kauhea itätuuli puhalsi suoraan häntä vastaan Tagish'ista, mutta hän työnsi airot veteen ja ponnisteli miehuullisesti eteenpäin, vaikka tuuli painoi venettä taaksepäin ja hänen täytyi tuontuostakin raaputtaa jäätä airoista. Seudulla vallitsevan tavan mukaan hän nousi maihin Windy Arm'in luona; kolme kertaa kävi vene karilla ja täyttyi vedellä Tagish'issa, ja Lake Marsh'issa oli se jäätyä kiinni. Alma kärsi paljon vaurioita taistellessaan näitä vastuksia vastaan, mutta munat säilyivät vahingoittumattomina. Nämä hän kannatti takaisin kaksi peninkulmaa jään yli rantaan, johon hän rakensi varastohuoneen. Tämä säilyi sittemmin vuosikymmeniä, ja sitä osottivat toisille ne, jotka tunsivat tarinan.

Puoli tuhatta peninkulmaa jäätynyttä maata oli hänen ja Dawsonin välillä, ja vesitie oli suljettu. Mutta Rasmussen kääntyi ympäri omituinen jännittynyt ilme kasvoillaan ja vaelsi järviä pitkin jalkaisin. Miten hän kesti tämän yksinäisen matkan, mukanaan ainoastaan vaippa, kirves ja kourallinen papuja, sitä ei tavallinen kuolevainen saata ymmärtää. Ainoastaan Pohjolan kuljeksiva seikkailija voi sen jotenkuten käsittää. Riittää kun mainitsemme, että hän joutui keskelle lumimyrskyä Chilkoot'issa ja menetti kaksi varvastaan haavurille Sheep Camp'issa. Ja kuitenkin hän pysyi jaloillaan ja hoiti astiainpesua Pavona -laivalla; sieltä hän tuli hiilenkantajana muutamalla laivalla San Franciscoon.

Peräti laihtunut ja kurja olento kävellä linkutti pankin loistavan konttorinlattian yli, saadakseen uuden kiinnityksen huvilaansa. Hänen kuoppaiset poskensa paistoivat tuuhean parran alta, ja hänen silmänsä näyttivät painuneen syvälle kuoppiin, joista ne kylmästi liekehtien loistivat. Hänen kätensä olivat ilman, tuulen ja kovan työn parkitsemat ja kynsien alla oli paksu kerros likaa ja nokea. Hän jutteli epäselviä asioita munista ja jääesteistä, ja myrskyistä ja merenkäynnistä — mutta kun pankkimiehet kieltäytyivät antamasta enempää kuin tuhat, kävi hänen puheensa vielä sekavammaksi ja kosketteli pääasiallisesti koirien ja koiranruuan hintoja sekä sellaisia seikkoja kuin lumikengät, mokkasiinit ja talvitiet. Viimein he antoivat hänelle tuhatviisisataa, mikä oli enemmän kuin pantin arvo, ja hengittivät keveämmin, kun hän oli tehnyt allekirjoituksensa ja oli oven toisella puolen.

Kaksi viikkoa myöhemmin hän matkusti Chilkoot'in yli kolmella reellä, kunkin edessä viisi koiraa. Yhtä valjakkoa hän ajoi itse, mukaansa ottamat kaksi intiaania ajoivat toisia. Lake Marsh'issa he avasivat säilytyshuoneen ja kuormittivat reet. Mutta ei ollut yhtään tietä, jota saattoi kulkea. Hän oli ensimäinen, joka matkusti jään yli, ja hänen osalleen tuli tuo vaivaloinen tehtävä polkea ja raivata tie lumen ja ahtojään läpi. Takanaan hän huomasi usein leiritulia, joista ohut savupilvi nousi ilmaan, ja hän ihmetteli, miksi nämä ihmiset eivät saavuttaneet häntä. Sillä hän oli muukalainen maassa eikä käsittänyt syytä. Yhtä vähän hän ymmärsi intiaanejansa, jotka koettivat selittää hänelle asianlaidan. Nämä pitivät tätä liian vaikeana yrityksenä. Ja kun he napisivat ja kieltäytyivät aamusin lähtemästä eteenpäin, ajoi hän heidät pistoolillansa uhaten työhönsä.

Kun hän oli päässyt erään jääsillan läpi lähellä White House'a ja palelluttanut toisen jalkansa — joka oli vielä ollut hellä ja kipeä edellisen paleltumisen jälkeen — odottivat intiaanit, että hän antaisi perään. Mutta hän uhrasi yhden vaipan, ja jalka käärittynä muutamanlaiseen mokkasiiniin, hän jatkoi matkaansa etummaisessa reessä. Siinä oli raskain työ ja intiaanit kunnioittivat häntä siitä, että hän oli ottanut sen omalle osalleen, mutta salassa he naputtivat otsaansa ja pudistivat merkitsevästi päätään. Muutamana iltana he koettivat paeta, mutta kuulien vinkuminen lumessa heidän ympärillään pakoitti heidät palaamaan takaisin, muristen, mutta täysin vakuutettuina siitä, että olivat tehneet erehdyksen. Tämän jälkeen he, jotka olivat vain Chilkoot'in villejä, päättivät tappaa hänet; mutta hän oli kevytuninen kuin kissa, eivätkä he saaneet tilaisuutta täyttää aikomustaan. Usein he koettivat selittää hänelle heidän takanaan olevien savupilvien merkitystä, mutta hän ei ymmärtänyt heitä ja rupesi yhä enemmän epäilemään heitä. Ja jos he olivat itsepäisiä ja tahtoivat laiskotella, oli hän kärkäs antamaan heille piiskansivalluksen silmien väliin tai jäähdyttämään heidän tulistunutta mieltään näyttämällä ladattua revolveriansa.

Ja niin hän matkusti eteenpäin — kapinallisine seuralaisineen ja villeine koirineen sellaista tietä pitkin, jonka vaikeudet saattoivat lannistaa kaiken rohkeuden. Hänen täytyi taistella saadakseen intiaanit pysymään matkassa, hän taisteli koirien kanssa pitääkseen niitä erillään munista, hän taisteli jäitä vastaan, pakkasta vastaan ja tuskia vastaan jalassaan, joka ei tahtonut parantua. Niin pian kuin haavaan muodostui uusi nahka, rikkoontui se uudelleen purevassa pakkasessa, ja viimein tuli reikä niin isoksi, että siihen melkein mahtui nyrkki. Aamusin, kun hän nousi jaloilleen koko painollaan, pyöri hänen silmissään ja hän oli vähällä pyörtyä tuskasta; mutta päivän pitkään jalka meni tavallisesti turraksi, jonka jälkeen pakotus alkoi uudestaan, kun hän ryömi peitteiden sisään ja koetti nukkua. Ja kuitenkin saattoi hän, joka ennen oli ollut kirjuri ja istunut kaiket päivät pulpetin ääressä, raataa niin, että intiaanit olivat väsymyksestä puolikuolleita — hän uuvutti koiratkin. Kuinka kovasti hän teki työtä ja miten paljon hän kärsi, sitä hän ei tiennyt. Hän oli mies, joka tarttui kiinni yhteen ainoaan päähänpistoon ja kun hän nyt oli saanut tämän päähänpiston, oli hän kokonaan sen vallassa. Dawson oli etualalla hänen tajunnassaan ja tuhat tusinaa munia taustalla — ja näiden välillä työskenteli hänen oma minänsä, lakkaamatta ponnistellen saadakseen ne yhteen kimmeltäväksi kultaiseksi pisteeksi. Tämä kultainen piste oli viisituhatta dollaria, päähänpiston summa ja jokaisen, mahdollisesti syntyvän, uuden päähänpiston lähtökohta. Kaikissa muissa asioissa hän toimi koneellisesti. Hänellä ei ollut mitään käsitystä muista seikoista, nämä hän näki ainoastaan kuin tumman lasin läpi eikä omistanut niille yhtään ajatusta. Kättensä työt hän suoritti koneellisesti, ja sama oli laita sellaisenkin toiminnan, jossa tarvittiin päätä. Hänen kasvojensa ilme kävi sangen tiukaksi; intiaanit tunsivat pelkoa häntä kohtaan ja ihmettelivät tuota kummallista valkoista miestä, joka oli tehnyt heidät orjiksi ja pakotti heidät tekemään työtä niin mielettömästi.

Sitten tuli uusi vaiva Lake Le Borge'ssa, kun lämpömittari laski enemmän kuin kuusikymmentä astetta nollapisteen alapuolelle. Näin pakkasessa hän ponnisteli eteenpäin suu auki voidakseen hengittää vapaammin, ja nyt hän kylmetytti keuhkonsa ja sairasti koko loppumatkan kuivaa köhäyskää, joka paheni leirisavusta tai ylenmääräisistä ruumiinponnistuksista. Thirty Mile-joella hän tapasi paljon avovettä, jossa suuret jääkappaleet vyöryskelivät ja jota kattoi petollinen reunajää. Tämän reunajään kantavuutta oli mahdoton arvioida, ja siksi hän uskalsi mennä sille ilman muuta, ottaen revolverin avuksi, kun hänen seuralaisensa napisivat. Mutta jääsilloilla saattoi ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin, vaikkakin ne olivat lumenpeittämät. He kulkivat niiden yli lumikengät jalassa ja pitkät seipäät ristiin asetettuina käsissä kaikkien sattumien varalta. Kun he olivat päässeet yli, kutsuivat he koiria tulemaan perässä. Ja sellaisella sillalla, jossa lumi peitti sulapaikan, löysi toinen intiaaneista loppunsa. Hän vaipui niin nopeasti, kuin veitsi menee ohuen hyytelön läpi, ja virta painoi hänet heti jään alle.

Samana yönä karkasi hänen toverinsa heikossa kuunvalossa, ja Rasmussen häiritsi turhaan suurta hiljaisuutta revolverillaan — esine, jota hän käsitteli enemmän innolla kuin taidolla. Kolmekymmentäkuusi tuntia myöhemmin tuli karannut intiaani Big Salmon'in poliisiasemalle.

"Hm — hm — hm… Hauska mies… Mitä sanotte siitä?… Hänen päänuppinsa aivan vinossa", selitti tulkki ymmälleen joutuneelle esimiehelle. "Mitä?… Niin — sekapäinen, aivan sekapäinen mies. Munia, munia, munia — aina vaan munia… Ymmärrättekö? Hän tulee kyllä ajan oloon."

Viipyi useita päiviä ennenkuin Rasmussen tuli — kaikki kolme rekeä toisiinsa sidottuina ja kaikki koirat yksissä valjaissa. Se oli epämukavaa ja vaivaloista, ja missä tie oli vaikeakulkuinen, oli hän pakoitettu vedättämään reen kerrallaan, vaikkakin hän herkulesmaisilla ponnistuksilla oli enimmäkseen onnistunut saamaan kaikki menemään yht'aikaa. Häneen ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta, kun poliisi kertoi, että hänen intiaaninsa oli matkalla ylänköseutujen kautta Dawsoniin ja otaksuttavasti oli nyt puolimatkassa Selkirk'en ja Stevart'in välillä. Yhtä vähän näytti kiinnittävän hänen mieltään, kun hän sai tietää, että poliisi oli raivannut tien Pelly'yn asti, sillä hän oli ruvennut sallimaanuskojan tavoin katselemaan kaikkia luonnonilmiöitä, hyviä niinkuin pahojakin. Mutta kun hänelle sanottiin, että Dawsonissa oli nälänhätä, hymyili hän, valjasti koiransa ja lähti taas matkalle.

Viimeisessä pysähdyspaikassa hän sai selityksen, mitä tuo salaperäinen savu merkitsi. Kun Big Salmon'issa oli saatu tietää, että tie oli raivattu Pelly'yn saakka, ei savupilareilla enää ollut mitään syytä pysytellä Rasmussenin takana, ja kun hän istui kokoonkyyristyneenä yksin nuotion ääressä, näki hän. joukottain rekiä kiitävän ohi. Ensin tulivat kuriiri ja puoli-intiaani, jotka olivat vetäneet hänet Bennettistä, sitten kaksi postirekeä Circle Citystä, sen jälkeen sekalainen seurue Klondykeen-matkustajia. Sekä koirat että miehet olivat reippaita ja hyvinruokituita, kun sitävastoin Rasmussen ja hänen vetäjänsä olivat niin laihoja, ettei heissä ollut paljo muuta kuin luu ja nahka. Toiset olivat matkustaneet päivän ja levähtäneet kaksi, ja muutenkin säästäneet voimiansa, voidakseen sitten matkustaa nopeammin, kun raivattu tie alkoi — ja hän sitävastoin oli marssinut jok'ainoa päivä, vaivaten koiriaan yli tarpeen ja kuluttaen niiltä viimeisetkin voimat.

Mitä häneen itseensä tulee, hän ei voinut murtua. He kiittivät häntä ystävällisesti siitä vaivasta, jota hän oli kärsinyt heidän tähtensä, nämä reippaat ja vahvat miehet — he kiittivät häntä leveästi irvistellen ja raa'asti nauraen — ja nyt, kun hän ymmärsi kaikkityyni, hän ei vastannut sanallakaan. Eikä hän tuntenut sanatontakaan katkeruutta heitä kohtaan. Kaikki tämä oli merkityksetöntä. Hänen päähänpistonsa — tai se tosiasia, joka oli tämän päähänpiston takana, ei ollut muuttunut. Tässä oli hän ja hänen tuhat tusinaa munaansa — ja tuolla oli Dawson… Tehtävä oli muuttumaton.

Little Salmon'issa tuli puute koiranruoasta, ja eläinten täytyi nyt saada hänen ravintoaan. Täältä Selkirk'een asti hän eli pavuista — kovista, ruskeista pavuista, suurista pavuista, jotka olivat hyvin ravitsevia, mutta saivat hänen vatsansa epäkuntoon ja aiheuttivat ähkykohtauksia joka kolmas tunti. Mutta Selkirk'en toimitusmies oli pannut portinpielessä olevaan oveen tiedonannon, ettei kahteen vuoteen yksikään höyrylaiva ollut tullut Yukonia ylös ja että elintarpeitten hinnat olivat sentähden tavattoman korkeat. Hän tarjoutui kuitenkin antamaan jauhoja täyden kupin jokaisesta munasta, mutta Rasmussen pudisti vain päätänsä ja jatkoi matkaansa. Kappaleen matkan päässä alaspäin hänen onnistui ostaa jäätynyt hevosennahka koirille, kun Chilkoot'in karjanomistajat olivat teurastaneet hevosensa ja antaneet kaikki jätteet intiaaneille. Hän koetti itsekin pureskella hevosennahkaa, mutta karvat tunkeutuivat haavoihin, joita pavut olivat tehneet hänen suuhunsa, ja se oli sietämätöntä.

Täällä Selkirk'essä hän kohtasi Dawsonista tulevien nälkäisiä etujoukkoja, ja sitten hän näki heidän kaikkialla laahustavan eteenpäin tietä pitkin — kurja joukko ihmisiä. "Ei ole elintarpeita!" oli seisovana lauseena. "Ei ole elintarpeita, ja siksi heidän täytyi lähteä." — "Kaikki ihmiset ovat liian heikontuneita voidakseen toipua keväällä." — "Jauhot maksoivat puolitoista dollaria naula, mutta ei ollut yhtään, joka olisi myynyt."

"Munat?" vastasi yksi heistä. "Dollarin kappale, mutta niitä ei ole yhtään."

Kun hän saapui Stewart River'iin, seitsemänkymmentä peninkulmaa Dawsonista, oli hän menettänyt viisi koiraa, ja toiset olivat menehtymäisillään väsymyksestä. Hänkin astui nyt valjaisiin ja veti niillä vähillä voimin, mitä hänellä enää oli jälellä. Mutta kuitenkaan hän ei voinut päästä enempää kuin kymmenen peninkulmaa päivässä. Hänen nenänsä ja poskipäänsä, jotka tuontuostakin paleltuivat, olivat saaneet mustanpuhuvan värin, mikä vaikutti suorastaan epämiellyttävältä. Peukalo oli myös, hänen ohjaustankoa pidellessään, paleltunut ja tuotti hänelle kauheita tuskia. Suuret mokkasiinit oli hänellä vieläkin jalassa, ja pitkin sääriä alkoi tuntua merkillistä kipua. Sixty Milessä loppuivat pavut, joita hän viime aikoina oli käyttänyt ravinnokseen, mutta hän pysyi järkähtämättömästi erillään munista. Ehtimiseen tiepuoleen nujertuen, mutta aina pystyyn nousten, hän kompuroi Indian River'iin. Siellä hän löysi vastakuolleen hirven ja muutaman anteliaan vanhankansan miehen, joka antoi hänelle ja hänen koirilleen uusia voimia, ja Ainslies'issa hän tunsi vaivansa palkituiksi, kun eräs Dawsonista viisi tuntia sitten tullut kulkuri vakuutti, että hän saisi yksi ja yksi neljäsosa dollaria jokaisesta munasta.

Hän kiipesi jyrkkää mäkeä ylös lähellä Dawson'in kenttämajoja, sydän ankarasti jyskyttäen ja polvet vapisten. Koirat olivat niin heikot, että hänen oli pakko antaa niiden levätä, ja odottaessaan hän nojasi väsyneenä ohjaustankoa vastaan. Silloin tuli muuan tavattoman koreannäköinen mies kävellen, puettuna suureen karhunnahkaturkkiin. Hän katseli uteliaasti Rasmussenia, sitten hän pysähtyi ja heitti tutkivan silmäyksen koiriin ja kolmeen köytettyyn rekeen.

"Munia", vastasi Rasmussen käheästi. Hän tuskin kykeni saamaan kurkustaan muuta kuin kuiskauksen. "Munia? Hurraa! Hurraa!" Hän hyppäsi korkealle ilmaan, pyöriskeli kuin hullu ja polki jalkaansa maahan. "Ette kai tarkoita, että teillä on munia kaikissa näissä?"

"Oo — silloin te varmaan olette munantuojamies." Hän kierteli Rasmussenia ja tarkasteli häntä joka puolelta. "Sanokaa — oletteko munantuojamies?"

Sitä ei Rasmussen tiennyt, mutta hän otaksui se olevansa ja nyt näytti toinen tulevan maltillisemmaksi.

"Minä — minä tarkoitan puolitoista dollaria kappaleelta", selitti
Rasmussen epäillen.

"Niin kyllä! Minä kuulin, mitä sanoitte. Antakaa kaksi tusinaa. Tässä on rahat."

Hän otti esiin kultahiekkapussin, pienoisen makkaran kokoisen ja heitti sen huolettomasti ohjaustangolle. Rasmussen tunsi kummaa väristystä vatsanpohjassaan, hänen sieramiaan kutitti, ja hänet valtasi melkein voittamaton halu itkeä. Mutta suurisilmäinen ja utelias kansanjoukko alkoi kokoontua hänen ympärilleen, ja toinen toisen jälkeen rupesi kyselemään munia. Hänellä ei ollut vaakakuppeja, mutta karhunnahkaturkkinen mies kävi noutamassa pari sellaista ja ystävällisesti punnitsi kultahiekkaa, sill'aikaa kun Rasmussen jakoi tavaraa. Pian syntyi siinä tungos, siinä tuupittiin ja tyrkittiin ja meluttiin. Kaikki tahtoivat ostaa, ja kaikki tahtoivat saada ensiksi. Ja sitä mukaa kuin toisten kiihko nousi, tyyntyi Rasmussen. Tämä ei saattanut merkitä hyvää. Jotakin täytyi olla heidän ostamishalunsa takana. Olisi viisainta, että hän lepäisi ensin ja sitten katsoisi ympärilleen. Kenties munat maksaisivatkin kaksi dollaria kappale. Joka tapauksessa hän tiesi varmasti saavansa puolitoista, milloin hyvänsä vain möisi. "Seis!" hän huudahti, myytyään parisataa. "Enempää ei nyt tule. Minä olen väsymyksestä menehtymäisilläni. Minun täytyy hankkia itselleni asunto, ja sitten voitte tulla sinne."

Nyt syntyi yleinen valitus, mutta karhunnahkaturkkinen mies hyväksyi Rasmussenin päätöksen. Kaksikymmentä neljä jäätynyttä munaa kalisi hänen avaroissa taskuissaan, eikä hän perustanut siitä mitään, oliko toisilla syömistä vaiko ei. Muuten hänkin näki, että Rasmussen hädintuskin pysyi pystyssä.

"Tuolla Monte Carlon toisen kulman takana on muuan maja, sellainen suudapulloikkunoilla varustettu", sanoi hän hänelle. "Se ei ole minun, mutta minä pidän sitä hallussani. Vuokra on kymmenen dollaria päivältä, ja se on sangen huokea. Menkää suoraan sinne, niin minä tulen sitten luoksenne. Älkää unhoittako, että siinä on suudapulloikkunat. — Tralalaa!" rallatti hän heti jälkeen. "Nyt menen pesääni syömään munia ja uneksimaan kotiseudusta."

Matkalla asuntoonsa Rasmussen muisti olevansa nälkäinen ja osti pikkuvaraston elintarpeita muutamasta ruokatavarakaupasta ja paistin teurastajalta sekä kuivattua kalaa koirille. Hän löysi puheenalaisen majan ilman vaikeuksia ja antoi koirien olla valjaissa virittäessään valkeata takkaan ja asettaessaan kahvipannun tulelle.

"Puolitoista dollaria kappaleelta — tuhat tusinaa — tekee kahdeksantoista tuhatta dollaria!" höpisi hän itsekseen puuhaillessaan takan ääressä.

Juuri kun hän asetti paistin tulelle, avautui ovi. Hän käännähti ympäri. Siinä oli karhunnahkaturkkinen mies. Hän astui sisään päättäväisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin määrättyä asiaa, mutta kun hän näki Rasmussen'in tuli hänen kasvoilleen rasittunut ilme.

"Minä tahtoisin sanoa teille — niin, minä tahtoisin sanoa teille…" alkoi hän, mutta keskeytti lauseen.

"Tuhat tulimmaista — minä tahtoisin sanoa teille, nähkääs — että munat olivat pilaantuneita."

Rasmussen tunsi jalkansa horjuvan. Hänestä tuntui kuin joku olisi antanut hänelle äkkinäisen iskun silmien väliin. Majan seinäthän horjuivat ja olivat kaatumaisillaan… Hän ojensi kätensä pysyäkseen pystyssä ja sai kiinni tulikuumasta uunista. Viiltävä tuska ja palaneen lihan haju palauttivat hänen tajuntansa.

"Kyllä ymmärrän", sanoi hän hitaasti, samalla kopeloiden taskujaan. "Te tahdotte saada rahanne takaisin."

"Rahoista ei ole kysymys", sanoi toinen, "mutta eikö teillä ole toisia munia — jotka ovat hyviä?"

Mutta toinen kieltäysi ja peräytyi ovea kohti. "Minä tulen takaisin", sanoi hän, "kun olette lajitellut ja tarkastanut mitä teillä on."

Rasmussen vyörytti majaan hakkuupölkyn ja kantoi munalaatikot sisälle. Hän teki tämän aivan rauhallisesti. Sitten hän otti kirveensä ja alkoi rikkoa munia toisen toisensa jälkeen. Hän tutki munan puoliskoja hyvin tarkasti ja pudotti ne sitten lattialle. Ensin hän otti toisen sieltä, toisen täältä eri laatikoista, mutta sitten hän särki tahallaan koko laatikon. Läjä lattialla tuli yhä suuremmaksi. Kahvi kuohui yli ja palaneen paistin savu täytti huoneen. Rasmussen hakkasi hakkaamistaan uutterasti ja yksitoikkoisesti, kunnes viimeinenkin laatikko oli tyhjä.

Särjetyt munat alkoivat sulaa uunista tulevasta lämmöstä ja levittivät ilkeätä hajua.

"Minä olen Murray — Jim Murray — kaikki ihmiset täällä tuntevat minut", mies jatkoi, "olen juuri saanut kuulla, että teidän munanne ovat pilaantuneita, ja tarjoon kaksisataa koko roskasta. Ne eivät ole niin hyviä kuin kalat, mutta koirille ne kelpaavat kuitenkin".

Rasmussen näytti muuttuneen kiveksi. Hän ei liikahtanutkaan. "Menkää helvettiin", sanoi hän kiivastumatta.

"Tulkaa nyt järkiinne! Olen hyvilläni voidessani tarjota niin paljon tuollaisesta moskasta, ja sehän on aina parempi kuin ei mitään. Kaksisataa. Noo — mitä sanotte?"

"Menkää helvettiin", toisti Rasmussen hiljaa, "ja laputtakaa siitä jalkoihinne."

Murray katseli häntä suu auki ja suuresti ihmeissään — ja sitten hän peräytyi varovaisesti takaperin, koko ajan silmällä pitäen toisen kasvoja.

Rasmussen seurasi häntä ulos ja riisui koirat valjaista. Hän heitti niille kaiken ostamansa kalan ja otti köysinipun olalleen. Sitten hän meni takaisin majaan ja salpasi oven jälkeensä. Palaneen paistin savu sai hänen silmänsä kirvelemään. Hän heitti köyden kattoparrun yli ja mittasi silmillään liikkumatilan. Hän ei näyttänyt olevan siihen tyytyväinen, sillä hän nosti tuolin makuulavalle ja nousi sille. Sitten hän teki köyden toiseen päähän silmukan ja pisti päänsä siihen. Köyden toisen pään hän sitoi kiinni. Ja sitten hän potkasi pois tuolin.

Kun John Fox tuli maahan jossa whisky jäätyy kiinteäksi möhkäleeksi ja voidaan käyttää kirjepainimena kauan aikaa vuodessa, ei hänellä ollut niitä ihanteita ja harhaluuloja, jotka tavallisesti ovat esteenä hienomman kasvatuksen saaneen seikkailijan menestykselle. Syntyneenä ja kasvaneena Yhdysvaltain äärimmäisillä rajoilla, vei hän mukanaan Canadaan yksinkertaisen ajatustapansa, teeskentelemättömän käytöksensä ja niin sanoaksemme alkeellisen käsityksensä asioista ja esineistä, mikä takasi hänelle välittömän menestyksen hänen uudella urallaan. Oltuaan Hudson-Bay-yhtiössä alhaisarvoisena palvelijana, jonka tehtävänä oli soutaa matkustajien veneitä ja kantaa selässään heidän tavaroitaan sellaisten paikkojen yli, missä sitä tarvittiin, kohosi hän pian toimitusmieheksi ja sai haltuunsa tavaravaraston ylivalvonnan Fort Angelus'issa.

Täällä hän otti pian — luonnollisen yksinkertaisuutensa pakottamana — maassa syntyneen naisen vaimokseen, ja avio-onnen kautta, joka sitä seurasi, hän vältti sen levottomuuden ja joutavanpäiväisen kaipuun, joka katkeroittaa vaativampien miesten päivät, tekee heidän työnsä kelpaamattomaksi ja lopulta valtaa heidät kokonaan. Hän eli tyytyväisenä ja iloisena, hoiti rehellisesti sitä tointa, joka oli hänelle uskottu ja otti loistavan ennätyksen yhtiön palveluksessa. Tähän aikaan kuoli hänen vaimonsa, hänen sukulaisensa vaativat ruumiin ja hautasivat sen kansan tavan mukaan puun latvaan.

Kaksi poikaa oli hän synnyttänyt hänelle, ja yhtiön käskystä hän matkusti pienokaisten kanssa kauemmas Koillisen Territorin alueelle, paikkaan, jota kutsuttiin Sin Rock'iksi, missä hän otti haltuunsa tärkeän vuotavaraston. Täällä hän vietti useita yksinäisiä ja raskaita kuukausia, kyllästyneenä nuorten intiaaninaisten huomaavaisuuteen, ja hänen kasvavat pikku poikansa kärsivät suuresti vailla äidin hoivaa. Silloin sattuivat hänen silmänsä Lit-lit'iin.

"Lit-lit, niin — hän on Lit-lit" — tällä tavoin hän kuvasi häntä miltei epätoivoisena ensimäiselle kirjanpitäjälle Alexander Mc Lean'ille.

Mc Lean oli vasta päättänyt skotlantilaisen kasvatuksensa — "hänen korvantaustansa eivät olleet vielä kuivat", niinkuin John Fox sanoi — voidakseen hyväksyä maan tapoja avioliittokysymyksessä. Hän ei kuitenkaan tuntenut vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että toimitusmies uskoi oman kuolemattoman sielunsa vaaraan — ja koska Lit-lit herätti hänessäkin omituista mieltymystä, tunsi hän katkeransekaista tyytyväisyyttä oman sielunsa autuuden ollessa taatun sen kautta, että tyttö menisi naimisiin John Foxin kanssa.

Siinä ei tosiaankaan ollut ihmettelemistä, että Mc Lean'in ankara skotlantilaissielu oli vaarassa sulaa Lit-lit'in silmistä lähtevässä auringonpaisteessa. Hän oli kaunis, hoikka ja notkea, ei sellainen suurikasvoinen ja typeränluontoinen, jollaisia intiaaninaiset ylipäätänsä ovat. Nimen "Lit-lit" hän oli saanut tavastaan liihoitella kaikkialla; hän lensi sinne tänne kuin perhonen, iloisena ja huoletonna ja nauraen yhtä helposti kuin hyppien ja tanssien.

Lit-lit oli Snettishane'n, yhden heimon ylhäisimmistä miehistä, tytär, ja hänen äitinsä oli ollut puoli-intiaani. Tämän Snettishane'n luokse läksi toimitusmies eräänä päivänä ikäänkuin sattumalta, neuvotellakseen naimiskaupoista. Hän istui sitten isäntänsä seurassa märistä puista tehdyn nuotion ääressä, joka piti moskiitot etäällä, ja puhui kaikista asioista auringon alla, tai kuitenkin kaikesta, mikä esiintyi Pohjolan auringon alla, avioliittoa lukuunottamatta. John Fox oli vartavasten tullut puhumaan avioliitosta; tämän tiesi Snettishane, ja John Fox tiesi, että ukko tiesi sen — ja sentähden kartettiin juuri tätä keskustelunaihetta mitä suurimmalla tarkkuudella. Tällaista väitetään intiaanien oveluuden olevan. Itse asiassa se on läpikuultavaa naivisuutta.

Tunnit kuluivat, ja Fox ja Snettishane polttivat lukemattomia piippuja ja katsoivat toisiaan silmiin aivan viattomasti, mikä oli erinomainen todistus näyttelijälahjoista. Iltapäivällä kulkivat Mc Lean ja hänen työtoverinsa Mc Tavish heidän ohitseen virralle päin olematta näkevinäänkään heitä. Kun he tunnin kuluttua palasivat samaa tietä, olivat Fox ja Snettishane joutuneet kursastelevaan väittelyyn sen ruudin ja sianlihan laadusta, jota yhtiö tarjosi vaihtokaupassa. Lit-lit, joka arvasi toimitusmiehen asian, oli sillä välin hiipinyt majan peräseinän taakse, ja uloskäytävän esiripun takaa piti silmällä molempia keskustelijoita moskiittovalkean ääressä. Hän oli innoissaan, onnellinen ilme silmissään, ylpeä kun oli siitä, että niin ylhäinen mies kuin itse toimitusmies — joka oli lähinnä Jumalaa Pohjolan hierarkiassa — oli valinnut hänet vaimokseen, ja naisellisen uteliaisuuden pakottamana hän halusi lähempää nähdä, minkänäköinen mies hän oli. Kirkas auringonpaiste, leirisavu ja ankara ilmanala oli saanut toimitusmiehen kasvot vaskenkarvaisiksi, niin että Snettishane oli yhtä vaalea kuin hänkin ja hän itse, Lit-lit, vaaleampi. Tämän johdosta hän tunsi epämääräistä iloa, mutta vielä enemmän hän iloitsi siitä, että Fox oli niin suuri ja vahva, vaikka hänen suuri musta partansa melkein pelotti häntä — se oli niin ihmeellinen.

Kun Lit-lit oli sangen nuori, oli hän kokematon arvostelemaan miehiä. Seitsemäntoista kertaa hän oli nähnyt auringon painuvan etelään ja katoavan taivaanrannan taa, ja seitsemäntoista kertaa hän oli nähnyt sen palaavan ja valaisevan päivin ja öin, kunnes yö loppui kokonaan. Näinä vuosina Snettishane oli vartioinut häntä huolellisesti ja ollut hänen ja kaikkien kosijain välillä, halveksivasti kuunnellen nuoria metsänkävijöitä, jotka pyysivät tyttöä, ja hyljäten heidän tarjouksensa, ikäänkuin Lit-lit ei olisi ollut saatavissa mistään hinnasta. Snettishane oli voitonhaluinen. Lit-lit oli pääoma hänelle. Ja tästä pääomasta hän toivoi saavansa suunnattoman koron.

Ja kun tuo nuori tyttö oli tällä tavoin kasvanut niin luostarimaisissa olosuhteissa kuin heimon tavat sallivat, katseli hän nyt tyttömäisen levottomasti tätä miestä, joka varmasti oli tullut hänen tähtensä — häntä, joka tulisi hänelle opettamaan kaikki, mitä hänellä vielä oli elämästä oppimista — tuota mahtavaa ja vaikutusvoimaista miestä, jonka sanat tästä puoleen olisivat hänen lakinsa ja joka määräisi hänen toimensa ja hillitseisi hänen käytöstään jälelläolevina päivinä.

Mutta siinä tähystellessään ja kuunnellessaan, liikutettuna ja vapisten sen kohtalon edessä, joka nyt oli hänen osakseen tuleva, tunsi hän pettymystä, kun päivä kului ja toimitusmies ja hänen isänsä edelleen juttusivat asioista, jotka koskivat muita seikkoja ja joilla ei ollut naimiskaupan kanssa mitään tekemistä. Kun aurinko painui yhä enemmän pohjoista kohti ja keskiyö lähestyi, alkoi toimitusmies näyttää selviä poislähdön merkkejä. Hän kääntyi jo lähteäkseen ja Lit-lit tunsi sydämensä kutistuvan rinnassaan, mutta hän pysähtyi ja kääntyi syrjittäin puhetoveriinsa.

"Niin, sepä oli unhoittua, Snettishane", sanoi hän, "minä tarvitsen squawin, joka pesee ja korjaa vaatteeni."

Snettishane päästi röhkivän äänen ja ehdotti sitten Wanidania, joka oli vanha eukko ja hampaaton.

"Ei, ei", keskeytti toimitusmies. "Minä tarvitsen vaimoa. Minä olen paljon miettinyt tätä asiaa ja tulin juuri ajatelleeksi, että te kenties tunnette jonkun, joka olisi sopiva minulle."

Snettishane näytti miettiväiseltä, ja silloin astui toimitusmies pari askelta lähemmäs, pysähtyi muka sattumalta ja välinpitämättömästi neuvotellakseen tästä uudesta satunnaisesta aiheesta.

"Hän on vääräsäärinen. Teidän suurin koiranne, Kips, voisi helposti hypätä hänen polviensa välistä, kun hän seisoo."

Mutta nyt oli John Fox suuttuvinaan ja karjasi: "Mitä hullutusta tämä on? Olenko minä vanha mies, koska sinä tahdot naittaa minut vanhojen ämmien kanssa? Olenko minä hampaaton? Olenko rampa? Tahi sokea? Tai olenko niin köyhä, etteivät kirkassilmäiset tytöt voi katsoa minua mielihyvällä? Katsos — minähän olen toimitusmies, olen sekä rikas että ylhäinen, mahtava mies tässä maassa, ja minun sanani saavat miehet vapisemaan ja tottelemaan!"

Snettishane tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi, vaikka hänen sfinksinkasvonsa eivät muuttaneet ilmettäkään. Hän oli tartuttanut toimitusmiehen koukkuun ja saanut hänet puhumaan ensiksi. Snettishanen ajatuksissa ei ollut tilaa kuin yhdelle aatteelle kerrallaan, mutta hän kykeni kehittämään tätä aatetta pitemmälle kuin John Fox. Sillä niin yksinkertainen kuin John Fox olikin, hän voi kuitenkin hautoa päässään useampia ajatuksia yhdellä kertaa, mikä esti häntä täyttämästä ainoatakaan niin täydellisesti kuin intiaanipäällikkö.

Snettishane luetteli siis edelleenkin sangen rauhallisesti vaalikelpoisia nuoria tyttöjä, mutta John Fox hylkäsi ne kaikki heti nimen kuultuaan, lisäten aina joukon yksityiskohtaisia selityksiä. Hän näytti vielä kerran jättävän sikseen koko asian ja valmistautui taas lähtemään kotiinsa. Snettishane näki hänen lähtevän yrittämättäkään häntä pidättää, mutta huomasi hänen lopultakin pysähtyvän omasta ehdostaan.

"Tulin juuri ajatelleeksi, että me molemmat olemme unhoittaneet Lit-lit'in", sanoi toimitusmies. "Tahtoisin tietää, sopiiko hän minulle."

Snettishane kuunteli ehdotusta aivan välinpitämättömän näköisenä, muta tämän naamarin taakse hän kätki sydämestä lähtevän naurunsa. Se oli ratkaiseva voitto. Jos toimitusmies olisi ottanut yhdenkään askeleen pois lähteäkseen, olisi Snettishane ollut pakoitettu itse mainitsemaan tyttärensä nimen, mutta — toimitusmies ei ollut ottanutkaan tätä ainoata askelta.

Snettishane oli epävarma Lit-lit'in sopivaisuudesta, kunnes pakoitti valkoisen miehen ottamaan viimeisenkin askeleen toivottuun suuntaan.

"Noo", sanoi toimitusmies miettiväisenä, "ainoa keino päästä asian perille on kai tehdä ehdotus." Ja nyt hän korotti äänensä. "Minä tarjoan sinulle Lit-lit'istä kymmenen huopapeitettä ja kolme naulaa tupakkaa, oikein hyvää tupakkaa."

Snettishane vastasi tekemällä eleen, jonka piti merkitä, että kaikki huopapeitteet ja kaikki se tupakka, mitä oli koko maailmassa, eivät korvaisi Lit-lit'iä ja tämän hyveitä. Kun nyt toimitusmies pakotti hänet itse mainitsemaan hinnan, selitti hän aivan rauhallisesti, että hän tahtoi viisisataa huopapeitettä, kymmenen pyssyä, kymmenen pulloa rommia, viisikymmentä naulaa tupakkaa, kaksikymmentä punaista kangaspalasta, soittorasian ja sitäpaitsi ystävyyttä ja suurinta kohteliaisuutta toimitusmiehen puolelta sekä paikan hänen kodissaan.

Nyt näytti John Fox saavan raivokohtauksen, josta seurasi, että peitteitten lukumäärä aleni kahteensataan ja viimeinen vaatimus pyyhittiin yli — vaatimus, josta ei koskaan oltu kuultu mainittavankaan valkoisten miesten ja maan tyttärien välisissä naimiskaupoissa. Lopuksi, kolme tuntia kestäneitten neuvottelujen jälkeen, pääsivät he lopputulokseen. Snettishane oli saava Lit-lit'istään sata peitettä, viisi naulaa tupakkaa, kolme pyssyä, puteliin rommia sekä ystävyyttä ja kohteliaisuutta — hinta, mikä John Foxin väitteen mukaan oli kymmentä peitettä ja yhtä pyssyä korkeampi kuin minkä arvoinen Lit-lit oli. Ja kun hän läksi kotiinsa pikkutunneilla, vaivasi hänen mieltään se epämieluisa tunne, että Snettishane oli hänet hyvästi kyninyt.

Väsyneenä, mutta voitonriemuisena, meni Snettishane sisään käydäkseen levolle, ja hän huomasi Lit-lit'in ennenkuin tämä oli ehtinyt hiipiä ulos.

Hän rykäsi merkitsevästi. "Soo — sinä olet nähnyt. Ja kuullut. Tämän tähden isäsi sangen suuren viisauden ja ymmärryksen on täytynyt sinulle esiintyä kirkkaassa valossa. Ota vaarin minun sanoistani ja pidä niitä ohjeenasi — mene kun minä sanon: mene! ja tule kun minä käsken tulemaan, siten voimme lihottaa itseämme niillä rikkauksilla, jotka kuuluvat tuolle suurikasvuiselle valkoiselle miehelle, joka on yhtä yksinkertainen kuin iso."

Seuraavana päivänä vahvistettiin kauppa varastohuoneen luona. Toimitusmies tarjosi whiskyä ennen aamiaista, suureksi ihastukseksi Mc Lean'ille ja Mc Tavish'ille, antoi koirilleen kaksinkertaisen ruoka-annoksen ja oli jalkaansa vetänyt paraat mokkasiininsa. Ulkona tehtiin valmistuksia potlatch'ia varten. Potlatch on sama kuin "pidot", ja John Fox aikoi viettää häitään Lit-lit'in kanssa toimeenpanemalla tällaisen potlatch'in, jonka piti olla yhtä komean kuin morsian oli kaunis. Iltapäivällä kokoontui koko heimo juhlille. Miehiä, naisia, lapsia ja koiria kestittiin ylenmäärin, eikä siellä ollut ainoatakaan henkilöä, ei edes tilapäistä kulkijaa ja kiertävää metsänkävijää toisista heimoista, joka ei olisi tullut osalliseksi sulhasen anteliaisuudesta.

Lit-lit'ille, joka oli arka ja kyyneliin saakka peloissaan, lahjoitti partainen puolisonsa uuden pumpulipuvun, parin oivallisia mokkasiineja, loistavan silkkiliinan pikimustien suortuvien verhoksi, purpuranvärisen pitkän shaalin hartioille, messinkiset korvarenkaat ja sormukset sekä koko joukon muita koristeluesineitä, niiden joukossa Waterbury-kellon. Snettishane saattoi tuskin hillitä itseään, kun näki kaiken tämän — heti kun hän sai tilaisuuden, veti hän tyttärensä syrjään.

"Ei tänä yönä eikä seuraavanakaan", alkoi hän painostaen sanojaan, "vaan jonakin lähiyönä minä raakun kuin korppi tuolla virranrannalla, ja silloin on aika sinun lähteä suurikasvuisen miehesi luota — hullu kun hän on — ja tulla minun tyköni. — Ei ei", lisäsi hän nopeasti huomatessaan hänen kasvoistaan, että hän vastenmielisesti kääntäisi selkänsä ihmeelliselle uudelle elämälleen, "sillä tuskin tämä on tapahtunut, ennenkuin miehesi, joka on hullu, tulee valittaen majaani. Ja silloin pitää sinunkin ruveta valittamaan ja sanoa, että se ja se asia ei ole hyvin, ettet pidä siitä ja siitä, ja ettet voi suostua olemaan hänen vaimonaan, mutta että voisit tyytyä oloosi, jos saat useampia peitteitä ja enemmän tupakkaa ja kaikenlaista muuta hyvää köyhälle, vanhalle isällesi Snettishanelle. Muistahan nyt tämä, kun minä raakun kuin korppi tuolla virranrannalla."

Lit-lit nyökäytti päätään; sillä oli vaarallista olla tottelematta isäänsä, sen hän tiesi sangen hyvin. Ja muuten hän vaatikin vain pikku asioita, lyhyttä eroa toimitusmiehestä, joka sitten tulisi tuntemaan paljon suurempaa iloa saadessaan hänet takaisin. Hän meni edelleen juhlaan, ja kun keskiyö saapui, etsi toimitusmies hänet ja vei mukanaan sisään jälellejääneiden huudahdellessa ja sutkauksia lasketellessa, missä kaikki squawit osottausivat sangen suuriäänisiksi.

Lit-lit tuli pian huomaamaan, että aviollinen yhdyselämä varastoaseman esimiehen kanssa oli paljon parempaa kuin hän koskaan oli osannut ajatellakkaan. Nyt hänen ei enää tarvinnut kantaa puita ja vettä eikä alituisesti palvella kärtyistä miesväkeä. Ensi kertaa elämässään saattoi hän loikoilla sängyssään, kunnes aamiainen oli pöydässä. Ja minkälainen vuode! Puhdas ja upea ja pehmeä ja mukava, jollaista ei ollut koskaan ennen nähnyt. Ja ruoka! Korppuja, tuoretta ja hyvää leipää kolmasti päivässä jok'ainoa päivä, ja kaikkea muuta mitä vain halusi! Sellaista ylellisyyttä hän tuskin saattoi ymmärtää, hänen suureksi tyytyväisyydekseen toimitusmies kohteli häntä järkevällä ystävällisyydellä. Foxhan oli jo ennen ollut naimisissa, ja hän ymmärsi sangen hyvin ajaa höllin ohjaksin, joita ainoastaan toisinaan kiristi, mutta silloin voimakkaalla kädellä. "Lit-lit on tämän paikan valtijatar", ilmoitti hän merkitsevästi aamiaispöydässä häiden jälkeen. "Mitä hän sanoo, sen täytyy tapahtua. Ymmärrättekö?" Ja sekä Mc Lean että Mc Tavish ymmärsivät. He tiesivät myöskin, ettei toimitusmiehen tapana ollut pistää sormiaan väliin.

Mutta Lit-lit ei katsonut omaa etuaan uudessa asemassaan. Hän kevensi miehensä kuormaa heti ottamalla hoitoonsa hänen molemmat poikansa, hankki heille enemmän hauskuutta sekä jossakin määrin vapautta, suunnilleen yhtä paljon kuin soi itselleenkin. Molemmat pojat ylistivät suuresti uutta äitiänsä; Mc Lean ja Mc Tavish lauloivat hekin hänen ylistystään; ja toimitusmies kehui onnellista avioliittoaan, kunnes huhu Lit-lit'in hyvästä käytöksestä ja hänen puolisonsa tyytyväisyydestä levisi kaikkien asukasten keskuuteen Sin Rock'in piirissä.

Silloin Snettishane, joka valvoi öisin ajatellessaan huikean korkeata korkoa, katsoi olevan ajan alkaa toimia. Kymmenentenä yönä avioliittonsa jälkeen Lit-lit heräsi korpin raakuntaan, ja hän ymmärsi siitä, että Snettishane odotti häntä virran rannalla. Suuressa onnessaan ei hän ollut unhoittanut isänsä kanssa tekemäänsä sopimusta, ja nyt se tuli hänen mieleensä yhdessä lapsellisen pelon kanssa, jota hän tunsi isäänsä kohtaan. Pitkän aikaa hän makasi peloissaan ja vapisten, halutonna lähtemään, peläten jäädä, mutta viimein peri toimitusmies voiton tässä hiljaisessa taistelussa — hänen hellyytensä ja valtavat lihaksensa sekä voimakas alaleukansa terästivät Lit-Lit'in hermot, niin että hän päätti jättää korpin raakunnan huomioonottamatta.

Mutta aamulla hän nousi ylös sangen peloissaan ja hoiti tehtäviään alituisen tuskan vallassa odottaen isänsä tuloa. Päivän kuluessa alkoi hän kuitenkin saada rohkeutensa takaisin. Hän kuuli John Foxin perinpohjin haukkuvan Mc Lean'ia ja Mc Tavish'ia jostakin vähäpätöisestä laiminlyönnistä, ja tämä auttoi häntä voittamaan pelkonsa. Hän koetti aina olla miehensä näkyvissä, ja kun hän seurasi häntä suurelle varastohuoneelle ja näki hänen heittelevän suuria tavarapakkoja ympäriinsä niin helposti kuin jos ne olisivat olleet höyhenpatjoja, tunsi hän itsensä turvatuksi. Tämä oli hänen ensimäinen käyntinsä varastolla, ja kun Sin Rock oli suurin jakelupaikka, josta tavaroita lähetettiin lukuisiin pienempiin varastopaikkoihin, ei ollut ihmeellistä, että hän joutui ällistyksiinsä nähdessään sinne kasatut äärettömät rikkaudet.

Tämä näkemys ynnä muisto isä Snettishanen köyhästä majasta, muutti koko hänen epäilyksensä levollisuudeksi. Hänen vakaumustaan vahvisti vielä pari toisen poikapuolensa kanssa vaihtamaansa sanaa. "Eikö valkoinen isä ole sangen hyvä?" hän kysyi ja poika vastasi, että hänen isänsä oli paras, mitä hän koskaan oli nähnyt. Sinä yönä raakkui korppi uudelleen. Ja seuraavana yönä kuului raakunta vielä kiivaammalta. Se herätti John Foxin, niin että hän hetkisen levottomasti heittelehti sinne tänne. Sitten hän sanoi ääneen: "Vieköön piru tuon korpin!" ja Lit-lit nauroi ääntä päästämättä siinä hänen vieressään maatessaan.

Varhain seuraavana aamuna näyttäytyi Snettishane onnettomuutta ennustavin ilmein ja istui syömään aamiaista kyökissä Wanidanin luona. Hän kieltäytyi kuitenkin syömästä "akkainruokaa", ja hetkisen perästä hän etsi vävynsä varastohuoneesta, missä vaihtokauppa tapahtui. Hän oli saanut kuulla, että hänen tyttärensä oli oikea jalokivi naiseksi, ja sentähden hän oli nyt tullut saadakseen enemmän peitteitä, enemmän tupakkaa ja useampia pyssyjä — ennen kaikkea useampia pyssyjä. Hän nimittäin katsoi tulleensa petetyksi kaupoissa ja hän tuli vaatimaan oikeutta. Mutta toimitusmiehellä ei ollut peitteitä eikä oikeutta liikenemään. Tämän jälkeen hänelle ilmoitettiin, että isä Snettishane oli puhunut lähetyssaarnaajan kanssa Three Forks'issa, ja tämä oli selittänyt hänelle, etteivät sellaiset avioliitot olleet taivaassa säädetyt, sekä että hänen isällinen velvollisuutensa oli vaatia tyttärensä takaisin.

"Minä olen nykyään hyvä kristitty", jatkoi Snettishane, "ja tahdon, että Lit-lit'ini pääsee taivaaseen."

Toimitusmiehen vastaus oli lyhyt ja suora, sillä hän käski appiukkonsa mennä siihen paikkaan, missä ne asuvat, jotka eivät ole päässeet taivaaseen, ja niskaan ja erääseen alempana olevaan ruumiinkohtaan tarttumalla hän osotti hänelle neuvotun tien ovelle saakka. Mutta Snettishane hiipi salaa kyökkiin ja tapasi Lit-lit'in isossa salissa.

"Sinä kenties nukuit kuin tukki viime yönä, kun minä kutsuin sinua virranrannalla", alotti hän synkästi katsoen tytärtään.

"Ei, kyllä minä olin hereillä ja kuulin." Hänen sydämensä löi ikäänkuin olisi tahtonut tukahduttaa hänet, mutta hän jatkoi vakavalla äänellä: "ja edellisenä yönä minä myöskin olin valveilla ja kuuntelin, ja samoin sitä edellisenä yönä."

Tämän jälkeen hän suuressa onnessaan ja peloissaan, että tämä onni otetaan häneltä pois, alkoi omintakeisesti ja hehkuvasti puolustaa naisen asemaa ja oikeuksia — ensimäinen nykyaikainen naisesitelmä, joka on pidetty viidennenkymmenennen kolmannen asteen yläpuolella.

Mutta hänen puheensa kaikui kuuroille korville. Snettishane kuului vanhempaan ikäluokkaan. Kun Lit-lit pysähtyi henkeä vetääkseen, sanoi isä uhkaavalla äänellä: "Tänä yönä minä uudelleen raakun kuin korppi."

Samassa tuli siihen John Fox ja uudisti saman tempun, jolla tahtoi auttaa Snettishanea lähemmäs taivaallisten vasta-asujia.

Seuraavana yönä raakkui korppi innokkaammin kuin koskaan ennen. Lit-lit oli kevytuninen, hän kuuli ja hymyili. John Fox heittelehti unissaan levottomasti sinne tänne. Sitten hän heräsi ja heittelehti vielä levottomammin. Hän ähkyi ja murisi, kiroili hiljaa ja ääneen, ja hyppäsi viimein sängystä. Hän hoippuroi pimeässä suureen saliin ja otti seinältä hauleilla ladatun pyssyn, jonka huoleton Mc Tavish oli jättänyt laukasematta.

Toimitusmies hiipi varovaisesti rannalle. Raakkuminen oli tauonnut, mutta hän heittäytyi ruohikkoon pitkälleen ja odotti. Ilma oli kolea, mutta hyväntuoksuinen, ja päivän helteen jälkeen tuntui ikäänkuin maa olisi rauhaa henkäillyt. John Fox nukahti.

Viidenkymmenen yardin päässä istui Snettishane pää painuneena polvia vasten ja selkä John Fox'iin päin — ja hänkin nukkui, yön hiljaisuuden voivuttamana. Tunti kului, ja silloin hän heräsi, ja päätään kohottamatta hän päästi kurkustaan korpin käheän, raakkuvan äänen niin että yöilma värisi.

Toimitusmies heräsi, ei niinkuin sivistyneen maailman ihminen äkkiä havahtuu unesta, vaan niinkuin villin uni muuttuu nopeasti ja itsetietoisesti valveillaoloksi. Yön hämärässä hän näki tumman esineen ruohikossa ja suuntasi pyssynpiipun sitä kohti. Uusi raakunta kajahti ilmoille ja hän painoi hanaa. Sirkat lakkasivat laulamasta, metsälinnut eivät leperrelleet enää ja korpin raakunta muuttui äkkiä hengettömäksi hiljaisuudeksi.

John Fox kiiruhti paikalle ja kumartui katsomaan tappamaansa saalista. Hän sai käsiinsä tukun karkeita hiuksia ja tähtien valossa paistoivat häntä vastaan Snettishanen kasvot. Hän tiesi kuinka sellainen pyssy hajottaa viidenkymmenen yardin välimatkalla ja hän ymmärsi pippuroineensa hauleilla Snettishanen selän hartioista alimpiin osiin saakka. Ja Snettishane tiesi, että toimitusmies tiesi sen, mutta kumpikaan ei puhunut siitä sanaakaan.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi toimitusmies. "Tähän aikaan pitäisi vanhojen luitten levätä sängyssä."

Mutta Snettishane vastasi arvokkaasti, siitä huolimatta että haulipanos poltteli hänen nahkaansa.

"Vanhat luut eivät kaipaa lepoa", sanoi hän juhlallisesti. "Minä itken tyttäreni tähden, tyttäreni Lit-lit'in tähden, joka elää ja kuitenkin on kuollut, ja joka varmasti joutuu valkoisen miehen helvettiin."

"Itke sitten tästäpuoleen virran toisella rannalla, kuulomatkan ulkopuolella", sanoi John Fox ja kääntyi hänestä, "sillä sinun itkusi on kauhean kovaäänistä ja estää nukkumista öisin."

"Sydämeni on haavoitettu", vastasi Snettishane, "ja minun päiväni ja yöni ovat mustat surusta."

Ei koskaan enää kuulunut korpin raakuntaa virranrannalta. Lit-lit tulee päivä päivältä yhä äitimäisemmäksi ja on sangen onnellinen. John Fox'in pojat hänen ensimäisestä avioliitostaan ovat saaneet sisaria. Vanha Snettishane ei käy enää tyttärensä tykönä, ja hän saattaa tuntikausia ohuella vanhalla äänellään ruikuttaa sitä kiittämättömyyttä, joka ilmenee lapsissa yleensä, mutta erittäinkin hänen tyttäressään Lit-lit'issä. Hänen vanhuuttaan katkeroittaa tietoisuus siitä, että häntä on kaupoissa petetty. Ja John Fox'kin on ottanut takaisin väitteensä, että hän on maksanut Lit-lit'istä kymmenen vaippaa ja yhden pysyn liikaa.

Bastardi oli oikea paholainen. Tämä oli tunnettua ja tunnustettua koko Pohjolassa. "Helvetinsikiöksi" kutsui häntä moni, mutta hänen herransa ja isäntänsä oli antanut hänelle tuon häpeällisen nimen "Bastardi". Mutta nyt oli myöskin Musta Leclère paholainen, niin että he sopivat hyvin yhteen. Sanotaan, että kun kaksi paholaista sattuu yhteen, niin silloin syntyy pikkuinen helvetti. Ei ole mitään muuta odotettavissa, ja sitä voitiin kaikella varmuudella odottaa, kun Bastardi ja Musta Leclère joutuivat yhteen. Kun he ensi kerran kohtasivat toisensa, oli Bastardi pieni pentu, laiha ja nälkäinen ja vihaisennäköinen, ja siinä syntyi haukuntaa ja murinaa, sillä Leclère'llä oli tapana nostaa ylähuultaan, niinkuin susi, ja näyttää valkeita, julmia hampaitaan. Ja tässä tilaisuudessa hän nosti sitä, ja hänen silmänsä loistivat pahuudesta, kun hän kurkottui Bastardia kohti ja veti hänet esiin ryömivästä läjästä. Oli aivan varma, että he näkivät toisensa läpi, sillä silmänräpäyksessä Bastardi oli iskenyt hampaansa Leclère'n käteen, ja Leclère puristi peukalonsa ja etusormensa pennun kurkun ympärille, niin että oli vähällä sammuttaa sen nuoren elämän.

" Sacre dame ", sanoi ranskalainen hiljaa, kuivatessaan verta purrusta kädestään ja katsellessaan pikku raukkaa, joka makasi läähättäen lumessa.

Leclère kääntyi nyt John Hamlin'in, Sixty Milen aseman varastonhoitajan puoleen, ja tämä sanoi: "Siinä on alkua, tuossa! Paljonko tahdotte antaa, m'sieu? Voi, ostakaa se nyt — ostakaa se heti paikalla!"

Ja siksi, että hän vihasi sitä mitä katkerimmin, osti Leclère Bastardin ja antoi sille tuon häpeällisen nimen. Viiden vuoden ajan he molemmat seikkailivat läpi Pohjolan, St Michaelin ja Yukonin suistomaasta Pelly'yn saakka, ja niinkin kauas kuin Peace River'iin, Athabascaan ja Isoon Orjajärveen asti. Ja silloin he hankkivat häijyydellään sellaisen maineen, jollaista ei ennen ollut ollut yhdelläkään ihmisellä eikä koiralla.

Bastardi ei ollut koskaan tuntenut isäänsä — siitä syystä hän oli saanut nimensä — mutta John Hamlin tiesi, että isä oli ollut suuri harmaja susi. Äitinsä sitävastoin — ja hänestä oli hänellä heikko muisto — oli muriseva, haukkuva likainen koiranturilas, leveärintainen ja riippumahainen. Silmät hänellä oli pahanilkiset, elämästä hän piti kiinni kuin kissa ja oli aina valmis kujeisiin ja pahuudentekoon. Hänessä ei ollut hiventäkään kunniantuntoa eikä rehellisyyttä, ja hänen petollisuutensa oli ainoa, josta saattoi olla varma. Hänen rakkaussuhteensa metsän petojen kanssa todisti yleistä luonteenturmelusta. Paljon pahuutta ja paljon voimaa oli Bastardin esi-isissä, ja kun hän oli samaa lihaa ja sama verta peri hän kaikkityyni. Ja silloin tuli Musta Leclère ja raskaalla kädellään puristi ja painoi ja muovaili tuota elämänhaluista pentua, kunnes siitä tuli suuri pahanilkinen peto, ovela, vihainen, kavala, häijy ja ilkeä kuin helvetinhenki. Sopiva isäntä olisi Bastardista saanut tavallisen, erinomaisen kelvollisen ajokoiran. Mutta hän ei saanut koskaan siihen tilaisuutta. Leclère kehitti vain hänen synnynnäistä pahuuttaan.

Bastardin ja Leclère'n tarina on tarina alituisesta sodasta — viisi julmaa, säälimätöntä vuotta, joista heidän ensimäinen kohtauksensa antaa sattuvan kuvan. Minä tahdon alkaa sanomalla, että se oli Leclèren vika, sillä hän vihasi järjellä ja ymmärryksellä, kun taas tuo pitkäkoipinen, kömpelö pentu vihasi vain sokeasti ja vaistomaisesti. Alussa ei sattunut minkäänlaisia hienosti suunniteltuja julmuuksia — niiden vuoro tuli myöhemmin — vaan ainoastaan yksinkertaisia selkäsaunoja ja raakuudenosotuksia. Muutaman kerran vioittui Bastardin toinen korva tällaisissa pieksäjäisissä. Rikkirevityt lihakset eivät parantuneet koskaan, ja korva roikkui ja lerpatti aina — jotta hän voisi pitää kiduttajansa muistissaan. Eikä hän unhottanut mitään.

Hänen pentuaikansa oli yhtämittaista mielettömän kapinallisuuden aikaa. Hän veti aina lyhemmän korren, mutta löi aina takaisin: hänen luonteeseensa kuului lyödä takaisin. Ja häntä oli mahdoton masentaa. Niin surkeasti kuin hän ulvoikin tuskasta ruoskan- tai nuijaniskujen sadellessa hänen selkäänsä, onnistui hänen kuitenkin aina saada ilmoille vihaista murinaa — selvä todistus siitä kostonhimosta, jota hän tunsi — joka ehdottomasti aiheutti lisää lyöntejä. Mutta hän oli perinyt äitinsä luonteen. Ei mikään näyttänyt saavan häntä hengiltä. Hän kasvoi ja hyötyi keskellä kurjuutta, lihoi nälkää nähdessään, ja epätoivoinen taistelu elämästä kehitti hänet yliluonnollisen terävä-älyiseksi. Hän oli perinyt niinhyvin äitinsä kavaluuden ja vihan kuin isänsä rajuluontoisuuden ja rohkeuden.

Mahdollisesti se oli hänessä hänen esi-isiensä ominaisuutta, ettei hän koskaan valittanut. Pennunhaukunta katosi, kun hänen jalkansa vahvistuivat, ja hän tuli julmaksi ja vaiteliaaksi, iski nopsasti eikä liikoja varottanut edeltäkäsin. Hän vastasi kirouksiin murinalla, lyönteihin puremalla, ja hänen vääristynyt naamansa ilmaisi sammumatonta vihaa. Mutta koskaan enää ei Leclère saanut edes kauheilla kidutuksillakaan häntä huutamaan tuskasta tai pelosta. Ja tämä lannistumattomuus vain enensi Leclère'n vihaa ja sai hänet tekemään vielä saatanallisempia julmuuksia.

Kun Leclère antoi Bastardille vain puoli kalaa, kun taas hänen toverinsa saivat kokonaisen, meni Bastardi ja otti kalaa toisilta koirilta. Hän varasti varastohuoneestakin ja teki tuhansittain muita ryövärintöitä, niin että hän tuli kauhuksi kaikille koirille ja koiranomistajille. Kun Leclère löi Bastardia ja hellitti Babettea — Babettea, joka ei tehnyt puoleksikaan niin paljon kuin hän — heitti Bastardi hänet kumoon lumeen ja murskasi hänen toisen takajalkansa valtavilla leuoillaan, niin että Leclère oli pakotettu ampumaan hänet. Ja veristen tappelujen kautta teki Bastardi itsensä kaikkien toveriensa herraksi, sääti heille sekä työntekoa että ruokintaa koskevia lakeja ja piti silmällä, että he myöskin elivät niiden mukaan.

Viiden vuoden kuluessa hän kuuli ainoastaan kerran ystävällisen sanan ja sai hyväilevän kädensilityksen, ja silloin hän ei ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Hän teki hurjan hyppäyksen, kesyttämätön kun oli, ja hänen hampaansa loksahtivat yhteen salaman nopeudella. Hän joka lausui tuon ystävällisen sanan ja antoi hyväilevän kädensilityksen, oli Sunrisen vasta maahan muuttanut lähetyssaarnaaja. Ja kuuden lähinnä seuraavan kuukauden aikana hän ei kirjoittanut ainoatakaan kirjettä kotiinsa; Mc Questionin haavuri matkusti kaksisataa peninkulmaa jään yli pelastaakseen hänet verenmyrkytyksestä.

Sekä miehet että koirat katsoivat karsaasti Bastardiin, kun hän tuli leiriin tai asemille. Miehet tervehtivät häntä jalka uhkaavasti potkasuun valmiina, koirat karvat pystyssä ja torahampaat irvellään. Kerran antoi muuan mies Bastardille potkun, ja nopeasti kuin susi iski Bastardi leukansa miehen pohkeisiin, niin että hampaat tunkeutuivat luuhun saakka. Tämän jälkeen purtu päätti vakaasti ottaa koiran hengiltä, mutta silloin astui Leclère väliin uhkaavin ilmein ja metsästyspuukko paljaana. Ottaa Bastardi hengiltä — sacre dame , se oli huvi, jonka Leclère pidätti itselleen. Sen piti luonnollisesti joskus tapahtua, tai myöskin — oh, kukapa sitä voisi tietää? Joka tapauksessa tulisi arvoitus lopultakin selviämään.

Sillä he olivat tulleet toisilleen suorastaan arvoitukseksi. Toisen jokainen hengenveto oli kehotus tai uhkaus toiselle. Viha yhdisti heidät lujemmin kuin rakkaus olisi voinut koskaan tehdä. Leclère nautti ajatellessaan sitä päivää, jolloin Bastardin rohkeus olisi loppunut ja hän valittaisi ja vääntelisi isäntänsä jaloissa. Ja Bastardi — niin, Leclère tiesi, mikä Bastardilla oli mielessä, hän oli useammin kuin kerran lukenut sen Bastardin silmistä. Ja sen niin selvästi ja hyvästi, että hän ehtimiseen katseli olkansa yli, kun Bastardi pysytteli hänen takanaan.

Toiset miehet kummastelivat sitä, että Leclère hylkäsi ne suuret summat, joita hänelle tarjottiin koirasta. "Jonakuna kauniina päivänä te kuitenkin lyötte sen kuoliaaksi, ja silloin olette menettänyt sen ilmaiseksi", sanoi John Hamlin kerran, kun Bastardi läähätti kinoksessa, johon Leclère oli potkaissut sen, eikä kukaan tiennyt, olivatko sen kintut murskana, eikä kukaan uskaltanut mennä katsomaan sitä.

Ja he kummastelivat myöskin sitä, ettei Bastardi paennut isäntänsä luota. Sitä he eivät voineet käsittää. Mutta Leclère ymmärsi sen. Hän oli mies, joka oleskeli paljon ulkona vapaassa luonnossa, ja hän oli oppinut ottamaan selvää tuulen suhinasta ja myrskyn pauhinasta, yön huokauksista, päivänkoiton kuiskauksista ja päivän hälinästä. Jollakin hämärällä tavalla hän saattoi kuulla ruohon kasvavan, mahlan nousevan ja silmikoiden puhkeavan. Ja hän tunsi myöskin elollisten ilmiöiden salaperäisen lausumistavan — hän käsitti kaniinin liikkeet ansassa, korpin raskaan siivenlyönnin, varjojen leikin kuunpaisteessa, suden hiipivän käynnin illan hämärässä ja yön pimeydessä. Hän ymmärsi Bastardin täydellisesti. Hän käsitti sangen hyvin, miksi Bastardi ei paennut, ja hän katsoi yhä useammin olkansa yli.

Kun Bastardi oli vihassa, ei häntä ollut suinkaan hauska katsella, ja useammin kuin kerran hän oli hypännyt Leclère'n kurkkua kohti, mutta aina valmiina olevan koiraruoskan tyvipää oli pakoittanut hänet luopumaan aikeistaan, ja vapisevana ja tiedottomana hän oli joka kerta jäänyt maahan pitkälleen. Täten Bastardi oli oppinut odottamaan sopivaa aikaa. Kun hän oli päässyt täysiin nuoruuden voimiin, hän katsoi ajan tulleen. Hän oli leveärintainen ja hänellä oli oivalliset lihakset, hänen kokonsa oli melkoista suurempi kuin tavallisesti — hänen ulkomuotonsa muistutti kieltämättömästi täysiveristä sutta. Leclère nukkui vaippoihinsa kääriytyneenä, kun Bastardi havaitsi, että nyt oli aika toimia. Hän hiipi varovaisesti isäntänsä luo, pää painuneena maata vasten, terve korva taaksepäin vinossa, hiljaisin kissanaskelin. Bastardi veti henkeään hiljaa, sangen hiljaa, eikä hän nostanut päätään ennenkuin oli aivan nukkujan vieressä. Hän seisoi hetkisen ja katseli pronssinväristä paljasta, hengityksen mukana voimakkaasti ja säännöllisesti nousevaa ja laskevaa kurkkua. Kuola tippui hänen leukapielistään ja valui pitkin kieltä, ja silloin muistui hänen mieleensä riippuva korvansa, ne lukemattomat lyönnit, joita hän oli saanut ja monet kärsimänsä vääryydet, ja hän heittäytyi äänettömästi nukkuvan kimppuun.

Leclère heräsi kipuun, kun koiran hampaat iskeytyivät hänen kurkkuunsa, ja kun hän itsekin oli täysi eläin, heräsi hän täydellisesti. Hän tarttui molemmin käsin Bastardin henkitorveen ja kieri peitteiden alta päästäkseen koko painollaan vainoojansa kimppuun. Mutta tuhannet Bastardin esi-isät olivat iskeneet hampaansa lukemattomien hirvien ja peurojen kurkkuihin, ja hän oli perinyt heidän taitonsa. Kun hän tunsi Leclère'n painon päällänsä, repi ja raateli hän takajaloillaan isäntänsä vatsaa ja alaruumista, niin että kynnet tunkivat nahan ja lihasten läpi. Ja kun hän tunsi päällänsä olevan ruumiin liukuvan takaisin ja nousevan, raapi hän miehen kurkkua. Toiset koirat, hänen toverinsa, kokoontuivat heidän ympärilleen murisevaksi piiriksi, ja Bastardi, joka saattoi vaivoin hengittää ja oli kadottamaisillaan tajuntansa, tiesi, että he himoitsivat leuoillaan tarttua häneen. Mutta se ei merkinnyt mitään — nyt oli miehestä kysymys, miehestä, joka makasi hänen päällään, ja hän repi ja raateli kynsillään niin kauan kuin hänellä oli hituisenkaan voimia jälellä. Mutta Leclère kuristi häntä molemmilla käsillään, kunnes Bastardin oli vaikea saada ilmaa — kunnes koiran silmät tulivat jäykiksi ja lasimaisiksi, sen leuat päästivät hitaasti otteensa ja kieli pistäysi mustana ja paksuna ulos suusta.

"Vai niin? No — bon , sinä piru!" kärisi Leclère suu ja kurkku täynnä omaa vertansa, kun hän heitti tiedottoman koiran luotansa.

Mutta kun nyt toiset koirat hyökkäsivät Bastardin kimppuun, ajoi Leclère ne pois kiroten. Ne vetäytyivät takaisin suurempaan piiriin, istuutuivat ja nuolivat kiihkeästi huuliaan, jokainen karvat pystyssä.

Bastardi tointui nopeasti, ja kun hän kuuli Leclère'n äänen nousi hän vaivaloisesti jaloilleen ja seisoi huojuen sinne tänne.

"Oo, sinä kirottu kanalja!" Leclère sylki ja kiroili vuoroon. "Minä näytän sinulle vielä, tiedä se! Sinä saat mitä tarvitset, sinä piru!"

Kun ilma virtaili kuin elämän neste Bastardin väsyneisiin keuhkoihin, teki hän uuden hyökkäyksen herraansa kohti, mutta hänen leukansa eivät osuneet maaliin ja loksahtivat yhteen päästäen metallin helinää muistuttavan äänen. He kieriskelivät nyt molemmat lumessa ja Leclère hakkasi hurjasti nyrkeillään. Sitten he päästivät irti ja kiertelivät toisiaan. Leclère olisi voinut siepata veitsensä. Ja hänen pyssynsä oli maassa hänen jalkainsa juuressa. Mutta hänen villipedon tunteensa oli herännyt ja raivosi hillittömästi. Hän tahtoi taistella käsillään — ja hampaillaan. Bastardi teki uuden hyökkäyksen, mutta Leclère löi hänet nyrkiniskulla maahan, heittäytyi hänen päälleen ja iski hampaansa koiran lapaan niin että ne tunkeutuivat luuhun saakka.

Siinä oli alkuperäinen näyttämö ja yhtä alkuperäinen kohtaus — sellainen, joka oli saattanut tapahtua maailman lapsuusaikoina. Avonainen paikka synkässä metsässä, ympärillä piiri irvisteleviä susikoiria ja keskellä kaksi villipetoa taistelun tuoksinassa, muristen ja purren, mielettömästi raivoten, läähättäen ja puuskuttaen, karjuen, ponnistellen, hurjina raivosta, mielettömän murhanhimon valtaamina, iskien, purren ja kynsien kaikessa luonteenomaisessa raakuudessaan.

Mutta silloin onnistui Leclèren iskeä Bastardia nyrkillään korvan taakse ja koira vaipui taintuneena maahan. Tämän jälkeen Leclère hyppäsi sen päälle ja hyppeli hyppelemistään rusentaakseen sen maahan. Bastardin molemmat takajalat olivat poikki ennenkuin Leclère pysähtyi hengittääkseen.

"Oo-oo! Oo-oo!" kirkui hän pudistaen nyrkkiään, kykenemättä saamaan muuta ääntä kurkustaan.

Mutta Bastardi oli lannistumaton. Hän loikoi siinä avuttomassa kurjuudessaan, mutta hänen ylähuulensa kohosi väsyneesti ja vääntyi irvistykseen, hänellä ei ollut voimia päästää ääntä. Leclère potkasi häntä, ja Bastardin väsyneet leuat puristuivat isännän säären ympäri, mutt'eivät jaksaneet tunkea nahan läpi.

Silloin otti Leclère ruoskan ja oli hakata hänet palasiksi, huutaen joka lyönnille: "Tällä kertaa minä teen lopun sinusta! Vai mitä? Luciferin nimessä teen kuin teenkin sinusta lopun!"

Viimein hänkin vaipui kokoon lopen väsyneenä ja pyörtymäisillään verenvuodosta; hän kaatui uhrinsa viereen, mutta kun susikoirat lähestyivät suorittaakseen kostonsa, käytti hän viimeisiä voimiaan ryömiäkseen Bastardin päälle ja siten suojellakseen häntä heidän leuoiltaan.

Tämä tapahtui jokseenkin lähellä Sunrise'a, ja kun lähetyssaarnaaja muutamia tunteja myöhemmin avasi ovensa Leclère'lle, hämmästyi hän, kun ei nähnyt Bastardia vetokoirien joukossa. Eikä hänen hämmästyksensä suinkaan vähentynyt, kun Leclère heitti syrjään osan peitteitä reestä, nosti Bastardin syliinsä ja kompuroi huoneeseen koiran kanssa. Mc Questionin haavuri, jolla oli jossain määrin taipumuksia vetelehtimiseen, sattui juuri olemaan siellä jutustelemassa, ja he tahtoivat nyt kahden ruveta paikkaamaan Leclèreä.

" Merci, non ", sanoi hän. "Olkaa hyvät ja auttakaa koiraa ensin. — Sanoitteko, että antaa sen kuolla? Non . Se ei olisi hyvä. Siksi että minun täytyy se ensin lannistaa. Juuri sen vuoksi se ei saa kuolla."

Haavuri sanoi sitä eriskummalliseksi päähänpistoksi ja lähetyssaarnaaja piti sitä enteenä. Ja niin voipunut Leclère joka tapauksessa oli, että kuume tarttui häneen keväällä ja hänen täytyi uudelleen ruveta sängynomaksi. Bastardin laita oli paljon huonompi, mutta hänen itsepintainen elämästä-kiinnipitämisensä voitti lopuksi; hänen takajalkansa paranivat ja koko hänen elimistönsä uudistui, kun hän useita viikkoja oli maannut sidottuna lattialla. Ja kun Leclère vihdoinkin toipui ja istui tuhkanharmaana ja vapisevana auringonpaisteessa oven pielessä, oli Bastardi jo ottanut takaisin herruutensa ja pakottanut ei ainoastaan omat toverinsa vaan myöskin lähetyssaarnaajan koirat alamaisuuteen.

Hän ei liikauttanut lihastakaan eikä väräyttänyt karvaakaan, kun Leclère ensi kertaa kompuroi ulos lähetyssaarnaajaan nojaten ja hitaasti ja tavattoman varovaisesti istuutui kolmijalkaiselle tuolille.

" Bon !" sanoi Leclère. " Bon! Aurinko on hyvä olemassa!" Ja hän ojenteli laihtuneita käsivarsiaan ja antoi niiden kylpeä lämmössä.

Silloin sattui hänen katseensa koiraan, ja entinen tuli loisti taas hänen silmistään. Hän asetti kätensä kevyesti lähetyssaarnaajan käsivarrelle. " Mon père — tuo Bastardi — se on oikea paholainen. Tahdotteko noutaa minulle pistoolin, jotta minä saan nauttia auringosta levossa ja rauhassa?"

Sitten hän istui monta päivää auringonpaisteessa oven ulkopuolella. Hän ei nukahtanut koskaan, ja pistooli oli aina hänen polvillaan. Bastardin tuli tavaksi aamusin heti silmätä, oliko ase tavallisella paikallaan. Niinpian kun hän sai nähdä pistoolin, kohotti hän hiukkasen ylähuultaan merkiksi, että hän oli ymmärtänyt, ja Leclère kohotti hänkin ylähuultaan vastaavaan irvistykseen. Eräänä päivänä lähetyssaarnaaja huomasi tämän.

Leclère nauroi. "Kuulkaahan, mon père — mitä minä nyt sanon, sen se varmasti ymmärtää."

Ikäänkuin vahvistaakseen vakuutuksen Bastardi kohotti huomattavasti toista korvaansa tarkasti kuullakseen isäntänsä äänen.

Bastardi päästi kurkustaan murinan, hänen niskakarvansa nousivat pystyyn ja jokainen lihas näytti jännittyvän odotuksesta.

"Minä nostan aseeni — kas näin!" Hän antoi teon seurata sanoja ja tähtäsi suoraan Bastardia.

Koira teki silmänräpäyksessä sivuhyppäyksen ja katosi rakennuksen nurkan taa.

Ranskalainen kohautti hartioitaan rodulleen ominaisella tavalla, joka voi merkitä kaikkea mahdollista, täydellisestä tietämättömyydestä rajattomaan ymmärtämykseen asti.

" Mon père ", sanoi Leclère hetken päästä, "aika ei ole vielä tullut. Se on syntyperäinen piru. Kerran minä vielä muserran sen kappaleiksi. Niin. Kerran. Bon !"

Sitten tuli päivä, jolloin Leclère otti koirat mukaansa ja matkusti veneellä Forty Mileen, sekä sieltä edelleen Porcupine'en, jossa hän meni P.C. yhtiön palvelukseen ja kulki löytöretkillä suurimman osan vuotta. Sen jälkeen hän lähti Koyokuk'ia pitkin hyljättyyn Arctic City'yn ja palasi sitten takaisin leiriltä leirille Yukonia pitkin. Näitten pitkien kuukausien kuluessa Bastardi sai perinpohjaista kuritusta. Hän kärsi paljon kidutusta, häntä kiusattiin nälällä, janolla, tulella ja pahimmalla kaikesta: musiikilla. Niinkuin sukulaisensa ei hänkään pitänyt musiikista. Se aiheutti hänelle äärimmäisiä tuskia, vaivasi joka hermoa, repi jokaista hänen olemuksensa säiettä. Se sai hänet päästämään pitkiä ulvahduksia, niinkuin sudet kylminä öinä virittävät valituslaulujaan tähtiä kohti. Hänen oli mahdoton olla ulvomatta. Tämä oli ainoa heikkous taistelussaan Leclèreä vastaan, ja tämä heikkous oli hänen häpeänsä. Toiselta puolen Leclère piti intohimoisesti musiikista — hän rakasti sitä yhtä paljon kuin hän rakasti väkijuomia. Ja kun hänen sisimpänsä tahtoi saada ilmaa, ilmeni se toisella tai toisella tavalla, useimmiten molemmilla yht'aikaa. Ja kun hän oli juonut ja hänen aivonsa olivat täynnä laulamattomia lauluja, meni paholainen häneen ja hän tunsi suurinta nautintoa kiusatessaan Bastardia.

"Nyt meidän täytyy saada pikkuisen musiikkia, kuuletko", oli hänen tapansa sanoa. "Vai kuinka? Mitä sanot siitä, Bastardi?"

Hänellä oli vain vanha kulunut käsiharmonikka, jota hän piti suuressa arvossa ja korjaili kärsivällisesti. Mutta se oli paras, minkä rahalla voi saada, ja sen sisästä hän loihti ihmeellisiä, väräjäviä sointuja, joita kukaan ei ollut ennen kuullut. Niinpian kuin hän alotti, peräytyi Bastardi mykkänä ja hampaat yhteenpuristettuina tuuma tuumalta etäisimpään soppeen. Ja Leclère seurasi perässä suuri nuija toisessa kainalossa ja soitti, lakkaamatta soitti — hän seurasi tuuma tuumalta, askel askeleelta, kunnes ei enää löytynyt lymypaikkaa.

Bastardin oli tapana tehdä ensin itsensä niin pieneksi kuin mahdollista, ryömiä aivan lattiaan kiinni, mutta kun soitto läheni lähenemistään, täytyi hänen nousta ylös, hän painoi selkänsä seinää vasten ja huitoi etukäpälillään ilmaa, ikäänkuin olisi tahtonut päästä erilleen pauhaavista sävelaalloista. Hän piti edelleenkin hampaitaan yhteenpuristettuina, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi suonenvedontapaisesti ja hän vääntelehti tuskissaan. Viimein hän kadotti itsensähillitsemiskykynsä, leuat erkanivat toisistaan ja kumea murina tunkeutui hänen kurkustaan. Hänen sieramensa jännittyivät, silmäterät laajenivat, karvat nousivat pystyyn avuttomassa raivossa ja hän päästi pitkäveteisen sudenulvonnan. Se nousi yhtämittaa, paisui sydäntäsärkeväksi säveleeksi, kuoli tuskaiseen sointuun — ja sitten seurasi toinen jakso, oktaavi oktaavilta, sävelmaalaus särkyvästä sydämestä loppumattomasta tuskasta ja surusta, sävelmaalaus, joka sitten heikkeni, vaaleni, laskeutui ja hiljaa kuoli.

Ne olivat helvetintuskia. Ja pirullisella terävä-älyisyydellä Leclère näytti voivan kiusata koiran jokaista hermoa ja saavan sen ilmaisemaan kaiken surunsa pitkinä valittavina, vapisevina ja nyyhkyttävinä sävelinä. Se oli todellakin kauhistuttavaa, ja vielä kaksikymmentä neljä tuntia jälkeenpäin Bastardi oli hervoton ja herkkä, säpsähti pienimmänkin tavallisen äänen kuullessaan, pelkäsi omaa varjoaan, ja oli ennen kaikkea ilkeä ja julma omia tovereitaan kohtaan. Mutta ei näkynyt mitään merkkiä siitä, että hänen rohkeutensa olisi murtunut. Pikemminkin hän tuli yhä jurommaksi ja vaiteliaammaksi ja odotti aikaansa horjumattomalla kärsivällisyydellä, joka alkoi vaikuttaa Leclère'en hämmentävästi ja ahdistavasti. Hän saattoi tuntikausia maata liikkumatta tulenpaisteessa ja tuijottaa suoraan Leclère'en, silmät katkerinta vihaa ilmaisten.

Mies tunsi usein, että hän oli joutunut taisteluun itse elämän perusaineksen kanssa — tuon vastustamattoman voiman kanssa, joka auttaa haukkaa ampumaan alas pilvistä höyhenpukuisen salaman lailla, joka vetää villihanhea yli vyöhykkeiden ja paiskaa leikkivän lohen kaksituhatta peninkulmaa kuohuvaa Yukonvirtaa pitkin. Sellaisina hetkinä hän tunsi halua osottaa vastustamatonta elinvoimaansa, ja hän heittäytyi hurjiin orgioihin, joissa väkijuomat, mieletön soitto ja Bastardi näyttivät pääosaa ja joitten kestäessä hän vaati taisteluun kaikkea, mikä oli, mikä oli ollut, ja mikä tuli olemaan.

"Siinä on jotakin", tuumaili hän kun hänen mielenpurkauksensa koskettivat Bastardin sisimpiä säikeitä ja aiheuttivat pitkäveteisen kamalan ulvonnan. "Ja minä vedän käsilläni — näin ja näin. Hah-hah-haa! Se on hauskaa. Se on todellakin hauskaa! Papit messuavat, naiset rukoilevat, miehet kiroilevat, pikkulinnut sanovat pii-pii ja Bastardi laulaa vou-vou — ja kaikki tämä on sama asia. Hah-hah-haa!"

Eräs kunnianarvoisa pappismies, isä Gautier, nuhteli häntä kerran ja muistutti hänelle, että hän saattoi odottaa varmaa turmiota. Mutta hän ei tehnyt sitä toista kertaa.

"No olkoon niin, mon père ", vastasi Leclère. "Ja minä luulen, että menen helvetin läpi rätisten, niinkuin katkoyrtti tulen läpi. Vai mitä arvelette, mon père ?"

Mutta kaikki huonot olennot saavat lopun niinkuin hyvätkin, ja niin kävi myöskin Mustan Leclère'n. Kun vesi oli kesän aikana matalalla, jätti hän Mc Dougall'in ja lähti veneellä Sunrise'en. Hän matkusti Mc Dougall'ista Timothy Brown'in seurassa ja saapui yksin Sunrise'en. Tiedettiin, että molemmat matkatoverit olivat olleet riidassa ennenkuin lähtivät matkalle. Lizzie , puhkuva kymmenen tonnin siipialus, joka oli lähtenyt kaksikymmentä neljä tuntia jälkeenpäin, saapui perille kolmea päivää ennen Leclère'ä. Ja kun hän saapui, oli hänellä luodinreikä toisessa olkapäässään ja hän kertoi pitkän jutun väijytysjoukosta ja murhasta.

Sunrise'ssa oli tehty kultalöytöjä ja olosuhteet siellä olivat melkoisesti muuttuneet. Kun sinne alkoi virtailla useita satoja kullankaivajia, suunnattomat määrät whiskyä ja puoli tusinaa hyvin varustettuja pelureita, hävisi lähetyssaarnaajain monivuotinen työ intiaanien keskuudessa jäljettömiin. Kun squawien ainainen tehtävä oli keittää papuja ja pitää tulta naimattomille kullankaivajille, ja kun nuorilta miehiltä ei riittänyt aikaa muuhun kuin pelaamiseen ja vaihtokauppaan, tuli lähetyssaarnaaja sängyn omaksi, sanoi "Jumala auttakoon minua" yhä uudelleen ja uudelleen ja asettui tilinteonpäivää odottamaan karkeasti veistettyyn pitkään kirstuun. Tämän jälkeen pelurit siirsivät roulette- ja faraopöytänsä lähetystaloon, josta sitten kuului noppien kolina ja lasien kilinä vuorokaudet ympäriinsä.

Nyt sattui Timothy Brown olemaan hyvin pidetty näiden Pohjolan seikkailijain keskuudessa. Ainoa, mistä häntä saattoi moittia, oli hänen kiivas luonteensa — muuten pikku-asia, jonka hänen hyvä sydämensä ja anteeksiantavainen mielensä täydellisesti korvasi. Toiselta puolen ei Mustassa Leclère'ssä ollut mitään, joka olisi sovittanut hänen huonot puolensa. Hän oli "musta" ja pysyi sellaisena; siitä oli riittävästi todistuksia, ja hän oli yhtä vihattu kuin toinen oli rakastettu. Ja silloin Sunris'en miehet tarttuivat kovin kourin häneen ja raastoivat hänet Lynch-tuomarin eteen.

Se oli yksinkertainen juttu. Hän oli riitaantunut Timothy Brownin kanssa Mc Dougall'issa. Timothy Brownin seurassa hän oli matkustanut Mc Dougall'ista. Ilman Timothy Brownia hän oli tullut Sunrise'en. Näistä tosiasioista ja hänen yleisesti tunnetusta pahuudestaan vedettiin se yksimielinen johtopäätös, että hän oli tappanut Timothy Brownin. Toiselta puolen Leclère tunnusti tosiksi ylläolevat seikat, mutta kielsi johtopäätöksen todenperäisyyden ja antoi toisen selityksen. Kahdenkymmenen peninkulman päässä Sunrise'sta hän ja Timothy Brown olivat juuri sauvomassa venettä louhikkoista rantaa pitkin, kun yht'äkkiä kajahti kaksi laukausta. Timothy Brown suistui veneestä veteen ja painui pohjaan jättäen jälkeensä punaisen viirun — se oli viimeinen, minkä hän näki Timothy Brownista. Hän itse — Leclère — kaatui veneen pohjalle olkapää lävistettynä. Hän makasi hyvin hiljaa ja pälyili rantaan päin. Hetkisen perästä hän näki parin intiaanin pistävän päänsä esiin ja tulevan vesirajaan kantaen koivunkaarnasta tehtyä kanoottia. Kun he laskivat sen vesille, Leclère tähtäsi ja ampui. Luoti osui toiseen intiaaniin, joka tuupertui kanootista aivankuin Timothy Brown oli tehnyt. Toinen heittäytyi kanootin pohjalle, ja niin lähtivät kanootti ja vene kulkemaan vinhaa vauhtia virtaa alas. Sitten joutuivat molemmat alukset pyörteeseen ja kulkivat eri teitä muutaman saaren ympäri. Eikä hän sitten enää nähnyt kanoottia. Mutta päättäen siitä hypystä, jonka intiaani oli tehnyt ennenkuin kaatui kanootin pohjalle, oli hän varmasti haavoittanut häntä.

Leclère'n selitystä ei pidetty riittävänä. Hänelle annettiin kymmenen tuntia armonaikaa, ja Lizzie meni virralle tekemään tutkimuksia. Kymmenen tunnin kuluttua tuli vene puhkien takaisin Sunrise'en. Se ei ollut huomannut mitään. Ei oltu löydetty minkäänlaisia todistuksia, jotka olisivat antaneet tukea hänen väitteelleen. Nyt suotiin hänelle aikaa järjestää jälkeenjääpä omaisuutensa, sillä hän oli erään viidenkymmenen tuhannen dollarin arvoiseksi arvioidun Sunrisessa sijaitsevan valtauksen omistaja, ja he olivat lainkuuliaista yhtä hyvin kuin lakiasäätävääkin kansaa.

Leclère kohautti hartioitaan. "Vielä yksi asia", sanoi hän, "eräs pieni — miten te taas sitä kutsuttekaan? Eräs armonosotus , niin kai se on — niin, pieni armonosotus, niin se on. Minä lahjoitan omistamani viisikymmentätuhatta dollaria kirkolle. Ja minä lahjoitan ajokoirani Bastardin helvettiin. Ja se pieni armonosoitus? Niin — että te ensin hirtätte sen ja sitten minut. Sopiiko se?"

He olivat yhtä mieltä siitä, että se sopi — järjestyshän oli oleva, että "helvetinsikiö" raivaa tietä isännälleen. Ja niin siirrettiin tuomioistuin virranrannalle, missä muuan valtainen petäjä seisoi erillään muista. Slackwater Charley teki silmukan vetoköyden toiseen päähän, ja silmukka asetettiin Leclère'n kaulaan. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse ja häntä autettiin nousemaan korppulaatikon päälle. Sen jälkeen heitettiin köyden toinen pää muutaman oksan yli, kiristettiin ja sidottiin lujasti kiinni. Jos sitten olisi potkaistu laatikko Leclère'n alta, olisi hän jäänyt killumaan ilmaan.

"Nyt me otamme koiran käsiteltäväksemme", sanoi Webster Shaw, joka toisinaan palveli kaivosinsinöörinä. "Heittäkää silmukka sen kaulaan, Slackwater."

Leclère veti suunsa irviin. Slackwater pisti mällin poskeensa, teki silmukan ja heilutti köyttä välinpitämättömästi kädessään. Hän keskeytti pari kertaa ajaakseen liian lähelle tuppautuneita moskiittoja kasvoiltaan. Kaikki karkoittivat moskiittoja luotaan, paitsi Leclère, jonka pään ympärille oli niitä kertynyt kokonainen pilvi. Vieläpä Bastardikin, joka loikoili pitkänään maassa, ajeli etukäpälillään lakkaamatta noita kiusanhenkiä silmäinsä ja suunsa ympäriltä.

Mutta kun Slackwater odotti, että Bastardi olisi kohottanut päätänsä, kuului heikkoa huutoa, ja muuan mies näkyi juoksevan Sunrise'sta päin, heiluttaen toista kättään. Se oli varaston esimies.

"Odottakaa, odottakaa — pojat!" läähätti hän, juostessaan heidän luokseen. "Pikku Sandy ja Bernadotte ovat juuri saapuneet", selitti hän, hengähdettyään hiukkasen. "Astuivat maihin tuolla alhaalla ja tulivat oikotietä. Heillä oli Majava mukanaan. Olivat löytäneet hänet ja hänen kanoottinsa muutamasta kanavasta, ja Majavalla oli pari luotia ruumiissaan. Hänellä oli ollut Kutz seurassaan — hän joka pahoinpiteli squawiaan ja aiheutti rähinää."

"No? Mitä minä sanoin? Kuulitteko?" huudahti Leclère kiihkeästi. "Se se oli aivan varmaan! Kuulittehan nyt! Minä puhuin totta."

"Nyt on meidän opettaminen noille kirotuille Siwasheille säädyllisyyttä", selitti Webster Shaw. "He ovat tulemaisillaan lihaviksi ja pönäköiksi, ja meidän täytyy panna heidät pinteeseen. Saarretaan koko seurue ja hirtetään Majava. Siinä ohjelmamme. Tulkaa, niin saamme kuulla, mitä hänellä on sanomista puolustuksekseen."

"Hei, m'sieu'!" huudahti Leclère, kun joukko alkoi hajaantua ja häipyä hämärään. "Minä haluaisin niin hirveän mielelläni olla mukana siinä leikissä."

"Oo, me kyllä päästämme teidät irti, kun palaamme takaisin", huusi Webster Shaw vastaan olkansa yli. "Sill'aikaa voitte mietiskellä syntejänne ja kaitselmuksen oikkuja. Se tekee teille hyvää, niin että voitte olla kiitollinen siitä."

Leclèren laita oli niinkuin kaikkien muittenkin miesten, jotka ovat tottuneet suuriin vaaroihin ja joiden hermot ovat terveet ja kestävät, ja hän vaipui pitkään odotukseensa — kuvaannollisesti sanottuna. Ei voinut olla puhettakaan hänen ruumiinsa vaipumisesta, sillä lujaan pingoitettu köysi pakotti hänen seisomaan pystyssä. Pienimmästäkin jalkojen koukistuksesta olisi karkea köysi tunkeutunut hänen kaulaansa, ja pysty asento vaivasi suuresti hänen haavoittunutta olkapäätänsä. Hän työnsi alahuulensa ulos ja puhalsi ylöspäin ajaakseen moskiitot kasvoiltaan. Mutta asemalla oli joka tapauksessa tyydyttäväkin puolensa. Eihän se mitään, jos kärsiikin hiukan ruumiillisia kipuja, kun kerta oli päässyt kuoleman kynsistä; se vaan oli paha juttu, ettei hän saanut olla mukana katsomassa Majavan hirttämistä.

Nämä ajatukset askartelivat hänen aivoissaan kunnes hänen katseensa sattumalta osui Bastardiin, joka makasi pitkänään maassa, pää etukäpälien välissä ja nukkui. Nyt saivat Leclère'n ajatukset toisen suunnan. Hän katseli tarkkaan koiraa ja koetti päästä selville, nukkuiko se todellakin, vai oliko vain nukkuvinaan. Bastardin kyljet nousivat säännöllisesti, mutta Leclère oli huomaavinaan, että hengitys tapahtui hiukan liian sukkelaan; hän havaitsi myös kiihkeätä valppautta koiran jokaisessa karvassa, mikä todisti, ettei uni ollut todellista. Hän olisi tahtonut antaa koko valtauksensa Sunrise'ssa, jos olisi päässyt varmuuteen, ettei koira ollut hereillä, ja kerran kun hänen jäsenensä naksahtivat, hän katsahti nopeasti ja levottomasti Bastardiin, saadakseen tietää, liikauttiko tämä itseään. Sitä se ei silloin tehnyt, mutta muutamien minuuttien perästä se nousi seisalleen hitaasti ja laiskasti, venytteli itseään ja katsoi tarkasti ympärilleen.

Kun Bastardi oli päässyt varmuuteen, ettei ketään näkynyt eikä kuulunut, istuutui hän, väänsi ylähuulensa ikäänkuin olisi tahtonut hymyillä, katsahti Leclère'en ja lipoi kieltään.

Bastardi tuli lähemmäksi, vahingoittunut korva lerpallaan ja terve eteenpäin jännitettynä. Hän piti päätään hauskasti vinossa ja lähestyi pienin leikkivin askelin. Sitten hän sysäsi ruumiillaan laatikkoa, niin että se horjahteli. Leclère astui varovasti laidalta toiselle säilyttääkseen tasapainon.

Bastardi murisi tuon turmiota ennustavan sanan kuultuaan ja sysäsi laatikkoa voimakkaammin. Sitten hän nousi ylös ja hyökkäsi koko painollaan laatikon kimppuun. Leclère potkasi toisella jalallaan, mutta köysi kuristi hänen kurkkuaan, niin että hän oli vähällä kaatua laatikon päältä.

Bastardi peräytyi noin parikymmentä jalkaa ja koko hänen esiintymisensä ilmaisi joustavuutta, ettei Leclère voinut sitä ymmärtää väärin. Hän muisti, kuinka koira oli usein särkenyt jäätä heittäytymällä koko painollaan sen päälle, ja kun hän ajatteli tätä, hän ymmärsi, mikä Bastardilla oli mielessä. Koira kääntyi ympäri ja seisoi hiljaa. Hän näytti valkeita hampaitaan ja Leclère vastasi samalla tavalla. Senjälkeen Bastardi hyppäsi ja työnsi laatikkoa koko voimallaan.

Viisitoista minuuttia myöhemmin palasivat Slackwater Charley ja Webster Shaw takaisin ja huomasivat jotakin, joka muistutti aavemaista, pimeässä edestakaisin liikkuvaa heiluria. He jouduttivat askeleitaan, tulivat lähemmäs ja löysivät elottoman ruumiin, johon elävä olento oli pureutunut kiinni ja repeli ja pudisteli sitä, niin että se joutui heiluvaan liikkeeseen.

Mutta Bastardi vain muljautti häneen ilkeästi ja murisi uhkaavasti päästämättä otettaan.

Slackwater Charley otti esille revolverinsa, mutta hänen kätensä vapisivat ikäänkuin kylmästä, ja hän hutiloi.

Webster Shaw naurahti, tähtäsi Bastardin välkkyvien silmien väliin ja laukasi. Koiran ruumis vavahti, sätkytteli koipiaan hetkisen ja tuli sitten yht'äkkiä aivan kankeaksi. Mutta hampaansa se piti yhä edelleenkin tiukasti yhteenpuristettuina.

Maailmassa on ollut monenlaisia luopumisia. Mutta pääasiassa ne kuitenkin ovat samanlaisia. Ja tässä suhteessa voi väittää, että miehet ja naiset luopuvat rakkaimmastaan maailmassa jonkun vielä rakkaamman takia. Niin on aina tapahtunut. Niin kävi silloin, kun Aabel uhrasi laumansa esikoiset. Esikoiset olivat hänelle kalleinta maailmassa, mutta hän uhrasi ne säilyttääkseen hyvät välinsä Jumalan kanssa. Niin oli myös Aabrahamin laita, kun hän valmistautui uhraamaan poikansa Iisakkia kivialttarilla. Iisak oli hänelle sangen rakas, mutta tutkimattomasta syystä Jumala oli hänelle vielä rakkaampi. Asianlaita oli kai niin, että Aabraham ehkä pelkäsi Herraa. Mutta olipa tämä nyt totta tai ei, on senjälkeen pari miljaardia ihmistä todistanut, että hän rakasti Herraa ja tahtoi palvella häntä.

Ja koska nyt on tullut säännöksi, että rakastaminen ja palveleminen kuuluvat yhteen, sekä että uhraaminen eli luopuminen on palvelemista, niin on myöskin Jees Uck, vaikka hän oli ainoastaan tummahipiäisten rotuun kuuluva nainen, rakastanut niin syvästi kuin kuka hyvänsä. Hän ei ollut suinkaan perehtynyt historiaan, olipa vain oppinut ottamaan selvän ilmasta ja tuulesta ja metsäeläinten tavoista. Niinmuodoin hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Aabelista tai Aabrahamista. Ja koska hän oli jäänyt huomaamatta Holy Crossin hyviltä sisarilta, ei hän myöskään tiennyt mitään Ruthista, tuosta moabittaresta, joka luopui itse Jumalasta vieraan maan vieraan naisen takia. Jees Uck oli vain oppinut kieltäytymään, suunnilleen niinkuin koira pakotetaan luopumaan varastamastaan, ydintä täynnä olevasta luusta. Ja kuitenkin, kun hänen aikansa tuli, näytti hän kykenevänsä nousemaan parempiin rotuihin kuuluvien tasalle ja kieltäytymään todellakin suuremmoisella tavalla.

Tämä on niinmuodoin kertomus Jees Uck'ista, ja samalla myös kertomus Neil Bonner'ista ja Kitty Bonner'ista ja parista Neil Bonner'in jälkeläisestä. Jees Uck kuului tummahipiäisten rotuun, se on totta, mutta hän ei ollut intiaani, eikä myöskään eskimo eikä innuiitti. Jos mennään ajassa taaksepäin ja seurataan suullisia perintötietoja, niin löydetään eräs Skolkz, toyoot-intiaani Yukonista, joka nuoruudessaan vaelsi siihen suureen suistomaahan, jossa innuiitit asuvat, ja siellä yhdisti itsensä erääseen naiseen, jonka nimi kuuluu olleen Olillie. Tämä Olillie oli syntynyt äidistä, joka oli eskimo ja isästä, joka oli innuiitti. Ja Skolkz'ista ja Olillie'sta syntyi Halie, joka niinmuodoin oli puoleksi toyoot-intiaani ja puoleksi eskimo-innuiitti. Ja Halie oli Jees Uckin isoäiti.

Mutta nyt oli Halie, jossa oli sekaisin kolmen rodun verta, ja joka ei kammonut kehittää tätä sekarotuisuutta vielä pitemmälle, mennyt naimisiin muutaman Shpack-nimisen venäläisen turkiskaupustelijan kanssa, jota myös aikoinaan kutsuttiin "Isoksi paksuksi". Shpack oli täällä luokitettu venäläisiin kuuluvaksi sattuvamman nimityksen puutteessa; sillä Shpack'in isä, eräs slavoonilainen rangaistusvanki eteläisistä maakunnista, oli paennut elohopeakaivoksista Pohjois-Siperiaan, jossa hän kohtasi Zimban, joka oli paimentolaiskansaan kuuluva nainen ja tuli Shpack'in äidiksi.

Ja ellei nyt Shpackia olisi ottanut huostaansa merikansa, joka elää kurjuudessa Arktisen meren rantamilla, ei hänestä olisi koskaan tullut Jees Uck'in äidinisää, eikä niinmuodoin olisi mitään tarinaakaan kerrottavana. Mutta hän joutui merikansan pariin, pakeni heidän luotaan Kamschatkaan ja tuli sieltä muutamalla norjalaisella valaanpyydystäjä-laivalla Itämerelle. Vähän senjälkeen hän ilmaantui Pietariin, eikä viipynyt monta vuotta, ennenkuin hän matkusti samaa vaivaloista tietä, jota hänen isänsä puoli vuosisataa aikaisemmin oli kulkenut hätää ja tuskaa nähden. Mutta Shpack oli vapaa mies, ja hän oli suuren venäläisen turkiskauppayhtiön palveluksessa. Ja tämän virkansa takia hän matkusti yhä kauemmas itään, kunnes meni Behringin meren yli Venäjän Amerikaan. Partolik'issa, joka on lähinnä Yukonin suurta suistomaata, hän otti Halien vaimokseen — hänet, josta tuli Jees Uck'in äidinäiti. Ja tästä avioyhteydestä syntyi tyttölapsi Tukesan.

Yhtiön käskystä Shpack teki pari sataa peninkulmaa pitkän kanoottimatkan Yukonia ylöspäin Nulaton asemalle. Hän otti mukaansa Halien ja pikku Tukesanin. Tämä tapahtui 1850, ja samana vuonna joki-intiaanit hyökkäsivät Nulatoon ja hävittivät sen maan tasalle. Siellä päättyi Shpack'in ja Halien elämä. Ja tämän kauhean yön aikana Tukesan katosi. Vielä tänä päivänä toyootit kieltävät olleensa missään tekemisissä asian kanssa; mutta olipa sen laita kuinka hyvänsä, oli kuitenkin tosiasia, että tyttölapsi Tukesan kasvoi ja yleni heidän keskuudessaan.

Tukesan oli naimisissa kahden toyoot-veljeksen kanssa peräkkäin, mutta kummankaan kanssa hänellä ei ollut lapsia. Toiset naiset pudistelivat päätään tälle, eikä kukaan heimon miehistä tahtonut ruveta kolmanneksi mieheksi lapsettomalle leskelle. Mutta tähän aikaan oli monen sadan peninkulman päässä, Fort Yukonissa, eräs mies, jonka nimi oli 'Spike O'Brien. Fort Yukon oli eräs Hudson-Bay-yhtiön asema, ja Spike O'Brien oli yhtiön palveluksessa. Hän oli kelvollinen palvelija, mutta hän sai sen ajatuksen, että ansio oli huono, ja ajan oloon hän kypsytti tätä ajatusta ja karkasi. Matkustamiseen takaisin York Factory'yn olisi mennyt koko vuosi, jos hän olisi kulkenut asemalta asemalle. Ja koska asemat kuuluivat yhtiölle, hän tiesi, ettei hän sitä tietä kulkiessaan välttyisi joutumasta yhtiön kynsiin. Ei niinmuodoin löytynyt muuta keinoa kuin lähteä pitkin Yukonia. Oli kyllä totta, ettei yksikään valkoinen mies ollut koskaan ennen matkustanut Yukonia pitkin, eikä yksikään valkoinen mies tiennyt, laskiko Yukon Arktiseen valtamereen vai Behringin mereen — mutta Spike O'Brien oli kelttiläinen, ja vaaroihinjoutumisen mahdollisuus oli hänelle houkutus, jota hän oli aina seurannut.

Muutamia viikkoja tämän jälkeen hän veti, vaivoissa pahoin runneltuna ja nälkiintyneenä ja kuumeesta puolikuolleena, veneensä maihin erään toyootkylän luona, jonka jälkeen hän heti kaatui tiedottomana maahan. Saatuaan voimansa takaisin hän näki Tukesanin ja mieltyi häneen. Samoinkuin Shpack'in isä, joka eli korkeaan ikään siperialaisen paimentolaiskansan keskuudessa, Spike O'Brien olisi saattanut jäädä ainiaaksi lepuuttamaan väsyneitä raajojaan toyootein luo. Mutta romanttiset ajatukset valtasivat hänet ja estivät häntä jäämästä sinne. Niinkuin hän oli matkustanut York Factory'sta Fort Yukoniin, hän saattaisi kulkea ennen muita Fort Yukonista mereen saakka ja hankkia itselleen kunnian olla ensimäinen, joka on kiertänyt luoteista väylää maitse. Hän lähtikin virtaa ales, saavutti halajamansa kunnian, mutta ei tullut huomatuksi eikä ylistetyksi. Myöhemmin hän piti vierasmajaa merimiehille San Franciscossa, jossa häntä pidettiin sangen hyvänä valehtelijana kertomiensa tosijuttujen takia. Siellä synnytti ennen lapseton Tukesan lapsen. Ja tämä lapsi oli Jees Uck. Olemme käyneet läpi näin tarkasti hänen sukuluettelonsa osottaaksemme, ettei hän ollut intiaani, eikä eskimo, eikä innuiitti, eikä oikeastaan mikään muukaan; sekä näyttääksemme, kuinka puolettomia sukukuntain jätteitä me kaikki olemme, ynnä kuinka ihmeellisiä teitä se siemen kulkee, josta me johdamme alkumme.

Huolimatta siitä kiertolaisverestä, — tai kenties sen takia — joka hänen suonissaan virtaili, ja kaikesta siitä mitä hän oli saanut periä niin monelta eri rodulta, kasvoi Jees Uck'ista erinomaisen ihana nainen, Hänen kauneutensa oli jonkunverran eriskummallista, itämaalaista, niin että se olisi saattanut jokaisen kansatieteilijän ymmälle. Hän oli erittäin hoikka ja norja. Paitsi mielikuvitusrikkautta ei hänessä näkynyt keltiläisen rodun vaikutusta. Mahdollisesti se myöskin oli ajanut hänen lämpöisen verensä lähelle ihoa, mikä teki hänen kasvonsa vaaleammiksi, mutta tämä saattoi olla yhtä hyvin Shpack'in, tuon "Ison paksun" perintöä, joka oli saanut slavoonilaisen isänsä ihonvärin. Ja lopuksi hänellä oli suuret loistavat mustat silmät — sekarodun silmät, joissa oli kärsivä ilme, mikä todistaa mustan rodun sekaantumista valkoiseen. Valkoisilta perimänsä veri ja hänen oma valppautensa tekivät hänet jossakin määrin kunnianhimoiseksi. Muuten hän oli kasvatuksensa ja maailmankatsomuksensa puolesta täydelleen toyoot-intiaani.

Eräänä talvena, kun hän oli nuori nainen, osui Neil Bonner hänen tielleen. Mutta hän osui hänen tielleen samalla tapaa kuin oli tullut maahankin, nimittäin hiukan vastenmielisesti. Oikeastaan hän oli aivan vasten tahtoaan tullut sinne. Isänsä, joka leikkasi kuponkeja ja kasvatti ruusuja, ja äitinsä, joka rakasti seuraelämää, kasvattamana oli Neil Bonner'ista tullut tuulihattu. Hän ei ollut oikeastaan huono luonne; mutta miehen, jolla elämä on turvattu, eikä ole mitään tehtävää tässä maailmassa, täytyy jollakin tavoin osoittaa toimintahaluaan, ja Neil Bonner oli juuri tässä asemassa. Ja hän nautti täysin siemauksin vapaudestaan, niin että hänen isänsä — Neil Bonner vanhempi — lopulta kyllästyi häneen, luopui ruusuistaan ja katseli poikansa elämää mitä suurimmalla hämmästyksellä. Sitten hän meni erään samallaisilla taipumuksilla varustetun toverinsa luo, jonka kanssa hänen oli tapana neuvotella kupongeista ja ruusuista, ja nämä molemmat miehet ratkaisivat nuoren Neil Bonner'in kohtalon. Hänet täytyi lähettää oppimaan parempia elintapoja — jotta hän luopuisi harmia tuottavista hullutteluistaan ja saavuttaisi tasaisen vakavuuden.

Kun tämä päätös oli tehty ja Neil oli hiukan pahoitellut ja häpeillyt, kävi muu koko helposti. Molemmat vanhat toverukset olivat suuria osakkeenomistajia P.C. yhtiössä. Ja P.C. yhtiö omisti kokonaisia laivastoja, jokialuksia ja valtamerihöyryjä, ja paitsi tätä merenkyntämistä se oli myös ottanut haltuunsa noin satatuhatta neliöpeninkulmaa maata, joka maantieteilijäin kartoilla on tavallisesti merkitty valkealla. Ja niin lähetti P.C. yhtiö nuoren Neil Bonner'in Pohjolaan tekemään työtä ja oppimaan niin hyväksi kuin isänsä. "Viiden vuoden yksinkertainen elämäntapa kovassa työssä ja kaukana kaikista kiusauksista tekee hänet mieheksi", sanoi vanha Neil Bonner, jonka jälkeen hän vetäytyi takaisin ruusujensa pariin. Nuori Neil Bonner puri hampaitaan yhteen ja tarttui päättäväisin ilmein työhön käsiksi. Hän täytti paikkansa palvelijana hyvin ja saavutti esimiestensä suosion. Ei niin, että työ olisi tuottanut hänelle hupia, vaan se oli ainoa keino, joka esti häntä menettämästä järkeään.

Ensimäisenä vuotena hän toivoi kuolemaa. Toisena vuotena hän kiroili luojaansa. Kolmantena vuotena hän eli vuoroin näissä molemmissa mielialoissa ja riitaantui erään esimiehensä kanssa. Hän sukeutui voittajana riidasta, mutta hänen esimiehensä sai kuitenkin viimeisen sanan — ja tämän sanan perusteella Neil Bonner lähetettiin karkoituspaikkaan, johon verrattuna hänen entinen olinpaikkansa tuntui hänestä paratiisilta. Mutta hän meni sinne nurkumatta, sillä Pohjola oli todellakin tehnyt hänestä miehen.

Siellä täällä kartan valkoisilla paikoilla näkyy pieniä ympyröitä, jotka muistuttavat "o"-kirjainta ja näitten ympyräin jommallakummalla puolella on luettavana nimiä, niinkuin esimerkiksi "Fort Hamilton" — "Yanana Station" — "Twenty Mile" — mikä saa meidät luulemaan, että nuo valkoiset seudut ovat täynnä kyliä ja kaupunkeja. Mutta tämä ei ole mitään muuta kuin tyhjää mielikuvitusta. Twenty Milen, joka on aivan samallainen kuin muutkin asemat, käsittää yksi pölkkymaja, suunnilleen yhtä iso kuin tavallinen kulmatalo, jossa on maustekauppa alakerrassa ja vuokrahuoneita yläkerrassa. Pihan perällä on varastohuone, ja sitäpaitsi pari ulkohuonetta. Kartanolla ei ole minkäänlaista aitausta; se ulottuu silmänkantamattomiin. Muita rakennuksia ei ole näkyvissä, mutta toyootit leiriytyvät toisinaan talveksi peninkulman tai parin päähän Yukonin varteen. Ja tämä on Twenty Mile, yksi P.C. yhtiön monista tuntosarvista. Täällä hoitaa yhtiön lähettiläs apulaisineen vaihtokauppaa intiaanien turkistavaroilla sekä tekee kaikenlaista muuta kauppaa kuljeskelevien kullankaivajien kanssa, jotka maksavat ostoksensa kultahiekalla. Täällä odottavat asiamies ja hänen apulaisensa talvet läpeensä kevättä, ja kun kevät saapuu, kiipeevät he kiroillen talon katolle, sillä Yukon tulvii yli äyräittensä. Ja tänne lähetettiin nyt Neil Bonner neljäntenä maassaolovuotenansa pitämään huolta kaikesta.

Hänellä ei ollut edeltäjää, joka olisi jäänyt palkattomaksi hänen tähtensä. Hän, joka oli hoitanut asemaa ennen, oli ottanut hengen itseltään, "sentähden, että paikka oli niin vaikea", sanoi apulainen, joka vielä pysyi paikallaan. Toyootit kuitenkin lausuivat eriävän mielipiteensä asiasta, istuessaan leirivalkeansa ääressä. Apulainen oli kaitaharteinen, heikkorintanen mies, hänen kasvonsa muistuttivat kuolleen pääkalloa, eikä ohut musta parta voinut peittää poskien onttoutta. Hän ryki paljon, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan lopullaan ja silmissä oli sellainen raju, kuumeenomainen loiste, niinkuin kaikilla viimeiselle taudinasteelle joutuneilla keuhkotautisairailla. Hänen nimensä oli Pentley — Amos Pentley — eikä Bonner pitänyt hänestä, vaikkakin tunsi myötätuntoa tuota kuolemaantuomittua raukkaa kohtaan. He eivät eläneet erittäin hyvässä sovussa keskenään, vaikka näiden kahden miehen, kaikista miehistä, olisi pitänyt olla hyvissä väleissä keskenään ottaen huomioon pitkän talven kylmyys, hiljaisuus ja pimeys.

Lopulta Bonner päätteli, että Amos oli osaksi vähämielinen, ja jätti hänet rauhaan tehden itse kaiken työn keittämistä lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Amos näytti vain katkeria katseita ja peittelemätöntä vihaa häntä kohtaan. Tämä oli Bonnerille suuri menetys, sillä hänen oman rotunsa hymyilevät kasvot, rohkaiseva sana, toveruuden sympatia vastoinkäymisten keskellä — kaikki tämä merkitsi paljon. Talvi oli vielä nuori, kun hän alkoi tajuta lisäsyitä tällaisessa apulaisessa siihen, että edellinen asiamies oli havainnut parhaaksi pakottaa kätensä omaa henkeään vastaan.

Twenty Milessa oli hyvin yksinäistä. Kelmeä lakeus ulottui joka puolelle horisonttiin. Lumi, joka oli oikeastaan huurua, heitti manttelinsa maan yli ja hautasi kaiken kuolemanhiljaisuuteen. Sää oli päiväkausia kirkas ja kylmä, lämpömittari näytti jatkuvasti neljäkymmentä tai viisikymmentä astetta pakkasta. Mutta sitten tulikin muutos. Se vähä kosteus, joka oli tihkunut ilmakehään, kerääntyi harmaiksi, muodottomiksi pilviksi; sää muuttui melko lämpimäksi lämpömittarin noustessa kahteenkymmeneen pakkasasteeseen, ja kosteus putoili taivaalta kovina huurukiteinä, jotka sihisivät kuin kuiva sokeri tai maasta ilmaan potkaistu ohut hiekka. Tämän jälkeen sää muuttui jälleen kirkkaaksi ja kylmäksi niin pitkäksi aikaa, että oli kerääntynyt kylliksi kosteutta suojaamaan maata ulkoavaruuden kylmyydeltä. Siinä kaikki. Ei mitään tapahtunut. Ei myrskyjä, ei tyrskyäviä vesiä, ei rusahtelevia metsiä, ei mitään muuta kuin koneentapaista kasaantuneen kosteuden aiheuttamaa sadetta. Ehkä huomattavin tapaus noiden pitkästyttävien viikkojen aikana oli lämpömittarin kipuaminen ennen kokemattomaan viiteentoista asteeseen nollan alapuolella. Korvatakseen tämän iski ulkoavaruus maata kylmyydellään, kunnes elohopeamittari jäätyi ja spriimittari pysyi yli seitsemässäkymmenessä asteessa pari viikkoa, jolloin se possahti rikki. Siten ei saatu selvää, kuinka paljon kylmempää tuli tämän jälkeen. Toinen tapaus, yksitoikkoinen säännöllisyydessään, oli öiden piteneminen, kunnes päivä oli enää valon välähdys pimeän ajan välillä.

Neil Bonner oli sosiaalinen olento. Hänen rangaistuksensa aiheuttaneet hulluttelutkin olivat johtuneet liiallisesta seurallisuudesta. Ja täällä, maanpakonsa neljäntenä vuonna, hän löysi itselleen seuraa — mikä olisi tuon sanan ivaamista — nyrpeässä ja puhumattomassa olennossa, jonka synkissä silmissä hehkui viha, yhtä katkera kuin se oli aiheetonkin. Ja Bonner, jolle puhe ja seura olivat elämän henkäys, kuljeksi ympäriinsä aaveentapaisena muistellen jonkun aiemman elämänsä yltiöpäisiä ilotteluja. Päivisin hänen huulensa olivat yhteenpuristuneet, kasvonsa jäykät; mutta iltaisin hän puristi kätensä nyrkkiin, pyöriskeli peitteittensä sisässä ja itki ääneen kuin pikku lapsi. Ja hän muisteli usein erästä vaikutusvaltaista miestä kiroten tätä pitkien tuntien aikana. Myöskin Jumalaa hän kirosi, mutta Jumala ymmärtää. Hänellä ei ole sydäntä syyttää heikkoja kuolevaisia, jotka kieltävät Jumalan Alaskassa.

Tänne Twenty Milen asemalle saapui Jees Uck ostamaan jauhoja ja pekonia sekä helmiä ja kirkkaanpunaisia kankaita ompelutöitään varten. Lisäksi ja tietämättään hän tuli Twenty Milen asemalle saattamaan yksinäisen miehen vielä yksinäisemmäksi, ojentelemaan unissaan tyhjiä käsivarsiaan. Sillä Neil Bonner oli vain mies. Tytön tullessa ensimmäistä kertaa kauppaan hän katsoi tätä pitkään, niinkuin janoinen mies saattaa katsoa pulppuavaan lähteeseen. Ja Jees Uck, Spike O'Brienin perinnöksi jättämän luonteen vaikutuksesta, rohkaisi mielensä ja katsoi häntä hymyillen silmiin, ei niinkuin tummahipiäisen väen pitäisi hymyillä kuninkaallisille roduille, vaan niinkuin nainen hymyilee miehelle. Tulos oli vastustamaton; mutta mies ei huomannut sitä, vaan taisteli vastaan yhtä ankarasti ja tuskallisesti kuin hän tunsi vetovoimaa tyttöä kohtaan. Ja tyttö? Niin, hän oli Jees Uck, kasvatukseltaan täysi toyoot-intiaani.

Hän tuli usein asemalle kauppaa tekemään. Ja usein hän istui suuren takan ääressä ja jutteli murteellisella englanninkielellä Neil Bonnerin kanssa. Ja kävi niin, että mies odotti hänen tuloansa, ja niinä päivinä, jolloin hän ei saapunut, hän oli levoton eikä saanut rauhaa. Toisinaan häntä rupesi ajatteluttamaan, ja silloin hän kohteli häntä kylmästi ja päättäväisesti, mikä hämmensi ja haavoitti tyttöä, ja jota hän ei uskonut oikeaksi. Mutta useimmiten hän ei uskaltanut ajatella ensinkään, ja silloin oli kaikki hyvin ja silloin syntyi sekä hymyä että naurua. Ja Amos Pentley, joka läähätti ikäänkuin kuivalle joutunut kissankala, näki kaiken tämän ja veti suunsa irviin. Hän, joka rakasti elämää, ei voinut saada elää, ja se kiusasi häntä, kun toinen saattoi tehdä sitä. Sentähden hän vihasikin Bonneria, joka oli elämää täynnä ja jonka silmät loistivat riemusta, kun hän sai nähdä Jees Uck'in. Mitä taas Amos'een tuli, sai pelkkä tytön ajatteleminen hänen verensä kuohumaan, mitä seurasi verensyöksy.

Jees Uck — hän joka ajatteli niin alkuperäisesti eikä ollut tottunut punnitsemaan elämän hienompia puolia — luki yksinkertaisen ja luonnollisen käsitystapansa mukaan Amos Pentleyn sielua kuin avointa kirjaa. Hän varoitti Bonneria, avonaisesti ja suorasti, mutta harvasanaisesti. Mutta korkeammalla tasolla olevan henkilön monimutkaisempi ajatustapa oli hämmentänyt Neilin huomiokyvyn, ja hän nauroi tytön selvälle levottomuudelle. Hänen silmissään Amos Pentley oli kurja raukka, joka epätoivoisena horjui hautaansa kohti. Ja Bonnerista, joka itse oli kärsinyt paljon, oli helppo antaa paljon anteeksi.

Mutta eräänä kirpeänä pakkasaamuna hän nousi aamiaispöydästä ja meni varastohuoneelle. Jees oli jo siellä, hänen kasvonsa punottivat matkan jälkeen; hän halusi ostaa jauhosäkin. Muutamien minuuttien perästä Neil seisoi lumessa sitoen säkkiä rekeen. Kun hän kumartui eteenpäin, tunsi hän niskansa kankeaksi ja aavisti jotakin kauheaa olevan tulossa. Ja kun hän oli saanut reen köytetyksi ja yritti ojentautua suoraksi sai hän äkkiä suonenvetokohtauksen ja vaipui lumeen. Ruumis jännittyneenä ja vapisten, pää taaksepäin heitettynä, jalat ja kädet levällään, selkä kaareksi koukistuneena ja suu vääristyneenä hän näytti menevän kappaleiksi jäsen jäseneltä. Päästämättä pienintäkään ääntä Jees Uck oli heti polvillaan hänen vieressään lumessa, mutta Neil tarttui suonenvetomaisesti hänen ranteistaan, ja niinkauan kuin kohtauksia kesti, hän oli avuton. Ne lakkasivat muutamien hetkien perästä, mutta Neil makasi heikkona ja melkein tiedotonna, hänen otsansa kylpi hiessä ja huulet kostuivat vaahdosta.

Neil yritti ryömiä nelinkontin, mutta tyttö nosti hänet pystyyn, ja nojautuneena hänen nuoriin käsivarsiinsa saattoi hän kulkea nopeammin. Kun hän pääsi varastohuoneeseen, alkoivat suonenvetokohtaukset uudelleen, hän irtausi väkisin tytöstä ja vieriskeli lattialla. Amos Pentley tuli ja katseli tapausta uteliain silmin.

"Oi, Amos!" huudahti Jees Uck hädissään ja avuttomana, "luuletteko, että hän kuolee?" Mutta Amos kohautti harteitaan ja jatkoi katselemistaan.

Sitten tuli Bonnerin ruumis hervottomaksi, jännittyneet lihakset antoivat perään ja hänen kasvonsa saivat helpotuksen ilmeen. "Pian!" kuiskasi hän hampaittensa välistä — huulet vapisivat jo uuden kohtauksen lähestyessä — "pian, Jees Uck! Lääkettä! Älkää peljätkö! Vetäkää minut sinne!"

Hän tiesi missä lääkearkku oli, huoneen perällä, uunin takana, ja hän tarttui suonenvedon kourissa nytkähtelevän miehen jalkaan ja veti häntä sinnepäin. Kun suonenvetokohtaukset helpottivat, alkoi Neil, vaikkakin hyvin heikkona ja hyvin sairaana, etsiä arkkua. Hän oli nähnyt koirien kuolevan aivan samoihin taudinoireisiin kuin hänen omansa, ja hän tiesi mitä oli tehtävä. Hän otti esiin pullon kloraalihydraattia, mutta hänen sormensa olivat liian heikot ja voimattomat vetämään korkkia suulta. Tämän teki Jees Uck hänelle, kun hän sai uuden kohtauksen. Kun kohtaus oli ohi, tarjottiin hänelle avonainen pullo, ja hän katsoi nuoren naisen suuriin, mustiin silmiin ja luki niistä, mitä miehet ovat aina lukeneet oman naisensa silmistä. Hän otti hyvän annoksen lääkettä ja vaipui sitten nojalleen kunnes uusi kohtaus oli helpottanut. Sitten hän nousi vaivaloisesti kyynäspäilleen.

"Kuulkaahan, Jees Uck", sanoi hän hyvin hitaasti, ikäänkuin hän, siitä huolimatta että oli välttämätön kiiruhtaa, olisi peljännyt tehdä niin. "Tehkää mitä minä sanon. Jääkää tänne luokseni, mutta älkää koskeko minuun. Minun täytyy olla hyvin hiljaa, mutta te ette saa mennä." Hänen alaleukansa alkoi jännittyä ja hänen kasvonsa vapista ja vääntyä uuden kohtauksen lähestyessä, mutta hän koetti taistella sitä vastaan. "Älkää menkö! Älkääkä antako Amos'enkaan mennä. Ymmärtäkää minut oikein! Amos'en täytyy jäädä juuri tänne."

Tyttö nyökkäsi merkiksi, että ymmärsi ja sitten sai Neil taas suonenvetokohtauksen — ensimäisen kokonaisesta sarjasta, joiden voima vähitellen laimeni ja jotka uusiutuivat yhä harvemmin. Jees Uck kumartui hänen ylitsensä, mutta muisti hänen kehotuksensa eikä uskaltanut koskea häneen. Kerran alkoi Amos näyttää selviä levottomuuden merkkejä ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut mennä kyökkiin, mutta Jees esti sen salamoivalla katseellaan, ja senjälkeen pysyi mies aivan hiljaa, jollei oteta lukuun hänen vaivaloista hengitystään ja onttoa yskimistään.

Bonner nukkui. Valonpilkahdus, joka osoitti että oli päivä, katosi. Amos sytytti lampun, alinomaa nuoren naisen silmälläpidon alaisena. Alkoi tulla ilta. Pohjanpuoleisesta ikkunasta näkyi taivas punertavan hohdon valaisemana, joka liekehti ja hulmusi ja sitten sammui. Hetkisen perästä Neil Bonner heräsi. Ensin hän katsoi, oliko Amos vielä siellä, sitten hän hymyili Jees Uck'ille ja nousi ylös. Jokainen lihas hänen ruumiissaan oli jäykkä ja hellä, ja hän hymyili surullisesti puristellessaan ja painellessaan itseään, ikäänkuin olisi tahtonut päästä varmuuteen vaurioiden suuruudesta. Mutta sitten saivat hänen kasvonsa vakavan ja virallisen ilmeen.

"Jees Uck", sanoi hän, "ottakaa kynttilä. Menkää kyökkiin. Siellä on ruokaa pöydällä — korppuja ja papuja ja sianlihaa — ja sitten on vielä kahvia pannussa liedellä. Tuokaa se tänne pöydälle. Kantakaa tänne myös pikari ja vettä ja whiskyä, jota on kaapin ylimmäisellä hyllyllä. Älkää unhoittako whiskyä."

Kulautettuaan suuren lasin whiskyä hän alkoi huolellisesti tarkastaa lääkearkkua, jolloin hän tuontuostakin pani syrjään erinäisiä pulloja ja astioita jotakin määrättyä tarkotusta varten. Sitten hän ryhtyi analyseeraamaan tuotuja ravintoaineita. Opiskeluaikanansa hän oli toisinaan ollut laboratorio-töissä ja hänellä oli riittävästi tietoja päästäkseen lopputulokseen näilläkin puutteellisilla välikappaleilla. Nytkähdykset, jotka olivat seuranneet kohtauksia, tekivät asian yksinkertaiseksi, ja hänen tarvitsi tehdä vain yhdenlainen koe. Kahvissa ei ollut mitään, ei myöskään pavuissa. Korput hän tutki erittäin tarkasti. Amos, joka ei tiennyt mitään kemiasta, katseli hänen puuhiaan uteliaasti. Mutta Jees Uck, jolla oli rajaton usko valkoisten miesten, etenkin Neil Bonnerin viisauteen, ja joka ei ainoastaan itse tietänyt mitään, vaan myöskin ymmärsi, ettei hän tiennyt mitään, piti enemmän silmällä Neilin kasvoja kuin käsiä.

Hän jatkoi aste asteelta, kunnes tuli viimeiseen kokeeseen. Hän käytti kaitasta lääkepulloa koeputkena ja piti sitä itsensä ja kynttilän välissä, tarkastaen sakan hiljaista laskeutumista putkessa olevassa liuoksessa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän näki, mitä oli odottanut näkevänsä. Ja Jees Uck, jonka silmät olivat ikäänkuin nauliutuneet hänen kasvoihinsa, näki myöskin jotakin — jotakin, joka sai hänet syöksymään kuin naarastiikeri Amos'en kimppuun ja ihmeteltävällä notkeudella ja voimalla heittämään hänet kumoon. Tytön veitsi lensi tupesta, kohosi ja välähti lampun valossa. Amos päästi röhkivän äänen, mutta Bonner esti iskun ennenkuin se oli myöhäistä..

"Te olette hyvä tyttö, Jees Uck. Mutta älkää välittäkö tuosta.
Päästäkää hänet!"

Tyttö päästi tottelevaisesti miehen irti, vaikka jokainen piirre hänen kasvoillaan ilmaisi vastahakoisuutta, ja Amos kaatui raskaasti lattialle. Bonner kosketti häntä mokkasiinin peittämällä jalallaan.

"Nouskaa ylös, Amos!" käski hän. "Te laitatte itsenne matkakuntoon jo tänä iltana ja lähdette heti täältä."

"Minä väitän, että te olette yrittänyt saada minut hengiltä", selitti Neil kylmästi ja rauhallisella äänellä. "Minä väitän myöskin, että te olette tappanut Birdsall'in, vaikka yhtiö luulee, että hän on itse surmannut itsensä. Minulle te olitte käyttänyt strykniiniä. Jumala tietää, mitä te olette hänelle antanut. Minä en voi hirttää teitä. Te olette jo liian lähellä kuolemaa. Mutta Twenty Milessä ei ole tilaa meille kahdelle, ja te saatte lähteä. Holy Crossiin on kaksisataa peninkulmaa. Te voitte päästä sinne, jos vältätte liiallisia voimanponnistuksia. Minä annan teille ravintoaineita, reen ja kolme koiraa. Te olette silloin yhtä hyvässä säilyssä kuin jos olisitte vankilassa, sillä te ette pääse maasta pois. Ja minä annan teille yhden mahdollisuuden. Te olette jo melkein kuollut. No niin! Minä en lähetä yhtiölle kertomusta konnantyöstänne ennenkuin keväällä. Siihen saakka teillä on yksi pelastuksen keino, ja se on kuolema. Niin, menkää nyt tiehenne!"

"Menkää te sänkyyn!" pyysi Jees Uck, kun Amos oli ohjannut yön pimeydessä tiensä Holy Crossiin päin. "Te olette vielä sairas mies, Neil."

"Ja te olette hyvä tyttö, Jees Uck", vastasi hän. "Tässä käteni sen vahvistukseksi. Mutta teidän täytyy palata kotiin."

Neil hymyili, auttoi häntä pukemaan parkan yllensä ja seurasi häntä ovelle. "Aivan liian paljon, Jees Uck", sanoi hän hiljaan, "aivan liian paljon."

Arktisen yön musta vaippa laskeutui senjälkeen yhä läpitunkemattomampana maan yli. Neil Bonner teki sen huomion, ettei hän ollut osannut arvostella tarpeeksi korkealle viihdytystä, jota tarjoaa sellaistenkin kasvojen läsnäolo kuin murhanhaluisen ja kuolevan Amos'en! Twenty Mile kävi entistä yksinäisemmäksi. "Jumalan armeliaisuuden tähden Prentiss — lähettäkää minulle tänne mies", kirjoitti hän kolmen sadan peninkulman päässä olevan Fort Hamiltonin asiamiehelle. Kuuden viikon perästä toi intiaanikirjeenkantaja vastauksen. Se oli sangen kuvaava. "Helvetti. — Molemmat jalat jäätyneet. Tarvitsen hänet itse. Prentiss."

Kaiken kurjuuden lisäksi useimmat toyootit olivat lähteneet sisämaahan ahdistamaan peuralaumoja, ja Jees Uck oli heidän mukanaan. Kun tyttö oli nyt kaukana, tuntui tämä seikka tuovan hänet lähemmäksi häntä kuin koskaan ennen, ja Neil Bonner huomasi hämmästyksekseen, että tytön kuva palasi yhä uudestaan hänen mieleensä; hän oli näkevinään hänet joko leirissä tai ulkona kulkemassa. Ei ole hyvä olla yksin. Usein hän tuli hiljaisesta varastohuoneesta avopäin ja hurjana, ja heristi nyrkkiään eteläisellä taivaanrannalla näkyvää päivänvälkettä kohden. Ja hiljaisina, kylminä öinä hän nousi vuoteeltaan ja hoippuroi ulos pakkaseen, sekä koko keuhkojensa voimalla katkaisi hiljaisuuden, niinkuin se olisi ollut tunteilla varustettu olio, jonka hän saattoi herättää. Tai hän karjui myöskin nukkuville koirille, kunnes ne alkoivat ulvomistaan ulvoa. Hän otti elätiksi takkuisen pedon ja koetti kuvitella, että se oli se uusi apulainen, jonka Prentiss oli lähettänyt. Hän vaivasi itseään opettamalla sen öisin nukkumaan siivosti peitteiden alla ja istumaan pöytään syömään niinkuin ihmiset; mutta susikoira nousi vastaan, se pakeni pimeisiin nurkkiin, murisi ilkeästi ja puri häntä jalkaan — ja lopuksi Bonner ajoi sen ulos lyöden ja potkien.

Sitten valtasi hänet jonkinlainen henkilöittämisfantasia. Kaikki ne voimat, joita oli hänen ympärillään, muuttuivat eläviksi olennoiksi, jotka tulivat elämään yhdessä hänen kanssaan. Hän rakensi yksinkertaisen pyhäkön, pystytti auringolle alttarin, jolla hän poltti kynttilöitä, talia ja sianlihaa. Ja aitaamattomalle pihalle, korkeajalkaisen varastohuoneen viereen, hän teki lumesta paholaisen kuvan, jolle hän irvisteli ja teki pilaa, kun elohopea laski. Kaiken tämän leikillään, luonnollisesti. Hän sanoi itselleen, että se tapahtui leikillä, ja tätä hän toisti lakkaamatta saadakseen itsensä vakuutetuksi siitä — ajattelematta, että hulluus on aina taipuvainen esiintymään teeskentelyn ja leikin muodossa.

Eräänä päivänä keskitalvella tuli isä Champreau, jesuiitta ja lähetyssaarnaaja, Twenty Mileen. Bonner syöksyi häntä vastaan, veti hänet mukanaan sisään, syleili häntä ja itki, kunnes pappi teki samoin pelkästä myötätunnosta. Senjälkeen Bonner tuli raivoksi ilosta ja toi pöytään parasta mitä talossa oli, sekä vannoi kalliisti, ettei hänen vieraansa saisi koskaan jättää häntä. Mutta isä Champreau'lla oli kiire päästä rannikolle veljeskuntansa asioissa, ja hän lähti matkalle seuraavana aamuna.

Sitten toyootit palasivat talvileirilleen pitkältä metsästysretkeltänsä. He toivat mukanaan paljon vuotia, ja suuri vaihtokauppa ja vilkas elämä syntyi Twenty Milessä. Nyt tuli Jees Uck'kin ostamaan helmiä ja punasta kangasta ja muita esineitä, ja Bonner alkoi tointua entiselleen. Viikon ajan hän koetti taistella rakkauttansa vastaan tyttöön. Mutta sitten tapahtui ratkaisu eräänä iltana, kun Jees nousi lähteäkseen. Hän ei ollut unhoittanut, että oli kerran hyljätty ja hän oli saanut perintönä sen ylpeyden, joka oli saanut Spike O'Brienin kiertämään luoteisväylän maitse.

Ja kun tyttö kääntyi häneen päin ilonvälke silmissään taivuttautui hän eteenpäin, hitaasti ja juhlallisesti, ikäänkuin olisi suorittanut pyhää toimitusta, ja suuteli hänen huuliaan. Toyootit eivät olleet koskaan opettaneet Jees'ille sellaisen suudelman merkitystä, mutta hän ymmärsi sen kuitenkin ja oli iloinen.

Jees Uck'in tultua sai kaikki heti valoisamman leiman. Hän oli kuninkaallinen onnessaan ja loppumattoman hyvänmielinen lähde. Hänen alkuperäisyytensä ja naivisuutensa ilmenivät tavalla, joka valmisti mieluisia yllätyksiä tuolle hienon maailman hienostuneelle miehelle. Hän ei ollut ainoastaan lohdutuksena hänen yksinäisyydessään, vaan hänen luonnollisuutensa vaikutti nuorentavasti hänen kiusattuun sieluunsa. Tuntui Neilistä siltä kuin hän pitkän vaelluksen jälkeen olisi palannut takaisin laskeakseen päänsä maaemon syliin. Lyhyesti sanottuna, Jees Uck'issa hän löysi maailman nuoruuden — sen nuoruuden ja voiman ja ilon.

Ja jotta Neil saisi kaikki tarpeensa täytetyiksi ja etteivät he kaksi kyllästyisi toisiinsa, tuli pian senjälkeen eräs Sandy Mac Pherson Twenty Mileen — mies sellainen seuranpitäjä, ettei paremmasta apua. Hänenlaistaan viheltelijää ei ollut kukaan ennen tavannut kulkuteillään, eikä mokomampaa balladinlaulajaa oltu koskaan kuultu leirivalkean ääressä. Eräs jesuiittapappi oli tullut hänen leiriinsä parisataa peninkulmaa Yukonia ylöspäin, lukeakseen kaikessa kiireessä viimeisen sanan Sandyn toverille, ennenkuin tämä kätkettiin maanpoveen. Ja lähtiessään oli pappi sanonut: "Sinä jäät nyt yksin, poikaseni." Ja Sandy oli surullisena laskenut päänsä. "Twenty Milessä on toinen yksinäinen mies", oli pappi lisännyt. "Te tarvitsette toisianne, poikaseni."

Kävi sitten niin, että Sandy tuli tervetulleeksi kolmanneksi henkilöksi asemalle, veli miehelle ja naiselle, jotka asuivat siellä. Hän otti Bonnerin mukaansa hirvijahdille ja sudenpyynnille, ja Bonner taas etsi kuluneen ja huonosti-pidetyn kirjan, ja tutustutti toisen Shakespeareen, niin että Sandy alkoi deklamoida jambisia pentameettereita vetokoirilleen, kun ne osottausivat uppiniskaisiksi. Ja pitkinä iltoina he pelasivat cribbagea ja puhuivat ja väittelivät kaikista maailman asioista, Jees Uck'in äidillisesti keinuessa edestakaisin tuolissaan ja korjatessa heidän mokkasiinejaan ja sukkiaan.

Tuli kevät. Aurinko pistäysi näkyviin etelässä. Maa vaihtoi synkän lumipukunsa iloisempaan ja kevyempään. Kaikkialla sädehti valoa ja vilisi elämää. Päivät pitenivät ja yöt muuttuivat valoisiksi. Virta paljasti povensa ja höyryalusten puskutus kuului läpi erämaan. Tuli elämää ja liikettä, uusia kasvoja ja uusia tapahtumia. Bonner sai apulaisen Twenty Mileen, ja Sandy Mac Pherson lähti kullankaivajien seurassa tutkimaan Koyokuk-maata. Ja Neil Bonnerille tuli sanomalehtiä ja aikakauskirjoja ja kirjeitä. Ja Jees Uck katseli kaikkea tätä pahantuulisena, sillä hän tiesi, että Neilin sukulaiset puhuttelivat häntä toiselta puolen maailmaa.

Tuntematta erityistä mielenliikutusta hän otti vastaan sanoman isänsä kuolemasta. Postin joukossa oli eräs hellä ja anteeksiantavainen kirje, jonka isä oli sepittänyt elämänsä viime hetkinä. Siinä oli myös virallisia kirjeitä yhtiöltä, joka sangen armollisesti antoi Neilille määräyksen jättää asema apulaiselle, ja myönsi hänelle luvan matkustaa niin pian kuin hän halusi. Suurikokoisessa asiapaperissa pesän selvitysmies esitti hänelle lukemattomia luetteloja osakkeista ja obligatsiooneista, maatiloista, koroista ja irtaimistosta, joka kaikki hänen isänsä testamentin mukaan olisi hänen omaisuuttaan. Ja hienolla pienellä kortilla, joka oli varustettu monogrammilla ja sinetillä, pyydettiin kallista Neiliä palaamaan kotia murtuneen ja rakastavan äitinsä luo.

Neil Bonner teki ripeästi päätöksen, ja kun Yukon Belle matkalla Behringin merelle laski puskuttaen rantaan, meni hän laivaan ja matkusti — lausuen tuon vanhan valheen pikaisesta paluusta.

"Minä tulen takaisin ennenkuin ensimäinen lumi sataa, rakas Jees
Uck'ini", lupasi hän hänelle ottaessaan viimeisen suudelman rannalla.

Eikä hän ainoastaan luvannut, vaan hänen ajatuksensakin oli pitää lupauksensa — aivan niin kuin useimmat miehet sellaisissa tilaisuuksissa ovat aikoneet tehdä. Hän määräsi uudelle asiamiehelle John Thompsonille, että hänen vaimolleen, Jees Uck'ille oli annettava rajaton luotto. Ja viimeinen minkä hän näki Yukon Bellen kannelta Twenty Milestä, oli ryhmä työmiehiä, jotka puuhailivat pölkkymajan kimpussa; siitä oli tuleva mukavin ja kodikkain asunto tuhannen peninkulman alalla jokivarressa — Jees Uck'in ja Neil Bonnerin asunto — minkä piti olla valmis ennen ensi lumen satamista. Sillä se oli hänen varma ja suora vakaumuksensa, että hän palaisi takaisin. Jees Uck oli hänelle sangen rakas, ja muuten oli Pohjolalla kultainen tulevaisuus edessään. Neil Bonner aikoi turvata tämän tulevaisuuden isänsä rahoilla. Hän hautoi päässään kunnianhimoista unelmaa. Takanaan neljän vuoden kokemus ja turvanaan ystävällinen yhteistyö P.C. yhtiön kanssa hän tahtoi palata takaisin ja tulla Alaskan Cecil Rhodes'iksi. Ja hän palaisi heti ensimäisellä höyrylaivalla, niin pian kuin olisi saanut järjestetyksi isänperintönsä — isän, jota hän oikeastaan ei ollut koskaan tuntenut — ja lohduttanut äitiänsä, jonka hän oli unhoittanut.

Syntyi suuri hälinä, kun Neil Bonner palasi arktisilta mailta. Tulia sytyteltiin ja lihapatoja ripusteltiin niiden päälle, ja hän otti vastaan kaikki mitä tarjottiin ja kehui hyväksi. Hän ei ollut ainoastaan tullut pronssinväriseksi, vaan hän oli tullut sisällisestikin uudeksi ihmiseksi; hänellä oli nyt toinen käsitys asioista ja tapahtumista, hän oli vakava ja itsensähillitsevä. Hänen entiset toverinsa joutuivat hämilleen, kun hän kieltäytyi alottamasta samaa elämäntapaa kuin vanhaan hyvään aikaan; mutta hänen isävainajansa hyvä ystävä hieroi tyytyväisenä käsiään, ja siitä lähtien kysyttiin aina hänen mieltään, kun oli kysymyksessä eksyneen nuorukaisen opastaminen oikealle tielle.

Neljä vuotta oli Neil Bonnerin henkinen elämä ollut kesannossa. Se vähä, mitä hän tässä suhteessa oli saanut lisää, oli käynyt valintaprosessin läpi. Se oli niin sanoaksemme puhdistunut kaikesta alhaisesta ja tarpeettomasta. Hän oli elänyt paljon ja nopeasti maailmassa, ja erämaassa hänellä oli ollut aikaa järjestää sekavia kokemuksiaan. Hänen pintapuoliset tarkoitusperänsä olivat menneet tuulten mukana ja hän oli tehnyt uusia yleistetyille perusteille. Mitä sivistykseen tulee, hän oli oppinut arvostelemaan sitä kokonaan toisin. Maantuoksu, joka oli tunkeutunut hänen sieramiinsa, ja luonnon tarkasteleminen olivat auttaneet häntä erottamaan sivistyksen sisäisen merkityksen ja selvästi huomaamaan sen sekä kehnouden että voiman. Hän oli muodostanut itselleen yksinkertaisen pienen filosofian. Tie armoon kulki puhtaan elämän kautta. Velvollisuutensa täyttäminen oli pyhä. Täytyi viettää puhdasta elämää ja tehdä velvollisuutensa voidakseen tehdä työtä. Työnteko oli vapautus. Ja työntekeminen elämän saattamiseksi yhä rikkaammaksi ja rikkaammaksi oli pyrkimystä sopusointuun maailmanjärjestyksen ja Jumalan tahdon kanssa.

Mutta Neil Bonner oli alkujaan kaupunki-ihminen. Ja hänen nuori luonnollinen elämänkatsomuksensa ja käsityksensä ihmisyydestä antoi hänelle paremman ajatuksen sivistyksestä ja teki sen hänelle arvokkaammaksi. Päivä päivältä sulki kaupunkiväki hänet yhä paremmin piiriinsä ja kaupunkielämä kangasti hänelle yhä selvempänä. Päivä päivältä tuntui sitävastoin Alaska yhä kaukaisemmalta ja epätodellisemmalta. Ja niin hän sattui yhteen Kitty Sharonin, hänen omaan sukuunsa kuuluvan naisen kanssa — naisen, joka laski hänen käteensä omansa ja veti hänet luokseen, niin että hän unhoitti päivän ja hetken ja sen ajan vuodesta, jolloin ensi lumi sulaa Yukon-joella.

Sill'aikaa Jees Uck puuhaili suuressa, uudessa talossaan ja kulutti unelmiin kultaiset kesäkuukaudet. Sitten tuli syksy, pitkän talven edelläkävijä. Ilma kävi ohueksi ja kirpeäksi, päivät synkiksi ja lyhyiksi. Virta vieri hitaasti eteenpäin ja ohut jääkerros muodostui seisovaan veteen. Paimentolaiselämä pakeni etelään ja hiljaisuus laskeusi maan yli. Ensimäiset lumihiutaleet liihoittivat maahan ja viimeinen höyryalus taisteli epätoivoisesti jääsohjua vastaan. Sitten jää kovettui ja peitti laajat alat, niin että Yukon virtasi enää kapeana uomana. Viimein sekin meni umpeen, virta oli hiljaa, ja kimmeltävät päivät katosivat pimeyteen.

John Thompson, uusi asiamies, nauroi hänelle, mutta Jees Uck uskoi onnettomuuden tapahtuneen. Neil Bonner oli kenties paleltunut jossakin Chilkoot Passin ja St. Michaelin välillä, sillä vuoden viimeisille matkustajille käy usein huonosti, kun ovat vaihtaneet veneen rekeen ja heidän täytyy ajaa tunnin toisensa perään ripeästi kulkevalla koiravaljakolla.

Mutta koiravaljakkoa ei näkynyt tulevaksi kumpaakaan Twenty' Mileen johtavaa tietä. Ja John Thompson, voimatta salata riemuaan, sanoi Jees Uck'ille, ettei Bonner luonnollisesti tule enää takaisin. Hän toi raa'asti esiin toivonsa saada astua poistuneen tilalle. Jees Uck nauroi hänelle päin kasvoja ja meni suureen taloonsa. Mutta kun keskitalvi tuli, jolloin toivo kuolee, huomasi Jees Uck, ettei hänellä enää ollut luottoa varastohuoneessa. Tämä oli Thompsonin työtä, ja hän hieroi käsiään ja kulki edestakaisin ja asettui ovelleen katselemaan Jees Uck'in asuntoon päin. Jees möi koiransa kullankaivajaseurueelle ja maksoi käteisellä elintarpeensa. Ja kun Thompson kieltäytyi antamasta tavaraa rahallakaan, tekivät toyootit hänen ostoksensa ja kuljettivat ne pimeän tultua hänen asuntoonsa.

Helmikuussa tuli sinne ensimäinen posti jään yli, ja nyt luki John Thompson viiden kuukauden vanhan sanomalehden perheuutisten joukosta, että Neil Bonner oli mennyt naimisiin Kitty Sharonin kanssa. Kun mies raollaan olevasta ovesta ilmoitti tämän uutisen, nauroi Jees Uck eikä uskonut häntä. Maaliskuussa hän synnytti yksinäisyydessään poikalapsen, terveen ihmisvesan, joka herätti hänessä suurta ihastusta. Ja samaan aikaan seuraavana vuonna Neil Bonner istui toisen vuoteen ääressä ja ihaili toista ihmisvesaa, joka oli tullut maailmaan.

Lumi suli maasta ja Yukon loi jääpeitteensä. Aurinko vaelsi pohjoiseen ja sitten taas etelään, ja kun koirista saadut rahat olivat lopussa, kääntyi Jees Uck oman kansansa puoleen. Eräs taitava metsästäjä, Oche Ish, tarjoutui pyydystämään metsänriistaa ja lohta hänelle ja hänen pojalleen, jos hän menisi naimisiin hänen kanssansa. Ja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch — kaikki punanahkaisia metsänkävijöitä — tekivät hänelle saman ehdotuksen. Mutta hän piti parempana elää yksin ja hankkia lihaa ja kalaa omalla työllään. Hän neuloi mokkasiineja ja parkoja ja vanttuita — lämpimiä, käytännöllisiä esineitä, silmiä hiveleviä komeine tupsuineen ja helmikirjailuineen — ja näitä hän möi kullanetsijille, jotka joka vuosi tulivat yhä suurempina joukkoina maahan. Tällä tavalla hän ei ainoastaan ansainnut toimeentuloa itselleen ja lapselleen, vaan myöskin säästi rahaa, ja eräänä päivänä hän osti paikan Yukon Bellessä ja matkusti höyryaluksella alas virtaa.

St. Michaelissa hän otti astianpesijän paikan aseman keittiössä. Aseman palveluskunta kummasteli tuota ihmeellistä naista ja ihmeellistä lasta, mutta hän säästyi kysymyksiltä, kun koetti olla niin vierova kuin mahdollista. Mutta ennenkuin kulku Behringin merellä lakkasi, hän osti paikan erääseen höyrylaivaan, joka lähti etelään päin. Sinä talvena hän laittoi ruokaa kapteeni Markheimin taloudessa Unalaskassa, ja kun kevät tuli, jatkoi hän matkaa etelään päin Sitkaan whiskylaivalla. Sitten hänet nähtiin Metlakahtlassa, joka on lähellä St. Maryä Tan-Handlen suussa, ja siellä hän työskenteli säilyketehtaassa lohenkalastuksen aikana. Kun tuli syksy ja Siwash-kalastajat valmistautuivat palaamaan Puget Soundiin, meni hän parin perhekunnan kanssa suureen seetripuiseen soutuveneeseen ja heidän seurassaan hän matkusti pitkin Alaskan ja Canadan rannikkoja, kunnes oli pujoteltu Juan de Fucan kapeiden väylien läpi, ja hän talutti kädestä poikaansa pitkin Seattlen kovia kivikatuja.

Siellä hän kohtasi Sandy Mac Phersonin muutamassa tuulisessa kulmassa. Hän hämmästyi kovin hänet nähdessään, ja kuultuaan Jeesin kertomuksen suuttui hän — ei kuitenkaan siihen määrin kuin olisi suuttunut, jos olisi saanut kuulla jotakin Kitty Sharonista. Mutta hänestä Jees Uck ei maininnut sanaakaan, sillä hän ei ollut koskaan uskonut siihen juttuun. Sandy piti kuitenkin Bonnerin matkaa tavallisena häpeällisenä pakona, ja hän koetti saada Jeesiä luopumaan matkastaan San Franciscoon, jossa Neil Bonnerin arveltiin olevan. Vaivattuaan itseään turhaan tämän tähden, auttoi hän häntä, osti hänelle rautatiepilettejä ja näki hänen jatkavan matkaa; jäähyväisiksi hän hymyili rohkaisevasti Jeesille ja mutisi sitten jotakin partaansa "kirotusta häpeemättömyydestä".

Meluten ja pauhaten, valon ja pimeyden kautta, keinuen ja heiluen ylös ja alas, milloin talven lumiin, milloin kesäpukuisiin laaksoihin, pitkin jyrkänteitä, yli kuilujen ja läpi vuorten kuljetti juna Jees Uck'ia ja hänen poikaansa etelää kohti. Mutta hän ei peljännyt tuota korskuvaa rautahepoa, eikä hän myöskään joutunut hämilleen Neil Bonnerin kansan ylenmääräisen sivistyksen edessä. Tuntui pikemminkin siltä kuin hän nyt entistä selvemmin olisi pitänyt sitä ihmeenä, että tuon jumalaisen heimon mies oli sulkenut hänet syliinsä. San Franciscon huumaava melu, sen loppumaton laivaliike, sen pauhaavat tehtaat ja ukkosen jyrinää muistuttava katuliike, ei saattanut häntä hämilleen — hän tuli vain paljon paremmin ymmärtämään, kuinka Twenty Milen ja intiaanikylän surullinen yksinäisyys oli vaivannut Neil Bonneria. Ja hän katsahti poikaan, joka piti lujasti kiinni hänen kädestään, ja piti sitä suurena ihmeenä, että oli synnyttänyt hänet sellaiselle miehelle.

Hän maksoi ajurin ja nousi sitten kivirappusia Neil Bonnerin sisäänkäytävän ovelle. Vinosilmäinen japanilainen puhui hänen kanssaan hetken, mutta kun he eivät ymmärtäneet toisiaan, päästi hän hänet sisään ja katosi. Jees Uck jäi seisomaan eteissaliin, jota hän yksinkertaisuudessaan piti talon hienoimpana huoneena — sellaisten tavarain ja kalleuksien säilytyspaikkana, joilla tahdottiin loistaa ja häikäistä. Seinät ja katto olivat öljyttyä ja laudoitettua punapuuta. Lattia oli jäätä liukkaampi, ja Jees Uck etsi itselleen varman seisomapaikan valtavan taljan päällä, joita oli siellä täällä huoneessa ja jotka aiheuttivat turvallisuudentunteen tuolla kiilloitetulla pinnalla. Jykevä takka — hän piti sitä tavattomana ylellisyytenä — ammoitti vastaiselta seinältä. Kokonainen valovirta tulvi hillittynä värjättyjen ikkunanlasien kautta huoneeseen, ja kauimpana hohti valkoinen marmorikuva.

Hän huomasi kaiken tämän ja enemmänkin, kun vinosilmäinen palvelija opasti häntä toiseen huoneeseen — jota hän ehti vain hätäisesti silmätä — ja sen läpi kolmanteen. Nämä molemmat voittivat ensimäisen loistossa. Ja hänestä tuntui, että tuossa suuressa talossa täytyi olla lukematon määrä samallaisia huoneita. Ne olivat niin pitkiä ja leveitä, ja katto oli niin kaukana! Jouduttuaan kosketukseen valkoisen miehen sivistyksen kanssa hän tunsi nyt ensi kerran arkaa kunnioitusta. Neil, hänen Neilinsä, asui tässä talossa, hengitti sen ilmaa ja laskeutui siellä levolle iltasin. Kaikki, mitä hän näki, oli kaunista, ja se miellytti häntä, mutta hän tunsi myöskin, että sen takana oli viisautta ja valtaa. Se oli kauneuden muotoihin puettu voiman tuntuva ilmaisu, ja tästä voimasta hänellä oli vaistomainen aavistus.

Ja sitten tuli tuolla kuninkaallisen korkeavartaloinen nainen, jonka päätä ympäröi kultaista aurinkoa muistuttava hiusgloria. Hän näytti lähestyvän Jees Uck'ia ikäänkuin aaltoileva musiikki tyynen veden yli — hänen pukunsa oli itsessään laulu ja hänen vartalonsa keinui laulun poljennossa. Jees Uck oli itse sydäntenvallottaja. Olivathan Oche Ish ja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch, puhumattakaan Neil Bonnerista ja John Thompsonista ja muista valkoisista miehistä, iskeneet silmänsä häneen ja tunteneet hänen voimansa. Mutta kun hän nyt näki tuon häntä lähestyvän naisen suuret siniset silmät ja raikkaan hipiän, ja arvosteli häntä miehen maun kannalta, tunsi hän itsensä sangen pieneksi ja vähäpätöiseksi verrattuna tuohon loistavaan ja häikäisevään olentoon.

"Te haluatte tavata miestäni?" kysyi nainen ja Jees Uck ihmetteli hänen äänensä puhdasta hopeanhelinää, äänen, joka ei ollut koskaan rumasti torunut murisevia susikoiria eikä tottunut lausumaan kurkkuäänteitä eikä kovettunut myrskyssä ja pakkasessa tai nuotiotulen savussa.

"En", vastasi Jees Uck hitaasti ja ajatuksella, voidakseen lausua ymmärrettävää englanninkieltä. "Minä olen tullut tapaamaan Neil Bonneria."

Se oli siis sittenkin totta! John Thompson ei ollut valehdellut tuona surullisena helmikuun päivänä, kun hän nauroi hänelle ja sulki ovensa hänen nenänsä edessä. Ja samoinkuin hän kerran oli paiskannut Amos Pentleyn polvilleen ja kohottanut veitsen lyödäkseen, samoin hän tunsi tällä silmänräpäyksellä melkein vastustamatonta halua heittäytyä tuon naisen kimppuun ja riistää elämän ja hengen hänen valkoisesta ruumiistaan. Mutta Jees Uck hillitsi ajatuksensa ja salasi kasvonilmeensä, eikä Kitty Bonner aavistanut, kuinka lähellä äkillistä kuolemaa hän oli vasta ollut.

Jees Uck nyökkäsi merkiksi, että hän ymmärsi, ja Kitty Bonner selitti, että Neiliä odotettiin kotia millä silmänräpäyksellä hyvänsä. Sitten he istuutuivat mukaville tuoleille, ja Kitty koetti saada keskustelua vireille omituisen vieraansa kanssa, ja Jees Uck auttoi häntä vointinsa mukaan.

"Niin. Minä pestä hänen vaatteita", vastasi Jees Uck. Hänen puheensa oli yht'äkkiä tullut hyvin sekavaksi ja murteelliseksi.

Kitty lähetti noutamaan tytärtään, ja sill'aikaa kun lapset tekivät tuttavuutta omalla tavallaan, keskustelivat äidit äitien tavalliseen tapaan ja joivat teetä niin hienoista kupeista, että Jees Uck pelkäsi ne musertavansa sormillaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaisia kuppeja, niin hienoja ja kauniita. Ajatuksissaan hän vertasi niitä naiseen, joka kaatoi teetä, ja vastakohtana hän muisteli toyootein läkkikippoja ja kalebasseja sekä Twenty Milen kömpelöitä astioita, joihin hän vertasi itseään. Hän oli lyöty. Oli toinen nainen, joka oli häntä sopivampi kantamaan ja kasvattamaan Neil Bonnerin lapsia. Aivan niinkuin Neilin kansa oli ylempänä hänen kansaansa olivat myöskin sen kansan naiset ylempänä häntä. He olivat miestenvalloittajia, niinkuin heidän miehensä olivat maailmanvalloittajia. Hän katseli Kitty Bonnerin pehmeätä hipiätä ja ajatteli omia auringonpaahtamia kasvojaan. Samaten hän tarkasteli ensin omaa ruskeata kättänsä ja sitten toisen valkoista — edellinen oli työstä karkea ja koirapiiskan ja airojen ahkerasta käsittelemisestä kovettunut, jälkimäinen oli pehmeä kuin vastasyntyneen lapsen. Mutta huolimatta kaikista näistä lempeyden ja heikkouden merkeistä katseli Jees Uck noihin loistaviin sinisilmiin yhtä rohkeasti ja ylpeästi kuin hän oli katsonut Neil Bonnerin ja kaikkien hänen kansalaistensa silmiin.

"Oo — sehän on Jees Uck!" sanoi Neil Bonner tultuaan sisään. Hän sanoi sen rauhallisesti, vieläpä sydämellisen iloisestikin, ja hän meni hänen luokseen ja pudisti hänen käsiään, mutta katsoi häntä levottomasti silmiin — ja Jees Uck ymmärsi hänet.

"Oivallisesti, oivallisesti, Jees Uck", vastasi hän rohkeasti, samalla salaa tarkastellen Kittyn kasvoja nähdäkseen, mitä oli tapahtunut näiden kahden naisen välillä. Kuitenkin hän tunsi vaimonsa kyllin hyvin ja tiesi, ettei hän pienimmälläkään tavalla ilmaisisi, vaikka mitä olisi tapahtunut.

"No, minä en saata sanoa, kuinka iloinen olen nähdessäni teidät", jatkoi hän. "Mitä siellä on tapahtunut? Oletteko löytänyt kaivoksen? Ja milloin tulitte tänne?"

"Oo-o, minä tulla tänään", vastasi hän ja puhui rumimmalla kurkkuäänellään. "Minä ei tavata kultakaivos, Neil. Te tunte kapteeni Markheim Unalaskassa? Minä laitta ruokaa hänen talossa pitkän aikaa. En tuhlata rahoja. Sain vähitellen paljo. Oikein hyvä, minä ajatella, minä mennä katso valkoisen miehen maa. Sangen kaunis, valkoisen miehen maa, sangen kaunis", lisäsi hän. Hänen kielensä hämmästytti Neiliä, sillä Sandy ja hän olivat innokkaasti koettaneet parantaa sitä ja hän oli osottautunut hyväksi oppilaaksi. Nyt näytti siltä, kuin hän olisi taas vaipunut oman rotunsa tasalle. Ja hänen kasvoillaan oli tylsä ilme, josta hän ei saanut selvää. Kittyn kirkas otsa ihmetytti Neiliä myöskin. Mitä oli tapahtunut? Kuinka paljon oli käynyt ilmi? Ja miten paljon oli arvattu?

Hänen pohtiessaan näitä kysymyksiä ja Jees Uck'in pohtiessa omaa suurta kysymystään — koskaan ei Neil Bonner ollut ollut hänen mielestään niin kaunis ja ylhäinen kuin sillä hetkellä — syntyi hetkiseksi hiljaisuus.

Tunsitte hänet! Jees Uck ei voinut olla katsahtamatta poikaansa, jonka hän oli synnyttänyt Neilille, ja Neilinkin silmät suuntautuivat koneellisesti ikkunan luona leikkiviin lapsiin. Hänestä tuntui kuin rautainen side olisi puristanut hänen otsaansa. Hänen polvensa vapisivat ja sydän hypähti hänen rinnassaan. Hänen poikansa! Sitä hän ei ollut koskaan uneksinutkaan!

Pikku Kitty Bonner, joka ilmavassa puvussaan muistutti keijukaista ja jolla oli kauniit, ruusunpunaiset posket ja elävät, siniset silmät, ojensi juuri kätensä ja pani pienen suunsa suppuun koettaessaan suudella poikaa. Ja hoikka ja notkea, auringonruskettama pienokainen, jonka yllä oli, näöstä päättäen niin merimatkoilla kuin kovassa työssäkin ollut, hiuksista tehdyillä rimpsuilla ja tupsuilla kaunistettu muclucs , otti kylmäverisesti vastaan hänen hyväilynsä ja piti vartalonsa jäykkänä ja kankeana — mikä on niin tavallista villikansain lapsilla. Vieraana vieraassa maassa, ilman hämmästystä ja pelkoa, hän oli ikäänkuin kesyttämätön eläin, joka hiljaa on varuillansa. Mustat silmät kiintyivät milloin yhteen, milloin toiseen, ja hän oli hiljaa niin kauvan kuin hänen ympärillään oltiin hiljaa, mutta heti vaaran uhatessa hän näytti olevan valmis taistelemaan ja repimään ja riistämään henkensä puolesta.

Erotus tytön ja pojan välillä oli kyllä suuri, muttei ehdoton. Tuossa Shpack'in, Spike O'Brien'en ja Bonner'in jälkeläisessä oli paljon voimaa ja ylevyyttä, joka oli ollut ominaista hänen isälleen ja äidinisälleen sekä sille, jota kerran maailmassa kutsuttiin "Isoksi paksuksi" ja joka joutui merikansan keskuuteen ja pakeni Kamschatkaan.

Neil Bonner taisteli liikutustaan vastaan ja oli menehtymäisillään siihen, vaikkakin hänen kasvoillaan leikki edelleenkin hyväntuulinen hymy ja ilo mieluisan ystävän kohtaamisesta.

"Teidän poikanne, vai kuinka, Jees Uck?" sanoi hän. Ja samassa hän kääntyi Kittyyn päin. "Oivallinen poika! Tulee varmasti suorittamaan maailmassa jotakin erikoista."

Kitty nyökäytti hyväksyvästi päätään. "Mika on nimesi, poika?" hän kysyi.

Pikku villi iski heti salamoivat silmänsä häneen, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia hänen kysymyksensä perusteita.

"Neil", vastasi hän sitten arvellen, kun tutkimuksensa tulos oli tyydyttänyt häntä.

"Injaanien puhetta", selitti Jees Uck, sepitellen kauheita uusia sanoja. "Hän puhu injaanien kieli — neeal — olla sama kuin 'korppu'. Hän, poika, pitämäs korpuista, kun hän olla pieni — hän itkemäs korppujen perään. Hän huutamas 'Nee-al, nee-al', aina vaan 'nee-al'. Ja siksi minä häntä kutsumas niin. Ja nyt olla hänen nimi vielä Nee-al."

Neil Bonnerin korvia ei mikään puhe ollut koskaan hyväillyt niin kuin tämä Jees Uck'in valhe. Siinä syy, miksi Kittyn otsa oli niin kirkas.

"Tunsinko minä hänet? Kyllä, sangen hyvin", vastasi Neil, ja hänen ajatuksensa palasivat takaisin autioon Twenty Mileen ja mieheen, joka kulki siellä suuressa hiljaisuudessa yksin raskaine ajatuksineen.

Ja tähänhän saattaisi Jees Uck'in tarina päättyä, ellei hän olisi kruunannut työtään. Kun hän palasi takaisin Pohjolaan asumaan suuressa talossaan, oli P.C. yhtiö laittanut niin, että saattoi hoitaa liikettään paikalla ilman John Thompsonin apua. Ja uusi asiamies ja hänen seuraajansa saivat kaikki määräyksen antaa Jees Uck'ille, mitä ikinä hän halusi, eikä hänen tarvinnut mistään maksaa. Sen lisäksi sama yhtiö maksoi mainitulle Jees Uck'ille vuosittain viisituhatta dollaria.

Kun hänen poikansa oli tullut sopivaan ikään, otti isä Champreau hänet hoitoonsa, eikä viipynyt aikaakaan, kun Jees Uck sai säännöllisesti kirjeitä Marylandin jesuiittakoulusta. Myöhemmin tulivat kirjeet Italiasta ja sitten Ranskasta. Viimein tuli Alaskaan eräs isä Neil — mies kyllin kykenevä tekemään hyvää maalleen; hän rakasti äitiään ja viimein etsi suuremman toimintapiirin sekä sai huomatun ja vaikutusvaltaisen paikan seudullaan. Jees Uck oli nuori nainen, kun hän palasi Pohjolaan, ja miehet heittivät häneen vieläkin halukkaita silmäyksiä. Mutta hän eli vanhurskaan elämää, eikä kelläkään ollut hänestä muuta sanottavaa kuin hyvää. Hän viipyi jonkun aikaa Holy Crossin hyvien sisarten luona, ja siellä hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan ja perehtyi käytännölliseen sairaanhoitoon ja lääkitystaitoon. Senjälkeen hän palasi takaisin suureen taloonsa, keräsi ympärilleen nuoria tyttöjä toyootien kylästä ja opasti heitä oikealle elämäntielle. Se ei ole protestanttinen paremmin kuin katolinenkaan, tuo pölkkymajan koulu, jonka Neil Bonner oli rakennuttanut vaimolleen Jees Uck'ille; mutta kaikki lähetyssaarnaajat pitävät siitä kuitenkin yhtä paljon. Ovi on aina avoinna, ja väsyneet kullanetsijät ja muut matkustajat käyvät mielellään levähtämässä Jees Uck'in lämpimän lieden ääressä. — Ja Kitty Bonner riemuitsee harrastuksesta, jota hänen miehensä osottaa alaskalaisten valistamiselle, mihin tarkoituksen hän uhraa suuria summia. Kitty varmaan hyvin usein nauraa ja tekee pilaa miehestään tämän johdosta, mutta itse asiassa hän on juuri siksi ylpeä hänestä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIIAN PALJON KULTAA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Liian paljon kultaa

LIIAN PALJON KULTAA

JACK LONDON

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE