The Project Gutenberg eBook of Pakkasen lapsia, by Jack London

Elämän laki.
Valheellinen Nam-Bok.
Keesh, Keesh'in poika.
Kaunis Li-Wan.
Salaisuuksien Haltija.

Vanha Koskoosh kuunteli ahneesti. Vaikka hän jo aikoja sitten oli menettänyt näkönsä, kuuli hän hyvin, ja heikkokin ääni tunki vielä hänen ymmärrykseensä, joka kuitenkaan ei jaksanut enää hänen ryppyisen otsansa takaa seurata maailman menoa. Aha! Sit-cum-to-ka siellä kiroaa kimakasti koiria, piiskatessaan niitä valjaisiin. Sitcum-to-ka oli hänen tyttärensätytär, mutta hänellä oli liiaksi työtä ehtiäkseen ajatella vaivaista äitinsä isää, joka avuttomana ja hyljättynä yksin istui huoneessa. Leivättä oli lähdettävä. Pitkä matka oli edessä ja lyhyt päivä ei ottanut viipyäkseen. Elämä ja elämän, ei kuoleman, velvollisuudet kutsuivat häntä. Ja Koshkoosh'in loppu ei ollut kaukana.

Vanhaa miestä kauhistutti tämä ajatus hetkisen ja hän koetteli veltolla, vapisevalla kädellään vieressään olevaa pientä polttopuuläjää. Tultuaan vakuutetuksi siitä, että puut olivat tallella, piiloitti hän kätensä jälleen koinsyömän turkkinsa laskoksiin ja alkoi taas kuunnella. Puoleksi jäätyneitten nahkojen vihaisesta ritinästä hän ymmärsi, että päällikön peurannahkateltti oli hajotettu ja sitä nyt koottiin eteenpäin kuljetettavaksi. Päällikkö oli hänen poikansa, jäntevä ja väkevä heimonsa miesten päämies ja mainio metsänkävijä. Kun naiset vitkastelivat kootessaan leirin irtainta, torui hän, korottaen ääntään, heitä hitaudestaan. Vanha Koskoosh heristi korviaan. Viimeisen kerran oli hän nyt kuuleva tämän äänen. Tuolla hajoitettiin jo Geehow'in teltta. Ja tuolla Tuskan'in. Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän; ainoastaan shamaanin [noita, poppamies] asunto mahtoi enää olla pystyssä. Kas niin! Nyt ne kävivät senkin kimppuun. Hän kuuli shamaanin marisevan sovitellessaan sitä rekeen. Jokin lapsi itkeskeli ja nainen tyydytteli sitä hiljaisilla, ynisevillä kurkkuäänillä. Pieni Koo-tee, ajatteli vanha mies, ärtyinen lapsi, eikä juuri vahvakaan. Se kuolee ehkä piankin, ja sitten sille sulatettaisiin kuoppa jäätyneeseen tundraan ja ladottaisiin kiviä päälle ahmoilta varjelemaan. No niin! Mitä se merkitsee? Korkeintaan muutamia vuosia ja sitä menoa menisivät niin täydet kuin tyhjätkin vatsat. Lopuksi odotti nälkäinen kuolema, nälkäisempänä kuin kukaan heistä.

Mitä nyt? Aha, miehet köyttivät rekiä, kiristäen hihnoja. Hän, joka kohta ei enää kuuntelisi, kummasteli. Piiskat vinkuivat koiralaumassa, ne kiljahtelivat. Kuinka ne vihasivatkaan työtä ja matkaa! Ne loittonivat. Reki toisensa jälkeen painui hiljaisuuteen. Nyt ne olivat poissa. Ne olivat hävinneet hänen elämästään ja hän eli yksin viimeisiä katkeria hetkiään. Ei! Lumi narahti mokkasiinin alla; mies, joka seisoi hänen vieressään, laski hellävaroen kätensä hänen päälaelleen. Hyvä oli hänen poikansa näin tehdessään. Hän muisti muita vanhuksia, jokien pojat eivät olleet jääneet heimosta jälkeen. Mutta hänen poikansa oli. Hän ajatteli menneisyyttä, kunnes nuoren miehen ääni palautti hänet nykyisyyteen.

"Vieressäsi on puita", jatkoi nuorempi mies, "ja nuotio palaa kirkkaasti. On pilvinen aamu ja pakkanen on lauhtunut. Kohta tulee lumisade. Nyt sataakin jo lunta."

"Heimon miehillä on kiire. Heidän kuormansa ovat raskaat ja heidän vatsansa ravinnon puutteesta kuopallaan. Matka on pitkä ja he kulkevat nopeasti. Minä lähden nyt. Onko hyvä niin?"

"Hyvä on. Minä olen kuin syksyn lehti, joka juuri vielä pysyy kiinni oksassa. Ensimäinen tuulenhenkäys minut pudottaa. Minun ääneni on niinkuin vanhan vaimon ääni. Minun silmäni eivät minulle enää jalkojeni tietä näytä ja minun jalkani ovat raskaat ja minä olen väsynyt. Hyvä on näin."

Hän painoi päänsä nöyrästi alas, kunnes valittavan lumen viimeinenkin narahdus oli häipynyt ja hän tiesi poikansa olevan kuulumattomissa. Silloin hänen kätensä äkkiä ojentui puita kohden. Ainoastaan ne olivat vielä hänen ja ijäisyyden välillä, joka kita ammollaan odotti häntä. Hänen elämänsä mittana oli lopulta kourallinen puupalikoita. Yksi kerrallaan ne katoaisivat tulen ravinnoksi ja samaten, askel askeleelta, hiipisi kuolema hänen kimppuunsa. Kun viimeinen palikka oli lämpönsä luovuttanut, alkaisi pakkanen koota voimiaan. Ensin kuolisivat hänen jalkansa, sitten hänen kätensä ja jäykkyys siirtyisi hiljalleen jäsenistä ruumiiseen. Hänen päänsä retkahtaisi eteenpäin, polville, ja hän pääsisi lepoon. Sehän on helppoa. Kaikkien ihmisten on kuoltava.

Hän ei valittanut. Sellaista oli elämän meno ja se oli paikallaan. Lähellä maata hän oli syntynyt, lähellä maata elänyt, eikä sen laki ollut outo hänelle. Se oli kaiken lihan laki. Ei luonto hemmoitellut lihaa. Ei se välittänyt siitä palasesta, jota kutsuttiin yksilöksi. Suku ja rotu kiinnittivät sen mieltä. Tämä oli syvin abstraktinen käsite, minkä Koskoosh'in barbaarinen järki voi sulattaa, mutta sen hän täydellisesti omaksui. Hän näki siitä esimerkkejä koko elämässä. Mahlan nouseminen, pajunkissan puhkeava vehreys, kellastuneen lehden putoaminen — siinähän yksinään oli jo koko juttu. Mutta yhden tehtävän antoi luonto yksilölle. Ellei hän sitä täyttänyt, oli hänen kuoltava. Jos täytti, niin sama asia, hänen oli kuoltava sittenkin. Siitä ei luonto pitänyt väliä; moni totteli, mutta ainoastaan totteleminen — ei tottelija — eli, eläen eteenkinpäin. Koskoosh'in heimo oli hyvin vanha. Vanhat miehet, jotka hän oli poikasena tuntenut, olivat tunteneet vanhoja miehiä ennen omaa aikaansa. Sentähden heimo eli, että se takasi kaikkien jäsentensä tottelemisen, menneistä ajoista asti, jäsenten, joiden lepopaikkoja ei kukaan enää muistanut. Ei heitä otettu lukuun, he olivat vain välikohtauksia. He hävisivät kuin pilvet suviselta taivaalta. Hänkin oli välikohtaus ja häviäisi. Luonto ei siitä piitannut. Se antoi elämälle tehtävän ja sääti lain. Jatkaa sukua oli elämän tehtävä ja sen laki oli kuolema. Tyttölapsi oli kaunis katsella voimakkaana ja kehkein rinnoin, käyden joustavasti, valon hohde silmissään. Mutta hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä. Hänen silmiensä hohde kirkastui, hänen askeleensa tulivat nopeammiksi, joskus hän oli ylpeä nuorille miehille, toiste arkaili hän heitä ja hänen levottomuutensa tarttui heihin. Ja yhä kauniimmaksi tuli hän katsella, kunnes joku metsästäjistä ei enää voinut hillitä itseään, vaan otti hänet telttaansa keittämään ja työtä tekemään ja äidiksi tuleville lapsillensa. Ja saatuaan jälkeläisiä, kadotti hän kauneutensa. Hänen jäsenensä alkoivat kangistua, hänen silmänsä tulivat himmeiksi ja rupesivat verestämään, ja ainoastaan pienet lapset iloitsivat saadessaan leiritulella painautua vanhan vaimon ryppyistä poskea vastaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä. Vielä vähän aikaa, niin hän, jos näkyisi nälänhädän merkkiäkään, tai jos lähdettäisiin pitemmälle matkalle, jätettäisiin jälkeen niinkuin Koskoosh jätettiin nyt — lumeen ja viereen kourallinen puupalikoita. Sellainen oli laki.

Hän lisäsi huolellisesti palikan nuotioon. Kaikki oli samanlaista, jokapaikassa. Ensimäinen pakkanen hävitti sääsket. Pieni orava meni piiloon kuollakseen. Kun jänis vanheni, tuli siitä hidas ja raskas, eikä se enää päässyt vihollistaan pakoon. Itse iso, pitkäkuonoinen karhukin tuli kömpelöksi, sokeaksi ja kiukkuiseksi ja lopulta sen tappoi kourallinen haukkuvia koiria. Hän muisti, kuinka hän oli hyljännyt oman isänsä eräänä talvena Klondyken ylämaassa, vuotta ennen kuin lähetyssaarnaaja oli tullut puhuvine kirjoineen ja lääkelaatikkoineen. Monta kertaa oli Koskoosh nuollut huuliansa muistaessaan tätä laatikkoa, vaikka hänen kielensä nyt oli kuiva. "Tuskienvaimentajasta" hän erittäinkin oli pitänyt. Mutta saarnaaja oli sittenkin vaivaksi, sillä hän ei ollut tuonut eväitä leirille, mutta söi tavattomasti ja metsästäjät napisivat. Hän kylmettyi Mayo'n vuorilla ja myöhemmin koirat kaapivat kivet syrjään ja tappelivat hänen luistaan.

Koskoosh pani toisen palikan valkeeseen ja yhä kauemmaksi menneisyyteen vaipuivat hänen ajatuksensa. Hän muisti Ison nälän ajan, jolloin vanhat miehet ryömivät nuotion ääreen vatsat tyhjinä, ja kertoivat hämäriä taruja vanhoilta ajoilta, jolloin Yukon kolmena talvena vuolaana virtasi ja sen jälkeen oli kolmena kesänä jäässä. Siihen nälänhätään hänen äitinsäkin oli sortunut. Suvella ei lohi noussut ja heimo odotti talvea ja hirvien tuloa. Talvi tuli, mutta hirviä ei. Ei koskaan, ei edes vanhojenkaan miesten aikana, oltu näin kovia koettu. Mutta hirvet eivät vaan tulleet ja oli jo seitsemäs vuosi ja jänikset eivät olleet tehneet poikasia ja koirista ei ollut jäljellä muuta kuin luukasoja. Ja kautta pitkän pimeyden ajan lapset valittivat ja kuolivat, samoin naiset ja vanhat miehet; ja koko heimosta ei yksi kymmenestä elänyt tervehtiäkseen aurinkoa sen keväällä palatessa. Se oli nälänhätää.

Mutta olihan hän elänyt runsaudenkin aikoja, jolloin ruoka mätäni heidän käsiinsä ja koirat olivat lihavia ja kelvottomia työhön liian syömisen takia, jolloin he jättivät metsänriistan tappamatta ja naiset olivat hedelmällisiä ja teltat täynnä konttaavia poika- ja tyttölapsia. Silloin miesten sisu yltyi ja uudistaen vanhoja riitajuttuja kulkivat he yli eteläisten vuorten tappaakseen Pelly-heimon ja länteenpäin voidakseen istua Pananamiesten sammuneitten leiritulien ääressä. Hän muisti, kuinka hän poikasena, tällaisen runsauden aikana näki susien kaatavan hirven. Zing-ha makasi hänen kanssaan lumessa katselemassa leikkiä — Zing-ha, josta sittemmin tuli metsänkävijöistä parhain ja joka lopulta putosi Yukonin avantoon. Hänet löydettiin kuukautta myöhemmin; hän oli kömpinyt puolittain pois avannosta, mutta jäätynyt siihen.

Niin! Se hirvi. Zing-ha ja hän olivat sinä päivänä lähteneet kotoa, leikkiäkseen metsästäjiä, matkien isiänsä. Joen rannalla he huomasivat tuoreet hirven jäljet ja niiden ympärillä susien jälkiä. "Se on vanha", sanoi Zing-ha, joka paremmin päätteli merkeistä, "vanhus, joka ei jaksa seurata laumaa. Sudet ovat sen eroittaneet veljistänsä ja eivät sitä päästä enää." Ja niin kävikin. Niin ne tekivät aina. Yötä päivää, lepäämättä, näyskien sen kinttuja ja kuonoa seurasivat ne sitä loppuun asti. Ja Zing-ha ja hän tunsivat verenhimonsa yltyvän. Loppukamppailu olisi näkemisen arvoinen!

Kevein askelin lähtivät he matkaan ja hänkin, Koskoosh, jolla oli hidas huomiokyky ja joka oli tottumaton hakemaan jälkiä, olisi helposti voinut niitä seurata, sillä niin selviä ne olivat. He olivat aivan ajon kintereillä, lukien joka askeleella tuota julmaa, juuri kirjoiteltua murhenäytelmää. Nyt tulivat he paikkaan, missä hirvi oli ruvennut puolustautumaan. Kolme kertaa aikamiehen pituuden levyiseltä alalta joka suunnalle oli lumi tallattua ja potkittua. Keskellä sorkkajalkaisen otuksen syvät jalansijat ja yltympäri, jokapaikassa oli susien kevyempiä jälkiä. Muutamat olivat, sillävälin kuin heidän veljensä ahdistivat uhriaan, paneutuneet syrjään lepäämään. Niiden ruumiitten piirteet lumessa olivat yhtä selviä kuin jos ne hetkistä ennen olisivat siihen tehdyt. Yhden suden oli raivostunut uhri saanut potkittua kuoliaaksi. Sen näki muutamista puhtaaksi kalvetuista luista.

He jäivät lumikengilleen seisomaan seuraavan temmellyspaikan viereen. Tässä oli iso eläin taistellut vimmatusti. Lumesta näki, että se kahdesti oli kaadettu ja kahdesti taas ravistanut vainoojansa kimpustaan ja taas päässyt jaloilleen. Se oli jo aikoja sitten täyttänyt tehtävänsä, mutta sittenkin oli elämä sille rakas. Zing-ha sanoi olevan merkillistä, että hirvi, joka kerran on kaatunut, on voinut jälleen riistäytyä irti, mutta tämä oli sen varmasti tehnyt. Shamaani selittäisi tämän merkitsevän ihmeitä, kun he hänelle siitä kertoisivat.

Sitten he tulivat paikkaan, missä hirvi oli koettanut kiivetä rantaäyräälle päästäkseen metsään. Mutta viholliset olivat käyneet kiinni takaapäin ja niin oli se kaatunut selälleen niiden päälle, murskaten kaksi, jotka hautaantuivat syvälle lumeen. Selvästi näki, että leikki oli pian lopussa, sillä niiden veljet eivät olleet kajonneet niihin. He juoksivat vielä parin pysähdyspaikan ohi, joissa nähtävästi oli pysähdytty vähemmäksi aikaa ja jotka olivat hyvin lähellä toisiaan. Nyt oli tie punaisena ja ison eläimen varmat askeleet olivat muuttuneet lyhyiksi ja horjuviksi. Sitten he kuulivat taisteluääniä, ei täysisointuista metsästyskuoroa, vaan lyhyitä vihaisia ailahduksia, joista voi päätellä tapettavan hampaat lihaan iskettyinä. Zing-ha ryömi vatsallaan lumessa, vastatuuleen, ja hänen jäljissään ryömi hän, Koskoosh, josta sittemmin tulisi heimon päämies. He työnsivät syrjään nuoren koivun alimmat oksat ja tirkistivät niiden lomitse. He näkivät loppunäytelmän.

Kuva oli niinkuin kaikki nuoruuden vaikutelmat ilmi elävänä hänen mielessään, ja hänen sokeat silmänsä näkivät näytöksen lopun yhtä selvästi kuin olisi se tapahtunut nyt olevana kaukaisena aikana. Tätä Koskoosh ihmetteli, sillä olihan hän myöhemmin miestensä johtajana ja neuvostojen päänä ollessaan tehnyt mainetöitä ja saattanut Pelly-heimon kiroamaan nimeään, puhumattakaan merkillisestä valkoisesta miehestä, jonka hän oli tappanut avoimessa taistelussa, puukko puukkoa vastaan.

Hän ajatteli kauan nuoruutensa päiviä, kunnes nuotio rupesi hiiltymään ja pakkanen tuli purevaksi. Hän lisäsi nyt tuleen tällä kertaa kaksi palikkaa, uhraten siten kaikki, mitä hänellä oli jäljellä elämänsä pitimiksi. Jos Sit-cum-to-ka olisi muistanut äitinsä isää ja koonnut suuremman sylyksellisen puita, olisi hänenkin aikansa ollut pitempi. Mutta hän oli aina ollut kiittämätön lapsi, eikä kunnioittanut vanhempia sukulaisiaan senjälkeen kun Majava, Zing-ha'n poika, oli häneen silmänsä iskenyt. Olkoon, mitä se teki? Eikö hänkin ollut tehnyt samoin vilkkaina nuoruutensa aikoina? Hetkisen hän kuulusteli hiljaisuutta. Voisihan hänen poikansa sydän heltyä ja hän tulla hakemaan vanhan isänsä heimon mukaan, sinne, missä porot lihoivat niin että rasva roikkui niiden kupeilla.

Hän heristi korviaan ja hänen levottomat aivonsa lepäsivät hetken. Ei liikettä, ei mitään. Hän yksin hengitti syvässä hiljaisuudessa. Oli hyvin autiota. Hiljaa. Mitä se oli? Häntä puistatti. Tuttu, pitkä ulvonta katkaisi hiljaisuuden, ja se kuului aivan läheltä. Hänen valottomat silmänsä olivat näkevinään hirven — tuon vanhan uroshirven — rikkirevityin kupein ja kyljet verisinä, raadelluin kauloin ja isot haaralliset sarvet maata kohti kuolemankamppailussa. Hän näki liitävät, harmaat varjot, näki hehkuvat silmät, roikkuvat kielet ja kuolaiset hampaat. Ja hän näki tuon armottoman piirin sulkeutuvan, kunnes siitä ei erottanut muuta kuin tumman täplän keskellä sotkettua lumikenttää.

Kylmä kuono kosketti hänen poskeansa ja tästä kosketuksesta hänen sielunsa palasi takaisin nykyisyyteen. Hän pisti kätensä nuotioon ja veti sieltä palavan kekäleen. Hetkiseksi voitti peritty kammo ihmistä kohtaan pedon ja se vetäytyi taaksepäin, pitkällä ulvonnalla kutsuen veljiään, jotka vastasivat ahneesti, kunnes piiri hiipiviä, kuolaisia hukkia oli kokoontunut joka taholta. Vanha mies kuuli, kuinka piiri pieneni. Hän heilutti hurjasti kekälettään, ja huohotus muuttui murinaksi, mutta läähättävät pedot eivät hajaantuneet. Nyt ryömi yksi eteenpäin vetäen jalkoja perässään, nyt toinen, kolmas, mutta yksikään ei vetäytynyt takaisin. Miksi hän siis pysyisi kiinni elämässä? kysyi hän, heittäen palavan puun lumeen. Se sammui sihisten. Piiri murahteli levottomasti, mutta ei päästänyt omaansa. Taas näki hän vanhan uroshirven viimeisen taistelun, ja Koskoosh painoi väsyneenä päänsä polvilleen. Mitä se loppujen lopuksi teki? Eikö se ollut elämän laki.

"Bidarka, eikö olekin? Katsokaas! Bidarka, jota mies soutaa kömpelösti yhdellä airolla!"

Vanha Bark-Wah-Wan nousi polvilleen, vapisten heikkouttaan ja innostustaan ja katseli merelle päin. "Nam-Bok on aina hoitanut airoa kömpelösti", murisi hän, varjostaen silmiään auringolta ja tuijotti yli hopealta hohtavan veden. "Nam-Bok oli aina kömpelö. Muistan…"

Mutta naiset ja lapset nauroivat ääneen ja heidän naurussaan oli hyväntahtoista pilkkaa, ja hänen äänensä hiljeni, kunnes huulet liikkuivat kuiskaamattakaan.

Koogah nosti harmaata päätään luunveistotyöstään ja seurasi hänen silmäinsä suuntaa. Ainoastaan silloin kun suuret mutkat veivät sen tieltään, lähestyi joku bidarka rantaa. Soutaja souti enemmän voimallaan kuin taitavasti ja lähestyi aikaa vievästi mutkitellen. Koogah kumartui jälleen työhönsä ja kaiversi norsunhampaaseen, joka oli hänen polviensa välissä, evän sellaisen kalan kuvaan, jonka kaltainen ei koskaan ole meressä uinut.

"Se on varmasti toisen kylän mies", sanoi hän lopulta, "joka tulee kysymään minulta, kuinka kuvia kaiverretaan luuhun. Ja se mies on kömpelö mies. Ei hän koskaan tule siihen oppimaan."

"Se on Nam-Bok", toisti vanha Bark-Wah-Wan. "Enkö minä poikaani tuntisi?" kysyi hän kimakasti. "Minä sanon ja sanon vieläkin, että se on Nam-Bok."

"Niin sinä olet sanonut näinä monina suvina", sanoi yksi naisista hieman nuhdellen. "Jäänlähdöstä asti olet istunut päivät pitkät vahtimassa ja sanonut joka kanootista, 'tuo on Nam-Bok'. Nam-Bok on kuollut, oi Bark-Wah-Wan, ja kuolleet eivät tule takaisin. Kuolleet eivät voi tulla takaisin."

"Nam-Bok", huudahti vanha vaimo niin kovaa ja selvästi, että koko kylä hämmästyen katsoi häneen.

Hän kömpi jaloilleen ja laahusti samassa rantaan päin. Hän kompastui auringossa makaavaan lapseen, jota äiti koetti saada tyyntymään itkustaan samalla huudellen kovia sanoja vanhalle vaimolle, joka niistä ei välittänyt. Lapset juoksivat rantaan hänen edellään ja kun mies tuli lähemmäksi melkein kaataen venheensä eräällä huonoista aironsa vedoista, seurasivat naisetkin. Koogah pani pois norsunhampaansa ja meni myöskin alas raskaasti nojaten sauvaansa ja hänen jälessään tulivat miehet pienissä ryhmissä.

Bidarka kääntyi sivuttain ja mainingit olivat vähällä kaataa sen, mutta alaston poika juoksi kauas veteen ja veti kokan rantahiedalle. Mies nousi seisomaan ja katsahti kysyvästi kyläläisten joukkoa. Hänen leveillä olkapäillään riippui löysänä likainen ja kulunut villapaita ja hänen kaulansa ympärillä oli merimiesten tapaan sidottu punainen nenäliina. Hänen kerityssä päässään oli kalastajalakki; pumpulikankaiset housut ja raskaat kengät täydensivät hänen pukunsa.

Mutta sittenkin hän oli merkillinen ilmestys näille Yukonin suistomaan yksinkertaisille kalastajille, jotka koko elämänsä olivat silmäilleet Beringin merelle ja koko tänä aikana nähneet ainoastaan kaksi valkoista miestä — henkikirjurin ja eksyneen jesuiittapapin. He olivat köyhää kansaa, jolla ei ollut kultaa maassaan eikä kallisarvoisia turkiksia aitoissaan ja niin olivat valkoiset heidät kaukaa sivuuttaneet. Yokonkin oli puolestaan vuosituhansien kuluessa tuonut kaikki Alaskan vuorilta kerääntyneen soran ja liejun tälle rannikon osalle, kunnes laivat laskivat karille maan näkymättömissä. Sen takia laivat välttivätkin tätä rämeistä rannikkoa, pitkine merenlahtineen ja suurine liejusärkkineen, ja kalastaja-väestö ei tietänyt sellaisia olevankaan.

Luunveistäjä Koogah perääntyi niin äkkiä, että hän lankesi keppiinsä pitkälleen maahan. "Nam-Bok", huusi hän koettaen hurjilla ponnistuksilla päästä pystyyn.

"Nam-Bok, jonka meri vei, on tullut takaisin." Miehet ja naiset vetäytyivät poispäin ja lapset luikertelivat heidän jalkojensa välissä. Ainoastaan Opee-Kwan oli rohkea, niinkuin kylän päämiehen tulikin. Hän astui esiin ja katsoi kauan ja vakavasti tulijaa.

"Se on Nam-Bok", sanoi hän vihdoin, ja kun naiset kuulivat hänen äänensä varmuuden, ruikuttivat he peljästyksissään ja pakenivat kauemmaksi.

Vieraan huulet liikkuivat neuvottomasti ja hänen ruskea kurkkunsa liikahteli hänen saamatta sanaakaan suustaan.

"La, la! Nam-Bok se on", rääkkyi Bask-Wah-Wan tukistellen häntä kasvoihin. "Minähän olen aina sanonut, että Nam-Bok tulisi takaisin."

"Niin, se on Nam-Bok, joka on tullut takaisin." Tällä kertaa Nam-Bok puhui itse, nostaen toisen säärensä bidarkan laidan yli ja niin hän seisoi toinen jalka venheessä ja toinen rannalla. Ja taas hänen kurkkunsa liikahteli ja väännähteli hänen hakiessaan unohtuneita sanoja, ja kun sanat tulivat, olivat ne outokaikuisia ja hän maiskutteli huulillaan ääntäessään kurkkuunsa. "Terve, oi veljet", sanoi hän, "veljet vanhoilta ajoilta, ennen kuin lähdin maatuulen matkaan."

Hän nosti toisenkin jalkansa rannalle, vaan Opee-Kwan viittasi häntä takaisin.

"Kuolleet ihmiset eivät ole lihavia", päätteli Opee-Kwan. "Sinä olet voinut hyvin, mutta se on merkillistä. Kenkään ei voi vastustaa maatuulta ja tulla takaisin vuosien kuluttua."

"Ehkä sinä olet varjo sitten, entisen Nam-Bokin katoava varjo. Varjot tulevat takaisin."

Mutta Opee-Kwan epäili ja pyyhkäisi hämillään otsaansa. Nam-Bok oli myöskin hämillään ja katsoessaan ympärilleen, ei hän nähnyt tervetulon katsetta kalastajaväestön silmissä. Miehet ja naiset kuiskailivat keskenään. Lapset hiipivät arasti takaisin vanhempiensa luo ja koirat ryömivät hänen luokseen nuuskien häntä epäluuloisesti, niskakarvat pystyssä.

"Minä synnytin sinut, Nam-Bok ja imetin sinua, kun sinä olit pieni", ynisi Bask-Wah-Wan tullen lähemmäksi, "ja oletpa sitten varjo taikka et, tahdon minä antaa sinulle nyt syömistä."

Nam-Bok aikoi mennä hänen luokseen, mutta kauhistunut ja uhkaava murina sai hänet pysähtymään. Hän sanoi jotakin vieraalla kielellä, joka kuulosti samalta kuin 'piru vieköön' ja jatkoi: "Minä en ole mikään varjo, minä olen ihminen."

"Kuka tuntee salatut asiat", kysyi Opee-Kwan puoliksi itseltään, puoliksi heimolaisiltaan. "Me olemme olemassa, henkäys vaan, ja meitä ei enää ole. Jos kerran ihminen voi muuttua varjoksi, niin miksei varjokin voi muuttua ihmiseksi? Nam-Bok oli olemassa, mutta häntä ei ole. Sen me tiedämme, mutta me emme tiedä, onko tämä Nam-Bok vai Nam-Bokin varjo."

Nam-Bok karisti kurkkuansa ja vastasi: "Vanhaan aikaan kauan sitten sinun isäsi isä, Opee-Kwan, lähti pois ja tuli takaisin vuosien kuluttua. Eikä kukaan kieltänyt häneltä paikkaa leiritulen ääressä. Sanotaan…" Hän keskeytti puheensa ja he heristivät korviaan kuullakseen hänen sanansa. "Sanotaan", toisti hän, tahallisesti korostaen, "että hänen klooch'insa synnytti kaksi poikaa hänen takaisintulonsa jälkeen."

"Mutta hän ei ollut missään tekemisissä maatuulen kanssa", vastasi Opee-Kwan. "Hän lähti maan sydämeen ja onhan luonnollinen asia, että mies voi vaeltaa kauaksi ja aina kauemmaksi sisämaahan."

"Samaten merellä on asian laita, mutta mitä se tähän kuuluu.
Sanotaan… että isoisäsi kertoi ihmeellisiä asioita näkemistään."

"Minäkin voin kertoa ihmeellisiä asioita", sanoi Nam-Bok houkutellen, ja kun he epäröivät, jatkoi hän, "ja antaa lahjojakin."

Hän otti bidarkasta huivin, jonka kudonta ja värit olivat ihmeellisen kauniit ja kietoi sen äitinsä olkapäille. Naiset huokasivat ihastuneesti yhteen ääneen ja vanha Bask-Wah-Wan hypisteli ja silitteli kangasta lapsen lailla leperrellen.

Opee-Kwan tiesi, että hänen kansansa oli uteliasta, ja sitäpaitsi hän itse tunsi palavaa halua kuulla näitä ihmeellisiä, ennen kuulemattomia asioita. "Olemme saaneet paljon kaloja", sanoi hän harkiten, "ja meillä on paljon öljyä. Tule siis, Nam-Bok, juhlikaamme."

Kaksi miestä nosti bidarkan hartioilleen, vieden sen leirivalkean viereen. Nam-Bok käveli Opee-Kwan'in rinnalla ja kylän väki seurasi heitä, lukuunottamatta muutamia naisia, jotka jäivät hetkiseksi huivia hyväilemään.

Aterian aikana ei paljoa puhuttu, mutta monta uteliasta katsetta kohdistettiin Bask-Wah-Wanin poikaan. Hän tuli tästä hämilleen — ei sen tähden, että hän olisi ollut ujo; itse asiassa oli hylkeenrasvan haju vienyt häneltä ruokahalun ja hän tahtoi olla ilmaisematta vastenmielisyyttään.

"Syö, sinun on nälkä", käski Opee-Kwan ja Nam-Bok sulki molemmat silmänsä ja työnsi kätensä pilaantuneella kalalla täytettyyn astiaan.

"No, no! Älä teeskentele! Tänä vuonna oli runsaasti hylkeitä ja väkevien miesten on aina nälkä." Bark-Wah-Wan kastoi erikoisen pahentuneen lohen palasen öljyyn ja ojensi sen hemmoitellen tippuvana pojalleen.

Koska hänen vatsansa kaikesta päättäen ei ollut niin vahva kuin entisaikaan, täytti hän tuskaantuneena piippunsa ja veti muutamia sauhuja. Väki söi maiskutellen edelleen ja odotti. Harvat heistä tunsivat lähemmin tätä kallisarvoista yrttiä, vaikka silloin tällöin voitiin kauppoja tehtäessä saada pienempiä määriä ylen huonoa lajia pohjoisessa olevilta eskimoilta. Koogah, joka istui hänen vieressään, huomautti, ettei hänellä olisi mitään haikua vastaan, ja kesken syömistään, huulet paksussa öljyssä, imi hän ambrasta tehtyä suupalaa. Sitten Nam-Bok piteli vapisevalla kädellä vatsaansa, eikä ottanut tarjottua piippua takaisin. Koogah voisi pitää piipun, sanoi hän, sillä hän oli ajatellut jo alusta lahjoittaa sen hänelle. Ja väki nuoli hyppysiään ja kiitteli hänen anteliaisuuttaan.

Opee-Kwan nousi seisomaan. "Ja nyt, oi Nam-Bok, on juhla-ateria syöty ja tahtoisimme mielihyvällä kuulla niistä ihmeellisistä asioista joita olet nähnyt."

Kalastajaväki taputti käsiään ja ryhtyi töihinsä valmiina kuuntelemaan. Miehet veistelivät keihäitä ja leikkasivat kuvia norsunluuhun, naiset taas kaapivat ihraa turkishylkeen nahoista ja pehmensivät niitä tai neuloivat tossuja suonilangalla. Nam-Bok katseli edessään olevaa näytelmää, mutta siinä ei ollut sitä viehätystä, minkä hänen muistinsa hänelle oli maalaillut. Kulkijavuosiensa aikana oli hän usein ajatellut juuri tätä näkyä, mutta nyt kun ajatus oli toteutunut, tunsi hän pettyneensä. Tämä oli hänestä tyhjää ja laihaa elämää, eikä sitä voinut verrata siihen, mihinkä hän oli tottunut. Kuitenkin hän avaisi hieman heidän silmiään ja hänen omat silmänsä loistivat hänen näin ajatellessaan.

"Veljet", alkoi hän, sellaisen miehen teeskentelevällä alentuvaisuudella, joka aikoo kertoa tekemistään urotöistä. "Kun lähdin oli syyssuvi monta suvea sitten ja jotenkin samanlainen sää kuin nytkin näyttää tulevan. Te muistatte kaikki sen päivän, jona lokit lensivät matalalla ja kova maatuuli puhalsi, enkä päässyt bidarkallani vastatuuleen. Minä käärin bidarkan peiton ympärilleni, ettei vesi pääsisi veneeseen ja koko yön taistelin myrskyn kanssa. Ja aamulla ei näkynyt mitään maata — ainoastaan merta — ja maatuuli puristi minut syliinsä ja kantoi minua eteenpäin. Kolme tällaista yötä valkeni, enkä sittenkään nähnyt maata ja maatuuli ei minua päästänyt.

"Ja kun neljäs päivä oli käsissä, olin kuin mielipuoli. En jaksanut liikuttaa airoani ravinnon puutteessa ja jano pani pääni pyörälle. Mutta meri ei ollut enään kiukuissaan ja lempeä etelätuuli puhalsi ja katsoessani taakseni näin näyn, joka pani minut luulemaan tulleeni hulluksi."

Nam-Bok vaikeni kaivaakseen hampaittensa välistä hiutaleen lohen lihaa, joka oli sinne tarttunut, ja miehet ja naiset, unohtaen työnsä, odottivat kurkottaen eteensä.

"Siellä oli kanootti, iso kanootti. Jos kaikki kanootit, mitä elämässäni olen nähnyt, olisivat yksi kanootti, ei se sittenkään olisi niin iso."

Kuului epäileviä huudahduksia ja Koogah, jolla oli niin paljon vuosia takanaan pudisti päätään.

"Jos joka bidarka olisi sannanmurunen", jatkoi Nam-Bok uhmaillen, "ja jos olisi niin monta bidarkaa, kuin tällä rannalla on sannan murusia, ei niistä sittenkään tulisi niin suurta kanoottia kuin se, jonka näin neljännen päivän aamuna. Se oli hyvin iso kanootti ja sitä sanottiin kuunariksi. Minä näin tämän ihmeellisen vehkeen, tämän ison kuunarin, tulevan perässäni ja näin siinä miehiä…"

"Odotas, Nam-Bok!" keskeytti Opee-Kwan, "minkälaisia miehiä ne olivat —? isojako miehiä?"

"Sen laidat olivat korkeita ja miehet lyhyitä", päätteli Opee-Kwan.
"Ja soutivatko nämä miehet pitkillä airoilla?"

Kuulijat istuivat suut auki ja tuli pitkä hiljaisuus. Opee-Kwan lainasi Koogahin piippua ja veti miettiväisesti pari sauhua. Yksi nuoremmista naisista naurahti hermostuneesti, saaden osakseen kiukkuisia silmäyksiä.

"Eikö heillä ollut mitään airoja?" kysyi Opee-Kwan hiljaisesti, antaen piipun takaisin.

"Kuunarilla oli siivet — tällaiset." Hän piirsi santaan mastot ja purjeet ja miehet tunkeilivat hänen ympärillään tarkastellen piirustusta. Tuuli aikalailla, ja selittääkseen asian havainnollisemmin tarttui hän äitinsä huivin kulmiin levittäen sen purjeeksi. Bask-Wah-Wan torui ja harasi vastaan, mutta tuuli vei häntä kappaleen matkaa rantaa pitkin, kunnes hän hengästyneenä kompastui ajopuukasaan. Miehet äännähtelivät osoittaakseen, että olivat ymmärtäneet, mutta Koogah heitti äkkiä harmaata päätään taaksepäin.

"Hah, hah!" nauroi hän, "onpa se naurettava kapine, se iso kanootti! hyvin naurettava kapine! Tuulen leikkikalu. Mihinkä tuuli menee, menee sekin. Ei kukaan, joka siinä kulkee, voi sanoa, millekä rannalle hän joutuu, sillä hän kulkee aina tuulen mukana ja tuuli kulkee joka paikkaan, eikä kukaan tiedä mihinkä."

"Niin se on", myönsi Opee-Kwan totisena, "Myötätuuleen kulkeminen on helppoa, mutta vastatuuleen täytyy ankarasti ponnistella, mutta koska heillä ei ollut airoja, eivät nämä ison kanootin miehet tehneet työtä ollenkaan."

"Heidän ei tarvinnut tehdä työtä", huudahti Nam-Bok vihaisesti.
"Kuunari kulki myöskin vastatuuleen."

"Ja minkä sinä sanoit kuljettavan — kuu-kuu-kuunaria?" kysyi Koogah, kommeltuen outoon sanaan.

Vanha Koogah katsahti merkitsevästi Opee-Kwaniin ja jatkoi naurun yltyessä hänen ympärillään: "Tuuli puhaltaa etelästä ja puhaltaa kuunaria etelään. Tuuli puhaltaa tuulta vastaan. Tuuli puhaltaa yhteen suuntaan ja yhtaikaa toiseen suuntaan. Se on hyvin yksinkertaista. Me ymmärrämme, Nam-Bok. Me ymmärrämme erinomaisesti."

"Totuus tulee sinun huuliltasi", vastasi Koogah sävyisästi. "Minun ymmärrykseni oli heikko ja asia oli yksinkertainen."

Mutta Nam-Bokin kasvot olivat synkät ja hän sanoi nopeasti sanoja, joita he eivät olleet koskaan ennen kuulleet. He alkoivat uudestaan veistää luita, ja kaapia nahkoja, mutta hän sulki tiiviisti huulensa kielen eteen, jota ei uskottu.

"Tuo kuu-kuu-kuunari", kysyi Koogah yhtä tyynenä. "Oliko se tehty yhdestä suuresta puusta?"

Hän vaipui jälleen juroon hiljaisuuteen ja Opee-Kwan nyökkäsi Koogah'ille, joka kummastellen pudisti päätään ja mutisi: "Se on hyvin ihmeellistä."

"Tämä ei ole mitään", sanoi Nam-Bok välinpitämättömästi; "mutta näkisitte höyrylaivan. Niinkuin hiekkajyvänen on verrattuna bidarkaan ja bidarka verrattuna kuunariin, on kuunari verrattuna höyrylaivaan. Sitä paitsi on höyrylaiva tehty raudasta, se on kokonaan raudasta."

"Ei, ei! Nam-Bok", huudahti päällikkö, "kuinka se voi olla mahdollista? Rauta menee aina pohjaan. Katsokaas esimerkiksi, minä sain vaihtokaupassa toisen kylän päämieheltä rautaisen veitsen ja eilen luiskahti rautaveitsi kädestäni ja painui mereen. Kaikella on lakinsa, ei ole mitään lakien ulkopuolella olevaa. Sen me tiedämme. Ja sitäpaitsi me tiedämme, että samanlaatuisilla esineillä on sama laki ja että kaikella raudalla on sama laki. Siis peruuta sanasi, Nam-Bok, että me voisimme sinua vielä kunnioittaa."

"Niin se on", sanoi Nam-Bok itsepäisesti. "Höyrylaiva on kokonaan raudasta eikä uppoa."

"Mutta sano minulle Nam-Bok", keskeytti Koogah joka pelkäsi, että jutut loppuisivat, "sano minulle kuinka nuo miehet löytävät tiensä merellä, kun ei näy maata, jonka mukaan ohjattaisiin?"

"Keskipäivän aikaan ottaa kuunarin päämies esineen, jonka lävitse hänen silmänsä katselee aurinkoa, ja sitten hän pakoittaa auringon kiipeämään taivaalta alas maanäärelle."

"Ne ovat pahoja taikoja!" huudahti Opee-Kwan, kummastellen sellaista jumalattomuutta. Miehet nostivat kauhistuneina kätensä ilmaan ja naiset huokailivat. "Ne ovat pahoja taikoja. Ei ole hyvä johtaa harhaan suurta aurinkoa, joka karkoittaa yön ja antaa meille hylkeet, lohen ja lämpöiset ilmat."

"Mitä sitten, jos ne ovatkin pahoja taikoja?" kysyi Nam-Bok uhkaavasti. "Olen minäkin katsellut tuon esineen lävitse aurinkoon ja pakottanut sen kiipeämään taivaalta alas."

Ne, jotka olivat lähinnä, vetäytyivät äkkiä kauemmaksi hänestä ja yksi naisista peitti lapsen kasvot, joka oli hänen rinnoillaan, ettei Nam-Bokin katse sattuisi siihen.

"Mutta neljännen päivän aamuna, oi Nam-Bok", sanoi Koogah, "neljännen päivän aamuna, kun kuunari tuli perässäsi?"

"Minulla oli vähän voimia jäljellä, enkä voinut soutaa tieheni. Siispä minut otettiin laivaan ja kurkkuuni kaadettiin vettä ja minulle annettiin hyvää ruokaa. Kahdesti, veljeni, olette te nähneet valkoisen miehen, ja nämä miehet olivat kaikki valkoisia ja heitä oli niin monta, kuin minulla on sormia ja varpaita. Ja kun minä huomasin, että he olivat hyvin ystävällisiä, tulin rohkeammaksi ja päätin itsekseni painaa mieleeni kaikki mitä näin. Ja he opettivat minut tekemään mitä hekin tekivät, ja antoivat minulle hyvää ruokaa ja makuupaikan. Ja päivän toisensa jälkeen kuljimme merellä ja joka päivä päämies otti auringon taivaalta ja pani sen sanomaan, missä me olimme. Ja kun aallot olivat hyvällä päällä, pyydystimme hylkeitä ja minä ihmettelin kovin, sillä he heittivät aina pois lihan ja rasvan ja pitivät ainoastaan nahan."

Opee-Kwanin suu värähteli kiivaasti ja hänen piti juuri ruveta moittimaan tällaista tuhlausta, kun Koogah potkaisemalla sai hänet vaikenemaan.

"Pitkän ajan päästä, kun aurinko oli kadonnut ja ilmaan oli tullut purevaa pakkasta, käänsi päämies kuunarin keulan etelään. Päivän toisensa jälkeen kuljimme kohti etelää ja itää, emmekä koskaan nähneet maata ja olimme likellä sitä kylää, josta miehet olivat kotoisin — —"

"Kuinka he tiesivät, että he olivat likellä?" kysyi Opee-Kwan, joka ei enää voinut hillitä itseänsä. "Eihän maata ollut näkyvissä."

Nam-Bok katsoi häneen vihaisesti. "Enkö minä sanonut, että päämies pakoitti auringon alas taivaalta?"

"Niinkuin sanoin, ollessamme likellä sitä kylää puhkesi kova myrsky ja yöllä olimme avuttomia, emmekä tienneet missä olimme — —"

"Rauhoitu Opee-Kwan! Sinä olet typerä, etkä ymmärrä. Niinkuin sanoin olimme yöllä avuttomina, kun myrskyn pauhinassa kuulin yht'äkkiä aaltojen hyrskeen rantaa vasten. Ja sitten purjehdimme kovalla ryskeellä päin rantaa ja minä jouduin veteen uimaan. Rannikko oli kallioista ja monen peninkulman matkalla ei ollut kuin kappale hietarantaa, ja siinä kaivoin käteni santaan, siten vetäen itseni kuohuista. Toiset miehet olivat varmaankin murskaantuneet kallioihin, sillä kukaan heistä, päämiestä lukuunottamatta, ei tullut maihin ja hänetkin tunsin vain sormessaan olevasta sormuksesta.

"Kun päivä koitti, eikä kuunarista näkynyt jälkeäkään, käänsin kasvoni sisämaahan päin ja lähdin vaeltamaan saadakseni ruokaa ja nähdäkseni ihmiskasvoja. Ja tullessani erääseen taloon vietiin minut sisään ja annettiin ruokaa, sillä minä olin oppinut heidän kielensä ja valkoiset miehet ovat aina ystävällisiä. Ja se talo oli isompi kuin kaikki meidän rakentamamme talot ja meidän isäimme ennen meitä rakentamat talot yhteensä."

"Se oli mahdottoman suuri talo", sanoi Koogah, peittäen epäilyksensä ihmettelevään äänensävyyn.

"Sellaisen talon tekemiseen tarvittiin paljon puita", lisäsi Opee-Kwan ottaen opiksi.

"Se ei ole mitään." Nam-Bok kohautti halveksivasti olkapäitään. "Niinkuin meidän talomme sen rinnalla, oli se talo niihin verrattuna joita myöhemmin olin näkevä."

"Ei, sellaisia kun te ja minä", vastasi Nam-Bok. "Minä olin leikannut itselleni kepin, jotta minun olisi kevyempi kävellä, ja muistaessani, että minun tuli kertoa kaikki teille, veljeni, vedin keppiin viivan merkitsemään jokaista siinä talossa asuvaa henkilöä. Minä olin siellä monta päivää, tehden työtä, josta he minulle antoivat rahaa; — Sitä te ette tunne, mutta se on erinomaisen hyvää olemassa.

"Ja eräänä päivänä lähdin siitä paikasta kauemmaksi sisämaahan. Ja kulkiessani kohtasin paljon ihmisiä ja minä leikkasin pienempiä merkkejä keppiin, että kaikki siihen mahtuisivat. Sitten näin ihmeellisen asian. Maassa edessäni oli käsivarteni vahvuinen rautatanko ja pitkän askeleen päässä siitä oli toinen rautatanko — —"

"Silloin sinusta tuli rikas", selitti Opee-Kwan, "sillä rauta on arvokkaampaa kuin mikään muu maailmassa. Siitä olisi saanut monta veistä."

"Eipä niinkään. Valkoiset miehet olivat asettaneet ne siihen. Ja sitäpaitsi olivat nämä kanget niin pitkiä, ettei yksikään mies olisi voinut kuljettaa niitä pois — niin pitkiä että minä en voinut niiden loppua nähdä."

"Niin, se oli vaikeata uskoa, vaikka sen omin silmin näin, mutta enhän voinut kieltää silmieni todistusta. Ja katsellessani kuulin…" Hän kääntyi äkkiä päällikköön päin. "Opee-Kwan, sinä olet kuullut merileijonan vihoissaan karjuvan. Kuvittele mielessäsi, että löytyisi yhtä monta merileijonaa, kuin meressä on aaltoja ja kuvittele, että kaikki nämä merileijonat olisivat yksi merileijona ja tämä yksi merileijona ärjyisi. Niin ärjyi kuulemani vehje."

Kalastajaväestö huudahteli suureen ääneen ja Opee-Kwan kuunteli suu ammollaan.

"Ja kaukaa näin hirviön, joka oli niin suuri kuin tuhannen valaskalaa. Sillä oli yksi silmä ja se sylki sauhua ja ähki suureen ääneen. Minä pelkäsin ja juoksin vapisevin jaloin tietä pitkin, joka oli kankien välissä. Mutta se tuli tuulen nopeudella, tuo hirviö, ja minä hyppäsin rautakangen yli, tuntien sen kuuman hengityksen kasvoissani…"

"Sitten se kulki vierestäni pitkin kankia, eikä tehnyt minulle mitään, ja kun jalkani taas kannattivat minua, oli se jo hävinnyt näkyvistä. Ja se on hyvin tavallinen ilmestys siinä maassa. Eivät naiset eivätkä lapsetkaan pelkää sitä. Miehet teettävät niillä hirviöillä työtä."

"Niinkuin me teetämme koirillamme?" kysyi Koogah epäluuloinen välke silmissään.

"Eivät he kasvata niitä ollenkaan. Miehet tekevät ne osavasti raudasta ja ruokkivat niitä kivillä ja antavat niiden juoda vettä. Kivestä tulee tulta ja vedestä höyryä ja veden höyry on niiden sieramien hengitys ja — —."

"No, no! oi Nam-Bok", keskeytti Opee-Kwan. "Kerro meille muista ihmeistä. Me kyllästymme tähän, jota emme ymmärrä."

"Ei, me emme ymmärrä", valittivat miehet ja naiset. "Me emme voi ymmärtää."

Nam-Bok ajatteli monimutkaista leikkuukonetta ja koneita, joissa näki elävien ihmisten kuvia ja niitäkin koneita, joista kuului ihmisten ääniä, ja hän tiesi ettei hänen kansansa koskaan ymmärtäisi näitä.

"Uskallanko minä sanoa, että kuljin tällä rautahirviöllä halki maan?" kysyi hän katkeralla äänellä.

Opee-Kwan levitti kätensä näyttäen avoimesti epäuskonsa. "Puhu pois, mitä hyvänsä. Me kuuntelemme."

"Ja samaten, sinä tyhmyri, sanoin minä, että raha oli jotakin, josta te ette mitään tiedä. Niinkuin sanoin, kuljin hirviöllä halki maan ja monen kylän kautta, kunnes tulin suolaisen merenlahden rannalla olevaan suureen kylään. Ja talojen katot ulottuivat taivaan tähtiin ja pilvet ympäröivät niitä ja jokapaikassa oli paljon sauhua. Ja tämän kylän pauhina oli kuin meren pauhina myrskyssä ja ihmisiä oli niin paljon, että minä heitin pois keppini, enkä enää muistanut siinä olevia viiruja."

"Jos olisit tehnyt pieniä viiruja", nuhteli Koogah, "olisit voinut kertoa meille…"

Nam-Bok kääntyi kiukkuisena häneen. "Jos minä olisin tehnyt pieniä viiruja! Kuule Koogah, sinä luunveistäjä! Jos olisin tehnyt pieniä viiruja ei sittenkään siihen keppiin, eikä kahteenkymmeneen keppiin olisi ne viirut mahtuneet — ei, ei edes kaikkiin ajopuihin tämän ja naapurikylän välillä. Ja jos teitä kaikkia, naisia ja lapsiakin, olisi kaksikymmentä kertaa niin monta ja jokaisella teistä olisi kaksikymmentä kättä ja jokaisessa kädessä olisi keppi ja veitsi, niin kuitenkaan ei jokaista ihmistä kohti, jonka näin, voisi viirua veistää, sillä niin monta heitä oli ja niin nopeasti he tulivat ja menivät."

"Koko maailmassa ei voi olla niin monta ihmistä", väitti Opee-Kwan, joka oli aivan huumaantunut ja jonka järkeen ei mahtunut niin suurta lukua.

"Sehän on selväkin asia, että yhdessä paikassa ei voi olla niin paljon ihmisiä. Heidän kanoottinsa täyttäisivät meren, kunnes siinä ei olisi yhtään tilaa. Ja he tyhjentäisivät joka päivä meren, mutta kuitenkaan eivät he kaikki saisi tarpeeksi kaloja syödäkseen."

"Siltä se voi näyttää", lopetti Nam-Bok, "mutta niin oli kuitenkin asian laita. Ja näin sen omin silmin ja heitin keppini pois." Hän haukotteli ja nousi seisomaan. "Olen soutanut pitkän matkan. Päivä on ollut pitkä ja minä olen väsynyt. Nyt tahdon nukkua ja huomenna juttelemme enemmän näkemistäni asioista."

Bask-Wah-Wan, joka liikkasi arasti edellä, ylpeänä, mutta kuitenkin peläten ihmeteltävää poikaansa, vei hänet igloohonsa ja peitti hänet rasvaisiin pahanhajuisiin nahkoihin. Mutta miehet jäivät nuotion ääreen pitämään kokousta, jossa paljon kuiskailtiin ja kiisteltiin matalalla äänellä.

Meni tunti ja toinenkin ja Nam-Bok nukkui ja keskustelua jatkettiin. Ilta-aurinko painui luoteeseen ja kello yksitoista oli se melkein pohjoisessa. Silloin päällikkö ja luunveistäjä erosivat neuvottelukunnasta ja herättivät Nam-Bokin. Hän katseli silmiään räpytellen heitä kasvoihin ja käänsi kylkeään nukkuakseen uudelleen. Opee-Kwan kävi häntä käsivarteen ja ravisti hänet ystävällisesti mutta päättävästi hereille.

"Onko teillä uusi juhla?" huudahti Nam-Bok. "Ei, ei minun ole nälkä.
Menkää te syömään ja antakaa minun nukkua."

Mutta Opee-Kwan puhui lauhkeammin. "Sinä olit minun bidarka toverini, kun me olimme poikia", sanoi hän. "Yhdessä pyydystimme hylkeitä ja koimme lohia padoista. Ja sinä pelastit minun elämäni, Nam-Bok, kun meri minut peitti ja olin vajoamaisillani mustiin kalliokuiluihin. Yhdessä näimme nälkää ja kärsimme vilua ja yhdessä ryömimme nahkapeiton alle ja makasimme toisiimme painautuneina. Tämän takia ja sen ystävyyden takia, jota kohtaasi tunsin, surettaa minua, että olet tullut takaisin niin tavattomana valehtelijana. Me emme voi ymmärtää ja meidän päätämme pyörryttää kaikki kertomasi asiat. Se ei ole hyvä ja paljon on puhuttu neuvottelukunnassa. Me lähetämme sinut pois, jotta päämme pysyisivät selvinä ja vahvoina, eivätkä menisi järjettömyyksiesi takia sekaisin."

"Ne asiat mistä olet puhunut ovat varjoja", jatkoi Koogah puolestaan. "Varjojen maailmasta olet sinä puheesi tuonut ja varjojen maailmaan sinun tulee viedä ne takaisin. Sinun bidarkasi on valmiina ja heimolaiset odottavat. He eivät nuku ennenkuin olet lähtenyt."

"Jos sinä olet Nam-Bok", sanoi Opee-Kwan, "olet sinä kauhea ja ihmeellinen valehtelija. Jos sinä olet Nam-Bokin varjo, niin puhuit sinä varjoista, joista elävien ihmisten ei ole hyvä mitään tietää. Sitä isoa kylää, mistä puhuit, pidämme me varjojen kylänä. Siellä liitelevät kuolleitten sielut, sillä kuolleita on paljon ja eläviä vähän. Kuolleet eivät tule takaisin. Kuolleet eivät koskaan ole tulleet takasin — paitsi sinua, ihmeellisine juttuinesi. Ei ole koskaan vielä tapahtunut, että kuolleet ovat tulleet takaisin ja jos me sen sallisimme, kohtaisi meitä vakavat vastoinkäymiset."

Nam-Bok tunsi hyvin kansansa ja tiesi, että neuvottelukokouksen päätös oli horjumaton. Hän antoi siis taluttaa itsensä veden partaalle, jossa hänet sovitettiin bidarkaansa ja hänelle annettiin airo käteen. Parvi villihanhia lensi eteläänpäin ja mainingit murtuivat pehmeästi ja kumeasti santaan. Hämärä peitti maan ja meren, ja pohjoisessa hehkui aurinko epäselvänä veripunaisessa sumussa. Lokit lensivät alhaalla. Maatuuli puhalsi purevasti ja kylmästi ja kasaantuvat mustat pilvet ennustivat rajuilmaa.

"Merestä sinä tulit", messusi Opee-Kwan ennustajan äänellä, "ja mereen takaisin on sinun mentävä. Niin on tasapaino palautettu ja lakia noudatettu."

Bask-Wah-Wan liikkasi alas vaahdon rajaan ja huusi: "Siunaan sinua
Nam-Bok, ettäs minua muistit."

Mutta Koogah työnsi Nam-Bokin ulos rannasta, kiskaisi huivin
Bask-Wah-Wanin hartioilta ja heitti sen bidarkaan.

"Pitkinä öinä on kylmä", valitteli vanha vaimo, "ja pakkanen puree vanhoja luita."

"Tuo kappale on varjo", vastasi luunveistäjä, "eivätkä varjot voi sinua lämmittää."

Nam-Bok nousi seisomaan saadakseen äänensä kuuluville. "Oi Bask-Wah-Wan, äiti, jokas minut synnytit!" huusi hän. "Kuule poikasi Nam-Bokin sanoja. Hänen bidarkassaan on tilaa kahdelle ja hän tahtoisi, että sinä tulisit hänen kanssaan. Sillä hänen tiensä johtaa sinne, missä on kaloja ja öljyä yllin kyllin. Sinne ei pakkanen tule ja elämä on helppoa ja rautaiset vehkeet tekevät ihmisten työn. Tahdotko tulla, oi Bask-Wah-Wan."

Vanha vaimo epäröi hetken, bidarkan nopeasti loitotessa, sitten hän korotti äänensä värisevästi valittaen. "Minä olen vanha, Nam-Bok, ja pian minun on lähdettävä alas varjojen joukkoon. Mutta minua ei haluta joutua sinne ennen aikojani. Minä olen vanha, Nam-Bok, ja minä pelkään."

Valojuova välähti yli tummuneen meren ja kietoi veneen ja miehen kullanpunaiseen sädekehään. Sitten kalastajaväki vaikeni, ja kuului ainoastaan maatuulen humina ja matalalla lentävien lokkien kirkuna.

"Siis tahdon antaa kuusi peitettä, lämpöistä ja kaksinkertaista; kuusi viilaa, pitkää ja kovaa; kuusi Hudson Bay-veistä, terävää ja pitkää; kaksi kanoottia, Mogum'in tekoa, joka on taitava tekijä; kymmenen koiraa, leveäharteista ja väkevää; ja kolme pyssyä, — yhden on liipasin rikki, mutta se on hyvä pyssy ja epäilemättä korjattavissa."

Keesh vaikeni ja silmäili tarkkaavien kasvojen piiriä. Oli Ison Kalanpyynnin aika ja hän oli pyytämässä Gnob'ilta tämän tytärtä Su-su'a. Paikka oli Yukon'in varrella oleva St. George Mission, ja heimot olivat kokoontuneet satojen penikulmien alalta. Pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä olivat ne tulleet, Tozikakat'ista ja kaukaisesta Tana-naw'stakin.

"Ja sitäpaitsi, oi Gnob, olet sinä Tana-naw'ein päämies; ja minä, Keesh, Keesh'in poika, olen Thlunglet-heitnon päämies. Siksi, koska minun siemeneni sikiää sinun tyttäresi kohdussa, vallitkoon myöskin ystävyys heimojen kesken, suuri ystävyys, ja Tana-naw ja Thlunglet olkoot valaveljeksiä tulevina aikoina. Mitä minä sanoin tekeväni, sen teenkin. Ja mitä teet sinä, Gnob, asiaa auttaaksesi?"

Gnob nyökkäsi vakavasti. Hänen kyhmyinen ja vanhuudenryppyinen naamansa peitti täydelleen sielun, joka sen takana oli. Hänen pienet silmänsä paloivat kuin tuliset kekäleet hänen kimeästi kirkuessaan: "Mutta eihän tämä ole kaikki."

"Mitä sitten vielä?" kysyi Keesh. "Enkö minä ole tarjonnut sinulle täyttä hintaa? Onko kestään Tana-naw-tytöstä koskaan maksettu niin paljon? Sano siinä tapauksessa hänen nimensä!"

Piirissä naurahdeltiin ääneen ja Keesh ymmärsi, että nämä ihmiset pilkkasivat häntä.

"Ei niin, Keesh hyvä, et sinä ymmärrä?" Gnob teki anteeksipyytävän kädenliikkeen. "Hinta on kohtuullinen. Hinta on hyväkin. Enkä myöskään välitä rikkinäisestä liipasimesta. Mutta ei siinä kaikki. Kuinkahan on miehen laita?"

"Sanotaan", piipitti Gnob kimeästi, "sanotaan, että Keesh ei kulje isäinsä teitä. Sanotaan, että hän on vaeltanut pimeydessä, palvellen vieraita jumalia ja että hänestä on tullut pelkuri."

Keesh'in muoto synkistyi. "Se on valhe", huusi hän. "Keesh ei pelkää yhtäkään ihmistä."

"Sanotaan", inisi Gnob edelleen, "että hän on suostunut valkoisen miehen puheisiin siinä Suuressa Talossa ja että hän kumartaa valkoisen miehen jumalaa ja sitäpaitsi, että valkoisen miehen jumalaa ei veri miellytä."

Keesh painoi silmänsä maahan ja puristi kätensä intohimoisesti nyrkkiin. Raakalaisjoukko nauroi härnäävästi ja shamaani, heimon ylipappi ja noita, kuiskutteli Gnob'in korvaan.

Shamaani meni valopiirin äärillä istuvien hahmojen joukkoon ja toi sieltä esiin hintelän nuorukaisen, jonka hän työnsi Keesh'in eteen, samalla antaen Keesh'in käteen veitsen.

Gnob kumartui eteenpäin. "Keesh! Oi Keesh! Uskallatko sinä tappaa ihmisen? Katso! Tämä on Kitz-noo, orja. Iske! Oi Keesh, iske käsivartesi täydellä voimalla!"

Poika vapisi, odottaen iskua. Keesh katsoi häneen, hänen mieleensä muistui Mr. Brown'in korkeampi moraali ja hän näki silmäinsä edessä Mr. Brown'in kummallisen, palavan helvetin loimuavat liekit. Veitsi putosi maahan ja poika huokasi, lähtien huojuvin jaloin valopiirin taka. Gnob'in jaloissa makasi susikoira, joka paljasti hohtavat hampaansa, hyökätäkseen pojan kimppuun. Mutta shamaani potkaisi petoa ja siitä Gnob sai uuden ajatuksen.

"Entäs, oi Keesh, mitä sinä tekisit, jos sinulle tehtäisi näin?" Gnob tarjosi puhuessaan lohenpalasta Valkohampaalle, ja kun eläimen piti tarttua palaseen, löi hän sitä kipeästi kepillä kuonoon. "Ja sitten Keesh, tekisitkö senjälkeen noin?" — Valkohammas ryömi vatsallaan takaisin, heiluttaen Gnobllle häntäänsä.

"Kuulkaa!" Madwan'in käsivarteen nojaten oli Gnob noussut seisaalleen. "Minä olen hyvin vanha ja juuri sen takia, että olen vanha, kerron sinulle asioita. Sinun isäsi, Keesh, oli mahtava mies. Hän ihaili jousenjänteen soinnahdusta taistelussa ja omin silmin olen nähnyt hänen heittävän keihäänsä niin, että se lävisti miehen ruumiin. Mutta sinä olet toisenlainen. Siitä pitäen kun jätit Korpin, palvellaksesi Sutta, olet sinä peljännyt verta ja opettanut kansasikin sitä pelkäämään. Se ei ole hyvä. Katsos, kun minä olin Kitz-noo'n kokoinen poika, ei koko maassa ollut ainoatakaan valkoista miestä, mutta he tulivat, yksitellen, nämä valkoiset miehet ja nyt heitä on paljon. Ja he ovat levotonta sukua, jotka eivät koskaan malta levätä kylläisinä nuotion ääressä, antaen huomispäivän pitää huolta omasta ruo'astansa. Näyttää siltä, kuin heitä painaisi kirous, joka heidän on karkoitettava työllä ja raadannalla."

Keesh hämmästyi. Hän muisti hämärästi Mr. Brown'in kertoneen jostakin
Adamista ennen vanhaan, ja Mr. Brown oli siis puhunut totta.

"Niin ottavat nämä valkoiset miehet kaiken mitä näkevät ja käyvät kaikki paikat ja katselevat kaikkea. Ja yhä uusia tulee heidän jäljissään ja ellei mitään tehdä, valloittavat he kaiken maan, ja Korpin heimoille ei jää mitään sijaa. Sentähden on paras, että taistelemme heitä vastaan, kunnes heistä ei ole yhtään jäljellä. Silloin meillä on käsissämme tiet ja maat, ja ehkä lapsemme ja lastemme lapset kukoistavat ja tulevat lihaviksi. On syttyvä uusi sota, kun Susi ja Korppi ryhtyvät taisteluun, mutta Keesh ei taistele, eikä anna väkensäkään taistella. Siksi ei ole hyvä, että hän ottaisi tyttäreni luokseen. Minä olen puhunut, minä, Gnob, Tana-naw'n päämies."

"Mutta valkoiset miehet ovat hyviä ja suuria", vastasi Keesh. "Valkoiset miehet ovat opettaneet meille paljon. Valkoiset miehet ovat antaneet meille peitteitä ja veitsiä ja pyssyjä sellaisia, joita emme me koskaan ole tehneet, emmekä taitaisikaan tehdä. Minä muistan kuinka me elimme ennen heidän tuloaan. En ollut silloin vielä syntynyt, mutta olen sen isältäni kuullut. Kun kävimme metsällä, täytyi meidän hiipiä niin likelle hirveä, että keihäämme siihen kannatti. Nyt käytämme valkoisen miehen kivääriä, joka kantaa kauemmaksi kuin pienen lapsen parkuna kuuluu. Me söimme kalaa ja lihaa ja marjoja — ei ollut mitään muuta syötävää — ja me söimme ilman suolaa. Kuinka moni teistä tahtoisi jälleen syödä kalaa ja lihaa ilman suolaa?"

Tämä puhe olisi vaikuttanut, ellei Madwan olisi hypähtänyt pystyyn, ennenkuin oli tullut hiljaisuus.

"Ensin kysymys sinulle, Keesh. Valkoinen mies Isossa Talossa sanoo sinulle, että on väärin tappaa. Mutta emmekö me tiedä, että valkoiset miehet tappavat? Olemmeko me unohtaneet Koyokuk'in suurta taistelua, taikka Nuklukyeto'n taistelua, jossa kolme valkoista miestä tappoi kaksikymmentä Tozikaka miestä? Luuletko sinä, että me emme enää muistaisi niitä kolmea Tana naw'n miestä, jotka valkoinen mies Macklewrath tappoi? Sano minulle, oi Keesb, miksi shamaani Brown opettaa sinulle, että on väärin tapella, kun kaikki hänen veljensä kerran tappelevat?"

"Ei, ei siihen kaivata vastausta", inisi Gnob, Keesh'in selvitellessä näennäisiä vastakohtia. "Asia on vallan yksinkertainen. Hyvä Mies Brown tahtoisi pidellä Korppia, hänen veljiensä kyniessä siltä höyhenet." Hän korotti ääntään. "Mutta niin kauan kuin yksikään Tana-naw jaksaa iskun antaa, tahi tyttö synnyttää poikalapsen, ei Korppia kynitä."

Gnob kääntyi nuotion takana istuvan tumman, nuoren miehen puoleen. "Ja mitä sanot sinä, Makamuk, joka olet Su-Su'n veli?"

Makamuk nousi seisomaan. Hänen naamassaan oleva pitkä arpi piti hänen huultaan alinomaisessa irvistyksessä, joka ei sopinut yhteen silmien hurjan loisteen kanssa. "Tänään", alkoi hän poiketen tahallaan aiheesta, "kuljin kauppamies Macklewrath'in majan ohitse. Ja ovessa näin lapsen, joka nauroi auringonpaisteessa. Ja lapsi katsoi minuun kauppamies Macklewrath'in silmillä ja peljästyi. Äiti juoksi sen luokse ja lohdutteli sitä. Äiti oli Ziska, Thlunglet-nainen."

Hänen äänensä hukkui raivoisaan ulvontaan, mutta hän sai sen vaikenemaan kääntymällä mahtavalla eleellä Keesh'iin päin ja hän nosti kätensä, uhkaavasti osoittaen sormellaan:

"Vai niin, te Thlunglet'in miehet? Te annatte pois naisenne ja tulette sitten Tana-naw'laisilta pyytämään uusia? Mutta me tarvitsemme itse naisemme, Keesh, sillä meidän on siitettävä miehiä, paljon miehiä, sen päivän varalle, jona Korppi taistelee Sutta vastaan."

Hyväksymismyrskyn läpi tunki Gnobin kimakka ääni: "Entäs sinä,
Nossabok, joka olet hänen rakkain veljensä?"

Nuori mies oli notkea ja sorjavartaloinen. Hänellä oli tyyppinsä voimakas kotkamainen nenä ja korkea otsa, ja jonkin hermovian takia hän silloin tällöin räpäytti toista silmäänsä omituisen miettiväisesti. Nytkin, hänen noustessaan, painui hänen toinen silmänluomensa hetkiseksi alas. Mutta sille ei naurettu niinkuin tavallisesti. Jokainen naama oli totinen. "Minäkin kuljin kauppamies Macklewrath'in majan ohi", alkoi hän pehmeällä tyttömäisellä äänellä, joka oli hyvin nuorekas ja muistutti hänen sisarensa ääntä. "Ja minä näin indianeja, joiden hiki valui silmiin ja joiden polvet vapisivat väsymyksestä, — minä näin indianien ähkivän kaataessaan tukkeja aitan rakennukselle, jonka Macklewrath aikoo teettää. Ja omin silmin näin heidän hakkaavan puita, että shamaani Brown'in Iso Talo pysyisi lämpöisenä pitkien öiden pakkasilla. Tämä on naisten työtä. Koskaan ei Tana-naw tekisi sellaista. Me olemme miesten veriveljiä, emmekä naisten, ja Thlunglet-miehet ovat naisia."

Syntyi syvä hiljaisuus ja kaikkien silmät kääntyivät Keesh'iin. Tämä katseli tarkasti ja kylmästi ympärilleen, katsoen jokaista täysikasvuista miestä suoraan silmiin. "Vai niin", sanoi hän tyynesti. Ja toisti, "vai niin." Sitten hän sen enempää sanomatta kääntyi ja poistui pimeyteen.

Konttaavien pikkulasten ja takkuisten susikoirien lomitse kulki hän ison leirin läpi sen ulkolaitaan, jossa hän tapasi naisen, joka nuotiotulen ääressä teki työtä. Köynnöskasvien juurista revityistä kaistaleista punoi hän siimoja kalastusta varten. Hetkisen katseli mies hiljaa, kuinka tytön taitavat kädet selvittelivät sotkeuntuneita kuorensyitä. Kaunis oli hän katsella työhönsä kumartuneena, vahvarakenteinen, korkeapovinen ja lanteilta leveä, äidiksi luotu. Ja loimuava valkea kultasi hänen vaskenväriset kasvonsa, hänen tukkansa oli sinisen musta ja hänen silmänsä kuin musta meripihka.

"Oi, Su-Su", sanoi hän lopulta, "sinä olet menneinä aikoina minua ystävällisesti silmäillyt ja myöskin päivinä, jotka vielä ovat nuoria."

"Minä silmäilin sinua ystävällisesti siksi, että olit Thlunglet'in päällikkö", vastasi tyttö nopeasti, "ja senkin tähden, että olit iso ja väkevä."

"Mutta se tapahtui vanhana kalastusaikana", kiiruhti hän lisäämään, "ennenkuin shamaani Brown tuli opettaakseen sinulle pahoja asioita ja ennenkuin hän johti jalkasi oudoille teille."

Tyttö nosti kätensä liikkeellä, joka muistutti hänen isäänsä. "Ei, minä tiedän jo mitä sinä aijot sanoa, oi Keesh, ja tahdon nyt siihen vastata. On säädetty, että veden kalat ja metsän pedot synnyttävät jälkeläisiä, kukin lajinsa mukaan. Ja se on oikein. Sama on naisten laita. Heidän tulee jatkaa lajiansa ja tyttö, impenäkin ollessaan aavistaa lastensynnytyksen tuskat ja kivun rinnoissaan ja tuntee pienet kätöset kaulansa ympärillä. Ja kun tämä tunne on voimakas, hakee jokainen tyttö salasilmäyksin itselleen miestä, joka kelpaisi hänen lastensa isäksi. Näin tunsin, kun katsoin sinuun ja huomasin, että sinä olit iso ja väkevä, metsämies ja petojen ja miesten voittaja, joka voisi hankkia ruokaa silloin kun minun tulisi syödä kahden puolesta, joka voisi suojella minua vaaroilta avuttomuuteni lähetessä. Mutta tämä oli ennen sitä päivää, jona shamaani Brown tuli maahan opettaakseen sinua —"

"Ei ole oikein tappaa. Minä tiedän mitä sinä tahdot sanoa. Siitä siis lapsesi mielesi mukaan, siitä sellaisia, jotka eivät tapa; mutta älä vaadi että Tana-naw't sen tekisivät. Sillä sanotaan ajan tulevan, jolloin Korppi ja Susi taistelevat keskenään. Siitä en tiedä, sillä se on miesten asia, mutta tiedän, että minun on sitä aikaa varten synnytettävä miehiä."

" Mies löisi minua kepillä ja pakottaisi minut kuulemaan", vastasi hän halveksien. "Mutta sinä — — kas tässä!" Hän antoi tukun kuituja miehen käteen. "Minä en voi sinulle antaa itseäni, mutta nämä kyllä. Sinun käsiisi ne sopivat parhaiten. Se on naisten työtä. — Ala siis."

Mies heitti ne luotaan ja hänen verensä kiehui vihaisesti vaskenvärisen ihon alla.

"Ja vielä vähän", jatkoi nainen. "Löytyy vanha tapa, jonka sekä sinun että minun isäni tunsivat. Jos mies kaatuu taistelussa, viedään hänen päänahkansa voiton merkiksi. Hyvä on. Mutta sinun, joka olet Korpin jättänyt, on tehtävä enemmän. Sinun tulee tuoda minulle, ei päänahkoja vaan pääkalloja, kaksi pääkalloa, ja tuotuasi ne, en anna sinulle kuituja, vaan koristellun vyön tuppineen ja pitkän venäläisen veitsen. Silloin silmäilen sinua taas ystävällisesti, ja silloin on kaikki taas hyvin."

"Vai niin", sanoi mies tyynesti. "Vai niin." Sitten hän kääntyi ja poistui valon piiristä.

"Ei, oi Keesh." huusi tyttö hänen jälkeensä. "Ei kahta päätä, vaan vähintäin kolme!"

Mutta Keesh oli uudelle uskolleen kuuliainen, eli vanhurskaasti ja vaati heimonsa kansan tottelemaan pastori Jackson Brownin käskyjä. Koko kalastusaikana hän ei välittänyt Tana-naw'sta eikä huolinut heidän pilkastaan, eikä eri heimojen naisten nauruista. Kalastuksen jälkeen lähti Gnob ja hänen kansansa, mukanaan suuret varastot sekä auringossa kuivattua että savustettua lohta, metsästämään Tana-naw heimon sydänmaille. Keesh näki heidän lähtevän, mutta kävi siitä huolimatta Lähetyksen jumalanpalveluksissa, joissa hän säännöllisesti rukoili ja johti laulua syvällä bassoäänellään.

Pastori Jackson Brown nautti tästä syvästä bassoäänestä ja katsoen hänen eteviin ominaisuuksiinsa, piti hän Keeshiä etevimpänä oppilaanaan. Siihen ei Macklewrath luottanut. Hän ei uskonut pakanoiden kääntymisen pysyväisyyteen, eikä peitellyt mielipidettään. Mutta Mr Brown oli tavallansa suuripiirteinen mies, ja hän todisti eräänä pitkänä syysiltana kauppamiehelle kaiken tämän niin vakuuttavasti, että kauppamies, jonka oli täytynyt luopua näkökohdasta toisensa jälkeen tuskaantuneena sanoi lopulta: "Piru vieköön, Brown, käännyn itsekin, jos Keesh pitää sekoittamattomana värinsä kaksi vuotta!" Mr. Brown ei koskaan päästänyt tilaisuutta käsistään, siis löi hän vetoa yksinkertaisesti lyömällä kättä, ja tämän jälkeen oli Keeshin käyttäytymisen ratkaistavissa, mihinkä Macklewrathin sielu lopulta joutuisi.

Mutta eräänä päivänä kun talven tullen lumi oli niin tarpeeksi kattanut maan että päästiin kulkemaan, kuultiin uutisia. Tana naw-mies tuli St. George Missioniin ostamaan ampumavaroja ja kertoi, että Su-Su oli luonut silmänsä Nee-Koo'hon joka oli mainio, nuori metsästäjä ja oli hänestä vanhan Gnobin nuotiolla tarjonnut suurenmoisen hinnan. Jotenkin samaan aikaan tapasi pastori Jackson Brown Keesh'in joelle vievällä metsätiellä. Keeshin parhaat koirat olivat valjastettuina hänen rekensä eteen, johonka hän oli sitonut parhaimman lumikenkäparinsa.

"Mihinkä olet matkalla, oi Keesh? Metsästämäänkö?" kysyi Mr Brown indianien tapaan.

Keesh katsoi häntä minuutin verran kiinteästi silmiin, sitten hän käski koiransa liikkeelle. Sen jälkeen sanoi hän miettiväisesti katsoen lähetyssaarnaajaan: "En! Suoraa päätä helvettiin."

Aukeamalla oli kolme yksinäistä, matalaa telttaa, jotka ikäänkuin tahtoivat kaivautua lumen sisään, synkkää yksinäisyyttä pakoon. Tusinan askeleen päässä oli jylhä metsä. Ylläkään ei nähnyt taivaan puhdasta sineä, ainoastaan muodottoman, sumuisen lumitäytteisen pilvistön. Ei tuulta, ei ääntä, ei mitään muuta kuin lunta ja hiljaisuus. Ei myöskään leirin vilkasta elämää, sillä metsämiehet olivat yllättäneet peuralauman sivultapäin ja saalis oli ollut suuri. Nyt oli paastoamisen jälkeen vietetty suuret juhlat, ja sentähden makasivatkin kaikki syvässä unessa peurannahkaisten kattojensa alla, vaikka olikin keskipäivä.

Erään teltan ulkopuolella palavan tulen ääressä oli viisi paria lumikenkiä ja nuotion vieressä istui Su-Su. Hänen päänsä, tukkansa ja kaulansa olivat oravannahkaisen kaavun peitossa, mutta paljain käsin piteli hän näppärästi neulaa ja suonilankaa, valmistellen purppuranpunaisella vaatteella vuoratun nahkavyön viimeisiä koristeita. Jossakin, jonkin teltan takana, haukahti koira terävästi. Kerran tytön isä äännähteli unissaan hänen takanaan olevassa teltassa. "Pahoja unia", hymyili hän itsekseen. "Hän vanhenee jo ja viimenen liha-annos oli liian suuri."

Hän kiinnitti viimeisen helmen, solmisi langan ja kohensi tulta. Katsottuaan kauan tuleen, nosti hän päätään ja kuunteli lumen narskumista mokkasiineihin puettujen jalkojen alla. Keesh seisoi hänen vieressään hiukan etukumarassa taakan tähden, jota hän kantoi selässään. Se oli peitetty pehmeäksi parkittuun hirven nahkaan ja Keesh heitti sen huolimattomasti lumeen ja istuutui. He katsoivat kauan toisiaan puhumatta sanaakaan.

"Pitkä matka, oi Keesh", sanoi tyttö viimein, "pitkä matka on S:t.
Georg Missionista Yukonin varrella, tänne."

"Niin on", vastasi hän hajamielisesti, silmät tiukasti tähdättyinä vyöhön, jonka suuruuden hän pani merkille. "Mutta missä on veitsi?" kysyi hän.

"Tässä." Su-Su otti sen esiin parkastaan ja välähytteli sen paljastettua terää tulen loimussa. "Se on hyvä veitsi."

Mutta tytön silmät, jotka olivat kiemailevasti tähdättyinä hirvennahkaan hänen takanaan, huomasivat sen alla olevan lumen vähitellen punertuvan. "Onko se verta, Keesh?" kysyi hän.

Tyttö tunsi äkkiä pelkoa, mutta häntä vavistutti, kun mies raa'asti riuhtaisi häneltä vyön, mutta tämä raakuus vavistutti häntä miellyttävästi. Hän katsoi mieheen hellästi ja tunsi kaipausta rinnassaan ja pienet lapsenkädet kaulansa ympärillä.

"Tämä on tehty pienemmälle miehelle", huomautti mies yrmeästi, vetäen sisäänpäin suolivyötään ja kiinnittäen soljen ensimäiseen läpeen.

Su-Su hymyili, ja hänen silmänsä tulivat vielä hellemmiksi. Taas tunsi hän nuo pehmoiset kätöset kaulansa ympärillä. Mies oli kaunis katsella, vyö tosin oli pieni, tehty pienemmälle miehelle, mutta mitä siitä? Voihan hän tehdä uusia vöitä.

"Mutta veri?" kysyi hän uuden kasvavan toivon elähdyttämänä. "Veri,
Keesh? Onko se… onko ne… päitä?"

"Oi Keesh!" Hänen kasvonsa olivat lämpöiset ja kirkkaat. "Ja ne ovat minulle?"

Hän tarttui hirvennahan kulmaan, repäisi sen auki ja päät vierivät tytön eteen.

Mutta Su-Su istui jäykistyneenä. Siinä ne nyt olivat, — pehmeäpiirteinen Nee-Koo, Gnob'in vanha kyhmyinen naama, Mahamuk, joka irvisti hänelle halkinaisella huulellaan, ja vihdoin Nossabok tyttömäisine poskineen ja toinen silmäluomi vanhaan tapaan omituisen miettiväisesti roikuksissa. Siinä ne makasivat tulenloimun valaistessa niitä ja leikkiessä niiden kanssa ja jokaisesta päästä levisi punainen piiri lumeen.

Tulen sulattama lumi painui Gnobin pään alta ja se vieri kuin olisi se ollut elävä olento, pysähtyen tytön jalkojen juureen. Mutta hän ei liikahtanutkaan. Keesh istui myöskin liikkumatta, hän ei räpäyttänyt silmiään, katsoi vaan taukoamatta tyttöön.

Metsässä pudotti honka liian raskaan lumitaakkansa ja jymähdys kaikui kumeana solassa, mutta kumpikaan ei liikahtanut. Lyhyt päivä oli äkkiä mennyt mailleen ja pimeys peitti leirin, kun Valkohammas juoksi nuotiolle. Se pysähtyi tunnustellakseen maaperää, mutta kun sitä ei ajettu pois, tuli se likemmäksi. Se käänsi äkkiä kuononsa sivullepäin, sen sieramet värisivät ja niskakarvat nousivat pystyyn; sitten se seurasi vainuaan suoraan isäntänsä pään luokse. Ensin se haisteli sitä varovasti ja nuoli sen otsaa punaisella roikkuvalla kielellään. Sitten se äkkiä istui, nosti kuononsa kohti ensimäistä himmeätä tähteä ja päästi pitkän sudenulvonnan.

Tämä herätti Su-Sun'in. Hän katsoi Keesh'iin, joka oli paljastanut venäläisen veitsen ja katseli häntä tarkkaavaisesti. Miehen kasvot olivat lujat ja järkähtämättömät ja hän luki niistä tuomionsa. Hän heitti yltään parkansa pääkappaleen, paljasti kaulansa ja nousi seisomaan. Hän seisoi hiljaa, pitkällä katseella katsellen ympärilleen lumettunutta metsää, himmeitä tähtiä, leiriä, lumessa olevia lumikenkiä — viimeisellä, koko elämää käsittävällä katseella. Kevyt tuulahdus puhalsi hänen tukkansa sivullepäin ja hengenvedon ajaksi käänsi hän päänsä tuulta vasten.

Hän ajatteli lapsiaan, jotka eivät koskaan syntyisi, meni sitten
Keesh'in luo ja sanoi: "Minä olen valmis."

Näin huusi Li-Wan miehelle, jonka pää oli oravannahkaisen vällyn peitossa, mutta hän huusi matalalla äänellä, ikäänkuin olisi hänen vaikea valita. Toisella puolella oli velvollisuus herättää hänet ja toisella pelko nähdä hänet hereillä. Sillä hän pelkäsi isoa miestään, joka ei muistuttanut keitään niistä miehistä, joita hän oli tuntenut.

Hirvenpaisti kärisi levottomasti ja hän siirsi paistinpannun hiilloksen sivuun. Samalla hän piti tarkalla kahta Hudsonbay-koiraa, jotka kuola tippuen punaisista kielistään, seurasivat hänen jokaista liikettään. Ne olivat isoja, pörröisiä retkaleita, jotka olivat ryömineet nuotin viereen, tuulen alle, siten ohuessa savussa ollen, ollakseen rauhassa tuhansittain parveilevilta hyttysiltä. Li-Wanin katsoessa alas jyrkännettä, jonka juurella Klondyken paisuneet vedet vyöryivät vuorien lomitse, ryömi yksi koirista vatsallaan kuin käärme esiin ja taitavalla, kissamaisella käpäläniskulla repäisi se palasen kuumaa lihaa pannusta maahan. Mutta Li-Wan oli pitänyt tätä silmällä ja se hypähti takasinpäin muristen ja koettaen purra, kun hän löi sitä kuonoon tulikekäleellä.

"Ehei, Olo", nauroi hän ja otti lihan maasta, päästämättä koiraa silmistään. "Sinun on aina nälkä, ja sen takia sinun kuonosi johtaa sinut loppumattomiin ikävyyksiin."

Mutta Olon toveri liittyi siihen ja yhdessä uhmasivat ne naista. Niiden niskakarvat nousivat kiukkuisesti pystyyn ja ne nostivat ohkoisia huuliansa pahaa-ennustaviin ryppyihin, paljastaen kamalat ja uhkaavat torahampaansa. Niiden kuono rypistyi ja värisi ja ne murisivat kuin sudet, ja koko niiden suvun viha ja pahuus yllytti niitä käymään naisen kimppuun, vetääkseen hänet nurin.

"Ja sinäkin, Bash, joka olet yhtä villi kuin isäntäsi, etkä tahdo elää sovussa sen käden kanssa joka sinua ruokkii! Tämä riita ei kuulu sinuun, niin että tästä saat! ja tästä!"

Näin huutaessaan ahdisti hän niitä kekäleellä, mutta ne välttivät iskut, eivätkä väistyneet. Ne erosivat toisistaan ja lähestyivät häntä ryömimällä ja muristen eripuolilta. Li-Wan oli tapellut vallasta susikoirien kanssa aina siitä asti kun hän tepasteli nahkakimppujen joukossa teltassa, ja hän tiesi että ratkaiseva hetki oli käsissä. Bash oli pysähtynyt lihakset jännitettyinä ja valmiina hyppäämään; Olo ryömi vielä eteenpäin, sopivalle välimatkalle päästäkseen.

Li-Wan tarttui kahteen kekäleeseen pidellen niitä hiiltyneistä päistä ja katsoi eläimiä silmiin. Toinen pysyi poissa, mutta Bash ryntäsi päin ja hän otti sen ilmassa vastaan palavalla aseellaan. Kuului tuskanulvontaa ja tuntui väkevää palaneen lihan ja karvojen katkua, kun se kiereskeli liassa ja nainen pisti hehkuvan halon sen suuhun. Purren hurjasti ympärilleen heittäytyi se sivullepäin ettei hän siihen ulottuisi ja lähti kauhusta suunniltaan pakoon. Olo oli toiselta puolelta perääntynyt, kun Li-Wan huomautti sille paremmuudestaan heittämällä sitä halolla, joka sattui sen kylkiluihin. Sitten pari vetäytyi kekälesateessa pois ja leirin ulkolaidassa ne nuolivat haavojaan, murisivat ja vinkuivat.

Li-Wan puhalsi tuhan pois lihasta ja istuutui uudestaan. Hänen sydämensä ei sykkinyt yhtään kiivaammin ja asia olikin jo vanha, sillä tällainen kuului elämän menoon. Canim ei ollut liikahtanutkaan temmellyksen aikana, ainoastaan kuorsannut.

"Tule Canim!" huusi hän, "päivän kuumuus on mennyt ja tie odottaa jalkojamme."

Oravannahkavällyt liikahtivat ja ruskea käsivarsi heitti ne syrjään.
Mies räpäytti silmiänsä ja sulki ne taas.

Hänen kantamuksensa on painava, ajatteli nainen, ja hän on väsynyt aamupäivän työstä.

Hyttynen pisti häntä niskaan ja hän hieroi peittämättömään paikkaan märkää savea, jota hän otti saapuvilla olevasta möhkäleestä. Koko aamun kiivetessään vuoria ylös, kokonaisten hyttyspilvien heitä ympäröidessä, olivat mies ja nainen hieroneet itseensä tuota sitkeää savea, joka auringossa kuivattuaan peitti heidän kasvonsa naamiolla. Näitä naamioita, jotka kasvojen lihaksien liikkeestä olivat toisin paikoin halkeilleet, täytyi yhtämittaa paikkailla, niin että savikerros oli eripaksuista ja merkillisen näköistä.

Li-Wan ravisteli Canimia varovasti, mutta itsepintaisesti, kunnes hän heräsi ja nousi istumaan. Ensimäiseksi katsoi hän aurinkoa ja saatuaan tältä taivaankellolta tiedon, laahusti hän valkean viereen ja rupesi ahneesti syömään. Hän oli kookas indiani, runsaasti kuuden jalan mittainen, leveärintainen ja vahvalihaksinen ja hänen silmänsä olivat eloisammat ja todistivat suurempia henkisiä lahjoja kuin hänen rodullaan ylipäänsä oli. Tahdonlujuutta osottavat syvät juovat uursivat hänen kasvojaan, jotka ilmaisivat alkuperäistä vakavuutta, lujaa tahtoa ja synnynnäistä kesyttymättömyyttä, joka ei luopunut aikeistaan ja kohdatessaan vastusta voi yltyä tylyyn julmuuteen.

"Huomenna, Li-Wan, juhlitaan." Hän imi ytimen luusta, jonka hän sitten heitti koirille. "Me teemme pannukakkuja, paistamme ne sianrasvassa ja siroitamme sokeria päälle, jotta ne tulevat maukkaammiksi."

"Niin", vastasi Canim ylimielisesti. "Ja minä opetan sinulle uusia keittotapoja. Siitä, mistä juuri puhuin, sinä et tiedä mitään, etkä monesta muustakaan asiasta. Sinä olet asunut koko elinikäsi pienessä maailman kolkassa, etkä tiedä mitään. Mutta minä —" Hän röyhisti rintaansa ja katsoi naiseen itsetietoisesti, — "Minä olen suuri matkamies ja olen käynyt jokapaikassa valkoihoistenkin luona, ja minä tunnen heidän tapansa ja monen kansan tavat. Minä en ole puu, joka on tuomittu aina olemaan samassa paikassa, ja joka ei tiedä mitä viereisen kukkulan takana on; sillä minä olen Canim, Kanootti, joka olen luotu kulkemaan sinne ja tänne ja matkaamaan poikki ja halki ja ristiin ja rastiin maailmaa."

Nainen painoi päänsä nöyrästi alas. "Se on totta. Minä olen syönyt kalaa ja lihaa ja marjoja koko elämäni ijän ja asunut pienessä maailman kolkassa, enkä ole uneksinutkaan siitä, että maailma on näin avara, kunnes sinä varastit minut kansani joukosta ja minä olen keittänyt sinulle ruokaa ja kantanut tavaroitasi loppumattomilla matkoilla." Hän katsoi äkkiä mieheen. "Sano minulle, Canim, eikö tämä matka koskaan lopu?"

"Ei", vastasi hän, "minun matkani on niinkuin maailma; se ei lopu koskaan. Minun matkani on maailma, ja siitä asti kuin jalkani minua kannattivat olen minä matkustanut ja tulen matkustamaan kunnes kuolen. Isäni ja äitini ovat ehkä kuolleet, mutta siitä on kauvan kun heidät näin, enkä pidä väliäkään. Minun heimoni on sinun heimosi kaltainen. Se pysyy yhdessä kohdin — kaukana täältä — mutta minä en välitä heimostani, sillä minä olen Canim, Kanootti."

"Sinä, Li-Wan, olet minun vaimoni ja vaimon tulee kulkea miehensä tietä, mihinkä ikänä se viekin. Niin on laki. Ja ellei laki näin olisikaan, olisi se kuitenkin Canimin laki, sillä hän säätää lait itselleen ja omaisilleen." Nainen painoi taas alas päänsä, sillä hän ei tuntenut muuta lakia kuin että mies oli vaimonsa hallitsia.

"Älä kiiruhda", sanoi Canim kun nainen alkoi koota niukkoja leirivarustuksia kantamukseksi. "Aurinko polttaa vielä ja tiemme viettää alaspäin ja tie on hyvää."

Canim katseli häntä ajatuksissaan. "Sinä et istu kykkysilläsi, niinkuin muut naiset", huomautti hän.

"En", vastasi Li-Wan. "Se on aina ollut minulle vaikeata. Se väsyttää minua enkä voi siinä asemassa levätä."

"Sinun tukkasi on musta niinkuin muidenkin naisten, mutta oletko koskaan huomannut että se on pehmeä ja hienoinen, pehmeämpi ja hienompi kuin muiden naisten tukka?"

"Minä olen sen huomannut", vastasi hän lyhyesti, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänen naisellisia heikkouksiaan tällä kylmällä tavalla eriteltiin.

"Siitä on nyt vuosi, kun vein sinut kansasi keskuudesta", jatkoi hän, "ja sinä olet melkein yhtä arka ja pelkäät minua melkein yhtä paljon kuin ensi kertaa katsellessani sinua. Mistä tämä johtuu?"

Li-Wan pudisti päätään. "Minä pelkään sinua, Canim, sinä olet niin iso ja ihmeellinen. Ja jo ennenkuin sinä minut näit, pelkäsin kaikkia nuoria miehiä. En tiedä… en voi sanoa… mutta näytti siltä joka tapauksessa, etten olisi heitä varten, niinkuin…"

"En tiedä, minä…" Hän pudisti päätään hämmentyneen näköisenä. "En voi sanoin kuvata mitä tunsin. Tunsin itseni vieraaksi. En ollut samanlainen kuin toiset tytöt, jotka viekkaasti lähentelivät nuoria miehiä. Minä en voinut sillä lailla välittää nuorista miehistä. Minusta se olisi ollut suuri vääryys ja paha teko."

"Mikä on ensimäinen asia, jonka muistat?" kysyi Canim, siirtyen äkkiä aiheesta.

Mutta Canim, vangiten hänen katseensa omallaan, tutkiskeli hänen sisintä sieluaan ja näki sen vavahtavan.

Li-Wan änkytti ja hänen katseensa oli surullinen ja rukoileva, mutta miehen tahto voitti hänet ja pakoitti hänen huuliltaan vastahakoiset sanat.

"Mutta ne olivat ainoastaan unia, Canim, pahoja lapsuuden unia, olemattomien olojen varjoja, sellaisia näkyjä, joita auringonpaisteessa lepäävät koirat ynisten näkevät."

"Kerro minulle", käski mies, "asioista, jotka tapahtuivat ennen
Pow-Wah-Kaania, äitiäsi."

"Ne ovat unohtuneita muistoja", vastusti nainen. "Lapsena näin liereilläni unta, silmät kohti päivän valoa ja kertoessani niistä ihmeellisistä asioista, joita näin, naurettiin minulle ja toiset lapset pelästyivät ja pakenivat minua. Ja puhuessani Pow-Wah-Kaan'ille näyistäni, torui hän minua, sanoen niiden olevan pahoja asioita ja hän löi minua. Minä luulen, että se oli sairautta, samallaista kun kaatuvatauti, joka tulee vanhoihin ihmisiin; ja aikaa myöten paranin, enkä enään nähnyt unia. Ja nyt… en muista." — Hän siveli hämmentyneenä otsaansa — "ovat ne täällä jossain, mutta minä en löydä niitä, ainoastaan…"

"Ainoastaan yhden asian. Mutta sinä tulet nauramaan sen typeryyttä, sillä se on niin epätodellinen."

"En, Li-Wan. Unet ovat unia. Ne voivat olla muistoja, toisten elämiemme elämäin ajoilta. Minä olin kerran hirvi. Varmasti luulen, että kerran olin hirvi, päättäen sen siitä, mitä unissani olen nähnyt ja kuullut."

Vaikka hän koitti peittää sitä, valtasi hänet kasvava levottomuus, mutta Li-Wan, joka haki sanoja, selittääkseen näkyjänsä, ei sitä huomannut.

"Minä näen puiden keskellä lumeen sotketun aukeaman", alkoi hän, "ja poikki lumen miehen jäljet, joka on vaivaloisesti nelinkontin laahannut itseään eteenpäin. Ja minä näin vielä lumessa olevan miehen ja tuntuu kuin olisin katsellessani hyvin lähellä häntä. Hän ei ole oikeiden miesten kaltainen, sillä hänellä on hiuksia kasvoissaan, paljon hiuksia ja hiukset hänen kasvoissaan ja päässään ovat keltaiset kuin kärpän suvikarva. Hänen silmänsä ovat kiinni, mutta avautuvat ja tirkistelevät hakevasti ympärilleen. Ne ovat siniset kuin taivas ja katsovat minun silmiini, eivätkä enään hae. Ja hänen kätensä liikkuu hitaasti, ikäänkuin heikkouttaan…"

"En, en!" huudahti nainen. "En tunne mitään. Sanoinko 'tunnen'? En sitä tarkoittanut. En voinut sitä tarkoittaa. Minä näen ja ainoastaan näen ja kaikki mitä näen on — lumessa makaavan miehen, jolla on silmät kuin taivas ja hiukset kuin kärpän karva, olen nähnyt sen monta kertaa ja aina se on samaa — lumessa makaava mies —"

"Ja näetkö sinä itsesi?" kysyi mies, kumartuen eteenpäin ja katsoen häntä kiinteästi silmiin. "Etkö sinä koskaan näe itseäsi ja lumessa makaavaa miestä?"

Miehen lihakset laukesivat ja voitonriemuinen tyytyväisyys loisti hänen silmistään, jotka hän käänsi poispäin, ettei nainen sitä huomaisi.

"Minä kerron sinulle jotain, Li-Wan", sanoi hän päättäväisesti; "sinä olit pikkuinen lintu jossakin edellisessä elämässä, pieni metsälintu nähdessäsi nämä tapahtumat, ja sinä muistelet niitä vielä. Ei se ole ihmeellistä. Minä olin aikoinani hirvi, ja minun isoisästäni tuli kuoltuaan karhu — niin sanoi minulle shamaani ja shamaani ei voi valehdella. Näin kuljemme me jumalten teillä elämästä elämään ja yksin jumalat tietävät ja ymmärtävät sen. Unet ja unten varjot muuttuvat muistoiksi, siinä kaikki, ja auringonpaisteessa vingahteleva koira epäilemättä näkee ja muistaa ennen elämiänsä tapahtumia. Bash tuossa on ennen ollut soturi. Uskon varmasti, että se on ollut ennen soturi."

Canim heitti elukalle luun ja nousi seisomaan. "Tule, lähtekäämme nyt.
Aurinko lämmittää kyllä vielä, mutta tämän viileämmäksi ilma ei muutu."

"Samanlaisia kuin sinä ja minä", vastasi Canim, "heidän ihonsa ainoastaan on vaaleampi. Ennenkuin päivä on mennyt mailleen olet heidän joukossaan."

Canim kiinnitti makuupeittonsa sadanviidenkymmenen naulan kantamukseensa, siveli kasvoihinsa märkää savea ja istahti lepäämään kunnes Li-Wan saisi koirien kuormat kuntoon. Olo painautui maahan, nähdessään kalikan naisen kädessä, ja antoi vastustelematta sitoa selkäänsä yli neljäkymmentä naulaa painavan taakan. Mutta Bash oli ärtyinen ja levoton, eikä voinut olla murisematta ja vinkumatta, kun se pakoitettiin ottamaan taakka selkäänsä. Se nosti niskakarvojansa ja paljasti hampaansa kun Li-Wan kiristi hihnoja, ja näytti koko pahansuovan luonteensa, hyökätessään naisen sivulle ja taaksepäin. Ja Canim naureskeli ja sanoi: "Enkö minä sanonut, että se kerran on ollut suuri soturi?"

"Näistä nahkoista saamme hyvän hinnan", huomautti hän korjaten päähihnaansa ja nosti kantamuksen maasta. "Hyvän hinnan. Valkoiset miehet maksavat paljon tällaisesta tavarasta, sillä heillä ei ole aikaa metsästää ja ovat pakkaselle alttiita. Pian me juhlimme Li-Wan, niinkuin et ole kaikkien ennen elettyjen elämäisi aikana juhlinut."

Nainen mutisi hyväksyvästi ja kiitollisena herransa suvaitsevaisuudesta, pujottautui vetohihnoihin ja kumartui eteenpäin, päästäkseen vauhtiin.

"Ensi kerralla syntyissäni tahtoisin syntyä valkoiseksi mieheksi", lisäsi Canim, kääntyen tielle, joka johti alempana olevaan vuorensolaan.

Koirat seurasivat miehen kintereillä ja Li-Wan muodosti jälkijoukon. Mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana, kaukana idässä olevien jäävuorten takana, pienessä maailmankolkassa, jossa hän oli lapsuusaikansa elänyt. Hän muisti, että häntä lapsenakin oli pidetty omituisena, erikoisella tavalla vaivanalaisena. Hän oli tosin nähnyt unia valveillaan ja saanut ihmeellisten näkyjensä takia toria ja selkäänsäkin, kunnes hän jonkun ajan kuluttua niistä oli päässyt. Mutta ei aivan täydellisesti. Vaikka ne eivät häntä enää kiusanneetkaan valveilla ollessa, palasivat ne hänen uniinsa vielä täysikasvuisenakin ja monena yönä painajainen ahdisti häntä ja hän näki hämäriä ja tarkoituksettomia olentoja. Keskustelu Canim'in kanssa oli kiihoittanut häntä ja koko ajan, heidän kulkiessaan kiemurtelevaa polkua alaspäin, kuuli hän unikuviensa petollisia ääniä.

"Levätkäämme hiukan", sanoi Canim, kun he olivat tulleet puoliväliin kuivanutta jokiuomaa.

Hän laski kantamuksensa kallion kielekkeelle, irroitti päähihnansa ja istuutui. Li-Wan seurasi hänen esimerkkiään ja koirat heittäytyivät läähättäen heidän viereensä. Heidän jalkainsa juuressa lirisi jääkylmä vuoripuro, mutta sen vesi oli niin sameata ja liejuista, kuin olisi sen maanjäristys sekoittanut.

"Sentähden, että valkoiset miehet möyrivät maata. Kuule!" Hän kohotti kättään ja he kuulivat rautakankien ja lapioitten kalsketta ja miesten puheensorinaa. "Kulta on tehnyt heidät hulluiksi, ja he tekevät uupumatta työtä löytääkseen sitä. Kulta? Se on keltaista ja sitä saa maasta ja sitä pidetään suuriarvoisena. Sen mukaan lasketaan myöskin hinnat."

Mutta Li-Wan'in harhailevat silmät olivat vieneet hänen huomionsa pois miehestä. Muutaman yard'in päässä, osittain nuoren kuusiryhmän peitossa oli hirsistä tehty suoja, ulkonevine savikattoineen. Hän vavahti, ja kaikki hänen unikuvansa heräsivät ja liitelivät levottomina hänen aivoissaan.

Hän katseli sitä jännitettynä, huomaten yhdellä katseella sen edut ja vavahti jälleen omituisen tunteen yllättämänä. "Se on varmaankin hyvin lämmin pakkasella", sanoi hän ääneensä ja tunsi outoja äänteitä huulillaan.

Hänen teki mielensä ääntää niitä, mutta hän ei tehnytkään sitä ja samassa sanoi Canim: "sitä sanotaan majaksi."

Hänen sydämensä sykähti. Sointu! juuri se sama sointu! Äkkiä pelästyen katsoi hän ympärilleen. Kuinka tunsi hän tämän vieraan sanan, ennen kun hän sitä koskaan oli kuullutkaan? Mitähän tämä merkitsi? Ja sitten hän äkkiä samalla kertaa peloissaan ja iloissaan tunsi, että hänen unelmillaan ensi kerran oli järkeä ja tarkoitusta. "Maja" , toisti hän itsekseen. "Maja." "Maja." Sekavien unikuvien tulva täytti hänen aivonsa, kunnes hän meni aivan päästään pyörälle ja luuli sydämensä pakahtuvan. Varjoja, muodottomia kangastuksia ja merkillisiä ajatusyhtymiä lenteli, liiteli yltympäri ja hän koetti turhaan saada niitä tajuntansa piiriin. Sillä hän tunsi, että tästä muistojen mylläkästä tuli salaisuuden avain; jos hän vaan saisi ja voisi pitää kiinni siitä, niin kaikki selviäisi ja kirkastuisi. — —

Oi Canim! Oi Pow-Wah-Kaan! Oi varjot ja haamut, mitä oli tämä? Hän kääntyi Canimiin, sanattomana ja vapisten, unikuviensa valtaamana. Hän oli sairas ja puolipyörryksissä eikä jaksanut muuta kuin kuunnella lumoavia säveliä, jotka tulvivat majasta.

Mutta nainen ei kuullut häntä, sillä hurmiossaan luuli hän että kaikki nyt vihdoinkin selviäisi. Nyt! Nyt! ajatteli hän. Hänen silmänsä kostuivat ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Salaisuus oli selviämäisillään, mutta väsymys oli voittamaisillaan hänet. Jospa hän vaan jaksaisi! Jos vaan — — mutta maisema kiertyi ja kutistui, ja vuoret kaatuivat taaksepäin ja hyppivät edestakaisin halki taivaan, ja hän hypähti pystyyn huutaen "Isä! Isä!" Sitten rupesi aurinko tanssimaan ja pimeys kääri hänet vaippaansa ja hän kaatui eteenpäin pitkin pituuttaan kivikkoon.

Canim tarkasti, oliko hän taittanut niskansa, murahti tyytyväisesti ja priiskoitti purosta vettä hänen päälleen. Vähitellen ja tukahtuneesti, nyyhkyttäen tuli hän tuntoihinsa ja nousi istumaan.

"Asetumme aikaisin leiriin, että sinä voit nukkua kauan ja koota voimia", sanoi Canim hellästi. "Ja jos lähdemme nyt, pääsemme aikaisemmin maata."

Li-Wan ei sanonut mitään, mutta kömpi tottelevaisesti jaloilleen ja ajoi koirat pystyyn. Koneellisesti seurasi hän Canimia majan ohitse, tuskin uskaltaen hengittää. Mutta sieltä ei kuulunut ääntäkään, vaikka ovi oli auki ja rautapeltisestä savupiipusta nousi sauhua.

He näkivät eräässä joen mutkassa vaaleaihoisen ja sinisilmäisen miehen, ja hetkisen näki Li-Wan sen toisen lumessa makaavan miehen. Mutta hän näki hämärästi, sillä hän oli heikko ja väsynyt äskeisten tapahtumien tähden. Kuitenkin katsoi hän uteliaasti miestä ja pysähtyi Canimin kanssa katsellakseen hänen työtänsä. Hän pesi soraa leveässä pannussa, jota hän kallistellen heilutti, ja heidän katsellessaan hän taitavalla liikkeellä kokosi kullan leveäksi juovaksi pannun pohjalle.

"Tämä on rikas, tämä joki", kertoi Canim Li-Wanille, kun he jatkoivat matkaansa. "Joskus löydän minäkin tällaisen joen ja silloin minusta tulee suuri mies."

Yhä useampia majoja ja ihmisiä tapasivat he nyt tiellään ja tulivat sille paikalle, jossa joen levein kohta oli heidän edessään. Siinä näkyi tavattoman hävityksen jäljet. Joka paikasta oli maa kaivettua ja revittyä ikäänkuin jättiläisten taistelun jäljiltä. Missä ei ollut lapioituja soraläjiä, ammotti suuria läpiä ja hautoja ja kuiluja joissa paksu maakerros oli kuorittu kiviseen kamaraan asti. Joen uomaa ei ollut olemassakaan, ja padottu, poisjohdettu vesi kulki pitkin korkealle ilmaan rakennettuja viemäreitä, tippuen laaksoihin ja alaviin paikkoihin ja käytti isoja vesirattaita ja joutui tuhat kertaa saman käsittelyn alaiseksi. Vuorilta olivat puut raiskatut ja paljaisiin kallioseinämiin oli porattu kaivosaukkoja ja rakennettu hirsiväyliä. Ja jokapaikassa kuhisi ihmisiä, ikäänkuin jättiläismuurahaisia. — Savisia, likaisia, rääsyisiä miehiä, jotka ryömivät kaivamistaan lävistä ulos ja sisään, kiipeilivät uurnia pitkin kuin isot koppakuoriaiset ja tekivät otsansa hiessä työtä sorakasoilla, joita he koskaan eivät jättäneet rauhaan — miehiä niin kauas kuin silmä näki, vuorenhuippujen äärilläkin asti, kaivaen, repien ja pesten luonnon kasvoja.

Li-Wan'ia kauhistutti tämä hirvittävä myllerrys. "Tosiaankin ovat nämä miehet hulluja", sanoi hän Canim'ille.

"Se ei ole ihmeellistä. Kulta, jota he hakevat, on suurta", vastasi tämä. "Se on suurinta maailmassa."

Tuntikausia vaelsivat he halki tämän ahneuden sekamelskan, Canim tarkaten kaikkea mielenkiinnolla, Li-Wan väsyneenä ja välinpitämättömänä. Hän tiesi että hän oli ollut saamaisillaan salaisuuden selville, mutta hermojännitys oli väsyttänyt hänet, ja hän odotti tyynesti että jotain tapahtuisi, vaikka hän ei tietänyt mitä. Jokapaikasta saivat hänen aistinsa lukemattomia vaikutelmia ja jokainen näistä kiihoitti hämärästi hänen uupunutta mielikuvitustaan. Jossakin hänen sisimmässään oli jotakin, joka oli sopusoinnussa ympäristön kanssa, unohtuneet ja ennen aavistamattomatkin yhdyssiteet uusittiin ja hän pani kaiken tämän merkille olematta utelias, hän oli levoton, mutta hän ei kyennyt niihin henkisiin ponnistuksiin, joita selittäminen ja ymmärtäminen olisi vaatinut. Niin laahusti hän siis herransa kintereillä, tyytyen odottamaan sitä, jonka hän tiesi jossakin, tavalla tai toisella tapahtuvan.

Päästyään ihmisten mielettömän pahoinpitelyn ikeestä palasi joki lopultakin vanhoille teilleen, jotka olivat likaantuneet ja samenneet heidän työstään, ja kiemurteli laiskasti halki laajojen aavikoiden ja metsämaiden laajenevan jokilaakson kautta laskuansa kohti. Tähän loppui joen "maksava" osa ja miehet eivät viitsineet laiskotella siellä, josta kulta ei ollut kaukana. Ja tässä Li-Wan, joka oli pysähtynyt kurittamaan Olo'a kepillänsä, kuuli naisen hopealta helkkyvän naurun.

Erään majan edessä istui nainen, kaunisihoinen ja ruusuinen kuin lapsi, hymyillen iloisesti ovessa seisovan toisen naisen puheille. Istuva nainen ravisti hajalleen suuren, mustan, märän tukkansa, joka höyrysi auringon lämpöisessä hyväilyssä.

Silmänräpäyksen seisoi Li-Wan jähmettyneenä. Sitten tunsi hän ikäänkuin häikäsevän salamaniskun ja oli niinkuin jotain olisi ratkennut, ja majan edessä oleva nainen katosi ja maja ja korkeat kuuset ja aaltoileva taivaanranta, ja Li-Wan näki toisen naisen auringon valossa harjaavan suurta, mustaa tukkaansa ja laulavan harjatessaan. Ja Li-Wan kuuli laulun sanat, ja ymmärsi ja oli lapsi jälleen. Hän näki näyn, johon kaikki levottomat unet sulivat ja tulivat yhdeksi ja haamut ja varjot alkoivat tavallisen kiertokulkunsa mutta kaikki oli selvää, yksinkertaista ja todellista. Monenlaisia näkyjä liiteli hänen ohitsensa, ihmeellisiä kohtauksia ja puita ja kukkia ja ihmisiä; ja hän näki ne ja tunsi ne kaikki.

"Silloin kun sinä olit pieni lintu, pikkunen metsälintu", sanoi Canim kiinnittäen palavan katseensa häneen.

"Kun minä olin pieni lintu", kuiskasi Li-Wan niin väsyneesti ja hiljaa että toinen tuskin kuuli. Ja hän tiesi valehtelevansa taivuttaessaan päänsä hihnoihin yhtyessään kävelyn tahtiin.

Kaikki tuntui niin omituiselta, ja todellisuus muuttui epätodelliseksi. Peninkulmainen vaellus ja leirin teko joen rannalla tuntui nyt painajaisunelta. Hän keitti ruokaa, antoi koirille syömistä ja irroitti kantamukset kuin unessa, eikä tullut entiselleen, ennenkuin Canim rupesi puhumaan seuraavista matkoistaan.

"Klondyke joki laskee Yukon'iin", sanoi hän, "joka on mahtava joki, mahtavampi kuin Mackenzie joki, jonka sinä tunnet. Me lähdemme siis, sinä ja minä Fort o'Yukon'iin. Sinne on koirilla talvisaikaan kahdenkymmenen päivän matka. Sitten seuraamme Yukon'ia länteen päin — sata tai kaksisataa päivämatkaa — en tiedä varmasti kuinka monta. Hyvin kauaksi. Ja sitten tulemme me meren rannalle. Sinä et tiedä mitään merestä, siis kerron sinulle siitä. Niinkuin järvi on verrattuna saareen, on meri verrattuna maahan; kaikkien jokien vesi virtaa siihen, ja se on ääretön. Olen nähnyt sen Hudson Bay'ssa, tahdon vielä nähdä sen Alaskassa. Sitten ehkä lähdemme isolla kanootilla merelle, sinä ja minä, Li-Wan, tai lähdemme maata myöten etelään, monia satoja päivämatkoja. Ja sitten en tiedä mitään muuta, kuin että olen Canim, Kanootti, kulkija maailman matkailija."

Li-Wan istui kuunnellen ja häntä rupesi pelottamaan, kun hän ajatteli matkaa halki pohjattoman erämaan. "Se on väsyttävä matka", sanoi hän ainoastaan, painaen päänsä polviansa vasten.

Sitten hänen päähänsä pälkähti loistava tuuma, ja hän tunsi verensä polttavan tätä ajatellessa. Hän meni jokirantaan ja pesi kasvoistaan kuivuneen saven. Kun vesi oli lakannut väreilemästä, katseli hän kauan peilikuvaansa; mutta aurinko ja tuulet olivat tehneet tehtävänsä, eikä hänen karkea ruskea ihonsa ollut ruusuinen kuin lapsen. Mutta tuuma oli loistava ja hänen innostuksensa yhä palava, kun hän ryömi miehensä viereen makuupeiton alle.

Hän makasi hereillään, katsellen sinistä taivasta ja odotellen, että Canim vaipuisi ensimäiseen syvään uneen. Kun tämä nukkui, siirtyi hän hitaasti ja varovasti vuoteesta, peitti miehensä ja nousi pystyyn. Jo toisella askeleella murahti Bash vihaisesti, mutta hän kuiskasi sille rauhoittavasti ja katsahti mieheensä, Canim kuorsasi ääneen. Sitten hän kääntyi ja joustavin, nopein askelin lähti hän samaan suuntaan, mistä he olivat tulleetkin.

Mrs. Evelyn Van Wyck oli juuri maata menossa. Kyllästyneenä kaikkiin näihin velvollisuuksiin, joita hänellä oli seurapiireissä rikkautensa ja lesken edullisen aseman tähden oli hän lähtenyt Pohjolaan ja asettunut asumaan sievään majaan kaivosalueen rajalla. Ystävättärensä Myrtle Giddings'sin avulla ja kiihoittamana leikki hän luonnonelämää, harrastaen hienostuneella antautumuksella kaikkea alkuperäistä.

Hän koitti päästä irti sukupolvien liikasivistyksestä ja salonkitavoista, ja saada jälleen sen otteen luontoon, josta hänen esi-isänsä olivat hellittäneet. Samaten omaili hän sielullisia olotiloja, jotka hänen toivonsa mukaan, olisivat lähennelleet kivikauden ihmisten kantaa, ja nyt juuri kootessaan tukkaansa yöksi, kuvitteli hän mielessään rakkausseikkailua paleolotiselta ajalta. Yksityiskohtia olivat pääasiallisesti asuttava luola ja murskatut ydinluut ja erinäiset kohtaukset, joissa esiintyi villipetoja, karvaisia mammutteja ja taisteluita yksinkertaisilla kiviveitsillä; mutta ne mielikuvat olivat ihastuttavia. Ja juuri kun Evelyn Van Wyck juoksi pimeitä metsäpolkuja pitkin liian kovakouraisen, matalaotsaisen ja nahkoihin puetun rakastajansa hyväilyjä pakoon, aukeni ovi ilman naputusta ja alkuperäinen, villinnäköinen, nahkoihin puettu nainen astui sisään.

Loikkauksella, joka olisi voinut tuottaa kunniaa luolanaiselle, pääsi miss Giddins turvaan pöydän taakse. Mutta mrs. Van Wyck pysyi paikoillaan. Hän huomasi, että tulija oli kovan mielenliikutuksen vallassa ja katsahti taakseen oliko tie selvänä hänen sängylleen, jossa tyynyn alla oli iso Colt revolveri.

Mutta hän sanoi sen omalla kielellään, kielellä, jota puhuttiin ainoastaan pienessä maailman kolkassa, ja jota naiset eivät ymmärtäneet.

"Olentoraukka on varmasti vaaraton", vastasi mrs Van Wyck. "Ja katsos hänen nahkavaatteitansa, kuinka kuluneet ja risaiset ne ovat. Ne ovat varmaankin ainoanlaatuiset. Minä otan ne kokoelmaani. Otappas pussini, Myrtle ja pane vaaka kuntoon."

Li-Wan seurasi hänen huultensa liikkeitä, mutta sanat olivat käsittämättömiä ja nyt hän ensikertaa, jännityksen ja epätiedon hetkellä ymmärsi, ettei löytyisi mitään tapaa, jolla he voisivat vaihtaa ajatuksia keskenään.

Ja onnettomana mykkyydestään, levitti hän kätensä ja huudahti: "oi nainen, sinä olet minun sisareni!"

Kyyneleet tippuivat hänen poskiaan pitkin, sillä hän tunsi kuinka nämä naiset kiinnittivät häntä puoleensa ja hänen äänensä ilmaisi sen sanan, jota hän ei voinut saada sanoiksi. Mutta miss Giddings vapisi ja mrs. Van Wyck'kin oli hämillään.

"Minä tahtoisin elää, niinkuin te elätte. Sinun tiesi ovat minun teitäni ja meidän tiemme ovat samoja. Minun mieheni on Canim, Kanootti, ja hän on iso ja väkevä, ja minä pelkään. Koko maailma on hänen tietään, eikä se koskaan lopu ja minä olen väsynyt. Minun äitini oli teidän laisenne, ja hänen tukkansa ja silmänsä niinkuin sinun tukkasi ja silmäsi. Ja minun elämäni oli silloin ihanaa ja aurinko niin lämpöinen."

Hän polvistui nöyrästi ja painoi päänsä mrs. Van Wyck'in jalkojen juureen. Mutta pelästyen hänen kiivauttaan, vetäytyi mrs. Van Wyck poispäin.

Li-Wan nousi huohottaen seisaalleen. Hänen mykät huulensa eivät voineet ilmaista hänen tulvehtivaa rotutunnettansa.

"Myydä? Te myydä?" kysyi mrs. Van Wyck yläluokan tavalliseen tapaan, koittaen puhua "murretta."

Hän kosketteli Li-Wan'in kuluneita nahkavaatteita, näyttääkseen mitä hän tahtoi ja pani vaakaan monen sadan dollarin edestä kultaa. Hän sekoitteli kultajauhoa ja antoi sen viekoittelevasti valua sormiensa lomitse. Mutta Li-Wan näki ainoastaan sormet, maidonvalkoiset ja kauniinmuotoiset, jotka kapenivat ruusuisiin, jalokiviin verrattaviin kynsiin päin. Hän pani oman känsittyneen ja työn tärvelemän kätensä toisen käden rinnalle ja itki.

Mrs. Van Wyck käsitti väärin. "Hyvää kultaa! Te myydä? Te vaihtaa?" Ja hän pani uudestaan kätensä Li-Wan'in nahkatakille.

"Kuinka paljon? Te myydä? Kuinka paljon?" hoki hän, silittäen kädellään karvapeitettä, tunteakseen, olivatko saumat suonilla neulotut.

Mutta Li-Wan oli kaikelle kuuro, ja naisen sanat eivät merkinneet hänelle mitään. Hän suri epäonnistumistaan. Kuinka voisi hän ilmaista itsensä näille naisille? Sillä hän tiesi, että he olivat samaa rotua, saman veren sisaria, samojen miesten ja heidän naistensa joukkoa. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti huoneessa, tarkastaen pehmeitä verhoja, joita riippui joka paikassa, naisten vaatteita, isoa soikeaa peiliä ja sen alla olevia hienoja toaletti-vehkeitä. Ja nämä esineet kiusasivat häntä, sillä hän oli nähnyt samanlaisia ennen; ja katsellessaan niitä, koittivat hänen huulensa muodostella sanoja, joita hänen kurkkunsa ei voinut ääntää. Silloin hänen aivoissaan syntyi ajatus ja hän suoristautui. Hänen täytyi tyyntyä. Hänen täytyi hillitä itsensä, sillä tällä kertaa ei saanut tulla mitään väärinkäsitystä, muuten… hän vavahti pidättäessään kyyneleitään ja suoristautui jälleen.

Hän laski kätensä pöydälle. "Pöytä" , sanoi hän selvästi ja kirkkaasti. Hän toisti vielä, "Pöytä."

Hän katsoi mrs. Van Wyck'iin, joka nyökäytti myöntäen. Li-Wan oli ylen onnellinen, mutta ponnisti kaiken tahdonvoimansa ja pysyi rauhallisena. "Kamiina" , jatkoi hän, "Kamiina."

Ja jokaisesta mrs. Van Wyck'in nyökkäyksestä kohosi Li-Wan'in ihastus. Milloin epäröiden ja änkyttäen, milloin kuumeisella kiireellä, aina sen mukaan palasivatko unohdetut sanat hänen mieleensä pikemmin tai hitaammin, kulki hän ympäri huonetta nimitellen esineen toisensa jälkeen. Ja lopulta hän pysähtyi ja pää voitonriemuisesti takanojossa seisoi hän odottaen.

"Kissa", sanoi mrs. Van Wyck nauraen ja tavaili niinkuin lastentarhassa: "Mi-nä nä-enkis-san-vie-vän-hii-ren."

Li-Wan nyökkäsi totisena. He alkoivat lopulta ymmärtää häntä, nämä naiset. Hänen pronssinruskeat poskensa punastuivat tätä ajatellessa ja hän hymyili ja nyökkäsi vielä innokkaammin.

Mrs. Van Wyck kääntyi ystävättärensä puoleen. "Hän on varmaankin saanut jonkinlaisen sivistyskiillotuksen joltakin lähetyssaarnaajalta, ja tulee nyt näyttämään sitä meille."

"Varmaankin", kikatti miss Giddings. "Pikku hupsu! Hän estää meidän unemme turhamaisuudessaan."

"Sittenkin minä tahdon takin. Jos se on vanha, on se erinomaista työtä, — suuremmoista." Hän palasi vieraansa luo. "Vaihtaa? Te! Vaihtaa? Noh? Kuinka paljon, te?"

"Ehkä hän mieluummin ottaisi puvun tai jotakin sellaista", arveli miss
Giddings.

Mrs. Van Wyck meni Li-Wan'in tykö ja osoitti eleillä, että hän vaihtaisi aamunuttunsa Li-Wan'in takkiin. Ja helpottaakseen sopimuksen tekoa, otti hän kiinni Li-Wan'in kädestä ja painoi sen pitsien ja silkkiruusujen päälle huokuvalle povelleen, kuljettaen sormia edestakaisin, että nainen tuntisi kankaan laadun. Mutta jalokiviperhonen, joka piti nuttua koossa, oli huonosti kiinnitetty, ja nuttu aukesi, paljastaen hänen kiinteät, valkoiset rintansa, joita lapsen huulet eivät olleet koskettaneet.

Mrs. Van Wyck korjasi ilman muuta pukunsa; mutta Li-Wan huudahti matalalla äänellä ja repi ja raastoi nahkapaitaansa, kunnes sai esille omat rintansa, jotka olivat yhtä valkoiset ja kiinteät kuin Evelyn Van Wyck'in. Epäselvästi mutisten ja nopeilla liikkeillä koitti hän näyttää niiden yhtäläisyyttä.

"Puoliverinen", huomautti mrs. Van Wyck. "Sitä jo päättelinkin hänen tukastaan."

Miss Giddings teki halveksivan liikkeen. "Ylpeilee isänsä valkoisesta ihosta. Se on vastenmielistä. Anna hänelle jotakin, Evelyn, ja lähetä hänet tiehensä."

Mutta toinen nainen huokasi. "Olento parka. Toivon, että voisin tehdä jotakin hänen hyväkseen."

Raskaita askeleita kuului samassa ulkona. Sitten majan ovi avautui selälleen ja Canim astui sisään. Miss Giddings luuli jo loppunsa tulevan ja huudahti, mutta mrs. Van Wyck katsoi mieheen tyynesti.

"Kuinka voida?" vastasi Canim kohteliaasti ja avomielisesti, samalla osoittaen Li-Wan'ia. "Olla vaimoni."

"Pow-Wah-Kaan'in tytär? Ei, mitä he siitä piittaisivat? Parempi on minun sanoa heille, että sinä olet huono vaimo, joka ryömit miehesi vuoteesta, unen raskaasti painaessa hänen silmiään."

Uudelleen hän koitti tarttua naiseen, mutta tämä pakeni mrs. Van Wyck'in luokse, jonka jalkoihin hän heittäytyi, koettaen syleillä hänen polviaan. Mutta rouva peräytyi muutaman askeleen, antaen silmäyksellä luvan Canim'ille. Tämä tarttui Li-Wan'in kainaloihin ja nosti hänet jaloilleen. Li-Wan taisteli epätoivon vimmalla vastaan, ja Canim huohotti ponnistuksesta väsyneenä, heidän päästyään puoliväliin lattiaa.

"Päästä minut, Canim", nyyhkytti nainen. Mutta Canim väänsi hänen rannettansa, kunnes Li-Wan lakkasi vastustamasta. "Pienen metsälinnun muistot ovat liian voimakkaita, ja saavat ikävyyksiä aikaan", alkoi hän.

"Minä tiedän! Minä tiedän!" keskeytti nainen. "Minä näen lumessa olevan miehen, ja niinkuin en koskaan ennen, näen hänen konttaavan. Ja minua, joka olen pieni lapsi, kantaa hän selässään. Ja tämä on ennen Pow-Wah-Kaania ja ennen aikaa, jona jouduin pieneen maailman kolkkaan."

"Sinä tiedät sen", vastasi Canim, pakottaen häntä ovellepäin, "mutta sinä seuraat minua Yukonia alas ja unohdat."

"En ikänäni tule unohtamaan! Niinkauan kuin ihoni on valkoinen, tulen muistamaan!" Hän tarttui suonenvedontapaisesti ovenpieleen ja katsoi viimeisen kerran rukoilevasti mrs. Van Wyck'iin.

Hän irroitti puhuessaan Li-Wan'in sormet ovenpielestä ja meni hänen kanssaan ulos tielle.

Kylästä kuului valitusta. Naiset räkättivät keskenään, kimakasti huutaen. Miehet olivat synkän ja neuvottoman näköisiä, ja koiratkin kiertelivät epävarmoina pitkin leiriä, valmiina pakenemaan metsään ensimäisen vaaran uhatessa. Ilma oli täynnä epäluuloa. Kukaan ei ollut varma naapuristaan, ja jokainen tiesi, että hänen toverinsa olivat yhtä epävarmoja hänestä. Lapsetkin olivat allapäin ja juhlallisia, ja pikku Di Ya, joka oli kaikkeen syypää, oli saanut perinpohjaisen selkäsaunan, ensin äidiltään Hooniah'ilta, sitten Bawn'ilta, isältään, ja nyyhkytti nyt, maailman murjomana, suuren kumoonkäännetyn kanootin suojassa rannalla.

Ja päälle päätteeksi oli shamaani Scundoo epäsuosiossa, eikä hänen tunnettuun noituuteensa voitu vedota ilkityön tekijän selville saamiseksi. Hän oli kuukausi takaperin luvannut toimittaa suosiollisen etelätuulen heimolle, jonka piti lähteä potlatch'iin Tonkinissa, jossa Taku Jim'in piti tuhlata kahdenkymmenen vuoden säästöt; ja kun se päivä tuli, katso, silloin puhalsikin iljettävä pohjatuuli ja ensimäisistä kolmesta kanootista, jotka lähtivät matkaan, upottivat suuret laineet yhden ja murskasivat kaksi kallioihin ja yksi lapsi hukkui. Hän selitti avanneensa väärän säkin suun — erehdyksessä. Mutta kansa ei hänen sanojaan kuunnellut; hänen ovelleen ei enää tuotu lahjoja, lihaa, kalaa ja turkiksia ja hänen luultiin pysyttäytyvän sisällä surren ja paastoten ja katkerasti katuen; itse asiassa hän söi vatsansa täydeltä mainioista varastoistaan, ajatellen rahvaan epävakaisuutta.

Hooniah'n peitteet olivat kadonneet. Ne olivat erinomaisia peitteitä, ihmeellisen paksuja ja lämpöisiä, ja hän oli niistä vieläkin ylpeämpi sentähden, että oli saanut ne niin halvalla. Ty Kwan, joka asui naapurikylän takana, oli ollut hullu, erotessaan niistä niin helposti. Mutta Hooniah ei tiennyt, että peitteet olivat olleet sen murhatun englantilaisen, jonka katoomisen johdosta Yhdysvaltain sotalaiva oli nuuskinut jonkun aikaa pitkin rannikkoa ja sen höyrypurret savunneet ja puhkuneet oudoissa lahdelmissa. Ja koska Hooniah ei tietänyt, että Ty Kwan'in oli luovutettava peitteet, ettei hänen oma kansansa joutuisi pulaan, jos hallitus niistä nostaisi kysymyksen, ei hänen ylpeyttänsä oltu loukattu. Ja koska naiset kadehtivat häntä, oli hänen ylpeytensä rajaton, kunnes se täytti koko kylän ja ulottui pitkin Alaskan rannikkoa Dutch Harbour'ista St. Mary'yn. Hänen totem'insa [vaakuna, puumerkki. Suom.] oli tullut kuuluisaksi ja kaikki kalastajat tunsivat hänen nimensä peitteiden tähden, ja niiden ihmeteltävän paksuuden ja lämpöisyyden takia. Niiden häviäminen oli merkillinen asia.

"Minä ripustin ne vaan aurinkoon, majan seinämälle", vakuutti Hooniah tuhannetta kertaa Thlinglet-sisarilleen. "Ripustin ne vaan ja käänsin sitten selkäni, sillä Di Ya, senkin taikinanvaras ja raakojen jauhojen syöjä, oli pistänyt päänsä isoon rautapataan ja pudonnut sinne, ja oli näin jäänyt päälleen pataan, jalat heiluen ilmassa kuin puunoksat tuulella. Ja minä vedin hänet vain siitä ylös, ja kopautin hänen päätään oveen pari kertaa, että hän paremmin ymmärtäisi, ja katso, peitteet olivat poissa."

"Se oli iso vahinko", lisäsi yksi. Ja toinen: "Ei koskaan ole vielä löytynyt sellaisia peitteitä." "Me valitamme sinun häviötäsi", lisäsi kolmas. Mutta joka ainoa nainen oli sydämessään mielissään siitä, että nämä vihattavat, riitaa synnyttävät peitteet olivat poissa.

"Niin, niin", sanoi Bawn tuskissaan, "mutta eihän kylässä ollut tuttavia muista paikoista. Sentähden on selvä, että joku oman heimomme jäsenistä on luvattomasti anastanut peitteet."

"Kuinka se voisi olla mahdollista?" huusivat naiset harmissaan yhteen ääneen. "Kuka se voisi olla?"

"Siis on se ollut noituutta", jatkoi Bawn tyhmän näköisenä, mutta tarkkasi salavihkaa heidän kasvonilmeitään.

" Noituutta !" Tämän kankean sanan sanoessaan he alensivat äänensä ja katselivat pelästyneinä toisiaan.

"Niin", sanoi Hooniah, ja hänen äänensä ilmaisi hänen luonteensa pahuuden, "ja nyt on lähetetty sana Klok-No-Ton'ille ja väkevät soutajat. Varmasti on hän täällä iltapäivällä."

Pienet joukkueet hajaantuivat ja kylän valtasi pelko. Kaikista onnettomuuksista oli noituus kauhein. Ainoastaan shamaanit tulivat toimeen näkymättömän maailman kanssa, eikä kukaan mies, nainen eikä lapsi voinut tietää ennenkuin koettelemuksen hetki tuli, oliko hänen sielunsa pahojen henkien vallassa vai eikö? Ja Klok-No-Ton, joka asui naapurikylässä, oli kaikista shamaaneista julmin. Ei kukaan löytänyt niin paljon pahoja henkiä kuin hän, eikä kukaan kiusannut uhrejaan kamalammin. Kerrankin oli hän löytänyt pahan hengen, joka asui kolmen kuukauden vanhan lapsen ruumiissa, — hyvin itsepäisen pahan hengen, joka ei suostunut lähtemään, ennenkuin lapsi oli maannut ohdakkeilla ja orjantappuroilla viikon. Sitten heitettiin ruumis mereen, mutta aallot heittivät sen yhä uudestaan takaisin kiroukseksi kylälle, eikä se pysynyt poissa, ennenkuin kaksi väkevää miestä soudettiin luodeveden aikaan merelle ja hukutettiin.

Ja Hooniah oli lähettänyt hakemaan tätä Klok-No-Ton'ia. Parempi olisi ollut jos Scundoo, heidän oma shamaaninsa, olisi jälleen otettu armoihin. Sillä hän oli aina ollut parempi tavoiltaan ja tiedetään hänen karkoittaneen kaksi paholaista miehestä, joka myöhemmin siitti seitsemän tervettä lasta. Mutta Klok-No-Ton! Kauheat aavistukset puistattivat kylänväkeä häntä ajatellessaan, ja jokainen tunsi olevansa syyttävien silmäysten maalina ja katsoi syyttäen tovereitaan — jokainoa, paitsi Sime, ja Sime oli pilkkaaja, jonka tulisi käymään hullusti, — ja sitä käsitystä eivät hänen menestyksensä voineet muuttaa.

"Hohhoh!" nauroi hän. "Perkeleitä ja Klok-No-Ton, — jonka pahempaa perkelettä ei ole koko Thlinket-maassa."

"Sinä mieletön! Hän tulee juuri nytkin tänne noituuksineen ja taikoineen, niin että kavahda kieltäsi, ettei sinua paha peri ja päiväsi tässä maassa luetut olisi!"

"Minä olen Sime, joka en pelkää vaaroja, enkä pimeyttä. Minä olen väkevä mies, niinkuin isäni ennen minua ja minun pääni on selvä. Et sinä enkä minä ole omin silmin nähnyt näkymättömiä pahoja, asioita…"

"Mutta' Scundoo on", vastasi La-lah. "Ja samaten Klok-No-Ton. Sen me tiedämme."

"Kuinka sinä sen tiedät, sinä mielettömän poika", jyristi Sime, ja hänen paksu häränniskansa punastui kiukusta.

"Heidän omista sanoistaan, — juuri niistä." Sime hymähti ylenkatseellisesti. "Shamaani on ainoastaan ihminen. Eikö hänkin voi puhua kierosti, niinkuin sinä ja minäkin? Pyh! Pyh! Ja vieläkin, pyh! Ja tämä sinun shamaaneillesi ja heidän piruilleen! Ja tämä! ja tämä!"

Ja näpäyttäen sormiaan oikealle ja vasemmalle lähti hän tiehensä halki katselijajoukon, joka peloissaan ja innokkaasti teki hänelle tietä.

"Hyvä kalamies ja suuri metsästäjä, mutta paha ihminen", sanoi yksi heistä.

"Ole siis paha, niin sinunkin käy hyvin", vastasi Sime olkansa takaa. "Jos kaikki olisivat pahoja, ei shamaaneja tarvittaisikaan. Pyh! Te pimeätä pelkäävät lapset!"

Ja Klok-No-Ton'in saapuessa iltapäivällä, nauroi Sime yhtä uhmaavasti kuin aikaisemminkin; eikä hän voinut olla laskematta leikkiä, kun shamaani maihin noustessaan kompastui santaan. Klok-No-Ton katsoi häneen vihaisesti ja meni tervehtimättä väkijoukon läpi Scundoon majalle.

Klok-No-Ton'in ja Scundoo'n tapaamisesta heimon väki ei saanut tietää mitään, sillä he pysyivät hyvän matkan päässä ja puhuivat kuiskaten, sillä aikaa kun salaisuuksien herrat olivat yhdessä.

"Terve, oi Scundoo", jyrähti Klok-No-Ton, epävarmana siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.

Hän oli kasvultaan jättiläinen ja näytti tavattomalta pienen Scundoo'n rinnalla, jonka ääni oli kuin heinäsirkan kaukainen, heikko sirkutus.

"Niin, niin", keskeytti pieni shamaani kärsimättömästi, "että minä olen joutunut pahoille päiville, sillä muuten ei minun tarvitsisi kiittää sinua siitä, että sinä teet minun työni."

"Ei niin, hyvä Klok-No-Ton", mutisi Scundoo, tehden torjuvan liikkeen kädellään. "Minä olen sinun orjasi, ja korkein toivoni on voida osoittaa sinulle ystävyyttä."

Suuri shamaani teki kysymyksensä toista koitellakseen, ja Scundoo hymyili kalpeasti, sillä hän oli tottunut lukemaan ihmisten ajatukset, ja kaikki ihmiset olivat hänestä kovin mitättömiä.

"Sinä olet aina ollut suuri noita", vastasi hän. "Epäilemättä saat sinä pian selville, kuka pahantekijä on."

"Niin, piankin, kun saan hänet vain silmieni eteen." Klok-No-Ton epäili taaskin. "Onko muilta paikoilta käynyt vieraita?" kysyi hän.

Hän näytti kenkiänsä, jotka olivat tehdyt turkishylkeen ja mursun nahasta ja vieras tarkasti niitä peitetyllä mielenkiinnolla.

"Minä sain ne mieheltä La-lah. Hän on merkillinen mies, ja minä olen usein ajatellut…"

"Olen usein ajatellut", päätti Scundoo lauseensa, ja oli sitten hetken vaiti. "Nyt on kaunis päivä ja noituutesi on voimallinen, Klok-No-Ton."

Klok-No-Ton'in kasvot kirkastuivat. "Sinä olet suuri mies, Scundoo, shamaani shamaanien joukossa. Minä lähden nyt. Tulen sinua aina muistamaan. Ja mies La-lah on, niinkuin sinä sanoit, merkillinen mies."

Scundoo hymyili vieläkin kalpeammin, sulki oven lähtevän vieraansa perään ja salpasi sen kahteen kertaan.

Sime pani kuntoon kanoottiaan, kun Klok-No-Ton tuli rantaan, ja hän keskeytti työnsä vain ladatakseen pyssynsä, jonka pani viereensä saataville.

Shamaani huomasi tämän ja huusi: "Kokoontukoon kaikki kansa tähän paikkaan! Tämä on Klok-No-Ton'in, pirunhakijan ja pirujen karkoittajan, käsky."

Hän oli aikonut koota heidät Hooniah'n taloon, mutta oli välttämätöntä, että kaikki olisivat läsnä, ja hän epäili Sime'n kuuliaisuutta eikä halunnut riitaa. Hänestä oli paras jättää Sime omaan oloonsa, sillä Sime ei ylipäänsä ollut kenenkään shamaanin terveydelle hyvä.

"Tuotakoon nainen Hooniah tänne", komensi Klok-No-Ton, katsellen vihaisesti ympärillään olevaa piiriä, ja niillä joihin hänen silmänsä sattui, kulkivat kylmät väreet pitkin selkäpiitä.

"Minä ripustin ne vain päivänpaisteeseen ja katso, ne olivat poissa;" inisi hän.

"Hänet olen minä pehmittänyt, ja tulen vieläkin pehmittämään, koska hän on tuottanut onnettomuutta meille, jotka olemme köyhiä ihmisiä."

"Peitteet" huusi Klok-No-Ton käheästi, huomaten Hooniah'n tahtovan vähentää hänelle tulevaa palkkiota. "Peitteet, nainen! Niiden arvo tunnetaan."

"Minä ripustin ne vain päivänpaisteeseen", tiuskasi vaimo, "ja me olemme köyhää väkeä, eikä meillä ole mitään."

Shamaani ojentautui äkkiä pirullisesti irvistäen, ja Hooniah peräytyi. Mutta mies hypähti samassa eteenpäin, silmät nurinpäin päässä ja alaleuka roikkuen, niin että nainen horjahti ja kaatui, madellen hänen jaloissaan. Shamaani heilutti käsiään, hurjasti piesten ilmaa, hänen ruumiinsa vääntyessä ja kiertyessä tuskissa. Näytti siltä kuin saisi hän kaatuvataudin kohtauksen. Hänen huulilleen tuli valkoista vaahtoa ja hänen ruumiinsa vapisi ja nytkähteli.

Naiset alkoivat valittaen laulaa, heilutellen ruumiitaan veltosti edestakaisin ja miehet lankesivat huumiotilaan, kunnes ainoastaan Sime oli jäljellä. Hän istui kanoottinsa laidalla, katsellen ivallisesti tätä menoa; hänen esivanhempiensa peritty taikausko pyrki vaikuttamaan, mutta hän vannoi vahvimmat valansa, että häntä ei lannisteta. Klok-No-Ton oli kauhea katsella. Hän oli heittänyt vaippansa yltään ja repinyt vaatteensa, niin että hän, paitsi uumilla roikkuvaa kotkankynsistä tehtyä vyötä, oli aivan alaston. Kiljuen ja karjuen, musta tukka kuin yön varjona leyhyen, juoksi hän hurjasti ympäri piiriä. Hänen raivossaan oli jonkinlaista alkuperäistä poljentoa, ja kun kaikki olivat yhtyneet siihen, heiluttaen ruumiitaan samaan tahtiin kuin hänkin, huutaen yhteen ääneen, istui hän suorana, käsi ojennettuna osoittaen sormella, joka oli kuin petolinnun kynsi. Tähän vastattiin kuin kuolevan soinnuttomalla ähkinällä, ja ihmiset kumartuivat vapisevin polvin, kun tuo kauhistuttava sormi hitaasti kulki heidän ohitseen. Sillä se merkitsi kuolemaa, ja ne, joiden ohi se oli kulkenut, saivat jäädä eloon ja he seurasivat sen kulkua jännittyneinä.

Lopulta pysähtyi kohtalokas sormi La-lah'in kohdalle, joka päästi hirveän huudon. Hän vapisi kuin haavanlehti ja näki jo itsensä kuolleena, omaisuutensa jaettuna ja leskensä hänen veljensä vaimona. Hän koetti puhua, kieltää, mutta hänen kielensä oli tarttunut kitalakeen ja hänen kurkkuaan kuristi sietämätön jano. Klok-No-Ton näytti puoliksi pyörtyneen, nyt kun hän oli tehnyt työnsä; mutta hän odotti silmät kiini suurta veri-huutoa, — suurta veri-huutoa, jonka hän tunsi tuhansista noitumistilaisuuksista, jolloin heimon väki susina hyökkäsi vapisevan uhrin kimppuun. Mutta hiljaisuus vallitsi, sitten kuului hiljaista kikatusta sieltä ja täältä, joka levisi kunnes kaikki nauroivat täyttä kurkkua.

"Kaikki sen tietävät", änkytti La-lah. "Kahdeksan pitkää kuukautta olen ollut poissa Siwash-heimon hylkeenpyytäjien parissa ja vasta tänään tulin takaisin ja Hooniah'n peitteet olivat poissa, ennenkuin tulin."

"Se on totta", huusivat kaikki yhteen ääneen. "Hooniah'n peitteet olivat poissa, ennenkuin hän tuli."

Mutta Klok-No-Ton näki ainoastaan Scundoo'n naaman ja hänen kalpean hymynsä ja kuuli ainoastaan heinäsirkan kaukaisen, heikon sirkutuksen: "Minä sain ne mieheltä La-lah ja minä olen usein ajatellut", ja "nyt on kaunis päivä ja noituutesi on voimallinen."

Hän hyökkäsi Hooniah'n ohitse ja piiri teki hänelle vaistomaisesti tietä. Sime huusi hänelle pilkallisesti kanoottinsa laidalta, naiset nauroivat häntä päin naamaa, hänen jälkeensä huudettiin ilkkuvasti, mutta hän ei mistään välittänyt, juoksi vain kohti Scundoo'n majaa, Hän koputti ovelle, hakkasi sitä nyrkeillään, ja kiljui raakoja haukkumasanoja. Mutta vastausta ei kuulunut, paitsi silloin tällöin kuultiin Scundoo'n lukevan loitsujaan. Klok-No-Ton riehui kuin mieletön, mutta kun hänen piti isolla kivellä murtaa ovi, rupesivat miehet ja naiset mutisemaan. Ja hän, Klok-No-Ton, tiesi, että hänen valtansa ja voimansa oli mennyttä vieraan kansan silmissä. Hän näki miehen kumartuvan ottamaan kiveä, ja toisenkin, ja hänet valtasi pelko.

Klok-No-Ton kääntyi ympäri ja meni joukon halki rantaan, sydämessään karvas kiukku ja — eikä syyttä — ajatellet suojatonta selkäänsä. Mutta kiviä ei heitetty. Lapset kieppuivat pilkaten hänen jaloissaan ja nauru ja ivahuudot raikuivat ilmassa, mutta siinä kaikki. Mutta hän ei hengittänyt vapaasti ennenkuin kanootti oli kaukana laineilla; silloin hän nousi seisomaan ja kirosi kylän ja sen asukkaat, eikä unohtanut erikseen mainita Scundoo'ta, joka oli tehnyt hänestä pilkkaa.

Rannalla alettiin huutaa Scundoo'ta, ja koko kylänväki piiritti hänen oveaan pyytäen ja vannottaen ja epäselvästi soristen, kunnes hän tuli ulos ja nosti kätensä.

"Koska te olette minun lapsiani, annan teille anteeksi", sanoi hän. "Mutta en koskaan toiste. Viimeisen kerran saa teidän mielettömyytenne olla kostamatta. Se, mitä te tahdotte, täytetään, ja minä tiedän jo, mitä se on. Tänä yönä, kun kuu on mennyt maailman taakse katselemaan mahtavia vainioita, kokoontukoon pimeässä kaikki kansa Hooniah'n majan eteen. Silloin on ilkilyöntekijä astuva esiin ja saapa ansaitsemansa palkan. Minä olen puhunut."

"Se on oleva kuolema", huusi Bawn isoon ääneen, "sillä olemme saaneet kärsiä huolta ja häpeää."

"Nyt on kaikki selviävä, ja tyytyväisyys on jälleen vallitseva joukossamme", julisti La-lah ennustajan äänellä.

"Nämä Thlinket-ihmiset ovat mielettömyyden lapsia!" Sime läimäytti reiteensä. "En käsitä, että täysikasvuiset naiset ja väkevät miehet kieriskelevät loassa, uneksien asioista ja ihmetellen satuja."

"Minä olen maailmaa kulkenut mies", vastasi La-lah. "Minä olen kulkenut syvillä merillä ja olen nähnyt merkkejä ja ihmeitä, ja minä tiedän, että ne pitävät paikkansa. Minä ole La-lah —"

Kun kuun viimeinen hopeinen kajastus oli kadonnut maailman taakse, tuli Scundoo Hooniah'n majan ympärille kokoontuneeseen väkijoukkoon. Hän käveli nopeaan ja kevyesti, ja ne, jotka näkivät hänet Hooniah'n hylkeenrasvalampun valossa, huomasivat, että hän tuli tyhjin käsin, ilman kulkusia, naamiota tai shamaanin taikavehkeitä, ainoastaan iso, uninen korppi toisessa kainalossaan.

"Oletteko koonneet puita nuotiota varten, että kaikki näkisivät, mitä tapahtuu?" kysyi hän.

"Siis kuunnelkoot kaikki, sillä minun sanani tulevat olemaan harvat luvultaan. Olen tuonut kanssani Jelchs'in, korpin, joka paljastaa salaisuuksia ja näkee tulevia tapahtumia. Sen tulen minä panemaan Hooniahn'n ison mustan padan alle, hänen majansa pimeimpään nurkkaan. Hylkeenrasvalamppu sammutetaan, ja kaikki jäävät ulos pimeyteen, Yksi kerrallaan on teidän mentävä majaan, laskettava kätenne kattilalle pitkän hengenvedon ajaksi ja tultava takaisin ulos. Se on hyvin yksinkertaista. Jelchs kyllä epäilemättä äännähtää, kun ilkityöntekijän käsi on likellä sitä. Tai jos joku tietää jotakin muuta, ilmituokoon viisautensa. Oletteko te valmiit?"

"Siis tahdon kutsua jokaisen vuorolleen, miehen ja naisen, kunnes kaikki ovat kutsutut."

La-lah käskettiin ensimäisenä ja meni heti majaan. Kaikki heristivät korviaan ja kuulivat hiljaisuuden vallitessa hänen askeleensa, hänen kulkiessaan poikki natisevan lattian. Siinä olikin kaikki. Jelchs ei päästänyt ääntäkään, ei antanut merkkiä. Sitten oli Bawn'in vuoro, sillä olihan mahdollista, että mies varasti omat peitteensä, tarkoituksella häväistä naapureitaan. Sitten meni sisään Hooniah ja muut vaimot ja lapset, mutta ilman tulosta.

"Pelkäätkö sinä pimeää?" kysyi La-lah karskisti, nyt kun hänen oma viattomuutensa oli todettu.

Sime naurahteli! "Minä nauran kaikelle, sillä se on sulaa hullutusta. Menen kuitenkin sisään; en siksi, että uskoisin ihmeisiin, mutta näyttääkseni, etten pelkkää."

"Jonakin päivänä kohtaa sinut äkillinen kuolema", kuiskasi La-lah harmistuneena.

"Epäilemättä", vastasi pilkkaaja kevyesti "Harvat meistä vuoteisiinsa kuolevat, kiitos shamaanien ja syvän meren."

Kun puolet kylän väestä onnellisesti oli kestänyt kokeen, rupesi mieliala kiusallisesti kiihtymään, koska ei tultu mihinkään tuloksiin. Kun kaksi kolmasosaa oli sen läpäissyt, kaatui eräs raskaana oleva nuori nainen, ruveten kauhuissaan hermostuneesti huutamaan ja nauramaan.

Vihdoin tuli viimeisten vuoro mennä sisään, eikä mitään ollut tapahtunut. Ja Di Ya oli kaikista viimeinen. Varmasti se olisi hän. Hooniah valitti suruaan tähdille, ja muut vetäytyivät kauemmaksi onnettomasta nuorukaisesta. Hän oli peljästyksestä puolikuollut, ja hänen jalkansa notkahtelivat hänen allaan, niin että hän horjahti kynnyksellä, ja oli kaatumaisillaan. Scundoo työnsi hänet sisään ja sulki oven. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin pojan itku. Sitten kuului hänen hitaitten askeleittensa natina, hänen mennessään nurkkaan, ja palaavien askelten natina. Ovi aukeni ja hän tuli ulos. Mitään ei ollut tapahtunut.

"Sytyttäkää nuotio", komensi Scundoo. Kirkkaat liekit rupesivat loimuamaan ja valaisivat sekä vielä hiukan peljästyneitä, että epäileviä naamoja.

"Niin", vastasi tämä mukaantuvaisesti, "Scundoo vanhenee ja me tarvitsemme uuden shamaanin."

Sime pullisti ylimielisesti rintaansa, ja tepasteli pienen shamaanin luokse. "Hohhoh! mitäs minä sanoin. Ei siitä tullut mitään!"

"Siltä se voi näyttää! Siltä se voi näyttää!" vastasi Scundoo hiljaisesti. "Ja se voi näyttää merkilliseltä niiden mielestä, jotka eivät ymmärrä salattuja asioita."

"Ehkä niinkuin minäkin." Scundoo puhui aivan hiljaa, hänen silmäluomensa painuivat hiljaa alemmaksi ja yhä alemmaksi, kunnes ne kokonaan peittivät hänen silmänsä. "Aion siis tehdä uuden kokeen. Nostakoon jokainen mies, nainen ja lapsi nyt ja heti kätensä korkealle päänsä yläpuolelle."

Käsky oli niin odottamaton ja lausuttiin niin mahtipontisesti, että kaikki tottelivat kysymättä. Joka käsi oli ilmassa.

"Katselkoon jokainen toistensa käsiä, ja katselkoot kaikki", komensi
Scundoo, "että —"

Mutta hänen äänensä hukkui naurun rähäkkään, joka kuitenkin ilmaisi kiukkua. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet Sime'en. Jokaisen kädet, paitsi hänen olivat noesta mustat, mutta hänen eivät olleet Hooniah'in padan nokeamat. Ilman halki lensi kivi, joka osui hänen poskeensa.

"Se on valhe", lausui hän. "Valhe! Minä en tiedä mistään Hooniah'en peitteistä!"

Toinen kivi sattui hänen otsaansa, iso veri-huuto kajahti, ja jokapaikassa tunnustelivat ihmiset maata kiviä löytääkseen. Hän horjahti ja oli kaatumaisillaan.

"Se oli leikkiä! Paljasta leikkiä!" lausui hän. "Minä otin ne ainoastaan leikillä!"

"Mihinkä sinä olet ne piiloittanut?" Scundoo'n terävä, kimakka ääni viilsi kuin veitsi läpi melun.

"Suureen nahkaläjään majassani, siihen joka on telttatangon juurella", vastasi mies. "Mutta se oli leikkiä, minä sanon sen, ainoastaan —"

Scundoo nyökäytti päätään, ja ilma sakeni lentävistä kivistä. Simen vaimo itki hiljaa pää polvillaan, mutta hänen pieni poikansa, joka huusi ja nauroi, heitteli kiviä niinkuin muutkin. Hooniah hoippui takaisin kalliine peitteineen. Scundoo pysäytti hänet.

"Me olemme köyhää väkeä ja meillä on vähän", inisi nainen. "Älä siis kohtele meitä ankaruudella, oi Scundoo."

Kansa poistui horjuvan kiviröykkiön luota, jonka he olivat rakentaneet ja jäivät kuuntelemaan.

"En, se ei ole koskaan ollut minun tapani, Hooniah hyvä", vastasi Scundoo, tarttuen peitteisiin. "Näyttääkseni, etten ole ankara, otan ainoastaan nämät."

Ja hän poistui pimeyteen, peitteet ympärilleen käärittyinä, ja torkkuva
Jelchs kainalossaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKKASEN LAPSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Pakkasen lapsia

PAKKASEN LAPSIA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE