The Project Gutenberg eBook of Nuori-Viro: Muotokuvia ja suuntaviivoja, by Aino Kallas

Tekijä on tätä teosta varten saanut avustusta
"Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahastosta".

"Luoda taidetta ja kulttuurielämää ilman vanhemmilta polvilta perittyä taiteen ja kulttuurielämän traditsioita, — se on nykyhetken tehtävä Virossa. Kärsiä nykyisyyden saamattomuudesta, ja lihassaan ja luissaan samalla menneisyyden kuormaa kantaen kurkoittaa kätensä Euroopan kypsiä taiteen hedelmiä kohti, — siinä saman polven traagillisuus."

SISÄLLYS:

Nuori-Viro.
Gustav Suits.
V. Ridala (Grünthal).
Jaan Oks.
A.H. Tammsaare.
Ruth.
Friedebert Tuglas.

Nuorvirolainen runoilija Gustav Suits nimittää runoissaan lakeaa, kaikkien tuulien lakaisemaa kotimaataan Tuulimaaksi. Nimi on hyvin keksitty; Viro on aikakirjojensa alusta ollut todella Tuulimaa, maantieteellinen portto, jonka jokainen on voinut omakseen ottaa, valloittajien kädestä käteen käypä vaihtotavara, — vuoroin saksalaisten, tanskalaisten, puolalaisten, ruotsalaisten, venäläisten ja taas saksalaisten hallussa, kaikkien naapuriensa, — ei vain maan varsinaisten isäntien, virolaisten. Sen maantieteellinen asema luonnollisena Idän ja lännen välisenä kauttakulkupaikkana on tehnyt sen aina tähän päivään saakka hävittävien sotien tantereeksi. Viro on tähän saakka valitettavasti yksinomaan saanut kokea asemansa hankaluutta; sen viimeiset kehitysvuosikymmenet ja tämänpäiväiset vaiheet eivät yllätyksellisyydessä ole suinkaan jääneet edeltäjistään missään suhteessa jäljelle.

Mutta samalla Viro saa kiittää mailmansodan väkevää valonheittäjää, että se tästälähin on olemassa eurooppalaisessa tietoisuudessa eikä vain Euroopan kartalla. Olemattomuutensa hämärästä se on yhtäkkiä vedetty suurvaltiollisten neuvottelupöytien ääreen, meluisiin parlamenttiväittelyihin; nämä pari sataa penikulmaa Itämeren etelärannikkoa tulevat kaikesta päättäen vielä rauhanneuvotteluissakin aiheuttamaan verettömiä turnajaisia. Miten hyvänsä langenneekin Viron valtiollinen arpa, joka tapauksessa Viro on tästälähtien oleva Länsi-Eurooppaa. Eurooppa on tullut Viroon, tosi kyllä, sodalla ja miekalla.

Tällaisena ajankohtana saa aivan erikoisen valaistuksensa se virolainen sivistysvirtaus, jonka keskeisimpänä pyrkimyksenä on ollut juuri eurooppalaisuus, lujien siteitten, joskin vain henkisten, luominen Länsi-Eurooppaan päin, akkunoitten ja ovien avaaminen eurooppalaiselle kulttuurille.

Pinnallisesti katsoen voi henkinen liike, joka Noor-Eestin , Nuoren-Viron, nimellä jo toista vuosikymmentä on hedelmöittänyt virolaista kirjallisuutta ja sivistyselämää, näyttää Viron oloissa tuiki irralliselta ilmiöltä. Voi tuntua käsittämättömältä, mitenkä näennäisesti vailla varsinaisia edellytyksiä yhtäkkiä syntyy liike, jonka suuntaviiva tähtää ylikulttuuriin ja muotohienostukseen, suinkaan suoranaisesti jatkamatta virolaisia talonpoikaissivistystraditsioita; jonka iskusanoilla: eurooppalaisuus, yksilöviljelys, estetismi, on niin outo ja yksinäinen kaiku keskellä ensimäisen polven nousukasyhteiskuntaa. On mahdollisesti hetkeksi taipuvainen pitämään nuoren kirjallisen polven myötääntuomaa henkistä kuormitusta vain maahantuonti- tai kauttakulkutavarana, enemmän tai vähemmän elimellisesti vieraana Viron henkiselle aatevarastolle, siirrettynä suorastaan suuremmista ja kehittyneemmistä kulttuureista, — siksi siteettömänä ympäristöönsä tai lähimpään sivistysmenneisyyteen esiintyy ensi katsannolta nuorvirolainen liike.

Epäilemättä onkin nuorvirolaisuudessa paljon yleistä, kansainvälistä kulttuurihapatusta, jonka harva kulttuuri itse kustantaa, vaan joka kulkee lainana maasta maahan. Mutta puhua Noor-Eestin kehityksellisestä juurettomuudesta olisi suuresti liioiteltua. Yhtä hyvin kuin jokainen yksilöllisen elämän yllättävinkin ilmaisu on seuraus usein maanalaisesta, mutta silti oleellisesta kehityskulusta, samoin puhkeavat sivistyselämällisetkin ilmiöt vain kehityksen pakosta. Joskaan Noor-Eesti ei ehkä ole kasvanut virolaisista kirjallisista traditsioista, se on kuitenkin eroittamattoman elimellisesti kasvanut virolaisesta maakamarasta, se on pohjimmiltaan osa samaa henkeä, joka muodostuu Liivinmaan ja Tallinnanmaan lakeuksilla, tässä erikoisesti virolaisessa ilmastossa, missä kaikki täällä on tuomittu kypsymään, — tai mätänemään.

"Uudenaikuisen taiteen probleemi on Virossa samalla uudenaikuisen kulttuurin probleemi" kirjoittaa nuorvirolainen Gustav Suits. Nämä sanat osuvat ytimeen. Noor-Eesti ei ole suinkaan mikään yksinomaan kirjallinen liike, se merkitsee päinvastoin kokonaista sivistysvirtausta. Ja voi olla, ehkä on eräänlainen virolaisen psyyken täysi-ikäisyyden merkki, että se nuorvirolaisen liikkeen kautta pyrki käsiksi eurooppalaisen sivistyksen saavutuksiin, ensi kertaa vailla saksalaisen tai venäläisen kulttuurin holhousta.

Viro on viimeiset pari vuosikymmentä elänyt syvälle menevää murroskautta, josta lähimpänä seurauksena on koko virolaisen yhteiskunnan erittäin kaoottinen ilme.

On epäilemättä jotain kaoottista ja muodotonta jo itse virolaisessa sivistyskehityksessä, jotain henkisen salto-mortalen luonnottomuudesta ja vaarallisuudesta.

Havainnollisemmin tuskin voinee tämän kehityksen äkkinopeutta kuvittaa, kuin rinnastamalla, kuten on tehty, kaksi tosiasiaa, kaksi julkitapahtumaa Tallinnan n.k. venäläisellä torilla. Viime vuosisadan 60-luvulla kärsi tällä torilla julkisen raipparangaistuksen joukko Anijan pitäjän talonpoikia, joitten ainoa rikos oli, että he olivat uskaltaneet saapua lähetystönä Tallinnaan anomaan uuden, työorjuuden poistamista koskevan lain pikaisempaa käytäntöön sovelluttamista. Tasan puolivuosisataa myöhemmin, Anno Domini 1913, saman torin varrella, vain muutaman sadan askeleen päässä entisestä rangaistuspaikasta, vietettiin vastarakennetun virolaisen teatteri- ja konserttipalatsin Estonian juhlallisia vihkijäisiä, joita läsnäolollaan kunnioitti Tallinnanmaan hallinnon silloinen korkein edustaja.

"Venäläiseltä torilta Estoniaan, siinä Viron kansan kehitys puolen vuosisadan kuluessa", sanoo näitten tapahtumain rinnastaja, virolainen sosialisti M. Martna. Mikään teoreettinen mahdottomuus ei ole, että joku samoista lainheitoista talonpojista, jotka viisikymmentä vuotta takaperin viruivat raippalavitsoillaan, olisi ollut samettiin ja silkkiin ja kuosikkaisiin hännystakkeihin puettujen lastensa ja lastenlastensa kanssa kuuntelemassa Tanskan prinssin Hamletin sanoja omalla kielellään.

Sivistyksellinen kuolonhyppy, — epäilemättä! — pakollinen, kuten koko kiireellinen kehitystempokin. "Tie, jota käymme, on väistämätön, ja sen takia oikea tie", kirjoittaa nuorvirolainen Friedebert Tuglas. Kahden suuren, voimakkaan ja päälle tunkeutuvan kulttuurin puristuksessa, alati likistettynä kuin alasimen ja vasaran väliin, on virolaisuus ollut pakoitettu tekemään äkkihyppäyksensä, jonka seurauksia se yhä vieläkin potee.

Tämä itsessään jo ylen nopea ja sentakia kansallisen elimistön tasapainolle vaarallinen kehitys tapahtui sitäpaitsi aivan poikkeuksellisissa oloissa. Sen on ollut kehitystä luonnottomissa ja epäterveissä olosuhteissa, kehitysviivan alituista ja väkivaltaista katkeamista, jatkuvan, vapaan kehityksen keinotekoista ja ulkonaisilla pakkokeinoilla aikaansaatua typistystä. Ei tarvitse muuta kuin ajatella, kuinka pitkän aikaa Virossa on vallinnut n.s. päinvastainen selektsio : kaikki kykenevimmät, aloitevoimaisimmat, kehitysmahdollisimmat ainekset ovat miltei säännöllisesti irtauneet virolaisen kansallisuuden rajoista ja yhtyneet toisiin kulttuuriaineksiin; jäljelle jäävä osa on ehdottomasti ollut ala-arvoisempaa laadultaan. Sanomattakin on selvää, että tämän kulttuurikehityksen saavutukset ovat olleet enemmän tai vähemmän pinnallista laatua, ja ettei sisäinen kehitys ole aina jaksanut käydä yhtä rintaa ulkonaisen kanssa.

Kuitenkin voi tässäkin kaoottisessa sivistyskehityksessä eroittaa jo useampia latoutumia, sivistyskerrostumia, jotka olivat ehtineet muodostua ennen Noor-Eestin esiintymistä. Noor-Eesti on henkisesti ja sivistyksellisesti toista, oikeammin kolmatta, polvea, ja sen kehityksellinen velka edellisille polville epäilemättä suurempi, kuin mitä nuorvirolaiselta taholta tähän saakka on tahdottu tunnustaa.

Ensimäinen varsinainen sivistyskerrostuma syntyi Virossa jo kansallisen herätyksen aikoina. Se oli tosin monessa suhteessa vain suoranainen vironnos silloisesta baltilaissaksalaisesta kulttuurista, kuten oli käännöstä suurin osa silloisesta virolaisesta kirjallisuudestakin, uskollisesti saman baltilaisen kulttuurin vanavedessä kulkeva, kauan aikaa hieman teologista, ettei sanoisi lukkarikoulumestarillista sävyltään, huolimatta parista todella suuripiirteisestä persoonallisuudesta, joitten nimet, kuten Kreutzwaldin ja Koidulan, eroittamattomasti ovat siihen liittyneet. Tältä sivistyskerrostumalta puuttuu epäilemättä vielä sekä syvyyttä että laajuutta; puhua sen yhteydessä sivistyksellisestä kokoomuksesta olisi tällä asteella vielä ennenaikaista. Viron ensimäistä kansallista nousua kannattamassa ei ollut vielä mikään itsetietoinen sivistynyt sääty, vaan ainoastaan yksityisiä, hyvin erimääräisen sivistyksen saaneita henkilöitä eri säätyluokista, ja sen koko ilme tunteileva, romanttinen, täynnä kansallista vaahtoviinilyriikkaa.

Monta vertaa laajemman ja monipuolisemman kulttuurikerrostuman loi sensijaan jo se polvi, joka vuosisadan vaihteessa sai Virossa aikaan uuden kansallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen nousun.

Tällä "tarttolaisella renessanssilla", joka välittömästi seurasi venäläistyttämiskauden saeculum obscurumia , kuten Tuglas sitä nimittää, oli alun alkaen aivan toinen henkinen ilme kuin kansallisella romantiikalla, Jannsenin ajoilla miespolvea takaperin. Sen sivistysilmasto ensinnäkään ei ollut enää sama suljettu baltilaissaksalainen. Venäläisen koulun, venäläisen yliopiston kautta oli saksalaiseen kulttuurihenkeen tuntuvasti sekaantunut slaavilaisen hengen, slaavilaisen kulttuurin vaikutus, useissa suhtein ehkä pikemmin kielteinen kuin myönteinen, mahdollisesti henkisiä tautejakin synnyttävä, mutta joka tapauksessa kuitenkin ahdasta baltilaista näköalaa laajentava. Tarttolaisen nousukauden ideologia ei eroa ehkä niinkään suuressa määrin heräämisajan ideologiasta, mutta näitten kansallisten aatteitten toteuttamistapa on perinpohjin toinen. Viron uusi nousu on kokonaan vapaa kaikesta kansallisesta tunteilusta, hyvin järjestetty, lujapohjainen ja reaali, kuten lakitieteellinen mielikuvitus. Se on aika, jolloin lakitieteen kandidaatti Jaan Tõnisson ottaa Viron tärkeimmän sanomalehden Postimiehen haltuunsa, henkilöllisyys, sekoitus yleisälyä ja häikäilemätöntä kansantribuunia, ja rautaisella tarmollaan alkaa järjestää kansalliseen sekä yhteiskunnalliseen työhön virolaisen yhteiskunnan eri aineksia.

Voi syyllä lukea varsinaisen virolaisen sivistyneistön synnyn vasta näiltä ajoilta; vasta nyt pääsee viro sivistyneitten piirien käyttö- ja kotikieleksi, mikä kuitenkin osaksi kai on johtunut venäläisen koulun hävittävästä vaikutuksesta ennen niin yleiseen saksan kielen taitoon. Tämä aika pani käyntiin monet uudenaikuisen virolaisen sivistyskoneiston osista, se sai pystyyn virolaisen teatterin, virolaisen korkeamman koulun, virolaisen kirjallisuuden seuran, virolaisen museon. Sitä on syyllä syytetty kaikkiaatteisuudesta; se taisi samana päivänä laskea teatteritalon ja osuuskaupan kulmakiven; perustaa yhtaikaa tieteellisen aikakauskirjan ja siipikarjakannatusyhtiön. Mutta se pani pohjan virolaiselle vauraudelle; virolaisten raha- ja luottolaitosten perustaminen, osuustoiminnan järjestäminen ympäri maata, maanviljelyksen saattaminen nykyaikaiselle kannalle, maanviljelysseurojen yhä tarmokkaamman toiminnan kautta, jossa tarttolaisilla jokavuotisilla maanviljelysnäyttelyillä on ollut niin suuri osansa, — kaikki on ollut kohottamassa yleistä varallisuuden tuntua, mikä nykyiselle Virolle on niin ominaista.

Jos tarttolainen nousuaika sivistyspyrkimyksessään vielä tietoisesti nojautui maataviljelevään väestöön, talonpoikaisluokkaan, niin oli muuan toinen henkinen ilmiö, joka Virossa sekin parin viime vuosikymmenen kuluessa on ollut havaittavissa, ilmeisessä ristiriidassa sen kanssa. Se on Virossa hitaasti, mutta varmasti kansallisen rakennustyön rinnalla tapahtuva kaupunkilaistumiskulku, urbanisatsio, ja sen yhteydessä välttämättömyyden pakosta seuraava jakautuminen luokkarajan perustalla, sosialismin aatteitten leviäminen. Oltuaan pitkät ajat miltei yksinomaan feodalistisille perusteille järjestetty maataviljelevä yhteiskunta, on Viro vähitellen alkanut sekin vuorostaan muuttua kapitalistiseksi yhteiskunnaksi. Nuoren-Viron eri kirjailijat, — B. Linde, W. Ridala, Fr. Tuglas, — ovat useissa kohdin huomauttaneet tästä kehityksestä sekä sen suuresta, mullistavasta merkityksestä Viron koko henkiselle elämälle.

"Virolaisen elämän tausta oli muuttunut: kulttuurielämä keräytyi yhä suuremmassa määrin kaupunkeihin. Kaupungeissa alkoi sivistynyt aines kasvaa ja keräytyä. Porvarillinen sääty laajeni. Maalaisväestön yksinvaltius alkoi vähetä, kaupunki, ollen lähempänä yleismailmallista kulttuuria ja muuttuneen taloudellisen elämän tärkeimpänä edustajana vaati osansa."

Friedebert Tuglas panee etupäässä painoa juuri uuden, syntyvän kaupunkikulttuurin henkiseen ja sielulliseen puoleen:

"On syntymässä uusi kulttuuri, uusine psykologioineen ja elämänkäsityksineen: on syntymässä korkeampi kaupunkikulttuuri. Kaupungit kasvavat, kaupungit alkavat elää itsenäistä elämää, sulattaen itseensä kansainvälisiä vaikutuksia. Mutta ehkä ei ole kaupunkien kasvaminen siinä määrin tärkeä, kuin juuri kaupunkilaishengen, ajatustavan, kaupunkilaispsykologian tunkeutuminen maalle sanomalehden, kansanvalistuksen, politiikan ja kaikkien muitten uuden ajan aatteiden kautta. — Syntyvät aivan uudet yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset suhteet, muodostuu joukko uusia olemassaolonehtoja, entisten uskonnollisten, siveellisten ja valtiollisten arvojen tasapainon täydelleen muuttuessa."

Kaikki nämä kirjavat tekijät yhteensä ovat luoneet sen sivistyskaaoksen, josta virolainen yhteiskunta paraikaa yrittää selviytyä. Virolaisen yhteiskunnan kaoottisuutta kuvaavat sattuvasti Gustav Suitsin sanat v. 1905 Noor-Eestin ensimäisen albumin johtavassa kirjoituksessa: "Yksi huutaa: Isänmaa, toinen: taloudellinen kehitys, kolmas: Internationale, — yksi kumartaa isoisä Kantia, toinen huutaa avuksi isä Marxia ja Haeckeliä."

Poikkeuksellisen kehityskulun arvet ovat selvästi näkyvissä kaikissa virolaisen sivistyselämän ilmiöissä, mihin katsoneekin. On syntynyt aivan erikoinen yhteiskunta, nousukasyhteiskunta, jonka poikkeuksellisuus on siinä, että ensimäistä polvea toistaiseksi edustaa sivistynyt sääty kokonaisuudessaan, ilman eroitusta.

Kaikki haitat, kaikki puutteet, mitkä säännöllisesti seuraavat ylen äkillistä sivistystason nousua, tuntuvat Virossa. Tällainen ensimäisen polven yhteiskunta on vapaa kaikista perinnäissiteistä, niin hyvistä kuin huonoistakin, mikään ei sitä sido. Se ei voi kasvaessaan kiteytyä minkään valmiin, jo ammoin olemassa olleen kulttuurikristallisoituman ympärille; siltä puuttuu tykkänään tuki, jonka pysyväinen sivistysaines tarjoo.

Sen vaistoissa on epäilemättä vielä jotain suuressa määrin alkeellista, samoin kuin sen tarpeet ovat suureksi osaksi yhä primitiivistä laatua. On kuin ei olisi sen suorastaan fyysillinen nälkä sanan varsinaisessa merkityksessä vielä täysin tyydytetty. Virolaisella yhteiskunnalla on tällä hetkellä voimakkaat ruokahalut, täyttymätön ahmattius, vahvat rahankeruuvaistot. Sen hyvävainuisimpien jäsenien haltuun siirtyy silloin tällöin taas jokin vuosisatainen ritarimoisio, se ostelee huomaamatta toisen kaupunkitalon toisensa jäljestä, valloittaa verenvuodatuksetta valtuustovaaleissa toisen kaupungin toisensa jäljestä.

Yhtä kaoottinen ja selkiytymätön kuin virolainen yhteiskunta on samalla virolainen psyyke. W. Ridala kirjoittaa: "Tällaiset murrokset ovat yhdistyneet sairaalloisiin huumetiloihin. Syntyy niinsanottuja yhteiskunnallisia kriisejä, ei vain taloudellisia, vaan psyykillisiäkin, jotka eivät ole järkyttämättä koko kansan sielua. Koska me parastaikaa olemme juuri tällaisessa ajankohdassa, niin voivat useat rotumme perusominaisuuksista pysyä peitossa, ja pinnallisemmat esiintyä kielteisinä." Voi puhua muinaisvirolaisesta psyykestä, joka aikoinaan eli sotaisena ja vapautta rakastavana itsenäisyyttään puolustavien pakanaheimojen sydämissä, joka runoili orja-aikojen lyyrilliset paimenrunot, joka eli orjuuden aikuisen vaatekuosin ja puuhaarikoitten ehtymättömällä kekseliäisyydellä luodussa väriloistossa ja koristekirjailussa. Mutta muuten on virolainen psyyke vaikeasti määriteltävissä. Se ei ole mitään valmiiksi kiteynyttä, varmamuotoista, päinvastoin, se tuntuu usein fluidumilta, epämääräiseltä ja yllättävältä. Sen ilmestysmuodot ovat tuiki erinlaisia ja toisistaan poikkeavia. Se on yhä vielä sulatusahjossa, vasta muodostumassa sekin, täynnä vieraita aineksia, tietämätön omasta minästään, hapuileva, ristiriitainen, usein hämmästyttäviin muotoihin pukeutuva. Sen voisi kokonaisuudessa sanoa sairastavan neuroosia, niin läikehtivä on sen ilme. Suomalaiseen verrattuna tahtoisi väittää, että virolainen temperamentti on monta vertaa hermorikkaampi ja samalla hermoherkempi, niin, siinä voisi edellyttää enemmän aineksia hienostumiseen ja ylikulttuuriin kuin edellisessä.

Tästä kaoottisesta, ristiriitaisesta ensimäisen polven yhteiskunnasta on Noor-Eesti syntynyt, yhtaikaa sekä sen tuloksena että sille lingottuna vastalauseena.

Ei voine kuvitella Noor-Eestiä ympätyksi suorastaan Jannsenin aikuiseen talonpoikaissunnuntaikulttuuriin; sensijaan se tuskin voisi nykyisessä muodossaan olla olemassa ilman tarttolaista nousukautta, sen suorittamaa sivistyksellistä ja kansallista kasvatustyötä, sen luomaa taloudellista hyvinvointia. Nuori-Viro on kaikesta näennäisestä vastakohtaisuudestaan huolimatta sittenkin tavallaan tämän Tartosta lähteneen sivistyskerrostuman suoranainen jatko, sen erikoishaarautuma.

Yhtä varma on, että Noor-Eesti tarvitsi syntyäkseen muuttunutta henkistä ilmakehää, minkä kaupunkilaistumiskulku oli ehtinyt Virossa luoda. Vasta kaupunki-ilmastossa taisivat juurtua ja versoa kaikki ne hienostuksen ja yliviljelyksen idut, mitkä piilivät uuden sukupolven verissä, vasta kaupunkien kiireemmin tykkivä elämä vastasi heidän elimistönsä suurempaa herkkyyttä, vasta virolaisessa kaupunki-ympäristössä taisi kehittyä sellainen romanttinen tarpeettomuus- ja ylellisyysihanne, mikä kuultaa nuoren kirjallisen sukupolven teoksista.

On jotain, mikä muodostaa arvaamattoman tärkeän tekijän kaikissa henkisissä liikkeissä: sielullinen, psykologinen momentti. Nuorvirolainen Friedebert Tuglas on epäilemättä oikeassa kirjoittaessaan: "Esteettiset ryhmitykset ovat määrätyn sivistyksellisen kehityksen ja psykologisten olosuhteitten tuote. Niitten puhkeaminen on pikemmin intuitiivista kuin tietoista laatua. Ne edellyttävät vallankumousta tunteissa ja ajatuksissa. Ne edellyttävät uutta henkeä ja uutta verta. Yhdellä sanalla, uutta polvea."

On hyvin mahdollista, että Noor-Eestinkin kehityksessä juuri sielullinen momentti on tärkein ja ratkaisevin sekä samalla mielenkiintoisempi kaikkia niitä uusia esteettisiä, kirjallisia ja kielellisiä propleemeja, mitkä nuori kumouksellinen liike toi myötään. Noor-Eestin kautta esiintyy Viron henkisessä elämässä juuri uusi polvi , uudenaikainen henki, uudenaikuinen ihminen.

"Nuoren-Viron esiintyminen, — se on oikeastaan syytös ympäristöämme ja menneisyyttämme vastaan", kirjoittaa Noor-Eestin äsken ilmestyneessä kymmenvuotisessa juhlajulkaisussa Friedebert Tuglas.

Juuri tämä syyttävä ja kapinallinen piirre on Noor-Eestille alun alkaen luonteenomainen. Se on ensi hetkestään vasemmistoliike, oppositsiossa syntymästään saakka.

On tosin vaikea kuvitella vuoden 1905 nuorison keskuudessa syntynyttä henkistä liikettä, jolla ei olisi tavalla tai toisella kumouksellinen leima, vaikkapa yhteiskunnalliset ja valtiolliset uudistuspyrkimykset eivät suoranaisesti olisi kuuluneetkaan sen ohjelmaan.

Aika itse oli kuin yksi ainoa suuri vastalause. Ei edes maaliskuun suuri vallankumous kaksitoista vuotta myöhemmin, joka kuitenkin johti aivan toisiin tuloksiin, voi vetää vertoja tälle yhteiskunnallisen ja valtiollisen vapauden hengen ensimäiselle nousulle. On huomattava, kuinka suuri osa juuri nuorisolla oli kumouksellisessa liikkeessä. Ennen vallankumouksellisten katumielenosoitusten uhrit olivat enimmäkseen nuoria ylioppilaita ja heidän naistovereitaan, vaarallinen permannonalainen kiihoitustyö, kumouksellisten julistusten ja lentokirjasten painatus ja levittäminen oli suureksi osaksi juuri nuorison, koulujen yläluokkalaisten, ylioppilaitten ja työläisnuorison käsissä.

Tartossa keräytyy jo pari vuotta ennen 1905 vuoden vallankumousta johonkin katonalaiseen kamariin joukko lukion tai reaalikoulun yläluokkalaisia, lukemaan käsinkirjoitettua lehteä, väittelemään kirjallisista ja ei-kirjallisista kysymyksistä, myöhemmin neuvottelemaan rahallisen avustuksen hankkimisesta sairaalle runoilijalle Juhan Liiville. Nämä koululaisten illanvietot ovat Noor-Eestin varsinainen alku. Noor-Eestin synty on siten tavallaan yhtynyt Juhan Liivin nimeen; Noor-Eesti on "löytänyt" Juhan Liivin ja hänen sairaan runoutensa, hiukan samaan tapaan, kuten nuoret ranskalaiset romantikot pelastivat unhoituksesta André Chénier'n kuolemaantuomittujen vankilassa kirjoittamat runot. Samat lukiolaiset panevat toimeen juhlia virolaisten kirjailijain muistoksi ja toimittavat painosta pari kolme vihkoa kirjallista julkaisua Kiired (Säteitä), jonka tarkoituksena on "edistää hyvää virolaista kirjallisuutta" ja "pysyä ulkopuolella kaikkien puolueitten ja kirkollisten (!) hankausten". Samoihin aikoihin tapahtuu etäisen Saarenmaan vähäisessä pääkaupungissa Kuresaaressa miltei samaa: muodostuu lukiolaisten keskuudessa kirjallinen yhtymä, joka harrastaa yhtaikaa sekä romaanisia että suomensukuisia kieliä ja kylpyvieraitten unohtamien kirjojen avulla tutustuu mailmankirjallisuuteen!

Näitten varhaiskypsien ja kirjallisten lukiolaisten joukossa voi jo tavata kaikki Noor-Eestin varsinaiseen kantajoukkoon kuuluvat nimet: Gustav Suits , lyyrikko ja samalla koko liikkeen henkinen johtaja ja ideologi; Friedebert Mihkelson-Tuglas , Nuoren-Viron lahjakkain prosaisti; Anton Hansen-Tammsaare , myöhemmin impressionististen ylioppilasnovellien tekijä; Bernhard Linde , Noor-Eestin monivuotinen sihteeri; kuresaarelaisista Johannes Aavik , virolaisen kielenuudistusliikkeen perustaja ja Willem Grünthal-Ridala , samoin kielenuudistaja ja virolaisen saariston runoilija. Paitsi sitä on Noor-Eestiin liittynyt aikojen kuluessa satunnaisesti joukko nimiä, jotka yhtä satunnaisesti taas ovat karisseet pois, tai sellainen reunamuoto, sivustatyyppi, kuin äsken kuollut kirjailija Jaan Oks , taikka sitten sarja nuorempia kykyjä, kuten Aleksander Tassa, Johannes Semper, Sophia Vardi.

Keskikoulujen oppilaitten keskuudessa alkanut liike laajeni keväällä v. 1904 Noor-Eesti nimiseksi kustannusyhtiöksi, joka seuraavana vuonna julkaisi Noor-Eestin ensimäisen Albumin . [Noor-Eestin kustannustoiminta on paitsi aina parin vuoden väliajoilla julkaistuja albumeja ja muita yhteisjulkaisuja, käsittänyt joukon nuorvirolaisten kirjailijain alkuperäisiä teoksia, käännöksiä mailmankirjallisuudesta, pari suurempaa tieteellistä teosta ja kansantajuista tietokirjallisuutta. Sen tärkeimpiä julkaisuja on vv. 1910-1911 ilmestynyt Noor-Eestin aikakauskirja , jota kuitenkin taloudellisten vaikeuksien vuoksi ilmestyi vain kuusi numeroa. Paitsi sitä on Noor-Eesti pannut toimeen kirjallisia vuosikokouksia puheineen ja esitelmineen.]

Noor-Eestin esiintyminen tapahtui heti vastarinnan merkeissä. Gustav Suits on piirtänyt pikakuvan Noor-Eestin alkuajan nuorista "uhmaajista ja etsijöistä" runossaan Vanad noored (Vanhat nuoret), jotka tulivat "läpi tuulen ja rankkasateen katonalaisista kamareistaan". Sama kirjailija kuvaa kirjallisen nuorison mielialaa Noor-Eestin ensi aikoina seuraavin sanoin:

"Ihmeellisen ja paljoa lupaavan Götterdämmerungin olivat synnyttäneet kuluneen vuosikymmenen valtiollisen ja taloudellisen nousuajan heräävät liikehtimiset uuden vuosikymmenen alussa. Harvinaisen käymisen olivat Lännen ja Idän runoilijat ja ajattelijat herättäneet sen uuden sukupolven valveutuneimmissa päissä, joka 1905 paikkeilla, nuorukaisina vielä, esiintyy Virossa, siihen asti tuntemattomalla innostuksella. Meidän nuoruutemme taivaalle kajastuivat tulipaloisina Venäjän vapaustaistelun punaiset alkuheijastukset, ja Darwinin, Marxin, Nietzschen, Brandesin, Ibsenin, Tolstoin, Gorkin, Hauptmannin, Juhani Ahon ja lukemattomien muitten aikalaisten teokset, murtautuessaan yli Viron rajan, toitottivat maan älyllisen nuorison korviin ankarata tuomiotaan yli elämän ja kirjallisuuden."

Noor-Eestin ensimäisen kirjaston nimiluettelo, johon Suits vielä samassa henkäyksessä lisää Goethen, Heinen, Turgenjewin, Dostojewskyn, Byronin, Shelleyn, Hugon, Balmontin ja Brjussovin, d'Annunzion ja Edgar Allan Poen, alkaen klassillisesta kirjallisuudesta venäläisen dekadenssin edustajiin saakka, on hyvin kuvaava. Siinä ei ole edustettu mikään määrätty kirjallinen virtaus, vaan korkea taiteellinen taso semmoisenaan, ei niin selvästi määrätty aatesuunta, kuin kehitysajatus, vapaa ja kapinallinen ajatus. Mutta joka tapauksessa se merkitsi aivan toista henkistä menutä kuin se, minkä baltilainen kulttuuri tähän saakka tapasi tarjota, aivan toisten kirjallisten ihanteitten päämääräksi asettamista kuin ne, mitkä tähän asti olivat virolaiselle kirjallisuudelle häämöittäneet.

Virolainen kirjallisuus oli tosin Noor-Eestin esiintymishetkellä lakannut olemasta vain hyllyllinen hengellisiä, saksalaisten sielunpaimenten virheellisellä vironkielellä toimittamia postilloja, jokunen maallisempi tarina "rakkaan maarahvaan ratoksi ja opetukseksi", joukossa, kuten vielä sata vuotta takaperin. Päinvastoin, virolaisen kirjallisuuden olemassaolo oli jo vuosikymmeniä ollut kieltämätön tosiasia. Se oli jo ehtinyt elää sekin, kuten virolainen sivistyselämäkin, kaksi tärkeätä kehityskautta, kansallisromanttisen ja realistisen. Se oli tuottanut Koidulan isänmaallisen lyriikan, Kalevipoeg-eepoksen ja Kreutzwaldin vanhuuden eepillisen Lembitu-runoelman. Se oli kokeillut historiallisromanttisen novellin ja kyläkertomuksen alalla. Se oli tuottanut Anna Haavan luonnonraikkaan rakkausrunouden. Sillä oli näytettävänä Ernst Petersonin naturalistiset tendenssinovellit ja Eduard Wilden siihenastinen laaja, hyvin eriarvoinen romaanituotanto, jonka kunnioitettavan huipun muodosti työorjuuden aikuinen trilogia Mahtran sota — Kuinka Anijalaiset Tallinnassa kävivät — Profeetta Maltsvet. Sillä oli leppoisten kylänovellien ja maalaisnäytelmien luoja August Kitzberg ja sairas runoniekkansa Juhan Liiv, jonka traagillisen runottaren mielipuolisuuden yö on innoittanut.

Mutta kaikesta huolimatta oli tämä kirjallisuus kokonaisuudessaan enemmän tai vähemmän talonpoikaiskirjallisuutta sekä aiheenvalinnaltaan että tasoltaan. Se oli kirjoitettu lukijakunnan suurta enemmistöä silmällä pitäen, jonka muodosti maalaisväestö ja kaupunkien virolainen pikkuporvaristo; virolainen harvalukuinen ja hajallaan asuva sivistyneistö ei ollut se lukijakunta, jonka henkistä näkökulmaa kirjailija olisi koettanut tyydyttää. Ne yksityiset, joitten henkiset tarpeet ylettyivät tämän tason yläpuolelle, saivat hakea tyydytyksensä muitten kielien välityksellä. Sen aihepiiri rajottui miltei yksinomaan virolaisen maakylän ja maalaiselämän kuvaukseen, se oli kansankirjallisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä. Milloin se yritti laajentaa rajojaan kuvaamaan esim. maa-aatelistoa, se epäonnistui melkein säännöllisesti, sillä sen näkökulma oli silloinkin yksinomaan virolaisen talonpojan. Sensijaan se ei tehnyt edes mainittavampaa yritystäkään kuvatakseen paraikaa muodostuvaa, keskellä murrostaan kamppailevaa virolaista ensimäisen polven sivistyneistöä.

Se oli kirjallisuutta, joka oli helposti saatavissa milloin minkin aatesuunnan palvelukseen, jota käytettiin ahkerasti uskonnon, isänmaallisuuden, kansanvalistuksen ja raittiusasian ajamiseen. Friedebert Tuglas vertaa virolaista kirjallisuutta kerjuriin, joka itse koditonna oli pakoitettu hakemaan suojaa kaikenlaisten aatteitten turvassa.

Siltä puuttui miltei tykkänään tyylin ja tekniikan tietoinen viljelys. Se ei ollut ehtinyt luoda ainoatakaan taiteellisesti kehitettyä, yksilöllistä tyyliä. Sen parhaimmatkin saavutukset kärsivät taiteellisen kulttuurin puutteesta ja teknillisistä virheistä. Sen luojille oli tuntematonta tietoinen, päämäärästään selvä, taiteellinen työ, he loivat, kuten luo asianharrastaja, paremmalla tai huonommalla onnella. Lyriikka, joka taidepitoisuudessa ehdottomasti oli etusijalla, ei tehnyt sekään poikkeusta. Sekä Koidulan että Anna Haavan ja vielä suuremmalla syyllä Juhan Liivin runojen teho riippuu aivan toisista tekijöistä kuin runoteknillisestä valmiudesta. Vielä kirjavampaa ja huolimattomampaa tyylittömyydessään oli suorasanainen kirjallisuus, siihen luettuna Eduard Wildenkin proosa, joka kuitenkin satoisan jälkisuvensa aikana on, osaksi juuri Noor-Eestin vaikutuksesta, onnistunut kehittämään itselleen sekä taiteellisen että omintakeisen tyylin.

Nuoren-Viron perimä kieli taas oli sekin kehittynyt yhtä epäterveissä ja epäedullisissa olosuhteissa, kuin sitä käytävä heimokin. Se oli kieli, ainoina kirjallisina viljelijöinään kolmen vuosisadan aikana vieraskieliset papit, joitten kaksikielisyys tuntui sen vierasvoittoisuudessa ja virheellisyydessä, — kieli, jota ei vielä koskaan oltu opetettu yhdessäkään kansakoulua korkeammassa koulussa, joka oli suljettu pois tärkeiltä elämän aloilta, jonka käyttäjistä yksikään ei ollut saanut tietoperäistä opetusta edes äidinkielensä oikokirjoituksessa. Totta kyllä, viron kieli oli viimeksi kuluneen vuosisadan aikana päässyt edes hengellisestä aituuksestaan, sen oikokirjoitus oli joutunut perinpohjaisen uudistuksen alaiseksi ja karsiutunut pahoin häiritsevästä saksanmukaisuudesta, sen oli täytynyt uudenaikuisen sanomalehden palveluksessa pakostakin luoda ja liittää itseensä kaikenlaisia sille ennen tuntemattomia puhtaasti käsitteellisiä sanoja; se oli kieltämättä suuresti notkistunut kaunokirjallisessa käytännössä. Mutta se oli sittenkin korkeampaa kirjallista käyttöä varten vielä puutteellinen kieli, sen lauseoppi täynnä häiritseviä ja rumentavia, lauserakenteeseen syvälle juurtuneita saksalaisuuksia, sen morfologia epäjohdonmukaisia ja toistensa kanssa kilpailevia muotoja. Ja ennen kaikkea, sen kirjakieleen päässyt sanavarasto oli niukka, köyhä jo sanatyvistäkin, saati sitten vähänkin käsitteellisemmistä sanoista.

"Kaikkein parhaimmalla tahdollakaan emme enää tule toimeen tällä kielellä. Henkemme tuntee sen rajoissa ahtautta, vilua ja pimeyttä, kuten savupirtissä. Se ei vastaa meidän muotoamme, sisällystämme, poljentoamme. Joka askeleella on kuin tunteemme esiintyisi siinä, ikäänkuin repaleihin verhottuna."

Epäilemättä on juuri psykologinen momentti tässäkin tärkein ja ratkaisevin. Nuori polvi tunsi ahtautta, eikä vain kielen alalla; ei elämä eikä kirjallisuus vastannut sen veren uutta ja kiihkeämpää poljentoa. Sille ei suonut rauhaa, kuten Gustav Suitsin sanat kuuluvat: "heleämmän, avaramman ja rikkaamman elämän palava, nimetön ikävöinti".

Nuoren-Viron kumouksellisuus tuntuu ehkä vähemmän niissä peitsentaitoissa, joilla aloitteleva nuorvirolainen arvostelu yritti kaataa siihenastiset virolaiset suuruudet, virolaisen kylärealismin edustajat, Ernst Petersonin ja Eduard Wilden, taikka purevassa hammastelussa, jota taistelutapaa varsinkin nuorvirolaiset kronikoitsijat ovat kirjallisia vastustajiaan kohtaan käyttäneet. Mutta Noor-Eestin asettamat vaatimukset olivat jo sellaisinaan täysin kumouksellisia.

Murrosajat, jolloin uusi sukupolvi aloittaa taistelun henkisestä hegemoniasta, — taistelun, jossa se poikkeuksetta aina ennemmin tai myöhemmin pääsee voitolle! — merkitsevät miltei aina samalla uutta kirjallista suuntaa. 1830-luvun Ranskassa järjestyy nuoren romanttisen koulun rintama kaavoihin kangistunutta klassillisuutta vastaan; joitakuita vuosikymmeniä myöhemmin ovat evolutsio ja realismi taistosanat, mitkä muitten muassa Nuori-Suomi lippuunsa kirjoittaa; vielä vuosikymmen, ja Heidenstamin, Eevertinin ja Selma Lagerlöfin Ruotsissa tapahtuu kirjallinen vallankumous, tällä kertaa uusromantismin voitoksi ja naturalismin tappioksi.

Voisi tosin, jos tahtoisi, puhua nuorvirolaiseen virtaukseenkin nähden uusromantismin voitosta siihen saakka vallinneesta realismista. Mutta puhtaasti kirjallisena liikkeenä ei Noor-Eesti suinkaan ole likipitäinkään yhtenäinen, homogeeni ilmiö. Se ei ole minään kehityskautenaan asettanut koko liikkeelle yhteistä, ahtaasti kirjallista ohjelmaa, taikka vain aivan ylimalkaisin ääriviivoin; se ei ole milloinkaan luonut sitovia kirjallisia vaatimuksia, ei mitään uusromanttista eikä symbolistista katkismusta. Kuten Joh Aavik huomauttaa, ovat siihen lukeutuvat kirjailijat mitä kirjalliseen uskontunnustukseensa tulee, sangen kirjavaa joukkoa, edustaen mitä erilaisimpia kirjallisia aineksia ja suuntia. Klassillisuuteen taipuva V. Ridala on esim. epäilemättä aivan yhtä etäällä impressionistisesta A.H. Tammsaaresta, kuin kumpikin yhdessä uusromanttisesta ja symbolistisesta Friedebert Tuglasesta. Noor-Eestin kirjallisen sävyn voisi lyhyimmin määritellä yleistävällä sanalla modernismi. Mainingit Länsi-Euroopan vuosisadanvaihteen suurista sivistys- ja taidevirtauksista olivat nyt vihdoin, pienoiskoossa tosin, ehtineet Baltian meren matalille rantamille.

Nuoren-Viron ohjelma on kasvanut itse liikkeen keralla; se on vaihtanut sävyä, kuten itse liikekin. Kahdelle iskusanalleen se sensijaan on pysynyt uskollisena: eurooppalaisuuden ja esteettisen kulttuurin vaatimukselle.

Eurooppalaisuuden vaatimus esiintyy ensi kertaa jo Noor-Eestin ensimäisen albumin johtavassa kirjoituksessa, jossa on helppoa tuntea Gustav Suitsin nuoruuden mahtipontinen tyyli:

"Enemmän kulttuuria! Enemmän eurooppalaista kulttuuria! Olkaamme virolaisia, mutta muuttukaamme samalla eurooppalaisiksi!"

Kun Gustav Suits viisi vuotta myöhemmin kirjoittaa toimituksen alkusanat Noor-Eestin aikakauskirjan ensimäiseen numeroon, on Noor-Eestin tietoisuus kulttuurilähetyksestään suuresti kasvanut, mutta eurooppalaisuuden vaatimus on yhä etualalla.

"Uuden aikakauskirjan Noor-Eestin pyrkimys on edustaa Virossa nykyaikaisen kulttuurin virtauksia, tarkoituksella luoda uusia yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia elämänarvoja."

— — "Virossakin on alkanut tuotannonsuhteitten eurooppalaistuttaminen ja ihmisten ajatus- ja tunne-elämän uudenaikaistumiskulku. Kuten taloudellinen Viro vähitellen oppii ottamaan käytäntöön uudenaikuisen tekniikan apukeinoja, järjestelmällisiä maanparannussuunnitelmia, keinotekoisia lannoitusaineita ja uusia viljalajeja, muuttaakseen maanviljelyksen perinpohjaisemmaksi ja tuottavammaksi, samoin oppii ja täytyy kirjallisen Viron oppia uudenaikaisen kirjallisen tekniikan itsetietoista käyttelyä, uusien tyylien ja mielialojen viljelyä — —"

"Noor-Eestin aikakauskirjan kaikkein ensimäiseksi ja kaikkein keskeisimmäksi johtosanaksi olkoon n.s. rahvaanhyödyn sijaan kulttuurihyöty."

— — "Yhä eteenpäin eurooppalaisesti viljellyn älyn ja omintakeisesti kehitettävän yksilöllisyyden tunnustähden alla: in hoc signo vinces, näissä merkeissä voitat, Noor-Eesti!"

Tämä eurooppalaisuuden vaatimus merkitsi ennenkaikkea juuri kulttuuripiirin "maantieteellistä" laajennusta, kuten sitä sattuvasti on nimitetty. Virolaisen sivistyksen oli avauduttava muillekin kulttuureille, kuin tähän asti miltei yksinvaltiaille saksalaiselle ja venäläiselle. Sen sivistyksellisten ainesten maahantuonnin, jota Noor-Eesti suunnitteli, tuli käsittää Virolle paikassa ja ajassa kaukaisempienkin ja tähän asti vieraitten kulttuurien saavutuksia. Viron oli jouduttava kosketukseen gallialaisen, romaanilaisen, anglosaksilaisen ja skandinaavilaisen hengen kanssa sekä lujitettava sidettään siihen kulttuuriin, jonka kanssa jo kansallisen herätyksen ajoilta oli olemassa kosketuskohtia, ja joka Virolle sekä maantieteellisesti että rodullisesti oli lähinnä, suomalaiseen.

Vetäessä muutamia, vaikkapa pintapuolisiakin vertausviivoja Nuoren-Suomen ja Nuoren-Viron, Noor-Eestin välillä, näitten kahden virtauksen, joita ajassa eroittaa kaksi vuosikymmentä ja paikassa niin ja niin monta meripenikulmaa, on mieltäkiinnittävää, miten suuri vetovoima ranskalaisella kulttuurilla on kumpaankin ollut. Parisi oli Nuoren-Suomen kirjailijoitten ja taiteilijoitten pyhiinvaelluspaikka, Ahosta ja Kasimir Leinosta alkaen, Edelfeltiin ja Galleniin saakka; ja nuorvirolaiset uusromantikot tekivät vuorostaan sinne toivioretkensä, useimmat tosin vain hengessä ja totuudessa. Nuorsuomalaisten realistien oppiessa tekniikan salaisuuksia Daudet'lta ja Maupassant'ilta, on Nuoren-Viron kirjailijoilla sensijaan esikuvina ja opettajina ranskalaiset symbolistit ja dekadentit. He kääntävät Baudelairea, Rimbaud'ta, Sully Prud'hommea, Verlainea. Heidän kirjoituksissaan, sekä kaunokirjallisissa että esteettisissä, voisi varsinkin juuri nuorvirolaisuuden kukoistusaikana tuntea gallialaisen hengen epäämättömän sävyn. Sellainen Noor-Eestille niin luonteenomainen kirjoitelma, kuin Randveren (Joh. Aavik'in) Ruth , eräänlainen tuiki älyllisesti rakettu ylinaisen ihanne, johon on keskittynyt koko nuorvirolainen ylikulttuurivaatimus, on täynnä ranskalaista henkeä, joka uloittuu itse lausepoljentoonkin.

Mahdollisesti oli tämä ranskalaisen älyllisyyden, ranskalaisen muotokiinteän kulttuurin suosiminen ikäänkuin itsestään esillepuhjennut reaktsio juuri Virossa äsken niin tuntuvaksi käynyttä slaavilaista vaikutusta vastaan, kaikkea kaoottista, löyhää, muodotonta, kuritonta, mikä venäläisen hengen mukana oli seurannut.

Nuorelta-Suomelta ei Noor-Eesti oikeastaan ole lainannut muuta kuin nimensä sekä albumiensa ulkoasun, aatteellisesti se sensijaan on monta vertaa lähempänä nuorsuomalaista realismia seurannutta uusromanttista virtausta suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaiken, mikä on antanut luonnetta ja loistoa suomalaiselle uusromantiikalle, elämän ja taiteen koristeellinen, dekoratiivinen käsittely, tyylittelypyrkimys, yksilöllisyyden ja persoonallisuuden hellittämätön oikeutusvaatimus, sensualismi, — kaiken tämän voi samoin tavata Noor-Eestin taiteellisista ja kaunokirjallisista pyrkimyksistä, enemmän tai vähemmän selviksi vaatimuksiksi kiteytyneinä.

Sama tärkeä asema, mikä esteettisen kulttuurin kysymyksellä on ollut suomalaisessa uusromantiikassa, on sillä, kuten sanottu, ollut nuorvirolaisessakin kirjallisuusvirtauksessa alusta alkaen. Se on ollut epäilemättä vielä keskeisempi, vielä polttavampi, muuan koko liikkeen elinkysymyksiä, niin, V. Ridala on kieltämättä oikeassa väittäessään, että vasta Noor-Eestin ajoista asti on Virossa kirjallisuus muodostunut esteettiseksi probleemiksi, oltuaan siihen saakka milloin loogillinen tai eetillinen, milloin valtiollinen tai yhteiskunnallinen.

Tämä esteettisen kulttuurin vaatimus on ennen kaikkea kohdistunut taideteoksen muotoon. Kuten uudistavat solut kiiruhtavat kipeään kohtaan elimistössä, samoin on Noor-Eestikin käyttänyt suuren osan uudistusvoimastaan luodakseen perinpohjin uudelleen virolaisen kirjallisuuden kipeän kohdan: puuttuvan ja vaillinaisen tyylikäsitteen. Vuosikausia ovat nuorvirolaisten kirjoitukset yhä uudelleen, kuten Tuglas huomauttaa, teoretisoineet ja agitoineet osoittaakseen, kuinka ala-arvoinen, epäkypsä, epäkulturelli virolaisen kirjallisuuden siihenastinen muoto todenteolla on ollut. Nuoren polven tunnussanaksi tuli muodonpalvonta, "Muodossa juuri ilmenee taiteen johdonmukainen, loogillinen edistys. Aihe on vain rautainen luuranko. — Vasta taiteellinen muoto muuttaa käsitteellisten aatteitten teräslangat haaveellisiksi köynnöskasveiksi." (Tuglas.)

Nuorvirolainen muotoviljelys aloitti kirjojen ulkoasusta. Heidän kirjansa ilmestyvät alusta alkaen asussa, jollaista virolaisten kirjakauppojen vaatimattomat näyteikkunat eivät ennen olleet aavistaneetkaan, he tilasivat taiteilijoilta kirjojensa kansilehdet, koristivat ne vinjeteillä ja frontispiseillä, painattivat ne kalliille, hienolle paperille, varustivat albuminsa taiteellisilla kuvajäljennöksillä. Nuorvirolaisen kirjakulttuurin huvittavimpia muistomerkkejä on loistopainos Juhan Liivin runoista, taiteilija Kr. Raud'in muinaisvirolaisilla tanu- ja vyöaiheilla ehkä liiankin tuhlaavasti koristama teos, ja Noor-Eestin aikakauskirja, erinomaisen hieno ja aistikas julkaisu, ulkoasultaan verrattava mihin eurooppalaisen kirjallisuuden tuotteeseen tahansa.

Mutta tämän muodonpalvonnan tärkein päämäärä ja muuan Noor-Eestin kaikkein hedelmällisimpiä alotteita oli epäilemättä persoonallisen, yksilöllisen tyylin vaatimus, joka niin hellittämättömänä kaikuu läpi kaiken, niin kielteisen kuin myönteisen, mitä Nuoren-Viron eri kirjailijat ovat kirjoittaneet. Niin eroava kuin heidän taidekäsityksensä muuten usein lieneekin, tässä asiassa he ovat eroamattomasti yhtä. Ensimäisinä virolaisessa kirjallisuudessa he asettavat vaatimukseksi tietoisen valinnan, sisällyksestä ja aiheesta kasvavien sisäisten lakien seuraamisen, muodon ja sisällyksen vuorovaikutuksen ja sopusoinnun.

Heidän vastarinta-asenteestaan yhteiskuntaan sekä kirjallisiin ja taiteellisiin ilmiöihin nähden syntyy itsestään arvostelu. Ennen Noor-Eestiä ei voi puhua virolaisesta arvostelusta missään varsinaisessa merkityksessä. Nuori kirjallinen polvi sensijaan loi kritiikin, kirjallisen sekä yhteiskunnallisen; vasta heidän kirjoituksissaan voi havaita pyrkimyksen asettaa eri ilmiöt toistensa sekä ajan yhteyteen. Kaikki läpeensä he ovat jonakin kehitysjaksonaan kriitikkoja, usein tosin varsinaisen luomiskykynsä kustannuksella; Suits, Ridala, Tammsaare, Tuglas, yksinpä kaoottinen Jaan Okskin, palvelevat aina ajottain Runottarista älyllisintä: kymmenettä. On vaikea sanoa, pakoittivatko olosuhteet ja aika esiin tämän nuorvirolaisille niin luonteenomaisen kriitillisen suonen, tämän teoretisoimisen tarpeen. Mahdollisesti se kasvoi kuin välttämättömyyden pakosta, olosuhteissa, joissa yksinkertaisimmatkin, alkeellisimmatkin esteettiset käsitteet vaativat selvitystä. Mutta epäilemättä on älyllisyys tunnusmerkillistä koko virolaiselle nuorelle polvelle semmoisenaan, eräänlainen eittämätön ja selvä intellektualismi.

Mutta he eivät olisi virolaisen kirjallisuuden myrsky- ja kiihkokauden edustajia, jollei älyllisen piirteen kanssa rinnan läpi koko heidän sekä teoreettisen että kaunokirjallisen tuotantonsa kulkisi yhtä eittämätön romanttinen piirre. Se ilmenee ennenkaikkea johdonmukaisuudessa, millä he kaikki järjestänsä pakenevat todellisuutta. Se on sama piirre, joka saksalaisessa romantiikassa loi Novalis'en sinisen kukan runouden, joka pakoitti ranskalaiset romantikot etsimään aiheita Korsikasta ja Espanjasta tai Itämailta, joka vei Heidenstamin Endymionin asuinsijoille ja Selma Lagerlöfin Vermlannin tarurikkaisiin metsiin tai Palestinan legendamaille. Ei voine kuvitella yhtäkään romantismin tähtien alla syntynyttä kirjallista virtausta vailla tätä piirrettä. Todellisuus, Realiteetti, kuten he sen isolla alkukirjaimella merkitsevät, ikäänkuin pahansuovan jumaluuden, on heille vain toisarvoinen, ala-arvoinen käsite, läpeensä vihamielinen, alentava ja kahlehtiva. Kaikki he luovat sen rinnalle tai yläpuolelle oman, uuden mailmansa, joko, kuten Randvere-Aavik, rakentamalla keinotekoisen ylinaisensa jäsen jäseneltä, tai turvautumalla fantastiikkaan, kuten Tuglas, tai muinaisuuteen ja merentakaisuuteen, kuten Ridala.

Romanttinen piirre nuorvirolaisuudessa on samoin, kuten sanottu, tarpeettomuus- ja ylellisyysihanne, joka saavuttaa huippunsa juuri Randveren Ruthissa ja Friedebert Tuglasen tunnustusromaanissa Felix Ormussonissa. Se on esteettinen individualismi viimeisiin johtopäätöksiinsä vietynä, ihmisihanne, josta on eliminoitu pois kaikki yhteiskunnalliset ja yleensä sosiaaliset vaistot, oppi yksilöstä koko elämän ja näkyväisen sekä näkymättömän mailman keskipisteenä, yksilöjumalointi, Zarathustraa virolaisessa sanamuodossa.

Sanoutua irti yhteiskunnasta, vaikkapa vain ajottaisesti, se oli epäilemättä muuan tämän nuoren kaunosieluisen polven äärimmäisimpiä taistelukeinoja, — polven, joka itse nousukkaina, aloitti kapinan nousukasyhteiskuntaa vastaan tai kuten virolaisen psykiaatterin J. Luigan sanat kuuluvat, vasten "ylitalonpojan tukevaa ja unisen hidasta otsaa".

Noor-Eestin tietoinen tyyliviljelys on alusta alkaen käynyt käsi kädessä n.s. nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen kanssa, joka on kasvanut esiin aivan samoista perussyistä, mistä tyylilliset ja muodolliset uudistusvaatimukset olivat lähtöisin.

"Kieli muistuttaa soittokonetta, joka silloin tällöin on viritettävä uudelleen. Pari kertaa vuosisadassa tapahtuu tavallisesti tällainen uudelleenviritys. Sillä samoin kuin ei yksikään sukupolvi voi tyytyä ajattelemaan edeltäjäinsä ajatuksia, samoin ei voi mikään kirjallinen ryhmä käyttää kieltä, jota edellinen ryhmä kirjoitti. Sen pitää ja täytyy oppia loppumattoman paljon edeltäjiltään, mutta itsestään sen on ponnistuksella tai ponnistuksetta luotava oma kielensä, ja ensi askel siihen on kielen uudelleenviritys."

Nämä Brandesin sanat tulevat tahtomatta mieleen ajatellessa nuorvirolaista kielenuudistusta. Jos ne pitivät paikkansa 1870-luvun Tanskassa, jos Holbergin ja Oehlenschlägerin kieli osottautui riittämättömäksi tulkitsemaan J.P. Jacobsenin värehtivää tunneasteikkoa, kuinka paljon suuremmassa määrin olikaan kielen uudelleenviritys tarpeen 1900-luvun Virossa!

Ja taas on psykologinen momentti mitä tärkein. Kielenuudistus suuremmassa mittakaavassa ei koskaan voi olla puhtaasti muodollinen kysymys, vaan siinä pyrkii esille uudet sisäiset arvot, kohonnut kulttuuritaso, uuden sukupolven muuttunut sielunelämä. Voi olla varma: joka kerta kun kieli jonkun kansan kirjallisuudessa perinpohjaisesti ja näköjään väkinäisesti pyrkii uudistumaan, sekin ikäänkuin vallankumouksen suorittaen, se samalla merkitsee syvälle käypiä muutoksia ja murroksia saman kansan sielunelämässä ja sivistystasossa. Kielenuudistus on tavallaan sekin yhteiskunnallispsykologinen ilmiö.

Niin on nuorvirolainenkin kielenuudistuspyrkimys alun alkaen syntynyt nuoren polven muuttuneesta, laajentuneesta ja hienostuneemmasta sielullisesta rakenteesta, sen ajatus- ja tunne-elämän erivivahduksellisuudesta, jalomman soittokoneen tarpeesta, kuin tähänastinen virolainen talonpoikaisviulu, ja käytännöllisesti katsoen kaikenlaisten siihen asti käyttämättömien kielellisten alueitten, esteettisten, filosofisten, psykologisten, viljelykseen joutumisesta.

Nuorvirolaisessa kielenuudistusliikkeessä on epäilemättä siinäkin pisara romantiikkaa. Se ei suinkaan ole mikään tieteellisen rauhallinen kamariliike, rajoittuva kielellisten aikakauskirjojen lehdille, ei mikään tiedemiesten välinen veretön kamppailu, aseina sanatyvet ja päätteet. Sitä on päinvastoin alusta asti käyty kaiken yleisön kuullen ja osaaottaen, hellittämättömällä propagandalla, ihmisiä kahteen leiriin jakavalla kiihkolla, joka on mahdollinen vain tähän saakka valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti niin toimettomuuteen tuomitussa elimistössä, kuin Viron. Vuosikausia se on jaksanut pysyä päivänkysymyksenä, todellisena le plat du jour Viron henkisessä elämässä.

Voi tosin sanoa Noor-Eestin kokonaisuudessaan ottaneen osaa uuden kielen luomiseen, mutta sen varsinainen alkuunpanija oli kuitenkin Noor-Eestin keskuudessa muodostunut erityinen kielenuudistusryhmä, ennen kaikkia Helsingissä opiskellut nuori filologi Joh. Aavik , ja häneen läheisesti liittynyt, sekä teoreettisesti että kaunokirjallisesti yhtä jyrkkäsuuntainen V. Ridala, puhumatta useista nuoremmista filologeista ja kirjailijoista.

Aavikin ensimäinen ohjelmakirjoitus Noor-Eestin albumissa sisältää jo nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen suuntaviivan, joskin se kohdistuu aluksi vain sanastoon. Kieltä on rikastutettava kaikilla mahdollisilla apukeinoilla, sekä omilla että vierailla, sen derivatsiokykyä kehitettävä ja käytettävä, sen murteet perinpohjin tutkittava ja niitten sanarikkaus johdettava verenvähyyttä potevaan kieleen. Paitsi sitä on suomenkieltä, "luuta luustamme ja lihaa lihastamme", pidettävä ikäänkuin edistyneempänä vironkielen murteena, josta mielin määrin voi ottaa tarpeellisia sanoja, ainakin silloin, kun ne äänteellisesti siihen sopiutuvat. Ja loppujen lopulta, vastoin yksipuolisen purismin vaatimuksia on vieraskielisille sivistyssanoille avattava vapaa pääsy kieleen.

Tätä ensimäistä ohjelmaansa Aavik on vuosien kuluessa sekä toteuttanut että monella tavalla laajentanut. Vuodesta 1912 alkaen hän on herkeämättä pitänyt yleisön mielenkiintoa vireillä, tarjoillen sille kielikysymystä suuremmissa tai pienemmissä annoksissa. Hän on kirjoitellut jokapäiväisiin sanomalehtiin kevyitä kielellisiä pakinoita, hän on pitänyt esitelmiä ja puheita kieliasiasta sekä kielikursseja. Virolaisen Kirjallisuuden Seuran aikakauskirja Eesti Kirjandus sisälsi kauan aikaa hänen pitempiä kirjoituksiaan ja uudistusehdoituksiaan, jotka myös ilmestyivät erityisinä lentokirjasina, puolittain tieteellisessä, puolittain helppotajuisessa muodossa. Perustetaan erityinen kustannusyhtiö Reform kielikysymyksiä käsittelevää kirjallisuutta varten; erityinen äänenkannattaja Keeleline Kuukiri (Kielellinen kuukauslehti), suomalaista Virittäjää muistuttava, alkaa ilmestyä. Ja Aavik ryhtyy ajanmukaiseen sekä kekseliääseen keinoon; saadakseen vastahakoisetkin tutustumaan kielenuudistukseen, tai kuten hänen sanansa kuuluvat, "samoin kuin sairaat lapset nielevät vastenmielisiä, mutta hyödyllisiä rohtoja makeassa juomassa", hän julkaisee kokonaisen sarjan fantastisia kauhukertomuksia ja rikosjuttuja, käännöksiä Hanns Heinz Ewersin, Edgar Allan Poen y.m. teoksista, yhteisellä nimellä Hirmu ja õuduse jutud (Kauhun ja kaameuden tarinoita), joihin hän sovittaa sekä sanallisia että lause- ja muoto-opillisia uudistusehdoituksiaan, sanaselitysten seuratessa viivan alla.

Kielen sanastollisella rikastuttamisella on edelleenkin tärkeä sija nuorvirolaisessa kielenuudistusliikkeessä. Ainoastaan suhtautuminen varsinaisesti vieraskielisiin lainasanoihin on vuosien kuluessa muuttunut valikoivaksi ja vähemmän sallivaksi, sensijaan arvioi Aavik suomenkielestä ensi aluksi lainattavien tyvisanojen luvun ainakin kolmeksi sadaksi.

Käytännössä onkin viime vuosikymmenen kuluessa ehditty siirtää viroon joukko suomalaisia lainasanoja, samoin kuten virolaiset murteet ovat saaneet luovuttaa monta uutta ja usein sattuvaa tai kaunista sanaa, varsinkin etelävirolainen, tarttolainen ja võrulainen murre, sekä Ridalan runouden kautta, saarenmaalainen.

Kielenuudistusliikkeen vaatimukset lauseopin alalla kohdistuvat etupäässä lukuisain germanismien poistamiseen, etupäässä oman virolaisen sanajärjestyksen palauttamiseen, josta Aavik huomauttaa kirjoituksessaan Kõige suurem germanismus Eesti keeles (Viron kielen suurin germanismi), muoto-opin alalla taas kaikenlaisten muotojen ja päätteiden lyhennykseen sointuisuuden ja kauneuden takia.

Mutta Aavik ei ole suinkaan tyytynyt näihin ilman suurempaa vastarintaa voitettuihin saavutuksiin. Noor-Eestin kokonaispsykologian kannalta ei ole mielenkiintoa vailla juuri tämä vähäinen fantastinen piirre keskellä tieteellistä työtä, romantismin henki keskellä kieli- ja lauseoppien kuivia sääntöjä. Koko Noor-Eestin pyrkimys on ollut "tehdä mahdoton mahdolliseksi", kuten Gustav Suitsin sanat kuuluvat. Ja niin singahuttaa Aavik toisen utopistisen uudistusehdoituksen toisensa jäljestä, mahdollisesti aivan oikein vaistoen inhimillisen sielunrakenteen lait: saadakseen maltillisemmat uudistukset vastaanotetuiksi, on jännitettävä vaatimukset yli kaikkien mahdollisuuksien rajojen.

Aavikin kielellinen rohkeus on esim. neologismien luomisessa seurannut täysin subjektiivista mielijohdettaan. Viron kielestä puuttuu vastine sanalle jalo ; Aavik tekaisee silloin sanan jaunis , jolla itse asiassa ei ole muuta elämisoikeutusta kuin että se on loppusoinnussa "kaunis" sanan kanssa! Aivan samalla tavalla hän muodostaa sanan veendumus = vakaumus, sekä siitä johtuvan tekosanan olemattomasta ja mielivaltaisesta tyvestä, joka hänessä jonkinlaisen soinnullisen, mutta täysin henkilökohtaisen assosiatsion kautta herättää mielikuvan kyseessä olevasta käsitteestä. Itse hän tunnustaa mainittuja sanoja luodessaan ottaneensa kaikki kielessä löytyvät kerakkeet ja ääntiöt toisen toisensa jäljestä ja soinnutelleensa niitä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa yhdistelmissä, kunnes mielestään osui oikeaan. Hän luo keinotekoisia superlatiiveja, yrittää palauttaa kirjakieleen jo toisiksi vaihtuneita ääntiöitä, keksii epämukavan genetiivin sijaan uuden ihmeellisen prepositsion, sanalla sanoen, antaa kielelliselle mielikuvitukselleen ja subjektiiviselle sointukuulolleen vapaan vallan.

Romantiikan sävyä on myös Aavikin kirjoitustavassa, joka ei suinkaan aina pysy ankaran tieteellisyyden aisoissa, vaan luo hehkuvia herätyskirjoituksia, joissa vallitsee miltei profeetallinen paatos, ikäänkuin olisi kysymyksessä jonkun ihmiskuntaa autuuttavan aatteen ajaminen. Noor-Eestin IV albumissa hän kirjoittaa: "Kielellinen viljelys! Kielenuudistus! Kielen puhdistamisen, järjestämisen, rikastuttamisen, kaunistamisen väistämätön tarve! — — Kielikysymys muuan kiireellisimmistä nykyisessä sivistyselämässämme! Kielen erinomainen tärkeys kansalliselle viljelyksellemme! — — Millaisia vasaroita, millaisia kiiloja, millaisia rautakankia pitäisikään käyttää takoakseen virolaisen rodun tylsiin aivoihin eräitten kielellisten korjausten ja uudistusten päivänselkeä, pääsemätön, johdonmukainen pakko?"

Nuorvirolainen kielenuudistusliike on epäilemättä ollut väistämätön, yhtä väistämätön, kuin koko muukin ylen kiirehditty virolainen sivistyskehitys. "Ensin kieli, sitten kirjallisuus", panee Aavik erään kirjasensa motoksi. Ja tämä tietoisuus nykyisen kielen riittämättömyydestä menee niin pitkälle, että juuri Aavik itse, jonka kaunokirjallisesta kyvystä on selviä todisteita, ehdoin tahdoin luopuu kaikesta kaunokirjallisesta toiminnasta "kunnes uusi kieli on käyttökelpoinen!"

Suuren sivistyksellisen päämäärän rinnalla, minkä nuorvirolainen kielenuudistusliike itselleen on asettanut, on sen heikkouksilla, kuten liiallisella subjektivismilla, fanaattisuudella, tieteellisen tukipohjan paikottaisella puuttumisella, vähäarvoisempi merkitys, samoin kuten sillä kieltämättömällä tosiasialla, että virolaisissa kielioloissa nykyhetkenä, juuri uudistusehdotusten ylirunsauden takia, vallitsee eräänlainen hämmennys ja vähäinen anarkia. Se ei ole muuta, kuin kielen liian nopean kasvun aiheuttama kuumetila, kuten Ridala sitä nimittää, itsestään ajan kuluessa tasaantuva, mutta toivottavasti jättävä liikatulvansa jäljeltä hedelmällisen, kasvuvoimaisen maaperän tulevaisuuden viron kielelle, jolloin Aavikin unelman mukaisesti "virolainen lause, nyt vielä kömpelö ja väritön, mestarin kynästä rytmillisesti polveilee ja notkuu, taipuisana ja sointuisana, ylpeänä ja värikkäänä, omaperäisenä ja sivistyksellisenä yhtaikaa".

Virolainen kielenuudistusliike on täynnä nuorvirolaista henkeä: kapinaa, subjektiivisuutta ja romantiikkaa.

Niinkuin jo sanottu, Noor-Eesti ei ole suinkaan mikään irrallinen ilmiö, huolimatta eurooppalaisista ilmajuuristaan ja perin romanttisesta pyrkimyksestään ulkopuolelle todellisuuden rajojen, niin taiteessa kuin elämässä. Jollei siinä olisi mitään muuta Virolle luonteenomaista, niin ainakin sen kehityskulku, tyypillinen virolaisille sivistysilmiöille. Noor-Eestinkin yllä on, kaikesta sen tietoisesta kulttuuripyrkimyksestä huolimatta, nuoren, liian nuoren, liian tuulisen viljelyksen kirous, liian levottoman, tosin hedelmällisen, mutta tasaiselle kehitykselle vaarallisen ajan paine.

Olisi luonnotonta, ellei henkinen rintama, joka heti alusta alkaen asettui oppositsioon ympäristöään vastaan ja samalla niin yliolkaiselle — usein epäoikeutetulle! — kannalle kaikkiin siihenastisiin saavutuksiin nähden, — jonka aatteista useat olivat niin epämukavia pikkuporvarilliselle rauhalle, — joka usein, kuten näytti, ehdoin tahdoin koetti ärsyttää esiin vastustajansa, loppujen lopulta olisi niitä saanutkin. Gustav Suitsilla olisi tuskin enää syytä valittaa, kuten vielä Noor-Eestin aikakauskirjan ensi numerossa, olevansa vaarassa muuttua ihmishalveksijaksi vastustajain puutteessa! Muistuvat mieleen Hermann Bahrin sanat vihollisista: "Tarvitsen vihollisiani. Vasta viholliseni panevat minulle rajat, ja vasta rajat osoittavat, mitä minussa on."

Mieltäkiinnittävää on: Noor-Eestiä on monta vertaa harvemmin ahdistettu varsinaisilla kirjallisilla aseilla, kuin kaikenlaisilla yhteiskuntahygieenisillä, sosiaalisilla ja kansallisilla peitsenpistoilla. Juuri sivistys -ilmiönä, on Noor-Eesti herättänyt ankarimman vastarinnan, kun sensijaan Gustav Suitsin toivottama taistelu kirjallisesta ylivallasta on toistaiseksi jäänyt tulematta, muitten kirjallisten suuntien taiteellisen heikkouden takia.

Noor-Eestin ensiaikainen yritys asettua kokonaan valtiollisten ja yhteiskunnallisten puolueitten yläpuolelle toi sille vastustajia sekä oikeiston että vasemmiston leireistä. Sosialistinen vasemmisto vainusi taantumuksellisuutta ja porvarillisuutta nuor-virolaisten esteettisessä individualismissa; kansallismielisten ryhmää taas loukkasi Noor-Eestin ainakin näennäinen kansainvälisyys ja kansalliskysymyksen syrjäyttäminen. Vielä senkin jälkeen, kun Noor-Eestissä yhä selvempi yhteiskunnallinen suunta yhteen aikaan pääsi voitolle, ei varsinainen ammattisosialismi lakannut karsastelemasta sitä entisellä epäluulollaan.

Suurin vastustus on kuitenkin kohdistunut Noor-Eestin ylikulttuuripyrkimykseen. Noor-Eestin ylimyksellisissä tendensseissä, sen ylihienostuksessa on nähty vaara koko virolaisen kulttuurin terveelle kehitykselle, yritys istuttaa turmeltumattomaan talonpoikaismaaperään vanhojen sivistyskansojen jo aikansa elänyttä ja rappeutunutta kulttuuria, hävittävää, kuten "indiaaneille paloviina". Noor-Eestiä on nimitetty "virolaisen elämän seitsemänneksi paiseeksi", "sivistyssairaudeksi", sitä on syytetty degeneratsiosta ja dekadenssista, sairaalloisen erotiikan kumartamisesta ja pornografisista tarkoitusperistä. Niin, mistä sitä oikeastaan ei ole syytetty! Yksin sen eurooppalaisuuskin on tehty epäluulon ja naurunalaiseksi, on tahdottu nähdä siinä vain kevyt vaappaus, valmis karisemaan joka kosketuksesta, toisin sanoen, Noor-Eestiä on syytetty samasta puolikulttuurista, jota vastaan se heti alusta aloitti leppymättömän taistelunsa.

Todella kipeään kohtaan ovat osuneet epäilemättä ne, jotka jo pitemmän aikaa ovat huomauttaneet eräänlaisesta vaarallisesta väsähtämisestä, mikä on seurannut Noor-Eestin toivorikasta ja vauhdikasta alkua. Ei ole jätetty alleviivaamatta Noor-Eestin useitten kirjailijain todella silminpistävän vähäistä tuotteliaisuutta, heidän vieraantumistaan kotoisista aiheista, heidän varsinaisen luomisvoimansa vaihtumista hedelmättömäksi, elämästä poispäinkääntyneeksi, estetisoivaksi älyllisyydeksi, verenvähyyttä potevaksi kaunosieluisuudeksi. On huomautettu, eikä suinkaan syyttä, tuntuvasta epäsuhteesta Noor-Eestin teoreettisten vaatimusten ja ohjelman sekä toiselta puolen käytännössä toteuttamisen välillä.

Ei voi kieltää: lupaukset ovat todella olleet saavutuksia suuremmat, useampia vastaisuuden valtakirjoja on annettu, kuin mitä ehkä koskaan ollaan tilaisuudessa takaisin lunastamaan. Kokonaisuudessaan katsottuna kertautuu Noor-Eestissäkin ilmiö, joka on luonteenomainen useimmille henkisille liikkeille Virossa, suurta ponnistusvauhtia, suurta alkunopeutta seuraa ikäänkuin liiallisen hankauksen aiheuttama vauhdin talttuminen. Kuinka silmiinpistävä onkaan Virossa tämä henkinen keskenkatkeaminen, keskenjääminen, kälvetystauti niin yksilöitten kuin yksilö-yhtymienkin elämässä! Viron lyhyt sivistyshistoria on täynnä täyttymättömiä lupauksia, loppuunkäymättömiä teitä.

Liivinmaan hedelmällisillä lakeuksilla kasvaa rehevästi ja täysimehuisesti vain apila ja ruis, mutta kaikki vähänkin maanpintaa korkeammat yritykset potevat verenvähyyttä ja kitukasvuisuutta. "Olemme toden teolla pieni ja köyhä kansa, ja meidän on pakko aloittaa liian matalalta, niin ettemme ehdi korkealle", kirjoittaa Gustav Suits. Kuolevaisuusprosentti Viron vähänkin huomattavampien henkisten työntekijäin joukossa on korkea; suuri osa Viron taide- tai sivistyselämän merkkihenkilöitä en kuollut joko aivan nuorina tai kesken parhainta työkauttaan. Vain virolaisen kulttuurin lyhytikäisyydestä ei riipu vanhojen, kunnianarvoisaan, arvovaltaiseen ikään päässeitten julkisten toimihenkilöitten tähänastinen miltei täydellinen olemattomuus, vaan myös saman kulttuurin ennenaikojaan kuluttavasta laadusta. Vaadittu ruumiillinen ja henkinen ponnistus on useille ollut ylivoimainen, olosuhteet liian epäedulliset, elimistön varasäästöt liian vähäiset ja nopeaan loppuunkulutetut. "Virolaiset eivät ole ehkä koskaan koko historiansa aikana eläneet sielullisesti niin traagillista aikaa", kirjoittaa muuan virolainen. Virolaisista sivistysriveistä lankee yhtämittaa työntekijöitä, kuin näkymättömän kuulan kaatamina. Sairastuvat keuhkot, sairastuvat aivot. On paljon ristejä sekä kuolleitten että elävien kohdalla Viron viime vuosikymmenien aikakirjojen lehdillä.

Sekä yleiset että yksilölliset kehitysehdot eivät ole olleet
Noor-Eestille suotuisia.

Henkisenä vastarintaliikkeenä se oli kytketty itseään monta vertaa suurempiin voimayhtymiin, joitten liikehtimiset määräsivät ajan sävyn. Niinkuin se oli puhjennut esille Venäjän ensimäisen suuren vapausaavistuksen aamuna, niin se sai myös runsaan osansa valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta taantumuksesta, joka niin jyrkästi seurasi 1905 vuoden lyhyttä ja myrskyisää nousukautta. Harvoin on kai minkään maan nuorison sielulliselle joustavuudelle asetettu suurempia vaatimuksia, kuin silloisen Venäjän vapaamielisen nuorison, siihen luettuna myös nuorvirolainen. Äsken manifestiriemukulkueet kaduilla, pari kuukautta myöhemmin katuvarustustaistelut, Virossa erityisesti satojen moisioitten poltot ja niitä seuraavat rankaisuretkikunnat raippoineen ja joukkohautoineen. Äsken vielä toive vihdoinkin toteutuvasta valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta vapaudesta, muutaman kuukauden kuluttua maanpako, vankila, kuolemantuomiot. Tämä nuoriso sai tottua nopeisiin ja hämmästyttäviin näyttämövaihdoksiin. Sen tarmo oli pingoitettu äärimmilleen kuin jousen jänne, mutta nuolta sen ei ollut sallittu lingota. Mutta mikä vielä monta vertaa vaarallisempaa: sen henkinen sisältö muuttui lyhyessä ajassa niin sanoakseni käyttökelvottomaksi, kuten arvonsa kadottanut raha. Koko sen henkinen aatevarasto leimattiin valtakunnan turvallisuudelle vaaralliseksi räjähdysaineeksi. Tämä nuoriso joutui omituiseen ja vaaralliseen tilaan: se ei eräänä päivänä enää tiennyt, mitä tehdä itsellään ja "henkisellä pakaasillaan", sana, jota nuorvirolaiset kirjailijat niin mielellään käyttävät. Juuri tämä henkinen kuormitus oli pakostakin purettava ja sälytettävä uudelleen, — tai yksinkertaisesti jätettävä tien oheen. Niitten kohtalo, jotka säästyivät maanpaolta ja vankiloilta, ei ollut kadehdittavampi, heidän murroksensa oli epäilemättä yhtä tuskallinen. Turmiollinen patoutuma, tukkeutuma syntyi tämän nuorison vapaassa kehityksessä. Liian nopeasti ehkäisty elintarmo etsi vääristyneitä, äärimmäisyyksiin vieviä ilmauksia toisilla aloilla: niin voi muun muassa selittää sen miltei patologisen erotiikan laineen, joka heti vallankumousvuosien jälkeen teki tuhoaan venäläisen nuorison keskuudessa. Affekti, kiihoitustila oli olemassa, se vain vaihtoi esinettä. Mutta nuorison parhaassa osassa, sen lahjakkaimmissa ja kauimmaksi pyrkivissä hengissä, tapahtui sensijaan auttamaton jäähtyminen ja yksinäistyminen.

On itsestään selvää, että taantumus ei voinut olla vaikuttamatta lamaannuttavasti sellaiseen vapaan kehityksen perusajatukselle rakettuun liikkeeseen kuin Noor-Eesti. Puhumattakaan siitä, että muutamat sen jäsenistä ovat täysin mieskohtaisesti saaneet tuntea taantumuksen seurauksia ajottaisen vapautensa menettämisen ja maanpakolaisuuden muodossa, — sekä Tuglas että Ridala ovat istuneet tutkintovankeudessa! — tai vaikeudessa saada tointa kotimaassaan. Mutta vielä selvemmät ovat ne sisäisen masennus- ja taitekauden merkit, mitkä vähillä poikkeuksilla ovat havaittavissa miltei kaikissa Noor-Eestin edustavimmissa kirjailijoissa.

Ajan aiheuttama välttämätön reaktsio esiintyi Noor-Eestissä ehkä ennen kaikkea yksipuolisuutena, millä se yhteenaikaan yritti sulkea pois kaikki muut elämänarvot, paitsi puhtaasti esteettiset, — eräänlaisena lasikupuestetisminä, ansariromantiikkana. Paljon Noor-Eestin tuotteissa esiintyvästä teennäisyydestä, konstruoidusta, paperisuudesta voi panna juuri irti-todellisuudesta huudon laskuun, joka ikäänkuin komentosanana kaikuu kaikista nuorvirolaisista kirjoitelmista pari vuotta jälkeen suuren vallankumouspohmelon.

Nuorvirolaisuuden ajottaiseen väsähtämiseen on kuitenkin muitakin ja ainakin yhtä painavia tekijöitä, kuin yleisen valtiollisen taantumuksen johdosta muuttunut mailmankuva.

Gustav Suits huomauttaa Noor-Eestin edenneen differentsoivaa viivaa pitkin nopeammin kuin ne sivistyneet kerrokset, joihin se nojautui, toisin sanoen, että Noor-Eestiltä alun alkaen on tavallaan puuttunut tarpeellinen kaikupohja, laajemmassa merkityksessä myös varsinainen kannattajayleisö. Viron nousukasilmeisellä yhteiskunnalla, vähälukuinen, pitkin suurta isänmaata hajautunut sivistyneistö siihen luettuna, on ilmeisesti viime vuosikymmenen kuluessa ollut alkeellisempia ja hengenpitimiksi välttämättömämpiä tarpeita tyydytettävissä, kuin se kauneudenjano ja kauneuden palvonta, mikä Noor-Eestissä on ruumiillistunut. Virolainen sivistysyhteiskunta on kuin uutisrakennus, jonka peruspalkkeja paraikaa lasketaan, sillä ei vielä ole sijaa kiehkuraisille koristekuvioille.

Se on murtoajan tragiikkaa sekin. Ja murtoajan, jonka taitteet ovat monta vertaa jyrkemmät ja tuskaisammat niin nuoren ja epäterveissä oloissa kehittyneen kulttuurin elimistössä kuin Viron.

On epäilemättä jotain kohtalokasta henkisen kehitystempon erinlaisessa nopeudessa. Sekä yksilöihin että ryhmäliikkeisiin nähden se merkitsee samaa yksinjäämistä. Noor-Eestillä, henkisellä suuntaviivalla, joka häikäilemättömästi suuntautui yli virolaisen talonpoikaiskulttuurin, on edelläkävijäliikkeitten tavallinen vaara: joutua liian irralleen koko sen kansan ja rodun sivistyskehityksestä, johon se sentään eroittamattomasti kuuluu. On todennäköistä, että Noor-Eestiltä itseltään on puuttunut todellinen versova, väkevä kasvuvoima. Mutta on yhtä todennäköistä, ettei Viron henkinen maaperä vielä ollut kyllin muokattu sentapaista yliviljelystä varten, mihin Noor-Eesti pyrki.

Yleisessä tilintekotunnelmassa, joka paraikaa vallitsee Noor-Eestissä pitkin koko rintamaa, tunnustuksia tehtäessä itselle ja muille, voi selvästi havaita, että Noor-Eesti itse on yhtä tietoinen heikkouksistaan kuin konsanaan sen vastustajat.

V. Ridala, joka jo aikaisin näkyy aavistaneen ne vaikeudet, mitkä
Noor-Eestillä oli voitettavinaan, kirjoittaa jo vuonna 1911:

"Samoin on väärin kuvitella, että hienostunut taide voisi yhdessä yössä, kukaties mistä, yliluonnollisesti puhjeta kukkaan; siihen tarvitaan pitkällistä energian kokoamista ja sen sulattamista monien sukupolvien aikana. Ei tulla suoraan auran kurjesta ja kirjoiteta ihmeteltäviä kirjallisia ja tieteellisiä teoksia, siihen tarvitaan pitkä sarja tosin vaikeasti havaittavia, mutta kuitenkin tarpeellisia esitöitä ja edellytyksiä, joita vuosikymmeniä — ja satoja — on valmistettava."

Pessimistinen, heräävän itsearvostelun henki puhuu kauttaaltaan kaikista nuorvirolaisista takaisinkatsauksista.

Gustav Suits, jonka ohjelmakirjoituksissa Noor-Eestin mielialavaihdokset aina ensinnä tuntuvat, kirjoittaa johdattaessaan mieleen vuoden 1905 aikoja:

"Emme olleet silloin vielä kokeneet vastakohtaisuutta ihanteen ja sen todellisuuteen siirtämisen välillä. Emme aavistaneet vielä, että tavoittaessamme saavutettavaa ja saavuttamatonta tulisimme tuntemaan kaikki hillitsemättömän ja antautumattoman totuudentunnon rajat ja kaikki hermoja hiillyttävät olemattomuuden hurmiot, ja että vuodet saapuisivat, jolloin ihmiset ja olot piirittäisivät meitä, kuin yhä vihaisempana lähestyvä koirien ketju."

Myöskin skeptillisen ja aina hieman ivallisen A.H. Tammsaaren sanoissa on sama pohjasävel:

"Asiamme eivät ole kunnossa, nimittäin Noor-Eestin asiat. Tahdoimme poimia tähtiä, mutta tähdet tuikehtivat yhä sinisellä taivaalla. Annoimme sangen kevytmielisesti joukon sitoumuksia, mutta niitten lunastaminen on raskas tehtävä."

Aivan vapaa ei Noor-Eesti myöskään ole sille niin usein lingotusta syytöksestä, että se eurooppalaisuuden vaatimuksessaan on ehdoin tahdoin vieronut kaikkea kotoista. Epäilemättä Noor-Eesti ei ole läheskään tyhjentävästi käyttänyt niitä rikkaita henkisiä varastoja, mitkä Virossa taiteilijalle ja kirjailijalle kuin itsestään avautuvat. Kunkin kansan historialliset vaiheet ja kehitys luovat vuosisatojen kuluessa kuin kerrostumia, jotka tarjoavat taiteelliselle geologille runsaita löytöjä, sitä rikkaampia, mitä moninaisempia ovat niihin sisältyvät tyypit ja kohtalot. Erittäin rikkaat ovat nämä kerrostumat Virossa. Kaikessa muussa suhteessa on Viron onneton historia ollut maalle haitaksi, ainoastaan yhdessä ei: taiteellisen raaka-aineiston runsauteen nähden, jonka tämä henkinen ja ruumiillinen vuosisatoja kestänyt kaaos on luonut. Voi syyllä surra ja surkutella sitä yhteiskunnalliselta ja rotukehityksen kannalta, mutta taiteellisiin, kirjallisiin aiheihin nähden on Viro luvattu maa, rikas yksilöistä ja rikas kohtaloista. Jyrkät, synkät, levottomasti läikehtivät varjot, äkilliset murtumiset, kuumeiset voimanpingoitukset, henkiset kulkutaudit, — kuinka paljon tämäntapaisia ilmiöitä voi tavata Viron hermostuneessa elimistössä! Kuinka paljon aineksia tragiikkaan sekä komediaan, lyyrillisiin legendoihin ja uudenaikaisiin kohtalonovelleihin, draamaan ja satiiriin!

Mitään löytöretkeilijän työtä tässä suhteessa ei Noor-Eesti ole suorittanut. Mutta toiselta puolen on Noor-Eestin vastustajilta jäänyt huomioonottamatta, että hehkuvin isänmaallinen lyriikka sitten Koidulan vapaushymnien on juuri Gustav Suitsin luomaa. Liekkö yksikään Viron aikaisemmista runoilijoista siinä määrin eläytynyt virolaiseen maisemaan, kuin nuorvirolainen Ridala saarenmaalaiseen rannikkoonsa? Ensimäinen taiteellinen yritys kuvata uutta virolaista kaupunkipsykologiaa on A.H. Tammsaaren. Onko Jaan Oks kansallinen, en tiedä, joka tapauksessa hän on virolainen okaineen ja ruotineen. Juuri nuorvirolainen Joh. Aavik on ensimäisenä huomauttanut vanhan virolaisen kansallisrunomitan kauneuksista ja suosittanut sitä uudelleen käytäntöönotettavaksi myöskin uudenaikuisessa tunnelmarunoudessa. Ja samoin on Friedebert Tuglasen näennäisesti niin kansainvälisessä tuotannossa rotuyksilöllinen aines syvemmässä kuin ensi katsannolta voisi olettaa.

Paljon on Noor-Eestissä epäilemättä ollut pinnallista, naiivia, kehittymätöntä, puolieräistä, pienoiskokoista. Pyrkimys ylihienostukseen on vienyt sen usein sensijaan sievisteleväisyyteen; J. Luiga ei ole suinkaan väärässä syyttäessään Noor-Eestiä eräänlaisesta precieux -sävystä. Pyrkimys muotokulttuuriin on vienyt sen useammin kuin kerran muodon yksipuoliseen, sisällyksettömään palvontaan; parnassolainen henki ei ole aivan vieras Noor-Eestille.

Mahdollisesti juuri tunto sisäisestä väsähtämisestä ja hedelmättömyyden vaarasta on määrännyt nuorvirolaisen liikkeen viimeaikaisen kehityksen. Tuntuu jo kauan ikäänkuin murroksen oireita ilmassa, yhä suurempi yksilöityminen, joka samalla merkitsee hajautumista, on alkanut Noor-Eestin keskuudessa. Näyttää siltä, ikäänkuin kehitysten suuntaviivat, jotka hetkeksi yhtyivät yhdeksi sädekimpuksi, veisivät taas erilleen, toiset oikealle, toiset vasemmalle. Jo ennen mailmansotaa tunkeutuu entisten esteetikkojen suljettuun piiriin joukko yhteiskunnallisia, radikaalisia aineksia, jotka koettavat saada kirjallisen vasemmiston yhtymään valtiollis-yhteiskunnalliseen vastarintaan. Perustetaan v. 1914 aikakauskirja Vaba Sõna , Vapaa Sana, luomaan yhteistä pohjaa taiteelliselle ja yhteiskunnalliselle radikalismille. Mutta tämä Noor-Eestin laajentamisyritys ei onnistunut sen paremmin, kuin että vuosi takaperin kaikki nuorvirolaiset ydintendenssit, kirjallinen subjektivismi, esteettinen kulttuuri, taas kahdenkertaisella voimalla pääsisivät puhkeamaan uudessa Siuru nimisessä kirjailijayhtymässä, huippuunsa vietyinä ja kaikkivoipaisen sensualismin värittäminä.

Mahdollista on myös, että Noor-Eestissä tapahtuvassa hajaannuksessa kertautuu vastarintaliikkeitten tavallinen kohtalo, liikkeitten, jotka kyllä hetkeksi kykenevät keräämään mitä erinlaisimpia aineksia juuri vastarintalippunsa ympärille, mutta joitten myönteinen ohjelma, varsinaisen vastarinnan murruttua, kuitenkaan ei ole kyllin kokoava niitä pysyttääkseen.

Noor-Eesti merkitsee kokonaisuudessaan uutta ja vapauttavaa näkölinjaa. Se on ollut, kuten Gustav Suits sanoo "ylpeä ja uhkarohkea koe. Se on ollut kokeilua itsensä kanssa, uudella ja rohkeammalla runoudella, itsetietoisemmalla tyylikäsityksellä, kirjojen paremmalla ulkoasulla, sivistyneemmällä yleisöllä, sanalla sanoen, Virossa tähänasti edustamattomilla, korkeammilla kulttuurivaatimuksilla."

Voi olla, se on ehkä ennen kaikkea juuri näkölinja, suuntaviiva. Paljon sen työstä tulee epäilemättä olemaan edelläkävijän tasoitustyötä. Se on yrittänyt rakentaa siltaa Eurooppaan, — voi olla, että osa sen työstä tulee olemaan yhtä vedenalaista ja näkymätöntä kuin silta-arkut. Mutta joka tapauksessa, keskellä talonpoikaisyhteiskuntaa, jossa feodalismin aaveet vielä kuoltuaankin kummittelevat, keskellä nousukasyhteiskuntaa, jonka enemmistö näkee unia Egyptin lihapadoista, se on uskaltanut pystyttää kauneuden lipun, uhrata sille jumaluudelle, joka vain aniharvoin palkitsee palvojansa tämän mailman hyvyydellä. Ensi kertaa on Virossa niin peruuttamattomasti, niin tietoisesti julkilausuttu uudenaikuisen hengen vaatimus päästä osalliseksi mailman suureen, kansainväliseen kulttuuriyhteyteen. Noor-Eestissä ilmenee — henkiselle alalle vietynä — sama Viron aikakirjoissa alati ja yhä uudelleen puhkeava pakko vapautua menneisyyden sekä nykyisyyden paineesta.

Viljellä muitakin kuin hyötykasveja tässä "perunoita kasvavassa maassa", joksi J. Luiga vähemmän kohteliaasti kotimaataan nimittää, se on ollut Noor-Eestin tehtävä.

Liian laajassa, liian kaukomääräisessä ohjelmassa ei piile Noor-Eestin heikkouden syy. Päinvastoin, se, ettei Noor-Eesti ole häikäillyt asettaa itselleen ja samalla koko virolaiselle taiteelle mahdollisimman korkealle tähtäävää päämäärää, on tulevaisuuden silmissä varmasti oleva sen suurimpia ansioita.

Se on tuonut Viron henkiseen elämään suuren joukon uusia sivistysaineksia, esteettistä kulttuuria, niin, esteettisen kysymyksen semmoisenaan. Se on puolustanut taiteen ja kirjallisuuden vapautta ja oikeutusta taiteen itsensä vuoksi. Se on taiteessa asettanut vaatimukseksi yksilöllisen tyylin. Se on asettanut liikekannalle kielen tähän asti miltei käyttämättömät varajoukot, murteet. Mitään varsinaisesti uutta, uusia aatteita, uusia näkökohtia, uusia näköaloja mailmankirjallisuuden näkökannalta ei Noor-Eestin liike ole luonut eikä voinutkaan luoda. Se on pikemmin ollut niitten hedelmällisten aatevirtausten virolaisiin oloihin sovelluttamista, jotka muualla Euroopassa jo olivat ehtineet luoda uusia kulttuuriarvoja. Mutta kaikki nämä aatteet, kaikki nämä säteet mailmankeskuksien suurista polttoauringoista ovat täällä taittuneet aivan erikoisesti virolaisen särmiön läpi. Ne on värittänyt virolainen temperamentti. Ne ovat saaneet vivahduksensa, yksilöllisen värityksensä samasta virolaisesta psyykestä, joka tuntuu Suitsin suorunoudessa, Ridalan saarenmaalaisissa maisemissa, Jaan Oksin epätoivoisessa sarkasmissa, Tuglasen novellien painajaistunnelmassa. Ja koko Noor-Eestin liike harhaotteineen, liikaiskuineen, liioitteluineen, on saman yhä selvemmin kiteytyvän virolaisen psyyken ilmaisu, joka kaikesta ulkonaisesta paineesta, kaikesta sisäisestä sekasorrosta huolimatta kulkee selkiytymistään, kristallisoitumistaan kohden.

Noor-Eesti liittyy oleellisesti niihin eri aikoina, eri maissa, eri nimellisinä esiintyneihin liikkeisiin, joihin, niin erinlaisia tarkoitusperiä kuin ovat ajaneetkin, kuitenkin aina on kätkeytynyt kauniimman tulevaisuuden kangastus ja järkkymätön oppositsio olevaa vastaan.

GUSTAV SUITS

Synt. v. 1883 Wõnnun pitäjässä Liivinmaalla. Harjoittanut esteettisiä ja kielitieteellisiä opintoja Helsingin yliopistossa, suorittanut fil. kandidaattitutkinnon v. 1910. Vuoteen 1917 asti suomen ja ruotsinkielen opettajana Helsingin venäläisessä lukiossa.

Kiinteämmin kuin yksikään toinen nuoren polven kirjailijoista on Noor-Eestin perustaja ja henkinen johtaja Gustav Suits ollut sidottu aikaan. Hänen kehityksensä seuraa tarkalleen ajan viitoittamaa viivaa; ajan nousu on hänenkin nousunsa, ajan taantumus hänenkin lamaannuksensa. Gustav Suits ei kuulu vain runoilijoihin. Hänessä on arvostelijaa ja kirjallisuushistorijoitsijaa, mutta samalla myöskin politikoitsijaa. Puoluenäkökohdat eivät ainakaan ajottain ole vieraat hänelle. Runoilijana hän ei ole ikuista trubaduuriheimoa, runouden suuria, armoitettuja lapsia, jotka kulkevat huilu huulilla, vaikka yhteiskunnalliset tulivuoret ympärillä purkautuisivat. Olisi vaikeata kuvitella Verlainea syttyväksi in tyrannos-tunnelmaan, olisi epäilemättä yllätys nähdä kulkurilaulajan Larin Kyöstin nimi valtiollisen ohjelman alla. Suits sensijaan ei kykene koskaan täysin ilman- ja äänenpitävästi sulkemaan työkammionsa luukkuja kadulla vyöryvältä marseljeesilta; Parisin keväisten puistojen hempeys hukkuu häneltä vivé l'armée-huutoihin. Verlainen La lune blanche, jonka Suits erinomaisen kauniisti on virontanut, valaisee tunnelmaa, väräjävää kuin kuun säde. Suitsin kuudan on yhteiskunnallisten pyörreaikojen tuhoa ennustava ja uhkaava symboli, kuten hänen mahtipontisessa avajaisrunossaan Estoniateatterin vihkijäisiksi. Hän ei ole puhdasverinen esteetti muuta kuin väliaikaisesti. Valtiollinen elämä, saavutettuaan kiehumapisteensä, vetää hänet kurimukseensa, vaikka hän äsken olisi kulkenut mitä tähtiteitä tahansa, siinä määrin, että hän ajottaiseksi jättää kaiken runoihin rytmeillä ja loppusoinnuilla ja runoilee valtiollisia ohjelmia, pykälineen ja muistutuksineen.

Suits syttyy aktuellista aatteesta, kuten Eino Leino, jonka juhlapaatoksen hän kehityksensä alkukautena sukulaistemperamentin lupakirjalla lainaa, hän on aaterunoilija, kuten Leinokin, ahtaampi ja rajoitetumpi tosin ja vailla suomalaisen runoilijan valtavaa mielikuvitusta ja tuotteliaisuutta. Mutta hän tulee Leinoa lähelle, paitsi älyllisyydessä ja muodollisessa taituruudessa, juuri runoilijakutsumuksensa aktuellissa sävyssä. Hänenkin omatuntonsa on kollektiivia laatua, jos niin tahtoo sanoa, hänellä on sama sisäinen pakko, kuten Leinollakin, olla hetken omatuntona.

Pohjimmiltaan kuuluu Suits epäilemättä runouden taistelevaan kirkkoon. Hänen temperamenttinsa on nuoruudessa erittäin aktiivi, ulospäin suunnattu. Hänen sisäinen paheksuntansa voi milloin hyvänsä paisua liikkeellepanevaksi voimaksi. Hän on syntynyt vastahankaan, alati sota-asussa, alati tähystämässä todellista tai olematonta vihollista; hän hakee hakemalla vastustajansa, heittää taistelukintaan tyhjällekin areenalle. On aina erinomaisen kiistavalmis sävy hänen kirjoituksissaan, niissä on sappea, kuten hänen kuutamossaankin.

Hänellä on hyvin selvä ja arka l'esprit de principauté , johtajatunne, alusta alkaen. Epäilemättä onkin hänessä jotain alkajasta, keksijästä. Hänellä on olemassa tarpeellinen ajatuksen, idean, työntöenergia, jota vailla aate pysyy sidottuna, ja josta riippuu kaikkien vallankumousten, niin kirjallisten kuin valtiollisten, menestys. Hänen yhteiskunnallinen ja valtiollinen vaistonsa ei sensijaan ole lainkaan yhtä varma kuin hänen runollinen vaistonsa; hänen uransa politikoitsijana on ollut ohdakkeisempi ja rikkaampi erheistä kuin runoilijana.

Suitsin koko myöhempi tuotanto on traagillisen ristiriidan runoutta, ristiriidan, joka on syntynyt voiman ja väsymyksen heltiämättömästä kamppailusta. Suitsin runoilijaluonne on terästä eikä meltorautaa, ja kuitenkin se on ollut odottamattoman altis ajan paineelle, siihen määrin, että sen alkuperäinen muoto on ollut vaarassa hukkua. Mutta epäilemättä on juuri tästä ylen ankarasta sisäisestä ja ulkonaisesta paineesta, jonka alaiseksi Suits liian varhain joutui, ollut seurauksena hänen ennen liiaksi ulkopuolisen ja mahtipontisen runoutensa hiljeneminen ja syveneminen, kunnes siitä vihdoin ovat helähtäneet nuo muutamat kuulaat ja herkät voces intimae soinnut, jotka muodostavat Suitsin lyriikan pysyvimmän osan.

Inhimillisesti syvimmät ja taiteellisesti täydellisimmät runonsa Gustav
Suits on luonut taistelujen väliajoilla.

Hänen nuoruutensa runous on sensijaan vielä kokonaan in tyrannos -tunnelmaan viritetty. On jotain kirkasrakenteista henkisessä kohokuvassa, joka Gustav Suitsin nuorukaisrunoudessa piirtyy ennenvallankumouksellista taustaa vasten. Se on joka tapauksessa pikemmin nuoren Marsin, kuin nuoren Apollon, pikemmin säilää kuin lyyraa pitelevä.

Suitsin julkinen kirjallinen toiminta alkaa jo koulupenkiltä. Hän kuuluu varhaisvalmiisiin henkiin, älyllinen äkkikypsyys on hänelle tunnuksellista, hänen organisoiva kykynsä ja suuri muodollinen taituruutensa puhkeavat Lapin kesän kiireellä. Hänen hedelmällisimmät ajatuksensa ovat syntyisin jo tältä varhaiselta kehityskaudelta. Julkaistessaan kahdenkolmatta vuotiaana ensimäisen runokokoelmansa Elu tuli (Elon tuli), vallankumouksen vuonna 1905, hän jo oli ehtinyt laajentaa kirjallisuutta harrastavien lukiolaisten yhdistyksen Noor-Eestin kirjalliseksi liikkeeksi ja toteuttaa yhden nuoruutensa monista suunnitelmista: jättää, samoinkuin Ridala ja Aavik, opintonsa Tartossa ja "antautua tuulien huomaan", siirtyä omaa subjektiivista mielitekoaan seuraten Helsingin yliopistoon, kaikista käytännöllisistä mahdottomuuksista huolimatta. Oli epäilemättä, kuten on huomautettu, jotain idealistista, romanttista tässä teossa, keskellä kaikkien tavanmukaisten leipätraditsioitten todellisuutta; huolettomuudessa, millä nämä nuoret panivat alttiiksi varman tulevaisuutensa ja asemansa.

Eräässä takaisinkatsauksessa tasan kymmenen vuotta myöhemmin, jossa Gustav Suits sodan vuonna 1915 tekee kehityksestään tiliä itselleen ja muille, hän kirjoittaa muun muassa seuraavat sanat:

"En tiedä, oliko äkkirynnäkön riemu ensimäisissä kirjallisissa kokeissani porvarillinen vaiko proletaarinen. En tiedä sitä todellakaan."

Kaikki ajanmukaisuuden arvo porvarillisuuden sekä proletaarisuuden käsitteille! Mutta varma on, että äkkirynnäkön riemu Gustav Suitsin nuoruuden runoudessa oli perusaineksiltaan paljoa alkuvaistoisempaa laatua kuin luokkataistelun synnyttämät, tänään kaikuvat, huomenna haipuvat iskusanat.

Se oli nuoruuden, tahtoisi sanoa, fysiologisen nuoruuden äkkirynnäkön riemua.

Suitsin varhaisimpiin ja tietoisimpiin elämyksiin on täytynyt kuulua syvästi tunnettu vastakohtaisuus eri sukupolvien välillä, antagonismi, joka suurina valtiollisina ja yhteiskunnallisina pyörreaikoina kärjistyy kahta jyrkemmäksi. Ihmiskunta on hänen tietoisuudessaan jo varmaan hyvin aikaisin jakautunut kahteen toisistaan eroitettuun ja toisilleen vihamieliseen leiriin: nuoriin ja vanhoihin. Hän on tuntenut ikärajan kuilun varmaan monta vertaa silloittamattomampana kuin myöhemmin luokkarajan; jälkimäisen hän on älynnyt, mutta edellisen vaistonnut.

On epäilemättä jotain itse nuoruudelle olennaista Suitsin runoilijanuoruudessa. Hän on hyökkäävä, uhkarohkea, uhmaava, suurieleinen, kapinoiva, kuten oikea kaksikymmenvuotias, joka aina on soturi, kuulukoon sitten mihin hengen tai valon armeijaan tahansa. Rauhan valtakunta maan päällä ei olisi ikinä turvattu, jos koko ihmiskunta olisi kokoonpantu kaksikymmenvuotiaista, siksi sotaisa, siksi agressiivinen on todellinen nuoruus.

Gustav Suitsin Elon tulen laulut ovat täynnä tätä nuorison tyypillistä ja ikuista sotaisuutta. Olisi vaikea lukea niitten ylimalkaisista iskusanoista mitään varmaa ohjelmaa, niin epämääräisiä ovat niitten vaatimukset. Vihollinen, jota vastaan taistelu käy, on yhtä epämääräinen. Mutta liike, gesti, on sensijaan olemassa, nuoruuden ryntäävä kädenliike.

Ne ovat sekä nuoren ijän että nuoren ajan runoja. Ennenvallankumouksellinen aika kaikkine pakahduttavine toiveineen, sen purkautumisvalmis energia, tuntuu näitten runojen taisteluun tahtovassa tahdissa. Nuorten laulussa soi uhkaava sodanjulistus:

Las kasvame, me tõusev sugu,
ja ootame, mil tuleb tund,
kus nendele, kes näevad und,
kord müristame kõrva sõjalugu.

Las kasvame! Las kogub rammu
me lihastesse noortesse,
las õpetab meil elutee,
kuis tuleb targu seada sammu.

Las kasvame! Las suurdub vägi,
kel lehvib eel ju noorte lipp,
kel sihiks on see mäetipp,
kust muidu laulik unistusi nägi.

Siis aga tõuseme kui rahesadu, mis sõuab rängalt taeva all, ja tulekirjal välkuval maas viletsatel kuulutame kadu.

(Kasvakaamme, nouseva polvi, odottaen hetkeä, jolloin nukkujain korvaan sotasäveltä toitotamme.

Kasvakaamme! Kootkaamme voimaa nuoriin lihaksiin, opettakoon elämä meitä viisaasti askeleemme asettamaan.

Kasvakaamme! Laajentukoon joukko, jonka edellä liehuu nuorten lippu, päämääränä kukkula, jonka laulaja kangastuksena on nähnyt.

Silloin kohoamme kuin raesade, joka raskaana soutaa taivaan alla, ja välkkyvin tulikirjoituksin kuulutamme perikatoa kurjille maan päällä.)

Suorasanaisena käännöksenä tämä runo on vain joukko hieman suuria sanoja, vain vähässä määrin persoonallisia. Alkuperäisen runon teho on sensijaan kokonaan poljennossa, jossa kuuluu marssivien joukkojen askeleet, temperamentissa, jolla on aivan määrätty rytmillinen kuvionsa, oma valtimonlyöntinsä.

Nousuajan tahtia on myös seuraavain säkeitten poljennossa, runosta Loppu vai alku? jossa risteilevät ennenvallankumoukselliset kalevantulet, — kirjoitettu orjien vapautuspäivän, maaliskuun kuudennenkolmatta, muistoksi:

Joko tunnette, värisee maa?
Joko kuulette, huutavi veri?
Nyt siis tulee, joko ei tai jaa ,
Nyt on patonsa puhkonut meri.
Olkaa valmiit!

Jokainen renesanssiaika puhuu paatoksella, se käyttää, kuten antiikin näyttämö, äänenpaisuttajaa. Vapauden vaatimusta ei kuiskata, ei yksityistä eikä yleistä.

Suits on tällä kehityskaudellaan vielä kansallinen, isänmaallinen vanhassa, hyvässä romanttisessa merkityksessä. Hän ei ole vielä johdonmukaisesti vaihtanut sanaa "isänmaa" vähemmän pateettiseen ja arkisempaan "kotimaahan", kuten joitakuita vuosia myöhemmin, hän ei vielä, kuten myöhemmin rakasta puhua "maantieteellisestä kotimaastaan", maanpakolaisen ja mailmankansalaisen murheensekaisella ylemmyydellä ja olankohauksella. Tämä nuori "eurooppalainen" on vielä ennenkaikkea virolainen. Hän on optimistinen ja ihannoiva Viron heräämisajan malliin, joskin hän kunnon Jannsenin runollisesta kolmisoinnusta: "keiser, usk ja isamaa", onkin säilyttänyt vain viimeisen. On jotain heräämisajan laulujuhlaloistetta hänen Orjien laulunsa kansallisruusuisissa näyissä, joissa liikuskelee kansallispukuista, laulavaa, seppelpäistä ja kotiolutta juovaa kansaa. On jotain Koidulan hengestä Suitsin nuoruudenaikaisissa Rautalauluissa, Kevätlauluissa, Nuorissa sepissä, jotka uneksivat Virolle Italian tulevaisuutta ja haaveksivat Hannibalista ja Alpeista. Neljäänkymmeneen vuoteen ei virolainen lyriikka enää ollut tuntenut näitä säveliä. Temperamenttiheimolaisuus tuntuu selvästi Koidulan ja Gustav Suitsin nuoruusrunoissa, huolimatta heidän jatkuvan kehityksensä täydellisestä eroavaisuudesta. Sankarillinen tunnepohja on kummallakin sama, samoin liikkeen laajakantoisuus, sama isänmaallinen mahtiponsi ja juhla-asenne, sama hieman suurieleinen paatos. Mutta Koidula on epäilemättä eheämpi ja yksisyisempi; Gustav Suitsin valoisan paatoksen alta kajahti sensijaan jo aikaisin skeptillisyyden sorasointu, joka oli tekevä hänen kehityksensä ja myöhemmän tuotantonsa niin monta vertaa nykyaikaisemmaksi. Mikä Koidulalle muodosti hänen koko runoutensa sisällön, oli Suitsille vain alkuaste.

Suitsin synnynnäinen kumouksellisuus tuntuu Elon tulen runoudessa ehkä ennen kaikkea muodossa. Täytyy olla selvillä virolaisen laulurunouden siihenastisesta harmaudesta, sen runomitallisesta ja loppusoinnullisesta köyhyydestä, sen neljäsäkeisten jambi- tai trokeemittojen väsyttävyydestä, joilla Anna Haava tai K.E. Sööt täyttivät kokonaisia runovihkoja, tämän tyypillisen Buchder Lieder-runomitan, jonka vain Heinen nero ja hermot kykenivät yksitoikkoisuudesta pelastamaan. Kuinka yllättäviltä ja korvaa hiveleviltä täytyikään kaiken tämän jälkeen vaikuttaa Elon tulen rikkaitten, vaihtelevien ja virolaisessa runoudessa uusien runomittojen, täysien loppusointujen, kielen kalskeen ja laulavuuden! Virolaiselle kielelle ja runoudelle avautui aivan uusia kehitys- ja sointumahdollisuuksia; kieli soi, niinkuin se tähän asti vielä koskaan ei ollut soinut virolaisessa runossa. Se oli erinomaisen metallinen ja täsmällinen, mutta samalla kertaa kukkea kieli, yhtaikaa sekä vuolas että kiinteä. Muodollisessa ja kielellisessä suhteessa merkitsivät nämä runot täyttä vallankumousta; ne olivat käänteentekeviä kaikesta nuorekkuudestaan, epäkypsyydestään ja henkilökohtaisen elämyksen niukkuudesta huolimatta. Gustav Suitsin Elon tulesta ja vuotta myöhemmin ilmestyneistä V. Ridala-Grünthalin Lauluista alkaa virolaisessa runoudessa aivan uusi kehitysjakso.

On hyvin vähän luultavaa, että se nuoriso, joka Gustav Suitsissa näki henkisen johtajansa, Elon tulen ilmestyessä vielä pystyi kuulemaan uutta, traagillista ja tummaa paatosta, joka jo tässä runokokoelmassa teki tuloaan. Ja kuitenkin on Elon tulen runoudessa olemassa ikäänkuin salattu tunnepohja, joka kuohutti esiin yhä tummempia, yhä traagillisempia sointuja. Gustav Suitsin kaksikymmenvuotiaissa mailmanparantaja-aivoissa iti jo kesken sotaista innostusta uupumuksen ja kaikenepäilyn itu. Hänen komean Kirous -runonsa säkeistä, täynnä ylimielisyyttä ja uhmaa, kuuluu tämä uusi, musta paatos:

Te maan päällä makaajat, suistukaa surman yöhön, te nurmen alla nukkujat, herätkää, herätkää työhön!

Pudottaa lehtensä elämän puu,
kauhean kiron on maassa valta,
elävät elämää kammoksuu,
noustava miesten on mannun alta.
— — —
Vaan kirotut elävät ja kuolleet;

Hautuumaan laulussa sensijaan, joka on kuin rajapyykkinä Suitsin nuoruuden ja myöhemmän runouden välillä, on hänellä vielä kyllin voimaa peittää heräävä katkeruutensa ja alkava pettymyksensä vallankumoukselliseen uhkanäkyyn. Runon läpi kulkee jo kuoleman viima. Lehdet lankeevat, miehet samoin, haudatuista unelmista on saatu maahanpanijaistodistukset. Mutta runoilija ei ole suinkaan vielä antautunut, ei kohtalolle eikä tuulille, hän tuntee itsensä yhä rajuilmojen käskijäksi:

Ja jumalain nuoli sattuu syntisten poveen ja jylisee pitkäinen rajumyrskyn voimalla.)

Vanhassa Kreikassa lähetettiin viestit sytyttämällä vuorien harjanteille tulet toisensa jälkeen. Viron runoudessa kulkee vapauden viesti Koidulan ja Gustav Suitsin nuoruuden merkkitulia pitkin.

Levertin on kerran lausunut kauniit ja todet sanansa pohjoismaisesta "nuorukaisijän tulesta", lyhytikäisestä liekistä, jonka polttoaineksena on itse nuoruuden henkinen ja ruumiillinen elinvoima, mutta jonka palo ei kestä yli määrätyn ikäkauden.

Gustav Suitsin ensimäisen nuoruuden "elon tuli" on epäilemättä suureksi osaksi ollut juuri pohjoismaisten huomentulien heimoa.

On henkisiä murroksia, terveitä ja luonnollisia, kuten kaiken elollisen kasvu, joissa ei särjy mitään muuta, kuin uutta kehitysmuotoa estävä verho. On väkivaltaisia, tuskallisia taitteita, jotka eivät tapahdu yksinomaan älyssä tai yksinomaan tunteessa, vaan uloittuvat kaikkiin sielunkykyihin, tahdosta alkaen, ja joissa ei ole kysymyksessä vähempää kuin yksilön joko — tahi.

Gustav Suits joutui jakamaan sukupolvensa kohtalon. Taantumus oli kohtaava häntä henkilökohtaisesti, kuten niin useita hänen aatetovereistaan, ei tosin niin ankarassa muodossa kuin esim. Friedebert Tuglasta, mutta kuitenkin kyllin tuntuvasti vaikuttaakseen perinpohjaisesti hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa. Voimatta kumouksellisesta mielialastaan epäiltynä saada vakinaista tointa kotimaassaan, hän oli pakoitettu yhä edelleen jäämään Suomeen; hänestä tuli muuan niitä puoliksi pakollisia, puoliksi vapaaehtoisia maanpakolaisia, joita vuoden 1905 vallankumousta seurannut taantumus on siroittanut kaikkiin Euroopan maihin.

Epäilemättä on hän myöskin sisäisesti saanut läpikäydä kaikki tämän taantumuksen kärsimysasteet. On jotain, mikä on henkisesti murhaavampaa, kuin äkilliset kohtalon iskut: jatkuva, pakollinen masennustila, sama, jota Suits eräässä kirjoituksessaan nimittää "viimeisten vuosiensa vaikeimmaksi viholliseksi, paineen hengeksi" .

Tämän tukehduttavan paineen hengen alaiseksi joutui Suits vuosikausiksi. Hän kirjoittaa:

"Ihmiselle on ominaista kadottaa iloinen elämäntuntonsa ja itseuskonsa, kun hän ei enää voi asettua sopusointuun ympäristönsä kanssa. Sen tuskan olen tuntenut."

Suits ei voinut enää asettua sopusointuun ympäristönsä kanssa. Ei lähimmän ympäristönsä, joka tuli pysymään hänelle enemmän tai vähemmän vieraana. Mutta ei myöskään etäisemmän, varsinaisen ympäristönsä, joka ei lakannut herättämästä hänessä herkeämättömiä pettymyksen, lamaannuksen ja vastarinnan tunteita.

Erittäin tuskallinen näyttää hänelle olleen juuri tämä irtauminen nuoruutensa isänmaalliskansallisesta kannasta. Sitä tarkoittavat kai rivit, jotka hän Sihid ja vaated (Päämääriä ja näköaloja) kirjansa ensimäisessä yhteiskunnallisessa tunnustuskirjoituksessa Kaks ilmavaadet (Kaksi mailmankatsomusta) kirjoittaa, kirjoituksessa, jossa hän muuten yrittää luoda eräänlaista hieman väkinäistä yhteensovitusta individualistis-esteettisen ja sosialistisen mailmankatsomuksen välillä. "Te, jotka näitä rivejä luette: varmaan muistanee moni teistäkin raskaat hetket, jolloin ensimäiset suuret epäilyt sydämeen sattuivat, tunkeutuen ihmisen salaisimpiin, kalleimpiin aarteisiin; varmaan muistanee monikin teistä pimeät, unettomat yöt, jolloin oli tuskassa kamppailtava itsensä kanssa, — järjen armottoman tuomioistuimen edessä. Vaikka järki tuomitsikin kylmästi ja ankarasti, sydän ei sittenkään hennonut vielä erota, yhä vielä se itkien hyvästeli ja horjui kahden vaiheilla". Jatkuva välimatka on vähitellen ehtinyt muuttaa hänen suhtautumisensa kotimaahansa ja sen sekä suuriin että pieniin ilmiöihin; hän näkee ne aivan toisessa ja epäilemättä todellisemmassa mittakaavassa. Hänen älynsä, joka pitkällisestä paineesta vuosien kuluessa kehittyy yhä arvostelevammaksi, saa näistä oloista, joitten kierous ja ahtaus hänelle nyt vasta täysin selviää, alituisen aiheen sappeen ja satiiriin.

Hänen tunnesävyssään tapahtuu yhtä perinpohjainen muutos; sen pohjaväri vaihtuu, ehkä ainaiseksi, joka tapauksessa pitkiksi ajoiksi; siihen ilmestyy ärtyisyyttä ja katkeruutta, taipumusta pessimismiin ja traagillisiin mielialoihin, parhaimmassa tapauksessa syvään ja liian varhaiseen talttumukseen.

On mahdollisesti vielä toisia, puhtaasti persoonallisia ja sisäisiä syitä katkeruuteen ja särkyneisyyteen, joka tästä lähin tuntuu Suitsin runoudessa. Suits joutui samaan velvoittavaan asemaan, mihin kaikki erittäin varhaiskypsät kyvyt: heidän ensimäiset saavutuksensa jännittävät yleisön odotuksen ylen korkealle, heitä painaa alusta alkaen juuri tämän yleisen ja kärsimättömän odotuksen taakka, ympäröi joka puolelta toiveitten ja vaatimusten pingoittuneisuus.

Eikä vain yleisön odotus painosta heitä, vaan ehkä vielä enemmän heidän oma odotuksensa. Heidän tragiikkansa syntyy juuri siitä, etteivät he saa kehittyä rauhassa, vaan tuntevat itsensä pakoitetuksi, millä hinnalla hyvänsä, maksamaan velkansa omalle ja yleiselle odotukselle.

Syntyy pettymys, sekä itseensä että ulkonaisiin olosuhteisiin nähden. Joh. Aavik kirjoittaa Suitsin kehityksestä: "Ei syntynyt ristiriita ainoastaan yleisön odotuksen ja sen muodostaman mielikuvituksellisen Suitsin ja todellisen Suitsin välillä, vaan hänen omien alkuperäisten nuoruusnäköalojensa ja myöhempien olosuhteittensa välillä. — Kävi selville, että hän jaksoi ottaa elämältä vähemmän, kuin oli luullut olevansa oikeutettu saamaan. Ja siinä onkin hänen katkeruutensa ja traagillisuutensa pääsyy."

Gustav Suitsin ensimäisen ja toisen runokokoelman, Tuulemaan , välillä on seitsemän vuotta.

Seitsemän vuotta on pitkä aika, kehityksen aiooneja mahduttava. Jos ruumiimme kudokset seitsemän vuoden kuluessa ehtivät vähäisintäkin solua myöten uudistua, miksikä ei voisi henkisen kudoksemme käydä samoin? Elon tulen ja Tuulimaan välille on mahtunut kokonainen runoilijanuoruus.

Ma muuttunutta laulua laulan, alla taivaankannen tummentuvan, ma muuttelevaa laulua laulan, alla tuulten, ajan ummehtuvan, kiersi kiertonsa vuosien kerinpuu, soinnut, välkkeet tuulehen hautaantuu.

Älä lauluani kauneinta kysy, sanaa, sointua saanut se ei, ihanintani ilman teiltä kysy, pois haihtui, ohi tuuli sen vei, tuulen tuiskeesta hetken kuin sävel soi, harva Tuulimaan siemen heilimän toi.

Liekkö suojatta ollut se liioin, tasangolla tuulikansan maan, mua viehtikö vaellus liioin, tasavallassa tuulien maan? En ma tiedä, kastan kukkaa, näen paadet vaan ja tuhlattujen tuntien hautuumaan.

Runoilija valittaa koillistuulien niittäneen hänen nuoruutensa, hänen innostuksensa on juossut hietaan. Hän on nähnyt vapauden vaot lokaan tallattuina ja tuntenut voimattomuuden kaamean tuskan, sateet ovat sammuttaneet hänen uhrisavunsa. Hän on luopunut kunnianhimoisista unelmistaan kirjoittaa kerran nimensä jälkimailman muistiin kuin kallioseinämään, hän ei tunne enää olevansa kutsuttu johtamaan "tulipatsaana luvattuun maahan", hän tyytyy katselemaan laineitten leikkiä ja painamaan jalan häviävän jäljen niitten huuhtomaan hietaan. (Tuulimaa I, II, Saarenmaan rannalla II.)

Hän ei näe enää "alppeja keskellä lakeuksia". Ei ole enää minkäänlaista mielikuvituksellista Suur-Eestiä pilventakuisine tulevaisuusunelmineen, on vain viljeltäväksi annettu "tuulinen maa", jota ei mikään runouden mahti muuta viinamäeksi, on vain virolainen suomaisema, myötäkärsivin silmin nähty ja tuskalla tunnettu. On vain maa, jonka yllä lepää raskaana paineen henki, jonka kuuvalottomasta yöstä kaikuu kuin murhattavan avunhuutoja ja itkua, maa, joka ei koskaan ole kasvattava laakeriseppeltä laulajalle. Ja kuitenkin, kuten A.H. Tammsaare kirjoittaa Suitsin runoudesta: "hänen isänmaansa on meidänkin isänmaamme, siitä tunteesta ei pääse irti. Voimme olla murheellisia, voimme surkutella, että meillä on tällainen isänmaa, mutta kuitenkin tunnemme, siinä on jotain, mikä meidät sitoo: sadattelussakin värähtää voittamaton hellyys". Tuulimaan runot ovat aivan toisella lailla isänmaallisia runoja kuin Elon tulen. Poissa on ohjelmaparaati, poissa tilapäisrunon mahtaileva juhlallisuus. Ja epäilemättä Gustav Suits pääsee monta vertaa lähemmäksi rotunsa paineenalaista psyykeä sellaisissa runoissa, kuten morituritunteen täyttämä Laulu Eestistä, Painajainen tai Meidänaikuinen satu , kuin ensimäisen nuoruutensa agitatorisessa nousussa.

LAULU EESTISTÄ.

Aikakirjat kuin kirojen luku, maahan tallattu, matala suku, käyrät, kumarat vaivaiskoivut, juurineen, juuritta hetteessä rämeen. Se on Eesti.

Kukapa suot nämä kuivaa kerran?
Heilimöi nuoruus vain hetken verran,
ruostuu tekojen kirkas teräs,
raskaina iskevät hallayön ruoskat,
Eestissä ollaan.

Kenenpä nauru raikasna soisi?
Murheet ken riemuksi muuttaa voisi?
Kuormasta kyyryssä huokaa elo,
kohdalla Murheenalhon kylän,
Eestin elo.

Vaivaispajujen, petäjäin kehto!
Toisin lehajaa tammilehto,
toisin etelän taivaan alla
viinirinteillä raikuu runo.
Eestissä sataa

ruosteista sumua alati, aina,
eipä laulajan päähän paina
laakerinlehväistä seppeltä kukaan.
Kova on kohtalo syntyä tänne
laulajaks Eestin.

Laulamme, tuntien varhaisen tuhon, kirottuin soitten kuolemanuhon, mistä on unelma kuolemanlasten? Päivästä kauniista, kirkkaammasta, päivästä Eestin.

Mikä siintää halki yön? ne on kodin metsäsalot, metsän takaa tutut talot, uni jälkeen päivätyön.

Tuulen henki havahti.
Kuulkaa, mikä yöstä räikkyi,
talven vaitiolo säikkyi,
sydämessä vavahti.

Kuka itkee, lohduton?
Monin kerroin huuto kaikuu,
yli kotirajan raikuu,
satu synkeä se on.

Sydämessä värähti,
läpi luun ja lihan tuikkas,
joku mustaan yöhön huikkas,
joka nauruun pärähti.

Kauan älä kuuntele, tuska tukahduttaa rintaa, oman maasi poljet pintaa, oma kotis onpi se!

Täynnänsä syvärejä soitten syli.
Niist' ammottaako vesi, ruosteinen, kieletön,
vai tuijottaako tuska, niin musta, mieletön?
Täynnänsä syvärejä soitten syli.

Vedestä kohoo kuplat hopeaiset.
Oi soitten kaihot, salaunelmat,
Oi tuulentuvat, tyhjyytehen raukeevat!
Vedestä kohoo kuplat hopeaiset.

On vaivaiskoivut maata matavaiset,
syvällä juuret piilee vuossatain menneitten,
ja jalan alla väijyy suon pinta liejuinen,
On vaivaiskoivut maata matavaiset.

Tuhannet sääsket survoo soitten yli.
Kasvoihin, suuhun sinkoo, verehen imeytyy,
tahtohon takertuupi, sydämeen kätkeyy.
Tuhannet sääsket survoo soitten yli.

Näissä runoissa on vielä siellä täällä paatoksen kaikua, mutta kuin jääkannen alta. Se kumpuaa erille raskaasti, omasta, kansallisesta ja yleisinhimillisestä traagillisuuden tunnosta. Ja koko kuva on tuiki toinen kuin Elon tulen pronssinen profiili: jännityksestään lauenneet piirteet, ikäänkuin äsken kestetyn sielullisen taudin kaventamat.

On kuin ei ottaisi runoilijan hengen uusi sisällys hetkeksi mahtuakseen hänen runoutensa entisiin puhtaisiin ääriviivoihin. Tulee levoton, epämääräinen sävy, joka lyhyeksi aikaa särkee säännölliset muodot lainehtivaisuutensa, ylitsevuotavaisuutensa takia, kuten kohoava vesihöyry, joka ei pysy maljassa, mihin vesi mahtui. Tulevat uudet tunnelmat, värinässään tuskin kiinnipideltävät. Kiinteät muodot, lujaan iskevät lauseet käyvät tuokioksi runoilijalle liian raskaiksi, hän poistaa ne turhana painolastina.

Silloin syntyy sellainen runo kuin Värisevien haapojen alla . Tässä runossa, joka ankarasti otettuna jo oikeastaan on rytmillistä proosaa, vers libren vapaudella käsiteltyä, tuntuu ihmeellinen sulautuminen kosmokseen, heimoustunne luontoa kohtaan, veren siteitä vahvempi, ihmisen yksinäisyys, jolle puut ovat veljiä ja sisaria, jonka sielu, liian arka, liian herkkä ympäristölleen avautuakseen, toivoo voivansa haihtua haapain värinään:

Ma kuljen värisevien haapojen alla, ma kuljen ja mietin, hurmiosta hiljaa, uupunut lukemasta kuuluisia unelmia.

Päivän kaukaisten metsien paloon sagapunaisena painuvan näen poloisin, palavin silmin, tyyntyvät hengähdykset ehtootuulen latvoissa haapain.

Yli niitetyn luhdan myöhäiset huout Tuulimaan aik'ajoin haapojen latvoja liikauttavat, yli niitetyn luhdan illan raukeudessa heinälliset kotiin kulkevi riippukoivujen kesken.

Henki hauraan ruumiin, koskettama Tuulimaan kaukaisuuden, kaltaisellensa ilmaista itsensä halajaisi, teitä tervehdin haavat, te siskot, te veljet!

Ma kuljen värisevien haapojen alla, mykkänä, totisna, maanpakolaisen askelin.

Suitsin temperamentti, taiteilijaenergia, ei ole tuhlaava, vaan päinvastoin säästeliäs. Se ei ilmaannu tunteen vuolaana rikkautena, runoajatusten yltäkylläisyytenä, se ei ole vähimmässäkään määrin antelias. Suitsilta puuttuu oikeastaan ominaisuus, joka monen mielestä on aito runoilijan tärkein tunnus, runoilun helppous. Hänen tuotteliaisuutensa on ylen niukka, eikä ole mitään syytä odottaa uutta runokokoelmaa, ennenkuin uusi seitsenvuotiskausi on ohitse. "Köyhä on peltoni sarka", kuten hän itse Tuulimaassaan sanoo. Runoajatukset näyttävät kiteytyvän hänellä hitaasti, koko henkinen kehityskulku, jota runon synty edellyttää, on hänellä pitkällinen.

Hänen temperamenttinsa on ennenkaikkea padottua voimaa. Sen liikunta on hillitty, ikäänkuin purkautumishetkenään pidätetty, sanoihin pääsee siitä vain sähköinen värinä. Suitsin runosanonta on sentakia usein äärimmäisen puristettua, miltei typistettyä, sen täsmällisyys on niin suuri, että se joskus on vaarassa vaikuttaa kuivalta. Mutta kuten muuan virolainen arvostelija siitä aivan oikein huomauttaa: grand vin extra sec! Näillä usein niin lyhyillä, kytketyn tunteen kyllästämillä säkeillä on usein harvinaisen mieleeniskeytyvä voima, ehkä juuri tahallisen tarmonsäästön takia. Ne ovat erinomaisen lakoonista runoutta, niitten asenteessa on luontaista juhlallisuutta, grandezzaa. Ja omituista on havaita: samalla kun Suitsin suorasanainen lause viime aikoina muuttuu yhä pitemmäksi, yhä monimutkaisemmaksi, pää- ja sivulauseitten kiemurtelevaksi kuvioksi, — ikäänkuin hänellä olisi esikuvana jonkun latinalaisen kaunopuhujan lause! — muuttuu hänen runonsa yhä täsmällisemmäksi ja lyhyemmäksi. Totta kyllä, samalla myös raskaammaksi; on kuin kasvaisi kasvamistaan hänen säkeittensä ominaispaino, ne ovat yhä raskaampaa metallia.

Se on erittäin maskuliinia runoutta, huippuhetkinään sublimia ja ylevää, mutta vain aniharvoin lämmintä. Suitsin sisäiset taistelut muuttuvat taiteeksi vasta talttumuksen asteella, tuskaa tuottava hermo ei milloinkaan ole paljaana näissä metalliverhoisissa runoissa, joissa ei tapaa epätoivon purkauksia eikä epämiehekästä heikkoutta. Sitä yllättävämmältä vaikuttaa Suitsin runoudessa tunteen terässuojuksen joskus tapahtuva murtuminen. Aivan yksinäinen on siinä suhteessa ihana Kerkokell (Kirkonkello), runoilijan äitivainajan muistolle omistettu. Suuri yksinkertaisuus, primitiivit, hellyttävät soinnut, tarttolainen, pehmeän lapsellinen murre, joka valaa yli koko runon naivin liikuttavaisuuden, — miten unohtumaton onkaan tämä kuva talonpoikaisäidistä, joka kotipihalla katkoo ohdakkeita ja kantaa olallaan vesisankoa, jonka käsiä "koira ja lehmä nuoleskelevat", ja joka turhaan odottaa "tuulien ja pilvien" teitä kulkevaa poikaansa, kunnes laudoilla lepää. Tämän virolaisen mater dolorosan kuvan paikka on taiteilijaäitien muotokuvasarjassa.

Virolainen lyriikka on Koidulan ajoista asti ollut erinomaisen köyhää rakkausrunoista, Anna Haavan runoutta lukuunottamatta. Koidulan vestaaliolemus ja sankarillinen lyriikka ei sallinut isänmaantunteen rinnalla muita jumalia. Anna Haavan runous on tosin yksinomaan rakkautta, mutta rakkautta, joka on kuin enkelien tai lasten, ja jonka koko olemus mahtuu yhteen ainoaan sanaan: kaipaus. Eräs virolaisen sielunelämän parhaita tuntijoita huomautti kerran, juuri virolaisen kirjallisuuden sukupuolettomasta sävystä puhuessaan, koko virolaisen rodun eroottisesta kehittymättömyydestä. Joko on hänen määritelmänsä ollut väärä, tai on virolainen rotu osoittanut harvinaisen nopeaa kehityskykyä: joka tapauksessa on sensualismin kuuma viima, joka kulkee läpi viime päivien virolaisen lyriikan, ja niin täysverinen la grande amoureuse-tyyppi kuin runoilijatar Marie Under, ollut omiaan kumoamaan kaikki ennakkoväitteet.

Suitsin runoudessa on erotiikalla samoin hyvin syrjäinen asema. On ehkä viisi, kuusi runoa hänen myöhemmässä kokoelmassaan, joita syyllä voisi nimittää rakkausrunoiksi, ei enempää. Mutta niitten joukossa on muutamia hänen kauneimpiaan, kuten pohjoismaisen kuulas Inspiratsio :

syliisi pääni tahdon painaltaa, helinää kuulla hiljaa hivelevän äänes, taas lapsen lailla hyvä, hurskas olla.

Jos ääni hiljainen tuo etsis, kutsuisi, niin kuulisin sen maitten, merten, myrskyn halki, maan ääriin harhailleenakin taas luokses kiiruhtaisin.

Ma katson kahden silmän säteesen, kaks silmää kaukomieltä mulle hellään hymyy, en unhoittaa voi niitä, katsetta pois koskaan kääntää.

ja tyhjä vaikk' ois elonvainioni vaan, ja sammuis vitkaan laulun liekit kaikki, laulusta tästä läpi yönkin loistais silmäs.

Paljon sensualistisempi tuntu kuin Inspiratsion madonnanpalvonnan hartaudessa on molempien Ruusuelegiojen kesähelteessä. Mutta sekin on erinomaisen henkevöitynyttä aistillisuutta, rakkautta "toiselta rannalta", kuten runossa Ootamatused (Yllätyksiä), läpeensä sielullistettua erotiikkaa, josta Suits turhaan yrittää varsinaisen karkeamman ja rehevämmän sensualismin mailmaan.

Satiiriin on Suitsilla selvä taipumus, hänessä on hiukka tätä runouden älyllistä ryytiä, kirvelevää turkinpippuria, ensi aikeistaan asti. Jo Elon tulessa oli pari satiirista runoa, Tyhmä uni ja Mielettömän laulu; paljoa paikallisempia ovat sensijaan Tuulimaan satiiriset runot. Viron olot ovat olleet ja ovat jo itsessään kuin suuri satiiri, ihmisten ja jumalain kiusaksi luotu, ne sopisivat melkein sellaisinaan satiirin kierokuvastimeen. Suitsilla on satiirikon uhma, hyökkäyshalu ja älyllinen ilo, mutta hänen satiiriltaan puuttuu toistaiseksi vielä väljyyttä ja välttämätöntä ylemmyyttä.

Tuulimaassa on Suitsin synnynnäinen muotoaisti jo kehitetty taituruuteen. Suitsilla on runsaasti sana- ja kuvakekseliäisyyttä, hänellä on käänteitä, joilla on yllätyksen, odottamattomuuden viehätys. Runossa Värisevien haapojen alla esiintyy esim. sana _saga_punainen. Miksikä ei yhtähyvin sadunpunainen, tarunpunainen? Mutta juuri tämä outo, muukalainen sana keskellä virolaista tekstiä, virolaista maisemaa, vaikuttaa kuin tahallinen kauneuspilkku: se kerää huomion itseensä ja samalla koko runon maanpakolaisuuden ja orpouden tunnelmaan, herättäen mielikuvan jostain kaukaisesta ja tuntemattomasta. Ja samantapainen, vastustamaton sanasuggestio on ainakin Saarenmaan tuntijoille runossa Saarenmaan rannalla II Hundvanniemen nimityksellä, autioimman ja asumattomimman niemen koko Saarenmaalla, jossa mailma näyttää loppuvan mereen ja yksinäisyyteen. On kuten Suits sanoilla: "Ma Hundvanniemelle päädyn kai", tekisi yhdellä kertaa tiliä koko elollisen elämän kanssa ja astuisi yli henkisen kuoleman Rubikonin, niin tyhjän autiolta kajahtaa tämä yksi ainoa sana.

Ei ole muuten aina helppoa eritellä Suitsin runouden tehoa; se jää loppujen lopultakin runoilijan omaksi salaisuudeksi. Mitenkä selittää esim. sellaisen runon vaikutusta kuin Sapine kuu? Se ei ole kokonaisuudessaan suinkaan virheetön, siinä riippuu turhina hetaleina kertosäkeitä, jotka vain häiritsevät pääsäkeistöjen yksinkertaista, tyhjää kaameutta. Vain viisi lyhyttä säettä kussakin säkeistössä, sapenkeltaisena kangastava kuu, joka hopeoi pihan, vain yksinäinen yöhön ulvova koira, vain maantienviertä varjostava puu. Mutta miten sumuntiheäksi kasvaakaan säe povea painavasta mailmantuskasta:

Sapine viirastub kuu, tinedaks hõbetab õue, varjutab tee ääri puu, maailma mure me põue, koer hulub huu, hulub huu!

On jo ollut puhetta Suitsin temperamentin rytmillisestä kuviosta. On olemassa tieteellinen kone, sfygmografi, valtimonmittaaja, joka erityisen laitteen avulla piirtää paperille valtimon kiihkeämpää tai tasaisempaa lyöntiä vastaavan laineviivan. Tämä laineviiva on Suitsin runoudessa erittäin vaihteleva. Tanssiaskelten kevyttä poljentoa on kauniissa runossa Eräälle lapselle , ikäänkuin läikähtelevää auringonkiloa:

Nyt karkeloon, te kevytkenkä jalat, nyt karkeloon! avoinna olkoon kaikki leikkialat, tie aurinkoon!

Kuinka raskailta ja laahustavilta kuuluvat lumessa kahlaavat askeleet Meidänaikaisen sadun ensimäisissä trokeesäkeissä:

Kiertelevä, paikallaan pyörivä, on tämä rytmillinen valtimoviiva sensijaan Tuulihaudan levottomissa, näköjään epäsäännöllisissä poljennoissa, joita ikäänkuin tuulispää lennättää.

Tuskin minkään runoilijanuoruuden ympärillä Virossa on, kuten sanottu, ollut niin toiveilla sähköitetty ilmasto, kuin juuri Gustav Suitsin. Hetken aikaa hän näytti ruumiillistuttavan oman polvensa nuorison kauimmas kantavat pyyteet; todellisuudessa hän on samoin ruumiillistuttanut saman nuorison pettymyksen. Voi arvioida hänen kehityskulkuaan miten hyvänsä: missään tapauksessa se ei ole vastannut alkua. Se on mennyt tuiki toiseen suuntaan, huolimatta kaikista ennustuksista ja toiveista, mennyt omaa ristiin, rastiin kulkevaa tietään, kuten runoilija itse sen runossaan Ristiin, rastiin tunnustaa, "ei läinud kuhu kästi, teed viinud risti rästi". Virolla on epäilemättä paraikaa toinen Gustav Suits, kuin mitä puolitoista vuosikymmentä takaperin olisi voinut odottaa.

Mutta ne, jotka luulevat Suitsin elon tulen loppuunpalaneen, erehtyvät epäilemättä, äkilliset palot, yllätykselliset liekit kuuluvat yhä odottamattomuuksiin, joita Suitsin vastainen runoilijakehitys voi tarjota Hän ei vielä suinkaan ole sanonut kypsyneen miehuutensa sanaa. Turhaa sensijaan on kai milloinkaan odottaa Suitsilta suurta, vuolasta tuotteliaisuutta. Niin, on hyvin mahdollista, että hänen tuleva tuotantonsa tulee yhä enemmän suuntautumaan estetiikan ja kirjallisuushistorian alalle, ja hänen runonsa muuttumaan yhä harvinaisemmaksi, mutta samalla yhä jalometallisemmaksi. Eikä puutu sekään mahdollisuus, että valtiollinen elämä ehtisi kokonaan hänet anastaa, varsinkin ajankohtina, jolloin valtiollinen ajatuskin voi olla siivekäs runo, ja runollinen näky valtiollinen ohjelma, kuten Suitsin viimeinen ehdoitus Viron-Suomen reaaliunionista, kahden kerran yhtenä eläneen heimon uudestaanyhdistämisestä, Suomen sillasta, todellisemmasta kuin taivaankaari, minä se kansanrunossa esiintyy.

Suitsin elon tulelta on epäilemättä puuttunut tarpeellinen happimäärä. Mutta joka tapauksessa on Gustav Suits Viron eurooppalaisimpia henkiä, kasvanut yli kotoisen ahtauden kansainvälisiin näköaloihin.

V. RIDALA (GRÜNTHAL)

Synt. v. 1885 Muhun saarella Liivinmaalla. Harjoittanut kielitieteellisiä opintoja Helsingin yliopistossa, suorittanut fil. kandidaattitutkinnon v. 1909. Vuodesta 1910 alkaen viron kielen opettajana Tarton virolaisessa tyttölukiossa. Teoksia: Laulud v. 1908, Kauged rannad v. 1914, Anna Haava v. 1914, Ungru Krahv v. 1915, Merineitsit v. 1918, Saarnak v. 1918.

Ridalan asema Noor-Eestin kirjallisessa kumousliikkeessä on oikeanpuolinen sivusta; mutta oikeastaan hän on yhtä yksinäinen ja harvinainen ilmiö oman ryhmänsä keskuudessa kuin koko virolaisessa kirjallisuudessa.

Paetessaan Realiteettia, romantikkojen vaarallisinta vihollista, Ridala ei päädy yhtä jäisille lakeuksille kuin Gustav Suits Tuulimaassaan eikä yhtä mielikuvituksellisiin maihin kuin ne, mitkä Friedebert Tuglasen levoton fantasia valloittaa. Ridalan runon maata ei ole merkitty millekään mielikuvituksen kartalle. Hän jää tavallaan todellisuuden pohjalle, mutta tämä todellisuus on kaukainen ja useimmille vieras.

Riiasta sata meripenikulmaa koilliseen, Gotlannin itäpuolella, on virolainen saarikolmikko, Saarenmaa, Hiidenmaa, Muhumaa. On jotain näitten saarien sävyssä, kuivissa lakeuksissa ja hietasärkissä, niitten romanttisen sotaisissa aikakirjoissa ja vanhoissa multalinnoituksissa, koko niitten eristetyssä merentakaisuudessa, josta ei kerran tutustuttuaan hevillä vapaudu. Se on erinomaisen yksilöitynyttä ja suljettua kauneutta, kätkettyä karuun, luopääsemättömään luontoon, hiljaista ja diskreettiä. Vuosikausiksi syöpyvät unohtumattomiksi mieleen maantiet valkoisine kalkkikivitolppineen, tuulimyllyt kivijalustoillaan, kansallispukujen punainen ja oranssivärinen kirjavuus kivikirkkojen ympärillä, ja ennenkaikkea alati vaihteleva rannikko, hietarantoja kivikkorantoja, kaislarantoja, äkkijyrkkiä liuskakiviseinämiä, ruohoisia, myyrien asustamia luotoja ja vedenalaisia riuttoja.

Hänen pakonsa on samalla palausta; hänellä on saarimaisemansa sekä veressä että aivoissa. Ridalan taide on kotiseututaidetta sanan varsinaisessa merkityksessä. Se ei ole mitään ylimalkaista maisemamaalausta, vaan tietyn meren, määrätyn rannikon, — paikallistettua siihen määrään, että voisi olettaa erikoista saaristolaiselle ominaista sulkeutuneisuutta maantieteellisen tarkassa taidepiirin rajoituksessa.

Lyriikkansa mailman, jonka kansoittaa kymmenet erinimiset vesilinnut, mutta ei yksikään ihmisolento, Ridala tuntee juurta jaksain, ei kuten matkailija, vaan samalla perinpohjaisella tuntemuksella, tekisi mieli sanoa, asiallisuudella, millä sen tuntee rantakalastaja, luotsi tai kippari. Varsinaisessa lyriikassa hän pysyttelee enimmäkseen rannikolla, mutta hänen kertovan runoutensa näyttämö on aava meri.

Hän tuntee kotisaariensa kasvullisuuden, niitten linnuston, jokaisen väritunnun, joka valon vaihdellessa syttyy ja sammuu näillä lakeilla vesijättömailla. Hän tuntee niitten luonnon kaikkina neljänä vuodenaikana, kaikkina vuorokauden aikoina, vaikka kevät ja kesä sekä ilta ovat ne ajat, joita hän suurimmalla antaumuksella kuvaa.

Hän purjehtii vesiä ja istuskelee hietasärkällä kuin yksinäinen eränkävijä; koskaan eivät hänen silmänsä selitä ihmistä:

Vabana vaevast kui kevade lind, kesk ääretut merd ja ääretut taevast, avar ja kaugemeelne on rind.

(Vapaana vaivasta, kuten kevään lintu, keskellä rannatonta merta ja rannatonta taivasta, avara ja kaukomielinen on rinta.)

Ridalan lyriikan maa on kuin mailma ennen ihmisen luomista. Ja jos joskus ihminen sattuu eksymään hänen yksinäisille rannoilleen, niin hän on vain kuin koristeellinen, mitättömän vähäinen osa häntä ympäröivästä luonnosta, kuten helteessä loikovat työmiehet runossa Kaljudel (Kallioilla), jossa kesäisen keskipäivän raukeus vähillä keinoin on saatu esille, luonnon "hiljainen hetki", jolloin sekä elollisen että elottoman luonnon jännitys hetkeksi näyttää lauenneen.

Usein, hyvin usein, Ridalan maisema on vain yksinkertaisesti maisema, ei muuta, vailla kaikkea salattua vertauskuvallisuutta tai mietesisältöä. Se on yksinkertaisesti nähty , maalauksellisin, väreille herkin silmin, aivan samoin kuin sen näkee maalari kankaalle kiinnittäessään.

Luonteenomainen, ei muodoltaan, vaan juuri maalaukselliselta näkemykseltään on pieni runo Talvine õhtu (Talvi-ilta), Ridalan kaikkein varhaisemmalta kehityskaudelta, hiljainen, hillitty sanamaalaus, leppoisin vesivärein:

Yli tasangon tumman rauhan,
lumen sinisen, lauhan,
luo säteet sammuvan päivän
hohtavan häivän.

Yli lumen laakean, summan, niin tyhjän ja tumman, vain autio tie yli virran vie.

Ridalan myöhemmässä runoudessa on paljon tämäntapaisia puhtaasti maalauksellisia runoja. Keskikesän täytelyyttä on sonetissa Suvi :

Nyt metsän varjo vaipuu kultaan kukkain, hyväilyyn heinäin, kedon keinuntaan, helähtää laulun helke yli maan ja puitten, ruohoin, rantain, nurmen nukkain.

Ja hunajaansa huokuu kukkasarjat, kuin kalliit, kukkuraiset maljakot, ja kiihkon huumaa hehkuu kalliot, kun varhain kertyy mahla, kypsyy marjat.

Niin tyyntä, seesteistä ja selkeää, maa, metsät, meri, auvoss' auringon, katveessa kaislarantain kimmeltää,

vain meripääskyin parvi lentoon jää,
suloa täynnä suven pilvet on,
ja taivaan laki laaja, rannaton.

Taikka seuraava _Kevät_sarjaan kuuluva sonetti, muuan Ridalan autereisimpia, täynnä Millet'in tapaista Angelustunnelmaa, näkymättömien iltakellojen kaikua:

Päev veereb, hõhk lööb hämardama, töö põllul lõpeb, koju läheb kari, jääb vagusaks ja vaikseks künka hari, ja loode taevas hõhkub eha kuma.

Ja läbi õhtu hõhu hääletuma, all metsa pardas laiub sume vari, ja kõrgel tõuseb üksik tähe sari, vaid metsad jäävad laulust helahtuma,

kui jättes viimseid kiiri jumalaga nüüd laulu räästad iluhõiskustega veel helahtuvad võsametsa taga,

ja kaasiklinnud laulvad. Muu ei sega, ei vaikust, rahu. Kõik on imevaga, ja taevad helendavad tähtedega.

(Pois päivä vierii, ilma hämärtäypi, jo päättyy peltotyö, käy kotiin karja, niin hiljaiseksi häipyy mäen harja, ja luoteen ilmat illan ruskoon käypi.

Valahtaa metsän reunaan varjo musta, ja läpi illan hämyn hiipiväisen, näet ylhäällä vain tähden yksinäisen, mut metsät helkkyy lintuin laulelusta

Säteille päivän hyvästiä heittäin soi laulurastaan sävel lehdon takaa ja viserryksin nuoren viidan peittäin.

On illan rauba rikkomaton, pyhä.
Ei kuulu mitään. Kaikk' on vaiti, vakaa,
vain tähtitaivaat heloittavat yhä.)

Juuri auringonlaskuaikaa kuvaa Ridala sammumattomalla mielenkiinnolla. Enemmän kuin kolmannes hänen kaikista maisemamaalauksistaan on iltatunnelmia, jollei puolet. Sekin on nähtävästi temperamenttikysymys. V.A. Koskenniemi viihtyy parhaiten öisten katulyhtyjen kellertävän himmeässä valossa, öisen kaupunkitaivaan alla. Ridalan temperamentti taas pääsee täysiin oikeuksiinsa näinä yön ja päivän välisinä hämyhetkinä, "sinisenä tuntina", kuten Rossetti nimittää auringonlaskun jälkeistä hetkeä, jolloin vastaiselta taivaanrannalta sininen väri taas hitaasti alkaa tulvia yli taivaan. Se on luonnon jokailtainen hyvästijättöhetki, täynnä heltymystä ja alistumista, ja erinlainen eri vuodenaikoina, talvella raskas ja murheellinen, kesällä värien tulipaloista karnevaalia juhliva.

Ridala on kuvannut sitä kaikkina vuodenaikoina, mutta enimmän hänen sisintä temperamenttiaan on sentään keväisissä iltatunnelmissa, särkyviä, kuten laineissa kuun kuviot. Sellainen on Kevätsarjan viimeinen sonetti:

Jo joutui kevät. Länteen rusko vajoo,
vain itätaivaan täyttää hohde kuun,
ja hopeoittaa veden, pensaat, puun,
kuin kangastuksiks kaukaisuudet hajoo.

Kuu ehtootähden kuultohonsa peittää ja taivaan holvein takaa loiston luo, ja lahden suuhun syttyy värivuo, kun kiekot hopeiset kuu veteen heittää

Niin herkät värit, välke vetten pinnan, ja kuulto iltataivaan ihmeellinen, vain kaupugista tulten harva tuike,

ja vetten yllä herkeemätön huike. Oi hellyys heilimöivä tyynen rinnan ja pohjattuutta poven, sielun sinen!

Painuu lännen maille päivä, punainen kuin veri yksin särkän somerolle jään, kauempana kevään sinertävän tumma meri sammuu kohisevaan ikävään.

Yli luotoin, illan kultaa kuultavien,
kiitää ulapalle kirkuen
lokit, myrskylinnut läpi ilmain hämärien,
yli illan vetten varjoisten.

Niinkuin päivää pakenevaa lännen mailla tavoittaapi purje kalpea, velloo mieli, vaahtoavan öisen laineen lailla, kauas, täynnä tummaa kaihoa.

Ja vihdoin tummavärinen Luiged (Joutsenet), Ridalan ehkä kaunein sonetti, jossa syvä tunnelma särkee puhtaan maalauksellisuuden rajat:

Jo kylmään kevätusvaan päivä raukee kuin uppois ulapat ja taivas, maa, vain metsää, kiviaitaa aavistaa, yön autius kun yli maitten aukee.

Ja on kuin kuuluis lapsen itku kumma, kuin pilvet, meren vaahto vaikerois sinervät seljät, särkät jäiset sois, tajuntas taiottaisi taru tumma.

Soi salmen jäiltä joiku joutsenten, ne kesken untaan kylmään havahtaa, soi sävel niitten vaisu, murheinen,

ja sieluss' sääli vieras vavahtaa, kuin itkis ikäväänsä ihminen, yö ympärillään, alla autio maa.

Tässä runossa soi jo muutakin, kuin vain luonnon itku, siinä on jo olemassa Ridalan runoudessa niin tuiki harvinainen ihminen.

"Ridalan ainoa intimisyys on hänen luontoonsyventymisessään", sanoo A.H. Tammsaare. Oikeampaa olisi varmaan sanoa, että Ridala ilmaisee sisimmän tunnemailmansa yksinomaan luonnon välityksellä. Hän käyttää luontoa tulkkina omille yksilöllisille mielialoilleen, ja ainoastaan ylen harvoin hän on edes yrittänytkään eroittaa sielullista tunnelmaa luonnontunnelmasta.

Hänen tunnelaatunsa on ennenkaikkea sulkeutunut. Epäilemättä on tässä äärimmäiseen viedyssä sulkeutuneisuudessa ei vain saarelaiselle, vaan koko virolaiselle rodullekin ominaista. Ridalassa on paljon erikoisesti virolaista; kaikista nuorvirolaisista kirjailijoista hän on ehdottomasti virolaisin. Virolaista on hänessä hänen tunnelaatunsa raskasliikkeisyys, nousuhitaus, ulkonainen tyyneys, kaikesta hiljaisesta, patoutuneesta voimasta huolimatta. Virolaista on hänessä samoin kaiken välittömän tunneilmaisun supistaminen mahdollisimman vähään määrään, niin, suorastaan sielullinen kykenemättömyys siihen. Se ei merkitse suinkaan tunteen kituliaisuutta, vaan eräänlaista miltei askeettista pidättyväisyyttä tunteen ulkonaisiin ilmaisumuotoihin nähden, tunteen ylen herkkää häveliäisyyttä, jos niin tahtoo sanoa, kuvaavaa koko yhteissuomalaiselle rodulle. Milloinkaan ei voisi ajatella Ridalan harhautuvan kirjallisiin itsepaljastuksiin. On jotain, mitä hän karttamalla karttaa: ensimäisessä persoonassa puhumista. Hänen tähän asti julkaistujen runojensa joukossa on tuskin kymmenkuntaa, joissa esiintyisi sana "minä". Proosassaankin hän hyvin mielellään tavalla tai toisella kiertää ensimäisen persoonan, vaihtaen sen kollektiiviseksi "mentiin", "istuttiin", "tultiin". Häneltä puuttuu lyhyesti kokonaan tunteen näkyvä gesti.

Ja kuitenkin on Ridala syvästi persoonallinen taiteilija, huolimatta näennäisestä subjektiivisuuden puutteestaan. Amiél on oikeassa: Tout paysage est un état de l'âme . Mitään puhtaasti, yksinomaan objektiivista taidetta ei ole olemassa; ei voikkaan olla. Ei ole olemassa mitään täydellistä itsestään irtaumista, oman minän ulkopuolella tapahtuvaa luomista, ei mitään täysin ulkokohtaista aiheenvalintaa. Sielullisen korkeapaineen lait, joitten puristuksesta taide syntyy, pysyvät tosin useimmiten salassa, mutta varmaa on, että runoilijanäkemyksen ja aiheenvalinnan määrää loppujen lopulta kuitenkin kulloinkin vallitseva subjektiivinen mieliala.

On mielenkiintoista lukea Ridalan omaa tunnustusta hänen tutkielmassaan
Anna Haavan runoudesta:

"Yrittäköön runoilija kuvata ulkonaista mailmaa kuinka objektiivisesti tahansa, miten hän sen tehneekin, aina hän kuvaa kuitenkin omia tunteitaan, omia tunnelmiaan, omia mielenliikkeitään, omia heltymyksiään, omaa myötätuntoaan, ajatuksiaan ja mietteitään, omia muistojaan ja kokemuksiaan. Kuinka paljon suuremmassa määrässä tekee sen lyyrikko! Olemme alati itsemme, oman minämme, subjektiivisen mailmamme rajoittamia, kuinka järkkymättä yritämmekin ulkonaista mailmaa katsella, havaita ja toisille antaa."

Ridalan taipumus objektivisoida tunne-elämä on epäilemättä harvinaisen kehittynyt. Hän yrittää todella kerta toisensa jäljestä antaa, vain ulkonaisen mailman, vain ulkopiirteet ja näkyväisyyden. Hän maalaa rannikon aamuisen heräämisen, jolla ei ole yhtään katselijaa, havautuvain lintujen hiljaiset viserrykset, himmeät, usvaan uppoavat tähdet. Yksikään sana ei muistuta inhimillisen tunteen läsnäoloa, näennäisesti ei ole olemassa muuta kuin maisema sellaisenaan. Tai hän antaa kahdessatoista Kevätsonetissaan kulkea ohi keväisen panoraman, joka alkaa tulvavesillä ja aavistelevilla valovivahduksilla ja päättyy täysikevään kuudaniltoihin. Kuinka erinomaisen runsas onkaan näissä soneteissa ulkonaisen havainnon yksityiskohtainen rikkaus, joka näyttää sulkevan pois piiristään tarpeettomana tai asiaankuulumattomana inhimillisen sielun. Palaavat vesilinnut, keväiset tiet, metsät, vedet, muurahaiset polulla, — kaikki saavat säkeistönsä. Ilman jää vain inhimillinen tunne, paria runoa lukuunottamatta, joitten viimeinen säe ikäänkuin tulkitsee koko runon tunnesisällyksen inhimilliselle kielelle.

Eivätkä nämä runot kuitenkaan ole mitään taiturimaisia valokuvia. Miten realistisesti, miten maalauksellisesti nähtyjä ne lienevätkin, miten usein ne näyttävät rajoittuvan yksinomaan ulkopuolisen luonnon kuvaukseen, ne eivät ole muuta nekään, kuin luontoon siirrettyjä sielullisia mielialoja ja tunnelmia, runoilijan sielun sisäisestä liikkeestä riippuvaisia. Kevätsarjan kaikki kaksitoista sonettia ovat täynnä hienoa, miltei näkymätöntä ja autereista erotiikkaa, joka on keväisten maisemien yllä aineettomana ja kuitenkin oleellisena, kuten tuoksu, ilma ja valo.

Ei ole minkäänlaista mystiikkaa Ridalan runouden keskeisimmässä tunnossa, hänen niin kehitetyssä ja viljellyssä luonnontunteessaan. Hänellä ei ole luontoa kohtaan panteistin palvelevaa hartautta, joka jokikisessä hietajyväsessäkin näkee jumalallisen ilmestyksen, ja jolle luonnonpalvelus on osa jumalanpalvelusta, kuten Tagorella. Eikä hän myöskään näe luontoa missään romanttisessa, satumaisessa valossa, kaikenlaisten yliluonnollisten olioitten kansoittamana, kuten suomalainen Larin Kyösti korpimatkoillaan. Hänelle ei ole olemassa keijukaisia, haltijoita, vedenneitoja tai metsänpeikkoja, ei minkäänlaista metsän tai meren mysteeriota. Luonto on hänelle enimmäkseen reaali todellisuus, se ei esiinny hänelle suurina kaikkeuden symboleina, eikä hän lähesty sitä kuin jumaluutta, vaan kuten vertaistaan. Kosmillisuuden tunto, joka silloin, tällöin avartaa hänen runonsa, ei sekään ole mitään metafyysillistä alkujuurta, sekin kasvaa esiin vain maisemain mittasuhteitten suurentuessa koko avaruutta ja kaikkia taivaankappaleita käsittäviksi. Ridalan suhde luontoon on sensijaan hyvin läheinen; yhdyselämässä, jota hän herkeämättä viettää sekä elollisen että elottoman luonnon kanssa, on kuin atavistista aavistusta niiltä ajoilta, jolloin ihminen vielä eli luonnon välittömässä yhteydessä.

"J'aime le monde extérieur", — rakastan mailmaa näkyväistä, — nämä Gautier'n sanat voisi sovittaa Ridalankin runouteen. Ja kuitenkin puuttuu Ridalan runoudesta kaikki varsinainen sensualismi. On jotain viileää ja koskematonta, äärimmäisen diskreettiä tunne-elämässä, joka kuultaa läpi hänen värikkään saaristorunoutensa, taipumuksessa väliväreihin ja hillittyihin värisointuihin, huolimatta havainnon kouraantuntuvasta asiallisuudesta ja aistittavuudesta. Tämä luonto on aistein nähty, olematta itse silti aistillinen. Siinä ei ole mitään abstraktista, mutta siihen kätketty tunne on sittenkin yliaistillinen. Sille on aivan tuntematonta sensualismin valkohehku, joka myöhemmin virolaisen naisrunoilijan Marie Underin soneteissa vetää koko luonnon helteeseensä.

Voi olla, on juuri inhimillisen aistielämän miltei täydellisessä olemattomuudessa muuan Ridalan runouden ja runoilijaluonteen suurimpia rajoituksia. Rajoitettua on Ridalan runous jo sellaisenaan, aihepiirinsä takia. Hän on tätä aihepiiriään, — merta ja saaristoa, — joka varmaan kuuluu hänen kaikkein varhaisimpiin vaikutelmiinsa, vuosien kuluessa suuresti syventänyt, mutta ei vielä kertaakaan lyriikassa eikä liioin epiikassa edes yrittänytkään sen ulkopuolelle. Ridalan pääominaisuuksia on epäilemättä juuri vaikutusten vähälukuisuus ja suuri pysyväisyys. Hänen sielullinen rakenteensa, johon muutamat harvat vaikutukset ikäänkuin elinaikaisesti ja eriämättömästi iskeytyvät, on samassa määrin suljettu ja vastaanottamaton vaikutuksille yleensä. Hän pitää lujasti kiinni alkuotteestaan, ja ero hänen kahden runokokoelmansa Laulud (Lauluja) 1908 ja Kauged rannad (Kaukaiset rannat) 1914 on pääasiallisesti muodossa eikä sisällyksessä.

Ridalaa on syytetty temperamentin puutteesta. Se on kokonaan väärin. Ridalalla on päinvastoin erittäin selvä ja varmaviivainen temperamenttinsa. Mitä Ridalan runoudesta sensijaan turhaan etsii, on varsinainen dionyysinen piirre. Ridalan runous ei tunne riemun eikä tuskan päihtymystä. Se ei tunne liekkinä palavaa intohimoa, kaikkihukuttavaa huumetta, ristiriitaisten, toisiaan polttavien tunteitten ihanaa sekasortoa, luonnon suurten alkuvoimain hedelmällistä, ja autuuttavaa kamppailua ihmisen sielussa. Siinä ei milloinkaan ole vihlovia, särkeviä sointuja, ei milloinkaan sielun huutavaa hätää eikä varsinaista kärsimystä. On kuin olisi tämän hengen tasapaino niin luontainen, niin itsestään järjestyvä, ettei mikään jaksa sitä järkyttää. Se ei kärsi, yhtä vähän kuin itse luontokaan. Alun alkaen se on ikäänkuin ulkopuolella inhimillisten intohimojen ja halujen, ylimyksellistä, itselleen elävää kosmillisessa rauhassaan. Luonnolla ei ole Ridalan edessä yhtään salaisuutta, mutta inhimillisessä sielussa on vielä paljon alueita, paljon inhimillistä, "allzumenschliches", joka vielä on tuiki vierasta tälle hienolle ja alkuperäiselle, miehekkäälle ja askeettiselle runoilijahengelle. Ridalan runouden soinnut ovat syviä ja hiljaisia, mutta eivät vielä kyllin inhimillisiä. Ja taiteilijan sielu on kuitenkin kuin Bethesdan lähde, vasta veden sekoituttua se saa lääkitsevän, parantavan voimansa. Syvimmin tehoo aina taide, jonka takana aavistamme ihmisen, lankeevaisen, kuten me itse, kärsivän, kuten me itse.

Ridalan runouden suurin erikoisuus on kuitenkin kielessä. Ridala ei ole runoilija ainoastaan virolaisten saarien, vaan myöskin Wiedemannin sanakirjan armosta. Hän on kielentutkija, samalla kuin runoilija, vielä enemmän, hän on käytännöllinen kielenuudistaja, vaikka vähemmän hyökkäävä kuin Aavik. Hän ei ole suotta jo varhaisimmassa nuoruudessaan valvonut yökausia Wiedemannin suuren virolaissaksalaisen sanakirjan ääressä, kuten jännittävän romaanin. Hänen erikoisuutensa on kai alun alkaen ollut niin alleviivattu, että yleiskieli ei ole sille riittänyt; se on luonut oman erikoiskielensä.

Ridalan runokieli ansaitsisi oman tutkielman sinänsä, tämä äärimmäisen yksilöllinen, millekään muulle kielelle kääntämätön, murre- ja paikallissanoista rikas kieli, jonka vaikeatajuisuutta vielä tukee ylen raskaspoljentoinen sanonta. Se ei ainoastaan edellytä Virossa tuiki tavatonta kielen koko sanavaraston tuntemusta, vaan aivan erityistä herkkyyttä sanan soitannollisille ja maalauksellisille arvoille. Ridalan runoudessa kieli elää omaa erikoista elämäänsä, se ei liity eroittamattomasti runon elimistöön; sillä on vielä lisäksi oma olemassa-olon oikeutuksensa. Ridalaa varten voisi luoda sanan logofiili . Ridala on esimerkkinä siitä, että sanojen kokoilu voi muuttua intohimoksi, kuten mikä muu keräilykiihko tahansa. Hän kerää sanoja, mitä eriskummaisempia, mitä harvinaisempia, sitä parempi, kuten muut keräävät vanhoja kirjoja, vanhoja rahoja tai mitaleja. Hänen runoutensa on kuin vanhanaikuisten sanojen ja muotojen antikvariaatti. Hän kaivaa ne esiin, kuten muinaistutkija löytönsä, sanakirjan unohduksesta tai murteitten muurin takaa. Kuten muutamat italialaiset runoilijat, niin Ridalakin liittää kirjoihinsa aina vähäisen sanaluettelon, jossa kaikkein oudoimmat sanat on selitetty. Se ei puutu yhdestäkään hänen kirjoistaan, olkoon sitten kysymys käännöksestä, kuten D'annunzion l'Innocente tai alkuperäisestä.

Ridala tuo runouteen mukanaan koko virolaisen saariston paikallissanaston, ranta-asukkaan, kipparin ja kalastajan erikoissanat, tuntemattomia mannermaalaiselle. Ridalan runoista voisi poimia kokonaisen sarjan vesilintujen nimityksiä ja mitä erilaisimpia onomatopoeettisia sanoja, luonnon ääniä, meren kohinaa, lintujen ääntelyä kuvaavia. Hän harrastaa kuvaavaa sanaa, sentähden on adjektiivien runsaus hänen runokielessään harvinaisen suuri. Hänen kielensä on sitäpaitsi rikas synonyymeistä, hän tietää puolikymmentä toisintoa kullekin sanalle, kirjakielen tuntiessa vain yhden. Ja varmaa on: jos hänen on valittava kahden sanan välillä, joista toinen on yleisesti tuttu, toinen tuntematon, niin hän empimättä valitsee vieraamman, vaikka sillä ei olisi mitään soinnullisia etuja toisen rinnalla.

"Filologista kauneutta", sanoo Ridalan runoudesta muuan nuorvirolainen. Ja toden teolla, näitten maisemamaalausten runollinen kauneus on toisinaan vaarassa jäädä filologisen kauneuden varjoon. Kieli puhuu ikäänkuin liian äänekkäästi Ridalan runoudessa, se vaatii liian paljon huomiota itselleen, siinä vainuaa aina propagandaa, runoudelle vierasta ainesta, silloinkin kun se ei liene siksi tarkoitettu. Se on liiaksi etualalla, liiaksi valta-asemassa, sen vaikeatajuisuus tuntuu joskus liialliselta alkuperäisyyden haeskelulta tai tahalliselta välinpitämättömyydeltä lukijaa kohtaan.

Tämä kieli on vaatinut työtä tekijältään, mutta sen pahempi, se vaatii sitä lukijaltakin. Yhdeksänkymmentäyhdeksässä tapauksessa sadasta ei nykyaikuinen virolainen esteettä voi lukea Ridalaa, siinä suhteessa ovat hänen pienet sanakirjansa välttämätön paha. Hänen runoutensa tuottaman nautinnon täytyy useimmissa tapauksissa kulkea älyn kautta, sen lukeminen vaatii erikoista älyllistä ponnistusta. Mutta juuri tämän edelläkäyvän erittelevän työn takia pääsee Ridalan runoudesta helposti haihtumaan runouden sanoilla selittämätön, välitön tuoksu, bouquet .

Ja kuitenkin: Ridala ei olisi Ridala ilman kielipanssariaan. Juuri kielessä ilmenee hänen eristäytynyt, yksinäinen runoilijaluonteensa, hänen selvästi epäyhteiskunnallinen piirteensä, joka tosin ei puhkea ihmisvihaksi eikä halveksunnaksi, mutta kuitenkin osoittaa vahvaa taipumusta sisäiseen erakkoelämään. Eikä voi kieltää: jotain suvereenia, omillaan toimeentulevan ihmisen riippumattomuutta on kielimuurissa, minkä Ridala kuin tieten, taiten nostattaa runoutensa mailman ja lukijakuntansa suuren enemmistön välille; ylimyksellistä huolettomuutta ajasta ja yleisöstä, ehkä sisimmässään oikean runoilijan lujaa omanarvontuntoa, jolle on yhdentekevää, miltä sukupolvelta lopullisen tunnustuksensa saa, omilta aikalaisiltaan vaiko vasta vielä syntymättömiltä. Ridalan kieli kuvastaa sekin hänen, kuten sanottu, ehkä kaikkein olennaisinta ominaisuuttaan, tunteen sulkeutuneisuutta.

Samaa ominaisuutta kuvastaa myös hänen runoutensa muoto. Ridalan runouden muodollinen kehitys on käynyt Laulujen hapuilevista ja osaksi vapaista runomitoista kohti yhä suurempaa muodon ankaruutta, eikä se levähdä, ennenkuin on rakentanut sonetin ristikkoportin, josta Bertel Gripenberg runoilee, viileimmän ja ylhäisimmän kaikista runomuodoista.

Ei ole suinkaan sattuma, että Ridalan runo, kypsyysasteelle ehdittyään, ennenkaikkea valitsee ilmaisukseen juuri sonetin. Sonetti on epäilemättä jo sellaisenaan tarjonnut tarpeellisen välimatkan, eristäytymisen, joka Ridalalle on välttämätöntä, hänelle, jonka tunne harvoin ehtii edes sanoihin saakka. On jotain itse sonetin rakenteessa, sen ylen sitovassa säännöllisyydessä, sen täsmälleen lasketussa, tarkkamittaisessa arkitehtuurissa, mikä ikäänkuin patoo siihen suljetun tunteen. Se voi tulkita kuinka kiihkeää tuskaa, kuinka hehkuvaa hekumaa tahansa, mutta niin tuska kuin huume tunkeutuu kuin säkeitten ristikkoportin takaa. Etäisyys, distanssi, johon sonetti loitontaa lukijansa, ei häviä hetkeksikään, sonetti on runoudessa tunteen aallonmurtaja.

Ridalalle on sonetti epäilemättä varustus toisten lisäksi, vielä muuan muuri, millä hän suojelee sisäisimmän tunne-elämänsä luopääsemättömyyttä. Mutta samalla on sonetti epäilemättä vaikearakenteisuudellaan kiihoittanut hänen taituruuteen ja muotokulttuuriin pyrkivää runokykyään. Niinkuin hän myöhemmin eräässä suuremmassa kertovassa runoelmassaan ei ole säikkynyt englantilaista stanzia, niin ei hän näy hetkeäkään epäröineen siirtäessään sonetin viron kieleen. Ridalan sonetit ovat kieltämättä suuria taituruusnäytteitä. Nuorvirolainen J. Semper on oikeassa sanoessaan: "Ei ole yhtäkään epätäydellistä loppusointua tässä kokoelmassa. Ei yhtään hämärää, utuista ääriviivaa. Kaikki on selkeää, läpikuultavaa, varmaviivaista. Säkeistöt ovat marmoripalasia, kaikki samalla tavoin hiotut." Runorakenteelliselta kannalta ovat Ridalan sonetit moitteettomassa muotopuhtaudessaan klassillisinta lyriikkaa, mitä viron kielellä on kirjoitettu. Niitten vaara onkin ehkä juuri muodon erinomaisessa täydellisyydessä, joka niin helposti voi saada vähäisen akateemisuuden vivahduksen. Kuinka monta vertaa huolimattomampi, vaivattomampi, mutta samalla elävämpi onkaan Marie Underin virolainen sonetti!

Ridalan runo näyttää muuten viihtyvän yhä raskaammissa, yhä pitemmissä poljennoissa. Hän rakastaa mahdollisimman pitkää ja venytettyä runosäettä, flegmaattista tahtia. Säe kiertää ja kiertää kuin köynnös, ennenkuin vihdoin puhkeaa loppusoinnuksi. Ja toisinaan, vaikka ei suinkaan aina, on sillä toivottu tehonsa. Niin voi esimerkiksi komea runo Nägemus (Näkemys) ensi lukemalta vaikuttaa ylen raskaskulkuiselta. Mutta useammin lukiessa alkaa juuri poljennon raskasliikkeisyydestä selvästi tuntua runossa kuvatun tuulettoman keskipäivän pitkät ja laiskat mainingit, joita laivan kone vaivalloisesti puhkoo. Sisällyksen ja muodon välillä on elimellinen side ja sopusointu.

Hyvin suuresti on Ridalan runouden muodolliseen kehitykseen varmaankin vaikuttanut hänen varhain herännyt romaanilaisen, ennenkaikkea italialaisen runouden harrastuksensa, jonka näkyvänä todisteena ovat käännökset Divina Commediasta, Foscolon, Carduccin ja Leopardin runoista. Epäilemättä on Ridalan runonäkemyksen selvässä plastillisuudessa, joka ei koskaan peity metafyysillisiin ongelmoihin, hänen kypsyneen runoutensa tinkimättömässä, ankaran kirkkaassa muodossa latinalaisen hengen heijastusta.

Niin ovat siis sekä Ridalan runouden kieli että muoto liittoutuneet estämään sen nykyistä tai tulevaa yleistajuisuutta. Se tulee päinvastoin kaikesta päättäen vastaisuudessakin olemaan harvojen runoutta. Näissä runoissa ei ole mitään suurta yleisöä varten, ei yhtään liikettä, joka vetoisi joukkojen suosioon, ei yhtään korostettua sanaa. Mutta hiljaisessa kauneudessaan, realistisia havaintonsa yksityiskohtaisessa tarkkuudessa, suuripiirteisiä syvässä luonnontunnossaan, johon mahtuu uskonto, mahtuu ihminen, mahtuu erotiikka, on niissä jotain luonnon tyynestä ja läpi aikojen soivasta suvi-iltasinfoniasta.

Sille, joka tuntee vain Ridalan varsinaisen lyriikan hartaan ja hiljaisen taiteen, tämän l'art en silence , sen rauhalliset rannikkonäyt ja temperamentin tyyneyden, on hänen epiikkansa epäilemättä yllätys. Ei vain äänilaji, itse soittokone on toinen. Kertovassa runossa Ridala vaihtaa runoutensa vaimennetun sordiinisoiton muinaisvirolaiseen sotasarveen.

Luonnonpalvojasta, päivänlaskumielialojen passiiviseen nautintoon painuneesta uneksijaerakosta tulee yhtäkkiä soturi. Ridala ei suotta ole vanhojen virolaisten vikingien, saarelaisten, heimoa, entisten merenvaltiaitten, jotka aikoinaan pitivät Itämerta kauhussa ja herruudessa ja polttivat vieraita, merentakaisia kaupunkeja. Niinpian kuin eepillinen aines pääsee hänen runouteensa, tuntuu heti esi-isäin sotaisa perintö. Vanhat heimovaistot murtautuvat läpi nykyaikaisen ihmisen sielullisten sivistyskerrosten. Ridalan epiikka on täynnä myrskyä ja tappoa, aseitten kalsketta ja taistelukuvauksia.

Paettuaan ennen Realiteettia, Ridala pakenee nyt koko nykyaikaa. Nykyaikaisella yhteiskunnalla, nykyisillä elämänmuodoilla ei ole Ridalaan nähden minkäänlaista runollista vetovoimaa. Kuten hän Näkemys-runossaan uudenaikaisella höyrylaivalla matkustaessaan yhtäkkiä kangastuksena näkee muinaissaarelaisen, neliskulmaisin purjein kiitävän sotahaahden, samoin hän pakenee ajassa, niin kauas kuin Viron historiassa pääsee, ja vielä hiukan kauemmaksikin, puolittain esihistorialliseen, pakanalliseen mailmaan, sotaretkien, naisen ryöstön ja heimotaistelujen aikaan, balladeissaan Merenkuninkaat ja suuressa eepillisessä runoelmassaan Merineitsit . Tahi hän yrittää herättää henkiin keskiaikaisen omankäden oikeuden ja rantaryöväyksen kauhut seitsenlauluisessa Ungrun kreivissä , (Ungru krahv ehk Näckmansgrund), tarinassa suuripiirteisestä rantarosvosta, joka vuosikausia harjoitti julmaa ammattiaan Hiidenmaan matalikoilla.

Hyvin kuvaavaa Ridalalle on epäilemättä tämä vastustamaton veto kaukaisiin aiheisiin. Se kuuluu oleellisesti hänen runoilijaolemukseensa; se on kolmas ainesosa hänen runollisesta kolminaisuudestaan, jonka muina osina on luonnontunne ja filologia.

Vasta tällöin, joutuessaan kosketukseen etäisten, menneitten aikojen kanssa, Ridalan runous vihdoinkin kohtaa ihmisen. Mutta Ridalan ihmisillä, näillä parilla jylhällä soturihaahmolla, taistelujen punainen sädekehä ja eräänlainen synkkä syyn varjo ympärillään, ei ole paljoakaan tekemistä nykyaikaisen ihmisen kanssa. He ovat syntyneet tyylittelevästä, koristeellisesta näkemyksestä, niin Haugas, "mustakulmainen kuningas", niin Ungrun rikollinen kreivi, niin ylkänsä surmaajalle ja ryöstäjälleen antauva merenneiti, Ingeri. He ovat runollisia visioneja. Merenkuninkaat-balladien ihminen on sitäpaitsi kokonaan kollektiivista laatua, on heimoa, rotua eikä yksilö.

Heroismi kuuluu kieltämättä virolaisen psyyken suurimpiin harvinaisuuksiin. Virolaisen kansanrunon ja kansantarun ihanne oli ruumiillinen väkevyys, sekä Kalevipoeg että Suur-Tõll olivat atleetteja, ja ainoa ala, millä virolaiset tähän asti ovat saavuttaneet mailmanmaineen, on Lurichin ja Hackenschmidtin tai Abergin painimatto! Ridalan muinaissaarelaisissa, verisissä sotarunoelmissa tuntuu selvästi halu korostaa rotunsa heroisia ominaisuuksia, näyttää se toimivassa, voitokkaassa osassa, valloittajina ja sankareina.

"Seitsemänsatavuotinen orjuus" alkaa jo olla ikävä ja kulunut kuvalaatta, on epäilemättä jo aika virolaistenkin saada uusi ja ehompi kuvakirja menneisyydestään, — kansanpedagogiselta kannaltakin katsoen. Sekä kansoille että yksilöille on edullista uskoa polveutuvansa sankareista ja jumalista! Ei voi tosin sanoa Ridalankaan kovin suuressa määrin onnistuneen laajentamaan virolaisen rotuhengen heroismia; hänenkin soturiensa yliote on ruumiillista voimaa. Mutta joka tapauksessa on hänen muinaissaarelaisten runoelmiensa hyökkäävässä asenteessa jotain, mitä voisi nimittää virolaisen renessanssin hengeksi, myönteinen ja optimistinen usko heimonsa elinvoimaan.

Kiinteimmän ja taiteellisimman ilmauksensa se saa Merenkuninkaitten ensimäisessä osassa:

MERENKUNINKAAT.

Vihaa Manivalta palaa, miettii, miten saksat lyödä, tuumii verikoston työtä, ryöstää Riiat, Väinät halaa.

Käski laivat lainehille,
laivaan sotaurhot vankat,
muonaa mukaan kuormat sankat,
suori miehet sotasille.

Toitottivat sotatorvet,
kilvet kimmelsi ja odat,
vainon ilo täytti kodat,
riemun raiku kaukokorvet.

Jumalille uhri tehtiin,
arpa antoi enteen hyvän,
lupas voiton lähestyvän,
Taara taipuisaksi nähtiin.

Purjeet paisuivat, vuot sousi,
huojui, vaappui mastot, pielet,
syttyi soturien mielet,
vieraat rannat kaukaa nousi.

Laski valkamahan laivat,
Väinän suuhun, Riian alle,
viris viha kaikkialle,
alkoi verivainon vaivat.

Rannan täytti miesten parvet
kilven kilo, keihään tuike,
melu, häly, huudot, huike,
raikahtivat vainosarvet.

Väki ryntäs Riikaa kohti,
kera kirveet, seipäät huimat,
touvit, paterellit tuimat,
nuijat nousi, kirveet hohti.

Keihäät, kivet kimposivat,
veren hurme huppelehti,
saaliin jakoon surma ehti,
muurit, vallit varisivat.

Vallihautaan kuolleet peittyi,
kaatui Saksan sulhot sorjat,
niinkuin lehdet Lätin orjat,
veren löyhkä ilmaan heittyi.

Vihdoin muuriin murtui rako,
sortui varustukset veteen,
pantiin sinne sillat eteen,
saksat valtas kauhu, pako

Kaupunkihin ryntäs väki,
herrat, orjat katuun heitti,
kaatuneilla kadut peitti,
tappoi miehet, keitä näki.

Paljaaks Riian rajat ryösti,
ajoi karjan, ryösti varat,
kalut, kavot, lapset arat,
talot tulenliekkiin syösti.

Kotiin purjehtivat laivat jumalille uhrin tuomaan, peijaat, voittojuhlat juomaan, unhoittaen vainon vaivat.

Omituisen vastakohdan muodostaa Ridalan eepillisissä runoelmissa, kuten sanottu, taipumus kauhunäkyihin ja verta tiukkuviin kohtauksiin. Mistä salatusta, tajunnanalaisesta pohjahetteestä kummunneekaan tällainen "veren ilo" runoilijalla, joka eräässä kevätsonetissaan varoo tallaamasta polulla muurahaista tai pelkää jalanastunnallaan karkoittavansa pesästä vesilinnun! Ungrun kreivin pari keskimäistä laulua ovat niin kukkuroillaan veriorgioita ja joukkomurhia, etteivät ne suinkaan pysy esteettisyyden rajoissa. On kuin haluaisi Ridala ilmaista tämän puolen itsestään niin ulkokohtaisesti kuin suinkin, ei koskaan omissa nimissään. Ja kuitenkin kätkeytyy tähän runoilijaluonteeseen kieltämättä pisara julmuutta ja verennautintoa, — sama piirre, joka esim. Heinrich v. Kleistillä on vallannut niin kaikkeavarjoavan aseman.

Seesteistä lyyrillisyyttä ja Ridalan epiikalle luonteenomaista kauhukuvausta sekaisin on hänen tähän asti suurin teoksensa, kansanrunon tyyliin rakettu Merineitsit , Merenneiti, runoelma 20 laulussa.

Aihe on kaikkien maitten ja kaikkien kansojen tarustossa esiintyvä naisen ryöstö. Saarenmaalainen sankari ja heimopäällikkö Haugas ryöstää purteensa Kaukosaaren ihanan Ingerin, surmaa kaksintaistelussa hänen takaa-ajoon rientäneen ylkänsä, haudaten hänet soturille tulevin peijaisin merelliselle luodolle, ja vie Ingerin voittosaalina kotiinsa. Sama aihe, joka kohtaa niin monessa Kantelettaren ballaadissa, Vedennoutaja Annissa, Annikissa ja Kestissä , — aihe, ikivanha kuin itse runous.

Ridala ei ole käynyt käsiksi tähän aiheeseen suinkaan nykyaikaisena kirjailijana. Päinvastoin, hän on nähtävästi tehnyt kaikkensa, poistaakseen itsestään kaikki nykyaikaisen ihmisen ja meidän päiviemme runoilijan traditsiot ja vaistot. Hän ei ole yrittänyt ainoastaan uudestaan sukeltautua arkaiseen aikaan, vaan myöskin syntyä uudestaan arkaisena runoniekkana, yhtenä kansanrunon lukemattomista runolaulajista, joitten kollektiivisen luomistyön hedelmä on muinainen kansanrunous. Hänen aikomuksensa ei suinkaan ole ollut kaataa uutta viinaa vanhaan leiliin eikä elävöittää vanhaa aihettaan uudenaikuisen hengen sisällyksellä. Sekä sisällyksellisesti että muodollisesti hän tahallaan pysyttelee primitiivin runouden rajoissa. Hän ei ole tehnyt mitään koetta nykyaikaistuttaa edes kansanrunon vanhaa mittaa, kuten Erkko tai Eino Leino; hän ottaa sen käytäntöön semmoisenaan, kaikkine hyveineen ja heikkouksineen, tekemättä minkäänlaisia myönnytyksiä nykyaikuisen lukijan lyhyyden vaatimukselle.

TAISTELU.

Saari silmähän sinerti, yleni merestä luoto, kari laaja lainehista. Heloitti heleät heinät, puunsi pensahat punaiset, ruohot ruokoiset viherti, kivipaadet kangasteli, yli rannikon rosoisen, mihin laine laskeuvi, tyyntyvi merien tyrsky, hiekkarantaa huuhtoessa, somerikkoa soraista. Kasvoi kukkia karilla, heinät heljät heilimöitsi, tulikukkaset kumotti, meritähdet tuikahteli, sinerti siniset kellot, laajan hietikon laella, kiviraunion rajoilla, kussa pääskyt kaartelivat, kajersi merikajavat.

Mereaneiti, Saaren tytti, Inkeri ihana impi, näki veljensä vesillä, emonlapsen lainehilla, alla salmen, alla saaren, seljällä sataman suuren Jo tulevi, jo näkyvi, veli uljas ja verevä, ylkänsä ylihyväinen, yljän laiva laajalaita, veljen vetreä venonen.

Jo läheni yljän laiva, yllätti ylinen pursi, työntyi Haukan soutotielle, satalaitaisen sivuhun, perähän punaisen purren. Keula kuohui, parras paukkui, melat katkesi merehen, mastopuitten murtuessa, satalaitaisen laelle. Huusi miehet hyljehiipat, ärjähti väki vihainen, sotarahvas rautapäinen, keulan alta keltapurren, perästä venon punaisen, uuden haahden ulkopuolla. Kylki kylkehen kalahti, laita laitahan läheni, haka tarttuvi hakahan, parras painui partahasen. Yltyi ylkä hyljepäinen, punapaita, keltakaapu, kumerkilpi, rautareisi, tummatukka, säihkysilmä, nousi miekan mittelyhyn, otaraudan otteluhun perimmälle tuhtopuulle, keulan kultaisen kehälle, punapurren partahalle. Välkähytti veitsellänsä, tuikkasi tuliterällä kohti miestä mustahiusta, mustakulmaista urosta, itse huusi, huikahutti, soimaten sanan sanovi:

"Minne kiire kurjan miehen, kunne koira kulkenetkin, salateitä seilaellen, pahoin merta matkaellen? Poistu, rosvo, purrestasi, merihaukka haapiosta, tahtonet komean koston, verihinnan vaivastasi. Sua vuotin vuotta monta, purjehdin pysähtymättä pian seitsemän suvea, kohta kahdeksan kevättä, meren selvällä selällä, vaahtopäisillä vesillä, luodot laajat, saaret suuret, meren varjovalkamatkin, sua, vaara, vaaniessa, hakiessa, miesten hukka. Toki tahtonet tapella, naisten nauru, miesten murto, susi suulas, ilkkusuinen, merikoira koukkukynsi!"

Haukka keulahan karahti, urho uljas vuotehelta, vierelt' Inkerin ihanan, vyöstä veitsensä vetäisi, luunpurijan lantehelta, miekoin iski merten miestä, punapaitaa puukollansa, rautasäärtä säilällänsä, tummatukkaista tavoitti, säihkysilmäistä sivalsi, sulhon surmasi verevän, syöksi miestä sääriluuhun, läpi kylkiluun lihojen, kautta kainalon vasemman. Halkes pää hyvän soturin, kallo katkesi kaheksi, särkyi kolmeksi siruksi, meni mustihin murihin, särpimeksi sukasille, varaksi veden kaloille, kussa harvoin kuu kumotti, harvoin kuului kuikan ääni, harvoin kaakkurin kajerrus, tuulen tuiman tuivertaissa, ajellessa aaltosien, yli mustien mutien, leväheinän heiluvaisen.

Inkeri, ihana impi, merenneiti, heljähiuksi, sinisilmä, kaunokaula, itse painui permannolle, pohjalle punaisen purren, veljen vaipuissa vetehen, emonlapsen lainehisin, mustihin mutihin mennen, alle aaltojen syvien. Kaatui huokaisten kumohon, lausumatta lattialle.

Seisoi Haukka alla keulan, alla ankkurin asuvi, kädessä verinen veitsi, tupetonna tuima rauta, päässä hattu hurmehinen, kohti pilveä punaista sinipilveä sinistä, vahankarvan vaaleata.

Merineitsit voisi liittyä kansanrunouteen laajana toisintona. Siinä yhtyvät Ridalan runouden näköjään ristiriitaiset ja sovittamattomat ainekset, niinkuin ne yhtyvät siinä mahtavassa elementissä, joka, vaikka joskus näkymättömänäkin, on hänen runoutensa suuri fetischi: meri .

JAAN OKS

Synt. v. 1884 Saarenmaalla. Suorittanut Kaarman kansakoulunopettajaseminaarin. Ollut kansakoulunopettajana Länsi-Virossa ja Samarassa. Kuoli v. 1918 Tallinnassa. Teoksia: Tume inimeselaps v. 1918, Kriitilised tundmused v. 1918.

Jokaiseen vallankumoukseen on kätketty anarkistinen aines, äärimmäinen tendenssi, järkähtämättömällä johdonmukaisuudella jatkettu suuntaviiva, jonka lopullinen kohtalo on kadota kaaokseen. Kumouksellisen aatteen täytyy työntövoiman pakosta syöksyä eteenpäin, kunnes edessä on kaikentyhjyys. Punaista katuvarustusviiriä seuraa musta pääkallolippu yhtä luonnollisesti, kuten musta myrkkysiemen putoaa punaisesta kukasta Aivan samoin on kirjallisten kumousliikkeitten laita; niilläkin on miltei aina aiturinsa, jotka vievät liikkeensä tunnussanat heille ominaisella häikäilemättömyydellä äärimmäisiin tuloksiin; eräänlaiset säröiset henkiset särmiöt, joitten kautta kirjalliset suuntaviivat taittuvat. Heidän sairaalloisesti näkevä, suurentava yksipuolisuutensa, maniaa lähenevä kiihko, millä he tarttuvat määrättyihin aatteisiin tai mielikuviin, vaikuttaa että näissä usein jo psykiatrian rajamaille kuuluvissa kirjallisissa ilmiöissä toisinaan voi tavata jonkun murtautuvan suunnan aatteista ikäänkuin puhdasviljelyksessä. Liiaksi sisäisesti kaoottisia, koskaan taiteellista kypsyyttä saavuttaakseen, liiaksi ristiriidassa kaiken sovinnaisen kanssa, saadakseen yleisempää tunnustusta, he ovat kuitenkin saman hengen palveluksessa hekin, mikä heidän ympärillään etsii uusia muotoja.

Sielullinen mielenkiinto, jonka he herättävät, on ainakin yhtä suuri, jollei suurempikin, kuin esteettinen. Heidän taiteellinen luomisensa on sattuman varassa, kuten arpapeli, mutta he eivät siltä koskaan heitä tyhjää silmää: onnistuessaan he luovat esteettisiä arvoja, epäonnistuessaan mieltäkiinnittäviä sielullisia todistuskappaleita.

He ovat eräänlaisia nilkkuja kykyjä, lahjakkaisuuden raajarikkoja, sirpaleneroja, henkisessä kasvussaan muodottomia, anarkisteja jo aivorakenteeltaan, kirjallisia enfant terriblejä, joihin, jos kehenkä, sopii Strindbergin hirveät sanat: "Trollens barn växa icke, de få bara ett stort huvud och skrika."

Noor-Eestin enfant terrible sanan varsinaisessa merkityksessä oli äsken kuollut kirjailija Jaan Oks . Voi olla, ettei Noor-Eestiin kätketty vastarinnan itu ole koskaan niin rajusti ja alastomasti puhjennut, kuin Jaan Oksin synnynnäisessä Prometheus-asenteessa, millä hän sinkoo ajatuksensa kotkanpojan vasten ihmisiä ja jumalia. Noor-Eestin kumouksellinen vastarinta oli järjestelmällinen ja älyllinen; Jaan Oksin villeistä vaistoista versoi kapina kaikkea vastaan. Hän vei sen äärimmäiseen rajaan saakka, uhmaavaan jumalhäväisyyn, samoin kuten vei kirjallisen subjektivisminsakin, josta Fr. Tuglas muistokirjoituksessaan huomauttaa. Oksin kirjallisen subjektivismi oli niin johdonmukainen ja ylivoimainen, että hän lopulta ikäänkuin täydelleen uppoaa tähän sairaaseen minuuteensa.

Jaan Oksin kohtalo oli kuolla Viron uusimman historian kaikkein dramaattisimpana päivänä. Hänen elämänsä sammui tallinnalaisessa köyhäinsairaalassa, viidentenäkolmatta helmikuuta 1918, jonka aamu näki Viron kymmentuntisen tasavallan viirin raatihuoneen tornissa, ja keskipäivä saksalaisten soturien juoksuhautakypärät. Hänen kuolinkamppailunsa, joka itse asiassa oli vain uneen vaipumista, alkoi kirkonkellojen tervehtiessä nuorta tasavaltaa ja päättyi Die Wacht am Rhein'in kaikuessa. Päivä, yhtä ristiriitainen ja vastakohtia täynnä, kuten henki, jonka se vapautti! Viikon kuluttua Oksin maalliset jäännökset kätkettiin köyhäinsairaalan hautuumaalle. Lehti, joka toi lyhyen tiedon hänen kuolemastaan, lisää yhtä lakonisesti: "Saattajia ei ollut".

Elämäkerralliset tiedot Jaan Oksista ovat tällä hetkellä vielä joka ilmansuunnalla, eikä ole luultavaa, että tämän virolaisen kirjailijakulkurin vaiheet koskaan tulevat muodostamaan kuukausien ja vuosien kiinteätä ketjua. Hän syntyi 1884 Parsamaan vallassa Saarenmaalla, suoritti kotisaarellaan Kaarman kansakouluopettajaseminaarin, ja oli kymmenisen vuotta takaperin opettajana Massun kansakoulussa Länsi-Virossa. Senjälkeen näyttää vaellushalu tarttuneen häneen, samalla kertaa kuin kirjallinen luomispakkokin. Hän ilmestyy eräänä päivänä Tarton nuorvirolaisiin kirjailijapiireihin ja katoaa taas järjettömästi vuosikausiksi, kunnes tiedot kertoivat hänen asettuneen kansakouluopettajaksi Samaran virolaiseen siirtolaan. Siellä hän koulutoimensa ohella kaupusteli siirtolaisille kirjallisuutta ja suunnitteli — mirabile dictu! — vasikannahkavälitysliikettä. Sodan syttyessä hän joutui sotapalvelukseen ja määrättiin Tallinnaan linnoitustöihin, mutta sairastui ennenpitkää luumätään ja tuli siirretyksi sairaalaan, jota ei enää jättänyt.

Hänen elämänsä viimeisistä kuukausista, jolloin hän taas pitkistä ajoista oli jonkinlaisessa kosketuksessa uusien ja entisten kirjailijatovereittensa kanssa, on monta vertaa enemmän tietoja kuin koko hänen muusta elämästään yhteensä. Hänen tautiaan ei alussa heti tunnettu, vaan hoidettiin yksinkertaisena luuvalona hieronnan avulla, mikä tuotti sairaalle suuria tuskia. Myöhemmin, kun sen todellinen laatu oli saatu selville, kului Oksin elämä yhdestä leikkauksesta toiseen. Poikkeuksellista on hänen suuri välinpitämättömyytensä ruumiillisia tuskia kohtaan, josta kaikki silminnäkijät huomauttavat, hänen puhuessaan operatsioista kuin puunleikkaamisesta. Sekä lääkärit että sairaanhoitajat ovat yksimielisiä ylistäessään hänen erinomaista kärsivällisyyttään, joka ei milloinkaan puhjennut äänekkäisiin valituksiin. Sairautensa ajalla hän — jumalkapinoitsija — luki usein uutta testamenttia ja oli ennen kuolemaansa kysynyt papilta ehtoollista. Kirjalliset ystävät pitivät tänä viimeisenä jaksona hänestä huolta sekä rahalähetyksien että henkilökohtaisten käyntien kautta, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kuolemasta ypöyksinään, kenenkään läsnäolematta.

Jaan Oks on kirjoittanut suuren joukon novelleja, — erään arvelun mukaan useita satoja, — runoja sekä eräänlaisia pitkiä, suorasanaisia, puoleksi tunnelmoivia, puoleksi filosofoivia yksinpuheluja, joita hän itse nimittää milloin "mielialoiksi", milloin "passage"'eiksi, paitsi sitä joitakuita esteettisiä ja arvostelevia kirjoituksia. Vähäinen osa niistä on ilmestynyt Noor-Eestin eri yhteisjulkaisuissa ja sanomalehtien palstoilla, viimeiset katkelmat Siuru-albumissa, verrattomasti suurimman osan sensijaan vaeltaessa erinimisten toimitusten paperikoriin. Tuglasen tietojen mukaan keskittyi Oksin kirjallinen luomisaika pääasiallisesti kahteen, kolmeen vuoteen, vuosien 1906—1909 välille, jolloin hän päivän mittaan usein taisi kirjoittaa 3—4 kertomusta. Eräässä yksityiskirjeessä Tuglaselle hän kirjoittaa juhlineensa kaksivuotisen kirjallisen toimintansa vuosipäivää ja samalla lopettaneensa sadannen novellinsa. Hänen kootut teoksensa, joitten ensimäisiä korjausarkkeja hän ei itse enää ennättänyt nähdä, ovat alkaneet ilmestyä kirjailijaliitto Siurun toimesta, toistaiseksi vain Tume inimeselaps (Tumma ihmislapsi), novelleja ja Kriitilised tundmused (Arvostelevia tunteita), esseitä.

Ulkonaisesti Jaan Oks vaikutti epäilemättä yhtä sairaalloiselta ilmiöltä kuin koko taiteensakin, pään oikullisesta, ettei sanoisi, tylsämieliselle ominaisesta muodosta ja ihon vastenmielisestä värittömyydestä alkaen koko ruumiin velttoon kitukasvuisuuteen saakka. Harvoin on kai tilaisuudessa näkemään inhimillisen rumuuden traagillisuutta niin säälimättömässä ja sovittamattomassa muodossa, kuin tässä nuorvirolaisessa rumuuden runoilijassa. Yllään karkeat, harmaat sarkavaatteet, jalassa pitkävartiset huopasaappaat, koko ruumis yhtämittaa elehtien ja liikehtien, ikäänkuin tanssitaudin tapaamana, alituisten hermonytkähdysten tempoessa kasvojen ja raajojen lihaksia, sellaisena muistanevat kai useat silminnäkijät Jaan Oksin hänen Tarton käyntinsä ajoilta. Taikka kuten Friedebert Tuglas häntä muistokirjoituksessaan — viimeisellä tautivuoteella — kuvaa:

"Näin ensi kertaa nämä luunlaihat kasvot, joita valkeat näppylät peittivät, nämä vesiharmaat silmät, punertavantakkuiset hiukset, harvan punaisen parran ja hampaattoman suun. Näin koko tämän kurjan ruumiin tuskasta sykkyrässä repalekasalla, povi edestä paljaana, jalat kiinni sidottuina, vastenmielisen veltot kädet riipuksissa yli vuoteen reunan, jonka takana oli seinää vastaan pystyssä kaksi kainalosauvaa, ikäänkuin kerjäläisen tunnusmerkit."

Jaan Oks oli oikeassa nimittäessään itseään dekadentiksi: hän oli todella dekadentti, ruumiillisesti ja sielullisesti, taiteessa ja elämässä.

Juuri lasta oli Jaan Oksissa, koskaan henkiseen täysimittaisuuteen ennättämätöntä, ikänsä sairasta ja lahjakasta lasta. Hänen päänsä paisui kuten vesipään lapsen, muodottomista ajatus- ja tunnemolluskeista, nimettömistä himoista ja vihasta. Hänellä oli lapsen kaikinpuolinen sekä inhimillinen että taiteellinen edesvastuuttomuus niin elämäänsä kuin taiteeseensa nähden. Molemmat olivat vailla suunnitelmaa, raketut kumpikin yksinomaan hetkestä, momentista. Hän vaistoi varmasti tämän lapsiheimolaisuutensa, samalla kun hänen sairas himonsa, kuten Dostojevskyn, ympäröi lapsen eroottisella mielikuvituksella. Ei ole suinkaan sattuma, että hän sekä runonsa että proosansa luonteenomaisimmissa saavutuksissa tuntee lapsena. Yhdessäkään runossa ei hänen synnynnäinen Kullervotunnelmansa ole saanut niin kirouslinkoovaa muotoa kuin runossa Lapsuus; yhdessäkään novelleistaan ei hänen aavistuksensa ole vienyt häntä niin lähelle ihmissielun alkuviettejä, kuin kertomuksessa Tumma ihmislapsi.

Tässä lyhyessä, alun toistakymmentäsivuisessa novellissa on epäilemättä
Oksin koko kohtalotragiikka.

Harmaassa, sateeseen ja lokaan uppoavassa kylässä, jota Oks niin mestarillisesti on kuvannut toisessa novellissaan Kylä , on ummehtunut koulutupa, täynnä raskasta höyryä ja katkua, missä "taivutetaan selkärankoja", "keitetään neitsyeellisiä aivoja", sorvataan väkivaltaisesti pehmeitä lapsensieluja. Mutta näitten mustina pääskynpoikina riveissä kykkivien ihmislapsien joukossa on muuan, jonka aivoissa kasvaa nuori ja villi kotkanpoikanen. Tällä vähäisellä ja synkällä maalaispojalla, jonka silmät olivat kuin kysyvät kuilut, oli "vastalausehampaat", jotka hän sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa iski joka ajatukseen. Häntä vainotaan ja kidutetaan sentakia, mutta se ei estä häntä päästämästä yhä uudelleen teräväkyntistä kotkanpoikaansa vasten vihatun kasvattajan naamaa. Mutta eräänä päivänä hän tekee julkean ja ennenkuulumattoman teon: hänen kotkanpoikansa uskaltaa kajota itse jumaluuteen! "Nyt löi ihmisten kesyttäjä kotkanpojan irtipäästäjää nenälle, suulle ja korville. Sitten heitettiin pieksetty nahka kyläkujalle kuolemaan."

Pahoinpidelty, kapinallinen lapsi sensijaan pakenee ihmisiä ja heidän elkeitään korpeen, missä "taivaan suuret, haikeat silmät eivät himoitse eivätkä nuhtele". Hänet tuodaan kotiin, hän pakenee uudelleen, kahdesti, kolmasti, koko kylän väki hälyytetään etsimään, ja kotiin tuotua hänet suljetaan rangaistukseksi koppiin. Mutta kevään tullen lapsi karkaa vielä viimeisen kerran. "Villin vaellushalun kiduttamana lapsi lankesi jo ensimäisenä päivänä monta kertaa kumoon. Jälkeenjäänyt elintarmo ehätti taas, kiipesi poikaseen, kiskaisi käppyräisen ruumiin mullasta pystyyn ja nelisti huimasti, tätä möhkälettä tärisyttäen, tyrkäten, kuluttaen."

"Kun tuo tumma Jokin taas kerran lapsen pystyyn kiskaisi, oli yö, ja kaikki ympärillä oudompaa ja huvittavampaa. Oli niin itsepäisen vapaata: säpin putoamista ei kuulunut."

"Mutta viheliäinen ääni siellä sisuksissa, suussa ja jäsenissä, — se odottakoon tyydytystään, kunnes kaikki juhlat on juhlittu." —

"Hän ei hakenut mitään, eikä keväällä olekkaan mitään löydettävissä, mikä muistuttaisi mieleen tyhjänpäiväistä syömistä. On vain salaperäinen värinä oudoissa kohdin, unenkaltainen syyhytys, ikäänkuin tikkujen pistävä hipaisu. Ei ole mitään. Kaikki menee ohitse. Kaikki tuntemattomat kouristukset ruumiissa, polte kurkussa, rauhattomuus joka suonessa." — —

"Ei ole mitään erikoista. Hyvä vain, että on sellainen oudon-outo leposija, ja niin tiheät katajat väkevässä savimullassa."

Ja tämä tumma ihmislapsi, jonka vapauden vietti on suurempi elämisenkin intohimoa, kuolee sankarillisesti nälkään, maksaen vapaudenpäihtymyksensä ilman vähintäkään napinaa hengellään.

Sama sietämätön, surmaava ympäristö, ja sen yli kasvavan yksilön traagillinen vapausvaisto on samoin Kylän johtoaiheena. Millaisella vihaisella huolellisuudella onkaan kuvattu tämä saarenmaalainen kylä: "Hukkuva keto kuin häviämäisillään ehtoiseen viluun usvaan, sinisenään jo syyskylmästä ja kuolemisen kivusta. Lakeus luo jo ensimäisiä varjojaan. On raskasta ja tuskallista. — Missä lakeus päättyy, siellä on kuja, ja kujalla sitkeä loka. Likainen on tämän kylätien sotkettu sydän. Likainen ja läpeensä sotkettu jälkien syntymästä saakka, jolloin kaviot ja nälkiintyneitten lapsimukuloitten kantapäät, sorkat, rumat varpaat, puupyörät, virsut tai puoliympyriäinen saappaanrauta sotkivat siihen takertuneen loan. — — Suurella huolimattomuudella on kylä paiskattu keskelle lokaa. — Tässä kylässä näyttää kaikki kumartavan kaiken edessä. Talot tekevät sen puitten edessä, omenatarhat kumartavat kaivonvinttejä. Niin elää kylä syysyössä, niin se viettää samoin suven selkeät päivät ja talven huurteiset ajat. — Odotat, että ilman harmaat huurut hukuttaisivat koko tämän köyhyyden kalvaman kylän potevine naisineen, pöhöttyneine lapsineen, sikoineen likakuoppineen ja ikäkuluine veräjineen. — Mutta usva haihtuu, ja savu kohoo ilmaan, ja tulevat uudet syysillat, vastenmielisyydessään samankaltaiset, uudet yöt ja uudet työt. Mutta ihminen — — — elää kuin taikakehässä, kiroo ja rukoilee jumalaa avuksi, polttaa tupakkaa, pieksee lapsikantturaa, lukee ruokarukouksensa, pesee hyppysensä, kuorii perunoita ja kituu kasvussaan."

Tässä kylässä elävät ihmiset "elukoitten keskellä, pöytien, tuolien ja rukkien välillä ja uunin vieressä." Mutta siellä elää myös nuori poika, joka syysöinä kuljeskelee yksin mustilla vainioilla ja uneksii mailmasta ja ihmissieluista, nähden luhtaniityillä tuhansia kangastuksia. Eräänä päivänä hän on kadonnut tietymättömiin. Ohdakkeet kasvavat hänen jälkensä umpeen, eikä hän ikinä palaja.

Oksin vapauden vaisto on niin voimakas, että sille kaikki järjestetty yhteiskuntaelämä tuntuu sietämättömältä kahleelta, samoin kuten uskonto ja koulu hänestä ovat vain keinoja vapaan ajatuksen sortamiseksi. Jumalan hän on valmis ripustamaan alttarin reunaan, kuten huuhkajan tallin oven yläpuolelle. Kaikki ihmisten yhteys herättää hänessä inhoa ja pakenemishalua; kuten hän suorasanaisessa mieterunossaan, Nimetön eläin , kirjoittaa, hän haluaa "kiskaista henkensä kauemmaksi kaikesta, mikä ihmiselle löyhkää, päästä piskuisten, liesitulien luota suurille vapaille tulille, ja luolasta mihin ihmisen huoku on päässyt, rajattomiin saleihin". Hänen vaistonsa on kulkurin, on maankiertäjän, jonka ihanteen hän elämässään mahdollisuuksien mukaan toteuttikin. Kauniissa ja ylpeän itsetunnon täyttämässä runossa "Jäljettä", on hänen ihanteensa kadota unhoitukseen, katkaistuaan viimeisetkin siteet ja hävitettyään kaikki jäljet. Ja Oksin anarkistinen elämänkatsomus on varmaan sanellut seuraavat sanat:

"Suurenmoista on olla välinpitämätön ja nauraa kaikkea luotua ja kaikkea luomatonta. Pilkata kuolleita, ilkamoida eläviä, se on mailmaahallitsevan voimantunnon latva, se on sen työ, joka on kaikki voittanut eikä enää viheliäisen taivaan alla mitään löydä, minkä edessä kumartua voisi."

Oks oli epäilemättä anarkisti jo synnyltään. Siinäkin hän taas lähenee lasta; kuten lapsen, oli hänenkin hävityshalunsa suurempi kuin rakennushalunsa. Hän oli tullut mailmaan, kuten Strindberg, dynamiittipanos verissä, valmis räjähtämään milloin hyvänsä. Hän ei suotta Kylässä ylistä "pyhää hävittämistä": ("Hyvin huonosti on laita jo silloin, kun ei ole enää kuolemaa eikä syntymää, kun ollaan jo tuolla puolen hävittämisen, pyhän hävittämisen, niin ettei edes särkeminen maksa vaivaa.") Tai kun hän Nimettömässä eläimessä kirjoittaa: "Silloin sysäisit vielä kerran, nähdäksesi verta, rauniokasoja, kidutusta ja jätteitä ja tervehtyäksesi tiedosta: olen saanut tehdyksi kaikkein enimmän pahaa. Herra nielaiskoon mahdollisuuden rakastaa toista tai kuolettakoon ihmisissä jo alkuidussaan senkaltaisen mielialan, missä ei ole enää rattona kidutusta, halveksumista ja kuristamistuskaa."

Häntä huvittaa luoda mielikuva mailmasta, jossa ei ole enää aviota, jossa ihmiset, "linnut, vihreä sammakko, ristilukki, uunisirkka, kaikki olisivat enkeleitä, — kuten työmehiläiset". Ja tässä tulevaisuuden kangastuksessa kiehtoo häntä juuri "seppeleitäkin korkeampi kunnia" olla maanpinnalla viimeinen, itse vapaaehtoisesti lopettaa elämä! Eräänlainen toisinto Tolstoin askeettisesta mailmanlopun ihanteesta virolaisen kyläanarkistin aivoissa!

Hänen asenteensa on alun alkaen yhteiskunnan luonnollisen vihollisen. Hänessä on elämän ja yhteiskunnan lapsipuolen synnynnäinen vastarinta kaikkia parempiosaisia kohtaan, kuten hän Tummassa ihmislapsessa sarkastisesti tunnustaa: "On jotain kaameata ja typerää olla tarmokas, kaunis, hyvä ja kunniallinen." Niinkuin Strindberg loppuun saakka oli palvelijattaren poika, niin pysyi Oks loppuun saakka samana "kahdenkertaisena äpäränä", jota hän niin suurella, mutta väärentämättömällä kyynillisyydellä kuvaa, — joka syntyy krouvirakkaudesta, kasvaa takapihojen löyhkässä, ensimäisenä taiteellisena kasvattajana päihtyneen äidin laulunrenkutus, ja joka näkee isänsä ensimäistä ja viimeistä kertaa hirttonuorassa.

Tämä syntyperä — todellinenko vaiko mielikuvituksellinen? — painaa häntä häpeänä, jonka hän tuon tuostakin vetää esiin lietsoakseen sillä kostonliekkiään. Ja niin leppymätön ja julkea on tämä viha, ettei se sammu edes kuolinvuoteellakaan, vaan leimahtaa yksityisissä runoissa, jotka Oks kahden leikkauksen välissä kirjoittaa kirjankansille, näissä katkelmissa, jotka tuskin enää ovat runoa, vaan voihketta, huutoa, huokausta, kirousta, hänen toivoessaan kykenevänsä kostamaan isänsä tyttärille samalla mitalla äitinsä häväistyksen:

Tean, et enne sündimisi sa julgesid mind emas teotada, tean, et pärast sündimisi ma emaga sain pisarates leotada, äga nüüd on sinu tütred suured, mina helev mees, nüüd on sinu tütred lahti minu ees!

(Tiedän, että ennen syntymääni rohkenit minua solvaista äidissäni, tiedän, että jälkeen syntymäni sain keralla äitini kyynelissä kylpeä, mutta nyt ovat tyttäresi suuret, minä uljas mies, nyt ovat tyttäresi tarjolla minulle!)

Jaan Oksin taide on ääni loasta, on proletariaatin ääni. Epäilemättä hän rakastaa lokaansa, hän viihtyy siinä, tottumuksesta tai luontaisesta kiintymyksestä, pyytäen saada edelleenkin "ylenkatsoa ja nauraa loassaan". Hänellä on sairaalloinen taipumus kuvata kaikkea iljettävää ja inhoa herättävää, hänen vertauksensa ja käänteensä ovat usein etovan vastenmielisiä. Mutta tämä runouden takapihan taimi, rikkaläjällä kasvatettu, rakastaa samalla kauneutta, siitä hänen traagillinen ristiriitansa. Taiteilija on hänen sanojensa mukaan "karmeuden todellinen pappi", — hän, kaikenkapinoitsija, tunnustaa taiteen "Ainoaksi, jota palvellessaan ihminen ei tunne häpeää". (Arvostelevia tunteita.) Hän, jolle hävittäminen on muuttunut intohimoksi, voi toisena hetkenä hartaudella ylistää elämän arvoa "kauneuden syvyyttä". Hän, joka on valmis heittämään jumalan rikkatunkiolle, kirjoittaa seuraavana hetkenä palavat sanat: "Sisääsi tahdon tunkeutua, ymmärrätkö, jumala, sisääsi, vaikka sillä kadottaisin kaiket elämäni".

Kaikki hänen tunteensa ovat ristiriitaisia, hänen heittelehtiessään koko ajan äärimmäisyydestä toiseen. Yksinäisyys, joka äsken oli hänelle ainoa turva ja onni, joka yksin suojeli häntä "pieniltä, vihaisilta ajatuksilta", kalvaa häntä seuraavana hetkenä synkkänä orpoutena. Hän, joka kerran tahtoi olla kaikille: "uppo-outo, tuijottaa kutakin kurkoitettua kaulaa, kuten jääkarhu kameelia", kirjoittaa verhotulla alakuloisuudella ihmisistä, jotka ovat "toisilleen tuntemattomia, outoja, kuten keskenään koivikon koivut". Kuolinvuoteellaan hän on kuulevinaan kuin humuna läpi vuoren toisten äänet, silmännäkemättä. Ja niin hän kysyy eräässä runosirpaleessaan lapsen ja sairaan avuttomuudella: "Mikä on kasvattanut välillemme vuorien ketjun?"

Mutta uupuessaan vastalauseistaan, kapinastaan ja uhmastaan, hän voi huitasta kämmenellään elämää kuten härnäävää kärpästä. On kuin kaukaista kaikua Salomonin Saarnaajan filosofiasta hänen sanoissaan: "Sillä kaikki on mieletöntä: ihminen satunnaisessa tarkoituksettomuudessaan, — ja ihminen määrätyssä tarkoituksellisuudessaan".

Jotain stoalaista tyyneyttä on sensijaan hänen kuolemankäsityksessään, jonka hän ikäänkuin ennakkoaavistuksella on haahmoitellut kertomuksessaan "Vanha matruusi", kuvauksessa vanhasta paatuneesta ja kyynillisestä merikarhusta, joka ajattelijan rauhalla odottaa loppuaan. "Hänessä ei kuolema herätä suurempaa hirmua kuin aamuinen laivanlattian pesu eikä suurempaa mielenkiintoa, kuin ankkurinnosto. Vain hieman kärsimättömyyttä sielussa, että on pakko käydä niin voimattomaksi ennen todellista pysähdystä."

Jaan Oksin elämä oli sidottu syntymään ja kuolemaan, mutta näitten kahden kahleen välillä kohosi hänen elämänsä kaari lyhyeen ja kapinalliseen pingoitukseen.

Oks ei vetoo älyyn, tuskin tunteeseen, vaan tajunnanalaiseen aavistukseen; hän ei kuvaa tunteita vaan viettejä, vapauden, elämänjatkamisen alkuvaistoja. Läpi koko hänen runoutensa kuultaa sairas ja himokas viettielämä. Hän ei tahdo tai ei osaa sulkea sairaita intohimojaan toisiin, vieraisiin minuuksiin, vaan antaa ne semmoisinaan, paljaaltaan, lyyrillisinä, subjektiivisina purkauksina; sentähden on, varsinkin hänen runoissaan, sekä loppusoinnullisissa että suorasanaisissa, eräänlainen hirvittävä ja kyynillinen tunteen alastomuus. Mutta kaikki alastomuus vaikuttaa ensi hetkessä vierastavalta, esteettisinkin, sitä enemmän verhottomat himot.

Nälän suhteen Oks on täysin suvereeni, se on ainoa vieteistä, jonka hän vallitsee, jota hän mainitsee halveksumalla, nimittäen elämää "periodilliseksi aterioimiseksi". Hänen tumma ihmislapsensa ei liioin uhraa ajatustakaan "tyhjänpäiväiselle syönnille", kuollessaan nälkään keväisessä metsässä.

Sensijaan on viha hänelle tervetullut kiihoitustila, hän innoittuu siitä, kuten rakkaudestakin, se hedelmöittää hänen tunteensa ja aivonsa ja panee liikkeelle hänen kuvitusvoimansa. Hän puhuu vihasta, "joka antaa hänelle koko hänen elintarmonsa", vihasta, joka tekee ihmisen nuoreksi uudelleen ja puhaltaa hehkumaan elonhiilet. Hänen tumma ihmislapsensa on "pieni, ylpeä ja vihainen ". "Ja silloin halajat, että kaikki ryhtyisivät vastarintaan, pitäisivät ajatuksiasi pikkuisina käärmeinä, silloin tuntee janoa ryhtyä johonkin jättityperään, jättiviisaaseen, johonkin mielettömyyteen, tehdä jotain, mikä vastaasi sadattelee ja taistelee, joka vihastuttaa ja väsyttää." Kuinka täynnä vihan hekkumaa ovatkaan sellaiset runot kuin Lapsuus tai Kadulla!

Alkuperäisin, mutta samalla sairain on Oks kuitenkin kuvatessaan viettiä, joka hänelle on samanarvoinen kuin elämä: rakkautta. Rakkaus on epäilemättä erehdyttävä nimi sille paljaana palavalle, alastomalle alkuvoimalle, jonka ilmauksen Oks näkee kaikkialla. Hän itse nimittää sitä Himoksi. Koko luonto on hänelle sukupuolellinen, itse maasta alkaen ajatuksiin saakka, jotka "kaks'sukuisina muotoina karkeloivat ja toisiaan hedelmöittävät". Hänen mielikuvituksensa kiertää herkeämättä sukupuolellisten tilanteitten ympärillä, mäen kukkulat muistuttavat hänelle raskaita naisia, vakoon kylvetyissä perunoissa ja vesalepissä hän näkee hedelmöitymisen intohimon. Hän kirjoittaa "kiimaisista luhdista ja rivosti humisevista puista", palaten näihin kuviinsa erotomaanin itsepintaisuudella.

"Himossa on elämä itse ja elämänsakka". Oksin suorasanaisilla mieterunoilla on yksi ainoa aihe, ne ovat täynnä ajatusten Astartetanssia. Ja tähän hillittömään, peittelemättömään himoon, joka tuntuu sulattaneen runoilijan koko olemuksen ikäänkuin alkuelementiksi, sekaantuu samalla herjaava ylenkatse, aitostrindbergiläinen naishalveksunta, ei älyllinen eikä harkittu, vaan syvästi vaistottu viha eri sukupuolien välillä, joka ei häviä edes rakkauden ja yhdynnän hetkenäkään. Hän kostaa orjuuden, johon sukuvietti hänet pakoittaa, loppumattomilla solvauksilla, samoin kuin pettymyksen, joka väistämättä seuraa aistien huumetta. Hän nimittää naisia poikkeuksetta "naaraiksi", ikäänkuin joka hetki alleviivatakseen heidän sukupuolellisuuttaan, "ihmiskunnan matelijoiksi". Hänen vanha merimiehensä sanoo vielä kuolinvuoteellaan papille, joka yrittää herättää hänessä sovinnollista mielialaa: "Naisten kanssa tahtoisit minut lepyttää? Älä tuokkaan niitä tänne, mokomia! Milloinkaan en halua senkaltaisia ihmisiä tuntea, ihmisiä, jotka viheliäistä maanpäällistä elämää jatkavat kaikkien kärsimykseksi. — Halveksin heitä filosofian pohjalta."

Ja niin päätyy Oks tässäkin palvonnassaan herjaukseen, pyhänhäväisyyn, oman himonsa esineen häikäilemättömään herjaukseen, ikäänkuin ei keksisi kyllin lokaa, millä ryvettää tätä omatekoista Astarte-alttaria.

"Kaikki ovat samankaltaisia, sekä se, joka ensi hymyjään hymyää, se, joka on saanut kyllääntyäkseen, että se, joka ennen kuolemaansa pyhää ehtoollista nauttiessaan vanhuutensa varjosta nuorta pappia himoitsee. Missään ei löydy toisenkaltaisia, — käy vaikka halki taivaitten ja helvettien ja astu maan päälle, vakoillaksesi yhtämittaa suurilla tienristeyksillä."

Oks oli sekoitus kykyä ja hermosairasta. Hänen luomistyöllään on täysin patologinen ilme, se on sairas, väkivaltainen toiminta, ikäänkuin äkillinen ja sokaiseva verentungos aivoihin. Aivan samoin kuten elämänvietti ehätti hänen tumman ihmislapsensa, nelistäen ja kuluttaen, samoin mahtoi luomispakkokin aika-ajoin ehättää Jaan Oksin, pakoittaen hänen sairaat aivonsa vihaiseen vireeseen, puristaen niistä myrkkyä ja kähyä, — jättääkseen hänet yhtä äkkiarvaamatta. Ei riitä lukea hänen painettuja teoksiaan, vaikka niissäkin tuntuu tämän ryöppyävän, syytävän luomisen merkit. Käsikirjoituksissa sensijaan, joita karsimatta ja järjestämättä ei milloinkaan olisi voinut painattaa, viettää Oksin sairas kirjallinen luomisvietti todellisia orgioita. Täytyy tehdä kieltämättä itselleen väkivaltaa niitä lukeakseen: koko ajan on kuin aluttoman, loputtoman sanaryöpyn alla, johon ajatuskin on hukkua. "Hän loi, kuten tulivuori, joka samalla voimalla sinkoo kohti taivasta sulaa metallia ja tuhkaa", sanoo Jaan Oksista Tuglas. Sivumääriä ajatuksetonta vatvomista, kolminkertaisesti sanoja, sanoja, sanoja, hulluinhuoneen järjetöntä houretta, ja yhtäkkiä kaiken tukahduttavan ajatuskuonan alta kirkas ajatus, niin alkuperäinen, kuin olisi se ensi kertaa ajateltu vasta näissä poloisissa aivoissa. Tämä ajatus voi olla loukkaava, häväisevä, täynnä traagillista sarkasmia ja kyynillisyyttä, mutta se on uusi!

Oks itse sanoo kerran taidetta "fysiologiseksi tarpeeksi, sielulliseksi uloshengitykseksi." Juuri siten on epäilemättä hänen oma taiteensa syntynyt. Hän itse on epäilemättä mahtanut siihen tuiki vähän. Hän ei ole kai milloinkaan muistanut sellaisia tyhjänpäiväisyyksiä olevan olemassakaan, kuten tietoinen työ, taiteellinen rakenne. Voi olla, että hänellä häämöittää jokin päämäärä liikkeelle lähtiessään, jokin kuva, jokin mieliala, jonka hän tahtoo pyytää kiinni, mahdollisesti jokin hämärä juonikin. Mutta hän kulkee tietään kuten lapset, hän poikkee joka suunnalle tien oheen, pysähtyy jokaisen nähtävyyden kohdalla. Niin hän aloittaessaan kertomustaan Koulumestarin hevonen epäilemättä todella on aikonut kuvata juuri tätä hiirakkoparkaa ja sen vaiheita, mutta sensijaan kuvaakin kaikkea muuta, kylää ja kylänmiehiä, niittyjä ja veräjiä, kunnes unohtaa tykkänään sekä koulumestarin että hänen hevosensa.

Kieltämättä kärsivät Oksin teokset kauttaaltaan katkonaisuudesta ja hämäryydestä, joka ei suinkaan aina kätke syvyyksiä, vaan hyvinkin tavallisia ajatuksen matalikkoja. Mutta toisinaan tuntuu Oksin lauseissa, kuten niistä on sanottu, kolme mittasuhdetta, ikäänkuin sanojen merkitys niitten hämäryyden vuoksi olisi joka suuntaan venyvä, avaisi mahdollisuuksia joka taholle. Ja niin tahtoisi nähdä Oksin pitkät yksinpuheluhoureet kuin tiheässä, näkymättömässä seulassa, josta yksitellen ajatusten akanain seasta varisisi selvä vilja.

Hänen sairaissa aivoissaan eivät estävät keskukset kai milloinkaan ole olleet toiminnassa, mikään ei kyennyt hillitsemään tätä rajua koneistoa, sen kerran käyntiin päästyä. Hänen tuotteliaisuutensa lyhyenä luomiskautenaan oli grafomaanin tuotteliaisuutta. Hänellä oli kiire, ikäänkuin olisi aavistanut luomisaikansa, ehkä elämänsäkin lyhyyden. "Sallittakoon ihmisen elää vain vuosi, silloin hän ei nukkuisi eikä kuluttaisi aikaa hautaa varten valmistuakseen."

Yhtä mahdotonta oli hänelle ajatustensa järjestely, suvereenilla huolettomuudella hän jätti sen toisten tehtäväksi. Hän on teoksistaan yhtä huolimaton kuin kala kudustaan, hän jättää ne kohtalon ja sanomalehdentoimituksen huomaan, häviöön tai ylösnousemukseen, se on hänelle yhdentekevä. Miten muut niitten suhteen menettelevät, kenen käsiin ne joutuvat, mitä niistä loppujen lopulta on jäljelle jäävä, — kaikki kysymyksiä, jotka eivät häntä liikuta. Ainoastaan eräässä yksityiskirjeessä Fr. Tuglaselle voi aavistaa jonkinlaisen levottomuuden, joka kuitenkin pikemmin on järkkymätöntä itsevarmuutta: "Seitsemän vuotta sanokoot arvostelijamme, ettei teoksilla ole minkäänlaista taidearvoa, kahdeksantena vuonna on heidän kuitenkin tunnustaminen, että on."

Kuten hän erästä arvostelevaa kirjoitustaan nimittää "improvisatsioksi", niin oli hänen tuotantonsa kauttaaltaan improvisatsiota, kirjoitettu luojaties milloin ja minkälaisten tuiki maallisten aherrusten lomassa, vihkokorjausten, liikearvioitten välissä. On oikeastaan aivan arvoituksellista, minä väliaikoina hän ehti hankkia itselleen senkin esteettisen ja kirjallisen puolisivistyksen, mikä hänellä joka tapauksessa oli.

Hänen taiteensa luonteesta seuraa semmoisenaan, ettei sillä voinut olla minkäänlaista kehitysviivaa, tällä taiteella, jolta puuttuu kokonaan juuri viiva, joka on kokoonpantu ikäänkuin vihan ja himon tuulispäässä, omassa raivossaan kiertävistä pisteistä. Oksin pirstaleinen ajatus ei olisi milloinkaan kyennyt kulkemaan pitkin suoraa viivaa, yhtä vähän kuin hänen kehityksensäkään. Se päättyi itseensä, kuten piste. Hänen henkinen sisältönsä ei ollut luotu elimellisesti kehittymään, ei laajentumaan mihinkään suuntaan, eikä kypsymään siitä raaka-ainestilasta, missä se oli. Se oli luotu vain purkautumaan sellaisenaan, yhdellä kertaa.

Jaan Oks on epäilemättä Noor-Eestin omituisimpia ilmiöitä. Hänellä oli ylimyssielu, köyhälistöruumiiseen kuolemaan saakka kytketty, — ruumis, joka ei koskaan voinut vapautua kyläkujasta ja himosta, ja mielipuolisuuden kanssa kamppaileva sielu, joka kauneuden ikävässään lohduttautui herjauksilla. "He olivat kuin tylsän seipään lävistämät, osaksi maankamarassa kiinni, toisen olemuksen osan karkeloidessa keinuen taivaan alla, kuten rauhaton, siunaamaton uhrisavu." On jotain sankarillista hänen uhmaavassa jumalhäväisijäasenteessaan, on jotain traagillista tässä rujossa kyvyssä, jonka taide on kuin rumuuden uhria saavuttamattomalle Kauneudelle.

A.H. TAMMSAARE

Synt. v. 1878 Tammsaare-Põhjan talossa Järva-Madisen pitäjässä Tallinnanmaalla. Harjoittanut lakitieteellisiä opintoja Tarton yliopistossa. Toiminut sanomalehtialalla. Teoksia: Rahaauk v. 1907, Uurimisel v. 1907, Pikad sammud v. 1908, Noored hinged v. 1909, Üle piiri v. 1910, Vanad ja noored v. 1913, Poiss ja liblik v. 1915, Keelest ja luulest v. 1915, Kärbes v. 1917, Varjundid v. 1917.

Virolainen kaupunkilaistumiskulku, sekä sielullisena että ruumiillisena ilmiönä, siirto kylästä kaupunkiin, henkisen ilmapiirin vaihto, niin kuvaava nykypäivien Virolle, muodostaa tavallaan pohjan, jolle on rakentunut nuorvirolaisen novellistin H. Tammsaaren hieman ohut kirjallinen tuotanto.

Tammsaaren teokset eivät tosin tarjoa minkäänlaista kuvausta muuttuneesta yhteiskunnallisesta perustasta, mille nykyinen virolainen kaupunkiyhteiskunta nojautuu, ei sen luomasta tyyppien moninaisuudesta, ei edes liikunnosta kulttuurisiirrosta, joka herkeämättä muuttaa kaupunkifysiognomiaa. Se ei ole mitään nykyaikaista kaupunkirunoutta, hymniä kivimuureille ja sähköradoille, ei alkua epopeaan tulevaisuuden virolaisesta suurkaupungista. Se yrittää yhtä vähän kiinnittää Tarton vatvovaa lammikkotunnelmaa kuin Tallinnan kuumeista satamanousukasilmettä. Kaupunkia itseään, aineellisena todellisuutena, siinä tuskin on olemassa. Eikä siinä liioin tapaa mitään johdonmukaista sielullista kehitysketjua; Tammsaaren henkilöt ovat näennäisesti täydelleen irrallisia, niinkuin eivät kuuluisi mihinkään yhteiskuntaan tai suurempaan ihmisten yhteyteen. He muodostavat vain "psykologisen ykseyden", kuten heistä sanoo Friedebert Tuglas. Heillä ei ole entisyyttä eikä tulevaisuutta, ei siteitä mihinkään suuntaan. Ja kuitenkin, siitä huolimatta, on heistä joka-ainoa sellaisenaan virolaisen sivistysmurroksen, kaupunkilaistumiskulun tulos.

A.H. Tammsaare, samoin kuin muutkin nuorvirolaiset, harrastaa kaksinimisyyttä ja kirjallista naamioleikkiä; kuten Grünthalista sukeutuu Ridala, Aavikista Randvere ja Mihkelsonista monta vertaa romanttisemmalta kajahtava Tuglas, niin on A.H. Tammsaarekin milloin Anton Hansen, milloin Tammsaare. Hän merkitsee tyylinvaihdoksensa aina uudella kirjallisella kyltillä.

Tammsaare on huvittava toisinto nuorvirolaista tyyppiä, eroavaisuuksineen ja yhtäläisyyksineen. Yksityispiirteiltään hän voi muistuttaa milloin yhtä, milloin toista kirjallisista tovereistaan, mutta kokonaisuudessaan on hänen henkinen fysiognomiansa hänen yksityisomaisuuttaan. Hän on persoonallisuus, kaikesta värittömyydestään huolimatta. Ensi silmäykseltä hän näyttää toisen nuorvirolaisen novellistin, Friedebert Tuglasen, täydelliseltä vastakohdalta; Tuglas pyrkii synteettiseen fantasianäkemykseen, Tammsaare sielulliseen analyysiin; Tuglasen värit ovat pehmeätä, hivelevää liitua; Tammsaare käyttää kovanumeroista lyijykynää. Ohutverisyydestään huolimatta Tammsaare hyvin harvoin vaikuttaa artistiselta, kuten Tuglas miltei poikkeuksetta, huolimatta mielikuvituksellisesta täytelyydestään. Mutta heillä on selvät älylliset yhtymäkohtansa, joskin Tammsaaren äly on kuivempi ja mehuttomampi kuin Tuglasen; heidän satiirinen taipumuksensa on sukua, ja he koskettavat toisiaan viivanalaisissa koserioissaan, joitten sävy usein on hämmästyttävän samankaltainen, vaikka Tammsaaressa onkin monta vertaa enemmän ammattijuttelijaa. Tuglasen tyyli aateloi pienimmänkin sanomalehtipakinan; se muodostuu hänellä aina vähäiseksi tutkimukseksi, taiteelliseksi lastuksi; Tammsaaren synnynnäinen sanomalehtimieskyky ohentaa tarvittaessa raskaimman ja vakavimmankin aiheen kevyeksi jutteluksi. Hän on nautintoihminen, ilmeisin hedonistisin taipumuksin, nuorvirolaisista kieltämättä samalla humaanisin, vaikka hänen suvaitsevaisuutensa ja inhimillisyytensä juuret juontavatkin ehkä yhtä syvälle suureen välinpitämättömyyteen kuin suureen kaikenymmärrykseen.

Tammsaare on oman kirjallisen sukupolvensa keskuudessa ohuin, mielikuvitusköyhin ja todellisuusvaistoisin. Hän on ainoa nuorvirolaisista, joka häikäilemättä tarttuu päivän probleemeihin ja ympäröivään elämään, joskin hänen probleeminsa ovat yksinomaan sielullisia ja kuvatun elämän näyttämö useimmissa tapauksissa ahdas virolainen ylioppilaskomero. Hänen kirjansa ovat alun alkaen antaneet aihetta kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin, rotuhygieenisiin, kasvatusopillisiin ja siveyskysymyksiin, vaikka hän itse ei ole vihjauksellakaan vikapää niitten asettamiseen. Ainakaan ei mikään liene hänestä etäämpänä kuin vastauksen antaminen. Erehdys olisi epäilemättä luulla, että esimerkiksi Tammsaaren novelli Yli rajan olisi kirjoitettu ratkaisemaan ennen-avioliittoista sukupuolikysymystä tai mahdollisesti naisen äitiys- ja riippumattomuusprobleemia. Tammsaarea on hyvin yksinkertaisesti vain huvittanut viskata kivi yhteiskunnalliseen lammikkoon, épater le bourgeois , kuten Friedebert Tuglas hänestä sattuvasti sanoo, härnätä porvaria, vähäinen epäilevä ja miksikä ei! poikamaisen frivoli hymy suupielessä.

Tammsaaressa on epäilemättä kosolta kirjallista pahankurisuutta; hän vetää hyvin mielellään yleisöään hiukan nenästä, kuten Kärpänen-novellissa ylioppilas Kulno, joka puheellaan saa koko kuulijakuntansa petkutetuksi, tai Vivahduksia-novellin päähenkilö, joka hänkin rakastaa tällaisia pieniä kirjallisia jalkakoukkuja.

Muuten, mitkään Tammsaaren ominaisuuksista eivät esiinny erityisen silmiinpistävässä mittakaavassa, eräänlainen keskimittaisuus on päinvastoin niille tunnuksellista. Poikkeuksen tekee ehkä ironia. Tammsaaren taipumus ivaan on varmaan synnynnäinen, hänen äänenpainonsa on luonnostaan ivallinen, kuten Suitsin luonnostaan pateettinen. Tammsaarelle ei ole olemassa minkäänlaisia arvovaltaisia aatteita tai henkilöitä, ei mitään koskematonta aluetta. Hänen ivansa on usein kyltynyttä, väsynyttä, neulanohutta, harvoin erityisemmän pahanilkistä, mutta se ei suinkaan ole mitään attikalaista, ei myöskään valtameren kirpeästi väkevöittävää suolaa; sen prosenttimäärä on suunnilleen sama kuin suolapitoisuuden virolaisessa Länsimeressä. Ja Tammsaaren kieltämätön kyynillisyys, joka esiintyy sekä aiheitten että tilanteitten valinnassa, on sekin enimmäkseen samaa tahallista kiusoittelua, ärsytyshalua, kotitekoista virolaista ylioppilasboheemisävyä.

On kuitenkin muuan ominaisuus, joka näyttää olevan eroittamattomasti yhdistetty Tammsaaren henkiseen olemukseen. Se on epäily, skepsis. Se on usein vain filosofoivaa pintaleikittelyä, tapaa, muotia, vuorosanakimallusta. Mutta se on epäilemättä syöpynyt pintaa syvemmälle; kun tammsaarelaiset pohjakerrostumat syystä tai toisesta joskus paljastuvat, tapaa joka kerta juuri väärentämättömän skepsiksen, vailla vähintäkään teennäisyyttä tai keimailua. Mahdollisesti onkin tämä skepsis, harmaa kuin home ja syövyttävä kuin se, tammsaarelaisen kirjailijaluonteen ydin. Tammsaaren skepsis ei ole vapauttavaa, särkemisriemussaankin luovaa, myönteistä epäilyä. J. Luiga nimittää tammsaarelaista skepsistä tunteen skepsikseksi, joka ei synny henkisestä kehityksestä, vaan tunteen rappeutumisesta. Ja toden teolla ei pääse ajatuksesta, että Tammsaaren epäily on oikeastaan kokonaan kielteinen ominaisuus, puute, kyvyttömyys minkäänlaiseen hartauteen; häneltä puuttuu, niin sanoakseni, uskonnollinen elin.

Jokaisella kirjailijalla on pohjavärinsä. On kirjailijoita, ärsyttäviä, sytyttävän punaisia, on sinivalkoisia kirjailijoita, on toisia, joitten värissä on myrkkyä, kuten hullukaalin keltasinipunervassa kukanterässä, on kirjailijoita, ylimyksellisiä, kuten ajan kauhduttamat välivärit.

A.H. Tammsaaren pohjaväri on harmaa. Ei mikään harmaan lukuisista eri vivahduksista, ei keltaisen, punaisen eikä sinisen sekoittama, vaan yksinkertaisesti vesiharmaa, värittömyyden väri.

"Hermot ovat kulttuuria, — sentähden, enemmän hermoja, enemmän hermoja", huudahtaa muuan Tammsaaren virolaisista "nuorista sieluista", ylioppilas Kulno.

Siirto maalta kaupunkiin tai oikeammin kaupunkikulttuuriin ei merkitse suinkaan vain parissa sukupolvessa tapahtuvaa luuston ja lihasten volyymin vähenemistä. Eivät vain kasvonpiirteet, kädet ja jalat hienostu rakenteeltaan jatkuvasti muuttuneen elintavan takia, ennenkaikkea muuttuu ja hienostuu hermorakenne. Kulno on oikeassa: sivistystason nousu on pääasiallisesti hermokehitystä. Ei tietomäärän, ei älyllisen pääoman suuruus voi koskaan luoda yhtä suurta sivistyksellistä eriasteisuutta, kuin juuri hermoston enemmän tai vähemmän viljelty herkkyys, sen vastasäteilyn rikkaus, sen nautintomahdollisuus ja kärsimiskyky.

A.H. Tammsaare on suorittanut siirron kylästä kaupunkiin, — sekä henkilökohtaisesti että kirjallisesti. "Tous les chemins vont vers la ville", kuten Verhaerenin sanat kuuluvat.

Hän vaihtaa aihepiirinsä yhtä perinpohjaisesti, kuten vaihtaa tekotapansa. On yhtä suuri hyppäys Tammsaaren rehellisestä ja karusta naturalismista hänen ääriviivattomaan impressionismiinsa, kuin hänen pikkueläjäinsä, maattomain, irtolaisten, loisien ja mökkiläistensä kylästä, jossa ei ole muuta vaihtelua kuin torailu ja tulipalot, syntymä ja kuolema, hänen käsitteelliseen kaupunkiinsa. Vain pohjaväri on sama: Tammsaaren realismi on yhtä kuivan harmaata kuin ikinä hänen impressionisminsakin. Hänen talonpoikaiskuvauksissaan, jotka poikkeuksetta liikkuvat niin alhaisella yhteiskunnallisella asteella kuin suinkin, rehkii ja matelee inhimillinen elämä, näköjään vähääkään välittämättä tekijästä ja hänen tahdostaan, kaikkinäkevän luojan auringon alla. Vaimo ompelee rauhallisesti miehensä sairasvuoteen ääressä tälle kuolinpaitaa ja synnyttää lapsen samalla hetkellä, kun isä toisessa huoneessa heittää henkensä. Vanha isäntä ja renki työskentelevät pellolla, heidän vuorosanojensa vaihtoon, kysymyksestä vastaukseen, menee kokonaisen vaon kyntöaika. Akka ja ukko elelevät vuosikymmeniä samaa etanan kuoreen mahtuvaa elämäänsä, kunnes kuolema toisen korjaa. Ja paljaimmillaan tämä harmaa arkiaherrus on kertomuksessa Kaksi paria ja yksi ainoa , kahden kinastelevan mökkiläisperheen ja heidän yhteisen loisensa, Taidi-Laidin, tarina, kerrottu armahtamattomalla, kaikki tunkiokasat paljastavalla verismillä.

Tammsaaren kaupungilla ei ole edes niitäkään harvoja varmoja ääriviivoja, mitkä hänen kylällään. Se on erinomaisen utuinen ympäristö, jossa ei ole maaseudun puita, ei metsää, ei näköaloja, ei vihreyttä; ei ilmaa, mutta ei myöskään kaupungille ominaista ihmisvilskettä, kadun melua, tuskin katuja. Se on kokonaan impressionistinen, ikäänkuin tyhjään ilmaan rakennettu kaupunki, jota risteilevät nimettömät kadut, ja valaisevat tuiki persoonattomat katulyhdyt. On melkein yhdentekevää, onko tällä kaupungilla jossakin kertomuksessa tarkoitettu Tarttoa vaiko Tallinnaa; se ei muuta sanottavasti Tammaaren kirjallisia kulissilaitteita, hänelle riittää, kuten uudenaikaiselle näyttämölle, kaikkein välttämättömin huonesisustus: pari tuolia, pöytä ja sohva.

Elämän ulkonaisista puitteista ei ole jäänyt oikeastaan muuta jäljelle kuin ylioppilaskomerot, joitten "seinäpaperit ovat mustat, savuttaneet, niitten takaa pilkistää sieltä täältä seinä". Rikkinäisellä pöydällä vetelehtii kirjoja, ja lattialla on kalossit, "joilla on se erinomaisen ominaisuus, että ne helposti päästävät veden valumaan". Läpi himmeitten ja raamuisten ruutujen näkee tyhjän pihan, "missä joku vaate riippuu kuivamassa, ja joku ylioppilas tulee ja menee".

Näissä akateemisissa ja abstraktisissa ullakkokomeroissa asustavat ja rakastelevat Tammsaaren henkilöt tai oikeammin hänen puhuvat ja alati filosofoimaan pyrkivät varjokuvansa, s.o. milloin eivät kulje yksin tai kaksin vielä abstraktisempia katuja.

Ydinnäkemyksenä ylioppilasnovelleihinsa on Tammsaarella ollut eroottisen valonheijastajan säteessä nähty murto-osa nykypäivien virolaista jeunesse dorée sielua. Tammsaaren kaikki neljä ylioppilaskuvausta käsittelevät yksinomaan eroottisia suhteita, ja oikeastaan onkin ainoa oleellinen, minkä varmasti tiedämme näistä nuorista sieluista, heidän suhtautumisensa rakkauteen. He rakastavat, siis ovat olemassa.

Pitkissä askeleissa , joka epäilemättä on Tammsaaren ylioppilasnovelleista taiteellisesti ehein, on kaksi miestä ja yksi nainen, ylioppilaat Heinrich ja Otto, ja heidän yhteinen rakastettunsa Olga, virolaista demiviergetyyppiä. Oikeastaan on vielä toinenkin nainen, Heinrichin talonemännän tytär, joka eräänlaisena täytekuviona, vastakohtaisuuden lain vuoksi, esiintyy Tammsaaren useimmissa kirjoissa, edustaen hänkin ikuista naisellisuutta, pari astetta alempana tosin. Taistelu käy naisesta ja ihanteista. Heinrich Leisner, yläilmoissa asuskeleva haaveksija, rakastaa Olgaa, mutta saatuaan tietää Olgan olleen aikoinaan Oton rakastajattaren, luopuukin hänestä, pitkän sielullisen järkeistymis- ja jäähtymiskehityksen jälkeen, täynnä yksin- ja kaksinkidutusta.

Nuorissa sieluissa on miltei samat voimasuhteet. Jonkun aikaa yliopistossa opiskellut Aino Võsand jättää rahan puutteessa opintonsa ja oleskelee Tartossa. Hän tutustuu ylioppilas Kumoon, aito tammsaarelaiseen perustyyppiin, jossa skepsis ja eroottinen uteliaisuus yhtyvät, käy hänen luonaan (kaikki Tammsaaren virolaiset puolineitseet käyvät ylioppilastensa ullakkokomeroissa!) lukijan jäädessä epätietoiseksi, kuinka pitkälle tämä taidolla harjoitettu eroottinen leikki peräytymis- ja väistämisvuoroineen vie, ja lähtee vihdoin monen mutkan jälkeen ulkomaille opintojaan jatkamaan taikka, kuten Tammsaaren sanat kuuluvat, "syventämään merta ja koroittamaan taivasta".

Välttämättömän ylioppilaan nimi on tällä kertaa Robert Muidu. Paitsi Heinrich Leisner'in aineetonta idealismia, on hänellä sangen alleviivatut aineellisetkin vaatimukset. Hän johdattaa mieleensä Weberin Demokritoksen kyynillisen lauselman: "Varo, Karl, irstaita ihmisiä, ja jollet muuta voi, niin käänny mieluummin jonkun kunniallisen naisen puoleen, hän ei ole kieltäytyvä", ja haluton kun on viettämään tavanmukaista poikamieselämää, uskoutuu morsiamelleen Hedvigille. Mutta heidän huumeessa alkanut suhteensa arkiutuu vähitellen, samalla kun Hedvig huomaa olevansa tulossa äidiksi. Hetken aikaa hän aikoo pelastautua häpeästä, menemällä naimisiin tohtori Kalamaan kanssa, mutta lopulta pääsee naisellinen ylpeys voitolle, ja hän lausuu hyvästit sekä Kalamaalle että loppukohtauksessa sangen viheliäistä osaa näyttelevälle Robert Muidulle.

On jotain näissä kolmessa novellissa, mikä edellyttää yhteistä alkusolua. Ne ovat syntyneet ikäänkuin yhteisestä konseptsiosta, samasta mielialojen, tunteitten ja tyyppien varastosta, joka tosin ei ole oikein ottanut riittääkseen niin moneen muunnokseen, vaan hataroituu kirja kirjalta. Ja miten vähäinen toden teolla Tammsaaren tilanteitten ja henkilökuvien keksimiskyky on, näkee hänen Kärpänen -novellistaan, jossa hän taas pitkän väliajan päästä palaa rakkaaksi käyneeseen ullakkokomeroonsa, malttamatta edes hankkia Kulnolle uutta nimeä, vaan tuoden hänet semmoisenaan, ainoastaan joitakuita vuosia vanhempana näyttämölle.

On muuan piirre, mikä heti pistää silmiin Tammsaaren novelleissa: niissä puhutaan loppumattoman paljon. Tammsaaren ihmiset, sekä miehet että naiset, puhuvat aina, ikäänkuin heillä olisi puhumisvimma. "He suutelevat ja siinä sivussa puhuvat allegorisia tyhjänpäiväisyyksiä", sanoo heistä muuan arvostelija. Tarttolaisissa ylioppilaskorporatsioissa oli tapana varsinaisen sanakaksintaistelun ohella opettaa nuorille keltanokille sanataistelua, jota varten heidät armotta asetettiin sanapistosten maalitauluksi. Tammsaare yrittää epäilemättä seurata baltilaisia perintätapoja. Hänen henkilönsä taistelevat hekin kaiken aikaa floreteilla ja rapiireilla, väistävät, torjuvat, antavat sivuiskuja, hyökkäävät.

He keskustelevat herkeämättä, eikä kuitenkaan mikään tunnu liikkuvan keskustelun aikana kuin puhujien äänijänteet. Heihin sopii, kuten eräs virolainen huomauttaa, Jugendin parodia Maxim Gorkista. Kohtalon hylkäämät ihmiset istuvat koossa, filosofoiden ja saivarrellen, kunnes yhtäkkiä joku heistä kysyy: "Mutta miksi me aina puhelemistaan puhelemme, miksi emme koskaan tee mitään". Ja siihen toinen vastaa: "Siksi, että Maxim Gorki on meidät luonut!"

Samoin voisi tammsaarelainen miesten ja naisten kuoro vastata: "Koska
Tammsaare on meidät luonut."

Tammsaare ei suinkaan itse ole ollut tiedoton tämän alituisen herkeämättömän puheensorinan merkityksestä. Nuorten sielujen Kulno sanoo kerran:

"Luultavasti saivartelemme liian paljon ja elämme liian vähän; sentakia on meillä niin paljon kysymyksiä."

Juuri sisäistä liikkumattomuutta, äärimmäistä passiivisuuttaan, yrittävät tammsaarelaiset ullakko-asukkaat verhota puheensa vuolaudella. Se on teon surrogaattia, teon, johon he eivät ikinä ole ryhtyneet, ikinä eivät ole ryhtyvä.

Tammsaaren nuoriso on älykästä, mutta heikkohermoista sukupolvea, jonka nousukkuus tuntuu ennenkaikkea tahdon ja luonteen heikkoudessa, sivistysväsymyksessä, jota he poikkeuksetta potevat. Se ei ole heille itselleenkään mikään salaisuus, he tietävät hyvin jo edeltäkäsin ennemmin tai myöhemmin jäävänsä tien oheen.

Kuvaavaa näitten yliskamarien tunnelmalle on iltapuhde Kulnon luona, jonne on saapunut sekä Aino Võsand että Rein Jaaninpoika Muhem, muuan Emajoen Ateenan ikuisia ylioppilaita, joka vihdoin on päätynyt jumaluusopilliseen tiedekuntaan, mutta toden teolla tutkiikin oluthaarikkojensa pohjia suuremmalla syventymisellä kuin heprealaisia alkutekstejä.

Kulno kertoo kuulijoille "unensa". Oli kerran köyhä ylioppilas, joka halusi kirjoja, aina vain kirjoja ja seisoskeli nälkäisin silmin kirjakaupan ikkunan edessä, ahmien edes kirjojen nimiä. Kerran hänen taas tavallisella paikallaan seisoessaan, puhuttelee häntä pyöreähkö, tyytyväinen vanha herra: "Nuori mies, harrastatteko kirjoja?" Mutta ylioppilas, ylpeä nuoruudestaan ja köyhyydestään, vastaa: "Kuinka niin? Kirjoja? Miksi?" Myöhemmin hänestä itsestään on tullut samanlainen pyöreähkö, tyytyväinen vanha herra, mutta kirjat ovat jääneet ostamatta. Silloin hän kävelyllä sattuu näkemään yhtä nälkäisen ylioppilaan, kuin hän itse kerran, seisoskelevan kirjakaupan ikkunan edessä. "Nuori mies, harrastatteko kirjoja?", pääsee hänen huuliltaan. Mutta ylioppilas pakenee pysähtymättä.

Kulno kertoo unensa ja "pimeässä tunsivat nuoret ihmiset, kuinka näkymätön käsi kutoi hienoa verkkoa, pingoittaen sitä heidän ympärilleen".

Tammsaarelaisen nuorison sisäinen voimattomuus uloittuu sillekin ainoalle alalle, joka näyttää muodostavan heidän elämänsä ainoan varsinaisen liikuntavoiman: erotiikkaan. Tammsaaren sielullinen valonheijastaja on, kuten sanottu, ennenkaikkea eroottinen. Mistä nämä nuoret sielut muuten tulevat, mihin menevät, minkälainen on heidän edellinen kehityksensä, minkälainen mailma, jossa he kohtaustensa välillä oleskelevat, kaikki se jää ullakkokamarien ulkopuolelle. Liikuntapääoma, mikä heissä mahdollisesti on olemassa, kuluu yksinomaan eroottiseksi vaihtorahaksi. Kaikki, Heinrichit, Otot, Olgat, Kulnot, Ainot ja Muidut harjoittavat eräänlaista eroottista urheilua, joko rajan tällä tai tuolla puolen. Tammsaarelaisessa rakkaudessa on suuri määrä kidutushalua, kuten on huomautettu, kärsimyksen tuottaminen kuuluu oleellisesti hänen rakkausnautintoonsa. Sekä Heinrich Leisner että Kulno ovat sielullisia sadisteja, ilmetköön se sitten Kulnon älyllisenä kissahiirileikkinä tai itsekidutuksena, kuten Heinrich Leisnerin loppumattomissa, hiuksenhalkovissa itse-erittelyissä. Ja Robert Muidun huveihin kuuluu samoin kiusata entistä morsiantaan ja rakastettuaan tahallisilla, kylmästi harkituilla loukkauksilla.

Tammsaarelaiset ihmiset ovat eroottisesti erinomaisen herkkiä, vaikka vailla eroottista syvyyttä. Epäilemättä on rakkauselämä hermoviljelyksen hienoimpia mittareita. Ja jos Tammsaaren nuoriso jossain suhteessa kerta kaikkiaan on irtautunut kylästä ja talonpoikaispsykologiasta, niin juuri rakkauselämässään. Siinä ei ole mitään jäljellä vaistojen terveestä turmeltumattomuudesta, se on läpeensä kaupunkikulttuurin hermostunutta erotiikkaa, kokeilua sekä muiden sielulla että omallaan. Tammsaaren nuoret sielut ovat rakkauden herkuttelijoita, lasinmaistajia, mutta eivät koskaan pohjaanjuojia.

He ovat kauttaaltaan ensimäistä polvea, uuden ihmisen ilmakehä ympärillään. He ovat lopettaneet laskunsa maaseudun kanssa; heidän pyrkimyksensä on selvä ja tietoinen. Mutta siitä huolimatta on heissä jotain amphibista, kahtaanne kuuluvaa, jokin sovittamaton, sisäinen ristiriita pyrkimyksen ja saavutuksen välillä; kuten sadun taivaanvuohet he ovat jääneet riipuksiin maan ja taivaan välille.

Ei ole mitään syytä yleistää Tammsaaren kuvausta virolaisesta ylioppilasnuorisosta enemmän kuin tarpeellista. Se on epäilemättä sidottu määrättyyn aikaan, vuosisatamme ensimäiseen vuosikymmeneen ja pitää epäilemättä paikkansa vain murto-osaan nähden. Mutta joka tapauksessa on sivistyksellisen saltomortalen jälkitauti, josta alussa Noor-Eestin yhteydessä oli puhe, tämä tammsaarelainen virolainen erikoisväsymys ollut ja on ehkä vielä tälläkin hetkellä muuan muoto välipolven tragiikkaa, polven, jota, J. Luigan sanoja käyttääkseni, ei yhdistä entisiin talonpoikaiskoteihinsa muuta kuin "sukat ja muona". On mahdollista, että tammsaarelaisten henkilöitten suuri irrallisuus johtuu yhtä suuressa määrin impressionistisesta dogmasta, ympäristön poissulkevasta tekotavasta, kuin tietoisesta tarkoituksesta. Mutta varmasti kuvastuu siinä samalla kaupunkilaistumismurros ja kaupunkilaistumistragiikka.

Tammsaaren nuoret sielut ovat, kuten alati pohmeloinen Muhem sanoo: kapuamassa pitkin hermoja kuten pitkin teräslankoja, kohti kulttuuria ja yli-ihmisyyttä.

Tammsaaren viimeisessä teoksessa, novellissa Varjundid (Vivahduksia), on hermojen herkistymiskulku loppuunsuoritettu. Se on viety jo yliherkkyyteen, lähelle patologista rajaa tai mahdollisesti sen ylikin. Kärsimykseen tarvitaan kehittyneimmät hermot. Tämän kertomuksen "minällä" ne ovat jo olemassa; hän on saavuttanut sen kehitysasteen, josta Rein Jaaninpoika Muhem ja Kulno Nuorissa sieluissa ihanteenaan uneksivat, hän on kavunnut hermoja myöten kulttuuriin. Hermot ovat anastaneet suurimman osan hänen olemuksestaan, kaikkien muitten kudosten kustannuksella, hänestä ei toden teolla ole enää muuta näkyvissä kuin hermosto, kuten anatomian oppikirjoissa mustalle pohjalle piirretty valkea hermokaava.

Novellin minä on sydäntautinen mies, joka saapuu terveyttään hoitamaan Mustanmeren rannoille. Hänen ikänsä on aivan epämääräinen, kertaakaan ei hänestä käytetä epiteettiä nuori, mutta ei tosin myöskään vanha. Yhtä epämääräisiä ovat hänen kansallisuutensa ja ammattinsa; edellisen suhteen häntä huvittaa uskotella kärsimystovereilleen olevansa suomalainen, mutta maisemat, jotka hänelle koti-ikävän hetkinä kangastavat, ovat virolaisia. Mitä jälkimäiseen tulee, niin emme saa tietää siitä muuta, kuin että hänellä on: "ammattina taudit, ja elämäntehtävänä laiskuus". Muutenkin hänellä on vastustamaton halu panna omiaan, syyttä, suotta, ilman muuta itsekästä tarkoitusta kuin kertomisen ilo, tosiasioitten väärentämisen tuottaessa hänelle taiteellista huvia. Hän valehtelee tietoisesti, suunnilleen samoista vaikuttimista kuin lapset tiedottomasti. Hänen seurustelupiiriinsä kuuluu poikkeuksetta keuhkotautisia, kaikilla taudin eri asteilla. Ja koko tässä pakolliseen tyhjäntoimittamiseen tuomitussa joukossa, joka on paennut kotiseutunsa ilmanalaa Mustanmeren rannikon lauhkeuteen, vallitsee pitkällisten sairauksien ja erikoisesti keuhkotaudin luoma tunnuksellinen, nautinnon janoinen levottomuus ja hermostunut hentomielisyys. Rakastelu seuraa keuhkotautia yhtä varmasti kuin kuume. Ilma on erotiikalla kyllästetty, sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän alalta. On päähenkilöitä, on sivuhenkilöltä, mutta useimmilla on osansa tästä parantolarakkaudesta. Kertomuksen minän rakkaustarina alkaa viattomasti ja vaarattomasti, kuten kuusitoistavuotiaitten idylli: viikkokausia vain etäältä ihailtuaan yhdeksäntoistavuotiasta kuolemaantuomittua venäläistä tyttöä, jonka "kaula on kuin kukanvarsi", hän uskaltaa vihdoin tehdä rakkaudentunnustuksensa, ojentamalla rakastetulleen ruusun. Eikä heidän välillään tule sen enempää puhetta rakkaudesta. "En tiedä, emme puhuneet siitä milloinkaan, unohdimme", hän tunnustaa myöhemmin. Ajateltakoon, tammsaarelainen mies ja nainen, jotka eivät puhu, vaan ymmärtävät vaitiolon kaunopuheisuuden! Johtuu mieleen lause Tammsaaren edellisestä allegorisesta lastukokoelmasta Poiss ja liblik (Poika ja perhonen): "Nuoruuden murhe on muuttunut mykäksi alakuloisuudeksi." Mutta kuitenkin päättyy tämä hauras ja sanaton rakkausidylli kuolemaan ja tragiikkaan. Tytön, Sonjan, on lähdettävä pois, iltaa ennen lähtöään hän saapuu ystävänsä luo, — ja elämänjano voittaa kuolemanläheisyyden. Seuraavana päivänä tyttö kuolee verensyöksyyn. Mies jää yhä kävelemään polkua vuoriston ja meren välillä, kuunnellen sairaan sydämensä lyöntejä ja ajatustensa syyttävää kiertokulkua, kunnes ei enää jaksa, vaan ampuu luodin rintaansa. Mutta hän ei kuole, parin kuukauden päästä hän on siksi tervehtynyt, että voi palata takaisin pohjoiseen kotimaahansa.

Vielä kerran, vuosien takaa, Tammsaare palaa perustyyppiinsä. Lukijalle jää täysi vapaus ristiä kertomuksen minä millä nimellä hyvänsä; hän itse esitteleikse vain tilapäisesti tekaistulla suomalaisella nimellään. Mikään ei estä hänen nimeään olemasta Heinrich Leisner, kuten Pitkien askelien sankarin, miksikä ei myöskään Kumo tai Robert Muidu! Hän vaikenee tosin visusti kehitysvuosistaan, mutta on kaikki syy luulla, että hän kymmenkunnan vuotta takaperin on asustanut tammsaarelaisessa ylioppilaskomerossa. Ainakin hän on siellä vieraillut. Muutamista yrityksistä päättäen hänkin on aikoinaan harjoittanut aito tammsaarelaista suurten lasten palloleikkiä hieman kalpeilla aforismeilla. Paitsi sitä hän on nähtävästi harrastanut eroottista urheilua, kuten hekin. Ja hän harrastaa sitä vieläkin, sekin on muuan hänen ammateistaan. Mutta se ei enää onnistu hänelle, entinen leikki, jossa Kulno oli saavuttanut virolaisen mestaruuden, muuttuu odottamatta armahtamattomaksi totuudeksi.

Hän on erehdyttävän samanlainen kuin ennenkin, — ja kuitenkin tuiki erilainen. Hän on sama epäilijä ja kyynikko, sama itsekäs individualisti, mikä ennen. Hän olisi kai yhä vielä, kuten Kulno, valmis määrittelemään ihmisen tietyksi määräksi: "vettä, rasvaa ja herra tiesi, mitä vielä". Mutta hän on edeltäjiään tuntuvasti vanhempi, hänen teoriansa eivät ole enää kokemuksia suuremmat. Sairaus on saanut aikaan kahtiajaon hänen olemuksessaan, iva on kevyempänä aineksena kohonnut pinnalle, ja näkyvissä on tunnepohjan humaani inhimillisyys. On vaikea puhua talttumuksesta, sillä mitä taltutettavaa oli Kulnon tai Robert Muidun varhaisvanhassa nuoruudessa? Mutta hänen kärsimyskykynsä on kehittynyt ainakin hänen nautintokykynsä veroiseksi.

Nuorien sielujen pessimismi oli vielä lainatavaraa, muotia, esteettistä pessimismiä. Nämä nuoret sielut koreilivat vielä kärsimyksellään, sekä olevalla että olemattomalla, mutta se ei häirinnyt sanottavasti heidän hyvinvointiaan tai ruokahaluaan. Varjundid-kertomuksessa kuollaan kärsimyksestä, sen henkilöt ovat Asran heimoa, joille rakkaus ja kuolema ovat yhtä.

"Rakastavilla on aina kuolemanajatus mukanaan", kirjoittaa novellin minä päiväkirjaansa. Tammsaare on tähän lauseeseen tavoittanut erään inhimillisen sielunelämän totuuksista. Rakkaushuumeeseen yhtyy kuolemanhuume, ne ovat sukua keskenään. Kaksoisitsemurhan edellä käy miltei aina aistien rakkaus. Voi ottaa aivan umpimähkään pari esimerkkiä mailmankirjallisuudesta, seldwylalaisen Romeon ja Julian rakkausyö ennen kuolemaa Kellerin samannimisessä novellissa, tai kahden hiilikaivokseen hautautuneen rakkauskohtaus keskellä kuolemankauhuja Zolan Germinalissa. Taide on jo ammoisista ajoista tietoisesti käyttänyt tätä rakkauden ja kuoleman traagillista sekaannusta. Kuinka mestarillisesti onkaan ennen muita Arthur Schnitzler kutonut sekaisin kuoleman ja rakkauden loimet pikku draamoissaan ja novelleissaan! Sen psykologinen vaikutus on aina pettämätön. Ja aivan varmaan on suuri osa Tammsaarenkin novellin tehoa samoin hänen Mustanmeren rannikkojensa kukkakujien ilmastossa, täynnä kuolemantuomiota ja ruusujen lemua.

Vivahduksia on tavallaan kypsä teos. Se on kypsä, kuten auringotta ja varjossa varttunut hedelmä, vähän kitkerä, vähän mehuton, vähän kokoonkäpristynyt, pieni, salainen madonsyömä jossain sydänperukassaan. Mutta se on kuitenkin niin kypsä, kuin se olla saattaa. Se on kokonaisuudessaan tosi ja rehellinen kirja, kälvetystautinen ja voimaton, sairaalloisesti herkistynein hermoin luotu, helpompi kuvitella versoneeksi jonkun kuluneemman kulttuurin maaperästä kuin virolaisen. Se on Tammsaarea: ohut, useimpain mielestä kai hieman kuiva ja pitkäveteinen, epätasaisesti sommiteltu, harmaanväritön ja diskreetti kuin vesileima.

Harhaillessaan rakastettunsa kuoleman jälkeen meren rannalla, novellin minä alkaa aikansa ratoksi laskea lännestä itään lenteleviä sorsia. Hän ehtii laskea niitä jo lähemmä toistasataa, kun häneen äkkiä iskee ajatus, ettei mikään estä sorsia lentämästä kaaressa ympäri koko Mustanmeren, jossa tapauksessa hänen laskunsa voisivat jatkua loputtomiin. Huolimatta tämän mielikuvan mahdottomuudesta se ei päästä häntä. Sorsien rivillä ei ole alkua eikä loppua.

On jotain tässä näkemyksessä, sorsien oletetussa ja koskaan päättymättömässä kiertolennossa, josta ei hevillä irti pääse. Tammsaare ei suinkaan koko tuotantonsa kestäessä ole kirjoittanut mitään niin mieleen syöpyvää kuin nämä rivit. Hän on saanut tähän vertauskuvaan ja samalla koko teokseensa jotain siitä lohduttomuudesta, aina samasta, jolla rakkaus, kärsimys ja kuolema seuraavat toisiaan elämän suuressa kiertolennossa, lakkaamatta toistuen, ilman alkua, ilman loppua, kuten sorsien parvi.

Näistä riveistä puhuu parantumaton skepsis. Mutta niissä on myös sitä, mihin Tammsaare vuosikausia on pyrkinyt, hermokulttuuria .

RUTH

Joh. Aavik (Randvere), synt. v. 1880 Põiden pitäjässä Saarenmaalla. Harjoittanut kielitieteellisiä opintoja Tarton, Neschinin ja Helsingin yliopistoissa; suorittanut viimeksimainitussa fil. kandidaattitutkinnon v. 1910. Paraikaa ranskankielen opettajana Tarton virolaisissa oppikouluissa. Teoksia: Ruth , Noor-Eesti Album III v. 1909; Praktiline Soome keele opetus v. 1908, Viron kielen opas v. 1911, Keele kaunima kõlavuse poole v. 1912; Mõned keele reeglid v. 1913, Eesti rahvusliku suurteose keel v. 1913, Nominatiivsed liitumised v. 1915, Parandatud Kalevipoeg v. 1916, Uute sõnade sõnastik 1918 y.m.

Noor-Eestin III albumissa herätti huomiota muuan 60-sivuinen kirjoitelma, jonka mottona oli Sully Prudhommen säkeistö ("J'imagine, ainsi je peu faire, un ange sous mon front mortel, et qui peu dire, en quoi diffère l'être imaginé du réel?"), otsikkona yksinkertaisesti raamatullinen Ruth , ja tekijänä siihen asti Viron kirjallisuudessa tuntematon J. Randvere . Randvere osottautui ennen pitkää nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen perustajaksi, Joh. Aavikiksi. Ruth sensijaan ei ollut kaunokirjallinen teos, ei esteettinen, sielutieteellinen eikä kirjallisuushistoriallinen tutkielma ja kuitenkin vähän kutakin. Se oli liian tieteellisesti luetteleva, vaikuttaakseen puhtaasti kaunokirjalliselta, liian kaunokirjallisesti tunnelmoiva, käydäkseen tutkielmasta. Siinä oli kirjallisuushistoriallisia, musiikkiopillisia ja lääketieteellisiä tiedonnäytteitä, — kaikki asianharrastuksen rajoissa tosin, — ja sangen seikkaperäisiä selvityksiä ihmisruumiin rakenteesta, niin että se paikka paikoin vaikutti tieteellisten sanojen näyttelyltä; siinä oli runollisia, varmalla tyylipoljennolla kirjoitettuja kohtia, jotka todistivat tekijänsä ranskalaisen kirjallisuuden koulitsemaa tyylikorvaa.

Kokonaisuudessaan se sensijaan oli uudenaikuisen tai pikemmin tulevaisuuden naisen apoteosi, ei suinkaan haahmoittunut runoilijan verenväkevästä näkemyksestä, vaan kokonaan koneellista tietä, analyyttisen ja teoretisoivan hengen luoma, ilman sidettä ympäröivään elämään, rakettu jäsen jäseneltä, ominaisuus ominaisuudelta, hiukan samaan tapaan, kuten vanha tuttavamme Dion aikoinaan muovasi savisen kuvansa. Se oli individualistin ja romantikon aivohaave, ydinainen, eksynyt nuorvirolaisen kaunosielun katonalaiseen kamariin, yritys luoda uusi naisihanne, ei lihasta ja verestä, vaan kirjastotoimista ja mielikuvituksen kullasta.

Ruth herätti heti ilmestyessään samalla paljon pahaa verta. Osaksi oli siihen syypää sen paikottainen hieman naivi kyynillisyys ja eräitten vähemmän kirjallisten käsitteiden ylen avomielinen käsittely, niin karsittuna kuin se nähtävästi ilmestyikin, — lisäksi eräänlainen vähäinen perversiteetin vivahdus, jonka hyvällä tahdolla taisi olettaa kuultavan muutamista sen lauseista, lyhyesti, koko sen ikäänkuin moraalin ja eetillisyyden ulkopuolelle viittaava sävy. Eräs senaikuinen pilakuva esittää Ruthin komeana paratiisilintuna, jota kotikanat pahansuovasti nokkivat. Noor-Eestiä kokonaisuudessaan kohdanneet syytökset ranskalaisesta sivistystaudista, vaarallisen ylikulttuurin maahantuonnista, kohdistuivat itsestään Ruthiin. Muun muassa tarttui virolainen runoilijatar Anna Haava kynäänsä ja avoimessa kirjeessä "mademoiselle Ruthille Pariisiin", vertasi tätä kreikkalaiseen hetairaan ja kehoitti äidillisesti, vaikka ei erittäin kohteliaasti, tätä "kuolemanlintua" mitä pikemmin, sitä paremmin korjaamaan sulkansa Viron rajoilta. Ja eräässä Noor-Eestiä vastaan tähdätyssä kiistakirjoituksessa käyttää muuan toinen virolainen Ruthia ja siinä ilmeneviä suuntaviivoja koko Noor-Eestin yhteisenä symbolina.

Epäilemättä onkin Randveren Ruth enemmän kuin vain yksityisen uneksijan mielikuvitusoikku. Ruth on oleellinen osa Noor-Eestistä, niinkuin sitä on Gustav Suitsin miehekäs paatos, Ridalan luonnonpalvelus, Tuglasen Felix Ormussonin todellisuutta vierova elämänkäsitys tai saman kirjailijan uninäyt, ja Jaan Oksin epätoivoinen, traagillinen raakuus. Noor-Eestiä on Ruthissa esiintyvä älyllisyyden yliarviointi ja ylellisyyspalvonta, sen irrealiteetin ikävä, kauneuden kumarrus ja epäyhteiskunnallisuus, sen keinotekoisuus ja teoretisointi.

Syvimmin Noor-Eestiä sensijaan on ehkä Ruthiin kätketty tarpeettomuusihanne , äärimmäisyyteen viety yksilöviljelys, jolla ei ole mitään muuta päämäärää, kuin oma olemassaolonsa.

Aluksi tekijä esittää itsensä. Hänen tapansa on harjoittaa kirjallista yksinpuhelua, panna paperille ilman minkäänlaisia taiteellisuuden vaatimuksia ajatuksiaan ja unelmiaan, yksinomaan korostaakseen nautinnon tunnetta, jonka leikittely kaikenlaisilla mielikuvasarjoilla ja kuvitelluilla tilanteilla hänessä herättää. Se on eräänlaista keskustelua itsensä kanssa, "ilman huolta rakenteesta tai suunnitelmasta, päämäärää vailla eteenpäin vierivä, kunne jalka kantaa, kaikkia värejä ja tuoksuja nauttiva, kaikkinaisia ilmiöitä uteliaisuudella katseleva, kaikkien kysymyksien edessä pysähtyvä". Näillä mielikuvilla on hänelle todellisuuden arvo, ja niitten tuottama nautinto yhtä todellinen kuin ikinä varsinaisesta elämyksestä syntynyt. "Omistaen erittäin kehittyneen mielikuvituksen olen tuntenut nautintoa kuvitella määrättyjä tilanteita kaikissa yksityiskohdissaan, niin että ne väkevyydessä miltei saavuttivat todellisuuden: olen ne kirjaimellisesti elänyt, niin todellisia ne olivat."

Tämä mielikuvituksellinen nautiskelija, joka ei ympäröivästä todellisuudesta käytä muuta, kuin mitä unielämäkseen tarvitsee, joka poimii nautintoja, kuten muut kukkia, mutta erikoisen sielullisen rakenteensa takia tekee sen yksinomaan kuvituksellista tietä, panee aikansa ratoksi paperille unelmansa naisesta.

Hän tunnustaa kauan pitäneensä itämaista naista, odaliskia, äärimmäisen passiivia, täysin tahdotonta naista ihanteenaan, naista, joka olisi olemassa vain miehen tahdosta, hänen palvelijansa, kaikunsa ja omaisuutensa, vailla omaa sielua, mykkä ja uskollinen kuin huonekalu, ja jonka ainoa kirjallinen sivistys rajottuisi virheettömään oikokirjoitukseen. Mutta nautittuaan kyllin kauan pasha-asenteesta ja ylemmyydentunnostaan, Randvere eräänä kauniina päivänä kyllästyy orjatar-ihanteeseensa. Hänen mielikuvituksensa tekee kokokäännöksen; vastakohtaisuuden vaatimuksesta se alkaa kutoa aivan toisenlaista naiskuvaa. Se ei ole enää Itämaitten haaremi-ilmaston nainen, esteettinen orja, vaan valtiatar, ylinainen, täydellinen sielultaan sekä ruumiiltaan, jonka eroottisen viehätyksen alkuehdoksi on asetettu korkealle kehitetty älyllisyys. Äly on ensimäinen ominaisuus, minkä Randvere lahjoittaa kuvitellulle rakastetulleen, vasta senjälkeen seuraavat muut sielulliset ja ruumiilliset avut ja hyveet. Mutta huomattava on, ettei tämä ehdoton ja yksipuolinen älyn palvonta suinkaan johdu mistään optimistisesta ja ritarillisesta uskosta naisen älyllisiin kehitysmahdollisuuksiin. Päinvastoin, tekijä näyttää hyvin tuntevan vastavirtauksen, joka naisliikkeen voittojen ja saavutusten rinnalla esiintyen on äärimmäisissä tapauksissa leimannut koko naisellisen aivokulttuurin hyödyttömäksi, niin, fysiologisilta edellytyksiltään mahdottomaksi. Hänen oppi-isänsä on nuorena kuollut filosofi Otto Weininger, jonka teos Geschlecht und Character ei säkenöi joka sivullaan vain paradokseja ja nerollisuutta, vaan myös peittelemätöntä naishalveksuntaa, taikka saksalainen psykiaatteri, Möbius, jonka kirja naisen "fysiologisesta heikkomielisyydestä" toista vuosikymmentä takaperin suoritti kiertonsa tarttolaisen nousevan polven keskuudessa. Ruthinkin tekijä on horjumattomasti vakuutettu naisen inferioriteetista ja erityisesti hänen älyllisestä alemmuudestaan. Hän kirjoittaa:

"Ominaisuus, kyky, joka on sielullisten kykyjen hierarkian huippu, on juuri äly, joka elävillä olennoilla on kaikkein myöhimmin kehittynyt. Älyn ylemmyyden muodostaa tietoisen tajunnan tiheys ja monipuolisuus. Mutta naisella on tietoisuus aina köyhempi, ahtaampi ja hämärämpi. Hän ei kykene antamaan muotoa suurille synteeseille, synnyttämään laajoja, yleisiä aatteita, hän näkee vain yksityiskohdat. Tietoisuuden intensiivisyys riippuu samoin tietojen monipuolisuudesta, mitkä aivoihin on sälytetty. Mutta nainen ei voi omistaa tietoja yhtä suuressa määrin kuin mies, hänen aivoenergiansa on heikompi."

Juuri tämä väistämätön vakaumus, tosiseikka, jonka parantumattomuudesta hän on varma, pakoittaa hänet luomaan uninaisen, jonka hän mielinmäärin voi koristaa kaikilla rohkeimman ja kekseliäimmän mielikuvituksensa koruilla. Ja Randvere ratkaisee ongelman oikeastaan sangen yksinkertaisesti saadakseen tuloksen mahdollisimman täydelliseksi, hän yhdistää miehisen ja naisellisen prinsiipin, luo kaksoisolennon, joka omistaa miehisen älyn ja luonnehyveet ja naisen ruumiillisen sulon ja tunne-elämän. Ruth on oikeastaan perusajatukseltaan yksinkertainen yhteenlaskusuoritus: mies + nainen, taikka kuten Weininger sen merkitsisi M + N.

Randvere aloittaa, kuten sanottu, heti siitä ominaisuudesta, jota hän todellisuuden naisessa enimmin kaipasi: älystä. Hän kirjoittaa:

"Sentähden, kuvitellessani ihanteellista naista, jota todella voisin ihailla kuin korkeampaa olentoa, jota katsellessa sieluni löytäisi hienomman ja syvemmän nautinnon, tahdon, että hän on vapaa kaikista naisellisista puutteista. Hän on poikkeuksellinen, ainoalaatuinen olento, sillä hän yhdistää itsessään kaksi ominaisuutta, mitkä todellisessa elämässä näyttävät sulkevan pois toisensa: korkeamman, todella miehisen älyn ja naisellisen luonnon viehättäväisyyden. Hän on korkeassa määrin idyllinen intellektuaali, siinä erikoismerkityksessä, mikä tälle sanalle Ranskassa annetaan, nimittäin olento, jonka ajatusvoima, aivotoiminta on äärimmäisen kehittynyttä, ja joka muistinsa hinkaloihin on kerännyt suuren joukon tieteellisiä ja kirjallisia ajatuksia ja tosiasioita."

"Kuvatakseen vielä selvemmin tämän naisen älyllisyyttä ja alleviivatakseen erityisesti sen oleellista ominaisuutta, on sanottava, että hänen ajatuksensa on täysin vapaa utuverhosta, joka tavallisesti hämärtää naisen ajatusta ja tekee sen kykenemättömäksi selvään logiikkaan ja korkeampaan erittelyyn sekä hedelmättömäksi rohkeista ja nerokkaista aatteista. Tietoisuus on hänellä kehittynyt äärimmäisiin rajoihin, sillä hänen aivonsa ovat raketut mitä hienoimmin ja lujatekoisimmin, ja hänen hermostonsa on hyvin tiheä. Hänellä on sentakia täysin miehisen älyn voima ja terävyys. — — Mutta hänen älynsä tuntomerkki ei ole kuitenkaan siinä määrin rajaton ulottuvaisuus ja voima, kuin aivan harvinainen joustavuus ja hienous. Se on sen pääominaisuus. Sentakia ilmeneekin sen ylemmyys pääasiallisesti siinä, että hän havaitsee ajatuksen loppumattoman vähäisetkin vivahdukset tai jonkin ilmiön eri puolet; hän osaa katsoa asioita joka näkökulmalta, aavistaa niitten kaikki mahdollisuudet, löytää niissä suhteita ja yhtymiä, joita ei kukaan ennemmin ole tullut havainneeksi."

Tämä keinotekoinen ylinainen harrastaa erikoisesti kielitiedettä, — kuten Randvere itse! Hän osaa erinomaisesti latinaa, mutta myöskin kreikkaa. Hän on lukenut alkukielellä Homeroa, Platoa, Lukianosta, Uutta Testamenttia, samoin latinalaisia kirjailijoita. Kirkkoisienkään kirjoitukset eivät puutu hänen aivokirjastostaan. Lyhyesti, hänen sivistyksellään on luja klassillinen pohja. Ruthin kirjastossa, jonka teokset tekijä hyvin yksityiskohtaisesti luettelee, on muuten uudenaikuisista kirjallisuuksista ranskalaisella ehdottomasti etusija; siinä ovat edustetut vanhemmat sekä uudemmat ranskalaiset runon ja proosan mestarit Rabelais'sta asti, Voltaire, Rousseau, Flaubert, veljekset de Goncourt, Maupassant, Bourget, Rod, Sully Prudhomme, Baudelaire, Verlaine, Mallarmé, Rimbaud. Saksalaiseen ja venäläiseen kirjallisuuteen suhtautuu Ruth sensijaan arvostelevasti ja kylmäkiskoisesti. Suomalaisia huvittanee Ruth-Randveren Juhani-Aho-ihailu: "ainoa suomalainen kirjailija, johon hänen henkensä vielä koskaan ei ole kyllästynyt". Ruthin lukeneisuus on nähtävästi suunnilleen sama, kuin tekijän itsensä. Mutta ei siinä kyllin. Ruth on tutkinut keskiajan ja renessanssin latinaa, hän on lukenut munkkien, skolastikkojen ja humanistien teoksia. Erikoisesti kiinnittävät hänen mieltään filosofiset kysymykset, häntä huvittavat abstraktiset spekulatsiot ja sielutieteelliset tutkimukset. Hänen tiedeasteikkonsa ulottuu kuitenkin ulkopuolelle kielitieteen, estetiikan ja filosofian, hän on yhtä kotonaan luonnontieteissä ja fyysillismatemaattisissa tieteissä, hän on tutustunut korkeamman matematiikan salaisuuksiin, leikkinyt differentsiaaleilla ja integraaleilla.

Huomaamme, Randveren vaatimukset ovat perinpohjaiset! Mutta koko tämä tieteily ei suinkaan merkitse Ruthille elämänkutsumusta, ei edes varsinaista työtä. Hän harjoittaa kyllä Randveren sanojen mukaan opintoja yliopistossa, mutta antautumatta yhdellekään tieteelliselle erikoisalalle. Niinkuin Randvere kirjoittaa:

"Hänen ihanteensa on pikemmin Renanin dilettantismi, joka tuntee mielenkiintoa kaikkea kohtaan, koettaen päästä inhimillisissä tieteissä laajaan, monipuoliseen yleiskatsaukseen, mikä ei suinkaan estä häntä hankkimasta jossakin yksityisessä tieteenhaarassa syvempiä ja kauemmas uloittuvia tietoja. Ollen herkkätuntoinen luonne, hän löytää tästä tieteitten panoramasta runouden ja haltioitumisen lähteen, joka kohoittaa hänet jokapäiväisyyden pikkumaisuudesta korkealle mielikuvituksen linnunperspektiiviä kohti, jonka laaja näköala yhtaikaa sekä huumaa että viilentää."

Saatuaan valmiiksi uninaisensa älyn, Randvere ryhtyy muovaamaan hänen maallista ja näkyvää olemustaan. Ja hän tekee sen ainakin yhtä perinpohjaisesti, suurella esteettisellä herkuttelulla. "Tämän tieteellisen naisen on, kuten luonnollistakin, myöskin ulkonaisesti henkilöitävä korkeampaa ihmisyksilöä. Hänen pitää ruumiillisesti omistaa kaikki täydellisyydet, mitkä ihmisruumiille ovat mahdollisia. Senkautta hän on samalla sukupuolellisesti arvokas olento. Sillä jokaisella ihmisellä on oma sukupuolellinen arvoasteensa, jota, tosi kyllä, arvioidaan enemmän tai vähemmän henkilökohtaisen maun mukaan. Ja minä uskon, olen varma siitä, että sen arvoasteen tietoisella tai tiedottomalla toteamisella on tärkeä osa sisäisen olemuksemme kehityksessä."

Saamme hyvin havainnollisesti tietää, millaiset ovat Ruthin hiukset, silmät, nenä, suu, hampaat vartalo, kädet ja jalat, — niin, Randvere ei edes säiky seikkaperäisesti kuvaamasta niinkään epärunollista asiaa, kuin tämän ylinaisensa oivallista ruuansulatusta! Millaisella nautinnolla Randvere syventyy kuvitellun naisihanteensa suloihin, ja kuinka persoonallinen ja kaavavapaa hänen makunsa on, siitä olkoon todistuksena hänen kuvauksensa Ruthin hiuksista:

"Ruthin päätä, joka on pikemmin pitkäkalloinen, peittää tiheä metsä tummankellertävää tukkaa, jonka hiukset eivät ole velttoja eivätkä liian hapraita, niin että käpristyisivät voimattomina pääluuta vastaan tai jäisivät riippumaan yksityisinä pörhöisinä hiuskarvoina. Laheudestaan ja silkinpehmeydestään huolimatta näyttää niillä olevan itsenäinen elämänsä ja tahdonvoimansa, niin että ne pyrkivät lainehtimaan ja aaltoilemaan päälaelta määrättyyn suuntaan. Korvan ympärillä ja niskassa, kaulalla ne riippuvat ohuina, hentoina, hiukan vaaleampina säikeinä, jotka voivat tehdä naisen pään erikoisen viehättäväksi. — Ruthin hiuksilla on paitsi sitä vielä miellyttävä ja kiehtova lemu, joka tiettyinä hetkinä voi vaikuttaa huumaavasti. Itsestään on selvää, että ne ovat terveet ja vahvat, ne eivät lähde minkään ruumiinrakenteellisen heikkouden tai paikallisen ihotaudin, kuten hilseen, takia. Ne ovat niin tiheät ja vahvat, että Ruthia niistä voi nostaa ja pitää riipuksissa".

"— — Silmät eivät ole Ruthilla mustat eivätkä ruskeat, eivätkä myöskään viattoman enkelinsiniset, vielä vähemmän jokapäiväiset, vedenkarvaiset, sinertävät, vaan tummat, siniharmaat, joihin on sekoitettu vähäinen vivahdus viheriää, ja jotka määrätyssä valossa, erityisesti iltasin, voivat näyttää hyvin tummilta. Mutta millään muotoa niillä ei saa olla sinervänviolettiin taipuvaa vivahdusta. Ne ovat kyllin suuret, sarvikalvo puhdas ja himmentymätön, ja niin syvällä onteloissaan, että silmien ollessa täydelleen avoinna, luomien reunat eivät lainkaan ole näkyvissä."

Saattaisi kysyä, mitä varten kaikki tämä kauneuden tuhlailu, ja henkisen ylemmyyden hedelmättömyys? Randvere ei anna siihen suoranaista vastausta. Mutta hän puhaltaa elävän hengen epäjumalaansa, liittämällä kuvaukseensa Ruthista kokonaisen luvun, omistetun yksinomaan hänen rakkauspsykologialleen.

"Ruthin rakkauspsykologia on hänen älyllisen ja erittelevän henkensä takia hiukan erikoinen. Hän on ennenkaikkea täydellisesti tietoinen; yksilöllinen ajattelu ja monien rakkauselämää käsittelevien kirjojen lukeminen on hänessä eräitten tunteitten naiviteetin hävittänyt. Hän ei voi siinä suhteessa enää uneksia niin utuisesti, puhtaasti ja viattomasti, kuin 'hyvin kasvatettu nuori tyttö', vaan hänellä on paljoa varmemmat ja suoranaisemmat vaatimukset. Hän osaa selvästi eroittaa rakkauden mielikuvituksellisen puolen ja todelliset, objektiiviset päämäärät. Mutta siitä huolimatta ei hänen tunteittensa voima ole vähemmän suuri, hänen intohimonsa vähemmän väkevä. Tietoisuus ei estä melkein ollenkaan tunne-elämää, kuten voisi luulla, intohimo on riippumaton puhtaasti älyllisestä ymmärtämyksestä. — Huolimatta miehisestä älyllisyydestään ja selkeästä, filosofisesta hengestään on Ruthilla täydelleen naisen vaistomainen taipumus kaikkeen, mitä voi määritellä sanalla romanttinen, se on, ihannoiva ja miltei hentomielinen halu kuvitella rakkautta runollisessa ja mystillisessä hohteessa ja ikävöidä sitä kaikkein ihanteellisimmissa olosuhteissa."

"Oppineen naisen asema, ja mahdollisesti jotkut Ruthin näennäiset sinisukan taipumukset, kaukana siitä, että ne vähentäisivät hänen eroottista kiehtovaisuuttaan ja sukupuolellista viehättäväisyyttään, antavat hänelle juuri päinvastoin erikoisen vastakohtaislumon, tehden hänestä jotain äärimmäisen harvinaista ja kallista sekä kiihoittavan erikoista. Tätä miellyttävää neitoa, tätä nuorta ja raikasta ruumista hyväillä, tuntea se lähellään ja samalla ajatella, että suudeltavan otsan, hyväiltävien hiusten alle peittyy niin hieno ja viljelty sielu, niin korkea ja itsetietoinen henki; kaikki se tuntuisi ennenkuulumattomalta, mielettömältä, pyhänhäväisyltä, anteeksiantamattomalta pyhyydensolvaukselta, mutta saa juuri sen kautta kiihoittavan viehätyksen. — — Älyllisesti kehittyneempi nainen voi elää hienompaa ja kehittyneempää tunne-elämää, hänen herkempi ja joustavampi sielunsa osaa värähtää kaikkein vähimmistä ja arimmista kosketuksista, hänen kanssaan kävisi mahdolliseksi nauttia rakkaudessa hienouksia ja vivahduksia, jotka jokapäiväiselle jäävät tuntemattomiksi ja saavuttamattomiksi. Syvemmällä ymmärryksellään hän käsittäisi sinut paremmin, sielujen yhdyntä on läheisempi ja täydellisempi, niin että vain vähässä määrin tai ei ollenkaan synny erikoista, kiusallista yksinäisyyden tunnetta, joka ei häviä kaikkein korkeimmassa hyväilyjenkään hurmiossa, jos on mahdotonta täydellisesti antautua naiselle ystävänä. Hän sensijaan on ystävä, toveri ja rakastajatar yhtaikaa."

"Avioliitossa tai ei, joka tapauksessa hän antaa sille, jonka hän itselleen valitsee, ja joka hänen silmissään armon löytää, kaikkein suurimman ja intensiivisimmän onnen, mitä ihminen on mahdollinen tuntemaan, hän tyydyttäisi kaikki hänen tarpeensa, ruumiillistuttaisi kaikki hänen unelmansa, muuttaisi todellisuudeksi hänen kaikkein salatuimmat kaipauksensa, panisi hänessä väräjämään kaikkein jalostuneimmat kielet, antaisi hänen kulkea läpi koko tunne- ja erotiikan asteikon, osottaisi hänelle hellyyttä ja intohimoa, sisarellista osanottoa ja toverillista ystävyyttä, lyhyesti, tekisi rakkauden mahdolliseksi kaikissa sen eri muodoissa ja vastakohdissa."

"Tällainen nainen, joka minulle on niin todellinen, niin reaali yksityiskohdissaan, jonka ulkomuodon niin selvästi voin kuvitella, jonka käynnin näen, ja jonka liikkeistä nautin, — onko mahdollista, että tämä nainen, tämä Ruth, ei ole muuta kuin herkkä mieliharha, katoava kuvitusvoiman karkelo, vapaaehtoinen itsepetos, syntynyt tarkoituksessa paeta Todellisuutta. Vai ehkä hän kuitenkin on olemassa, toisessa kaupungissa, toisessa maassa, toisessa maailmassa, toisennimisenä, minun tietämättäni, kenenkään aavistamatta? Tai jos hän nyt ei ole olemassa, jos häntä ei löydy missään koko täydellisyydessään ja koskemattomuudessaan, ehkä hän saapuu kerran, tulevaisuudessa, toisissa oloissa; jos hän yleensä saapuu; jos ylipäänsä uni voi todeksi vaihtua."

Elämänkäsitys, jonka voi tavata kokoon Ruthin rivien välistä, on kauttaaltaan egosentrinen. Ruthilla ei ole, kuten sanottu, mitään tarkoitusta, ei edes tarkoituksen varjoakaan, paitsi oma itsensä ja rakkauselämänsä. Kaikki tiedot, joita hän kokoo, kaikki älyllinen viljelys, jota hän harjoittaa, on yksinomaan häntä itseään varten, tarkoitettu korostamaan hänen persoonallista arvoaan, joka samalla on, kuten tekijä sanoo, hänen sukupuolellinen arvonsa. Tämä korkea yksilökulttuuri ei välittömästi tule vähimmässäkään määrässä minkään yleisemmän tarkoitusperän hyväksi, ei minkään yhteiskunnallisen koneiston palvelukseen. Ruth ei ole luova missään tavallisessa merkityksessä, hän on luonut ainoastaan itsensä. Hänelle on riittänyt oman ruumiinsa ja sielunsa sekä älynsä kehittäminen mahdollisimpaan täydellisyyteen, ja hänen elämänsä sisällys on tämän minänsä kaikinpuolinen vaaliminen. Randvere ei ole runoillut Ruthille yhtäkään taiteellista kykyä, joka ylettyisi asianharrastuksen yläpuolelle, hänen älynsä on yksinomaan vastaanottavaa laatua, hän ei ole esittävä taiteilijatar, yhtä vähän kuin luovakaan, ei runoilijatar, ei kirjailijatar, ei soittoniekka, ei tanssijatar, ei näyttelijätär. Tekijä nimittää häntä "tieteelliseksi naiseksi", mutta mitä yhteistä on Ruthilla jonkun Sonja Kovalevskajan tai Marie Curien hiljaisen tieteellisen työn laboratorion kanssa? Hän on heistä aivan yhtä etäällä, kuin hän on vieras muille feminismin tai sosialismin naismuodoille.

Ruth on kemiallisesti puhdas jokaisesta sosiaalista vaistosta. Hän ei nähtävästi tunne vähintäkään velvoitusta kantaa korttansa siihen kekoon, jonka nimi on inhimillinen yhteiskunta. Keskellä tätä yhteiskuntaa hän on eristäytynyt omaan yksilöllisyyteensä, rakentanut ympärilleen omien ominaisuuksiensa kimaltavan raakunkuoren, johonka vain kaukaisena humuna kuuluu yhteiskunnan vaatimukset ja melu. Hän elää ja on yksinomaan samalla oikeutuksella kuin kaunis ja täydellinen taideteos. Hänen hämmästyksensä ei suinkaan olisi pienempi kuin Louvren marmorisen Venuksen, jos häneltä yhtäkkiä kysyttäisi hänen olemassa-olonsa oikeutusta.

Hänen ruumiinkulttuurin ja kauneushoidon kehittämä ruumiillinen kauneutensa on yhtä hedelmätöntä kuin hänen korkealle kehitetty älynsäkin. Yhtä vähän kuin yhteiskunnallisia, on hänellä äidillisiäkään vaistoja. Tietoisesti tai vaistomaisesti Randvere on Ruthin täydellisten ominaisuuksien luettelosta unohtanut pois äidillisyyden. Ruth merkitsee kehityksen korkeinta astetta, joka ei enää jatkuessaan voi kohota, hän on jo sellaisenaan päämäärä, pyrkimys ja saavutus yhtaikaa.

Hänen olemassaolonsa on kauttaaltaan ylellisyyttä. Hän on ylellisyyttä kiireestä kantapäähän. Hän on hyödytön tai hyödyllinen, tarpeellinen tai tarpeeton, aivan samoin kuin taide on jompaakumpaa. Emme ole koskaan kykenevä missään näkyvässä muodossa laskemaan niitten tunneliikkeitten arvoa, joita ihmissielussa herättää Rodinin marmori tai Verlainen runous. Ruth edellyttää yhteiskuntaa ja kulttuuria, jossa jo alkeellisimmat vaatimukset on tyydyttävällä tavalla ratkaistu, ja joka senvuoksi voi keskuudessaan suvaita suurimman ylellisyyden, mikä maan päällä on olemassa: ihmistaideteoksen.

Juuri tässä tarpeettomuusihanteessa, kuten sanottu, joka epäilemättä on Ruthin ydin, kuvastuu samalla koko nuorvirolaisen uusromanttisen kirjallisuusvirtauksen taide- ja elämänkäsitys. Nuori kumouksellinen kirjallinen polvi oli ottanut tehtäväkseen tendenssin ehdottoman poistamisen kirjallisuudesta, sen vapauttamisen jokaisen kahlehtivan aatteen palveluksesta, taiteen itsensä asettamisen taiteen ainoaksi päämääräksi.

Ruth on tämän l'art pour l'art teorian elämään ja ihmiseen sovelluttamista. Jos voi olla olemassa taide taiteen vuoksi, miksi ei olisi oikeutettu ihminen, joka on olemassa vain ihmisen vuoksi, joka ei ruumiillistuta itsessään ihmiskunnan vaivalloista kehitystyötä, vaan saman työn valmiin tuloksen, jolla ei ole mitään osaa elämän välittömässä ylläpitämisessä ja jatkamisessa, mutta joka henkilöi hyödyttömyyden kauneuden, kuten eräät lajit erinomaisen väriloistoisia, mutta suvuttomia orkideoja!

Ruth on yhteenveto Noor-Eestissä alun alkaen liikkuneista aineksista; sen perusajatus on kauttaaltaan aristokraattinen, kuten pohjimmiltaan Noor-Eestinkin. Se on nuoren polven esteettisen individualismin pohjakaava.

Aivan vailla kaikkia kosketuskohtia todellisuuden kanssa ei kuitenkaan Ruth, virolaisen uneksijan keinotekoinen ylinainen, ole. Ruthissa on epäilemättä jotain kaikkien aikojen la femme inspiratrice'sta. On aina ollut olemassa naisia, jotka, vaikka eivät olekkaan olleet luovia sanan varsinaisessa merkityksessä, kuitenkin ovat painaneet olemuksensa leiman kokonaisiin aikakausiin. He ovat olleet korkealla älyllisellä tasolla, eivät suinkaan aina ole edes puuttuneet luovaakaan kykyä, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt heissä käyttämättä. Sensijaan he ovat vapauttaneet miehessä luovan voiman. Se on tuottanut heille suurempaa tyydytystä, kuin oman kykynsä käyttäminen, he ovat nähneet siinä suuremman mahdollisuuden saada ilmaisun omalle henkiselle olemukselleen. Heidän neroutensa on ollut kokonaan passiivista, ei luovaa, mutta luomiseen innostavaa. Heidän suuri tietomääränsä ja aivoviljelyksensä on tehnyt heidän ymmärtämyksensä laajaksi ja kaikkikäsittäväksi ja heidät itsensä kykeneviksi ystävyyteen. Saksalaisen romantiikan aika ja Nuori-Saksa ovat luoneet useita tällaisia naisia, joitten vaikutus aikalaisiinsa on ollut arvaamattoman suuri, vaikka ei ole jäljellä muuta todistusta heidän henkisestä tasostaan kuin kimppu kellastuneita kirjeitä ja aikalaisten lausunnot. Näitä naisia oli etupäässä Caroline, mutta myös Dorothea Veit ja Rahel. Marianne von Willemer, Goethen ystävätär Gerbermühlestä, kuuluu myös samaan la femme inspiratricesarjaan, hän, jonka kunnianhimolle täysin riitti julkaista runonsa ilman tekijänimeä Goethen Westöstlicher Divanin runojen rinnalla, samoin kuin Caroline julkaisi Shakespeare-käännöksensä Schlegelin nimiin. Kaikille näille naisille on rakkauselämä ollut yläpuolella kaikkien muitten elämänarvojen, mutta rakkauselämä erinomaisen korkeassa, hienostuneessa ja sielullistetussa muodossa. Heillä ei ole mitään tekemistä meidän aikamme yhteiskunnallisen naistyypin ja hyvin vähän nykyisen kirjailevan naisen kanssa. Perusajatus heissä ja Ruthissa on sama: he ovat luoneet vain itsensä.

On hyvin mahdollista, että tulevaisuuden nainen korkeimmalle kehittyneissä ilmestysmuodoissaan on lähestyvä la femme inspiratrice-tyyppiä. Hän on ehkä luopuva nykyajan naisen kunnianhimoisesta unelmasta olla luovana kykynä miehen veroinen. Hänen äärimmäisiin kehittynyt tietoisuutensa, jonka voimme olettaa monta vertaa suuremmaksi nykyajan naisen tietoisuutta, on epäilemättä myös tekevä hänet tietoiseksi omasta psykofyysillisestä rakenteestaan ja sen luomista edellytyksistä. Sensijaan emme voi ajatella hänen luopuvan älyllisestä viljelyksestä. Hän on siinäkin suhteessa oleva nykyajan naisen yläpuolella, vaan että hän mahdollisesti on käyttävä äly viljelyksensä hiukan toisin kuin nykyajan nainen. Hänenkin korkein kunnianhimonsa on oleva luoda, mutta luoda miehen kautta. Voi olla, ettei nainen, naisena pysyessään, koskaan voikkaan korkeammalle kohota, kuin juuri vapauttaessaan miehessä luovan voiman. Tulevaisuuden naisen kutsumus on silloin olla luovan miehen, neron, ystävätär, uudistuksen lähde, josta ihmiskunnan kuolemattomat kauneusnäyt kumpuavat.

Synt. v. 1880 Ahjan moisiossa Võnnun pitäjässä Liivinmaalla, käynyt Treffnerin yksityislukiota Tartossa. Vv. 1906-1917 maanpaossa eri maissa. Elää paraikaa kirjailijana Tartossa. Teoksia: Kahekesi v. 1908, Liivakell v. 1913, Õhtutaevas v. 1913, Juhan Liiv v. 1914, Felix Ormusson v. 1915, Saatus v. 1917, Teekond Hispaania v. 1918.

On olemassa muuan puoli virolaista henkistä elämää, jota tähän saakka ei ole kylliksi varteenotettu, ainakaan suhteessa nykyisiin kirjallisiin ilmiöihin, virolaisen psyyken yöpuoli, niin sanoakseni. Tunnettu baltilainen tiedemies v. Baer kuvaa virolaista luonnonlaatua rauhalliseksi, flegmaattiseksi ja kylmäveriseksi, henkisille taudeille vastaanottamattomaksi. Aivan yhtä suurella oikeutuksella voisi virolaista maisemaa määritellessään puhua vain viljavista, savipohjaisista pelloista, hedelmätarhoista, rehevistä luhtaniityistä matalain kukkuloitten välissä, tyynistä, tasaisesti virtaavista joista, alavarantaisista järvistä. Mutta kuten virolaiseen maisemaan eroittamattomasti kuuluu virstamääriä laajat suot ja rämeet, niin kuuluu virolaiseen psyykeen, paitsi yllämainittuja ominaisuuksia ja viljandilaisen, pellavakaupoilla vaurastuneen talonpojan tietoista, mahtailevaa juurevuutta, vielä muuan toinen alkuaines, yllätyksellinen, herkistynyt, äärimmäisyyksiä tavoitteleva, fantastiikkaan vetoa tunteva, näkyjä näkevä ja — aivan vastoin v. Baerin väitettä — ylen altis kaikille henkisille ja sielullisille sairauksille. Ei tarvitse muuta kuin ajatella, millaisen keskiaikaisen legendan kiihkouskonnollinen liike tuskin viisikymmentä vuotta takaperin sai loihdituksi Tallinnanmaan rannassa, — höyryn, sähkön ja sanomalehtien valta-aikana, — kun monisatapäinen pyhiinvaeltajajoukko viikkokausia odotti Lasnamäen niityllä profeettansa lupaamaa "valkeaa laivaa". Hermostunut sähköisyys on muuan nykyisen virolaisen sivistysyhteiskunnan tunnusmerkkejä. Milloin hyvänsä voi siinä odottaa syntyvän ikäänkuin sähkökeräytymiä, jotka puhkeavat sielullisiksi kiihoitustiloiksi.

Virolaisen yhteiskunnan nykyään vahvasti materialistisesta ilmeestä huolimatta ei fantastinen piirre suinkaan ole häipynyt olemattomiin. Tämän sielullisen ominaisuuden juuret juontavat epäilemättä hyvin syvälle, ja mahdollisesti saisi mennä aina yhteissuomalaisiin kerrostumiin saakka, sen alkuilmiöitä etsiessään. Erehdys olisi tietysti nähdä siinä jotain yksinomaan virolaista, niin, edes olettaa inhimillisen sielun yöpuolen virolaisella rodulla kehittyneen silmiinpistävämpään määrään kuin muilla. Ylläkerrotuntapaiset uskonnolliset liikkeet eivät kuulu harvinaisuuksiin eteläisemmissä vyöhykkeissä ja romaanisilla kansoilla, ja anglosaksilaisen rodun taipumus fantastiikkaan on tunnettu. Mutta joskin tämäntapainen sielullinen rakenne olisikin peruksiltaan jotain aivan yleisinhimillistä ja kaikille yhteistä, ei voitane sittenkään kieltää eräänlaisen erikoisesti virolaisen hermoherkän taipumuksen olemassaoloa, jonka merkkejä ei ole havaittavissa vain myöhempinä aikoina, vaan jo kansanrunoudessakin. Virolainen psykiaatteri J. Luiga on osoittanut, kuinka usein esim. luonteenomainen näköharha, hallusinatsio, esiintyy virolaisessa kansantarinassa. Ihminen kulkee yössä, pimeydessä, yhtäkkiä "lyö valkeata" hänen ympärillään, ja hän näkee näyn, useimmiten kauhistuttavan. Tunnetut ovat virolaisilla saarilla ja mannermaallakin esiintyvät "säikkymistaudit". Virolainen suorasanainen kansantarusto, — samoin kuin tosi kyllä useitten muittenkin kansojen, — on hyvin rikas n.s. kauhuaineista; se vilisee kaikenkarvaisia kauhuolioita, olipa niitten nimi sitten kratt, puuk, hall, luupainaja tai mikä hyvänsä, sekä epälukuisia tarinoita ihmissusista ja koirankuonolaisista, painajaisista ja eriskummallisista näköharhoista. On kuin vuosisatoja orjuudella rasitetun kansan säikkynyt fantasia olisi ehdoin tahdoin kaikkialta etsinyt kauhun ja ahdistuksen aihetta, ikäänkuin todellisuuden vaivat eivät olisi sille riittäneet, vaan sen unissaankin olisi täytynyt kantaa päivän taakkaa, väristen omien aivojensa aaveen edessä.

Juuri orjuuden synnyttämä, alituinen ja jatkuva masennustila, ruumiillinen sekä sielullinen, kasvatti epäilemättä tätä "kalmiston mielikuvitusta", kuten Tuglas sitä nimittää. Joskin Viron seitsemänsatavuotisen orjuusajan synkkyyttä mahdollisesti on liioiteltukin, ja sillä kaikesta huolimatta oli helpommatkin hetkensä, jolloin syntyi kansanlaulujen Ilo (= kauneus, ilo) ja kansantaiteen värikäs ornamentiikka, niin on epäilemättä suuri osa nykyistäkin virolaista henkistä ja ruumiillista kituliaisuutta pantava tämän luonnottoman pitkän, epäterveen kehityksen laskuun. Elinaikaisen puolinälän kiihoittamat aivot olivat otollinen maaperä fantastiikalle. Lisäksi tulivat herkeämättömät sota-ajat takaa-ajokauhuisine päivineen, kansan herkkähermoisen, näyillä kyllästetyn mielikuvituksen saadessa ravintoa maakuoppien ja onkalojen hämärissä, joissa kyläkunnittain päiväkausia piileskeltiin. Suuri sija on virolaisessa kauhutarustossa, kuten luonnollistakin, suolla. Siitä kohoavat salaperäiset valkeat orhit ja suunnattomat heinäsuovat; se on ehtymätön kauhuakantavassa hedelmällisyydessään, virolaisen kansantarun suuri tuntematon, suuri sfinksi, jonka rahvaan mielikuvitus kansoitti öisimmillä näyillään, täynnä virvatulten runoutta.

Taine on epäilemättä oikeassa: jokainen lahjakas kirjailija kuvastaa tahtomattaankin rotunsa ominaisuuksia. Harvinaisissa tapauksissa hän voi olla kaikkien niitten eri ominaisuuksien synteesi, joista hänen rotunsa ja heimonsa psyyke on kokoonpantu. Mutta useimmiten hajaantuu rotuperintö, ja eri yksilöt heijastavat vain murto-osia suuresta yhteisestä rotupääomasta. Tämä rodullinen yhteenkuuluvaisuus voi olla kirjailijalla usein miltei tiedotonta, eikä se suinkaan aina käy yhteen sen käsitteen kanssa, mitä olemme tottuneet nimittämään kirjallisuudessa "kansalliseksi". Maailmankirjallisuudessa on kyllin esimerkkejä kirjailijoista, jotka aiheenvalinnaltaan ovat täysin kansainvälisiä, mutta silti syvemmässä merkityksessä ovat oman rotunsa tulkkeja.

On kuin olisi Friedebert Tuglas , Nuoren-Viron lahjakkain prosaisti, virolaiselta rotuhengeltä saanut antimiksi ja perinnöksi juuri hermoherkän ja fantastisen puolen, kalmiston mielikuvituksen. On hyvin mahdollista, että vasta kosketus eräitten maailmankirjallisuuden suurien sukulaishenkien kanssa saattoi hänet täysin tietoiseksi tästä rotuperinnöstään. Mutta joka tapauksessa hän on kaikkien niitten epälukuisten, nimettömäin kansantarujen sepittäjäin suoranainen jälkeläinen, jotka kerran loivat virolaisen kauhuromantiikan, kuullen suden ulvonnassa vangitun ihmishengenvalituksen.

Tuglasen sielunelämässä ja luomistoiminnassa näyttää vallitsevan erityinen lainehtiminen. On kuin hänen tunne-elämässään aika-ajoin syntyisi erikoisia kiihoitustiloja, hermopingoituksia, joitten alaisena hän suorittaa varsinaisen luovan työnsä; hänen muu henkinen toimintansa sensijaan on nähtävästi syntyisin näitten kuumetilojen väliajoilta. Siitä hänen tuotantonsa niin erilainen ilme ja laatu. Tuglas luo kukkuroilleen kohonneen affektin vallassa, eräänlaisessa sielullisessa huumaustilassa; hänen taiteensa on neuroosin runoutta.

Kauhun affektilla on Tuglasen teoksissa suuri sija. Hän on itse kirjoittanut nuoruutensa "vapaaehtoisista painajaisista ja omatekoisista aaveista". Kauhu on hänellä epäilemättä jo verissä, hänen ei ole suinkaan tarvinnut mennä itsensä eikä kokemuspiirinsä ulkopuolelle sitä kuvatakseen. Päinvastoin, milloinkaan ei hänen vaistonsa ole niin varma kuin hänen käsitellessään kauhua, tätä sielullista jännitystilaa, jonka voimaa ja tiheyttä, sen kuolemanpeloksi kohotessa, voi verrata vain erotiikan synnyttämiin sielunjärkytyksiin. Tämän aste asteelta kohoavan, kaikki muut vaistot lamaavan sielullisen kulun kuvaamisessa saavuttaa Tuglas suurimmat kirjalliset voittonsa. Alituisesti toistuu hänen teoksissaan takaa-ajotunnelma.

Turha yritys olisi tietysti kytkeä niin rikastaitteista ja kehityskykyistä henkeä kuin Tuglas minkään määritelmän puitteisiin tai yrittää liiaksi yksinkertaistuttaa hänen sielullista pohjapiirrostaan. Painajaisuniensa väliaikoina hän näkee näkyväisen maailman koristeellisessa ja maalauksellisessa valaistuksessa, täynnä hentoja, hauraita idyllejä ja lempeää lyyrillisyyttä. Mutta lähimmäksi omaa olemustaan tulee Tuglas epäilemättä, kun hänelle runollisen haltioitumisen hetkinä, hänen omia sanojansa käyttääkseni, "kaartuu pään päällitse sysimusta taivas, josta tuikkivat heleät, kiihkoisat ja kivuntuottavat tähdet".

Friedebert Tuglas on itse antanut avaimen henkiseen rakenteeseensa, kirjoittaessaan laajan itsetunnustusromaaninsa, Felix Ormussonin , v. 1915. Tällä teoksella on aivan erikoinen asema Tuglasen tuotannossa; se on ikäänkuin reunamuistutuksia, viivanalaisia selityksiä hänen muihin teoksiinsa.

Felix Ormusson on Friedebert Tuglasen taiteeksi tihennetty minä, itsepaljastus, jonka vilpittömyyttä ei ole mitään syytä epäillä. Päinvastoin, kirjailija on sen itse selvin sanoin eräässä aikakauskirjaväittelyssä tunnustanut: "Luulen tuntevani Felix Ormussonin. — Olemme vuosikausia liikkuneet samojen ilmiöitten ja vaikutelmien piirissä. Usein tuntuu siltä, kuin hän olisi minulle omaa itseänikin läheisempi. Hänen taipumuksensa, makunsa, sanansa ja äänensä, — niitten suhteen en suinkaan ikinä voisi erehtyä."

Toinen asia on, onko kirjailija sittenkään antanut koko itseään. Pikemmin voisi sanoa, että hän on valinnut erään kylläkin sangen oleellisen puolen itsestään ja alleviivaamalla sen luonut tyypin, jolla on yleiskantava merkitys. Friedebert Tuglas on laajempi kuin Felix Ormusson. Mutta joka tapauksessa, vaikkapa Felix Ormussonin ja Friedebert Tuglasen henkiset ääriviivat eivät kokonaan toisiinsa yhtyisikään, ovat he kuitenkin siksi lähellä toisiaan, että romaania voi käyttää tienoppaana kirjailijan hieman sokkeloisessa ja yllätyksellisessä mailmassa.

Felix Ormusson, — se on sama Friedebert Tuglas, — vain myöhemmällä kehitysasteella, — joka tuskin koulupenkiltä päästyään joutui teossa ottamaan osaa 1905 vuoden kumousliikkeeseen, nuoruutensa koko kiihkeällä temperamentilla, täynnä ajan nuorta ja tulipaloista romantiikkaa, kulkien pitäjästä pitäjään vallankumouksellisia puheita pitäen ja myöhemmin istuen Tallinnassa Pitkän Hermannin tornissa tutkintovankeudessa. Vähintäin kymmenen vuoden pakkotyö Siperiassa odottaa häntä, mutta hän pääsee pakenemaan yli rajan ja asuu siitä pitäin, lähes kaksitoista vuotta, ulkopuolella maansa rajojen, ainoastaan silloin tällöin ilmitulon ja vangitsemisen uhalla käyden kotimaassa. Hän viettää vuosikausia vapaaehtoista kulkurielämää, retkeillen Espanjaan ja Italiaan, asuu pitkät erät Parisissa taiteilijaboheemin keskuudessa, — kuten Felix Ormussonkin — sen jälkeen useat vuodet Suomessa. Vasta maaliskuun vallankumous on antanut hänellekin täydet kansalaisoikeudet Virossa.

Felix Ormusson on sen kehityskulun tulos, minkä Friedebert Tuglas näinä "oppi- ja vaellusvuosinaan" suorittaa, kumouksellisten kiihoituspuheitten pitäjästä täysiveriseksi kaunosieluksi. Perinpohjainen muutos tapahtuu tässä "romanttisessa sielussa, täynnä paatosta ja intohimoa", jollaiseksi Felix Ormusson kuvaa kahdenkymmenenvuotiasta minäänsä. Ja hän jatkaa: "Temperamenttini, mielialani, sieluni on muuttunut, — olojen, ympäristön, voi ehkäpä olla, myös minussa itsessäni kätkeytyvien itujen pakosta." "Pari vuotta, pari yksinäistä vuotta, täynnä itsetutkimusta ja erittelyä, riittivät panemaan sieluni lainehtimaan pohjia myöten ja sitten jäähdyttämään sen pinnalle jäisen riitteen, joka nyt vain harvinaisissa tapauksissa murtuu." Tuglas irroittautuu Baltiasta, kuten irroittautuu Internationalesta, kuten vapautuu niin monesta muustakin dogmista, kirjallisesta sekä yhteiskunnallisesta. Se on sama tuskallinen irtaumiskulku, jonka samoihin aikoihin taantumuksen raskaassa ilmakehässä suorittaa Gustav Suits, suorittaa Noor-Eesti kokonaisuudessaan. Tienrastit ovat samat: pettymys, kaikenepäily, talttumus, estetismi. Vuonna 1906 Tuglas kirjoittaa vähän retoriseen tapaansa: "Taistella sodassa, kaatua taistelussa, — kuinka helppoa siihen verraten! Mutta elää, nähdessään kaiken muun kaatuvan, itse yhä hengittää, nähdessään kaiken muuttuvan epätodellisuudeksi, harhaksi, uneksi, kauhistavaksi, peloittavaksi, hirveäksi uneksi, — mikä sietämätön kidutus!" Nuoruuden epälukuisten jumalain ja epäjumalain alttareista jää pystyyn vain yksi: kauneuden. Todellisen elämän käydessä yhä tuskallisemmaksi, yhä vieraammaksi, alkaa sen rinnalle kasvaa olematon, näkymätön, mutta silti yhtä oleellinen elämä. Syntyy kaksoisolento, joka yhtaikaa elää ikäänkuin kahta eri olomuotoa. Felix Ormusson on valmis astumaan näyttämölle.

"Neron tehtävä on kehittää ajan taipumus sen kaikkein jalosukuisimpaan, täydellisimpään ja itsetietoisimpaan mahdollisuuteen. Sinulla (Felix Ormussonilla) olisi edellytyksiä viljellä aikakauden pyrkimystä."

Sanat ovat romaanin esipuheesta. Ja eräänä syysyönä, täynnä sateen ja yksinäisyyden spleeniä, sama Felix Ormusson kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Niin, toden teolla, miksi en pitäisi päiväkirjaa tai olisi kirjevaihdossa, kuten Werther tai Jacopo Ortis, — kertoakseni jälkimailmalle murhenäytelmääni. On vahinko, että nämä inhimilliset kokemukset, kaikki nämä itse-erittelyt hyödyttä ja jäljettä häviäisivät. Niissä olisi sentään aineksia kokonaiseksi myytiksi, kun aika ne hämärtäisi ja etäisyys suurentaisi. — Eikö voisi Felix Ormusson kerran omalla alallaan olla samaa, mitä Don Juan tai Werther, — olematon ja sentään uskottavampi kuin koko mailma. Se olisi ainoa lohdutus. Sen vuoksi maksaisi vaivaa todella elää. Olisin valmis sentakia vallan erikoisesti kärsimäänkin!"

Tuglasen tarkoitus ei ole ollut suinkaan vain poikkeuksellisen yksilöpsykologian, harvinaisen poikkeustapauksen toteaminen; päinvastoin, hän on kai jo varhain tuntenut tyypillisen, luonteenomaisen yhtenäisyyden omansa ja sukupolvensa kehityskulun välillä. Friedebert Tuglasta, toisin sanoen Felix Ormussonia on epäilemättä viehättänyt sama tehtävä, joka niin monta taiteilijaa, niitten joukossa kaikkein suurimpia, on houkutellut: koota oman aikakautensa luonteenomaisimmat säikeet, seuloa ne kaikesta satunnaisesta, korostaa ne korkeampaan asteeseen, sanalla sanoen, luoda aikakauden tyyppi, tulkita aikakauden mykkä ja vapautustaan vartova sana. Se edellyttää aina, että runoilija tuntee olevansa aikakauden virtausten synteesi, tuntee itseensä keräytyvän kaiken, mikä aikakaudessa ahdistavana tai vapauttavana pyrkii ilmoille, tuntee olevansa l'enfant du siècle sanan varsinaisessa merkityksessä. Ulkokohtaisesti, yksinomaan havainnon tietä eivät synny tällaiset teokset. Ne ovat päinvastoin aina mitä persoonallisinta, subjektiivisinta taidetta, häikäilemättömiä itsetunnustuksia, itsepaljastuksia, jotka eivät epäile lausua peittelemättä sitäkään, minkä tunnustamisen Rousseau nimittää vaikeammaksi kuin rikoksellisuuden, naurettavaisuuden. Ne ovat sairaan ajan suuria sairaskertomuksia. Kirjailija on yhtaikaa sekä potilas että parantaja, hän paljastaa armotta oman sielunsa sairauden, joka samalla on koko hänen sukupolvensa tauti, kehittäen sen huippuunsa ja mahdollisimpaan täydellisyyteen, ikäänkuin viljelläkseen siitä rokotusainetta, joka varjelisi samalta vaaralta.

Goethen Werther , Constantin Adolphe , Musset'n Vuosisadan lapsen tunnustus , Lermontovin Aikamme sankari — pohjoismaisesta kirjallisuudesta Jacobsenin Niels Lyhne , Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja , — kaikki nämä nimet johtuvat mieleen Felix Ormussonia lukiessa. Ei niin, että virolainen romaani taideteoksena sinnepäinkään ylettyisi näitten intiimin taiteen kuolemattomien muistomerkkien rinnalle. Mutta kuitenkin on kuin yhdistäisi näkymätön, ajasta ja kansallisuudesta piittaamaton side nämä niin erilaiset nimet, kuin olisivat ne renkaita samassa, läpi vuosikymmenien kulkevassa inhimillisessä ketjussa. Felix Ormusson on kaikkien näitten kuuluisain mailmantuskapotilaitten heimoa, hänen tautinsa on samaa alkujuurta kuin heidänkin. Sama suuri melankolia, jolla ei ole muuta pohjaa ja perustaa kuin inhimillisen olemuksen ja elämisen traagillisuus sellaisenaan, joka Salomon Saarnaajaa kalvoi kaiken turhuuden tuntona, Wertheriä " Weltschmerzinä" , jolle Ranskan romanttinen koulu antoi nimen ennui , joka tuntui karvaana pohjasakkana kaikissa Petshorinin ja Niels Lyhnen elämyksissä, — sama mailmantuskan, kaunosieluisuuden ja epäilyn maininki tuntuu myös virolaisessa Felix Ormussonissa.

Sanottakoon heti: Felix Ormusson ei ole mikään elävä kirja sanan tavallisessa merkityksessä. Kaikki, mitä tässä päiväkirjan muotoon kirjoitetussa romaanissa tapahtuu, jää lukijalle yhtä varjomaiseksi, kuin se nähtävästi on ollut tekijällekin. Felix Ormusson, Parisista kotimaahan palannut kirjailija viettää kesänsä ystävänsä, radikaalisporvarillisen virolaisen lääkärin luona, rakastuu kesän kuluessa ensin ystävänsä kevytmieliseen ja hekumalliseen vaimoon, Heleneen, ja senjälkeen tämän sisareen, viileään ja neitseelliseen Marioniin, jotka kumpikin, vaikka Ormussonin onnettomuudeksi, päinvastaisessa järjestyksessä samoin rakastavat häntä. Loppujen lopulta jäätyään kumpaakin vaille, Felix Ormusson palaa takaisin Parisiin, pelastuen rukkaset saatuaan nolosta tilanteesta sepittämällä legendan salaperäisestä ranskattaresta, ja siten lähtiessään säilyttäen seikkailijan ja Don Juan-sädekehänsä.

Mutta sensijaan elää näissä aforismeissa, ajatusvälähdyksissä, tunnelmissa, joitten mosaikista kirja on kokoonpantu, erehtymättömästi Felix Ormusson.

Felix Ormusson on ennenkaikkea romantikon, uni-ihmisen, toimintaan kykenemättömän ihmisen tragedia. Häneltä puuttuu täydelleen elämisen taito, hän on kykenemätön varsinaiseen elämään. Kuten nuori Obstfelder, hänkin tuntee alati sattuneensa "vieraalle taivaankappaleelle". Niinkuin Tuglas itse hänestä sanoo: "Felix Ormussonilla on alusta alkaen kaksi olemisen kehää: todellinen ja mielikuvituksellinen. Todellisessa hän on aina huonosti onnistunut". Hän on kirjaihminen siihen määrään, että hänen näkökulmansakin on ennen kaikkea kirjallinen; kirjeet ja kirjat merkitsevät hänelle luotettavampaa todellisuutta, kuin itse kouraantuntuva ja aistittava elämä; elämällä, rakkaus siihen luettuna, on hänelle vain eräänlainen koristeellinen ja esteettinen arvonsa. Vielä enemmän: hän itse tuntee usein samaa epätodellisuuden tunnetta itseään kohtaan, ikäänkuin hän olisi vain "eräänlainen näköharha, eräänlainen luonnon idée fixe". Aivan sama ajatus on jo Tuglasen v. 1906 kirjoittamassa Unede kuristik kertomuksessa: "En ole todellinen, olen kangastus, olen mailma ja mielikuva. Osani elämässä on ollut vain näyttää joltakin eikä olla. Se on ollut runoa ja mielikuvitusta. Omaa sydäntä ei minulla koskaan ole ollut, runon ja mielikuvituksen sydämellä olen tuntenut." "Vain olematon on ihanaa", Felix Ormusson huudahtaa. "Valhe, olematon, uneksittu maa on todella aina ollut oikea kotimaani." "Kauniimpi kaikkia saavutuksia on kuvittelu. Se on ainoa kiinnepiste kuolleessa mailmassa, jossa ihmisellä on kaksi verivihollista, aika ja välimatka." Kuten Huysmansin à Rebours-kirjan sankari keinotekoisessa valtamerilaivassaan, niin asustaa Felix Ormussonkin eräänlaisessa mielikuvituksen ja unielämän lasikehässä, jonka särkymistä hän pelkää. "Yhä hauraammaksi kuluu ajatuksen hankauksesta lasiseinä, joka eroittaa olemisen olemattomuudesta. Kerran leikkaa armoton timantti illusioonin kuvastimen puhki. Ja mitä silloin?" Todellisuus, realiteetti, on hänelle aina tuottanut vain tuskaa ja kärsimystä.

Hän on ihminen, jonka voima ja rikkaus ovat mielikuvituksessa, abstraktisessa ajattelussa, mutta joka ei kestä vähintäkään kosketusta todellisen elämän kanssa. Jokin tuntematon keskipakoisuuden laki karkoittaa hänen tapaisensa ihmiset varsinaisesta elämästä, he ovat tuomitut ikänsä kiertämään kaiken lämmön lähdettä, kuten kuu aurinkoa, itse kylminä. He ovat avuttomia ja saamattomia elämän moninaisten ilmiöitten ja vaatimusten edessä, niinpian kuin ne astuvat heidän eteensä todellisuutena eikä unena. Heidän mielikuvituksensa kirjavat siivet putoavat heti todellisuuden ilmakehässä. Lyhyesti, heiltä puuttuu tärkein: elämisen taito.

Hänen ristiriitaisuutensa ja traagillisuutensa syntyy siitä, että hän huolimatta elämänpelostaan ja kykenemättömyydestään kuitenkin ikävöi samaa todellisuutta, jota hän itse asiassa halveksii ja pelkää. Yksinkertainen, kasvimaisesti kehittyvä ja luonnollisesti sykkivä elämä herättää hänessä kateutta. Hän kadehtii vanhaa Adamia, renkiä, joka lyödessään seivästä maahan, ei koskaan kysy, "mikä on seiväs semmoisenaan, mikä on seipään idea?" Onnellisia ovat hänestä ne, jotka "syövät, juovat, nukkuvat ja synnyttävät lapsia". Ja kaunosielu Felix Ormusson haaveksii rupeavansa maalaisrengiksi, päästäkseen katselemasta elämää kirjallisilta ja esteettisinä näkökulmilta, samalla kun häntä kiusaa niittoväen karheat kädet ja vielä karheammat äänet ja oma taitamattomuutensa viikatteen käytössä.

Elämänkykenemättömyydestään huolimatta hiuduttaa häntä alituinen elämänjano. Hän odottaa täysielämää, tämän sanan renessanssiaikuisessa merkityksessä, kaikkien ruumiin ja hengen kykyjen täydellistä nautintokelpoisuutta. Hän janoaa yhtä intohimoisesti täydellisyyttä, kuin hänen toinen minänsä Friedebert Tuglas lastussaan Pro domo mea . Hänelläkin on sammumaton ikävä "täydellisiin mailmoihin, kristallisiin seutuihin, joitten yli puhkeavat kukoistukseen suuren salaisuuden ja suuren tietoisuuden heleät kukat".

Hänellä on koko nuoren rodun elämis- ja nautinnonhalu verissään. Hän kärsii tietoisuudesta, ettei ole tilaisuudessa kaikesta mailmaanmahtuvasta yhdellä kertaa nauttimaan. Veneziassa soutaa iloinen seurue gondooleilla kiinalaisten lyhtyjen valossa suvisena yönä merelle, — ja hän, Felix Ormusson, ei ole mukana! Troopillisessa metsässä koittaa päivä, punaiset metsäkukot kiekuvat, apinalauma juoksee kimeästi kirkuen yli suurten mehuisten kukintojen kruunaamain latvojen ja karistaa oksilta ruusuisia kukkia kuin lunta vedenpartaalla vetelehtivien krokodiilien päälle, — ja hän ei näe sitä! Hän tahtoisi puolen tunnin kuluessa nähdä kaikki maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, kaikki tähtitieteelliset, geologiset ja biologiset kehityskulut, mitkä miljoonan vuoden kuluessa ovat tapahtuneet. Vielä enemmän: hän tahtoisi elämänsä kuluessa suorittaa koko Darwinin kehitysopin käytännössä, aina amööbista hamaan yli-ihmiseen saakka.

Hän vaivaa päätänsä mietiskelemällä, minkälainen on kiinalaisten, tämän vanhan hienostuneen rodun rakkaus, minkälainen heidän rakkautensa runous, heidän hyväilyjensä kulttuuri. Voiko sitä käsittää? Vai onko se yhtä ihmeellistä, kuin hampunkukkasten rakkaudenilmaisu tai ruispellon heilimöinti?

Felix Ormussonkin kärsii ahdistavista painajaisunista, jotka eivät anna hänelle rauhaa:

"Jokin muodoton ajoi minua takaa mittaamattomalla lakeudella. Se oli monikätinen ja monijalkainen, tuhathaarainen, puun ja eläimen sekasikiö. Yhä uudelleen ja uudelleen, monena kymmenenä muunnoksena, silmänräpäyksessä väriään ja muotoaan muuttaen, se yllätti minut harmailla kedoilla.

"Lakeutta leikkasivat liikkumattomat joet, joitten vesi oli läpikuultamaton. Minä hiivin jokipolvissa, korkeassa kaislikossa. Mutta taas, yhä uudestaan, tavoitti minut näköharha, Unien saatanallinen seepia kymmentuhansine koipineen.

"Se tuli toisinaan pitkähiuksisena päänä. Toisinaan kuin Ilmestyskirjan aurinko, mustine sädekruunuineen. Toisinaan taas kuin satatuhatta, polvesta yhteenkasvanutta hoikkaa ihmisjalkaa, jotka juoksivat nopeasti. Se seisoi joka paikassa tielläni, niinkuin ihmispuut Danten Helvetissä.

"Eksyin sen haarojen keskellä. Ne riippuivat äärettömänä köynnöskasvien tiheikkönä ympärilläni ja ylläni. Epätoivoisesti yritin kiskoutua irti, mutta kietouduinkin kiinni yhä lujemmin.

"Ja niin makasin kumollani maassa, joka jäsen sidottuna. Ikäänkuin kosteat meriheinät tai imelästi tuoksuvat naisen hiukset piirittivät minua joka puolelta."

Felix Ormusson on kirja kaunosielusta, lähemmin sanottuna virolaisesta vuosisadan vaihteen kaunosielusta, ehkei vielä lopullinen läpileikkaus, mutta siihen tietoisesti pyrkivä. Kuten muuan toinen nuorvirolainen kirjailija sanoo: Felix Ormussonin kaimoja kiertelee pitkin maata! Mutta se on jo sellaisenaan alkava reaktsio ylenpaltista estetismiä ja kaunosieluisuutta vastaan. Kertomuksen kuluessa Felix Ormusson, kaunosielu, alkaa epäillä tähän asti ainoaa uskontoaan, estetismiä, niinkuin on kerran epäillyt kaikkea olevaista. Hän hävittää itse omatekoisen jumalansa: "Estetismi on myrkkyä. Leikki kaikkein korkeimmalla asteella, kun siihen aletaan uskoa, on traagillinen. Traagillisuus on siinä, että sen jälkeen sekä leikki että myös todellinen elämä käyvät mahdottomiksi." Ja toisessa kohden: "On jotain kauheata tuntea kauneus koko olennollaan, nähdä jumalansa kasvoista kasvoihin. Tunkeuduttuaan taiteen peruksiin, tuntiessaan sen joka jäsenellään, tajutessaan sen kuin uskonnon kaikilla aisteillaan, ei onnistu enää elämä eikä taide."

Hän alkaa etsiä eetillisiä elämänarvoja siinä, missä ennen näki vain koristeellisia, rakkaudessa, avioliitossa. Yli-ihminen Felix Ormusson on vähällä muuttua moralistiksi, hän vaihtaa esteettisen mailmankatsomuksensa eetilliseen. Mutta eetillisyys ei tee häntä sen elämään kykenevämmäksi kuin esteettisyyskään. Ja lopullisen kompastuksensa jälkeen hän heittää molemmat nurkkaan rakastettavalla keveydellä tunnustaen:

"Elämä ei ole esteettinen eikä eetillinen ilmiö. Se on yksinomaan koomillinen. Ottakaamme se siis sellaisena vastaan!"

Ride, si sapis! Mailma ja elämä kuvastuvat lopullisesti Felix Ormussonille samassa ivanauruisessa, vääristyneessä asenteessa, kuin hänen kosintakohtauksessaan, jolloin hän onnettomuudekseen sattuu istumaan puutarhan suuren lasipallon edessä ja sen kuperassa pinnassa näkee irvikuvaksi rujostuneen itsensä. Kaikki päättyy lopultakin farssiin. Ranskalainen tai oikeammin kreikkalainen tapa antaa murhenäytelmän jälkeen hullunkurinen, nauruhermoja kutkuttava ilveily, huuhtoa pois vapauttavana nauruna elämän ankara totuus, — siinä Felix Ormussonin elämänfilosofian lopputulos.

Mutta turhaan yrittää Tuglas antaa tälle uni-ihmisen murhenäytelmälle tragikomedian leimaa. Se on ja pysyy tragediana, kuinka sovittavan koomilliselta näkökulmalta tekijä koettaakin katsoa toisen minänsä erehdyksiä.

Felix Ormussonin, alias Friedebert Tuglasen, on hänen henkinen rakenteensa alun alkaen määrännyt ennemmin tai myöhemmin irroittautumaan kaikesta todellisuudesta ja siirtymään sen ulkopuolelle, fantastiikan fosforikimmelteiseen mailmaan, clair-obscur-valossa häämöittävine tilanteineen, — mailmaan, joka aikojen alusta on ollut turvapaikkana hänen kaltaisilleen uneksijoille, ja joissa heillä on elämis- ja hallitsemisoikeus.

Ei ole myöskään unohdettava, Tuglasen joutuessa lisäämään Euroopassa vaeltavien virolaisten emigranttien lukua, tuli hänen psykologiansa pakostakin olemaan emigrantin, maanpakolaisen. Ei ole epäilystäkään, ettei se tavallaan ole ollut määräävää koko hänen kirjalliselle kehitykselleen. Tuglas on monessa suhteessa velkaa maanpakovuosilleen. Mutta varmaa on, että hän on saanut samalla tuntea emigranttielämän lamaavat ja kielteiset puolet, irrallisuuden kirouksen. Jos osa Noor-Eestin kirjailijoista on saanut kipeästi kärsiä olojen liikaa ahtautta, niin on Friedebert Tuglas saanut päinvastoin kärsiä mailman liiasta väljyydestä. Kirjailija voi ehkä pitkät ajat elää ja luoda myötääntuomastaan havaintojen, tyyppien ja elämysten pääomasta, joka tietysti on sitä riittävämpi, mitä myöhemmällä iällä irtautuminen on tapahtunut; hän voi henkistä tietä jonkun aikaa ylläpitää tämän havaintomailmansa tuoreutta. Mutta loppujen lopulta tulee kuitenkin hetki, jolloin välimatka käy taiteellisesti surmaavaksi, sisäinen näkemys ehtyy, ja elimellinen kosketus luonnollisen aihepiirinsä kanssa on ainoa parannuskeino, niin, taiteellinen elinehto. Tuglas ei syyttä, suotta Juhan Liivin runoudesta lainatulla vertauksella nimitä itseään kohti mehiläiskekoa, kotimaata, pyrkiväksi mehiläiseksi. Epäilemättä hän on saanut aika-ajoin pitkän ja pakollisen maanpako-aikansa kuluessa tuntea taiteellisen ehtymisen, kuoleutumisen vaaran, jolla pitkittyvä eristyminen, ei mihinkään kuulumattomuus, on häntä uhannut.

Hänen siirtymisensä fantastisiin aiheisiin olisi tätäkin tietä johdonmukaisesti selitettävissä, luonnollisena seurauksena olosuhteista. Hän oli pakoitettu siihen, se oli ainoa mahdollisuus, mikä hänelle jäi jäljelle. Ja toden teolla, mitä kauemmin hänen maanpakolaisuutensa kestää, sitä etäämmäksi hän etenee ulkonaisesta todellisuudesta. Hän alkaa virolaisella naturalistisella kyläkuvalla. Side kotikylään on vielä tuores ja läheinen, ihmisillä on vielä mullan ja lannan haju. Senjälkeen alkaa jo etäisyys tehdä tehtävänsä, virolainen kylä asujamineen siirtyy etäämmäksi lyyrilliseen, impressionistiseen valaistukseen. Mutta tämäkin jo hiukan tyylitelty idylli katoaa, ja jäljelle jää vain aineksia taruksi, myytiksi. Ulkonaiset olosuhteet ovat kuitenkin vain jouduttaneet Tuglasen kehitystä, joka muutenkin kaiken todennäköisyyden mukaan olisi ollut väistämätön. Suunnilleen samoissa olosuhteissa on toinen virolainen kirjailijaemigrantti, Eduard Wilde , säilyttänyt kaiken aikaa täysiverisen realisminsa ja kotoisen aihepiirinsä. Tuglasen erikoinen henkinen rakenne on epäilemättä jo alusta alkaen ollut olemassa; sen voi aavistaa vaistomaisena pyrkimyksenä omaa alkuainettaan kohden jo hänen kaikkiin eri tyylilajeihin kuuluvissa harjoitelmissaan, jotka kuin päällekkäin latoutuneina kerrostumina, kirjallisgeologisessa järjestyksessä ovat julkaistut teoksessa Liivakell (Tuntikello). Ikäänkuin värikäs, fantastinen kivisuoni se kulkee läpi Tuglasen nuoruuden tuotannon.

Tuglas on oppilasvuosinaan kokeillut kaikilla mahdollisilla tyylilajeilla. Hyvin kirjava on kirjallinen läpileikkaus, jonka Tuntikellosta saa — Naturalismi, uusromantismi, impressionismi, symbolismi, kaikki viihtyvät vieretysten. Selvä ja asteettainen on sensijaan irtautuminen todellisuudesta.

Nuoruutensa realistisnaturalistisissa harjoitelmissa, joista jotkut kohoavat jo taiteellisellekin tasolle, on Tuglas, kuten sanottu, vielä kokonaan virolaisessa kamarassa kiinni. Ihmisten puhe kiintyy hänen korvaansa vielä aivan foneettisella tarkkuudella; hän ei tarvitse minkäänlaista kaukoputkea nähdäkseen räikeän alkeellista ihmiskekoa, jossa Hunt (Susi)-kertomuksen seikkailut tapahtuvat, tai yhteiskunnallista vääryyttä huokaavaa maapintaa, josta on kohonnut Hingemaan (Sielunmaan) ikävöinti. Kaikki on vielä lähellä häntä, käsinkurkoitettavassa etäisyydessä. Hän on tosin tavallaan kyllä jo kylän ulkopuolella, hänellä ei tällä alkuasteellakaan ole kansankirjailijan perspektiivitöntä suhtautumista aihepiiriinsä; hän katselee kyläänsä pieni, tuskin näkyvä satiirinen hymähdys suupielessä tai sitten miltei tendenssiin vivahtavalla yhteiskunnallisella säälillä. Mutta hän on vielä aivan äsken nähnyt sen. Hän on vielä aivan äsken nähnyt nuo sydänmaan kylän pimeimmälle taikauskolle ja joukkosuggestiolle alttiit ihmiset, joitten kaivoon talviyönä putoaa susi, uppoamatta heti, vaan pysytellen hengissä ja houkutellen koko talon patriarkaalisen, monipäisen väen aamulla virren ja jumalansanan voimalla manaamaan itse pääpirua! Susi -kertomuksen johdosta, joka alkujaan ilmestyi eräässä aikakauslehdessä, kävi muuan talonmies toimituksessa valittamassa, että se salli kansaa pilkkaavia kirjoituksia!

Aivan hiljakkoin on Tuglas samoin vielä tuntenut Sielunmaan virolaisen kandimiehen (= mäkitupalaisen, pikkutilanvuokraajan) elämisen ja olemisen äärimmäisen viheliäisyyden, jonka sammumaton oman maapalstan kaipaus ei saa tyydytystään, ennenkuin hänelle kapinaan osaaottaneena avautuu hauta, "seitsemän jalan pituinen, neljän jalan levyinen". Kertomus on 1905 vuoden jälkikaikuja; huolimatta epäsuhtaisesta rakenteestaan, joka panee olettamaan alkuaan paljoa laajempaa pohjapiirrosta, on siinä kauttaaltaan voimakas ja väärentämätön sävy. Muutamilla sivuilla, muutamilla lauseilla saa Tuglas esiin tämän virolaiselle niin luonteenomaisen maanikävöinnin. Kandimiehen iäkäs, haudan partaalla hoippuva isä alkaa haaveksia "hingemaasta", jonka kruunu Siperiassa on jokaiselle luvannut: "Tuntui, kuinka hänen äänensä värisi sisäisestä liikutuksesta, ikäänkuin hän olisi lausunut ilmi jotain, mitä koko elinaikansa oli sielussaan kantanut, kaikkein kalleimman, kaikkein suurimman ajatuksensa. Sielunmaa! Millainen sana, mitä kaikkea se merkitsi! Se merkitsi hevosta, lehmää, omaa kattoa pään päälle, vapautta veroista, vapautta raskaasta orjuudesta…"

Niin lyhyt on vielä välimatka, joka tässä kertomuksessa eroittaa Tuglasen virolaisesta kylästä, että sen epäkohdat, sen kärsimät vääryydet herättävät hänessä suuttumuksen. Hän maksaa kirjalliset kymmenyksensä ajan hengelle, kuten tekee sen henkilökohtaisestikin. Hän on vielä etäällä Felix Ormussonin koristeellisesta näkökulmasta. Hän tahtoo vielä parantaa ja auttaa; hänessä on vielä Hingemaan ihanteellista, mailmanparannushaaveissa kulkevaa nuorta kansakoulunopettaja Remmelgasta, joka on tullut tuomaan valistusta kandimiehelle ja muille vähemmille veljille. Yhdellä sanalle: hän kärsii yhä vielä.

Monta vertaa suurempi maantieteellinen etäisyys kirjailijan ja hänen aihepiirinsä välillä on jo niissä herkissä ja tuoksuvissa virolaisissa kylänovelleissa, jotka muodostavat oleellisimman osan Tuglasen kokoelmasta Kahekesi (Kaksin) v. 1908. Ne ovat yhä vielä virolaista kansanelämänkuvausta, jos niin tahtoo. Niitten henkilöt ovat virolaisia renkejä ja piikatyttöjä, paimenpoikia ja talontyttäriä. Mutta sittenkin on tämä virolainen kyläsisäkuva perinpohjin muuttunut. Se on nähty kuin jostakin Rivieran mantelipuitten välitse tai Quartier latin'in keväisten plataanien varjosta, ahdistuksettomana hetkenä, jolloin Tuglasen "sysimusta taivas" on saanut väistyä. Ei edes ihmisten puhe kuulu välimatkan pituuden takia enää entisessä foneettisessa alkuperäisyydessään. Yhteiskunnallisia kysymyksiä ei enää ole olemassa, on vain sielulliset, iäti ratkaisemattomat ongelmat.

Tuglas on näissä novelleissa jo täysi taiteilija. Kuinka suurella hellävaroisuudella onkaan käsitelty Tuomen helpeitten tarina lapsuuden ja nuoruuden aavistelevilla rajamailla viipyvästä tyttölapsesta Leenistä, jonka uinuvan äidillisyyden ja rakkauden tarpeen sattuma herättää, tämän muutamassa tunnissa naiseksi varttuvan lapsen ensin niin epämääräinen ja sitten esille puhkeava tunne, joka kohdistuu ensimäiseen epäkiitolliseen esineeseen, joen rannalla kalastelevaan paimenpoika Vidrikiin. Tai renki-Kustaan ja Maalin — kaikkien Tuglasten hyvien ja avuttomien naisten nimi on Maali! — suviöinen toisinto miehen ja naisen ikuisesta kaksintaistelusta, novellissa Suveöö armastus (Kesäyön rakkaus), näyttämönä köyhän piikatytön aitta ja rapistunut mylly, ja kaiken yllä kesäyön hämyinen tuntu, johon kaikki varmat ääriviivat, niin ihmisten kuin heidän tunteittensakin hukkuvat.

Ne ovat eräänlaisia uudenaikuisia virolaisia paimenrunoelmia, pastoraaleja, kirjoitettuja impressionistiseen, kirjalliseen väritäplätyyliin, tunnelman seuratessa toistaan näennäisesti ilman minkäänlaista rakennustaiteellista selkärankaa, paljaina, värisevinä hermokuituina. Ne ovat Daphnis ja Chloë-tarinoita, siirrettyjä Hellaan heleän taivaan alta liivinmaalaisille jokiäyräille, kreikkalaisten sandaalien sijalle virolaiset " pastlad ", nuoritetut virsut.

Ne ovat jo askel eteenpäin Tuglasen tiellä fantastisia mailmojaan kohden. Ne ovat tosin yhä vielä todellisuutta, mutta hunnutettua, utuista todellisuutta, josta jo on eliminoitu pois tarpeettomana kaikki ulkonainen, realistinen koneisto, ympäristö, aika ja yhteiskunta.

Ne ovat kuitenkin yhä vielä kiinteässä yhteydessä elävän elämän kanssa; mitkään symboolit eivät avarru niitten lemmenkohtausten takaa, mikään salattu vertauskuvallisuus ei peity niitten yksinkertaisiin ja liikuttaviin vuorosanoihin. Ne ovat lepokohtia Tuglasen tuotannossa, kuumeunien väliaikoina kangastelevia idyllejä, joista alussa oli puhe.

Mutta ennenkuin Tuglas ennätti tähän hetkelliseen suvantoon taiteessaan, oli hänen myrsky- ja kiihkokautensa jo paria vuotta aikaisemmin ehtinyt purkautua teokseen, jossa monta vertaa selvemmin aavistaa hänen taiteensa alkuelementit. Koko Tuglasen nuoruuden tuotannossa ei ole toista teosta, jossa "virvatulten runous" liekehtisi samalla voimalla kuin tässä varhaisessa ja epäkypsässä suolegendassa, Jumala-Saar, Torgla soo muinasjutt (Jumalan Saari, tarina Torglansuosta), jossa Tuglasen nuori paatos ja intohimo luovat sekavan, paikottain runollisesti voimakkaan kaaoksen.

Mistä on puhe tässä romanttisessa suotarinassa? En luulisi monenkaan lukijan voivan heti luettuaan sen sisältöä yhtäjaksoisesti selostaa. Siinä kerrotaan vanhasta, pakana-aikojen jumaluskossa elelevästä Esästä (Isä, taatto), joka salaa uhraa Jumalan-Saaren entisessä uhrilehdossa, ja hänen pojastaan, nuoresta moision työorjasta Willemistä, jonka päässä kapinalliset ajatukset sekasortoisina itävät, kunnes ne vievät väkivaltaiseen tekoon. Siinä kerrotaan hirmuisesta kuusiviikkoisesta poudasta, joka uhkasi näännyttää kuivuuteen ja janoon ihmiset sekä eläimet, ja jota vastaan papit turhaan messuin ja rukouksin taistelivat. Ja eräissä sen kauneimmista episodeista kerrotaan nuoresta Maiasta, joka kesken uniensa lähtee Torglan suolle pakoon moision pehtoria, harhaillen sinne tänne, kunnes yrittää yli hyllyvän suon saarekkeesta vilkkuvaa tulta kohden. Siellä, Jumalan-Saaren pyhässä tammilehdossa, rukoilee yksinäinen orjavanhus arpavitsa kädessä esi-isäinsä puiselta epäjumalalta sadetta. Yksi uhri on tarpeen, nuoren viattoman neitseen on upottauduttava Torglaan. Ja ikäänkuin Esan rukouksilla olisi kohtalokas, pakoittava voima, syöksyy Maia, suunniltaan kauhusta, suosyväriin.

Mutta paitsi näitä paria, kolmea henkilöä on tässä suolegendassa vielä muuan elävä olento, suo, Torglan suo, johon mahtuvat kaikki elämän ja kuoleman salaisuudet, jonka mustat turvehaudat ja syvärit elävät salattua elämäänsä, kunnes se eräänä päivänä syttyy palamaan, viikkokausia sauhuten ja kytien.

Tässä kertomuksessa tuntuu jo Tuglasen myöhäisemmän, kypsyneen taiteen perussävy, "intimi luonnon ja traagillinen ihmisen käsittely", josta hän eräässä kirjoitelmassaan puhuu. Se vaikuttaa ennenkaikkea pakolliselta, sielulliselta purkaukselta; sen hämärään symboliikkaan pusertuu epäilemättä elettyjen tuntojen kipeys. Alusta loppuun kestää siinä kiihoitustila, joka ei hetkeksikään laukea, vaan jännittyy yhä uusiksi kauhuiksi, kunnes muuttuu järkensä kadottaneen työorjan houreisiksi näyiksi.

Jumala-Saar on ikäänkuin Tuglasen taiteen nebulosa. Kesken sekavan, suurisanaisen ja onton romantiikan kiertävät siinä vielä kiteytymättöminä Tuglasen taiteen alkuatoomit. Monet säikeet vievät siitä Tuglasen tähän asti taiteellisesti kypsimpään kehityskauteen.

"Luoda myytti, — siinä taiteilijan korkein päämäärä", on Tuglas eräässä viimeaikaisessa kirjoitelmassaan lausunut. Ja toisessa kohden hän kirjoittaa: "Olemme kadottaneet toivon kiinnittää totuus tieteelliseen määritelmään, — yrittäkäämme siis ainakin tavoittaa se aavistuksina, mielialoina, unelmina. Ihmissielun mare tenebrarum on niin äärettömän syvä, ettei sitä yksikään luoti pohjaa."

Tähän uuteen taiteelliseen ihanteeseensa Tuglas selvästi pyrkii uudessa novellikokoelmassaan Saatus (Kohtalo), joka sisältää novellit Mailma lõpus (Maailman lopussa), Inimeste sööjad (Ihmissyöjät), Vabadus ja surm (Vapaus ja kuolema), Popi ja Huhuu ja Kuldne rõngas (Kultainen rengas). Mittaamattoman pitkä välimatka eroittaa nykyajan aivoihmisen myytin syntymisajan jumalhämärästä, ihmiskunnan täysin naiivista ja hedelmällisestä alkukaaoksesta, jolla yksin oli se tarunomainen, mielikuvituksellinen suurentamiskyky, ohjaton, taivaat ja maat täyttävä fantasia, jota myytti edellyttää. Takaisin ihmiskunnan lapsuusparatiisiin, jossa myös myytin, jumaltarun kukka kasvoi, on vaikea päästä, sen veräjiä vartioi oman kehityksemme keruubi. On ollut suuria, luovia taiteilijoita, jotka ovat valaneet ikivanhoihin, koko ihmiskunnalle yhteisiin myytteihin uuden sisällön, mutta kuinka monta uutta myyttiä tunteekaan maailmankirjallisuus kirjapainon keksinnöstä asti?

Ja kuitenkin ilmestyy aina silloin tällöin henkiä, jotka ikäänkuin jollain selittämättömällä ja salaisella tavalla ovat yhteydessä näitten kaukaisten ja kadonneitten aikojen kanssa, uneksijoita, aavistajia, runouden löytöretkeilijöitä, jotka siirtävät runon asuma-alan rajapyykit mielikuvituksellisiin maihin saakka.

Friedebert Tuglas on uudessa novellikokoelmassaan ottanut ratkaisevan askeleen: kerta kaikkiaan heittänyt hyvästit kaikelle todellisuudelle. Haurasta lasiseinää olevan ja olemattoman välillä ei enää ole olemassa. Hän on tosin ottanut todellisuudesta mukaansa joukon ulkonaisia piirteitä, mutta valaistus on toinen, mittasuhteet toiset. Näkyvän ja käsinkosketeltavan todellisuuden alla ja sen takana tuntuu kaiken aikaa toinen, monta vertaa suurempi ja kammottavampi, ja juuri tämän näkymättömän ja sentään näkyvän todellisuuden alituinen läsnäolo synnyttää sen ahdistavan, henkeäsalpaavan tunnelman, jota useat Tuglasen viimeisistä novelleista ovat tulvillaan. Mittasuhteet näyttävät alussa aivan luonnollisilta, mutta kertomuksen kehittyessä valtaa omituinen näköhäiriö lukijan: ne kasvavatkin kuin tuntemattoman voiman pakosta rajattomiin.

Koko ajan tuntuu kertomuksen näennäisestä realismista huolimatta se "ilmassa kulkeva rata", josta Huysmans puhuu Là-bas kirjansa esipuheessa. Taikka oikeammin, todellisuus ja mielikuvitus sekaantuvat erehdyttävällä tavalla toisiinsa. Kirjailijan pyrkimys on tehdä kynnys unen ja todellisuuden välillä niin näkymättömäksi kuin suinkin, viedä lukija kuin sidotuin silmin uuteen olemattomaan maailmaansa. Kaikki yksityiskohdat ovat pettämättömän todellisia, mutta sellaista maailmaa, sellaista kokonaisuutta, jonka ne yhtyneinä muodostavat, ei ole milloinkaan ollut olemassa muuta kuin runoilijan haaveellisissa aivoissa.

Kauhu ja ahdistus ovat nyt valta-asemassa Tuglasen mielikuvituksessa. Mutta kauhu, jota Tuglas kuvaa, on sekin vain rajoitetussa määrin todellista, todellisten olosuhteitten aiheuttamaa. Suurin kauhun kiihoitus syntyy syyttä, suotta, tyhjyydestä ja olemattomuudesta, ei mistään , ihmisen ollessa voimattoman sen edessä kuten kaiken kosmillisen. Ja Tuglasen uusissa novelleissa läähättää juuri nimetön, aavisteleva kauhu, jonka juuret ovat kaiken olevaisen käsittämättömässä ja ristiriitaisessa tragiikassa, ja joka itsessään on kuin luotujen reaktsio tuntematonta, vihamielistä maailmanjärjestystä vastaan. Sama kauhu, jonka Edgar Allan Poe on saanut puristetuksi yhteen ainoaan sanaan: Nevermore!

Edgar Allan Poen alkoholista ja morfiinista haltioitunut mielikuvitus muistuu useamman kuin kerran mieleen Tuglasen viimeistä novellituotantoa selaillessa. On eräänlaista yhtäläisyyttä suuren anglosaksilaisen ja nuorvirolaisen uniennäkijän välillä, oikeastaan vain heidän tuotantonsa perustunnelmassa. Poe säilyttää kesken kauhujenkin kuvausten aina ulkonaisen tyyneytensä ja asiallisuutensa, hänen haaveisimmatkin kangastuksensa ovat viileästi ja älyllisesti eriteltyjä. Tuglasen tyyli on monta vertaa kuumeisempaa ja hermostuneempaa, lyyrillisyyteen taipuvaa; sen tunnelmapingoituksessa tuntuu varsinkin varhaisemmalla asteella venäläisten kauhunkuvaajien, etupäässä Leonid Andrejevin, vaikutus. Mutta kauhun sisin olemus on sensijaan kummallakin sama: kauhu olemattoman edessä.

Tuskin missään kertomuksessa on Tuglas saanut tälle kosmilliselle kauhulle niin täydellistä ilmestysmuotoa kuin novellissa Popi ja Huhuu , kertomuksessa isäntänsä kuoleman jälkeen yksinjääneistä koirasta ja apinasta.

Vanhassa talossa asustaa taulujen, pergamenttikääröjen ja alkemististen keittokojeittensa keskellä Isäntä mäyräkoiransa Popin ja Huhuu-apinan kanssa. Isäntä on vanha ja raihnainen, eräänä aamuna hän lähtee kaupungille, sulkee oven mennessään eikä enää palaja. Molemmat eläimet jäävät oman onnensa nojaan. Popi on viisas ja filosofinen koira, Anatole Francen Riquet'n heimoa, rajattomalla rakkaudella Isäntäänsä kiintynyt. Isännän viisaudella ei ole rajoja. Hän menee ulos, käsivarrellaan tyhjä kori ja palaa kori kukkuroillaan lihaa! Kuka voisi tehdä sen paitsi Isäntä? Mutta päivä kuluu eikä Isäntää kuulu. Huhuu-apina käy häkissään yhä levottomammaksi, ilta pimenee, Isäntä viipyy yhä. Yhtäkkiä särkee nälkäinen Huhuu häkkinsä ristikon ja huomaa itsensä yhdellä silmäyksellä tilanteen herraksi. Nyt alkaa mieletön ja hurja leikki. On kuin apinan, ihmisen irvikuvan, keralla kaikki pahat voimat olisivat päässeet irti, ja alkanut pirullinen, eläimellinen bakkanaali. Huhuu ottaa heti herruuden talossa omiin käsiinsä, asettautuu Isännän sijalle, makaa hänen vuoteessaan, koristautuu hänen purppuraviitoillaan, muuttaa hänen rauhallisen työhuoneensa suureksi romukammioksi, rikkoen ja hävittäen kaikki, mitä tielle sattuu. Vihdoin se sattuu löytämään viinalekkerin, alkaa juoda päivät päästään, eikä sen ilkeydellä ole enää rajoja. Se kiduttaa ja pitelee pahoin Popia, joka on pelosta ymmällä, tuntien vaistomaisesti eron entisen ja nykyisen Isäntänsä välillä. Popin nälkäisissä, kidutetuissa aivoissa ei sammu muisto kadonneesta Kultaisesta ajasta ja Hyvästä Isännästä. Mutta se on kerta kaikkiaan koira ja sellaisena tottunut pelkäämään ja kunnioittamaan. Sillä täytyy olla Isäntä, ja niin se paremman puutteessa pitää Isäntänään hurjaa ja pahasisuista Huhuu-apinaa, entisen Isäntänsä irvikuvaa. "Niinkuin se kerran oli ihaillut entisen Isännän viisautta, hyvyyttä ja kauneutta, niin ihaili se nyt uuden Isännän ilkeyttä, oikullisuutta ja rumuutta." Ja kun Huhuu kerran ikkunan kautta varkaissa käytyään tuo kotiin korin, jossa on kimpale veristä lihaa, niin selviää Popille lopullisesti, että Huhuu todella on Isäntä hänkin. Niin elelevät koira ja apina viheliäistä yhdyselämäänsä unohdetussa, yksinäisessä talossa, kunnes eräänä päivänä Huhuu löytää räjähdysaineilla täytetyn laatikon ja heittää sen permantoon, jolloin koko talo koirineen apinoineen räjähtää ilmaan.

Ei ole ainoatakaan piirrettä tässä merkillisessä kertomuksessa, joka ei olisi kouraantuntuvaa todellisuutta tai ainakin voisi sitä olla. Sellaisenakin, yksinomaan eläinsielun tutkielmana se olisi asetettava korkealle. Mutta siinä tuntuu kauttaaltaan ja erehtymättä toinen todellisuus, "aineen sisäinen vertauskuvallisuus", josta Tuglas kerran mainitsee. Se kasvaa symhooliseksi runoelmaksi, yli eläinsielun rajojen, inhimilliseen ja kosmilliseen tuskaan ja kaiken tragiikkaan asti: Hillittömät, hävittävät voimat mellastavat maailmassa, josta Hyvyyden henki näyttää paenneen, Ihmiskunta on avuton näitten sokeitten ja käsittämättömien mahtien edessä, joitten vihamielisyyden se tuntee ja sentään alistuu, säilyttäen sisimmässään kaukaisena kangastuksena muiston kadonneesta paratiisistaan kuten mäyräkoira Popi entisen Hyvän Isännän päivistä. Avuttomuuden tunnossa, joka valtaa suojattoman, ihmisestä riippuvan eläimen, sen aavistaessa ruokkijansa ja suojelijansa iäksi menneen on samaa ahdistusta, jota Maeterlinck on kuvannut näytelmässään Les aveugles , sokeitten istuessa turvattomina kuolleen hoitajansa ympärillä.

Täynnä takaa-ajon kauhua on kertomus Vapaus ja kuolema . Se on tarina Rannuksesta, virolaisesta hevosvarkaasta, joka yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen pääsee pakenemaan vankilastaan vanhaa maanalaista salakäytävää pitkin. Mutta käytävä ei viekkään suoraan vapauteen, vaan holviin, jonka ikkunan rautaristikko vangin ensin on murrettava. Päiväkausia kestäneen kidutuksen ja nälän jälkeen, jonka kestäessä hänen silmäinsä edessä elämän kiihkoisan työn ja huvin panorama, vain rautaristikon eroittamana, kulkee ohitse, on hänen työnsä vihdoin suoritettu. Mutta vapaus tulee liian myöhään. Puolikuolleena nälästä, päihtyneenä ilmasta ja vapaudesta, hän ensi työkseen surmaa kuivan leipäkannikan takia syyttömän kerjäläisen ja vaipuu itse heti senjälkeen hengetönnä maahan.

Koko kertomus on kuin painajaisentapainen, lyijynraskas uni. On jo huomautettu takaa-ajotunnelman alituisesta kertautumisesta Tuglasen runoudessa. Se palaa yhä uudelleen, milloin unessa, milloin todellisuudessa. Ei liene erehdys edellyttää, että herkeämätön ilmitulon ja vangitsemisen vaara, jossa kirjailija toistakymmentä vuotta on ollut pakoitettu elämään ja sen uhalla olopaikkaansa vaihtamaan, on jo itsessään ollut omiaan synnyttämään aivan määrätynlaisia mielikuvasarjoja. Tuglasen novelleissa toistuu usein, hyvin usein paon kuvaus, sokean, hillittömän paon, kuin kostottaret kintereillä. Jumalan saaren legendassa pakenee Maia, kunnes syöksyy suosyväriin, Felix Ormusson pakenee unissaan outoa painajaisharhaa, fantastisessa novellissa Unede kuristik pakenee kertomuksen minä samoin unissaan mustia ratsastajia. Ja kertomuksessa Vapaus ja kuolema muistelee sen sankari, hevosvaras Rannus, ensimäisiä varkausyrityksiään ja niitä seurannutta takaa-ajoa:

"He juoksivat kumarassa, hän ja harmaa vanhus, yli katajaisen nummen. Molemmilla oli seljässä jaloista yhteen sidotut elävät lampaat, joitten veltot päät löivät heitä vasten selkää. Kaukaa kuului koirien kaameata haukuntaa ja ihmisten kähiseviä ääniä. — Oli pimeä, syksyinen yö.

"Koirat lähestyivät. Niitten haukunta kaikui kahdelta puolen, ihmisten usuttaminen kuului ihan heidän kintereiltään. Ne olivat aikeissa piirittää heidät. He juoksivat alamäkeä kohti suota. Koirat seurasivat heitä valittavasti ulisten, ja he olivat miltei kuulevinaan pimeydestä ihmisjalkojen töminän. — Alkoi sataa.

"He eksyivät suossa, mättäiden ja männynkääkkyröiden väliin. He hyppäsivät yli mättäiden, he kahlasivat vetisessä suossa, ääneti raahaten vaikeroivia lampaita jäljessään. He kuulivat, kuinka takaa-ajajat samosivat pitkin pilkkopimeitä rotkoja ja huhuten antoivat toisilleen merkkejä. — Kylmää sadetta tuli rapisten.

"He pysähtyivät keskelle suota, molemmat kauhusta ja vilusta väristen. Hän kuuli, kuinka vanhus rukoili. Hänen omia nuoria lanteitaan pakoitti. Hän lankesi kumolleen yli vapisevan lampaan ja itki sen kanssa yhdessä kuin avuton lapsi."

Epäilemättä on tässä idée fixen itsepintaisuudella palaavassa pakokauhuisessa mielikuvasarjassa paljon persoonallista elämystä.

Kaikissa Tuglasen viimeisissä novelleissa on omituinen epäsuhde henkilöitten verrattaisen vähäpätöisyyden ja tapahtumain suuruuden, niitten salatun perspektiivin välillä, niin sanoakseni. Ihmissyöjät on anthropofagisesta nimestään huolimatta kuvaus puolikasvuisista lapsista, jotka joutuvat rakkauden ja kuoleman mysteerion todistajiksi. Kultaisen renkaan päähenkilö on tuiki tavallinen, poroporvarillinen proviisori, joka kerran jouduttuaan unen ja todellisuuden vaarallisille rajamaille, ei enää löydä poispääsyä muuta kuin kuolemassa. Nuori laivapoika, eläimet, keskenkasvuiset lapset, hevosvaras, ne ovat Tuglasen kertomusten sankareita. Heidän sielunelämänsä on mahdollisimman alkeellinen ja vaistomainen. Mutta heidän kohtalonsa ovat heitä itseään korkeammat, salaperäiset vallat toteuttavat heissä tarkoituksiaan, he täyttävät tietämättään ikuisia lakeja. Ja tässä tahallisessa vastakohtaisuudessa onkin suuri osa näitten kertomusten tehoa.

Friedebert Tuglas ei kuitenkaan tunne vain kauhun päihtymystä. Hänen eroottinen, voimakkaasti aistillinen mielikuvituksensa ei ole sukupuoletonta kuten Poen, jolle kauhun hekkuma korvaa rakkauden. Kauneuskin on huumausainetta, kuten haschisch tai opium, sekin päihdyttää pään ja veren.

Kalevipojan 16:nnessa laulussa kerrotaan Kalevipojan ja hänen tovereittensa purjehdusretkestä Lennuk -laivalla maailmanloppua kohden. Ihmeellisten seikkailujen jälkeen he saapuvat Säkenien saarelle. Sulevipoika menee asepoikineen saarta tarkastamaan, mutta asepoika eksyykin saareen, ja valkea lintu kertoo hänen jääneen jäämäkien ja lumilakeuksien taakse näkinneiden luo ikuiseen iloon.

Tämä episoodi ynnä Kalevipojan maailmanlopunmatkan seuraava seikkailu, jossa urhot päätyvät Jättien maahan, " kus ei kuulda linnulaulu ", ja Jättineito poimii heidät vyöliinaansa, ovat antaneet pohjan, jolle Tuglasen mielikuvitus on kutonut yhden haaveellisimpia ja kaikissa vesikaaren väreissä kimmeltävimpiä kuviokudoksiaan, kertomuksen Maailman lopussa . Kaikista Tuglasen teoksista se pääsee lähimmäksi hänen uutta kirjallista ihannettaan: myyttiä. Tavallaan se on samalla myös Tannhäuser-tarinan toisinto. Muitakin yhtymä- ja vertauskohtia voisi löytää. Aivan itsestään johtuu tietysti jo aiheen laadusta mieleen Gulliverin seikkailut jättiläisten maassa ja nuori Glumdalclitch, niin paljon lyyrillisempi ja romanttisempi kuin Tuglasen virolainen laivapoika onkin anglosaksilaisen älyllistä sankaria, ja saaren Hiiglaneitsi-Venus rajattomassa rakkaudenhuumauksessaan kuumaverisempi Swiftin tyyntä jättiläistyttöä.

Tuglasenkin laiva joutuu, samoin kuin Kalevipojan Lennuk retkellään oudoilla vesillä yli sen rajan, missä ei yksikään ihmissielu ole käynyt. Meren nielua seuraa pilkkopimeys, jossa laiva harhailee monta vuorokautta; kun pimeys vihdoin hälvenee, on merenkävijäin edessä joukko asumattomia saaria. Vene lasketaan vesille, ja seitsemän miestä, niitten joukossa retkikunnan nuorin, laivapoika, nousee maihin suurimmalle saarelle. Laivapoika pannaan puunlatvaan tähystäjäksi, mutta hänen nukahtaessaan lehvien väliin, jättävätkin toverit saaren. Yksinään saarella harhaillessaan hän tapaa ihanan jättiläisneidon, joka vie hänet kotiinsa, missä asustaa isänsä kanssa, saaren ainoina asujamina. Hiiglaneitsin ja ihmisen lapsen välillä herää suuri ja kaikki hukuttava rakkaus, heidän päivänsä ja yönsä kuluvat yhtenä ainoana rakkauden huumeena. Jättiläisneito on kuin itse luonto, kaikkialla hän on läsnä. "Hän on kaikkialla, mihin käännyinkään, puissa, järvissä, niityillä. Taivas ja maa olivat täynnänsä häntä… Rehevä ruoho oli kuin hänen hiuksensa, takerruin sumujuovaan, kuten hänen palmikkoihinsa, värisin hyllyvillä soilla, kuten hänen povellaan, öinen pimeys oli kuin hänen syleilynsä, kalevantulien välkähdys kuin hänen verensä tykintä." Mutta ihmisenlapsi ei jaksa kestää sielun ja ruumiin yhtämittaista, sammumatonta paloa, hän tuntee palavansa tuhaksi jättineidon syleilyssä, hän yrittää yhä uudestaan pakenemalla pelastautua, kunnes vihdoinkin syöksee miekkansa Hiiglaneitsin sydämeen, surmaten rakastettunsa. Mutta hänen palatessaan monien harharetkien jälkeen kotikyläänsä, tuntuu kaikki hänestä pieneltä ja ahtaalta, ikuinen ikävä polttaa hänen poveaan. "Inhimillistä, liian inhimillistä oli kaikki ympärillä. Liian rajoitettua, liian järkevää, liian vähäistä sille, joka on elänyt jättiläisten parissa keskellä äärettömyyttä! — Mitä merkitsivät minulle enää ihmisten ajatukset ja askarrukset! Mitä merkitsi minulle ihmisen tyttären rakkaus! Otin käteeni kulkurisauvan. Monta vuotta on kulunut. Minulla ei ole kotia." Ja tämä toinen Tannhäuser, päästyään Venusvuorestaan, ikävöi sinne takaisin. Hän rukoilee aurinkoa: "Oi maailman valkeus, ota tuskani säteeseesi, vie ikäväni merten taakse! Olen pieni ja väetön, mutta jollen jaksa elää siellä, salli minun ainakin sinne kuolla!"

Lyhyt selostus ei kykene antamaan minkäänlaista aavistusta tämän kertomuksen kauneuksista, joita siellä täällä häiritsee liiallinen lyyrillisyys. Siinä on paikkoja, jotka muistuttavat Korkean Veisun rytmillistä ja innoittunutta proosaa. Mutta siinä on myös toisia kohtia, joitten havainnollinen selkeys johtaa mieleen vanhojen klassillisten kertomataidon mestarien tyylin.

Näytteeksi jälkimäisistä saakoon sijansa seuraava kuvaus kertomuksen alusta:

"Äkkiä näimme laivan keulan edessä jotain mustaa kohoavan. Se läheni ja kohosi huimaavalla kiireellä, ja ennenkuin ehdimme säikähdyksestämme toipua, se oli meistä vain muutaman kymmenen soutuvälin päässä.

"Se oli vedestä pystysuorana kohoava sysimusta seinä, jonka yläreunaa silmämme ei selittänyt. Se ei ollut kallio eikä pilvi.

"Ennenkuin ehdimme mitään ajatella tai tehdä, syöksyi laiva täysin purjein päin muuria. Jähmetyimme kuoleman kauhusta, suut avautuivat ja kolmestakymmenestä rinnasta tunkeutui epätoivoinen parahdus.

"Mutta odottamaamme yhteentörmäystä ei kuulunutkaan. Sensijaan tapasimme itsemme tuokion kuluttua äärettömästä pimeydestä.

"Toinen olotila seurasi niin äkkiä toista, ettemme ehtineet edes kaikkein äskeisimpiäkään tapahtumia kummeksua, kun jo uusi meidät yllätti.

"Ensiksi luulimme kukin putoavamme laivasta tyhjyyteen, mutta sitten tunsimme seisovamme liikkumattomina samalla paikalla, missä silmänräpäystä varhemmin.

"Ei ainoatakaan ääntä eikä kajastusta miltään taholta. Odotimme hetken hievahtamatta: kuulimme vain toinen toisemme hengityksen.

"Olimme joutuneet tyhjyyden valtakuntaan. Se oli kammottavampaa kuin myrsky, kuin kaikki muu. Se kävi yli ymmärryksemme.

"Aluksi uskalsimme vaivoin liikahtaa. Sitten kuljimme laivan ristiin, rastiin, köysistä kiinnipidellen ja toisiimme törmäten. Laiva oli eheä ja kuitenkin tuntui siltä, kuin olisi keulasta perään ollut kokonainen matka.

"Sitten johtui mieleemme sytyttää tulisoihtu. Mutta se paloi aivankuin veden alla, ilman säteitä, ja valaisi vain jonkun vaaksan verran. Emme voineet nähdä edes tulisoihdun pitelijää, vaan ainoastaan hänen kalkinvalkean luisen käsivartensa. Ja se näky oli niin kammottava, että kaikki kuin yhdestä suusta huusimme: 'sammuttakaa, sammuttakaa!'

"Kuinka kauan tässä pimeyden valtakunnassa viivyimme, en tiedä. Ehkä monta päivää. Kadotimme käsityksen ajan kulusta. Ajatuksemme olivat seisahduksissa kuten laivakin.

"Olimmeko enää merellä? Eikö keinunut laivamme äärettömässä avaruudessa? Yläpuolella meren, pilvien päällä, maailmojen päällä? Tunnustelimme meloillamme, ne eivät ulottuneet enää veden pintaan. Sitten viskasimme ankkurin yli laivanpartaan, — se katosi loiskahduksetta kuin tyhjyyteen sukeltaen.

"Puhelimme vain sen verran, että tiesimme vielä olemassa olevamme.
Aavistimme ajan kuluvan vain ruokahalumme kasvamisesta aterian jälkeen.
Teimme kaikki käsinkopeloiden ja totuimme siihen.

"Joskus juolahti päällämme ajatus, että kaikki oli kuten olla piti, me itse vain olimme viimeistä miestä myöten sokeutuneet.

"Silloin tunsimme äkkiä taas voimakkaan tuulenpuuskan halki pimeyden. Kuulimme, kuinka köydet pingoittuivat, ja mastot ratisivat. Tunsimme, kuinka laiva äkkiä kiireesti syöksyi eteenpäin, veden kohistessa keulassa.

"Kiirehdimme joka mies taas paikoillemme, perämies peräsimen ääreen ja kaksikymmentä miestä soutotuhdoille. Ja taas tapahtui ihme: hiljaa liukui laiva pimeyden valtakunnasta valkeuden maille.

"Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään. Katselimme vain vaieten toisiamme. Olimme käyneet kalpeiksi ja laihoiksi, ja sanaton sääli toinen toistamme kohtaan täytti sydämemme.

"Tunsimme lämpöä, ilma oli pehmeä ja hyväilevä, niin että hengittäessä kuin päihdyimme.

"Näytti olevan aamu. Meri oli valkeansininen ja autereinen. Vesi kuulsi syvälle. Taivas kaareutui päittemme päällä sinisenä kupuna.

"Laivamme ympärillä oli lumivalkeita kukkia jotka puhkesivat meren pinnassa kuin veden silmät. Koitimme niitä katkoa, mutta ne eivät murtuneet, vaan sensijaan venyivät niitten varret arvaamattoman pitkiksi. Ne tuoksuivat vienosti ja suloisesti."

Mutta millaisia kauneudesta väräjäviä näkyjä Tuglasen mielikuvitus voi luoda, siitä pari näytettä:

"Hän tuli veden halki. Näin hänen lanteensa laineissa, hänen rintansa vaahdossa.

"Hän tuli suurten lintujen parvessa. Niitten siniset siivet leyhyttelivät hänen kaulansa ympärillä. Ne nokkivat suuria heleänpunaisia marjoja, joita hän piteli huuliensa välissä kuin helmiketjua.

"Sitten hän singahutti kaksin käsin linnut ilmaan, kuin kukkakimput, ja tarjosi huulensa minulle. Ympärillämme olivat linnut vesikaaren värisenä vihmana."

"Ja minne meninkin, — aina löysin hänet edestäni. Hän oli kaikkialla kuten luonto. Hän oli kuin mäenkukkulat, kuin mättäät, kuin niitut vuorien välissä.

"Hän loikoi nurmilla. Hän ojensi kätensä minua kohti kuin oksat. Hänen silmänsä sinertivät kuin lähteet kukkuloitten välissä. Tuuli ajeli hänen hiuksiaan kuin hattaroita.

"Dormir nonchalamment à l'ombre de ses seins,
Comme un hameau paisible au pied d'une montagne."

Unen todellisuus, unen oikeutus elävän elämän rinnalla, — siinä näitten fantastisten novellien kertosäe. Lukijan osaksi jää koettaa käsittää ihmishengen haaveisintakin harhaa, seurata sitä sen odottamattomillakin odysseioilla. Jos kerran ihmissielun sokkeloissa on tilaa tällaiselle tuskalle ja ahdistukselle, tällaisille kuumeisille kauneusnäkemyksille, niin täytyy sitä olla taiteessakin.

Brandes on puhuessaan J.P. Jacobsenin tyylistä nimittänyt sitä "väkeväksi tunnelmajuomaksi." Tällaista tunnelmajuomaa on parhaina hetkinään myös Friebebert Tuglasen värikylläinen ja soitannollinen proosa.

Tuglasen kielivaisto on ennenkaikkea soitannollista laatua, hän rakastaa ääntiöitten ja kerakkeiden sopusointua sellaisenaan. Hän on kirjoittanut "sanan salaperäisestä kauneudesta." Sanat ovat hänelle kuten eri soittimia, viuluja, torvia, puupuhaltimia, joitten yhteissoitosta syntyy tyylin orkesteri.

"Tyylin pitäisi olla, paitsi kevyt, selvä ja jalosukuinen, vielä jokaisessa yksityisessä sanassaankin taideteos", hän kirjoittaa. Ja toisessa kohden: "Seulon kieltä kuin kultahietaa." Tuglaseen, kuten Juhani Ahoonkin nähden, voisi puhua erityisestä sanasoitannollisuudesta, sanakorvasta, joka ei edellytä varsinaista sävelsoitannollisuutta, vaan päinvastoin usein voi yhtyä suoranaiseen epämusikaalisuuteenkin. Tämä sanakuulo on Tuglasella hyvin kehittynyt. Eritellessä hänen lauseitaan sanasoitannollisuuden kannalta, hämmästyisi epäilemättä sen työn tietoisuutta, joka on luonut näköjään niin vaivattomasti luistavat lauseet. Sanalliset sointuvaikutukset ovat niissä varmaan monta vertaa harkitumpia kuin voisi edellyttää. Tuglas on tietoisesti kehittänyt kielessä piileviä sointumahdollisuuksia, jotka alkusointuun taipuvassa viron kielessä — samoinkuin suomenkin — jo itsessään ovat suuret. On ihmeellistä nähdä, kuinka hienoja vivahduksia tulkitsemaan pystyy Tuglasen käyttämänä kieli, jolle äsken vielä riitti talonpoikainen arkisanasto. Tuglasen suhde kielenuudistukseen on täysin myönteinen, mutta samalla pidättyvä; erehtymättömällä ja valikoivalla aistilla hän on omaksunut uudistusehdoituksista kaiken, mikä on ollut omiaan korostamaan hänen lauseensa soitannollisuutta ja hänen tyylinsä tunnelmapitoisuutta. Mutta hän on aivan liiaksi taiteilija ja erityisesti juuri sanataiteilija, mennäkseen äärimmäisyyksiin; hän ei koskaan uhraisi lauseen, tuskinpa sanankaan selvyyttä ja helppotajuisuutta, kielenuudistaja ei voita kirjailijaa hänessä. Hän ei milloinkaan antautuisi uhkarohkeisiin kielellisiin kokeisiin, kuten Aavik tai Ridala. Hän saattaa kyllä, kuten novellissa Popi ja Huhuu, tehostaakseen tunnelmaa ja kuvatakseen alankomaalaisten Boschin ja Brueghelin mielikuvituksellisia tauluja, luoda fantastisia sanoja, kuten tulikivenlento tai rakkolentäjä, nenäjalkainen, siipiankerias , vieläpä puhtaasti sanakoristeellisista syistä lisätä tähän eriskummallisten olioitten luetteloon sanan " muik ", jolla ei viroksi ole mitään merkitystä, yksinomaan koska se äänteellisten ominaisuuksiensa ja tuntemattomuutensa takia hänessä herättää käsitteen jostain salaperäisestä ja mielikuvituksellisesta! Mutta yleensä hänen kielensä on, kaikesta sanarikkaudestaan huolimatta, selvä ja helppotajuinen, ja hänen kieleen tuomansa murresanat — enimmäkseen hänen tarttolaisen kotiseutunsa murteesta — taiteellisella maulla valittuja. Jos Viron nykyisessä kielellisessä murroskaudessa ylipäänsä on mahdollista ajatella tulevaisuuden tulikokeen kestävää proosaa, niin se on epäilemättä Friedebert Tuglasen. Sillä on eräänlainen taiteellisuuden ja taiturimaisuuden luoma koskemattomuus joka tulee suojelemaan sitä, vaikka kielen kehitys saavuttaisi vieläkin huimaavamman vauhdin kuin nykyään.

Tuglasen proosan teho ei kuitenkaan suinkaan ole yksin hänen kielenkäyttönsä ansiota. On nimittäin erikoisesti alleviivattava juuri tämän proosatyylin tehoa, suggestiovoimaa , sen kykyä herättää tunnelmia. Se riippuu epäilemättä sen omasta suuresta tunnelmapitoisuudesta, sielullisesta kiihoitustilasta, affektista, jossa se on luotu, ja josta jo edellä on ollut puhe. Tämä kiihoitustila on ollut niin voimakas, että sanoissa ja lauseissa on vielä tuntevinaan sen värinän. Se voi toisinaan tehdä Tuglasen proosan levottomaksi, läikehtiväksi, liian lyyrilliseksi, mutta suotuisina hetkinä se antaa sille aivan erikoisen sähköisyyden.

Toinen Tuglasen proosan pääominaisuuksista on sen ehdoton taipumus tyylittelyyn. Tuglasen tyyli pyrkii aina koristeellisuuteen, olkoon kysymys luonnosta tai ihmisestä. Hänellä voi tavata pieniä maisemapiirroksia, jotka vaikuttavat koristeellisesti ja perspektiivittömästi kuten japanilaiset maisemamaalaukset, esim. kuvaus kolmesta järvestä Ihmissyöjät -kertomuksen alussa. On sangen vaikea eritellä, millä taidekeinoilla Tuglas saa aikaan tämän haluamansa vaikutuksen. Nähtävästi ovat realistiset piirteet harvennetut ja yksinkertaistetut, josta samalla seuraa muutamien jäljelle jääneitten piirteitten erikoinen korostus. Juuri luontoa katselee Tuglas todella aivan yksilöllisen temperamentin läpi. Ja tämä temperamentti on kuin värillinen lasi: se antaa maisemillekin värinsä. Huomattavaa on juuri väriä kuvaavien adjektiivien runsaus Tuglasen proosassa, hänellä on niitä paletin täydeltä. Tuglasen värirakkaus uloittuu virolaiseen maisemaankin, joka hänen kuvaamanaan poikkeuksetta on aina hieman tyylitelty; siihen on aina pirahtanut pisara kultaa ja purppuraa tekijänsä mielikuvituksellisesta sielusta. Itsekin hän puhkee ihmettelyyn: "Onko tämä kotimaata eikä Välimeren rannikkoa? Nämä ultramariinin siniset metsät, punahohtoiset kukkulat ja sinipunervat vedet… Ja nuo hennot, puhtaat viivat, jotka ikäänkuin taiteilijan kultainen sivellin on vetänyt yli taivaan, veden ja maan." (Felix Ormusson.)

"Oli taas muuan noita ihmeellisiä, alakuloisia iltoja, jolloin kukkuloitten piirteet olivat kuin hyhmettyneeseen vereen kastetut, ja harvojen, mustien puitten rivi häipyi ehtootaivaan punaan salaperäisenä pylväskäytävänä, — jolloin ilma oli niin tyyni ja kuulas, että kaukana taivaanrannalla näkyi jokainen punainen kasteheinän tähkä. Viimeisissä maata tavoittavissa auringon säteissä kimalsivat himmentyneet akkunaruudut kuin sinervässä tulessa."

Romaani Felix Ormusson on täynnä tällaista hellävaroin tyyliteltyä maisemarunoutta, tuiki persoonallisia näkemyksiä, joitten runollinen pitoisuus on monesti suurempi kuin loppusoinnuilla ja poljennoilla varustettujen.

"Tuntuu kuin olisivat itse auringonsäteetkin tuoksuneet ihmeellistä, kultaista ja verhottua tuoksua."

"Ihmeelliset illat, jolloin päiväinen auringon helle ja maasta nouseva huumaus vaihtuvat veressämme ihanaksi raukeudeksi. On kuin kävisivät kaikki päiväiset muistot, ajatukset ja unelmat, selkiytyäkseen alakuloisuuden heleäntuskaiseksi viiniksi."

"Kahden puolen vieressäni kohosi seinämänä vilja. Tuhannet hennot tuoksut nousivat maasta, kuten tavoittamattomat tunnelmat. Korsi keinui ääneti kuin unessa."

Kuinka monta vertaa realistisempaa onkaan esim. Juhani Ahon maisemamaalaus, ja samoin Ridalan saarenmaalainen maisema!

Mutta Tuglasen taiteen rajoitukset ja vaarat ovat läheistä sukua hänen tyylinsä suurimmille avuille, ne kasvavat samoista ominaisuuksista, jotka toiselta puolen luovat hänen tyylinsä kiistämättömän tehon. Tuglasen hermostunut, väräjävä, slaavilaisen pehmeä proosa eksyy usein retooriseen kaunopuheisuuteen, eräänlaiseen sananpalvontaan. Se on usein ylen kaunosanaista, ylen sointuvaa, ylen korupuheista. Sen ornamentiikka on toisinaan liian runsas, siihen määrin, että se tuntuu häiritsevältä odottaessa asiallista, reaalia ajatusta, paljasta ajatusta, niin sanoakseni. Sen vaara on, kuten sanottu, lyyrillisyydessä. Se sopii erinomaisen hyvin ilmaisemaan tunnelmaa, mitä kyllästetympää, mitä sisäisesti liikkuvampaa, sitä parempi, sen loistokohtia ovat juuri tällaiset tunnepyörteen, tunnepäihtymyksen kuvaukset. Mutta häiritsevää on sen liiallinen lyyrillisyys, sen taipumus ekstaasiin ja huudahduslauseisiin, silloinkin, kun sisällys ei vaatisi niin lyyrillisiä ilmaisumuotoja. Varsinkin on Felix Ormusson rikas näistä ah-lauseista, jotka liian usein käytettyinä tuovat tyyliin äitelän ja hentomielisen vivahduksen. Tuglasen sormiharjoituskokoelmasta Liivakell voi nähdä, minkälaiseen väärään lyyrillisyyteen ja kielelliseen sulosointuisuuteen hänen tyylinsä on alkujaan ollut vaarassa hukkua. Mutta niinkin myöhäisessä ja kypsässä teoksessa kuin Mailma lõpus , jossa kuitenkin pyrkimys tyylipuhtauteen ja yksinkertaisempaan sanontaan kertovissa kohdin on niin selvä, on kuitenkin paikoittain alkusoinnun käyttö vielä suorastaan rasittava.

Vielä paljoa suurempi vaara on Tuglasella tyylittelytaipumuksessaan. Kaikki on vaarassa muuttua hänellä koristeelliseksi, niinkin koristeelliseksi, että selittämätön, raikas henkäys, joka aina uhoo kaikesta todella elävästä taiteesta, ei aina tunnu. Felix Ormusson näkee kerran unta ratsastavansa sähköllä käyvällä puuhevosella; ja valitettavasti on tässä kirpeässä itseivassa hitunen totta: eletyn tunne ei ole aina aivan ehdoton Tuglasen teoksissa. Se ei suinkaan riipu hänen viimeaikaisesta aihepiiristään. Huimaavimmankin mielikuvituksen tuote voi olla elettyä; niin on Poe epäilemättä yksityiskohtaisesti kärsinyt ja kitunut unihoureensa, miten epätodellisilla aloilla ne liikkuvatkin. Aitouden tunne riippuu yksinomaan elämyksen intensiivisyysasteesta eikä sen todellisuusmahdollisuudesta. Mutta sellainen mustasukkaisuuden ja murhanhimon kuvaus kuin Tuglasen novelli Vilkkuva tuli , ei kaikesta tunnepingoituksestaan huolimatta tai ehkä juuri sentakia vaikuta eletyn voimalla, vaan enemmän tai vähemmän keinotekoiselta.

Tyylillinen korutaide viehättää Tuglasta usein liiaksi, siihen määrin, että hän toisinaan etenee vaarallisen etäälle elävästä elämästä, kaiken taiteen alusta ja lopusta. Oleellisin ero realistin ja romantikon välillä lienee se, että jälkimäinen destilloi elämän useampaan kertaan kuin edellinen. Mutta Tuglas joutuu tyylittelypyrkimyksessään destilloimaan elämän toisinaan niin tarkoin, että siitä pääsee haihtumaan elävän elämän ihmeellinen iluidumi. Hänen vaaransa on taituruus.

Friedebert Tuglas on taiteessaan paraikaa tienristeyksessä, kuten Gustav Suits, kuten Noor-Eesti kokonaisuudessaan. On kuin jokin muutos, suunnan, muodon tai sisällön vaihdos taas olisi tekeillä hänen taiteessaan, ikäänkuin hänen tämänkertainen kiertokehänsä alkaisi taas olla loppuunsuoritettu. On taas uudenetsintää, irtipyrkimystä, ikäänkuin ankkuriköysien levotonta liikehtimistä hänen teoreettisissa kirjoitelmissaan, joissa kaikki taidesuunnan vaihdokset aina ovat varhemmin tuntuneet kuin hänen novellituotannossaan.

Tuglasen aivot näyttävät työskentelevän ikäänkuin monissa eri osissa, ainakin ne ovat aika ajottain aivan eri vireessä: näkemyskyvyn ohella esiintyy erittelevä, punnitseva äly. Tällainen yhdistelmä ei ole niin harvinainen kuin voisi luulla; hyvin selvärajaiseen muotoon se oli kehittynyt esim. juuri Edgar Allan Poella, joka ei säikkynyt tieteellisesti erittelemästä edes omaa deliriumiuntaan, Korppi -runoa. Suomalaisessa kirjallisuudessa on Eino Leino näkyvimpänä esimerkkinä siitä, kuinka eri päätepisteitten välillä, älyn ja mielikuvituksen, runollinen lahja voi liikkua.

Voi olla, että nämä kaksi niin erinlaista aivotoimintaa erityisissä tapauksissa voivat esiintyä yhtaikaa; useimmiten ne epäilemättä ovat vaihtoehtoisia keskenään, toisen aivotilan kestäessä pysyy toinen latenttina. Voisi sanoa, että ne melkein aina esiintyvät toistensa kustannuksella. Niin erinlaisia kuin ovatkin, kuluttavat ne kuitenkin samaa aivoenergiaa.

On luovia taiteilijoita, jotka eivät koskaan suinkaan ole edes yrittäneetkään tehdä itselleen tai muille selkoa niistä salaperäisistä ja hämäristä laeista, jotka täyttyvät heidän taiteessaan. Onko Shakespearelta, onko Aleksis Kiveltä jäänyt riviäkään selitykseksi heidän teostensa synnyn sisäisistä ja ulkonaisista vaikutteista? Brandes on suorittanut yhden ihmeteltävimpiä suurtöitään tunkeutuessaan intuitsionsa neroudella Shakespearen teosten takaiseen mailmaan, mutta yhtäkään vihjausta, yhtäkään suoranaista ohjetta ei hänellä ole ollut apuna. Ensi katsaukselta voisi luulla, että vain juuri nämä, ikäänkuin tiedottomasti, naivisti luovat taiteilijat, joille kaikki taiteen teoria näyttää olevan olematonta, muodostaisivat taiteen ainoan ja varsinaisen valiojoukon. Mutta heidän rinnallaan on toisia, yhtä todellisia, joitten luomistoiminnan rinnalla kulkee yhtä herkeämätön askartelu taiteen teorioilla, alituinen henkinen tarve joka hetki tietää ja tutkia oman taiteensa lait. Kuinka paljon, ottaakseni vain suurimman esimerkin, onkaan Goethe ajatellut, puhunut ja kirjoittanut taiteen olemuksesta!

Friedebert Tuglas kuuluu epäilemättä tähän jälkimäiseen luokkaan. Hänellä on sama sisäinen pakko joka hetki todeta nykyinen kehitysasteensa ja viitoittaa tuleva kehitystiensä; taiteen ilmiöt askarruttavat hänen aivojaan yhtä suurella intensiivisyydellä kuin elämän ilmiöt. Niin, hänen puhtaasti taideteoreettinen lahjansa on tuotteliaisuuden kannalta ollut joka tapauksessa koko joukon anteliaampikin hänen varsinaisesti luovaa kykyään.

On oikeastaan sangen vaikea tuntea Tuglasta hänen teoreettisista kirjoitelmistaan. Niitä on tosin kahta lajia: suurempia, perinpohjin eritteleviä tutkimuksia ja vähäisiä pikkukirjoitelmia, intiimejä ja impressionistisia, ikäänkuin otteita tai jatkoa Felix Ormussonin päiväkirjalle, eräänlainen jatkuva kirjallistaiteellinen journal intime .

Edellisissä, joista tärkeimmät ovat monografia virolaisesta runoilijasta Juhan Liivistä v. 1914, tutkielma virolaisen realismin edustajista Eduard Wildestä ja Ernst Petersonista v. 1909 ja Kirjallisesta tyylistä v. 1912, osoittautuu Tuglas Gustav Suitsin ohella Viron terävimmäksi kriitilliseksi kyvyksi ja esseistiksi. Aivan toinen henkinen fysiognomia kuin Tuglasen kuumenovelleilla on näillä selvillä, älykkäillä ja kirkkailla tutkielmilla. Juuri Tuglasen novellien pääasiallisin tunnus, sielullinen kiihoitustila, sairaalloinen hermojännitys puuttuu tykkänään, koko "sielun yöpuoli", josta alussa oli puhe. Kaikesta Tuglaselle niin ominaisesta hermoherkkyydestä ei ole muuta jäljellä, kuin eräänlainen, jos niin tahtoo, erittäin herkistynyt ja miltei aina oikeaan osuva vaisto taiteellisten ilmiöitten arvioinnissa. Kuitenkaan ei tämä äly koskaan vaikuta viileältä eikä järkeilevältä, ei edes silloin kun sen kieltämätön satiirinen juova esiintyy selvempänä kuin tavallisesti. Jos voi puhua älyn intohimoisuudesta, niin on Tuglasen äly sitä. Sen silmiinpistävin erikoisominaisuus on taipumus kärkilauseeseen, aforismiin, ja eräänlainen mielellään hieman paradoksaalinen sanonta.

Koko joukon hermostuneempi sävy kuin näissä rauhallisissa, suurella tunnollisuudella ja syventymisellä suoritetuissa tutkielmissa, on Tuglasen esteettisissä pikkukirjoitelmissa, joita hän varsinkin parin viime vuoden kuluessa on sinne tänne sanomalehtien ja aikakauskirjojen palstoille siroitellut. Ne ovat eräänlaisia kirjallisia hors d'oeuvres , kevyen ja liikkuvan älyn luomia, kosketellen milloin uudempia, milloin vanhempia taideilmiöitä, koti- ja ulkomaisia, kirjoja ja kirjailijoita, usein vain hetkellisiä, toisiaan seuraavia subjektiivisia kirjallisia mielialoja, kuten Iseenesele (Itselleni) tai Kriitiline intermezzo (Kriitillinen intermezzo).

Tuglasen kiihkeän ja herkeämättömän uusien kauneusarvojen etsinnän tuntee parhaiten juuri näistä pikkututkielmista. Niistä voi nähdä, kuinka keskeytymättä hänen kehityksensä tähän asti on kulkenut, millaisella henkisen ilmapuntari-ihmisen herkkyydellä hän ottaa vaarin kaikista ajassa liikkuvista taiteellisista säänvaihdoksista, silloinkin kun ne tuntuvat ainoastaan enteinä, paineena ilmassa.

Friedebert Tuglas on, kuten hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan näkyy, monta kertaa vaihtanut kirjallista uskontunnustusta. Tarvitaan toisinaan suuri määrä sisäistä rohkeutta tunnustaakseen uuden asteen kehityksessään ja kumotakseen entisen. Ei ole suinkaan aina pinnallisuuden eikä häilyväisyyden merkki, jos taiteilija pitkin kehitystään alati siirtyy uuteen taidekäsitykseen. Se voi olla muodin orjailua, jokaisen oikullisen le dernier cri'n seuraamista, mutta siinä voi piillä myös varmat takeet taiteilijan ehtymättömästä sisäisestä kasvuvoimasta.

Naturalistista tai impressionistista käsitystään taiteesta ei Tuglas ole tietääkseni missään teoreettisesti määritellyt. Sensijaan on hänen laaja Juhan Liiv -tutkielmansa kokonaan symbolismin merkeissä syntynyt. Hän käyttää siinä jokaista tarjoutuvaa — ja tarjoumatontakin — tilaisuutta tuodakseen esiin symbolistisen taideihanteensa, usein melkein väkivaltaisesti, pääaiheen kustannuksellakin. Hän kirjoittaa:

"Symbolismi, — se on oikeastaan eräänlaista vastakohtien runoutta, äärimmäisyyksien taidetta. Se on viimeisiin johtopäätöksiinsä vietyä naturalismia, joka tarjoo niin tiheän elämänmielikuvan, ettemme loppujen lopuksi enää näe elämän ilmiöitä semmoisinaan, vaan niitten abstraktsioita, vertauskuvia, symbooleja."

— — "Symbolismi — se merkitsisi taitoa tavata rajoitetusta rajatonta ja tämänpäiväisestä ikuista. Se olisi äärimmäisten ponnistusten, epätoivoisten kokeitten traagillinen taide. Se on mieletön pyrkimys: tajuta — vaikkapa symbolien kautta, — maailma itsenäisenä ilmiönä, tajuta realiteetti an und für sich ."

— — "Totuuden käsitteen vaihtuminen symbolin käsitteeksi, — se oli estetiikassa tapahtuva vallankumous."

Mutta jo vuotta jälkeenpäin hän asettuu perin arvostelevalle ja osaksi hylkäävällekin kannalle taidesuunnan suhteen, joka hänestä äsken oli ainoa taiteellisesti autuuttava. Kriitillisessä intermezzossaan hän kirjoittaa:

"Mutta samalla olemme uudelleen arvioineet symbolismin ulkonaiset arvot. Sen mystilliset näyttämökoristeet ovat käyneet meistä epäilyttäviksi. Sen 'suuret sanat' ovat meistä ikäviä. Me hieromme ystävyyttä taas realismin kanssa. Meistä näyttää taas mahdolliselta löytää runoutta meitä joka päivä ympäröivästä elämästä. — Ei ole lainkaan tarpeen, että teoksen taustana välttämättä olisi symbolistinen syvyys".

Jo Felix Ormusson sellaisenaan oli tavallaan lopputilitystä, estetismin jälkilaskuja. Mutta paljoa ankarammin käy Tuglas eräässä aivan viimeaikaisessa kirjoituksessaan Vallankumous ja kirjallisuus (Eesti Kirjandus 1917) tuomiolle oman sukupolvensa luoman taiteen ja kirjallisuuden kanssa, siis samalla itsensä. Hän antaa ajastaan ja aikansa taiteesta seuraavan sairaustodistuksen:

"Ei taitane kukaan epäillä, ettei nykyinen taiteemme ja kirjallisuutemme olisi sairaalloinen ja kitulias olemukseltaan, samoin kuin on sairaalloinen nykyinen sielunelämämme ja henkinen näköpiirimme. — Kaikkein suurinkaan nero ei voi luoda mitään, mikä ylettyisi yli nykyisen yhteiskunnan sairaalloisen, hermokuumeisen, yhteiskunnallisen ja yksilöllisen taistelun hä'än myrkyttämän sielullisen ilmaston. — Ja samalla, — — — me nautimme kuitenkin tämän epäterveen, sairaalloisen ja kituvan hengen tuotteista, sillä esteettinen aistimme on kasvanut kuten niitten luojankin, juuri samojen kielteisten, yhteiskunnallisten näyttämöseinien välillä eikä voikkaan ottaa vastaan muuta kuin vastaavia emotsioita."

Mitään käsinkosketeltavan uutta, mitään valmista uuden taiteen ohjelmaa ei Tuglasella toistaiseksi ole nykyisen taiteen vastapainoksi asetettavana. Mutta samalla kun hänelle kangastavat terveemmät valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot ja niitten pohjalla uusi vapautunut ja terveempi psykologia, samoin kangastaa hänelle uusi, ennenkaikkea entistä terveempi taide ja kirjallisuus. Millaisten kirjallisten johtotähtien alla tämä tervehtyminen on tapahtuva, olemmeko lähenemässä uusklassilliselle vai uusrealistiselle ajalleko, sen kysymyksen jättää Tuglas vastaamatta.

Lopullisesti asettamatta jää myös toistaiseksi hänen oma taiteellinen horoskooppinsa. Friedebert Tuglasen henkinen pohjapiirros on kerta kaikkiaan arabeski, kuten Gustav Suits sitä kerran on nimittänyt, mielivaltainen ja yllätyksellinen, fantasian oikullinen kiehkuraviiva.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORI-VIRO: MUOTOKUVIA JA SUUNTAVIIVOJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.