Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

SYSMÄLÄINEN

Humoristinen historiallinen romaani

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

I

Suuressa majatalossa, jonka saksalaiset kauppiaat olivat rakentaneet Turkuun asunnokseen käydessään siellä kauppamatkoillaan, vallitsi suuri rähäkkä. Tuvan perällä seisoi hajareisin nuori, roteva mies, joka miekallaan taisteli kymmenkuntaa hänen kimppuunsa hyökkäävää kauppiasta vastaan. Hänen takanaan laiha miehen ruipelo koetti toisen leveän selän takana piilotteleida.

— Te saksalaiset koirat, jos tahdotte saada vatsaanne reikiä, niin tulkaa vaan lähemmäksi, huusi taisteleva mies, ja samassa hän jo antoi lähimpänä seisovalle sellaisen pistoksen keskelle mahaa, että haavoitettu pahasti parkaisten keikahti syrjään.

Hän huitoi ja pisteli miekallaan oikealle ja vasemmalle, seisoessaan hajareisin suojelemassa takanaan olevaa miestä.

— Anna pois tuo mies meille! huusivat saksalaiset kauppiaat mongertaen puutteellista suomeaan.

— Tulkaa ottamaan, jos mielenne tekee! Arvid Henrikinpoika Tandefelt ei ole niitä miehiä, jotka tekevät nöyrästi sen, mitä kamasaksat sanovat.

Ja samassa hän jo sivalsi erään kauppiaan poskeen pitkän haavan.

— Päästä tuosta ulos sisusi, elä suustasi! huusi hän.

— Piruko sinua riivaa, sinä itsepäinen mies? huusi muuan kauppias.

— Ei siihen pirua tarvita, kyllä omakin luonto siihen riittää! vastasi
Arvid Tandefelt.

— Me paloittelemme sinut aivan pieniksi kappaleiksi, senkin suomalainen maankiertäjä!

— Sitä minä uskallan epäillä, sillä olen minä ennenkin miekallani koetellut, minkälaista saksalaisen liha on, ja minä olen huomannut, että miekka menee sen sisään kuin lusikka puuroon. Ei kuulu muuta kuin pieni pirahdus vain!

— Senkin ryysyläinen!

— Vai ryysyläiseksi sinä sanot Stålhandsken ratsumiestä! Katso, etten revi miekallani sinun hienoa verkapukuasi vaimollesi matonkuteiksi, huusi Tandefelt, ja samassa hän jo taitavasti veti kalvallaan saksalaisen takin halki.

Ase välähteli hänen kädessään, se pisteli, se löi, ja koko ajan hän suorastaan nautti tästä, sillä joka kerta kun saksalainen sai iskun — ja se tapahtui tuhka tiheään — nauroi hän ääneen, ja hänen naurunsa kaikui kirkkaana saksalaisten kiroilujen keskellä.

— Jollet anna tuota miestä meille, niin me otamme sinut hengiltä!

— Siihen ei saksalainen tähänkään asti ole pystynyt, vastasi Tandefelt. Luuletteko, että minä ensi kertaa olen katselemassa saksalaisia vasten naamaa? Kyllä minä sen ihmislajin tunnen jo ennestäänkin, sen voin teille vakuuttaa, niin hyvin kuin se joka heidät on nähnyt sekä edestä että takaa.

Jo oli monta kauppiasta taisteluun kykenemättömänä, ja ne, jotka vielä sitä jatkoivat, alkoivat käydä varovaisiksi, sillä he näkivät, että tuon vimmatun miehen kanssa ei ollut hyvä leikkiä. Arvid Tandefelt hypähteli taistellessaan pitkin tuvan seinän viertä ovea kohden, ja laiha mies, jota hän näin suojeli, pujahteli sen mukaan hänen takanaan. Kun ovelle oli tultu, sieppasi Arvid säpistä ja veti oven nopeasti kiinni.

— Kas niin, huusi hän, nyt saamme tehdä lopun leikistä! Kenellä vielä on vaatteensa ehjinä, hän tulkoon nyt minun luokseni, niin näytän minä hänelle hiukan sysmäläisiä ratkomistemppuja.

Kauppiaille tuli jo hätä käteen, ja he alkoivat käydä sovinnolle.

— Saat mennä, ja vie tuo mies mukanasi! sanoi eräs heistä. Me emme enää tahdo hänelle mitään pahaa tehdä.

— Jos niin on, sanoi Arvid ja pisti tyynesti miekkansa tuppeen, niin ollaan ja eletään sitten sovussa.

Äkkiä koko melu ja rähäkkä taukosi.

— Minkä tähden sinä tuota miestä olet puolustanut? kysyi muuan kauppias, kun tuvassa taas tuli hiljaista.

— Minä puolustan aina sitä, jonka kimppuun hyökätään. Minä näin teidän ajavan häntä takaa ja kuulin hänen huutavan apua. Totta kai minä silloin tulen auttamaan.

— Tiedätkö, mitä hän on tehnyt?

— Mitä se minuun kuuluu! Minä puolustan, ja sillä hyvä.

— Ketä tahansa?

— En aivan ketä tahansa, mutta jokaista, joka suomea puhuu.

— Jokaista suomea puhuvaa varastakin siis?

— Kuka tässä varkaista puhuu? Niitä minä olen aina vihannut. Niitä minä en puolusta! ärähti Arvid.

— Tuo mies on varas, ja häntä sinä kuitenkin puolustat miekallasi.

— Onko se totta? huusi Arvid kiukkuisesti laihalle miehelle.

Tämä katsoi viisaammaksi korjata koipensa ovea kohden. Mutta Tandefelt karjaisi jyrisevällä äänellä:

— Seis, ruipelo! Mitä sinä olet tehnyt?

— Minäkö? En kerrassaan mitään. Minä vain katselin ja ihailin näiden kauppiasten tavaroita. Ja sitä kai saa aina tehdä. Eihän muuten kaupoista mitään tule.

— Vai katselit? huusivat saksalaiset. Sinähän aioit ottaa tavarat ja jättää ne maksamatta.

— En minä olisi maksamatta jättänyt, jos minulla olisi ollut rahaa, sanoi mies.

— Elä siinä venkaile, vaan puhu, miten asia on, sanoi Tandefelt.

— Minä menin tuolla pihalla olevaan aittaan, jossa näiden kauppiasten tavaroita on, ja katselin, mitä hyvää he nyt taas olivat tuoneet tänne Turkuun. Silloin he suurella huudolla tulivat minun luokseni ja alkoivat ajaa minua takaa. Onkos sitten ihme ja kumma, jos minä silloin, kun henkeä uhataan, alan huutaa?

Kiukusta punaisena seisoi Arvid Tandefelt miehen edessä.

— Vai sellainen lintu sinä oletkin! huusi hän. Ja tuollaisen tähden minä olen miekkaani käyttänyt. Jos minä sen olisin tietänyt, niin…

— Olisitte kysynyt ensin, mistä melu sai alkunsa.

— Joutuiko sitä siinä kiireessä kaikkea kysymään. En minä ennenkään ole kysynyt silloin, kun on tappelu ollut tiedossa. Vai varas sinä oletkin, oikea ammattivaras? Tiedätkö, mitä me Saksanmaalla sellaisille teimme?

— En, sitä minä en tiedä, sillä en ole ollut Saksanmaalla.

— Hirteen me olemme sellaisia ripustaneet, ja oikein tukuttain.

— Mahtoi se olla hauskaa työtä, niille nimittäin, jotka saivat olla sitä tekemässä.

— Ja niin minä sinullekin teen vielä, sinä ammattivaras.

— Minä en ole mikään varas. Minä olen aivan rehellinen mies. Minä en ota mitään omin lupini muulloin kuin silloin, kun sattuu hyvä tilaisuus.

— Eikö se muka ole varkautta?

— Ei ole, jos se onnistuu. Varkautta on vain se, joka ei onnistu.

Arvid katsoi hetkisen vaiti häneen.

— Mikä sinä olet oikeastaan? kysyi hän viimein.

— Minäkö?

— Niin sinä, joka väännät ja käännät asioita kuin pahin tuomari.

— Ei sitä tuomari tarvitse olla, ennenkuin osaa asioita selittää. Mikäkö minä olen? Oikeastaan minä olen parturi, mutta pääasiassa konterfeijari, varsinaisesti olen puoskari ja kuppari, ammatiltani olen kirjuri, mutta virkani on haavurin.

— Mitähän sinä et ole? Oletko pappikin?

— Sitä en ole, vaikka olen minä paljon sanaa selittänyt, kastanut lapsia ja haudannut kuolleita.

— Koska sinä olet noin kaikki tietävä ja taitava ja olet haavuri, niin saat ensin sitoa nuo miehet, jotka tuolla koettavat ruumistaan paikkailla.

— Sen minä kyllä voin tehdä, mutta maksua vastaan.

— Vai maksua vastaan? Tiedätkö sinä, minkä maksun olisit ansainnut?
Selkäsaunan!

— Sitä en epäile. Mutta se maksu olisi tullut minun omista töistäni, sillä ei kaiketi minun tarvitse teidän iskemiänne haavoja ilmaiseksi paikkailla.

— Sinä olet niin hävytön suustasi, että minä aivan mykistyn tuollaista suunnatonta röyhkeyttä kuullessani.

— Tarpeettomasti ei pidä valehdella. Vielähän sanat sentään luistavat suustanne.

— Sinä et siis aio noita miehiä hoidella?

— Maksua vastaan kyllä, kuten jo sanoin, ja kun heitä on useampia yksintein, niin annan hiukan alennustakin.

— Tiedätkö, että minä voin sinut lyödä aivan liiskaksi?

— Kyllä minä sen tiedän, mutta luuletteko, että minä silloin enää haavoja sitelen.

— Luuletko sinä, jonka tähden tässä koko mellakka on syntynyt ja verta vuotanut, että sinä olet jokin suuri herra, jota meidän tulee kumartaa?

— Sitä kumarretaan, mitä kulloinkin tarvitaan. Ja nyt tarvitaan minua. Kuinka asian laita on, saanko minä palkan työstäni vai enkö? Siitä olisi piakkoin päätettävä, sillä muuten voi pari kauppiasta vuotaa kuiviin. Minä näen, että tuolla jo kaksi on sinnepäin menossa.

— Riennä sitomaan! Me saamme sitten myöhemmin puhella maksusta.

— Minä tahdon sen tietää, ennenkuin ryhdyn työhön ja toimeen.

— Varo, etten minä tässä ota sinua kovilla kourillani kiinni!

— Ei ne haavat sillä mene umpeen.

Eräs kauppias jo kaatui pyörtyneenä maahan verenvuodosta uupuneena.

— Tuolla jo yksi keikahti kumoon! Rupeanko sitomaan vai en?

— Sido herran nimessä, huusi Arvid, muuten minulla on tässä tarpeettomia murhia omallatunnollani!

— Ja maksu? Kuinka sen laita on?

— Saamasi pitää.

— Ettekä anna minulle sen jälkeen enää selkään?

— En, en, kun vain teet työsi!

— No, kas niin! Nythän te jo puhutte aivan kuin järkevä ihminen ainakin. Minä tässä siis rupean paikkaamaan teidän pahoja töitänne.

Ja tuo monivirkainen mies, jonka tähden tuvassa oli sellaista mellakkaa pidetty ja miehiä haavoitettu, alkoi sidellä tottuneella tavalla kauppiaita.

* * * * *

Arvid Henrikinpoika Tandefelt istui hiukan häpeissään katsellen, minkä kaiken hän oli aivan tarpeettomassa innossaan saanut aikaan. Tämä ei ollut ensi kertaa, kun hän tulistuneena oli käynyt käsiksi aivan joutaviin asioihin, jotka eivät hänelle hituistakaan kuuluneet. Siinä hän nyt istui ja mutisi itsekseen:

— Sellaista se on, kun minulle on annettu liian kovat voimat ja liian vähän malttia. Kyllähän minä sodassa paikallani olen, mutta heti kun tulen rauhallisten ihmisten pariin, niin aina minulle tapahtuu kaikenlaisia kompastuksia. No, eihän sitä kannata surra. Mikä on, se on, eikä se suremisesta parane.

Hän, joka äsken vielä oli kiukkuinen, oli nyt aivan lempeä ja rauhallinen. Hän katseli haavurin työtä ja kaikessa hiljaisuudessa ihaili sitä taitoa ja nopeutta, jolla mies siteli.

— Minä tarvitsen vettä! sanoi haavuri.

Sen lauseen katsoi Arvid kuuluvan itselleen ja hän otti oven pielestä sangon, juoksi pihalle ja nopeasti ammensi kaivosta siihen vettä. Kun hän toi sen tupaan, huusi haavuri hänelle:

— Tulkaahan pitämään tästä siteen päästä kiinni!

Arvid meni ja piteli sidettä ja teki tottelevaisesti kaiken, mitä haavuri käski. Ihaillen katseli hän haavurin kätten nopeata liikkumista.

— Jos sinä olet kaikessa yhtä taitava kuin tässä, sanoi hän, niin olet sinä aivan varmaan maailman viisain mies.

— Sehän se minun onnettomuuteni juuri onkin, että minä osaan vaikka mitä, sanoi haavuri. Ellei niin olisi, niin mitähän kaikkea minusta vielä olisikaan tullut.

— Kai se niin on, sanoi Arvid. Mutta ei sitä maailmassa yksinään taidoilla päästä eteenpäin, tarvitaan siihen kuntoakin. Ja se lahja näkyy puuttuvan sinulta kokonaan.

Haavuri hymähti ja alkoi sitten haavoja sidellessään puhua:

— Te puhutte kunnosta. Missähän ihmeessä sitä olette nähnyt? Maailmassa vallitsee kahtalainen oikeus ja kunto. Toinen on rikkaita ja suuria varten, toinen köyhiä varten. Suuret tekevät mitä tahtovat, pienet mitä toiset tahtovat. Minä olen ollut niin hullu, että olen elänyt suurien elintavan mukaan, vaikka olenkin köyhä. Siksi minun aina käykin hullusti. Jos varis ottaa itselleen haukan tavat, niin kyllä se hengiltä otetaan.

— Kuinka sinä yhtäkaikki osaat olla noin iloinen?

— Minä olen usein ajatellessani tämän maailman menoa ja omaa itseäni tullut murheelliseksi ja olenhan minä monasti itkeäkin pillittänyt, mutta sitten olen lopulta nauranut itselleni, ja niin on minusta tullut iloinen ihminen.

Suu auki kuunteli Arvid tätä puhetta, jota hän ei jaksanut seurata.

— Eikö tuo tuollainen ajatteleminen tule ihmiselle lopulta raskaaksi? sanoi hän viimein.

— Kuinka niin?

— Jos minun täytyy jotain asiaa oikein paljon ajatella, niin tulee minun pääni lopulta aina kovasti kipeäksi. Silloin melkein toivoisi, että olisi toinen, joka ajattelisi minun puolestani.

* * * * *

Jo olivat kauppiaiden haavat sidotut. Sen tehtyään katsoi haavuri viisaimmaksi livahtaa tiehensä. Jo oli hän päässyt pihalle ja alkoi livistää portista kadulle, kun Arvid Tandefelt harppasi hänen jälestään ja tarttui hänen olkapäähänsä.

— Elähän mene, mies!

— Mitä nyt vielä?

— Sinä et ottanut maksuasi.

— Mitä maksua?

— Siitä haavojen sitomisesta. Paljonko minä olen velkaa?

— Eihän sitä nyt tarvitsisi…

— Et sinä oikeastaan olisi sitä ansainnut, se on minunkin vakaa mielipiteeni, mutta kun minä kerran olen luvannut, niin minä maksankin. Mikäs se taksa on?

Haavuri seisoi siinä ja katseli hetkisen Arvidiin, ja kun hän näki hänen tarkoittavan totta, heräsi hänessä ihailun ja kunnioituksen sekainen tunne tuota miestä kohtaan, joka oli niin suuri lapsi, mutta niin suora ja rehellinen. Hän, joka tarkoin tiesi ja tunsi kaikki oman luonteensa huonot puolet, hän halusi kiintyä tuollaiseen mieheen, jossa oli niin paljon henkistä kauneutta, vaikkakin ulkokuori oli monessa suhteessa naurettava.

— Sano nyt, paljonko se on? Niitä oli yhteensä seitsemän miestä.

— Maksakaa mitä maksatte, sanoi haavuri.

— Tuossa on, sanoi Arvid ja kaivoi taskustaan esiin kourallisen rahoja. Riittääkö?

— Riittää. Minä pidän näitä pestirahoina ja nyt minä tulen teidän palvelukseenne.

Arvid töllisteli häneen.

— Mitä minä sinulla teen?

— Kyllä teillä aina työtä riittää tällaiselle kuin minä olen. Kun tappelette, niin onhan hyvä, että joku haavanne sitoo. Jos tapatte, niin minä hautaan kuolleet, jotta he kristillisesti pääsevät pois maailmasta eivätkä joudu helvetin kiukaalle istua kököttämään. Jos olette rakkauden kiipelissä, joka tuollaiselle komealle miehelle varmasti usein sattuu, niin onhan teillä kirjuri kirjeitä kyhäämässä. Ja minä lupaan, että sellaista tyttöä ei ole vielä tähän maailmaan tullut, jonka sydän ei heittäisi pari kierrosta ympäri, kun lukee, kuinka minä rakkaudesta ja sen suloisesta nipristyksestä kirjoitan. Ja kun minä olen konterfeijari, niin minä maalaan teidän ja koko sukunne kuvat.

— Ei minun sukulaisistani ole ketään elossa.

— Ei se tee mitään, kyllä minä maalaan kaikki kuolleetkin, saman näköisiä ne lienevät olleet kuin te. Ja jos teillä on talo ja karjaa, niin minä puoskaroin eläimet ja hoidan raha-asiat.

— En minä raha-asioitani sinulle saata uskoa.

— En minä teiltä varasta, onhan minulla sentään jonkinmoinen järjestys siinäkin, mutta kyllä toisilta teille. Minä takaan, että jos teillä on riitaisuuksia jonkun kanssa, niin kyllä minä ne voittoon vien. Minä osaan järjen niin päin kääntää, että se aina on minun puolellani. Minä olenkin järjen kanssa tehnyt sellaisen välikirjan, että se aina pitää minun puoliani.

— Elä suotta tuppaudu minun palvelukseeni. En minä sinua ota!

Kaikki iloisuus katosi äkkiä haavurin kasvoilta. Hän puhui hiljaa ja kuten rukoillen:

— Minä en pyydä mitään palkkaa, en kerrassaan mitään.

— Ei se ole sen vuoksi. Kyllä minulla on varaa maksaa. Minulla on suuri talo Sysmässä, Rapala. Onhan se nyt minun, kun isäni on kuollut, ja minä olenkin juuri menossa ottamaan sitä haltuuni…

— Ettekö siellä tarvitse renkiä?

— Kyllä minulla niitä on niin paljon kuin tarvitsen.

— Mutta miksi ette ota minua palvelukseenne?

— Ei minulla ole syytä ottaa tai olla ottamatta, mutta minä en nyt ota.

Haavuri naurahti.

— No, sitten minä tulen ilman mitään muuta! Arvid katsoi häneen pitkään ja alkoi sitten nauraa.

— Jos sinulla on sellainen halu tulla minun palvelukseeni, niin tule sitten, mutta saatkin olla valmistunut siihen, että selkääsi saat jokaisesta koiruudestasi.

— No, se on tiettyä. Kyllä minä herrojen kujeet tunnen. Herra tekee sen, minkä oikeaksi näkee, olkoon se sitten mitä tahansa.

Yhdessä he palasivat saksalaisten kauppiaiden tupaan. Sinne tultuaan sanoi Arvid:

— Kun minä olen saanut aikaan kaikenlaista pientä vahinkoa teille, niin tahdon tarjota parasta mitä talossa on saatavana.

— Ei, ei, sanoi siihen haavuri. Minähän tässä olen niinkuin koko kaupan alku ja perus. Ja kun minä olen tässä hommassa saanut hiukan ansioita, niin tarjoan minä puolestani sen verran kuin rahoja riittää.

Ja hän heitti pöydälle ne rahat, jotka Arvid oli hänelle maksanut haavojen sitomisesta.

— Tässä olisi ensi aluksi!

Pöytään tuotiin juomaa, jonka haavuri maksoi. Kauan hän jaksoikin suorittaa juomista. Se johtui siitä, että hän oli kauppiaita sitoessaan siepannut niiden taskuista kukkaroita. Kyllähän kauppiaat sen huomasivat, mutta kun rahat kuitenkin tulivat yhteiseksi hyväksi, eivät he nostaneet siitä sen suurempaa hälinää.

II

Eihän ihminen koskaan ole mitään tehnyt niin suurella hartaudella kuin ryyppäämistä. Ei hän mihinkään toimeen sellaisella innolla käsiksi käy kuin juuri siihen.

Ankara oli se juominki, joka nyt alkoi saksalaisten kauppiaitten majatalossa. Paljon kestivät kauppiaat, mutta nyt he olivat herransa siinä suhteessa löytäneet. Kauppiaitten ruumiit olivat paljon kadottaneet ryyppykestävyydestään sen johdosta, että verta oli vuotanut. Arvid sitävastoin oli janoinen kovan työn päätettyään.

— On se sentään siunattu asia, sanoi Arvid, että humalaa ja päänkivistystä ei ole luotu yhtaikaa, muuten mitä iloa meillä olisikaan kaikesta siitä märästä hyvyydestä, joka nytkin edessämme virtaa ja maljat täyttää.

— Minä olen kuullut, miten sekin asia alkunsa sai, selitti eräs lihava kauppias, jota toiset sanoivat "Paksuksi Henrikiksi". Se kuului tapahtuneen siihen aikaan, kun maailmassa oli vielä paljon enemmän jumalia, kuin mitä nykyään on, jolloin papit ovat sellaista pahaa menoa pitäneet niiden hävittämiseksi. Silloin oli sellainen paksu ja möhömahainen jumala, joka ei muuta tehnytkään kuin joi. Kerran hän matkoillaan sattui tulemaan siihen pajaan, missä itse paholainen, se vanha vaari, takoi niitä piinavehkeitä, joilla hänen tapansa on ihmisiä kiduttaa. Tämä iloinen jumala oli janoissaan, koska oli kuuma päivä, ja hän poikkesi pajaan katsomaan, olisiko siellä mitään suuhun pantavaa märkää. Vanhalla vaarilla oli alasimen vieressä sellainen pieni pullo, jossa sanottiin olleen sitä oikeata elämän vettä. Kun vanha vaari kääntyi ahjoon päin, niin iloinen jumala kappasi pullon ja otti siitä oikein miehen siemauksen. Ja kylläpä siitä elämää tuli hänen vereensä. Hän tuli vielä entistäkin iloisemmaksi, hyppi ja tanssi pajan permannolla, sieppasi sen vanhan vaarinkin samaan loikkimiseen. Vanha vaari huusi hädissään, ja kun ei lopulta muu auttanut, niin heitti hän vasaroillaan toista päähän. Mutta nämä vasarat olivatkin sellaisia, että ne itsestänsä takoivat. Ja niin ne nyt alkoivat pitää iloisen jumalan pääkopassa tavatonta jyskettä. Siitä se kolotus tuli, ja vieläkin, kun vain ihminen on elämän vettä liiaksi suuhunsa ottanut, alkaa sellainen kamala jomotus ja vasaroiden pauke pään sisässä.

— Koska te olette noin viisas, sanoi Arvid, niin sanokaahan, miksi oikeastaan juoma, joka kuitenkin alaspäin kurkusta valuu, sitten kuitenkin päähän kohoo? Ja minkätähden tupakka, joka poltettaessa ylöspäin nousee kauniina, sinisenä sauhuna, sitten lopulta pahasti mahan pohjia myllertää?

Paksu Henrikki nauroi ja vastasi:

— Viini on alkujaan pensaasta ja siksi se pyrkii ylöspäin, josta se on tullutkin. Tupakka on kasvanut maassa, jossa se vanhan vaarin syljestä on kasvanut, ja siksi se pyrkii alaspäin. Ja silloin tietysti sinne, minne kaikki muukin menee, mikä maasta ihmiseen tulee.

* * * * *

Yhä pitemmälle jatkuivat juomingit, ja jo alkoi hämärä hiipiä kartanolle ja kurkistella ikkunasta sisään huoneeseen. Miehet istuivat ja juttelivat sodasta, josta Arvid juuri oli palannut. Pian jäivät syrjään valtiolliset asiat, ja miehet keskustelivat hevosista, sillä olihan Arvid ratsumies, ja kun pari saksalaista kauppiasta oli myynyt hevosia armeijalle, niin he olivat päässeet keskusteluun kiinni, jossa tunsivat olevansa kotonaan.

Ei mihinkään eläimeen mies ole niin kiintynyt kuin hevoseen, monasti ei omaan vaimoonsakaan siten. Jokaisella oli kerrottavana aivan merkillisiä asioita sen ja sen oriin tai tamman ihmeellisestä viisaudesta ja kauneudesta, silmien kirkkaudesta, nopeasta juoksusta ja aivan liikuttavasta uskollisuudesta. Koska kullakin oli ollut hevosia, jotka heille olivat olleet erikoisen rakkaita, muistelivat he haikein mielin niiden kuolemaa ja kunnioittivat niitä juomalla sarkan pohjaan niiden muistoksi. Eikä kuninkaankaan maljaa sellaisella hartaudella juotu kuin näiden kuolleitten tammojen, ja seisaallaan kukin tyhjensi maljan viimeiseen pisaraan asti.

Mutta tulipa sotatarinoittenkin vuoro vihdoin.

Muuan kauppias sattui kysymään, miksi Arvidilla, joka oli nuori mies, oli niin harva hammasrivi. Kun Arvid nimittäin nauroi, niin näkyi, että hänen etuhampaitaan oli kokonaista kolme poissa.

— Perhanan saksalaiset, ne katoliset koirat, ne ovat minulta pois poimineet, sanoi Arvid. Leipzigin taistelussa, kun minä taas muiden suomalaisten kanssa olin heitä kurittamassa ja puolestani näytin heille oikeita sysmäläisiä lyöntejä, niin eikös joku laskenut kuulaa suoraan suuhuni. Kun minä huusin hyökätessäni eteenpäin, niin luuli kai tuo ampuja, että se oli jokin kuulanreikä. Sellaisia hampaita meillä Sysmässä lasten suuhun pannaan, että ne jotain kestävätkin. Kun kuula tulla viuhkasi minun suuni etuvarustusta vastaan, niin antoihan tuo hiukan myöten, ja kolme hammasta heltisi suustani, mutta siihen sen kuulankin voima oli loppunut. Minä sylkäisin kuulan ja kaksi hammasta pois tantereelle, ja kylläpä sinä päivänä saivat saksalaiset tuta, miltä tuntuu, kun sysmäläinen suuttuu. Sillä täytyihän siinä jo suuttuakin, kun ajavat sellaista roskaa toisen suuhun.

— Te sanoitte, että syljitte pois kaksi hammasta, sanoi Paksu Henrikki. Minne se kolmas sitten on joutunut, sillä kolmehan hammasta on teidän suustanne kadonnut?

— Kyllä se kolmas vieläkin on minun suussani, vaikka se onkin väärässä paikassa, sanoi Arvid. Se ei tahtonut luopua herrastaan, vaan asettui toiseen kohtaan puoltaan pitämään. Täällä se kitalaessa vihaisena törröttää. Katsokaahan!

Ja Arvid avasi suunsa selkoselälleen, ja jokainen vuorostaan kurkisti suuhun, ihmetteli ja kummasteli.

Kun kukin tämän ihmeen oli nähnyt, niin sitten taas kallistettiin maljaa tämän hampaan kunniaksi.

Mutta silloin olivatkin jo miesten voimat loppuneet. Toinen kauppias toisensa jälkeen tunsi itsensä uupuneeksi ja etsi itselleen lepopaikkaa. Sitä ennen he kuitenkin syleilivät toinen toisiaan ja Arvidia ja vannoivat hänelle ikuista ystävyyttä, vakuuttivat suurta ja horjumatonta kunnioitustaan. Ja tyytyväisyys ja ilo oli suuri siitä, että he olivat tavanneet toisensa ja että he olivat voineet näin hyvässä sovussa lopettaa päivän, joka oli alkanut verisellä tappelulla.

* * * * *

Arvid ja haavuri olivat enää vain kahden jälellä tuvassa.

Kun he olivat pitkän aikaa olleet vaiti, niin Arvid sanoi:

— Tule sinä iloinen ihminen istumaan tänne minun viereeni, sillä minä alan kallistua murheeseen päin.

— Mistä sekin nyt niin äkkiä on nakkautunut?

— Oletko sinä koskaan ollut naimisissa?

— En ole ollut.

— Sitten sinä et tiedäkään mitään murheesta. Minä olen jo kauan aikaa ollut, jo siitä asti, kun en vielä tietänyt, mitä naiminen onkaan.

— Kenen kanssa?

— Vaimoni kanssa.

— Sen minä uskon.

— Mutta luuletko, että se on ollut hauskaa. Kaukana siitä.

— Joko te kauankin olette ollut naimisissa?

— Siitä asti kuin olin neljäntoista vuotias.

— Kylläpä te olette pitänyt sitten kiirettä.

— Ei minulla itselläni ollut mitään kiirettä, mutta muilla oli.
Katsohan, minulla oli isä ja hänellä oli hyvä ystävä, jolla oli tytär.
Nyt päättivät ukot, että he naittavat lapset, jotta ystävyys säilyy.
Kun minä muistin, että käskyssäkin sanotaan: sinun tulee totella isääsi
ja äitiäsi, niin…

— Siinä puhutaan vain kunnioittamisesta eikä mitään tottelemisesta.

— Ja kun isäni antoi minulle selkään niin, että ruumiini oli sinisenä ja punaisena, kun ensin uskalsin sanoa, että minä en mene naimisiin, ja kun minulle sitten isäni antoi lahjaksi talon paraan tamman, niin suostuinhan minä lopulta. Olkkalassa, Vihdissä, vietettiin häät morsiameni isän Henrik Laurinpoika Ekestubben tilalla. Morsiameni oli tuossa kymmenen vuoden korvissa. Kun vihkiminen oli toimitettu ja me olimme suudelleet, joka toimitus kävi minun puoleltani hiukan hullusti, siten nimittäin, että suutelinkin nenän pieleen, niin menimme pihalle leikkimään, piilosille. Sillä aikaa meidän isämme joivat itsensä paljaasta ilosta aivan sikahumalaan.

— Ja kun häät olivat loppuneet, niin miten sitten kävi?

— Mitenkäs muuten kuin että minä menin isäni kanssa Sysmään ja morsiameni jäi Vihtiin. Kerran viikossa sain sitten isäni sanelun mukaan kirjoittaa vaimolleni kirjeen. Minä koetin karata, mutta tukasta minut isäni laahasi pöydän ääreen. Siinä minä sitten opin kauniisti kirjoittamaan. Kun appeni läksi sotaan, otti hän mukaansa minut, joka olin roteva poika ja ikääni verraten hyvin kookas. Siellä minä sitten sain olla rykmentin kirjurina ja tavantakaa myöskin tappelemassa. Ja kunnostinhan minä siinä itseäni, varsinkin sitten kun pääsin ratsuväkeen. Kun minulle myöhemmin tapahtui tuo hammasten suusta katoaminen, kun Lützenin luona sain kuulan suustani sisään, joka tuli niskasta ulos…

— Nyt valehtelette.

— Niin totta kuin elän, se on niinkuin sanon. Kun kuningas kaatui ja me vimmoissamme menimme pelastamaan hänen ruumistaan, niin minä sain kuulan suuhuni. Kun ei hampaita ollut enää tiellä, niin se meni suoraan eteenpäin ja tuli niskasta ulos.

— Ja te kuolitte.

— Minäkö kuolin? Mistä sinä sellaista olet kuullut? Se ei ole ollenkaan totta. En minä kuollut. Kuula tuli niskasta ulos. Silloin minua kunnioitettiin, ja Horn antoi minulle nimen, joka minulla nyt on, nimittäin Tandefelt. Minulle luvattiin aateliskirjakin. Ja kohta minä sen, kuulemma, saan. Kun niitä aatelisia on viime aikana tehty niin paljon, niin eivät ole joutuneet vielä T:hen asti, koska se on niitä viimeisiä kirjaimia.

— Niin, mutta mitä tällä kaikella on teidän avioliitto-onnettomuutenne kanssa tekemistä?

— Katsohan, minä olen ollut koko ajan ulkomailla, ja siellä ihminen unohtaa yhtä ja toista.

— Kas kun ette suomenkieltä unohtanut.

— Mahdotontahan se olisi ollut, kun meitä suomalaisia oli niin paljon, ja me aina olimme yhdessä. Eikä minua ylhäisten ruotsalaisten herrojen seuraan päästetty. Minä en osaa ruotsin- ja saksankielestä muuta kuin kiroilut ja ne sanat, joilla tyttöjä houkutellaan. Mutta palatkaamme vaimooni. Enhän minä ole häntä nähnytkään häitteni jälkeen. Minä melkein unohdin siellä Saksassa, että minulla on vaimokin.

— Niin, niin, ihminen unohtaa niin mielellään ikävät asiat.

— Se oli oikea sana.

— Ja nyt te aiotte tuon vaimonne ottaa kotiin ja alkaa aviollista elämää.

— Sen minä tekisin, ellei siinä olisi esteitä.

— Eikö hän enää huolikaan teistä?

— Kai hän huolisi, mutta minä en huoli. Ennenkuin menin Tukholmaan, olin täällä viikon päivät ja silloin se onnettomuus minut ehätti.

— Te näitte toisen naisen?

— Mistä ihmeestä ja kummasta sinä sen tiedät?

— Arvaahan sen vähemmälläkin.

— Katsohan, minä näin täällä naisen, joka oli sellainen, että minun vereni aivan soilahtivat, kun hänet näin. Minä päätin, että tuon naisen minä otan omakseni vaikkapa läpi seinän.

— Ja te sanoitte sen hänelle?

— Enhän minä osannut sitä sanoa, ennenkuin olin toisesta päässyt. Minä kirjoitin vaimolleni, että minulla oli toinen mielessäni, että minä en sille mitään mahtanut, että ihminen pitää toisesta eikä toisesta. Ja kun minä hänen kanssaan olin niinkuin naimisissa, niin tahdoin saada hänestä ensin eron.

— Ja mitä hän vastasi?

— Mitä hän siihen olisi vastannut muuta kuin sanoi, että saan eron. Kun isäni on kuollut ja hänen isänsä on ulkomailla, niin saatiinhan sitten tämä juttu selville. Tämä kaikki tapahtui ennenkuin menin Tukholmaan. Nyt olen sieltä palannut ja odotan, että näkisin tuon toisen naisen ja saisin hänelle sanoa, mitkä tuumat minulla on.

— Te ette ole häntä siis vielä nähnyt?

— En ole. Enhän minä muuten tässä olisikaan kuin kukko aidan seipäällä kanattoman talon pihalla.

— Ettekö mene hänen luokseen?

— Menisin kyllä, jos tietäisin edes kuka hän on.

— Ettekö sitäkään vielä tiedä?

— Ei tullut silloin otetuksi siitä selkoa, mutta nyt minä olen päättänyt panna kaikki voimani liikkeelle, jotta hänet kohtaan, ja silloin kysyn, kuka hän on ja tekeekö hänen mielensä tulla Rapalaan.

— Ja jollei hän suostu?

— Elä puhu sellaisia järjettömyyksiä. Totta kai hän suostuu, kun toinen oikein koko voimallaan kosii. Kun sinä nyt olet tullut minun palvelukseeni, niin saat sinä kulkea kaupungilla ja vahdata, kunnes hänet näät.

— Sen teen, jos ensin sanotte, millainen hän on.

— Sen minä sanon pian. Kyllä sinä hänet tunnet. Hän on kaunein nainen koko maailmassa.

— Eikö teillä ole muuta tunnusmerkkiä hänestä?

— Totta kai se jo riittää!

— Niin te luulette, mutta me ihmiset olemme sellaisia, että mikä toisesta on kaunis, onkin toisesta oikea pelätys.

— Oho sentään! Ei se miesten maku naisiin ole niin perin erilainen. Kuulehan nyt, kun minä selitän. Hänellä on kaksi silmää, ja kaunista silmää onkin. Sitten on hänellä pieni suu, tuollainen, joka on hiukan raollaan, mutta taas toisinaan kiinni. Hänen tukkansa on vaalea ja korvien kohdalla kipristynyt kuin sian saparo. Minä en osaa muulla tavoin niitä kiekuroita selittää. Mutta kyllä sinä ne heti huomaat, kun näet. Sitten on hänen vartalonsa notkea kuin paju, ja kun hän kävelee, niin nousee hänen jalkansa kuin olisi siinä siivet alla. Jollet sinä tästä selityksestä tunne häntä heti, kun hän tiellesi osuu, niin olet sinä niin jumalattoman typerä, ettei toista maailmassa.

— Niinkö arvelette?

— Minä tuntisin sellaisen tytön heti näin selvästä selityksestä.

— Vai niin te luulette? Kyllä minäkin kai sitten.

— Sinä lupaat siis koettaa parastasi?

— Sen teen. Minä lupaan heti tuntea hänet, kun te hänet minulle näytätte.

— Elä siinä venkaile. Tämä on minulle pyhä asia.

Arvid nousi ja käveli kiihottuneena pitkin huonetta. Lopulta hän seisahtui haavurin eteen ja sanoi:

— Kuulehan sinä… Niin, mikä sinun nimesi onkaan?

— Kustaaksihan minua haukutaan. Muuta nimeä ei minulla ole.

— Mutta isäsi nimi?

— Ei minulla ole isää laisinkaan. Minä olen omin voimin tullut maailmaan.

— Kuule siis, Kustaa, omin voimin maailmaan tullut mies! Minä annan sinulle torpan ja teen sen vapaaksi kaikista päivätöistä talooni, jos minulle hankit tuon naisen.

— No, sitten kannattaa yrittää. Ja kun minä tuon eteenne jokaisen tytön, jolla on tuollaiset teidän selittämät kiharat korvilla, niin eiköhän siihen laumaan lopulta hänkin eksy.

III

Arvid seisoskeli majatalon porttipielessä ja tupakoi. Hän veti sauhuja pienestä piippunysästä ja syljeskeli toisinaan. Hän ei ajatellut yhtään mitään, sillä se toimitus oli hänelle liian raskasta ja vaivalloista. Hän antoi vain ajan mennä.

— Onko ihminen mikään hyttynen, jotta hänen päänsä tarvitsisi yhtäpäätä hyristä, sanoi hän. Täytyy sitä saada päätäänkin lepuuttaa.

Tämän suloisuuden keskeytti katua pitkin ratsastava nainen. Kun Arvid hänet näki, putosi ensiksi piippu hänen hampaistaan, ja suu jäi auki. Hän katseli silmät pystyssä lähenevää naista. Jo oli nainenkin hänet nähnyt, ja pienestä punasta, joka valahti hänen poskilleen, saattoi päättää, että tämä kohtaaminen ei ollut hänelle aivan vastenmielinen.

Hän ajoi yhä lähemmäksi ja ajoi jo ohitsekin. Silloin vasta alkoi ajatus kiertää Arvidin päässä. Ja kun se kerran oli alkuun päässyt, niin silloin se mennä rynnistikin oikein hurjaa vauhtia.

— Sehän on se minun tyttöni, niin totta kuin minä tässä paikassa seison ja töllistelen! huudahti hän ja päästi saksaksi useita vahvistussanoja suustaan.

Sitten hän alkoi juosta neidon luo. Hän harppasi rinnalle ja nosti lakkiaan niin kauniisti kuin siinä kiireessä osasi.

— Ei mennä nyt sellaista himphamppua eteenpäin, sanoi hän. Minulla olisi neidille puhuttavaa.

— Minulleko? kysyi ratsastava neito.

Arvid joutui hämilleen tästä yhdestä sanasta, sillä hän kuuli nyt ensi kertaa neidon äänen.

— Mitä asiaa teillä on minulle? Enhän minä tunnekaan teitä!

— Ei se mitään tee, kyllä minä teidät tunnen. Ja hyvin tunnenkin, koska olen täällä jo virunut pitkät ajat teitä odotellen, sanoi Arvid.

— Ja mikä tuo asia on, josta tahdotte minulle puhua?

— Eikös mentäisi ensin jonnekin paikkaan istumaan. Minä en koskaan osaa puhua seisaallani, minä en osaa muuta kuin lyödä.

— Minne istumaan?

— Jonnekin pensaan taakse, niinkuin on tapana.

— Ei minulla ole mitään pensaskauppaa pidettävänä teidän kanssanne, sanoi neito suuttuneena ja yllytti hevostaan juoksuun.

— Ei suututa, ei suututa! sanoi Arvid ja sieppasi hevosen suitsista kiinni. Jollei sinne mennä, niin koetan sitten tässä ajaa asiani.

— Minulla ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne, te hävytön mies!

— Mutta minulla on, ja paljon onkin, niin että ei tässä muut auta kuin suorat ja selvät puheet.

Samassa läjähytti tyttö piiskalla Arvidia keskelle naamaa. Tämä hölmistyi niin, että päästi suitset käsistään, ja tyttö läksi ajamaan pakoon.

Mutta pian oli Arvid toipunut hämmästyksestään ja karkasi jälestä. Siinä sitä mentiin niin, että tomu pöllysi. Kadulla oli paljon väkeä, ja se esti tyttöä kyllin nopeasti pääsemästä pakoon, jotavastoin Arvid kaasi kaiken, mikä tuli hänen tielleen. Hän ei välittänyt takanaan kuuluvista kiroiluista ja haukkumisista, hän juoksi vain. Pari poikasta hän otti mennessään niskasta kiinni ja heitti syrjään. Muuan lihava akka sai pyöriskellä pitkin katua, erään kuorman yli hyppäsi Arvid. Lopulta hän aivan hengästyneenä saapui neidon luo ja tarttui hänen satulaansa sanoen:

— Vai sillä tavoin sinä miehiä kohtelet! Varo, etten ota sinua polvieni väliin ja näytä hiukan samoja konsteja kuin äitisi on sinulle tehnyt. Vai sillä tavoin, vai sillä tavoin!

— Mitä te, hirveä ihminen, minusta tahdotte? huusi neito.

— Mitäkö minä sinusta tahdon? Minä tahdon sinua kosia! Elä katso noin kummissasi minuun! On sitä ennenkin maailmassa kosittu. Ei tämä suinkaan ensi kertaa ole.

— Mutta ei tällä tapaa!

— Samahan se on, millä tapaa se tapahtuu. Pääasia on, että minä tahdon sinut vaimokseni.

— Minä en huoli tuollaisesta ihmisestä!

— Miksi et huoli, jos saa luvan kysyä?

— Minä en ole velvollinen tekemään mitään tiliä teille omista asioistani.

— Ei se ole sinun oma asiasi, koska minä sinua vaimokseni pyydän.
Minunhan asiani se on!

— Minä olen jo toisen miehen vaimo.

— Ei se mitään tee. Olen minäkin toisen vaimon mies, mutta minä annan hänelle apskeetin ja otan sinut.

— Minä en ota sittenkään. En minä ole mikään lehmä, josta tehdään kauppaa keskellä katua.

— Oma syysi! Enkö minä pyytänyt sinua tulemaan kanssani jonnekin piiloon?

— Minä en teitä tunne, eikä minulla ole mitään teidän kanssanne tekemistä.

— Elä jankuta siinä, vaan vastaa suoraan, otatko minut vai et?

— En ota! Kuuletteko, en ota!

— Kyllä minä kuulen, mutta ei se silti vielä ole selvää. Monasti nainen sanoo "en ota" ja ottaa kuitenkin.

— Mutta minä en ota! Johan minä sanoin, että minä olen toisen oma.

— Eikö sitä asiaa voisi muuttaa?

— Vaikka voisikin, niin minä kai päätän, kenet minä otan.

— Kuule, tyttö, elä siinä leikittele. Tässä on aivan täysi tosi minun puolellani.

Samassa neito löi hevostaan piiskalla. Hevonen läksi täyttä, karkua juoksemaan. Nyt huomasi Arvid, että tuo nainen pääsi hänen käsistään pakoon. Hän päästi oikein jyrisevän kirouksen suustaan, hyppäsi tasakäpälää paikallaan kiukuissaan ja huusi:

— Kyllä minä sinut vielä kiinni otan!

Samassa tuli katua pitkin ratsumies, joka silmät pystyssä katseli kadulla hyppelevää miestä. Kun Arvid näki ratsastajan, hyökkäsi hän sanaakaan sanomatta tämän kimppuun, kiskaisi hänet satulasta pois, hyppäsi itse sijaan ja läksi tyttöä takaa-ajamaan. Hevonen juoksi kuin olisi vatsan alus ollut täynnä jalkoja, ja Arvid sitä yhä kannusti. Hän ajoi vinhaa vauhtia, kiiti tytön ohitse, käänsi äkkiä hevosen hänen edessään ja sanoi:

— Nyt sitä on minullakin hevonen ja nyt puhutaan asiat selviksi.

— Herranen aika, joko se taas on tuossa! oli ainoa mitä nuori nainen osasi sanoa.

Arvid käänsi hevosensa neidon hevosen rinnalle ja sanoi:

— Minä en niin vähällä hellitä. Kuinka sen asian laita oikeastaan on?

Tyttö oli vaiti.

— Minä kysyisin kerran vielä. Ehkä et ensi kerralla sitä niin ymmärtänyt, koska olet nuori ja tällaiseen tottumaton.

Tyttö ei vieläkään hiiskunut sanaakaan.

— Voisit sinä nyt edes vastata minulle. Mies minäkin olen ja kelpaan kosijaksi milloin tahansa.

Tyttö oli päättänyt olla sanaakaan vastaamatta, pitäen sitä keinoa viisaimpana tuon villityn miehen suhteen.

— Minä olen sinua jo kauan katsellut, kai sinä sen olet huomannut. Noin kuukauden päivät sitten minä olin täällä. Minä en silloin puhunut vielä mitään, sillä olin silloin toisen kanssa tavallaan naimisissa, en oikein sillä tavalla kuin mitä naiminen edellyttää, mutta kumminkin olin kiinni jalkapuussa. Nyt minä olen vapaa, sillä minä olen nyt saanut vaimoltani sellaiset paperit, että ero meistä tulee ja ihan kohta paikalla.

Tyttö oli vaiti, mutta hän katsoi uteliaana vieressään ratsastavaan mieheen.

Arvid alkoi kadottaa jo rohkeutensa, kun tyttö oli yhä vaiti. Hänen äänensä kävi sävyisämmäksi ja hiljaisemmaksi.

— Sinä et saa suuttua, kun minä olen tällainen. Mutta eihän minulla ollut muuta keinoa. Ei sitä joudu ajattelemaan, millä tavoin kosii, kun kosia mieli tekee. Mieshän se pääasia on kosimisessakin, eivätkä sanat. Vai mitä?

Tyttö ei vastannut. Silloin katsoi Arvid veitikkamaisesti häneen ja sanoi kutkuttaen häntä sormellaan:

— Elähän tuossa viitsi enää murjottaa, vaan sano minulle, huolitko minusta vai et.

Neito vetäytyi Arvidin koskettaessa niin kauaksi hänestä kuin suinkin voi.

— Kyllä te olette kummallista väkeä yhtäkaikki, te naiset, sanoi Arvid. Mistä toinen pitää, siitä toinen suuttuu. Elähän nyt huoli niin pienestä asiasta nenääsi nyrpistää. Enhän minä kajoo, kun et sitä tahdo. Elä nyt enää huoli olla kiukuissasi, vaan puhu ja sano, mikä on mielipiteesi.

— Kuinka minä voin puhella ventovieraitten herrojen kanssa, sanoi tyttö.

— Ventovieraitten? Kuinka sinä sillä tavoin voit sanoa? Olethan sinä jo monta kertaa ennen minut nähnyt.

— Mutta eihän teillä ole päällänne mitään kylttiä.

— Sinä olet aivan oikeassa. Sinä tarkoitat, että sinä et tiedä minun nimeäni. Minä olen Arvid Henrikinpoika ja kuninkaalta olen saanut liikanimekseni Tandefelt, kun minulta sodassa ammuttiin kolme hammasta suusta pois. Minä olen Sysmästä kotoisin, ja siellä on minulla suuri talo. Ja minun isäni oli tuomari…

Tyttö oli jo alkanut katsella mielihyvillään reipasta, vaikkakin hiukan omituista kosijaansa, mutta kun hän kuuli hänen nimensä, hänen kasvoilleen tuli sellainen ilme, että niinkin tyhmä mies kuin Arvid käsitti sen kiukuksi.

Arvid aikoi juuri jatkaa puhettaan, kun hän kääntyi, kuullessaan hirveätä mellakkaa ja huutoa takanaan. Siellä tuli suuri joukko ratsain. Koko parvi tuli hänen luokseen ja salaman nopeudella ympäröi hänet, ja ennenkuin Arvid ennätti oikein tointuakaan hämmästyksestään, oli hän jo vedetty hevosen selästä maahan.

Tuntiessaan maan allaan hän kuitenkin heti taas oli tolkussaan ja huusi:

— Mitä perhanan leikkiä tämä on, kun ei anneta ihmisen edes rauhassa kosiakaan!

— Sinä hevosvaras! huusi eräs mies, jonka Arvid tunsi äsken hevosen selästä vetämäkseen mieheksi.

— Elä leksota leukojasi turhanpäiten! karjaisi Arvid. En minä mikään varas ole! Tuossa on hevosesi ja yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin!

— Kuinka sinä villitty ihminen rupeat omin lupisi ottamaan toisen hevosia! jatkoi mies.

— Etkö sinä tiedä, että sota sallii kaiken sellaisen.

— Mikä sota nyt on?

— Jollei kosiminen ole sotaa, niin sitten minä en ymmärrä yhtään mitään. Ainakin se minulle on ollut koko ajan tänään sellaista menoa, että en ole mokomaa taistelussakaan kokenut. Vai mitä sinä sanot?

Tämän lausui Arvid neidolle, jota hän oli kosinut. Mutta etsi hän mistä tahansa, niin oli neito kadonnut. Silloin Arvidin viha purkautui kipinöitsevänä kiukkuna esiin, ja hän huusi:

— Minä tapan teistä joka ainoan! Nyt on minun tyttöni kadonnut, ja herra yksin tietää, minne hän on mennyt. Ja tiedättekö te, pässinpäät, mitä te olette saaneet aikaan? Minun kosimiseni te olette keskeyttäneet ja elämäni murskaksi lyöneet. Mutta nyt minä teille näytän, miten ihminen on kokoonpantu, ellette ennen ole sitä tienneet. Onko ennen kuultu mokomaa, että toiset tulevat ja ilkeydessään lopettavat nuoren miehen viattoman kuherruksen. Mutta jos minä äsken visersin kuin lintunen, niin nyt on tullut toinen ääni kelloon, ja nyt saatte nähdä, kenen kanssa olette olleet tekemisissä. Ja niin totta kuin taivas minua varjelee ja suojaa, niin minä annan palvelijalleni työtä kokonaiseksi viikoksi ja lyön teihin niin joka paikkaan, että olette kirjavia kuin se kartta, jonka alle nimiänne maistraatissa piirrätte. Te viheliäiset turkulaiset, te maailmanlopun sikiöt! Kuka käski, sanon minä, kuka käski teitä sekaantumaan minun rakkauteeni! Mies minäkin olen ja miehen meiningit on minullakin ja todet ovatkin, ja se, joka minua on häirinnyt, sitä minäkin häiritsen!

Joukko singahti suureksi kehäksi hänen ympärilleen, mutta sitten alkoi yleinen pako. Pian oli Arvid tappelupaikalla yksinään.

Kiukkuisena hän palasi majataloon ja huusi haavurin luokseen.

— Laita itsesi matkakuntoon, nyt me menemme tästä kirotusta pesästä pois!

— Minne?

— Sysmään! Sieltä minä olen kotoisin ja sinne minä sovinkin. Täällä ovat ihmiset niin merkillisiä. Enpä totisesti tiedä, miten näitä tämän seudun tyttöjä kosisi, ja kun sellaista pyhää toimitusta sitten täydessä vakavuudessa tekee, eivätkös nuo tämän kaupungin asukkaat tule sekoittamaan toisen totisia toimia. Pois minä menen sellaisesta paikasta. Pois menen enkä pistä jalkaani enää tähän kaupunkiin.

Hän meni talliin hevostaan katsomaan. Kun haavuri vähän ajan kuluttua sinne tuli, seisoi mies kädet kiedottuina hevosen kaulaan ja itki.

Hän kääntyi kuullessaan jonkun astuvan talliin. Kun hän huomasi haavurin, niin hän sanoi:

— Elä luule, että minä tässä lystiä pidän ja joutavia vongun. Niin on mieleni paha, että hengen ottaisin itseltäni, ellei se olisi synti ja häpeä. Se tyttö, josta minä sinulle olen kertonut, oli tässä kaupungissa. Ja kun minä hänet näin, niin minä menin kauniisti, kovin kohteliaasti, kuten nuoren miehen kainoudessa tulee, ja kosin häntä nuhteettomasti. Mutta juuri kun meillä oli asiat tulemaisillaan aivan selviksi, niin tulivat toiset kateudessaan sekoittamaan kaikki. Kyllä minä heille annoin minkä osasin. Mutta paraniko se siitä, tyttö oli kadonnut, ja nyt en tiedä, mistä häntä hakisin. Kotiini minun täytyy paeta, siellä maistuu surukin aivan toisenlaiselta.

Haavurin sydän heltyi, kun hän näki herransa näin ylen tukalassa tilassa, ja hän sanoi:

— On niitä muitakin naisia; me etsimme uuden ja sillä hyvä.

— Ei nainen ole mikään hevonen, sanoi Arvid. Hevosen voi vaihtaa, mutta toista se on naisen kanssa, aivan toista. Yksi ja ainoa se on, joka istuu kiinni meidän veressämme.

Arvid meni tallin ovelle ja katseli ulos pihalle, eikä haavuri uskaltanut hänen suruaan häiritä. Hän istui tallissa olevan sangon reunalle ja ajatteli, miten uskollinen tuokin hänen herransa oli.

Arvid kääntyi ja sanoi:

— Minä menen hakemaan toisen vaimoihmisen.

Haavuri katsoi aivan hölmönä häneen.

— Elä luule, että minä sitä muun tähden teen kuin sen vuoksi, että olisi aina lähelläni joku, jota saisin haukkua, sillä tästälähin ei ainoakaan nainen saa hyvää sanaa kuulla minun suustani, niin totta kuin nimeni on Arvid Henrikinpoika.

* * * * *

Kartanon pihalla odotteli haavuri matkavalmiina herraansa. Hän oli hankkinut itselleen hevosen ja oli sen selkään jo sälyttänyt kaikki tavaransa. Kauan sai hän odottaa. Lopulta hänen herransa tuli ja kuljetti mukanaan tyttöä, joka ei enää ollut niitä nuorimpia, vaikka olikin muotonsa puolesta vielä mukiinmenevä.

Nainen istui hevosen selässä kimpsuineen ja kampsuineen.

— Tässä se nainen nyt on. Korea ei se juuri ole, mutta kyllä se siihen kelpaa, mihin minä tahdonkin, sanoi Arvid.

Kun Arvid meni talliin valjastamaan hevostaan, kysyi nainen haavurilta:

— Oletko sinä tämän herran palvelija?

— Olen.

— Tiedätkö, mitä varten hän minut on mukaansa ottanut?

— Eikö hän ole sitä sinulle sanonut?

— Ei suorastaan. Hän puhui, että hän tahtoo saada minut haukuttavakseen.

— Jos hän niin sanoo, niin kai hän sen tekeekin. Minun herrani tapa on aina pitää sanansa.

— Kai hän sillä tarkoittaa rakkautta. Miehillä on niin monta tapaa nimittää sitä asiaa.

— Sittenhän näkee, kun sekin hetki tulee.

— Onko sinun herrasi rikas?

— On, hyvin rikas.

— Ja komea hän on. Ja minne me oikeastaan menemme?

— Sysmään.

— Siellä eivät miehet voi olla toisenlaisia kuin muuallakaan. Jos ne haukkumisella alkavat, niin kyllä ne rakkaudella lopettavat. Tosin ne sitten taas ajoittain haukkuvat, mutta onhan se rakkaus siinä ollut välipalana.

Arvid tuli tallista ja hyppäsi hevosen selkään.

— Kuule, nainen, mikä sinun nimesi on? kysyi hän.

— Johanna minä olen.

— Se ei sovi minulle, minä sanon sinua Hankuksi. Ja nyt sinä, käärmeen sikiö, saat alkaa matkasi minun kotiini, ja kun sieltä palaat, niin pyhimykseksi kelpaat, sillä sellainen aika sinulla nyt on edessäsi.

— Kyllä se minua rakastaa, sen huomaa kaikesta, kuiskasi Hankku haavurille. Noin ne miehet usein alkavat. Lopulta ne ovat haikeita kuin kissat keväällä. Kyllä minä miessuvun tunnen.

— Tunnet mitä tunnet, mutta tämä mies onkin sillä tavoin tehty, että sitä ei opi tuntemaan kukaan, vastasi haavuri.

— Oho, kyllä nainen aina miehen tulee tuntemaan.

— Sittenhän sekin nähdään.

Majatalon pihalta läksi kimpsuineen ja kampsuineen kummallinen matkue. Edellä kulki Arvid komeana kuin ruhtinas, mutta synkkä pilvi oli hänen kasvoillaan. Häntä seurasi Hankku, koetellen parhaansa mukaan pysytellä hevosen selässä. Ja lopuksi tuli haavuri, jonka hevosen selässä eivät suinkaan kaikki tavarat olleet vaatetavaraa eikä ruokaa, koska hänen oli nähty salaa hiipivän majatalon kellariin, mistä palatessaan hänellä oli yhtä ja toista kätkettävänä reppuihinsa.

Kaupungin koirat seurasivat heitä pitkän matkaa tullin ulkopuolelle. Lopulta ne pysähtyivät, haukkuivat viimeiset tervehdyksensä ja läksivät juoksemaan kaupunkiin päin.

Mutta joukko jatkoi tyynenä matkaansa Sysmää kohti.

IV

Matkue kulki itään päin. Edellä ajoi Arvid, ja vähän matkan päässä hänestä tulivat haavuri ja Hankku. Teistä ei ollut paljonkaan tietoa, mutta ratsain niillä aina pääsi kuitenkin eteenpäin.

Arvid oli tavallisesti vaiti ja synkkä. Haavuri sitävastoin oli hyvin iloisella tuulella. Hän alkoi puhella Hankun kanssa ja silloin hän piankin huomasi, että tämä nainen ei suinkaan ollut niitä, joita varten maailma luotiin. Hänellä oli mitä yksinkertaisimmat käsitykset kaikesta. Ainoa asia, josta hänellä oli jotain tietoja, oli miessuku, mutta nekin tiedot olivat sangen yksipuolisia.

Parisen tuntia ajettuaan aivan vaiti Arvid tuli Hankun rinnalle ja katsoi häneen. Hankku ajatteli otollisen hetken tulleen ja hymyili. Siihen ärjäisi Arvid heti:

— Mitä sinä siinä irvistelet!

— En minä irvistele, minä hymyilen.

— Jos tuo on hymyilyä, niin en minä paljonkaan siitä välitä. Mutta olen minä nähnyt toisenlaisiakin suita kuin sinun. Minä muistan eräät huulet, ja kun niille hymy levisi, niin aivan kaiveli sisälmyksissä, niin kaunista se oli.

— Oliko se mies?

— Mieskö? Milloin sinä olet kuullut, että mies osaa hymyillä. Kiroilla hän osaa ja sylkeä ja suudella, mutta hymyillä ei.

— Eikö sitä saisi tietää, miten se hymyily suoritettiin? Minäkin koettaisin tehdä silloin samoin, nainenhan minäkin olen.

— Se riippuu suun rakenteesta, ja tuollaisella vanhalla tallukalla, kuin sinun suusi on, ei sitä osata. Hän onkin kaikin puolin aivan toisenlainen kuin sinä, niin että oikein hirvittää, kun sinuun katsoo, eikä uskoisi, että te molemmat kuulutte samaan naissukuun.

Arvid katseli Hankkua, joka keikkui hevosen selässä ja koetti pidellä kiinni parhaimpansa mukaan, jottei putoaisi.

— Kun katselee, miten sinä istut hevosen selässä, keikut kuin humalainen ja olet kaikin puolin surkean näköinen, niin muistaa, millainen hän oli istuessaan hevosen selässä. En ole nähnyt monen miehen ohjaavan niin varmasti hevostaan kuin hän teki. Siinä oli sellaista voimaa ja suloutta, että oikein kutitti pitkin ruumista, kun sitä katseli. Kutiaa sitä nytkin, kun sinua katselee, mutta sormissa; tekisi mieli lyödä sinua tuohon pehmeään paikkaan, joka satulassa pompottaa.

Arvid kannusti hevostaan ja ratsasti taas edelle.

— Kyllä tuo sinun herrasi on kovin merkillinen puheissaan, sanoi
Hankku haavurille. Tulevatko ne kaikki sellaisiksi siellä sodassa?

— Tämä on jo luonnostaan sellainen, vastasi haavuri. Minä olen aina jakanut ihmiset kahteen luokkaan, niihin, joiden ajatusten virta kulkee suolivyön yläpuolella, ja niihin, joiden ajatusten virta kulkee sen alapuolella. Sinä kuulut niihin jälkimäisiin, sen huomaa kaikesta. Minä kuulun niihin edellisiin, sillä en minä paljonkaan rakenna naisiin ja tunteisiin ja muihin sellaisiin hullutuksiin. Mutta minun herrani, hän on kokonaan mies, niin kokonaan, että hänellä ovat nuo molemmat ominaisuudet. Katsohan, hänellä ei ole mikään erittäin loistava ajatusjuoksu, mutta juuri senvuoksi hän onkin niitä parhaita ihmisiä maailmassa, sillä liiallinen ajatteleminen synnyttää aina koiruuksia ja kaikenlaisia konnankujeita. Hänellä on niin paljon ajatuksia kuin tarvitsee se mies, jonka sydän on oikealla paikalla ja joka tietää, mitä rehellisyys on ja muut sellaiset ominaisuudet, joita minä puolestani aina olen pitänyt turhana painolastina elämän suuressa veneessä. Sinulla ei ole mitään muuta kuin haluja ja kaikenlaisia huonoja ajatuksia, mutta minun herrallani on rakkautta, ja se onkin hänessä kuin palava pikipallo, joka kerran sytyttyään ei tahdo millään sammua.

— Minä en ymmärrä paljonkaan noista sinun jaoistasi ja ajatusten virroista, mutta sen verran minä kuitenkin käsitän, että merkillinen sinun herrasi on, niin merkillinen, että hirvittää, kun ajattelee, mitä kaikkea hän voi sanoa naisenpuoliselle ihmiselle. Kuulitko, miten hän äskenkin minulle haastoi? Onko se sellainen kristillistä puhetta? Kaukana siitä! Mutta vähät minä siitä välitän. Olen minä ennenkin nähnyt, miten miehet muuttuvat, kun vähän aikaa ovat naisen parissa. Nainen se kuitenkin aina miestä kuljettaa, minne vaan tahtoo. Mies on aivan kuin porsas. Koetappas ajaa sitä, niin et saa sitä koskaan sinne, minne tahdot. Mutta kun kerran saat sen liekaan ja sidot nuoran sen sorkkaan, niin viet sen ihan minne haluat.

Ja Hankku kiepsahutti itsetietoisena yläruumistaan.

— Minä en olisi koskaan luullut, että sinulla on noin paljon ajatuksia, sanoi haavuri.

— Ei sitä tarvitsekaan olla mikään ulosoppinut tai kirjanpainaja ymmärtääkseen hiukan, kuinka mieskin on kokoonpantu. Kyllä minä olen niitä niin usein katsellut sekä humalaisina että selvinä, ja aina ne ovat lopulta samanlaisia. Semmoinen sinunkin herrasi on. Juuri sellainen kuin kaikki muutkin. Se erotus vain hänellä on, että hän on komeampi kuin kukaan muu. Ja sen minä voin sanoa sinulle kokeneena, että komeus ja ruumiinrakenne ja yhteenpano on se, joka aina naiselle määrää miehen arvon.

— Mitä sinä silloin minusta sanot?

— Sinustako? Minä en koskaan ole tuollaisia laihoja krääkkiä lukenut miesten joukkoonkaan. Miehen tulee olla niin vahva, että nainen häntä hiukan pelkää. Ei siitä rakkaudesta muuten mitään tule.

Näin kuluttivat Hankku ja haavuri aikaansa ratsastaessaan. Kun hämärä tuli, poikkesivat he erääseen taloon yöksi. Arvidille, joka oli suuri herra, annettiin tupa makuupaikaksi, sillä näin kesäiseen aikaan nukkui väki aitassa. Haavuri meni tallin ylisille nukkumaan. Hankku meni tupaan, mutta palasi sieltä pian pois ja kiipesi tallin ylisille haavurin luo.

— Etkö jäänytkään tupaan? kysyi haavuri.

— Arvelin minä ensin, että kai hän näin iltasella tulisi helläksi, se on niin miesten tapaista, mutta kun hän alkoikin veisata virttä, niin menin pois, sillä ei sitä virren jälkeen koskaan enää helliä olla.

Yöllä heräsi haavuri ähkimiseen. Hankku siellä puhisi.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi haavuri.

— En minä koskaan ole näin paljon ratsastanut, ja se minua nyt vaivaa, vastasi Hankku. Muutamat kohdat ruumiissani ovat niin perin hellät. Minä ajattelen, millaiseksi tässä vielä höyläännyn, ennenkuin olemme perillä. Se Sysmä taitaa olla niin perin kaukana.

— Tuolla alhaalla minä näin tallissa vesikorvon. Mene siihen istumaan.
Kylmä vesi vie pois kaiken polton.

Hankku laskeutui ylisiltä, palasi tuokion kuluttua ja vaipui heinille sikeään uneen. Hän alkoi kuorsata, ensin hiljempaa, mutta sitten yhä kovempaa, ja siinä kuorsaamisessa oli aivan kuin sävel nousuineen ja laskuineen. Toisinaan hän aivan kuin tukehtui, mutta sitten äkkiä taas alkoi uuden yrityksen entistäkin suuremmalla voimalla ja vaihetuksilla.

Arvid nukkui tuvassa, mutta levoton oli hänen unensa. Hän heräsi äkkiä siihen, että oli näkevinään tuon neidon, jonka hän oli Turussa tavannut, keskellä suurta vaaraa ja koetti rientää tätä auttamaan, mutta ei millään päässyt. Hän huusi:

— Senkin kelmit!

Samassa hän heräsi. Uni ei enää maistunut, sillä hänen ajatuksensa olivat niin kaukana tuossa neitosessa. Hän nousi rahilta, jolla oli maannut, ja meni kartanolle.

Oli juuri se ihmeellinen hiljainen hetki, jolloin ilta aamua syleilee ja niin kiihkeä on niiden kaipaus toistensa luo, että yö pakenee niiden väliltä. Kaikki oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin hevosen verkkaista jalkojen nostelemista tuolta tallin takaa haasta. Mutta silloin alkoi kuulua rastaan laulu kesken hiljaisuuden. Se soi niin kirkkaasti, ja jota heleämmin se kaikui, sitä valoisammaksi tuli päivä. Arvid seisoi kartanolla ja laski kätensä ristiin. Kuinka kaunis oli taas aamu, jonka hän näki omassa maassaan. Hän oli sotatantereella nähnyt monena aamuna auringon nousevan ennen veristä taistelua. Suuri ja juhlallinen oli se hetki ollut, kun siinä aamun hämärässä koko armeija laskeutui polvilleen ja ennen taistelua rukoili. Hänestä oli se ollut kauneinta koko hänen elämässään, niin suurta ja pyhää. Mutta nyt, kun hän seisoi yksinänsä keskellä Suomen kesäaamua, joka hänen päänsä päällä päiväksi valmistui, nyt hän tunsi niin selvästi, että täällä olivat hänen omat juurensa, että rauha ja sen työt olivat hänelle kalleinta kaikesta. Ja hänessä heräsi palava halu päästä niin pian kuin mahdollista Rapalaan, tuohon kaukaiseen kotiin, jonka hän poikana oli jättänyt. Hän tahtoi nähdä, miten aamu kimalteli Päijänteen laveilla vesillä. Hän tuijotti loitos ja oli näkevinään kotoisen rannan, jossa sorsanpojat leikkiä lyövät ja aamu nousee Päijätsalon vuoren takaa. Taivas oli punerva ja maa oli vielä sinertävä, mutta etäisen kunnaan puitten latvat jo välkkyivät kuin sulana metallina, ja honkien rungot alkoivat hohtaa. Taivas oli kuin malja, johon valo antoi virrata kimaltelevaa viiniään. Ja äkkiä malja täyttyi, ja kirkkaus kulki kautta avaruuden.

Hän huusi haavuria, ja pian tämä kömpi esiin tallin parvelta.

— Mikä nyt on hätänä? kysyi haavuri.

— Matkaan kiireimmän kautta!

— Eikö sitä laisinkaan aiota maata ja levätä? Minä tässä vasta sain unen päästä kiinni enkä enää tuntenut, miten täit päässäni vahtivuoroa muuttelivat, ja nyt heti olisi kavuttava hevosen selkään.

— Sysmään on pitkä matka, ja minun on ikävä sinne.

— Mennään, mennään, koska te niin tahdotte. Minä menen ensin herättämään kaunokaisen, joka siellä tallin parvella omia laulujaan visertelee unissaan.

Haavuri meni parvelle ja ravisteli Hankkua:

— Nouse, minun kaunoiseni!

— Minne sitä nyt jo on hätä?

— Sysmään.

Hankku nousi. Hän meni pihalle, pesi kaivolla naamastaan viimeiset unet ja läksi Arvidin luo.

— Onkos uni maistunut? kysyi hän imelästi.

— Mitä se sinuun kuuluu? Kuule, nainen, sinä saat kääntyä takaisin
Turkuun.

— Minkä tähden?

— Mitä sinä suotta minun matkassani roikut?

— Itsehän minut otit. Kyllä minä perille asti tulen yksintein. Eihän se rakkaus niinkään pian sammu.

— Milloin sinä siihen hullutukseen olet joutunut? Ethän vain suinkaan ole minuun rakastunut?

— No, en minä niin hullu ole, että sinun palvelijaasi mielistyisin. Eihän siinä miehessä olisi edes kylliksi, mitä syliinsä ottaisi, sellaisessa ruipelossa. Rotevampia minä rakastan.

Ja Hankku katsoi niin hemaisevasti kuin suinkin osasi Arvidiin.

— Hä? sanoi Arvid.

— Kyllä se niin on, siitä ei pääse minnekään. Sydän se minullakin on, ja kun ei toinen puhu eikä pukahda mitään hellyyteen päin, niin teen minä sen.

— Minä en huoli enää sinusta! Saat maksusi ja sitten voit mennä.

Hän hyppäsi hevosen selkään. Jälestä tulivat haavuri ja Hankku. Arvid katsoi taakseen ja sanoi:

— Nainen ja piki, ei niistä kummastakaan pääse erilleen. Mutta kyllä minä tuolle naiselle vielä sellaiset päivät laitan, että hän minusta eroo, sen minä takaan.

Arvid mietti, millä tavoin hän tuota naista niin kiukuttaisi, että tämä hänestä erkanisi, mutta vaikka hän ankarasti aprikoi, niin ei tahtonut löytää mitään kyllin tepsivää keinoa. Hän olisi tosin voinut turvautua ruumiilliseen voimaansa, mutta sitä hän ei vielä ollut koskaan käyttänyt naista vastaan.

— Ei naista saa lyödä muuta kuin hätätilassa, ajatteli hän, ja tässä ei vielä oltu päästy niin pitkälle.

Hän mietti ratsastaessaan toisten edellä. Haavuri kysyi Hankulta:

— No, miltä ratsastus tuntuu?

— Kyllä se korvo auttoi koko lailla. Ja koska ihminen lopulla kaikkeen tottuu, niin eiköhän tähänkin. Kyllä sinun herrasi jo on minuun rakastunut, sen huomaa kaikesta. Hän tahtoi jo minusta erotakin. Sitä keinoa miehet aina ensin käyttävät. Se on niin varma virstan tolppa miehen rakkaudessa.

— Minä olen jo kerran sinua varoittanut käsittelemästä minun herraani samalla tavalla kuin muita miehiä.

— Ole sinä huoleti, kyllä minä tämän asian yksinkin selitän, sen minä takaan.

Jo oli Arvid mielestään keksinyt keinon ja lähestyi Hankkua.

— Kyllä minä sinut sinne Sysmään mielelläni otan, mutta ei sinulla siellä hauskaa tule olemaan, siellä on niin paljon hyttysiä.

— Voi, hyvä herra, en minä hyttysiä pelkää.

— Mutta meillä päin onkin sellaisia, että muualla ei ole mokomia.

— Kyllä minä yskän ymmärrän. Kyllä minä tiedän, mitä nuoret miehet hyttysillä tarkoittavat.

— Minä en tiedä, mitä muut niillä tarkoittavat, mutta minä tarkoitan niillä sellaisia pieniä piriseviä olentoja, joita on kesällä kaikkialla.

— On se hyttynen muutakin.

— Mitä sitten?

— Kun nuori mies nuorta naista kutittelee, niin sitä sanotaan hyttystelemiseksi.

— Ja sinä luulet, että minä sellaista harjoittaisin sinun kanssasi?

— Ei sitä tiedä, mitä ihminen tekee, kun halu tulee ja luvan saa.

— No, nyt on minun litaniani lopussaan. Nyt minä en tiedä enää mitään muuta keinoa kuin selkäsaunan.

— Kuinka se herra nyt niin kovasti lystisti puhuu? Arvaanhan minä, että sillä tarkoitetaan sitä, kun nuori mies ja nainen toisiaan kaikessa hellyydessä taputtelevat.

Ja Hankku alkoi nauraa ja katsoi pää kallellaan Arvidiin. Tämä jäi aivan sanattomaksi ja kannusti hevostaan eteenpäin.

Haavuri nauroi niin että aivan hytkyi.

— On se minun herrani kerrankin tavannut naisen, jonka suuta hän ei tuki. Jollen niin varmasti tietäisi, että sinulla ei ole järjen viljasta muuta kuin jotain pieniä puituja ruumenia jälellä, niin kumartaisin tomussa ja tuhassa sinua. Tehköön herrani sinulle mitä tahansa, minuun sinä voit luottaa, minä kyllä sinut saatan Sysmään asti ja siellä sinua palvelen, sillä taidatpa minun herrastani vielä kesyn tehdä.

Hankku katsoi halveksivasti haavuriin ja sanoi:

— Te miehet luulette aina olevanne jotain sellaista, jota nainen ei voita. Mutta kun oikein ajattelette, niin havaitsette, että nainen se tässä maailmassa rikeeraa.

Iltapäivällä kutsui Arvid haavurin erilleen Hankusta ja sanoi hänelle:

— Minä matkustan edeltäpäin Sysmään, sinä saat lähteä Vihtiin ja käydä minun naimattoman vaimoni luona. Kerro hänelle suoraan niin kuin asiat ovat, peittelemättä mitään. Sano, että minä rakastan, kuin riivattu olisin, erästä naista, jonka nimeä en tiedä, mutta joka minulle on kallein maailmassa. Minä en voi ottaa vaimoani omakseni, sillä minä olen rehellinen mies ja minä en tahdo pettää vaimoani. Sano se hänelle. Sano, että minä toivon hänelle hyvän aviomiehen, paremman kuin minä olen. Kaiken lopun saat sitten panna siihen koristukseksi lisää.

Haavurin teki mieli sanoa yhtä ja toista, mutta hän huomasi herransa olevan sellaisella tuulella, ettei tämä mitään olisi ottanut varteen, ja niin päätti hän mennä toimittamaan herransa asian siten kuin tämä oli määrännyt.

Seuraavana päivänä haavuri erosi heistä ja läksi ratsastamaan Vihtiin, jossa Brita Ekestubbe asui.

Vielä viimeisen kerran hän katsoi herraansa ja Hankkuun, jotka ajoivat tietä eteenpäin. Arvid katseli suoraan eteensä, ja Hankku keikkui hevosen selässä. Haavurin neuvomasta tempusta huolimatta oli ajo tullut hänelle jo niin vaikeaksi, että hänen oli täytynyt panna suuri heinätukko alleen, ja siitä hevonen kääntämällä päätään aina silloin tällöin kiskaisi palan suuhunsa.

Haavuri huokasi ja ajatteli, kuinka paljon ja kuinka erilaisia naisia oli maailmassa ja kuinka niistä miehen elämä riippuu. Ja hänen tuli sääli herraansa, joka, vaikka olikin niin väkevä mies, oli jäänyt niin monesta naisesta riippuvaksi. Nythän hänen mukanaan oli yksi, joka piti hänestä kiinni kuin takkiainen. Turussa oli toinen, joka hänelle oli rakkain maailmassa, mutta jota hän ei ehkä koskaan saisi, ja Vihdissä oli kolmas, joka oli hänen, mutta josta hän ei millään muotoa huolinut. — Mitä tässä asiassa se voima ja väkevyys auttaa. Toisin on minun laitani. Minä olen heikko kuin varpunen, mutta eipäs minun rauhaani nainen häiritse, vaan mieli iloisena ja pää selvänä minä kuljen ja veisaan: Jubilai, jubilai!

V

Haavuri ratsasti Vihtiin johtavaa tietä ja mietiskeli tämän maailman merkillisyyksiä:

Kyllä meillä ihmisillä on kaikenlaisia metkuja, ennenkuin joudumme yhteen, ja sitten kun on päästy niin pitkälle, niin onko elämä sen parempaa? Ei hitustakaan. Näin me kiusaamme ja kidutamme itseämme sen kynsissä, jonka nimi on rakkaus. Tuonne lähti nyt minunkin herrani, jolle ei liikaa järkeä ole muutenkaan annettu, mutta eräässä suhteessa hän ainakin on aivan samanlainen kuin kaikki muut. Hänelle on valittu nuori neito, ehkä hyvinkin kaunis neito ja siveä neito, ja mitäs hän tekee, hylkää hänet ja alkaa ajatella toista, josta hän ei tiedä hölynpölyä. Ja nyt minun tulisi sitten tämä asia, jolla ei ole mitään järkevää pohjaa eikä perustusta, saada järjelliseen loppuun. Enhän minä koskaan ole pelännyt järjen kanssa seurustelemista, me kaksi, me kyllä tunnemme erinomaisen hyvinkin toisemme, mutta ottaa se sentään kovalle, kun näin hullusti asiat ovat. Kyllä minä tietäisin, mikä keino auttaisi paraiten, minä panisin molemmat olemaan yhdessä noin viikon ajan tai kuukauden, kyllä he sitten saisivat toisistaan tarpeekseen. Ei mikään muu ole niin hyvä hauta rakkaudelle kuin juuri naiminen.

Pitkän matkaa hän mietiskeli, millä tavoin paraiten asiansa toimittaisi, niin nimittäin, ettei hänelle itselleen siitä mitään vaurioita tulisi, sillä onhan suurellisilla tapana rangaista palvelijaa silloin, kun eivät pääse herraan käsiksi.

* * * * *

Ekestubbet asuivat Vihdissä, Olkkolan talossa. Kun haavuri tuli sen lähelle, niin hän vei ratsunsa hevoshakaan ja läksi itse tiedustelemaan.

— Piiat ovat aina olleet se paras tietojen lähde, arveli hän mennessään kartanoon tuvan puolelle.

Miehet olivat peltotöissä, mutta tuvassa oli vanha ämmä ruokaa laittamassa. Tämän kanssa ryhtyi haavuri puheisiin, ja kun akka oli vanha ja jo kaiken tietonsa muille purkanut, niin hän mielellään tahtoi kuulla uusia asioita maailman menosta. Ja paljonhan haavuri tiesikin, ja mitä hän ei tietänyt, sen hän valehteli; eihän se niin perin tarkkaa ollut, vaikka panikin hiukan omiansa lisää, kun toisella vaan sen kautta oli hauskaa ja silmät menivät selälleen maailman ihmeellisiä asioita kuullessaan! Akalta sai haavuri tietää, että talon herra oli vielä Saksanmalla ja että taloa hoiti hänen toinen rouvansa, Margaretha, syntyään Lemnius. Kysellessään hän sai tietää senkin, että talon neiti ei ollut kotosalla, vaan oli matkoilla, mutta että häntä aivan tuossa tuokiossa odotettiin kotiin tulevaksi.

Tämän saatuaan tietää haavuri meni tiehensä, piilottautui erääseen tyhjään heinälatoon ja odotteli siellä.

Kartanossa hän kävi, ja koska hän oli kaikin puolin käytännöllinen ihminen ja osasi vaikka mitä, niin häntä pidettiin hyvänä ja hän sai runsaasti ruokaa ja juomaa.

Kolmantena päivänä haavuri näki, miten kartanon pihaan ajoi nuori mies hevosen selässä.

— Tuolla on talon neiti! sanoi akka hänelle.

— Tuoko mies?

— Ei hän mies ole, vaikka hän käyttääkin aina miehen pukua matkoilla ollessaan. Se on niin paljon turvallisempaa. Se miesväki on varsinkin maanteillä niin jumalattoman röyhkeätä ja tahtoo ihan väkisin käydä käsiksi, niin että nainen olisi aivan huutavassa hukassa. Meidän neiti onkin lapsesta asti kantanut pojan pukua, ja jollen häntä saunassa näkisi, niin monasti melkein luulisin, että hän ei olekaan nainen. Hän on hyvin kätevä käyttämään miekkaa. Ja kuinka hän ratsastaa! Minä olen nähnyt virmojen hevosten tottelevan häntä kuin olisivat olleet lauhkeita kuin lampaat. Se meidän neiti onkin oikeastaan rouva, vaikka hänen miehensä ei vielä ole hänen luonaan ollut. Ainahan sitä sellaiseen ehtii, niin että mitäs kiirettä siihen olisikaan.

Haavuri antoi akan jatkaa puhetulvaansa; itse hän mietti, miten hän kaikessa salaisuudessa saisi puhelluksi tuon reippaan neidon kanssa.

Saman päivän iltana hän näki Britan menevän kävelemään pitkin peltotietä Averiajärven rantaa kohden. Silloin haavuri meni jälestä, saavutti hänet ja kumartaen syvään sanoi:

— Minulla olisi neidille hiukan asian kaltaista.

Brita katsoi häneen pitkään ja kysyi sitten:

— Kuka sinä olet? Minä en ole sinua ennen nähnyt. Mitä sinulla on minulle asiaa?

— Minä olen puhumassa teille teidän herrastanne ja miehestänne.

— Minulla ei sellaista enää ole.

— Kyllä minä sen tiedän. Olettehan te joutunut sellaiseen pieneen kraakkeliin keskenänne. Kyllä minä olen niissä asioissa aivan perillä.

— Jos olet, niin mitä sitten tulet tänne, sillä tiedäthän, ettei meillä, minulla ja miehelläni, ole enää mitään yhteistä?

— Sitä loppua minä olenkin täällä kuntoon panemassa.

— Vai niin.

— Katsokaahan, minun herrani on saanut päähänsä sellaisen tuuman, että hänen tulee saada aivan toinen nainen vaimokseen, ja hän tahtoo kaikin mokomin purkaa välit teidän kanssanne.

— Hän on minulle siitä kirjoittanut, mutta hän ei ole sanonut, miksi hän oikeastaan tahtoo tulla vapaaksi.

— Juuri sen vuoksi kuin sanoin. Hänellä on toinen mielessään.

— Ja kuka se on? kysyi Brita, ja hänen suupielissään leikki vallaton hymy.

— Sitä minä en tiedä, ei minun herranikaan, mutta kovasti hän on rakastunut häneen, sen näkee kaikesta. Hän tapasi erään neidon Turussa ja on ollut aivan hulluna sen jälkeen.

Brita alkoi helakasti nauraa.

— Hyvähän on, että sille nauratte, sanoi haavuri, vaikka asia onkin niin perin surullinen.

— Mutta hyvä ihminen, etkö sinä tiedä, että hän on ajanut minua takaa ja minua Turussa ahdistellut? Minä sain sen vasta viime tingassa tietää. Minä etsin häntä siellä, mutta hän oli poistunut kaupungista ja, kuten luultiin, matkustanut kotiinsa. Minä se olen, minä, jota hän rakastaa!

— Odottakaahan, kun koetan saada järkeni kiinni! huudahti haavuri. Kyllä minä eläissäni olen asioita yhteen pannut, mutta tätä en olisi osannut. Onko kukaan kuullut mokomaa, että mies rakastuu omaan vaimoonsa! Ja rakastuu sitten vielä niin tulisesti, että kihisee ja kipinöitses!

— Ja hän lähetti sinut tekemään selvät erot minun kanssani?

— Niin selvät kuin suinkin. Mutta ei kai niistä eroista nyt mitään tule, kun kummallakin on mieli yhtäänne.

— Mikä hänen mielensä on, se ei kuulu minuun.

— Ette kai te niin pähkähullu ole, että sellaisen miehen hylkäisitte?

— Onko se sanottu, ettei hän olisi valmis hyökkäämään minkä naisen kimppuun tahansa, kuten hän hyökkäsi minuun, josta hän ei tietänyt edes kuka olin. Ehkä hänellä jo on toinen matkassaan ja toiselle hän sanoo samaa kuin minullekin.

— Parasta olisi kun tulisitte katsomaan itse ja näyttämään muotoanne hänelle.

— Sysmäänkö?

— Niin. Mennään sinne, muuta keinoa minä en tiedä.

— Sinun tuumasi ei ole aivan järjetön. Minä mietin asiaa, ja yhdessä huomenna keskustelemme siitä.

Brita meni ja jätti haavurin seisoskelemaan ja miettimään tämän maailman merkillistä menoa.

— Kyllä tämä asia nyt niin sekaisin on, että ei siitä taida tolkkua tulla, ellen minä sekaannu siihen. No, olen minä ennenkin asioita järjestellyt, ja aina ne ovat parhain päin kääntyneet.

Seuraavana päivänä hän sitten selitteli Britalle, miten hänen mielestään tästä asiasta oli otettava tarkka selko.

— Nyt te tulette minun kanssani sinne Sysmään ja ilmaisette itsenne herralleni. Hän saa sitten selittää asiansa. Jos hän ei tule niiden kanssa valmiiksi, niin kyllä minä olen lähellä ja autan. Kas, minä alan tuntea jo sen miehen jokseenkin tarkoin.

— Mitä selitettävää hänellä olisi muuta kuin että minä olenkin se, jota hän rakastaa.

— Niin sitä luulisi päältäpäin katsoen, mutta kukapas nuoren miehen elämän niin tarkoin tuntee; siitä riittää selvittämistä pitemmäksikin aikaa.

— Sinä tarkoitat jotain määrättyä asiaa. Mikä se on?

— Ei minulla ole mitään määrättyjä asioita, minä puhun aivan ylimalkaisesti miehistä.

Brita, joka oli päättäväinen tyttö, valmistautui matkaan käydäkseen puolisonsa luona ja ottakseen täyden selon tuosta miehestä, joka ei häntä tahtonut vaimokseen ja kuitenkin häntä rakasti aivan mielettömyyteen asti. Hän pukeutui pojan pukuun, mutta naisen pukunsa hän otti käärössä mukaansa. Ja niin sitä lähdettiin ratsastamaan Sysmään päin.

VI

Eräänä päivänä, kun aurinko jo oli mennyt mailleen, Brita ja haavuri saapuivat sille Päijänteeseen pistävälle niemekkeelle, jolla Rapalan talo on.

Ennen taloon tuloa poikkesi Brita metsään ja muutti ylleen naisen puvun, sillä hän ei tahtonut miehen tamineissa tulla oman miehensä eteen. Hän kysyi pihamaan poikki menevältä piialta, missä talon herra oli, ja kuultuaan tämän olevan tuvassa hän meni suoraa päätä sinne.

Avatessaan oven kuuli hän huoneen perältä hämärästä äänen, joka huusi:

— Kuka siellä?

— Minä, Brita Ekestubbe!

Huoneen perältä kuului mölähdys, josta ei aivan varmasti voinut sanoa, ilmaisiko se iloa vai hämmästystä. Joku siellä nousi istualleen, ja sitten seurasi äänettömyys, jota kesti kauan.

— Ja mitä te täältä haette? kysyi viimein Arvid.

— Minä tulin katsomaan kotiani.

— Niin kai, niin kai. Mutta eikö minun palvelijani ole käynyt teidän luonanne?

— On kyllä.

— Ja eikö hän ole sanonut, että minä tahtoisin ne meidän välimme purkaa?

— On kyllä.

— No, mitäs te sitten enää tänne tulette? Eikös ne välit ole sitten selvät?

— Minä tahtoisin kuulla syyt teidän omasta suustanne.

— Eihän siinä muita syitä ole kuin se, että minä en huoli. Eikö se riitä?

— Mutta miksi ette minusta huoli?

— Siksi, että minä ottaisin mieluimmin toisen. Britan ääni hiukan värähti, kun hän kysyi:

— Rakastatteko te sitten enemmän tuota toista kuin minua?

Arvid oli kauan vaiti ja alkoi sitten puhua:

— En minä oikein tiedä, mitä se tunne on, jota minä tunnen tuota toista kohtaan, mutta niin se vaan on, että minä olen tulemaisillani hulluksi hänen tähtensä. Kyllähän minä olisin teidät ottanut vaimokseni, mikäs hätä siinä olisi ollut, ellei tämä toinen juttu olisi tullut väliin. Minä en voisi valehdella teille ja sanoa, että minä teitä rakastan, kun minä koko ajan ajattelenkin toista. Jollei sitä toista olisi ollut, niin minä olisin nainut teidät niinkuin ihmiset yleensä toisensa naivat, noin vain umpimähkään. Enhän minä ole ennen ajatellut siinä sen suurempia temppuja olevan. Mutta sitten tuli tämä toinen, tuli kuin taivaasta. Ei kai se teille ole mitään hauskaa kuulla tällaista puhetta, ei suinkaan, ymmärränhän minä sen. Mutta auttaakos tässä muu! Suoruus on aina se paras pykälä maailmassa. Ja, missä ei suoruus auta, ei siinä vääryydelläkään pitkälle päästä.

Britaa huvittivat Arvidin selittelyt, ja hän iloitsi kuullessaan, miten avonaisesti tämä puhui kaikesta.

— Minä olen ennättänyt tätä asiaa ajatella tullessani tänne Turusta, enkä minä eläissäni ole yhteensä niin paljon ajatellut kuin näinä muutamina päivinä. Ei se ole minulle ollut suinkaan helppoa! Te naiset taidatte luulla, että mies on valmis ottamaan kenen vain. Kai niitä sellaisiakin miehiä on, mutta minä en kuulu niihin. Minä olen kai pantu hiukan toisella tavalla kokoon kuin muut. Kun minä kerran rakastun, niin onkin se sitten oikea tauti, josta ei pääse muuten vapaaksi kuin lyömällä päänsä puhki tai muuten ottamalla hengen ruumiistaan. Kyllä minä ymmärrän, että tämä on ikävä paikka teille, mutta eihän sille nyt enää mitään mahda, kun vahinko kerran on tapahtunut. Eihän tästä teille liene mitään vahinkoakaan tullut, ei ulkonaisesti eikä sisällisesti. Ettehän te minua ole nähnytkään muuta kuin häissämme, ja siitä on jo niin perhanan pitkä aika, että ei siitä sellainen kakara, kuin tekin silloin olitte, mitään muista. Sitäpaitsi olen minä siitä lähtien koko lailla muuttunut. Lieneekö vanhasta hahmosta muuta jälelläkään kuin paha sisu ja nenän muoto.

— Ja te rakastatte siis todellakin tuota naista, josta puhuitte?

— Ei se minun mielestäni ole juuri soveliasta puhua teille siitä, mutta kun kerran olette kysynyt, niin samahan tuo on. Mielellänihän minä siitä puhunkin. Minä en enää nukukaan oikein rauhallisesti öisin. Kai ihminen silloin rakastaa, muuta minä en voi ymmärtää, sillä eihän sitä muuten ole mitään sellaista asiaa, joka minulta unen veisi. Ja jos vaivun unenhorroksiin, niin näen aina hänet. Ja arvatkaahan millaisena! Hän on aina niin tavattoman hellä ja lempeä. Se on sitä merkillisempää, kun hän on minulle ollut silloin, kun hänet tapasin, niin hävytön kuin suinkin nainen voi olla. Tänä aamuna, kun makasin täällä, niin mikä pahuus lienee päästänyt koirani sisään. Se tuli tähän viereeni juuri kun nukuin ja lipaisi kielellään suulleni. Eihän siinä itsessään olisi sen kummempaa ollut, mutta kun minä juuri samalla näin tuosta naisesta unta, niin olin tuntevinani kuinka hän minua suuteli. Eikö tämä ole kova koettelemus, joka minulle on annettu?

Britan sielu oli täynnä naurua ja pulppuavaa onnea. Hän aikoi huutaa:

— Mutta minähän juuri olen tuo, jota sinä rakastat!

Samassa aukeni ovi ja Hankku tuli sisään ja sanoi imelällä äänellä ja keikutellen ruumistaan:

— Tässä minä taas olen, kultu!

Kuin salama kiisi samassa Brita ulos ovesta ja suoraan hevosensa luo. Ja ennenkuin Arvid oikein ymmärsikään, mistä tämä äkillinen lähtö johtui, oli hän jo kaukana.

Mutta haavuri oli sen nähnyt ja hän riensi kiireimmän kautta hevosella ajamaan pakenevaa jälestä. Kauan hän sai ajaa, sillä pakenija kannusti hevostaan kuin vimmattu, mutta vihdoin hän saavutti Britan.

— Mikä teitä vaivaa, oletteko aivan hullu, huusi hän hengästyneenä, kun sillä tavoin karkaatte?

— Hän on suuri roisto, ja kelvoton heittiö hän on! huusi Brita. Minulle hän puhuu kaikenlaista kaunista itsestään ja tunteistaan, ja minä olen jo aivan heltymäisilläni, kun huoneeseen tuleekin tiesi mikä naikkonen ja kutsuu häntä kaikilla niillä lempinimillä, joita vain armaalle annetaan.

— No, enkös minä arvannut, että se rutale pistäisi nenänsä joka paikkaan!

— Mikä se sellainen nainen siellä on?

— Ei se ole nainen. Kyllä se hameissa on, mutta ei se meille naisesta käy. Se on jonkinmoinen roskakoppa, en tiedä mitä sanoisin, sellainen, jota katsellessa me yhdessä halveksimme naista.

— Minä kyllä ymmärrän, että sinä tahdot herraasi puolustaa ja hänen heikkouksiansa peitellä, mutta tämä on niin julkeata, ettei sitä millään peitä.

— Te ette siis usko sanojani?

— Totta kai minä etupäässä uskon omia korviani.

— Jos uskotte korvianne, niin tulkaa taloon, kyllä minä niin hommaan ja järjestän, että kuulette kaiken juuri niin kuin se on.

— Mitä sinä höpiset? Enhän minä voi taloon tulla juuri nyt, kun olen sieltä lähtenyt.

— Pankaa pojan puku päällenne, niin sitten ei kukaan teitä tunne. Ja niin hienoa nenää ei minun herrallani ole, että hän haistaisi teidät naiseksi siinä hahmossa.

Brita mietti hetkisen, hän tahtoi mennä pois, mutta tahtoi kuullakin kaiken. Lopulta hän sanoi:

— Minä tahdon kaikesta päästä täyteen selvyyteen. Minä tulen!

Hän meni pensaikkoon ja palasi hetkisen kuluttua sieltä pojan puvussa.

— No, kas niin, sanoi haavuri. Te olette päättäväinen ihminen. Ette ainakaan siinä suhteessa ole toisten naisten kaltainen.

He ajoivat Rapalaan uudelleen. Pihalle tultuaan meni haavuri tuvan ovelle ja katsoi sisään.

— Onko herra täällä?

— Ei ole, kuului sieltä parkuva ääni.

— Sinäkö, Hankku, täällä niin haikeita ääniä päästät? Missä herrasi on?

— Kuka sen riivatun roiston matkoista tietää.

— Täällä on tie vapaana, kuiskasi haavuri Britalle, ja yhdessä he astuivat tupaan.

— Mitä on tapahtunut? kysyi haavuri.

— Hän on antanut minulle niin ympäri koko sieluni koteloa, että kaikki paikat punoittavat, vastasi Hankku. Kyllä minä paljon miehiä olen eläissäni nähnyt, mutta en ennen mokomaa. Ei hän viheliäistä luontokappaletta niin pitele kuin naista, varsinkin minua.

— Mitä on sitten oikeastaan tapahtunut?

— Eihän sitä tarvitse mitään tapahtua, ennenkuin hän lyö ja potkii.

— Sitä vartenhan sinä olet tänne tuotukin. Siitähän sinä palkankin saat.

— Jaa-a, riittääkö mikään palkka, maailman juveelitkaan ja kultarahat, kaikesta siitä, mitä minä lyhyenä aikana olen saanut kokea! Herra varjele kuitenkin, mitä onkaan tapahtunut sen jälkeen, kun sinä meistä erosit. Eivät pakanat eivätkä Paapelin peliaalit elä niin kuin tämä mies elää!

— Kerrohan minulle kaikki.

— En minä nyt. Sinullahan on mukanasi vieras, ei se sovi.

— Ole huoleti, kyllä se sopii. Hän on niin nuori, ettei hän ymmärrä kaikkea, minkä me kokeneet ymmärrämme!

— Kyllä minun täytyy purkaa mieltäni. Minun täytyy jollekulle saada kertoa, muuten minä pakahdun.

— Elä Herran tähden pakahdu, kerro ennemmin.

— Kylläpä minua on julmasti jauhettu ja kaikella tavoin pidetty, se on totinen tosi. Sinusta erottuamme hän kyllä aluksi haukkui siihen tavalliseen tapaansa, jota sotamiehet käyttävät. Se ei ollut vielä mitään vaarallista, sillä kun minä hymyilin, niin kiukustui hän niin, että oli aivan vaiti. Mutta sitten tuli paljon pahempaa. Se oli silloin, kun hän alkoi käydä helläksi.

— Sinulleko?

— Niin minulle, mutta toista hän tarkoitti. En ole ennen niin hassua miestä nähnyt. Matkalla me eräänä iltana seisahduimme tien viereen, ja silloin hän sulki silmänsä, noin, aivan samoin kuin me naiset teemme, kun muiskun saamme. Ja sitten hän alkoi puhua. Voi kuitenkin, mitä hän sanoi. Hänen sanansa olivat niin ihmeellisen sulavat ja kauniit, ei olisi uskonut sellaisen miehen osaavan niin kauniisti puhua. Hänen suunsa oli suipulla ja silmät sirrillään. Hän tunnusti minulle niin kauniisti rakkauttaan, että minä lopulla aivan sulin ja kiedoin parkuen käteni hänen kaulaansa. Mutta silloinpa hän lyödä läimäytti minua korville niin, että paukkui. Hän olikin puhunut koko ajan minulle siten kuin hän tahtoi tuolle toiselle puhua! Ja nytkös hän alkoi sadatella. Kun hän oli loppuun kuluttanut kaikki suomalaiset sanat, ja herra tietää, että niitä on paljon, niin hän kiroili ruotsiksi, ja kun hän oli senkin litanian lopettanut, niin hän alkoi käyttää saksaa. Mikähän kansa se oikeastaan on, kun sillä on niin tavattoman paljon rumia sanoja? En minä niitä tietysti ymmärtänyt, mutta kyllä sen äänestä arvasi, että hän oli alkanut ladella niitä sanoja, joilla miehet sisuaan siivoavat. Kyllä minä olen paljon syntiä maailmassa tehnyt, mutta kyllä hän sinä hetkenä teki sanan kautta niin paljon, että jos se kaikki tuolla ylhäällä kirjaan kirjoitetaan, niin kuinkahan moni enkeli jaksaa sitä tehdä, jaksaa ja ennättää paperille rapsuttaa, sillä hänen muuten kankea kielensä oli aivan kuin molemmista päistään päässyt irti. Lopulta hän vaikeni, ja me nousimme taas hevosen selkään. Ja nyt tuli hän niin hulluksi, että minua jo alkoi pelottaa sellaisen kanssa ratsastaa kahdenkesken.

— Mitä hän sitten teki? Pitelikö hän vielä pahemmin sinua?

— Minuako? Ei minua, mutta sitä ääntä, jonka hän on taivaallisena lahjana saanut. Hän alkoi laulaa! Oikeammin sanoen ulista. Hän lauloi toisen haikean laulun toisensa jälkeen. Olen minä kuullut miesten laulavan jos jotain sekä humalassa että selvin päin, mutta niillä on ollut edes jokin sävel ja jokin nuotti siinä. Tällä ei ole ääntä sen enempää kuin vanhalla variksella, joka on vilustunut, ja sitä hän sitten käytti. Ja kun hän oli jonkun aikaa laulanut, niin alkoi hän laulaessaan itkeä kuin, pieni lapsi. Hän ruikutti kuin kakara kehdossaan tuttia toivoessaan. Enhän minä sellaista voinut katsella rauhallisena, vaan yhdyin paljaasta osanotosta siihen. Kun hän sen huomasi, niin, armias taivas, mitä taas tuli hänen suustaan! On minua haukuttu ennenkin eläissäni, mutta sitä en ole kuullut, mikä nyt seurasi. Onko luvallista, että yhdellä ihmisellä on niin runsas varasto sellaisia sanoja! Minä en luule, että minussa on ainoatakaan paikkaa, jota hän ei olisi haukkunut ja josta hän ei olisi rumaa sanaa sanonut. Ja kamalinta kaikesta oli se, ettei saanut nauraa eikä itkeä, ei muuta kuin olla vain ja odottaa. Seuraavana päivänä hän oli aivan vaiti, ja se oli vielä hirveämpää. Hän antoi kaikki määräyksensä minulle katseillaan, ja millaisilla katseilla! Ei härkäkään, päästyään täyteen vimmaan, katsele sillä tavoin. Oikein selkäpiitä karmii, kun ajattelen sitä. Kolmantena päivänä hän oli taas niin ihmeen hellä, että minä oikein pelkäsin, kuinka tässä käy. Mutta eihän siinä mitenkään käynyt. Hän kohteli minua kuin olisin ollut hieno ja ylhäinen nainen ja pyyteli kovasti anteeksi entistä pahuuttaan. Annoinhan minä sen kaiken hänelle anteeksi, sillä kristitty minäkin olen, vaikka ei sitä uskoisi. Ja niin me tulimme tänne. Alussa hän kyllä oli hyvä ja hiljainen; minä uskalsin jo olla noin kaikenlainen, minä lirutin hänelle ja nimitin häntä kaikilla kauniilla sanoilla, ja hän siitä ikäänkuin piti. Mutta äsken, kun täällä oli taas nainen — sinä et tiedä, kuinka nainen saa hänet vimmoihinsa! — niin alkoi hän minua pahoin pidellä.

— Miksi, kaikkien hullujen ja viisaitten nimessä, et ole mennyt pois?

— Minkä tähden minä menisin pois? Rakastanhan minä yhtäkaikki häntä. Jota enemmän hän minua lyö ja pärmänttää, sitä enemmän minä hänestä kuitenkin pidän, sillä hän on sittenkin sellainen mies, jommoista ei olekaan muita maailmassa. Minä olen aivan varma siitä, että hän kerran unohtaa tuon toisen, ja silloin hän tietysti mieltyy minuun. Mies mieltyy aina lopulta siihen, joka on aina tarjolla. Ja kun hän täällä on aivan yksinään, niin kaipaahan miehen mieli naista, ja kun minä olen se ainoa täällä, niin minuunhan hän lopulta iskee.

— Oletko siitä niin varma? kysyi haavuri.

— Kyllä veri viereen tuo, sen minä tiedän! Samassa aukeni ovi ja Arvid astui sisään.

VII

— Pois vain ihminen huoneesta! karjaisi hän, ja Hankku lensi kuin ammuttuna ovesta ulos.

Sitten kääntyi Arvid haavurin puoleen ja sanoi:

— Se minun rouvani seurasikin siis sinua tänne.

— Niin teki.

Haavuri itsekseen ihmetteli, miten hän tästäkin asiasta suoriutuisi, ja hän jo epäili, että hänen hyvä ystävänsä, järki, oli hänet hyljännyt.

— Hän on nyt mennyt taas matkaansa; en tiedä oikein miksi hän karkasi yhtäkkiä pois kuin tuuli olisi hänet vienyt, sanoi Arvid.

Arvid huomasi Britan koettelevan piilotella tuvan hämärään.

— Mikä tämä nuori mies on? kysyi Arvid.

— Hän seurasi minua matkalla tänne. Hän tahtoo pyrkiä teidän palvelukseenne, sanoi haavuri arvellen, että kun aikaa voitetaan, niin on kaikki voitettu.

— Ensiksi sinä väkisin tuppaat palvelukseeni ja sitten vielä roikotat tänne maantieltä kaikenlaisia väen lisäksi.

— Tämä on iloinen ihminen, ja siksi minä otin hänet, jatkoi haavuri, joka kerran päästyään alkuun ei enää turhanpäiten viitsinyt sanojaan peruuttaa.

— Tuumitaan asiaa, niin sitten nähdään, sanoi Arvid. Eivät ne iloiset ihmiset tässä talossa ole suinkaan liikaa, sillä täällä on sellainen elämä, että on omaan kiukkuunsa haljeta. Sellaista se on, kun on joutunut pois miesten seurasta ja naisiin sekaantunut.

— Me menemme ensin viemään hevosemme korjuuseen ja sitten tulemme lähemmin puhelemaan kaikesta, sanoi haavuri, joka kaikin mokomin tahtoi päästä pihalle neuvotellakseen Britan kanssa.

He menivät ulos ovesta. Kartanolla sanoi haavuri Britalle:

— Ottakaa nyt hevonen allenne ja ajakaa tiehenne! Nyt te olette kuullut kaiken miehestänne.

— Oletko sinä hullu? En minä nyt mene pois, vaan jään, vastasi Brita.

— Ja ilmaisette itsenne hänelle?

— Mitä vielä! Minä tahdon ensin ajaa tuon naikkosen talosta pois ja sitten tahdon hiukan lähemmin tutkistella herraani ja miestäni nähdäkseni, kannattaako hänen luokseen jäädä.

— Nyt minun järkeni heittää kuperkeikkoja. Millä ihmeen tempulla te aiotte täällä pysyä ilman että hän tuntee, kuka olette?

— Minä pysyn miehenä. Sittenhän minä tiedän, millainen hän on.

— No, koska minä aavistan, että tästä voi syntyä yhtä ja toista ja monimutkaista, niin enhän minä teitä ilmaise, vaan tahdon auttaa minkä suinkin voin ja osaan. Minä en juuri paljon ole naisiin luottanut, mutta näkyyhän niitä olevan sen korppilauman keskellä valkoisiakin.

— Elä siinä joutavia juttele, sanoi Brita. Tuo tänne keritsimet.

— Mitä niillä?

— Minä leikkaan tukkani lyhyeksi, jotta hän ei siitä huomaisi petosta.

— Onhan minulla täällä repussani satulassa kaikenlaisia veitsiä ja laitoksia, joita olen tarvinnut hantteeratessani karjaa.

— Tule siis nopeaan.

He veivät hevoset hakaan, ja siellä pensaan takana haavuri sai näyttää parturitaitoaan ja leikata Britan tukan kauniisti tasaiseksi.

Yhdessä he sitten palasivat tupaan, jossa Arvid istui yksinäisen kynttilän valossa ja murjotti.

Kun haavuri ja Brita astuivat sisään, niin hän nousi, tuli keskelle permantoa ja sanoi:

— Tulehan, poika, tänne, niin tarkastan, millainen sinä olet!

— Tarkastetaanko tässä talossa miehiä samoin kuin karjaa, sanoi Brita, joka tunsi miten mielensä oikein leiskahteli päästyään näin seikkailuun käsiksi.

— Luuletko sinä, että minä otan palvelukseeni mitä vaivaisia tahansa? sanoi Arvid. Seiso tuossa, niin katselen!

Arvid kulki Britan ympäri ja tarkasti häntä joka taholta.

— Kovin olet vielä kakaran näköinen, sanoi hän. Naamataulussasi ei ole niin parranhaiventakaan, ja mitä vartaloosi tulee, niin kovin olet hento vyötäisiltäsi, ja — hm, mitä sanoisinkaan — Kovin olet naisellinen!

Samassa Brita käännähti ja kaikuva tillikka paukahti Arvidin poskelle.

— Vai potkit sinä, varsa! huusi Arvid. Odotahan, niin annan sinulle hiukan piiskasta!

Hän veti miekan tupestaan ja aikoi sen lappeella kurittaa hänen mielestään röyhkeätä vesaa. Mutta samassa oli Britakin paljastanut miekkansa, ja nyt alkoi keskellä tupaa äkkiä vimmattu miekkailu. Tässä leikissä Arvid oli kotonaan, mutta kun hän piti poikasta aivan vaarattomana, niin ei hän iskenytkään täyttä voimaa. Siitä oli seurauksena, että nopealla liikkeellä Brita löi miekan hänen kädestään. Se singahti kauas lattialle, ja samassa Brita ojensi miekkansa kärjen Arvidin rintaa vastaan, niin että tämä oli pakotettu väistymään seinään asti. Siinä hän nyt seisoi kiukusta punaisena seinän varassa, ja Brita piti miekan kärkeä aivan hänen kurkkunsa kohdalla.

— Kuinkas nyt on sen miehuuden laita? huusi Brita.

— Ota pois tuo miekkasi, senkin kirottu nallikka! ja Arvid päästi suustaan pitkän sarjan saksalaisia kiroilusanoja.

— Ei sitä niinkään vain oteta.

— Varo, etten ota sinua kintuista kiinni ja paiskaa sinua mäsäksi permantoon!

— Millähän se tehtäisiin, kun minä ensin olen sinun kurkkuusi läven laittanut!

Arvid aivan puhisi kiukusta. Olihan tämä ensi kertaa hänen elämässään, kun hänen täytyi näin antautua armoille. Ja jos se olisi sitten ollut edes mies, mutta tuollainen naskali! Ja kaiken hyvän lisäksi seisoi haavuri keskellä permantoa ja nauroi niin, että oli läkähtyä, löi polviinsa ja hirnui.

— Olenko minä mies vai en? huusi Brita. Vastaa, olenko minä mies vai en?

— Totta kai sinä sen nyt jo itsekin tiedät, huusi Arvid.

— Tunnusta paremmin! sanoi Brita ja vei miekkansa kärjen yhä lähemmäksi Arvidin kurkkua, niin että tämän täytyi seisoa aivan pää seinää vastaan. Sano asiasi selvemmin! Olenko minä mies, olenko?

— Oikea paholainen sinä olet, jos sen tietää tahdot. Sellainen peijuuni, että en ole ennen mokomaa nähnyt.

— Olenko minä mies, sitä minä kysyn?

— Olet, olet, kaikkien miesten nimessä, olet! elä herran tähden enää tuota miekkaasi siinä kurkkuni kohdalla pidä, muuten ei henki kulje enää minussa.

— Tule pois sitten siitä, koska tiedät, kenen kanssa olet tekemisissä!

Brita pisti miekkansa tuppeen, ja Arvid asteli keskemmälle permantoa nostellen housujaan, jotka taistelun kiireessä olivat valahtaneet alas.

— Et sinä oikeastaan ole niin väkevä, kuin mitä tästä pienestä tapauksesta voisi päättää, mutta minä en tietänyt, millaisen pojan, miehen, kuuletko, minä sanon sentään miehen, kanssa minä olin tekemisissä. Minun olisi pitänyt olla paremmin varuillani.

— Vasta aika sitä nyt selvitellä, kun on tullut voitetuksi! sanoi
Brita.

— Sinä olet hiukan liian suuri suustasi. Näytänkö sinulle jotain?

Ja Arvid karkasi Britaan käsiksi ja sulki hänet rautaiseen syliinsä ja aikoi heittää hänet maahan. Mutta haavuri oli sen huomannut ja heti riensi avuksi. Hän pisti kepin Arvidin kinttujen väliin, ja siinä maata rötkötti mies keskellä permantoa, ja Brita istui hänen päällään. Samassa hän oli vetänyt miekan tupesta ja piteli sitä taas miehen kurkun kohdalla.

— No, miltä nyt tuntuu, kun maassa makaa? sanoi Brita. Onpa pehmeä olla, kun on tuollainen ruho alusimena.

Arvid oli niin ymmällään tästä kaikesta, että hän ei vähään aikaan saanut ajatuksiaan kulkemaan. Lopulta hänelle kuitenkin selvisi, että hän oli permannolla ja tuo poika istui hänen vatsansa päällä ja piteli miekkaa hänen kurkkunsa kohdalla. Hölmönä Arvid katseli ylös nauravaan olentoon.

— No mitäs tästä nyt sanot? sanoi Brita.

— Ei tuollainen ole ihmisten tekemä olento, kyllä se on jostain muualta tullut tähän maailmaan.

— Niinkö luulet? Nouse sitten, mutta nyt saatkin olla alallasi, sillä näethän, että sinun voimasi eivät mihinkään riitä.

Häpeissään nousi Arvid ja käveli tuvassa luimottaen silmäkulmiensa alta poikaan. Mutta sitten, kuten aina suora ja yksinkertainen luonne tekee, hän alkoi ihailla tuota nuorta miestä, ja äkkiä hän meni käsi ojolla Britan luo ja sanoi:

— Paiskaa kättä, poika, nyt me emme enää eroa toisistamme! Et sinä tälläkään kertaa oikeita temppuja käyttänyt, mutta nahkasi pelastit, ja siitä minä sinua kunnioitan. Nyt sitä on tähän taloon tullut sellainen miesjoukko, että pulaan täällä joutuisi koko paholaistenkin lauma. Kaksi väkevää miestä ja yksi niin viisas, että hänellä on monen hengen edestä järkeä. Minä tarkoitan tuota haavuria tuolla. Sinä et taidakaan tietää, kuinka viisas hän on. Hän on niin viisas, että piispat ja paavit joutuisivat alakynteen hänen kanssaan. Ja nyt ryypätään niin, että maailma heittää kuperkeikkaa silmissämme. Tuohan, Kustaa, meille eteen tavaraa! Minä menen ja haen isävainajani hopeatuopit. Ei tällaisena päivänä juoda muista kuin hopeamaljoista.

Arvid poistui huoneesta. Brita juoksi haavurin luo.

— Mitä minä nyt teen? huusi hän. Hän pakottaa minut juomaan, ja siinä minä en hänelle riitä, sen arvaan. Auta, herran tähden, nyt minua tässä, kuten muussakin olet auttanut!

— Minä tulen istumaan teidän viereenne, ja te kaadatte minun tuoppiini, kyllä minä jaksan kahdenkin edestä maistella. Ei hän sitä huomaa, kun oikein taitavasti se tehdään.

— Näkyy siitä miehenä-olosta olevan yhtä ja toista haittaakin, sanoi
Brita nauraen.

— Pitää tottua, pitää tottua, sanoi haavuri. Mutta kylläpä te olette taitava miekkaa käyttämään! En olisi uskonut.

— Onhan isäni sotilas ja urhoollinen sotilas onkin.

— Jos tässä teidän ja miehenne välillä tulee sovinto, ja miksi ei se tulisi, kun se tappelulla alkaa, niin kurissa te sellaisen miehen pidätte.

— Niinkö luulisit?

— Aivan varmasti.

— Etkö ole tullut sitä ajatelleeksi, että minä tahtoisin hänen pitävän minut kurissa?

— Kuka niin hullu olisi?

— Et sinä sitten tunne naista.

— No, en sitten tunne, jos se niin on. Näin sitä kai saa tavantakaa muutella mielipiteitään naisista kuin Saksanmaa rajojaan.

VIII

Pöydän ääressä he sitten istuivat kaikin kolmisin ja alkoivat kallistella maljaa. Arvid kysyi Britalta:

— Mikä sinun nimesi on? Minä en ole tässä hätäkässä joutunut sitä vielä kysymäänkään.

— Adolf minä olen, Adolf Henrikinpoika.

— Terve sitten, Aatu, sen päälle malja kaatu, sanoi Arvid.

Hän nosti maljan huulilleen ja joi sen pohjaan asti. Brita sukkelasti kaasi osan maljastaan haavurin maljaan.

— Kyllä sinä sentään olet aika poika! vakuutti Arvid. En ole ennen nähnyt sellaista notkeutta ja voimaa noin pienessä ruumiissa. Kukapa uskoisi, että noin hennon näköinen voi olla niin voimakas. Annahan kun oikein sinua tarkastan.

Arvid otti kynttilän ja siirsi sen aivan lähelle Britan kasvoja. Silloin miehen kasvoille levisi omituinen ilme, jossa oli pelkoa ja ihastusta.

— Mutta sinähän olet aivan sen minun tyttöni näköinen! Ihan pilkusta pilkkuun! Tuollainen suu ja tuollainen nenä ja tuollaiset silmät! Olenko minä humalassa, vai mikä silmiäni vaivaa? Mieshän sinä olet, aivan tiettävästi mies!

Arvid laski kynttilän pöydälle ja tuijotti Britaan kuin kummitukseen. Mutta Brita säilytti mielenmalttinsa, vaikka heleä puna nousikin hänen poskilleen. Aivan viattomasti hän kysyi:

— Keneksi sinä minua luulet?

— Minä en tiedä hänen nimeään, mutta se on se, jota minä rakastan, rakastan niin, että olen sen takia tulemaisillani aivan neliskulmaiseksi. Minä en olisi uskonut, että maailmassa on kaksi niin samanlaista ihmistä, joista toinen on mies ja toinen nainen. Minä olen aina luullut, että jumala niitä kuviaan hiukan enemmän muuttelee, jottei sekaannusta tulisi. Tuntuu ihan kummalliselta ruumiissani, aivan kuin veret olisivat menneet sekaisin.

Ja hän tyhjensi kokonaisen maljan yhteen kyytiin.

— Kas niin, nyt minä taas olen tasapainossa, sanoi hän. Mutta kylläpä otti kovalle. Elä hämmästy ja luule, että minä olen sekaisin, kun näin puhelen. En minä aivan toisten kaltainen ole, sen minä kyllä tiedän, mitä lie tapahtunut kaikenlaisia vahinkoja minua laitettaessa, mutta sydämeni on aivan paikallaan ja se ei tahdo mitenkään minulle antaa rauhaa. Katsohan, minun täytyy tästä saada jollekulle puhua, muuten olen ihan hukassa. Tämä minun palvelijani on sellainen, ettei sillä ole mitään tietoa rakkaudesta, mutta sinä kai sen ymmärrät.

— Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on, vastasi Brita.

— Enkös minä sitä arvannut, enkös minä sitä arvannut! Minä selitän sinulle tämän asian nyt juurta jaksain. Minä näin erään nuoren tytön. Minun ei tarvitsekaan sinulle sanoa, että hän oli niin kaunis, että minä en ole sellaista toista nähnyt maan päällä, ja minä olen kuitenkin katsellut jos jonkin näköisiä, kun olen niin paljon ollut liikkeellä maailmassa. Kyllähän minäkin olen naisia likistellyt, mutta ne ovat tähän asti olleet minulle vain jonkinmoista ajanviettoa, jotka meille miehille, kuten sanassakin sanotaan, ovat annetut, jotta meillä ei olisi ikävä yksinämme. Kun meillä miehillä sen lisäksi ovat juomat, kortit ja tupakka, niin eihän tälle ajanvietolle niin kovin suurta painoa tavallisesti pane. Mutta kun minä tämän naisen näin, niin tulin aivan kuin hulluksi. Sanotaan, että koirat voivat saada kummallisen taudin toisinaan ja tulevat levottomiksi ja purevat kaikkia. Niin minunkin kävi. Minä tulin ihan villiksi, ja jos minä näen muita naisia, niin olen aivan kuin suunniltani ja teen niille kaikkea pahaa. Ja ainahan sitä sellaista mies tehdä osaa! Mutta jos minä hänet näkisin, niin tuskin uskaltaisin sanaakaan sanoa, niin, minä vain katsoisin häneen. Minä tulin tänne unohtaakseni hänet, mutta eipä siitä ole apua ollut. Tauti on tullut yhä pahemmaksi. Minulla ei ole maailmassa mitään muuta kuin hän, hän on alati ajatuksissani, ja minä olen monena iltana rukoillut aivan kuin pikkuinen lapsi: Hyvä Jumala, anna minulle hänet! Mutta miksi hän minua kuulisi, kun minä eläissäni olen niin paljon pahaa tehnyt ja niin paljon ihmisiä tappanut, tosin kyllä katolilaisia, jotka eivät ole oikeita kristittyjä, mutta ihmisiä nekin ovat. Ja niin minun täytyy itse tässä pitää huolta asioistani, ja arvaahan, että ei niistä sillä tavoin paljoakaan tolkkua tule.

Hankku tuli tupaan, mutta pian hän katosi ovesta, kun Arvid karjaisi:

— Pellolle, naaras!

Sitten hän jatkoi:

— Katsohan nyt tuotakin! Kuka uskoisi, että hänkin kuuluu naisten laumaan? Minä olen hänet tuonut tänne, jotta minulla olisi joku, jota saisin maksun edestä haukkua. Ja sen minä sanon, että kyllä minä olenkin tehnyt, mitä suinkin olen voinut siinä suhteessa. Se sellainen helpottaa niin kovasti. Etkö sinä sitä usko?

Brita oli hymyillen kuunnellut miehensä puhetta. Hänen oli hyvä olla ja hän aikoi sanoa, kuka hän oli, mutta sitten hän tulikin ajatelleeksi, että parempi oli vielä odottaa. Hän sai elää ollessaan miehen puvussa miehensä vieressä, ja riittihän se hänelle. Tuo mies ei ollut tahtonut ottaakaan selkoa, millainen hän oli, vaikka hän oli hänen vihitty vaimonsa, ja sellainen ansaitsi pienen rangaistuksen.

— Sinä et sano mitään? lausui Arvid.

— Mitähän minä siihen sanoisin, minä, joka olen näin nuori ja kokematon?

— Kyllä tuo nainen on oikea juveeli, ajatteli haavuri. Tuossa hän nyt istuu ja antaa miehensä tunnustaa hänelle rakkauttaan eikä sano halkaistua sanaa.

Hän päätti hiukan koetella heitä kumpaakin.

— Kukapa sen tietää, millainen tuokin nainen oikeastaan on, sanoi hän. Nainen on kyllä aina alussa suloinen ja herttainen, mutta mistähän ne kaikki pahat akat olisivat maailmaan tulleet, ellei juuri tytöistä.

— Elä puhu noin ajattelemattomasta huusi Arvid, muuten voit joutua tuonne naulaan takkisi kauluksesta riippumaan!

— Te siis uskotte, että tuollainen erikoinen nainen olisi teitä varten luotu? sanoi haavuri.

— Erikoinen minä itsekin olen, sen minä tiedän, ja totta kai parittain miehet ja naiset maailmaan luodaan, niin että on minuakin varten olemassa erikoinen nainen, sanoi Arvid.

— Mistä sinä tiedät, että sinä olet niin erikoinen? kysyi Brita.

— Tottahan sen nyt itsekin vähitellen tulee huomaamaan. Minä olen, taivas sen kyllä tietää ja voi sille todistaa, joka siltä kysyy, että minä olen parhaani mukaan koettanut pistää itseäni siihen muottiin, joka on tavallisia ihmisiä varten. Mutta se olikin sekä liian väljä että liian kireä, ja niin minä olen aina ollut siinä kuin pahassakin pinteessä. Sitten minä annoin lähtöpassit koko muotille ja aloin olla oma itseni ja minä huomasin, että minun oli paljon parempi olla.

— Mutta hyvä herra, sanoi haavuri, kuinka te noin paljon puhutte? Te olette saanet kielenne kannan irti.

— Elä sinä luule, että minä humalassa olen tai muuten sekaisin päästäni. Minä en ole ennen joutunut ajattelemaan, mutta kun nyt olen siihen toimeen ryhtynyt, niin olen senkin ottanut perinpohjaisesti, kuten miehen tulee ottaa, mitä tahansa hän aikookin. En minä olisi luullut, että ajatteleminen on niin hauskaa, kuin miltä se nyt tuntuu, kun siihen on käynyt käsiksi oikein kovilla kourilla ja pahalla sisulla.

— Minä olen aina huomannut sen, että jota enemmän ihminen oppii ajattelemaan, sitä selvemmin hän näkee, miten eriskummallinen oikeastaan jokainen ihminen on, sanoi Brita.

— Se oli aivan oikein osattu, sanoi Arvid. Tässä meitä nyt on kolme eriskummallista olentoa. Ensin olen minä, joka vasta lähellä kolmeakymmentä olen oppinut näkemään, että on sitä tässä maailmassa muutakin kuin vain "hakkaa päälle"-tekemistä, ja että tämä maailma ja elämä on kaikesta sekamelskastaan huolimatta niin ihana keksintö, että tekisi mieli ottaa jumala syliinsä ja paiskata oikein tuntuva muisku hänen kummallekin poskelleen ja sanoa: Se oli sentään se viisain temppu, minkä sinä teit, kun maailman loit! Ja sitten olet sinä, Aatu. Merkillinen sinäkin olet, vaikka ei sitä näin ensi hetkessä uskoisi, kun sinä olet vielä niin tuiki nuoren näköinen. Jos minulla järki kulkee noin niinkuin kivikuorma, niin sinulla se menee oikein tulista vauhtia kuin alamäkeä ajettaessa, ei tarvitse muuta kuin pitelee ohjaksista kiinni, ettei pääse kaatumaan. Ja sitten on tuo kaikkien virkojen ihana yhteenveto, tuo mies, jota en tiedä, millä nimellä kutsuisinkaan. Hän sanoo tehneensä liiton järjen kanssa. Mutta minä luulen, että sen liiton laita on vähän niin ja näin. Se on samaa kuin varkaan liitto toisen varkaan kanssa. Hän on ottanut kaiken vaan niin päin, että se olisi hänen puolellaan. Jos niin olisi maailmassa, niin, armias taivas, kuinka ikävää se olisi. Minä tahdon olla toisinaan väärässäkin, jotta saan korjata, mitä olen rikkonut. Ja kun ei aina ole oikeassa, niin tulee niin paljon ajatelleeksi ja silloin huomaa, kuinka paljon toisilta saa yhtä ja toista hyvää. Minä olen varma, että tuo mies ei ymmärrä muuta saamista kuin sen, joka tulee selkäsaunan muodossa.

— Lopettakaa nyt jo, sanoi haavuri nauraen, muuten menette aivan sekaisin.

— Ei kuunnella mitä se mies tyhmyydessään sanoo, lausui Arvid Britalle. Me olemme päässeet kerimään hyvää kerää, jatkakaamme työtä, me yhdessä.

Arvid nousi ylös ja levitti kätensä kuin painiin menossa.

— Jumal'avita kuitenkin, huusi hän, kuinka elämä on ihana keksintö! Minä rakastan sitä aivan kuin mies rakastaa naista, ja minä tahtoisin, että koko elämä olisi tuossa minun edessäni, tuossa noin, ja minä nostaisin sen korkealle käsivarsillani. Minun on nyt niin ihmeen ihana olla, aivan kuin olisin paratiisin niityllä ja leikkisin armaani kanssa siellä. Minä en tiedä, missä hän nyt vaeltaa tällä hetkellä, mutta samapa se, kerran hän tulee minun luokseni, tulee aivan varmaan, tulee kuin aamu yössä odottavalle, ja minä olen silloin niin onnellinen, että luulisin koko maailman omistavani. Minun täytyy nyt saada tehdä jotain, muuten en kestä koossa!

Hän meni äkkiä Britan luo ja sieppasi hänet syliinsä ja nosti hänet käsivarsillaan korkealle kohden kattoa.

— Kai silläkin on jokin tarkoitus, että sinäkin olet tullut tänne! sanoi hän.

Äkkiä hän laski Britan alemmaksi ja suuteli häntä oikein rehellisesti keskelle suuta. Sen tehtyään hän laski hänet permannolle.

Kuten pyörtyvä seisoi Brita nojaten pöytään. Veret soivat hänessä ja hän hengitti vaivoin. Hän tarttui vaistomaisesti maljaan, jonka Arvid hänelle ojensi.

— Juo, poika, juo! huusi Arvid. Yksi kerta sitä eletään, mutta se tehdäänkin sitten niin, että siitä vielä haudan toisellakin puolella riittää juttuamista. Juo!

Ja Brita nosti maljan huulilleen ja tyhjensi sen.

Haavuri oli katsellut molempia nuoria, ja hänen mielensä oli ihmeen valoisa. Ja hän ylisteli omaa itseään, joka kaiken tämän oli muka toimeenpannut.

Mutta Arvid aukaisi oven kesäiseen yöhön, ja leppoisa ilma tunkeutui tupaan. Ja sitten Arvid muistamatta ketään tuvassa-olijaa vähitellen siirtyi kynnykseltä pihalle ja siitä läksi kulkemaan Päijänteen rantaa kohden. Ja illan lempeä tuuli leikki hänen tukassaan. Ja kun hän rantaan oli tullut ja hetkisen katsellut suvisessa yössä nukkuvaa vettä, hän otti kiven ja alkoi heitellä voileipiä pitkin veden pintaa. Ja kivi hyppeli kalvossa, loikkasi ensin pitkän hypyn, teki sitten lyhemmän hypyn ja seuraavan vieläkin lyhemmän, kunnes se lopulta sätkähteli kalvon pinnalla ja sitten upposi, ja sarja vesirenkaita värähteli tyynessä veden kalvossa. Silloin mies heitti vaatteet yltään ja seisoi hetkisen rannalla paratiisillisessa kauneudessaan, nuorena, notkeana ja voimakkaana kuin muinaisajan jumala, joka on astunut maan päälle. Sitten hän heittäytyi veteen ja ui kauas ulapalle.

Kun hän hetkisen kuluttua tukka märkänä palasi tupaan, niin hän meni pöydän ääreen ja sanoi toisille, jotka siinä olivat ääneti istuneet:

— Nyt me juomme! Minun naiseni ei ole täällä, mutta onhan ainakin juomaa, jonka ääressä häntä voi muistella.

IX

Jo oli osa yötäkin kulunut, kun nämä kolme päättivät mennä levolle.

Haavuri oli aivan tunnottomana ja kuorsasi, hänhän oli runsaasti saanut maljaa kallistaa, kun hän oli täytynyt juoda kaikki sekin, mikä Britan maljassa oli ollut. Siihen he jättivät hänet nukkumaan pöydän nojaan.

Huoneessa oli leveä vuode, jossa Arvid nukkui. Hän sanoi Britalle:

— Sinä saat tämän yön nukkua tässä samassa vuoteessa minun kanssani, kyllä me sitten huomenna järjestämme sinulle toisen.

Brita oli aivan avuton. Hän ei tietänyt, mitä hän olisi tehnyt, ja nyt oli hänen auttajansakin, haavuri, vaipunut sikeään uneen. Arvid tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet vuoteelle.

— Mene sinä, joka olet heikompi, tuonne seinän puolelle nukkumaan, jotta en yöllä potkaise sinua permannolle, sanoi Arvid.

Täysissä pukimissa kiipesi Brita sinne, ja nyt häntä kadutti se, että hän oli tähän leikkiin ryhtynyt. Hän ei keksinyt mitään syytä, jonka nojalla olisi päässyt pois. Hänen täytyi jäädä, käyköön sitten kuinka tahansa.

Arvid heitti takin yltään, riisui saappaat jalastaan ja heittäytyi hänen viereensä. Pian oli hän vaipunut sikeään uneen, kuului vain hänen tasainen hengityksensä.

Brita ei saanut unta silmiin. Hän katsoi pimeään, sillä huoneessa oli vain yksi ikkuna, joka oli luukuilla suljettava, ja nekin olivat jääneet kiinni. Valoa ei tullut mistään. Tuossa makasi hänen vieressään hänen oma miehensä, joka hänet oli luotaan karkoittanut, ja kuitenkin tietämättään rakasti juuri häntä. Britan teki mieli herättää hänet ja sanoa:

— Ota minut, sillä minähän olen sinun vaimosi ja minä rakastan sinua!

Hän kosketti jo nukkuvaan, mutta tämä ei herännyt, liikahteli vain unessaan.

Silloin Brita nousi vuoteeltaan, avasi oven ja hiipi kesäiseen yöhön.

Mikä pyhä hiljaisuus täytti koko luonnon! Hän asteli haan veräjälle ja vihelsi. Silloin tuli viidakosta hänen hevosensa. Brita taputti sen kaulaa ja puheli sille:

— Lähdemmekö pois kotiin, Rusko, lähdemmekö, vai jäämmekö tänne? Minä lähtisin niin mielelläni, mutta en voi, sillä minä rakastan tuota miestä liian paljon. Ilmaisenko hänelle itseni, ilmaisenko? Mutta ensin täytyy tuon toisen naisen lähteä talosta pois. Hänen täytyy itse tuo nainen ajaa, minä en sitä tee. Hänhän on herra talossa. Sinä olet niin uskollisesti minua palvellut, Rusko, ja olet minusta pitänyt ja minulle tottelevainen ollut, vaikka minä niin usein olen sinua lyönytkin. Sinä kai ymmärrät, että minä olisin valmis ottamaan millaisen kohtelun tahansa osakseni, kun hän sen minulle antaisi. Sano, Rusko, sano, mitä minun tulee tehdä? Jos minä itseni hänelle ilmaisen, niin olen myöskin samalla kokonaan hänen vallassaan. Jos minä vielä piilottelen, niin voi hän muuttua sellaiseksi, että minun onneni on suurempi kuin mitä se nyt voisi olla. Minä tiedän, että minun tulisi odottaa, mutta etkö sinä tahtoisi, että minun poikani jo tulisi ja leikkisi sinun harjassasi. Kun minä häntä sylissäni pitäisin, niin leikkisi hän kuin minä nyt leikin. Sano, Rusko, mitä minun tulee tehdä?

Hevonen hyväili päällään Britan olkapäätä.

— Minä luulen, että odotan. Ja minä otan hänestä pois kaiken ruman ja huonon, sillä minun tulevan poikani isä ei saa olla muuta kuin sankari. Eikö niin, Rusko, eihän saa olla?…

Kepein mielin läksi Brita astelemaan tupaa kohden. Nyt hän tiesi niin varmasti, että hän rakasti tuota suurta elämänhaluista miestä, joka tuolla sisällä nukkui. Mutta hän tiesi myöskin, että tämä mies oli vielä niin perin höyläämätön ja että hän, Brita, yksin osasi hänet muuttaa.

— Sanotaan, että veitsi hioo veitsen ja mies miehen, ajatteli hän. Kun tässä ei ole ketään toista miestä, niin täytyy minun tuota kovasimen virkaa hoitaa. Ja varo, sinä lujateräksinen kalpa siellä sisällä! Nyt sinua aletaan hioa, ja se koskee sinuun kovasti, sillä etpä ole vielä terotettavana ollutkaan, olet vain iskenyt omalla voimallasi. Mutta enemmän sinun täytyy voida, paljon enemmän.

Hän palasi tupaan ja katseli auki jättämänsä oven kautta tulevassa valossa miestä, joka makasi selällään vuoteella. Hän siirsi hänen päätään hiukan mukavampaan asentoon, siirsi hellästi ja hiljaa.

Arvid havahtui, katsoi ensin kauan pitkään häneen ikäänkuin tunnustellen, kuka hän oli.

— Kah, sinäkö se oletkin. Minä näin juuri niin ihmeen ihanaa unta. Koetetaan ottaa unen päästä taas kiinni. Mitä siinä seisot, tule vuoteelle nukkumaan. Anna oven olla auki, niin tulee ilmaa sisään.

Ja Brita kapusi Arvidin viereen hänen ylitseen ja pian vaipui hän syvään uneen, pää leväten Arvidin käsivarrella.

Aamuaurinko kurkisti sisään ovesta.

Pääskynen, jolla oli pesänsä räystään alla, näki oven olevan auki, lensi kynnykselle ja katseli kauan pää kallellaan sisään, lensi sitten taas pois, kaarteli aamutaivaalla, jolta juuri tuuli lakaisi hienoja pilvenhattaroita pois, jotta auringolla olisi enemmän tilaa, paistaessaan Rapalan talon yli, missä kaksi ihmislasta nukkui valmiina odottamaan sitä hetkeä, jolloin he saisivat onnen kokonaan omakseen.

X

Aamulla heti herättyään Arvid huusi:

— Nyt, miehet, panemme saunan lämpiämään ja kylvemme kaikki eilen saadut höyryt pois pääknupistamme. Sellaisen illan jälkeen ei mikään ole sen terveellisempää kuin sauna. Sen jälkeen on ihminen taas kuin uudesti syntynyt.

Sen kun Brita kuuli, niin tuli hänelle hätä käteen. Millä ihmeen keinolla hän voisi pettää Arvidin! Jos hän kieltäytyisi menemästä saunaan, niin siitäpä vasta syntyisi epäluuloja, ja kaikki voisi olla pilalla.

Kun Arvid meni vanhalle Leenalle, kartanon emäntäpiialle sanomaan, että sauna oli pantava lämpiämään, alkoi Brita neuvotella haavurin kanssa.

— Kuulithan, mitä hän sanoi? Meidän täytyy mennä saunaan!

— Kyllä minä sen kuulin, vastasi haavuri. Ja tarpeen se onkin, sillä onpa päässäni sellainen metakka, että aivan olen hulluksi tulla. Sitä juomaa taisi mennä kurkustani liian paljon alas. Me menemme saunaan ja sillä hyvä!

— Niin, mutta enhän minä voi tulla teidän kanssanne sinne!

— Miksette?

— Sittenhän on heti loppunut koko salaisuus. Haavuri katsoi Britaan ja nauroi:

— Sellaista se on, kun pitää ilveitä. Ei mikään ole sen vaikeampaa kuin valheen pitäminen sellaisena, ettei se pääse ilmi. Valhe on kuin piimää, jota on kourassa kannettava.

— Sinun täytyy keksiä jokin keino, sanoi Brita.

— No, en minä ennenkään ole joutunut pulaan, en paljon pahemmissakaan tapauksissa. Vasta nyt pantiin sauna lämmitä, ja siihen on vielä runsaasti aikaa ennenkuin sinne on mentävä. Minä menen katselemaan paikkoja, niin kyllä minä keinotkin keksin.

Haavuri käveli kartanolla ja mietiskeli.

— Kyllä se setään on merkillinen järjestys, että kun juoman kurkustaan alas juoksuttaa, niin se tiesi mitä teitä nousee sinne yläkammariin ja pitää siellä lopulta sellaista jumalatonta mellakkaa, että luulisi siellä menninkäisten oikein suurena laumana raapivan pääkoppaa sisältäpäin. Kyllä ihminen piankin heittäisi kaikki juomat hornan tuuttiin, jos olisi meille annettu humala ja päänkolotus yhtaikaa. Mutta kun se toinen ensiksi tulee sellaisena ihanana kepeytenä vereen, niin ei muistakaan, että se toinen tulee sitten sellaisena pelottavana kolotuksena. Mutta tässä minä kuljen ja mietiskelen omia asioitani, vaikka minun on pidettävä huolta toisten elämästä ja rauhasta. En minä sitä herraani millään muulla keinolla pidätä saunasta poissa kuin antamalla hänelle sellaista työtä, että hän juoksee pitkin mäkiä ja teitä kuin rattaat olisivat alla.

Leenan ilmoitettua, että sauna oli jo valmiina, oli tuumakin kypsynyt haavurin mielessä. Kun Arvid ja Brita jo astelivat saunaa kohden, niin vehkeili haavuri jotain tallin tienoilla. Äkkiä nähtiin nuoren orivarsan sieltä karkaavan ja juoksevan huimaavaa vauhtia pitkin pihamaata. Arvid kääntyi ja näki sen.

— Mikä sen varsan sieltä tallista nyt on päästänyt irti? huusi hän. Se on otettava kiinni!

Ja hän läksi juoksemaan sen jälestä.

Sillä aikaa Brita meni saunaan, ja kun Arvid vihdoin hengästyneenä sinne tuli, niin oli Brita jo kylpenyt ja pukeutunut.

Arvid sen nähdessään ei sanonut muuta kuin:

— Pianhan sinä sen toimituksen suorititkin. Elä nyt kuitenkaan mene pois, sillä voithan istua täällä saunassa ja katsella, kuinka sitä oikein mies löylyä ottaa.

Brita ei keksinyt mitään keinoa, millä hän olisi Arvidin epäluuloa herättämättä päässyt pois, ja niin hän sai jäädä saunaan ja katsella, miten Arvid riisui yltään ja kiipesi lauteille, josta hän piankin huusi:

— Annahan nyt tulla löylyä oikein runsaasti, jotta syntinen ruumis sen tuntee ja saa esimakua siitä, minne se kerran on joutuva, ellei parannusta tee.

Ja Brita otti kousan ja heitti sillä vettä kuumille kiukaan kiville, jotta vesi hulmahti höyrypilvenä korkealle. Yhä lisää huusi Arvid löylyä, ja yhä tulisemmaksi tuli sauna ja kiukaan kivet kiukkuisina pihisivät kuin suuri lauma sylkeviä kissoja olisi siellä ollut.

Kun Arvid lopulta kapusi alas lauteilta ja heilutti kädessään vastaa, josta kaikki lehdet olivat latvoilta lähteneet, miehen sillä piestessä ruumistaan, niin hän huusi:

— Näin sitä pitää olla, silloin ihminen tuntee olevansa taas yhtä kepeä ja ketterä kuin silloin kun hän tähän maailmaan tuli.

Hän avasi oven ulos ja siinä ulkoa tulevassa valossa hän ruumistaan vedellä huuhteli.

— Kyllä sauna on sentään pyhä paikka, sen minä uskallan sanoa, vakuutti hän. En minä suustani suinkaan mikään erittäin siivo ole, mutta saunassa minä en sanoisi yhtä kirosanaa, sen minä tiedän. Minun isävainajani oli niin ankara, että hän ei sallinut haastettavan sanaakaan saunassa, vaan oli jokaisen istuttava siellä hiljaa kuin kirkon penkissä. En minä sellainen sentään ole, sillä kyllä minä täällä puhun, mutta siivosti ja säädyllisesti, kuten te kaikki huomaatte.

Hän katseli omaa komeata ruumistaan joka puolelta.

— Kyllä sen kaikesta huomaa, että se syntinen ruumis tarvitsee tilaa voimalle. Ei se mahdukaan mihinkään vähään alaan. On sitä minussakin raajoja ja lihaksia niin, että niitä ei ennätä laskeakaan kaikkia. Mutta tarkoitus niilläkin on jokaisella, oma tarkoituksensa ja tehtävänsä, joita ei ihminen näin omalla pienellä järjellään ymmärrä. Ja vaikka luulisi, että kaikkihan me olemme yhtäläisiä, niin kyllä sen saunassa huomaa, ettei asia niin ole. Ja kun ajattelee naista, kuinka sekin on kummallisesti kokoonpantu ja koreana kuin kukkainen on miehen rinnalla, niin täytyy sanoa ja tunnustaa, että on sillä jumalallakin ollut päänvaivaa ja miettimistä, ennenkuin senkin sai valmiiksi.

Hän katsahti Britaan ja sanoi:

— Sinä poika olet niin hiljaa ja hissuksiin, että luulisi sinun olevan täällä häpeissäsi. Eihän sitä hävetä tarvitse, kun näkee alastoman miehen. Toista se olisi, jos näkisi alastoman naisen. Vaikka minä olen tällainen romuluinen mies ja olen naisten kanssa niin jumalattoman paha suustani, niin saunassa minä olen aina niin ujo, että oikein itseänikin kiukuttaa. Jos tässä nyt olisi nainen, niin kuinkahan minäkin kulkisin pitkin nurkkia ja koettaisin, millä tavoin voin alastomuuttani peittää. Ehkä se on niitä syntymäpaikan tunteita, sillä minulle uskoteltiin lapsena, että minut oli löydetty saunan lavon alta, ja minä uskoin tietysti vahvasti siihen, kunnes sitten myöhemmin huomasin, miten sekin ihmeellinen asia on maailmaan järjestetty.

Brita pääsi pakenemaan saunasta herättämättä mitään huomiota, ja vasta sitten, kun hän oli ovesta kadonnut, laskeutui haavuri lauteilta alas.

— Kauan sinä siellä kuumassa kestitkin, sanoi Arvid.

— Täytyi kestää, vastasi haavuri.

Hän mietti itsekseen, mihin kaikkeen hän vielä olikaan joutuva tässä talossa niin kauan kun Brita käytti miehen pukua. Nyt hän jo oli saanut juoda enemmän, kuin mitä hänen nahkansa sisältäpäin sieti, ja sitten hän oli saanut ottaa löylyä enemmän, kuin mitä hänen nahkansa ulkoapäin kesti.

Mutta kun he olivat kylpeneet ja olivat taas pukimissaan, niin menivät he kaikin kolmisin mäen töyrylle, aivan Päijänteen rannalle istumaan, ja siinä he katselivat, miten kalat leikkivät veden kalvossa. Arvid makasi selällään ruohikossa ja huitoi kädellään tuon tuostakin pois hyttysiä, jotka tuppautuivat hänen kasvoilleen.

— Mikähän tarve oli noitakin eläimiä maailmaan tuoda? sanoi Arvid. Ja minkähän tähden nekin muutamia rakastavat enemmän kuin toisia?

— Ettekö kuule, mitä tuollainen oikein suuri ja vanha hyttynen sanoo, kun se tulee teidän lähellenne? sanoi haavuri. Se huutaa: eno, eno, eno, eno, eno, saanko ma olla yöt'! Kun sitä suuttuneena huitaisette menemään, niin huutaa se heti: roisto, roisto, roisto, roisto! Minäpä tiedän, miten tuo joukko on maailmaan tullut. Kun Jumala oli maailman saanut niin valmiiksi, ettei ollut muuta enää jälellä kuin hiukan saumojen silittämistä, niin sanoi Paholainen hänelle: Osaisin minäkin luoda, jos saisin vain pienen alan aivan omaa maata. Jumala antoi silloin hänelle pienen tilkun maata, niin suuren, että siihen seiväs mahtui pystyssä seisomaan, ja sanoi: Tuossa on sinulle, luo nyt, jos osaat! Paholainen sylki silloin seipäällä maahan tehtyyn reikään, ja siitä alkoi tulla ulos tavaton parvi kaikenlaista hyttystä ja paarmaa, pörriäistä, sittiäistä ja mäkäräistä. Ilma oli jo aivan sakeana niistä. Silloin meni eräs hyttynen Pietarin pitkälle nenälle ja alkoi siinä "enoansa" huutaa. Pietari suuttui niin, ettei tietänyt kummalla jalalla olisi seisonut, ja hän sieppasi kekäleen nuotiosta, jolla hän juuri paraillaan muikkuja keitti ropeessa, ja pisti sen kekäleen siihen reikään, mistä hyttyset olivat tulleet. Ja siksi ne vielä tänäkin päivänä pelkäävät sauhua, ja siksi ne aina Pietarin päivän aikaan alkavat kadota ihmisten ilmoilta.

He lojuivat kauan viheriällä niityllä ja katselivat kohden sinistä taivaan lakea. Aivan heidän läheltään nousi ilmaan leivonen, lensi korkealle, ja sitten tullessaan alas sieltä taivaan ihmeellisestä sinipalatsista alkoi se laulaa.

— Miksikähän tuo lintu laulaa vasta sitten, kun se tuolta alas tulee? sanoi Arvid.

— Eivät kaikki leivoset siten tee, vastasi Brita. Minun kotini tienoilla asusti monta suvea leivonen, jonka ääni oli niin ihmeellisen suloinen, että sitä kuullessa sydän rinnassa suli. Se lauloi puun latvassa ja siitä se nousi pyhässä ilossa korkealle ilmaan. Mutta kun se sinne oli tullut, niin vaiti laskeutui se alas. Ja minä ajattelin silloin, että sellainen kuin tuo lintu on ihminen. Toinen laulaa vasta silloin kun hän on onnen saavuttanut, toinen silloin kun hän lentää onneansa kohden, ja kun hän sen on saavuttanut, niin onpa hänen sielussaan niin suuri ja juhlallinen riemu, että hän ei enää mitään sanoja löydä ilmaistakseen tunteensa.

Britan puhuessa oli Arvid kohottautunut ryntäilleen ja hohtavin silmin katseli vieressään olevaa poikaa.

— Mistä sinä tuon kaiken olet oppinut? sanoi hän. Kuinka sinä osaat noin ajatella?

— Siksi, että minä olen ollut aina onnellinen, ja siksi, että minä aina olen keskellä luontoa kuten kotonani. Minä rakastan luontoa enemmän kuin ihmisiä. Tai oikeammin sanoen, minä rakastan ihmisiä siksi, että minä ymmärrän niin hyvin luontoa.

— Mutta kuinka sinä sitten tulet sellaisen miehen luo kuin minä olen? Etkö sinä näe, että minä, tällainen jörö ja raaka mies, en ole sinulle sopiva seura?

Brita naurahti, katsoi Arvidiin ja sanoi:

— Oletko sinä niin varma siitä, että olet sellainen kuin mitä itse luulet?

— Mitä, herran nimessä, minä sitten olisin? En kai minä mikään lintukaan ole? Totta kai minä olen se, mikä olen omasta mielestäni!

Keskustelun katkaisi haavuri, joka alkoi selittää:

— Ei kukaan ole sitä, miksi hän itseään luulee. Jos niin olisi asian laita, niin olisinhan minä silloin jotain kerrassaan ihmeellistä ja kummallista, sellainen olento, ettei jumalakaan omaa käsityötään tuntisi. Kai se niin on kuin tämä nuori mies sanoo, jolle on annettu sellainen ajatuksen juoksu, että oikein päätä huimaisee sitä ajatellessa.

— Elä siinä viisastele, huusi Arvid, vaan anna meidän tässä puhua asioista vakavasti. Kuulehan, poika, minä olen aina toivonut, että minun elämääni tulisi sellainen, joka pitäisi hiukan holttia minun suhteeni, joka istuen minun elämäni kelkassa jalallaan haraisi, jotta kelkka mäessä menisi oikeaan suuntaan eikä vikuroisi sinne ja tänne ja lopulta kaatuisi hankeen. Tuollaista minä olen toivonut. Kun sinä nyt olet tullut tänne, niin etkö voisi sinä ottaa tuota tointa vastaan? Jos minä vikuroin, enkä aina tee niinkuin sinä oikeaksi katsot, niin anna vain minulle oikein tuntuvasti sanasaunaa, niin kyllä minä taas tottelen. Minä olen ajatellessani ja oikein perinpohjin punnitessani tullut siihen huomioon, että on niitä minua tyhmempiäkin maailmassa, ja että kyllä minusta kalu tulee, kun minua vain oikeassa kurissa pitää. Oppiihan se hevonenkin kahdella jalalla kävelemään, kun sitä vain oikein hyvästi piiskalla komentaa. Eiköhän silloin ihminen opi tästä hengen konttaamisesta toisen avulla vihdoin kävelemäänkin.

— Herra, herra, huusi haavuri, aivanhan te puhutte ihmeellisiä asioita! Kuinka tämä tällainen on mahdollista?

— En minä mielestäni mitään ihmeellisiä asioita puhu, vastasi Arvid. Minä olen vain alkanut ajatella, ja minä sanon kaiken mitä ajattelen. Se on kai samanlaista kuin lukemisenkin oppiminen. Ensin ihminen tavaa ääneen ja sitten vasta, kun hän on lukutaidon itselleen hankkinut, hän osaa lukea hiljaa. Niin minäkin nyt, kun ajatuksia tavailen, kaiken puhun ääneen. Sinä, poika, et taida uskoa, että minä totta tarkoitan? Mutta sittenhän näät, kun kerran minulta jotain vaadit, että minä teen mitä sinä käsket.

— Koetetaanhan sitten heti tällä hetkellä, sanoi Brita, pitääkö miehen sana paikkansa. Mene ja aja tuo Hankku pois talosta!

— No, jollei siinä muuta sen vaikeampaa ole, huusi nauraen Arvid, niin sano yksintein, millä tavoin minä hänet ajan. Pitääkö minun roikottaa häntä tukasta pitkin maantietä, vai tahdotko, että minä panen hänet nurinkurin hevosen selkään istumaan? Vai onko minun saatettava hänet pois, kuin olisi hän suurisukuinen rouva, joka on luokseni tullut minua käynnillään kunnioittamaan? Kyllä minä teen aivan niin kuin sinä sen määräät. En vääjää siitä niin hiukkaakaan.

Nauraen vastasi Brita:

— Saata hänet kaikella kunnialla talosta pois, nainenhan hänkin on.

— Onko se naisen arvo sitten jotain niin ihmeellistä ja eriskummallista? Ethän toki vaadi, että minun tulisi antaa hänelle sama kunnia kuin tulevalle vaimolleni?

— Kyllä minä tiedän, ettei mies kauneimmin kunnioita vaimoaan, vastasi
Brita. Mutta kunnioita häntä niinkuin äitiäsi tai sisartasi.

— Et sinä voi totta tarkoittaa tuolla kaikella, sanoi Arvid. Sinä sanot tuon kaiken vain sen vuoksi, että saisit minut kurisi alaiseksi.

— Mutta siihenhän sinä olet tahtonut tullakin.

— Olen kyllä, mutta on kai silläkin sentään jokin raja?

— On kyllä, mutta minä kai sen määrään, etkä sinä. Mutta ellet tahdo, niin ei puhuta sitten enää sen enempää koko asiasta.

— Nyt siitä puhutaankin, sanoi Arvid. Kyllä minä teen sen, minkä sinä käsket, mutta minun täytyy ensin saada edes purkaa sisuani. Sinähän vaadit minulta niin tavattomia asioita, että aivan hirvittää niitä ajatellessa. En minä ennen ole kuullut miehen vaativan mokomaa kohtelua naiselle.

— Mutta minä vaadin nyt. Ja jos sanassasi pysyt…

— Siinä minä pysyn aina!

— Niin teet juuri niin kuin minä käsken.

— Jos sinä asian otat siltä kannalta, niin sitten minä menen ja teen juuri niin kuin käsket. Tuletko katsomaan, kuinka se toimitus tapahtuu?

— En tule. Mene sinä vain yksinäsi. Mutta muista, että ainoatakaan pahaa sanaa et saa hänelle sanoa.

Arvid nousi ja meni taloa kohden. Vähän matkaa astuttuaan hän palasi taas Britan luo ja sanoi:

— Onko tämä nyt oikein totta, vai mitä sinä tällä kaikella aiot?

— Totta se on, mene nyt vain!

— Mennään sitten!

Ja Arvid läksi taloon tekemään lopputiliä Hankun kanssa.

Jäätyään kahden kesken Britan kanssa sanoi haavuri:

— Minä en koskaan tule ymmärtämään naista, sen minä huomaan. Minkä tähden te oikeastaan tuolla tavoin häntä kuritatte? Ei metsästyskoiraakaan sen pahemmin voi pidellä.

— Minkäkö tähden, kysyt sinä? Minulla on maailman paras mies omanani ja minä tahdon, että sen muutkin huomaisivat.

Arvid meni tupaan, jossa Hankku siivoili edellisen illan juominkien aikaansaamia vaurioita. Arvid teki ovella niin kauniin kumarruksen kuin suinkin osasi ja sanoi hämmästyneelle Hankulle:

— Minulla olisi neitsyt Johannalle hiukan puhuttavaa.

— Herra puhuu vain, kyllä minä kuuntelen, sanoi Hankku.

— Minä olen tässä asioita punninnut ja silloin olen punninnut Hankkuakin ja huomannut, että Johannan olo on täällä sellainen, että minulla ei ole mitään sitä vastaan, että siitä tulee loppu.

— Loppuko?

— Niin, aivan täydellinen loppu muodossa tai toisessa. Minä olen tämän asian tahtonut sanoa neitsyelle niin kohteliaassa muodossa kuin suinkin, sillä kyllä minä kohteliaskin osaan olla, kun oikein tahdon.

— Ei herran tarvitse suotta ottaa päällensä sellaista rasitusta, kyllä minä ymmärrän sitäkin kieltä, mikä herralle on tavallista ja tutumpaa.

— Mutta minä olen nyt päättänyt puhua tällä tavoin, ja sen vuoksi on parasta, että Johanna kuuntelee tätä eikä odota muuta. Kuten minä siis sanoin, on tästä talosta lähdettävä mitä kiireimmin ja mitä tulisinta vauhtia.

— Enhän minä tahdo lähteä.

— Hä?

— Niin, ei minulla nyt ole mitään kiirettä pois.

— Mutta jollen minä maksa mitään.

— Kyllä minä sittenkin jään.

— Mutta eihän sinulla ole täällä mitään tekemistä enää minun kanssani, sanoi Arvid, joka alkoi kiukustua.

— En minä enää herraa ajattelekaan. On täällä muitakin miehiä.

— Keitä?

— Se uusi herra, joka tuli eilen tänne. Minä tiedän, että herra on ollut minulle vihainen, kun minä olen noin silmät pyöreinä katsellut teihin ja ollut rakastunut. Kaikeksi onneksi meille molemmille on siitä nyt tullut loppu. Minä rakastun aina ja sukkelaan, se käy kuin syöstävän heittäminen kangaspuissa.

— Minusta on se ja se sama, rakastaako Johanna minua tai ketä tahansa, mutta täältä on mentävä pois. Minä olen luvannut olla kohtelias ja Johannan on otettava varteen, mitä se sellainen minulle maksaa. Minä pidän sen, minkä kerran olen luvannut, mutta mitä minun mieleni tekee, se on toinen asia. Minä tahtoisin oikeastaan potkaista Johannaa sinne selän loppuun, jotta meno olisi sitä tuimempi. Mutta minä olen luvannut olla kohtelias, ja sen vuoksi minä sanon, että, jollei tästä tule lähtöä, niin minä näytän selvemmin, missä tämän talon ovi ja veräjä ovat.

Hankku katseli miestä, joka hänen edessään kiukkuaan pidellen seisoi, ja sanoi:

— Kun meillä kahdella ei ole mitään toisillemme enää sanottavaa, niin mitä me sitten puhumme? Minä olen päättänyt jäädä, enkä lähde tästä talosta pois muuten kuin jos emäntä tulee taloon. Katsokaahan, järjestys minullakin on asioissani, ja minun mielestäni ei minulla ole mitään tekemistä täällä enää sen jälkeen, kun emäntä on tullut.

— En suinkaan minä tänne sen vuoksi roikota rouvaani, että saisin Hankun menemään! Se olisi kuitenkin liian paljo vaadittu, huusi Arvid, joka huomasi, miten vaikeata hänen oli tyynesti puhella tämän naisen kanssa.

— Minä olen sanonut, mitä olen sanonut, ja sillä hyvä. Minä tahdon olla siellä, missä minun sydämeni aivoitus on, ja minä jään tänne!

— Luuletko sinä, senkin raato, että tuo mies sinua rakastaa!

— Ei sitä tiedä koskaan, mikä tulee, kun siksi tulee!

Arvid seisoi Hankun edessä voimatta sanoa sanaakaan, sitten hän äkkiä kääntyi ja meni pois.

Kun hän tuli toisten luo järven rannalle, niin oli hän perin synkän näköinen.

— No, lähteekö neitsykäinen? kysyi haavuri.

— Minä olen koettanut vaikka mitä keinoa, tietysti kohteliasta keinoa, vastasi Arvid, mutta mitä minä sille mahdan, että se on rakastunut tuohon poikaseen ja sanoo hänen tähtensä jäävänsä tänne.

Haavuri ja Brita alkoivat nauraa niin, että Arvid lopulta kiukkuisena ärjäisi:

— Elkää siinä tyhjiä hohottako kuin järjenvaivaiset! Ettehän te tiedä, mikä kamala hetki minulla on siellä sisällä ollut.

— Oletteko ehkä mustankipeä? kysyi haavuri.

— Siihenkö minulla olisi aikaa? sanoi Arvid. Mutta niin se vaan nyt on, että hän ei sano lähtevänsä pois, ellei tänne tule talon rouva.

— Sehän on helposti autettu, sanoi haavuri. — Millä ihmeen keinolla?

— Me puemme tämän nuoren miehen naiseksi ja sitten me sanomme, että hän on talon rouva.

— Elä puhukaan sellaista, muuten tuo poika suuttuu pahanpäiväiseksi, sanoi Arvid. Ja vaikka hän suostuisikin, niin kuka takaa, että tuo nainen, jolla on sellainen vainu, että hän kyllä huomaa, kuka on nainen ja kuka mies, vaikka käärön sisään panisi, ei äkkää, että tässä on petos ja koiranjuoni tekeillä.

— Minä takaan, että hän ei huomaa niin mitään, vakuutti haavuri.

— Vaikka tämä olisikin mahdollista, niin suostuuko tuo nuori mies sellaiseen? Hänhän on niin arka miehen arvostaan. Arka minäkin olen ja vannon, että jos joku minulle sanoisi, että minä olisin sopiva kulkemaan naisen vehkeissä, niin ei taitaisi sillä olennolla juuri paljon muistoa enää olla siitä, miten sekin päivä on loppunut.

— Kysykää häneltä itseltään, sanoi haavuri, niin sittenhän näette, mitä hän vastaa.

Arvid kääntyi Britan puoleen ja sanoi:

— Sinä tiedät, että minä en tee tätä omasta vapaasta tahdostani, vaan toisen käskystä. Sanohan nyt, mitä tästä tuumasta arvelet? Voitko ottaa yllesi naisen laitokset ja mennä niissä vehkeissä tuota vaimo-ihmistä pelottelemaan?

— Tahdotko sinä päästä tuosta naisesta? kysyi Brita.

— Enhän minä toki tuossa naisessa aio kiinni riippua, vaan olen sitä iloisempi, jota pikemmin hänestä pääsen.

— Mitä häntä sitten tänne toitkaan?

— Kukapa sitä voi vastata kaikesta, mitä kiukkupäissään tekee. Minä tahdoin saada naisen, jolle voisin naisia haukkua oikein mielin määrin. Mutta sitten olen tullutkin huomaamaan, että voi sitä miestenkin kanssa naisista puhua ja se helpottaa paremmin.

— Jos niin on asiat, niin kyllähän minä tahdon parastani koettaa ja auttaa sinua tässä tuiki tukalassa tilassa, sanoi Brita.

— Kyllä sinun uhrautuvaisuutesi toisen hyväksi on niin suuri, että minä en voisi sellaista oikeastaan vastaan ottaa. Parasta olisi kai, että minä menisin ja väkivoimalla tuon naisen ajaisin pois Rapalasta. Ja niin minä teenkin!

Sen sanottuaan hän riensi taloa kohden välittämättä vähääkään toisten huudoista. Kun hän pääsi perille, sieppasi hän Hankkua käsikynkästä kiinni ja sanoi:

— Nyt sitä neitsykäiselle tuli äkkinäinen lähtö!

Hankku huitoi ja huusi, mutta eihän se auttanut, mentävä oli, kun Arvid häntä veti mukanaan kartanolle. Sitten sieppasi hän piiskan ja huitoi sillä. Hankku juoksi parkuen tietä pitkin talosta pois. Voitonriemuisena seisoi Arvid kartanolla, kun hän äkkiä näytti muistavan jotain, juoksi taloon ja sitten Hankun jälestä. Tämä, nähtyään Arvidin juoksevan häntä kohden, karkasi minkä suinkin alta pääsi. Arvid harppasi jälestä ja sai hänet vihdoin kiinni ja sanoi:

— Minä unohdin maksaa sinulle sen, minkä lupasin tuodessani sinut tänne. Istu tähän kivelle minun viereeni, niin tehdään tilit selviksi.

Ja Arvid laski, kuinka monta päivää Hankku oli ollut talossa, ja maksoi hänelle runsaan palkan siitä ajasta.

Hankku istui ja katseli kummissaan tätä miestä, jonka järkeä hän jo monasti oli epäillyt, mutta jonka puuttumisesta hän nyt oli aivan varma. Hän otti rahat kouraansa ja läksi kulkemaan eteenpäin. Arvid palasi Rapalaan ja sanoi sinne tultuaan kartanolla olevalle haavurille ja Britalle:

— Siinä se heiskale nyt meni ja menikin hyvää kyytiä!

— Sanotko sinä tätä tällaista hienoksi ja kohteliaaksi tavaksi, kuten olit minulle luvannut? sanoi Brita.

— No, kyllä se vielä sillä hienommalla puolella oli, sillä toista se on, kun minä alan olla raaka. Minä ajoin tuon naisen pois melkein niinkuin sinä käskit.

— Mutta hyvä mies, sanoi Brita, et suinkaan sinä aina tee niin kuin sinua käsketään?

— Kyllä minä melkein aina niin teen, vastasi Arvid. Se on niin turvallista, kun toinen ottaa määräämisvallan, jotta itsellä ei ole siitä mitään huolta.

Nauraen palasivat he tupaan ja istuutuivat siellä aterialle, jonka
Leena oli heille valmistanut.

XI

Saman päivän iltana he tuvassa istuivat kaikin kolmisin, ja puhe oli tauonnut. Avoimesta ovesta vain tuli kukkien tuoksu ja leuto illan ilma.

Kauan katseli Arvid ulos tuvan ovesta, sitten hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi heille:

— Kun jumalan luonto on näin kaunis, niin miksikä ihmiset suotta kokoovat asuntoihinsa kaikenlaista rihkamaa silmiensä iloksi? He panevat pöydilleen komeita maljoja, he ripustavat seinilleen kauniita kankaita voi kuitenkin, mitä minä olenkaan saanut nähdä siellä Saksanmaalla! Siellä vasta on ollut ihmisillä tavaraa taloissaan niin suuressa määrässä, että eihän siinä uskoisi ihmisen enää nukkuvankaan paljaasta varkaitten pelosta. Siellä minä näin seinillä kauniita tauluja, joista he maksavat suuria summia. Mitähän hyötyä niistäkin on?

— Niitä tarvitsevat ne ihmiset, jotka eivät jaksa itse ajatuksissaan luoda niitä, vastasi Brita.

— Mitä varten?

— Etkö sinä koskaan ole sitten ajatuksissasi luonut kuvia, jotka olet nähnyt edessäsi aivan kuin ne olisivat kankaalle maalatut?

— En totisesti ole, vastasi Arvid. Jos olen jotain ajatellut, niin on se vain ollut sellaista kuin, minkähänlaiset olisivat uudet saappaani, jos ne teettäisin uuden mallin mukaan. Mutta jos sinä olet sellaista tehnyt, niin olisipa hauskaa ja opettavaista kuulla, millaisia kuvia sinä laadit itsellesi.

— Ei kai tässä siis muu auta kuin minä näytän sinulle kuvia minun palatsistani, sanoi Brita nauraen. Istukaa te molemmat miehet tuohon penkille, niin minä avaan ovet saliini!

Hän otti miekkansa esiin, veti sen tupestaan ja sanoi:

— Tällä minä teille sitten näyttelen eri kohtia taideteoksistani. Minä kuulin erään vanhan ukon kerran laulavan laulun Jeesuksesta, ja se painui niin mieleeni, että olen sen aina sen jälkeen pitänyt kuvan muodossa siellä. Ja nyt minä teille sen taulun selitän. Minä vedän miekallani tähän seinään tällaisen neliskulmaisen ruudun. Se on taulun raja ja sen sisällä on sitten se kuva. Siinä näkee ihmeellisen valkoisen tuvan sisään. Tuvasta ei näy muuta kuin osa permantoa ja ikkuna ja sen edessä oleva rahi, joka on punertavaa honkaa. Tällä rahilla istuu lapsi, se on Jeesus. Hän oli kadonnut ja kun hän oli eksyksiin kulkenut, niin vei Jumala hänet omaan tupaansa. Siinä nyt hän istuu ja katselee ikkunasta ulos odottaen äitiään. Valkoinen on hänen pukunsa, ja aurinko, joka ikkunasta paistaa sisään, leikkii hänen kultaisessa tukassaan. Aurinko on tullut katsomaan herraansa! Ja lapsi katsoo suurilla sinisillä silmillään ulos, katsoo tuonne kauas, missä näette saarista runsaan järven, jonka lahden poukamaa kiertää Jumalan kartanolle johtava tie. Lapsen kädet ovat hänen helmassaan, näettehän, ja katsokaa hänen pieniä jalkojaan, jotka riippuvat alas eivätkä ulotu lattialle asti. Ne ovat hiukan sisäänpäin. Kimppu punaisia kukkia on lapsen kädessä, ne ovat varmaankin taitetut siitä orjantappurapensaasta, joka lykkii oksiaan Jumalan tuvan ikkunaan. Ja lapsi katsoo, katsoo yhä kauemmaksi, ja hänen kasvoillaan leikkii ihmeellinen onni ja autuus, sillä hän on etäällä, lahden poukamaa kiertävällä tiellä nähnyt äitinsä tulevan lapsukaistaan noutamaan.

Vaiti kuuntelivat molemmat miehet, Arvid oli laskenut kätensä ristiin ja tuijotti seinään, ikäänkuin hän todella olisi siinä tuon kaiken nähnyt. Huoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin ulkoa rastaan laulu, ja miten kesätuuli huojutti hiljaa pihamaan pihlajaa.

Mutta Brita siirtyi seinän luota pois ja asettui pöydän ääreen sanoen:

— Minä olen kuullut, että siellä kaukana ihmiset osaavat kivestä laatia kuvia, jotka ovat aivan ihmisen näköisiä, ja minä olen usein ajatuksissani noudattanut heidän esimerkkiään. En minä ole kysynyt, mitä he kuvaavat, minä olen ottanut sen, joka on minun sielussani. Heillä kuuluu olevan kiveä, joka on valkoista, minä olen ottanut vain meidän harmaata kiveä, sillä enhän minä osaa kuvitella muuta kuin sellaista, mikä edessäni on. Ja nyt minä muutan tämän pöydän tuollaiseksi kivestä veistetyksi kuvaksi. Katsokaa, mitä siinä on! Se on itse Hiisi. Jumala on ollut Hiiden pajassa, jossa tämä takoi kahletta, jotta Jeesus pysyisi haudassaan. Silloin otti Jeesus hänet ja heitti hänet kallioon. Jota enemmän Hiisi huusi, sitä syvemmälle hän vaipui, ja hän muuttui siinä kiven sisään vaipuessaan vähitellen itsekin kiveksi. Katsokaa, kuinka hän ponnistaa ja kuinka hänen jäsenensä pingottuvat. Hänen oikea kätensä on vielä vapaa, ja sillä hän koettaa ponnistaa itseään vapaaksi. Hänen suunsa on aivan ammollaan, ja on kuin huuto olisi kuollut siihen. Hänen silmänsä tuijottavat päässä, ikäänkuin katsoen jotain kamalaa ja pelottavaa. Hänen polvensa koukistuvat, ja hän koettaa nousta, mutta se on hänelle aivan mahdotonta, sillä hänen keskiruumiinsa on jo kiveksi muuttunut ja vaipunut syvälle kallioon. Se on jo aivan muodoton, siitä ei enää tiedä, onko se kiveä vai onko se ruumista. Kuva on pelottava! Mutta kuinka kaunis se samalla on! Tulkaa tänne ja katsokaa sitä joka puolelta. Ei mikään puoli ole sellainen, että ei siitä löytäisi uusia kauneuksia. Sellaista minä näen, näettekö te?

— Minä näen, minä näen, huusi Arvid. Katsohan kuinka miehen toisessa käsivarressa lihakset paisuvat kovan pinnistyksen edessä. Totisesti, ei sen miehen ole siinä helppo olla. Ja näetkö, miten tuolla jo varpaat alkavat muuttua kiveksi, ja jota enemmän hän huutaa, sitä syvemmälle hän vaipuu!

— Mutta nyt minä näytän teille jotain oikein hauskaa ja hullunkurista, sanoi Brita. Sekin on taulu. Nyt minä vedän tähän seinään oikein laajat ääriviivat, sillä se ei mahdu pieneen alaan. Se on jonkinmoisen kiviaitan sisusta. Sen katto on puusta, paksuista hirsistä, mutta seinät ovat kalliota. Se on Louhen kiviaitta siellä Pohjolan perillä. Ja näettekö, mitä siellä tehdään? Louhi on varastanut kuun ja auringon, ja nyt hänen kolme tytärtään ovat niitä kuuraamassa ja pesemässä, jotta ne eivät likaantuisi, kun siellä vuoren sisällä ei sade pääse niitä puhtaaksi pesemään. Tässä keskellä on kivinen pöytä ja sillä on aurinko, jota yksi tyttäristä juuri paraillaan pesee. Kova on kuumuus ja polttava on hohde. Tuolla ylhäällä katon paksut hirret jo alkavat hiiltyä, ja hiki tippuu virtanaan pitkin Louhen tyttären rumaa naamaa. Mutta permannolla istuu toinen tytär, ja hänen edessään on toinen levy, pyöreä sekin. Se on kuu, joka siinä hohtaa kalpeana. Siinä hän oikein hiekalla tätä kirkasta levyä kiillottaa. Mutta kolmas sisar on juuri tuomassa vettä korvolla sisarilleen. He ovat kaikki hetkiseksi työssään pysähtyneet, sillä tuolla nurkassa on ovi ja siitä astuu sisään mies. Näettehän, miten valo häntä häikäisee ja miten hän kädellään silmiään varjostaa? Se on Turo, joka auringon ja kuun pelasti. Ja koko taulu ui valossa! Katsokaa, tuolla ylhäällä katossa on auringon helottava hohde, kuten elokuun taivaalla, mutta maassa hohtaa kuun sinertävä välke, se kimaltelee pienessä vesilammikossa, joka on syntynyt kivilattialle, kun pöydältä on valunut vettä. Ja katsokaa, miten tuon kolmannen sisaren ruumis saa kummallisen hohteen! Yläruumiin valaisee aurinko ja alaruumiin kuu. Kirkas on hohde ja kaunis se on, kun näin kuu ja aurinko kerrankin saavat yhdessä loistaa. Mutta rumia ovat nuo tytöt, niin perin rumia. Laihoja ruipeloita ja alasti kun he ovat, niin näkyy ettei heissä juuri paljonkaan naisen kauneuden merkkejä ole.

— Jollei sinua, poika, vielä kerran polteta roviolla, sanoi nauraen Arvid, niin olet sitten kaikille ihmisille loihtinut silmien eteen paratiisin, ja he luulevat sinua taivaan enkeliksi. Ja mitä sinä, haavuri, joka olet liitossa järjen kanssa, sanot tästä kaikesta? Vieläkö tyydyt tuohon omaan toveriisi, vai joko tekee mieli muuttaa kumppania?

— Jos minulla tuollainen mieli olisi, niin mitä minä kysyisinkään enää maailmaa ja sen menoa, minä sanoisin, että tässä on minulla edessäni rahaa oikein runsaasti, ja sitten minä alkaisin laskea niitä ja kun väsyisin, niin eihän minun tarvitsisi enää mennä niitä poiskaan viemään. Minä sanoisin vain: Ei lasketa enää! Ja rahat olisivat kateessa.

Kiiluvin silmin katseli Arvid Britaa ja sanoi:

— En minä ennen ole nähnyt tuollaista ihmistä, en totta totisesti. Minä en sano muuta kuin että onni on meille miehille, että sinä et ole nainen. Sillä totta totisesti, niin me juoksisimme sinun jälestäsi kaikki tyyni, että kuola suusta valuisi ja keuhkot puhisisivat kuin pajan palkeet.

XII

Kun Brita seuraavan päivän aamuna oli menossa talliin, kuuli hän tallin oven takaa äänen, joka sanoi:

— Tui, tui!

— Kuka siellä on? kysyi Brita.

— Minä se olen, vastasi Hankku ja astui esiin.

— Mikä ihme ja kumma sinut tänne toi takaisin?

— Jalat ja kova ikävä.

— Mikä ikävä?

— Enhän minä osannut lähteä pois. Minun teki niin vimmatusti mieleni takaisin.

— Mutta Arvid lyö sinua, jos sattuu näkemään.

— Ei se lyö. Sehän on sanonut minulle, että hän koettaa minun seurassani olla kohtelias ja säädyllinen. Ja jos hän hiukan löisikin, niin eihän tuo sen vaarallisempaa ole. Ottaahan sitä hiukan selkäänsäkin, kun on toinen silmien edessä ilona.

— Kuka toinen?

— Onhan vain sellainen nuori ja hento poika, jolla on silmät siniset ja suu kuin kullannuppu, tuollainen soma nyplykkä, joka viekoittaa ja huulia kutkuttaa, kun sitä vain katseleekin. Ja sekös on sitten ihan punaisen näköinen, niin kultusen näköinen, että oikein.

— Ole siinä joutavia hölöttämättä, sanoi Brita. Jos sinä minua tarkoitat tuolla kaikella, niin voin sinulle ilmoittaa, että kaikki ajatuksesi ovat suotta.

— Ei se mitään tee. Kyllä minä usein ennenkin olen kuullut tuollaista puhetta ja aina olen lopulta huomannut, että ei mies koskaan voi olla niin perin varma itsestään.

— Mutta minä olen tässä asiassa niin perin varma. Minä tiedän niin ehdottoman varmasti, että minä en koskaan tule sinua rakastamaan. Sen vuoksi on viisainta, että sinä katoat omille maillesi.

— Kyllä minä olen yhtä hyvin täälläkin. Mikäs kiire minulla olisi pois täältä? Enhän minä ole kenenkään tiellä täällä?

— Sinä niin sanot, kun et tiedä kaikkea.

— Kyllä minä tiedän, ole sinä vain huoleti. Onhan meidän talon herralla oma rouvansa, mutta eihän tuo siitä välitä tuon taivaallista. Jos tuo rouva olisi täällä, niin kyllähän minä silloin kinttuni täältä pois korjaisin. Sen minä sanoin eilen herralle itselleenkin.

Britan teki mieli ilmaista tuolle naiselle kaikki ja sanoa, että hän olikin tuo rouva. Mutta häntä harmitti ottaa tuollainen nainen uskotukseen ja sen vuoksi hän päätti käyttää keinoa, joka varmasti tepsisi.

— Sittenhän sinun kuitenkin täytyy lähteä pois talosta, sillä minä olen juuri tullut tänne ilmoittamaan, että rouva tulee taloon.

— Minä en oikein usko noihin puheisiin, sillä jos se olisi totta, niin olisi herra siitä eilen minulle sanonut ajaessaan minut pellolle. Kyllä minä tänne jään siksi, kunnes tuo rouva portista ajaa sisään.

— Sitten lähdet jo tänään, sillä hän tulee tänään iltapäivällä ja me menemme häntä vastaan.

Hankku katseli hetkisen Britaa ja näytti miettivän, puhuiko tuo hänelle totta vai ei.

— Kyllä minä haistan, että tämän alle on koira haudattuna. Kuinka sinä voit tietää, että hän tulee, sinä joka olet tänne tullut palvelukseen?

— Minä olen hänen veljensä.

— Tuonko rouvan veli?

— Niin.

— Tietääkö herra siitä?

— Ei vielä. Minä tulin tänne salaa, jotta tutkisin, miten sisareni otetaan vastaan. Ja että hän on minun sisareni, sen huomaat, kun näet hänet, hän on niin minun näköiseni, että melkein joka pilkku on samanlainen.

— Kyllä sinä koetat nyt minua petkuttaa, sanoi Hankku. Sinun äänesi on niin epävarma. Sinä et ole tottunut valehtelemaan.

Brita huomasi, että hän helposti voisi joutua kiinni, ja päätti sen vuoksi päästä vapaaksi Hankusta. Hän teeskenteli suuttumusta ja sanoi:

— Sittenhän näet, kun se hetki tulee. Minä en aio enää tämän kauemmin jatkaa puhetta sinun kanssasi.

Brita juoksi tupaan, jossa Arvid ja haavuri olivat.

— Nyt on Hankku tullut takaisin! huusi hän.

— Onko se nainen oikea iilimato? sanoi Arvid. Annahan kun minä menen uudestaan näyttämään hänelle, kuinka tästä talosta lähdetään.

— Ei, ei, sanoi Brita. Meidän täytyy toisin menetellä. Minä sanoin hänelle yhtä ja toista, koettaessani saada hänet menemään. Minä kerroin, että talon rouva tulee tänään iltapäivällä, että minä olen tuon rouvan veli, että hän on minun näköiseni niinkuin kaksi marjaa ovat toistensa näköisiä. Nyt ei ole muuta neuvoa kuin että tuo eilinen tuuma pannaan täytäntöön. Minä panen tytön puvun ylleni ja sitten tulen tänne. Ja jotta Hankku uskoisi meidän vehkeemme tosiksi, niin me ratsastamme ensin kaikin kolmisin muka häntä vastaan. Metsässä muutan sitten naisen puvun ylleni ja tulen taloon. Sinä, Arvid, saat sanoa kaikille täällä talossa, että rouva on tulossa, jotta ei sitten kukaan Hankulle ilmaise totuutta.

Arvid nauroi sydämestään tälle tuumalle.

— Tästäpä iloa syntyy, kun me petkutamme koko joukkoa, sanoi hän. Mutta mistä kummasta me hankimme sopivan puvun? Tuolla aitassa on kyllä äitivainajan hameita ja muita koreuksia, mutta hän oli sellainen romuluinen ihminen kuin minäkin, ja sinä olet pieni ja hentoinen.

— Kyllä minä tiedän, sanoi haavuri. Tässä minä taas olen tarpeen. Minähän olen räätälikin. Minä menen aittaan ja kokoan sieltä vaatteita, joista sitten ompelen sopivan puvun hänelle.

Brita vilkaisi haavuriin, ja hänen suupielissään nyki niin omituisesti.
Hän oli ymmärtänyt, että haavuri täten tahtoi salata Arvidilta, että
Britalla kyllä oli oma naisen pukunsa matkassaan.

— Minä menen heti ilmoittamaan väelle, että talon rouva tulee iltapäivällä kotiin, sanoi Arvid ja meni tuvasta pihalle. Nythän on vasta päivä alkanut, ja illaksi he ennättävät siistiä talon.

Hänen mentyään purskahtivat haavuri ja Brita heleään nauruun.

— Jollei hän olisi niin perin yksinkertaisesti kokoonpantu, niin ei häntä olisi niin helppo pettää, sanoi haavuri.

— Minä olen jo saanut kyllikseni tästä housuissa kävelemisestä ja tahdon jo päästä vähäksi aikaa hameisiin taas, sanoi Brita.

— Minä olen halukas näkemään, mitä tuo mies sanoo, kun näkee teidät naisen puvussa ja huomaa, kuinka te olette sen naisen näköinen, jota hän rakastaa.

— Meillä ei nyt ole aikaa tällaiseen. Mene aittaan, jotta hän luulee sinun siellä hommailevan minun pukuni kimpussa. Mene sitten edeltäpäin minun vaatteitteni kanssa, jotta Hankku ei ennätä mitään tarkastaa. Me tulemme jälestä.

Haavuri riensi aittaan. Kun Arvid palasi tupaan, sanoi hän:

— Minä luulen, että sinä saat oikein juhlallisen vastaanoton. Isäntärenki komensi heti kaikki rengit rakentamaan suurta kunniaporttia tuonne kujan suuhun. Ja kohta kai täällä tulee sellainen siivous ja puhdistus talossa, että ei tiedä, missä saamme enää ollakaan.

Tuskin hän sen oli sanonut, kun jo joukko piikoja tuli tupaan ja vanha
Leena huusi:

— Pois nyt tuvasta, täällä siivotaan!

Kun Brita ja Arvid olivat tulleet pihalle, niin jo kuului tuvasta vimmattua lakaisemista ja sinne kannettiin suuria korvollisia vettä, jotta kaikki, seinät, katot ja permanto pestäisiin puhtaaksi.

— Eiköhän tässä olisi ollut jotain muuta keinoa, jolla olisimme tuon naisen saaneet talosta pois karkoitetuksi? Nyt me käännämme hänen tähtensä koko talon ylösalaisin. Semmoinen niskasta roikottaminen olisi varmasti ollut yhtä hyvä temppu.

— Eihän se auttanut, sen huomasit eilen, sanoi Brita. Pidetään mekin kerran oikein hauskaa, kun kerran sen osaamme tehdä. Sittenhän me kaikin yhdessä saamme oikein makeasti nauraa. Eihän sitä hauskuutta maailmassa muuten saa kuin itse hankkimalla sitä.

— Kyllä sinä olet ihmeellinen otus yhtäkaikki, sanoi Arvid. Sinä saisit varmaankin kuolleetkin nauramaan.

— Sen minäkin uskon, vastasi Brita. Minä olen aivan varma siitä, että isä- ja äitivainajasi tällä hetkellä todellakin nauravat niin, että se taivaan penkki, jolla he istuvat, oikein hytkyy. He katselevat poikaansa ja hänen vaimoaan ja sanovat toisilleen kutkutellen toisiaan: Katsohan, millaisen oivallisen vaimon meidän poikamme tuo kotiinsa! Ja minä niiaan heille syvään ja vastaan: Herra lainlukija ja tuomari, kyllä me koetamme parhaamme mukaan hauskaa pitää Rapalassa.

* * * * *

Iltapäivä oli jo käsissä, kun Arvid paras puku yllään ja Brita hänen rinnallaan ratsastivat kujaa pitkin. Haavuri oli kaikessa hiljaisuudessa ratsastanut edeltäpäin vieden Britan naisvaatteet mukanaan.

He saivat ajaa jokseenkin kauas talosta ennenkuin kohtasivat haavurin, joka tien vieressä odotteli heitä Britan vaatteet nyyttiin sidottuina vieressään.

— Riisu nyt yltäsi, sanoi Arvid, niin me autamme tässä yhdessä haavurin kanssa naisen tamineet sinun päällesi. En minä ennen ole naista pukemassa ollut enkä tiedä, mitenpäin jokainen vaatekappale päälle puetaan, mutta hyvähän on kaikkeen harjoitella. Heitä vain kaikki pois yltäsi.

Britalle tuli hätä käteen. Hän katsoi haavuriin. Tämä ei ollut ymmärtävinään, nauroi vain hissukseen ja vilkutti silmää. Eihän Brita siinä maantiellä näiden molempien miesten nähden mitenkään voinut ruveta itseään riisumaan.

— Minä menen tuonne pensaitten taakse, sanoi hän.

— Mitä sinä nyt siinä meitä häpeät? sanoi Arvid.

— En minä toki miehiä häpeä, vastasi Brita, joka jo oli saavuttanut mielenmalttinsa, mutta tahdon sinua hämmästyttää oikein tuntuvasti yksintein.

Hän pujahti pensaikkoon, ja oksien liikahtelemisesta huomasi, että hän siellä kiireimmän kautta vaihtoi pukua.

— No, miltä alkavat tuntua naisen vehkeet ja tamineet? huusi Arvid.

— Eiväthän nämä niinkään kummat ole, vastasi Brita. Siltä se tuntuu kuin olisi näissä ennenkin liikkunut.

— Tarvitaanko apua? sanoi nauraen Arvid. Kyllä minä tulen vyötäröistä pingottamaan.

— Odotahan siellä vain kiltisti, niin kohta saat rouvaasi vyötäisiltä pidellä, vastasi Brita.

— Kun tulet, niin kyllä minä sinua niin likistelen, että olet huutavassa hukassa, sinä senkin velikulta, joka tässä panet koko Rapalan ylösalaisin noilla vehkeilläsi, sanoi Arvid. Olenpa utelias näkemään, millainen naikkonen sieltä pensaan takaa…

Sanat kuolivat hänen huulillaan, ja hän jäi silmät selällään tuijottamaan siihen nuoreen naiseen, joka pensaan takaa astui esiin ja hymyillen häntä lähestyi. Naisen puvussa ja jännityksen aikaansaaman punan rusottaessa poskilla oli Brita kauniimpi kuin silloin kun Arvid hänet oli nähnyt Turussa ajaessaan häntä kadulla takaa.

— Tässä nyt on sinun rouvasi, sanoi Brita. Enkö olekin aivan sellainen kuin miksi rouvasi toivoisit? Mutta mitä sinä, mies, siinä seisot silmät selällään kuin narratulla sammakolla?

— Kuka, kuka, taivaan ja helvetin ja kaikkien luonnon voimien nimessä, kuka sinä olet?

— Minä olen sinun palkollisesi ja toverisi Adolf Henrikinpoika, kuten varsin hyvin tiedät.

Kalpeana seisoi Arvid Britan edessä, niin kalpeana, että Britan jo melkein tuli häntä sääli.

— Sehän olet sinä, sinä, se sama, änkytti hän.

— Niin, minä olen se sama, sanoi Brita.

Sitten Arvid äkkiä alkoi nauraa ja sanoi:

— Hyvä jumala kuitenkin, kuinka minä pelästyin! Minä luulin näkeväni tyttöni aivan ilmielävänä. Hän on aivan tuon näköinen, aivan pilkusta pilkkuun. Mutta kun nyt tarkastan sinua lähemmin, niin huomaankin sentään suuren joukon kaikenlaisia eroavaisuuksia. Hänen kaikki kasvonviivansa olivat sentään pehmeämmät ja, kuinka sanoisin, naisellisemmat.

— Arvaahan sen, erotus se sentään on aina miehellä ja naisella, sanoi Brita. Mutta katsokaahan, miten minä itseäni käytän! Katsokaa, pojat, kelpaako tämä?

Ja hän alkoi kävellä ja tepastella maantiellä Arvidin ja haavurin edessä.

— No, niin olet aivan kuin nainen, sanoi Arvid. Ei uskoisi sinua muuksi, kun sinut näin äkkiä näkee. Kyllä se sentään on merkillistä, kuinka muutamien luonto sopii vaikka mihin. Jos minä panisin hameet ylleni, niin eipä kukaan minua pimeässäkään naiseksi luulisi, ei edes sokeakaan. Mutta katsoppas tuota tuossa, kuinka hän kauniisti itseänsä kuljettaa ja hameen lievettä viskoo jalallaan, kun ympäri kääntyy. Aivan on kuin nainen, kun hän on tärkeillään ja miestä ruumiin keikuttamisella ja muulla kaikella ilveellä koettaa puoleensa vetää. Tulehan tänne ja katso minuun oikein veikeästi, kuten naisilla on tapana, pane pääsi hiukan kallelleen ja luo minuun hempeä katse! Noin, ihan noin! Ei, vaikeaksi tässä tulee sinua katsella ja kummalliselta se ruumiissa yhtäkaikki tuntuu. Mutta mitä me tässä tiellä kukuskelemme ja keikottelemme, kun meitä kartanossa odotetaan ilolla ja riemulla juhlaporttien ja kaikenlaisten koristusten kanssa.

He nousivat hevostensa selkään ja läksivät ajamaan Rapalaan päin, Arvid ja Brita edellä ja haavuri heidän takanaan. Matkalla kääntyi Arvid taaksensa katsomaan ja sanoi haavurille:

— Mitä sinä siellä takana virskut ja vikiset? Pilaat tässä vielä meidän hupimme. Koeta vetää se venyvä naamasi hiukan soveliaaseen järjestykseen, kuten tulee silloin, kun taloon rouvaa tuodaan.

— Antakaa minun toki nauraa niin kauan kuin ei taloa vielä näy, sillä minun sieluni kutiaa niin jumalattomasti, sanoi haavuri.

— No, naura sitten, mutta muistakin asettua ajoissa, sillä emmehän me ole mitään markkinaväkeä, joka tulee ajatus kallellaan ja pää täynnä kaikenlaista moskaa, vaan meillä täytyy olla aivan kuin tosi mielessä.

— Minä ajattelen Hankkua, ja miten hänen naamansa venyy sinne ja tänne, sanoi haavuri, kun hän tämän meidän joukkomme näkee.

Arvid vilkaisi sivulta päin Britaan ja pudisti päätään.

— Kyllä olisi ollut viisaampaa, että äitisi olisi sinut naiseksi laittanut eikä olisi sinusta koettanut miestä tekaista, sillä olet sinä koko lailla enemmän eduksesi tässä muodossa, sen minä sanon.

— Ehkä ajattelikin niin, mutta sattuikin aineissa hiukan sekaantumaan, sanoi Brita.

— Elä luule tällä, että minä sinua loukata tai muuten häväistä tahdon, sanoi Arvid, sillä tiedänhän minä, että sinä menet aivan täydestä miehestä niin pian kuin sinun kanssasi joutuu oikein tekemisiin, kuten minä niin hyvästi muistan siitä rökityksestä, minkä minulle annoit, mutta jos sinulla naisena olisi kaikki se järki, joka sinulla on miehenä, ja se ei olekaan niin vähäinen, niin, herra kuitenkin varjele, miten sinä vääntäisit miesten päät nurin. Niin ne menisivät vain että naksis, ja sitten olisi järki jossain pakoteillä, menisi ulos siitä reijästä, mistä kiireimmin pääsisi.

— Mutta etkö luule, että sillä miehellä, jota minä rakastaisin, olisi elämä kuin silkkiä vain? sanoi Brita.

— Silkkiä ja samettia oikein kultausten kera kuin milläkin suurella herralla ainakin, sanoi Arvid.

Näin he matkaa lyhensivät kaikenlaisilla puheluilla. Mutta kun Rapala alkoi näkyä niemen päässä, niin Arvid sanoi:

— Nyt meidän tulee ottaa oikein juhlallinen muoto päällemme ja olla niinkuin onnelliset ainakin. Kunhan en vain kesken kaikkea alkaisi nauraa hohottaa.

— Ei siitä vaaraa olisi, sanoi haavuri. Onnellisiksi teitä kaikki silloin luulisivat.

— Mutta mitä kansaa siellä kartanolla on niinkuin Juhannuksena kirkolla? sanoi Arvid.

— Totta totisesti, siellä on kansaa kuin kirjavia kissoja, sanoi haavuri. Onkohan koko Sysmä tullut tänne iloa katsomaan?

— Siltä melkein näyttää, sanoi Arvid. Taidamme tässä vielä saada aikaan sellaisen mellakan, että koko maa siitä puhuu pitkät ajat.

— Antaa tulla vain, sanoi Brita. Kyllä minä osaan olla naisena, sen minä takaan.

— Ratsasta sinä edeltä, sanoi Arvid haavurille, kuten tapana on suurien vieraitten saapuessa, ja ilmoita, että nyt se tulee emäntä Rapalaan.

Haavuri ajoi edeltä, ja kun Arvid ja Brita saapuivat pihamaalle, niin menivät heidän silmänsä aivan selälleen, sillä siellä he näkivät kaikenlaista väkeä suuren määrän. Siellä oli Sysmän kirkkoherrakin koko perheensä kanssa, ja siellä oli kaikkien kirkonkylän talojen herrasväkeä.

— Kuka kumma tämän väen tänne on haalinut? huusi Arvid.

— Isäntärenki sanan on aamulla varhain lähettänyt kaikille, että illalla tulee emäntä taloon, sanoi kirkkoherra. Ja kun minä olen kirkon palvelija, niin läksin tässä katsomaan ja onnea toivottamaan.

Ja kaikki vieraat tulivat kättelemään ja tervehtimään Britaa ja Arvidia. Arvid ei osannut sanoa mitään. Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Hänen teki jo mielensä lähteä karkuun kaikkea tätä sekamelskaa, jonka hän oli saanut aikaan. Mutta Brita oli kuin kotonaan ainakin. Hän oli jokaiselle ystävällinen ja herttainen.

— Mutta miksi me nuorta rouvaa tässä kartanolla pidätämme? sanoi kirkkoherra. Tuleehan nuoren emännän mennä jo katonkin alle, jotta hän näkisi millaisessa talossa hän saa asua.

Brita tarttui Arvidin käteen ja sanoi:

— Tule, rakas mieheni, tule näyttämään minulle meidän taloamme sisältäkin päin!

Arvid totteli. Hänen päässään ei ollut yhtään ajatusta, kaikki oli siellä aivan seisahtunut. Ovella kuiskasi Brita Arvidille:

— Suutele minua, kuten on tapana, kun nuori vaimo tuodaan taloon.

— En minä poikia muiskaile! sanoi Arvid.

— Saat tehdä sen nyt ensi kertaa sitten, sanoi Brita. Ja tee se sukkelaan, jotta ei mitään huomata.

Arvid otti kömpelösti Britan syliinsä ja suuteli häntä. Silloin hän katsoi syvälle Britan silmiin ja unohti kokonaan sen, että hänellä olikin mielestään poika edessään, ja suuteli kiihkeästi häntä toisen kerran. Sitten hän vetäytyi pois ja punastui aivan tukan rajaa myöten, aivan kuin pahanteosta kiinni saatu nulikka.

XIII

Tupaan tultua kirkkoherra alkoi kysellä Arvidilta, miten hän näin äkkiä antoi rouvansa tulla luokseen ja miksi ei hänellä ollut sen suurempaa saattojoukkoa. Brita sattui kuulemaan tämän kysymyksen ja riensi heti Arvidille avuksi.

— Minulla oli kyllä saattojoukkoa tänne Nikkaroisiin asti, mutta minä lähetin saattajat kotia ja jatkoin yksinäni matkaani eteenpäin. Ja kun mieheni tiesi tulostani, niin hän tuli minua vastaan.

— Mutta kuitenkin täytyy minun sanoa, jatkoi kirkkoherra, että tämä on kovin kummallista. Minun nuoruudessani saatettiin aina morsianta taloon suuren joukon kera, ja olisihan Ekestubbea sillä tavoin saatettava.

— Mutta, hyvä herra kirkkoherra! sanoi Brita. Eihän tässä olekaan kysymyksessä mikään morsiamen tulo. Mehän olemme jo, mieheni ja minä, vihityt aikoja sitten, jo viisitoista vuotta takaperin. Me olemme vanhoja aviollisia jo.

Arvid kuunteli tätä ja sanoi itsekseen:

— Kyllä tuo nulikka valehtelee niin, että en ole ennen mokomaa kuullut. Eivät sille riittäisi paavit eikä piispatkaan.

— Me olemme jo tavanneet toisemme ennenkuin mieheni tuli tänne ja päätimme viettää tämän tänne-tuloni niin hiljaisesti kuin mahdollista. Eihän muu sovikaan, kun mieheni isä vasta äskettäin on kuollut.

— Niin, niin, sehän on totta, ja te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, vastasi kirkkoherra.

— Mutta elkää luulko, sanoi Brita, että me täällä aiomme olla viettämättä tulojuhlaamme aivan itseksemme. Ei, viikon päästä olen aikonut kutsua kaikki seudun tunnetuimmat asukkaat luokseni pitoihin.

— No, nyt se poika jo alkaa mennä liian pitkälle, ajatteli Arvid. Nyt se jo kutsuu tänne koko pitäjän ilveilemään.

Hän päätti sen estää ja sanoi:

— Kuulehan nyt, elä mene sen pitemmälle, minä varoitan sinua!

Kirkkoherra loi ankaran katseen Arvidiin ja sanoi:

— Sysmässä ovat aina naiset päättäneet pidoista eivätkä miehet. Ja kun tällainen suloinen rouva, josta te joka päivä saatte kiittää herraa polvillanne, sellaiset pitää, niin tulen minäkin. Ja minä lupaan ainakin kaksi päivää edeltäpäin olla syömättä, jotta tekisin kaiken kunnian niille laitoksille, joilla hän aikoo meitä kestitä.

Suu ammollaan kuunteli Arvid kirkkoherran puhetta. Hän ei tietänyt, mitä hän olisi sanonut, sillä nyt meni jo tämä leikinlasku liian pitkälle.

— Te ymmärrätte minun mieheni lauseet aivan väärin, sanoi Brita. Minun mieheni on niin kauan saanut minua odottaa, että hän nyt tahtoisi viettää kaiken aikansa minun seurassani.

— Ei tuo poika ainakaan taivaaseen pääse, se on niin varmaa kuin varma on tässä maailmassa, sanoi Arvid itsekseen. Hän valehtelee sellaisella sujuvuudella, että hiukset nousevat päässä pystyyn sitä kuunnellessa.

Mutta kauan oli Britan lähettyvillä hyörinyt kaksi vanhaapoikaa, joista toinen oli Erik Stjernhök ja toinen Aksel Ringius. Molemmilla oli heillä talot Sysmässä ja molemmat he olivat olleet sodassa ja sieltä palanneet tavalla tai toisella silvottuina. He nyt veikeinä ja hymyhuulisina ja silmät kiiluen päässä kieppuivat Britan lähettyvillä ja koettivat yhtyä puheeseen.

— Me emme anna Arvidin sillä tavoin riistää meiltä ainoata hienoa naisseuraa, mikä meillä voi olla täällä Sysmässä, sanoi Erik.

— Ei, ei, sanoi Aksel. Me tulemme usein tänne tästälähin, siitä voit olla varma!

— Tulkaa milloin tahdotte, sanoi Arvid. Samapa se minusta.

— Elkää välittäkö mitään hänen puheistaan, sanoi Brita hiljaa Erikille. Mieheni on hyvin mustasukkainen. Hän oikein puhisee joka kerta, kun vain joku lähenee minua.

Arvid oli katsellut, miten kaikki hyörivät Britan ympärillä, ja äkkiä sai hänessä tavaton raivo vallan. Hän hyppäsi korkealle ilmaan ja huusi:

— Ulos joka sorkka minun talostani! Nyt suorinta tietä pellolle tai näette, kuinka mennään ovesta ilman jalkojakin!

Kaikki tuvassa-olijat katsoivat ällistyneinä Arvidiin ikäänkuin siihen, joka äkkiä saa raivokohtauksen.

— Nyt tämä leikki saa jo loppua, sillä jos tätä jatkuu vielä vähänkään aikaa, niin saan hakea järkeni palasia jostain tuolta lantatunkiolta. Ettekö te näe, ettei hän ole mikään nainen? Oletteko niin perin hassuja, ettette näe, miten teitä petkutetaan!

Pelästyneinä pakenivat kaikki pois tuvasta, ja hölmistyen omaa kiukkuaan seisoi Arvid keskellä tuvan permantoa. Mutta Brita juoksi ovelle ja huusi pihalla oleville:

— Tervetuloa viikon päästä taloon. Elkää säikähtykö, kyllä se menee ohitse. Minun mieheni on toisinaan raju.

Brita palasi tupaan, jossa Arvid seisoi keskellä permantoa töllistellen eteensä.

— No, onko mielesi nyt hyvä, kun olet tällaisen mellakan saanut aikaan? sanoi Brita.

— Minä en tiedä, mikä minua vaivaa, sanoi Arvid. Olenko minä hullu, vai ovatko sitten kaikki muut hulluja? Oletko sinä nainen, vai oletko sinä mies?

— Kai sinä sen yhtä hyvin tiedät kuin minäkin, sanoi Brita.

— Minä en tiedä enää, tiedänkö minä mitään. Kyllähän minä tiedän, että sinä olet mies, mutta kun näen sinut tuossa naisen puvussa ja niin minun tyttöni näköisenä ja näen noiden kaikkien kieppuvan sinun ympärilläsi aivan kuin nuolaisemaan menossa, niin silloin minä tunnen sellaista vimmattua halua heittää heidät kaikki ulos ovesta niin pitkälle kuin maata ja maan äärtä piisaa. Voi, hyvät ihmiset kuitenkin, kuinka minun on tuota tyttöäni nyt ikävä! Ei paljoa puutu, etten tässä istu itkeä köllöttämään kuin kissa maaliskuulla.

Arvid heittäytyi rahille istumaan ja peitti kasvonsa käsillään. Brita istui hänen viereensä ja siveli hiljaa hänen tukkaansa.

— Ja sitten minä tiedän, etten minä koskaan tuota tyttöä omakseni saa, sanoi Arvid hiljaa.

— Kukapa sen niin varmasti tietää, sanoi Brita ja hymyili. Olethan sinä ennen ollut siitä aivan varma.

— Kuinka hän voisikaan minua rakastaa, kun minä olen tällainen karhu, joka en osaa pysyä hetkeäkään ihmisten tavalla, vaan riehun aivan kuin olisin tappelussa joka ikinen päivä. Sano, poika, jos sinä olisit nainen, voisitko minua rakastaa? Minä tarkoitan, oikea nainen, ei tuollainen naisen hameissa kulkeva mies. Sinä olet niin viisas, että sinä voit siihen vastata. Sano, voisitko, jos olisit nainen, minua rakastaa?

— Jos olisin nainen? sanoi Brita. Minä tiedän, mitä silloin tuntisin. Minusta sinä olisit paras ja oivallisin mies maailmassa, mies sellainen, jota nainen tahtoisi palvella elämänsä ehtooseen asti. Mutta minä tahtoisin sinut ensin tehdä hiukan toisenlaiseksi, ei paljoa, mutta vain hiukan. Sellaisena kuin sinä nyt olet voisit joka päivä panna onnemme vaaraan. Sinä et osaisi sitä oikealla tavalla hoitaa. Ja jos minä olisin nainen, niin minä rakastaisin sinua niin paljon, etten voisi sinua enää hallita.

— Olenko minä todellakin sellainen hirviö ja sellainen kummitus, että minun kanssani ei voisi tulla toimeen?

— Näithän, miten äskenkin menettelit.

— Niin kyllä, eihän se ollut soveliasta, se sellainen. Mutta minä menen huomenna jokaisen luo ja selitän, miten täällä oikeastaan asiat ovat, ja silloin he nauravat kaikelle.

— Naurakaamme me heille ensiksi.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Minä olen vielä viikon päivät naisen vaatteissa, ja sitten pidoissa me ilmaisemme kaikki. Silloin se vasta ilo alkaakin.

— Millaiseksihan se maailma muuttuisikaan, jos kaikki olisivat sellaisia kuin sinä? huudahti Arvid.

— Ei se siitä sen kummemmaksi tulisi, vastasi Brita. Iloisia ihmisiä varten maailma onkin. Ei suinkaan niitä varten, jotka istua kököttävät nurkassaan ja huokaavat niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan. Onhan sekin paras ajokoira, joka toisinaan omaksi ilokseen koettaa saada häntänsä suuhunsa. Kaikki, mikä luonnossa on tervettä, leikkii iloissaan. Miksi emme mekin silloin saisi leikkiä?

— Niin, mutta luonnossa on leikin takana aina halu saada toinen omakseen, vastasi Arvid.

— Ehkäpä sinäkin tämän leikin kautta omasi omaksesi saat, sanoi Brita.

— Minä huomaan, että minä olen niin tottumaton olemaan iloinen, siksi minä nitisen ja natisenkin tällä tavoin ensi alussa, enkä oikein tiedä, miten olla ja elää. Mutta odotahan, kun minäkin totun tähän! Silloin maailma ja kaikki sen ihmiset saavat nähdä sellaisen olennon, jota ei mikään suru paina. Ja nyt me tanssimme sen asian alotteeksi.

Ja Arvid otti Britan syliinsä ja tanssi hänen kanssaan tuvan permannolla, pyöri kuin hyrrä, joka on kovaan vireeseen pantu ja äkkiä on heitetty permannolle.

Vanha Leena, joka kartanolla oli kuullut, miten talon herra oli raivoissaan ajanut kaikki vieraat pois, kuuli tuvasta rytinää ja kovaa poljentaa. Hän sanoi toisille palvelijoille, jotka peloissaan seinän takana kuuntelivat:

— Ei siellä voi sen pahempaa olla kuin se suuri sielun vihollinen, ja kyllä minä aina sitä vastaan uskallan mennä!

Hän avasi oven ja kiljaisi nähdessään keskellä tupaa tanssivan parin. Mutta pian oli Arvid siepannut hänetkin kädestä kiinni, ja sitten sitä mentiin kolmisin piirissä, jotta töminä kuului, ja Leena parkui kimeästi tuontuostakin.

Kartanolla sanoi haavuri lähdössä olevalle Hankulle:

— Kuuletko, mikä ilo siellä tuvassa käy? Nyt ei sinulla ole enää mitään virkaa tässä talossa.

— En minä tuon suuren roikaleen päälle enää mitään rakenna. Sitä nuorta poikaa minä ajattelen, sanoi Hankku.

— Jos hänet tahdot saada kiinni, niin saat kiiruhtaa, sillä hän on tästä talosta kadonnut. Hän seurasi niitä, jotka tänne nuoren rouvan saattoivat.

— Minne?

— Turkuun.

— No, sitten menen minäkin sinne, sanoi Hankku.

Hän nousi hevosen selkään kimpsuineen ja kampsuineen ja läksi ajamaan talosta.

XIV

Seuraavana päivänä, kun vanha Leena siivosi tupaa ja Arvid istui oven kynnyksellä katsellen, miten Brita kartanolla liikkui, puheli tuo vanha palvelija herralleen:

— Kyllä meidän uusi rouvamme on niinkuin taivaan lähettämä, niin kaunis ja hyvä hän on. Ja iloinen hän on, aivan kuin veljensäkin.

— Mikä veljensä? kysyi Arvid.

— No, se nuori mies, joka täällä oli. Sehän oli hänen veljensä, sen huomaa heti, kun heidät molemmat näkee. He ovat molemmat sellaisia mansikoita, jotka jumala on paratiisin niityltä poiminut ja maahan pudottanut. Mahtaa se herrastakin tuntua suloiselta, kun on sellaisen naisen saanut.

— En voi sanoa, miltä tuo tuntunee.

— Eihän sitä osaa sanoa, kyllä minä ymmärrän. Kun minä olin nuori, niin enhän minäkään osannut sanoa, millaista se oli, kun olin oikein iloinen. Ei sitä omaa asiaansa siinä suhteessa niin hyvin ymmärrä kuin toisen asiaa. Eikä herra kai tiedäkään, että se rouva on perin taitava kaikissa talouden töissä ja tietää niin tarkoin joka asiasta sanoa, että oikein on ilo kuulla. Kyllä kaikesta huomaa, että hän on luotu suuren kartanon rouvaksi. Kun herra vielä makasi tänä aamuna pitkänään vuoteella, niin oli hän jo ylhäällä ja antoi määräyksiä noiden pitojen suhteen. Ja niin hän komensi ja määräili kuin mikäkin sotaherra. Kaikki kävi niin lyhyesti ja selvästi, ettei muuta kuin mene ja tottele. Kyllä kaikki siten tulee pian ja hyvästi valmiiksi.

— Ne ovat ihan joka ikinen hassuja, arveli Arvid. Naisena ne häntä pitävät, mutta ei minua niin helposti petetä kuin noita toisia.

Mutta Leenan täytyi jatkaa ihastustaan.

— Kyllä rouva on sellainen, että ei ole toista koko maan päällä. Varmaankin herran autuaasti nukkuneet isä ja äiti nyt iloitsevat, kun katselevat mikä riemu on täällä Rapalassa. Iloinenhan se herrakin näyttää olevan. Kyllähän minä ymmärrän, että se ilokin voi tulla kovin merkillisellä tavalla esiin. Sitä minä väelle eilen selitin, kun ne niin kovasti ihmettelivät, miten herra riehui eilen. Minä sen kyllä ymmärsin. Kun minä olin nuori, niin minä muistan, miten kerrankin, kun olin oikein onnellinen, rupesin itkemään. Ei sitä ihminen osaa olla aivan tavallinen silloin, kun sydän on oikein iloa täynnä.

Arvid ei enää kuunnellut, sillä hän katseli Britaa, joka kulki pihamaan poikki ja meni talliin.

— Kyllä tuo poika on luotu vaikka miksi, muuta minä en voi sanoa. Nytkin hänellä on sellainen jalannousu ja käynti, että minäkin uskoisin jo hänet naiseksi. Minäpäs menen ja otan selon siitä.

Samassa hän näki, miten Brita antoi aika tillikan tallin ovella laiskottelevalle renkipojalle.

Arvid oli noussut, mutta istui taas.

— Tuossa se mies jo taas tuli näkyviin. Ei nainen noin taitavasti osaa lyödä toista korvalle, ei vaikka kuinka opettelisi.

Hän seurasi katseillaan Britaa, joka seisoi tallin lähellä ja katsoi katolle, jossa harakka nauroi. Brita otti maasta kiven ja heitti sillä niin taitavasti harakkaan, että se pudota kupsahti katolta alas.

— Ja kun katselee, miten hän kiveä heittää, niin tuntee hänet siitäkin mieheksi, arveli Arvid. Nainen ei koskaan osaa heittää kiveä. Jos hän yrittää, niin menee kivi aina jonnekin muualle, mutta ei maaliin. Se naisen käsivarsi taitaa olla pantu olkapäähän kiinni toisella tavalla kuin miehen.

Arvid nousi kuitenkin ja asteli Britan luo.

— Se oli hiivatin hyvästi heitetty, sanoi hän. Minä en osaisi niin hyvin. Kuule, ne ovat kaikki aivan varmoja siitä, että sinä olet nainen. Eikö se ole hassua?

— Etkö sinäkin jo ole alkanut sitä epäillä? sanoi Brita nauraen.

— Enhän toki. En minä niin hassu kuitenkaan ole. Kyllähän minä osaan naisen ja miehen erottaa toisistaan. Ei siinä ruumista tarvitse tarkastaa, kyllä sen huomaa yhdestä ja toisesta muustakin. Oikein tuntuu turvalliselta, kun huomaa olevansa viisain koko tässä joukossa. Eipä se sellainen ilo ole usein minulle sattunut.

Arvid seisoi hajareisin ja syljeskeli eteensä.

— Elähän siinä syljeskele, se näyttää niin perin rumalta, sanoi Brita.

— Mitä? Eikö se sinun mielestäsi ole se varmin miehen tuntomerkki?
Eihän ole suomalainenkaan se, joka ei sitä tee.

— Mutta muista, että minä olen täällä sinun rouvasi ja se pakottaa sinua olemaan hiukan sen mukaan.

— Mutta kun se kokoontuu suuhun, niin minne minä sen panen?

— Puhu enemmän, niin ei se ennätä kokoontua.

— Sinulla on vastaus kaikkeen. Voinhan minä sinun mieliksesi yrittää parastani. Elä luule, etten minä osaa olla oikein hienostikin, kun vain oikein tahdon.

— Miksi et sitten aina tahdo?

— Sehän on aivan suotta se sellainen homma. Eihän täällä kuitenkaan ole kukaan sitä katsomassa.

— Olenhan minä.

— Niin, no sinä. Se ei nyt ole niinkään vaarallista. Sinä olet ottanut kaikenlaisia turhia temppuja itsellesi sen jälkeen, kun hameet sait.

— Ja sinä tahdot kaikin mokomin näyttää, että sinä olet sysmäläinen.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

— Oletko sinä koskaan kuullut, miten sysmäläinen luotiin maailmaan?

— Eiköhän tuota värkätty samalla tapaa kuin kaikkia muitakin.

— Ei sentään. Hän on aivan erikoinen olento, joka sattuman kautta tuli sellaiseksi kuin hän on.

— Sinulla taitaa olla juttu siihenkin?

— Niin onkin.

— Kerro se sitten. Sinulla näyttää olevan sellainen erikoinen halu sitä kertoa. Eiköhän vain se ole keino, jolla saisit minua haukkua, panemalla kaikki pahat sanasi toisten laskuun. Kyllä minä jo alan tuntea, millainen koiranleuka sinä olet. Annahan tulla tuon juttusi, en minä säikähdä, vaikka mitä sanoisit.

— Jumalalla on taivaassaan suuressa aitassaan kaksi puolettoman suurta hinkaloa, oikein lukollista. Niissä on toisessa ruumiita ja toisessa järki. Siellä jumala istuskelee ja laittelee yhteen ruumiita ja järkeä. Kerran hän oli ottanut tuollaisen vaaleatukkaisen ja rotevan miehenalun esiin. Hän aikoi siitä tehdä jotain oikein merkillistä. Kun hän juuri oli saanut ruumiin käsiinsä, niin kuuli hän maan päältä tavatonta elämää ja rymäkkää. Siellä olivat ihmiset tapansa mukaan joutuneet riitaan. Jumala suuttui ja läksi rankaisemaan lapsiaan. Tuo mies jäi yksinään sinne aittaan, ja kun jumala oli jättänyt oven auki, niin meni hän kurkistamaan ulos. Hän kaiveli kädellään reijän pilviin ja sattui katsomaan alas. Siellä hän näki seudun, jossa oli paljon vettä ja paljon metsiä. Kuinka ollakaan, niin tipahti mies tuosta reijästä alas. Kun hän oli jäänyt keskeneräiseksi, niin ei hän loukannutkaan itseään. Hän vain tulla tupsahti alas. Sinne hän jäi järven rannalle asumaan ja oli onnellinen ja tyytyväinen, eikä hän huomannutkaan pyytää jumalalta ymmärrystä itselleen. Se oli sysmäläinen. Mutta kun hän siten jäi osattomaksi, niin kuuluu hänellä olevan jo maan päällä oma paratiisinsa. Ja sanotaankin, että sysmäläisen kanssa nainen on aina onnellinen, sillä sen kanssa, joka on tyhmä, on nainen aina onnellinen.

— Ähä, sanoi Arvid nauraen. Enkös minä sitä arvannut. Sinä olit siinä loppupuolella jo sanomaisillasi jotain hyvääkin sysmäläisestä. Mutta etpäs voinut olla kaiken lopuksi antamatta pientä peräletkausta. Kun sinua kuuntelee, niin kyllä huomaa, että sinä et ainakaan ole sysmäläinen, niin sinulla on ymmärrystä, että se oikein suhisee korvissa, kun sinua kuuntelee. Onkohan jumala sinut lähettänyt tuomaan minulle sitä järjenmurua, joka unohtui sinne taivaan hinkaloon? Ainakin se siltä tuntuu.

— Kukapa sen tietää, mitä minä sinulle vielä tuon, kun aikaa kuluu, sanoi Brita.

— Kovasti sinä vain panet ihmisen mielen läiskähtelemään sinne ja tänne. Minä luulen melkein että sinä olet ylimääräisesti ollut siellä taivaan hinkalolla varkaissa ja olet ottanut enemmän ymmärrystä, kuin mitä yhdelle ihmiselle tavallisesti annetaan.

Brita nauroi ja juoksi pois askareihinsa.

XV

Seuraavana päivänä haavuri näki Erikin ja Akselin lähestyvän taloa, kukka oli kummallakin napinreijässä leuan alla, ja niin olivat miehet piukeita, että olisi luullut heidän olevan vihille menossa. Hän juoksi heti viemään tätä ilosanomaa Arvidille.

— Ne molemmat vanhat herrat ovat tänne tulossa, tuolla astelevat rannasta päin taloon, ovat varmaankin soudattaneet itsensä tänne niemeen.

— Mitä kummaa ne nyt taas tänne tulevat? huudahti Arvid.

— Sitä talon rouvaahan ne tulevat höynäämään.

— No, kylläpä sitten ymmärrys näyttää kokonaan olevan kadonnut Sysmästä, kun he niin erehtyvät tuosta naisen vaatteissa liikkuvasta pojasta, että kiertelevät taloa kuin koirat maaliskuussa. Luulisi oikean miehen haistavan, missä nainen on.

Arvid meni pihalle vastaan ottamaan vieraitaan, jotka heleä puna kuihtuneilla poskillaan, äänessä nuorekas kilahdus ja ruumis sätkähdellen teeskenneltyä nuoruutta lähestyivät pihamaata. Katsellessaan heitä Arvid oli sielussaan huvitettu. Hän huomasi, miten naurettavia nämä miehet olisivat olleet siinäkin tapauksessa, että tuo talon nuori emäntä todellakin olisi ollut nainen. Hänen mielestään olivat nuo ukot niin perin naismaisia halussaan keikailla. Ja hän tahtoi oikein runsaasti heitä kurittaa. Hän alkoi heidän kanssaan puhelun kaikista maailman asioista ja häntä huvitti suuresti nähdä, miten nämä miehet tulivat yhä levottomammiksi ja kärsimättömämmiksi. Lopulta Erik kysyi:

— Kai talon rouva on kotona?

— Kotona hän on talon askareissa, sanoi Arvid. Minä menen hänet noutamaan.

Arvid tuli Britan luo, joka paraillaan puheli haavurin kanssa.

— Siellä ne vanhat haaskat, jotka sinua niin silmittömästi ihailevat, ovat tuvassa, sanoi hän. Tule heidän luokseen, jotta saat pitää heitä pilkkanasi.

— Mene edeltäpäin, sanoi Brita. Minä järjestän päähinettäni hiukan, jotta eivät huomaa minun lyhyttä tukkaani.

— Kyllä minä sitten pian lähden seurastanne pois, jotta saatte oikein rauhassa pitää peliänne, sanoi Arvid mennessään.

Britan koetellessa sovitella tukkaansa kauniiksi kiharoiksi sanoi haavuri hänelle:

— Minun järkeni tuppaa toisinaan teidän suhteenne menemään saranoiltaan ja jäämään lonkalleen. Minun täytyy teiltä kysyä, miksi te tätä leikkiä oikeastaan vielä jatkatte? Ettekö mielestänne ole jo päässyt kylliksi selville miehestänne? Hänhän on niin rakastunut teihin, että sitä kuunnellessa silmät jäävät päässäni pystyyn.

— Sinä erehdyt, sanoi Brita. Ei hän minua rakasta. Tuota tyttöä hän rakastaa.

— Eikö se ole sama asia, kun tekin olette sama ihminen.

— Ei sentään. Minä jatkan tätä leikkiä siksi, kunnes mieheni rakastuu minuun.

— Vai niin. Ja siihen te aiotte noita kahta vanhaa matoa käyttää syöttinä. Mutta siitä asiasta ei tulekaan mitään, sillä miehenne on aivan varmasti vakautunut siitä, että te olette mies.

— Mutta kun hän saa tietää, että hän onkin erehtynyt?

— Voi, poika parkaa, silloin hänen päänsä menee niin sekaisin, että sitä ei taida enää millään saada entisille nastoilleen takaisin.

— Silloin vasta, kun hän minun tähteni on unohtanut tuon toisen, silloin voin hänestä olla aivan varma.

— Jos jokainen hommaisi noin paljon saadakseen toisen rakastumaan itseensä, niin eihän tässä maailmassa enää jouduttaisi mitään muuta tekemäänkään. Kyllä sen huomaa, että te naiset olette todellakin käärmeen sukua. Niin te kiemurtelette ja kääntelette, ettei tiedä enää, millä keinoin teidät kiinni saisi.

— Kyllä minä keinon tiedän. Käärmeen saa kiinni, kun ottaa sen pään käsiensä väliin. Ja kun kerran mieheni ottaa minun pääni käsiensä väliin, niin silloin minä olen voitettu.

— Mutta en minä sittenkään vielä ole oikein selvillä siitä, miksi te häntä tahdotte näin kovasti piinata.

— Minä tahdon, että hän pitäisi minusta ensiksi ihmisenä ja sitten vasta naisena.

— Vai ensin ihmisenä? Kunhan itse ensin olisitte ihmisiksi. Mutta tämä tällainen menettelynne on jo suorastaan eläinrääkkäystä.

— Olkoon vain, mutta kyllä hän on niin vahva, että häntä huoleti voi hiukan rääkätäkin. Niin, häntä ja noita toisia. Tiedätkö, minä olen nyt niin iloisella tuulella, etten tahdo maassa pysyä.

— Lentäkää sitten, silloinhan saan nähdä, millainen se kanahaukka on.

— Tule sinäkin joukkoon, niin koppaan minä sinutkin yksintein.

— No, no, siivolla, siivolla. Minulle ei ole annettu muuta kuin järjen kipinä, ja sitä minä varjelen visusti.

— Koeta sitten saada täällä ollessasi päähäsi, että nainen on valmis mihin tahansa sen miehen puolesta, jota hän rakastaa, mutta hän tahtoo myöskin, että mies sitä ennen olisi sellainen, ettei naisen tarvitse nimittää itseään hänen edessään luomakunnan kruunuksi.

Brita meni tupaan, jossa molemmat vanhat herrat jo häntä kiihkeästi odottelivat. He riensivät heti häntä vastaan sellaisella ilolla, että Britaa nauratti ja Arvidia suututti. Hän ei itsekään tietänyt, miksi hän oikeastaan oli suuttunut, mutta häntä harmitti se ystävällisyys, jolla Brita kohteli noita molempia miehiä, oli heille ystävällinen ja herttainen. Ja Arvidin mielestä hän oli niille herttaisempi kuin hänelle. Ja hänessä heräsi vimmainen halu halventaa näiden molempien miesten ansioita tuon naiseksi puetun pojan edessä.

— Kuulehan, Erik! sanoi hän. Sinä et ole vielä minulle kertonutkaan, miten sinun terveytesi laita oikeastaan on.

— Kuinka niin? sanoi Erik vihaisesti. Mitä minun terveyteni muihin kuuluu kuin minuun? Minä olen terve, aivan terve, enkä ole sairas koskaan ollutkaan.

— Elä nyt puhu joutavia, sanoi Arvid. Sinähän pääsit sodasta pois siksi, että sinä olit kokonaan rikki ammuttu.

— Se ei ole totta. Minulla oli haavoja, mutta minä en suinkaan ollut "rikki ammuttu".

— Mutta niin asiapapereissa on, minä tiedän sen, intti Arvid.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Minähän itse olen sen paperin kirjoittanut siellä Saksanmaalla.
Sinulla ei silloin ollut mitään muuta ehjää paikkaa kuin pääsi.

— Ole vaiti, sähisi Erik. Ei sellaisista asioista puhuta naisten kuullen.

— Miksei? sanoi Brita. Sehän on miehen kunnia, että hänellä on niin monta haavaa kuin mahdollista.

— Tarkoitatteko te todellakin täyttä totta? sanoi Erik aivan sulaen ihastuksesta.

— Minä en mitään niin hartaasti ole toivonut kuin saada hoidella haavoittunutta sankaria, vastasi Brita.

— Jos niin on asian laita, niin pitäisi minun saada olla täällä, sanoi
Aksel. Minulla on vielä monta parantumatonta haavaa.

— Niin, mutta missä sinulla ne ovat, huusi Arvid. Minä muistan varsin hyvin, kuinka sinä lähdit Saksasta pois etkä osannut istua. Sielläpäin ne sinun haavasi ovat.

— Tämä on loukkaavaa! huusi Aksel ja nousi kiivaana ylös.

— Elkää kiivastuko, sanoi Brita. Haava on aina miehelle kunniaksi, olkoon se missä paikassa tahansa. Mutta nyt minä kiellän tästä asiasta enää sen enempää puhumasta.

Britan oli vaikea hillitä nauruaan nähdessään, miten kiukkuisena Arvid katsoi häneen, kun ei saanutkaan häväistä toisia sillä tavalla kuin hän oli aikonut.

Brita alkoi kysellä kaikenlaista molempien herrojen maatiloista, ja vilkkaasti selittivät molemmat kartanoittensa ihmeellisiä etuja.

— Kuinka teidän kartanonne ovat joutuneet niin lähelle kirkkoa? Eikö muualla ole laveammat maat? kysyi Brita.

— Sinnehän ne ovat jääneet, minne paholainen heidän esi-isänsä on heittänyt, sanoi Arvid, joka taas sai mielestään sopivan tilaisuuden, iskeäkseen noihin molempiin vanhoihin herroihin.

— Mitä sinä sillä tarkoitat? sanoi nauraen Brita, joka erinomaisen hyvin arvasi Arvidin mielenlaadun.

— Sehän on vain eräs vanha tarina, jota hän tarkoittaa, sanoi Aksel.

— Kerrohan se, sanoi Brita.

— Ei sitä kannata kertoa, sanoi Erik. Mutta Arvid oli päättänyt kertoa jutun ja hän tekikin sen.

— Siihen aikaan, kun paholainen tässä maailmassa kulki ja omiansa korjaili haltuunsa, niin ajoi hän kerran kotiansa kohti reellä, missä oli aatelisia, jotka aina ovat olleet niitä syntisimpiä. Hän antoi hornan hevosten mennä huimaa vauhtia eteenpäin, sillä matka oli pitkä paholaisen asuntomaille. Kun hän tuli Sysmän kohdalle, niin kaatui reki kirkon nurkkaan töytätessään ja kaikki sen sisällä olevat aateliset lensivät pitkin pitäjää. Sen vuoksi niitä onkin tässä pitäjässä enemmän kuin missään muualla.

— Sinä unohdit erään asian, sanoi Erik, joka vuorostaan tahtoi iskeä takaisin Arvidiin. Paholaisella oli oma poikansa renkipoikana, joka seisoi reen kannaksilla. Sekin keikahti maahan, kimmosi siitä yhtenä pyöränä, lensi Majuveden poikki ja putosi vasta sille kohtaa, jota nytkin vielä Pyöriäksi nimitetään. Mutta paholainen käänsi kiireimmän kautta rekensä taas oikeinpäin ja alkoi ajaa Päijännettä kohti, päästäkseen suorinta tietä Tukholmaan, jossa aina on ollut runsaimmin syntisiä herroja. Poika kun näki isänsä ajavan ilman halki, juoksi huimaa vauhtia jälessä ja pääsi maata myöten niemeen asti. Siinä se pitkän aikaa huuteli isäänsä ja polki hädissään maata, jotta se aivan pehmisi ja muuttui rapakoksi. Mutta paholainen ei muistanutkaan omaa poikaansa, vaan kiisi eteenpäin hakemaan uutta vartaan täytettä. Ja niin jäi poika asumaan sille paikalle. Ja sitä paikkaa sanotaan vielä tänäkin päivänä Rapalaksi. Ja siksi sen suvun miehillä onkin sellainen paha sisu kuin paholaisen jälkeisellä ainakin.

Arvid oli noussut ja puhisi kiukuissaan. Hänen teki jo mieli lyödä, mutta hän häpesi sitä. Hän pui hetkisen nyrkkiä ja meni tiehensä tuvasta.

— Teidän miehenne taitaa olla kovasti mustasukkainen? sanoi Erik.

— Eikö hänellä sitten olisi siihen hiukan syytäkin? sanoi Brita ja loi hempeän katseen Erikiin.

— Jaa, mitenkä?

— Minä tarkoitan, että eikö hän juuri teidän molempien tänne-tulon kautta ole saanut syytä sellaiseen?

— Jos minä vain uskaltaisin toivoa, että armollinen rouva meidän tulomme siten käsittäisi.

Samassa aukeni ovi ja Arvid pisti päänsä sisään.

— Kuule, Erik, sinä joka niin hyvin olet tuntevinasi minun sukuperäni, sanoi hän kiukkuisella äänellä, tiedät kai myöskin, että se nuori paholainen oli sama, joka rakensi sinne Liikolan lahden perukkaan sen ihmeellisen luolan, missä äitisi tarinan mukaan sattumalta sinut synnytti. Siksihän koko pitäjä sanookin sinua siksi "vanhaksi Erikiksi". Ja sinä tiedät varsin hyvin, ketä sillä tarkoitetaan. Minä olen edes jälkeläinen, mutta sinä olet se itse. Oletko nyt tyytyväinen?

Ja ovi paukahti kiinni.

Erik ja Aksel katsoivat noloina toisiinsa, mutta Brita nauroi, nauroi niin sydämestään, että tupa helisi.

— Hän oli todella verraton, sai hän vihdoin sanotuksi naurun keskellä. Vai se on teidän nimenne? Suottako te onnuttekin hiukan toista jalkaanne. Taitaa olla sukuperintöä.

— Jos tekin tässä alatte tehdä minusta pilkkaa, niin menen tieheni, sanoi Erik ja nousi majesteetillisena paikaltaan.

— Ei, en minä pilkkaa tee, vakuutti Brita. Minähän olen niin iloinen siitä, että täällä käy ihmisiä minua tapaamassa ja minua ilahduttamassa.

— Jos ilahduttaminen tulee kysymykseen, niin kyllä me olemme valmiita parhaan kykymme mukaan sitä teille hankkimaan, vakuutti Aksel ja siirtyi hiukan lähemmäksi Britaa.

— Kyllä se on suorastaan synti, että noin kaunis nainen on tullut vaimoksi sellaiselle miehelle kuin Arvid on, sanoi Erik. Eihän hänellä ole muuta kuin raakuuksia suussaan, ja millainen hän on päänuppinsa puolesta, sen me kaikin varsin hyvin tiedämme.

Näin jatkui keskustelua, jota Brita yhä vain kiihotti. Hän käytti kaikki naiselliset mielistelykeinot ja rohkaisi heitä heidän valloittamisyrityksissään.

Mutta kartanolla kuljeskeli Arvid ja puheli itsekseen.

— Minä olen ihan pähkähullu! sanoi hän. Tässä minä kuljeksin ja olen kade kahdelle vanhalle miehelle, joita vedetään nenästä. Ikäänkuin minun tekisi itse mieleni siihen joukkoon. Minä en tiedä, mikä minua vaivaa oikeastaan. Olisipa nyt tuo poika täällä, niin kyselisin häneltä. Mutta enhän minä häneltä voi mitään kysyä tässä asiassa. Minä olen suuri narri, kun olen kade siitä, että hän puhelee toisten kanssa. Jos hän olisi minun vaimoni, mutta hänhän on vai minun ystäväni. Niin, ystävä hän on ollut minulle toden totta, sellainen, että moista saa hakea kautta koko Suomen maan, niin no, ei sellaista muistakaan maista löytäisi. Tässä minä istun ja ajattelen. Oikein naurattaa, kun muistan, miten minä vielä lyhyt aika sitten olin sellainen, että saatoin istua paikallani ajattelematta kerrassaan mitään. Hän tahtoo pitää hauskaa tuolla sisällä. Täytyyhän minun jollain tavalla hänelle palkita kaikki se, mitä hän on minulle tehnyt, ja auttaa häntä siinä, mikä hänelle hupia tuottaa. Sen minä teen, niin totta kuin tässä olen. Minä menen ja lisään tätä hullutusta niin, että siitä vasta oikein kova sekamelska syntyy. Hän hiipi tupaa kohden ja avasi oven hiljaa. Kukaan ei häntä huomannut, kun hän kurkisti sisään.

Suu ammollaan katseli Arvid sitä, mitä hän näki. Ikkunan luona istui Brita ja hänen kummallakin puolellaan herra, ja nämä pitelivät hellästi hänen käsistään kiinni ja kuiskailivat hänelle rakkaita sanoja.

— No, mutta…! oli ainoa, minkä Arvid hämmästyksessään sai sanotuksi.

Ryhmä ikkunan luona singahti erilleen, ja kiljaisten pakeni Brita huoneesta.

— Minne hemmettiin sinä nyt karkaat? huusi Arvid hänelle. Ei tässä ole hätäpäiviäkään.

Brita ei vastannut mitään, vaan katosi.

— Sinun, Arvid ei tarvitse häntä tilille vaatia, sanoi Erik, joka yhdessä Akselin kanssa oli noussut seisaalleen. Kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, olemme me kaksi valmiita antamaan sinulle täyden hyvityksen.

— Minkä hyvityksen? sanoi Arvid.

— Me olemme valmiit taistelemaan sinun kanssasi, jos niin tahdot.

— Elkää siinä höpiskö joutavia, sanoi Arvid. Ette te ole minulle velkaa mitään omista huvituksistanne.

— Sinä otat tällaisen asian näin leväperäisesti? huusi Aksel. Etkö sinä, mies, sitten ymmärrä, mistä tässä on kysymys?

— Kyllä minä sen verran ymmärrän, vastasi Arvid. Te olette täällä höynäilemässä minun rouvaani.

— Ja sinä sallit sen noin vain tapahtua?

— Minkäs minä sille mahdan, jos teidän mielenne tekee ja hän sen sallii.

Erik ja Aksel katsoivat pitkään toisiinsa.

— Elkää siinä seisoko kuin mitkäkin puukuvat paikallenne naulattuina, sanoi Arvid. Luuletteko te, että minä aion tässä melun nostaa, vai luuletteko, etten minä tiedä, mitä sanon?

— Kai sinä tiedät, mitä sinä sanot, vastasi Erik. Mutta että sinä niin sanot, se meitä kovasti kummastuttaa. Salli minun nyt kysyä sinulta suoraan ja vilpittömästi: Rakastatko sinä tuota vaimonpuolta?

— En rakasta. Hulluhan minä olisin, jos sen tekisin.

— Miksi kaikkien niiden ja niiden nimessä sinä sitten hänet olet tänne haalinut?

— Kun hän tuli jälestäni.

— Tämä on yhä kummallisempaa ja merkillisempää, sanoi Erik. Sinä et aio siis häntä vaimonasi pitää?

— Enhän minä häntä toki vaimonani pidä. Niin hassu minä en ole.

— Sinä aiot siis hänestä luopua?

— Sen minä teen vaikka heti, jos te niin haluatte.

— Jos me haluamme? Tietysti me haluamme.

— Ja kummalle meistä sinä hänet annat? kysyi Aksel.

— Sille, joka hänet saa, tietysti.

— Sinä annat siis meille täyden oikeuden koettaa valloittaa hänet omaksemme?

— Piirittäkää, piirittäkää niin paljon kuin vain tahdotte. Ei tämä poika vastaan pane. Minä neuvon keinojakin, jos siksi tulee.

— Kuule, Arvid, sanoi Erik. Salli minun vanhempana miehenä ja isäsi ystävänä kysyä, oletko sinä hullu.

— Olen kai minä ennen ollut hiukan päästä väärässä, mutta sitten on se luiskahtanut taas paikoilleen.

— Sinä et ilveile meidän kanssamme?

— Enhän toki.

— Sinä olet siis todellakin sellainen kummallinen mies, että päästät tuollaisen vaimon luotasi pois?

— Tuollaisen vaimonko? Niin, sellaisen vaimon kuin hän on päästän minä kyllä luotani pois.

— Minä en tiedä, miten minä sinua kiittäisin, sanoi Erik ja pudisti Arvidin kättä. Sinä olet todellakin jalo, vaikka kovin merkillinen ihminen.

— Anna minun syleillä sinua, sanoi Aksel ja sulki Arvidin syliinsä.

— Kun minä tänne tulin, niin en todellakaan olisi uskonut kaiken näin päättyvän, sanoi Erik ja hän hypähteli ontuvalla jalallaan kepeästi permannolla.

— Elä siinä loiki suotta, sanoi Aksel, voit vielä taittaa niskasi, sinä vanha koni.

— Kuule, elä sinä tule minulle neuvoja antamaan, miten minä olen, sanoi Erik. Ehjempi minä olen kuitenkin kuin sinä, jonka kaikki paikatkaan eivät vielä ole parantuneet.

— Mutta minua hän juuri lupasikin hoitaa, sanoi Aksel.

— Sellaiset lupaukset eivät merkitse yhtään mitään, sanoi Erik.

— Sinä kai luulet saavasi hänet?

— No, ainakin yhtä hyvin kuin sinäkin.

— Hiljaa, herrat, hiljaa, sanoi Arvid. Te saatte kaikessa sovussa mielistellä häntä. Se, joka hänet saa puolelleen, saa hänet pitää. Ja nyt minä menen ja kutsun vaimoni tänne. Minä aion itse olla läsnä ja katsella, miten te kumpikin naista mielistelette. Minä, katsokaahan, tahdon oppia sen keinon, jotta tarpeen tullen osaan.

— Tahdotko sinä, että me sinun läsnäollessasi alamme?

— Sen huvin ja opetuksen olette toki velvolliset minulle antamaan, kun minä olen ollut näin kovasti suopea.

— Mutta se tuntuu niin perin kummalliselta. Minä en tiedä, kuinka sitä osaa sellaista, kun aviomies on läsnä, sanoi Erik. Mitä iloa siitä omenienkaan varkaudesta on, jos isäntä vieressä katselee?

— Koettakaa, koettakaa, sanoi Arvid ja meni tuvasta.

Pihalla tapasi hän Britan ja sanoi hänelle:

— Mennäänhän nyt yhdessä tupaan, niin siellä alkaa sellainen leikki, että sinulle riittää siitä nauramista vielä kuolinhetkelläsikin. Minä olen noille kahdelle hullulle antanut luvan mielistellä sinua niin paljon kuin tahtovat. Olisitpa nähnyt heidän naamojaan, kun minä heille tämän asian ilmoitin. He olivat aivan kuin sekaisin päästään ja he töllistelivät minuun kuin minä olisin ollut hullu eivätkä he. Kyllä täytyy olla jokseenkin tyhmä, ennenkuin voi uskoa sinut naiseksi. Näkeehän sen heti kaikesta, että sinä olet mies. Minä en koskaan siten erehtyisi.

— Odotahan, sinä sysmäläinen, ajatteli Brita, kun sinä kerran huomaat, kuka tässä on ollut oikeassa, kuka väärässä!

Brita katsoi hymyillen Arvidiin.

— Sinulla on niin perhanan kauniit silmät ja sinä katsot niillä niin sanomattoman veitikkamaisesti, sanoi Arvid, että melkein toivoisi sinun olevan naisen.

— Mitä sinä sanoisit, jos minä olisinkin nainen? sanoi Brita ja juoksi tupaan.

Arvid seisoi pihalla ja töllisteli Britan jälkeen.

— Jos minä olisinkin nainen, mutisi hän. Mitä hän sillä tarkoittaa? Aikooko hän saada minutkin yhteen vyyhteen noiden tuolla sisällä olevien vanhojen koirien kanssa. Mutta siinä hän erehtyi. Ja sen minä sanon, että sellainen peli minun kanssani olisi jo kerrassaan sikamaista.

— Elä mene, poika, sai Arvid vihdoin suustansa. Elä mene! Pakinoidaan ensin hiukan tästä asiasta. Mitä sinä oikeastaan tarkoitit tuolla lauseellasi?

Mutta Brita oli jo ennättänyt tupaan, jossa molemmat vanhat herrat ottivat hänet suurella ihastuksella vastaan.

Arvid meni jälestä tupaan.

— Tulehan tänne hiukan, minulla olisi sinulle asiaa, sanoi hän viitaten Britalle.

— Elkää päästäkö minua, hän tahtoo riidellä minun kanssani, sanoi
Brita hiljaa Erikille.

— Emme me nyt häntä päästä, kun hän kerran on tullut ja me olemme sinun kanssasi jo keskustelleet asiasta, sanoi Erik.

Sanaakaan sanomatta istahti Arvid penkille tuvan toiselle puolelle.

— Alkakaa nyt se ilveilynne, sanoi hän. Minä katselen, miten siinä suoriudutte.

— Mitä hän tarkoittaa? sanoi Brita.

— Sitä asiaa ei ole helppo selittää, sanoi Erik. Mutta täytyyhän teidän tietää, mistä tässä on kysymys. Parasta on siis, että alamme alusta. Kuten tiedätte, ei miehenne teistä välitä.

— Onko hän sen sanonut? kysyi Brita.

— On, hän on sen sanonut, vakuuttivat molemmat herrat.

— Minun mieheni puhuu aina totta, sanoi Brita. Hän ei siis minusta välitä.

— Hän on antanut meille täyden oikeuden valloittaa teidät omaksemme.

— Molempienko omaksi? sanoi Brita nauraen.

— Ei, ei, vaan se, joka teidät valloittaa, saa teidät pitääkin, sanoi
Aksel.

— Ja hän on sellaiseen antanut luvan? sanoi Brita.

— On. Ja me olemme sen päälle lyöneet kättä ja syleilleetkin.

— Ei sitten siis tässä muu auta kuin odottaa, kumpi voittaa, sanoi
Brita nauraen.

— Ja sille te nauratte? sanoi Erik.

— Ei tässä kai itkemäänkään joudu, vastasi Brita.

— Mitä te siellä toisella puolella vitkastelette? huusi Arvid. Alkakaa nyt jo, jotta minä saan nähdä, miten te menettelette.

— Eihän sitä ihminen nyt sentään sillä tavoin vain komennon mukaan mene rakkautta tunnustamaan, sanoi Erik.

— Jos se kerran teissä asuntoa pitää, niin kyllä se silloin tulee uloskin milloin tahansa, sanoi Arvid.

Vitkaan luisti keskustelu huoneessa. Molemmat vanhat herrat tunsivat olevansa aivan kuin jalkapuussa ollessaan pakotettuja mielistelemään aviomiehen läsnäollessa hänen vaimoaan. Erikissä heräsi ensiksi se ajatus, että jollain tavoin tässä ilveiltiin heidän kanssaan, ja hän kautta rantain alkoi tiedustella Britalta, oliko hän todellakin Arvidin puoliso. Brita vannoi pyhät valat siitä, että hän oli Arvid Tandefeltin vaimo. Silloin vanhat herrat tulivat rohkeammiksi ja alkoivat jo puolikovaa lausua Britalle kaikenlaisia kauniita sanoja. Ja enentääkseen riutuvan miehuutensa arvoa he alkoivat kertoa kartanojensa kauneudesta ja niiden oivallisesta maanlaadusta. Ja pian oli rakkaudenkeskustelu siirtynyt lehmiin ja sikoihinkin.

XVI

Vaiti istui Arvid huoneen toisella puolella. Omituiset ajatukset alkoivat kiertää hänen aivoissaan. Hän kuunteli toisten puhetta hetkisen, mutta pian oli hän kokonaan unohtanut heidät.

Oliko tuo hänen vaimonaan ilveilevä ihminen mies vai nainen? Hän oli kyllä heti alussa tätä epäillyt naiseksi, mutta olihan tuo silloin miekallaan opettanut hänelle, mitä miehekkäisyys on. Mutta kuitenkin, hänhän oli itse sanonut: jos minä olisinkin nainen! Niin, jos hän olisi nainen, niin eivät nuo kaksi vanhaa juhtaa tuolla saisi istua penkillä, vaan nousisi hän, Arvid, paikaltaan ja löisi heidät yhdeksi liiskaksi. Niin, mutta millä oikeudella? Vaikka tuo olento olisikin nainen, niin mitä oikeuksia Arvidilla olisi häneen? Eihän hän rakastanut ketään muuta kuin tuota tyttöä siellä Turussa. Ja se tyttö oli vihaisena jättänyt hänet keskelle katua. Hänen vaimonsa olisi ehkä voinut tulla salapuvussa hänen luokseen. Mutta miksi hän sen olisi tehnyt? Hänhän oli antanut täyden vapauden hänelle.

— Ei tässä muu auta kuin täytyy minun keskustella asiasta jonkun minua viisaamman kanssa, arveli Arvid. Mutta eihän täällä ole ketään muuta kuin hän itse, jonka kanssa minä voin puhella. Ja jos hän on nainen, niin hän tietysti tekee koko ajan minusta pilkkaa. Haavuri on viisaampi minua. Hänhän tuon ihmisen tänne toikin. Hän siis voi tietääkin jotain.

Arvid nousi paikaltaan ja sanoi toisille tuvassa oleville:

— Minä jätän teidät rauhaan, saatte pitää niin hauskaa kuin jaksatte ja ennätätte!

Hän tuli kartanolle ja huuteli haavuria. Tämä oli paraillaan tallissa ja vastasi sieltä. Arvid meni hänen luokseen.

— Tulehan, mies, tänne, minulla olisi sinulle yhtä ja toista juteltavaa.

He istuivat tallin oven luo rinnatusten kumoon käännetyn korvon päälle.

— Mikä nyt on hätänä? kysyi haavuri.

— Sanohan minulle suoraan, mikä se ihminen on, joka sinun kanssasi tuli tänne?

— Niin, Adolfko?

— Sama juuri. Onko hän mies vai nainen?

— Mies kai hän on. Sellaisena minä olen häntä pitänyt ja sellaisena tekin olette.

— Tiedätkö sinä aivan varmasti, että hän on mies?

— Näkeehän sen sellaisen kaikesta pienimmästäkin.

— Ei sitä sellaista niin vain kaikesta pienimmästä näe. Tietää se täytyy!

— Kai te sen itse tiedätte, joka hänen kanssaan olette ollut paljon enemmän kuin minä.

— Mistä minä kaikki tietäisin? Ihminen minäkin olen.

— Mistä te nyt olette tullut sellaiseen ajatukseen, että hän on nainen?

— Kun nuo kaikki hänen jälestään juoksevat. Joko sitten kaikki muut ovat aivan hassuja tai minä sellainen olen.

— Samahan tuo on, kuka hassu on.

— Ei se ole aivan sama. Jos hän on nainen, niin minä en päästä ketään hänen lähelleen.

— Miksi ette? Ette kai te häntä rakasta? Tuota toistahan te rakastatte.

— Ei puhuta nyt siitä asiasta, se ei kuulu tähän. Hän on siis nainen?

— Hän on mies!

— Jos hän on mies, niin saavat nuo vanhat herrat sittenkin kadota talosta.

— Minkä tähden? Jos hän tahtoo pitää hauskaa vetämällä heitä nenästä…

— En minä voi sanoa, minkä tähden, se on nyt vain niin, että minä tahdon olla yksinäni hänen seurassaan, olkoon hän vaikka mieskin!

Ja Arvid nousi paikaltaan ja meni tupaan.

— Nyt saatte mennä! sanoi hän avatessaan oven.

— Mutta minkä tähden? huusi Erik.

— Se on niin kuin minä sanon. Tässä ei tarvita olla mitään erityisiä selityksiä.

— Mutta meillähän on lupa, sanoi Erik.

— On kyllä, mutta ei se tarkoita sitä, että te kaiken päivää täällä olisitte. Nyt tahdon minä tämän ihmisen kanssa puhua.

Ja niin käskevä oli Arvidin muoto, että vanhat herrat, ottaen hellät jäähyväiset Britalta, poistuivat.

Kun Arvid ja Brita olivat jääneet kahden, niin Brita kysyi:

— Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Toisena hetkenä sinä annat heille luvan olla minun seurassani ja toisena ajat heidät pois.

— En minä itsekään tiedä, mikä minua vaivaa, vastasi Arvid. Minun on niin vaikea olla kuin olisin kipeä. Minä en osaa olla rauhallinen. Kuule, oletko sinä mies vai nainen?

— Miksi sinä sitä kysyt?

— Sano suoraan, oletko sinä mies vai nainen?

— Tiedäthän sinä itse, mikä minä olen.

— Minähän olen niin tyhmä, etten minä kaikkea tiedä.

— Mutta totta kai sinä sellaisen tiedät.

— Niin sitä luulisi, mutta sinä olet niin merkillinen ihminen, että tässä menen aivan sekaisin sinun seurassasi. Kun minä näen, miten sinä olet ystävällinen noille vanhoille tahkoille, niin minä olen kade. Jumal'avita, kade minä olen! Eihän minulla ole syytä sellaiseen, mutta minä en sille mahda mitään. Minä olen kade jokaiselle, jonka kanssa sinä olet.

— Kyllähän minä heidän seurastaan saatan luopua.

— En minä sitäkään tarkoita. Täytyyhän sinun saada huvitella, kun kerran olet tänne yksinäiseen paikkaan tullut. Ja mitä hupia sinulla olisi sellaisen jörön seurassa kuin minä olen. Katsohan, minä en ole ennen tietänyt, että olisi maailmassa ihmisissä muuta erotusta, kuin mikä on miehen ja naisen välillä. Mutta nyt minä olen alkanut huomata, mitä ihminen on sellaisenaan.

Britan silmät säihkyivät, kun hän katsoi edessään olevaan mieheen, joka ei uskaltanut häneen katsoakaan.

— Istuhan tänne minun viereeni, sanoi Brita, niin keskustelemme oikein rauhallisesti.

— Sitähän minä juuri tahtoisinkin, sanoi Arvid. Minä en pääse enää oikein itsestäni selville. Minä olen ollut tähän asti tuommoinen noin vain. Kyllähän sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Minä olin sodassa, tapoin ihmisiä ja rakastelin naisia, ja sillä välin rukoilin jumalaa. Mutta ei se elämän järjestys enää minua miellytä. Minä kaipaan jotain muuta enkä itsekään tiedä, mitä se on.

— Sinä ikävöit tuota naistasi, jonka näit Turussa?

— En minä sitäkään enää tiedä. Minusta tuntuu aivan siltä, kuin minussa äkkiä olisi auennut jotain. Minä olen ollut kuin kasvi, joka kauniina aamuna äkkiä huomaa kukkivansa. Ja katsohan, sinä olet sen ihmeellisen seikan saanut aikaan. Jätä tuo naisen puku ja ole mies minun seurassani, sillä minä tarvitsen nyt miestä, jonka kanssa saan puhella ja keskustella kaikesta.

— Mistä kaikesta?

— Siitä, joka on ollut ja joka vielä tulee.

— Sinähän sanoit jo, millaista sinun elämäsi on ollut.

— Ei se siinä vielä kaikki ole. Kyllä kai Erik oikeassa oli, kun sanoi, että minun esi-isäni on ollut paholaisen poika, sillä niin kuuma veri on minun suonissani. Kun minä ajattelen kaikkea sitä, mikä on ollut takanani, ja ajattelen nyt kaikkea sitä, mikä on edessäni, ja minun tulisi sanoa, millä tavoin tässä päästään eteenpäin, niin olen pahassa pulassa. Minä puhun nyt tässä sinulle hiukan sikamaisia asioita, mutta minun täytyy niistäkin kerran puhua. Minä olen aina pitänyt naisista, minä en niiden jälestä ole juossut, mutta kyllä ne minun jälestäni. Ja vaikka minä olen ollut niille kuinka tyly tahansa, niin ovat ne tulleet vain sitä hullummiksi.

— Sinä olet siis heitä rakastanut kuitenkin?

— En minä tiedä, onko se sellainen ollut rakkautta. Minä olen ottanut heitä omakseni silloin, kun on vereni sitä vaatinut. Minä en ole kenellekään luvannut mitään, enkä sen vuoksi ole mitään pitänytkään. Kyllähän ne ovat lähtöäni itkeneet, mutta se ei minua ole liikuttanut. Mutta sitten tuli tuo nainen siellä Turussa tielleni. Hän oli ensimäinen, joka ei minusta huolinut, joka ajoi minut luotaan, ja silloin minä huomasin, että on niitä naisiakin kahdenlaisia maailmassa, sellaisia, joita mies rakastaa, ja sellaisia, jotka miestä rakastavat. Siellä Saksassa minulla oli tuollainen nainen, joka minua rakasti ja jota minäkin rakastin tai ainakin luulin rakastavani.

— Rakastatko sinä häntä vieläkin? kysyi Brita hiljaa.

— Ne asiat ovat jo olleet ja menneet. Minun rakkauteni loppui samalla kun tein suuren tyhmyyden hänen tähtensä. Katsohan, hän asui Nürnbergin kaupungissa, jonka me olimme valloittaneet, mutta joka sitten joutui saksalaisille. Eräänä iltana, kun me jo olimme kaukana siitä kaupungista, nakkausi minuun sellainen palava ikävä tuon naisen luo. Minä olin aivan kuin sokea ja järjetön sinä iltana. Minä otin hevoseni ja ajoin tulista vauhtia sitä kaupunkia kohden. Minä tulin sinne ennen aamun koittoa. Muurin luona minä seisautin hevoseni, kätkin sen metsikköön ja hiivin muurin luo. Ja sitten minä kiipesin muurin yli. Minä en ajatellut mitään vaaraa. Minä en edes muistanut, että sellainen minua uhkasi, minä tahdoin vain saada tuon naisen. Minä en voi ymmärtää, mistä sellaisen voiman sainkaan, mutta niin se vain oli, että minä kiipesin kuin kissa muuria ylös. Minä tapoin siellä vartian, joka astui tielleni, ja sitten nopeasti katosin kaupunkiin. Minä tulin tuon naisen asunnolle ja suljin hänet syliini. Kun hänen luotaan lähdin, niin vihasin häntä. Minä en tiedä, miksi niin tein. Ehkä sen tähden, että hän niin helposti oli minulle antautunut. Jos hän olisi vastustanut minua, niin, jos hän sen olisi tehnyt, niin minä olisin ollut valmis kuolemaan hänen puolestaan. Minä ajattelen nyt tuota kaikkea ja minä kummastelen itseäni.

— Miksi sinä sen teet?

— Minä en tiedä oikein, miksi sen teen. Minusta olisi varmaankin tullut aivan toisenlainen mies, jos joku nainen olisi ottanut minut toiselta kannalta. Ja sitten minä kirosin naisia taas niin kuin mies vain verivihollistaan kiroo. Minä olen koko ajan odottanut sitä oikeata naista. Minä en tiedä, ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?

— Kyllä minä ymmärrän. Jatka vaan!

— Minä olisin tahtonut, että se nainen olisi vaatinut minulta jotain, uskonut minuun. Minä en osaa oikein sanoa, mitä hänen olisi tullut tehdä. Siellä oli meidän väessämme eräs mies, jolla oli se kummallinen ominaisuus, että hän ei koskaan lukenut raamattua eikä muita pyhiä kirjoja. Hänellä oli aina kaikenlaisia latinankielisiä kirjoja. Ja hän puhui kerran minulle siitä, että jokaisella meistä on samoin kuin eräällä joskus eläneellä sankarilla, joka muuten oli aivan haavoittumaton, kantapää, mihin pistämällä voi miehen tehdä heikoksi ja sitten tappaa. Hän sanoi, että meillä kaikilla on tuollainen kantapää… Akilleen kantapää, nyt minä sen nimenkin muistan… tuollainen Akilleen kantapää, joka tekee meidän sielumme heikoksi ja koko elämämme vaikeaksi. Kun se on turvaamaton, niin me tulemme heikoiksi. Minä en silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt sen ymmärrän. Minä en ole koskaan uskonut mitään itsestäni, en koskaan luottanut mihinkään muuhun kuin omaan voimaani, mutta onhan sitä muutakin kuin nyrkki, jolla mies voi voimaansa näyttää. Sinä olet tullut minun elämääni ja sinä olet muutamassa päivässä saanut minut ajattelemaan yhtä ja toista. Minä olen huomannut, että minä sinua tarvitsen aivan välttämättömästi. Tämä kuuluu varmaankin sinusta kummalliselta?

— Ei, ei laisinkaan.

— Jos sinä olisit ollut nainen, niin sinä tietysti olisit tehnyt aivan samoin kuin kaikki muutkin naiset. Sinä olisit tietysti koko ajan ajatellut, millä kaikilla keinoilla sinä saat minut valtaasi. Siksi, kun minä kuulin, että sinä voisit olla nainen, niin minua oikein hirvitti. Arvaanhan minä, mikä melu ja meteli tästä sitten taas olisi syntynyt. Sinä olisit kiihottanut minua, ja minä olisin juossut sinun jälestäsi, enkä ennen olisi sinulle rauhaa antanut kuin olisin sinut saanut valtaani. Ja kun se olisi tapahtunut, niin minä olisin sinut heittänyt pois luotani. Minä olisin aivan varmasti sen tehnyt.

— Sinä siis todellakin uskoit, että minä olin nainen?

— Eihän mies sille mitään mahda, että hän uskoo kaikenlaisia tyhmyyksiä. Olisihan minun pitänyt huomata, että niin viisasta naista kuin sinä olet ei jumala ole siinä kiireessä, millä hän ihmisiä tekee, joutanut valmistamaan.

— Ja mitä sinä sitten minusta nyt oikeastaan tahdot?

— Sitä, että me olemme taas kuin mies ja mies ja että tuo narripeli, joka on sinun hameissa kulkemisesi, heitetään pois. Minä olen sinun seurassasi oppinut aivan äkkiä ajattelemaan. Se on sellainen ilo, että minä en osaa sitä sanoilla sinulle selittää. Mutta koetahan kuvitella, miltä se sinusta tuntuisi, jos olisit sokea ja sitten aivan äkkiä saisit silmiesi valon. Minä en oikein ymmärtänyt, mitä sinä minulle merkitset, ennenkuin tulin äkkiä ajatelleeksi sitä, että sinä lähtisit minun luotani pois. En minä tässä kadehdi muuta kuin sitä, että nuo toiset ja niiden seura voisi tulla sinulle rakkaammaksi kuin minun.

— Ole huoleti. Ei minulle kukaan ole niin rakas kuin sinä olet, sanoi
Brita. Minä voin sen vannoa sinulle.

— Kuulehan nyt, poika, kun minä sinulle sanon jotain oikein vakavasti. Minä olen taas aivan varma siitä, että minä kerran saan tuon tytön sieltä Turusta omakseni. Kyllä jumala hänet kerran minun tielleni juoksuttaa. Ja kun hän tulee, niin täytyy minun olla silloin sellainen, että hänen ei tarvitse hävetä ottaneensa tällaisen miehen aviomiehekseen. Ja siinä sinä saat auttaa minua. No, mitä sinä siihen sanot?

— Koetetaan sitten miestä höylätä.

— Niin juuri, höyläämistä minä kaipaan. Ja oikein tuntuvaa höyläämistä, sellaista, että lastut sinkoavat korkealle.

— Minä tiedän keinon, millä me alotamme.

— Sano se, ja minä noudatan sinun neuvoasi ja teen ihan kaiken, minkä sinä käsket. Ja minä möyryän ja ponnistan niin, että paikat tärisevät, kunnes olen sellainen kuin tahdot. Minä otan sinut esimerkikseni ja koetan muodostua sinun mukaasi.

— Kuule siis! sanoi Brita, ja hänen äänensä oli ihmeellisen heleä. Anna minun olla naisen puvussa ja koeta ajatella, että minä olen tuo sinun rakkaasi. Joka kerta, kun sinä olet toisenlainen kuin sinun tulisi olla, sanon minä sen sinulle.

— Sinä arvelet, että minun tulisi olla siis samassa roikassa kuin nuo kaksi puolihassua herraa?

— Sitä en tarkoita, vaan että sinä olisit minulle aivan sellainen kuin olisit tuolle tytölle, jos hän olisi vaimosi, yhtä kunnioittava ja yhtä hyvä.

— Etkö sinä keksi mitään muuta keinoa kuin tuon? Eikö sellaisista varsinaisista saarnoista olisi enemmän hyötyä?

— Minä en usko tuollaisiin saarnoihin. Eihän hevonenkaan opi, jos sille vain puhuu, satula sille on pantava selkään.

— Pane sitten satula minun selkääni, minä tottelen. Ja jos vikuroitsen, niin lyö oikein tuntuvasti piiskalla. Kyllä tämän ratsun nahka kestää.

Ja Arvid tarttui lujasti molemmilla käsillään Britan olkapäihin ja ravisti häntä.

— Olet sinä sentään eriskummallinen ihminen, muuta en voi sanoa, huudahti hän. Minä melkein nyt toivoisin, että sinä olisitkin nainen. Kyllä minä sinua palvelisin niin, että jumalakin sitä lystikseen katselisi. No, mitä se minun emäntäni siis ensiksi käskee?

— Alotetaan ulkoasusta.

— Eikö se sitten ole muka hyvä ja kelvollinen?

— Milloinkahan sinä olet viimeksi tukkasi sukinut?

— Elä nyt ala sellaisista pikkuasioista. Eikö sinulla ole mitään parempaa?

— Ei se ole mikään pikkuasia. Koska sinä olet viimeksi tukkasi sukinut?

— Kuka niitä sellaisia panee muistoonsa, taisi olla eilen aamupäivällä.

— Ja miten sinä sitä olet sukinut? En minä eilen ainakaan huomannut siinä mitään erotusta.

— Sepä oli ihme ja kumma, kun minä sormillani sitä haravoin pitkät ajat.

— Arvasinhan minä, että viisipiikkistä siinä oli käytetty.

— Mutta eihän se sellainen tule kysymykseen näin meidän miesten kesken.

— Minähän olen nyt sinun vaimosi. Menetkö sukimaan vai et?

— Menenhän minä, herran tähden, menenhän minä.

Ja nauraen poistui Arvid tuvasta.

Kun Brita oli jäänyt yksin, seisoi hän kauan paikallaan silmät ummessa ja voimakkaasti nousi rinta. Ja sitten hän vaipui penkille ja itki, itki kauan onnesta ja ilosta. Hän tiesi nyt, että onni oli tullut hänelle, että se oli tullut tuon suuren ja rotevan miehen muodossa, että hänen täytyi kaikki valmistaa niin, että se ei katoaisi. Hän tiesi jaksavansa vielä odottaa onneaan, vaikka verensä leiskahtelikin niin voimakkaasti hänen suonissaan.

Kuluipa kotvasen aikaa, niin Arvid pisti päänsä ovesta sisään ja sanoi nauraen:

— Mitä nyt sanotaan? Minä olen pessytkin sen yksintein, ja niin on suorana tukka, että eivät hevosen hännän jouhetkaan ole sen suoremmassa.

XVII

Muutama päivä myöhemmin, kun Rapalan väki oli elonleikkuussa ja Arvid ja Britakin olivat vainiolle menneet, oli haavuri yksinään kotona. Hän istui tuvan portailla ja ruokki talon kirjavaa kukkoa, heitellen sille murusia. Kanat olivat menneet jonnekin heinäladon luo nokkimaan niitä siemeniä, jotka heinistä olivat niitä latoon ajatettaessa putoilleet.

Haavuri katseli, miten kukko nokki murusia, ja alkoi sitten puhella.

— Kun minulla ei ole ketään muuta puhekumppalia, niin valitsen sinut, sinä kanakartanon herra. Puhelkaamme me kaksi järkevää hiukan tämän talon asioista. Ellen minä saa kenellekään puhua, niin jo halkean paljaaseen kummastukseen, hämmästykseen ja kipinöivään kiukkuun. Minä olen pyhästi vannonut, että minä en ilmaise mitään ainoallekaan ihmiselle. Ja sen lupaukseni minä pidänkin, mutta sinä et ole ihminen, vaikka sinulla onkin enemmän järkeä kuin muilla tässä talossa, minua, huomaa se, lukuunottamatta.

Kukko asettausihe hetkiseksi toiselle jalalleen seisomaan.

— Niin sinä seisot lujasti jaloillasi, mutta tässä talossa miesväki keikkuu. Kun minä ajattelen, että sinä hallitset viittätoista siippaa ja että tässä talossa yksi siippa hallitsee talon isäntää ja kaikkia pitäjän herroja hänen lisäkseen, minutkin joukkoon laskettuna, niin minä kumarran sinulle. Sinä olet sentään se, joka olet oikea miespuolinen olento luomakunnassa. Sinusta voi toden totta sanoa, että sinä pysyt kannallasi. Syö tuosta muruja, jotta kupusi paisuu ja kanat sinua entistään enemmän kunnioittavat ja tottelevat. Sinä olet pitänyt hyvää järjestystä omassa talossasi. Kukaan ei uskalla sinua vastaan kapinoida. Niin sitä pitää asettaa elämänsä.

Kukko kiekaisi ylpeästi.

— Sinä laulatkin aina oman nuottisi mukaan, mutta täällä me saamme kaikki tanssia kanan nuotin mukaan. Koetahan sinä ajatella, mitä se olisi, jos sinun tarhaasi tulisi kana ja sanoisi, että hän onkin kukko, ja olisi tätä petosta varten hankkinut itselleen kaikenlaisia ulkonaisia kukon merkkejä. Tietysti sinä katselisit sitä kierosti oikealta ja vasemmalta. Jos sinä sitten koettaisit voimiasi sen kanssa ja se aivan yhtäkkiä näyttäisikin olevansa sinua voimakkaampi —?

Kukko nousi taas toiselle jalalleen seisomaan ja katsoi pää kallellaan haavuriin.

— Sinä et kai usko sitä? Mutta minä vakuutan, että kyllä kanakin kovaksi tappelijaksi tulee, kun se oikein ponnistaa. Ajattele sitten vielä tämän lisäksi, että sama olento äkkiä sanoisi sinulle, että hän onkin kana tai että hän kaikkien muiden paitsi sinun silmissäsi on kana. Sinä tietysti tarkastaisit, kuinka sen asian laita oikeastaan on. Mutta usko minua, on sitä sellaisiakin kukkoja, että ne uskovat, mitä niille uskotellaan. Ja sitten sinä mieltyisit tähän kanaan, jota muut pitävät kanana ja sinä yksin kukkona, ja suostuisit muiden läsnäollessa vielä sanomaan aivan toista kuin mitä uskot. Ja vaikka sinulla olisi täysi valta siihen kanaan, joka kerran tulee sinun tarhaasi, niin sinä kuitenkin yhä olisit loitolla hänestä. Tuossa on sinulle taas murusia, et sinä jaksa sellaista hassutusta sulattaa, ennenkuin olet välillä vahvistanut voimiasi.

Ja haavuri heitti taas kukolle murusia.

— Koska sinä jo näyt nokkineen ne kupuusi, niin minä jatkan selitystäni. Nyt tämä kana sitten saisi sinut uskomaan, että se on viisaampi ja kaikin puolin oppineempi kuin sinä. Ja sinä menisit siihen ansaan ja pyytäisit häntä sinulle opettamaan kaikenlaisia kauniita tapoja. Ja sitten alkaisi uusi komento sinun tarhassasi. Ensin saisit sinä ruveta laulamaan aivan uudella nuotilla. Sitten otettaisiin sinulta pois se sydäntäsi lohduttava tapa, jolla sinä kiroilet, kun kanat eivät ole aivan niin kuin sinä tahdot. Ajattelehan vain, mitä se olisi, kun sinä et enää saisikaan purkaa mieltäsi. Sinä et koskaan sellaiseen suostuisi, mutta kaikki eivät ole sellaisia kuin sinä. Sitten saisit ruveta toisella tavalla astumaan, et enää saisi harpata, vaan sipsuttaa kuin kana. Ja lopulta tämä kana ottaisi niin kaiken vallan sinulta, että ilmoittaisi laulullaan auringonkin nousun. Ja kun sinut sitten olisit näin kuranssattu, ja tyynellä mielellä katselisit, miten jokaisesta aidan raosta tulee esiin vieraita kukkoja, jotka koettavat tuon kanan kimppuun käydä, niin uskoisit sinä vain, että tuo kana onkin kukko.

Kukko hyppäsi haavurin polvelle ja seisoi siinä.

— Niin, tule sinä vain tänne turviin. Me kaksi kuulumme sentään siihen joukkoon, joka ei anna itseään millään tavoin komentaa. Ole siinä nyt kauniisti, niin minä jatkan. Tiedätkö, mikä sitten olisi se suuri palkinto, jonka sinä saisit kaikesta tästä alennustilastasi? Se, että tuo kana eräänä päivänä sanoisi sen, jota sanoa sen jo alusta alkaen on tehnyt mieli: Ollaan nyt yhtä väkeä! — Sellaista elämää meidän talossa nykyään eletään. Ja sen minä voin sinulle tässä kaikessa hiljaisuudessa sanoa, että minäkin kuulun noihin hassuihin, jotka juoksevat tuon toiselle kukolle kuuluvan kanan jälestä. Minä en sille mahda mitään. Sinä sanot tietysti, että minun pitäisi voida. Mutta me ihmiset olemme niin heikkoja, meillä ei ole sitä järjestystä kuin sinulla on omassa valtakunnassasi. Tuo kana on kovin merkillinen kana, vaikka se ei olekaan mitään vieraan maan rotua. Kyllä se on niin suomalaista rotua kuin konsanaan sinä ja minä. Mutta sille on annettu sellainen viisaus, että sillä hallitsisi jo kahtakin kuningaskuntaa. Minä voin sinulle ilmoittaa, koska sinä et varmaankaan sitä tiedä, että nykyään on maailmaan tullut kananvalta. Siellä Ruotsissa, siis täälläkin Suomessa, on kana kaikkien kukkojen ylimpänä valtiaana. Arvaathan, että kun niin suuressa tarhassa kanan onnistuu pitää valtansa, niin mitä sitten täällä pienessä Rapalassa. Sinä ihmettelet, minä huomaan sen, kun noin katsot pää kallellaan minuun. Minä ymmärrän sinun katseesi erinomaisen hyvin. Sinun mielestäsi on se sellainen maailman järjestys aivan hullunkurinen. Mutta enemmän olet hämmästyvä, kun kuulet kaiken, mitä vielä seuraa. Koko jutun paras osa on vielä jälellä. Tämä kana oli oikeastaan tämän talon kukon oma, sitä varten varattu jo aikoja sitten, jo silloin, kun se vasta oli munasta päässyt. Mutta kukko oli sen unohtanut ja oli mielistynyt toiseen kanaan. Pahaksi onneksi tämä kana olikin sama kuin se, joka kukolle oli luvattu. Ja silloin kana tuli kukkona tämän talon kukon luo. Ja ajattelehan, millainen hölmö minäkin olen? Minä olen ollut siinä petoksessa mukana. Kun tämä kana nyt heitti pois kukon verhot ja tuli taas kanaksi, niin silloin antoi talon kukko kaikille toisten talojen kukoille luvan tulla tälle kartanolle. Ja ai ai, mitä peliä täällä onkaan pidetty. Täällä on ollut sellainen kiekuna ja kaakotus, että olisi luullut koko maailman olevan nurinkurin ja viimeisen päivän riemun vallitsevan kaikkialla. Mutta meidän talon kukko tahtoi sittenkin olla se ensimäinen tunkiolla. Sen sinä varsin hyvin ymmärrät. Kun nuo toiset eivät pysyneet poissa talosta, niin pani hän niille loukkuja.

Kukko hyppäsi haavurin polvelta pois.

— Elä pelkää, ne ovat niin suuria kukkoja varten, että ei sinulla ole mitään vaaraa. Minä selitän ne sinulle, jotta tiedät käydä niitä katsomassa. Siellä riihen takana, aivan sen tien varrella, joka vie talosta siihen rantaan, minne veneet laskevat, kun kirkonkylästä tullaan, siellä on ensimäinen loukku. Se on niitä suuria kukkoja varten. Meidän kukko sen sinne rakensi. Se on samanlainen sadin kuin mikä ketuille pannaan. Katsohan, nuo vieraat kukot hiipivät taloon aina siihen aikaan, kun jo oli menty orrelle. Pimeässä toinen niistä sitten meni ansarautoihin, jotka loksahtivat hänen kinttunsa ympärille. Se ei ollut niin kovin vaarallista, sillä siinä kukossa oli jo ennestään hyvin paljon haavoja. Se oli nimittäin ollut vierailla mailla tappelemassa ja oli sieltä tullut kotitunkiolleen aivan rikkinäisenä. Pariin päivään ei hän ole enää tullut tämän talon näkyviin, mutta minä olen kuullut, että hän hautoo julmaa kostoa. Arvaahan sen, että kostaa sitä tekee mieli, kun äkkiä kintuista nipistetään. Täällä kävi toinenkin suuri ja vieras kukko, oikein sellainen vanha tappelupukari. Se oli niin viisas, ettei koskaan kulkenut tietä pitkin. Mutta kävipä sillekin nolosti. Eräänä iltana, kun sekin koetti tulla kartanolle salavihkaa, niin oli kukko kuopinut aivan portin kohdalle jumalattoman suuren kuopan, jonne oli koonnut kaikenlaista törkyä. Tähän kuoppaan tuo tappelukukko sitten putosi. Se kuuluu saaneen huuhtoa itseään hyvin kauan, ennenkuin tuli taas sellaiseen kuntoon, että voi astua toisten joukkoon. Nyt nuo kukot eivät enää öiseen aikaan uskalla tulla taloon, mutta kyllä ne päivällä täällä näyttäytyvät. Ja tiedätkö, millainen se kana on niille? Se kuopii maata niiden edessä, heiluttaa pyrstöään, kurottaa kaulaansa ja on niin kovasti merkillisen, ihmeellisen ja kummallisen näköinen ja tapainen. Minäkin toisinaan juoksen perässä, häpeähän se on, mutta minä en sille mahda mitään.

Haavuri näki Arvidin ja Britan tulevan ja sanoi kukolle:

— Mene nyt pois ja kutsu kanasi koolle, sinä olet ainakin niiden herra. Tuolla se meidän kanakukko tulee!

Kukko juosta keikutti pihamaan poikki ja päästyään sen toiselle puolelle heläytti komean kiekunan. Pian juoksi kanoja joka haaralta. Kukko seisoi ja lauloi, ja kanat koettivat ymmärtää, mitä heidän herransa ja vallitsijansa sellaisella äkkinäisellä komentamisella tarkoitti. Ja ne kuopivat maata ja kaakottivat parhaansa mukaan ilmaistakseen, että he olivat hänen uskollisia palvelijoitaan.

— Mikä kanoille nyt niin äkkiä tuli, kun ne noin kaakottavat? sanoi
Brita haavurille tullessaan.

— Ei niitä, minun ymmärtääkseni, mikään vaivaa, vastasi haavuri. Minä tässä aikani kuluksi keskustelin kukon kanssa siitä, millainen komento sen tarhassa on. Ja kukko kai nyt tahtoo näyttää, että hän se herra on ja kaiken määrääjä.

Arvid oli mennyt tupaan edeltäpäin, joten haavuri ja Brita olivat kahden. Brita nauroi haavurin lauseille, sillä hän varsin hyvin ymmärsi, mitä tämä tarkoitti. Hän laski kätensä ystävällisesti haavurin olalle ja sanoi:

— Sinä olet minulle ollut uskollinen ja auttanut minua. Minä olen tänään pyytänyt mieheltäni sinulle torpan.

— Elkää olko minulle noin ystävällinen, siinä on suuri vaara, sanoi haavuri puoliksi leikillään.

— Mikä vaara siinä olisi?

— Se, että minä tulen aivan yhtä hassuksi kuin nuo kaikki muutkin.

— Ketkä muut?

— Miehenne ja nuo vanhat herrat. En puhukaan rengeistä ja piioista, jotka tekevät teidän tähtenne talossa työtä sellaisella vauhdilla, että ovat kuin orjat raatamassa. Kun te olette sitä miestänne kesyttänyt, niin ovat kaikki rengitkin tulleet aivan kuin päästään vähän väärälle. Tiedättekö, mitä ne tekevät työstä päästyään? Ne harjaavat ja puhdistavat itseään niin, että oikein pelottaa sellainen siivous. Minä olen kuullut, että ne ovat renkituvassa eräänä iltana oikein miehissä tappaneetkin.

— Mitä?

— Kirppuja, jotta ne eivät heistä teihin hyppäisi. Ja kun sysmäläinen ei enää kirpuistakaan välitä, niin ei sitten hänessä ole paljoakaan jälellä entistä luontoaan. Ja piiat sitten! Ne ovat tulleet niin kauniiksi käynniltäänkin. Vanha Leenakin kuuluu pitävän öisin jonkinlaista puuta jaloissaan, jotta jalat taipuisivat ulospäin. Se on aivan totta! Talosta on sitä paitsi saippua kesken loppunut, niin että on täytynyt käydä sitä lainaamassa Voipalan kartanosta. Minulla on ollut runsaasti työtä, kun olen saanut leikata renkien tukkaa, jotta se osuisi kauniimmin korville. Te olette tehnyt kaikki täällä aivan eriskummallisiksi. Minä olen ainoa, joka olen pysynyt entiselläni, mutta kovalle onkin ottanut tämän vanhan muodon säilyttäminen. Kenelle minä enää kiroilenkaan, kun ei kukaan muu sitä tee, ei kukaan muu kuin kukko. Siksi me olemmekin tulleet niin hyviksi ystäviksi, me kaksi, jotka vielä arvelemme, että naaras olkoon koiraksen vallan alainen.

— Ethän sinä toki siten ajattele, sanoi Brita ja taputti haavuria olalle.

— Elkää tulko niin lähelle minua, minä varoitin jo äsken. Minä menen ajoissa pois, sillä pelkään, että teillä on aikeita minunkin suhteeni ja että te mielitte saada minutkin muuttumaan toisenlaiseksi. Minä olen huomannut niin kamalia oireita itsessäni toisaanne päin.

— Mitä oireita?

— Minä olisin tässä eilen voinut varastaa Erik herran kukkaron, mutta annoinkin hänelle sen takaisin. Jos minä en enää varastakaan, niin mitä minä sitten olen. Minä menen nyt talon kissan pakinoille. Sillä on vielä vanhat tapansa, ja minä avaan sille aina salaa oven maitokamariin. Minä en tässä talossa tule enää toimeen muitten kuin elukoitten kanssa.

Brita nauroi, ja haavurikin nauroi mennessään pihamaan toiselle puolelle huudellen kissaa luokseen.

Kun Brita meni tupaan, seisoi Arvid keskellä permantoa ja heilutti suurta sodassa käyttämäänsä miekkaa.

— Mitä sinä nyt teet? kysyi Brita. Ethän sinä vain aikone tehdä kenellekään pahaa?

— Minun täytyi saada koettaa miekkaani, vieläkö se kädessä kestää ja vieläkö minä osaan sitä heiluttaa.

— Mistä se ajatus nyt yhtäkkiä sinuun on tullut?

— Minä olen mielestäni viime aikoina tullut sinun seurassasi kuten miedommaksi. Ja jollei minulla enää ole uljuutta, niin mitä minulle sitten jää?

— Sinä et siis olekaan aivan tyytyväinen siihen kaikkeen, mitä minä olen sinulta vaatinut? kysyi Brita.

— Ethän sinä ole minulta ottanut pois uljuutta, et suinkaan. Enhän minä valita. Minä vain tunsin itsessäsi sellaista voimaa, jonka täytyi päästä jotenkin ulos. Siksi minä miekan otin käteeni. Katsohan, minä olen nyt niin toisenlainen kuin vielä aivan äskettäin, ja siksi se toisinaan tuntuu niin kummalliselta. Minun täytyy kuten koetella, olenko minä hereillä vai nukunko.

— Kyllä sinä olet hereillä, vaikka et vielä aivan kokonaan, sanoi
Brita.

— Mitä sinä sillä tarkoitat, etten minä ole vielä aivan kokonaan?

— Kyllähän sitten näät, kun se aika tulee. Ja kun sinä heräät, niin sinä heräätkin suureen juhlaan, sen minä takaan.

— Ollaan sitten kilttejä ja odotetaan, kunnes ovi avataan joulutupaan.

Arvid seisoi keskellä permantoa ja oikoi nuorekkaana käsivarsiaan.

— Onkohan muilla ihmisillä näin hauskaa kuin meillä? Minulle on jokainen päivä ollut kuin juhlien juhlaa. Minä olen elänyt yhdessä päivässä niin paljon, että muulloin en vuodessa, vaikka olenkin ennen tapellut ja riuhtonut kuin sodassa ainakin.

Brita katsoi säihkyvin silmin mieheensä.

— Minä näin viime yönä niin kauniin unen, sanoi Arvid. Äitivainajani tuli minun luokseni ja sanoi minulle: Tulehan, poikani, niin näytän sinulle jotain! Hän vei minut sitten monen oven kautta saliin, jossa oli se turkulainen tyttö. Minä en valehtele, minä näin ihan juuri sellaisen unen. Toteutuukohan se jo pian? Mitä sinä arvelet, sinä, joka minua häntä varten olet koettanut kurittaa?

— Unet puhuvat usein totta, sen minä tiedän, vastasi Brita.

— Tiedätkö, minun on usein niin palava ikävä tuota tyttöä. Minä en saa häntä mielestäni pois. Monasti minä yöllä herään siihen, että olen suudellut pielusta. Niin, niin, sinä naurat sille, mutta niin se on. Katsohan, minulla on terve ruumis ja se tahtoisi sulkea tuon toisen omakseen. Mutta ei puhuta hänestä. Semmoiseksihan minä olen tullut, että kun oikein vauhtiin pääsen, niin en voi enää tauota, vaan puhun koko ajan vain hänestä. Sinusta minä tahdon puhua. Minä tulin tänään ajatelleeksi, kuinka minä olen näinä viimeisinä aikoina alkanut matkia sinua kaikessa, ajatuksissakin. Minä olen monasti painanut mieleeni sinun lauseitasi, ja sitten ne ovat tulleet oikeina hetkinä kuten minun lauseinani esiin. Kun minä olin eilen kirkolla, niin hyvin huomasin kirkkoherran naamasta, että hän ihmetteli sitä muutosta, joka minussa oli tapahtunut. Minä osasin hänen kanssaan puhua oikeista asioista eikä vain sodasta ja muusta sellaisesta, kuten uusista hevosista tai keväällisistä vasikoista. Hän sanoi minulle lähtiessäni: Teille on jumala antanut oivan vaimon. Kiittäkää häntä joka päivä siitä. Minä en sanonut hänelle mitään, mutta kyllä minua nauratti, kun hän saattoi luulla sinua minun vaimokseni. Hän on siinä suhteessa aivan yhtä hassu kuin kaikki muutkin.

— Kyllä meidän kohta täytyy jo tehdä loppu tästä ilveilystä, sanoi
Brita, sillä muuten nuo kaksi vanhaa herraa tulevat liian tunkeileviksi.

— Eiköhän sinunkin jo tee mielesi pukeutua taas miehen pukuun. Minä olen sinuun jo niin tottunut tuossa asussa, että melkein uskon sinun aina pitäneen hameita kinttujesi ympärillä. Mutta mies on sentään aina mies!

— Elä sano niin. Mies on sitä, miksi nainen hänet lopulta tekee.

Samassa ilmestyi vanha Leena ovelle ja sanoi:

— Sauna olisi nyt niinkuin valmiina. Jos herra ja rouva tahtoo kylpeä ennenkuin väki sinne menee, niin olisi nyt aika sopivin.

— Kyllä me tulemme, vastasi Arvid.

— Sinä saat mennä sinne yksinäsi, sanoi Brita Leenan mentyä.

— Miksi et sinä tule? kysyi Arvid. Sinä et ole käynyt saunassa sen jälkeen, kun täällä ensi kertaa kylvöit, ja siitähän on jo niin pitkä aika, että luulisi sinunkin ruumiisi löylyn suloutta tarvitsevan.

— Jos minä sinne tulen, niin silloinhan kaikki huomaavat, että minä en olekaan nainen.

— Jaa-a, se on totta, sanoi Arvid. Mutta helpostihan se estetään. Minä ajan saunottajan pois. Ja sitten me menemme kahden saunaan.

— En minä kuitenkaan tule.

— Et tule? Mutta luulisihan sinun ruumistasi jo syyhyttävänkin, kun et ole ollut niin pitkään aikaan itseäsi pesemässä. Ethän sinä ole ollut edes uimassakaan.

— Minua alkaa pyörryttää vedessä.

— Nyt sinä puhut joutavia? Saunaan nyt! Me molemmat tarvitsemme sen varsin hyvin.

— Anna minun mennä sinne ensiksi, sanoi Brita.

— Sen saat varsin hyvin minun puolestani tehdä. Mene vain, sanoi Arvid. Ota vanha Vappu saunottamaan. Se on niin vähänäköinen, ettei se mitään huomaa, ja lieneekö tuo koskaan huomannut erotusta miehen ja naisen välillä.

— Sinä jäät tänne siksi, kunnes minä olen saunasta palannut? sanoi
Brita.

— Minnekäs minä muuallekaan menisin, vastasi Arvid. Tiedäthän, että minun on aina sinun seuraasi ikävä. Ja tänä iltana sinä taas istut minun kanssani pitkään yöhön, eikö niin, ja kerrot minulle kaikenlaista sellaista, josta minä en ole ennen tietänytkään.

— Kerron, kerron, kun vain täällä kauniisti odotat?

— Jollet usko minun kauniisti odottavan, niin sido minut jalasta pöydän jalkaan kiinni, niin voit olla varma siitä, että pysyn täällä.

XVIII

Sauna oli Päijänteen rannalla, noin parin kivenheiton päässä kartanosta. Tie johti ensin suoraan järven rantaan ja kääntyi sitten kulkemaan rantaa pitkin saunalle.

Kun Brita tuli saunaan, lähetti hän Vapun pois sanoen, että kyllä hän itse heittää löylyä ja että tulee omin neuvoin toimeen. Saunottaja vastusteli ja tahtoi kaikin mokomin jäädä, mutta Brita käski häntä menemään karjatarhaan lypsämään, kun juuri oli lypsyaika ja niin moni piika oli pellolla elon leikkuussa.

Brita tahtoi olla yksinään. Hän heitti vaatteet yltään ja seisoi hetkisen siinä alastomana. Hän raotti hiukan ovea, jotta kapea valonsäde tuli muuten pimeään saunaan ja valaisi hänen nuoren alastoman ruumiinsa. Hän katseli ruumistaan ja hymyili omituisesti, punastui ja peitti kasvonsa ikäänkuin hän olisi hävennyt omia ajatuksiaan. Sitten hän sulki oven, heitti korvolla vettä kiukaalle ja nousi lauteille.

Kylvöttyään hän laskeutui alas ja alkoi huolellisesti pestä ja sitten huuhtoa ruumistaan.

Kun saunassa oli kovin kuuma, avasi hän oven. Katsomalla siitä hän saattoi nähdä suurimman osan saunalle johtavaa polkua ja siten olla varustautunut kaikkia odottamattomia yllätyksiä vastaan. Siinä huuhtoessaan ruumistaan hän otti kousalla vettä, pesi rintansa ja heitti sitten lopun vedestä lauteitten alle. Ja kun hän sen teki, niin ei hän voinut olla naurahtamatta tälle vanhalle taialle, joka muka takasi sen, että sen tekijä saa pojan.

Arvidille kävi aika pitkäksi tuvassa istuessaan. Hän nousi paikoiltaan ja käveli tuvassa edes ja takaisin. Hän oli luvannut jäädä sinne ja hän tahtoi pitääkin lupauksensa, vaikka se hänen mielestään oli niin joutava.

Talon renki tuli kutsumaan hänet talliin katsomaan hevosta, jonka jalka oli loukkaantunut.

Arvid meni. Kun hän tallista läksi, meni hän seisomaan karjapihan aidan viereen ja katseli miten piiat elokuun illan hämärässä lypsivät lehmiä. Kaikki tämä tuntui hänestä niin ihmeen kotoiselta ja rakkaalta.

Hän puhutteli nauraen piikoja. Silloin hän näki vanhan Vapun tulevan karjapihaan.

— Miksei Vappu ole saunottamassa rouvaa? kysyi hän.

— Olinhan minä siellä, mutta hän lähetti minut lypsämään, vastasi
Vappu. Kyllähän minä tahdoin jäädä, mutta lähteä piti.

— Eihän se sovi, että hän siellä on yksinään, ajatteli Arvid. Ja samapa tuo nyt on, kun ei siellä ole ketään naisia häntä häiritsemässä, niin voin minäkin mennä sinne yksintein, jotta väen ei tarvitse odottaa turhaan.

Vallaton mieliala heräsi Arvidissa, halu poikamaisiin kujeisiin. Hän tahtoi säikyttää kylpijän. Hän näki jo kaukaa, että saunan ovi oli auki, ja sen vuoksi hän teki pitkän kaarroksen ja juoksi pellon poikki saunaa kohden. Kun hän oli tullut aivan saunan nurkan taakse, niin hän kumartui kurkistamaan.

Hän kuuli kylpijän hiljaa hyräilevän. Arvid hiipi saunan oven taakse ja kurkisti auki olevan oven ja seinän välisestä raosta.

Kuten jähmettyneenä hän jäi seisomaan paikoilleen. Se, joka oli saunassa, oli hänen entinen Adolfinsa, tuo entinen reipas poika, mutta se ei ollutkaan sittenkään sama. Hän oli nainen. Kalpeana, veren syöksyessä sydämeen, Arvid seisoi siinä ja katseli. Hän ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Tuo olento, joka oli ollut hänen luonaan, olikin siis nainen!

Kun Brita alkoi pukeutua, niin pelkäsi Arvid tämän näkevän hänet, ja hän hiipi ensin hiljaa ovelta ja juoksi sitten yli pellon, kunnes tuli riihen luo, jossa hän vaipui hengästyneenä riihen portaalle istumaan. Hetkisen huohotettuaan hän ponnahti ylös ja sanoi:

— Kyllä minä olen oikea lammas, kun läksin pakoon. Milloin minä ennen olen naista paennut? Olisin jäänyt ja astunut esiin.

Mutta sitten hän alkoi äkkiä epäröidä. Kuka oli tuo nainen? Kuka hän oli?

— Minkätähden tuo ihminen, tuo nainen, on ollut täällä ja mistä hän on tullut? Mikä syy hänellä oli tulla valepuvussa minun luokseni? Kuka hän on? Ei hän ole mikään tavallinen seikkailija, sen huomaa kaikesta. Yksi ainoa nainen olisi tänne voinut tulla, ja se on minun vaimoni. Jos se onkin hän? Mutta hänhän päästi minut vapaaksi avioliittolupauksestani. Hän se siis ei voi olla. Mutta kuka hän sitten on? Kuka, kuka?

Äkkiä Arvid sävähti kalpeaksi ja sitten aivan tulipunaiseksi.

— Kyllä minä olen sellainen hölmö, ettei taida toista olla koko Sysmässä. Nythän minä huomaan kaiken. Minä jo alussa ihmettelin sitä yhdennäköisyyttä. Sehän on se minun tyttöni sieltä Turusta. Hän se on! Hän on tullut tänne. Hän on tahtonut nähdä, millainen minä oikeastaan olen. Sen vuoksihan hän on pukeutunut mieheksi, jotta minä en osaisi mitään epäillä. Tässä minä nyt seison aivan kuin taivas olisi romahtanut maahan ja paraillaan koottaisiin särkyneitä huonekaluja. Minä menen ja suljen hänet syliini, kylläpä hän silloin tuntee, mitä miehen syleily on.

Mutta hän ei lähtenytkään, sillä samassa alkoivat uudet ajatukset hänessä herätä.

— Hänhän on minua tahtonut kasvattaa tuota toista varten, tai oikeammin sanoen itseään varten. Jos minä nyt menen ja sanon hänelle, että minä olen päässyt selville siitä, kuka hän on, niin saattaa hän mennä pois minun luotani, kun minä en olekaan vielä kyllin höylätty häntä varten. Ja hän ei saa mennä pois, hän ei saa. Hyvä jumala, minä en ole sinua onnessani montaakaan kertaa muistanut, mutta nyt minä rukoilen: elä päästä häntä pois.

Ja Arvid laski kuin pieni poika kätensä ristiin.

— Mutta on se minun tyttöni yhtä kaikki sentään sellainen tyttö, että ei maarin toisilla olekaan, sanoi hän. Kuinka hän minua on nenästä vetänyt, ollut muka mies, vaikka onkin ollut naisen hameet kintuissa. Ja minä sitten! Kyllä minä olen ollut sellainen pässinpää, että en olisi uskonut itsekään itsestäni sellaista, vaikka minä en juuri paljon itseni päälle rakennakaan. Mutta annahan olla, mikä peli tästä nyt nousee. Sinä aiot tietysti yhä uskotella minulle, että olet mies. Uskottele vaan ja ollaan uskovinaan. Helppoahan se on, kun paremmin tietää. Ja sittenhän sitä nähdään, kuka on se, joka lopulta makeimmin nauraa. Kyllä tästä nyt sellainen ilo tuli, että ei taivaassa liene sen parempaa. Eikö se äiti viime yönä tullut minulle puhumaan kaikenlaista. Siinä se nyt on. Kyllä minä nyt sen tytön rutistaisin käsissäni, jos hän tässä olisi. Jotain minun nyt täytyy saada käsiini, muuten ei tässä hyvä peri.

Arvid katseli ympärilleen ja näki riihen vieressä pinon paksuja halkoja, jotka olivat sinne tuodut riihen lämmittämistä varten.

— Olisipa tuossa nyt kirves, niin minä pilkkoisin neniin pieniksi, että olisivat hienoja kuin pesän virit.

Hän löysi riihen oven luota kirveen ja alkoi iskeä vimmatusti paksuihin halkoihin, niin että lastut lensivät korkealle. Hikisenä taukosi hän hetkiseksi työstään.

— Kyllä minä olin laskenut, kun hänet ensi kertaa näin, että kaunis sillä on ruumis, mutta että se olisi niin kaunis, sitä minä en olisi sentään uskonut. Hänen kaulansa oli niin pehmeä ja kuitenkin voimakas. Kyllä siitä näki heti, että se ihminen on tottunut kantamaan päätään pystyssä. Ja käsivarret sillä olivat kauniit. Niissä ei ollut, kuten naisilla yleensä on, vain paljasta pehmoista lihaa, vaan olivat ne jäntevät. Ei hän suotta osaa miekkailla niin hyvin. Ja kun minä ajattelen, että hän noilla samoilla käsivarsillaan heitti minut sinä ensimäisenä iltana permannolle. Ei sitä sellaista kunniaa sentään kaikille tapahdukaan. Ja kun minä ajattelen vielä…

Hän alkoi kiivaasti taas hakata halkoja, ja kauan kesti, ennenkuin hän antoi kirveensä levätä. Kun hän taukosi työstään, niin olikin koko ympäristö täynnä lastukasta, ja monta halkoa oli jo pilkottu aivan pieniksi tikuiksi. Näitä Arvid kirveellään naputteli vieläkin pienemmiksi alettuaan taas puhella itsekseen.

— Tiesiköhän jumala aivan tarkoin, kuinka kaunista hän loi, kun hän loi naisen ruumiin? Ei maailmassa ole mitään niin kaunista kuin se. Minä luulin ennen, että oikein kaunis ja solakka hevonen oli sitä kauneinta maan päällä. Mutta kyllä minä nyt tiedän, ettei se niin ole.

Hän pani kätensä ristiin kirveen varren ympärille ja sanoi:

— Ja että minun poikani kerran saa alottaa elämänsä tuossa kauniissa ruumiissa! Että se hänelle on sallittu! Minun tulee tässä melkein kade omaa poikaani. Kyllä sillä äidillä mahtaa siellä taivaassa olla tänään hauskaa. Mitä hän niistä taivaallisista riemuista välittää. Kyllä minä tiedän, että tänne hän kuitenkin usein silmänsä kääntää.

Arvid iski kirveensä paksuun halkoon, mutta ei jatkanutkaan työtä.

— Kuinka paljon hän sentään mahtaakaan minua rakastaa, kun hän on saattanut sillä tavoin tulla minun luokseni ja koettanut minusta tehdä ihmistä. Onhan sitä ollut hänellä siinä sellainen työ, että huonompi olisi jo kesken väsynyt, mutta hän ei, ei hän. Niin, no, hänhän onkin niin kokonaan toisenlainen kuin kaikki muut naiset. Ja kyllä minä nyt koetan, minä koetan niin, että oikein jäljet näkyvät. Olisinkohan minä koskaan oikein ymmärtänytkään, mitä hän on, jos hän siellä Turussa olisi heti minuun suostunut? Vasta nyt minä huomaan, mitä hän on, ja sellainen nainen onkin jotain, jota ei saa kullalla eikä millään. Sellainen nainen on ansaittava!

Hän iski taas muutaman iskun ja taukosi jälleen.

— Ja kun minä muistan, miten hänestä pidin jo senkin vuoksi, että hän oli sellainen terve, iloinen ja viisas poika. Kai se niin on, että ihminen se ihmisenä sittenkin on korkeammalla kuin mies ja nainen. Mutta hyvä se on, että sellainen ihminen sitten on samalla nainenkin, koska minä nyt kerran satun olemaan mies.

— Taivas varjele, mitä tämä tietää ja merkitsee? kuului ääni Arvidin vierestä.

Leena siinä seisoi silmät selällään ja katseli Arvidin työtä.

Arvid kääntyi Leenaan päin ja nauroi.

— Millä ihmeellisellä tavalla herra aikoo riihtä lämmittää, kun tuolla tavoin kaikki halot pirstaa pieniksi tikuiksi? Ettei herralle vain ole tullut mitään vammaa päähän?

Arvid katsoi työhönsä ja nauroi sitten makeasti.

— Kas, riihipuitahan ne olivatkin, sanoi hän. En minä huomannut laisinkaan, että ne niitä olivat.

— Mutta minne kummaan niitä tuollaisia tikkuja tarvitaan? sanoi Leena.

— Rakkauden valkeata niillä viritetään, sanoi Arvid ja koppasi vanhan
Leenan syliinsä.

— Ei herra saa, jos rouva sattuisi näkemään! huusi Leena ja ponnisteli vastaan.

— Nähköön, ei se ole ollenkaan vaarallista, sanoi Arvid. Suu tänne nyt, siihen pannaan nyt muisku!

Ja Arvid suuteli Leenaa ihan keskelle suuta.

Kun Leena oli päässyt Arvidin käsistä vapaaksi, niin hän juoksi huutaen taloa kohden. Mutta kun hän läheni pihamaan veräjää, niin hän hiljensi käyntiään, vilkaisi taakseen, kuivasi suutaan ja nauroi. Ja kun hän tuli pirttiin, jossa palvelijat juuri olivat illallisella, niin oli hänen vanhoilla poskipäillään hohtava puna.

— Kyllä se meidän herra on tänään niin kovasti lystikkäällä päällä, mitä lieneekään hyvää hänelle tapahtunut, sanoi hän. Otti minutkin vanhan ihmisen ihan väkisin syliinsä ja muiskutteli.

— Siitä onkin varmaan pitkä aika, kun Leena sellaista on saanut maistaa? sanoi haavuri.

Kun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita siellä jo häntä odottamassa.

— Missä sinä olet ollut, kun sinua ei kuulunut saunaan? sanoi Brita.

Arvidin silmissä oikein kipinöitsi, kun hän näki Britan edessään. Hänen teki mielensä mennä tämän luokse ja tehdä tälle samoin kuin oli tehnyt Leenalle.

— Kyllä minä tiedän, mitä minun tekisi mieleni, ajatteli hän. Mutta mieshän minä olen, kyllä minä jaksan itseni hillitä, koska sinäkin jaksat. Eiköhän vain sinunkin huuliasi ole monasti syyhyttänyt, kun minuun olet katsonut?

— Missä sinä olet ollut? kysyi Brita uudelleen.

— Minä olin hiukan tarkastamassa riihtä. Siellä minä aikani kuluksi hakkasin halkoja. Jos tarvitset oikein pieniä puita, niin käy sieltä hakemassa.

— Sinä et jäänytkään siis tupaan, kuten lupasit?

— En jäänyt. Minun täytyi mennä katsomaan hiukan omia asioitani, ja hyvä olikin, kun menin pois. Annetaanko miehelle siitä kuinkakin suuri rangaistus?

Arvid seisoi Britan edessä hajasäärin ja nauroi.

— Kuulehan, mies, sanoi Brita. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?

— Mikäs minua muu vaivaisi kuin iloinen luonto ja hyvä mieli.

— Sinä olet aivan kuin täynnä pieniä paholaisia.

— Ehkä olenkin. Niistähän minä olen peräisin ja minä olen tänään ajatellut sitä suvun jatkamista. Eiköhän sitä tänä iltana puhuttaisi taas noin laajemmalta siitä minun tulevasta vaimostani? Siitä turkulaisesta! Minun tulee jo häntä ikäväkin.

— Ei taivas häntä sinulle kuitenkaan anna ennenkuin olet hänet ansainnut.

— Ja mitä sitten vielä kysytään, ennenkuin se ansioluettelo tulee täyteen? Voiko minun arvoisa rouvani ja emäntäni sen sanoa?

— Kyllä minä sen voin sanoa.

— Antaahan tulla koko luettelo yksintein.

— Sinä olet tänään sellaisella velikultatuulella, ettei siitä luettelosta tänä iltana ole mitään hyötyä.

— Jätetään sitten tuonnemmaksi. Mutta kun minua tässä on näin kouluutettu, niin tekisi mieleni saada hiukan tietoja siitä, kuinka minä saan rouvaani kohdella.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

— Noin vain ylimalkaan. Saanko minä ottaa hänet polvelleni istumaan?

— Saat kyllä.

— Näytähän, millä tavoin se oikeastaan tapahtuu!

Brita meni Arvidin luo, painoi hänet penkille istumaan ja istui sitten hänen polvelleen.

— Tällä tavoin se tapahtuu.

— Eikö siinä ole muita sääntöjä?

— Mitä sääntöjä?

— Saanko minä suutakin antaa?

— Saathan toki. Sehän juuri kuuluu asiaan.

— Vaikkapa näin, sanoi Arvid ja painoi suudelman hänen suulleen.

Brita hyppäsi nopeasti polvelta pois ja seisoi hiukan loitommalla.

— Sinähän suutelet aivan yhtä hyvin kuin tyttökin, sanoi Arvid nauraen.

Mutta hänen sanansa ja hymynsä kuolivat hänen huulillaan, kun hän katsoi Britan kasvoihin. Niillä oli sellainen omituinen ilme, aivan kuin ne olisivat olleet kirkastetut.

Ja Arvid tunsi onnen niin suurena, että se tuntui tuskalta. Hän näki kuinka tuo nuori nainen hänen edessään tahtoi ilmaista itsensä, mutta taisteli sitä vastaan. Ja Arvid ymmärsi sen niin hyvin. Hän tiesi, kuinka puutteellinen hän vielä oli saadakseen omistaa tuon naisen. Hänessä heräsi aivan kuin kunnioitus tuota taistelua kohtaan. Hän nousi paikaltaan ja meni ulos ovesta.

Hän seisoi portailla ja hengitti syvään illan ilmaa ja katseli kohden korkeutta, jossa tähdet alkoivat yön helmasta pujahtaa esiin. Siinä seisoessaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka paljon hän oli lyhyessä ajassa muuttunut ja kuinka kaikki oli sen kautta vain ollut mahdollista, että hän oli niin voimakkaasti tuntenut.

Hän katsoi kohden korkeutta ja ensi kertaa hän eläissään tunsi jumalan kuten ystävänä.

Hän puhui aivan hiljaa, ja hänen raaka sotilasäänensä oli äkkiä saanut sellaisen kauniin, puhtaan soinnun.

— Minä kiitän sinua, jumalani, sanoi hän, sinua, joka olet minut tehnyt juuri tällaiseksi. Sinä olet minuun istuttanut voimakkaan tunteen, joka, kuten taivaan taikapuu nyt levittää juurensa koko olemukseeni. Minä tiedän, mitä sinä olet antanut minulle sen kautta, että olet vereeni asettanut tämän levottomuuden. Sehän on juuri se, jonka kautta sinä tahtosi ja voimasi meissä ilmaiset. Sinä olet antanut minulle sen suuren ilon, että minä tiedän voivani kohota ja nousta, muodostuakseni sellaiseksi kuin sinä olet tahtonut minusta tehdä. Katso, minä seison sinun edessäsi tänä hiljaisena hetkenä, kun kaikki on ympärilläni vaiennut, tänä päivänä, kun maa on hedelmänsä kantanut ja minä olen sen viljaa leikannut. Minä tunnen, että minustakin nyt jotain kypsyy ja muodostuu. Ja minä siunaan siitä häntä, tuota, jonka olet minun tielleni lähettänyt ja joka on niin lujasti uskonut siihen, että minustakin voi tulla hänen arvoisensa. Minä en ole tarvinnut elämässä mitään muuta kuin tuota yhtä, että joku minuun uskoo ja sen kautta minulta vaatii. Kaiken sen, mistä sitten se suuri ja voimakas on kohoava, sen sinä olet minun sieluuni valmiiksi kätkenyt. Minä tunnen nyt, että minä olen herännyt, herännyt! Minä elän, elän ja minä tunnen elämän arvon niin täydellisesti. Ja siksihän sinä kai sen meille antanut olet, tuon suuren rikkauden, joka on elämä, jotta me sen myöskin rikkaasti eläisimme.

Kun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita jo mennyt levolle tuvan toiselle puolelle, jossa hän tavallisesti nukkui.

Arvid heittäytyi vuoteelleen ja lepäsi kauan siinä, tuijottaen pimeään ja kuiskaten hiljaa, aivan hiljaa: minä rakastan sinua, minä rakastan sinua!

XIX

Kun Arvid seuraavana aamuna unestaan havahtui ja katsoi huoneen toiselle puolelle, niin oli Britan vuode tyhjä. Hän oli tapansa mukaan mennyt askareihinsa. Oven hän oli jättänyt auki, ja sieltä tulvi sisään raikas aamuilma.

Arvid lojui vuoteellaan ja muisteli kaikkea sitä, mitä hänelle edellisenä iltana oli tapahtunut. Ja hänen mielensä oli kepeä, ja hän tunsi sellaisen voimallisen tunteen itsessään, että hänen täytyi tarttua vuoteen laitoihin, jotta ei huutaisi ilosta.

Silloin hän äkkiä tunsi jotain pehmeätä kätensä alla. Hän käänsi päätään. Hänen vieressään oli suuri kukkakimppu.

Ikäänkuin peläten kukkien murtuvan hän otti ne suuriin sotilaskäsiinsä. Hän arvasi, että Brita nuo niittykukat oli poiminut hänelle, ennenkuin oli lähtenyt askareilleen.

Ja ujona katseli Arvid kädessään olevia kukkia.

— Mitkähän noidenkin kaikkien kukkien nimet ovat? ajatteli hän. Tuon minä tunnen. Se on pyörtänöpöllö. Se ei ole suinkaan mikään kaunis kukka, mutta väkevä tuoksu sillä on. Sellainenhan minäkin olen, kaunis minä en ole, mutta voimaa minussa kyllä on niin paljon, että luulisi sen jo päälläkinpäin näkyvän.

Arvid kurkisti avoimesta ovesta nousematta vuoteelta, taivutti ruumistaan, jotta laveammalle näkisi, mutta ovesta ei näkynyt muuta kuin palanen pihamaata ja sen takana aitta ja aitan nurkan takaa näkyi kuhilaille kohonnut ruispelto.

— Missähän hän nyt kulkee? Tuntuu se sentään yhtäkaikki kummalliselta, kun hänetkin taas näkee. Veressäni oikein hyppelee ja sätkähtelee.

Kartanolla ei näkynyt muuta kuin talon kukko, joka siellä kävellä tepsutteli ja etsi ruokaa. Silloin äkkiä kaikui jostain etäältä Britan ääni hänen huudellessaan piikoja.

Arvid kopsahti vuoteella ryntäilleen ja kuulosteli. Hän hymyili ja kuunteli aivan kuin nuo muutamat sanat, jotka pihalta kuuluivat, olisivat olleet taivaallista laulua.

— Miksei, miksei jo se onnen päivä ole koittanut, jolloin sinut saan pitää kokonaan omanani? Silloin sinä tulet voimana, joka hyväilee, uskona, joka nostaa riemuitsevia ajatuksia. Silloin minä haluaisin juosta kädet suorina sinua vastaan, sulkea sinut lujasti syliini ja tuntea, kuinka sinussa joka paikka tykkii, joka suonessa elämä ihanasti ouruu.

Arvid nousi istualleen vuoteensa laidalle ja katseli silmät kirkkaina elokuun mehevään luontoon.

— Mitähän sinä siellä toimielet ja puuhailet, minne askeleesi kulkevat? Tuntuu niin leppoiselta ja hyvältä, niinkuin ei sinullakaan tänä pyhäisenä aamunhetkenä olisi mitään erikoisempaa hommattavaa, vaan että aatos askaroi tyynesti ja mielesi tuntuu oudostuttavan kepeältä.

Arvid otti ylleen vaatteet ja meni tuvasta ulos. Siinä hän seisoi tuvan portailla, ja kun Brita rainta kädessään lähestyi häntä, niin ei hän edes mennyt häntä vastaan. Hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista katsella tuota kaunista käyntiä. Ja kun Brita sitten tuli hänen eteensä, niin ei Arvid edes kuullut, mitä hän sanoi. Hän vain hymyili ja kirkkaasti katsoi häneen. Samalla hän puristi kätensä nyrkkiin, sillä hänellä oli sellainen vallaton halu tarttua tuohon ihmiseen ja nostaa hänet käsillään korkealle.

Mutta Britan kasvoilta katosi hymy ja rohkeus laukesi.

— Nyt hän joko aavistaa tai tietää, että minä olen nainen, ajatteli hän. Hän ei vielä koskaan ole tuolla tavoin minuun katsonut, ei noin voitonvarmasti.

Hän laski rainnan pois kädestään ja sanaakaan enää sanomatta meni kiireesti pois.

Hän käveli muutaman askeleen, mutta sitten, jota kauemmaksi hän tuli, sitä kiivaammin hän astui ja lopulta hän juoksi. Hän pakeni hevoshakaan ja piiloutui aivan kyyrylleen maahan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun hän kuuli, miten Arvid hetkisen kuluttua seurasi häntä. Hän tirkisteli oksien lomitse ja näki Arvidin seisahtuvan ja katselevan ympärilleen. Lopulta, kun hän ei ketään nähnyt, tuli hän hevoshaan aidan viereen ja seisoi siinä hetkisen, sitten kääntyi ja hiljaa viheltäen meni taloon.

Brita ei uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan, hän istui siinä kauan.
Lepikkö risahteli, kun hevoset siellä kulkivat. Tuolla tuli jo hänen
Ruskonsakin, hänen hyvä ystävänsä, jonka luona hän ei moneen päivään
ollut käynyt.

Rusko näki kyyryllään olevan naisen, seisahtui ja katsoi, pureskellen hiljaa suussaan olevaa ruohotukkoa, hirnahti sitten ja tuli Britan luo, joka kietoi kätensä lujasti hevosen kaulaan.

— Nyt, Rusko, ovat asiat täällä aivan hullusti. Hän rakastaa nyt minua, minä huomaan sen kaikesta. Hän on astuessaan eteeni niin voimallinen ja kaunis, kuin olisi hän saanut kuningaskunnan lahjaksi. Minä tahdoin häntä kasvattaa ja muodostaa hänet sellaiseksi kuin toivon, mutta nyt huomaan, että hän se minua vallitsee ja että nyt minä teen kaiken niin kuin hän tahtoo. Sinä hyväilet minua päälläsi. Niin, niin, kyllä minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat. Tiedänhän minä, että sinä aina niin iloisesti hirnut, kun hänen oriinsa on lähettyvillä. Voi kuitenkin meitä kahta hassua luomakunnan jäsentä! Mutta odotahan, vielä minä en mene hänelle, en vielä. Vielä on minulla yksi keino, jolla häntä voin vallita.

Kepein mielin juoksi Brita aittaan, ja kun hän sieltä palasi, niin oli hän koko talon väen ihmeeksi ja kummaksi miehen puvussa.

Haavuri kun hänet näki sellaisena, löi kätensä hämmästyneenä yhteen ja huusi:

— Joko se kana nyt taas on kukon höyhenissä! Brita juoksi hakaan ja tuli sieltä Ruskonsa selässä ja ratsasti talon eteen.

— Hoi, Arvid, huusi hän. Ota hevonen, niin ratsastetaan tuonne pellolle leikkuuta katsomaan.

Arvid huusi tuvasta:

— Millä ihmeen keinolla sinä aiot ratsastaa? Mutta hän vaikeni aivan hölmistyneenä nähdessään Britan pojan puvussa.

— Elä siinä seiso silmät päässä kuin siian renkaat. Ota hevonen ja tule jälestä.

Hän ajoi edellä ja Arvid katseli talon portailta, miten hän kauniisti ratsasti.

— Hän istuu hevosen selässä niin kauniisti, ettei moni mieskään siten istu. Kyllä minä sen sellaisen asian ymmärrän paremmin kuin moni muu, sillä sehän on ollut minun varsinaisena ammattinani tähän asti. Nyt hevonen pelästyi jotain. Kas, se nousee pystyyn. Nyt hän putoo, ja siinä on paha kiviröykkiö aivan lähellä! Ei! Kylläpä hän osasi hevosen saada nopeasti talttumaan. Se oli temppu, jota en tunne. Täytyypä mennä kysymään, miten se oikeastaan tapahtuu. Kylläpä tämä on hullunkurista. Minä kyselen vaimoltani ratsastustemppuja aivan samoin kuin jos hän tulisi minulta kysymään, miten kangasta luodaan. Erotus on vain siinä, että hän osaa tuon asian minulle selittää, mutta minä en tuota toista hänelle. Kun minä vaan sen tietäisin, miksi tuo nainen ei tahdo itseään minulle ilmaista, vaikka hän kuitenkin minusta niin paljon pitää? Mikähän kumma paikka se minussa on, joka häntä ei vielä miellytä? Ei hän suinkaan voi toivoa enää tämän suurempaa voimaa. Oikein minua naurattaa, kun ajattelen, kuinka kireässä hänen henkensä olisi, jos minä tälläkin hetkellä uskaltaisin hänet ottaa syliini. Niin se kävisi, että luut rutisisivat. Kyllä vika on minun hengessäni. Mutta en kai minä enää paljonkaan paremmaksi tästä tule, mitä nyt jo olen. Rajansa silläkin on, millaiseksi ihminen voi muuttua. Mutta mitä minä tässä itsekseni höpisen? Minä menen hänen luokseen, sillä minun on hyvä olla, vaikka en sanoisi sanaakaan, kun vain saan olla hänen vieressään.

Arvid juoksi ottamaan hevosen itselleen ja ajoi Britan luo sellaista vauhtia, että hevonen oli yhtenä viivana.

— Mikä hullutus sinun hahmoosi taas on tullut, huusi hän perille päästyään, kun olet muuttanut muotoa?

— Minä tahdon taas olla näissä pukimissa, sanoi Brita, minä tunnen itseni niissä kotiutuneemmaksi.

— No, per…

— Sinähän olet luvannut, että et kiroile enää.

— Minä lupasin sen sinun hameittesi kunniaksi, mutta nythän me olemme miehiä, ja silloin pikkuinen kiroilu maistuu niin makealta. Minä olen tällä hetkellä niin iloinen, että eihän elämä miltään tuntuisikaan, ellei saisi hiukan kiroilla. Koetahan sinäkin, niin näet, että se tekee kaiken monin verroin mukavammaksi. Kiroillaanhan kerran yhdessä oikein voimien takaa.

Brita purskahti nauruun.

— Sinun kanssasi ei osaa kohta enää ainoatakaan järkevää sanaa puhua.

— Minä olen sellaisella tuulella tänään, että tekisi mieleni hypätä maahan ja mukkelehtia tuossa nurmella niin, että mies yhtenä keränä menisi eteenpäin. Koetetaanko?

— En minä sellaiseen leikkiin rupea.

— Onko sitten sekin sinun mielestäsi sopimatonta?

— Eihän toki. Mutta minä en ole sellaisella tuulella tänään.

— Mutta minä olen. Ja minä teenkin vielä tänään jotain sellaista, että ihmiset ihmettelevät. Eihän tämä pääkoppani pysy oikein kunnossa, vaan siellä lainehtii ja loiskii niin, että luulisi sen metakan kuuluvan ulkopuolellekin. Tulehan tänne hiukan lähemmäksi ja paina pääsi minun pääni viereen niin kuulet jotain.

— Mitä sinä nyt hulluttelet? sanoi Brita.

— Paina nyt, kun minä käsken. Ole nyt kerran oikein minun mielikseni.

Brita ajoi hevosensa aivan Arvidin hevosen viereen ja laski päänsä hänen päänsä viereen.

— Kuuluuko mitään? sanoi Arvid.

— Ei kuulu.

— Eiköhän nyt jo kuulu, sanoi Arvid ja suuteli äkkiä Britaa.

Brita kannusti hevostaan ja erkani Arvidista.

— Sinä olet hullu, sanoi hän poskien punoittaessa. Mitä ihmiset siitä sanovat, kun näkevät meidän suutelevan keskellä maantietä?

— Kyllä minä tiedän, mitä ne sanovat: "Kylläpä se on rakas pariskunta.
Kyllä niitten kautta siunaus kohta ilmestyy taloon."

— Elä puhu joutavia.

— En minä puhu, vaan he. Hehän kaikki uskovat, että sinä olet minun vaimoni. Olethan sinä se, kuten itse olet tahtonut, vaikka sinulla onkin tällä hetkellä miehen vaatteet ylläsi.

Arvid kannusti hevostaan ja antoi sen tehdä sellaisia pelottavan uhkarohkeita hyppyjä tiellä, että Brita huusi:

— Jätä se eläin parka rauhaan!

— Kyllä hevonenkin silloin joutaa iloitsemaan, kun hänen herransa sen tekee.

— Mene sitten iloitsemaan tuonne kartanolle, sillä siellä on sinun tovereitasi.

Arvid kääntyi katsomaan ja näki pihamaalla Erikin ja Akselin. Hän oikein kimmahti, kiskaisi suitsista ja painoi samalla kannukset hevosen kylkiin niin, että eläin nousi takajaloilleen pystyyn. Mutta samassa Arvid jo oli hellittänyt suitsista, ja nyt kiisi hevonen tulista vauhtia eteenpäin taloa kohden, ja Arvid painautui hevosen kaulaa vasten ja karjaisi niin, että koko lavea seutu kaikui.

Brita läksi heti jälestä kiitämään, sillä hän huomasi kaikesta, että nyt oli paha tulossa.

— Pois pihamaaltani ja talon nurkista, ja tehkää se kintut sojossa!

— Hyvää päivää, Arvid! sanoi Erik.

— Ei tässä ole mitään hyvää päivää, tässä on hyvästi! huusi Arvid.

— Hyvästi sitten sinulle, me tulimmekin rouvan luo, sanoi Aksel.

— Silloin saatte mennä sitäkin kiireemmin pois talosta!

— Minä en ymmärrä tätä puhetta muuksi kuin leikiksi, sanoi Erik.

— Tästä on kaikki leikki kaukana! huusi Arvid Ettekö te kuule, mitä minä sanon? Tämä talo ei ole mikään teidän pesäpaikkanne.

Arvid hyppäsi hevosen selästä ja karkasi käsiksi Erikiin, joka pian lensi maahan kuin kinnas.

— Mutta, Arvid, mitä sinä aiot, mitä sinä teet? huusi Brita, joka samassa ennätti pihalle.

Arvid katsahti häneen ja hillitsi hetkiseksi kiukkuaan. Erik kömpi maasta ylös, ja hän sekä Aksel katselivat hölmöinä nuorta, miehenpukuista Britaa.

— Mutta sehän on talon rouva, tuo komea poika, huusi Aksel. Suojatkaa meitä tuota vimmattua miestä vastaan!

— Olkaa huoleti, ei hän teille mitään pahaa tee, vakuutti Brita.

— Ei pidä puhua sellaisista asioista, joista ei tiedä mitään, huusi Arvid. Jolleivät nämät miehet kuljettele vanhoja luuskakoipiaan omille pihamailleen, niin minä kuljetutan heidät täältä pois lautojen välissä.

— Mutta hyvä mies, sanoi Erik. Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?
Mehän tulemme tänne sinun omalla luvallasi.

— Se lupa on nyt loppunut, huusi Arvid ja pui nyrkkiään molemmille herroille.

— Mies pysyy sanassaan, vaikka hän olisi sysmäläinenkin! kiljaisi Erik.

— Minä pysyn aina sanassani, sanoi Arvid. Kun minä annoin luvan teille voittaa hänen suosionsa, niin minä…

Hän katsahti Britaan ja oli vaiti. Eihän hän voinut mennä noille kaikille ilmoittamaan sitä, mitä hän tiesi. Kaiveli häntä yhtäkaikki se, ettei saanut puhua aivan niin kuin olisi tahtonut, silloin hän olisi saanut asian selväksi aivan käden käänteessä.

— Sinä olet vaiti, sanoi Erik, joka iloitsi nähdessään Arvidin seisovan tuppisuuna. Meillä on lupa koettaa voittaa rouvan suosio keinoilla millä tahansa, ja me sen teemmekin. Kuinka me jättäisimme sellaisen hennon kukkasen tuollaisen kamalan raa'an miehen haltuun. Hienoutta nainen kaipaa, todellista hienoutta, huomaavaisuutta ja… Nyt hän vaikeni, sillä Arvid alkoi puhetulvan, jota toiset suu auki kuuntelivat.

— Mikä ämmä sinä luulet minun olevan? Osaan minäkin rakastaa ja minä luulen, että se onkin toista kuin teidän ikäloppujen, jotka ette taida enää saada voitakaan sulamaan suussanne. Tehän olette vanhoja sammakoita, jotka täällä käytte kurnuttamassa. Minä tahtoisin repiä teidän jäsenenne irti ruumiistanne, niin totta kuin tässä olen. Ja sanonko teille jotain? Te luulette, että tuo tuossa, joka miehen puvussa on, että hän on minun vaimoni ja että minulla olisi siis lupa kaupita häntä kuin hevostani. Mutta se ei ole totta. Hän ei ole minun vaimoni. Mies hän on, ettekö sitä näe? Hän on pitänyt teitä kaikkia pilkkanaan.

Ällistyneinä katsoivat molemmat herrat Arvidiin, mutta sitten he alkoivat nauraa.

— Sinä voit sellaista uskoa, että hän olisi mies, sanoi Aksel, mutta kyllä me sellaiset asiat ymmärrämme. Et sinä ole mikään oikea mies, ellet tunne naista, vaikka hän olisi viisiin vällyihin kiedottu.

Arvid jatkoi:

— Oli hän mies tai nainen, mutta minun taloni pihalla te ette ole. Korjatkaa luunne tai tästä tulee sellainen siivous, että itsekin ihmettelette, missä kaikki ruumiinne kappaleet ovat.

Hän alkoi huikeasti kiroilla ja hyppi tasajalkaa pihamaalla. Brita koetti häntä lauhduttaa, mutta hän vain yltyi siitä.

— Vai tahdot sinäkin noita miehiä puolustaa? Mitä tekemistä sinulla on noiden miesten kanssa? Minulle sinä kuulut, minulle yksinomaan.

Ja Arvid häristeli nyrkkiään herroille.

— Minä olen nyt saarnatuulella, sen vuoksi minä en lyökään, vaikka nyrkissäni kutiaakin, kuin olisi siinä tuhat muurahaista. Minäkin tahdon kerran puhua, ja silloin oikein suun täydeltä. Ja jollette minun saarnaani loppuun asti kuuntele, niin minä napautan teitä päähän näillä näpeilläni. Luuletteko te, että minä olen tässä mikään teidän pilkkanne esine, vaikka olenkin hiukan huonompi järkeni puolesta kuin te? Mutta kun minä nyt olen alkanut päästä päästäni selville, niin sitten se onkin jotain toista kuin teidän, jotka olette järkenne kaunista lahjaa kuluttaneet hukkaan niin monta vuotta. Minun järkeni on vielä aivan käyttämätön. Häh, ymmärrättekös, mitä se tahtoo sanoa? Minä voisin väkivoimalla näyttää teille ajatukseni, mutta minä käytän mieluummin sanan voimaa. Ja nyt minä huudan teidän korviinne, niin että sen kuulette ja tiedätte: Minä pidän tämän tässä seisovan ihmisen omanani! Minä pidän hänet, vaikka koko maailma nousisi takajaloilleen ja karjuisi. Minä pidän hänet, vaikka taivas menisi saumoistaan irti ja sen oven puoliskot iskisivät vasten pläsiäni. Minä pidän hänet, vaikka…

Äkkiä hän vaikeni, kieritteli jotain kielellään suussaan ja näytti kovin hämmästyneeltä. Toiset katselivat häneen aivan hölmistyneinä tietämättä, mitä hänelle oli tapahtunut. He luulivat miehen tulleen aivan raivoksi ja nyt etsivän sanoja, joita ei löytänyt.

Arvid mölisi, pani kätensä suunsa eteen ja sylki jotain kouraansa.
Hänen kasvoillaan oli tavattoman suuri riemu.

— Siinä se nyt on! huusi hän. Katsokaahan, siinä se nyt on!

Ja hän ojensi toisia kohden kätensä, jossa oli irtonainen hammas.

— Se on se sama hammas, joka on ollut vuosikausia minun kitalaessani. Nyt se läksi irti. Katsokaahan, se on säilynyt siellä sangen hyvässä kunnossa!

Hän oli niin innoissaan, että unohti kaiken muun. Hän piteli hammasta kämmenellään, ja toiset kokoontuivat hänen luokseen sitä katsomaan.

— Se on yksi niistä kolmesta, jotka suustani sodassa ammuttiin ja joiden tähden minä nimeksenikin sain Tandefelt. Voi, herranen aika kuitenkin, kuinka minä tuosta hampaasta olen pitänyt, se on siellä kitalaessani istua törröttänyt ja koettanut hangata vastaan. Nyt sinä olet valtasi menettänyt. Tulee tässä hiukan murheelliseksi, kun näkee, miten kaikki maailmassa on katoovaista, yksin hampaatkin. Voi voi, sinua rassua, joka olet parastasi koettanut siellä minun kitalaessani ja nyt olet minulle hyvästit heittänyt. Mutta en minä sinua unohda, vaan kunniapaikalle minä sinut asetan tupani peräseinälle. Siellä on oleva sinun kunniapaikkasi minun nimeni merkkinä ja esikuvana. Tule pois, niin pääset sinne heti paikalla.

Ja Arvid meni toisten hölmöinä katsellessa häneen tupaan naulaamaan hampaansa tuvan peräseinälle.

Molemmat vanhat herrat katsoivat hänen jälkeensä osaamatta sanoa mitään. He olivat vieläkin aivan ymmällä kiivaan keskustelun äkillisestä taukoamisesta. Brita alkoi nauraa, hän nauroi helakasti, nauroi koko sydämestään, nauroi omalle ilolleen ja sydämensä suurelle rikkaudelle. Tuo äkkinäisesti toisesta mielialasta toiseen menevä mies oli sittenkin kauneinta, mitä hän maailmassa tiesi, oli mies, jota hän oli valmis palvelemaan ja seuraamaan läpi kaikkien elämän vaiheitten. Hän oikoi nuoria, voimakkaita käsivarsiaan kuten syleilyyn ja hän nauroi sellaisella pulppuavalla elämän ilolla, että vanhat herrat katsoivat vuorostaan häneen aivan ymmällään. Brita huomasi sen ja sanoi heille: — Mitä te siinä seisotte, menkää herran nimessä pakoon, sillä kohta Arvid tulee. Ja kun hän nyt palaa, niin hän ei mitään säästä. Hän on tänään aivan irtonaisella tuulella. Nyt hänen kanssaan ei ole hyvä keskustella.

— Mutta annattehan te meille luvan tulla tänne teidän luoksenne? sanoi
Erik.

— Minulla ei tietysti ole mitään sitä vastaan, jos vain kestätte kaikki ne vaikeudet, jotka mieheni voi panna toimeen, vastasi Brita.

— Te sanoitte miehenne? Onko hän siis miehenne? Hänhän itse sanoi, että hän ei sitä ole.

— Siihen minä en voi antaa mitään varmaa vastausta, sanoi Brita.

— Siinä asiassa me luotamme hänen sanoihinsa, ja kun hän kerran on tehnyt teidät vapaaksi, niin me pidämme oikeutenamme valloittaa teidät. Me olemme rohkeita miehiä ja te saatte nähdä kuinka…

Enempää ei Erik ennättänyt sanoa, sillä samassa juoksi Arvid tuvasta ulos, ja molemmat vanhat herrat läksivät pakoon, minkä suinkin kerkisivät.

XX

Kun Brita ja Arvid seisoivat tuvassa kahden, niin he ensi kertaa olivat sanattomia toistensa seurassa. Molemmat tunsivat, että jokainen sana, joka lausuttaisiin, rikkoisi jotain heidän väliltään. Ja kuitenkin he tunsivat, kuinka heidän koko olemuksensa kaipasi sitä, että he saisivat toisilleen sanoa kaiken sen, mikä heissä liikkui.

Hiljaa he seisoivat tuvassa ja kuten peläten häiritsevänsä pyhää huonetta he hiljaa liikkuivat. He eivät tohtineet tulla lähelle toisiaan. Näin kuluivat pitkät hetket, ja yhä oli kumpikin vielä vaiti.

Vihdoin alkoi Arvid kuten kuiskaten itselleen:

— Minä näin viime yönä unta. Minä tahdon sen sinulle kertoa. Minä olin aavalla merellä ja myrsky oli meidät heittänyt purresta. Yhdessä me taistelimme aallon varassa, sinä ja minä. Mutta silloin tuli lähellemme toisia, jotka sinuun tarttuivat ja tahtoivat sinut vetää mukanaan syvyyteen. Minä taistelin kaikkia vastaan, minä otin sinut omakseni ja yhdessä me uimme kohden rantaa, missä hiekka valkoisena hohti. Siellä minä laskin sinut lepäämään. Ja kun minä katsoin sinuun silloin, niin näinkin, että sinä et enää ollutkaan mies, vaan että sinä olit nainen. Silloin valtasi minut sellainen hurja riemu, minä tunsin elämän ihanasti suonissani soutavan ja minä otin sinut jälleen syliini ja suutelin sinua.

— Ja sitten, sanoi Brita nauraen. Sinä et muistakaan kaikkea.

— Mitä minä jätin pois?

— Hyvin paljon.

— Kuinka sinä voisit tietää, mitä sinä minun unessani teit?

— Olinhan minäkin siellä. Ja kun sinä olit minut sulkenut syliisi, niin minä kiedoin käteni sinun kaulaasi ja maksoin suudelmastasi suudelman. Ja minä sanoin sinulle: Minä en ota mitään lainaksi! Ja minä nauroin ja sinä nauroit ja katsoit minua silmiin niin iloisesti ja veitikkamaisesti.

— Kuulehan nyt, sinä velikulta, nyt sinä panet omiasi. Ei siinä unessa sellaista ollut.

— Oli siinä yhtä hyvin tämä kuin sekin, mitä sinä kerroit, sillä sinä et ole nähnytkään sellaista unta.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Sinä valehtelet niin huonosti, että sen heti huomaa.

Arvid nousi paikaltaan ja seisoi kalpeana Britan edessä.

— Nyt minä en enää voi vaieta, sillä minä tiedän nyt kaiken. Sinä olet nainen ja sinä olet sama tyttö, jonka minä näin Turussa ja jota minä koko ajan olen rakastanut.

Hän oli sanonut tämän näennäisen tyynesti, mutta voimakkaasti nousi ja laski hänen rintansa, kun hän odotti Britan vastausta.

Brita seisoi liikkumattomana, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi.

— Sinä tiedät siis sen? sanoi hän viimein.

— Niin, minä tiedän sen. Minä olisin tahtonut salata sinulta sen, mutta en ole voinut. Se on tullut minulle ylivoimaiseksi.

Arvid odotti Britan hänelle jotain sanovan. Kun Brita oli vaiti, niin hän jatkoi:

— Minä olin silloin vielä niin mieletön, että olisin voinut sinut vaikka väkivallalla ottaa omakseni. Sinä olet minut toiseksi muuttanut, ja nyt minä olen arka sinun edessäsi. Sano, miksi et vielä tahdo tulla minun omakseni? Viime yönä, jolloin jo tiesin, että sinä olit nainen, ja minä täällä vuoteellani lepäsin ja kuuntelin, miten sinä tuvan toisella puolella vuoteellasi makasit ja tyynesti hengitit, silloin minä hiljaa kuiskasin sinulle: minä rakastan sinua, minä rakastan sinua! Ja minä toivoin, että sinä yöllä olisit hiipinyt permannon poikitse ja tullut minun luokseni. Minä en olisi koskaan uskaltanut tulla sinun luoksesi, vaikka vereni paloi, minä en tiedä, miksi, mutta sinä olet minulle tullut niin pyhäksi sen jälkeen kuin tiesin, että sinä olet uskaltanut tulla minun luokseni ja olet tahtonut minusta tehdä sellaisen, joka olisi sinun arvoisesi.

Brita katsahti Arvidiin ja painoi sitten silmänsä alas. Pitkään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.

Ovi oli auki pihalle. Ja talon pääskynen liiteli oven ohitse ja kurkisti siitä sisään. Kun se ei kuullut mitään huoneesta, niin se uskalsi hetkiseksi tulla kynnykselle. Siitä se sitten lensi tupaan, kiersi kerran sen ympäri.

Liikkumattomina seisoivat nuo molemmat ihmiset ihmeellisen onnensa kynnyksellä. He eivät tohtineet astua eteenpäin, vain kynnyksellä he seisoivat ja kuuntelivat oman sydämensä voimallista sykintää. He eivät huomanneet pääskystä, joka kotionnea lupaavana kiersi heidän päänsä päällä, he eivät kuulleet pihalta kuuluvaa kesäistä elämää, jossa lintujen laulu yhtyy ihmisen työn hälinään. Heillä ei tänä ihmeellisenä hetkenä ollut mitään ajatusta siitä, että maailmassa oli muitakin kuin he kaksi.

Ja hedelmällään oleva kesä kuunteli noita kahta ihmistä, kuunteli kuinka heissä luonnon suuri ja pyhä voima sykähteli. Ja yhä voimakkaampana ja suurempana oli tunne heissä. Se yhtyi luonnon raikkaaseen riemuun, se täytti heidät niin täydellisesti, että he eivät sillä hetkellä kaivanneet sanoja ilmaistakseen toisilleen, kuinka paljon he toisiaan rakastivat.

Brita liikahti ja nyt hän huudahtaen hiljaa heittäytyi Arvidia kohden, joka kiihkeästi sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Ja sitten hän nosti armaansa voimakkaille käsivarsilleen ja siinä katseli häntä kauan, katsoi vakavana ja vaiti, kuten ihminen katsoo jumalan kuvaa, joka hänelle riemuisena hetkenä näytetään, ja hän tietää, että tuo kuva salaa itseensä maailman suurimman rikkauden.

Keskellä kaikkea tätä riemua Arvid muisti sen aamun, jolloin hän sotatantereella samalla tavalla oli käsissään kantanut vihollisilta riistämiään lippuja. Sellainen suuri ylpeys oli täyttänyt hänen rintansa ja hän oli, ilokyyneleiden valuessa poskilleen, astunut sotarintaman ohitse kuninkaan luo. Samalla tapaa tunsi hän nyt astuvansa suloinen saalis sylissään koko maailman suuren kuninkaan eteen, kantaen käsillään voittamaansa aarretta. Ja niinkuin hän silloin sodassa, ennenkuin oli laskenut liput Kustaa Adolfin eteen, oli niitä suudellut kuten huumaantuneena veren ja ruudin tuoksusta, niin hän nytkin kumartui sylissään olevan tytön puoleen, ennenkuin hän sen laski maahan odottaakseen siksi, kun hänelle tämä kaunis voiton saalis olisi aivan ikiomaksi annettava.

Pääskynen oli useaan kertaan lennellyt tuvan oven editse ja katolta, jossa sen pienet poikaset jo olivat lentovalmiina, se alkoi kirkkaasti visertää. Mutta kun sen kuuli rastas, joka asuntoaan piti pihamaan suuressa pihlajassa, niin tämä viritti heleimmät säveleensä, ja kiuru pellolla, kun sen kuuli, niin nousi se taivaan sineä kohden ja sieltä ylhäältä laskeutuessaan lauloi kuten huumaantuneena elämästä ja ilosta.

Vanha Leena oli ollut kaivolla maitoastioita huuhtomassa. Hänen täytyi mennä kysymään määräyksiä Britalta ja sen vuoksi hän lähestyi tupaa. Kun hän kynnyksellä seisoi ja näki, miten Arvid Britaa sylissään kantoi, niin väistyi hän hiljaa pois ja palasi työhönsä.

Mutta hiljaa ja varovaisesti hän nosteli katajapuisia pyttyjä ja kuten hyväillen kulki käsi niiden sisällä, pesten niiden laitoja. Hänen vanha sielunsa heräsi kuten uuteen kevääseen toisten onnen tähden. Hänen jo vanha äänensä alkoi säristen laulaa jo kauan unhottunutta laulua rakkaudesta ja sen onnesta, laulua, joka ennen oli hänen huulillaan ollut, mutta joka oli jo kauan sitten unhotuksiin joutunut.

Haavuri kulki pihamaan poikki ja poikkesi kaivolle sammuttamaan janoaan, päivä kun oli helteinen.

— Mitä se Leena nyt niin laulelee? sanoi hän.

— Täytyyhän minunkin laulaa, kun kaikki on niin kaunista ja valoisaa. Surisevat ne vanhatkin mehiläiset. Minä muistan, kuinka tässä talossa oli ennen paljon mehiläisiä, se oli siihen aikaan, kun armollisen herran äiti vielä eli. Ne aivan kuin rakastivat häntä. Kun hän kuoli, niin ne katosivat. Mutta tänä kesänä olen taas nähnyt niitä suuret määrät. Kun tallin takana kasvaa sellainen kukkarunsas nurmi, niin en minä ole antanut sitä niittääkään, jotta niillä olisi minne menevät. Taisivat mehiläiset tulla sanomaan, että onni on taas tullut taloon.

Kun Arvid laski Britan sylistään, niin tämä juoksi ovesta pois, kulki poikki kartanon ja katosi metsikköön. Hänen sydämensä oli niin onnea täysi, että hänen täytyi saada olla yksin.

Lehdossa hän hymy huulillaan ja katsoen kirkkaasti eteensä asteli. Hän ojensi käsivarsiaan, kuten sulkien niillä toisen syliinsä. Hän kuiski hiljaa Arvidin nimeä, hän seisahtui kulussaan ja kuunteli, miten kartanolta kuului laulua. Hän tunsi Arvidin äänen. Siellä hän lauloi reippaasti saksalaista sotilaslaulua. Ja Brita kuunteli ja hyräili laulun säveltä oppiakseen sen ja säilyttääkseen sen, kuten kalleutta säilytetään, kautta elämän. Ja hän tiesi, että joka kerta, kun hän tuota säveltä oli hyräilevä, niin oli hän muistava sitä päivää, jolloin hän lopullisesti oli löytänyt armaansa.

Muutaman hetken vain hän oli ennättänyt olla poissa, kun jo palava ikävä hänessä heräsi Arvidin luo. Hän ei olisi muuta kaivannut kuin saada olla hänen seurassaan, kuulla hänen äänensä, tuntea hänen läsnäolonsa ja silloin tällöin kohdata hänen katseensa.

Ja tuo sydämen suuri, pyhä ikävä toisen luo, tuo tuska, joka samalla on korkein autuus, täytti koko hänen olemuksensa. Hän tiesi, että kaikki se rauhattomuus, joka hänessä vallitsi, olisi katoava, kun hän vain saisi nähdäkin Arvidin.

Hän ei jaksanut enää itseään hillitä. Hän huusi kirkkaasti ja korkealle. Ja hänen äänensä oli kuin keväällä linnun, joka armastaan luokseen kutsuu ja ilmaisee pesäpaikan löytäneensä.

Äänen kirkas sävel kiisi kautta lehdon, hyväili talon rakennuksia ja leiskahti tuvan ovesta sisään. Ja kun Arvid sen kuuli, niin hän nousi paikaltaan kuin nuolen osumana, juoksi kautta pihamaan, hyppäsi yli aidan kuin nuori vallaton sotaratsu, joka ei mitään esteitä tunne, ja kiisi lehtoon puiden oksien kahistessa hänen ympärillään. Ja riemuiten tuli häntä vastaan Brita, ja he sulkivat jumalan kirkkaan päivän edessä toisensa syleilyynsä, katsoivat toisiaan silmiin, nauroivat ja sitten sammuttivat naurun suudelmaan.

Mutta pian erkani Brita ja juoksi lehtoon syvemmälle, väistyi nauraen puiden taakse, pujahti yhä loitommalle, karkasi juuri kun Arvid oli hänet ehättämäisillään. Mutta oli Britan Ruskokin nähnyt emäntänsä ja alkoi juosta hänen jälestään.

Sen kun Brita näki, niin läksi hän yhä kiivaammin pakoon, nauroi ja juoksi. Hän pääsi paraiksi aidan luo, kun Rusko jo hirnuen hänet ennätti, ja Arvid hyppäsi aidan yli, sieppasi Britan syliinsä ja kantoi hänet kartanolle, koko ajan sopertaen lemmen mielettömiä sanoja, joilla ei mitään järkeä ole, ei mitään muuta kuin sävel, mikä äänessä väräjää ja helähtelee luonnon salaisena sointuna. Kun Arvid laski hänet sylistään tuvan portaille, nauroivat he kumpikin, ja katseet sanoivat nuo monet rakkauden oikeat sanat, joille eivät ihmiset ole koskaan muotoa keksineet.

XXI

Lämmin lännen tuuli alkoi puhaltaa illan suussa. Se tuli Päijänten takaa. Ensin se veden kalvossa kuten hyväillen liikuskeli, nosti pieniä väreitä siniseen pintaan. Sitten sen äkkiä tuli ikävä onnellisia ihmisiä, nosti laineet korkeammalle ja kiisi niiden yli ulapan toiselle puolelle. Se kierteli Rapalan taloa ja ihmetteli ihmisten suurta hiljaisuutta illan suussa.

Mutta kun tuuli oli tullut tuvan nurkan taakse, niin kurkisti se ovesta sisään ja silloin se näki siellä kaksi ihmistä, jotka istuivat onneaan ihmetellen. Ja tuuli hiljensi kulkuaan, viivähti hetkisen tuvan luona ja sitten loittoni yhä etäämmälle, kunnes kaikki Rapalan luona oli aivan hiljaista.

— Sinä olet vaiti? sanoi Arvid Britalle.

— Mitä minä sanoisin. Kaiken, mitä en vielä ole sinulle kertonut, sen sinä arvaat, vastasi Brita. Elä sinäkään puhu mitään. Istukaamme tässä ja olkaamme iloisia, koska onnen kaunis aamu on meille kummallekin koittanut.

— Anna minun puhua sinulle, anna minun edes koettaa sanoa, mitä sinä minulle olet. Jos minä en saa puhua, niin pelkään tarttuvani sinuun ja rutistavani sinut aivan hengettömäksi. Minä en ole tottunut pukemaan ajatuksiani sanoiksi, mutta minun täytyy koettaa. Minä olen aina tahtonut koettaa sitä, mikä on minulle ollut vaikeata. Minä en tiedä, mistä oikeastaan alottaisin. Vaikka kyllähän minä sen tiedän, sinustahan minä tietysti alotan. Minä olen jo ennen sanonut, kuinka hartaasti minä aina olin sitä toivonut, että saisin elämääni sellaisen ihmisen, joka pitäisi minua kurissa. En minä tarkoita sellaista kovaa käskemistä, mutta että joku vaatisi minulta jotain omaa itseäni varten, tahtoisi tehdä minusta minun itseni tähden jotain kunnollista ja hyvää. Ja sitten tulit sinä! Katsohan, minä rakastin sinua heti ensi alussa. Sinä olit sellainen aivan toisenlainen kuin kaikki muut. Sinä et ollut mikään tavallinen poika. Jos sinä olisit ollut oikea poika, aivan tavallinen mies, niin olisin minä silloinkin sinusta pitänyt kiinni enkä olisi sinua antanut toisille. Ja kun minä sitä ajattelin, niin silloin minä vasta ensi kertaa tulin huomaamaan, että se, mitä me miehet sittenkin eniten rakastamme, se on toisessa meitä itseämme parempaa ihmistä. Minä en ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että naisesta voisi etsiä ihmistä. Minusta nainen oli nainen, ja sillä hyvä. Mutta nyt sinä, senkin velikulta, oletkin tullut kääntämään kaikki minun ajatukseni aivan nurin närin. Jollen minä olisi pannut pääpainoa sinussa ihmiselle, niin et sinä kauankaan olisi rauhassa ollut sen jälkeen, kun minä sain tietää, että sinä olit nainen. Olisit parkunut hiukan, mutta mitä minä siitä! Minä olisin pitänyt sinut omanani. Nyt minä en uskalla koskeakaan sinuun muuten kuin sinun luvallasi. Sinä naurat sille, mutta kyllä minä itseni siinä suhteessa tunnen. Mutta nyt minä ajattelen aina sitä, että sinä olet jotain aivan ihmeellistä, sellaista, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Sinä teet minut aivan samanlaiseksi kuin Stålhandske, kun hän katsoi meihin miehiin silloin, kun meillä oli kova halu mennä ryöstämään valloitettuun kaupunkiin. Hän katsoi meihin suoraan, ja me kauniisti veimme hevosemme suojaan emmekä koskeneet asukkaitten tavaroihin hituistakaan. Siten sinäkin pidät minua loitolla itsestäsi. Minun mieltäni oikein kutkuttaa, kun ajattelen, että tuossa, aivan minun edessäni, on tuollainen suloinen olento, että minä voisin ottaa hänet omakseni, jos tahtoisin, mutta en otakaan, en kiusallakaan omalle sisulleni, joka sitä tahtoisi. Katsohan, minä tahdon saada sinut oikein järjestyksessä omakseni.

— Millä tavoin järjestyksessä? kysyi Brita.

— Minä tahdon, että minä saan sinut tänne vaimokseni, noin oikein lailliseksi vaimokseni. Sinä opetit minua ajatuksissani luomaan kuvia. Minä olen tänään sellaisen maalaillut. Se kuva on tällainen. Sinä ja minä olemme kuten suuren puun juuret, puun, mistä sitten nousee oksia yhä korkeammalle, aivan kuin männyssä, jossa joka vuosi kasvaa tuollainen uusi sarja. Ja ajattelehan, kun me sitten olemme jo kuolleet ja makaamme Sysmän kirkon permannon alla, niin on vielä niitä ihmisiä, jotka iloitsevat siitä, että me kaksi osuimme toistemme tielle. Minua aivan huimaa tuo ajatus, että minä elän, että sinä olet tässä minun luonani, että minä saan sinut kohta ottaa vaimokseni, ja että minä tiedän, millaista joukkoa se minun joukkoni on, joka jälkeeni seuraa.

Veitikka leikki Britan suupielissä, kun hän kysyi:

— Mitä sinä nyt oikeastaan aiot tehdä?

— Mennä sinun kanssasi naimisiin, johan minä sen sanoin. Mitä muuta tehtävää tässä olisi? En ainakaan minä mitään huomaa. Totta kai me naimisiin menemme?

— Enhän minä sitä vastaan ole!

— Mitä sinä sitten turhia höpiset?

Arvid istui Britan viereen penkille ja sanoi:

— Nyt minä olen puhunut itseni rauhalliseksi, mutta nyt minä tahtoisin, että sinä sanoisit minulle jotain.

— Mitä?

— En minä tiedä, puhu vaikka mistä, vaikka riihen puimisesta tai oluenpanosta, kun sinä vain puhut, kun minä vain saan kuulla sinun äänesi, sanoi Arvid. Sinun äänessäsi on sellainen suloinen sointu. Kun sinä olet hellä, niin on siinä aivan kuin sävel. Se ei ole puhetta, vaan omituista laulua. Ja aina kun sinä olet minulle puhunut jotain hyvää, niin ovat kätesi, nuo kauniit sormesi leikkineet minun olallani. Sinä et ole sitä huomannut, mutta minä olen. Sinun sormesi puhuvat aivan yhtä paljon kuin sinun huulesikin. Puhu minulle, puhu, kerro minulle jotain! Sano, millaiseksi sinä tahdot minun tulevan. Jollet tahdo minusta puhua, niin puhu itsestäsi. Jollet siitäkään tahdo puhua, niin puhu sitten mistä tahansa, vaikka puhuisit haavurista tai Leenasta. Mutta elä puhu noista kahdesta vanhasta tahkosta, niistä minä en jaksa kuulla. Minä olen niille kahdelle niin kiukuissani, että jolleivät ne olisi menneet pakoon, olisin tehnyt kaksi aivan tarpeetonta murhaa.

— Mutta jollei heitä olisi ollut, niin ei sinussa olisi herännyt kateutta ja sen mukana rakkautta.

— Kyllä se on totta, mutta kuka silloin tynnyriä rakastaa, kun on jo humalan saanut. Ja minä olen saanut kuten humalan. Minä olen aivan kuin silloin, kun minulla on muutama tuoppi liikaa päässäni. Minä en tietänyt, että elämästä voi ihminen tulla niin huumaannuksiin, että elämä on kuten voimakasta viiniä, tuollaista punahohtavaa ja… Nyt minä puhun hullutuksia ja minä vaikenen. Sinä osaat niin paljoa paremmin kertoa kaiken kauniin, suuren ja ihmeellisen. Anna minun olla tässä luonasi kuten suuren lapsen ja opeta minulle elämän kirjan ihmeellistä lukemisen taitoa. Minä olen vasta oppinut aakkoset ja niitäkin tavailen huonosti, opeta minua lukemaan!

— Sinun puheisiisi on tullut niin kummallisia sanoja, sanoi Brita.

— Onkos se mikään kumma, että ihminen puhuu jotain järkevääkin, kun hän herää? vastasi Arvid.

— Minun täytyy kai sinulle vuorostani tilittää kaikki, mikä sielussani on liikkunut näinä monina päivinä. Minä tiesin, sinun omien sanojesi perustuksella, millainen sinä olit naisten suhteen. Minä tiesin myöskin, että jos minä tulisin heti sinun omaksesi, niin sinä jättäisit minut. Sinä et ymmärrä mitään muuta kuin sen, jota olet oppinut arvossa pitämään ennen kuin olet sen saanut omaksesi. Enkö ole oikeassa?

— Olet, olet! Minä muistan, kuinka paljon minä Saksassa pidin siitä hevosesta, jota olin katsellut monta kuukautta ja jonka vihdoin sain omakseni. Eihän se ole mikään sopiva vertaus, kun puhuu sinusta ja hevosesta, mutta ratsumieshän minä olen ja puhun siitä, minkä paraiten ymmärrän. Minä uskon, että me miehet teemme todellakin naisen valikoimisessa samoin kuin hevosenkin.

— Mutta minä en tahtonut tulla siihen asemaan, jatkoi Brita. Minä tahdoin pysyä sinun luonasi kauan ja aina yhtä rakkaana.

— Tahdoitko todellakin?

— Totta kai minä tahdoin.

— No, ei sinulla sitten ole mitään hätää, sillä kyllä minä nyt pidän sinut niin luonani, ettei sinulla ole surun päiviä. Ja kun me olemme täällä kylliksemme iloa pitäneet, niin pidämme sitä taivaan niitylläkin. Totta kai siellä on jokin lato, jossa minä saan sinua salaa enkelien silmiltä tavata, sillä en minä enkelienkään anna nenäänsä pistää kaikkiin meidän asioihimme. Uskotko sinä, että taivas on?

— Uskon.

— Tuollainen kukkaniitty, jolla ihmiset kävelevät ja poimivat kauniita yrttejä ja soittelevat psalttarilla ja huiluilla? Minusta se sellainen tuntuu niin kovasti joutavalta näin miespuoliselle olennolle.

— Minulla on paratiisini täällä, enkä minä välitä siitä toisesta, kun minulla on täällä niin paljon iloja, vastasi Brita nauraen. Mutta minä en ole sinulle vielä kaikkea sanonut. Minä ajattelin, että minun täytyy saada sinut hiukan toisenlaiseksi. Ei minun itseni tähden, mutta minun lasteni tähden.

Hellästi tarttui Arvid Britan olkapäähän ja sanoi hiljaa:

— Sinä olet siis sitäkin ajatellut?

— Niin olen. Niissähän me molemmat elämme elämämme uudestaan.

Arvid nousi seisomaan.

— Huomenna minä menen kirkkoherran luo, sillä nyt ne asiat ovat järjestettävät.

— Mitkä asiat?

— Ne häät! Luuletko sinä, että minä kovin kauaa tämän jälkeen jaksan niitä odottaa. Minä tahdon saada sinut vaimokseni.

— Se kestää kuitenkin aina jonkun aikaa, ennenkuin olet sen asian järjestänyt.

— Kirkko saa pitää kiirettä! Ei ihmisiä saa kiusata erillään silloin, kun niillä on halu päästä yhteen. Ja nyt sinä olet minun morsiameni, mutta et vielä minun vaimoni. Siinä on pieni erotus siinäkin. Minä menen nukkumaan latoon, jotta tämä tupa jää sinun huostaasi siksi, kunnes häät ovat olleet. Ei meidän sovi nyt enää täällä nukkua yhdessä. Ja kun ilta on jo pitkälle kulunut, niin minä jätän sinut. Onhan meillä huomennakin päivä ja kaunis ja rikas päivä onkin.

Arvid sulki hellästi Britan syliinsä ja meni ovea kohden.

Kun hän oli ovelle tullut, niin hän kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli, miten Brita kuten voitonriemussa nauroi.

— Mikä sinun nyt on? kysyi Arvid.

— Etkö sinä, hullu mies, sitten kaikkea huomaa ja ymmärrä?

— Mitähän tässä vielä olisi ymmärrettävää?

— Etkö sinä arvaa, kuka minä olen?

— Se on totta, sinä olet aivan oikeassa. Minä en ole kysynytkään, kuka sinä olet, ja kuitenkin minä olen sinulle puhunut häistä ja muista seikoista. Kuka sinä sitten olet?

— Kukako minä olen? vastasi Brita. Minähän olen Brita Ekestubbe, sinun oma vaimosi.

Hetkisen oli Arvid kuin jähmettyneenä paikallaan. Hän oli jo ovella ja piteli ovenrivasta kiinni. Nyt hän veti oven kiinni ja riensi hämärässä tuvassa Britan luo ja sulki hänet syliinsä.

— Jollei mies vähemmällä pelillä tule aivan päästä pyörälle, sanoi hän, niin sitten on ihan ihme ja kumma! Mutta jos sinä olet se, niin sitten sinä olet se, siis minun vaimoni. Sittenhän me saamme alkaa elämämme aivan ilman pappia ja muita menoja.

Arvid loittoni hiukan Britasta ja piteli päästään kiinni.

— Kun ei vain kumoon menisi tällaisessa ilossa, sanoi hän. Minä olen rehkinyt ja hommannut ja pitänyt senkin seitsemää peliä saadakseni vaimon itselleni. Ja kun sitten kaikki ympäri käy, niin onkin se, jota omakseni tahdon, minun oma vaimoni. Kyllä te naiset sentään olette meitä miehiä koko lailla viisaampia.

— Kyllä minä sen tiedän, mutta minä olen sittenkin tahtonut, että juuri sellainen tyhmeliini, kuin sinä, saa minut omakseen.

He puhuivat leikkiä, mutta heidän äänessään oli vakava juhlallisuus, kuten ainakin ihmisillä, joiden eteen onnen portit ovat lyödyt auki ja he astuvat sisään valkeuteen ottamaan vastaan kaiken sen, mikä heille on valmistettu.

Tuuli palasi Rapalaan, kurkisti nurkan takaa, mutta kun se huomasi oven suljetuksi, niin kuunteli se hetkisen. Kun ei se mitään kuullut, niin nauroi se ja jatkoi matkaansa. Se meni pellolle ja leikki kuhilaissa ja keskusteli viljan kanssa ihmisistä, jotka eivät aina osaa ottaa onneaan silloin, kun se on heidän luonaan. Mutta Rapalassa oli kaksi ihmistä, jotka sinä yönä tiesivät, että heidän onnensa oli heille jotain suurta ja pyhää, että se oli nyt heillä, että se pysyi heidän luonaan. Ja tuuli leikki täyteläisissä tähkäpäissä kuhilaan hatun sivussa.

XXII

Vanha kirkkoherra nousi paikaltaan juhlapöydässä. Lähinnä istuvat sen ensiksi huomasivat ja arvasivat, että hän aikoi pitää puhetta juhlan kunniaksi. Kuten vesirengas, joka yhä laajenee, niin levisi hiljaisuus yli suuren seuran. Se alkoi kirkkoherran vierestä, siitä se loittoni yhä laajemmalle, kunnes viimein ennätti pitkän pöydän pään, jossa sukujen nuorimmat vesat istuivat. Siellä vielä hetkisen kuului pari terävää poikaääntä, jotka äitien ponteva, sihahtava ääni sai vaikenemaan.

Hiljaisuus ulottui pihamaalta, jonne pöytä oli katettu, tupaan, missä kaikki kolina taukosi, ja hikiset palkolliset tulivat oven korvaan ja portaille kuuntelemaan, se otti koko suuren Rapalan kartanon aivan kuin syliinsä. Ainoa, joka kesken tätä hiljaisuutta ei voinut olla ääntään kuuluviin päästämättä, oli talon kukko. Komeana lensi se karjapihan aidan päälle ja sieltä heitti elokuun ilmaan, joka kultaisena hohti auringon helossa, hohti pellon kuhilaissa, hohti ihmisten poskilla, oman iloisen säveleensä.

Haavurin silmät oikein kipinöitsivät veitikkamaisuutta, kun hän kukon äänen kuuli. Hän loi katseen Britaan, joka istui pöydän päässä, kirkkoherra toisella ja Arvid toisella puolellaan. Ja levisipä nuoren ja onnesta kauniin naisen poskille heleä puna, ja suupielissä nyki niin hauskasti. Hän oli ymmärtänyt, mitä haavuri oli tarkoittanut.

Mutta olipa kirkkoherrakin kuullut kukon kiekauksen, ja hänen vanhat silmänsä menivät sirrilleen ja harmaa parta tärisi, kun hän hiljaa nauroi.

— Minä aioin puhua teille, nuoret ystäväni, ja etsin juuri mielessäni puheen alkua, kun se tuolta aidan päältä tuli. Talon komeapyrstöinen kukko on tahtonut sanoa koko tälle joukolle, että miesvalta tässä talossa vallitsee. Kun ajattelen tätä viikkoa, joka on kulunut siitä, kun nuori rouva taloon tuli, ja kun muistelen kaikkia niitä hauskoja juttuja, jotka nuori nainen, joka vieressäni istuu, on tässä aterian aikana kuiskannut korvaani, niin toden totta, oli tässä talossa vähällä tulla akkavalta. Niin on tämä nuori nainen komentoa talossa pitänyt. Mutta hyväksi se vain on ollut, sillä huomaanpa, että Arvid ystäväni sittenkin on saanut ylivallan talossa, ja hän voi nyt yhtä ylpeänä kuin kukkokin kiekaista: Minä se olen herra talossa! Tämä minun nuori ystäväni on kovista aineista kokoonpantu, sen minä olen tietänyt heti ensi hetkestä alkaen, siitä kun häntä pidin kastemaljan päällä ja hän potkaisi kapalonsa auki ja antoi pienellä jalallaan sellaisen töytäyksen keskelle mahaani, että loppu-aamenen keskelle tuli pikkuinen, eikä aivan pikkuinenkaan värähdys. Ja täytyipä minun keskellä herran pyhää sanaa silloin hymyillä, jota Hän taivaassa ei ole minulle viaksi laskeva, sillä onhan hän meille sanonut, että iloisia meidän tulisi olla. Kun tämä poika sitten varttui, niin ei hän tyytynyt enää potkimaan, vaan jo loikin, ja ankarasti hän on asetta käyttänyt kuninkaamme palveluksessa. Kun hän nyt on palannut taistelutantereelta ja on ottanut talon isänsä perintönä vastaan, niin tiedän, että vaurastuu se talo, jonka isännässä on voimaa ja on sitä pyhää kiukkua, joka työn panee luistamaan. Tätä voimakasta miestä ei ole kukaan tähän asti voittanut. Mutta tulipa aika, jolloin hänen eteensä ilmestyi nainen, ja silloin on mies ollut ankarassa koulussa. Mutta en sitä soimaa, koska näen, että tämän opetuksen kautta elämän onni on hänelle tullut. Minä onneksenne juon, ja suokoon taivas, että se onnen aika, joka tänään on alkunsa saanut, kauan jatkuu. Ja kun kerran teidät saatetaan kirkon permannon alle isienne viereen nukkumaan ikuista untanne, niin silloin teistä sanoa taidetaan: He olivat kyllä sysmäläisiä, joita ei varsin järkeviksi mainita, mutta he olivat ymmärtäneet sen, mätä eivät monet muut, he elivät elämän rikkaasti ja kokonaisesti! Rakkaat seurakuntalaiseni, tarttukaa maljaan, tyhjentäkää se, elkääkä kieltäkö noilta piiskuisiltakaan, jotka pöydän päässä silmät selällään tänne päin katsovat, pientä osaa maljasta. He ovat se meidän sukujemme jatko, ja heidän pitää ainiaan muistaa Arvid Tandefeltin ja Brita Ekestubben häät.

Kun melu ja iloiset huudot olivat korkeimmillaan, niin Arvid nousi paikaltaan ja huusi niin, että koko laaja seutu kaikui:

— Nyt minäkin puhun. Hiljaa!

Hän seisoi hajareisin paikallaan ja piteli tuoppia kädessään. Hän aikoi juuri jotain puhua, kun Brita nykäisi häntä hiasta ja jotain kai se oli tärkeätä, koska Arvid kumartui hänen puoleensa ja sitten otti hatun päästään ja kokosi hiukan sääriänsä yhteen, sillä hän oli seisonut paikallaan aivan sääret hajallaan, kuten ratsumies ainakin. Brita katsoi eteensä ja oli aivan kuin ei hän mitään olisi miehelleen huomauttanut, mutta Arvid nauroi hänelle niin, että aukot hammasrivissä selvästi näkyivät.

— Kuulkaahan nyt, kaikki hyvät ystävät, sukulaiset ja pitäjäläiset, nyt minä puhun, minäkin. Tiedättekö, mitä minun tekisi mieleni, oikein kovasti mieleni? Panna toimeen jotain oikein rymyävää, sillä minun mieleni leiskahtelee niin voimallisesti. Ellei niin monella tämän pöydän ääressä olisi parhaat vaatteet yllään ja niiden likaaminen olisi melkein hävytöntä, niin kai minä tässä ilossani ottaisin pöydän päästä kiinni ja heittäisin sen kumoon. Elä, Brita, noin säikähtyneenä minuun katso! Kyllä minä aisoissa pysyn. Minä sanon vain, mitä tekisi mieleni. Kyllä minä olen aina elämän voimakkaasti ottanut, mutta en minä koskaan siitä ole niin iloinnut kuin juuri nyt. Minulla on kyllä aina ollut sellainen ruumis, että kun kätensä on laskenut mihin paikkaan tahansa ruumistani, niin on tuntenut, miten siellä sisällä sykkii ja tempoilee. Minulla on ollut aivan kuin sydän olisi ollut joka paikassa. Mutta nyt minä olen tullut vielä voimakkaammaksi, sillä nyt tuntuu kuin minulla olisi sydän päässänikin. Eihän minulla ole nykyään mitään muuta ajatusta kuin tuo nainen tuossa. Elä siinä koeta minulle silmää iskeä, en minä kuitenkaan ole vaiti. Minä rakastan sinua niin paljon, että minä en voi olla sitä muille sanomatta. Ja kun minä nyt olen sinut saanut, niin tänä päivänä, joka tavallaan on meidän hääpäivämme, minä toki saan sanoa aivan niin kuin mieleni tekee. Ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla, sen te kaikki tiedätte kokemuksesta, kun katselette, mikä suuri liuta lapsia tuolla pöydän päässä istuu, mutta sen minä sanon, että niin paljon te ette ajattele vaimoanne koko viikkona kuin minä ajattelen yhtenä päivänä. Mutta minä olenkin saanut sellaisen vaimon, että ei toista ole maan päällä. Katsokaahan nyt, millainen se oikein on!

Ja Arvid nosti Britan hänen parkumisestaan huolimatta voimakkailla käsillään yhtäkkiä paikaltaan ja pani pöydälle seisomaan. Koko juhlajoukko puhkesi iloiseen huutoon, ja siihen hukkui Arvidin puhekin. Mutta kun Brita oli hetkisen seisonut pöydällä, alkoi hän puhua.

— Elkää, hyvät naiset, uskoko, että hän minua aina tällä tavoin saa komentaa ja minun kanssani tehdä niinkuin hän itse tahtoo. Minä annan tänään hänelle anteeksi, sillä hän on humalassa. Minä en tarkoita muuta kuin ilosta humalassa. Ei hän ole mikään merkillinen mies, mutta hän on sellainen, että minä en toista tahtoisi elämässä omakseni. Minä tulin tänne kesyttämään häntä, mutta niin sitä lopulta kävi, että minä tässä olen hänen kesyttämänsä. Kyllä minä muutamissa asioissa aion pitää määräämisvallan, mutta sen minä sanon, että mies on se, joka maailmassa sittenkin kaiken määrää, eikä nainen mitään niin ihaile kuin sitä miestä, joka osaa hänetkin valloittaa.

— Elä siellä puhu tyhmyyksiä, huusi Arvid. Tule alas sieltä!

Ja hän nosti vaimonsa alas pöydältä ja sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Nauraen ääneen oli juhlajoukko katsellut, miten Arvid vaimonsa nosti alas pöydältä, mutta kun hän hänet syliinsä sulki, niin tuli hiljaisuus, eikä hiiskaustakaan enää kuulunut.

Ja se suuri, pyhä hiljaisuus, joka aina silloin on, kun puhdas onni ihmisten ohitse kulkee voimakkaana laineena, täytti kaikkien mielet. Ja heille nousi kuin silloin, kun voimakas myrsky vedestä pohja-aineksetkin pinnalle nostaa, muisto niistä ajoista, jolloin hekin nuoria ja onnellisia olivat olleet. Ja moni käsi etsi toisen kättä, etsi sanoakseen noita sanoja, joille ei muotoa ole annettu, mutta jotka juuri sen kautta eivät myöskään valehtele, noita kauniita, ikuisuuden leimaamia sanoja, jotka sisältyvät pieneen liikkeeseen ja avonaiseen katseeseen.

Kun Arvid lujasta sylistään päästi Britan, ja tämä korjaili kurttuun mennyttä kaulustaan, hyppysillään kohotti hihan pöhöllä olevia röyhellyksiä ja viistoon mennyttä päähinettään, niin katsoivat he samalla toisiinsa, katsoivat, kuten kaksi ihmistä, joiden ympäriltä oli kadonnut kaikki. Sitten he kyllä molemmat huomasivat olleensa hiukan naurettavia, kun sillä tavoin olivat kaikkien nähden toisiaan hyväilleet, mutta eivät he sitä hävenneet. He olivat onnellisia, ja se tietoisuus oli heille kaikki kaikessa.

Haavuri, joka ei ollut tavannut ketään, kelle hän olisi voinut luoda helliä katseita, katkaisi hiljaisuuden alkaessaan pitää puhetta hänkin vuorostaan.

— Tämä päivä on minullekin suuri juhlapäivä, sillä minä olen tänään saanut varsinaisen jalansijan alleni. Se tahtoo sanoa, että minulla nyt on oma, vakituinen paidanmuuttopaikka. Minä olen nimittäin saanut kaikkien hyvien töitteni palkaksi Rautlahden torpan omakseni. Minä tiedän, että ihminen tarvitsee tuollaista vakituista olinpaikkaa, sillä muuten hän on aivan kuin se eläin, joka maanteillä vaeltaa ja asuntonsa ottaa jokaiseen kakkaraan, joka jää muilta jälelle. Minä olen katsellut tässä tätä suurta aviollista iloa, ja olen huomannut, miten omassa mielessäni on kiemurrellut ja kaarrellut kaikenlaisia ajatuksia. Mutta minä olen ne karkoittanut, sillä minusta ei ole naimisiin. Ja minä sanon syynkin. Minä olen aina puhunut niin paljon, että minä en voisi naisen kanssa tulla toimeen, koska sellaista naista ei vielä ole maailmaan luotu, joka olisi vaiti. Eihän sitä ihmisen tarvitse kaikkea onnea itselleen saada, osaa sitä iloita siitäkin, mikä muilla on. Ja kun tämä minun torppani on niin lähellä Rapalaa, niin tarvitaan minua täällä, sillä kun minä kaikki taitoni tämän suvun jäsenille opetan, niin on ihme ja kumma, elleivät ne maailmassa toimeen tule.

Talon kukko oli tullut lähelle juhlapöytää ja oli lähestynyt haavuria.
Tämä sieppasi sen äkkiä kiinni ja nosti sen pöydälle sanoen:

— Tässä minä nostan minun oman rakkaan ystäväni pöydälle. Se on vain kukko, mutta kun minä sen kanssa olen hyväksi ystäväksi tullut, niin arvaattehan, ettei se mikään tavallinen olekaan.

Samassa kukko pääsi karkuun ja lentää räpytteli pois…

Ja pidot jatkuivat ja ilo oli ylimmillään.

Mutta vanha Leena, joka kesken pitojen hyörinän tahtoi lepuuttaa vanhoja väsyneitä jäseniään, hiipi sille kukkaiselle nurmelle, jota hän mehiläisiä varten oli leikkaamattomana säilyttänyt. Hän astui nurmelle ja pian painuivat hänen silmänsä umpeen ja hän vaipui pehmeälle maalle. Ja mehiläiset lensivät kotoista onnea lupaavina hänen ympärillään ja pysähtyipä muuan hetken arkailtuaan hänen vanhoille huulilleen, jotka unessa hymyilivät, ja lensi sitten pois.

Ja iltatuuli puhalsi lämpöisenä yli seudun. Kirkkaana kohosi elokuun kuu. Se kimalteli Päijänteen tyyneen kalvoon, se leikki veneiden vanavedessä, kun ne illan hämärässä sousivat pois Rapalan rannasta Päijätsalon korkeata kukkulaa kohden, kulkivat sen ohitse ja pujottelivat saarien lomitse kirkonkylään. Ja venheistä kaikui laulu, joissa nuoret sydämet löysivät tien omalle voimakkaalle ilolleen. Niin moni nuori sydän oli sinä kauniina päivänä tietänyt taas, että kauneinta elämässä on se väkevä voima, joka kaksi ihmistä toisiinsa liittää.