The Project Gutenberg eBook of Nähtyä ja tunnettua: Kertoelmia ja kuvauksia This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Nähtyä ja tunnettua: Kertoelmia ja kuvauksia Author: Maila Talvio Release date: March 13, 2018 [eBook #56733] Language: Finnish Credits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄHTYÄ JA TUNNETTUA: KERTOELMIA JA KUVAUKSIA *** E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen NÄHTYÄ JA TUNNETTUA Kertoelmia ja kuvauksia Kirj. MAILA TALVIO. Porvoossa, Werner Söderström, 1896. SISÄLLYS: Metsälleni Aatteensa uhri Vieraalla virralla Koketti Öisiä vieraita Onnemme saari Mäkelän Kallen morsiamet Kevätkaihoja Jouluaattona Ei vierivä kivi ota sammalta Helsinkiin Elävänä haudattu Yö Adrian merellä Tuskaa "Kyllä sinä siihen totut" Hänen syntymäpäiväkseen Fanttasiia Metsälleni. Oi metsä kotiaitani vierteellä, jonne tie vie peltojen halki, kautta punaisen portin! Sinulle tahtoisin laulaa henkeni kauneimpia säveliä, sinä joka olet luonut ajatusmaailmani niin rajattomaksi! Auringon laita painuu alas, taivaalle jää vieno rusko ja tuulet liitelevät kaukana muilla mailla. Hanki on pehmeää, keveää tähtikudosta, metsä henkii lumipuhtautta. Molemmin puolin tietä on puita, erikokoisia, suoria ja käyriä, solakoita koivuja ja vääntyneitä leppiä, kaikki huurteisia, hienon-hieno oksaisia, joita heikoin liike väristyttää. Tämän tien ja metsän minä tunnen niin etten eksyisi syksyisenäkään yönä. Olenhan tullut tänne elämään nuoruuteni kaikkia tunteita, uskomaan ainoalle ystävälle senkin, jota en ole kertonut kellenkään ihmiselle, jota en itse ole ymmärtänyt ja jolle en ole löytänyt sanallista muotoa. Olen täällä avannut poveni huokaamaan ja istahtanut puhtoiseen hankeen niinkuin syliin, josta toivoo rakkautta ja lohtua. Olen ollut siinä kuin tainnoksissa, kuunnellut luonnon syvää laulua, erämaan ääniä puitten latvoissa ja kinosten alla; koko taivas on ollut koleanruskoisena ja kuun puolisko kumottanut kuusen oksien välistä. -- -- -- On kevät, kinokset sulavat, hyhmänä viruu lumi ojissa ja mättäiden välissä. Koko metsämaa on veden vallassa, ainoastaan puun juurilta pistäytyy märkiä, vihriöitä puolanvarsia. Kuinka usein olen seisonut täällä kivellä, kädet kiedottuina lepän runkoon, paljastanut pääni, antanut tuulen nostella tukkaa ja viileän hengähdyksen tuoda pisaroita oksilta sulavasta jääkuoresta otsalleni. Katse on seurannut luikertelevia, viliseviä puroja, kuinka ne leikitellen haarautuvat, eroavat, yhtyvät koskena kiertämään mätästä, johon on kiinnitetty pärisevä myllynsiipi... Luikerteleva, leikkivä puro, kiiltävät, lumiharmaat vesilampareet, puolanvarret, koivujen tuohi -- tuo kokonaisuus vihertävää, kiiltävän kosteaa, puhdasta, eloon elpyvää luontoa -- se tuo mieleeni, en tiedä miksi, morsiamen huntuineen, kruunuineen, kyynelsilmin, värisevin huulin. Ja minä lähden haaveillen kotiin tuntien sielussani purojen lirinää ja havautuvaa luontoa. -- -- -- Istun yksin kiven vieressä puun juurella, sidon seppelettä valkeista metsäntähdistä. Oksalla laulaa lintu, taivaan sinervässä avaruudessa seilailee läpikuultava pilvi. Ilma on kesäinen, aurinko kirkas ja silmää hyväilee tuoksuva nuori metsä, vihreät mättäät, joilla mustikka kukkii. Kiven vierillä on tuuheita sananjalkoja ja mättäitten välistä pistäytyy raivaamatonta vesakkoa, valkoisia koivunrunkoja ja tähtimuotoisia kukkia lukematon määrä... Seppele vajoo kädestäni helmaan, tuijotan, tuijotan kauvas, en tiedä minne... Ahon laidassa on solakka, hiukan kumartuva koivu, notkea ja taipuvainen niinkuin nuori tyttö, jonka kerran tunsin. Hällä oli vaalea tukka, siniset silmät ja lapsen sydän. Hän tuli mulle hyvin rakkaaksi. Meidän tiemme erosivat; hän jäi hymyilemään ihastuneelle maailmalle ja minut heitettiin tänne erämaan helmaan... Metsä, metsä! Kerran eroavat meidänkin tiemme. Minä irroitan juureni kotiseudusta lähteäkseni maailman aukeille. Minä heitän sinut, humiseva ihana metsäni, heitän lintujen laulaa, ilmojen katkoa, sateitten piiskata. Mutta sinun tuoreen tuoksusi, vienon henkesi minä vien mukaani. Se on lävistänyt olentoni; sitä ei maailma voi tukahduttaa. Sinun lapsesi minä olen, sinun lapseksesi jään... Olisinko suotta astellut hangillasi, hengittänyt tuultasi, istunut sammalmättäällä, kun syksy karisteli keltaisia lehtiä ja kurkiparvi kiiruhti eteläänpäin? Eikö sieluuni ois jäänyt yhtään hiudetta puhtaasta raittiista hangesta, yhtään nuottia tuultesi huminasta? Lähtisinkö köyhänä, tyhjänä metsäni rikkaudesta...? En. Vaan kun kerran lähden, niin aarteen vien minä mukanani myötäjäisinä sinulta kotini metsä. Minä avaan rintani, suljen sieluuni sinun ihanuutesi, en päästä mielestäni kuvaasi, vaan syvälle, syvälle henkeeni painan sen, niin syvälle, että sydänjuuriani aina ympäröi erämaametsäni puhdas, vieno, rauhaisa ilo. Ja kun tuuliaispää kohtaa elämän aukealla, kun tunnen huojuvani ja horjuvani, väsyväni uuvuksiin asti, silloin ojentaun väkiselläkin suoraksi, peitän käsilläni kasvot, suljen silmäni ja unohdan kaikki. Ja uneksin, että olen kaukana kotimetsässä, seison ojan vierellä, pää painuneena koivun tuoheen. Tuuli ruhjoo ja piiskailee, lehdet liitävät rauhaista tietä, ensi lumi putoo harvaan ja hiuteisena maahan, hiutuat suurenevat, taajenevat, pehmenevät, lankeevat alas keveinä kuin höyhenet. Vähitellen on tuulikin tyyntynyt, vaiennut. Erämaa henkii, huokaa hiljaa ja syvältä. Minä vaivun maahan kasaan, sulan tuskattomaksi, rauhaisaksi, suruisaksi, hellämieliseksi ja itken. * * * * * Kaunis kotimetsäni, huoju, laula ja humise! Saata lastasi maailmankin teillä, kanna tuulien mukana sydänmaan lumipuhdas henkäys sieluuni, tuudita illalla lepohon, humise hautaani saakka, sinä vanha ystäväni, metsäni kotiaidan ulkopuolella, joka kerran viihdyttelit nuorta sydäntäni, kun siellä kaiho raivoili! Talvella 1892. * * * * * Siitä on kulunut vuosi. Täältä kaukaa, vieraan maan rannalta lähetän katseeni viipymään siinä päivässä, joka oli lapsuuteni viimeinen, viimeinen sydänmaalla, koivuni sisarena, viimeinen sillä maalla, jonka metsässä olin aavistanut kaukaista, sanatonta onnea. Täältä etäältä elän uudestaan sen tunteen, jolla erosin kodista, joka oli antanut työtä ja huolta ja joka juuri niineen oli kaivautunut rintaani niinkuin naisen rintaan syöpyy se lempi, joka hänelle on tuottanut eninten kyyneleitä. Huomenna oli hääpäivä. Hän, sulhaseni, oli tullut aamulla. Olimme yhdessä istuneet nurmella, pensaitten juurella. Minä olin siinä sitonut morsiusseppeleeni kruunuineen. Muistan sen hetken, jolloin taivuin panemaan niitä pensaitten varjoon, kasteeseen, huomiseksi. Tieltä kuului ääniä ja rattaitten räminää. Sukulaisia oli tullut häihin ja kotoväki oli juossut vastaan portille. Minut oli heitetty huomaamatta, heitetty yksin. Ja minä varastin sen hetken itselleni ja hautasin sen sieluuni syvälle. Ja nyt se elää siellä ja sukeltaa esiin häikäisevän kauniina ja haikeana muistona... Vaaleanpunainen rakennus, valkoiset ikkunapielet, avoimet ikkunat ja kevyet ikkunaverhot, jotka liehahtavat ulos kasvien välitse, valkoinen lipputanko, upeimmillaan rehoittava nurmikko, tuoksuvat ruusut, puut, jotka lapsena istutin, jotka ovat kanssani kasvaneet. Tuossa on ikkunan alla koivuni, kauniina kuin morsian. Se se pukeutuu morsiameksi _joka_ kevät. Minulla ei ole kuin _yksi_. Ja se on huomenna. Tuolta äänistä eroitan sisarteni, äitini äänet, heidän jotka ovat kanssani jakaneet sydänmaan tunteet. Huomenna heitän heidät, niinkuin heitän nämät mieluisat maani, mennäkseni _hänen_ mukanaan, häntä niin likelle, etten tiedäkkään... Kuin unessa vaellan sen illan... En siitä muista mitään. Muitten jo nukuttua, valvon vuoteellani ja tuijotan kesäillan heikkoa hämärää. Sitten nousen, astun akkunaan, avaan sen, hyväilen kädelläni koivuni lehviä ja katselen maisemaa, nukkuvaa metsääni. Taivas on pilvessä, yön ilma siveltää paljasta kaulaani. Se tulee metsästä, jonka hongat ja mättäät ovat kuulleet puheeni, pellolta jolla olen tuntenut, kylästä jossa minua rakastetaan ja jonka väkeä minä rakastan... * * * * * Siitä on kulunut kokonainen vuosi, vuosi siivekäs, onnea täynnä. Mutta sinua metsäni, jollen saisi muistella, kaihoten katsella, mitä olisi onneni! Illan tuuli, hyväile entistä kotoani, suutele nuoren koivuni kruunua, vie sydänmaahan tervehdykseni! Kesällä 1894. * * * * * Yllä on taivaan katto, aurinko vaipuu ruskoihin, jotka kuin tuli leimuavat, metsä on ympärillä tyynenä kuin uimaan laskeva neito ja kuu valaisee sen takaa. Sumu yhdistää taivaan ja maan rajan meren kaltaiseksi. Ja minä annan mieleni uida siinä meressä, sukeltaa puun latvojen pehmeisiin kimppuihin, kiikkua, levätä, tyyntyä kuin nukkuvan veden syvässä. Tämä ei ole unta, en haaveile olevani luonasi kotimetsäni, sinä ikäväni ainainen maali. Tänään tulin, huomenna lähden. Humiskaa koivuni, laulakaa puuni! Lehvät lehahtelevat kasvojani vastaan kuin viileät hiuskiharat, oksat tavottelevat poskeani ja humina vie minut mukaansa. Soitto on hiljaista, suruisaa. Syksy on kellastuttanut lehdet, tuuli on ruhjonut oksat. Minut valtaa ääretön halu jäädä tänne, näitä puita lohduttamaan, tuolle metsälle antamaan rakkauttani. Talvi tulee, kaikki lakastuu, kaikki jäätyy, kuolee... Älä pelkää, armaani, en minä lähde rinnaltasi! Minä jään tänne. Kuinka voisinkaan poistua? Puuna täällä olen kanssasi kasvanut ja yhtä vähän kuin sinua käy siirtäminen, käy minua. Juureni ovat kiinni sinun mullassasi, käsivarteni kiedotut vartesi ympäri, lämmin poskeni peloittaa pakkasen pääsemästä sydämmeesi. Huurre meidät pukee hopeaan ja kultaan ja helkkyviin helmiin, mutta sydämmessämme vallitsee kesä... -- -- -- -- Hullu, hullu tyttö! kirkaisee jostakin joku, nauraen ilkeästi. Se on oma itseni joka tuolla irvistelee. Sillä sinä hetkenä olen minä kahtena. Toinen seisoo solakkana, nojautuneena koivun runkoon ja toinen pilkkaa häntä siitä. Hän saa hänet pelästymään, hän hätyyttää hänet pois. Hän lähtee juoksemaan ja pysähtyy vasta siinä missä aita tulee vastaan... Yllä on syvä taivas ja lehtikatto. Auringonlaskut ovat palaneet loppuun, mutta kuu seisoo hohtavana taivaan toisella laidalla. Sen valossa liitelee kaikki omituisesti, ikäänkuin näkymättömät kädet siirtelisivät sumuharsoja. Miten kaunis on talo tuossa, miten pyhyyden varjostama! Se on lapsuuteni koti! Siinä hetkessä nuo kaksi ovat sulaneet yhteen ja minä olen taas oma itseni, polvillani maassa, taipuneena rukoilemaan äärettömyyttä. Tyyntyneenä nousen ja lähden kävelemään läpi lehtikäytävän. Taitan oksia, punon ne hiuksiini, koristan niillä pukuni. En sääli, vaikka taittelen, sillä tiedän, että puut minulle mielellään antavat. Olenhan minä ne istuttanut, olen niitä vaalinut ja rakastanhan niitä. Ja siinä kuutamossa seisoen, yksin puitteni keskellä, niiden oksien koristamana, tunnen seisovani kuin kirkossa, vihittävänä noihin puihin, koko tähän metsään. Aatteensa uhri. Kulttuurikuvaus Liettuasta. Maalaisrattaat seisahtuivat portin eteen. Laiha, koukkuselkäinen juutalaisukko kömpihe alas ja ojensi kätensä naiselle, joka avuttomasti silmäili liian suurta etäisyyttä rattaitten laidan ja maan välillä. He muodostivat toisilleen mitä huutavimman vastakohdan: mies vanha, raihnea, likaisissa ryysyissään inhoittava; nainen nuori, upea, hienossa puvussaan solakka, harvinaisen kaunis. Nainen, katseltuaan hetkisen, hypähti ikäänkuin äkillisen päätöksen voimasta maahan, otti esille kukkaronsa ja viskasi sen sisältöä miehen kouraan. Tämä kumarteli syvästi ja annettuaan hopean kiillon hyväellä silmiään, kätki sen povensa ryysyihin. Portti oli auki, kapea hiekkatie vei kukkalavojen läpi asuinrakennuksen portaille. Nainen miltei juoksi tuon lyhyen välin. Hän tempasi auki porstuan oven ja jäi hetkeksi läähättäen seisomaan kynnykselle. Hän yleni siinä niin korkeana, että pää melkein tapaili oven pieltä. Hänen kasvonsa piirteet olivat jalot, iho puhdas, silmät säihkyvät, hiukset mustat, vartalon ääriviivat sopusointuisat. Hän oli erinomaisen kaunis. Ryhti oli ruhtinattaren, jokaisessa liikkeessä käskevää voimaa, jokaisessa hermossa terveyttä, elämänhalua. Hän oli yksinkertaisessa surupuvussa, mikä vain sai hänen ihonsa valkeuden ja solakan vartalon esiintymään koko kauneudessaan. Porstuassa ei ollut ketään eikä mistään kuulunut ääntä. Toinen ovi vei kyökkiin, toinen ruokasaliin. Kaikkialla vallitsi mitä silmiinpistävin yksinkertaisuus ja siisteys. Lattiat olivat maalaamattomat, huoneet matalat, ikkunat pienet, huonekalut jokapäiväiset. Ruokasalin kynnykselle hän seisahtui. Ikkunalautaan nojaten kädellään, seisoi nainen. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän huomannut tulijaa ovella, ennenkuin tämä päästi pienen naurun. Silloin hän kääntyi. He tuijottivat toisiinsa hyvän hetken, ennenkuin käsittivät etteivät silmät pettäneet. Siitä oli vuosia vierinyt kun he olivat toisensa kohdanneet. -- Eliza...! Eliza Kochanowski! -- Zofija Dowgird! Ettekö ole saanut kirjettäni? -- En! Ja he heittäysivät toistensa syliin ja purskahtivat itkuun. Sitte he pitkästi katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Seurasi kysymysten ja huudahdusten sanatulva, niinkuin aina käy kun hetken ajassa tahdottaisiin saada selville kokonaisten vuosien vaiheet. -- Voi armaani, että vielä löysitte luokseni! Ja minä luulin, etteivät silmäni enään milloinkaan teitä näkisi. Te olette muuttunut, kannatte surupukua. Tiedän kyllä miksi: miehennehän on kuollut. Zofija rouva puhui lempeällä, sulavalla äänellä ja silitti vieraan naisen käsivartta. Hänen mainitessaan Elizan miehen nimeä, lensi ikäänkuin varjo hänen kasvoilleen. Eliza rouva sen huomasi ja totistui hänkin. -- Niin on, sanoi hän. -- Siihen liittyy paljon kärsimyksiä. Älkäämme siitä puhuko. Se on nyt ollutta enkä sitä ikinä tahtoisi takaisin. Miten hyvä te olette, Zofija, kun ette kylmästi työnnä minua luotanne, vaan rakastavana annatte minulle anteeksi. Isäni, veljeni eivät tahtoneet minua nähdä. Voi, elämä on niin kovaa ja vaikeaa. Olen niin väsynyt, niin väsynyt kaikkeen, koko maailmaan ja itseeni... Hän heittäysi sohvalle ja purskahti itkuun. Zofija rouva hyväili häntä ja koetti lohduttaa. -- Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Veljenne ja isänne tulevat pian unohtamaan kaiken. Eihän yksikään meistä ole virheetön. -- Mutta te olette matkasta uupunut, enkö saisi tarjota teille jotakin virvoittavaa? Zofija rouva oli jo ovella. Eliza tarttui vesilasiin viereisellä pöydällä ja tyhjensi sen. -- Tässä kaikki mitä tarvitsen. Jääkää te luokseni, niin olen tyytyväinen. Zofija rouva vilkasi huolestuneesti puutarhaan ja istuutui sitte vieraansa viereen. -- Olette tekin muuttunut, jatkoi Eliza. -- Hiukset ovat käyneet harmaiksi, mutta teidän lämmin hymynne se on entisellään. Tuo hymy se oli, johon minä ensiksi ihastuin... Ja sitte, muistan sen aivan kuin olisi se eilen tapahtunut, kun te palasitte kaupungista meille, toitte makeisia tuliaisiksi. Te veitte meidät heinäniitylle, siellä olivat myöskin pehtoorin lapset. Isä antoi ankaran kiellon, ettei se saa tapahtua toistamiseen, mutta meidän oli ikävä, meistä oli ollut hauska noiden Petraksien ja Antanaksien joukossa... Zofijan kasvoille painui taas varjo. Hänen äänensä kävi vakavaksi. -- Eräs noista leikkitovereistanne oleskelee paraikaa meillä. -- No...? Eliza sävähti ylös mukavasta asennostaan sohvan kulmassa ja katseli kysyväisenä Zofijaan. -- Se on juuri nuori Petras Budris, jos muistatte, nykyään tohtori. Elizan huulilta pääsi hämmästynyt huudahdus. Hänen katseensa tarttui kattoon, hänen hymynsä värähteli omituisesti. Ovi avautui. Sama juutalainen, joka oli tuonut Eliza Kochanowskin, astui sisään. Hän oli laiha kuin luuranko ja käveli koukussa. Kasvot peittyivät valkoiseen, tuuheaan partaan, niin että ainoastaan nenä, käyränä ja kuivana kuin petolinnun nokka, ja silmät kiiluvina kuin käärmeellä, jäivät näkyviin. Lianhaju levisi hänen vaatteistaan. Se oli kylän postinkuljettaja. Nöyrällä kumarruksella hän laski postilaukun pöydälle. Zofija rouva nyökäytti vähän päätään merkiksi siitä, että hän sen näki. Sitte hän jatkoi: -- Hän oleskelee meillä sairauden tähden. Hänellähän oli lääkärin paikka likeisessä kaupungissa, mutta siellä kurjissa asunnoissa murtui hänen ennestään heikko terveytensä. Viime syksynä matkusti hän Krimiin ja tuli siellä jo paljon paremmaksi, mutta tätä ilmanalaa ei hän ollenkaan näy sietävän. Hän on taas niin sairas. Minä pelkään, ettei hän enään syksyä näe. -- Mutta eikö hän ennen ollut aivan terve? kysyi Eliza osanottavasti, jotakin sanoakseen. Mutta Zofija ei antanut vastausta. Hajamielisenä otti hän postilaukun käsivarrelleen ja esitti vieraalleen, että mentäisiin puutarhaan. Ystävällisesti puhellen ajatteli hän itse asiassa aivan toisia asioita kuin mistä hän puhui. Saattoiko tuohon nuoreen, kauniiseen naiseen, Eliza rouvaan luottaa...? Hän oli rikkaan puolalaisen kreivin tytär, Zofija köyhästä liettualaisperheestä. He tutustuivat Varsovassa eräässä kasvatuslaitoksessa, jossa Zofija oli opettajattarena. Eliza tuli hänen oppilaaksensa ja kiintyi häneen harvinaisella rakkaudella. Hän kutsuttiin kreivilliselle tilalle suvea viettämään, ja talviajaksi, jolloin kreivi oleskeli ulkomailla, uskottiin Eliza neiti hänen huostaansa, sillä Elizan äiti oli varhain kuollut. Kreivin maatilaa hoiti siihen aikaan muuan liettualainen, puolisivistynyt mies nimeltä Budris. Hän oli harvinaisen hyväpäinen ja taitava, ja hänen poikansa Petras näkyi perineen isänsä lahjat. Jo lapsena hän herätti huomiota kauneudellaan ja sukkelilla vastauksillaan. Kun hän pantiin pienen naapurikaupungin kouluun, tuli hänestä luokkansa etevin oppilas. Zofija joutui sittemmin naimisiin saman koulun rehtorin kanssa, jossa Petras kävi ja he ottivat Petraksen maksutta luoksensa asumaan, koska hän oli köyhä poika. Mutta suvisin oleskeli poika isänsä luona, jonka kreivi tuontuostakin uhkasi ajaa pois juoppouden tähden. Petras taas teki sen hulluuden, että rakastui kreivin ihanaan tyttäreen, Eliza neitiin, jota kosijat sekä likeltä että kaukaa kävivät hakkailemassa. Tultuaan ylioppilaaksi loistavilla arvosanoilla, Petras kosi sydämmensä valittua ja sai rukkaset. Kerrottiin, ettei hän peljästynyt ensimmäisestä kiellosta, vaan uskalsi uudestaan. Saatuaan toiset rukkaset heitti hän Eliza neidin rauhaan. Zofija ja hänen miehensä kadottivat hänet sitte näkyvistään. Kerrottiin vain, että hän Varsovassa innolla oli heittäytynyt lukuihin ja muihin puuhiin. Hän piti salaa esitelmiä työväelle ja kirjoitti sanomalehtiin. Puhuttiin, että häntä jonkun aikaa olisi pidetty vankeudessakin, sekä että hän senjälkeen olisi heittäytynyt elämään hurjaa elämää. Sitte ei hänestä taas pitkiin aikoihin kuulunut mitään. Eräänä kauniina päivänä ajaa nuori herra sille talolle, jossa Zofija rouva viettää leskeytensä päiviä. Se on Petras Budris. Hän on kuullut, että hänen hyväntekijänsä, rehtorivainajan leski asuu likellä hänen nykyistä olopaikkaansa ja on rientänyt häntä tervehtimään. Eliza neiti taas oli, jaeltuaan rukkasia sinne tänne, vihdoin kuusitoista vuotiaana mennyt naimisiin erään puolalaisen upseerin kanssa. Kreivi oli koko kauppaa vastaan, sillä venäläisessä sotapalveluksessa olevalla katolilaisella ei ole odotettavissa suurtakaan tulevaisuutta. Eikä Kochanowski voinut ylpeillä korkeasta syntyperästä enempää kuin erinomaisista luonnonlahjoistakaan. Hänellä oli ainoastaan komea ulkomuotonsa. Kreivi teki mitä voi naimiskaupan ehkäisemiseksi, mutta tytär oli itsepintainen. Suhde isän ja tyttären välillä rikkoutui jo silloin ja aivan kokonaan se loppui, kun Kochanowski sittemmin kääntyi venäläiskreikkalaiseen uskontoon. Nuori pari asui Venäjällä, eikä heistä pitkiin aikoihin kuulunut mitään. Eliza katosi kokonaan entisten tuttaviensa näköpiiristä. Monen vuoden takaa kerrottiin sitte, hänen kotiseudullaan, että Kochanowski oli kuollut everstinä, jättäen jälkeensä lesken ja isot velat. Ja äkkiä ilmestyi sitte sama nuori leski upeana ja kauniina Zofija rouvan vaatimattomalle asunnolle, jossa tohtori Budris vietti kesää. Zofija hämmästyi ja ilostui vilpittömästi. Hän ei aluksi muistanut noita välillä olleita vaiheita, hän näki vain edessään entisen rakkaan oppilaansa, jolle hän kerran oli ollut äidin sijaisena, joka nyt rakkauden tarpeessa tuli hänen luoksensa. Hän sulki hänet äidilliseen syliin. Mutta samassa hän katui sitä avomielisyyttä, jota hän oli ollut osoittamaisillaan vieraalle, joka oli ollut naimisissa venäläisen upseerin kanssa ja niin kauvan oleskellut Venäjällä. Hän oli saattanut muuttua kokonaan toiseksi kuin mitä hän ennen oli. Hän saattoi olla vaarallinen... Ja miten hänen olonsa hänen luonaan vaikuttaisi Petrakseen? Se olisi hänelle ehkä vastenmielinen...? Zofija rouva otti kohteliaasti hänen käsivartensa ja vei hänet puutarhaan. Siellä lepäsi kirjavalla peitteellä tammen alla mies, kirja kädessä, paljain päin päiväpaisteessa. Samassa juolahti Zofijan päähän tuuma ja hän loi katseensa Elizaan, joka melkein ujo ilme kasvoissa seurasi häntä. Entä jos tohtori rakastuisi tuohon kauniiseen naiseen, joka oli ollut hänen ensi lempensä? Se olisi ehkä hyvä, se haihduttaisi hänen synkkiä ajatuksiaan. Ja Zofija lausui: -- Katsokaa tuolla hän on. Olen hänenkin tähtensä iloissani siitä, että tulitte meille. Hän on hyvin synkkämielinen ja alakuloinen. Olkaa hänelle ystävällinen, levittäkää hymynne päiväpaistetta hänen sammuvaan elämäänsä. Voi hän on sairas, hän ei syksyä näe. -- Niin mielelläni teen mitä voin, vastasi Eliza hymyillen. Ja Zofija jatkoi: -- Odottakaa te täällä. Hän voisi pelästyä, jos äkkiarvaamatta näyttäytyisitte. Eliza jäi yksin. Hän istuutui penkille suuren puun alle, taittoi kukkasen käteensä ja alkoi kenkänsä kärjellä kosketella hiekkaa. Omituista, miten ihmisten tiet vievät yhteen! Noitakaan molempia hän ei ollut ajatellut moneen aikaan, nuorta Budrista ei muistanutkaan. Hän oli pehtoorin poika hänen isänsä maatilalta, hän oli paljasjaloin juoksennellut pihamailla. Eliza oli nähnyt hänet huoneensa ikkunasta... Hän oli ollut avaamassa porttia kun herrasväki läksi ajelemaan. Eliza oli silloin tällöin heittänyt hänelle kirkkaan lantin vaunustaan. Pienempänä hän oli kiittänyt ja kumartanut, mutta tultuaan suuremmaksi hän ainoastaan isänsä käskystä oli lähtenyt avaamaan porttia, eikä ollut nostanut maasta heitettyä rahaa. Hän oli kaunis poika. Eliza piti hänestä. Kerran he heinäniityllä olivat joutuneet leikkisille... Kreivi oli sittemmin ankarasti kieltänyt viemästä Elizaa sinne. Kun poika tuli koulusta kotiin, kutsutti kreivi hänet sisään näyttämään todistustansa ja se oli aina niin hyvä, että hänen siitä piti saada muutamia kymmenruplia "kehoitukseksi"... Eliza oli tullut kotiin Varsovasta ja kreivi oli saapunut Pariisista. Petraskin tuli koulustaan. Hän oli viimeisellä luokalla. Oli talvi, jouluaika, ilma niin leuto ja puhdas. Eliza asteli yksin alas puukäytävää. Hänen yllään oli kevyt, harmaa talvipuku. Hän oli juuri ajattelemassa kevättä, kun nuori mies tervehtien häntä lähestyi. Se oli Budris. Eliza pidätti hänet, ojensi hänelle kätensä ja he astelivat yhdessä eteenpäin puhuen keväästä. "Kuinka tänään on omituinen kevättuoksu ilmassa!" "Vaikka onkin talven kovin aika." "Suvi on sentään kaunis". "Miten petäjikkö on vihreä". Siihen tapaan ja aivan jokapäiväisesti he juttelivat. Mutta kun sitte pihassa nuori mies nosti lakkiaan poistuakseen pehtoorin rakennukseen, heitti hän Elizaan omituisen katseen. Se herätti tytön neljätoistavuotiaassa rinnassa omituisen vastakaiun. Hän siitä riemuitsi pitkät ajat... Parin vuoden perästä he tapasivat Varsovassa. Budris häntä kosi. Tietysti hän hänelle antoi rukkaset. Olihan juopa heidän välillään siksi suuri. Mutta hänen tuli häntä sääli. Lieneekö Budris sen huomannut, koska hän toisen kerran rohkeni häntä kosia, hän talonpoikaisylioppilas! Silloin tuli vastaus siksi jyrkkä, ettei siinä ollut ensinkään tinkimisen varaa. Heti sen jälkeen meni Eliza naimisiin toisen kanssa, enemmän oikusta kuin todellisesta taipumuksesta. He muuttivat kauvas pois Venäjälle. Kaikki siteet hänen entisen ja ja nykyisen elämänsä välillä rikkoutuivat. Kahdeksan vuoden kuluttua teki miehen kuolema lopun avioliitosta, joka ei ollut onnellinen. Elizan valtasi ääretön koti-ikävä. Isäänsä hän ei uskaltanut lähestyä sitte kun veljet olivat työntäneet hänet luotansa. Hän sai tietää entisen ystävänsä Zofija Dowgirdin osoitteen ja kirjoitti hänelle tulostaan. Postikulun huolenpidosta hän sentään tuli odottamatta. Ja täällä tapaisi hän Budriksen, joka nykyään oli tohtori! Miten hän häntä kohtelisi? Kuin ventovierasta, vaiko kuin vanhaa tuttua? Nämät ajatukset risteilivät hänen päässään, kun Zofija rouva tuli häntä noutamaan. Tohtori astui jo heitä vastaan. Hän oli pitkä ja solakka, puettuna hienoon, harmaaseen kesäpukuun. Kasvot olivat hienopiirteiset, silmät loistavat kuin kuumesairaalla, ihonväri oli läpikuultava ja kummallakin poskella paloi punainen pilkku. Hän koetti ojentua suoraksi ja tehdä ryhtinsä reippaaksi. Kävellessään naisia vastaan, hän kädellään sivalti otsaltaan laheaa, vaaleaa tukkaansa. -- Me olemme ennestään tutut, alkoi Eliza rouva hymyillen. -- Ette taida muistaa sitä... -- Kyllä, vastasi tohtori kohteliaalla kumarruksella. -- Ei minulla niin huono muisti ole... Zofija rouva vei vieraansa istumaan nurmelle, suuren, levitetyn peitteen päälle, josta tohtori vasta oli noussut. Paikkaa varjosi mahtava tammi. Näköala sieltä oli mitä kaunein. Puutarhan aidan takana yleni metsäisiä mäkiä, lavoiltaan tuoksuivat kukat, likeiseltä pellolta kuului työssä olevien tyttöjen laulu, linnut visersivät, niityn halki vieri Niemen joki, korkeain, metsäisten rantojen välissä. Zofija rouva avasi hymyillen postilaukun. Ensimmäisenä sattui hänen käteensä hieno kirjekotelo aatelisine vaakunoineen. Eliza tunsi sen paikalla siksi, jonka hän pari viikkoa ennen oli lähettänyt ilmoittamaan tulostaan. Se saapui perille yhtaikaa hänen kanssaan. Zofija jakeli juhlallisesti postilaukun sisällön itselleen ja tohtorille. Sillä välin hän puheli: -- Huomenna jo me teemme huviretken jonnekin, eikö totta? Otamme mukaamme Jadvigan ja Antanaksen. Teidän, Eliza, pitää tutustua kauniisiin ympäristöihimme... Hän ei koko aikana jättänyt tohtoria silmistään. Tohtori oli saanut kirjeen, ja hän pelkäsi kaikkia kirjeitä, jotka tulivat tohtorille. Niissä ei koskaan ollut hyviä uutisia. Tämä näkyi sisältäneen ainoastaan muutamia sanoja. Tohtori sen pisti, luettuaan, tyynesti taskuunsa. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä, mutta Zofija luuli niissä lukeneensa hetkellisen katkeruuden ilmeen. Kaksi pientä kissanpoikaa, toinen valkoinen, toinen harmaa, oli ilmestynyt hiekkakäytävälle tepastelemaan. -- Uskallanko olla utelias, mikä rakkaudenkirje se oli, jonka tohtori sai? kysyi Zofija rouva leikillisesti. -- Se oli vain eräältä toveriltani kaupungissa. Ei mitään erityistä. Terveisiä. Kaikki siellä on hyvin. -- Voi miten sievät ne voivat olla nuo pienet elukat. Hän hypähti ylös notkeana ja sulavana, otti kissanpojat käsiinsä ja painoi ne poskeansa vastaan. Hetkisen kisailtuaan niiden kanssa palasi hän istumaan. -- Te, Eliza, saatte nyt keksiä niille nimet, sanoi Zofija rouva. -- Me nimitämme niitä vain Harmaaksi ja Valkoiseksi. On niiden jo aika saada oikeat nimet. Mikä teistä on kauniimpi? -- Ne ovat molemmat niin suloiset, etten todellakaan tiedä. Ehkä sentään tämä valkoinen. Kummastako tohtori pitää? -- Harmaasta! Se se on minun lemmikkini. -- Niin Eliza, näkisitte kuinka tohtori sille antaa voimistelutunteja. Hän aikoo siitä kasvattaa oikein ideaalikissan. Eliza rouva kertoi sitte matkastaan juutalaisen rattailla. Toista ajopeliä ei ollut saatavissa. Hän oli naurusta pakahtumaisillaan kun hän muisteli sitä tapaa, jolla juutalainen istui, kuinka hän nuorapiiskallaan letkahutti hevosiansa ja kuinka nämät luimistelivat korviaan. Kun välistä mentiin alamäkeä, töyssivät rattaat niin, että luuli lentävänsä ilmaan. Eliza kertoi tämän sangen kuvaavasti. Hän matki taidolla juutalaisen puhetta ja omia vastauksiaan. Mutta hänen jäsenensä olivat tuosta retkestä niin arat, että hänen sitte täytyi lähteä levolle aikaisemmin kuin muut. Zofijan kasvoilta olivat pilven hattaratkin hajonneet. Hänen uurtuneet piirteensä olivat hymynä. Hän oli niitä naisia, jotka ovat tottuneet iloitsemaan toisten ilosta ja itkemään toisten suruja. Toisten edestä hän oli elänyt koko elämänsä, se oli ollut hänen onneaan. Aina hänellä oli ollut joku koditon vaalittavanaan. Tällä haavaa oli tohtori hänen rakkautensa esineenä. Millä hän eli? Hän omisti pienen talon kaupungissa. Sen vuokrahinta hänelle antoi toimeentulon. Illalla saattaessaan Elizaa makuuhuoneeseen, jossa lämmin vuode, kukkurallaan untuvapolstareita häntä odotti, lausui Zofija hänelle kiitokset siitä, että hän niin oli osannut huvittaa tohtoria. Oli jo pimeän hämärä. Ruokasalin sohvalla istui tohtori, kyynäspäät polvilla ja pää käsien varassa. Hyvän aikaa askareltuaan, Zofija rouva seisahtui hänen eteensä ja nauraen kysyi, mitä huolia tohtorilla nyt oli olevinaan. Hän koetti raukka laskea leikkiä niistä asioista, jotka kaikkea muuta kuin leikin tavoin painoivat hänen mieltään. Tohtori paljasti hänelle kuolonkalpeat kasvonsa. Hillitty tuska kohotti hänen rintaansa. Hän ojensi hänelle kirjelipun, jonka posti vasta oli tuonut. Ikäänkuin aavistaen uusien onnettomuuksien suuruutta, Zofija rouva hätäisesti tarttui kirjeeseen ja meni lampun valoon. Siinä oli vain muutamia rivejä: "Rakas ystävä! Tänään tehtiin täällä useain ylioppilaitten luona kotitarkastus. Löydettiin pari vaarallista kirjettä teiltäkin. Santarmit etsivät teitä. Polttakaa tämä lippu. Kiireessä ystävänne X.X. X:ssa kesäkuun 15 päivänä". Kotitarkastus! Santarmit etsivät! He astuvat rauhalliseen taloon, etsivät säälimättä joka nurkan ullakosta ja kyökistä alkaen herrasväen makuusuojaan asti, vääntävät nurin kaikki paikat, eivät sääli laatikon pohjalla lepääviä lippaita, jotka haaltuneina, värittömien silkkinauhojen suojelemina, säilyttävät muistoja entisiltä ajoilta. Santarmit viihtyvät varsinkin nuuskimassa vanhoja kirjeitä ja kirjakaappeja. Ja voi sitä ihmistä, jonka huostasta tavataan jotakin "kiellettyä"! Hän otetaan armotta, sälytetetään rattaille santarmien väliin ja viedään tuntemattomille teille, jonnekin vankeuteen, tuomiotaan odottamaan. Parhaimmassa tapauksessa saa hän sitä odottaa muutamia viikkoja, pahimmassa vuosia. Tämän kaiken pitäisi olla jokaiselle kansalaiselle Liettuassa perin tuttua, sillä kuuluuhan se näillä mailla päivän tapahtumiin. Zofija rouvaakin on kohtalo koettanut totuttaa, mutta hän ei ole tahtonut saada totutuksi. Joka kerta kun sanat kotitarkastus ja santarmi kohtaavat hänen korvaansa, puistahuttavat ne häntä uuden kurjuuden koko voimalla. Hän naulasi tohtoriin katseensa ja kysyi hätäisesti: -- Mitä niissä kirjeissänne oli? -- Hulluinta kaikesta on, etten minä muista kirjoittaneeni mitään, jota voisi selittää vaaralliseksi, vastasi tohtori. -- Kirjoitin ainoastaan meidän välisistä raha-asioista ja terveydestäni. Minä en ymmärrä... Maailmassa löytyy niin paljon, jota ei voi ymmärtää. Kysymys vie kysymykseen, johtuu siitä uuteen kysymykseen, siitä taas uuteen, ja tulokseksi tulee sittenkin vain kysymys, hämärämpi vielä kuin edelliset olivatkaan. Zofija rouva teki itselleen kaikki nuo kysymykset ja tuijotti pitkän aikaa tohtoriin, joka ääneti viipyi samassa asennossa sohvalla. -- Kunhan vain voisi tietää, koska heitä on odotettava tänne, virkkoi toinen. -- Ehkä huomenna, ehkä viikon perästä, ehkä kuukauden kuluttua -- ehkä jo tänä yönä. Ei. Kirje on eilen kirjoitettu. Huomenna vasta voivat olla täällä. Zofija läksi askareilleen. Tohtori nousi ylös. Hänen ympärillään tuntui niin tukahduttavalta, ettei hän tahtonut saada henkeään vedetyksi. Hän läksi ulos puutarhaan. Oli jo pimeä. Tammimetsä oli mustana taustana, kauravainiot aidan toisella puolella heijastivat vaaleammilta. Yksityiset puut puutarhassa nostivat korkealle upeita lehviään, jotka pimeässä näyttivät vain satumaisen suurilta varjoilta. Oli aivan hiljaista. Liljat tuoksuivat väkevästi. Jostakin kaukaa kuului laulua. Tohtori asteli rauhattomana käytävällä. Hän ei tietänyt, miten järjestää ajatuksiansa. Hänen vartalonsa oli suorempi ja hänen askeleensa nopeammat kuin pitkiin aikoihin. Äkkiä risahti suuressa puussa, jotakin putosi maahan. Se oli kissa, se livahti hänen ohitsensa. Laulu metsästä likeni, välillä kuului ääniä. Tohtori tunsi sekä laulun että äänet. Toinen nuori mies olisi siinä langennut haaveiluihin, sillä ääni oli heleä naisääni ja sen omistaja oli suloinen nuori tyttö, joka unelmiensa urhoksi oli valinnut juuri tohtori Budriksen. Tohtori oli sen monasti huomannut. Tyttö kävi miltei joka päivä talossa veljensä kanssa ja toi tuliaisiksi milloin kimpun marjoja, jonka hän oli poiminut tien viereltä, milloin ruusun, jonka kiinnitti tohtorin napinläpeen. Hän oli siinä seisoessaan hänen edessään, nuppineula huulien välissä, aivan vastustamaton, poskilla ujo puna ja silmissä ensi rakkauden tunnustus. Ikävissään hän lauleli metsässä. Tohtorin olisi vain tarvinnut rientää ulos portista hänen luoksensa ottamaan vastaan hänen rakkautensa lahjaa ja hän olisi autuaana vaipunut hänen rinnalleen. Tohtori hengitti katkerasti. Hän oli kihlattu toiselle: tuonen tyttäret häntä odottivat ja santarmit vaanivat saalista vielä heidänkin sylistään! Sille ei voinut muuta kuin nauraa! Ja hyvä Zofija rouva häntä vielä toivoi elämään, vaali ja hoivaili. Mitä olisi hänellä elämästä, jos hän jäisikin elämään? Hän kulkisi maailmassa kuin aave, kuin vainajan henki, jota toiset ihmiset pelkäävät, toiset ajavat takaa kuin metsän petoa. Kodittomana, leivättömänä, murtuneella terveydellä hän eläisi. Mikä ihana tulevaisuuden kuva! Ja miksi oli hän joutunut tähän tilaan? Siksi, että hänellä voimakkaana eli rinnassa tunne, jota muualla pidetään hyveenä: isänmaanrakkaus. Liettuassa se on rikos. -- Tohtori! kuului portailta Zofija rouvan ääni. -- Joko te taas kävelette iltakasteessa. Tulkaa paikalla sisään! Hän oli kokonaan voittanut takaisin mielenmalttinsa. Leikillisesti uhaten tohtoria nyrkillään hän lähestyi ja piti hänelle nuhdesaarnan. -- Vai lemmenseikkailuissako tohtori täällä kävelee? Kyllä minä kuulin metsästä laulun. Jadvigaaa! tule tänne! Kuulkaa, menkää nyt sisään ja älkää huolehtiko tuon kirjeen tähden. Minä olen noihin asioihin perin tottunut. Se on ehkä vain uhkaus... -- Tottunut olen minäkin. Ikävä vain että se luultavasti ei ole pelkkä uhkaus. Tohtorin ääni oli kolkko Zofijan leikillisten sanojen rinnalla. Yskä tukki hänen puheensa. Hetken kuluttua kuului Jadviga toivottavan hyvää iltaa portilla. -- Myöhäänpä sinä lapseni laulelet metsässä, sanoi Zofija. -- Niin täti kulta, minulla on niin pahoja tapoja. Joki on aina illalla niin ihana, aivan kuin hopeana. Minä rakastan katsella sitä tuolta ylhäältä ja lauluni kaikuu illoin paremmin kuin päivin. Kuinka tohtori jaksaa? Enempää tohtori ei kuullut keskustelusta. Zofija rouva toi hänelle tietysti sitte terveiset Jadvigalta. Lausuessaan toisilleen hyvää yötä Zofija ja tohtori vakuuttivat, että he olivat hyvin väsyneet ja että paikalla nukkuisivat. -- Emmehän tästä kaikesta lausu sanaakaan rouva Kochanowskille... olivat tohtorin viime sanat. Miten hän niin taisteluttomalla tyyneydellä saattoi lausua hänen nimeänsä? Miten hän niin välinpitämättömästi kuin ventovierasta oli saattanut kohdata hänet? Se oli hänelle itselleenkin arvoitus. Sillä ei hän koskaan ollut voinut häntä oikein unohtaa. Pitkien aikojen takaa, muitten naisten kasvonpiirteitten joukosta oli hänen silmäinsä eteen sukeltanut tuo hienopiirteinen, tummatukkainen tyttö, jolla oli oma tapansa viskata taappäin päätään ja koukistaa ylähuultaan. Yhteen aikaan oli hän häntä ajatellut halveksien, sittemmin olivat kovat elämän taistelut häneltä himmentäneet hänen kuvansa. Yhä harvemmin hän livahti hänen muistoonsa. Äkkiarvaamatta hän ihka elävänä ilmestyi hänen tielleen. Kun Zofija rouva toi tiedon hänen tulostaan, värähti hänen mielessään omituisesti. Mutta kun hän hänet näki, tyyntyi hän täydellisesti. Hän oli muuttunut, vanhentunut, hän ei ollut sama kuin se, johon hän oli rakastunut. Kaikki tunteet olivat tohtorin rinnasta poissa, kuolleet... Tulet sammutettiin. Oli aivan hiljaista talossa. Zofija rouva lepäsi vuoteellaan avoimin silmin, tuijottaen ikkunasta tähtiä taivaalla ja antaen elämänsä surullisten vaiheiden vieriä silmäinsä ohitse. Välillä hän kuuli tohtorin yskivän. Kun eräästä yskänkohtauksesta ei tahtonut tulla loppua, heitti hän vaatteita ylleen ja läksi kynttilä kädessä huoneeseen, jossa tohtori asui. Hän oli noussut istumaan vuoteellensa. Aivan nääntyvänä hän hytki yskästään. Zofija koetti häntä auttaa antamalla rauhoittavia lääkkeitä. Vihdoin hän äänetönnä retkahti vuoteelleen ja jäi siihen lepäämään suljetuin silmin. Kyyneleet valuivat Zofijan poskille. -- Voi tohtori, sanoi hän hiljaa. -- Te olette minulle rakas kuin oma lapseni. Voisin antaa henkeni teidän edestänne... -- Kiitos, kiitos. He olivat pitkän aikaa ääneti. Tohtori hengitti läähättäen. -- Kuulkaa, suottehan anteeksi, jos kosketan vähemmän hienotunteisiin asioihin. Teen sen vain siksi, että pelkään että te muiden surujenne ohessa ajattelette niitä. Mutta tiedättekö, raha-asioita ei kannata ajatella, kun on niin paljon muuta. Me elämme yhdessä kuin äiti ja poika: mikä on minun, se on teidän. Peljäten etteivät hänen sanansa olisi tarpeeksi hienotunteiset, Zofija äänellään koetti sovittaa niiden mahdollisesti loukkaavaa vaikutusta. Tohtori painoi hänen kättänsä vastaukseksi. He ymmärsivät toisensa. Zofija viipyi siinä vuoteen laidalla istumassa kauvan aikaa. Hän tunsi, että hänen läsnäolonsa rauhoitti sairasta. Huone oli suuri, katto ja seinät valkoiset. Suurina, muodottomina kuvina erottautuivat niillä mäntyjen oksat, joita oli tuotu sisään, jotta tohtori hengittäisi pihkahajua. -- Tiedättekö, alkoi tohtori, -- kuinka minä oikeastaan menetin terveyteni? -- En. Olen sitä monasti aikonut kysyä. -- Te muistatte minut niiltä ajoilta, jolloin asuin teillä. Olinhan aivan terve. Tulin sitte ylioppilaaksi Varsovassa. Miesvainajanne kautta oli meissä, eräässä toverissani ja minussa, tapahtunut herätys: siitä että olimme tulisia puolalaisia patriootteja, muutuimme liettualaisiksi ja antauduimme samalla innolla todellisen isänmaamme palvelukseen. Minä pidin salaa esitelmiä työväelle ja kirjoitin sanomalehtiin. Ystäväni olivat tietämättäni toimittaneet painetuksi muutamia esitelmistäni. Santarmit saivat ne käsiinsä kerran kotitarkastusta tehdessään. Niitä pidettiin erittäin vaarallisina. Minut vietiin vankeuteen. Siellä sai terveyteni ensimmäisen kolauksensa. Koppi oli kostea ja homehtunut, puoleksi maanalainen, ja ruoka... ! -- Ja kuinka kauvan teitä siellä pidettiin? kysyi Zofija, kun tohtori hetkeksi vaikeni. -- Neljä kuukautta. Mutta minä en tietänyt, että vankeuteni loppuisi siihen. Sitä olisi yhtä hyvin voinut kestää neljä vuotta. Nuo neljä kuukautta tuntuivat ijankaikkisuudelta. Luulin menettäväni järkeni... Sitte minusta vihdoin ja vaivoin tuli tohtori ja sain paikan lähikaupungissa. Asujaimet ovat melkein yksinomaan juutalaisia. He eivät olleet toimittaneet minulle asuntoa, vaan täytyi minun marraskuun puoliväliin asti asua kesäaitassa, jota ei voinut lämmittää. Se toi terveydelleni surman. Lyhyt juttu, niinkuin näette. Zofija rouva tunsi kyllä nuo elämänvaiheet, jotka saadaan mahtumaan lyhyihin sanoihin ja joista jokainen hetki sentään kestäessään on sisältänyt kamalia kärsimyksiä. Liettuassa ovat ne tavalliset. Kuinka monen äidin ainoa poika siellä kuluttaa nuoruuttaan linnassa, minkä sulhanen lähetettiin Siperiaan, minkä mies katosi tuntemattomille teille. Zofija rouvan mieskin oli santarmeilla silmäteränä ja ainoastaan kuolema pelasti hänet. Tohtori taas oli heidän ainaisen huolenpitonsa esineenä. He tiesivät aivan hyvin, että hänen käsissään olivat ne langat, jotka nykyään johtivat kansallista liikettä Liettuassa. Hänen toimestaan olivat perustetut liettuankieliset sanomalehdet Preussin puolella ja Amerikassa... Mutta varovaisuus oli ollut niin suuri, ettei mitään todistuksia saatu häntä vastaan... He eivät voineet muuta kuin väijyä, joka hetki valmiina hyökkäykseen... Zofija rouva katseli häntä sanomattoman hellästi. Äänetöntä yötä jatkui. -- Jokainen aate vaatii uhrinsa, sanoi hän hetken kuluttua, -- te olette ase korkeimman kädessä. -- Ase korkeimman kädessä! toisti tohtori katkerasti. -- Minä en voi sanoa muuta kuin: jospa en ikinä olisi syntynyt! Zofija rouvan poskille vieri kyyneleitä. Hän rakasti häntä kuin omaa lastaan. Veisivätkö häneltä hänetkin? Häntä väijyttiin kahdelta taholta. Kummalleko antaisi kernaammin: kuolemalle vaiko -- santarmeille? * * * * * Kun Eliza seuraavana aamuna astui ulos huoneestaan tapasi hän ruokasalissa valmiiksi katetun suuruspöydän, mutta ketään ihmistä ei näkynyt. Ikkunat olivat auki ja sisään tulvi raikasta, tuoksuvaa ilmaa. Porstuan lattialla leikittelivät kissanpojat. Pehmeillä liikkeillä ne kierittelivät päälletysten, jotta pienet hännät vain liehuivat, nutistivat toisiaan niskasta ja potkivat takakäpälillään. Emäkissa istui vieressä pesten kasvojaan, silloin tällöin hellällä kissanäänellä nuollakseen leikkiviä poikasiaan. Eliza astui ulos puutarhaan. Häntä vastaan lehahti keväinen luonto koko upeudessaan. Oli vasta lakannut satamasta, taivas oli pehmeässä pilvessä, puitten lehvät välkkyivät märkyyttään, vesihelmiä varisi oksalta oksalle. Nurmikot, kukkalavat kylpivät kasteessa, heinähelpeet olivat aivan taivuksissa kuin luokat. Vihriän keskeltä loistivat liljan suuret kellot lumivalkeina, vielä puolittain nupussa. Niiden tuoksu ei ollut väkevää niinkuin öisin, vaan vienoa, viehkeää. Tuuleton ilma kantoi sitä yltympäri hivelemään heiniä ja puita, se nousi kosteudessa hautoelemaan niittyjä ja vainioita. Niemenin rannalta näkyi hopeankarvainen viidakko, josta satakielet viheltivät, kaukaisilta kummuilta asti kuului käkien kukuntaa, paimentorvi soi, karjankellot kalkattivat ja aidan takana vainiolla lauloivat tytöt yksitoikkoista, surumielistä kansanlaulua. Eliza oli jäänyt seisomaan puutarhan käytävälle. Hänen käsivartensa riippuivat rentoina, huulet olivat avoimet. Hänen yllään oli väljä, valkoinen kesäpuku. Likeisestä oksasta putoeli vesipisaroita hänen hiuksiinsa. Kasteen karistessa soitteli hiljaa. Oli niin tyyntä, niin lämmintä. Tuo kaikki raikuva elämä oli sopusointuisaa soittoa. Hän ei uskaltanut hengittää jottei häiritsisi. Kuin lumottuna hän siinä viipyi. Sieramet vain laajenivat ja rinta kohoeli. Ikäänkuin salpa asettui menneisyyden eteen. Hän haihtui omasta mielestään, hän ei ajatellut kuka hän oli eikä missä. Hän oli kielenä kantelossa, jota tuoksuva ilma laulatti, niinkuin lintua tai puuta. Hän oli tammena mäellä, jonka oksista kevään nesteet ovat aukaisseet noita vaaleita terhoja. Hän tunsi rinnassaan ääretöntä riemua ja elonvoimaa. Hän nosti käsivartensa kaareen päänsä yli, nojasi samalla poskeaan olkapäälleen, ojensi vartaloaan ja katsellen taivaaseen hän avoimin huulin hengitti hitaasti, syvästi. -- "Liettua synnyinmaani, niin olet kuin terveys!" Kuului ihmisääni talosta päin. Se oli Zofija rouva, joka suuren Mickiewiczin sanoilla tuli häntä tervehtimään ja pyytämään teetä juomaan. -- Niin, se on totta, puhkesi Eliza puhumaan. -- Täällä on aivan ihanaa, täällä tulee ihminen kuin uudestasyntyneeksi. En tunne itseäni, niin olen kuin viisitoistavuotias tyttö. Hän oikaisihe taas ja nosti käsivarsiaan. Hihat valuivat alas ja valkoinen iho paljastui. Toinen käsivarsi laskeutui Zofija rouvan olkapäälle. Niin he astuivat ruokasaliin. Eliza tervehti tohtoria kuin vanhaa tuttua ja tohtori vastasi hänelle kylmän kohteliaasti. He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen ruokapöydän ympärillä ja heidän välillään istui Zofija rouva hoidellen teekeittiötä. Tohtori oli kalpeampi kuin edellisenä päivänä, mutta hänen liikkeensä olivat tyynet ja hänen silmänsä loivat suoran katseen siihen henkilöön, jolle hän puhui. Hän puhui vähän eikä koskaan hymyillyt. Mahdotonta oli nähdä, että hänellä tälläkin hetkellä oli syytä levottomuuteen. Zofija rouvasta sen paremmin olisi huomannut. Hän kyllä puhellessaan nauroi ja laski leikkiä, mutta kun vain ulkoa kuului vähintäkin melua, terottui hänen katseensa ja korvansa seuraamaan sitä, ja kun rattaat rämisivät ohitse maantiellä, kalpeni hän. Eliza ei tuntunut huomaavan mitään. Hän nautti täydellisesti olemuksestaan. Hän oli vallaton kuin nuori tyttö. Kun hän sitte äkkiä sai itsensä kiinni hullunkurisesta leikkipuheesta, säikähti hän itsekin ja alkoi kiireesti selitellä: -- Suokaa anteeksi, pyydän teitä, minä käyttäydyn niin, että minut pitäisi sulkea arestiin. Mutta tiedättekö, kun vuosikausia on viettänyt vierailla seuduilla, talvisin nähnyt vain upseereja ja univormuja ja niiden rouvia, jotka ovat toistensa näköiset kuin marjat metsässä, ja kun sitte kesäksi on pitänyt muuttaa leirille, jossa on hiekkaa, hiekkaa ja vaivaisia mäntyjä, ei missään vettä, nielemään sinne kruudinsavua ja taas näkemään vain univormuja ja upseerinrouvia -- ja kun sitte äkkiä aukeaa eteen sellainen laidun kuin tämä, ja pääsee puhumaan vanhojen tuttujen kanssa, niin siinä aivan menettää päänsä... Hänen anteeksipyyntönsä oli aivan turha, sillä hänen käytöksessään säilyi aina arvokkaisuus ja leikkipuheitten läpi kuulsi aina hienosti sivistynyt nainen. -- Mutta tohtori ei jaksa hyvin tänään, olette niin kalpea, huomautti hän äkkiä. -- En nukkunut oikein hyvin yöllä. Tohtori nosti häneen tyynen, suoran katseensa. Eliza totistui paikalla. -- Oletteko koskaan koettanut juoda konjakkia ja maitoa? Ettekö? No mutta sitte teidän paikalla pitää koettaa. Minä valmistan teille lasillisen. Se on tekevä teille aivan mainion hyvää. Onko teillä Zofija konjakkia? -- Minä kyllä tunnen tuon lääkkeen, vastasi tohtori. -- Mutta minulla on synnynnäinen inho maitoa vastaan. Eliza oli jo noussut seisomaan, konjakkipullo oli hänen toisessa kädessään, toisella hän piteli lasia. Väljä hiha oli taaskin valunut tieltä ja pitsin läpi kuulsi käsivarsi. Hän hymyili hienoa, kohteliasta hymyä. -- Vai eikö muuta? No se on helposti voitettu. Lääkärinä te kyllä olette ihmisille antanut lääkkeitä, jotka eivät aina ole olleet niin makoset. Suokaa minun nyt ruveta lääkäriksenne! Ulkoa kuului rattaitten rätinää. Zofija rouva kalpeni ja riensi katsomaan. Ne matkustivat rauhallisesti ohitse. Mutta Zofija painoi kädet rinnalleen ikäänkuin tuskaa lieventääkseen. Kun hän palasi ruokasaliin, tapasi hän Elizan maitolasi kädessä seisomassa tohtorin edessä. -- En ole ikänä nähnyt niin itsepintaista ihmistä kuin tämä tohtori. Juokaa nyt kiltisti. Eihän se ole kuin hetken työ. Minä tuon teille sitte kukan palkinnoksi... Tohtorin kumarrus osoitti, että hän täydellisesti käsitti lahjan arvon. Mutta ei hän sittenkään taipunut. Eliza hymyili ja viekasteli hänelle turhaan. Vihdoin tuli Zofija hänen avukseen. -- Niin hän on kuin itsepintainen lapsi, joka ei ymmärrä omaa parastaan. Häntä täytyy vartioida kuin vallatonta poikaa. Eilenkin oli hän keskellä yötä puutarhassa kävelemässä, kasteisella nurmella. Tohtori huokasi syvästi. -- Olenpa oikein joutunut naisvallan alaiseksi. Kai tuo sitte pitää juoda, sillä mitä nainen tahtoo, sen tahtovat jumalatkin. Hän tyhjensi lasin yhtämittaisessa kulauksessa ja asetti sen pöydälle. Hänen poskensa punottivat hiukan enemmän entistään. -- No kiitos! hymyili Eliza. -- Nyt saatte kukkanne. Hän riensi ulos. Tohtori ja Zofija jäivät kahden. Tyyneyden naamio putosi heidän kasvoiltaan. He puhelivat kuiskaten. -- Luulen, sanoi Zofija -- että olisi parasta uskoa hänelle kaikki. Olen varma siitä ettei hän luottamustamme petä. Voimme uskoa hänelle kirjeemme ja kirjamme säilytettäviksi... Tohtori hyväksyi tuuman ja samassa tuli Eliza. Asettaessaan ruusua tohtorin napinläpeen, hän pyysi: -- Sallittehan te minun nyt joka aamu valmistaa itsellenne tätä terveellistä lääkettä? Tohtori loi häneen vapaan katseensa. Eliza oli sanomattoman kaunis. Hiusaallot kaartivat puhtainta otsaa, piirteet olivat jalot, kulmakarvojen kohdalta haarautui hieno sinertävä suoni, sieramet olivat melkein läpikuultavat, kaula uljaassa kaaressa kuin joutsenella. Tummissa silmissä kuvastui rikas elämä, huulet väreilivät herkästi jokaista eri tunnetta säestämään. Hän oli kuin itse elämä, kuin itse nuoruus. Veri karkeloi hänen suonissaan. Tohtori tuli ehdottomasti verranneeksi häntä siihen nuoreen tyttöön, joka miltei joka päivä kesän kuluessa oli kiinnittänyt kukkakimppua hänen rintaansa. He olivat erilaiset kuin yö ja päivä. Mitä liikkuikaan tuon otsan takana, mitä tunsi tuo povi? Hän oli nainen, joka elämänsä retkellä epäilemättä oli kokenut yhtä ja toista. Sentään saattoi hän näytellä nuoren tytön osaa aivan verrattomasti. Tai ehkei hän sitä näytellyt, ehkä se oli luontoa? Mutta toiselta puolen, saattoiko se olla mahdollista? Entä jos antautuisi seikkailuihin, tutkimaan tuota luonnetta, oliko se vilppiä vaiko vilpittömyyttä... -- Saanhan ruveta lääkäriksenne? pyysi hän. -- Ette usko miten minusta olisi suloista saada hoitaa jotakuta... Eihän minulla ole ollut ketään... -- Pitkiin aikoihin, lisäsi tohtori, muistellen sitä, että hänen miehensä kuolemasta lienee kulunut vuosi. Samassa hän tuli ajatelleeksi, että Eliza mahdollisesti saattoi antaa hänen sanoilleen merkityksen, jota hän ei itse ollut niille tarkoittanut, ja koettaen tehdä äänensä leikilliseksi, hän jatkoi: -- No sama se, kiitoksia paljon. Mutta mitä minua noin kannattaa hoidella? Mitä siitä jos kuolenkin. Luuletteko että minua kukaan suree! -- Kuka puhuu noin laittamattomasti, nuhteli häntä Zofija. -- Tiedättehän ettei teitä surisi yksi tai kaksi, vaan kokonainen kansa, kokonainen maa, köyhä Liettuanne. Eliza ei oikein tietänyt mitä hän sanoisi. -- Siinä kuulette, naurahti hän. -- Ei. Teidän täytyy tulla terveeksi. Lupaattehan totella meitä? -- No lupaan, lupaan. Iltapäivällä olivat Zofija ja tohtori tapansa mukaan istumassa puutarhassa. Tohtori soitteli viulua ja Zofija ompeli jotakin käsityötä. Äkkiä Eliza ilmestyi heidän keskelleen. Hänen kädessään oli suuri paperiarkki, mustepullo ja kynä, ja tekeytyen vakavaksi hän virallisella äänellä lausui: -- Tässä olen nyt kirjoittanut kontrahdin, jonka alle pyydän tohtorin nimikirjoitusta: "Täten sitoutuu allekirjoittanut nauttimaan kaikkia mahdollisia lääkkeitä ja käyttämään kaikkia keinoja, jotka voivat edistää terveyden palajamista". Eliza asetti tohtorin käteen valmiiksi kastetun kynän. Epäillen tohtori otti paperin. -- Tässä sanotaan siis, että minun kritiikittä pitää ottaa kaikki mitä te suvaitsette minulle antaa. -- Niin, te saatte _luottaa_ meihin. -- Luottaa! Teilläpä näyttää olevan oikein lapsen usko. Eikö luottamustanne koskaan ole petetty? sanoi tohtori leikillisesti. -- Minun luottamustaniko petetty? kertoili Eliza ikäänkuin itsekseen. -- On. Kumminkin siksi paljon etten minä puolestani ikänä aio pettää; ja Zofija rouvan mahdatte tuntea. -- Mutta tämä on vain puolaksi. Sen tulisi olla myöskin liettuaksi, sillä minä olen liettualainen. -- No ehkä tahdotte olla hyvä ja kääntää sen. Tohtori painui kirjoittamaan. Hänen täytyi varjella mustepulloa kissanpojilta, jotka juoksentelivat nurmikossa. Mutta Zafija sulki Elizan syliinsä ja virkkoi liikutettuna: -- Te te olette oikea mustalaisämmä! Teidän paulojanne olisimme jo ennen tarvinneet, niin olisi tohtori ehkä nyt terve. Heidän näennäisesti kevyessä, jokapäiväisessä keskustelussansa sai jokainen ilman tarkoitusta lausuttu sana merkityksen, jonka juuret lepäsivät syvällä menneissä ajoissa. Elizan olisi kymmenkunta vuotta sitte pitänyt antautua hoitamaan tohtoria. Silloin olisi varmaan paljo ollut toisin. Äkkiä se tunki hänen mieleensä kuin pistos. Tohtorin ajatus kehittyi aivan samaksi, mutta ei värekään hänen kasvoillaan sitä ilmaissut. Sillä tavalla jatkui heidän puhelunsa. Syrjäinen katselija olisi luullut, että kaikki kävi tasaista, rauhallista menoaan. Ja kuitenkin olivat he kaikki kolme levottomassa odotuksessa. Zofija oli jo aamupäivällä järjestänyt tohtorin tavarat ja uskonut Elizan haltuun hänen nahkalaukkunsa, joka aina oli lukittu ja josta hän joskus oli maininnut, että se sisälsi hänen "elämänsä työn". Eliza oli siis äkkiä tehty sekä uskotuksi että suojelijattareksi. Hän pelkäsi heidän mukanaan, yhteinen vaara liitti hänet heihin. Kun kuului ääniä tai melua, sävähtivät Eliza ja Zofija, ja kaikki kolme odottivat. Se olikin vain piika, joka tuli kysymään jotakin emännältään, tai juutalainen joka tuli kauppaamaan jotakin. Sitä mitä he odottivat, ei kuulunut. Ja niin kului päiviä. * * * * * Eliza oli kokonaan voittanut Zofija rouvan luottamuksen, mutta tohtori pysyi hänelle kylmästi kohteliaana. Hän ei häntä väitellyt, mutta ei hän myöskään etsinyt hänen seuraansa. Enimmäkseen istuskeli hän huoneessaan kirjoittamassa, jollei ollut levolla tai puutarhassa, jossa hänellä tavallisesti oli viulu toverinaan. Zofija rouvalle hän osoitti lapsellista kunnioitusta. Usein tuli hän kyökistäkin häntä etsimään ja aterioiden jälkeen suuteli hän hellästi hänen kättänsä. "Tohtori istuu taas niin yksin kamarissaan. Eliza, menkää ja ottakaa hänet kävelemään kanssanne", sanoi usein Zofija rouva. Alussa Elizaa arastutti mennä pyytämään häntä. Näytti siltä kuin ei hän olisi tahtonut tulla. Mutta sitte hän siihen tottui. Kun päivä oli lämpimimmillään ja Zofija rouva läksi kyökkiin valmistamaan päivällistä, hiipi Eliza tohtorin oven taa ja koputti siihen. -- Ettekö tahtoisi tulla kävelemään hiukan? Ilma on niin kaunis. -- Kiitoksia paljon. Kyllä tulen. Eliza varusti käsivarrelleen kirjavan peitteen ja otti karamelleja taskuunsa. Tavallisesti oli hän paljain päin ja päivänvarjostin mukanaan. He astuivat maantietä pitkin, kapakan ohitse, joka oli metsänlaidassa ja poikkesivat sitte kuusikkoon, josta oli kaunis näköala, tai menivät he niitylle, josta polku vei korkean heinän halki joen rantaan. Joskus he kävelivät kylän läpi kirkolle. Kirkko oli korkealla mäentöyryllä ja tohtori ei saanut nousta mäkiä. Eliza piti huolta siitä ettei hän kävellyt kovaa ja heti kun hän huomasi punaa hänen poskillaan, levitti hän peitteen kuivalle paikalle ja houkutteli tohtorin sille istumaan. Hän ei muka itsekään jaksanut kävellä edemmä levähtämättä. Eräänä päivänä oli kova tuuli, aurinkoa ei näkynyt, mutta ilma oli lämmin ja tuoksu jasmiineista puutarhoissa levisi yltympäri. He olivat tavanmukaisella kävelyretkellään, menivät aaltoilevan niityn läpi, joka oli kukassa ja tulivat rantaan. Vanhat puut huojuivat, tuuli ruhjoi niiden oksia ja käänteli näkyviin lehtien hopeankarvaiset alapuolet. Ranta oli lakeaa ja hienonhieno hiekka, kuultavan keltaisena, oli kokoontunut siroiksi kielekkeiksi, jotka ulottuivat kauvas ylöspäin. Niiden pintoja pitkin lensi tuulessa ikäänkuin savua. Tuontuostakin hajosivat pilvet ja kirkas aurinko valaisi hiekkakentän, joen, jonka sameat aallot roiskahtivat korkealle, puut ja viljavainiot. Metsässä kävi laitumella kylän hevoskarja. -- Minne asettuisimme lepäämään? kysäsi Eliza. -- Ehkä menisimme tuonne hiekalle. Eliza oli mustassa puvussa. Vastatuuli pingoitti hänen hameensa sileäksi polvien yli, musta pitsihuivi piteli hiuksia. Tohtorin päällystakkia liehutteli tuuli kuin suurta purjetta, hänen päässään oli reunaton matkalakki ja keppi oli hänellä kädessään. He asettuivat istumaan aukealle hiekkakentälle. Siinä oli kuivaa, pehmeää, puhdasta ja aurinko oli hautonut sen lämpöiseksi. Elizaa nauratti. He mahtoivat näyttää hyvin hullunkurisilta paimenien mielestä, jotka katselivat metsänlaidasta. Silloin tällöin pisti pensastosta esiin hevosen pää. Se kurottautui korkealle, tavotteli puun oksaa ja karsi lehdet suuhun hampaitten välitse. -- Minä näinkin koko yön unta hevosista, virkkoi Eliza. -- Senpätähden niitä nyt on seuranamme. -- Näettekö usein unia? kysyi tohtori hetken perästä. -- Aina silloin tällöin. Siinä oli niin hyvä olla. Aurinko paahtoi selkään. Eliza kaivoi kätensä hiekkaan ja antoi sen sitte valua sormiensa lävitse, hitaasti kuin ajanlasista. -- Minä taas, sanoi tohtori, -- näin unta, että oli sota. Joukot kahlasivat Niemenin yli ja sytyttivät tuleen kylämme... -- Niin on epäilemättä joskus tapahtunut, sanoi Eliza totisesti. He olivat pitkän aikaa ääneti. Tuuli lauloi niin rauhoittavasti, puitten suhina unetti. Maa heidän ympärillään oli muistojen maata, toisella puolen jokea Puolan entistä valtakuntaa, toisella puolen entistä Liettuaa, ja muutaman peninkulman päässä oli Saksa. Joen yli oli kahlattu, sinne oli ehkä moni sortunut, vieden mukanaan hautaan toiveita. Ja kuka tietää miten moni sinne vielä on sortuva tulevina aikoina. Sotajoukot vartioivat maailman rauhaa ja kun ne nousevat leposijoiltaan, törmäävät ne yhteen juuri näillä mailla. Ensimmäinen kylä joka sytytetään on tuo tuossa kukoistavien metsiensä, puutarhojensa keskellä... Kumpikaan ei lausunut ajatuksiaan, vaikka molemmat ajattelivat samaa. Totisina he astuivat kotia kohti, tohtori väsyneen näköisenä, käsivarret rinnalla ristissä, Eliza leimuavin silmin, ylpeässä ryhdissä. * * * * * Oli sunnuntai. Zofija ja Eliza palasivat kirkosta. Kavutessaan alas mäentöyryä huomasivat he maantiellä tohtorin, joka oli kävellyt heitä vastaan. Eliza astui pitkän aikaa ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin ei hän olisi kuunnellut mitä tohtori ja Zofija keskustelivat. Hän tuijotti vilkkumatta eteensä ja hymähti välillä itsekseen. -- Ihmeellistä, sanoi hän äkkiä, etten minä tänään kirkossa voinut vaipua hartauteen. Se oli mahdotonta. Zofija kääntyi häneen hämmästyneenä. Tohtori ei näyttänyt sitä erityisesti ihmettelevän. -- Oli ehkä liian kuuma, sanoi Zofija. -- Niin, ja sitte... -- Mitä? kysäsi Zofija hätäisesti ja odottamatta vastausta, hän jatkoi: mutta te olette tottunut suurkaupungin kirkkoihin ja komeuksiin. Minulle meidän vanha kirkkomme on rakkaampi kuin mikään katedraali maailmassa. Eliza katui että hän oli tullut lausuneeksi noin, sillä hän huomasi että Zofija rouva siitä loukkaantui. Hän käänsi sentähden puhelun aivan toisaalle. Mutta kotiin tultua, kun Zofija rouva oli kadonnut kyökkiin ja he tohtorin kanssa istuivat kahden puutarhassa, palasi hän siihen. Tohtori mahtoi hänet toki ymmärtää. -- Ensin kun astuimme ylös kirkolle, sanoi hän, puut ympärillä humisivat, viljavainiot alhaalla kylällä aaltoilivat, tuolla vieri virta ja avonaisista kirkonovista kuului laulua, niin mieleeni jo lankesi suloinen rauha, samallainen kuin Varsovassa kirkossa ennen kun olin lapsi. Mutta sitte kun astuimme sisään ja näin nuo kuluneet liput, alttarilla likaiset liinat ja risaiset matot! Urut rämisivät, naiset kirkuivat aivan korvani juuressa, ilma oli tukahduttava... Ensin sitä katselin uutuuden viehätyksellä, mutta sitte saatoin korkeintain sääliä ja odottaa että messu loppuisi. Puhuessaan hän katseli eteensä. Tohtori tarkasti häntä vilkkumatta. Hän ei puhunut pilkatakseen, päin vastoin olivat hänen kauniit kasvonsa tavallista totisemmat. -- Vai niin, vastasi tohtori lyhyesti hänen sanoihinsa. -- Ettekö te ymmärrä minua? hämmästeli Eliza. -- En. -- Ette! No, minä selitän. Jos minun henkeni uhkuu yleviä tunteita, jos minun sieluni sulaa autuuteen, niin minun välttämättömästi täytyy olla ympäristössä, joka on niiden kanssa sopusoinnussa. Jos ympäristöni on rumaa, niin se hävittää sielustanikin kauneuden. -- Käsitteet kauneudesta voivat olla moninaiset, sanoi tohtori tyynesti. -- Tietysti. Mutta eiköhän ne kaikilla sivistyneillä enemmän tai vähemmän likentele toisiaan? Emmekö me kaikki juuri kirkossa ennen kaikkia kaipaa kauneutta? Mitä meillä oikeastaan on jokapäiväisessä elämässä? Kaikki on menneisyydessämme, suurissa muistoissamme. Sankarimme lepäävät marmorilevyjen alla kirkoissamme. Siellä saamme unohdusta, siellä lievennystä. Kuinka monta kertaa siellä pilarien siimeksessä, kun rintaa on riuhtonut ja sydän on vuotanut verta, olen rukoillut ja polvillani laahautunut pyhän Maarian alttarin juurelle. Ja uutena ihmisenä olen sieltä palannut. Ajatukseni tulivat kauneiksi, sillä ympäristöni oli kaunista... Ikäänkuin äkkiä pelästyen avomielisyyttään, hän vaikeni ja kätki kasvot syliinsä. Hän ei voinut sietää tohtorin silmäystä. Outona se tuijotti häneen. Eikä hän sanonut mitään, katseli vain. Se kiusasi Elizaa, hän tunsi olevansa ikäänkuin lyöty. Hänen täytyi voittaa takaisin asemansa. Hän nosti katseensa. -- Yleensä minä kaikkialla kaipaan kauneutta ja sopusointua. Jos minä istuudun kivelle metsään, aivan yksinkin, niin järjestän hameeni lankeamaan kauneiksi poimuiksi. Jos minulla on kultainen rintaneula, niin en saa siedetyksi hopeista rannerengasta käsivarrellani. Minä saan siitä tavasta, jolla ihminen pukeutuu, heti vaikutuksen koko hänen olennostaan, jo ensi näkemältä. Ettekö te ymmärrä tätä? -- Niin, vastasi tohtori äänellä, joka yhtä hyvin teki vastauksen kieltäväksi kuin myöntäväksi. -- Mutta ajatelkaa, jatkoi hän sitte hiljaisella äänellä ikäänkuin hän olisi ollut väsyksissä, -- että te tuntisitte nuo kaikki ihmiset, jotka vasta näitte kirkossa. Tiedätte tuosta äidistä, että häneltä vasta kuoli lapsi, tuosta miehestä, että hänen luonaan hiljan tehtiin kotitarkastus, tuon naisen mies läksi Amerikkaan, tuo taistelee jokapäiväistä taistelua köyhyyden kanssa, tuo juo ja perhe kärsii kotona. Silloin te säälisitte jokaista ja te katselisitte heitä toisilla silmillä. Eliza oli mietteissään, pää käden varassa hän tuijotti alas eteensä. Hän ei huomannut, miten väsyneeltä Budris näytti. -- Minun täytyy lähteä levolle, sanoi tohtori. Eliza jäi siihen yksin miettimään. * * * * * Zofija rouva oli varma siitä, että kaunis Eliza täytti tohtorin mielen öin päivin. Ei sitä tosin saattanut nähdä, sillä tohtori oli aivan entisellään, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi siitä. Tohtori ehti siten vähemmin miettiä tautiaan ja huoliaan. Ehkä elämän toivo hänessä piankin elpyisi. Ja Eliza rouva, hän oli rakastunut, auttamattomasti. Hän oli kirjoittanut isälleen. Mikähän vastaus sieltäkin tulisi? Ehkei vastausta ensinkään. Sääli Eliza raukkaa! Hän toivoo tohtorin parantumista, hän ei sitä epäile hetkenäkään. Mutta jos hän kuolee, miten hän sen kantaa? Eliza oli hurmaava olento, mahdotonta oli olla häntä rakastamatta. Pikku Jadviga neitikin oli häneen aivan ihastunut. Kun hän tohtorin kanssa oli puutarhassa istumassa, mikä ilo Zofijalle herättää heidät puheistaan ja asettaa heidän eteensä höyryäviä sokerileivoksia, sellaisia joista hän tiesi heidän pitävän! "Voi te kultainen olento!" huudahti usein Eliza, loi häneen kiitollisen katseen kauneista silmistään ja kurottautui suutelemaan hänen poskeaan. Ja tohtorin totisille kasvoille lensi miltei hymy. Hän jäi sitte istumaan heidän kanssaan, he lukivat hänelle ääneen, milloin Mickiewicz'iä milloin Kondratowicz'ia. Zofija rouvan luona kävi paitsi oman kylän sairaita, ihmisiä pitkiltä matkoilta hakemassa lääkkeitä. Zofija keitti niitä itse yrteistä, joitten terveellisen vaikutuksen hän ollessaan muutamina vuosina vaarallisesti sairaana, itse oli kokenut vanhojen ämmien neuvosta. "Hän se on ollut vaarallisin kilpailija praktiikilleni" oli tohtorin tapana sanoa. Zofija ei lääkkeillään auttanut muita kuin köyhiä. Hän tunsi kaikki kylän koirat, kissat ja hevoset. Hän piti huolta siitä, että lapset oppivat lukemaan, kapakoitsijat häntä karttoivat ja juopuneet vaistomaisesti peräytyivät. Papit häntä pelkäsivät kuin rikoksen tehnyt rippi-isää. Merkillistä oli millä hän eli, sillä hänen pienen kaupungintalonsa vuokrahinta ei ollut suinkaan suuri. Mutta hänellä oli paljon ystäviä ympäri maata ja ne lähettivät hänelle lahjoja milloin missäkin muodossa, milloin naulan hyvää teetä, milloin uuden kirjan, milloin muodikkaan puvun. Sentähden hän aina saattoi seurata aikaansakin. Hänen luonaan kävi kesäisin paljon vieraita. Tänä kesänä oli hän sentään ilmoittanut tuttavilleen, ettei hän voinut heitä pitemmäksi aikaa ottaa vastaan, sillä hänen luonaan oleskeli sairas, joka tarvitsi lepoa. Tätä sairasta hän rakasti koko sydämmellään. Hän olisi hänen tähtensä voinut antaa elämänsä ja hänen rintansa pusertui kokoon ajatellessa että hän kuolisi! Hänen täytyisi hänet haudata, niinkuin hän oli haudannut kaikki elämänsä unelmat, ja Eliza joka suloisena kuin lintunen lämpöisiltä mailta oli lentänyt hänen yksinäiseen kotiinsa, menisi pois, isänsä luo. Hän jäisi yksin, tätä kesää seuraisi pitkä talvi... Tai entä jos veisivät tohtorin vankeuteen? Hän oli sitä odottanut joka päivä. Varsinkin kun postilaukku tuli, olivat kaikki kuumeentapaisessa jännityksessä sen ympärillä, ja kun ei kirjeitä tullut, vetivät he helpoituksen huokauksen. Zofija rouva kääntyi sitte likaisen juutalaisen puoleen ja sanoi hänelle nauraen: -- Ai ai, teitä, Mooses, kun toitte tyhjän laukun! Mutta menkää nyt kuitenkin kyökkiin ja sanokaa että antavat teille teetä! Ja kun juutalainen oli mennyt, lisäsi hän kuiskaten: -- Se on rikas tuo kuin itse Juudas, mutta kävelee, noin kurjasti puettuna! -- Onko se mahdollista! naurahti Eliza. Zofija oli tottunut sellaiseen. Hänen rakastaan uhattiin kahdelta puolelta. Mille antaisi mieluummin? Melkeinpä -- kuolemalle. * * * * * Päivä oli kuuma. Eliza ja tohtori seisoivat puutarhassa. Heillä oli kummallakin sylissään kissanpoika ja kumpikin kehui omaansa. Tohtori oli harvinaisen terveen näköinen, Eliza vaaleassa puvussaan hiukan unisen näköinen ja kuumuudesta veltto. Zofija kitki rikkaruohoja kukkalavalta ja vilkasi heihin tuontuostakin. Leikkiessään siinä olivat he sopusoinnussa keskenään. Jos he joutuivat hiukankin syvällisempiin aineisiin, olivat heidän mielipiteensä aina ristiriidassa. Hetken perästä lähtivät he kävelemään. Eliza oli likeisestä havumetsästä tavannut niin ihanan, kuivan kohdan, jonka hän tahtoi näyttää tohtorille. He ottaisivat mukaansa peitteen, kirjoja ja viulun ja Zofija tulisi sinne heitä tervehtimään. He olisivat siellä päivällisiin asti. Eliza oli aivan innoissaan. Päivä paahtoi, kärpäset surisivat. Kylän kansa oli heinänteossa suurella niityllä. Tuntui virkistävältä katsella kirjavaa ihmisjoukkoa, jonka käsissä viikatteet nousivat, laskivat. -- Mikä kaunis taulu! sanoi Eliza hymyillen ja viittasi kädellään niittyä kohti. -- Minun käy heitä sääli tässä hirveässä kuumuudessa, sanoi tohtori. -- Mutta ovathan he niin tottuneet! Heistä tuntuu kai samalta kuin meistä kun olemme tanssineet tulisen masurkan. Ettekö usko? Tohtori loi häneen pitkän silmäyksen ja Elizasta tuntui siltä kuin hänet olisi saatu kiinni rikoksesta. He seisahtuivat aitaviereen katselemaan. Aivan likellä niitti kaksi nuorta tyttöä. He olivat lyhyissä hameissa, puukengät paljaissa jaloissa, paitahihasillaan. Kun he kyykistyivät työssään, paljastui päivettynyt rinta. Tohtori puhutteli heitä ystävällisesti ja kun he antoivat ujoa vastaustaan, hymyili hän. Eliza näki hänen ensi kerran hymyilevän. Se oli omituista, myötätuntoista hymyä. Tytöt nauroivat ja pyyhkivät paidanhihalla hikeä otsaltaan. Toinen heistä oli rokonarpinen. -- Eivät he olleet mitään kaunottaria, sanoi Eliza, kun he taas kaksin astuivat tietä. -- Tuota maisemaa pitää katsoa niinkuin nykyajan tauluja: kokonaisuus on kaunis, mutta jos kiinnittää huomionsa yksityisyyksiin, niin näkee vain karkeita siveltimen vetoja. Tohtori loi häneen taas pitkän, tutkivan katseen. Elizan kasvoilla oli hieno, ystävällinen hymy, mutta hänen sanansa kaikuivat sydämmettömiltä. -- Miltähän teistä tuntuisi, jos tuossa niityllä näkisitte hääräämässä joukon tyttöjä pitsiesiliinoissa, kultanahkakengissä, samettinauhoilla puristetuilla vyötäisillä; jokaisella olisi kihara tukka, punaiset posket, valkoinen kaula, valkeat, pehmoiset käsivarret, päässä siro pitsimyssy -- niinkuin kansa hienoston esittämänä tavallisesti esiintyy kuvaelmissa! Tohtorin katse ilkkui Elizaa vastaan. -- Olette oikeassa, myönsi Eliza, -- ei se olisi kaunista ensinkään. Heidän keskustelunsa ei tahtonut oikein sujua senjälkeen. Heidän hyvä tuulensa oli poissa, eivätkä he enään yrittäneetkään mäelle havumetsässä, jonne Eliza alussa oli tahtonut tohtoria, vaan kääntyivät puolitiestä kotiin. Itse asiassa eivät he koskaan joutuneet sanasotaan. Ja kuitenkin tunsivat he elävänsä sotajalalla. Illalla tuli vieraita. Keskustelu oli vilkasta ja koski kansansivistystä ja liettualaisten ylioppilaitten tilaa venäläisissä yliopistoissa. Tohtori oli ikäänkuin keskipisteenä, jolle kaikki esiinkantoivat tietojaan ja mielipiteitään. Elizalle oli keskustelun aihe outoa ja hän pysyi sentähden aineen ulkopuolella. Illallispöydässä istui hän emännän ja Jadviga neidin välillä ja hänelle osoitettiin kaikkialta suurinta huomaavaisuutta. Mutta ne kysymykset jotka hänelle tehtiin olivat ulkopuolella sitä ainetta, josta puhuttiin, ne eroitettiin häntä varten, kohteliaisuudesta, jottei hänen olisi ikävä. Hän sen kyllä huomasi ja se häntä kiusasi. Hän ilostui sentähden suuresti, kun hän ulkoa kuuli laulua, -- joka antoi hänelle aihetta, anteeksi pyytäen, nousemaan pöydästä. Aurinko oli laskenut, taivas oli toiselta laidalta sininen, toisella viipyi ruskopilviä. Oli harvinaisen lämmin, ilmassa tuoksui kuivava heinä ja liljat, joita pilkisti esiin joka mökin pienestä puutarhasta. Käki kukkui harvaan jostakin etäältä ja rannalla pensaikossa vihelteli yksinäinen satakieli. Hiljaisuuden halki vieri tyttöjen laulu kirkkaana, surumielisenä. Eliza asteli sitä kohti. Se tuli niityltä. Hän avasi veräjän ja käveli lakastuvan heinän ylitse. Keskellä niittyä seisoi viisi tyttöä, haravoihinsa nojauneina. He olivat liikkumattomina ja kertoivat laulussaan ruuttaseppeleistä ja valkoliljoista. Eliza seisahtui, laski käsivartensa rinnalleen ristiin ja kuunteli kappaleen matkan päässä. Äkkiä tytöt vaikenivat. He olivat huomanneet hänet vasta silloin. Hän likeni heitä hymyillen ja toivotti heille hyvää iltaa. Sitte ojensi hän likeisimmille molemmat valkoiset kätensä. -- Kuinka te laulatte kauniisti! sanoi hän ystävällisesti. He olivat haaltuneissa puvuissa, jalat, käsivarret ja kaula paljaina. He olivat käyneet uimassa, hiukset olivat likomärät ja riippuivat hajallaan hartioilla. He kerääntyivät Elizan ympärille, sulkivat hänet piiriinsä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä painoivat he, vuorotellen kaikki viisi, niihin huulensa. Jos he vain olisivat tietäneet, että rouva piti heidän laulustaan, niin he kyllä olisivat käyneet laulamassa täällä jo ennenkin. Eliza ei itse asiassa ennen ollut huomannut heidän laulunsa kauneutta. Hänen korvaansa oli usein kohdannut raikuvat laulunsävelet metsästä, mutta vasta tänä iltana olivat ne hyväelleet hänen mieltään. Hän tunsi omituista lämpöä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän oli miltei lankeamaisillaan tuon rokonarpisen tytön kaulaan. Tohtori oli hymyillyt juuri hänelle. -- Herrasväki tulee, kuiskahti samassa yksi tytöistä ja kääntyi salaperäisesti nauraen toveriensa puoleen. Eliza näki veräjällä joukon naisia ja herroja. Se tympäsi häntä ihmeellisesti. -- No niin, sanoi hän jyrkästi tytöille, -- laulakaa eteenpäin! Ja ylpeällä ryhdillä läksi hän astelemaan tulevia kohti. Tohtori, hartioillaan Zofija rouvan punainen villahuivi, ja Jadviga neiti astuivat edellä. -- Herra tohtori, sanoi Eliza, -- kuinka kauniisti teidän tyttönne laulavat! -- Sepä hauska kuulla. Jadviga tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja puhutteli heitä nimeltä. Hänen kättään he eivät suudelleet. Hän jäi heidän joukkoonsa ja pian oli hän heidän kanssaan laulamassa. Herrasväki kuunteli kappaleen matkan päässä. Tohtori tapasi hämmästyksekseen heiltä uuden laulun. Tietysti piti hänen kirjoittaa se muistiin. Hän kaivoi esiin paperipalan ja kynän ja istuutui aidalle sitä kirjoittamaan. Yksi tytöistä oli hänelle sitä sanelemassa. -- Missä te kuulitte tämän laulun? -- Niemenin toisella rannalla. -- Kuka sitä lauloi? -- Eräs vanha, Karaliene niminen ämmä. -- Vai niin. Sepä on erinomaisen kaunis laulu. Olisikohan tuolla ämmällä aikaa käydä täällä kerran laulamassa minulle? Ehkä hän osaisi paljon lauluja? -- Kyllä hän osaa lauluja sadottain. Mutta hän on niin huono, että tuskin hän pääsee tänne asti. -- Pitäisi minun sitte käydä siellä. -- Tohtori näytti voivan jatkaa puhettaan aivan äärettömiin. Zofija rouva siitä teki lopun huomauttamalla, että oli aika lähteä kotiin, kaste jo alkoi langeta. Vihreänä laaksomaana levisi niitty, sitä ympäröivät tummat metsät kuin kehyksinä. Ei lehahtanut lehvä, ei liikahtanut oksa, ei kuulunut kylältä ainoatakaan ääntä ja tyttöjen laulu eteni kaukaiseksi kaiuksi vain. Jo olivat sammuneet ruskopilvet auringonlaskussakin, idässä kohosi kuusen latvojen yllä kalpean kirkas taivas ja lännessä oli se syvän sininen. Nuoriso leikki puutarhassa. Äkkiä kuului Elizan ääni kutsuvan tohtoria sisään. Hän seisoi pöydän luona ruokasalissa. -- Te aivan unohdatte lääkkeenne, sanoi hän nuhdellen. -- Ja ties onko teille terveellistä olla puutarhassakaan näin myöhään. Hän nosti häntä vastaan lasin. Ja ikäänkuin äkkiä huomaten runottomuutta kehoituksessaan, hän hymyillen jatkoi: -- Ajatelkaa, että tämä on helmeilevää viiniä, Unkarin upeista rypäleistä puserrettua! Minä sillä ensin kostutan huuliani. Olkaa hyvä! -- Tässä tulee mielikuvitukselle todellakin vaikea koetus! sanoi tohtori tarttuessaan maitolasiin. -- Pitää ajatella, että tämä on viiniä! Ei, tiedättekö, minulta on aina puuttunut tuo fanttasiian korkea lento, joka voi ihmeitä matkaansaattaa. En voi tyhjentää tätä lasia. Hänen äänensä masensi Elizaa ja siinä piilevä pilkka nostatti hänen kaulansa ylpeästi pystyyn. Hänen huulillaan oli lyhyt vastaus, mutta hän ei saanut sitä lausutuksi. Tohtori piteli häntä katseellaan, hän ei päässyt paikalta, hän tunsi olevansa hänen tahtonsa alaisena. Hänen huulensa väräelivät, hän painoi käsiä rinnalleen kuin hädänalainen joka rukoilee armoa, pitsin alta kuultavat olkapäät vapisivat. Hän tunsi, että nyt seuraa joku sanomaton, kamala välttämättömyys, hän menettää tahtonsa ja vapautensa. Ja kooten viimeiset voimansa hän riuhtaisihe irti, iski tohtoriin säihkyvät silmät ja sanoi tukahdutetusti: -- Päästäkää minut irti! Tohtori tarttui tyyneesti maitolasiin ja tyhjensi sen. Eliza heitti olkapäilleen huivin mennäkseen ulos, mutta pysähtyi ovelle ja virkkoi sieltä kuiskaten: -- Mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Te minua tutkitte kuin olisin lihakappale leikkuupöydällänne, te minulta urkitte tunnustuksia, joita en vielä ole kellekään ihmiselle ilmaissut. Te nuhtelette minua siitä, etteivät mielipiteeni ole yhtä demokraattiset ja jalot kuin teidän mielipiteenne. Ja millä oikeudella? Olenhan ventovieras ihminen, jonka kohtalo on heittänyt samaan taloon kanssanne... Hänen silmänsä iskivät tulta ja hän kiinnitti ne tohtoriin. Tohtori istui pöydän ääressä ja katseli alas eteensä ääneti. Hänen poskillaan oli heikko puna. Hänen käsivartensa lepäsi suorana pöydällä. Hän nosti katseensa ja sanoi tyyneesti: -- Minä selitän teille huomenna, jos tahdotte. Nyt olette liian hermostunut. Eliza heitti ylpeästi taapäin päätään ja läksi ulos puutarhaan. Siellä soi viulu ja laulettiin iloisesti. Nauru raikui kauvas hiljaisessa illassa. Äkkiä muuan ylioppilaista tempasi viulun ja alkoi soittaa masurkkaa, toinen kiirehti kumartamaan Jadviga neidille ja kolmas alkoi pyytää Zofija rouvaa. -- Eliza rouva, tulkaa tanssimaan, huusi Zofija, -- Eliza rouva, missä olette? Tulkaa! Eliza seisoi puuhun nojauneena. Siitä oli kauvan kuin hän oli kuullut tuon nuotin, sitte oli monta vuotta, se oli ollut Varsovassa. Hän ei ollut tanssinut pitkiin aikoihin, soitto, niin yksinkertaista kuin se olikin, meni hänen veriinsä, tietämättään oli hän asettanut vasemman käsivartensa suoraksi puun oksaa vastaan kuin valmiina masurkkaan ja oikean kätensä hyppysillä hän piteli hameensa lievettä. Pää oli pystyssä ja taipuili tanssin mukaan, silmät loistivat ja kengän kärki tapaili tahtia. Äkkiä seisoi tohtori hänen edessään. Hän kumarsi. Eliza hymyili häntä vastaan ja muutti käsivartensa puun oksalta tohtorin käsivarrelle. Vaippuen, kiikutellen he läksivät kiitämään alas puutarhan käytävää. Muut tanssivat vetäytyivät tieltä. Noin komeaa paria he eivät olleet nähneet. Nainen liiteli kuin pilvi, seuraavassa hetkessä tulisesti pyöritelläkseen ympäri. -- Jesus Maria, kuului samassa Zofija rouvan ääni ruokasalin avonaisesta ikkunasta. Viulu lakkasi kuin salaman iskusta. Tanssivat päästivät toistensa kädet. Tohtori painoi nenäliinaa suunsa eteen ja Eliza tuijotti kivettyneenä ääntä kohti. Hetken kuluttua tulla läähätti Zofija rouva puutarhaan. Hän suuntasi askeleensa suoraan tohtoria kohti. -- Vieläkö te elätte? Kuinka te voitte olla niin varomaton että tanssitte? Mitä te ajattelette, lapset? Jumalan kiitos, eikö muuta! He vetivät kaikki helpoituksen henkäyksen. Eliza oli paikalla muistanut santarmit! Se ilta loppui surullisesti. Tohtori täytyi saattaa vuoteeseen ja seuraava yö oli hänelle tuskallinen, onneton. * * * * * Kalpeina ja levottomina Eliza ja Zofija kohtasivat toisensa aamulla ruokasalissa. Kumpikaan ei ollut nukkunut. -- Hän makaa nyt, kuiskasi Zofija. -- Se tekee hänelle hyvää. Tämä oli hänelle vaikea yö. Hän puheli minulle vain kuolemastaan. Hän pyysi että me valitsisimme hänen leposijakseen kauniin paikan hautausmaalla, siellä kulmassa, jota korkeat lehmukset varjostavat ja josta virta näkyy. Zofija purskahti itkuun. Eliza lankesi polvilleen hänen eteensä ja kätki kasvot hänen helmaansa. Veri karkasi poskille, sydämmen täytti haikea tunne. Tohtori tahtoi levätä kauniilla paikalla, missä lehmukset humisivat, mistä virta näkyi. Sentähdenkö, että hän tiesi Elizan viihtyvän kauniissa ympäristössä...? -- Hän ei saa kuolla, vaikeroi Eliza, -- hän ei saa kuolla, voi Zofija mitä me tekisimme? Zofija lohdutteli häntä. He eivät kuulleet kuinka askeleet lähenivät ovea. Ovi avautui, kynnyksellä seisoi -- tohtori. Eliza kirkasi pelästyksestä, mutta Zofija astui hymyillen häntä vastaan. -- Kas vaan tohtoria, me hullut täällä suremme ja vapisemme teidän sairauttanne ja tässä te ihka elävänä astutte joukkoomme. Eiköhän olisi ollut parempi pysyä vuoteessa tänään? -- Ei minun puolestani kannata huolehtia, ei minun ole mikään, sanoi tohtori. -- Olette te kovin kalpea, väitti Eliza, hymyillen kyyneltensä seasta. -- Voitteko suoda minulle anteeksi? Minä olen kovasti, kovasti katunut sitä eilistä masurkkaa. -- Oma syyni se oli. Olin ajattelematon, sanoi tohtori ja istuutui tyynesti teepöytään. -- Tänään te lupaatte olla oikein varovainen, eikö totta? Me emme ensinkään mene kävelemään. -- Menemme hiukan, vain tänne likelle heinäniitylle, sanoi tohtori. -- Ilma on niin kaunis ja lämmin. -- Tulee ukkonen, saatte nähdä. Kuumuus on tukahduttava. Tohtori oli peloittavan kalpea, kuin haudasta noussut. Mutta hän puheli kuin muina aamuinakin. -- Missähän Harmaa ja Valkoinen ovat? hämmästeli Zofija. -- En ole niitä nähnyt koko päivänä. Eliza jätti teelasinsa kesken ja juoksi kissoja huutamaan. Hetken perästä hän palasi, kasvoilla voitonriemun ilme. -- Hyvät herrasväet, nyt saatte nähdä oikein näytelmän! Pyydän tulkaa heti! Salaperäisesti hän avasi porstuan oven ja kiirehti itse edellä jättämättä hetkeksikään silmältä minkä vaikutuksen hänen näytelmänsä tekisi tohtoriin ja Zofijaan. He seurasivat häntä uteliaina. Puutarhan käytävällä oli koko kissaperhe. Pienellä harmaalla kissanpojalla oli hiiri, elävä hiiri, joka vitisi ja yritti pakoon. Emäkissa katseli ylpeänä sitä taitoa, jolla poikanen osasi pidellä ensimmäistä hiirtään. Se päästi sitä irroilleen, antoi sen juosta nurmeen, hyökkäsi sitte sen niskaan, paineli, pyöritteli, kieritteli sitä käpälillään. Se oli hurjaa leikkiä ja valkoinen pikku kissa yritti mukaan, mutta toinen murisi sille uhkaavasti ja sen silmät kiiluivat vihriöinä. -- Tohtorin kissan ensimmäinen hiiri, lausuivat Eliza ja Zofija ylpeästi kuin yhdestä suusta. -- Mitkä erinomaiset kissantaipumukset sillä ovat! Tohtori pudisti päätään ja tekeytyi tyytymättömän näköiseksi. -- Koko minun kasvatukseni on ollut turhaa. Raaka luonto on saanut jalansijaa kissassani, josta aioin hienostunutta, sivistettyä eläintä. Eliza ja Zofija purskahtivat nauruun. Sitte he kaikki istuivat pitkän aikaa katselemassa kissaperhettä. Päivä tuli tukahduttavan kuuma. Hengenahdistus näytti vaivaavan tohtoria. Hän ei saanut olluksi levolla. Päivällisen jälkeen tuli hän pyytämään Elizaa kävelemään kanssaan. He suuntasivat askeleensa heinäniitylle. Ukkonen jyrisi etäältä, mutta taivas oli kirkas ja keveitä, punertavia hattaroita uiskenteli sinessä. -- Minusta tuntuu siltä, sanoi tohtori, -- että jollen nyt teille puhu, niin on se myöhäistä. Hän käveli kumarruksissa, käsivarret olivat ristissä hänen rinnallaan. Hän oli hienossa, vaaleanharmaassa puvussa, lakki oli asetettu päälaelle niin, että korkea otsa jäi vapaaksi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, suu lujasti suljettu, posket kuopilla ja ilmeestä hänen piirteissään mahdoton päättää mitä hän ajatteli. Eliza astui hänen rinnallaan, totisena, juhlallisena niinkuin häntä olisi viety ratkaisemaan elämänsä kohtaloa. Niitty tuoksui. Heinät olivat jo kuivat ja raoilla. Kauvempana hääri ihmisjoukko korjaamassa niitä latoihin ennen sateen tuloa. Heiniä mätettiin suuriin kuormiin ja neljän hevosen vetäminä vierivät ne täyttä karkua niittyä pitkin maantielle ja sieltä ylös mäelle, jossa oli kartano. Oli aivan tyyntä, aurinko poltti. Tohtori istuutui heinärukoon ja Eliza asettui hänen viereensä. Tohtori nojasi kyynärpäitä polviinsa ja katseli pitkän aikaa ääneti eteensä. Eliza ei uskaltanut häntä häiritä. -- Minä tiedän, alkoi tohtori tyynesti, -- että te rakastatte minua. Ja te tiedätte että minä rakastan teitä. -- Tiedän, vastasi Eliza hiljaa. -- Minä olen rakastanut teitä siitä asti kun me kerran vahingossa lapsina jouduimme leikkimään samaan heinärukoon heinäniityllä. Muistatteko sitä? Eliza vastasi tuskin kuuluvasti. -- Päivä oli kesäinen niinkuin tämäkin ja ukkonen jyrisi kaukaisuudesta. Me olimme lapsia silloin. Minä olen kärsinyt paljon, paljon senjälkeen, ja isänmaani surkean kohtalon rinnalla on suurimpana kärsimyksenäni aina ollut se, etten teitä saanut. Ettekö te silloin minua rakastanut, ettekö silloinkaan sinä talvipäivänä, jolloin tapasimme toisemme puukäytävässä ja puhelimme keväästä? -- Rakastin, kuiskasi Eliza. -- Mutta en ymmärtänyt että se oli rakkautta. Se oli minusta niin mahdotonta... Ja siinä hän punastui -- juopa minun ja teidän välillänne oli mielestäni niin suuri. -- Niin, te olitte silloin liian lapsi ymmärtääksenne ett'ei sivistyneitten ihmisten välillä ole juopaa vaikka ovatkin eri säätyluokista ja siksi minä odotinkin kaksi vuotta tehdäkseni teille uudestaan kysymykseni. -- Voi tiedättekö, minähän olin aivan ilman johtoa, äitini oli kuollut, isäni matkusteli pitkin maailmaa, Zofija rouva, ainoa, joka oli minua johtanut, oli mennyt naimisiin ja muuttanut pois. Oikusta minä menin naimisiin miesvainajani kanssa. Me olimme erään ystävättäreni kanssa pilalla lyöneet siitä vetoa... Isäni ei häntä kärsinyt, mutta minä en hänen varoituksistaan välittänyt. Minä otin hänet, hän oli ulkomuodoltaan niin kaunis... Voi minä olen sen tekoni saanut kalliisti maksaa. Koko elämäni se on minulta ryöstänyt. Eliza purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Yhä hellempänä tohtorin katse häntä seurasi. -- Menisi päiviä ennenkuin saisin teille kerrotuksi kaikki kärsimykseni avioliittoni ajalta! Monasti minä aioin itseni surmata, mutta en saanut sitä tehneeksi. Itsemurhassa on mielestäni aina ollut jotakin niin rumaa. Aioin karata ja jättää mieheni, mutta minne olisin paennut? Isäni, veljeni olivat minut hyljänneet, Zofija rouvasta en tietänyt elikö hän edes. Sukulaisia minulla ei ollut. -- Ajattelitteko te koskaan minua? kysyi tohtori. -- En. Te olitte mielestäni aivan haihtunut. Vasta täällä kun teidät tapasin, muistin nuo päivät lapsuutemme ajoilta. Ja te olitte heti mielestäni niin ihmeellisen tuttu... Mutta minä ajattelin että rakastitte Jadviga neitiä. Onhan hän niin suloinen. Eilenkin täällä niityllä, kun tytöt lauloivat, lauloi hän niiden mukana noita lauluja, joita te niin rakastatte. Hän ymmärtää seurustella kansan kanssa, jota te niin rakastatte... Miksi...? Hän katseli tohtoriin kysyvänä. -- Niin -- sanoi tohtori miettiväisesti, -- miksi minä itse asiassa en rakastunut häneen? Minä vertasin häntä ja teitä keskenänne ja sanoin itselleni, että hän se minua oikein ymmärtäisi, minulle oikein sopisi. Teidän ja minun mielipiteeni aina joutuvat ristiriitaan, sillä kasvatuksemme on ollut tuiki erilainen. Mutta ihmeellisellä, salaperäisellä voimalla te minua pitelitte nyt, niinkuin silloin lapsuuden päivinä... Nyt se oli myöhäistä. He vaikenivat. Elizan silmät olivat alas painuneet. Pitkät, mustat silmäripset lepäsivät poskipäillä. Hän aukaisi kosteat silmänsä. -- Suokaa minulle anteeksi sen mitä tein, en tietänyt mitä tein! Voi suottehan? Hän väänsi käsiään ja hänen äänensä rukoili. -- Olettehan itse kärsinyt yhtä paljon kuin minä. -- Niin, mutta syy oli minun. Voi minua onnetonta. Kun saisin tehdyn tekemättömäksi! Hän oli liikuttava kyyneleettömässä tuskassaan. Tohtori katseli häntä hellästi. -- Ottakaa minut nyt, lausui hän äkkiä rukoillen, -- antakaa minun seurata itseänne! Minä hoidan teitä niin hellästi, en luovu luotanne hetkeksikään. Ottakaa minut vaimoksenne, rakastattehan te minua! Hän hymyili ja nosti häntä vastaan valkeat, paljaat käsivartensa. Hän tarttui hänen käteensä ja painoi siihen kuumat huulensa. Tohtori sysäsi hänet luotaan. Piirteet hänen kasvoillaan olivat kuin kivestä. -- Se on nyt myöhäistä, sanoi hän kovalla äänellä. -- Minä en enään kuulu itselleni: olen kuolemalle kihlattu. Minä en saa teitä omistaa! Jos teitä suutelisin, veisin teidät hautaan mukaani, minun henkäyksessäni on myrkkyä, minä en saa teitä liketä. Eliza heittäytyi hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. -- Voi ottakaa minut mukaanne hautaan. Minä tahdon kuolla kanssanne. Mitä minulla enään on maailmassa jos te menette pois? -- Hyvä Jumalani, puhdas, pyhä neitsyt, Maariani, kuningattareni, anna hänelle elämä! Hän on vielä nuori, sinä et voi tahtoa ottaa häntä pois...! Eliza oli lamassa puun juurella, kasvot ja kädet korotettuina taivasta kohti. Kun hän hänen nuorta elämäänsä rukoili, hymyili hän kyyneltensä seasta ja hänen äänensä väräeli. -- Te rukoilette mahdottomia, sanoi tohtori. Eliza oli siinä polvillaan kietovan kaunis. Hänen kosteat silmänsä katselivat kaihoten hänen kasvoihinsa, hänen povensa kohoili, hänen avoimet huulensa näyttivät janoavina rukoilevan suudelmaa. Hän väänteli käsiään. Äkkiä tarttui tohtori molemmin käsin pitelemään otsaansa ikäänkuin hän olisi järkeään peljännyt. Eliza katseli häneen vilkkumatta. Hän hymyili. Hänen hymyilynsä huumasi, häikäisi. Eliza laahautui hänen luoksensa ja heittihe hänen syliinsä. Tohtori tarttui kovin käsin hänen käsivarsiinsa. -- Ei edemmä, sanoi hän. -- Nyt me menemme sisään. Posti on kai jo tullut. Te saatte ehkä kirjeen isältänne. Toiste kerron teille enemmän itsestäni, jos tahdotte kuulla. Eliza nousi ja pyyhki kasvonsa. Ääneti he astuivat taloa kohti. Aitavierellä seisoi ajopeli ja mies sitoi kiinni hevosia. Nähdessään tohtorin hän tuli häntä tervehtimään ja ojensi hänelle kirjelipun. Se oli rypistynyt ja ilman päällekirjoitusta. -- Mistä se on? kysyi tohtori pahaa aavistaen. -- Apteekkarilta. Tohtori aukaisi sen ja silmäili läpi lyhyen sisällön. Eliza ei ennättänyt sitä häneltä kysyä ennenkuin Zofija hymyillen ja liehuttaen kirjettä ilmassa, likeni heitä. -- Eliza rouvalle kirje! huusi hän jo kaukaa. Eliza tarttui siihen vapisevin käsin. Hän tunsi käsialan, hän tunsi sinetin. Se oli hänen isältään. Tohtori taas ojensi kirjeensä Zofija rouvalle. Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Alla ei ollut nimeä. Se sisälsi ainoastaan sanat: "Santarmit voivat minä hetkenä hyvänsä olla teillä". Zofija kävi kalpeaksi kuin vaate, kauhu painoi leimansa hänen kasvoihinsa. -- Jesus Maria! sai hän kuiskatuksi. Sitte kokosi hän järkensä ja alkoi ryhtyä valmistuksiin odotettujen vastaanottamiseksi. Luultavasti tekisivät he täällä kotitarkastuksen. Eliza sai unohtaa kirjeensä ja olla apuna. Mutta mistä päästä he alkaisivat, mikä oli talossa vaarallisinta? Mikä hävitettäisiin ensin? Zofija väänsi ovet lukkoon, astui kirjakaapin luo ja avasi sen. Sitte hän kiiruhti piironkinsa laatikkoa avaamaan, meni taas takaisin kaapille ja alkoi sieltä etsiä. Pian oli hänen käsissään pieni kirjaläjä. -- Nuo ovat poltettavat! sanoi hän hätäisesti. -- Ne ovat liettuankielisiä kirjoja. Eliza, katsokaa ulos ikkunasta, näkyykö mitään? -- Ei mitään. Uuniin sytytettiin tuli. Sinne heitettiin vanhoja kirjeitä ja kellastuneita papereja. Zofija oli ne pelastanut edellisistä kotitarkastuksista. Nyt antoi hän niiden mennä. Hän oli polvillaan laatikkonsa edessä, tuli loimotti huoneen valkeilla seinillä, punersi Zofijan kasvot ja valaisi tohtorin taipuneen vartalon, kun hän astui ohitse. Hän käveli pitkin askelin edestakaisin salin päästä ruokasalin päähän. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, hiukset roikkuivat poskille. -- Eliza, kuiskasi Zofija, -- ottakaa tämä käärö, siinä ovat miesvainajani kirjeet, en raaski niitä polttaa enkä tahdo että niitä tutkitaan, piiloittakaa ne jonnekin, vaikka rannalle. Eihän mitään näy maantiellä? Eliza kiirehti pois ja tohtori sulki oven hänen jälkeensä. Hetkisen vielä lisäsi Zofija sytykettä uuniin. Sitte lankesivat hiiltyneet paperit tuhaksi. -- Missä minun musta nahkalaukkuni on? kysyi tohtori äkkiä. -- Se täytyy panna tallelle. Jollen minä palaisi, niin lähettäkää se ystävilleni, te tiedätte kyllä minne. -- Kyllä, kyllä. Mutta se on Elizalla. Heidän piti odottaa Elizaa, joka oli mennyt rantaan. Jokainen hetki venyi kiusallisen pitkäksi. Vihdoin hän tuli. Laukku käärittiin vaatteeseen ja kätkettiin puutarhaan, perunamaahan. Ja niin oli kaikki valmista. Puuhaa oli kestänyt ehkä viisitoista minuuttia. Piti vain saada talon mieliala rauhaisan näköiseksi, jottei mikään herättäisi epäluuloa. Tohtori ja Eliza kävelivät puutarhassa. Taivas oli pilvessä, puissa pihisi salaperäisesti niinkuin rajuilman edellä. Kukkalatvat loistivat kirjavina. Liljat vain olivat varisseet. Niiden lehvät lepäsivät lumena nurmikossa. Latvassa oli vielä pari kukkaa. Ne tuoksuivat vienosti. -- Mitä kirjoittaa kreivi, isänne? kysyi tohtori. -- Hän on sairaana ja pyytää minua luokseen. -- Onko hän maalla? -- On. Syntymäkodissani, jonka te hyvin tunnette. Tuntui olevan niin paljon, paljon sanottavaa. Jälestäpäin he muistaisivat että siitäkin ja siitäkin olisi pitänyt puhua. Mutta kumpikin antoi nyt kalliitten viimeisten hetkien kulua lausumatta mitään. He vain katselivat toisiinsa. Äkkiä tohtori seisahtui liljalavan eteen ja loi Elizaan pitkän katseen. -- Sanokaa se, pyysi Eliza. Hän ymmärsi että tohtori aikoi jotakin sanoa. -- Tahdotteko jatkaa elämäntehtävääni? -- Minä!... Voi jospa vain voisin! -- Te voitte. Tulette isänne vanhalle maatilalle Liettuassa. Ruvetkaa rakastamaan kansaa, joka teitä siellä ympäröi. Saatte nähdä että se työ tyydyttää. Elizasta tuntui helpolta ja suloiselta tehdä tuo lupaus. Mutta kun hän sitte näki tohtorin kasvot ikäänkuin kirkastuneina seuraavan jotakin kaukaista, kaukaista, valtasi tuska hänen rintansa ja kyyneleettömänä hän vaipui nurmikolle. Hän kadottaisi hänet, hän ei häntä koskaan saisi nähdä...! Zofija rouva oli sillaikaa kyökissä. Oli tuotu marjoja kaupaksi. Hän läksi ruokasalista noutamaan rahaa ja vilkasi ulos ikkunasta. Silloin näki hän kaksi miestä sini- ja punakirjavissa puvuissa juosten likenevän taloa. Siinä he olivat, santarmit! Ilmoittaisiko hän heistä jo Elizalle ja tohtorille, jotka istuivat puutarhassa? Siihen ei enään ollut aikaa. Kalpeana hän hoippui ulos. Portti narisi. Läähättäen miehet seisahtuivat hänen eteensä. Ylpeällä ryhdillä kohtasi hän heidät ja kysyi lyhyesti: -- Mitä herrat etsivät? -- Meillä on käsky tulla vangitsemaan tohtori Petras Budrista, joka oleskelee teidän talossanne. -- Odottakaa tässä. Hetken kuluttua hän tohtorin ja Elizan seurassa tuli takaisin. Santarmit uudistivat vangitsemiskäskynsä. Hänen piti seurata heitä voitin [meidän nimismiestä vastaava virkamies] asunnolle, jossa santarmipäällikkö odotti. Valmistusajan tuli olla lyhyimmän mahdollisen. Mitä hän oli tehnyt? Minne hän vietäisiin? Koska hän pääsisi vapaaksi? Sitä he eivät tietäneet; heille oli vain annettu vangitsemiskäsky. Zofija rouva käski miehet ruokasaliin odottamaan ja valmisti heille teetä. He eivät saaneet istuutua ja kiellettyä oli minkäänlaisten virvokkeidenkin nauttiminen. Hän sai heidät sentään houkutelluiksi ottamaan viinaryypyn ja lasin teetä. Siinä heitä kestittäessään kertoi hän heille tohtorin taudista ja kehoitti heitä hoitamaan häntä hyvin matkalla. Äänettöminä tohtori ja Eliza kokosivat tohtorin välttämättömimmät tavarat pieneen kääröön. Salaa Zofija ja Eliza keräsivät rahansa hänen kukkaroonsa. Ilta jo hämärsi. Sataa tuhutti ja ukkonen jyrisi etäältä. Metsä seisoi pimeänä, hiljaa, silloin tällöin nousi tuuli valtavasti sitä ravistamaan. Pilviä, suurina kuin vuoret, vieri taivaalle, salama välähti tuontuostakin valaisemaan maisemaa. Tohtori veti päällystakin ylleen, Eliza ojensi hänelle lakin, Zofija kietoi hänen hartioilleen suuren huivin. Santarmit katselivat äänettöminä. Ei kumpikaan naisista itkenyt, ei kumpikaan valittanut. Hämärä kätki peittoonsa heidän kärsivät kasvonsa. Kukaan ei ollut muistanut sytyttää tulta lamppuun. -- Hyvät herrat, lausui Zofija rouva ja asettui rukoilevana santarmien eteen, -- hoitakaa tohtoria hyvin! Näettehän että hän on sairas, mies joka on kuolemaisillaan. Eliza mittasi heitä leimuvin katsein ikäänkuin hän olisi tahtonut heidät maahan polkea. Mutta hän ei sanonut mitään. -- Olemmeko valmiit lähtemään? kysyi toinen santarmeista. Tohtori tarttui Zofijan käteen ja painoi siihen huulensa. Zofija sulki hänet syliinsä ja puhkesi valittaen itkemään. Eliza ei tahtonut päästää tohtorin kättä. Hän painoi sitä rinnalleen ja suuteli sitä uudestaan ja uudestaan. Kun he astuivat porstuan kynnyksestä, leimahti heleä salama. Sen salaman valossa näkivät he toisensa viimeisen kerran. Tohtori nousi rattaille, santarmit asettuivat molemmin puolin. Tuskin sai hän aikaa ojentamaan kätensä naisille. Piiska läiskähti, hevoset lähtivät liikkeelle. Kuin kiinninaulattuina seisoivat molemmat naiset. Salama lämmitti heitä, sade kasteli heitä. Äkkiä Eliza heräsi. Hän ei ole kaukana vielä, hänet voi vielä tavata. Hänen _täytyy_ vielä saada nähdä hänet. Hän heittäytyy santarmipäällikön jalkain juureen polvilleen. Hän vakuuttaa, hänelle, että hän on viaton. Hänen _täytyy_ päästä vapaaksi! -- Zofija, sanoi hän vilkkaasti, -- mennään voitin asunnolle. Ehkä saamme jotakin kuulla. Zofija suostui siihen, vaikka tietäen, ett'ei se mitään vaikuttaisi. He pukeutuivat tummiin sadetakkeihin ja kiersivät huivit päähänsä, jott'ei heitä tunnettaisi. Helmojaan nostellen he astuivat tietä pitkin. Satoi hiljaa, lämmintä sadetta. Kiiltomatoja näkyi nurmikosta. Ei kuulunut ääntä mistään. Omituinen toivo oli syttynyt heihin molempiin. Eliza odotti hengitystään pidellen. Voitin asunnon ikkunoista loisti tulta. Ohuiden uutimien läpi saattoi nähdä, että oltiin ruualla. Silloin tällöin kurottautui käsi jotakin ottamaan tai liikkui varjo edestakaisin. -- Jääkää te tähän, sanoi Zofija kuiskaten, -- niin minä käyn kyökissä kyselemässä. Hän meni. Eliza seisoi pensaikossa, joka jäsen jännitettynä, jokainen hermo tähystelemässä. Portailta kolahteli ikäänkuin askeleita, sisästä saattoi kuulla ääniäkin. Hänen kenkiinsä oli tarttunut kerros märkää hiekkaa, hiukset olivat auenneet ja riippuivat olkapäillä. Päänsä liikkeillä hänen täytyi estää niitä pääsemästä kasvoille. Heinä hänen ympärillään oli korkeaa ja tuoksui. Hän kuuli oman sydämmensä lyönnit. Nyt nousi joku herroista, parrakas pää loi suuren varjon voitin salin seinälle, hän otti pullon käteensä... Tohtori mahtoi istua kauvempana, koskei häntä näkynyt... Tohtori tuolla, tuossa risaisessa talossa, häntä kuljetetaan pois, syytetään, aiotaan vangita. Hänet tappavat sillä tavalla... Mutta se ei saa tapahtua! Hänen täytyy se estää. Hänen päätöksensä oli valmis. Hän astui päättäväisesti ulos pensaastaan, kiiruhti portaille. Hän säpsähti. Pitkä mies, yksi santarmeista tarttui lämpimällä kädellä hänen käteensä. -- Tästä ei päästetä ketään. -- Väisty, kurja! huusi Eliza. Hän pelästyi. Hän ei ollut huomannut miestä, joka puoli nukkuen, sinelliinsä käärittynä oli istunut penkillä. -- Tiedätkö kuka minä olen ja sinä uskallat minuun koskea? -- Se ei sinua auta, vaikka olisit kuka tahansa. Käänny vain takaisin. -- Mene paikalla ilmoittamaan santarmipäällikölle, että överstinrouva Kochanowski tahtoo häntä puhutella. Mene! Eliza käski äänensä koko mahdilla ja polki jalkaansa maahan, mutta santarmi nauroi hänelle vastaukseksi. Hän nieli kiukkunsa ja ravistaen hiukset kasvoiltaan hän pistävällä ivalla jatkoi: -- Vai niin, et tottele! No tiedänpä mikä sinun tapaisillesi herroille kelpaa -- -- se on... _kulta!_ Hampaittensa välitse hän sihisten päästi viimeisen sanan, ja asetti suuren kultaisen rintaneulan santarmin eteen. -- Sinä saat tämän, jos viet sanan päälliköllesi. Se on kultaa ja kivet ovat jalokiviä. Sinä saat sen, mutta mene paikalla. Mies ojensi kättänsä ottamaan neulaa. Hän alkoi ymmärtää ja nähtävästi heltyä. Mutta samassa tarttui joku takaapäin Elizan olkapäihin. Se oli Zofija rouva. -- Tulkaa pois rakkaani, kuiskasi hän, -- me vain pahennamme hänen tilaansa, jos täällä viivymme. Tuo ei auta. Minä tunnen santarmit. Hän ei ollut päässyt kyökkiin. Santarmi oli sielläkin ollut vartioimassa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin. Molemmat naiset astuivat kotiin päin. Välistä voihkasi Eliza tuskallisesti kuin lapsi joka näkee pahaa unta. -- Enkö minä saa häntä _koskaan_ nähdä? sanoi hän itsekseen ikäänkuin omia ajatuksiaan selvittääkseen. -- Ehkä joskus, vastasi Zofija, -- jos hän elää siksi kuin päästävät hänet vapaaksi, mutta siitä ei tiedä koska se tapahtuu. -- Mutta mitä hän on tehnyt? Hänhän oli viaton? Tämä on mahdotonta! He eivät voi häntä viedä. He tutkivat asian tuolla ja hän tulee kotiin jo täksi yöksi! -- Te olette puolalainen nainen, sanoi Zofija rouva, -- ettekä tätä ymmärrä! Eliza kääntyi äkkiä ympäri. Valo voitin asunnon ikkunasta näkyi vielä. Kuului ääniä ja rattaitten räminää. He tekevät lähtöä, he tulevat ehkä tästä ohitse! Naiset seisoivat henkeä pidätellen. Sataa tuhutti hiljaa. Ukkonen jylisi etäällä. Oli pilkkosen pimeä. -- Olkaamme ääneti, kuiskasi Zofija, -- hän kärsisi kaksin kerroin, jos tietäisi meidän olevan täällä. He seisahtuivat tiepuoleen aitaa vastaan. Ei kuulunut mitään pitkään aikaan. Nyt he tekevät valmistuksiaan, herrat pukevat ylleen. He eivät aavista mitä on tekeillä. Kun he ovat päässeet siihen, missä vainion aita alkaa, keskellä pilkkosta pimeää pysähtyvät äkkiä hevoset. Hän, Eliza, on karannut esiin piilostaan, tarttunut hevosten suupieliin. Hän käy käsiksi miehiin, hän... hän... keksii viimeisessä hädässä jonkun keinon. Hänen _täytyy_ keksiä. Taivaan kaikki Pyhät auttakoot! Eliza järjesti hiuksensa ja työnsi yltään huivin, joka saattoi olla hänen tiellään. Jo erottautui ääniä, piiska läiskähti, rattaat läksivät liikkeelle. -- Nyt, huokasi Zofija rouva -- he hänet vievät, rattaat etenevät, he menevät toista tietä. Toista tietä! Elizalta tukahtui henki, ikäänkuin kova koura lakkautti sydämmen liikunnan. Hän lankesi suin päin maahan. Hetken kuluttua tunsi hän Zofijan hellän äänen kutsuvan kotiin. He menisivät pelastamaan laukkua, _hänen_ laukkuaan jonka olivat puutarhaan kätkeneet, kastumasta. Toisiinsa nojauneena he läksivät ja olivat tuskin päässeet katon alle, kun rajuilma oli valloillaan. Tuuli ravisti metsää, talon perustukset tuntuivat huojuvan, ukkosen jyrinä helistytti ikkunoita, salamat valaisivat yön pimeyden häikäisevän valoisaksi. Ruokasalin pöytä seisoi vielä katettuna. Piika oli lisännyt hiiliä teekeittiöön, se kiehua porotti kodikkaasti. Tuossa oli koskemattomana ja jäähtyneenä teelasi, jonka Zofija oli kaatanut _häntä_ varten. Kissanpojat olivat nukkuneet sohvalle, emäkissa liikkui levottomana lattialla ja naukui kun ukkonen jyrisi. Eliza istuutui sohvalle ja otti syliinsä harmaan pikku kissan. Hänen mieleensä muistui kuinka se aamulla oli leikitellyt hiiren kanssa. He olivat seisoneet ja katselleet. Aivan samalla tavalla piteli kova kohtalo nyt _häntä_. Hän istuu rattailla santarmien välissä, salama valaisee hänen kalpeita, sisäänpainuneita poskiaan... Salin pöydällä tapasi Eliza hänen veitsensä ja muutamia revittyjä paperiliuskoja. Hän ei saanut niitä sommitelluksi yhteen, vaikka koetti, niistä sai vain yksityisiä sanoja... Sohvan alla oli puun oksa, jolla hän oli leikittänyt kissoja. Eliza otti sen käteensä... Tohtorin kamarin ovi oli auki, siellä oli kaikki tavallisessa järjestyksessään, viulu pöydällä, paperit ja kynät... Kolkko tyhjyys kirkui vastaan kaikkialta, muistot saivat sydämmen vuotamaan verta joka askeleelta... Tuontuostakin sanoi Zofija rouva, jotakin hiljaisella äänellä ja siunaili salamoiden iskiessä. Äkkiä kuului kova koputus ikkunaan. Naiset säpsähtivät ja molempien mielessä välähti omituinen toivon tunne. Mutta se oli vain Jadviga, joka pyrki sisään. Hänen vaatteensa ja hiuksensa olivat läpimärät ja nyyhkien hän heittäytyi Zofija rouvan kaulaan. Sitte hän meni Elizan luo, joka äänettömänä, kyynelittä istui ruokasalin sohvalla. Jadviga lankesi polvilleen hänen eteensä ja painaen huuliaan hänen kädelleen lausui vähä väliä: -- Oi, suokaa minulle anteeksi! Eliza ei ensin häntä huomannut. Vasta vähitellen hän heräsi kuin unesta kuuntelemaan Jadvigan tunnustusta. Hän oli ollut hänelle mustasukkainen, hän oli häntä vihannut, panetellut... Tyttö väänteli omantunnontuskissa ja surussa. Eliza sulki hänet syliinsä ja nojaten päätään hänen rinnalleen, puhkesi hän hurjasti itkemään. -- Te annatte minulle anteeksi? rukoili Jadviga. -- Ei, lapsi, ei ole minulla mitään anteeksi annettavaa. Molemmat olemme rakastaneet... Jadviga suuteli hänen kättänsä ja läksi. Läpi rajuilman ja yön kiirehti hän kotiin. Zofija saattoi hänet puutarhan aitaan asti. Kun hän palasi sisään, oli Eliza lähtenyt levolle. Zofija istuutui hänen vuoteensa laidalle. -- Älkää itkekö rakkaani, lohdutteli Zofija. -- Aatteet vaativat uhrinsa. Hän ei ole elänyt turhaan. Hän kaatuu kuin urho taistelutantereelle. -- Jospa hän kaatuisi, jospa kuolisi! sanoi Eliza hiljaa. -- Antaisin hänet mielelläni kuolemalle. Mutta minä kurja, julma, vasta polvillani rukoilin hänelle elämää. -- Me emme usein tiedä mitä teemme... Antakoon Jeesus Kristus anteeksi! -- On niin kamalaa ajatella että hän on raakojen ihmisten käsissä, heidän mielivallassaan, hän jonka sielu on hieno ja arka kuin liljan kukka... Jumalani, Jumalani älä kuule sitä rukousta, jonka sinulta vasta rukoilin, vaan ota hänen henkensä luoksesi... Hän asetti kapeitten sormiensa päät vastatusten rinnalleen ja rukoili kauvan ja kiihkeästi. Zofija oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä. He eivät enään pyytäneet hänelle elämää eikä kuolemaa, he rukoilivat vain Jumalan johtoa... * * * * * Parin päivän perästä läksi Eliza isänsä luo täyttämään rakkaansa elämäntyötä. Zofija jäi yksinäisyyteensä. Muutamia päiviä ennen joulua saapui heille sanoma tohtorin kuolemasta. Hän oli kuollut vankilassa, ennenkuin tutkintoa oli pidetty tai tuomiota langetettu. Vieraalla virralla. Vene liikkuu hiljaa alas virtaa, airot lepäävät, soutajat vaikenevat. Kuuman päivän ilta on raikas, veden pinnalla vaippuu sumu ja kuu nousee taivaalle suurena, värittömänä, kukkivien tuomien takaa. Professori itse pitää perää, soutua hoitaa Mihail Mihailovitsch, muut istumme kukin tuhdallamme työttöminä. Tuontuostakin laulaa Julia Ivanovna vienoa kansanlaulua, sillä välin puhelemme Moskovan tukahduttavasta kuumasta, jota koetamme unohtaa. Pukuja on päästetty hiukan huolimattomiksi, naiset ovat irroittaneet palmikkonsa; joku viheltelee, joku huudahtaa ärsytelläkseen kaikua. Jokainen nauttii vapaudesta, ensimmäisestä kesäpäivästä maalla. Minullahan on kirje taskussa, kirje Suomesta, kotoa, pikku siskolta, jonka posti vasta toi. Otan sen esille ja luen salavihkaa alun: "On yö, mutta en voi mennä levolle, sillä on niin kaunista. Järvi on tyynenä, peilikirkkaana, ikkuna on auki, satakielet laulavat. Äkkiä kuulen jonkun kävelevän. Se on Anni, joka nyt vasta tulee kotiin. Nähdessään minut ikkunassa, tulee hän luokseni ja ojentaa minulle kukkivan tuomenoksan..." Enempää en ehdi lukea, sillä nimeäni lausutaan ja minulta kysytään jotakin. Kätken kirjeen taskuuni odottamaan yksinäistä hetkeä. Toisella rannalla on mäki, puuton, kivetön. Laudan päällä onkii paljasjalkainen poika, joka välillä sylkee onkimatoonsa tehdäkseen sitä maukkaammaksi. Liikahtamatta hän tuijottaa oman kuvansa punaiseen paitaan, rikkinäisiin housuihin, pitkiin sääriinsä, jotka kertautuvat veden tyynessä. Mäkeä ylös kävelee venäläisen papin pitkään, mustaan huokkaan puettu mies. Hänen tukkansa on litistetty lasten käsien kaulailuun, sillä sylissään hän kantaa lasta, joka hellästi painaa poskensa hänen poskeensa. Kylällä haukkuu koira. Puutarhojen takaa näkyvät rakennusten katot ja kirkon risti. Kun veneranta katoo näkyvistä, vaikenevat vähitellen sen asukkaitten äänetkin. Kosteutta lankee janoovalle maalle ja hämärää lehdoille, joita aurinko on polttanut. Vesi on syvää ja tyyntä kuin syksyisen jään pinta. Metsässä liikkuu omituinen suhina kuin satakielten hyppimisestä oksalta oksalle. Ne laulavat vihellellen, viserrellen, raksutellen. Tuomen oksat retkottavat yli veden pinnan ja satelevat kukkiensa lunta virran mukaan. Mieleeni tulevat kansanlaulun sanat: Tuomi on virran rannalla, jonka juurella minä istuin. Ja minä hyräilen sitä hiljaa itsekseni, uudestaan ja uudestaan. Eteeni nousee koti sydänmaalla, jonka mökit nyt ovat uneen vaipuneet. Tyynenä siellä lepää järvi, sumu vaippuu kytömailla, aitan syrjällä seisoo tuomi. Ja tyttö, joka ei ole saanut unta heinävuoteellaan aitassa, astuu ulos tuomen juurelle ja taitellen oksaa puusta hyräilee sitä samaa nuottia: Tuomi on virran rannalla, jonka juurella minä istuin. Hameen alta näkyy päivettynyt jalka, paita on karkeana kaulalla, tukka on valkea ja silmät siniset. Minä hänet hyvin tunnen, hän on Anni, lapsinahan olemme leikkineet yhdessä. Minun tekee niin mieli mennä hänen luoksensa, tarttua hänen käteensä niinkuin ennen. Että juostaisiin kilpaa järvelle, otettaisiin venhe ja lähdettäisiin tuonne saarelle... -- Nuori Suometar, nuori suomalainen rouva, mikä teidän on? Joko olette meihin kyllästynyt? Joko on ikävä? Heidän kaikkien katseet ovat minuun käännetyt. Olen venheessä vetten päällä, mutta kanssani ei ole Anni, lapsuuden ystävä; eikä saari tuolla ole kotosaareni. Professori heittää sikaarinsa veteen ja tarttuu huolestuneesti käteeni koettaakseen onko minun kylmä, Julia Ivanovna lakkaa polttamasta paperossiaan, silittää otsaani ja suutelee poskeani. Ja minä hymyilen heille ja vakuutan että olen ihan terve, että vain tulin muistaneeksi kotimaatani. Olen sinä hetkenä enemmän yksin kuin milloinkaan ennen. Mieleen hiipii kipeys, sydäntä alkaa särkeä, rintaa kuorii sanomaton kaiho. Olen niin köyhä, niin alastoin, kun ei maakaan allani ole omani! Se tunne tulee niin suurena että minä nöyrtyneenä, lamautuneena vaivun läjään. Sydän lyö, posket hehkuvat, hengitys on tukahduttamaisillaan. Tahtoisin ojentautua pystyyn seisomaan, antaa rinnan laajeta, koko henkeni voimalla tavotella ajatuksiini kaihoni määrää: Suomea. Mikään ei mua pitele. Poissa olen, kaukana täältä, siellä missä nyt on kevään yö ja kalpeina lepäävät järvet. Koivu on siellä sisareni, petäjä veljeni, jokainen kivi ystäväni, mättäät, nurmet uskottujani. Syliini minä suljen kukkivat maani, kuiskaan niille miten niitä rakastan, huuleni painan multaa hyväilemään, polvillani kiitän siitä, että Suomen omistan. On jo pimeä kun veneen kokka kolahtaa kotilaituriin. Nurmi on kosteaa, kilpaa juostaan ylös mäkeä professorin huvilalle. Samovaari kiehua porisee katetulla pöydällä. Rouvan tuolinkarmille on heitetty kauniisti ommeltu pyyhinliina. Nälkäisten innolla asetutaan pöytään. Ja minä sotken tuota vierasta kieltä, ja leikin ja nauran. Mutta kun kaikki ovat menneet levolle ja minä olen saanut kirjeeni luetuksi, hiivin ulos pimeään. On kuin kaikki olisi ijäiseen uneen langennutta ja minä ainoana elollisena olentona seisoisin avaruuden rannalla. Ja siellä minulle selviää mitä tämä kaikki on. Mieli tyyntyy ja rinta täyttyy riemulla. Tämähän on se josta monasti pelkäsin ettei sitä mulla olisi, tunne isänmaasta. Edessäni on valmiiksi viitattu tie, suuri elintehtävä. Nuoruuteni -- kaiken, kaiken mitä minulla on, sen annan sinulle Suomi, ihana kotini! Ota minut kokonaan. En sirpaletta voimistani jaa muualle, jotten olisi sinulle uskotoin, äiti, sinä jonka metsien huminassa kasvoin. Pieni on voimani, vähäiset varani, mutta ota vastaan ne! -- Ja sinä taivasten Herra, ota minusta pois pahuus, sillä synnyinmaani hyväksi sinä panit minut elämään. Synnyinmaani köyhä minut tarvitsee. Olen painanut kädet rinnalle ja tuijotan eteeni kuolleeseen maisemaan, jota kuu valaisee. Minua palelee, palelee sieluun saakka. Kuusi, johon nojaan, ei kysy kyyneleitäni. Mutta siellä on nyt valoisa kevätyö. Koivun nuput ovat hiirenkorvalla... Miten sitä rakastan, sitä valoa, sitä kevätyötä, sitä koivua siellä! Nyt vasta sen tunnen. Tänneköhän kauvas minun täytyikin tulla jotta oppisin sen tuntemaan? Moskovassa keväällä 1894. Koketti. I. Pitkin askelin, syrjään vilkaisematta ja välinpitämättömien näköisinä astuivat Erkki Berg ja Akseli Latvala tyttökoulun sivutse. Suuri joukko tyttöjä siinä käveli odottamassa että ovet avattaisiin. Akseli sai yhtämittaa nostaa lakkiaan, mutta Erkki ei kuin ulkomuodolta tuntenut ketään koko joukosta. -- Mutta täytyy sinun toki myöntää, että Anna on kaunis, sanoi Akseli Erkille jatkoksi heidän keskustelulleen. -- Kaunis -- niin, kauneus on häälyvä käsite. Se on aivan maun asia. Minä puolestani en ihaile sellaista kauneutta kuin Annan, hänessä on liian paljon teeskentelyä, hän on täydellinen koketti. Erkki tulistui puhumaan kuin loukatun totuuden puolesta. Akseli nauroi. Samasta asiasta he olivat puhuneet monet monituiset kerrat. Erkkihän ei tuntenut Annaa. Anna ei ollut koketti, se oli kaikki luontoa hänessä. Kateelliset tytöt olivat hänelle keksineet sen nimen siksi, että pojat hakkasivat häntä enemmän kuin heitä. Kukaan toinen ei saattanut olla niin iloinen kuin Anna, niin veitikkamainen ja vallaton, niin luonnollinen. -- Sen sinä vielä itse myönnät, kun sinut tutustutan häneen, vakuutti Akseli. No niin, Erkki vain hymyili. Ja oikein häntä nauratti, kun Akseli johtui uskomaan hänelle syviä salaisuuksia suhteestaan Annaan. He olivat miltei kihloissa. Yhtenä iltana -- oli kaunein kuutamo ja huurteiset puut -- he tulivat luistinradalta ja astelivat haaveillen toistensa rinnalla. Anna tuontuostakin naurahti tavalliseen tapaansa. Hänen kotiportillaan he seisahtuivat ääneti katsomaan tähtitaivasta. Silloin Akseli ojensi hänelle kirjeen, jota hän monta päivää oli kantanut povitaskussaan. Se sisälsi hänen rakkautensa tunnustuksen. -- Älä nyt sentään levittele tuota juttua kenellekään, lisäsi Akseli lopetettuaan. Erkki tietysti lupasi. Mutta oli hän sanomaisillaan, että Annan serkku Lauri Vaurio hänelle oli uskonut melkein samallaisen jutun itsestään ja Annasta. Mutta hänkin oli kieltänyt sitä levittelemästä ja Erkki pysyi luottamukselle uskollisena. Mutta hänen päähänsä välähti samassa tuuma: pienen kepposen hän panisi toimeen rakastuneille tovereilleen. Sieti heille hiukan nauraa. Kertomuksen muodossa, tosin hiukan muutettuna, luettiin heidän sieluntilansa jo seuraavana lauvantaina konventin sanomalehdestä. Se herätti toiselta puolen suurta riemastusta, toiselta puolen suuttumusta. Asianomaiset, sekä Vaurio että Latvala epäilivät paikalla Erkkiä ja ottivat vuorotellen hänet kanssaan kahdenkesken, vaatien tilinteolle. Omituista muutoin, että Anna Vaurio siitä lähtien sangen usein sattui Erkki Bergin tielle. He kohtasivat toisensa kadulla, porraskäytävissä, puistoissa, milloin missäkin. Alussa oli uhka ja ilkku Annan suupielissä, hän katsoi Erkkiin suoraan ja terävästi ja hänen kauniit silmänsä näyttivät iskevän tulta. Päästyään hänen ohitsensa, Erkki tavallisesti purskahti nauruun. Mutta vähitellen lauhtuivat Annan kasvonpiirteet ja pää alaspainettuna, kärsivän näköisenä, hän vältti Erkkiä niin paljon kuin suinkin. Erkki taas oli utelias näkemään miten tyttö sitte muuttuisi kun tuo suruisan nöyryyden aikakausi olisi ohitse. Sentähden hän rupesi etsimään tilaisuutta päästä hänen seuraansa. Eräänä päivänä kun Erkki ja Akseli olivat kävelyllä, tapasivat he Annan niinikään kävelemässä erään toverinsa kanssa. Silloin Akseli heidät esitti toisilleen ja jättäytyen jälellepäin Annan toverin kanssa, hän antoi heille tilaisuuden selvittää välinsä. Mutta eihän heidän puhelustaan tahtonut tulla mitään. Toinen teki kysymyksen, johon toinen lyhyesti vastasi ja sitte syntyi hiljaisuus. Ilta oli tyyni. Auringon laskettua oli maa vetäytynyt jäähän. Ei vielä ollut rataskeli, mutta reki kulki vaivaloisesti niitä likaisia lumijätteitä myöten, joita oli katukäytävien syrjillä. Taivas oli kirkas ja siellä täällä tuikki tähti. Äkkiä Anna seisahtui ja nyökäyttäen päätään katumyymälää kohti, hän teroitti katseensa ja korvansa. Hän seisoi hiukan kumartuneena, huulet auki, poskilla puna ja silmät rävähtämättöminä. Katumyymälä oli matala, puoleksi maanalainen puoti, jonka seinillä riippui teurastettuja lihoja ja pöydillä lepäsi rasvaa ja ihraa. Jostakin sisähuoneesta kuului iloinen harmonikan sävel ja hyllyltä näkyi kipsinen rintakuva Runebergista. Katossa paloi käryävä lamppu. -- Runebergin kuva tuossa ympäristössä! huudahtivat Erkki ja Anna kuin yhdestä suusta. He purskahtivat kaikki nauruun. Ja äkkiä katosi heidän väliltään kankeus. Anna ja Erkki juttelivat kuin vanhat tutut. Molemmat he pitivät runoudesta ja ihailivat Runebergiä. Akselin alkoi jo käydä kateeksi, hän yritteli yhtyä heidän puheisiinsa, mutta sai niin hajamielisiä vastauksia, että hän heistä erosi saattamaan kotiin Annan toveria. Mutta sitte hän paikalla riensi loitolta katselemaan Annan porttia kohti. Siellä hän, Anna, seisoi Erkin kanssa pitkässä puhelussa ja tutunomaisesti he vihdoin sanoivat jäähyväiset toisilleen. Hän oli tehnyt Erkkiin mitä parhaimman vaikutuksen. Hän oli pirteä tyttö ja hänen käytöksensä oli luonnollista. Erkki muisteli häntä ensin usein, miten hän käveli, miten hän nauroi. Mutta sitte he eivät tavanneet toisiaan pitkiin aikoihin ja hän oli jo haihtumaisillaan Erkin mielestä, kun hän eräänä päivänä äkkiä pujahti häntä vastaan kadunkulmassa. -- Minä inhoon tuota tyttöä, sanoi hän ja pusersi pienet kätensä nyrkeiksi. -- Ketä tyttöä? kysyi Erkki hämmästyneenä. -- Te ette enään voi häntä nähdä. Enkä minä tiedä hänen nimeänsä. Mutta tässä kulmassa me jo vuosikausia olemme kohdanneet toisemme. Hän mahtaa asua jossakin täällä. Me käymme molemmat koulua -- tietysti eri koulua, hän ruotsalaista. Me aina katselemme toisiamme... Annan silmät kääntyivät ylpeästi siihen suuntaan, johon tyttö oli kadonnut ja hänen äänensä oli uhkaava. -- No? kysyi Erkki. -- Siinä ei olekkaan muuta kuin että katselemme toisiimme. Hänen katsettaan minä en kärsi, en! Jos te tietäisitte -- näin, näin hän kävellä luhnailee -- Anna näytti hänen käyntiänsä. -- Hän varmaankin koettaa olla niin keijukaisen kaltainen kuin mahdollista, sillä hän on kaunis muutoinkin: helakka, hieno iho, ruskeat kauniit silmät, tukka kihara, musta, hänessä on kaikki kaunista, mutta hän on ihan kuin pikku sisareni nukki, kiharat kiemurtelevat alas poskille ja kaulalle... Ja hän se vasta on _koketti!_ Anna oli käynyt kiivaasti ja puhunut kiivaasti. Hänen viimeisissä sanoissaan oli katkeruutta ja niitä lausuessaan hän käänsi kasvonsa Erkkiin ikäänkuin hyvitystä vaatien. Mutta Erkki ei sitä nähnyt. -- Kas etten minä ole häntä huomannut. Teidän pitää joskus näyttää hänet minulle. Minä tulen sitte auttamaan teitä, tarkoitan, että yhdessä häntä katselemme. -- Se on hyvä... Hänellä onkin aina poikakomppaniia kintereillään. -- No onpa niitä teilläkin, ehätti Erkki hymyillen väliin. -- Minulla? voi teitä! Anna ravisti päätänsä ja hymyili ikäänkuin hyväilystä, mutta totistui äkkiä ja huokasi: -- kalliistipa minä olen saanut pienet valloitukseni maksaa. Teidän luokkalaisennekin kaikki ovat minua siitä pilkkaamassa ja konventinne sanomalehti... Erkki punastui. Tyttö oli tietysti kuullut kaikki serkultaan. -- Onhan siinä joskus ollut pientä pilaa, sanoi Erkki -- mutta ne jotka ovat sen kirjoittaneet, eivät ole teitä tunteneet. -- Niin, sanoi Anna katkerasti ja nyökäytti päätään. He kävelivät sitte ääneti. Erkin rupesi tulemaan sääli. -- Kun te nyt tulette kotiin, jatkoi Anna -- niin istutte kai kirjoittamaan minusta sanomalehtiartikkelia... Katsokaa, minä tiedän kaikki. Lauri on kertonut. -- Mutta enhän teitä ollenkaan tuntenut, puolustihe Erkki. -- Ja olitte sittenkin valmis solvaamaan nuorta tyttöä. Minä joka inhoon kaikkia koketteja, niinkuin nyt itse näitte. -- Mutta suokaa anteeksi, enhän teitä -- -- -- Joko te nyt sitte myönnätte, etten minä ole koketti? -- Jo. Täydellisesti. -- No sitte minä suon teille anteeksi. Mutta tiedättekö, alussa minä vihasin teitä, olisin voinut vaikka teitä lyödä... Sitte kun minä näin, miten hyvältä te näytitte, niin vihani lauhtui, tuli teitä sääli, että olitte tuominnut ihan tuntematonta... -- Kiitos siitä! -- Erkin ääni oli lämpöinen -- olemmehan nyt selvillä, olemmehan ystäviä? Anna loi häneen veitikkamaisen katseen. Hän ojensi jo kätensä, mutta ei heti antanut sitä Erkille. -- Uskaltaakohan teihin luottaa...? -- Voi, neiti Anna...! -- No, olkoon menneeksi. He paiskasivat kättä. Anna oli oikeastaan ostamassa itselleen keväthattua ja Erkki meni hänen mukaansa puotiin. He ostivat sellaisen, josta Erkki piti ja tinkivät yhdessä siihen valkoisen sulan. Ja heti sen tehtyään he erosivat. Anna ei antanut Erkin tulla saattamaan itseään kotiinkaan. Täytyi muka olla järkevä ja ahkera. Anna oli viimeisellä luokalla ja Erkki tulisi vuoden päästä ylioppilaaksi. Johan he olivat vanhoja ihmisiä! Illalla istui Erkki kirjojensa ääressä, pää käden varassa ja silmäili taivasta. Pilvet olivat terävinä kielekkeinä, kaistaleina, jotka muuttivat muotojaan ja ennustivat myrskyä. Tyyntä oli vielä Erkin rinnassa, mutta hän tunsi siinä myrskyn enteet. Naapuritalon puitten oksien välitse pilkahti tähti, savukiemura nousi suorana ilmaan, kaikki oli niin omituisen kaunista, kaikki tuntui hyväilevän mieltä. Hänessä liikkui selittämätön tunne. Oli kuin valkoinen siipipari, hellä ja hentoinen kuin naisen käsi olisi liidellyt hänen ohitsensa, sulkainsa untuvilla hivellen hänen poskeaan... Äkkiä näkyi ikäänkuin kuva, mutta se haihtui samassa, eikä hän saanut selville mitä se oli. Ilmalinnoja, tuulentupia, tulevaisuuden unelmia! Ensi kevännä hän tulee ylioppilaaksi. On edessä suuri, suuri maailma... Erkki heittäysi lukuihinsa eikä tavannut Annaa moneen päivään. Mutta Vaurio ja Latvala rupesivat tekemään hänelle kiusaa. He kävivät yhtaikaa hänen kimppuunsa, kyselivät ja koettivat solmia häntä sanoihinsa. -- Olit oikeassa kun sanoit Annaa koketiksi. Nyt olemme mekin saaneet sen selville. Hän on oikkuja ja vehkeitä täynnä. Erkki oli jo, päästäkseen heistä, myöntämäisillään, että niin se on. Mutta tietysti Anna serkkunsa kautta saisi tietää kaikki; eikä hän sitä tahtonut, sillä olihan hän sopinut Annan kanssa, että he olisivat ystävät. -- Kyllä se sentään on enemmän luontoa kuin luulette, sanoi Erkki. -- Niinhän minäkin ennen luulin, mutta sitte kun tutustuin... -- Se on jo saanut sinutkin pauloihinsa, nauroivat pojat ylenkatseellisesti. -- Onnittelemme sinua itkuihin ja hammasten kiristykseen! Eivätkä he huolineet Erkin puolustuksista. Vaurio hankki jo toisen tytön hakattavakseen, mutta Akseli retkieli pitkiä matkoja tavatakseen Annaa ja kärsivänä, onnettomasti rakastuneena hän milloin koetti pehmittää tyttöä maailmaa halveksivalla synkkyydellä, milloin hän sydämmellisesti pyysi häntä muistamaan sitä yhtäkin kuutamoista iltaa. Anna valitti kerran Erkille, että hän oli hänestä ihan pääsemättömissä, hän ei voinut kärsiä tuota ruikutusta, jospa Akseli olisi tietänyt miten inhoittavalta mies näytti kun hän noin valitti! Kadulla kävellessään he siitä puhuivat. Äkkiä joku takaapäin tullen tervehti heitä ja astui ohitse. Se oli Akseli. Hän loi heihin pitkän, uhkaavan silmäyksen ja hänen huulensa värähtivät ilkeästi. -- Aih! huudahti Anna ja kalpeni. -- Voi minua, kuinka puhuinkin niin ääneen! Hän tietysti kuuli kaikki. Erkki koetti häntä lohduttaa, saattoi hänet hänen asunnolleen ja palasi sitte kotiin. Hänen huoneessaan, hänen pöytänsä ääressä istui Akseli, edessään Annan nimikirjoitus Erkin syntymäpäiväkirjassa. Hänen kasvonsa olivat kuin ukkospilvi, sieramet laajenivat raskaasta hengityksestä, ja silmistä säihkyi viha. Hän ei vastannut Erkin tervehdykseen, eikä antanut hänelle kättään. -- Te olette minut surkeasti pettäneet, alkoi hän vihdoin -- sinä ja Anna yhdessä, sinäkin, jota minä pidin ystävänä. Kavaltajia te olette molemmat, minä teitä syvästi halveksin... -- Kuule, lopeta nyt, niin minä selitän... -- Sinä olet minulta vienyt Annan, Anna rakasti minua. -- Että sinä surkeilla kasvoillasi ja jankutuksillasi olet kyllästyttänyt hänet, sitä hän tänään valitti. Ihan sattumalta hän tuli siitä puhuneeksi, älä nyt suutu. Minä en ole tahtonut sinua pettää ja emmehän me niin usein ole olleet yhdessä Annan kanssa. -- Hän on jo ehtinyt kehua sinun kauneuttasi ja ritarillisuuttasi koko kaupungille, minä olen ihan kunnoton, roisto Annan silmissä ja se on sinun ansiosi. -- Se on valhe! -- Ja häntä minä vihaan yhtä paljon kuin olen rakastanut. Maailmassa ei ole käärmettä sellaista kuin hän, kukaan ei niin tiedä kiemurrella, kierrellä, kietoutua ja myrkyttää niinkuin hän -- -- -- -- Tämä menee liian pitkälle, voit jo lopettaa, muutoin suutun tästä minäkin -- -- -- -- Suutu, suutu, käy nyrkkisille jos tahdot, hän, Anna, jota minä rakastin, hän on riepu ja rääsy, nosta se liasta, kiedo kaulaasi... Minä en huoli sellaisia...! Erkin nyrkki sattui pöytään niin että mustepullo helisi. Hän ojentausi suoraksi Akselin eteen, hänen nyrkissään oli voimaa, joka lamautti ja heikonsi Akselia. Hän oli raivoissaan, mutta hän hilliytyi. Akseliin se vaikutti niin että hän toiselta puolen olisi ollut valmis sovintoon, ja toiselta puolen häntä suututti Erkin komentava ryhti. -- Ota takaisin sanasi! uhkasi Erkki. -- En ota! -- Ota takaisin sanasi taikka -- -- -- -- En! -- Minä sinut vaadin miekkasille, kaksintaisteluun. -- Osaatko sinä edes ampua? sanoi Akseli pilkallisesti. -- Onko pyssysi kaatanut edes jänistä tai sorsaa! -- Nyt ei olekkaan kysymys jänis- tai sorsajahdista, vaan jompikumpi meistä kahdesta, hyvä herra, minä tai te, jää haavoitettuna tai kuolleena taistelutantereelle. Huomatkaa se! Vielä kerran kysyn: otatteko takaisin sananne neiti Vauriosta? -- En. He päättivät, että huomenna päivällisen aikaan mentäisiin puistoon sopimaan paikasta ja valitsemaan aseet. Asia päättyisi "duelliin". Erkki kiirehti vielä samana iltana lainakirjastoon pyytämään jotakin kirjaa, jossa kaksintaistelua kuvattiin, sillä hänen käsityksensä siinä suhteessa olivat vähän hämärät. Kun Erkki aamulla tuli kouluun, näki hän Vaurion ja Akselin salaperäisessä keskustelussa. Akseli oli tavallista kalpeampi, he eivät Erkin kanssa tervehtineet eivätkä vaihtaneet yhtään sanaa. Sattumalta Erkki ehti nähdä, että Akseli ojensi Annan serkulle hienokoteloisen kirjeen, jonka päällekirjoitus oli vapisevan käden työtä. Iltapäivällä, sovittuun aikaan, marssivat molemmat riitaiset sivukatuja kohti, mennäkseen ulkopuolelle kaupunkia. Ilma oli niin keväinen, kadut jo kuivat, nurmikot vihriällä laiholla, aurinko likeni laskuaan, lauvantai-iltaa pyhittämään sunnuntaiksi soivat kirkonkellot ja ihmisiä oli kävelyllä. Erkki astui eteensä tuijottaen, katselematta vastaantulijoita, totisena ja synkkänä, Akseli vilkaisi rauhattomasti ympärilleen, puna ja kalpeus vaihtelivat hänen poskillaan. -- Kuule, onko se todellakin niin, sanoi Akseli vihdoin, -- että toisen meistä täytyy kuolla, näin ihan terveeltään, juuri kun kevät koittaa? Se on minusta niin omituista. -- Tietysti. Itsehän te niin olette tahtonut. Puistossa lauloivat linnut, puut olivat hiirenkorvalla ja tuoksut leijailivat ilmassa kuin henget. Erkki esitteli että mentäisiin puhelemaan yksinäiselle penkille syrjemmällä. -- Kuule, mutta eikö sitä millään voisi estää, että meidän pitää toisemme tappaa? Me tulisimme jo vuoden perästä ylioppilaiksi. -- Luuletko sinä että tässä lasketaan leikkiä? Tämä on totisesti totta. Olisit silloin peruuttanut sanasi, mutta sinä et tahtonut ja nyt se on myöhäistä. Erkki oli päättänyt teititellä Akselia, mutta hän unohti sen kiukuissaan. Hänen äänensä oli synkkä ja käheä. Se vaikutti Akseliin kuin kuoleman koura. -- Berg, Latvala, hoooi! kuului äkkiä huuto heidän takaansa. -- Pysähtykää, odottakaa! Pojat kääntyivät hämmästyneinä. Vaurio siellä juosta pyyhälti. Hiestyneenä, hengästyksissä hän heidät saavutti. Hetken kuluttua tuli näkyviin Anna. -- Mitä sinä meistä tahdot? sanoi Erkki synkästi. -- Meillä ei nyt ole aikaa. -- Jumalan kiitos että teidät tapasimme! Se oli Anna. Hän ojensi molemmat kätensä, toisen Erkille, toisen Akselille. Askeli sattui saamaan vasemman ja tunsi itsensä jo onnelliseksi, kun Anna monien aikojen perästä niin ystävällisesti häntä lähestyi. Tuskan väreet olivat tytön äänessä, posket hehkuivat, tukkasuortuvia riippui hartioilla ja silmät rukoilivat. -- Minä pyydän teitä niin hartaasti, suokaa anteeksi, olen ollut paha sinulle Akseli, ja te herra Berg, suokaa anteeksi -- --! Tulin niin onnettomaksi, kun kuulin -- -- -- Se olisi ollut hirveää -- -- -- Häntä pöyristytti ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kauhealta näyltä. Akseli yhäkin piteli hänen kättänsä. Mutta Erkki seisoi synkkänä. -- Neiti, älkää meitä keskeyttäkö. Meidän täytyy mennä. -- Te ette saa, voi minä rukoilen, tulkaa pois, unohtakaa, tulkaa ystäviksi... Minun syyni on kaikki -- -- --! Annan ääni oli itkevän herkkä. Liikuteltuna ja ihastuneena Akseli häntä katseli. -- Te ette tiedä mitä sanoja olemme langettaneet toisillemme, niitä ei voi pestä pois kuin verellä. -- Verellä! kirkasi Anna ja purskahti itkuun. -- Mitä minä teen, minä onneton? Hän lankesi maahan ja otti Erkin molemmat kädet. -- Sopikaa, tulkaa ystäviksi, minun tähteni! -- Siitä hän rukoilevasti katseli ylös. -- Erkki pyyhki toisella kädellä otsaansa, huokasi syvästi ja sanoi sitte: -- No minä suostun _teidän tähtenne!_ -- Minä taas olen kauvan sitä tahtonut! iloitsi Akseli. Annan kasvot vetäysivät valoisaan hymyyn, liikutuksissaan hellänä, kauniimpana kuin koskaan ennen hän ojensi heille kätensä ja lausui hiljaa: -- Voi kiitos! Vähän aikaa he kävelivät ääneti. -- Nyt mennään juomaan limonaadia ja syömään torttuja, esitti Vaurio. -- Minä tarjoon. He istuutuivat penkille vesimyymälän vieressä. Anna oli Akselin ja Erkin välissä. Vaurio läksi tekemään tilausta. -- Pois kaikki vanhat vihat, sanoi hän sitte nostaessaan limonaadilasia! Heidän lasinsa kilahtivat vastatusten ja samassa he kaikki purskahtivat nauruun. II. Oli kulunut vuosi, oli kevät. Akseli oli jo aikoja sitte luovuttanut Annan Erkille. Annan poissaollessa koko vuoden oli hän hakannut toista, se toinen oli ollut kiinnittämässä kukkia hänen rintaansa, kun hän astui ulos puodista, josta valkoinen ylioppilaslakki oli ostettu päähän. Erkkikin olisi saattanut saada kukkia, mutta hän ei niistä huolinut, kun ei voinut niitä vastaanottaa Annan kädestä. Hänelle ei kevät vielä ollut koittanut, häntä ei ylioppilasarvo elähyttänyt koko voimallaan, ennenkuin Anna hymyllään oli sulattanut talven hänen rinnastaan ja hyväksymisellään vihkinyt hänen valkoisen lakkinsa. Äärettömästi hän kaihosi Annaa, niin että välistä tahtoi ääneen kirkaista. Oli hän miltei varma Annan rakkaudesta... Tuontuostakin oli hän saanut häneltä terveisiä hänen nuorempien veljiensä kautta, jotka nyt vuorostaan olivat koulussa, ja pari kertaa oli Anna kirjoittanut hänelle ystävällisen vastauksen hänen kirjeisiinsä. Annan kirjeet olivat aina alkaneet: "Herra Erkki Berg!" tai vaan: "Herra Erkki!" Ei: "_Hyvä_ herra Erkki!" Erkki oli siitä onnellinen, sillä olisihan se rakastavalle ollut liian vähän. Rakas-sanaa taas ei tietysti sopinut käyttää. Onneksi sattui Erkin kaukaisia sukulaisia asumaan Annan kotipuolella. Hän ei heitä ensinkään tuntenut, mutta sopihan heihin tutustua. Ja matkalla kävi poikkeaminen Annan kotiin. Kuinka hurjasti sydän sykki, kun hän viimeisessä kestikievarissa pesihe matkapölyistä ja sitte kysyi tietä Rauhalaan. Ja kun hän ajoi pitkän puukäytävän halki, johon talo jo näkyi, tuntui onni niin tukahduttavan suurelta, että hän hyppäsi alas polkupyörältään ja kävellen astui lopputien. Rakennus oli vanha, suurten koivujen varjostama, takaa pilkoitti järvi. Piha oli herttaisena nurmikkona. Portailla istui nuori tyttö painuneena ompelutyöhönsä. Erkin kasvoille lensi puna, hän yskähti, nosti lakkiaan. -- Herra Berg! Todellako? Kuinka hauska. Nyt minä ymmärrän mitä se käki merkitsi. Tervetuloa -- ja onnea! Kuinka se on kaunis! Anna jäi hetkeksi ihaelemaan Erkin lakkia. Erkki ei saanut sanaa suustaan. Hän vain katseli häntä. Yhäkin kauniimmaksi hän oli käynyt, hän oli kasvanut ja vartalo oli kehittynyt. Hänessä oli jotakin totisempaa, naisellisempaa kuin ennen ja hän punastui Erkin katsetta. -- Tervetuloa vieläkin! jatkoi hän. -- Käykää sisään, olkaa hyvä. Otetaan polkupyörä tänne etehiseen. Äiti, täällä on eräs tuttavani Helsingistä, herra Berg. Ratto, Ratto, pois nyt jo! Viimeiset sanat tarkoittivat koiraa, joka riemuisalla hypyllä ja haukunnalla otti vastaan vierasta. Pian kokoontui portaille koko perhe, isä, äiti, veljet ja pikkusiskot. He tunsivat kyllä herra Bergin nimeltä, sillä olihan Annalla hänen valokuvansa ja kun, Annan ollessa puuhaamassa teetä, rouva Vaurio ja Erkki keskustelivat, kävi selville, että he olivat kaukaista sukuakin. Sentähden he kohtelivat Erkkiä kuin vanhaa tuttua ja pyysivät häntä viipymään luonaan kumminkin muutamia päiviä. Mutta Anna, entinen iloinen Anna, mihin hän oli kadonnut? Vakavana, totisena hän järjesteli kodissaan ja varoitti pikkusiskoja. Ja kun hän välistä hymyili, teki hän sen niin arvokkaasti. Miten hän oli voinutkin niin muuttua? Erkki tunsi äkkiä olevansa hänestä hyvin kaukana. Tuli hänen kasvoihinsa johonkin määrään entinen ilme kun tuli puheeksi pikku siskon nukki, jonka tämä oli kantanut Erkin syliin. Se oli punaposkinen, tummatukkainen kaunotar ja miltei liikutetuin mielin Erkki otti sen käsiinsä. -- Tämäkö se on, joka oli tuon teidän entisen ystävättärenne näköinen? Anna nauroi. -- Se, se juuri. Siitä syystä se onkin ollut minun erityisen hoitoni alaisena. Muutoin ei se ikinä enään eläisi. Eikö totta, tuollaisia ihmisiä löytyy? Illallisen jälkeen he kahden läksivät kävelemään; Anna oli paljain päin, kevyt huivi olkapäillä. Hän kääntyi tallin ohitse kulkiessa, rengin puoleen kysymään jotakin, piioille, jotka lypsivät lehmiä oli hänellä myöskin sanottavaa ja vasta kun tultiin puukäytävään, hyvän matkan päähän, rupesi hän pitämään huolta Erkistä. -- Tiedättekö, tänään kun täällä kuljin, lensi käki pääni päällitse ja minä toivotin -- että te tulisitte meille käymään. Ajatelkaa kuinka omituista! -- Todellako! Te toivotitte minua, te ilostuitte tulostani? -- Tietysti. Onhan täällä jokseenkin yksinäistä ja varsinkin on hauska tavata teitä kouluajan tuttavia. Hän tuli jo taas sellaiseksi, jommoisena Erkki oli häntä niin rakastanut. Erkin kurkkuun nousivat sanat, hän olisi tahtonut kertoa, miten hän oli kaivannut ja odottanut. -- Kuinka tuo lakki on kaunis. Kai on ihmeen suloista kun nyt olette valmis ja kai teillä on ollut paljon pelkoa ja paljon jännitystä ja paljon työtä -- -- --? -- On! sanoi Erkki innostuneena. Nyt vasta oli hänellä kevät, nyt vasta, kun hän, Anna siitä puhui, tunsi hän valkoisesta lakistaan ääretöntä riemua, nyt tuli työstä palkka ja hän käveli tuota tietä, jota Anna oli polkenut lapsesta asti, hengitti hänen kotimetsänsä ilmaa kruunatun sankarin tunteilla. Anna otti hänen lakkinsa käteensä, katseli sitä joka haaralta, silitti sinistä vuoria ja antoi sen sitte pois. -- Kertokaa jotakin Helsingistä. Mitä niille entisille "ritareille" kuuluu? Ja Erkki kertoi. Mutta sitte hän tahtoi kuulla jotakin Annasta. Mitä hänestä sitte oli kertomista! Hiljaisesti aika kului, päivät olivat aina toistensa kaltaiset. Alussa oli ollut Helsinkiä ikävä, sitte hän oli tottunut ja nyt hän viihtyi oikein hyvin, kävi paraikaa rippikoulua, juhannuksena pääsivät jo ripille. Rippikoulua! Se siis oli syynä hänen tavattomaan vakavuuteensa, olisipa tehnyt mieli hänet näyttää Akselille ja Laurille. Ne eivät olisi tunteneet. -- Onko se teistä hauskaa? kysyi Erkki. -- Mikä? rippikoulussa käyminenkö? Hauskaa --? No on. Hän ensin epäili sanoisiko sitä hauskaksi. -- Siellä selvii niin paljon, jota tarvitsee selvänä tietona elämän tiellä. Se ilta kului kuin humaus ja yön Erkki nukkui, korvissaan vielä se sävel, jota Anna illalla oli soittanut. Seuraavana päivänä läksi hän Rauhalasta koko perheen saattamana puukäytävän päähän. Siellä tuli vastaan mies, jolla oli asiaa "herralle". Kun hän oli pistänyt kättä, kaikille, heitti hän pitkän katseen nuoreen ylioppilaaseen ja lausui: -- Onkos tämä sitte Anna ryökinän sulhanen? Erkki ja Anna punastuivat korviin saakka, veljet, jotka kuulivat omat luulonsa toisenkin suusta, päästivät suuren naurun, äiti selitti, ettei hänen tyttärensä vielä ollut kihloissa, mutta isä iski merkitsevästi silmää ja nyökytti päätään. Sitte heitettiin hyvästi ja kaihomielellä ajoi Erkki kaukaisten sukulaistensa taloa kohti, jonne hänellä enään ei ollut minkäänlaista halua. Ja taas kului pitkiä, pitkiä aikoja, jolloin Erkki kaipasi ja odotti. Kesä loppui, tuli syksy ja talvi töineen yliopistossa. Jouluna läksi Erkki taas tervehtimään noita kaukaisia sukulaisiaan ja poikkesi matkalla Annan kotiin. Isä ja äiti sulkivat hänet miltei syliinsä, Ratto haukkui riemusta ja iloisesti otti Anna ja lapsijoukko hänet vastaan. Pari päivää Erkki eli Rauhalassa kuin huumeessa. Tanssiaisissa tanssi hän Annan kanssa, kuutamoisina iltoina he kävelivät yhdessä, öisin Erkki näki unissaan vain Annan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että hänen täytyy tunnustaa rakkautensa. * * * * * He olivat kotimatkalla kirkonkylästä, jossa oli ollut kutsut. Päivä oli kirkas ja kylmä, puut raskaina huurteesta, nojasivat maahan saakka. Hankien vaipassa lepäsi koko järvi, niemet, saaret. Ja kaikki välkkyi ja kimalteli. Erkki tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua. Annakin vaikeni ikäänkuin odotuksessa. -- Kun minä katselen tuota valkoista, joka hohtaa, jota reunustaa tuo vihriä huurteinen metsä, niin mieleeni johtuu, en oikein tiedä miksi, morsian, jonka kulmilla myrtti painaa. Anna puhui hitaasti, hiljaa. Erkki nieli jokaisen sanan. -- Myrtti painaa? kysyi hän kiihkeästi. -- Niin, painaa, sillä morsian ei rakasta sitä sulhasta, jolle hän vannoo kuuluvansa. -- Mistä se tuli mieleesi? -- En tiedä. Katsellessani tuota metsää ja lunta. Ja kerran olen ollut sellaisissa häissä. Ei kuulunut pitkiin aikoihin muuta kuin reen anturoiden alla lumen narina ja kulkuset. Erkkiä raateli omituinen epäilys. Sen olivat synnyttäneet Annan viimeiset käsittämättömät sanat. Hänen täytyi saada selvyys. Ja hän kääntyi tytön puoleen, katsoi häntä silmiin ja kuiskasi, että hän häntä rakastaa. Anna hengitti syvältä ja sulki silmänsä. Erkki meni kuin tainnoksiin. -- Lausu että sinäkin rakastat minua, kuiskasi hän vihdoin. -- En voi! Minä sinusta pidän paljon, mutta en rakasta. Erkki hurjistui, ei ollut mahdollista, ettei hän rakastaisi, hän, jonka kuvaa hän oli uskollisesti kantanut povessaan vuosia -- --! -- Sekö olisi uneni loppu, onneni loppu! Rakastatko sinä sitte toista? -- En. -- Mutta ehkä sentään --? Se on kamalaa, kamalaa, minä en voi elää sitä päivää, jolloin toinen sinut saa omakseen. Jos sinä tietäisit miten olen sinua ajatellut, kaihonnut näinä vuosina, siitä illasta asti siellä puistossa -- --! Ja jos sinä käsittäisit miten on katkeraa olla tässä rinnallasi, kun tiedän etten sinua koskaan saa -- -- --! Erkki purskahti itkuun. Anna oli saanut hänestä sen vaikutuksen, ettei hän osaa itkeä. Hänen tuli äärettömästi sääli. -- Erkki raukka! Kuinka se minuun koskee, sanoi hän pehmeästi ja ojensi peitteen alta hänelle kätensä. -- Mutta ehkä sinä voisit oppia rakastamaan minua! Minä teen mitä tahansa, mitä sinä vain tahdot, ei ole niin suurta maalia, etten sitä saavuttaisi, kun lupaat tulla omakseni. -- En, en, en voi sinua ikinä rakastaa muuta kuin ystävänä, veljenä. Erkin hampaat kalahtivat vastatusten. Sitte ei taas kuulunut muuta kuin lumen narina ja kulkuset. Päivä oli vajonnut ruskoihin, etelässä välkkyi suuri tähti. Anna viittasi siihen: -- Katso! hän äänsi kuin toivoa herättääkseen. -- Niin, sanoi Erkki kolkosti, -- taivaalle nousi tähti ja minun sydämmestäni se sammui... Sellaista on elämä. Hetken kuluttua hän jatkoi kovalla, käskevällä äänellä: -- Älä tästälähin koskaan anna minulle itsestäsi mitään tietoja, kohtele minua kuin ventovierasta! -- Niinkö, että meidän ystävyytemme nyt on kokonaan lopussa? kysyi Anna pelästyneenä, -- se ystävyys, joka minulle on tuottanut niin paljon onnea? En saa siis sinulta koskaan odottaa tai sinulle lähettää tervehdystä, kun vanha vuosi vajoo umpeen, ystävänä ylpeillä sinusta kun olet suorittanut tutkintoja. Olenko ymmärtänyt oikein? -- Niin. -- No sitte kiitän sinua näistä olleista ajoista. Sinä olet tuottanut minulle paljon onnea. Hänen äänensä värisi hellästi. Seurasi pitkä äänettömyys. Iltarusko oli muuttunut kiiltäväksi pimeydeksi ja taivas oli tähtiä täynnä. Valot loistivat vastaan Rauhalan ikkunoista. Ratto rupesi haukkumaan. Jo ajettiin sisään portista. -- Anna, suo anteeksi, ollaan ystäviä, pyysi Erkki hiljaa. Ratto ryntäsi rekeen heidän päällensä. Lamppu kädessä tuli palvelustyttö kuistille. Etehisessä sai Anna painetuksi Erkin kättä. Ei ollut Rauhalassa enään mitään, joka olisi Erkkiä pidellyt. Yhtä katkera kuin suloinen oli hänelle jokainen hetki. Särjetyin sydämmin läksi hän sieltä. * * * * * Hän heittäysi hurjasti työhön. Se helpoitti. Mutta hän ei unohtanut. Ja vähitellen alkoi toivo elpyä hänen rinnassaan kevään kanssa, joka koitti. Eräänä päivänä kun Erkki tavallista tyynempänä istui kirjojensa ääressä, tuli hänelle kirje, jonka päällekirjoituksen hän paikalla tunsi Annan kirjoittamaksi. Kädet vapisivat kun hän sitä avasi. Anna ilmoitti hänelle, vanhalle ystävälle, että hän oli kihloissa -- se oli vastaiseksi salaisuus. Erkki läksi kävelemään. Maalitonna hän kauvan harhaili, kuljeskeli kuin mielipuoli. Hän joutui rannalle, jolla hän koulupoikana ollessaan niin monasti oli kävellyt uneksien ensi lempensä unelmia. Nyt ne piti raataa mielestä juuria myöten. Hän tunsi kuinka sydän vuoti verta. Lumet läksivät, jää oli lyyjynharmaata, ilmassa kaikui kevätsäveliä ja tuoksui tuoreus paisuneista lehtisilmuista. Mustana kuin syksyn yö, oli Erkin mieli. Istuen yksinäisellä penkillä, valitti hän itsekseen. Hän ei voinut itkeä, mutta hän puhkesi hiljaa puhumaan. -- Se on varkautta Anna, jos minä sinua vielä rakastan ja minä en tahdo varastaa, en ryöstää toiselta hänen omaansa. Tule onnelliseksi Anna hänen sylissään, minä en tahdo sinua koskaan nähdä, en koskaan ajatella, en unissanikaan. Minä riistän sinut sydämmestäni, revin sinut niinkuin satavuotisen hongan juurineen päivineen, työnnän luotani, tapan ja hautaan. Minä rakastun toiseen tyttöön, sulkeudun hänen hehkuvalle povellensa ja olen onnellinen, onnellinen -- -- -- yhtä onnellinen kuin sinä! Hän läksi kävelemään pitkin rantaa, katseli raskasta jäätä ja ajatteli sitä toista, jota hän oli rakastava. Hän olisi hänelle niin hellä, niin rakastavainen, niin anteeksiantavainen. Hän itkisi hänen surujansa, hän kaipaisi hänen kanssansa ja auttaisi häntä unohtamaan. Ehkä hänkin, Erkki vielä saattaisi tulla onnelliseksi, vaikka se _nyt_ tuntui mahdottomalta. Ja Anna jäisi kesäyön unelmaksi, kangastukseksi meren selälle, ilmestykseksi taivaan mailta, ruskopilveksi auringon laskemasijoille. Öisiä vieraita. Oli jo niin kevätpuolta, että vain sydänyöllä hämärsi. Mutta lauvantain ja sunnuntain välinen yö tuli pimeä ja kolkko kuin syksyllä. Vettä satoi, tuuli kierteli solia ja lakasi altaan kaikki mitä eteen sattui. Tuvassa makasi väki. Keskiyön aikana heräsi joku lapsista pyytämään vettä. Äiti tapaili piimätuoppia ja löysi sen kyljellään permannolta; kissa pahanen siinä lie liikkunut. Hän sukasi ylleen hameen, otti tyhjän tuopin ja läksi unimielin aittaan päin mahlajakaljaa noutamaan. Tuuli ruhjoi vaatteita, lumensekainen sade piiskasi kasvoja, paljaat jalat polkivat liejuista pihaa. Pärekoppa oli jäänyt tyhjäksi tallin eteen, tuuli sitä vieritteli. Lapset olivat jättäneet lehmänkellon puun oksaan riippumaan ja se soi siinä lämähdellen myrskyn äänten rinnalla, surkeasti kuin hätähuuto. Vihdoin hän tuli ovelle ja ojensi kätensä pistämään avainta avaimenreikään. Sieltä tuli tyhjyys vastaan. Hän luuli tavoittaneensa ovea liian kaukaa ja astui likemmä. Kynnykselle hän lankesi, heräsi silloin vasta täydellisesti unestaan ja parkasi kimakasti. Ovi oli selkosen selällään. Edessä oli musta aukko ja lattialta näkyi valkosia repaleita... Vaimo silloin aavisti kaikki ja vaikeroimistaan tukahduttaen juoksi hän säikähtyneenä sisään. -- Kalle hoi, aitassa on liika. Vieras siellä on käynyt siivoomassa ja puhdistamassa. Itkuksi katkesi häneltä ääni, vilusta kalisivat hampaat ja koko olento värisi. Kalle sai vaatteet ylleen ja kahlasi kiireesti aittaan pihan poikki. Vaimo jäi ulos odottamaan, kädet painettuina rinnalle ja korva teroitettuna kuuntelemaan. Korvessa ympärillä ryski, huojuvat puut humisivat, niinkuin maailman lopun edellä Jumala olisi lähettänyt ilmansa lakaisemaan kaikki pois maanpinnalta. Kallesta ei pitkään aikaan kuulunut mitään. Vaikka olisi siellä sisällä saanut surmansa. -- Vieras on käynyt, mennyt matkaansa, kuulumatta, näkymättä. Puhtaaksi on raivannut jälkensä! kuului ääni vihdoin aitasta tyynenä kuin kaukainen huokaus. -- Ensinnäkin on korjannut kirkkovaatteeni naulastaan ja tyhjänä on orsi, jolla vasikannahka riippui kuivamassa. Vaimo purskahti itkuun. -- Katsos, veikkonen, ovatko minun hameeni jälellä. Jos se ne vei, niin mikä minun poloisen eteeni tuleekaan -- -- --! Hän piteli käsissään hameen helmaa, johon oli pyyhkinyt silmiään, kuunteli kyyneleitä ja henkeä pidätellen ja luuli tuulen ulvonnasta eroittavansa, miten miehen kädet haparoivat tyhjiä seiniä. -- Sillä on mahtanut olla vaimo tai morsian, joka tarvitsi, sillä tyhjinä ovat sinunkin naulasi. Vaikeroiden uskalsi vaimo vihdoin mennä aittaan. Hän oli kompastua voipyttyyn, joka tyhjennettynä sekin oli kumossa permannolla. Kaikki sille olikin kelvannut! He toimittivat tulta ja tarkastelivat tuhotyötä. Kirstu oli avattu ja lattialla hajallaan sen sisältö: torpankontrahti, kunnankuitteja, lasten parempia leikkikaluja ja nurinkäännetty kukkaro. Muu kaikki poissa. Eipä siellä suuria ollut ollutkaan. Riepuun käärittynä oli ollut kymmenen penniä ja se hopeinen sormus, jonka Kalle kihlasormuksena kerran oli antanut morsiamelleen. Maitopytystä oli varas juonut, nurin narin se oli viskellyt vaatteet, tarkastellut taskut, ehtinyt valita parhaat paidat ja löytänyt takimmaisesta piilosta, monen huivin sisästä silkkiliinasen, jota vaimo tuskin kirkkoon oli raaskinut panna päähänsä. Aamun valjetessa löytyi veräjältä toinen saapas, yksi hameista ja hävinneen laatikon kansi. Vaimo sai Kallen heti lähtemään naapuritorppaan. Siellä vielä maattiin, mutta Kallen kertomus pani kaikki mielet vireille. Kalle alkoi siitä, kun heillä lauvantai-iltana oli menty kylpyyn ja puhui sitte tarkasti koko asian kulun aina kestävään hetkeen saakka. Miehet olivat nousseet jalkeille, naiset tekivät tulta ja panivat kahvipannun kiehumaan. Kalle istui alakuloisena penkillä. Yksin Risto virui sängyssä pitkällään imien piippuaan. Hän oli jo harmaahapsinen mies, muutoin pitkä ja roteva kuin jättiläinen. Kukaan ei tietänyt neuvoa voron jälkiä. Heillä ei eilispäivänä ollut käynyt ketään vierasta. Mutta kaikesta päättäen tämä ei voinut olla ihan likeltä, koska se niin oli ollut janoissaan, että oli juonut maidon, ja vienyt leivät ja voit mukaansa. Vaan ei se taas voinut olla ihan outokaan, koskapahan oli ymmärtänyt etsiä niin tarkasti kaikki salaisimmatkin sopet. Ja arveluja tehtiin kaikkiin suuntiin. Kalle ei niistä innostunut. Hänen alakuloisuutensa oli vaihtunut tyyneksi alistuvaisuudeksi sallimuksen määräykseen. -- Mikä on poissa, on poissa, sanoi hän ja miltei rupesi estelemään varkaushuhun levittämistä. -- Jollei sinua tietäisi niin rehelliseksi mieheksi, niin voisipa melkein luulla, että olet hitossa varkaan kanssa, arvelivat naapurit. Risto oli sillä aikaa noussut istumaan. Hän vajosi puhdistamaan tuhkaa piippunysästään ja alkoi uudestaan kysellä Kallelta, mitä kaikkia tavaraa häneltä oli viety ja mimmoiset olivat varastetut vaatteet olleet. Ja Kalle kertoi taas uudestaan kaikki, piirsi polvelleen kankaan ruutujen suuruuden, kertoi housuntaskujen luvun, ei unohtanut mainita, että kuosi oli kaupunginräätälin hienoimpaa, ja että jokaisessa napissa oli saman räätälin nimi. Risto kuunteli tarkasti ja lupasi pitää silmänsä auki illalla. Hän oli nimittäin sinä iltana kutsuttu pelimanniksi kuuliaisiin Kyyhkylän kylään. -- Jos se on likeisiä, panee se tietysti ylleen ne vaatteet Kyyhkylän kuulijaisissa. -- Uskaltaisikohan tuo? Kunhan se vain ei niitä möisi... -- No ehkä sitte ostaja näyttäytyy niissä. Olisihan Kallen toivon tuosta pitänyt elpymän, mutta alakuloisena hän palasi Koivulaansa ja istuutui aitanportaille eteensä tuijottamaan. Olihan siinä olevinaan rakennuksen alkua, saunaa, aittaa ja navettaa, mutta kaikki oli pientä ja typistettyä. Tuvan ikkunasta mahtui tuskin kaksi silmää yhtaikaa katselemaan, katto tapaili miehen päätä. Pellon turpeet olivat sulamattomat ja alta näkyi ruskomulta, mutta pinnalla vihannoi kauranoras. Aho antoi niukasti leipää ja halla korjasi usein vielä nekin viimeiset. Velkaa täytyi tehdä. Tuvassa istui Loviisa laulellen itkevälle lapselleen. Pian saisivat he kaikki itkeä nälkäänsä. Ja siitä sitte piti varkaille tasata. Se oli heidän sallittu osansa. -- Jaa, jaa, kuka armoton raaskii tulla rosvoamaan näin köyhiin paikkoihin, kuului Loviisa vaikeroivan. -- Eivät uskalla suurempiin. Sentähden täytyy köyhien tasata heille. -- Ja sinä säästit niitä vaatteita kuin silmäterääsi, hyvän maisterin muistona. Et kirkkoonkaan pannut päällesi. Nyt voro vei! -- Ja minun sormukseni ja silkkini, ainoat jotka vielä olivat säästyneet tyttöaikojen turhuudesta. Silloin sitä kokoelin vaatetta ja liinaa, piti oleman silkit ja sormukset. Ja nyt voro vei kaikki! Kunhan olisin tuon tiennyt, olisinpa saattanut muuttaa rahaksi ja itse syödä ne suuhuni. Se silkkikin, josta ennen palkkarahoistani maksoin kahdeksan markkaa! Mies ei virkkanut mitään. Hänen kasvoillaan oli sunnuntairauha ja kädessään virsikirja. Vaimoa ärsytti tuo velttous. -- Eivät ne takaisin tule sillä tavalla. Kylälle siitä on lähdettävä puhumaan. Sinäkö menet vaiko minä? -- Johan minä niistä puhuin. Ristokin lupasi illalla katsella Kyyhkylän kuulijaisissa. Mutta mikä on vietyä, se on poissa. Niitä ei enään tavata. Aitassahan nuo riippuivat tähänkin asti. Mitä virkaa niillä siellä oli? Tottahan se vieras ne tarvitsi paremmin, tottahan sillä oli vähemmin kuin meillä. Antaa hänen pitää saamansa! Hän työnsi viimeiset sanat tulemaan ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omantuntonsa ääni, jonka piti hallita kaikki hänen inhimilliset mielitekonsa. Loviisaa taas rauhoitti se, että Risto oli saanut kuulla asian. Sillä Risto, jos kukaan, saattoi vaania varkaan jäljet. Hänellä oli silmää vaikka kolmen varaksi, liukas kieli ja puheessa sukkelat käänteet. Mutta hyvää tuulta hänessä ylläpitämään tarvittiin aina jotakin väkevää juotavaa. Sentähden Loviisa otti niukasta jauhovarastostaan vadillisen ja vaihtoi sen viinaksi toisesta torpasta. Maanantain iltapäivänä, jolloin saattoi arvata Riston palanneen kutsuista, pisti hän pullon Kallen käteen. -- Lähde nyt Ristolta kuulostamaan. Jo tiellä tuli Risto Kallea vastaan, matkalla Koivulaan. -- Aika kaunis on kevään alku, sanoi Kalle kun oli pistetty kättä. -- Niin on. Ja taidatpa saada housusi takaisin. -- Jaa ettäkö takaisin? Kalle seisahtui hämmästyneenä Riston eteen, ja Riston silmät lensivät pulloon Kallen povitaskussa. Sen johdosta hän sivumennen mainitsi, että viinatavarat Kyyhkylässä olivat olleet sangen niukat. Kuokkavieraat sentään olivat tuoneet mukanansa. Itse pääasiaan he eivät kajonneet ennenkuin Risto oli päässyt istumaan Koivulan tuvan peräpenkille ja täysi lasi oli hänen edessään. Eilispäivästä vielä väsyneenä hän veltosti nojausi seinään tai pöytään puhuessaan. -- Tiedäthän sinä Kyyhkylässä Mattilan talon? Kalle nyökäytti päätään vastaukseksi. Mattilan poika oli kerran toissa keväännä poikennut heillä. -- No se poika, se Jussi kosiskelee siellä erästä Tilta-nimistä piikatyttöä. Jussi oli kuulijaisiin oikein kutsuttu, mutta Tilta tuli kuokkavieraana. Miesten sitte siinä kieputellessa polskaa sattui Jussi istuutumaan penkille minun viereeni. Pimeä siinä oli, sillä lamppu oli nostettu orren päähän, se kun aina tanssiessa tahtoi sammua, mutta -- niinkuin olin katsellut kaikkien muiden vaatteisiin -- vilkasin minä häneenkin. -- Mitä sinä minun vaatteistani katsot? kysyi Jussi. -- Ilman vain katson, että on hienoa kangasta ja taitaa olla kaupunginräätälin tekoa? sanoin minä. Hiukan tutkivasti oli Jussi häntä tarkastanut ja sitte kadonnut tanssiin. Mutta Risto läksi tekemään tuttavuutta Tiltan kanssa. Ja saikin hänet houkutelluksi penkille viereensä istumaan. -- Kunhan nyt tästä Tiltaa viedään Mattilan emännäksi, niin tottahan sielläkin tarvitaan pelimannia? Tilta punastui, rupesi nauramaan ja pyyhkimään hikeä otsaltaan. -- Mitäs turhia Risto! Saavathan ne talon pojat parempiakin. -- Ei niitä noin kauniita tyttöjä joka niityllä kasvakkaan. Tilta jo heltyi pyytämään että Risto tulisi ensi sunnuntaiksi soittamaan heidänkin kuulijaisiinsa ja näytti salavihkaa Ristolle kättään, jossa oli kannallinen sormus. -- Aika korea sormuskin jo on! ihaili Risto. Silloin Tilta sukkelasti peitti kätensä, haukkui sormusta rumaksi ja vanhanaikaiseksi ja hyppäsi pois. Illempana sai Risto kopatuksi häntä käsivarresta ja kuiskatuksi: -- Tänäänkö sinä sen sait? -- Tänään. Enempiä todistuksia Ristolla ei ollut. Mutta hän oli ihan varma siitä, että varas nyt oli hänen käsissään. Itse varkaudesta hän ei ollut puhunut yleisesti, vain kertonut luotettavimmille tuttavilleen. -- Mene sinne nyt tarkastamaan tunnetko, tavarat omiksesi, kehoitti hän Kallea. Kalle oli vaipunut mietteisiin. Hänen mieleensä muistui se päivä kaksi vuotta sitte, jolloin he olivat muuttaneet Koivulaan. Loviisan avatessa eväitä ja Kallen hakatessa puita kahvipannun alle oli kaskeksesta tullut mies, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Hän oli sanonut olevansa Mattilan poika, Jussi. Heidän avukseen hän oli nostellut kirstua ja muita tavaroita ja saanut kahvia heidän pannustaan. Olisiko hän silloin huomannut Kallen kirkkovaatteet ja Loviisan sormuksen? Kallelle selveni äkkiä koko tuo mahdoton varkaus, että talon poika tulee köyhästä torpasta varastamaan morsiamelleen sormusta ja itselleen naimavaatteita. Hän ei tullut tarvitsevana, joka hädissään ottaa kun ei itsellään ole, vaan hän oli tullut himonsa käskystä. Ja se se oli joka Kallea niin äärettömästi loukkasi. Hän oli itse koko elämänsä ajan elänyt köyhyydessä, mutta aina saanut himonsa voitetuksi kun se oli kiusannut häntä valheeseen tai varkauteen. Sen hän sentään olisi voinut ymmärtää, jos toinen äärimmäisessä hädässä ja siten ikäänkuin tahtomattaan olisi tullut kajonneeksi lähimmäisensä tavaraan. Ja jos hän jälkeenpäin olisi tullut tunnustamaan ja pyytämään anteeksi, olisi Kalle hänelle mielellään suonut anteeksi. Mutta tulla köyhiin ihmisiin kun oli talon poika! -- Ja itse asiassa: eihän tämä ollut mitään uutta. Tapahtuihan niitä varkauksia useinkin, mutta ne eivät koskaan olleet sattuneet Kalleen niin mieskohtaisesti ja sentähden ei hän ollut tullut niitä niin syvällisesti ajatelleeksi. Hän tunsi että hänen oli ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Sentähden hän otti leivän kotoa evääkseen ja läksi kävelemään Kyyhkylän Mattilaa kohti. Varovaisesti hän vakoili tiellä ja sai tietää, että Jussi, oltuaan useampia päiviä poissa, oli palannut kotiin juuri sinä sunnuntaina. Joku oli nähnyt hänen kantavan suurta myttyä kainalossaan. Yhä varmemmaksi Kalle tuli Jussin syyllisyydestä. Totisena hän asteli ylös Mattilan kujaa ja teki johtopäätöksiä talon varallisuudesta. Peltojen sänget olivat vielä kyntämättömät, eikä toukoa näkynyt missään tehtynä. Ojat olivat kaikki päästetyt umpeen, kolme lammasta käveli katistelemassa vanhaa nurmea pientarilta. Rakennusten katoista oli tuuli vienyt osia mukaansa ja lovia oli parsittu uusilla päreillä, joten ne olivat mustan ja valkoisen kirjavat. Piha oli kuin sotkettu likajärvi, johon jalka vajosi kuin pohjattomuuteen ja jonka rantoina olivat tuvan kuistin portaat toisella, ja navetan kynnys toisella puolella. Saarena keskellä pihaa oli kaivo. Olisi senkin kansi sietänyt korjaamista. Tuvan portaat olivat mädät, rikkinäiset ikkunat tukitut päreillä ja rievuilla. Porstuasta tuli ulos kaksi laihaa, likaista sikaa ja likainen oli se nainenkin, joka vastasi Kallen tervehdykseen. -- Onko nuori isäntä kotona? -- Ei ole. -- Viipyyköhän se kauvankin? -- Pitäisi palata suurukseksi. Kalle istuutui penkille ja katseli ympärilleen. Sellaiselta siellä näytti, että Kalle todellakin rupesi uskomaan, että Jussi tarvitsevana oli käynyt varkaissa. Hänen oma kotinsahan oli köyhä, mutta siellä ei ollut sitä kolkkoa, häviön ja autiuden köyhyyttä, joka täällä ikäänkuin kirkui vastaan jokaisesta raosta permannossa, särkyneistä ruuduista ja kylmästä tulisijasta, josta oli lohjennut kiviä. Ja kun Kalle katseli ulos ikkunasta olivat siat nousseet kaivonkannelle ja tonkivat siinä tyhjää kaukaloa. -- Eiköhän tuota kaivonkantta pitäisi paikata, putoovat sinne vielä nuo siat, lausui Kalle vihdoin. -- Näkyy pudonneen taas se lauta, jolla Jussi sitä paikkasi. Ja nainen kahlasi kaivolle, ajoi elukat alas kannelta ja asetti laudanpätkän paikoilleen. Hän oli vanhanpuoleinen, mahtoi olla isännän äiti, ystävällisen näköinen, mutta likainen. -- Sinne putosi meiltä vasta -- olisiko siitä nyt pari kuukautta? -- varsa. Putosi illalla ja löydettiin aamulla kuolleena. Kalle päivitteli vahingon suuruutta, jonka jälkeen akka tuli puheliaammaksi. -- Paljonpa meille onkin tapahtunut vahinkoja viime aikoina. Hukkasi syksyllä markkinamatkallaan isäntä sata markkaa hevosen hinnasta. Talvella paloi saunassa lehmä ja hieho; kun oli se navetan katto niin hajallinen ja sattui kova pakkanen, niin oli täytynyt muuttaa sinne. Ja nyt taas tämä varsa kuinka lienee hyppinyt. -- Olisi se nyt kumminkin korjattava tuo kaivonkansi. -- Niihän se olisi. Hetkisen ajan Kalle vielä katseli kuinka siat tonkimalla koettivat siirtää lautaa sijaltaan. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja ajoi siat pois mennessään kaivon sivutse. Hän oli päättänyt jättää sikseen koko asian. Liiat varat eivät näkyneet painavan Jussiakaan. Talon poikana hän ei ollut kehdannut kosia ilman silkkiä ja sormusta, siitä syystä hän oli ottanut. Varkaus oli tietysti synti, mutta vastatkoon itse teoistansa. Ja Kalle käveli pää alaspainuneena mietteissään, niin ettei huomannut ennenkuin hänen edessään seisoi mies, jonka yllä Kalle heti tunsi -- ryöstetyt vaatteensa. Housut olivat hänelle liian lyhyet, sillä hän oli pitempi ja kookkaampi kuin Kalle. Uusi lakki oli hänen päässään ja kainalossa mytty. Hän ei Kallea tervehtinyt enempää kuin ventovierasta ihmistä ja jatkoi matkaansa vihellellen, kasvonpiirteitten rävähtämättä, pitkin askelin ja -- Kallen mielestä -- ylpeänä. Kalle pysähtyi häneen tuijottamaan suu auki. Olisiko hän voinut näyttää noin viattomalta, jos hän olisi ollut syyllinen? Mutta vaatteet olivat Kallen. Siitä ei ollut epäilemistä. Hän katosi niin kiireesti, ettei Kalle ehtinyt häntä edes pysähdyttää. Kalle itse asteli Ristoa puhuttelemaan. -- Mennään sinne yhdessä ensi sunnuntaina, neuvoi Risto. -- Silloin ne kuuluutetaan ja minut pyydettiin pelimanniksi. Eipä Jussi olisi minua tahtonut, mutta oli Tilta tullut pyytäneeksi. Ja Risto uskoi Kallelle, että hänellä itselläänkin oli "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. Siitä syystä hän oli ruvennut Jussia heti epäilemään. Seuraavana sunnuntaina Loviisa ja Kalle Riston seurassa astuivat Mattilan pihaan. Oli se hiukan kuivanut ja kuusen havuja oli sirotettu viemään pihan yli. Muutoin oli tupaakin siivottu, ikkunoita paikattu ja paistetun sianlihan haju tunki ulos asti. Risto astui soittaen sisään, morsian otti hänet hymysuin vastaan. Hänellä oli uusi pumpulihame yllään ja valkoinen huivi päässä. Hänellä oli paljon puuhaa ja edestakaisin hän juoksi tuvan ja kammarin väliä. Hetkeksi hän pysähtyi puhumaan. Silloin Loviisa loi katseensa hänen rentoina alas riippuviin käsiinsä ja näki vasemman käden pisimmässä sormessa tutun sormuksen. Hän astui häntä lähemmä, tarttui hänen käteensä ja katseli sitä likeltä. -- Minun sormukseni, minun varastettu sormukseni, jonka minä morsiamena sain, jonka Kalle markkinoilta osti juutalaiselta, huusi hän. Hämmästyksissään antoi Tilta äänetönnä hänen vetää sormuksen sormestaan ja rupesi sitte vasta tekemään vastarintaa. -- Sehän on minun sulhaseni antama! Anna pois se! -- Enkä anna, kun minä kerran sain. Ennen minä sen sulhaseltani sain kuin sinä. Molemmat naiset seisoivat vastatusten keskellä lattiaa, Loviisa laihana, kalpeana, kuluneessa puvussa, kasvoillaan syyttäjän varmuus; Tilta punaposkisena, terveenä, silmissä epäilyksen väre. Hän heitti kysyvän katseen sulhaseensa, joka väkijoukon halki raivasi itselleen tietä heidän luokseen. -- Mitenkäs isäntä niin on antaunut pahan hengen valtaan, että tulee niin köyhään paikkaan varastamaan, kuin meillekin? sanoi Loviisa. Hänen katseensa pyysi. Poskilla oli uurrettu tie ikäänkuin kyynelistä. Jussi nauroi ylenkatseellisesti ja pudisteli olkapäitään. Kalle oli käsillään ruvennut tunnustelemaan vaatteita hänen yllään. Mitenkä hän olikin saanut ne niin kulumaan sinä yhtenä ainoana viikkona! Nehän tuskin mihinkään kelpasivat enään. -- Ja mihinkäs sinä olet pannut sen havukirveen, jonka sinä kerran minun laputukiltani veit? huusi joukosta joku. Useilla näkyi olevan "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. Ihmisparvi oli taajana ympärillä ja tarkasteli uhkaavana uhriaan. -- No saattehan nyt vähemmälläkin omanne, sanoi vihdoin Jussi ja repiytyi irti Kallen käsistä. Muitta mutkitta hän heitti takin päältään ja viskasi sen Kallelle. -- Tilta, anna heille mokomakin sormus! -- Johan minä sen annoin. -- Entä minun silkkini ja Kallen housut? kysyi Loviisa. -- Silkin minä möin. Housut ovat jalassani. Pitäisin mielelläni vielä tämän illan. Huomenna saat kaikki retkusi! Hän nauroi huolettomasti leveää nauruaan, tarttui morsiamensa käteen, pyysi pelimannia soittamaan ja ympäri huoneen he läksivät pyörimään -- sulhanen paitahihaisillaan. Loviisa ja Kalle peräytyivät nurkkaan päin tieltä. Hetken kuluttua olivat he kotimatkalla. Ilta oli tyyni ja lämmin. Upeista nupuista varisi vesihelmiä, metsäpurot lirisivät, linnut lauloivat. Äänettöminä astelivat Loviisa ja Kalle, toisella sormus kädessä, toisella takki käsivarrella. -- Luuletko, että se tyttö tekee eron? Eiköhän hirvitä rupeaminen varkaan vaimoksi? -- Hyvätpä nuo näkyivät olleen keskenään vieläkin. Sellaiset ovat meidän aikamme nuoret. Valhetta ja varkautta eihän sitä pidetä syntinä eikä häpeänä. Sitte he kävelivät äänettöminä kotiin asti. -- Koska sinä menet noutamaan loppuja tavaroita? kysyi kotiveräjällä Loviisa. Kalle ei heti vastannut, vaan ripusti ensin takin aittaan. -- Jätetään sinne koko tavarat. Ei sieltä mitään saa kuitenkaan. Köyhemmät ne ovat meitä! Minun on tuomio, sanoo Herra. Jumala heitä auttakoon. Ja siihen se asia päättyikin. Onnemme saari. Kapeitten vesien keskeltä kohoaa saari satojen muitten joukosta. Rannat ovat korkeat ja vesi alla äkkijyrkkää, niemen kärjessä on kiviraunioon pystytettynä valkoinen merimerkki. Nuoren metsän halki johtaa polku huoneille. Mikä ääretön tunne on sulanut tuon saaren muistoon, mikä sanaton tuoksu seuraa sen lehtoja! Sitä ajatellessa on kuin katselisin keväistä metsätähteä tai eläisin elokuun kuutamo-yössä tai suutelisin rakastettuni lämmintä kättä. Siellähän me vietimme avioliittomme ensi ajan, me kahden, eikä kenkään ympäristössä meitä tuntenut. Rakennus on punaiseksi maalattu valkoisine ikkunapielineen, pieni porstua, pieni kyökki, pieni kamari ja ikkunoista ihanin näköala joka taholle. Ympärillä kasvaa ehyt-tuohisia, solakoita koivuja, seinuksella on apilaspelto, sitte kanervikko, josta nousee saraista nurmitynkää ja helpeisiä heiniä. Maailmalta kuuluu laitumella käyvän karjan kello, vastaisella rannalla olevan torpanväen puhe ja ulapalla soutavien airohankojen narina; saaremme ääniä on vain lehtien rapina, aaltojen loiske ja minun lauluni. Niin kirkas, ihana kuin elämän ensimmäinen aamu, oli aamu siellä, kun avojaloin, paitahihasillani astuin maailmaan: veden tyynessä päilyi taivas ja kalliorannat koivuineen, kaste kiilsi lehdillä ja heinässä ja aurinko lämmitti kuin äidin syleily! Juoksin rantaan, heitin vaatteet kivelle, astuin järveen omaa kuvaani vastaan ja pulskauduin, yön lämmin vielä jäsenissä, viileään veteen korkean kaislikon suojaan. Vastaisella rannalla kuului vaimo pesuja sotkevan. Ja minä uin pois kaiken unisuuden, epämääräisyyden, tunsin ihmeellisesti norjuutuvani kuin olisin kylpenyt ijäisen nuoruuden lähteessä. Hän vielä nukkuu, kun palajan, ja herää suudelmastani, joka on viileä kuin vedenneidon. -- Sinun täytyy jo herätä, et usko miten on kaunista, vesi ihan tyyni, merimerkki päilyy, kalat hyppivät. Joudu uimaan, sillaikaa keitän minä kahvia! Ihan minun täytyy nauraa hänen unisuuttaan. Ja mennessään hän yhä hieroo silmiään. Mikä runous noissa pienissä, jokapäiväisissä askareissa, kun ne kuuluvat yhteiseen kotiimme! Ja me jaamme ne kaikki. Hän hakkaa puut ja noutaa maidon torpasta, minä saatan hänet kanoottiin ja olen taas häntä vastaan ottamassa, hän ei tule toimeen ilman minua. Minä keitän ruuan ja hän istuu kyökissä ja lukee minulle ääneen. Tai istuu hän viereisessä huoneessa kirjojen keskelle painuneena kirjoittamaan. Tai hän on nukkunut nurmikkoon, minä saatan nähdä hänen tumman tukkansa, jota loppumattomasti tahtoisin silittää, huulillani koskettaa. Usein, kun päivä on kuuma ja koko luomakunta näyttää olevan nääntymäisillään janoon, työnnämme veneen vesille. Ruokaa, kirjoja, uimalakana on mukana, majamme ovi lukossa ja me retkeilemme kauvas, sihisten kohisten pakenee vesi kokkamme tieltä ja vasta lahden pohjukassa me pysähdymme. Ranta siellä on hienointa hiekkaa ja metsä seisoo varjoavana kuusikkona, josta pihka tuoksuu... Mutta tavallisesti olemme iltapäivällä laivasillalla ottamassa vastaan postia ja kuulemassa uutisia maailmalta. Kun käännymme kotiin päin, on jo tyyntynyt. Hän soutaa ja minä pidän perää. Pisarat vilisevät hiljaa alas airon lehdiltä, koko maa kertautuu veden kuvastimeen ja taivas kaartuu syvänä yläpuolella. Salmen toisella rannalla on harmaa nuottatalas ja toisella merimerkki. Siitä alkaa näkyä saaremme kallioranta ja rakennuksen ikkunapielet. On jo yö, kun käymme ylös polkua. Kanerva on nupussa, kasteisessa heinässä hyppivät sammakot. Sisällä on kaikki hiljaa, hiljaa, ääneti valmistan vuoteet, äänetönnä hän tulee vesisankoineen lähteeltä, emme lausu sanaakaan. Koko taivas on ruskopilvissä, hohteessa vedet saarineen, salmineen, kuin pyhä uhrilehto on salaperäisenä koivikon siimes, ja heikko ääni vaippuu veden pintaa pitkin ja yli heinikon latvojen, niinkuin sumuharsot kahiseisivat. Minä istuudun kivelle suorimaan hiuksiani, ja niitä kosketellessa heläjää ihmeellisesti kuin kanteleen kaukainen kaiku. -- Sinä ihana impeni, joko mennään levolle! kuiskaa hän hiljaa vieressäni... * * * * * On taaskin ilta. Istumme penkillä mökkimme edessä. On mustana metsä, mustana taivas ja punertavina kiitävät pilvet, vaikkei tuulta tunnu. Vesi värisee kuin pelosta, mustana sekin, metsässä käy rauhaton kahina, puissa hiipivä hiljaisuus, niinkuin aavistettaisiin jotakin. Kaukaa kuuluu jylhä, hiljainen ääni ja taivaan pohjalle piirtyy häikäisevä, katkottu viiva. Se on kuin leikillä tehty ennustamaan, valmistamaan, karkaisemaan mieliä. On poissa kaikki elämä, pelkäävät eivät edes uskalla läähättää. Äkkiä nousee tuuli järven takaa ja hengittää syvästi yli maitten. Se nostaa kaikki tajuntaan ja herättää kuin kirkonkello. Puut taipuvat maahan saakka, heinät aaltoilevat, vesi nousee kuohuksi, mustuu. Hetkessä ratkee rikki pilven reuna ja silmiä sokaiseva valo välähtää. Me istumme rinnatusten toisiimme liittyneinä. Kunhan avautuisi tuo kirkas ranta, tuo mahtava ovi ja ottaisi meidät sisäpuolelle! Nuorina, onnemme huipulta, molemmat yhtaikaa! * * * * * Se _oli_ se aika, eikä se koskaan palaja. Mutta kaiken rientäessä eteenpäin ja entisyyden kalvetessa, seuraa tuo avioliittomme ensi aikojen onnen saari niinkuin ukkoispilvi vastatuuleen. Ja yksinäisyyden hetkinä, hiljaisuuden hyväillessä nousevat eteeni mielalat niiltä ajoilta. On silloin kuin katselisin keväistä kukkaa tai suutelisin rakkaani lämmintä kättä, tai haihtuisin kanervaksi kuutamo-yössä, kasvamaan kalliorannalle, jonka niemen kärjessä on valkoinen merimerkki. Mäkelän Kallen morsiamet. Mäkelä oli vain torppa Sillantaustan kartanon alueella, mutta sen väki oli varakasta. Mäkelässä ruokittiin kahdeksan lypsävää lehmää ja kaksi hevosta sekä pidettiin runsaasti työväkeä. Itse perheeseen ei kuulunut kuin isäntä, emäntä ja poika Kalle. Torppa oli sydänmaalla, kirkosta kaukana, aukealla mäellä, josta näkyi kauvas, metsien, järvien, vainioiden ja kylien ylitse. Kalle oli vanhempiensa silmäterä. Hänen ympärilleen keskittyi kaikki heidän työnsä ja huolenpitonsa. Mutta hän olikin heille syntynyt heidän elämänsä syyspuolella, silloin kun he jo luulivat olevansa tuomitut elämään kaiken ikänsä lapsettomina. Hänestä tuli mitä herttaisin lapsi, kuinka hän osasi kaulaella ja antaa suuta, laverrella ja liidellä isän sylistä äidin syliin! Kaikki vieraat, jotka Mäkelässä kävivät, ihastuivat Kalleen. Naapurin emännät kantoivat hänelle sokeripaloja ja vehnäisviipaleita ja kylän lapset häntä kohtelivat kuin kuningastaan. Kun Sillantaustan emäntä silloin tällöin kävi Mäkelässä, piteli hän pitkän aikaa Kallea polvellaan, näytti hänelle kelloaan ja nauroi hänen viisaille puheilleen. Kalle kutsui häntä Kello-tädiksi, ikävöi häntä ja kyseli häntä. Ja kun hän sitte tuli Mäkelään ja Kalle porstuassa kuuli hänen tervehtivän äitiä, niin hän paikalla tunsi hänen äänensä, heitti leikkinsä ja karkasi suinpäin häntä vastaan. -- Kello-täti, Kello-täti! riemuitsi hän lavertelevalla lapsenäänellään. Ja emäntä otti hänet syliinsä, silitti hänen pellavaista tukkaansa ja veti esille kellonsa. Sillaikaa äiti, mielihyvän hymy kasvoilla asetti kahvipannua tulelle ja nuhteli Kallea siitä että hän piti niin isoa ääntä ja telmi tädin sylissä... -- Kasvattakaa nyt minulle tästä hyvä vävypoika, naurahti kerran Sillantaustan emäntä. -- Voi voi mitä se emäntä puhuu! vastasi hyvillään ja hämillään Kallen äiti. -- Torpan poikia nyt teidän tyttärillenne...! -- Rupeatko Kalle minulle vävyksi? -- Rupean. Kallen äidin mieleen painui tuo lyhyt keskustelu. Löytyi vielä toinenkin henkilö, joka kiikutellessaan poikaa polvellaan, jo uneksi hänelle morsianta. Se oli Kukkolan Santeri, joka säännöllisesti joka syksy kävi tervehtimässä Mäkeläisiä. Hänen silmänsä kääntyivät silloin aina ensinnä Kalleen. -- No jopa se poika on kasvanut! Niin aina, niin aina. Ei aikaakaan kuin minä jo saan ruveta sille puhemieheksi. Seuraavana syksynä oli hänellä jo useita morsiamia ehdolla. Kukkolan Santeri oli muuten kuuluisa mies. Hänen tuttavapiirinsä ei tuntenut rajoja. Mutta monet perheetpä saivatkin kiittää olemassaolostaan hänen toimeliaisuuttaan. Hän oli todellakin toimelias. Hän ei koskaan levännyt eikä koskaan väsähtänyt. Aina hän oli liikkeellä, aina hymyilivät hänen ahavoittuneet, punaset kasvonsa. Hänellä oli erinomainen huomiokyky. Varsinkin piti hän kaikkia naimattomia silmällä ja jos joku joutui leskeksi, merkitsi hän sen heti kirjoihinsa. Ei niin, että hän olisi jotakin kirjoittanut jonnekin, sillä sitä taitoa hän ei tuntenut, vaan muistiinsa hän sen piirsi muitten lukemattomien mies- ja nais-nimien joukkoon. Ja niitä hän sitte järjesteli pareiksi, rikkaita vanhoja piikoja köyhille nuorille miehille, köyhiä nuoria tyttöjä varakkaille vanhoille pojille j.n.e., aina sen mukaan kuin hän tiesi tarpeen vaativan. Hänellä ei ollut likeisiä sukulaisia eikä kotia, sillä hän ei pitkiä aikoja viihtynyt missään. Koko vuoden hän, kainalossaan mytty, jossa hänen juhlavaatteensa säilyivät, kierteli talosta taloon, ollen jokaisessa kunnes kyllästyi. Hän parsi nuottaa, sitoi verkkoja, teki tääppäitä, kalasteli ja metsästeli aina vuodenajan mukaan. Muihin töihin hän ei pystynytkään, sillä hän oli toissilmänen ja oikeasta kädestä puuttui kaksi sormea. Tuttaviensa joukossa oli hänellä erityitse suosikkinsa. Ne olivat tavallisesti nuoria tyttöjä, jotka jolloinkulloin iltahetkinä olivat kallistaneet korvansa kuuntelemaan hänen leikkipuheitaan. Niille oli hän luvannut toimittaa hyvät sulhaset ja niitä hän kehui kaikille miehille. Hänen erityisessä suosiossaan oli Mäkelän väki, osaksi sentähden, että emäntä oli hänelle kaukaista sukua. Hän piti itseään miltei Kallen isoisänä. Tavattomalla innolla oli hän seurannut pojan kehitystä. Kun nuotta oli levällään Mäkelän tuvan lattialla ja Kalle tepasteli sen ylitse, iloitsi hän hänen reippaista liikkeistään ja ylisti hänen kauneuttaan. -- Niin aina. Sinusta tulee vielä monen tytön riitapala! Mutta sen sanonkin: älä ota pahankurista. Ota se, jonka _minä_ sinulle hankin, niin saat taatun akan. Minä tulen sitte vanhoilla päivilläni, kun en enään jaksa nuottaa parsia, teille asumaan. -- Mitä turhia se Santeri lapselle latelee, moitti äiti monasti, kun ei Santeri väsynyt kertoelemasta juttujaan. -- Turhiako? Odottakaa nyt kunnes tuosta väsytte, eikö maistu miniää ajatella! nauroi Santeri ja vilkasi ainoalla silmällään emäntään. -- Taitaapa väsymys jo ehättää ennen kuin siitä voi olla puhettakaan. Yhtenään kivistää päätäni ja pahojen ilmojen edellä on koko ruumis kuin tulessa. Kalle oli mahallaan nuotan päällä, käsillään hän tuherteli kohoja ja nosti tuontuostakin pyöreää päätään, jotta liinanen tukka heilui. Hänellä oli terveet, lihavaposkiset kasvot, vilkkaat silmät ja leveä suu. Santeri, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään, iski kouransa hänen niskaansa ja ravistaen häntä siinä, virkkoi: -- Tuotkos mammalles miniän, Kalle? -- Tuon, sanoi Kalle ja nauroi. -- Niin aina, niin aina. Emännänkin piti nauraa. Ja Kalle ryntäsi ylös makaavasta asennostaan, hiipi takaa äitinsä luo ja piiloutui hänen helmoihinsa. Mutta Santeri alensi äänensä salaperäiseksi: -- Eskolassa kasvaa paraikaa tytär, joka on juuri tuon Kallen ikäinen. Eskola on varakas paikka ja Johanna on ainoa tytär. Emäntä nauroi. -- Mutta ennenkuin nuo ovat naima-iässä, voi hänellä olla laumallinen veljiä ja sisaria. -- Kyllä niinkin, niin aina, mutta varoja siellä riittääkin tasata. No ja entäs Sillantaustan Anni? Siinä se on hyväntapainen tyttö, hiljainen ja sävyisä. Pitääkös Kalle Annista? -- Kuka se sitten on? kysyi Kalle viattomasti. -- Etkö tiedä, kuka Anni on? Kartanon Anni, Sillantaustan Kello-tädin tyttö, joka on yhtä iso kuin Kallekin? -- Mistä lapsi sitä tietäisi, tuli äiti Kallen avuksi. -- Ei lapsi koskaan ole Annia nähnyt. Ja mitä tekin Santeri, vanha mies, viitsitte hullutella! Jättäkää jo juttunne! Emäntä läksi ulos harmistuneen näköisenä. Mutta Kalle rupesi siitä lähtien utelemaan Annista. Hän tahtoi nähdä Kello-tädin Annin, hän itki ja hän pyysi. Kerran kesällä otti äiti vihdoin hänet mukaansa, hänelle tehtiin sen retken johdosta uudet saappaat ja uusi puku, jonka itse räätäli neuloi, ja iloisena, täynnä kysymyksiä ja tiedonhalua, saapui hän Sillantaustan portille, josta käytävä kukkivia syreenejä vei portaille ja johon kaikenlaisia kirjavia kukkia heloitti pihasta. Mutta samassa alkoi Sillantaustan iso koira haukkua ja Kalle pelästyi niin, että rupesi itkemään. Äidin täytyi kantaa hänet kartanolle, mutta hän ei lakannut itkemästä eikä lähtenyt äidin sylistä koko aikana, vaikka Anni ja Sillantaustan muut lapset häntä miten houkuttelivat. Ei auttanut nuhteet eikä uhkaukset. Äiti häpesi pahanpäiväisesti ja teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan enään vie Kallea minnekkään, ei kylään, ei kirkkoon, koska hän on niin tyhmä. Senjälkeen ei poikaa muutamiin päiviin tarvinnut peloittaa muulla kuin Sillantaustan koiralla, niin hän jo lakkasi pahanteosta. Eikä Kalle edukseen esiintynyt silloinkaan kun sitte Sillantaustan emäntä tyttärineen tuli Mäkelään. Kallea ei saatu sisään heitä tervehtimään. Hän karkasi äitinsä käsistä, juoksi aidan ylitse ruispellolle, piiloutui suureen ojaan eikä totellut mitään pyyntöä tai käskyä. Turhaan emäntä uhkasi isoilla koirilla ja pedoilla. -- Minä en ymmärrä mikä siihen lapseen on tullut, huokasi emäntä vieraitten mentyä. -- Sitä on pidetty liika hempeästi. Minäpä annan sitä selkään tänään, arveli isäntä. -- Oletko hullu! Kallea selkään! Lapsihan se on vielä. -- Nuorna vitsa väännettävä. Johan se on seitsemännellä. Kalle tuli sisään nauraen ja kurotti heti kättänsä ottamaan vehnäviipaletta pöydältä. Isä alkoi kuulostelun. Äiti itki, mutta Kalle sai armotta selkäänsä. Kallesta kasvoi kaunis poika, terävä ja vallaton. Tytöt alkoivat häntä ilokseen katsella ja Kukkolan Santeri esitti hänelle joka syksy uusia morsiamia. -- Mitä turhia, torui aina emäntä, -- jahkahan nyt Kalle on edes rippikoulun käynyt. Viidentoista vanhana pantiin Kalle sitte rippikouluun ja samalla kertaa sattuivat rippikouluun myöskin Eskolan Johanna ja Sillantaustan Anni. Mutta eivät he toisiaan tavanneet, sillä pojat lukivat isossa pappilassa ja tytöt kappalaisen luona. Kotimatkalla he kerran sattumalta kohtasivat. Rippikoulu oli sillä kertaa loppunut ja renki oli lähetetty noutamaan Kallea. Heillä oli hyvä hevonen, Mäkelän kuuluisa liinaharja Pikku. Rattaat poikia täynnä he ajaa karauttivat kirkonkylän läpi ja seisahtuivat Mankosen kauppapuodille. Kalle astui siinä sisään. Kauppiaan rouva seisoi myymäpöydän takana näyttelemässä parille naiselle huiveja ja esiliinakankaita. Kalle pysähtyi ovensuuhun ja hyvän aikaa vaiettuaan, nostahti hän lakkiaan ja kysyi: -- Eikö kauppamies itse olekkaan kotona? Sen hän teki siksi, että hänellä oli suurenlainen ostos tehtävänään ja hän tiesi että kauppias itse paremmin myöntyi tinkimiseen kuin hänen rouvansa, joka oli ahneeksi ja tarkaksi tunnettu. -- On, vastasi rouva, mutta hän on levolla, hän kun ei ole tänään ollut oikein terve. Kalle vaikeni ja loi silmänsä kattoon, jossa nahkahihnoja, piiskoja, lakkeja, kahvipannuja ja muuta kamaa riippui. Hän jäi tarkastamaan hevosvaljaita. Tytöt myymäpöydän ääressä kuiskailivat keskenään, epävarmoina siitä mikä oli kauneinta. He olivat molemmat suuriin huiveihin käärityt ja helmat olivat rypistyneet. -- No tulkaa nyt tekin, nuori mies, sanomaan, eikö tämä liina ole korea, kehoitti rouva Mankonen. Kalle kävi kiinni villavan liinan punaiseen kulmaan, tytöt käänsivät häntä kohti hymyilevät, nuoret kasvot ja samassa tunsi hän heidät. He olivat Sillantaustan ja Eskolan tyttäret. Pistettiin kättä ja tehtiin kaupat. Kalle ei tällä kertaa ostanut kuin karamellejä, päätti jättää valjaat siksi kunnes kauppamies itse paranisi. Karamellit pyysi hän saada kahteen eri paperiin. -- Ehkä mennäänkin yksissä, esittelivät tytöt, -- koska meillä on sama matka, niin on rattosampi. Jos vain saatte Pikun pidellyksi kunnes haemme hevosemme kestikievarista! Oli lauvantai. Hämärsi jo, vaikka päivä tuskin oli yli puolen. Viikkokausia oli satanut, maat olivat kuin hajoutumaisillaan, tiet paksuna liejuna, johon rattaat vajosivat akseliaan myöten. Ojissa seisoi vettä laidan tasalla, suot olivat järvinä ja mäkiä alas vieri vesi virtoina. Ja yhä satoi lakkaamatta. Metsä oli alastoin, mättäillä välkkyivät toisiinsa liimautuneina keltaiset lehdet ja pihlajamarjat upeilivat komeina terttuina. Tytöt ajoivat edellä Sillantaustan hevosella. Sitä ohjasi Sillantaustan piika, istuen voipytyllä rattaitten pohjalla. Ikäänkuin vahingossa kääntyi Eskolan tytär välistä ja vilkasi taakseen. Anni ei koko matkalla ollut näyttänyt kasvojaan. Kalle jutteli rengin kanssa kotinsa kuulumisia. Kukkolan Santeri oli paraikaa Mäkelässä. Emäntä oli ollut kipeänä. Sillantaustan isäntä oli pari kertaa juomapäissään lyönyt vaimoansa. Eskolaan oli syntynyt poika. -- Vai on se Sillantaustan isäntä niin heittäytynyt viinaan. -- On se. Jos vaan näin jatkuu, niin ei sitä Sillantausta kauvankaan pysy nykyisillä haltioillaan. Ylämäen tullessa nousi Kalle alas rattailta ja meni tyttöjen luo. Taisi tietää Anni raukka miten kotona viime aikoina oli eletty, koska oli niin totisena. -- Mitäs tänne kuuluu? kysyi Kalle. -- Ei mitään liikoja, vastasi Johanna -- palelee vaan pahasti. -- Jos kävelisitte lämpimäksenne, esitteli Kalle. Mutta tytöt pelkäsivät taas jalkojensa kastuvan. Kalle ojensi heille kummallekin karamellikäärön, meni sitte takaisin rattailleen ja niin jatkui matkaa kunnes Sillantaustaan ja Eskolaan vievässä tiehaarassa tuli ero. Nytpä ilostuisi Santeri, kun saisi kuulla, että he olivat matkustaneet yhdessä. Kallesta tuntui äkkiä siltä että jompikumpi noista molemmista tytöistä hänen on naitava, jos hän joskus nai. Molemmat olivat koreat tytöt, molemmat varakkaista kodeista, Johanna oli vain iloisempi, mutta äiti piti enemmän Annista. Ja Santeri olisi puhemiehenä. Se oli vanha sopimus... * * * * * Kului vuosia. Mäkelän isäntä oli kuollut. Sillantaustassa olivat asiat huonosti, isäntä joi ja kovin oli talo velkaantunut. Eräänä kevätpäivänä, kun Kalle palasi metsältä, tapasi hän äitinsä aittaa siivoamassa. Tyynyjä, polstareita ja kirjavia peitteitä oli levitetty aidalle. Kevätaurinko paistoi niihin ja tuuli niitä löyhytteli. -- Syövät jo koitkin kaikki ryyjyni, sanoi emäntä harmistuneena. Kalle seisahtui hänen eteensä ja naurahti, sillä hän ymmärsi äitinsä. -- Onko se minun syyni! -- On kyllä. Mahtanet jo lähteä tästä naimaan. Eskolassa käy sulhasia yhtämittaa, eilen oli taas käynyt rikkaan talon poika eikä Johanna sinua vuosikausia odota. -- Arvelette siis, että lähtisin Eskolaan, enkä Sillantaustaan taikka Sarilaan? -- Sillantaustaan! Se on mennyttä. Sieltä et saisi kuin velkoja. Mutta Eskolassa on varoja ja tyttöä kehutaan toimeliaaksi. -- No vaikka niinkin. Mutta Kukkolan Santeri ei tule käymään ennenkuin syksyllä. -- Saat sinä aina puhemiehiä ilman Santeriakin. -- Emäntä nauroi ylenkatseellisesti. -- Vai että sinun pitäisi häntä odottaa! Sepä puuttuisi. Silloinhan häätkin jäisivät talveen ja sulan aikanahan ne ovat pidettävät, jotta ihmisten hevoset saa ruokituiksi ulkona. Käskee niille syöttää talven varoja. Kalle käveli sen päivän mietteissään. Sitte hän lähetti sanan Kukkolan Santerille. Ja Santeri tuli kiireesti Mäkelään, mytty kainalossaan. -- Joko on emäntä väsynyt? Joko miniä kelpaa! Niin aina, sanoi hän nauraen ja räpäytellen silmäänsä. -- Ihan olin riemusta ratketa kun sain sanomanne. Kesken heitin kaikki, vaikka paraikaa olin hieromassa kolmiakin kauppoja. Minne Kalle nyt aikoo? Sarilaanko vai Sillantaustaan? -- Sillantaustaan! nauroi emäntä. -- Eikö Santeri tiedä kuinka siellä asiat käyvät! Ei, Eskolaan. -- Niin aina, niin aina. Sanovat tytöllä käyvän kovasti sulhasia, pari talonisäntääkin jo on pyytänyt minua puhemieheksi Eskolaan. Parasta lie että mennään ajoissa. Komeasti koristettuna, tiukuset kaulalla, punaiset tupsut ohjaksissa oli hevonen, jolla he läksivät. Kallella oli kovaksi tärkätty kaulus ja kiiltävä maniska, Santeri oli pukeutunut juhlalliseen puhemiespukuunsa, päässä oli pappilan maisterin antama hattu. Tiellä sattui heitä vastaan Sillantaustan Anni. Hän oli jokapäiväisissä vaatteissaan ja kantoi koppaa. Kuullessaan rattaiden räminän, vetäysi hän syrjään ja vasta miesten mennessä ohitse, käänsi hän heihin kasvonsa. Ne olivat kalpeat, valkeaihoiset kasvot ja suurin, kärsivin silmin vastasi hän miesten tervehdykseen. -- Kovasti on laihtunut, sanoi hetken kuluttua Santeri. -- Ja miten korea se oli vielä vuosi sitte. Niin aina, niin aina. -- Entäs jos olisimmekin menneet Sillantaustaan naimaan! naurahti Kalle. -- Olisi Anni päässyt leipiin taas. -- Mutta Eskolan tytär on niin muhkea morsiameksi. Ja käskisi sitä sinun kaikkia laihoja lihottaa. He jatkoivat puhettaan. Matka kului hitaasti, sillä kirsi läksi juuri maasta ja tie upotti. Eskolan kujaan melkein pelkäsi hukkuvansa, siinä vajosi hevonen polvia myöten. Kalle jäi kiinnittämään hevosta aitaan ja Santeri astui edellä porstuaan. Piika oli siellä pesemässä puuastioita. Hän saattoi vieraat kammariin ja sulki oven heidän jälkeensä. Istuen kukin tuolillaan ikkunan alla, kuulivat he porstuasta kiireisiä askeleita ja kuiskaavia ääniä. Vihdoin tuli isäntä sisään, kätteli vieraita ja istuutui sängynlaidalle. Puhuttiin ilmasta ja kevään tulosta. Santeri ja isäntä siinä enimmäkseen keskustelivat, Kalle piti velvollisuutenaan olla vaiti. Hän tarkasteli huonetta. Se oli entisellään, olihan hän siellä joskus käynyt, mustuneilla seinillä kuva keisarin kruunauksesta, neitsyt Maarian kuva ja kolmas kuva, joka esitti jotakin kruununperillisparia hääpuvussaan. Uunin suu oli nokinen, ikkunasta näkyi vesinen kesantopelto, jonka pientareita lammaslauma katisteli. Isäntä haukotteli, kyseli välillä Mäkelän kylvöjä ja kyntöjä, vaikeni taas ja sytytti piippuaan, kehoittaen vieraitakin tupakoimaan. -- Mitenkäs emännän terveys sitte on? kysyi hän. -- Huono tahtoo olla, vastasi Kalle. Syntyi pitkä hiljaisuus. Santeri rykäsi, yski ja sylkäsi lattiaan. Sitte hän taskustaan otti harmaan, käärityn nenäliinan ja pyyhki siihen otsaansa. -- Niin aina, sanoi hän. -- Senpätähden tää -- hän nyökäytti päätään Kalleen päin -- on huomannut ja parhaaksi nähnyt hankkia äidilleen apua. Mäkelässä on nyt jo niin suuri huusholli, ettei emännän kannatakkaan sairastaa. Ja säästöt ovat karttuneet niin, että niillä jo ostaa talonkin. Toimeliasta, tervettä emäntää kaipaa Mäkelän nuori isäntä. Santeri rykäsi, sylkäsi. Kalle tuijotti lattiaan, isäntä katseli totisena Santeriin. Puhemiehestä katosi tuon ensimmäisen esipuheen jälkeen kaikki kankeus ja juhlallisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti, hosui käsillään, käveli edestakaisin ja ylisteli vuoroin Kallea, vuoroin Johannaa. Kesken kaikkia kuului porstuasta kahvikuppien kalinaa, ovi avautui ja sisään astui Johanna itse, punaposkisena, hymysuin, vyöllä valkoinen esiliina ja jalassa uudet narisevat kengät. Hän asetti kahvipannun arinalle, alkoi tyynesti jutella ilmasta ja kevään tulosta ja tarjosi sitte kahvia. Ei kuulunut hyvään aikaan muuta kuin hörppäyksiä höyryävien teevatien laidoilta. Vihdoin Santeri nousi, kaivoi taskustaan lompakon, jonka ympäriltä hän irroitti nauhan. -- Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä on tullut sen huomaamaan, että yksin ei ole ihmisen hyvä olla. Ja mitä sitä edempää lähtisi pajuja poimimaan, kun kotikylän naapuruudessa koivuja kasvaa... Siinä hän pysähtyi, katseli tarkasti solmua ja hyppyröi sitä kynsillään. Kalle istui kyynäspäät polvilla ja tuijotti lattiaan. Johanna oli lentänyt tulipunaiseksi ja painunut pesemään kahvikuppeja. Niin aina. Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä pyytäisi siis isännältä ja emännältä lupaa antaa tämän paperin tyttärelle, Johannalle. Hän otti lompakosta setelin, kasteli suussa sormensa ja koetti että se oli yksinkertainen. Sitte silitti hän sen kulmat ja laski sen pöydälle. -- Mikä paperi se on? kysyi Johanna hätäisesti. -- Korea raha, virkkoi sängynlaidalta vilkaisten isäntä. -- Sadanmarkan seteli. Puhemies tunsi, että hän hyvin oli toimittanut asiansa. Hymyillen hän likeni Johannaa, joka melkein selinpäin kääntyneenä miehiin kiireesti pesi kuppejaan. -- Mitä Johanna nyt miettii? -- Että lienee vain paras että vieraat vievät pois rahansa. Olenpa melkein tarpeekseni katsellut rahoja viime aikoma. Ja kai isällä vielä on varaa elättää minut kotona ja äitikin pitää apunaan. Kalle ei ymmärtänyt miten noita sanoja oli käsitettävä. Ne sisälsivät häpeällisesti loukkaavan kiellon. Mutta puhemiehen kasvoilla loisti voitonvarmuus, joka täydellisesti saattoi rauhoittaa sulhasmiestä. -- Johannalla on tässä käynyt paljon sulhasia... sanoi isäntä. -- No niin, virkkoi välinpitämättömästi Kalle, -- jollei kihlani kelpaa, niin... -- Älä nyt hätäile, tokasi Santeri väliin. -- Ainahan morsian tarvitsee ajatusaikaa. Johanna on vain hyvä ja määrää milloin Kalle saa käydä kuulustamassa täällä, niin ehkä hän silloin saa tuoda mukanaan kellon tai silkin morsiamelleen lahjaksi. Santeri säesti sanojansa mitä ystävällisimmällä äänellä ja hymyllä. Johanna oli seisahtunut ovelle, hänen kätensä jo lepäsi lukolla. -- En minä noita rahoja ota. Hänen ylpeytensä ärsytti Kallea. Luuliko hän, ettei tyttöjä muualla löytynytkään! Kalle levitti suunsa nauruun, hypähti istualtaan, pani setelin huolimattomasti taskuunsa ja otti hatun käteensä! -- Käännetään hevoset, Santeri! Lähdetään toiseen taloon. -- Älä nyt hätäile. Ei sitä vielä tiedä miten asiat kääntyvät. -- Se oli kuiskaus Kallelle ja sitä seurasi Johannalle veitikkamaisesti lausuttu: -- taitaa olla tallessa _toisen_ rahat. -- Vaikka olisi. Pää kenossa läksi Johanna ulos. Kallekin nousi, kätteli isäntää ja kiitti kahvista, läksi sitte irroittamaan hevostaan. Santeri jäi vielä kammariin. Tehtyään viimeisen yrityksen Johannan suhteen ja isännän kanssa juteltuaan ensisyksyisestä nuotanparsinnasta, hän kahlasi liejuisen pihan poikki rattaille. Tuvan ikkuna oli päitä täynnä katsomassa heidän lähtöään. Santeri oli hämmästyneenä ja harmissaan. Tuollaista häpeää ei hänelle ammoisiin aikoihin ollut tapahtunut. -- Ilman morsianta emme palaa kotiin, sanoi Kalle. -- Niin aina. Saavat ne tällaiset miehet morsiamia muualtakin, jollei joku suostuisikaan. Olkoon vain ottamatta, mutta en _minä_ sille enään sulhasia toimita ja nähköön silloin kummoisen saa -- jos saa ensinkään! Santerin suuttumus lauhtui jota enemmän hän sai purkaa sisuaan ja jota enemmän hän kävi vakuutetuksi siitä, että Eskolan tytär jäisi vanhaksi piiaksi. Toiseen taloon menisivät, toisen tytön ottaisivat, saisi Johanna pitkän nenän! -- Jos tietäisi ollaanko Sarilassa kotosalla? -- Kumminkin ollaan Sillantaustassa! sanoi Kalle. Hän käänsi hevosen Sillantaustan kujalle. Siinä lepäsi laaksossa punainen talo, laihot ympärillä olivat vihannat, syreenipensaat upeilla nupuilla ja järven lyyjynkarvaista jäätä paahtoi kevätaurinko. Navetan ovet olivat auki, sieltä kuului laulua. Pahoin olivat aidat rikki ja siellä täällä oli ikkunoita parsittu päreillä. Kukko lauloi, lammas määkäsi, leivoset livertelivät kohotessaan taivasta kohti ja varpuset visersivät katonräystäillä ja risukasoilla. Kalle seisahdutti hevosen ja kuunteli laulua navetasta. Olikohan se Anni, joka lauloi? -- Jos menisimme suoraan Annin luo? esitteli Kalle. Santeri oli myöskin tuntevinaan äänen Annin ääneksi. Miehet nousivat rattailta ja läksivät navettaa kohti, mutta tuskin olivat he ehtineet puolitiehen, kun he jo näkivät naisen, rusukoppa selässä ja vasu kädessä astuvan navetan ovesta. Hän lauloi yhä ja häntä seurasi kintereillä sikolauma, joka vinkui nälissään. Anni se oli. Hän astui niin reippaasti ja kätteli koppiaan voimalla, joka melkein tuntui mahdottomalta hänen hennolle olennolleen. Miehet kohtasivat hänet kaivon kannella, mättämässä ruokaa sikojen kaukaloon. Heidät nähdessään lensi hänen kasvoilleen polttava puna, hämillään hapuili hän helmojaan alas ja kiinnitti nuttunsa nappia. Hän oli haaltuneissa vaatteissa, kyynärpäät olivat paikatut ja hihansuut kuluttamisesta purkaantuneet. Hänen täytyi pyyhkiä kätensä hameensa helmaan ennenkuin saattoi ojentaa sen miehille. -- Mitäs kuuluu? alkoi Santeri. -- Ei mitään liikoja. Aikainen, korea kevät. -- Saanee pian päästää lehmät metsään. Joko on montakin poikinutta? -- Vasta neljä. -- Kaippa kesään ennättävät useammatkin. Taitaa Sillantaustassa tänä kesänä tullakin tarpeelliseksi voit, viilit, sinne jos toimitetaan -- pidot. -- Ei ole pidoista tietoa, vastasi Anni alaspainetuin silmin, sekoittaen jauhoja sikojen ruokaan. -- Onhan siellä nuoria, kauniita tyttäriä, eikö niille vietetä läksiäisiä? Kalle seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli kaivonkantta ja Annia. Hymyillen seisoi Santeri hänen edessään, käsiänsä liikutellen. -- Ei, vastasi Anni totisesti, yhäkin alaspainetuin silmin. -- Mutta ehkä sentään koreimmalle vietettäisi! jos tulisi oikein pulska sulhanen? Anni ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan. Hänen rintansa vain kohoeli entistä enemmän. Santeri otti Kallen kädestä setelin. -- Tämä Mäkelän Kalle, jonka kanssa jo kävitte rippikoulunkin yhdessä, se Annia ottaisi leikkitoverikseen Sillantaustan läksiäisiin ja tässä olisivat kihlarahat. Käsi, joka setelin otti Santerilta, vapisi. Anni hyppäsi alas kaivonkannelta ja nosti Kalleen katseen suurista sinisistä silmistään. Mutta samassa ne vettyivät niin, että hänen piti niitä kuivata huivinsa kulmalla. -- Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään kahville, sai hän sanotuksi ja juoksi sitte edellä talolle. Kaupat tehtiin ja pian miehet olivat kotimatkalla. -- Olisimme vain suoraan saaneet mennä Sillantaustaan. Toista Anni sittenkin on kuin Johanna, arveli Kalle. Hänen mielessään liikkui suloinen hyvinvointi. Sillantaustan väet olivat olleet niin ystävälliset, siellä oli hänen kosimistaan pidetty kunniana, Anni oli näyttänyt onnelliselta ja emäntä oli itkien vakuuttanut, että juuri Kallea hän aina oli toivonut vävypojakseen. Isäntä oli huonona sairaana, kai hän pian siitä sammuisi. Sillantausta oli hyvä talo, ostaisi Kalle pois sen siitä hajoamasta huonoon hoitoonsa. Kaunis tukkimetsä oli nousemassa. Järven rannalla löytyi savipohjaisia soita, joista saisi mainioita niittyjä. Panna se talo oikein kuntoon, niin siellä ruokittaisi viisikymmentä lypsävää. Kauneilla tulevaisuusunelmillaan ja Santerin myötävaikutuksella sai Kalle äitinsäkin rauhoitetuksi, sillä aluksi oli emäntä kovin tyytymätön poikansa naimapuuhiin, Sillantausta kun oli niin velkaantunut. Mutta sitte heittäysi hän koko tarmollaan puuhaamaan noita häitä, joita oikeastaan oli valmistettu jo siitä asti kun Kalle kehdossa makasi. Vihkimisen tapahduttua Sillantaustassa, istuivat morsian ja sulhanen penkillä syreenipensaiden alla. Anni oli vaaleansinisessä puvussa, ruusuja oli hänen rinnallaan ja kahiseva huntu valui alas hänen hartioilleen. Mäkelän emäntä, joka muiden emäntien seurassa astui heidän ohitsensa, katseli ylpeydellä miniätänsä. Annin äidin silmissä välkkyi tuontuostakin kyynel. Kukkolan Santeri, joka oli toimittanut laulajan virkaa, oli istumassa morsiamen toisella puolella. Suuri musta koira oli pitkällään hänen jalkojensa juuressa. -- Ihanhan tuo on niinkuin sama koira, jota Kalle kerran lapsena oikein pelästyi, sanoi Mäkelän emäntä. -- Se on sen poikanen, vastasi Anni. -- Muistatkos Kalle kuinka sinä silloin itkit? Sillantaustan emäntä vakuutti sen kyllä muistavansa ja sanoi jo silloin ajatelleensa että Kallesta ja Annista pitäisi tulla pari. -- _Minähän_ sen aloitin, sanoi Santeri mahtipontisesti. -- _Minähän_ Kallelle ensin kerroin kuka Anni oli. Tuskin teidän kaupoistanne olisi tullut mitään, jollen _minä_ olisi ollut puuhassa. Näette jokainen miten Eskolan tyttären kävi, kun ei ottanut ketä minä toimitin: Sulhanen petti! Niin aina. -- No aikooko Santeri nyt asettua lepoon tämän nuoren pariskunnan luo? arveli joku miehistä. -- Niinhän se kerran oli puhe, kun nuotta oli levällään Mäkelän lattialla ja toimititte Kallelle morsiamia. Santeri vilkasi ympärilleen ja hymähti harmaan partansa alta. -- Niin aina, sanoi hän, -- mutta miten kävisikään kaikkien niiden, jotka luottavat siihen että rupean heille puhemieheksi? Jäisivät vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. En muista tarkkaan joko ensi Mikonpäivistä käännyn kahdeksallekymmenennelle. Niillä paikoilla se on. Mutta jos Jumala eteenpäinkin terveyttä suo, niin kiertelenmähän vielä muutamia vuosia! Kevätkaihoja. Päivä on kirkas, kylminä leviävät lumet, talvi on ylimmillään. Kinosten korkeudesta ei ole mitään sulanut, varpunen kätkee varpaat höyhentensä suojaan, harakka lentää kankeasti ja pyrähtyy aidan seipäälle istumaan pörröiseksi keräksi. Metsä ja järven jää kimmeltävät huurteessaan, aurinko on kirkas ja kylmä, niinkuin se on ollut jo viikkokausia, tulipunaisena kuin kuumimpana kesäsydänpoutana se on laskenut, aamulla noustakseen kalpeana kuin sähkövalon säteet. Kuolleena on metsä, kuolleena järvi, paleltuneena kalliokin ja kuolleena ihmis-sydän pelkästä ikävästä ja kaihosta. Nukutteko ikiunta puuni ja maani, uneksitko lämpöä sydän, toivotko vielä onnea? Oi raukka älä sitä tee, tuohon puuhun ei ikinä voi avautua silmuja, tuohon metsään ei puhkea kukkaa. Kun leivo palaa ja kinokset sulavat, silloin se sojottaa alastomana, paleltuneena -- ja sinäkin olet paleltunut, kuollut kaihoihisi. Sinusta ei voi nousta kukkaa, älä uneksi, anna unelmasikin haihtua hankien harjoille, laskea maille, kylmän auringon mukaan...! Viikkojen kestäessä olen joka päivä rauhoittanut rintaani, silitellyt kaihoa niinkuin äiti kuumesairaan lapsensa otsalle laskee viileän käden. Ja hetkeksi jo on voinut tuntua siltä kuin sydän olisi väsynyt värisemästä, tuska, kaiho, toivo kuolleet, paleltunut koko elinvoimani. Ja jo minä olen tuntenut olevani koivuna hangessa, lehdettömänä puuna, jonka oksissa tuuli vain soittelee. On ollut niin hyvä olla, niin tyyni, niin kylmä... Ja sitte olen katsellut ulos tovereitani, noita muita puita ja koettanut arvata, mitä ne tuntevat, miten heidän on ollaksensa. Maailma on jäätähtiä täynnä, puiden runko, oksat kaikki säteilevinä, hohtavina auringossa. Ja lieneepä kiiltävä tähtivyö ympäröimässä minunkin otsaani, niinkuin peittävä jääkalvo. Lumihiutuoita satelee alas hienoina, kepeinä sirpaleina... muutamat putoavat raskaina, pyöreinä kuin pisarat. Ja noita raskaita rupeaa putoamaan yhä taajemmin jota kirkkaammin aurinko loistaa... Minä karkaan istuimeltani, on ikäänkuin jääkruunu huojuisi hiuksillani, niinkuin kylmän valtakunta sydämmessäni värisisi lämmön tunnetta, toivoa peläten. Olisivatko nuo vesikarpaloita? Minun täytyy se tietää ja ulos minä riennän... Voi, vesikarpaloita ovat oksat täynnä ja reikiä on syntynyt lumeen puun juurille, minne niitä on pudonnut. Räystäs tippuu...! Tämä on kevättä...! Aurinko jo lämmittää, voi suloinen aurinko, että sinä sentään et ole oppinut luonnollesi uskottomaksi...! Puuni, maani, tietäkää _kevät tulee_, aurinko lämmittää! Kuin hurjana minä mellastelen, aivan kuin lapsi, kun se on pantu polstarien keskelle seisomaan, jossa saa heittäytyä suin päin pehmeyteen, loukkautumatta... Mitä siitä jos pohjatuuli puhaltaa sisään hihoista ja kauluksesta, mitä siitä jos kädet tulevat verenvärisiksi. Minä tahdon että vedet räystäästä valukoot hiuksilleni, minun ei ole kylmä, sillä nyt minä sen tunnen että olen elävä ihminen, kevättä, voimaa lämpöä, täynnä, niin että jos saisin suljetuksi syliini, povelleni kuolleet puut ja maat, niin niistä nousisi nuppuja. * * * * * Mutta odotusaikaa kestää. Hanget nousevat, pakkaset eivät vähene, suojaa ilmaa ei kuulu. Talvi ei enään pääse kasvamaan kovemmaksi, mutta ei se myöskään jaksa aleta. Turhaan odottaa pulmusta tulevaksi. Muutosta ei huomaa mihinkään päin, kaikki näyttää seisahtuneen. Vähitellen rupeaa hankeen ilmestymään epätasaisuuksia, matalia kuoppia, joita tuskin saattaa huomata. Se alenee hiukan kerrassaan eikä enään näytä niin pehmeältä ja keveältä. Pinta rupeaa kiiltämään auringon paisteessa, puun juurille ja kivien vierille syntyy syvennys. Yöt pakastavat, päivät pehmittävät kinosta, mutta tuo käy aivan vähitellen, kunnes äkkiä, odottamatta seinivierelle on ilmestynyt kaistale paljasta maata. Siinä on haaltunutta heinää ja se on painautunut seinään kiinni ikäänkuin suojaa saadakseen. Maan povi on roudassa eikä elon merkkiä näy ja yksinäisenä saarena kinoksien keskellä on paljas kaistale raukka seinivierellä. Mutta toisena aamuna on niitä jo ilmestynyt lisää, pellot tulevat kirjaviksi, mäkimailla on hanki repaleisena. Jo tulee niin valoisa ilta, ettei tarvitse sytyttää tulta, jo tapaa hangelta ensimmäisen hyttysen ja ensimmäisen kärpäsen, jokainen päivä paljastaa uuden, uuden mättään, kurki huutaa jo suolla, leivonen livertelee ilmassa, muurahaiset hyörivät pesällään. Kevät suhisee etelätuulessa, kevät päilyy vesihelmissä, jotka varisevat alas oksilta metsässä, kevättä huokuu heikko ääni hangessa. Sillä hanki on vielä tien laidassa korkeana istumasijanani, mutta se ei ole kuivaa, hienoa höytyä, hiutuvat ovat sulaneet jäähelmiksi, jotka helisevät, kun niitä heittelee. Ja hangen vierestä pistää esiin puolan varsia ja alla kiertelee kevätpuroja, aukaisten sulkuja ojassa, sieltä rientääkseen suurelle suolle. Yksin hangella istun minä ja metsä kertoo minulle keväistä tarinaansa. On tyynenä mieleni, kaiho poissa, poissa kaikki, joka repii sydäntä... Ja minä kerron nousevalle keväälle satua minäkin, kerron keväästä, joka herää sydämmessäni... Kauniin unelmani, sen jota ei kukaan tiedä, sen saa ottaa tuuli ja antaa sen väräellä halki metsän, maitten poikki...! Uskotko, metsä, että ymmärrän kevättäsi, uskotko että ymmärrän iloasi? Kai sinä uskot, kun minä sanon, lausun sulle ääneen että... että olen rakastunut...! * * * * * Mutta sitte yhtenä iltana pakastaa niin, ettei seuraava päivä jaksa sulattaa jäätä. Silloin seisahtuu kaikki elämä, paljaat mättäät eivät pääse laajenemaan, hanki kannattaa käymisen ja järviä ajetaan. Vapunpäiväaamuna ruikuttaa kurki surkeasti suolta, illempana asettuu tuuli ja lunta lankee hienoina hiutuoina. Sataa koko yön, vasta seuraavana päivänä lakkaa, maa on valkoisenaan, peitossa paljaat mättäät, peitossa kellastunut heinä, ja pakkanen yltyy. Kävelen metsässäni tutuilla teillä, katselen hävitettyä valtakuntaani, jalkani muodostaa askeleita eheään lumeen, niinkuin syksyllä ensi lumen langettua... Sydän raukka, että sinäkin unelmoit kevättä, antauduit haaveilemaan... Hallaa, hallaa sait...! Sitä kestää niin että saattaa vaipua epätoivoon. Tuuli kieppuu pohjoisen, koillisen ja idän välillä, lunta tulee lisää, jäät vahvistuvat. Se on takatalvea tämä, se tuli jäähdyttämään ennenaikaista kevätriemua. Vasta kun kuu kääntyy, kääntyy tuulikin ja silloin alkaa kevään tulo uudestaan. Aurinko paahtaa kuumasti, lämmin nuolee lumet, jäät rupeavat näyttämään yhä hatarammilta, kevät ikäänkuin ajaa kiinni myöhästymistään. Metsä rupeaa vivahtamaan epämääräisiin väreihin, puitten nuput ovat jyvän suuruiset, hyttyset jo tanssivat auringon laskussa ja seisoessani koivun juurella, hyväilee illan tuuli yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin poskeani. Yhtenä iltana olen jo paljain päin, nojaan pääni puuhun ja pitelen käsiäni ympäröimässä sen runkoa. Tuo punertava rusko taivaalla ennustaa lämmintä aikaa, joka vie viimeisetkin hanget ja jääryhmät, se aukaisee hiirenkorvalle lehtisilmut, nurmi jo vihannoi maakaistaleella seinivierellä, siellä kasvaa nokkonenkin, joka jo osaa polttaa. Kaikki tämä -- lahoova jää, säpäleet hangista, linnut ja puut, se on juuri sitä, jota niin olen kaihonnut... kevättä, kevättä! Väkevänä voimana se hurmaa olentoni, niin että puserrun kovasti koivun runkoa vastaan ja huuliltani pääsee huuto, kiitosta, riemua täynnä. 1893. Jouluaattona. Emäntä oli tuvassa paistamassa torttuja. Kyytipoika, joka juuri oli palannut kyytiä viemästä, seisoi hiiloksen ääressä lämmittelemässä. Leivokset olivat rasvanneet emännän kädet kiiltäviksi, hän niitä nuolasi tuontuostakin. Poika seurasi innolla hänen liikkeitään. Mustin haukunta pihasta herätti heidät molemmat ajatuksistaan. -- Taas tuodaan kyytiä, virkkoi emäntä. -- Meiltä menee ylimääräinen kyyti. Liinaharja hevonen oli seisahtunut rappujen eteen, nuori herra kiepahti reestä, kyytimies raastoi alas punaisen puukirstun ja kantoi sen kuistille. Herralla oli päässä leveäröytäinen huopahattu ja avara sininen päällystakki, joka väljänä kuin vaatteet linnunpelätinpuilla, riippui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Emäntä sai hänestä sen käsityksen, ettei hän ollut mikään oikea herra, vaan ehkä tukkiherra tai teurastaja. Sentähden hän huomasi tarpeelliseksi varoittaa kyytipoikaa uskomasta hänelle ohjaksia -- siinä tapauksessa että kyyti annettaisiin --, ja asettui uhkaavaan asentoon, kuullessaan askelten likenevän tuvan ovea. Matkustaja oli solakka nuori mies, kasvoiltaan melkeinpä vielä lapsi. Arasti hän nosti lakkiaan emännälle. -- Minä ottaisin kyytiä kaupunkiin, nyt heti. Hän mursi omituisesti puhuessaan suomea. Päällystakkina hänellä oli ohut suvipalttoo ja paidasta näkyvä kaulus oli tumman sininen. Hänen kasvonsa olivat laihat, tukka lyhyt ja tumma, nenä hienopiirteinen, silmissä ja huulten kaarevuudessa jotakin kärsivää. -- Meillä ei nyt ole hevosta, kaikki kyydit ovat menneet, vastasi emäntä lyhyesti. Hän nosti veitsenkärjellä leivoksia vadille. Lemu sulasta voista ja paistetuista luumuista täytti koko huoneen. -- Mutta minä tulen kaukaa, en ole kolmeen vuoteen käynyt kotona. Minulla on kiire. Emäntä heitti häneen pitkän katseen. Hän nieli ajatuksensa: vai niin nuorena olet karannut kotoa! Mitä roistontöitä lienetkään oppinut -- -- -- Ääneen hän sanoi: -- Meiltä ei anneta hevosia. Ottakaa mistä saatte. Kaksi kyytiä olen jo tänään lähettänyt. Enempää ei ole pakko panemaan. Siitä menisi sitä paitsi kaksinkertainen kyytiraha ja ties, kykenisikö sitä jokainen kulkulainen maksamaan. Nuori mies päästi kirouksen ja meni kestikievarihuoneeseen. Permanto oli vasta pesty jouluaaton kunniaksi. Ilma oli kostea ja ummehtunut, tuli juuri sytytetty uuniin. Hän rupesi päiväkirjasta tutkimaan kaksinkertaisen kyytirahan suuruutta ja laski kymmenenteen kertaan kukkaronsa sisällön. Tulos oli mieltä masentava. Ei riittänyt rahaa edes ruokaan ja paistettu luumunhaju tuvassa oli herättänyt nälän. Hän istuutui tulen lämpöön jalkoineen, joita paleli. Ulkona tuuli. Ikkunasta näkyi talvinen maisema, aita, koivu ja jäinen järvi. Lumi lenteli suurissa pyörteissä ja nurkissa soitteli ja vinkui. Mitenkähän nyt oli laivalla, laivalla joka kolme vuotta oli ollut hänellä kotona? Se läikkyi nyt Atlantilla. Ja siellä voi läikkyä koko komeasti! Hän tuijotti ulos ikkunasta. Mäkeä ylös nousi hevonen, perässä vihriä kuorma, joulukuusikuorma... Se kuorma se likenee paraikaa tuttua pappilaakin... Vanha Mikko on ajamassa... Kauralyhteitä pystytetään pihaan taivaan linnuille jouluiloksi. Tytöt tulevat portaille valitsemaan kuormasta kauniinta kuusta. He ovat paljain päin ja hameisillaan, kädet jauhoissa, posket joulupuuhista hohtavina ja silmissä salaperäinen, toivova ilme. Ja vihdoin tulee joukkoon äiti, äiti kulta, sileässä harmaassa hameessaan. Kuinka hänen totiset kasvonsa ovat kauniit, kuinka suorina hiukset reunustavat otsaa, joka on tyyni ja valkoinen! Ja kuinka hänen silmistään loistaa hyvyys, rakkaus! Kuinka saattaakin hennota pahoittaa äidin mieltä, hänen, joka kärsii jokaisesta nuhdesanasta minkä hänen täytyy lausua lapsilleen...! Anteeksi äiti armas, unohda kaikki ja ota minut jälleen syliisi niinkuin ennen, silitä hiuksiani kätesi laheudella, anna minun levätä rinnallasi... Siitä on niin kauvan kuin olen ollut kodissa. Kaihoan joulukuusta, jouluvirttä, rakkautta... Äiti itkit ja kielsit merillekin menemästä, vaikka kaikki muut kehoittivat, isäkin, kun ei poika menestynyt koulussa... Kuului hiljainen risahdus, kun hiiltyneet puut pesässä lankesivat läjään. Mies heräsi ja hypähti ylös. Hän oli nukahtanut kestikievarin puutuolille. Ruumiissa oli lämmin, suloinen tunne ja nälkäkin oli unohtunut. Hän veti väljää takkia kireämmälle ympärilleen ja läksi tupaan. -- Ehkä te sentään voisitte antaa hevosen tai neuvoa jonkun paikan, josta voisi saada hevosen. -- Onhan tässä suuri kylä. Ehkä sieltä antavat. Emäntä vastasi nytkin lyhyesti. Hänellä oli paljon muuta puuhaa. Nuori mies läksi. Hän asteli mäkeä alas. Tuuli tarttui hänen vaatteisiinsa ja lumi tukkosi tietä hänen edessänsä. Kotiin on kuusi penikulmaa, on aamu, kello on vasta kymmenen. Saattaa siis ehtiä sinne kunnes joulukuusi sytytetään. Mutta vitkasteluun ei ole aikaa. Hän käveli voimiensa takaa. Kylä oli suuri ja herraskartanot näyttivät muhkeilta. Tuossa pihassa oli renki pystyttämässä kauralyhteitä ja nuori neiti antamassa määräyksiä. Hänen yllään ei ollut päällysvaatteita, suuri huivi vain oli kiedottu olkapäitten ympäri. Tuuli riisti hänen hameensa helmoja, jotka vasta ylettyivät hiukan polven yli, ja vei hiuksia hänen kasvoilleen. Puuhaten hän huivinsa alta irroitti kättänsä osoittelemaan rengille ja varoittamaan pikku siskoja, jotka punaposkisina, teuhaten, mellastivat ympärillä lumessa. Kuva oli niin kotoinen: ettei kulkijapoika saanut astelluksi ohitse. Koira huomasi pitkän miehen seisovan maantiellä ja ryntäsi haukkuen häntä kohti. Hän asteli jo eteenpäin, poikkesi sitte vaatimattoman talon pihalle. Pieni rakki ärjähti sieltäkin vastaan, mutta siat tonkivat rauhallisesti pyttyä, joka oli kumossa, ja harakat raksuttelivat havuläjillä. Tuvan ovi oli auki, ja huone sinisenään haikua. Emäntä leipoi vehnäsiä pöydän takana, lapset vaanivat hänen vieressään. Lattia oli pesty, ikkunalla seisoi suuri talinen haarakynttilä, jalkana sillä oli leveä nauris, johon oli kaivettu sopiva läpi. -- Kyllä meiltä saisi hevosta, vastasi emäntä vieraan kysymykseen. -- Kunhan se Antti tulisi kotiin. Sattui tästä kauppamieheen. Mutta jos istutte odottamaan, ei hänen enää pitäisi kauvankaan viipyä. Hän istuutui ja otti syliinsä pienen tytön, joka oli yhtä suuri kuin hänen pikku siskonsa pappilassa. Tällä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät niinkuin hänelläkin. Ujosti lapsi taivutti päänsä ja hypisteli hameensa karkeaa saumaa. Nuori mies houkutteli häntä kohottamaan katsettaan. Hän veti esiin kellonsa ja näytti hänelle kiiltäviä ulkomaalaisia kuparirahoja. Se auttoi: tyttö katseli niihin ensin arasti, mutta tuli yhä rohkeammaksi. Vihdoin alkoi keskustelu. -- Mikä sinun nimesi on? -- Hanna. -- Ja kuinka vanha sinä olet? -- Kymmenennellä. -- Mitä hulluja! -- äiti kauhistui. -- Sinäkö kymmenennellä! Kuinkas vastaat hyvälle herralle... Noo...! Joka päivähän tuota olet laverrellut... Kuinka vanha olet? Sano äidille!... Ne-e... No niin! Neljännellä. Äiti oli huolestuneena likennyt pientä tyttöään ja poistui nyt ylpeänä leivoksiansa valmistamaan. Nuori mies jatkoi kuulustelua. -- No, tiedätkö mikä päivä tänään on? -- Tiedän. Jouluaatto. -- Niin, tietäähän Hanna toki sen. Kerroppas nyt hyvälle herralle, mitä joulusta tiedät. Että silloin... No? -- Että silloin... -- Syntyi... -- Syntyi... -- No kuka? -- Että silloin syntyi maailman vapahtaja Jesus Kristus. Hän ei syntynyt kuninkaan hovissa eikä rikkaitten majoissa vaan alensi itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli ihmiseksi... Lapsi luki sanansa ulkoläksynä, pysähtymättä, niellen sanojen päätteet. Äiti ei peitellyt ylpeyttään työnsä hedelmistä. Nuorukainen tunsi ikäänkuin kirren sulavan rinnastaan. Kaikuna lapsuuden päiviltä soivat lapsen sanat hänen korvissaan. Kotiin, kotiin! Koti odottaa, jouluilo odottaa. Hänen rintansa riemuitsi, hän hypähti ylös penkiltä. Kestikievarista täytyi ottaa se ylimääräinen kyyti, käyköön sitte seuraavassa kestikievarissa miten tahansa. Hän lausui jäähyväiset ja läksi kestikievariin. Emäntä oli porstuassa. Hän ei näyttänyt ilostuvan hänen tulostaan ja lyhyet olivat hänen vastauksensa. Hevosta ei ollut, hevosta ei saataisi. Nuorukainen hurjistui. -- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Mitä minä teen? -- Onhan tuossa lämmin huone. Saatte odottaa siellä huomiseksi. Siellä yksin, jouluaattona, kun kaikki ovat kodissa koolla joulukuusen ympärillä...! -- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Ajatelkaa toki, että olen ollut kolme vuotta poissa kaukana kodista. Tepä olette avuton ihminen. Olihan teillä hevonen äsken. Minä kyllä maksan kaksinkertaisen kyytirahan. -- Avuton vai...! No niin, minun ei ole pakko antaa hevosta, enkä teille mokomalle maankulkijalle ja karkurille antaisi, vaikka tallissa seisoisi kymmenen hevosta. -- Hävytön akka, minäpä olen papin poika enkä mikään karkuri -- -- -- Papin poika, ha ha ha! Nuorukainen vimmastui. Hän ei enää punninnut sanojaan ja emäntä lateli hänelle solvauksia runsaimmalla mitallaan. Nyrkit läiskivät, jalat polkivat permantoa. Hetkisen perästä hän tapasi itsensä astelemassa maantietä, alas mäkeä. Tuuli riisti hänen vaatteitansa, lumi pyöritteli hänen ympärillään tehden yhä paksumpaa vaippaa tielle. Hän ei huomannut tuulta, ei tuiskua, hän ei kiertänyt päällystakkia ympärilleen, se roikkui levällään ja paidankaulus päästi kylmää vierimään pitkin koko ruumiin pintaa. Ympärilleen vilkasematta hän asteli kylän poikki. Koirat haukkuivat häntä, hän ei sitä huomannut. Mielessä aaltoili ajatusten myrsky. Hän tunsi olevansa rosvo tai hylkiö, jota koko maailma potki ja pilkkasi. Sellaisille ei lapsuuden kotikaan mielellään aukene. Kulkekoon kurja, sortukoon tielle, ei kukaan itke... Miksi oli hän kaivannut takaisin kotimaahan; miksi halannut jouluiloa...? Olisipa jäänyt sinne missä häntä naurettiin ja pilkattiin siitä, että hän oli parempi muita, ettei hän osannut kiroella yhtä mehevästi kuin muut, ja että hänen vaatekirstustaan oli tavattu virsikirja. Jo sujui kirous ja juominen, jo painui kirja käyttämättömiin kirstun pohjalle. Nyt olisi pitänyt jatkaa siellä, kun jo oli tottunut... Kotimaalle hän ei enää kelvannut, se sulkee häneltä sylinsä. Mitä hän tekisi, minne hän joutuisi? Ajatus katkesi. Hän vaipui lumiselle kivelle istumaan. Ympärillä suhisivat petäjät. Edessä näkyi autio kangas. Alussa pyöritteli tuisku hänen kivensä ympärillä. Sitte tyyntyi ja rupesi kyentelemään lunta. Hän tuijotti kuin tajutonna eteensä pitkän aikaa ja hampaat kalisivat vastatusten. Vaistomaisesti hän kietoi huivia kaulalleen ja kiinnitti takkiaan. Lumihiutuat lankesivat suurina petäjien oksille ja hänen vaatteilleen. Kuin tähdet ne välkkyivät, kun niitä yksityisinä tarkasteli. Humina puista oli lakannut. Oli aivan hiljaista. Äkkiä hän keskellä kangasta huomasi punaisen virstantukin ja tunsi samalla, että vilu karmisteli ruumista. Ajatuskyky selveni: hän kömpi ylös kiveltään tarkastamaan, pitkäkö matka oli seuraavaan kestikievariin. Viisitoista virstaa! Hän teki päätöksen ja läksi kävelemään. Jo kuuluivat kulkuset mäen päältä. Hänen päähänsä välähti tuuma: pitäisipä kysyä tuolta, eikö hän ottaisi rekeensä. Hän pysähtyi odottamaan. Hämmästyneenä näki hän ikäänkuin oman kirjavan merimieskirstunsa reessä. -- Emäntä lähetti kuitenkin tämän hevosen herralle. Arveli, että jos vaikka ohuissa vaatteissa palellutte tielle, niin voidaan siitä syyttää häntä... Hevonen pysähtyi. Nuorukainen nousi rekeen. Hän ei kyytipojalle virkkanut mitään, seurasi vain empimättä hänen tarjoustaan. Apu tuli, hän ei kysellyt kuka sen lähetti, hän tarttui siihen nälkäisen kiihkolla. Reki oli puolillaan heiniä. Hän kaivautui syvälle niihin ja katseli sieltä ympärilleen maailmaan. Oli pehmeä ja hyvä olla, hevonen juoksi rivakasti. Lumihiutuat lankesivat suurina puille metsässä ja heinille, jotka olivat hänen peitteenään. Hän ei uskaltanut liikkua, jottei peite särkyisi. Hän ummisti silmänsä. Hän raukesi uneen. Vasta kaupungissa kestikievarin pihalla hän heräsi. Kaksinkertainen kyytiraha oli maksettava ja siitä kukkaro tuntuvasti keveni. Rahat riittivät sentään onnellisesti seuraavaan kestikievariin, mutta siellä vaikeudet alkoivat uudestaan, piti saada hevonen, eikä ollut millä maksaa. Hän jätti kestikievarin isännälle kellonsa pantiksi ja läksi eteenpäin. Maat kävivät yhä tutummiksi ja hämärä yhä sakeni. Hänen levottomuutensa kasvoi. Mäet kertoivat muistelmia, kukkulat kuiskailivat kuluneista päivistä. Kylissä lämpisivät saunat, tuli välkkyi joka ikkunasta. Metsän laitaa pitkin kävi kotipitäjän raja. Siinä oli tien laidassa Raja-Maunun torppa, saunan ovi oli selällään, aidalla istui valkoisia olentoja. Hautuneitten vastojen haju tunki tielle. Tuvan ikkunasta tuikki lamppu. Hänen sydämmensä sykki valtavasti. Kyytimies kiiruhti hevosensa kulkua. Tuli tuttu kylä tuttuine kestikievarineen. Nuorukainen nousi reestä suoraa päätä tupaan. Lämmin löyhkä poltetuista kahvista tulvi häntä vastaan. Kahvipöytä oli katettu, suuri kiiltävä pannu seisoi hiiloksessa ja vehnäisläjiä yleni pöydillä. Isäntä liinahousuissa ja paitahihasillaan veteli sauhuja piipustaan peräpenkillä. Kaikki kasvot olivat tuttuja. -- Hyvää iltaa. Vieläkö isäntä minut tuntee? Hän koetti levollisesti ojentaa kätensä tervehdykseksi, vaikka hän mieluinten olisi langennut isännän kaulaan. -- No totisesti... Onko se se pappilan Eernesti... Eernesti herra? -- On, on totisesti. Isäntä, emäntä, pojat, tyttäret, koko talon väki piiritti hänet, hänen kättään painettiin, kysymyksiä sinkoili hänen ympärillään. -- No saa se pappilan herrasväki nyt joululahjan! Ruustinna onkin itkenyt monet kyyneleet teidän tähtenne. Voi voi, kun sekin kirje tuli, jossa te kerroitte suuresta myrskystä siellä... en minä niitä nimiä muistakaan -- meidän vaari sattui juuri silloin olemaan pappilassa; ruustinna ei syönyt moneen päivään eikä nukkunut moneen yöhön... Kyllä siitä nyt tulee ilo...! Hevosta valjastaessa ehditte juomaan kahvikupin. Ei tässä muutoin olekaan liikoja aikoja siihen kun pappilassa joulukuusi sytytetään. Ja pappilaan on runsas peninkulma. Kestikievarista pantiin paras hevonen, paras reki, kirkkoryyjyt ja vällyt. Ja kuitenkin tuntui matka pitkältä. Jota likemmäksi tultiin, sitä kiihkeämmin sykki hänen sydämmensä. Noissa taloissa oli käyty vieraissa, noissa torpissa poikettu kesäisillä retkillä, noilla vainioilla leikitty, noilla vesillä purjehdittu. Jo nousi näkyviin lumisen maiseman keskeltä vanhan kirkon torni ja sen ympärillä kirkonkylä, valoa jokaisen hökkelin ikkunassa, kirkko vain pimeänä lumien keskellä, ikäänkuin odottamassa huomista aamua, jolloin se paistaisi koko kirkkaudessaan. Tuossa hautausmaa; siellä lepää koivun alla kaksi pientä siskoa, juuri tuolla on heidän ristinsä, vaikkei sitä voi eroittaa pimeällä. Kuinka onkin niin pimeää, ei tähteä missään! Taivas on tasaisessa pilvessä, pehmeässä harmaassa, koko luonto henkii rauhaa, kulkunenkin soittelee niin pehmeästi kuin se pelkäisi rikkoa ilman hentoja ääniaaltoja... Tuon mäen takaa tulee näkyviin pappila... Eernesti herra on jännitettynä odotuksena. Mäkeä noustessa ylös hän kohottautuu istualtaan... Jo... jo on tuossa puutarhan puiden korkeat latvat ja lomasta pilkoittaa järveä, tuossa pappila, koti, sen pitkästä ikkunarivistä tulvii valoa lumelle... Ajetaan ylös kujaa, navetan ohitse, tallista astuu mies lyhty kädessä, joku nainen kävelee pihassa, kulkuset kuullessaan hän juoksujalan rientää sisään ilmoittamaan että vieraita tulee, koira alkaa haukkua, se on vanhan Turvan tuttu ääni... Eernesti on jo reen laidalla, kun hevonen seisahtuu. Hän riistää oven auki ja on langeta piian syliin, joka tulee aukaisemaan ovea. Hän ryntää saliin suoraan, päällysvaatteineen päivineen. Siellä... -- Äiti! saa hän huudahdetuksi. Keskellä lattiaa on sytytetty joulukuusi, urkuharmonin kansi on auki ja koraalikirja jalustallaan, pikku siskoilla on käsissä uudet nuket, hämmästyksissä he katselevat äitiä, joka itkee kesken kaikkea iloa. Vanhemmat tytöt tuntevat kyllä Eernestin ja menevät itsestään häntä tervehtimään. Kuinka he ovat kasvaneet suuriksi! Ja kuinka kaikki sentään on entisellään! -- Tiedättekö, ei minulla nyt ole mitään joululahjoja kotiin. Olin kyllä ottanut mukaani koko joukon simpukoita ja silkkihuiveja, mutta meri vei ne kaikki... -- Voi lapseni, mitä sinä puhut! -- äiti sulkee hänet syliinsä kymmenennettä kertaa ja hymyilee kyyneltensä takaa. -- Jumalan kiitos että meri säästi meille edes itsesi, hymähtää rovasti keinutuolistaan. Ei vierivä kivi ota sammalta. Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin sitä joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja, kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8 tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli vero maksetuksi. Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään: kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta _sieltä mistä määrätään_, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle, käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu, että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja torpparin tulee turvautua peltoonsa. Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte hän rupesi huolehtien sitä uskomaan. Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan mitenkään. Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia, kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan. -- Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen. Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen. Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin aloitettava uudestaan työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin lähtee uusia tiloja hakemaan. Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia paperiliuskoja maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä, joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin. Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella: heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi. Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä vastaan, helli ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä oli lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta minkä verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan! Koira tuli emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin viisailta. Mutta hän työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja avasi sen. Kun rouva tuli sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta peitteestä häntä vastaan kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi neulomatyönsä kainaloon, antoi emännälle ystävällisesti kättä, käski istumaan, kysyi mistä hän oli ja kiitti marjoista. -- Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate! -- Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta kaukana. Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa. -- Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi joutuu? Emäntä nousi, sanaa virkkamatta. -- Tämä on ruokasali. Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin. Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja josjonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin, sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Senverraton peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun. -- Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen? -- Missäs minä sitte. Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä. -- Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä talvella käy pitäminen. -- Miks'ei? -- Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät yksin väkevät turkinliskotkin. Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä näkyi kauvas metsää, järveä, ahoa, halmetta. -- Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle. Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja ihaeli. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai kukkaissiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa. Se nuuski ja tähysteli tietä. -- No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja haistanut jäljet. Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen, vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan. Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa. Hän käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui sanatonna ja juhlallisena, kunnes alkoi: -- Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettaman pois kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa. Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään, katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli. -- Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä. -- Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei... -- Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä. -- Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa, mutta vähitellen, vähitellen. Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen. -- No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia tilkkusia kuin meidän. -- Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri siinä, se Matti -- hän tarkoitti miestään -- aina ollut sellainen lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään. -- Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti. -- Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja. Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin: kerjää! Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine vatineen, koirineen. Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään. Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis, ja vähän matkan päässä vouskuttava Musti. Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin. Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle. Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä. Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla, oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut siitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin kanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä säästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää muitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan, hän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan läpi vasikkanaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti ketettyjä kerpuiksi. Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän läjähytti miehensä eteen. -- Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa! Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi heti kaikki tyyni. -- Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: -- älä nyt hätäile, lähdenhän minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen. Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka. Emäntä jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta. Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin. Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä rouvalta saattoi taivoa. -- Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. -- Ei kasketta tule aikaan. Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäsi tavattomalla kiivaudella. -- Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta ja samaa olen minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä, koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan peltoja sillä välin. Ehkä tästä nyt toimeen tullaan. -- Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille. Minä kirnuan aikaseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat tulijaisiksi. Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin askareilleen. Helsinkiin. Anna-Kaisa istui potaattia kuorimassa matalalla rahilla hiiloksen vieressä ja emäntä pani taikinaa peräpuolella tupaa. Anna-Kaisa oli taas tavallista totisempi, hätäisesti hän käänteli potaattia hyppysissään ja ilme hänen kasvoillaan oli nyrpeä. Emäntä puheli päivän kuulumisista, eikä pitkään aikaan ollut huomaavinaan hänen sanattomuuttaan, mutta vihdoin rupesi se häntä suututtamaan, sitä kun viime aikoina oli ruvennut ilmestymään yhä useammin, emäntä ei ymmärtänyt miksi. Anna-Kaisa oli palvellut Mäkelässä kolme vuotta ja ne vuodet olivat emännälle olleet helpoituksen vuosia. Kunnon tyttö oli Anna-Kaisa ollut, esimerkkinä muille palvelijoille, mutta viime aikoina oli hän jostakin käsittämättömästä syystä käynyt tyytymättömäksi ja epäystävälliseksi, usein tapasi hänet mietteisiin vaipuneena työnsä äärestä ja kun häntä silloin puhutteli, karkasi veri hänen kasvoilleen ja hänen vastauksensa oli lyhyt ja ylpeä. Emäntä oli kärsinyt tämän kaiken silloin tällöin lempeästi varoittaen. Ehkäpä Anna-Kaisa siitä tasaantuisi. Kylällä puheltiin, että Jere, naapurin muonamies, joka oli varakkaanlainen ja paraikaa rakensi itselleen huoneita, tavotteli Anna-Kaisaa morsiamekseen. Emäntä oli arvellut että tytön kiukkuisuus ehkä oli johtunut siitäkin. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän päätti koettaa pahoin sanoin, koskeivät hyvät sanat auttaneet. Anna-Kaisa näkyi ikäänkuin aavistavan että ratkaiseva hetki oli tullut, hän heitteli kiivaasti perunankappaleita vesipataan, poski punotti, suu oli supussa ja hengitys kulki hätäisesti. Emäntä seisahtui hänen eteensä. -- Kuule sinä, Anna-Kaisa, näitä sinun juoniasi on nyt kestänyt niin kauvan, etten minä niitä enään viitsi katsella. Rupea elämään ihmisenä entiseen tapaan, taikka... -- Pääsenhän minä tästä eroon, ei emännän kauvankaan tarvitse minua katsella. Hankkikaa vaan parempi... Anna-Kaisa oli kauvan hautonut näitä sanoja, vaikka hän aina oli lykännyt niitä tuonnemmaksi. Nyt oli emäntä itse antanut niihin aihetta. Tuntui oikein helpolta, kun oli saanut ne lausutuiksi. -- Tyytyväinenhän minä olen sinuun ollut, paitsi näinä viime aikoina, enkä minä tahdo ajaa sinua keskellä vuotta maailman selkään. Sanon vaan, ettei tämä juonitteleminen kelpaa, rupea entisillesi... -- Keskellä vuotta! venytteli Anna-Kaisa ivallisesti. -- Ehkä sitä keskellä vuottakin sentään pääsee katon alle, kun osaa työtä tehdä. Emäntä tiedustelee vaan parempia piikoja. Minä kyllä menen vaikka tänä päivänä... -- Ja minne? kysyn minä. Joko on paikka katsottuna? -- Tottahan jonnekin joudun, jollen likelle, niin kauvemmaksi. Anna-Kaisa ja hänen emäntänsä olivat eläneet hyvässä sovussa kolme vuotta, mutta nyt he riitelivät. Toinen sana synnytti toisen, Anna-Kaisa haukkui emännälle suut silmät täyteen ja emäntä, jonka arvolle olisi ollut alentavaa ottaa vastaan piikatytön hävyttömyyksiä, piti puoliaan voimiensa perään. Loppupäätökseksi tuli, että emäntä ja Anna-Kaisa eroaisivat niin pian kuin toinen saataisiin Anna-Kaisan sijalle. Tämä kaikki oli kuin arvoitusta emännälle. Hän ei voinut käsittää, mikä oli pistänyt tytön päähän, hänen järkensä mahtoi olla vialla. Iltapäivällä kun Anni, naapurin emäntä, pistäysi heillä lainaamassa sikuria, kertoi emäntä hänelle aamuisen riitansa Anna-Kaisan kanssa. Hän ei tavallisesti sekaantunut kyläläisten asioihin, eikä sallinut heidän sekaantua omiinsa, mutta tämä asia painoi hänen mieltänsä ja keventyäkseen hän sen kertoi naapurin emännälle, koska tämä juuri sattui tulemaan. Anni nauroi. -- Ettekö te nyt ole siitä kuulleet, että Anna-Kaisalla on paikka valmiina Helsingissä ensi kuun alusta! -- Paikka Helsingissä Anna-Kaisalla...! sai emäntä huudahdetuksi. -- Minä, joka en koskaan kuuntele, mitä kylällä puhutaan, minä en ole kuullut mitään. No, ja kummoinen paikka se on ja kuka sen on toimittanut? -- Johan siitä nyt on vuosia, puhui Anni, -- kun Heta, meidän Jeren sisar, läksi Helsinkiin. Eihän hänestä sitte ole kuulunut mitään moniin vuosiin. Mutta viime markkinoille hän oli ilmestynyt kuin tuulen tuomana. Komeana rouvana, hattupäisenä hän oli puhutellut Jereä ja kertonut olevansa hänen sisarensa -- ei ollut sentään tullut ylpeäksi, vaan tunnusti Jeren veljekseen. Siellä hän näki Anna-Kaisankin ja ihastui heti, kun Anna-Kaisa oli kasvanut niin kauniiksi tytöksi. Hän oli hatistellut häntä vyötäisistä, taputellut hänen poskeaan ja paikalla tarjonnut hänelle myyjättären paikkaa puodissaan -- Hetalla kuuluu Helsingissä olevan joku anniskelupuoti. Hän oli heti luvannut Anna-Kaisalle kymmenen markkaa kuukaudelta ja paikalla pistänyt matka- ja pestirahat kouraan. Emäntä oli yhä nousevalla hämmästyksellä kuunnellut Heikkilän Annin kertomusta. Hänelle selveni nyt täydellisesti, miksi Anna-Kaisan käytös viime aikoina oli ollut niin ynseä. Markkinoiden jälkeen hän juuri oli muuttunut. -- Ja nyt vasta te minulle kerrotte tästä, minulle, joka kuitenkin olen kohdellut Anna-Kaisaa kuin omaa lastani, sanoi hän vihdoin. -- Kukapa teille uskaltaisi tulla juttuja tuomaan, te olette niin ylpeä...! Jonkinlaisella vahingonilolla Anni nautti Mäkelän emännän mielipahasta. -- Voi minua onneton, kun päästin Anna-Kaisan niille markkinoille! Mitä Jere sitte sanoo, kun häneltä sisarensa vie morsiamen? -- Eihän Jeren ja Anna-Kaisan välillä vielä liene ollut varmoja kauppoja, sillä viime aikoina ei Jere ensinkään ole käynyt veistämässä huoneitaan. Taitaa ajatella, ettei niitä enään tarvitse, kun tästä Anna-Kaisakin lähtee muille maille. Anni nousi jo penkiltä lähteäkseen pois, mutta Mäkelän emäntä pidätti hänet. -- No tiedetäänkö, kummoinen ihminen se Heta nykyään on? -- Niin muhkeaksi sanoivat paisuneen, ettei olisi tuntenut samaksi ihmiseksi. Hän oli kertonut, että joku ylhäinen herra on hänellä sulhasenakin. Kai se hankkii Anna-Kaisallekin toisen paremman Jeren sijaan. Anni nauroi terävästi, mutta Mäkelän emäntä tunsi kiukun kiehuvan rinnassaan. Hänen kätensä vapisi, kun hän Annille kaasi kahvia. -- Eikä Anna-Kaisa yksin lähde. Se ei niin hämmästyttäisikään, jos piikatyttö, jonka kuitenkin on hankittava leipänsä maailmalta, lähtisikin, mutta kun talon tyttäretkin, niinkuin Honkapään Alma, jolta ei pitäisi mitään puuttumaan, lähtevät Helsinkiin palvelusta hakemaan... Hetken ajan molemmat vaikenivat. -- No mutta ovatko ne aivan hulluja?! -- Siltä se vähän tuntuu. Sillaikaa oli Anna-Kaisa navetassa lehmiä ruokkimassa. Ei häntä olisi luullut kahdeksantoista vuotiaaksi tytöksi, niin tukeva ja voimakas hän oli vartaloltaan. Kasvot olivat niin terveet, silmät suuret, vilkkaat, hiukset tunkivat kiharoina ulos palmikoista päänlaella. Hän hyräili itsekseen ja jäi vähä väliin mietteisiin vaipuneena seisomaan. Kuin unessa hän oli elänyt aina siitä asti kun markkinamelussa tuo muhkea nainen oli pistänyt pestirahat hänen kouraansa. Kuinka hän oli tullutkin ottaneeksi ne vastaan? Hänhän jo silloin oli pestattu Mäkelään ja Mäkelässä oli ollut hyvä palvella. Mutta rouvan puhe, hänen kertomuksensa Helsingistä, sen kauneudesta, suruttomasta, hauskasta elämästä oli hänet huumannut. Rouva oli sanonut, että Anna-Kaisa tulee olemaan täydellinen kaunotar, kun hän saa oikeat vaatteet päälleen, että kaikki tulevat hänestä pitämään, hän pääsee pääkaupungin tansseihin ja huveihin, niin paljon kuin hän ikinä tahtoo. "Anna-Kaisa onkin totinen tyttö, joka ei viitsi hyppiä tanssista tanssiin", oli Jere inttänyt siihen väliin. Heta oli nauranut ja ruvennut kertomaan, kuinka Helsingissä löytyy kauniita kirkkoja, joissa jokikinen päivä on jumalanpalvelus ja niin hyviä pappeja... Anna-Kaisan mielen oli vallannut tunne, jota ei voinut verrata mihinkään muuhun kuin siihen, jonka hän kerran lapsena oli tuntenut. Hän oli jouluaamuna ollut kirkossa kummitätinsä kanssa, koko päivän oli oltu vieraissa kirkonkylässä ja illalla kun lähdettiin kotiin, ajettiin suuren herraskartanon ohitse. Oli jo pimeä ja kuultavien uutimien läpi loisti korkeista ikkunoista valo lumelle. Ja kun tultiin mäentöyrylle, saattoi nähdä sisään. Keskellä lattiaa oli kuusi, jonka oksilla kiilteli ja välkkyi, sen ympärillä liikkui lapsia kauneissa puvuissa ja soitto kuului ulos asti. Nuo lapset tuolla mahtoivat olla onnelliset, he mahtoivat saada, mitä ikinä tahtoivat, leikkikaluja, makeisia, kahvia vaikka koska, kauniita uusia vaatteita, kaikkea, kaikkea... Anna-Kaisa oli kummitädin sylissä peitteisiin köytettynä niin ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenän pää ja niin kankeana, että suurella vaivalla saattoi liikkua. Hän ponnisteli ylös ja käänsi päätään kartanoon päin niin kauvan kuin sitä vain näkyi. Ja kun se oli kadonnut näkyvistä, teki hänen äärettömästi mieli päästä hankeen seisomaan ikkunan alle, sinne, mistä saattoi nähdä kuusen, jonka valoista hohde lankesi lumelle. Ehkä joku noista kauneista, onnellisista lapsista näkisi hänet, tulisi ulos hänen luoksensa ja veisi hänet sisään, liikkumaan likellä kuusta, olemaan yhtenä noista olennoista, jotka saivat kaikki, mitä tahtoivat... "Täti, minä menisin niin mielelläni tuonne tanssimaan lasten kanssa kuusen ympärille", sanoi hän, ja täti vastasi: "ole sinä vain, lapseni, tyytyväinen siihen osaan, jonka Jumala sinulle on antanut. Eivät nuo herraslapset ole onnellisemmat kuin sinäkään". Tuo lapsuuden muisto nousi niin elävästi hänen mieleensä. Juuri samanlaisena kuin silloin herraskartano, kajasteli hänen edessään nyt Helsinki, ihana Helsinki, jossa elettiin huoletonta, iloista elämää ja jonka kirkoissa joka päivä oli jumalanpalvelus. Jäisivät tänne ilkeät maantyötkin, ei tarvitsisi enään ryömiä rapakkoisia teitä, vaan olisi jalkain alla kivikatu...! Ihmiset haukkuivat Helsinkiä ja kielsivät häntä menemästä sinne. Anna-Kaisa tiesi kyllä että heidän kävi häntä kateeksi, olisivat mielellään itse tahtoneet Helsinkiin, kunhan vain olisi tarjottu paikkoja heillekin... Anna-Kaisa seisoi unelmiinsa vaipuneena, nojaten olkapäätään pilariin, joka pidätti läävän kattoa. Miesääni, joka, toivotti hyvää iltaa, sai hänet säpsähtämään. Ovella seisoi Heikkilän Jere. Anna-Kaisa oli heti täydessä työssä, eikä ollenkaan näyttänyt huomaavan häntä. Hyvän aikaa Jere seisoi ääneti, vihdoin hän hitaasti alkoi: -- Kuules Anna-Kaisa, minulla olisi sinulle hiukan asiaa. Saanko nyt puhua? -- Mitähän asiaa sinulla sitte on? Olenpa taitanut sen ennenkin kuulla, joten voit säästää sanasi. -- Älä ole noin ylpeä. En ole moneen päivään käynyt rakentamassa mäellä. Sinun vallassasi on määrätä, heitänkö koko puuhan, vai rakennanko huoneet valmiiksi. Nyt on sula syksy, voisin jouluksi saada kammarin katon alle. -- Vai minustako se riippuu? No rakenna, rakenna sitte, minä en kiellä, lähdenpä viikon perästä pois koko näiltä tienoilta, joten en ole sinua häiritsemässä. Jere tuijotti totisena eteensä. Hänen suuri kouransa lepäsi oven pielessä. -- Etkö muista sitä iltaa vuosi takaperin, kun kuunvalossa palasimme metsähalmeelta? Minä silloin puhuin sinulle, että etköhän rupeisi kanssani yksiin leipiin, rakentaisin huoneet tuolle korealle mäelle, hankittaisiin porsas ja... -- Mitä niistä enään puhuu! Ne ovat minulta aikoja sitte unohtuneet. -- Mutta ei minulta. -- No sinä, joka ne muistat, rakenna sinä ja asu rakennuksissasi. Minä menen Helsinkiin, sisaresi on jo toimittanut minulle paikankin. -- Ja vielä tänä kesänäkin tunnuit sinä aivan taipuvaiselta. Mutta jollet enään minusta huolikkaan, niin jää sentään näille maille. Mäkelässähän sinua on pidetty kuin omaa lasta. Tapasin tuonoin tytön, joka oli ollut Helsingissä, ja hän kertoi, kuinka siellä satoja maalaistyttöjä kävelee ilman paikkaa; kaikkien sinne tekee mieli ja siellä monet sortuvat turmion tielle. Sinä olet nuori ja kaunis, älä mene. -- Kiitoksia vaan neuvostasi! Olisit voinut antaa ne omalle sisarellesi, minähän sinulle olen ventovieras. Anna-Kaisa astui ylpeästi Jeren ohitse pihaan. Tuvan porstuassa tuli Heikkilän emäntä häntä vastaan. -- Tuleeko piankin matka Helsinkiin? kysyi hän. -- Viikon päästä. Anna-Kaisa vastasi lyhyesti, hän oli kaikkien puheessa kuulevinaan ilkeyttä ja ivaa, joka häntä ärsytti äärimmilleen. Tuvassa häntä odottivat emännän varoitukset kaupungin vaaroista. Hän puhui lempeällä äänellä, sanoi tekevänsä sen vain rakkaudesta ja heltyi lopuksi itkemään. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa Anna-Kaisan mennä niin kauvas, ties milloin ja millaisena hän palaisi ja palaisiko koskaan. Tänne jäisi vanha, sokea äitikin suremaan. Anna-Kaisa ei hänelle vastannut mitään, rinnassa tuntui ikäänkuin pistos. Äiti ei tästä vielä tietänyt mitään. Vaikeinta oli mennä hänelle siitä ilmoittamaan. Melkein vavisten Anna-Kaisa eräänä iltana likeni saunaa, jossa hänen äitinsä asui kestinä. Oli niin pimeä, ettei voinut eroittaa omaa kättään, jos piti sitä silmiensä edessä. Satoi ja tuuli. Anna-Kaisasta tuntui siltä kuin hän olisi menossa varkaisiin. Oikein hän vavahti, kun koira rupesi haukkumaan tuvan luota. Heikon tulensäteen johtamana hän löysi ovelle. Siihen hän seisahtui. Sisältä kuului veisaamista. Se oli tuttua virttä ja ääni oli tuttu, vapiseva akan ääni. Anna-Kaisa tempasi oven auki. Leveällä rahilla olkivuoteella istui laiha, vanha eukko. Seinät olivat mustat, ikkunalla tuikki kitupiikki, suloinen lämmin leijaili ilmassa ja kiukaan takaa siritti sirkka. -- Hyvää iltaa, tervehti Anna-Kaisa. Akka nosti harmaan päänsä ja vaani ympärilleen sokeilla silmillään. -- Joko sinä lapseni viimeinkin tulet! Kertovat sinun lähteväsi kaupunkiin. Miksi sinä heität Mäkelän hyvän emännän, mikset rupea vaimoksi Heikkilän Jerelle, joka on niin kelpo mies kuin ikinä voi olla, miksi heität minut vanhan äitisi? Minulla on ollut kahdeksan lasta, jokikinen heistä on ollut isänsä kaltainen ja kaikki ovat he eläneet kurjaa elämää. Sinä minun viimeinen lapseni, menetkö sinäkin samaa tietä? Sinä olet ottanut paikan Jeren huonomaineisen sisaren luona... Älä mene...! -- Mutta, äiti kulta, sai Anna-Kaisa sanoneeksi. -- Ei se kaupunki kummempi pahuuden pesä ole kuin muutkaan paikat maailmassa. Siellä on kirkkoja ja jumalanpalvelus joka päivä. Minä saan siellä hyvän palkan ja voin siten paremmin auttaa äitiäkin. -- Minä menen pian hautaan, minä en enään tarvitse paljoa. Mutta sinä olet nuori, elämä on edessäsi. Sinä menet kaupunkiin, jossa enemmän kuin kirkkoja on huvipaikkoja. Mutta muista vanhan äitisi sanat: älä myy sieluasi saatanalle! Sokea äiti lausui ne sanat kamalalla totisuudella. Anna-Kaisan korvissa ne kaikuivat vielä, kun hän asteli Mäkelää kohti pimeän kylän läpi. Hänen rauhansa oli poissa, ilo ja riemu, jolla hän ennen oli ajatellut Helsinkiin menoa, olivat kaukana. Hän pelkäsi koko Helsinkiä ja tuumaili rahojen poislähettämistä. Aamulla näytti taas valoisemmalta, varoitukset olivat ikäänkuin pahaa unta vain. Ja kokonaan ne poistuivat, kun Honkapään Alma päivällisaikaan tulla pyyhälti Mäkelään tapaamaan Anna-Kaisaa. -- Kuules nyt, minä sain kirjeen Helsingistä. Torstai-iltana meidän pitää olla perillä. Tytöt tulevat asemalle vastaan. Minäkin saan myyjättären paikan eräässä puodissa aivan likellä Hetan kauppaa. Voi voi, mitkä päivät meille koittavat! Alma syleili Anna-Kaisaa ja nauroi ja Anna-Kaisa nauroi. Suurena, ihanana ja äärettömänä Helsinki kajasteli silmien edessä, aivan niinkuin muinoin herraskartanossa se, joulukuusi, jonka valossa ainoastaan iloittiin ja hymyiltiin. Anna-Kaisa oli astumaisillaan sen lumottuun piiriin... Varhaisena aamuna seisahtuivat Honkapään rattaat Mäkelän portaitten eteen. Puoliyön aikaan oli jo noustu, Anna-Kaisa oli keittänyt läksiäiskahvit ja itkenyt emännän ja äitinsä kanssa, joka eilisillasta asti oli ollut Mäkelässä. Jere oli saapunut auttamaan, hän se kantoi Anna-Kaisan tavarat rattaille. Oli aivan pilkkosen pimeä, lyhdystä lankeavassa soikeassa valossa saattoi vielä hetkeksi nähdä molemmat tytöt, jotka istuivat rinnattaan, Anna-Kaisa itkien, Alma nauraen hänen lapsellisuuttaan. Sitte läjähytti renki piiskalla hevosta ja rattaat läksivät liikkeelle, kadotakseen pimeyteen. Mäkelän emäntä kutsui Jeren kahville ja istuutui itse penkille Anna-Kaisan äidin viereen. Sokea akka piti käsiään ristissä ja kiikuttaen laihaa vartaloaan, mutisi hiljaa rukousta. Kukko lauloi, kiviseltä tieltä kuului vielä rattaiden rätinää. Äänettömyys vallitsi pitkän aikaa tuvassa. -- Nyt se meni. Mimmoisena palannee ja palanneeko koskaan, sanoi vihdoin Mäkelän emäntä. -- Monet ovat menneet, harvat palanneet, sanoi vapisevalla äänellään Anna-Kaisan äiti. Jere pyyhkäsi hihallaan silmiään. Kyyneleet tuppasivat esiin aivan väkisin. Elävänä haudattu. Hän oli nuorena ollut kaunis. Vielä nytkin olivat piirteet hienot, säännölliset. Tukka oli valunut kutreina kulmille, pää oli ollut pystyssä, vartalo notkea ja ryhti ylpeä. Heleä nauru oli hurmannut miehet, poskien puna, palmikon paino houkutellut talon pojatkin kosimaan piikatyttöä. Mutta köyhälle miehelle hän oli mennyt ja hänen vaimonaan, hänen lastensa äitinä oli hänen kukoistuksensa lakastunut. Kaikki ne tuhannet hetket, ne näkymättömät mielialat, jotka saattavat himmentää silmästä kiillon, taivuttaa kenon niskan, lamauttaa jäntevyyden, ne mahtuvat sanoihin _huoli_ ja _työ_. Huoli ja työ olivat hänetkin sokeaksi tehneet ja vihdoin laskeneet vuoteelle, jossa hän kävi yhä heikommaksi, vapisevammaksi, yhä raskaammaksi ristiksi pojalleen ja poikansa vaimolle. He asuivat sydänmaalla uudistorpassa, jonka hirret mies ja vaimo olallaan olivat kantaneet kodikseen korvesta. Peltotilkkusesta korjasi halla joka syksy elon ja ainoa lehmä oli vaihdattava leiväksi. Se koski kipeästi kun piti olla lisänä sellaisessa paikassa, olla niin voimattomana, ettei olisi jaksanut liekuttaa lapsen kehtoa, kun se itki, olla niin köyhänä, ettei ollut leipäpalasta antaa niille, jotka olivat elämää rakkaammat, joiden hyväksi olisi tahtonut henkensä antaa. Hänellä itse teossa ei ollut muuta kuin elämää ja henkeä sen verran, että hän ymmärsi rakkauden elävän itsessään, ymmärsi että hänen kuolemansa olisi ollut huojennus, ja ettei hän _saanut_ kuolla. Tupa oli pieni savupirtti, jonka matalasta ovesta täytyi astua kumarruksissa sisään. Kun kättä nosti, ylettyi se lakeen, joka oli kiiltävän musta. Ikkunat olivat pienet, talvella oljilla peitetyt. Hän tunsi jokaisen hirren permannossa ja seinässä, tiesi orret, tiesi askelten määrän vuoteeltaan kiukaalle, sängylle, jossa mies ja vaimo makasivat, pöydän luo ja siitä penkkiin. Umpisokeana hän osasi astua yli kynnyksen ja kumartaa päänsä oven kohdalla, hän tunsi ulkona likeisimmän ympäristön, tien aidalle, saunaan ja kaivolle. Aikaa oli ollut oppia kaikkea tuota tuntemaan. Häntä oli tuhansia kertoja talutettu siitä kynnyksestä, tuhansia kertoja hän oli omin voimin laahaunut paikasta toiseen, kaatunut, kolahuttanut päänsä ovien pieliin. Voi niitäkin pitkiä talvisia öitä, kun koko maailma oli rauhan unessa ja ympärillä kuului tyyni hengitys ja omaan silmään ei tullut hetkenkään lepo; jäseniä vain särki paljosta makuusta kovalla vuoteella, jonka lautapohja tuntui olkien alta. Hän itki ensi aikoina ja väänteli tuskassa, epätoivossa, kun tiesi ulkona milloin valkoisen lumen ja tähtitaivaan kimaltelevan, milloin kesälämpöisen ilman olevan tuoksua täynnä ja paimenten metsässä laulelevan! Mutta vähitellen tuli nykyaika hänelle vieraaksi, unohtuivat kestävän elämän piirteet ja hän eli elämäänsä uudestaan lapsesta saakka. Hänen ajatuksensa liikkuivat kuolleitten omaisten haudoilla, hän näki nurmikkomättäitten alta heidän kasvonsa ja kuuli heidän kutsuvan luoksensa. Koko väki heräsi välistä siitä, että hän puhui asioista tai ihmisistä, jotka olivat jo maaksi maatuneet. Hän saattoi olla niin irroillaan koko elämästä, että jo luuli olevansa kuollut. Silloin tuntui vaikealta herääminen ja entisen kurjuuden alkaminen uudestaan. Silloin hän rukoili, rukoili, melkein toivottoman hartaudella, että Luoja hänet todellakin luoksensa ottaisi. Hänen ainoana ilonaan olivat lapset, niissä koko hänen nykyinen maailmansa, kaikki mitä elämä saattoi hänelle antaa. Hän oli laulanut nuoruutensa laulut heidän kätkyittensä ääressä, kertonut heille lapsuutensa sadut, opettanut heitä lukemaan. Niiden nauru oli ainoa, joka sai hänen kangistuneet leukansa taipumaan hymyilyksi, niiden lämpöiset kädet hänen poskellaan olivat kuin aurinko valaisemassa syksyn alastonta metsää. Mutta viimeiseltä tulivat öitten ja päiväin tuskat hämäriksi, epäselviksi ja lapset saivat hyväellä hänen kättään, ilman että hän siitä tiesi tai heräsi. Välistä oli järki valveilla, välistä kokonaan poissa. Ja kun se palasi, näytti se suuren askeleen hautaa likemmä, mutta henki ei sittenkään lähtenyt; kitui vaan kurjassa olennossa, joka ei ajatellut eikä tuntenut. Vähitellen syntyi häneen tunne, joka nousi kuin ruoho raunioiden mullasta, toivon tunnehan rupesi haluamaan muutosta, vaikka minkälaista. Jospa häneltä esim. taittuisi joku jäsen tai kuolisi tuo pikku tyttö, jolla miniä oli kertonut olevan vaalean tukan ja siniset silmät. Sitä tukkaa hän oli silitellyt ja suudellut suurimpana ilona. Vietäköön häneltä vaikka sekin vaikka mikä otettakoon! Kunhan vaan tuska tulisi uudeksi ja herättäisi hänet horrostilastaan. Ja muutos tulikin vaikkei juuri siinä muodossa: päätettiin lähettää hänet omaksi ja muitten huojennukseksi vaivaistaloon! * * * * * Huomen aamulla hän viedään. Hevonen on jo tilattu, häntä on käytetty saunassa, turkki on lainattu matkaa varten. Kapineita ei hänellä ole muuta vietävää kuin vaatteet päällään ja kuolinpuku. Ilta on pimeä, tähdetön. Takassa palaa tuli. Tupa on siivottu, kahvia on toimitettu. Lapset ovat kaikki puhtaisiin paitoihin puettu mies istuu sänkynsä laidalla pää käden nojassa, vaimo askaroitsee. -- Niinhän nämä ovat kuin äitimuorin hautauskahvit, sanoo hän kaataessaan kahvia ja purskahtaa itkuun. Muori itse ei itke. Hän on niin puhtaassa puvussa sängyllä pitkänään. Laudan kovuus hänen allaan ei tunnu, mieleen eivät muistu enään pitkinä ne entiset loppumattomat, toivottomat yöt. Ne ovat nyt kaikki jääneet jälelle päin, nyt on koko elämä lopussa, se elämä, joka kerran eli nuorta kukoistusta ja kului sokeudessa näitten seinäin sisällä. Kun ne eivät enään suo suojaa, silloin loppuu elämäkin, silloin hän on kuollut ja haudattava. Kuin unennäköä on koko menneisyys huolineen, töineen. Siinä oli sentään niin paljon iloa, niin paljon onneakin ollut, rakkautta oli saanut ottaa ja antaa ja nyt oli mielessä tilaa vain kiitollisuudelle, ylistykselle. Ainoa, joka vielä sitoi maailmaan, sitä hän kosketteli käsillään viimeistä kertaa, siihen hän painoi kuihtuneen poskensa, sitä rutisti hän povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut lopettaa voimansa siihen liikkeeseen. Täytyihän hänen ottaa maanpäälliseen hautaansa nuo rakkaat kasvonpiirteet, joita ei hän koskaan ollut nähnyt, silittää niitä pehmeitä hiuksia, joihin hänen rakkautensa oli kiinni kasvanut. Ja viimeisen kerran hän korotti vapisevan äänensä ja kutsui luoksensa lapset niinkuin monasti ennen. -- Tule, Taavi poikani, lukemaan! Ja Taavi lukee totisena ulkoa katkismuksensa kysymykset ja vastaukset sujuvassa jaksossa. -- Lupaakos Mari parantaa sisälukua? -- Lupaa. He jäävät juhlallisina seisomaan ikäänkuin olisivat vieraissa. Ja kun hän jakaa heille kahvista säästetyn sokeripalan, kiittävät he niinkuin on opetettu. -- Ruusa rukkani, tule ottamaan sokeria. Hän vetää heidät kaikki ympärilleen houkutellen, kunnes saa heidät teuhaamaan, temmeltämään. Ja hän jää siihen yksin istumaan ääneti ja kuihtuneena, heikkona kuin laho kanto nuoren metsän keskessä. Valmistuksia ei tehdä paljon, ei ole erityistä puhuttavaakaan. Ennen maatapanoa tahtoo pojan vaimo, että laulettaisiin virsi. -- Niinhän siitä tulee kuin ruumiin lähtövirsi! sanoo muori itsekseen. Sitte koko väki nukkuu, ja hän yksin valvoo viimeistä yötänsä, kuuntelee hengitystä ympärillään niinkuin hän pitkinä vuosina joka yö on tehnyt. Aika ei tunnu pitkältä. Järkikään ei sumene, vuode ei ole kova. Huomenna viedään hautaa niin likelle, täyttyy kaihottu toivo. Mutta sydämmen juurissa kirvelee vielä jotakin, vienoa surua, joka sitoo elämään: kaipaus tänne, halu jäädä _tänne_ sittenkin, tänne, josta on pyrkinyt pois! Hän makaa selällään hiljaa aamuun asti, kädet ristissä rinnalla. Päivän sarastaessa valjastetaan hevonen, hän puetaan lämpöiseen turkkiin, taivuttaa päänsä talutettaessa kynnyksestä ja sitte hänet peitetään pehmeisiin heiniin. Mutta hänen sydämmensä tekee silloin viimeisiä töitään, viimeiset kyyneleensä vuodattaa hänen sielunsa, hän on tuskasta tukahtua. Veräjällä muistaa hän kysyä, ovatko kuolinvaatteet mukana. Pojan vaimo palajaa reelle, kumartaa itkettyneet kasvonsa hänen ylitsensä ja rauhoittaa häntä. Muori ojentaa vielä peitteiden alta luisevan kätensä ja sopertaa kiitosta. Sitte alkaa pitkä matka kirkkomiesten seurassa. Metsät ovat lumessa, anturoista kuuluu nariseva ääni. Hän ei tiedä mistään, on kuin horrostilassa. Poikansa on häntä ajamassa ja hoitaa häntä hellästi. Vasta kirkonkylässä hän herää, kun kellot rupeavat soimaan. Hän ei ole kuullut niitä niin pitkiin aikoihin, että ne ovat melkein unohtuneet. Nyt hänet valtaa ääretön tunne. Se on pelkoa, pyhyyttä, autuaallisuutta täynnä, sellainen vavistuttava juhlallisuuden tunne, kuin jos hänet hautaan laskettaisiin. * * * * * Silloin hän todellakin oli hautaa likellä. Kun pojan vaimo muutaman viikon kuluttua läksi vaivaistalolle häntä katsomaan, oli hän jo kotvan maannut kuolleena haudassaan. Yö Adrian äärellä. Matkustajat olivat kokoontuneet laivan kannelle, he istuivat pitkin penkkejä, enimmäkseen ääneti, kukin vajonneena katselemaan komeaa vuorimaisemaa, jonka kainaloissa Abbazia ja Fiume lepäsivät, toinen akaasialehdossa viinitarhojen ympäröimänä, hymyilevänä kuin huoleton impi, toinen kalliokielekkeille kavunneena kuin uhkarohkea nuorukainen. Ilma oli lämmin, heikko tuuli liikutteli merta, tuoden tuoksua oleanderipuista rannalla. Edessä oli aava meri, se upposi rajatta taivaan laitaan ja ainoastaan aaltojen vaahtopäät harjat osoittivat, mikä sini kuului taivaaseen, mikä mereen. Pitkiä matkoja seurasivat vuoret, välistä metsäisinä mäkinä, välistä taas huippuina, joita peitti ainainen talvi. Niihin lankesi pilvistä omituisia valoja ja varjoja, milloin ne loimottivat sinipunertavassa hohteessa, viereisen huipun kuultaessa kullankarvallisena, milloin ne utuisina, harmaina loivat laaksoihinsa jyrkkiä varjoa, jotka valuivat alas pitkin niiden kylkiä kuin sysimustat, pehmeät villavyöt. Kun laiva oli päässyt aavalle merelle ja viimeinen maakaistale oli katoamaisillaan, näkyi vielä vuorten pitkä jono, huippu huipun vieressä, ikäänkuin joukko päitä, jotka kurkottautuvat katselemaan toistensa olkapäitten yli. Aurinko seisoi jo kiinni meren pinnassa. Vaahtopäät laineet näyttivät huuhtovan sen laitaa ja sen säteet kimmelsivät vedessä. Mutta etenevät vuoret olivat kuin tulessa, harjanteista näytti nousevan hienoa savua, ijäiset lumet näyttivät syttyneen tuleen. Laivan perässä seisoi, erillä muista matkustajista, mies ja nainen. He olivat molemmat nuoret, puetut matkapukuun ja puhuivat vierasta kieltä. Hurmaantuneina he katselivat maisemia, hurmaantuneina heidän silmänsä vaipuivat toisiinsa, ihastuksissa mies kietoi käsivartensa naisen vyötäisten ympäri, kun tuuli kiikutti laivaa. Ja kun suurempi laine sitä nostatti, lankesi nainen penkille istumaan ja veti miehensä perässään. He nauroivat molemmat ja jäivät siihen käsitysten istumaan. Päät painuivat vastatusten, hiukset koskettivat toisiaan. -- Mikä hurmaus tässä yksinäisyydessä, kaukana kotoa, yllä taivas, alla meri, ympärillä suurta, ääretöntä. Ei kukaan tunne meitä, ei kukaan ymmärrä kieltämme, me olemme kaksin...! -- Ja aamulla olemme Veneetsiassa. Katso noita aaltoja, ne ovat ihmeelliset, sinivihriät, läpikuultavat. On aivan kuin joku avaisi syliänsä ja ojentaisi hempeät käsivarret hyväilemään. Mutta sinä olet kalpea, kulta, voitko pahoin? -- Pyörryttää niin omituisesti. Se oli meritauti, joka oli tulossa. Hän nouti tyynyn alhaalta ja peitti vaimonsa penkille pitkäkseen. Ja kauvan aikaa hän lepäsi silmät kiinni. Tuli jo parempi olla, ei pyörryttänyt, kiikutteli miellyttävästi, niinkuin tuuli mahtaa tuuditella veden neitoja aalloilla. Hän oli siinä tahdotonna, mitään ajattelematta, rinnassa rauhan, turvallisuuden tunne. Kun hän avasi silmänsä, kohtasivat häntä miehensä kasvot. Kuu oli suurena taivaalla. Jollei sitä olisi ollut, olisi ollut pilkkosen pimeä. Ei näkynyt muuta kuin vettä ja taivasta, kuu katseli taivaalta veteen ja vedestä katseli toinen kuu taivasta. Muutoin oli tyyntynyt, vaahto aaltojen harjoilta vähennyt, suuria pilviä vain uiskenteli ilmassa. Yö näytti tulevan mitä ihanin. Matkustajat istuivat vielä kannella, muitten muassa vanhanpuoleinen herra ja rouva kahden tyttärensä kanssa. He puhuivat vuorotellen kroaattia ja saksaa. -- Minä en usko meritautia, jatkoi rouva puhettaan. -- Jollei tahdo, niin ei sitä saa, se on enemmän tai vähemmin teeskentelyä. Olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin ja vaikka kävi kova tuuli, niin en ollut merikipeä, sillä en tahtonut olla sitä. -- No en minä nyt tiedä, tahtooko sitä suorastaan kukaan, vastasivat kuin kuorossa herra ja tyttäret. He olivat hyvänvoivannäköistä väkeä, puheesta päättäen huviretkellä Veneetsiaan. Herra läksi sitte tilaamaan ruokaa, sillä syömistä piti hän parhaana apukeinona merikipua vastaan -- jos sellaista näin tyynenä yönä voisi tulla kysymykseenkään. Vähitellen hajosivat matkustajat kannelta, paitsi nuori nainen joka oli pitkänään ja hänen miehensä, joka istui hänen vieressään. -- Uskallankohan minä nukkua tähän? Minun on tässä niin hyvä. -- Kuinka et uskaltaisi armaani? Minä istun vierelläsi ja meri tyyntyy, minkä ehtii. Hän silitti hänen poskeaan ja painoi kiinni hänen silmänsä. Hän kiikkui kuin kehdossa, aallot loiskivat, tuulet lauloivat kehtolaulua. Jo alkoivat unet liidellä hänen ympärillään. Ne olivat utuiset ja epäselvät, hän ei saanut yhtään niin kiinni siivestä, että olisi voinut nähdä sen piirteet. Ne kahisivat hänen ympärillään, hän tunsi niiden likeisyyden ja nautti siitä. Niin hän nukkui kauvan. Äkkiä hän heräsi siitä että kasvoille tuli jotakin kylmää, märkää. Hän nousi istumaan, mutta putosi takaisin pitkäkseen. Hän oli hihnalla sidottu kiinni penkkiin. Tuuli tarttui hänen huiviinsa ja vei sen mukanaan. Laiva kallistui niin, että kansi kosketti vettä. Oli pilkkosen pimeä, satoi, vinkui, ulvoi. Toisessa päässä seisoi pitkä mies, joka vaivoin pysyttelihe pystyssä. Se ei ollut hänen miehensä. Missä hän oli, oliko tuuli hänet vienyt...? Nuori nainen sai hihnan irroitetuksi ympäriltään ja nousi. Hänen päätään huimasi, myrsky tarttui hänen vaatteisiinsa ikäänkuin viedäkseen hänet ilmaan. Hän putosi kannelle ja vieri laivan kiikunnan mukana, kunnes sai kiinni penkin jalkaan. Suuri puupöytä irroittui sijaltaan, kannen alta kuului hälinää. Äkkiä välähti häikäisevä valo, pilvi ratkesi liitteissään, salamat iskivät vastatusten kaikista ilmansuunnista. Aallot vyörivat korkeina kuin vuoret, vaahto vain hulmusi harjoilla. Salama sammui, kuu jäi näkyviin! Nainen makasi permannolla suinpäin, pidellen kiinni rauta-aidasta. Laivan kallistuessa, avasi meri häntä vastaan kitansa, hän tuli sitä niin likelle, että suolainen pärsky kasteli hänen kasvonsa. Kuu valaisi tumman kirkkaalta taivaalta. -- Armaani, oletko peljännyt? kuului myrskyn seasta. Hän tunsi itseään nostettavan pystyyn kainaloista. Se oli hänen miehensä. -- Täällä on täydellinen myrsky. Meidän täytyy mennä alas. He menivät haparoiden puitteita myöten. Kansi jäi tyhjäksi. Sieltä kuului hirveä ryske. Penkkejä irroittui permannosta. Säpäleinä ne hajosivat ilmaan. He eivät päässeet kannen alle, vaan pysähtyivät laivan perään, sinne missä portaitten suojassa seisoi kaksi pientä penkkiä seinään kiinnitettyinä. Niille he paneutuivat huppuun, kumpikin penkilleen ja kiersivät sormensa voimakkaasti pitelemään kiinni. Tuuli yltyi, satoi, kuu peittyi pilviin, myrsky sen taas paljasti näyttääkseen hirveän ihanaa näytelmää sen kirkkaassa valossa. Aallot olivat saavuttaneet kamalan ko'on. Laiva oli niiden käsissä kuin kaarna tai lastu. Kahden laineen väliseen laaksoon jouduttuaan oli se kuin haudassa, sieltä saattoi veden läpi nähdä kuun hohteen ja taivaan sinin, aallon olisi vain tarvinnut kääriytyä peitteeksi laakson päälle, niin laiva olisi ollut haudattuna. Nuori nainen katseli näytelmää omituisella mielellä. Ei mistään näkynyt maata, ei laivaa, ei minkäänlaista apua. Aallot olivat ihanat kaikessa hirveydessään. Hän tunsi selvästi, että kuolema niistä tuijotti häntä vastaan. Täälläkö he kuolisivat, häämatkallaan, kaukana kodista...? Ehkä se olisikin onnellisinta... he olivat omistaneet toisensa, he olivat rakastaneet, he olivat tunteneet ajan suurinta autuutta, nyt jatkaisivat sitä ijäisyydessä. -- Hyvä, suuri, Jumala, rakas isäni, ota kiitos kaikesta, mitä olet antanut, se on kaikki ollut sinun johtoasi, sinun huolenpitoasi. Suo anteeksi pahat tekoni... Sinä tiedät parhaiten kuinka isot ne ovat olleet... Kiitos vielä siitäkin, että annat meidän kahden kuolla yhdessä...! Hän tahtoi panna kätensä ristiin, mutta ei voinut, sillä niillä hänen täytyi pitäytyä penkillä. Kuun säteet taittuivat veden läpi. Hän katseli tyynesti tuota kauneutta, joka pian hänelle valmistaisi surman. Yhdeksäs aalto oli aina muita mahtavampi. Sitä hän jännityksessä odotti. Se se saattoi kaataa kurjan haahden. Ja kun haaksi sitte oli laskenut sen laaksoon, tarttui hän ajatuksissansa katkenneeseen lankaan. He, jotka olivat unelmoineet onneaan pohjan kalpean taivaan alla, valoisina kesä-iltoina rakentaneet avioliittoaan, täälläkö he hukkuisivat Italian lämpöisessä yössä, vasta kun olivat vihityt toisilleen... Entä jos aalto tulisi tässä hetkessä, riistäisi heidät mukanaan, mutta toisen sinne, toisen tänne...? Häntä väristytti, vilu karmi luita myöten. Hihna, jolla miehensä oli kiinnittänyt hänet penkkiin, oli jäänyt kannelle. Millä he nyt sitoutuisivat yhteen, että edes yhdessä saisivat kuolla? Yhdeksäs aalto oli taas tulossa. Hän nousi kyynärpäilleen ja pingoitti sormensa pitelemään kiinni. Se oli kamala laine, suurempi kuin mikään entinen, vaahtoinen, nälkäinen peto. Hetkessä hän käsitti, että tuo kaataa laivan... -- Kulta, kuollaan yhdessä...! Hän huusi, mutta huutoa ei kuulunut. Kylmä käsi tarttui hänen jalkaansa. Se oli hänen miehensä käsi. Laiva keikahti... Liitteissä rutisi, hätähuutoja kuului kannen alta, helisten särkyi lamppuja ja porsliineja... Nainen sulki silmänsä ja tunsi onnea tietäessään miehensä käden pitelevän itsestään kiinni. Seuraavassa hetkessä avasi hän silmänsä. Yhdeksäs laine oli ohitse... Hän ajatteli taas. -- Entä kotona, miten siellä saadaan tieto tästä yöstä...? Siellä odotetaan kirjettä, käydään levottomaksi, odotetaan, odotetaan... Kirjettä ei tule, eikä tule mitään tietoa, kuluu kuukausia, kotona pukeudutaan suruharsoihin... He, jotka hääiltana, kukitettuina, laululla, läksivät kotimaan rannasta, he ajelehtivat Adrian meren aalloilla köytettyinä kiinni toisiinsa... Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän ei enään muistanut merta eikä vaaraa, hän ajatteli vain kotimaata ja omaisia ja pingoitti vaistomaisesti kätensä pitelemään kiinni. Kului pitkä aika ennenkuin hän muisti, niissä oli. Miehensä painui hänen ylitsensä. -- Vaara on ohitse, armaani. Kuljemme tuulen mukaan hätäsatamaa kohti. Yö oli kamala. Pelkäsitkö pahoin? Aamu valkeni, kuu oli kadonnut. Meren pinta oli melkein tyyni, mutta mainingit kiikuttivat vielä laivaa. Kannen alla näytti surkealta. Tukahduttavassa ilmassa matkustajat makasivat, sekasin tutut ja tuntemattomat, pitkin penkkejä ja permantoa. Kasvot olivat kalpeat, silmät tuijottavat ja väsyneet, joku vaikeroi, toiset olivat ääneti, liikkumattomina kuin kuolleet. -- Tämä on aivan kamalaa, läähätti heikolla äänellä vanha rouva tuontuostakin. -- Minä olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin, enkä silloin ollut ensinkään kipeä. Mutta tämä on aivan kamalaa...! Hänen äänensä tukahtui noihin kohtauksiin, jotka kuuluvat meritaudin luonteeseen. Nousevan auringon valossa alkoi kaukaisuudesta häämöittää maata, toiset väittivät, että jo parin tunnin perästä oltaisiin Veneetsiassa. Miten taivas oli sininen, miten meri hymyili! Ei olisi voinut aavistaa, että toinen muutama tunti sitte iski salamoita ja toinen ärjyen aukoi vaahtoista kitaa... Jo saattoi selvästi eroittaa likenevän sataman, se oli korkea maa mustine metsineen ja joukosta saattoi tuntea rakennusten haamuja ja huippuja. Mutta Veneetsia ei se ollut. Matkustajat olivat kokoontuneet kannelle, jännitetyssä odotuksessa. Laiva laski ankkurin. Edessä oli korkeaa vuorimaata, jonka rinteillä viinitarhat upeilivat ja sypressit korkeina, solakkoina nostivat kruunujaan. Metsästä pisti esiin rakennuksia ja kirkontorneja, siinä oli nähtävästi pieni kaupunki. Tie kulki aivan rantaa myöten ja mäkeä ylös nousi tuontuostakin pieni, näppärä aasi kuormineen, joka kooltaan oli paljon suurempi kuin vetäjä itse. Maalaistyttöjä näkyi räikeissä, keveissä puvuissa. Matkustajat kokoontuivat kapteenin ympärille. Hän oli juuri menemäisillään lepäämään yön vaivoista. -- Missä nyt ollaan? Milloin tullaan Veneetsiaan? Kysymyksiä sateli hänen ympärillään. Oltiin Piranon rannalla. Parin tunnin kuluttua lähdettäisiin ja oltaisiin illalla Veneetsiassa. Tuskaa. Kirjettä ei ole tullut kolmeen viikkoon. Viimeinen oli Veneetsiasta ja kertoi mielialoja Italian öistä ja gondooli-lauluista. Mutta siitä on kolme viikkoa. Kirjeitä on saattanut matkalla joutua hukkaan, mutta jonkun olisi kuitenkin täytynyt ehtiä perille. Kahden viikon aikana hän on odottanut jokaista postia, odottanut täynnä kaihoisaa, vapisevaa toivoa. Hän on ottanut kaiken järkensä avuksi, päättänyt olla tyyni, odottaa levollisesti. Hän on niellyt kyyneleensä, purrut huulensa kokoon. Mutta sittenkin on hän tottunut alinomaiseen pelkoon, hänen kuulonsa on harjaantunut eroittamaan pienimpiäkin ääniä. Hän toivoo jokaiselta tulijalta jotakin tietoa, näkee jokaisessa onnettoman uutisen tuojan. Ei hän vaikeroi, ei hän kerro kellenkään. Hän työntää kaikki tunteet syvälle mielensä pohjaan ja hymyilee -- jos sitä hymyksi saattaa kutsua, sitä, joka jäljittelee naurua, kun sydämmessä vihloo. Ja tähän päivään hän on koonnut viimeiset voimansa, keräillyt sirpaleetkin toiveistaan. Ja kirjettä ei tullut! Hän seisoo portailla liikkumattomana, nojautuneena pilariin. On helteisen kesäsydämmen keskiyö, jolloin käki jo on laannut kukkumasta eivätkä pikkulintuset enään viserrä. Taivaanrannalla, siinä missä aurinko laski, viipyy vielä ruskoa, sumut ovat levinneet vaaleiksi järviksi, joissa saarina ui kumpujen vihreä. Jumala oletko sinä minut hyljännyt? sanoo hän yksitoikkoisella, väsyneellä äänellä ja tuijottaa eteensä. Hän on valkoisessa, väljässä yöviitassa, käsivarret riippuvat suorina ja hervottomina, kasvot ovat kalpeat ja silmien tuli on sammumaisillaan. Oletko sinä minut hyljännyt? lausuu hän uudestaan ääneen. Hän ei ajattele mitään, ei muista mitään, lausuu ne sanat vaan tottumuksesta, ulkoa, sillä hän on viime aikoina käyttänyt niitä niin usein, ettei niihin enään aina riitä henkeä. Hänen sielussaan ei tunnu liikkuvan mitään, eikä hänen kasvonsa piirteissä vaihtele ainoakaan väre. Silmien alla on tumma varjo ja poskipäät ovat kylmät. Ei häntä koske kostea sumuilma, ei se, että ilta on kulunut yöksi. Kaikki on kadonnut hänen ympäriltään ja sijaan astunut ikäänkuin harmaa sumuharso, jota hiljaa vedetään eteenpäin hänen ohitsensa. Se on niin laaja, että se peittää kaikki ja niin hienosti läpikuultava, että se kohottaa liitelemään poimuihinsa. Ja sitä riittää loppumattomiin. Sille ei löydy missään päätä. Hän katselee sitä tutunomaisella tyyneydellä, väsymättä, kyllästymättä, antaa viedä pois itseään sen mukana viettääkseen kaiken aikansa sumuisessa, harmaassa horrostilassa. Rupee kaukaa kuulumaan hiljaista ääntä, joka ajoittain soi kuin kaiku kellosta. Ja taivas on selkeä, sininen. Sumusaatossa hän kulkee, tuntee tukkansa läikkyvän ja kuulee kuinka kellon ääni kasvaa ja tulee lauluksi, joka vierii ja johon kaiku vastaa. Se on suruisa sävel kansanlaulua ja laulaja on kai yksinäinen kulkija. Jo rupeevat sumut särkymään ympäriltä. Hän näkee metsän vihreän laidan ja taivaan ja hän yhtyy hyräilemään tuota samaa nuottia. Yhtäkkiä sävel katkee sikseen. Hän säpsähtää suoraksi nojauvasta asennostaan, silmään syttyy elämä ja jokaiseen jäseneen vilkkaus. Entä jos tuo kulkija tuo kirjeen! sen odotetun kirjeen! Saattaisihan se olla mahdollisuus! Hän ei tee itselleen selvää siitä, miten ja mistä se olisi joutunut kulkijan haltuun. Hän kokoo hameensa laahaavat helmat käteensä ja kiiruhtaa portaat alas, kevyesti ja juosten, pari askelta nurmea pitkin porttiin päin. Kirje, kirje! se on siis täällä, sitä tarvitsee vaan ottaa!... Ja koko hänen henkensä ylenee riemuksi. Mutta miten? Siinä hän seisahtuu äkisti ja näkee hetkessä mahdottomuuden edessään. Että puoliyön aikana maantienkulkija toisi hänelle kirjeen samana päivänä, jolloin posti tuli tuomatta. Hulluutta, hulluutta! Ja hymy käy kankeaksi, käsivarret vaipuvat alas suoriksi, hän lähtee hoiperrellen sisään ja sulkee oven vanhaan totuttuun tapaan. Mitään ajattelematta hän saapuu omaan huoneeseensa ja istuutuu vuoteen laidalle. Ei hän itke eikä tunne unta, mutta kasvot vaipuvat käsiin. Ympärillä kuuluu ääniä ja yhtä ei voi eroittaa toisesta. Kuni tietä pitkin vaeltavat hänen ajatuksensa, joista hän ei saa selvää. Vihdoin hän tuntee aavistuksen tapaisesti Italian lemuavaa, kuumaa ilmaa ympärillään. Marmoripilarit kuvastuvat veden syvässä. Myrttipuiden varjot ovat mustat, ilma on läpikuultavaa, sinistä ja täynnä tenhoa. Gondooli liitää tyyntä katua, laulu soi ja soitto hurmaa ja gondoolin pohjalla nukkuu _hän!_ -- -- -- mies, jonka otsa on korkea ja tukka tumma. Hän hymyilee onnelleen, mutta se ei ole Veneetsian kuutamoyö, vaan kalpea Suomen taivas ja kaukainen morsian... Tyttö hypähtää hurjistuneena ylös ja levittää kätensä. Mutta syli jää kylmäksi, katse katoaa tyhjyyteen ja hän tuntee kuinka yhtaikaa elämä on niin kaunista, niin kaihoa täynnä! Hän hengittää syvästi, niin että tuntee jokaisen solun liikahtavan sijaltaan. Sydän lyö kuuluvasti ja silmä tuijottaa yhteen kohtaan. Niin hän seisoo hetken ja tuntee kaihonsa äärettömyyttä. Sitte kaikki himmenee. Hän väsyy ja laimenee, liikahtaa sänkynsä laidalle, työntää vaistomaisesti kengät jalastaan ja raukee siihen. Silmät ovat ummessa, hengitys tulee tasaiseksi, mutta ajatus ja kuulo toimivat koko ajan. Kaikki on hiljaista, hämärää. Huoneessa on kukkaisten lemua -- -- -- Lumirajan lähelle, Alppien korkeuteen, sinne hänen piti mennä noutamaan edelweiss-kukkaa... Miksi ei ole kirje tullut, kirje, jossa kukka oli...? Ehkei hän ole tullut sinne nousneeksi. Tie on vaikea. -- Tai ehkä -- ehkä hän on liukunut, ehkä jäälohkare jalan alla on murtunut. Ehkä hän on kompastunut ja kaatunut ja kaatunut pohjattomaan syvyyteen...! Nukkuva lepää liikahtamatta. Ainoastaan suu vetäytyy hiukan kokoon ja kulmakarvojen väliin syntyy uurteita kuin tuskasta. -- -- Sieltä ei hän ikinä nouse. Ja hänen viimeiset sanansa vie Alppituuli. Hän kääntyy vuoteellaan hetken ja raukee uudestaan uneen. Hän tuntee liitelevänsä jossakin korkealla, ilmassa, ja kuulee tuulien mellastavan ympärillä. Hän matkustaa, matkustaa kauvan, tuntemattomia, vaarallisia seutuja, yli syvyyksien, vinhalla vauhdilla. Vihdoin hän palaa ja tulee tänne samaan, omaan huoneeseensa. Siellä on kaikki entisellään. Huonekalut ovat samat, kirjoituspöytä valokuvineen, muistoineen on nurkassa paikallaan. Hän koettelee esineitä, kodistuu ja tutustuu ja löytää kaikkialta muistoja. Tuossa sohvassa he ovat istuneet yhdessä pyryisinä talvi-iltoina, kun takkavalkea on punaillut valkoisia seiniä. Tuossa ovat runot, joita yhdessä luettiin, permannossa tuossa naula, johon hän kerran oli kaatua. Se piti sitte lyödä syvemmälle, mutta tuossa se vielä on! -- Hän tulee peilin eteen ja näkee siellä vieraat kasvot. Ovatko ne hänen omansa? Oi, ovat! Mutta kuinka hän on matkalla vanhentunut! Kuinka kaikki nuoruuden elämä ja nuoruuden tuoreus ovat poissa! Silloin hän lyö nyrkillä otsaansa ja tuska pääsee valloilleen. Hän huudahtaa tukahdutetusti, itkien. -- Voi, voi, tiedä sinä, sinä, että _sinulle_ minä kyynelillä hukutin silmäini väikkeen! _Sinun_ tähtesi on kuihtunut posken hehku. Senkö tähden menit pois, että kauneuteni on kadonnut...? ... se johonka sanoit rakastuneesi: henkeni, sydämmeni, ne ovat jälellä. Tule nyt ja ota! Voi tule, tule, onhan jälellä rakkauteni, jonka itse Jumala sytytti. Tule, tule! Askeleita kuuluu: hän tulee. Ja tyttö tuntee kuinka entinen nuori hymy palaa, hiukset ovat pitkät ja kähertyvät kulmille ja silmä on tuore ja kirkas. Hän avaa sylinsä ja unohtaa hetkeksi kaiken. Kun hän katsahtaa ylös, on hänen edessään kirje ulkomaalta ja siinä vieras käsiala. Mitä se merkitse, mistä se tulee? Miksi ei hän itse kirjoita päällekirjoitusta. Miksi? -- Ah niin, sen saattaa ymmärtää: hän on sairas, niin sairas, ettei hän voi!... Herra Jumala ehkä hän on jo... jo kuollut! -- Riistä auki se kirje ja lue! Mutta hän ei voi. Kuni rautakourien pidättämänä hän seisoo siinä ja tuijottaa kuin naulattuna valkoista lehteä. Hän ei saa kättään ojennetuksi sitä ottamaan. Käsivarret ovat raskaina, kuin poikkisahattuina. Kirje on hänen silmissään valkoisena pilkkuna ja pilkku rupee liikkumaan ja kasvamaan. Itsestään avautuu yksi sen liimattu kulma, sitte toinen ja vihdoin se laukee auki kokonaan. Hän ei uskalla katsoa mitä se sisältää. Hän tahtoo kääntyä pois. Mutta hän ei pääse paikalta, ei voi liikahtaa. Hänen täytyy pakostakin nähdä ja lukea. Se sisältää enemmänkin kirjoitusta, mutta hän huomaa vaan yhden ainoan sanan: kuollut. Hän tuntee horjuvansa ja hoippuvansa ja vihdoin vajoavansa alas. Kuollut, kuollut! Ijäti poissa, niin ettei hän koskaan tule. Voi ei! Aina läsnä, kaikkialla mukana, eroittamattomana henkenä ijankaikkisesti. Oi, hän saa kuolla niin kernaasti, Herra Jumalani! Ota sinä hänet turviisi. Sieltähän minä saan hänet kerran omakseni. En minä kuolemaa pelkää. Mutta Herra, minä tahtoisin omistaa hänen viimeisen hengenvetonsa: anna se minulle jos mahdollista on! Että saisin sitä katsella eloni tiellä ja siihen kerran kuolla. Että saisin tietää missä hänen hautansa on. Anna minun poimia kukkanen sinne. Anna minun itkeä siellä. Herra Jumala pyysinkö liian paljon? tahdoinko turhia? Suo anteeksi! Sinä sen tiedät: tapahtukoon sinun tahtosi... Hän herää ja tuntee poskillaan kuumia kyyneleitä! Hän on niin raukeana ja väsyneenä. Huoneessa on ruusujen tuoksua ja ulkoa heijastaa vieno valo, joka ei ole enään yötä eikä vielä aamua. Silloin kuuluu ovella koputus. Se on sähkösanoman tuoja. Hän ei siis vielä ole kuollut! -- Nouse, joudu! Hetket lentävät ja ne ovat kalliit. Matka on pitkä. Kiiruhda! Mistä minä saan rahaa? -- Sinulla on kultainen kello: myy se! Sen antoi tosin vanha isoäitisi sanoilla: opi siitä kuinka kallis aika on. Sittenhän se on täyttänyt tarkoituksensa. Nyt on aika kalleimmillaan. Sinulla on pitkä palmikko. Leikkaa se poikki, myy, ja kiiruhda! Mutta minä en tule toimeen; en osaa kielestä yhtään sanaa. -- Älä punnitse! Lähde vaan! Mutta mistä minä hänet löydän, mistä maasta? Hänellä on monet maat kulkea. Enhän minä tiedä...! -- Kiiruhda, kiiruhda! Jumala on sinun kanssasi. Hän on antanut hänen elää, jotta sinä saisit omistaa hänen viimeiset hetkensä. Nouse viipymättä, lähde maalitta, älä punnitse mitään. Taikka sinä löydät hänet kuolleena gondoolin pohjalta kun saavut perille. Hän on kohounut ylös vuoteeltaan, istuu jokainen jäsen pingoitettuna. Kasvonpiirteet ovat jyrkät kuin kivestä veistetyt, silmä tuijottaa ovea kohti rävähtämättä ja käsi painaa sängynlaitaan. Ei ääntä, ei hiiskahdusta. Ovi ei aukene, askeleita ei kuulu. Valkoisella seinällä leijailee punertava rusko. Hän muuttaa toisen kätensä sylistään otsalle: se on märkänä hiestä ja käsi on kylmä kuin lumi. Oliko se unta? Ja missä olen ollut? Hän sivaltaa kädellään kasvojaan: poski on sileä ja kuuma, palmikko on pitkänä riipuksissa. Hän katselee ympärilleen ja nousee. Häntä pyörryttää ja pää on raskas. Hän vaeltaa ikkunan luo, avaa sen ja, nojautuneena pieleen hengittää viileätä ilmaa. Siellä ulkona kiiltää nousevassa auringon hohteessa jokainen lehti, jokainen heinänhelve ja hämähäkin verkkosäije. Sumut käärivät metsän sinervään harsoon, taivaalla värisee rusko ja koko maailma uhkuu heräävää elämää. Se oli siis vaan unta! Ja pöydältä hän ottaa kuvan, joka on lasisessa kehyksessä ja palaa sen kanssa avoimeen ikkunaan. Hän ei sitä katsele, sillä tunteehan hän sen näkemättäkin. Hän vain pusertaa sitä vastaansa ja rutistaa kätensä ristiin sen ympärille. "Kyllä sinä siihen totut!" (Kuvaus venäläisestä porvarielämästä.) Rikkaalla kauppamies Kabanoffilla oli Moskovassa omat talonsa ja suuri hautakivien kauppa. Sitä paitsi oli hänellä vielä tytär, ainoa lapsi, Maarja Feodorovna. Hautakivien menekki on aina varma ja siten oli Maarjalle karttunut perintö, joka sai nuorten miesten mielet sykkimään. Muuten näytti hän sangen kauniilta, kun hän päivällä, hienoston kävelyaikana ajeli jonkun ystävättären kanssa avonaisissa vaunuissaan, haalean harmajat, tuliset hevoset edessä. Hänen pukunsa hohti rikkaita värejä, joita monet silmät kääntyivät katselemaan. Tanssiaisissa ei hän oikein osannut pitää ryhdissä pitkää vartaloaan, mutta loistava puku teki hänet sielläkin huomatuksi. Kodissaan jokapäiväisessä elämässä olisi hän saattanut olla kauniimpi: nenä oli kovin pysty, tukka epämääräinen väriltään ja huulet ohuet; mutta poskilla heloitti kaunis puna, jonka hän heti sai palaamaan, kun hiukan hierasi kädellään. Hänellä oli ihan nuoresta jo ollut kosijoita, mutta kukaan niistä ei ollut häntä miellyttänyt. Isä oli jo melkein suuttunut nähdessään hänen epäkohteliaasti jakelevan rukkasia sellaisillekin herroille kuin tukkukauppias Utkin esim., joka oli tunnettu taiteen ystävä, ja sitä paitsi omisti kauniin talon keskikaupungilla. Äiti ei epäillyt kosijoita vielä tulevan toisia yhtä hyviä. Ja siinä luulossa oli Maarja itsekin. Mutta aika kului rukkasia jaellessa, niin että Maarja jo rupesi vanhettumaan. Vuoden perästä hän jo olisi kolmenkymmenen vuoden vanha. -- Sinä saat nähdä, että jäät ihan naimattomaksi, sanoi hänen ystävättärensä, kun hänen viimeinen pyytäjänsä, eräs vanhanpuoleinen herra, oli poistunut talosta. Maarja nojausi kirjoituspöytäänsä, jota koristivat kaikenlaiset kirjavat koristukset. Yläpuolella riippuivat nurkassa pyhät kuvat ja pienestä lampusta levisi punertava hohde. -- Minä en välitä. Naimattomaksi jäänkin. Tuossa minun on ainoa ystäväni. Ja hän viittasi pianiinoa, jonka kannella kaikkien mahdollisten valssien nuotit lepäsivät läjässä ja joka epävirityksestään ei tahtonut koskaan oikein päästä. Maarja oli ottanut soittotunteja monta vuotta ja hiukan laulanutkin. Hänestä oli sanottu, että oikein täristytti, kun kuuli hänen laulavan esim. Rubinsteinin Asraa. Valssimelodiioista hän muutoin erityisesti piti; muista tanssisävelistä vähemmin. Yhtenä iltana oli suuret kutsut Kabanoffilla: viiniä ja ruokaa, tupakkia ja kortinlyöntiä. Maarjan vanha täti istui sisarensa, Maarjan äidin vieressä punaisella plyyshisohvalla, jonka takana koko huoneen kulma oli kuin mikähän lehto riikinkukonhöyheniä ja värjätyitä heiniä. Molempien naisten puvut olivat kahisevaa silkkiä, avokaulaisia, pitseillä ja kivillä koristettuja. He vetelivät illallisen jälkeisiä sauhuja paperosseistaan ja keskustelivat. Maarja istui vastapäätä upeassa sinisessä silkkiläningissään. -- Katso kuinka hän on kalpea, kuinka hän näyttää vanhalta. Siitä tulee pian mahdottomuus! Kukaan ei hänestä huoli. -- Niin, hän on käynyt kalpeaksi viime aikoina, eikä hän viitsi ajella, eikä pukeutuakaan enään; on vain ruvennut käymään kirkossa. Suurella vaivalla minä sain hänet tänään pukeutumaan tuohon pukuun. Itse hän tahtoi mustaa. Molemmat sisaret löyhyttelivät viuhkojaan kunnes talon emäntä huomasi velvollisuudekseen lähteä puhuttelemaan muitakin vieraitaan. Hymyillen hän siirtyi seuraavaan sohvaan. Mutta täti käveli edestakaisin lattialla, kurkisteli ja käänteli kuin orava oksalla. Hän seisahtui sille ovelle, johon punaiset raskaat verhot estivät näkemästä, ja nosti verhoa. Sininen sauhu siellä aaltoili. Pullojen ääressä istui herroja. Hän nauroi siinä hetken, tarttui sitte pitkän, hännystakkiin puetun herran käsivarteen ja veti hänet saliin. -- Soita jotakin Maarja, sanoi hän heidän astuessaan tämän ohitse. Maarja nousi ja asettui soittokoneen ääreen, selaili nuotteja ja rupesi soittamaan jotakin, hiljaa ja hitaasti. -- Kuinka erinomaisen vienosti hän soittaa, sanoi täti ja sulkien silmänsä nieli epäpuhtaita säveliä. -- Vienosti kuin hänen oma olentonsa on vieno! huomautti mustapukuinen herra. -- Niin, vieno hän on ja herttainen. Mutta kuulkaa kuinka hänen kätensä saattavat myrskytäkin! He seisahtuivat. Ja todellakin oli kuin kokonainen vihan myrsky olisi pyytänyt lopettaa soittokoneen tuskat. Sitte se taas tyyntyi ja kun se vihdoin vaikeni, puhkesi mieltymyksen osoitteena käsienpauke hurjasti valloilleen herrojenkin huoneesta, jossa koko aikana oli reuhattu. Täti läksi Maarjan luo ja istutti herran hänen viereensä. Sinne hän heidät heitti keskustelemaan ja näki ihastuneena, kuinka Maarjan posket rupesivat hohtamaan. Mutta se ei kestänyt kauvan. Pian kuljeskeli herra yksinänsä ja Maarja oli kadonnut. Herra oli pitkä, lihava, mustatukkainen, toissilmänen, kasvonpiirteiltään ei suinkaan kaunis, jollei juuri rumakaan. Seuraavana päivänä kysyi täti Maarjalta: -- Kuka niistä herroista sinua enintäin miellytti? -- Eipä kukaan. En sitä ajatellut ollenkaan. -- Älä turhia höpise, ettenkö minä nähnyt, kuinka sinun poskesi kaunistuivat, kun herra Titoff sinua puhutteli. Hän oli ihan ihastunut sinun soittoosi. Hyvin musikaalinen ihminen! Maarja hiukan punastui ja purskahti nauruun. -- Tuo vanha rahjus, tuo toissilmänen! Häntä minä nyt punastuisin! -- Ah hahhaa! huudahti täti. -- Rakkaus ei sitä katso. Hän on kaunis, pitkä, komea! Katselin teitä, kun te yhdessä istuitte sohvassa ja sinä ravistit otsaltasi kiharat. Juuri sellainen pitkä, solakka herra sopii sinulle. Lyhyttä sinä et koskaan saa ottaa. -- Solakka tuo nyt sitten on! Sehän on lihava kuin tynnöri. En minä häntä huolisi mistään hinnasta! Ja Maarja nauroi ylenkatseellisesti ja istuutui soittamaan. Täti sai toimeen suuret kutsut ystävättärensä kotiin, jonne tietysti Kabanoffin perhe pyydettiin. Ja tädin toimesta tuli sinne herra Titoff myöskin. Hänet sai täti pyytämään Maarjaa tanssiinkin ja kulmiensa alta tarkasteli hän sitten keskustelussansa muitten kanssa nuorten mielialoja. Maarja oli kankea ja haluton, herra teki parastaan. Lopulla he sentään lämpenivät, Maarjakin. Maarjan soittaessa kertoi täti herra Titoffille kaikki Maarjan lempikappaleet ja johdatti heidät yhdessä keskustelemaan niistä. Hyvästi jättäessä oli Maarja luvannut lainata herra Titoffille muutamia valsseja, joita ehkä ei enään saisi kaupasta, koska ne olivat hyvin vanhoja. Herra Titoff lupasi itse tulla niitä noutamaan. Ja kun hän sitten tuli, viipyi hän, kerrassaan ihastuneena pari tuntia kuunnellen musiikkia. Hämillään hänen täytyi lopuksi pyytää anteeksi, että oli unohtanut ajan kulun kokonaan. Maarja istui yksin huoneessaan hänen lähdettyään ja mietti kauvan omituisia virtauksia, jotka täyttivät hänen sydämmensä. Hän paneusi polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili, ei tiennyt oikein mitä, rukoili ja itki vielä yölläkin. Kun täti tuli heille muutaman päivän perästä, kysäsi hän heti: -- No, miten se Titoff nyt sinua miellytti? Maarja punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Täti riemastuneena karkasi istuimeltaan ja kaulaili häntä, suudellen silmiä ja tukkaa. -- Hän on rakastunut, minun kultainen tyttöni, ja te ette mitään huomaa, huudahti hän. -- Liekkeinä palaa jo rakkaus poskilla ja uusi, nuori piirre on kasvoissa. Katsokaa! -- ja hän pyöritti sanatonta Maarjaa lattialla. -- Sinä olitkin niin kovasti vanhettunut! -- Enhän minä vielä mitään tiedä, änkytti vihdoin Maarja. -- Hän ei siis ole mitään sanonut? -- Ei, ei. Enkä minäkään vielä tiedä...! -- Mitä sinun nyt pitäisi tietää? -- täti leikillisesti löi häntä poskelle. -- Sanoppas: onko hän ruma? Mitä? -- No ei! lausui Maarja hitaasti. -- Mikä komea mies! Ruma? ei suinkaan! Kuka voisi sanoa, ajatella rumuutta? Sellainen tukka, sellainen vartalo ja silmät -- -- --! Itse teossa Maarja ei ollut niitä katsellut. Nyt hänen mieleensä tuli kysymys: mimmoiset ne ovatkaan? Ja yhä tädin kehuessa hän loi itselleen sen kuvan, että ne olivat tummat, säihkyvät silmät, tai että ainakin se yksi silmä oli tumma ja kirkas, sillä toinen oli ihan lasinen, jäykkä ja väritön. Äkkiä tunsi hän sääliä miesraukkaa kohtaan, jolla ei ollut kuin yksi silmä. -- Hän ei siis mitään sanonut vielä? kysyi täti. -- Ei, sanoi Maarja alakuloisesti. -- No, hän pian tulee; saat nähdä. Jollet sinä ollut niin ylpeä, että sinä hänet pahasti pelotit. Seuraavana sunnuntaina oli Maarja kirkossa. Hänellä oli yllään musta puku ja hevoset odottivat kadulla. Titoff keksi hänet syvästi kumartuneena polvilleen ja laittausi odottamaan ovelle, kun hän väkijoukosta tunkeusi ulos. Hän pyysi saattaa häntä kotiin ja teki niin pettymystä ilmaisevan liikkeen, kun näki vaunujen ajavan esille, että Maarjan tuli häntä sääli. Hän lähetti hevoset pois ja sanoi tahtovansa hengittää raitista ilmaa. Sillä retkellä kotiin heidän välinsä selveni. Seuraavana päivänä antoivat vanhemmat siunauksensa. Sitte kului aika aamusta iltaan suuremmoisissa häävalmistuksissa: täytettiin kirstut liinavaatteilla, ommeltiin hienot, komeat puvut, ostettiin huonekalut ja hopeat myötäjäisiksi. Äiti ja täti eivät muuta ehtineet kuin valmistaa morsianta niin ruhtinaalliseen lähtöön kuin suinkin. Maarja tuskin ehti viettää muutamia hetkiä sulhasensa kanssa, kun tämä kauniilta maatilaltaan tuli kaupunkiin. Maarja ei ollut sitä koskaan nähnyt, sillä eiväthän he olleet kihloissa kuin 3 viikkoa. Neljäntenä sunnuntaina heidät vihittiin ja nuori pari läksi suuremmoisissa hääpidoissa väsyttyään kotiinsa, jossa sulhasen vanha äiti otti heidät vastaan. Pimeä oli ilta, kun Maarja palasi Moskovaan. Oli kulunut kolme kuukautta häistä. Yksin astui hän alas asemahuoneen portaita, kädessä pieni matkalaukku. Hän tinki issikan kotitaloonsa, veti silkkiturkkia tiukasti ympärilleen ja istui rekeen, ajamaan pitkää matkaa. Lumi narisi reen jalusten alla. Sameat kaasulyhdyt olivat sumussa ja huurretta asettui silmänripseihin, karvalakkiin ja huivin hienoihin lankoihin. Issikan pää oli ryysyihin kääritty, hänen vartalonsa tasattu pölkynmuotoiseksi vaatemytyksi. Ohjasperillään hän silloin tällöin letkautti ontuvaa hevosta, joka, tottuneena sekä piiskaan että huutoihin, pysyi tunnotonna koko komennolle. Nainen reessä lupasi lisätä maksoa, jos vauhti lisääntyisi. Huudot enenivät ja läiskettä läksi tiukemmin, mutta vauhti oli yhä entinen. Nainen vaikeroi jotakin, suuttui ja torui, mutta rauhoittui vähitellen. Hänen huomionsa kiintyi ympäristöön, Kremlin muureihin, joitten mustien porttiholvien yläpuolella punertavaiset lamput paloivat. Siellä hän päästi kätensä lämpösestä turkista tehdäkseen ristinmerkkiä ja kumartui syvästi sitä tehdessään. Suuri oopperahuone oli valaistu. Ääretön issikkamäärä siellä odotti riveissä ja poliisi piti komentoa. Konserttisali torin toisessa päässä näytti samaten olevan kansaa täynnä. Hitaasti, hitaasti kului matka. Kaupunki oli ihan entisellään, ei mitään uutta. Ihmiset, konsertit, oopperat, kerjäläiset -- kaikki toimivat entiseen tapaansa, hänen poissaolonsa ei ollut muuttanut mitään. Olikohan joku edes huomannut, ettei hän enään istunut vaunuissa, kun harmaat, tuliset hevoset lensivät pääkatuja hienoston kävelyaikana? -- Tuli vihdoin suuri, valkonen kirkko kullattuine, komeine kupoolineen. Siellä he olivat toisensa tavanneet kerran. Issikka ajoi siinä käyttöä ja kiroili hevostaan. Nainen tyrkkäsi häntä selkään. -- Ystävä, koeta hiukan kiirehtiä! pyysi hän. Mutta ylämäki esti. Kirkon kulmassa oli kokonainen rivi ryysyisiä, avopäisiä olentoja, jotka Kristuksen tähden rukoilivat apua ja näyttivät viallista kättä tai jalkaa. Hän sulki silmänsä ja korvansa tai hän katseli heitä suoraan silmiin ja nyökäytti kieltäen päätänsä. Hänen ei ollenkaan tullut sääli. Issikkakaan ei häntä säälinyt, ajoi vaan tuota samaa katua, jota he kerran olivat yhdessä kulkeneet kirkosta, silloin kun hän oli lähettänyt tuliset hevosensa kotiin käydäkseen hänen rinnallaan -- -- --! -- Ystävä, koeta kiirehtiä! Minä maksan! pyysi hän taas. Issikkaa mahtoi jo itseäänkin palella ja hevosta kyllästyttää, sillä matka oli kestänyt toista tuntia. Hän ryhtyi tehokkaisiin toimiin, sai hevosen kulkuun ja hiljaisessa juoksussa saavuttiin kotikadulle. Voi kun siellä oli hiljaista; ei ketään ajajaa. Joku issikka torkkui kadun kulmassa ja vain kapakan ikkunasta näkyi vilkkaampaa elämää. Muut talot jo olivat pimeinä. Heikko valo valvoi makuuhuoneissa pyhiä kuvia. Penkeillä porttien ääressä nukkuivat suurissa turkeissaan portinvartijat. Nainen sai hevosen maksetuksi, tutun portinvartijan herätetyksi, sai tietää, että herrasväki oli kotona, ja nousi kiireesti ylös portaita. Mustassa turkissaan ja lakkia päästään ottamatta hän astui suoraan äitinsä huoneeseen, jossa tämä vielä valvoi. -- Maarja!? Maarja lankesi äitinsä kaulaan. Liikutettuna, itkevänä hän ei vastannut mitään pitkiin aikoihin. Hellempänä kuin milloinkaan ennen hän hymyili, katsellessaan tuttua huonetta. Äidin kummastuneena kysellessä hän vihdoin purskahti itkuun ja puhkesi katkonaisesti kertomaan. -- Minä en voi siellä enään olla! ottakaa minut pois, kotiinne takaisin. Lupaan tehdä täällä mitä teetätte vain, mutta minä en -- hänen vaimonaan voi olla -- -- -- Hän lausui inholla sanat "hänen vaimonaan" ja puristi nyrkkinsä kovasti, kuin olisi hän siihen liikkeeseen tahtonut sulkea syvän hätänsä. Äiti ei voinut ymmärtää tätä kaikkea; miksi oli tytär niin laihtunut, miksi oli hänen pukunsa tuollainen, mitä oli hänelle tehty? Hänen silmänsä katseet tulivat sinertävistä kuopista, iho oli harmaa, posket sisäänpainuneet, tukka, joka ennen oli ollut huolellisesti käherrettynä, häilyi pitkinä suortuvina. Kädetkin olivat mustuneet ja tulleet karkeiksi kuin palvelijan kädet. Ja Maarja kertoi, itkien, änkyttäen ja toisinaan ihan kiivastuen. Talo, kaunis maatila, josta hän niin usein oli kertonut, se oli tavallinen talonpoikaistalo, vaikka tosin kaikista suurimpia ja ulkopuolelta koristettu kaikenlaisilla veistoksilla ja kirjavimmilla väreillä. Sisässäkin oli huoneita, joissa vieras vajosi silkkiselle sohvalle ja näki ympärillään riikinkukonpyrstöjä ja öljymaalauksia. Mutta _niissä_ huoneissa ei asuttu. Ne seisoivat kylmillään kaiken talven. Ja asuinhuoneissa oli kuuma, niin, niin kuuma. Ja vuoteissa eläimiä, että kiehui, juoksevaa, kävelevää ja matelevaa. Aterioidessa ei koskaan katettu pöytää, vaan pantiin pata keskelle pöytää ja siitä söivät kaikki lusikoilla, jotka pestiin joka sunnuntaiksi. Veitsiä ei tarvittu kuin leivän leikkaamiseen, sormet olivat veitsen ja kahvelin sijaisina. Taloutta hoiti hänen äitinsä, äreä akka, jonka kipeistä silmistä vesi aina juoksi, joka aina käveli paljaat jalat pistettyinä tohveleihin ja lammasnahkaturkissa, jossa ei ollut päällystä. Ja paljon muuta -- --! Se oli pitkä surullinen juttu, jonka Maarja tässä kertoi, katkerasti itkien. Samalla hän pyysi, pyysi hartaasti, ettei häntä sinne enään lähetettäisi. Ei soittaa koskaan, ei koskaan kävellä, ajella, ei levätä oikeassa vuoteessa, ei syödä katetussa pöydässä, ja mies likainen ja ahne ja hänen äitinsä vielä kamalampi! Seuraavana päivänä oli perhe koolla ja tätikin oli kutsuttu hänen kohtalostaan keskustelemaan. Hän otti selvää kaikista asianhaaroista eikä ollut ollenkaan hämmästynyt. -- Sinä kyllä siihen totut! sanoi hän tyynesti ja vakuuttavasti. Maarja epätoivoissaan vakuutti, ettei se ollut mahdollista. -- Kaikki vaimot ovat siihen tottuneet. Tiedätkö kuinka minun äitini sai selkäänsä mieheltään! Tämähän ei ole sinua koskaan lyönyt edes. -- Kyllä se on pusertanut käsivarsiani, niin että ne ovat sinisinä. -- Kyllä sinä totut. Kaikki naiset ovat tottuneet. Mitenkäs sitte? Olisitko mieluummin jäänyt naimattomaksi? -- Olisin, tuhat kertaa mieluummin! Täti nauroi ja heilutti päätänsä. -- Kelpaa sinun puhua. Mutta ajatteleppas: jäädä naimattomaksi! Mies vaikka mimmoinen on parempi! Kyllä sinä totut! Täti lausui inholla sanan "naimattomaksi" ja säesti suloisella hymyllä sanaa "mies". Hän katsoi asian siten päättyneeksi ja palasi muihin keskusteluihin. Maarja itki ja rukoili ja väänteli. Täti vastasi vaan hymyillen: -- Lähde sinä vain takaisin sinne! Kyllä sinä totut. Kaikki muutkin ovat tottuneet. -- Sinne takaisin! huokasi Maarja masentuneena kuin kuoleman julistuksesta. Täti saattoi hänet itse asemalle ja toisteli hänelle vielä junan lähtiessäkin, että "kyllä sinä totut, tyttöseni, on siihen muutkin tottuneet". Juna läksi ja itkusilmin jäi Maarja ikkunasta ulos tuijottamaan rientäessään kovaa kohtaloansa kohti. Hänen syntymäpäiväkseen. Hän kävelee puutarhassa. On lämmin sunnuntain iltapäivä, heinäkuun viides. Aurinko paistaa kuin savun takaa pilvettömältä taivaalta. Heikko tuuli tuskin koskettaa koivujen lehtiä. Hän laulelee ja kävelee kapeita, hiekoitettuja käytäviä, nurmikkojen keskellä, kävelee kuin unissaan, tuntien epämääräistä riemua ja ainoana varmana ilona sitä, että hän on yksin. Hän heittäytyy istumaan tuuhealle nurmelle valkoisen narsissin viereen, ojentautuu pitkäkseen, nojaa kyynärpään maahan, pään käteen. Valkea hame on lyhyt, jalka jää näkyviin, kaula paljaaksi. Metsä raikuu lintujen lauluja, paimentorvia, lehmänkellojen kalketta, ruusupensaat, narsissit kukkivat. Pellolla kävelee kanalauma, kissa hioo kynsiään aidalla. Kaikki on salomaan sunnuntairauhaa ja hän hengittää sitä avoimin huulin, suu hymyssä, katse liidellen taivaanrannalta tiellepäin ja punaiseen porttiin puurivien päässä. Ei hän _näe_ mitä hän katsoo, hän _tuntee_ sitä, tuntee, että hän on yksin, nauttii siitä, että hän uskaltaa katsella suoraan maailmaan, antaa silmien kertoa sitä, mitä eivät muut saa tietää. Hän tavoittelee sielullaan, silmillään yhtä ainoaa kuvaa. Se on epäselvä ja hämärä, hän tahtoisi sen selväksi. Hän koettaa irroittautua ympäristöstä sulkemalla silmänsä, hän komentaa tahdollaan, haparoi ja pyytää tunteillaan, mutta kuva vaan haihtuu. Sydän tulee kylmäksi. Ei hän enää harhaile taivaanrantoja, metsänlaitoja, hän tuijottaa liikkumattomana kauvas pois, tuijottaa kauvan aikaa, ilman ajatusta, kuitenkin etsien jotakin, johon kiinnittää tunteensa. Sieltä löytyi vanha kysymys. Hänen poskilleen levisi puna, hän painoi luomet syvästi silmilleen ja hengitti pitkällä, hymyilevällä huokauksella. -- Missä on _hän?_ mitä tekee hän? -- Ehkä hän ajattelee -- minua! Hän lämpeni, kuumeni. Narsissi vieressä oli niin valkoinen ja ruusupensas niin tuoksua täynnä. Hän tunsi niiden läsnäoloa, kuuli turilasten surisevan, oisi tahtonut syleillä ja rutistaa jotakin rintaansa vasten, itkeä, vaikeroida. Hän ojensi haikein mielin kätensä silittämään kukan kulmikasta vartta, taivutteli sitä hiljaa ja punnitsi, raaskisiko hän sen katkaista. -- Ei! en minä taita! -- Jos voisin sitoa sen seppeleeseen, koota värisevät, helpeiset heinät, ruusut -- lähettää ne hälle huomiseksi tervehdykseksi, ensimmäiseksi onnitteluksi hänen syntymäpäivänään! Voi, minä ne muodostaisin niin vapaasti, en mättäisi paljon kukkia, vain pari kauneinta, pitkää, kiikkuvaa heinää ja valkeita ruusuja -- ja hakisin rannalta, mutaisesta nurmesta sen kostean, kalpeankeltaisen lehdokin, joka tuoksuu vaan illoin ja yöllä, ja silloin niin rajattoman kauniisti...! Minä sulkisin niihin kukkiin riemuni ja pelkoni ja tuskani -- kaikki pitkien vuosien kaihot, särkyneet toiveet -- sulkisin sieluni, sydämmeni, koko itseni... Ja hänen _täytyisi_ ymmärtää niiden kieltä, jos hän rakastaisi! Niin, jos hän rakastaisi! Mutta hän ei rakasta. Minä en saa hänelle lähettää tervehdystä. Hän ei koskaan edes saa aavistaa, että hän vei multa rauhan. Ehken minä häntä koskaan näe. Hän sattui tielleni hetkeksi, luuli ehkä minussa löytäneensä jotakin jokapäiväisestä eroavaa. Nyt hän viistelee toisten teitä jossain kaukana, löytää arkipäivän yksitoikkoisuudesta olentoja, joitten seurassa sydän sykähtää ja joihin tunne pysähtyy. Minä haihduin, ne haihtuvat nekin, ja uusia astuu sijaan. Se on maailman menoa, se on luonnollista. Mutta miksi hän ei etene mun mielestäni? Minä _en tahdo_ häntä työntää luotani! Miksi minä en tahdo? Ja jos tahtoisinkin, en minä voi. Minä tartun häneen sitkeydellä, kuin hukkuva oljenkorteen, jotten tarvitsisi haparoida, etsiä ja epäillä, löytyykö maailmassa mulle rakkautta. Miksi en rakastunut ennen heihin, jotka minuun rakastuivat? Miksi juuri _häneen?_ Tai ehkä minä rakastinkin heitä silloin. Se tunne katosi. Mistä minä tiedän, onko tämä kestävämpää laatua: ehkä se menee samaa tietä? Ei, ei, ei ja tuhat kertaa ei! Minä rakastan häntä ja vaan häntä, minä menen hänen tähtensä maailman ääriin, minä heitän kaikki, mikä mulle tähän saakka on ollut maailmassa kallista! -- -- -- Ja häntä minä en edes oikein tunne! -- Onhan tämä mahdotonta...! Ennen se oli jonkinlaista myötätuntoisuutta, osanottavaisuutta. Ja sitten minä ylpeilin siitä että minua "tiirattiin". Minä pidin "ihailijoitani" kiinni katseilla ja hymyilyillä, erittäinkin kun näin ettei heidän rakkautensa ollut mitään pohjattoman syvää. Minä leikittelin, ei minussa löytynyt omaatuntoa, ei edes ylpeyttä. Ne olivat aikoja, jolloin annoin intohimojen kasvaa vastustamatta. Minä en saa niitä pois, mun täytyy niitä hävetä vielä menneisyydessäkin, peljätä niitä, kuin pakeneva takaa-ajajataan. Tämä tuli tuntemattomana viistämään tietäni, hetkeksi vain, ja häneen minä tartuin. Hän pakoitti minut jonkinlaisella ihailulla katselemaan itseään; hän seisoo edessäni muita ylempänä, joukkoa suurempana, minä en ylety mittaamaan hänen ajatustensa pohjaa. Hän on minua suurempi, -- sentähden rakastan. Ja kuitenkin: minä omistan jotakin, jota hänellä ei ole ja jota paitsi koko hänen älynsä ja neronsa on mitätöntä! Horjuvana, heikkona omistan minä -- Jumalan, mutta hän on työntänyt Jumalan luotaan olemattomien joukkoon. Hän palvelee _vapautta_, hän ei tiedä, että Jumala on vapaus, hän eroittaa ne molemmat kahdeksi. -- Hän sortuu maailman taistelussa ilman Herraa ja sitä olen minä ehkäisevä. Minulla on rajaton valta, kun mulla on lupaus: "mitä ikänä te rukoilette Isältä minun nimeeni, sen hän antaa teille". Ja minä olen rukoileva. En minä uskalla rukoilla, että saisin hänet omakseni, mutta minä uskallan rukoilla, että hän omistaisi saman Herran, joka on minulla. Voi sinä kaukainen kultani, jota en edes tunne! et sinä tiedä, että minä hienoilla taitamattomilla langoilla olen sitonut sinut itseeni! Mene sinä pois, pois, rakastu ja kahlehdi sielusi muihin. Minun omakseni jäät sinä kuitenkin ikiajoiksi sieluni syvyyteen. Minä omistan sinut sellaisena, kuin näin sinut yhtenä puolihämäränä, kylmänä, kirkkaana kevätiltana, kun istuimme täällä kodissani, salissa, sinä nojatuolissa, minä sohvan nurkassa. Se oli lyhyt hetki, sanaton ja kylmä. Vaan minä rakastin! -- -- -- Hän oli vilkkumatta tuijottanut eteensä, seuraten kuvia, joita muistot johdattivat mieleen. Nyt hän kääntyi, painoi kasvot käsiin, tunsi lämmintä väsymystä. Vähitellen hän kohoutui istumaan, piirteli kenkänsä suippealla kärjellä hiekkaan vakoja ja muodosteli niitä kuvioiksi. Aurinko oli laskeunut maitaan lähemmäs. Hän nousi ja läksi hyräellen astumaan sisälle. Hänen täytyi ajaa, nuo aikaiset tunteet luotaan, etteivät muut niitä huomaisi. Ja hän nauroikin sydämmellisesti, kiihoittautui kuumeiseen tilaan, ja hänestä sinkoili iloa ympärille. Hän juoksi sileää tietä kepeänä kuin villatukkonen, tuntien tuskin jalan maahan tapaavan. Hame oli niin lyhyt, kaula niin avoin ja vapaa. Ja yö laskeusi tyynenä saloille, ei kuulunut kuin tarhasta lehmien kellot. Hän avasi ikkunan, siirsi kasvit syrjään, kiipesi laudalle istumaan, irroitti hiuksensa, nojasi pään pieleen ja antoi käsien vaipua syliin ristiin. Hän tahtoi odottaa kello kahteentoista, tahtoi ottaa vastaan seuraavan päivän, _hänen_ syntymäpäivänsä, -- tahtoi olla ensimmäinen onnittelija. Hän istui äänettömänä ja tyynenä rukoillen, tietämättä, mitä rukoili. Yhtäkkiä elostuivat kasvot. Hän säpsähti, luikahti alas ikkunalaudalta, avasi hiljaa lukitut ovet, hiipi puutarhaan, taittoi hienoja, väriseviä heiniä, taittoi ruusuja, pisteli niissä kätensä verille, taittoi valkoisen narsissin. Nurmi oli kasteesta märkä, turilaat hurisivat. Hän riensi sisään, tyhjensi vaasista entiset kukat, kaasi siihen raitista vettä. Tuo kukkaisvalikoima oli niin kaunis, ihan hänen mielensä mukainen. Hän katseli sitä, käänteli kädessään, hyväili, lähensi siihen kasvojaan. -- Väinö Saurio, se on _sinulle!_ Hän äänsi sanat hiljaa. Hän tahtoi kuulla oman äänensä niitä lausuvan; hän hymyili ja käsi, joka kukkia piteli, vapisi. Katse sattui kelloon, se oli kaksitoista. Hän laski kukat veteen, lankesi polvilleen pöydän ääreen ja koetti rukoilla, mutta ei löytänyt alkua eikä loppua. -- Jumala sinä tiedät, mitä minä tarvitsen: sinun käsiisi minä heitän itseni ja -- -- _hänet!_ Ja hän jäi pitkäksi aikaa itkemään kuivaa, kyyneletöntä itkua. Fanttasiia. (Kuultua Sibeliuksen III:nen impromtun). Ihmisolennoista on yksi ainoa päässyt kangasmaan salatun valtakunnan uskotuksi. Se on Kyllikki, Kalliovaaran tytär, joka kesäisin valkealla ratsullaan ajelee arolla. Tuulessa kiitävät pilvet, tuulessa aaltoilee koko kangasmaa. Vaivaiset petäjät taipuvat maahan asti, vankemmat yrittelevät pysymään pystyssä, mutta tottelevat sitte, nostaakseen seuraavassa hetkessä latvansa korkeuteen tuulille leikkikentäksi. Parempi leikkilava on sentään kangas, tuo tasainen ala, joka näkyy loppuvan vasta siinä, missä taivas alkaa. Ja onpa siinä nyt mieluisa mellastaa, kun kanerva on kukassa, katajat hopeisella karvalla ja siinä missä ei mitään kasva, lepää kuiva hiekka, kellertävän kuultavana. Tuuli kyllä tuntee kangasmaan kultaisen kevätyön, kanervan ja katajan kukintoajan. Silloin on aro raukka morsiamena, kalpeassa hohteessa kuin koivu kevätyössään, kun satakieli laulaa ja käki kukkuu. Aron kevätyö, kangasmaan kukintoaika alkaa vasta silloin kun koivun kukoistus kallistuu syksyksi, kun ensi hallan henki nostaa päätään suosta... Mutta silloin siellä vallitseekin viehkeys kuin keväisen taivaan rusko, joka punasena alkaa auringon laskemasijoilla ja huomaamatta vaihtuu vaaleaksi siniksi. Aron tuoksua hengittää tuuli, yksinäisyys iloitsee sen käettömästä keväästä, pilvet hurmaantuvat sen hohteesta ja Kyllikki rakastaa sitä sydämmensä ensilemmellä. Ei missään hänen kaihonsa niin viihdy kuin siellä. Nytkin on hän kuullut tuulen laulavan, kaipaus, hänen ainainen ystävänsä on ruvennut houkuttelemaan: "Kyllikki kultani, lähde arolle, siellä kukkivat kanervasi ja katajasi ärsyttelevät kauneudellaan!" Kyllikki on luonut katseensa taivaalle, nähnyt tummien pilvilaumojen kiitävän. Hän rakastaa tuulta ja pilviä niinkuin kanerviaan, hänen päätöksensä on kiireessä valmis, ratsu satuloitu ja valkonen hevonen hiekkapilven ympäröimänä likenee kangasmaata. Sen selässä istuu tyttö paljain päin, suorana, solakkana kuin valettu patsas. Hartioilla heiluvat hiukset, tummat ne ovat ja pitkät kuin Ahdin tyttärillä. Otsa on puhdas, posket kalpeat, mutta huulet ovat hymyssä ja silmä haaveillen hakee, hakee -- -- -- Kunnes katse on kadonnut kanervien hohtoon. Silloin hän taivuttaa päätään tervehdykseksi ja irroittaen toisen kätensä ohjaksista, nostaa sen hyväilemään tuulen siipeä. Hän vetää suitsia kireälle ja hevonen seisahtuu. Syvältä hän hengittää, hänen povensa nousee ja laskee, sieramet laajenevat, hän tuijottaa eteensä silmällä, jonka ilme on kuin pohjaton meri. Tuuli järjestelee hänen tukkaansa mielensä mukaiseksi, irroittaa suortuoita ja hajoittaa hapseja, kun aurinko välistä vilkahtaa pilven alta, kiiltävät ne kuin kullattuina. Äkkiä hän säpsähtää ja pingoittaa jalkansa hevosen rintaa vastaan. Sen katse on käännetty tyttöön ja tyttö katsoo siihen takaisin. He ymmärtävät toisensa, hevonen lähtee juoksemaan, tyttö silittää sen kaulaa. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi seuraa heitä, katajat ja kanervat kahisevat antaessaan tietä. -- Jaksatko ystäväni? -- Minä tahtoisin lentää tänä päivänä, koeta raisu ratsuni minua tyydyttää...! Hevonen kääntää päätänsä ja luo tyttöön viisaat silmänsä. Kyllikki hymyilee sille, hellittää ohjaksia, kiristää ja hellittää niitä uudelleen. Hän ponnistautuu varmemmasti istumaan, kohottautuu suoraksi. Ja sitte, pilvet pitäkää puolianne, myrskylintu, nyt kiidetään kilpaa...! -- Avaruus, äärettömyys, kaihoni hymyilevä ranta, avaa sylisi, nyt minä tulen...! Hiekkapilvi heidän ympärillään taajenee, kauske kavioista kasvaa, tyttö kiikkuu kuin aalloilla, välistä hän kumartaa päätään, taivuttaa vartaloaan ikäänkuin sukeltaakseen ilmojen halki ja korottaa sitte päänsä ylpeästi halkaisemaan tuulta. Ja kun tuuli viheltää ja humisee, jälittelee hän sen ääntä, huutaa sen mukaan ja hypähtää sitte välillä korkealle istualtaan. Toinen luiskahtaisi alas hevosen selästä, mutta ei Kyllikki. Ajatuksettomuus, olemattomuus on niin hurmaavaa, yksin, toverina tuuli, ystävänä yksinäisyys, siskoina sadat soinnut, jotka syntyvät kun aron hohde ja pilvet, taivas ja maa toisilleen kuiskailevat... Hän ei kuulu taivaaseen eikä maahan, hän on pilven siekaleena siinä välillä, myrskylintuna, joka vaan iloitsee siipiensä nopeudesta, muistamatta aikaa ja matkan määrää... Mutta hevonen muistaa. Vauhti hiljenee ja viisas katse kääntyy tyttöön. Hän säpsähtää ja huulet vetäyvät suruisaan hymyyn. -- Miksi sinä särjet minun onneani? Etkö nähnyt, miten olin tyyni! Nuhdellessaan hän silittää hevosensa kaulaa. Hän painuu sitä vastaan, koskettaa poskellaan sen harjaa, hänen pitkät hiuksensa valuvat melkein maahan asti. Ja käyttöä kulkien, vierii hetki ja toinenkin. Hän katselee hiekkaa joka leijailee ja kanervien kalpeutta. Tuoksu on niin suloinen, mutta haikea kuin kuutamoyön valo tai laulu, jota tyttö laulaa katsellessaan järven tyyntä. Ja Kyllikin sydämmeen syttyy kalvavan tuskan tunne. Hän kavahtaa istualtaan, tarttuu suitsiin. -- Jaksatko? Pois täältä, vaipumasta katselemaan kanervien hohtoa! Hevonen ymmärtää, se kiitää suoraan eteenpäin tietöntä kangasta. Petäjät humisevat tuulessa, tuulessa liikkuvat Kyllikin hiukset, mutta hänen silmänsä tähtävät taivasta. Joskus särkyy pilven reuna ja sen alta lankee auringon säde hänen paljaalle päälleen ja kanervikkoon joka kukkii. -- Kuka minä olen, mikä minä olen? Elänkö vai olenko kuollut? -- tai onko minua olemassa, onko milloinkaan ollut? Hän ei kysy sitä ääneen, mutta vaistomaisesti ne ajatukset pusertuvat ilmoille siitä onnen tunteesta, joka pitää häntä lämpöisessä helmassaan. Hänen rinnassaan on rauha ja sitä rauhaa kestää niin kauvan, että Kyllikki unohtaa, että hänen elämässään on löytynyt tuskaa ja kaihoa. Ehkei tämä sopusointu enään lopukaan ehkei rinta enään milloinkaan raivoa, tämä lepo kai on juuri se jota kaiho on halannut...! -- -- -- Hevonen on seisahtunut vuoren rinteelle. He ovat kaukana arolta, kauempana kuin milloinkaan ovat olleet, hymyilevässä koivumetsässä. Vuoren revelmissä kasvaa riippukoivuja, niitten oksien välitse paistaa aurinko paahtavasti kuin etelässä. Vuoren juurelle on jäänyt nurminen ala, jota kivestä pulppuava lähde kastelee. Heinä siinä on mehevää ja korkeaa, helpeitten ja ripsien alta katselevat lemmenkukat herttaisesti kuin lapsen silmät. Lähteen pohjalla näkyy vesililjan varsi, pinnalla uiskentelee pilvenhattara, keltaiset liljat lemuavat, nurmi tuoksuu. Hevonen hirnahtaa ja kääntää viisaan katseensa tyttöön. Se on märkä kuin uitettu, sen mahtaa olla jano. Kyllikki hyppää alas, taluttaa sen lähteelle, jättää sen juomaan ja, koivuun nojauneena, hän itse katselee maisemaa, avoimin huulin ikäänkuin imeäkseen sen mehua. Vesi pitää pientä pauhinaa ja tasaisen puron juoksusta pärskyy pisaroita kuin helmiä heitettäisiin. Ne tippuvat yksitellen, välkkyvät auringossa ja putoavat helisten heinikkoon. Lähde laulaa, heinät nuokkuvat pisaroiden painosta, auringon säteet lankeavat veteen suorina, kiiltävinä kuin kanteleen kielet. Täällä lauletaan ijäistä riemua, nuoruutta, elämää. Vuori suojaa tuulilta, metsä, heinät, ruohot uhkuvat nautintoa. Miten suloista lienee viettää päivänsä tuossa lähteen varrella, miten ihanaa kuunnella, kuinka vesihelmet soittelevat kannelta, jonka kultaiset kielet ylettyvät taivaasta maahan...! Kyllikki astuu lähteelle ja kumartuu kädellään koskettamaan vettä. Hänen hiuksensa lankeavat heinälle, pärske vuoren revelmistä kastelee hänen otsansa. Kuinka kevyesti vesihelmet hyppelehtivät! Välistä joukko pisaroita yhtyy vierimään samaan kivenkoloon ja silloin näiden soittoon syntyy ikäänkuin matala akordi. Kyllikki viipyy siinä kauvan, pää käden nojassa. Äkkiä hän hypähtää ylös. -- Ei! Pois täältä, kankaalle, sinne missä kaiho viihtyy! En ole minä rauhan lapsi, en tyynessä voi elää! Hevosen selkään, takaisin sinne mistä tulin! -- Iäinen kevät, iäinen riemu ne kuuluvat muille, onnellisille, ei minulle. Taistelu ja kaipaus niissä minun elämäni sisällys, ilman niitä en voi elää. Hei, ratsuni raisu, nyt voitamme tuulen nopeudet, nyt jääkööt pääskyt jälkeemme...! Pilvet ovat peittäneet auringon. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi pitelee heitä vaipassaan, katajat ja kanervat antavat väistyen tietä. Kyllikki kuulee ympäriltään äänen käskevästi puhuvan: -- Ja nyt kotiin, pois takaisin elämään! Sinä et ole hengetär, et pilvenhattara, olet ihminen lihaa ja verta, mene työhösi, olemaan ihminen niinkuin muut! Kyllikki purskahtaa itkuun ja kätkee kasvot helmaansa. Tuska kouristaa rintaa, hän hytkii kuin epätoivoisa. -- Mene elämään ihmislapsi! Elämä ei ole haaveilua, se on tervettä, iloista taistelua, niinkuin puron leikki laaksossa... puhuu ääni ikäänkuin hänen ulkopuoleltaan. -- Tervettä taistelua! huutaa Kyllikki. -- Minä tottelen, minä menen elämään. Mutta hetkeksi vielä, anna minun nauttia kaihojeni maailman suloa...! Hänen äänensä sulaa soinnuksi, kun hän lausuu tuota pyyntöä. Hän nousee toiselle polvelleen hevosen selkään, ravistaa tukkansa läikkymään alas olkapäille, toinen käsi tavoittelee ilman siipeä, toinen ohjaa hevosta. Katajat hohtavat, kanerva tuoksuu, pilvet vielä kiitävät, mutta tuuli on tyyntymäisillään. Kaiho, Kyllikin ainainen ystävä, se on hänen vierellään, pitelee häntä sylissään valmiina pusertamaan häntä rintaansa vastaan rakastavan kiihkolla. Kyllikki vapisee siinä autuudesta ja tuskasta. Ja ikäänkuin tuota käskevää ääntä vastustamaan nousevat vielä kerran tuhannet aron soinnut ja kuin suurten vesien pauhuna kuulee Kyllikki niiden laulavan ympärillään. -- Meidän omamme sinä olet, emme päästä sua koskaan, koskaan...! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄHTYÄ JA TUNNETTUA: KERTOELMIA JA KUVAUKSIA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.