The Project Gutenberg eBook of Meren takaa I, by Aino Kallas

Esipuhe.
Saarenmaa.
Kaupunkimatka.
Lukkari ja kirkkoherra.
Kaalin aukolla.
Työorjat.
Kubja-Pärtin kuolema.
Ingel.
Vihollinen.

Saarekkeena Saarenmaalla, kesantolakeuksien keskellä, on pieni, vanha talo, mehiläispesineen, hedelmäpuineen, huojuvine haapoineen, jotka varistavat valkoisia haituvia. Kokonaisen pitkän, kesäkuuman päivän iltapuolen olen istunut kirsikkapuitten alla, mehiläisten suristessa, ja kuunnellut elämänsä iltapuoleen joutuneen miehen kertomuksia kansansa raskailta ajoilta. Nuori polvi tuntee ne ainoastaan kertomuksina, mutta niitten silminnäkijöitä on vielä monta elossa, eivätkä ne yli neljäkymmentä vuotta, mitkä ovat kuluneet työorjuuden ajoista, ole jaksaneet sen kaikkia jälkiä poistaa. Tässä pari pientä kertomusta, jotka itsepintaisimmin jäivät kytemään mielessä.

SAARENMAA.

Lakeat laidunmaat, hietanummet, joilla kyläläisten karja kesäisin syötöllä kulkee. Virstamääriä tasaista, puutonta maata, armotta alttiina auringon paahteelle, joka sitä hitaasti kärventää, kutistaen ruohon matalaksi nukaksi. Saviperäinen, harmaa maa halkeilee kuivuuttaan, rakoillen syvinä vakoina ja uurteina, jotka risteilevät kuin vanhuuden rypyt. Ei ainoakaan puu suo siimestään, maa on kova kuin kivi, rankkasadekin sen vain vaivoin lävistää, vesi jää pinnalle pieniksi, ruskeiksi ojiksi. Sateen jälkeen maa vilisee kuorietanoita, jotka hitaasti matelevat eteenpäin, kantaen asuntoaan seljässään.

Jo ennen Juhannusta on kaikki kasvullisuus karkoittunut, ainoastaan kataja visassa sitkeydessään ajaa juurensa helteen kovettamaan maahan. Mutta nälistyneet lammaslaumat, joilta ei yksikään orastava sirkkalehti säästy, eivät jätä senkään pistäviä oksia rauhaan. Ne jytystelevät katajapensaita joka puolelta, pureskellen ne suuriksi, vihreiksi mättäiksi, jotka toinen toisensa vieressä eroavat tasangosta. Se on kuin rococo-aikuinen puutarha, jonka taitavan puutarhurin käsi on kuvioiksi leikellyt, toiset ovat ympyriäisiä kuin pallo, muutamat munan soikeita, toiset supistuvat säännölliseksi sipuliksi kuin venäläisen kirkon kupu. Katajapensaitten välissä kasvaa ainoastaan ohdakkeita ja pientä, punaista kukkaa, jonka tulipunaiset, maata matavat kukkatertut loistavat kuin kimppu säkeniä kuivuneessa ruohossa.

Maisema kehittyy vähitellen, — karjamaat muuttuvat matalaa pähkinäpensaikkoa kasvavaksi nummeksi, tulee vastaan keto, jossa kataja yhtäkkiä on kiivennyt puuksi, ennen kuulumattomassa ylpeyden puuskassa, muistuttaen huonoa, kituvaa jäljennöstä etelän hautasypressilehdoista. Yli tien kulkee matala mäenharjanne, jonka tuuli näkyy tahtovan lakaista pois, se nostaa siitä yhtämittaa kokonaisia pilviä valkeaa lentohiekkaa, joka peittää lähitienoon, niin että jalka uppoaa siihen kuin sahajauhoihin.

Saarenmaalaiset talot ja mökit vilahtavat tien varsilta, joskus yksinäisinä, pensaikkoon kätkeyneinä tai kuin viskattuina kivikkotasangolle, toisinaan kyliksi yhtyen, viisi, kuusi taloa samassa ryhmässä. Mutta aina yhtä nöyrinä ja matalina, — syvälle kaltevat turve- ja olkikatot varjostavat seiniä kuin syvään silmille painettu lakki. Ne ovat kyyristyneet niin mataliksi kuin suinkin, ikäänkuin mahdollisimman vähän huomiota herättääkseen, niitten ainainen, harmaa väri eroaa tuskin huomattavasti ympäristöstä. Ja silloinkin, kun kyliksi yhtyvät, ne vaikuttavat yhtä arasti ja pelokkaasti, ikäänkuin nuo puolikymmentä taloa takaa-ajon pelvosta olisivat toisiaan likenneet. Mustina ja rappeutuneina, asuintupa, riihi ja navetta yhtenä rakennuksena, ne kyyhöttävät mahdottomien kattojensa alla, jotka näyttävät tahtovan tukahuttaa, painaa puristuksiin kaiken elämän. Tuon tuostakin vilahtaa tuulimylly, pyöreällä kivijalustallaan, hitaasti leikaten ilmaa harmailla siivillään.

Saarenmaan sydän on kiveä, kevättulvien ja sateitten aikana lohkeilee äkkiä maa, ja tulee näkyviin valkeanvihertävä kalkkikivi, aivankuin olisi maassa luuhun asti uloittuva haava. Se on Saarenmaan selkäranka.

On monta historiaa Saarenmaan menneisyydestä, mutta ei yhtäkään niin puolueetonta kuin tämä luonto. Saarenmaalla luonto kirjoittaa historiaa seitsensatavuotisesta orjuudesta.

Koko maisema on masennettu ja nöyrä, aivankuin olisi pitkät ajat raskaan rauta-anturan alle tallautunut. Ne ovat työorjan nälkiintyneet, syyttävät kasvot, jotka paistavat joka puolelta vastaan kovaksi kuivuneesta, käyttämättömästä karjamaasta, — sille, jolla on silmät nähdä.

Saarenmaan kivessäkin on orjan luonto, se ei milloinkaan vuorina kohoa, ei taivasta uhmaile, vaan maan sisustaan vetäytyy, kätkee uhkansa sydämeensä kuin orja. Ja karjanummien ohdakkeet, joita tuskin maasta eroitat, pistävät salavihaisina kättäsi tai jalkaasi, mutta kuitenkin pidät niitä niin halpoina, ettet edes taittamalla rankaise, vaan astut eteenpäin, ajatellen: ohdakkeen kostoa, orjan kostoa!

Saarenmaan kukoistuskin on lyhyttä ja räikeää kuin orjan pyhäpäivä. Ainoastaan parina viikkona ennen Juhannusta aaltoilevat aito saarenmaalaiset apilapellot kirkkaissa väreissä, korkeiksi ja reheviksi yleten. Kuin Itämeren kukka-ansari, täynnä tuulen tuomia näytteitä joka ilmansuunnalta, harvinaisia kukkia, jotka muuten pakenevat paljon eteläisemmille asuinsijoille. Viikate on jo valmiina sitä varten, sen häpäisevää hiontaa kuuluu joka talosta, sen terä välkähtää mökkien nurkilta, — huomenna tai ylihuomenna on lopussa tämä värivivahdusten vallaton leikki. Mutta pari päivää ennen Juhannusta, ne ovat Saarenmaan morsiusaikaa, tuuleen tuhlattua hunajantuoksua, väreissä laulettua korkeata veisua. Se on korvausta karuista karjamaista ja nälkäisistä nummista, se on Saarenmaalle samaa, mitä on saariston työorjalle pyhäpäivä, jolloin hän pukee ylleen kirjavan kansallispukunsa, jonka iloiset värit saavat hänet arkiryysynsä unohtamaan. Matalien, kivistä koottujen aitojen vierissä kukkivat orjantappurat, muuttaen kuivat, pölyiset maantiet raittiiksi ruusutarhoiksi, kätkien okansa punaisten kukkiensa alle kuin kissa kyntensä. Vetiset, alavat maat aaltoilevat valkeaa suovillaa, pehmeitä kuin äsken sataneet lumihöytäleet, ja hetteen silmän luona kukoistaa lemmikki, kansantarun mukaan aina veden partaalla, pestäkseen siniset silmänsä puhtaaksi. Sieltä täältä herraskartanojen kujilta pilkoittavat hevoskastanjan valkeat kukkatertut, suorina ja jäykkinä oksillaan kuin sytytetyt kynttiläkruunut. Hieta-äyräitten ja kiviaitojen lomiin, vieläpä olkikattojen rakoihinkin on imeytynyt kellertävä maksaruoho, joka kasvaa tiheinä mättäinä kuin keltainen sammal.

KAUPUNKIMATKA.

Toru Mihkel ajaa hiljakseen kartanon halkokuormaa kaupunkiin. Hän istuskelee väliin kuorman nokalla, jalat roikkuen, väliin kävelee vieressä. Hän astuu pahasti, jalat taipuvat polvesta ja notkahtelevat joka askeleella. Hän on pitkä ja hintelä, olkapäät vähän kumarat, alahuuli lerpattaa velttona.

Hän on hevosineen kuormineen paksun pölypilven peitossa, maantie on kuin jauholaari, joka pölähtelee joka kosketuksesta. Suuret, vihaiset paarmat piirittävät hevosta joka puolelta, imeytyen sen laihoille lauteille ja luisiin koipiin. Mihkel sivaltelee niitä tuon tuostakin koivun varvulla ja kiroaa välillä, toisinaan pakoittaa hevosen hölkkäjuoksuunkin niistä päästäkseen.

Maa on molemmin puolin kuivaa karjanummea, moniviikkoinen pouta on kulkenut kuin kulo sen ylitse. Multa irvistää paikotellen, kuin musta hiili. Pari virstaa tie kulkee kartanon peltojen halki, jotka jo ovat sänkenä, ruisky'öt alkavat kuivaa hienossa tuulessa.

Mihkel katselee ruiskuhilaita pitkään, kadehtivasti ja väliäpitämättömästi samalla kertaa. Toispäivänä hän oli itse vielä ollut kartanon pellolla leikkaamassa. Eilen oli pikkuisen ehtinyt aloitella omalla pellollaan, kaataa maahan pari sarkaa, ja nyt tuli tämä kaupunkiinmeno.

Sydänalaa hiukaisee niin kummasti, kun niitä omia peltoja ajattelee. Pieninä, kapeina kielekkeinä ne kiertelevät jossain suosilmän reunalla, huono-ojisina, huonosti väestettyinä. Viljakin on toisenlaista kuin kartanon pelloilla, kasvaa harvaa, lyhyttä kortta ja tyhjiä päitä. Mutta tänä vuonna oli siemenvilja ollut hyvää, ja kyllin oli sitä myös ollut, oras oli vihertänyt tiheänä nurmena. Mutta sitten tämä poutakesä. Yhä vaan aurinko hellittää pilvettömältä taivaalta, aamulla on sakea auer, koko ilmakehä näyttää kiehuvan ja höyryävän. Ruis kypsyy puolimittaisena, puolipehmeä jyvä varisee maahan. Tiukkuu maahan tulevan vuoden leipä.

He menevät armollisen herran luo, ensin yksitellen, sitten lähetystönä, lakit kourassa jo maantiellä: armolliset parooniherrat, ruis varisee! Armollinen herra katsoo tiukkaan, viittaa kädellään: sentähden tulettekin huomenna kartanon pellolle leikkaamaan, joka mies! He hiipivät ovesta ulos, pää riipuksissa kuin vanhalla työhevosella, ja ne pienet peltotilkut suon reunalla kangastavat mielessä. Mutta seuraavana päivänä he leikkaavat otsansa hiessä kartanon sarkaa.

Toru Mihkel on ennättänyt Kaarman kirkolle, josta vielä on kaksitoista virstaa Arensburgin kaupunkiin. Hevonen pysähtyy käskemättä ja luimistelee korviaan, se kääntää takkuisen harjansa vasemmalle päin. Suuren, matalan kivirakennuksen luota hirnahtaa toinen hevonen. Toru Mihkelin hevonen ynähtää vastaukseksi ja alkaa laahustaa sinnepäin.

Toru Mihkel kääntää hevosen krouvia kohti, joka synkkänä, pieni-ikkunaisena kohoo aivan kirkon vieressä. Vuosikymmeniä ne ovat katselleet toisiaan, kapakka ja kirkko, — kirkko suorana, ylevänä, musertavana, — krouvi matelevana ja salavihaisena.

Hän menee hevosen sidottuaan suoraan krouvitupaan, hidasta, notkahtelevaa käyntiään. Huone on viileä ja pimeähkö kuin kellari, kiviseinät uhoovat kylmää, lattia on leveillä, epätasaisilla kivipaasilla laskettu.

Vastapäisestä nurkasta nousee mies, kuskin puvussa, kiiltävänappinen takki yllä ja korkea hattu päässä.

Mies ottaa hatun päästään, paksu, kihara tukka hulmahtaa sen alta. Hänellä on leveät, verevät kasvot, heleänpunaiset posket ja toinen leuka pyöristymässä toisen alle. Silmät ovat pienet, intohimoiset ja kiiluvat, liikkuvat nopeasti. Hän kiinnittää ne Mihkeliin, tutkivasti, puoleksi pilkallisesti, ikäänkuin mitatakseen miehen tyhmyyttä. Hän heiluttelee jalkojaan, singahuttaa ne ristikkäin, renkuttelee tuoliaan ja hyräilee. Nähtävästi hänellä on jotain mielessä, jokin ajatus, jonka Mihkelin läsnäolo on synnyttänyt.

Mihkel ei huomaa lainkaan vieraan katseita, hän hörppii hitaasti viinaansa pienissä, säästäväisissä kulauksissa.

"Pellot varisee", — Toru Mihkel vastaa yksitoikkoisesti, kuin vanhaa asiaa kerraten ja hakematta ymmärrystä tai osanottoa itselleen. Samalla hän ensi kertaa katsoo vastapäätä istuvaan kuskiin. Jonkinlainen vaistomainen vastenmielisyys herää hänessä. Mokomakin herrojen syöttiläs! Syö selvää leipää kaiken vuotta!

Kuski sanoo sen kevyesti, huolimattomasti, vieläpä paljastaa valkeat hampaansakin ajatellessaan leipää, joka sytyttäessä palaa kuin olkitukko.

Mihkel vetäytyy hiukan taaksepäin, niin paljon kuin seinältä pääsee. Hän ei vastaa vielä sanaakaan, vaan punnitsee mielessään, taistellen pientä epäluuloa vastaan, joka kolkuttaa sydämessä.

"Menethän sinä muutenkin kaupunkiin, eihän tämä mitään paina", hän yhä mielittelee.

Hän kiertää ja kaartaa Mihkeliä, aivankuin tyttöä, jonka aikoo voittaa itselleen. Pieninä ja viekoittelevina kiiltävät hänen silmänsä paksujen kulmien alta. Noin hän varmaan katsoo tyttöihin, tahtoessaan saada niitä pauloihinsa. Juuri tyttösankari hänessä kaikkein eninten pistää esiin tällä hetkellä, voittamaton, jota ei kukaan jaksa vastustaa eikä kiinnittää.

Mihkel ojentaa kaikessa viattomuudessa kätensä ottaakseen kirjeen ja rahat. Hetken aikaa hän vielä epäilee: miksi toinen niin tyrkyttää hänelle kirjettä, ottaisihan hän sen vähemmilläkin mielittelemisillä. Mutta pieni, pyöreä hopearaha jouduttaa hänen päätöstään, omituisen mielihyvän tunne solahtaa läpi ruumiin, kun raha siirtyy hänen käteensä, se on hiukan kylmä, tuntuu kourassa kuin vesipisara. Melkein uusi se on, kiiltää ja kimaltaa pimeässäkin.

Mihkel istuu taas poikittain kuormallaan. Miksi kuski mahtoi nauraa, näehän, hohottaa tuossa ovessa niin että kiertelee. Kertoo jotain krouvin isännälle ja taas hohottaa. Ja miksi se niin monta kertaa huusi: onnea matkalle!

Äskeinen vastenmielisyys kuskia kohtaan nousee taas hänessä. Aika velikulta! Hätäleipää tekemään käski, — niinkuin ei olisi itse sitä tuon korkuisena kyllikseen syönyt. Mutta odotappas, muutaman vuoden kun on saksojen pöydässä istunut, ei enään kelpaakaan leipä eikä suolakala. Aletaan jo nauraa talonpojille, kun ne peltojensa tähden huolehtivat.

Häntä kuohuttaa kuskin väliäpitämättömyys ja rauhallisuus, täydellinen huolettomuus säästä ja ilmasta, poudasta ja pakkasesta. Hänen maamiesvaistonsa kohoaa tätä herrasmaisuutta vastaan, hänen oma sisällinen vavistuksensa, jolla hän seuraa lämmön, tuulen ja pilvien vaihteita, kalvaa häntä kahta kovemmin. Mokomakin irtolainen…

Kaikesta huolimatta hänessä sentään alkaa kehittyä pieni mielihyvän tunne. Ei hän tiedä, viinaryyppykö se lie, joka niin suloisesti suonissa kiertelee, vai sekö tieto pienestä hopearahasta takin taskussa. Mitä kaikkea sillä rahalla saisi ostaa… Ensiksikin viidellä kopekalla kampeloita, niitä Vapahtajan kiroomia kaloja, jotka saarelaisen suussa sentään sulivat. Sillä rahalla saisi jo suuren joukon, eukko voisi panna niitä suolaankin, latoa niitä saaviin kuin ruskeita lehtiä päälletysten.

Tupakkaa hän myös ostaisi ja viinaa taas kotimatkalla, menisi krouviin, viskaisi rahan pöydälle ja sanoisi: "Kahdella kopekalla viinaa, maksakoon mitä maksaa!" Jos Vaidan kuski vielä sattuisi siellä olemaan, antaisi sillekin…

Hän joutuu hienoon hiprakkaan, mitä lähemmäksi kaupunkia saapuu, hänen työn väsyttämässä ja elinaikaisen nälän laihduttamassa ruumiissaan ei ole vastustusvoimaa, yksi lasi vettä väkevämpää riittää panemaan hänet iloiselle päälle.

Kaupungin kujaa ajaessaan hän jo pistää pieneksi lauluksikin, hän on avomielisellä, koko mailmaa syleilevällä tuulella, ystävällisillä, vähän juopuneilla silmillä hän katselee kaikkia vastaantulijoita. Yhtäkkiä hän alkaa pitää kuskin hänelle antamaa tointa kunnia-asiana, luottamustoimena, jota ei jokaiselle uskottaisikaan. Varmaan oli kuullut ennen, kuinka kelvollinen mies se on se Toru Mihkel, ei varasta, ei valehtele, ei toisen tavaraa himoo… Joku oli varmaan hänestä sanonut: katsoppas sitä Toru Mihkeliä, se sitä on miestä… Toisenlainen mies voisi hävittää kirjeen, maantielle pudottaisi, ottaisi näin taskustaan, ja äläppäs, jo livahtaisi tielle, — sinne jäisi, — löytäisi jokin mustalaisakka tai sen semmoinen.

Taikka kyllä sen joku toinen avaisikin, jos siksi tulisi. Syhyttää hänenkin sormiaan, kun sitä katselee, tahtoisi nähdä sitä kirjoitusta, vaikka ei ymmärtäisikään siitä muuta kuin mustan valkealla. Mutta nuo viisi punaista laikkaa, ne särkyisivät avatessa. Sanotaan linnaan niitten rikkomisesta joutuvan. Itse Vaidan parooniherra ne siihen on painanut omalla kädellään, ja näkyy niissä Vaidan vaakunakin, sama, mikä sinne kartanon päätyyn on kaiverrettu kalkkikivestä, karhu kruunua kantamassa.

Hän ei annakkaan kirjettä palvelijalle, vaan vaatii itse tuomarin tulemaan. Pyyhkäisee vielä kätensäkin takin helmaan, ennenkuin kirjeeseen tarttuu, ja sitten noin kahdella hyppysellä hyvin hienosti yhdestä kulmasta pitelee ja puhaltaa pölyhiukkaset kotelolta pois.

Hän vielä kumartaakin syvään, melkein maahan saakka. Ehkä antaa tuomari juomarahaa, kuka tietää, kouraisee taskustaan pari vaskikolikkoa tai vaikkapa puolenkin ja pistää pivoon. "He, juoppas minun terveydekseni siellä Kaarman krouvissa!"

Mihkeliä hykäyttää sisäisestä naurusta kaikkea sitä miettiessään. Hän alkaa ottaa takaisin kaiken, mitä pahaa on ajatellut Vaidan kuskista, se oli sentään rehti ja pulska mies, vaikka juoksikin tyttöjen jäljissä ja oli aika suupaltti. Ja mitäpä se talonpojan huolista tietää, se ruokkoo vaan päivät pitkään hevosiaan, sukii niitä ja pesee ja väliin ajelee kuusivaljakolla pitkin pitäjiä, niin että takin napit välkkyy. Mitä se sellainen tietäisi. Mutta muistipa kuitenkin köyhää raukkaa, viisitoista kopekkaa antoi…

Halkokuorman määräpaikkaan vietyään hän siistii itseään muutaman majatalon pihalla, noukkii heinänkorsia takistaan ja housuistaan. Pää kenossa hän kysyy jokaiselta vastaantulijalta, missä tuomari asuu, kovalla äänellä, että se kuuluu yli kadun. Kirje hänellä on kädessä, sinettipuoli näkyvissä.

Hänen rohkeutensa kestää aina tuomarin portaisiin saakka, mutta niissä se alkaa vähentyä joka askeleella. Joka portaalta tuomari ikäänkuin nousee korkeammalle, ja hän itse alenee pienemmäksi. Hän ei uskalla ajatellakaan, että portaitten päässä on ovi. Häntä pyörryttää, ja jalat heikkenevät, kuin pitäisi pilviin kiivetä. Hän on jo näkevinään tuomarin istuvan kuin taivaan kaarella vaakakupit kädessä ja jyristävän oikeutta.

Ennenkuin huomaakaan, on hän jo etehisessä, ja joku palvelija on ehtinyt siepata häneltä kirjeen. Hän äkkää sen vasta, kun se on liian myöhäistä. Vaan kun hän siitä selville pääsee, niin tuntuu se melkein helpoitukselta. Hän kääntyy jo ovea kohti ja hapuilee salpaa kömpiäkseen ulos, kun raskaat askeleet ja kilisevät kannukset saavat hänet pysähtymään.

"Kuule mies, — sinä saat neljäkymmentä paria raippoja", joku sanoo kimeällä äänellä.

Toru Mihkel jää suu auki seisomaan, tyhmistyneenä, puusta pudonneena, kykenemättömänä sanaakaan lausumaan puolustuksekseen.

"Se seisoo tässä: ajanut piloille kolmivuotiaan valakan, neljäkymmentä paria raippoja tuomarin luona kaupungissa."

Toru Mihkel ei vieläkään käsitä mitään. Kolmivuotiaita valakoita kiitää hurjassa vauhdissa hänen ohitseen, hänen oma vanha ruunansa lönkyttää jäljessä. Mitä tämä kaikki merkitsi? Hän katselee avuttomasti tuomaria, joka on lyhyt, kaljupää mies sotilaspuvussa.

Kaksi sotilasta karkaa hänen kimppuunsa kummaltakin puolen. Humala haihtuu hänen päästään samassa tuokiossa, hän on yhtäkkiä selvä.

"Armolliset tuomariherrat, — minä olen syytön, — en minä ole se mieskään", hän huutaa, vimmatusti koittaen vapauttaa itseään.

"Syytön tai syyllinen, — kuinka minä voin sen tietää. Minä täytän vain virkani."

Hän viittaa miehille, he alkavat laahata Mihkeliä pois, hän vastustaa käsin ja jaloin, yhä hokien viattomuuttaan. Hänet paiskataan jollekin kovalle penkille, sidotaan kiinni, vaatteet repäistään auki, ja iskuja alkaa sataa. Hän on kuin tulisateessa, — niinkuin ukkosen ilmalla makaisi alasti maassa, ja salamat sattuisivat selkään. Silmien edessä lyö valkeata, ja vuoroin taas mustenee kaikki. Tuntee vain jotain lämmintä vuotavan pitkin kylkeä ja noruvan lattialle. Verta…

Hänestä tuntuu aika ijankaikkisuudelta. Varmaan hän on jo saanut sata paria. Ehkä ovat laskuissaan erehtyneet ja pieksevät hänet kuoliaaksi, niinkuin Vaidan riihimiehen… Hän tahtoisi itkeä kiukusta ja tuskasta… Kummallinen heikkous tuntuu kaikissa jäsenissä, unohtaa, että onkaan jalkoja tai käsiä tai päätäkään… Pää se varsinkin käy kuin tunteettomaksi, niinkuin siinä ei olisi tippaakaan verta…

Hän makaa liikkumattomana ja nousee vasta vaivaloisesti, kun sotamies kolhaisee kylkeen.

"Mies hoi, — viisitoista kopekkaa tänne vitsojen hintaa", joku huutaa hänen jälkeensä.

Hän katsoo hetken aikaa tylsästi, sitten vähitellen ymmärtää. Koko kärsitty vääryys on yhtäkkiä päivänselvä hänelle. Mutta hän ei itsekään tiedä, kehen hänen syytöksensä kohdistuvat, Vaidan kuskiinko, joka hänet petkutti, herroihin, jotka hänet tutkimatta hutkittivat, vaiko sotamiehiin, jotka tuomion ovat täytäntöön panneet.

Hän on samalla kuin häpeissään, hänen oma pökkelyytensä harmittaa häntä eninten. Jos tämä juttu tiedoksi tulee, niin nauretaan hänelle vasten naamaa, kuski saa vielä kiitoksiakin kepposestaan, sukkela poika, kas vaan, kuinka osasi puijata ja oman nahkansa pelastaa… Mitäpä ei työorja maksaisi makeasta naurusta…? Ei kukaan syytä herroja, kukapa niihin ylettyisi, ne tekevät työtään pilvien takana, kuin itse isä Jumala… Parasta hänen vaieta kuin hauta…

Hän kaivaa taskustaan hitaasti hopearahan, henkäisee siihen, kiilloittaa takkinsa hihalla kirkkaaksi. Hänen on vaikea siitä erota, melkein hän ottaisi uudestaan kärsiäkseen koko raipparangaistuksen, saadakseen pitää viisitoista kopekkaansa.

Vihdoin hän huokaisee syvästi, kääntyy poispäin, soljahuttaa sen sotamiehen käteen.

Puolen tunnin kuluttua hän jo ajelee ruunallaan puolijuoksua tyhjiä halkovankkureitaan Kaarinalle päin kulkevalla tiellä.

Hän ajattelee tuskin mitään, korkeintaan kangastaa hänen mielessään saunan lava, huuruinen, lämpimän kostea ilma ja eukon heittämä löyly sihahtaville kiville. Ja hän itse makaamassa vatsallaan lavalla, eukon hieroessa hänen kirvelevää selkäänsä viinalla ja vihtoessa häntä tuoksuvalla koivuvihdalla.

"Omatko vai vieraat, — saman se on tekevä", hän vastaa. "Pidä sinä vaan löylystä huoli, akka."

LUKKARI JA KIRKKOHERRA.

Kaarman kirkkoherra von Rosen istui kansliahuoneessaan ja merkitsi kirkonkirjoihin viimeksi kuolleet henkilöt. Hänen oli kuuma, huolimatta kansliahuoneen viileästä kellari-ilmasta ja avonaisesta ikkunasta, jonka verhoja tuuli ei hipaissutkaan. Huone oli kapea, pimeänlainen, ja kostea maan ja kiven haju tuntui nurkissa. Valkeiksi kalkituilla seinillä väikkyi valo vihreänä kajastuksena, tunkeuduttuaan ikkunaa piirittävän pensaikon läpi. Kansliahuone oli synkkä, kuten koko pappilakin, joka oli rakennettu katoolisaikuisen nunnaluostarin sijalle. Etehisen holvikäytävä pyöreine kaarroksineen oli vielä muistuttamassa entistä luostaria.

Von Rosen selaili haluttomasti ja hajamielisesti kirkonkirjoja: Anna Ei— tea, 40 vuotta — Riidu Mihkelin poika, 2 vuotta, 3 kuukautta… Hän käänsi lukkarin viroksi antamat vastaukset itsekseen puoliääneen saksaksi, välittämättä lukkarista, joka aina silloin tahdottomasti käänsi vasenta korvaansa, jolla herkemmin kuuli, sinnepäin. Hän tiesi lukkarin auttavasti ymmärtävän ja vaillinaisesti puhuvankin saksaa, mutta käytti tahallaan aina viroa puheessa, pysyttääkseen juopaa heidän välillään suurempana.

Lukkari seisoi keskellä lattiaa, vastaten kirkkoherran ajottaisiin kysymyksiin, pieni paperikäärö kädessä, — lyhytkasvuinen, kuivettunut mies, kotoisessa sarassa, nöyrän ja samalla älykkään näköinen. Hän seisoi ilman minkäänlaista nojaa, nähtävästi häntä väsytti, hän muutteli vähäväliä jalkojaan, siirtäen ruumiinsa painoa toiselta toiselle.

Von Rosen ei katsahtanutkaan lukkariin, vaan merkitsi vainajain nimiä erityiseen luetteloon ja piirusti ristit ja kuolinpäivät kirjoihin. Kaiken hän teki mahdollisimman hitaasti ja arvokkaasti. Hän istui mukavassa, nahalla päällystetyssä nojatuolissaan, jalat rentonaan lattialla. Itse asiassa häneltä kävi kaikki aivan koneellisesti, hänen ajatuksensa askartivat alituisesti tasaisessa surinassa, joka kuului talon takaa. Tämä surina, joka sekaantui pensaasta sirahtavaan, katkeamattomaan viserrykseen, jännitti häntä, piti kaikki hänen aistinsa vireillä. Se porisi kuin kiehuva kattila, sihisten tasaisesti, herkeämättä, vähän vinkuvalla nuotilla. Hän kuulosti sen jokaista vivahdusta, odottaen sen muuttavan äänilajia.

Päivä oli kuin valittu, pilvetön, helteinen, ilman tuulen henkeä… Sadetta ei ollut peljättävissä. Mehiläisten täytyisi tänään parveilla, ainakin sen suuren perheen vadelmapensaikossa… Jos kaikki hyvin kävisi, saisi hän tänä suvena kaksinkertaiset perheet. Niitä olikin talvella tuhoutunut iso joukko, talvi oli ollut tavattoman pitkä, mehiläiset nähneet nälkää. Hän teki pitkiä laskuja mielessään, miten monta naulaa kustakin pesästä saisi. Ehkä kerääntyisi niin paljon, että maksaisi vaivan itse lähteä Rigaan kaupalle.

Hän vilkaisi vaivihkaa lukkariin, ja tämän terävä, vaikka nöyrä katse suututti ja häiritsi häntä. Mahtoiko tuo arvailla hänen ajatuksiaan? Hän tekeytyi kahta totisemmaksi ja kertasi kovalla äänellä lukkarin sanat, aivankuin olisi ollut yksin huoneessa. Hänen verevät pyhimyskasvonsa, jotka niin sattuvasti muistuttivat niitä halpahintaisia, räikeitä väripainoksia, joita kansan sekaan levitetään, kävivät vakavan ja ankaran näköisiksi.

Tämä pieni, kuivettunut lukkari oli jo ehtinyt monta kertaa häntä hermostuttaa. Hän ei saanut häntä mistään kiinni, koko mies oli joka tavoin vaan luuta ja nahkaa, ei voinut mistään näpistää. Von Rosen oli puutteellisen viron kielen taitonsa tähden sangen riippuvainen hänestä virkamatkoillaan eikä hän voinut koskaan lukkarille antaa anteeksi sitä nöyryytystä, mihin kerran oli joutunut hautajaisissa.

He seisoivat kaikki ruokapöydän ääressä, ihmiset totisine hautajaisnaamoineen, kokonainen rivi yksivakaisia, ankaria kasvoja. Hän alkaa lukea pöytäsiunaukseksi Herran rukousta, laskettaa sitä ulkomuistista. — Yhtäkkiä hän tuntee muistin pettävän, sanat sotkeutuvat, aivankuin lanka solmuun, hän änkyttää, hikoilee, tuntee otsasuonensa paisuvan… Hän kertaa edellisen lauseen, — ei sittenkään. Hän ei muista mitään. Hänen katseensa harhailee avuttomasti pitkin tupaa, kaikkien kasvot ovat syyttävät kuin tuomarien. Vihdoin hän keksii lukkarin pöydän toisessa päässä: "Johanson, lue sinä eteenpäin", hän saa sanotuksi.

Sen sijaan, että olisi ollut kiitollinen avusta, kiukutteli hän juuri lukkarille, vierittäen syyn koko häpeästä tämän niskoille. Hänen oli täytynyt kestää moinen nöyryytys seurakuntalaistensa edessä. Ja juttua oli paljon levitelty pitkin pitäjää, kaiketikin lukkarin toimesta.

Sitä paitsi hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi lukkari karsain silmin katsellut hänen monia maallisia hommiaan, vaikka ei tietysti koskaan ollut sanaakaan virkkanut. Mutta sillä miehellä oli kummallisen terävät silmät kuihtuneissa kasvoissaan, välähtävät, läpitunkevat, jotka sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa häntä seurasivat.

Hän oli kyllä maanviljelijä ennen kaikkea, papillisesta arvostaan huolimatta, se oli selvää. Vastoin tavallisuutta hän oli pitänyt pappilan maat omassa hoidossaan, antamatta niitä vuokralle, kuten useimmat muut. Hän oli köyhtynyttä aatelissukua, joka vähitellen oli häätynyt tiloiltaan, ja pappisuralle hän oli kääntynyt etupäässä päästäkseen siten kuitenkin kartanonomistajaksi. Häntä huvitti maanviljelys, hän tunsi tarkoin kaikki työt eikä epäillyt itse omin käsin niihin puuttua.

Hänen alustalaisensa pelkäsivät häntä kaksinverroin. Ensiksikin hän oli aina itse työssä mukana, eikä hänen silmältään mikään jäänyt huomaamatta, hänen edessään ei auttanut mitkään verukkeet. Hänen pappilassaan oli kaksi ruoskapäivää, kuten suurissa kartanoissa. He keksivät hänestä sananparren: tänään annan Jumalan armoa, huomenna ruumiin hirmua.

Mutta he olivat tottuneet ankariin isäntiin eikä se yksin olisi riittänyt heitä peloittamaan. He pelkäsivät hänen saarnojaan, niitä helvetin hirmuja, joilla hän heitä uhkasi, joll'eivät isäntiään tottelisi. Hänellä oli heidän mielestään taivaan avaimet, hän päästi sinne mielin määrin, kenen tahtoi. Oli yksi ainoa aihe, josta hän innolla ja vakuutuksella saarnasi: talonpoikain laiskuudesta ja kiittämättömyydestä. Silloin pani hänen syvä, komea äänensä kirkon kajahtelemaan ja muijat kirkon vasemmalla puolen itkemään syntejään. Jos se hänestä olisi riippunut, olisi hän mielellään pitänyt voimassa keisarinna Katariinan aikuisen säädöksen, joka pakoitti kaiken kansan kaksi kertaa vuodessa saapumaan kirkkoon katumussaarnaa kuuntelemaan, saarnan aiheeksi oli laillisesti määrätty orjien kuuliaisuus aatelisia isäntiään kohtaan. Mutta sitä hänen tuskin olisi tarvinnut tehdä, tämä vanha pakkotapa, joka jo oli poistettu, oli piintynyt kansan käsitykseen, niin että he itsestäänkin niinä päivinä tulvivat kirkkoon.

Ei hän sentään ollut niinkään vihattu kuin olisi voinut luulla, päinvastoin talonpojat pelkonsa ohella hänestä pitivätkin. Heihin vaikutti hänen suuri asiantuntemuksensa maanviljelyksen joka alalla ja se, ett'ei hän halvimpaakaan työtä kammonnut. Mutta ennen kaikkea vaikutti heihin hänen ulkomuotonsa, huolimatta soimaavasta suusta tuli hyvälle päälle hänen kasvojaan katsellessa, niissä oli sanomattoman hyvinvoinnin ja itsetyytyväisyyden leima, ja suurista, miedoista silmistä paistoi jotain hyväsydämisyydenkin tapaista.

Ainoa, jota hänen ei koskaan onnistunut peloittaa eikä myöskään voittaa, oli tämä pieni lukkari. Hän aavisti siinä miehessä salaista vastarintaa ja uhkaa, hän ei ollut talonpoika eikä herra. Juuri se, ett'ei hän ollut kumpaakaan, suututti von Rosenia. Hän ei osannut kohdella häntä, ei kehdannut aivan vasten silmiä haukkua kuten talonpoikaa, mutta vielä vähemmän olisi alentunut häntä vertaisenaan kohtelemaan. Hän antoi hänen aina seisoa läsnäollessaan ja pani erityistä painoa puhuttelusanalle sinä, teroittaakseen lukkarin mieleen hänen alhaista asemaansa, mutta sittenkin tuntui kuin ei olisi lukkari kylliksi nöyryytetty.

Kovimmat ottelut heillä oli talonpoikien tähden. Lukkari ei koskaan heitä avonaisesti puolustanut, mutta aina hän toi uusia kanteita ja valituksia, aivankuin olisi ollut niitä kylällä keräämässä. Hän teki sen nöyrästi, ilman melua, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia, että hän sielunpaimenensa kanssa otti ne asiat puheeksi. Milloin oli neljänpäivän mökkiläinen tilaltaan häädetty, milloin oli Vaidan herra taas pakoittanut jonkun tytön kartanoon. "Mitä se sinuun kuuluu", hän oli kerran tiuskaissut. "Ei minulle, mutta teille, armolliset kirkkoherrat", oli lukkari vastannut.

Hän oli niin tottunut alempisäätyisten matelemiseen ja koirannöyryyteen, että tällainen hiljainen vastustus oli hänelle aivan uutta. Hän rakasti sitä, että talonpojat jo kaukaa kuullessaan pappilan aisakellojen kilinän, — talonpojilta oli kulkusten käyttö kielletty, — ajoivat päätä pahkaa rattaansa ojanteeseen, niin että kuorma singahteli sinne tänne. Hänestä oli mieluista, kun talonpojat lähestyivät häntä selkä kyyryssä ja jo veräjällä ottivat lakin päästään ja kun he kiitokseksi kaksin käsin halailivat hänen polviaan.

Hänet valtasi usein salainen ahdistus ollessaan tämän miehen kanssa, vaikka hän varoi sitä näyttämästä. Siinä miehessä oli sitkeyttä, visaa voimaa, jolla oli joustavuutta alennustilastaan kohota, häntä ei milloinkaan saisi maan tasalle. Se mies osasi olla vaiti ja odottaa aikaansa.

Kuka tietää, joll'ei juuri tällaisista miehistä ja heidän jälkeläisistään kerran koituisi saksalaisen vallan hukka tässä maassa? Ne olivat ne myyräntyöntekijät, jotka kaikessa hiljaisuudessa perustuksia järkyttivät.

Tuskin oli päässyt puolen porrasta korkeammalle, niin jo siinä seisoi ja aikoi auttaa muun joukon yhtä kauas.

Hiostava helle virtasi ikkunasta, valkeaksi kalkitut kiviseinät kuumenivat kuin uuni. Lukkari muutteli jalkojaan yhä tiheämpään, hän oli seisonut jo ainakin puolen tuntia, ja kuumuus painoi ohimoita rautavanteena. Kuin sattumalta ja varkain hän vilkaisi vapaata tuolia pöydän kulmassa, mutta käänsi kiireesti katseensa muuanne. Istumista hän ei tullut ajatelleeksikaan. Mutta kuitenkin tuo tuoli vietteli silmää, niin että täytyi sinne katsomista vastustaa kuin kiusausta. Hänen silmänsä pälyilivät pitkin huonetta ja sattuivat suureen kaappiin, missä kirkonkirjoja ja rippikapineita säilytettiin. Hitaasti alkoi hänen käsivartensa siirtyä, kyynärpää tavoitti kaapin laitaa, nojautuen siihen ensin varovasti ja heikosti, sitten yhä lujemmin, kunnes se levollisena lepäsi laiteella, kannattaen osaa ruumiin painosta.

"Johanson, — mitä sinä ajattelet! Seiso suorana, — etkö näe, että minä olen läsnä."

Häntä riemastutti tämä oivallinen tilaisuus masentaa lukkaria, nöyryyttää hänet perinpohjin, koko ajan hän oli sellaista tähystellyt.

Lukkari vetäisi rauhallisesti käsivartensa kaapin reunalta ja seisoi suorana, kädet sivuilla, kasvojen värähtämättä.

Samalla alkoi puutarhasta kuulua suhisevaa surinaa, aivankuin kiehuvaan veteen äkkiä olisi kivi viskattuja vesi kiehunut yli.

Von Rosen hypähti silmänräpäyksessä pystyyn, tempaisi takin yltään ja syöksyi ulos, jättäen lukkarin seisomaan keskelle kansliahuoneen lattiaa.

Kaarman pappilan puutarha oli täydellinen vastakohta pappilan pelloille, yhtä hoidoton ja metsittynyt, kuin maat olivat muokatut. Von Rosen ei pitänyt siitä mitään lukua, kaikki kasvoi siellä vihantana ja villinä, rikkaruohotkin. Hyötyisässä maassa rehoittivat nokkoset, varjoten talon sivuseinää, suuriksi, miltei tuntemattomiksi kasveiksi kohonneina, aivankuin niitä pitkät ajat olisi jalostettu. Puutarhamansikat sensijaan olivat vapaudessaan villiintyneet, lavoistaan karanneet ja kiertelivät kevytmielisinä teitten vieriä pitkine, velttoine varsineen, hedelmää tekemättä.

Korkeitten, raakiloivien vadelmapensasten varjossa oli kymmenkunta mehiläispuuta pystyssä, onttoja, katkaistuja puunrunkoja, joista salaperäinen surina kuului. Näissä vanhanmallisissa mehiläiskeoissa on vielä koko metsän tuoksuva runollisuus jäljellä, niitä nähdessä on keskellä koskematonta metsää, jossa kaikki elää, yksin laho puukin.

Vadelmapensaikon yläpuolella leijui pieni, musta pilvi, joka hajautui ja tiheni, sihisten ja kuhisten, kuin olisi satoja neuloja toinen toistaan vastaan hangattu. Lähemmin katsoen se näytti mustalta verkolta, jonka silmukat nopeasti liikkuivat edestakaisin. Se oli parveilevien mehiläisten karkeloa.

"Ne lentävät yli aidan, — kiireesti peili tänne!" jylisi von Rosenin ääni.

Hän oli unohtanut kaiken, pimeän kansliahuoneen homehajuineen, tomuiset kirkonkirjat ja niskoittelevan lukkarin. Papillinen hitaus oli kadonnut hänen liikkeistään, huolimatta alkavasta lihavuudestaan hän juoksi edestakaisin läähättäen ja puhaltaen. Hän oli jo saanut siepatuksi käsiinsä pienen käsiruiskun, kiivennyt matalalle kivi-aidalle ja suunnannut sen letkun pakenevia mehiläisiä kohti.

Hienona vihmana lankesi vesiruiskun säde mehiläisten päälle, ne näyttivät epäröivän, liitelivät vähän aikaa yhdessä kohden, pitivät kuin neuvottelua.

Von Rosen sieppasi tuojan kädestä peilin ja alkoi sitä pyörähytellä auringossa, jonka säteet kilpistyivät sen kiiltävästä pinnasta, sattuen suoraan mehiläisiin äkillisinä valonvälkähdyksinä, nopeina kuin salama.

Von Rosenille tuli tuokioksi mieleen lukkari kansliahuoneessa. Mitä joutavia, tietysti hän oli lähtenyt pois, hän lohdutti itseään. Tai ryhtynyt johonkin työhön siellä. Se vaan häntä harmitti, että lukkari oli taas saanut vettä myllyynsä.

Koko mehiläsparvi kaarteli paraikaa tuuhean lehmuksen ympärillä. Yhtäkkiä ne piirittivät yhden sen ulkonevista oksista ja alkoivat kääriytyä sen ympärille. Ne imeytyivät toinen toiseensa kiinni, muuttuivat kuin liikkuvaksi kasviksi, ruskeaksi sammaleeksi, jota oksa alkoi kasvaa. Sammal levisi yhä laajemmalle alalle pitkin oksaa, — vihdoin riippui puun kyljessä suuri, värähtelevä pahka, joka yhä kasvoi.

Von Rosen jäi ainakin tunnin ajaksi puutarhaan, mikään mahti maailmassa ei olisi voinut häntä häiritä. Mehiläisten parveileminen oli hänen intohimojaan, se jännitti häntä kuin hyvin järjestetty peli. Vasta kun kaikki oli kunnossa, uusi perhe onnellisesti asunnossaan, hän lähti takaisin takkiaan noutamaan.

Kansliahuoneessa lukkari yhä seisoi keskellä lattiaa, samassa asennossa, mihin oli jäänyt.

Von Rosen vaipui henkeä tapaillen nojatuoliin ja tuijotti lukkaria. Pilkkaako tuo mies teki hänestä? Hän ei saanut selvää, oliko lukkarin sanoissa pistävintä ivaa vaiko suurinta nöyryyttä. Ja miksi hän oli seisonut koko ajan? Näyttääkseenkö ruumiillista kestävyyttään vaiko pelosta alistuvasta orjanmielestä?

Vai olisiko siinä ollut jotain muuta? Olisiko tuo lukkari todella mies, joka jaksaisi odottaa aikaansa, seisoa ja odottaa? Ja hänen takanaan pitkät rivit sarkatakkisia, äänettömiä miehiä… Ja kun aika olisi tullut, — mitä sitten?

KAALIN AUKOLLA.

Yhdentekevää on minulle, tuliko vai vesikö on muodostanut tämän suppilomaisen, sammuneen tulivuoren aukkoa muistuttavan notkon, joka niin äkkiarvaamatta aukeaa keskellä saarenmaalaista tasankoa. Maanpinnantutkijat kiistelkööt siitä kylliksensä. Toisinaan tuntuu kauniimmalta ajatella tarua tulesta, kuvittelee mielessään, kuinka se vähitellen ohensi maankuoren, söi sen ontoksi ja yhtäkkiä sen raisulla ryntäyksellä puhkaisi, purskauttaen kallionlohkareet hajalle pitkin suppilon seinämiä. Tulen kintereillä kuohahti esiin maanalainen vesi, notko oli suurena kattilana, joka höyrysi paksua, kuumaa huurua.

Toiset väittävät sitä veden muodostamaksi. Sitä on paljon runottomampaa ajatella, vesi on ikävä rakentaja, se on muodostanut tätä maanpalloa monta tuhatta vuotta eikä vieläkään ole tullut valmiiksi, se on hidas ja laiska ja tahraa työpaikkansa, tuoden rapaa ja soraa mukanaan. Mutta sittenkin se on paljoa ennemmin uskottavaa. Kaukaisena jääkautena, jolloin pohjoismaita katti jäinen virta, syöksyivät vesi ja jää äärettömällä voimalla kuin kurimukseen, kuljettaen kiviä harjallaan, ja koversivat tämän tasaisesti ympyriäisen laakson, joka saarenmaalaiselle silmälle on ihme äkisti laskeuvine äyräineen.

Minä puolestani mieluinten ajattelen sitä Saarenmaan pakanasankarin Suur-Töllin jalansijaksi, hänen saappaankorkonsa jäljeksi, kun hän vihapäissään kerran oli maata potkaissut. Taikkapa hänen keittopadakseen, jossa hän kaalinpäitä keitteli, kahlattuaan niitä hakemaan kaalimaastaan Kihnusaarelta. Taikka vaikka hänen lastensa hietakuopaksi, johon heidän äitinsä, Piret muori heidät esiliinassaan leikkimään kantoi.

Jokainen selitys tyydyttää, jos se on hiukankin yliluonnollinen, niin että saa ajatella tämän kaiken syntyneen yhdellä käden käännähdyksellä. Oikeastaan en ajattele ollenkaan, kuinka se on syntynyt. Miksi muistella tuskaisaa luomistyötä, hirveitä synnytystuskia, joissa maa on kierrellyt, luodakseen palasen luonnonkauneutta yksitoikkoiseen maisemaan.

Rakastan sitä, niinkuin sen nyt näen, sitä rauhaa, joka on hävittävää tuli- tai vesipyörrettä seurannut, tyventä, pyöreätä lampea, joka aallottomana, ja kuten kerrotaan pohjattomana, vihertää kivirantojensa puristuksissa. Heti rannassa syvenee vesi pohjan näkymättömäksi, kuin olisi maa sen nielaissut. Vihreäpeilinen villisorsa tavoittaa veden pinnalle puikahtanutta ruutanaa, rannalla loikoo pari veden lioittamaa hakoa.

Mustat korpikuuset peittävät auringon, niin että se ainoastaan keskipäivällä kiiluu lammen kalvossa tulisena täplänä, vaan muuten hajautuu häilyviksi juoviksi tai illalla tasaiseksi ruskoksi, joka puitten välitse punertaa. Rinteillä viskelee metsähumala kepeitä lonkeroitaan. Suuret kivipaadet riippuvat rinteen kyljissä, ikäänkuin joka hetki vaarassa pudota, kynsin hampain takertuneina hataraan maakamaraan, kaikki ylöspäin viistossa, aivankuin todella näkymätön käsi olisi ne alhaalta ylöspäin heittänyt.

Jos yksi niistä yhtäkkiä putoaisi lampeen, mitähän syvyyden salaisuuksia se kolkuttaisi hereille?

Itseensä sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt on tämä luonto, itsekäs siinä, että se vangitsee mielen ja vetää sen kaikesta muusta, johdattaa katseen yhä syvemmäksi, yhä alaspäin jonnekin, millä pohjaa ei ole, ja jota ei voi nähdä… Siitä on mielestään aikoja, kun viimeksi näki kirkasta päivän valoa. Hitaasti sulkeutuvat korpikuusien latvat yläpuolella, ei muista taivasta eikä maata, luulee olevansa niin kätkössä, ettei Jumalakaan löydä. Mutta yhä syvemmälle vetää lammen musta vesi katsetta, syvälle maan uumeniin, salaisuuksiin, joita ei kukaan ole tutkinut, kuiluihin, joita ei kukaan ole mitannut.

On ikäänkuin ei tuntisi enään itseäänkään, vaan alkaa peloittaa, sielun polut ovat vieraita, avautuu yhtäkkiä syvyyksiä ja kuiluja, joita ei kenenkään luotirihma ole pohjannut. Yhä syvemmälle vajoo sielunsa tutkimiseen, ulkomailma kadottaa merkityksensä, tavallinen elämä on vaan satua ja ainoastaan tämä todellista. Vapisee niitä voimia, hyviä sekä pahoja, joita itsessään aavistaa. Ja odottaa henkeään pitäen, että joku viskaisi kiven niihin kuiluihin, niin että ne kaikuisivat vastaan. Tahtoisi selvyyttä ja selitystä, mutta katse ei voi ylöspäin kohota, itsepintaisesti se lähtee lävistämään tummia vesiä. Yhtäkkiä on itse tällainen kuilu, tällainen luonnonoikku, jonka syntyä kukaan ei tiedä.

Tasaisessa elämässä, joka juoksi kuin sileä köysi, on yhtäkkiä solmu, josta ei pääse yli eikä ympäri. Ja pysähtyy olentonsa arvoitusten edessä, hämmentyneenä, kuten maan avautuessa kuiluksi keskellä Saarenmaata.

TYÖORJAT.

Kartanon suuri apilaniitty lepää liikkumatta, kukat kasteesta supussa, heinän korren väräjämättä. Toisessa päässään se muuttuu hetteiseksi luonnonniityksi, jota matala pähkinäpensaikko rajoittaa. Aurinko on juuri noussut, se ei vielä paahda, vaan paistaa kuin autereen läpi.

Vouti, Kubja-Kaarel, ottaa vastaan heinäväkeä, järjestäen tulijoita, määräten kullekin paikkansa ja työnsä. Hän on vanttera, keskikokoinen mies, silmät hiukan himmeät eilisestä pohmelosta, joka hitaasti alkaa haihtua viileässä aamu-ilmassa. Hän puhuu ainoastaan huutamalla, silloinkin, kun puhuteltava seisoo aivan vieressä. Hänessä on jotain alituisesti varuillaanolevaa, ikäänkuin hän pelkäisi salaista päällekarkausta, ja jotain keinotekoista ja väkinäistä oman arvon ylläpitämistä. Hän on hyvin vihattu virassaan.

Heinäväkeä saapuu joka ilman suunnalta, valtateitä pitkin, metsäpoluilta ja yli tiettömien karjamaitten. Tavallisesti lähetetään suuremmista taloista kartanon työhön mies hevosineen ja pienemmistä ainoastaan työllinen, mutta tänään on käsketty liikkeelle kaikki kynnelle kykenevä. Heinänteko on myöhästynyt, ja pitkällinen pouta uhkaa kuivaa niityn korreksi.

Kubja-Kaarelin epäluuloiset silmät tarkastelevat erikseen jokaista tulijaa, hän vainuaa kaikissa vastustusta, jokaisessa kuiskatussa sanassa loukkausta ja puoliksi salatussa hymyssä pilkkaa. Hän alkaa sättiä tapansa mukaan.

"Mihinkä sinä aiot tuon lapsen ripustaa, — haravanko nenään", hän tiuskaisee muutamalle naiselle, joka saapuu rintalasta kantaen.

Vaimo sanoo sen tyynellä äreydellä, jotakin vastatakseen, samalla tuntien, ettei puolustuksesta ole mitään apua.

"Kas siinä sitä on työväkeä!" ilkkuu vouti kahdelle heiveröiselle, alaikäiselle pojalle, joista toinen kantaa viikatetta, toinen haravaa. "Milloinkahan nuokin on viimeksi ruokaa maistaneet, — viimekö vuonna?"

"Loonan vanha vaari, — toinen jalka haudassa… Mitä minä teen tämmöisellä väellä!"

Heinäväen joukossa on todella paljon heikkovoimaisia, vanhoja ukkoja, joitten asunto jo olisi uunin pankolla, vaan joitten työpäivä ei vielä ole päättynyt, nuoria poikia, vääristynein, keskikasvuisin jäsenin, kitukasvuisiksi jääneitä varhaisesta työstä, vaimoja siunatussa tilassa, jotka ovat nääntyä kahdenkertaisen taakkansa alle. Useimmat ovat kuin aiotut suurimittaisiksi, pitkärakenteisiksi, vaan sitten kuin pysähtyneet kehityksessään tai varhain köyristyneet, kaikissa näkyy liiallisen työn ja huonon ravinnon jälkiä. Heissä on ainaista väsymystä, joka ei koskaan ennätä haihtua, ei edes siinä lyhyessä ajassa, jonka he ehtivät unekseen varastaa, iltahämystä päivänkoittoon asti. Kaikissa liikkeissä on haluttomuutta ja velttoutta, kuten ihmisillä, jotka eivät tiedä työnsä tarkoitusta. Aateliskartanon väkeä, jonka jo kymmenen askeleen päästä eroittaa kruunun kartanon talonpojista.

Muuan nuori poika ajaa hyryttelee hiljakseen heinäreessä veräjän kohdalla. Yhtäkkiä sen aisa tarttuu veräjän pieleen, kuuluu rasahdus kuin murskautuvasta puusta, hevonen hypähtää kohoksi ja riuhtailee valjaissaan.

"Kolmekymmentä tänä iltana tallissa", hän huutaa vähän sammaltaen. "Ja isällesi lauantaina sama verta. Käskeekö teitä lähettämään heikkoja rekiä heinäkiireeseen."

"Joko ne sitä poikaa taas kurittavat, — eivät ole vielä parantuneet entisetkään haavat, niin jo taas… Niin paroonin poika kuin onkin…"

"Antaa heidän vaan lyödä omaa vertaan", lohduttaa joku. "Ja rupeisipa tässä paroonin poikia säästelemään, kyllä sitten saisi eroittaa ensimäisen lapsen joka talossa…"

"Missä on Karulan Aadu?" jyrähyttää vouti, nousten varpailleen ja pälyillen yli väkijoukon.

Heinäväessä syntyy supinaa. Toiset ovat kuin peloissaan, toiset katselevat vahingoniloisina.

"Se lähti omalle niitylleen", toinen huutaa, samalla piiloutuen muitten taakse.

Kaikkia typerryttää Aadun rohkeus, he vapisevat hänen puolestaan ja ihailevat häntä sydämessään. Ja heistä on hauskaa singahuttaa se tieto voudille, se on kuin lyönti vasten naamaa.

"No, sepä saadaan nähdä", hän sanoo viinankäheällä äänellä. "Herran niitty on niitettävä, ja tämä, — äläppäs muuta, vai omalle niitylleen…"

Heinäväki alkaa olla koossa, muutamat miehistä hiovat viikatetta, toiset koettelevat haravan piitä, toiset auttavat voutia kuuden kyynärän pituisella mittapuulla niittyä palstoittamaan. Kukaan ei ryhdy itsestään työhön, jokainen koettaa laiskotella niin kauan kuin mahdollista.

Aurinko paistaa täydeltä terältä, vaikka matalalta vielä. Ilma alkaa sakoutua. Useat naiset riisuuntuvat paitasilleen, sitaisten karkean paitansa vyötäisiltä kiinni.

Haukoitellen, kismitellen ja jäseniään oikoen he lähtevät kukin palstalleen voudin annettua merkin, miehet edellä viikatteineen, joista auringon säteet kimmoavat, naiset haravoineen jäljessä.

Mutta kun he pääsevät käsiksi kukkaismereen, joka uloittuu heille polviin saakka, niin he kuin uppoavat siihen, se huumaa heitä. He heiluttavat viikatetta vihaisella kiireellä, tahtoen kuin lakaista edeltään kukkaislaineet, raivata itselleen tietä tämän vihreyden halki. Heidät valtaa hävityksen into, he nauttivat nähdessään räikeän kirjavan kukoistuksen taittuneena ja jalkoihin tallattuna.

Aurinko alkaa paistaa pistävästi, sen säteet sattuvat ruumiiseen kuin neulat. Varsinkin niskaan sattuvat sen säteet, kumarrettuun, nöyrään niskaan, se kokoo säteensä paljaaseen, suojattomaan paikkaan tukanrajan ja paidankauluksen välillä, polttaen siihen punaisen täplän. Ilma alkaa kuumoittaa, kuin olisi katto liekeissä.

Joku rupeaa niityn toisessa päässä pahuuttaan ensin viheltämään, sitten laulamaan pilkkalaulua saksoista.

Se on oikea orjan laulu, katkera leikillisyydessään ja pistävä pilkassaan. Orja panee saksoille virat, — herrat panee kyntämään, vanhat rouvat valjastaa rattaitten eteen, nuoret neidit riihtä puimaan. Se on työmiehen laulu tulevaisuudesta, mielikuva uudesta mailmasta, jossa hän on oleva herrana. Siellä ei armoa anneta, jokainen saa ansionsa mukaan. Hän panee entisen herransa itseänsäkin alemmaksi, työjuhtansa sijalle, kyntämään ikeen alla. Ja rouvat, ne hän valjastaa ajohevosiksi, aivan niinkuin ennen annettiin talonpoikien juosta rattaitten vieressä, siksi että maahan sortui. Nuoret valkohipiäiset neidit, joitten hän on nähnyt vilahtavan ohitseen kuin ilmestyksien, joitten nelivaljakoitten tullessa hän on maantienojaan väistynyt, — niille raskain työ, mitä talonpoika tietää, riihen puiminen. Se olisi vasta näky, kun riihen musta tahma tarttuisi saippuasta ja hajuvedestä tuoksuaviin kasvoihin ja kun hennot jäsenet vääntyisivät riihivarstojen vinkuessa.

Vouti on kiertänyt yläniityn ja lähenee alaniittyä. Äkkiä vingahtaa hänen piiskansa, sattuen muutaman keskikasvuisen työläispojan selkään.

Poika jatkaa työtä äännähtämättäkään, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.

"Totta totisesti, — pehmeä kuin villalla täytetty. Eikös olekin pistänyt vällyt paitansa alle."

Poika rynnistelee vastaan, huomattuaan varokeinonsa joutuneen ilmi.
Vouti luimistelee korviaan kauempana, hän ei voi kuulla sinne saakka.

"Pidä sinä vaan itsestäsi huoli", poika tiuskaisee vastaukseksi toisten nauraessa.

Ojan reunalle on istahtanut muuan vaimo, oihkaillen hiljakseen. Hän on aina kyyryssä, pää rinnalla, ikäänkuin kaulassa riippuisi paino, joka taivuttaisi häntä eteenpäin. Toisen lapsen synnyttyä oli kova särky hänet sellaiseksi painuttanut. Siitä huolimatta hän on koko ajan käynyt kartanon työssä ja synnyttänyt kuusi lasta.

"Ei ota pala painuakseen", hän valittaa hiljakseen, leipäkannikkaa pureskellen.

"Kasta veteen, Triinu", sanoo joku lähellä haravoivista naisista heiniä pöyhötellen.

"Ei auta sekään. Kuivalla leivällähän minä olen ikäni kaiken elänyt. Ne on sisukset jo niin kuivuneet, etteivät ne enään muuta sietäisikään."

Hän nousee vaivaloisesti ja tarttuu haravaansa, vetäen huivin reunan silmilleen.

Aurinko nousee yhä korkeammalle, paahtaen täydeltä terältä. Ei tunnu saaren hieno tuulenhenkikään, joka muuten pitää ilman viileänä kuin alati tuuloitetussa huoneessa, jonka ikkunat ovat selkiselällään joka puolelle. On kuin kaikki ilmareiät olisivat tukossa. Niittäjien kasvot punoittavat tulipunaisina, ja hiki valuu virtana, niin että paita tarttuu likomärkänä ihoon kiinni. Missä voudin silmä välttää, heittäytyy joku aina heinikkoon tai ojan suojaan pitkäkseen. Koko ruumis on niin raukea, että uni yllättää heti, kun tuntee maan allaan.

Toiset niittävät edelleen. Korvissa suhisee, silmissä mustenee, ei näe taivasta eikä metsää, ainoastaan jotain vihreätä tuoksuavaa, joka häilyy ja häilyy… Ja uhallakin pitää tunkeutua siihen vihreään… Vaikka oikeastaan haluaisi heittäytyä siihen, niinkuin nuo toiset, antaa kukkasten ja korsien karista päälleen…

Vaan yhtäkkiä tuntuu seljässä kuin olisi veitsellä vetäisty, ja silmät selkiävät tuokiossa. Käsi alkaa taas heiluttaa viikatetta, joka sortaa heinää maahan, silmä kääntyy kaukaiseen pisteeseen, johon palsta päättyy, sinne asti on ehtooksi ennätettävä…

Ensin tuntuu sitä ajatellessa hyvältä, pääsee työssään johonkin määrään saakka, on saanut jotakin aikaan. Mutta sitten toisena hetkenä alkaa kaikki turhalta tuntua, ei tiedä, miksi tässä työtä tekee, kenen hyväksi… Toista olisi omaa niittyään niittää…

Niinä harvoina hetkinä, jolloin jaksaa selvästi ajatella, ovat ajatukset niin raskaita, ettei niistä iloa ole. Herää huolia vuodentulosta ja talvitöistä, ja varsinkin syksymaksut kartanolle kiertelevät päässä, kymmenykset kaikesta elosta ja karjasta. Omat niittypalstat ne myös kuvastelevat mielessä, huonot, mätästä kasvavat niityt, jotka turhaan niittäjää odottavat. Paras heinäpouta menee hukkaan tällä tavoin.

Ei voi jaloin astua eikä silmin nähdä maata, joka ei olisi herran omaa… Kaiken, mikä vaan vähänkin parempaa oli, sen oli herra vienyt, tiheimmät metsäpalstat, lihavimmat peltomaat, vetisimmät niityt… Se mikä jäljelle jäi — sekin oli herran omaa, — he olivat vieraita omalla alueellaan, siedettyjä vuokralaisia, ei muuta. Ja työ oli sentähden niin raskasta, ettei sitä saanut itselleen tehdä.

Voudin piiska vinkuu yhtämittaa, mutta se on tänään kuin vettä hanhen höyhenille. Puolenpäivän jälkeen on kuumuus kovimmillaan, helle raukaisee ihmiset tylsiksi, niin ettei edes ruumiskaan kipua tunne. Veri tunkeutuu päähän, tukehuttaa kaikki ajatukset, ainoastaan kädet liikkuvat koneellisesti. Vouti kiroilee ja uhkailee suotta, mikään ei tepsi, ihmiset tuijottavat häneen, niinkuin eivät käsittäisi. Kubja-Kaarel puree hammasta, hän on kadottaa kaiken arvonsa tällä tavoin.

Hetken kuluttua alkaa säkkipillin ääni kuulua yli niityn. Sen hylkeenkalvosta tehty säkki pusertaa esiin kirkuvia, kummallisia säveliä, jotka puristautuvat ilmoille kapeasta, huiluntapaisesta torvesta. Vanha saarenmaalainen häälaulu alkaa keinua notkuvassa tahdissa, ikäänkuin näkisi poikien polvien taipuvan ja tyttöjen niijailevan. Kaikki tuntevat sen sanat, ne ovat lapsellisen hullunkurisia, tanssivista hiiristä, karkeloivista kissoista, joille vanha karhu rummuttaa.

Se menee heihin kuin sähkö. Siinä soitossa on unohdusta, ja sanat ovat niin typeriä, niin yksinkertaisia, että he tuntevat itsensä kuin lapsiksi jälleen. Ilon tarve on heissä niin huutava, että he ottavat lohdutusta vastaan mistä saavat, vaan päästäkseen hetkeksi irti arkiajatuksistaan. He tahtoisivat viskata pois viikatteet ja haravat ja yhtyä suureksi tanssivaksi, laulavaksi piiriksi kedolle. Ja he ponnistavat viimeiset voimansa, silmä yhä kiintyneenä niityn reunaan, missä palsta päättyy.

KUBJA-PÄRTIN KUOLEMA.

Ihan omassa vuoteessaan, olkikuvolla, lammasnahkain alla. Eikä mihinkään erityiseen tautiinkaan, ihan tavalliseen vilustumiseen vaan. Krouvista tultua oli ratsuineen lumipyryssä tieltä eksynyt ja syvään kinokseen joutunut, siinä kahlatessa oli hevonen alta pois livahtanut ja jättänyt voudin istumaan lumikinoksen harjalle kuin satulaan. Seuraavana päivänä hänet oli löydetty kangistuneena kuin jääpuikko. Nyt oli häntä kylliksi sulateltu ja henkeään alkoi heittää.

Eipä voinut monikaan vouti kehua omassa vuoteessaan lopputilit tehneensä. Usein löydettiin heidät milloin mistäkin pää verissä — tiheistä pähkinäpensaikoista tai suon keskeltä, — tai vaivaisiksi piestyinä riihen takaa. Tekijää vaan ei koskaan tiedetty, kyläkunta vaikeni yhtenä miehenä, kuulusteltaessa kaikki vannoivat viattomuutensa. Mene, ota kiinni!

Mutta toisinaan kasvoi viha voutia kohtaan niin kipeäksi, ettei sitä salamurhakaan parantanut, sen täytyi puhjeta kuin paiseen kaikkien nähtäväksi. Kirkasna Jumalan päivänä, pelloilla elonkorjuussa, niityillä heinänteossa, hyökättiin miesvoimalla voudin kimppuun, rusikoittiin hänet kuoliaaksi, lyötiin ja potkittiin vielä hänen vaiettuaankin, ja mentiin itse ilmiannolle. Eikä siitä julkisen koston makeudesta voinut peloittaa kolme sunnuntaita peräkkäin kaakinpuussa eikä elinaikainen karkoitus kylmälle maalle — Siperiaan.

Mutta Kubja-Pärt oli onnellisesti joka satimen sivuuttanut. Oikean kainalon alla kuumotti hänellä vieläkin toisinaan arpi, jonka puukko pimeänä syysyönä oli puhkaissut. Pahojen ilmojen edellä se alkoi punoittaa ja hiljalleen pakoitella. Monta kertaa hän oli ollut käsirysyssä, pilkkopimeinä öinä, jolloin vastustajan kasvoja ei voinut eroittaa, ainoastaan tunnustella häntä rinnuksista ja käsivarren lihaksista.

Kubja-Pärt muisteli aikansa kuluksi kuolemaa odotellessaan kaikkia näitä kertoja, mutta ne eivät tuottaneet hänelle niin sekoittamatonta iloa kuin ennen. Kaikki alkoi tuntua niin turhalta, kun hän nyt kuitenkin oli sattunut satimeen, vaikkei työorjien virittämään.

Vuoteessaan maaten hän katseli väsynein silmin vaimoaan Madlia, — lapsia heillä ei ollut. Oliko Madli kertaakaan käynyt tyynyä pöyhöttämässä tai vuodetta kohentamassa? Vettäkin lennätti korvattomassa kupissa, haaleata, lämminnyttä vettä, joka ei janoa sammuttanut. Jos hän ypöyksin tuvassa olisi, niin tuo musta, nokinen kivi takan kulmassa tekisi juuri yhtä paljon hänen hyväkseen kuin Madli.

"En minä, — mutta kyllä siitä iloitaan muualla, — sekä maan päällä että maan alla."

Kubja-Pärt avasi silmät selälleen. Tämä oli hänelle uutta. Madlilla oli siis kaksinkertaista ilonsyytä, ensiksi, että pääsisi hänestä eroon, ja sitten, että tietäisi varmasti hänen pahaan paikkaan joutuvan.

"Miksi sinä minua vihaat? Kiittää saisit, kun kunniasi pelastin, herrojen heitto!"

"Herra maksoi minusta sinulle, sen tiedät itsekin", vastasi vaimo hammasten välitse.

"En minä muuta sanoisi, kuin että vahinko löylyä, joka sinulle kuumassa paikassa on varattu."

"Madli, — menehän, taita vitsat, — mutta oikein aitoraipat, tuo ne minulle, — sydäntäni syhyttää niin oudosti."

"Kättäsi sinun syhyttää, mutta etpä minuun uloitu, — koitappas, — tapaatko tänne asti vuoteestasi."

"Älä mutise, vaimo, — tee niinkuin sanoin. Siitä nuoresta koivikosta myllyn takaa. Ja sido ne valmiiksi, muistatko."

"Voinhan ne tuodakin. Kyllä kai nyt koivut joutavat kasvamaan rauhassa sinun kuoltuasi."

Hetken kuluttua toi vaimo raipat. Pitkät, sujuvat, läjähtävät koivuvitsat, jollaisia Vaidassa käytettiin ruoskapäivinä, keskiviikkoisin ja lauantaisin.

"Katso nyt tarkkaan, Madli", hän sanoi. "Tässä ovat nyt kaikki minun syntini. Minä panen ne nyt tähän rinnalleni. Ja nyt sinä luulet minun menevän raipat rinnalla suoraan helvettiin, Madli."

"On näillä tuomiota pidetty —, vanhoja ovat tuttuja. On lyöty selkiä, jotka ennestään olivat raippojen ratkomia, kun löit, aukenivat vanhatkin arvet. Eipä sellainen mies useinkaan ääntä päästänyt, itse vaatteensa riisui ja tallin penkille heittäytyi, — anna mennä! Ja se oli kuin veristä kirjoitusta siihen vanhaan selkään, — ei siihen muita asiakirjoja tarvittu, selkä paperiksi; raipat kyniksi ja veri musteeksi, — valmis!"

"Mutta oli niitä toisenkinlaisia, valkeita kuin koivuntuohi, jotka värähtelivät jo ennen raipan sattumista, — pieniä, hentoja tyttöjä, jotka uikuttivat ja kuikuttivat ja polvia syleilivät. Ja monta kertaa täytyi niiltä väkisin kiskoa vaatteet säpäleiksi niskasta polviin saakka."

"On niillä lyöty monenlaisia selkiä, on sellaisia, joissa ei vielä raipan puumerkkiä ollut. Ja kun sellaiseen ensi kertaa raippa sattuu, niin hypähtää mies kohoksi kuin kaksivuotias orhi, joka ensi kertaa ruoskaa maistaa. Mutta aikansa riehuttuaan talttuu ja seuraavalla kerralla jo iskee yhteen hampaansa eikä hievahdakaan."

"Jos sinä sentään nostaisit ne pois, Madli, — alkavat painaa niin raskaasti", hän sanoo yhtäkkiä, käännellen päätään tyynyllä.

Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toisiaan, mies veti suunsa kuin irvistykseen. Häntä alkoi huvittaa vaimon varmuus hänen kadotuksestaan.

Yhtäkkiä, ennenkuin vaimo ennätti estämään, ehti hän siepata päänsä kohdalta seinältä päreen ja sytyttää sillä vitsat rinnallaan palamaan.

Ne eivät ruvenneet hevillä syttymään, oksien päät ottivat tulta ja hiiltyivät, työnsivät mustaa, paksua savua, ilmiliekkiin leimahtamatta.

"Näetkö nyt, Madli", hän sanoi, "tuossa nyt palavat minun syntini.
Minä panen raipat juuri sydämeni kohdalle. Uhrisavua niistä nousee,
Jumalalle otollista suitsutusta."

"Sinä luulit minun menevän kadotukseen, mutta minä menenkin suoraa päätä taivaaseen", hän kuiskasi vahingoniloisena.

Hetken kuluttua oli Kubja-Pärt kuollut. Raipat paloivat yhä hänen rinnallaan rätisten ja kipinöiden.

INGEL.

Ingel, sörveläinen imettäjä, istuu lapsi sylissä portailla. Sörveläinen piippolakki kiepoittaa toisella korvalla, hiukan kallellaan, kirjava tupsu heilahtaa pään joka käännähdyksellä, — se on hullunkurinen, veikistelevä päähine, keksitty jonakin ylimielisenä, ilosta pulppuavana hetkenä. Yhtä yksitotinen on sensijaan sörveläinen hame, raskaissa poimuissa se uloittuu kainaloihin saakka, peittäen vartalon muodot kömpelöihin laskoksiinsa, sen mustalla, vakavalla pohjalla juoksee rinnatusten punaisia ja valkoisia juovia.

Imettäjä on voimakasrakenteinen, uhkearintainen nainen, hänellä on lempeät, suloiset kasvot, joitten avonaisissa, varmoissa piirteissä tuntuu saariston ruotsalaisen sekaveren muovailu. Hän istuu liikkumatta, pää hiukan nuokuksissa, silmät puoliavoinna, melkein torkuksissa päivänpaahteesta ja lapsen tasaisesta imemisestä. Jotakin kasvimaista rauhaa on hänessä, kuin suuri, kaunis kasvi, jonka lehdet kuumuudesta lerpattavat.

Hiljaa, hitaasti vuotaa virolainen voima hänestä vierasrotuiseen lapseen. Hänen verensä kiertelee tuon lapsen suonissa, uusia soluja synnyttäen, muodostaen hermoja, jänteitä, lihaksia. Se kiertelee lapsen aivoihin saakka, siihen pehmeään kudokseen, johon mikään ajatus vielä ei ole poimuaan painanut. Hän antaa terveen verensä, koko käyttämättömän pääomansa juosta pieneen, hentoon vesaan, jonka veri sukupolvien kuluessa on vaalentunut.

Mutta hän ei imetä lapseen yhtään katkeraa ajatusta, ei yhtään syytöstä, ei orjan vaistomaista vihaa. Hän on yhtä rauhallinen ja hedelmällinen kuin maa, joka ei kysy, kenelle se viljan idättää, herralle vai orjalle. Hän ei tule ajatelleeksikaan, ketä hän rinnoillaan kasvattaa, ehkä uuden sortajan heimolleen. Hänelle ei tule mieleenkään, että tuo pieni käsi joskus voisi lyömään kohota.

Lapsi tuskin herää syömään, silmät ummessa se imee rintaa. Se on täysin levollinen, itsetietoinen kuin hallitsija, omistusoikeudestaan varma, kuten lapset, jotka aina saavat syödä kylliksensä. Sen pienet, rusoittavat kasvot kätkeytyvät melkein kokonaan pitsien ja nauhojen varjoon, joita sen pukuun on tuhlattu, se on kääritty silkkiseen peittoon ja liinaisiin kapaloihin, ohuthiuksista päätä peittää nypläystaidon mestariteos, aitopitsinen myssy. Sen kahdeksankuisissa aivoissa on täysi tietoisuus kaikesta tästä mukavuudesta ja huolenpidosta, se ei huoli huutaa eikä olla kärsimätön, se on varma siitä, että sen pieninkin toive täytetään. Varsinkin on imettäjä sen yksinomaista omaisuutta, olemassa vaan sitä varten, olento, jolla ei ole mitään merkitystä ilman sitä. Se tietää, ett'ei imettäjä äännähdäkään, vaikka se häntä hiuksista repisi, riuhtaisisi niitä koko pikku kätensä voimalla, imettäjä ei uskalla liikahtaakaan, vaikka se upottaisi vasta saamansa neljä hammasta hänen rintaansa.

Imettäjä siirtää lapsen varovasti rinnoilta helmaansa ja kiinnittää soljella valkoisen röijynsä. Pieni kylmänvärinä kulkee hänen läpitsensä, ikäänkuin tuuli yhtäkkiä olisi häntä koskettanut. Ehkä hän oli nukahtanut, ja mehiläinen häntä unissa pistänyt, ehkä kulki pilvi auringon ohitse. Hän havahtaa täysin hereille, ja hänen ajatuksettomiin silmiinsä palaa sielu takaisin.

Herrasväki oli lähtenyt viikkoisille vierailuille naapuripitäjään. Sen huomaa kaikesta, kamaripalvelija hännystelee joka paikassa ja teeskelee isäntää, haukkuu työpoikia ja mielistelee sisäneitsyttä. Vanha puutarhuri leikkelee kääntösaksilla orapihlaja-aitaa tasaiseksi, vihreäksi muuriksi, mutta lepäilee tuon tuostakin ja pistää nuuskaa nenäänsä. Lippukin on laskettu puolitankoon, merkiksi herrasväen poissa-olosta, riippuu rentona pitkissä poimuissa. Puutarhakin on kuin pakosta päässyt, mehiläiset surisevat kahta kovemmin, ja pikkulinnut uskaltavat hiekkapyörylälle asti.

Ingel ei käsitä, miksi hänellä alkaa sydänalassa hiukaista niin oudosti. Ikäänkuin joku nakertaisi siellä pienillä, terävillä hampailla. Ja siitä syntyisi yhä suurempi kolo, yhä suurempi aukko, tyhjä paikka.

Se ei ole nälkää eikä janoa, mutta muistuttaa kumpaakin. Jokin vietti, jokin halu herää hänen olennossaan. Koko ruumiissa tuntuu kuivuus ja raukeus, ikäänkuin pitäisi kiireesti juosta lähteen luo ja kastaa koko päänsä, suunsa, ohimonsa, niskansa kylmään veteen. Mutta varsinkin se tyhjyyden tunne suurenee suurenemistaan, ikäänkuin nälkänä, mutta joka ei tunnu ainoastaan ruumiissa, vaan kaikissa ajatuksissa.

Jotakin on häneltä poissa, hänen ruumiistaan ja sielustaan, melkein kuin käsi olisi hakattu pois tai silmä puhkaistu, niin avuttomalta ja kipeältä tuntuu. Pikkuruinen osa hänestä on poissa. Ja nyt jännittyy koko hänen olentonsa sitä pikkuista osaa kohti, se vetää sitä puoleensa. Hän istuu sävähtämättä paikoillaan, ja kuitenkin hänestä tuntuu, kuin juoksisi hän koko ajan ja etsisi sitä pientä, kadonnutta osaa itsestään.

Se ei auta mitään, että hän on kylläinen, että hänen on lämmin ja hyvä olla. Se tyhjä paikka ei täyty siitä. Hän on kuin sairas yhtäkaikki. Kaikki hänen aistimensa muuttuvat luonnottoman herkiksi, hän on kuulevinaan lapsen itkua Sörven rannoilta saakka, kaikki saa hänen korvissaan itkun vivahduksen, sadelinnun valittava piipitys ja lehmuksen latvan humina.

Yhtäkkiä hän muistaa kissan kotona, jolta isä poikaset mereen upotti. Kuinka se mateli maha riipuksissa, naukui surkealla nuotilla, etsien poikasiaan. Tai se varpunen, jolta haukka pesän tyhjensi, kuinka se räystään kohdalla tirskutti, kierteli pesää, kutsuen kummallisella kurkkuäänellä poikasiaan.

Luontokappaleitakin vetää oma veri. Ja häntä ei armollinen rouva kertaakaan päästänyt lastaan katsomaan. Sen ainoan kerran hän oli varkain pujahtanut, vitsojen uhallakin, juossut koko matkan kuin henkensä edestä, joka hetki taaksensa takaa-ajajia pälyillen. Hyvä Jumala, kuinka he olivat leikkineet lapsen kanssa, hänelle tuli vieläkin naurusta vedet silmiin sitä muistellessa. Hän oli olevinaan koira ja koetti purra lasta: nyt hauva tulee, hau, hau… Ja sitten hän hyvin hellävaroin otti lapsen käden tai jalan suuhunsa ja rauskutteli sitä hampaillaan varovasti. Lapsi oli kirkaissut ilosta, se oli nauranut ensimäisen naurunsa, kummallisen pienen kiekauksen melkein kuin kukonpoikanen, käpristänyt jalkansa ja kätensä kippuraan ja sitten taas tavoittanut varpaalla hänen suutaan…

Mahtaisiko lapsi vielä ottaa häneltä rintaa? Hänen tuli ihan kuuma sitä ajatellessa, veri kuin sakosi päässä. Kun hän saisi koettaa yhden kerran, yhden ainoan kerran vaan, senjälkeen hän olisi vaikka vuoden lapsesta erillään. Kun hän vaan kerran vielä saisi kuulua lapselle, olla oikein yhtä sen kanssa, samaa ruumista ja sielua, tuntea veren liittyvän vereen…

"Eikö mitä, — viedään lastenkamariin. Tiiu, kuulehan, saat tämän hopeasoljen."

Ingel alkaa irroittaa paidastaan pientä hopearengasta. Tyttö keikkuu hänen edessään varpaillaan ja katselee hänen sormiaan.

Tyttö hypähtää menemään, kiipee kuin kissa puutarhan muurin yli ja katoaa pellolle. Ingel lähtee lastenkamariin ja panee lapsen sylistään sinisellä silkillä vuorattuun kehtoon, jonka haahkanuntuva-tyynyt vajoavat joka kosketuksesta.

Entä jos lapsi ei ottaisikaan enään häneltä rintaa, jos se alkaisi hylkiä. Puristaisi suunsa myttyyn ja kääntäisi päänsä muuanne. Ehkä olisi lapsi aivan vieras hänelle.

Taikka, — ehkä se on kuollut huonoon hoitoon ja ruokaan. Ei sitä kukaan hänelle sanoisi, vasta sitten aikojen päästä, kun herrasväen lapsi olisi vieroitettu, saisi hän mennä hakemaan pientä hautakumpua Jamman hautuumaalta.

Levottomuus kasvaa hänessä. Hän on ainoastaan yhden kerran näin kipeästi jotakuta odottanut — sulhastaan, joka oli mennyt asevelvollisuutta pakoon merimieheksi suureen ulkomaalaiseen laivaan. Silloin hän oli juossut Sörven hietikoilla edestakaisin, häpeän tuskassa, yksinäisenä, hyljättynä, tähystellen laivaa, joka eteni taivaan rannalla.

Hän sieppaa tytön sylistä mytyn, kieputtaa sitä pitkin huonetta, puristaa sitä rinnoilleen. Ensimäisenä hetkenä hänellä on kyllä siitä, että lapsi on elossa ja että hän tuntee sen pienen ruumiin sylissään.

Mutta heti senjälkeen hänessä herää epäilys ja vaistomainen epäluulo niitä vieraita kohtaan, jotka lasta ovat hoitaneet, arvosteluhalu, joka mielellään löytäisi vikoja.

Hän hämmästyy lapsen keveyttä, hän saattaa nostaa sen päänsä tasalle, se ei paina mitään hänen käsivarsillaan. Hän kiikuttaa sitä edestakaisin, ikäänkuin punniten sitä.

Nyt hän alkaa etsimällä etsiä puutteita, valittaen ja puoliksi itkien. Hän alkaa irroitella vaatteita lapsen ympäriltä, jokaista tarkastaen ja arvostellen.

Sillä on mustelmia, — tuossa kainalon kohdalla, — ja toinen polven taipeessa.

Herra Jumala, onko ne lyöneet lasta, — taikka antaneet putoilla ja kolhia itseään.

"Pojalla on käsikin huvennut niin laihaksi. Nälälläkin ne sinua on pitäneet. Kyllä äiti antaa!"

Hän istahtaa jakkaralle, imettääkseen lasta. Röijyään avatessa vapisevat hänellä sormet pelosta, että lapsi ehkä hylkisi.

Lapsi katselee häneen kummastellen ja totisena. Se on tottunut makaamaan yksin, katselemaan kattoon, tottunut huutamaan, ilman että kukaan sitä kuuli, sille on aivan uutta, että joku sen kanssa puhelee ja puuhaa. Se ei ymmärrä ollenkaan, mitä sen pitäisi tehdä. Se kääntelee levottomana päätään edestakaisin, torjuu käsillään ja jaloillaan. Vihdoin menee siltä suu väärään.

Hänestä tuntuu aivan, kuin hän olisi kadottanut lapsen, niinkuin se olisi toisen kerran otettu häneltä. Lapsi ei tunne enään häntä, se vieroo ja pelkää, hänellä ei ole enään lasta!

"Otanko soljen pois, — ehkä poju pelkää sitä. Panenko vanhan huivin päähän, — onko se nyt pojun oma äiti?"

"Tahtooko poika ratsastaa, näin: Söit, söit Sörve randa… kapp, kapp kalaranda…"

Hän ei saa millään keinoin lasta nauramaan. Vakavana, pikkuvanhana makaa lapsi hänen helmassaan, ikäänkuin sitä jo kätkyessä painaisi heimonsa koko taakka.

"Poika kasvaa suureksi, rupeaa kalastajaksi Sörveen. Tuo merestä hopeankiiltävää kalaa. Äiti perkaa kalat ja panee aurinkoon kuivamaan."

Ei sekään huvita poikaa. Ingel on epätoivoissaan, itkeä nyyhkyttää.
Äkkiä tulee hänelle pieni ajatus. Pieni, viaton ajatus.

Se ajatus naurattaa häntä niin, että hän käsiään hykertää. Hän alkaa penkoa laatikkoa, jossa pikku paroonin vaatteita säilytetään, viskaa sieltä huiskin, haiskin lattialle pieniä mekkoja, silkkisiä, villaisia, pitseistä punottuja, hienoja myssyjä, pieniä sukkia, peitteitä, kapaloita. Hän alkaa pukea niitä lapsensa ylle, aina uutta etsien, ei mikään ole hänestä kyllin hyvää. Koko laatikon hän myllistää ylösalaisin, hakiessaan lapselle kelpaavaa. Kullasta kudottu mekko sillä pitäisi olla, niinkuin kuninkaan lapsella.

Hän on iloinen kuin nuori tyttö, joka koristelee itseään kuvastimen edessä. Tämä on kuin leikkiä, hän pukee kuin suurta nukkea leluksi itselleen.

Vihdoin on lapsi valmis, hieno hiepukka, keikkuu hänellä käsivarrella kuin pitsivauva. Ei tuntisi orjatytön lapseksi, yksinäiseksi raukaksi, niin on kuin paroonin poika. Hän asettaa molemmat lapset vieretysten kehtoon ja vertailee niitä keskenään. Ei ole eroitusta ollenkaan, erehtyä voisi, niin ovat molemmat komeat.

Hän tekee syvän niijauksen, suutelee lapsen kättä: hyvää huomenta, armolliset parooniherrat…

Mitä hän nyt tekisi, alkaisiko riisua taas lasta. Sen vanhat ryysyt ovat levällään vuoteella, hänellä on melkein ruumiillista vastenmielisyyttä niitä kohtaan, ei tahtoisi hyppysen nenälläkään kajota. Niistä leviää vastenmielinen haju.

Jokin uusi ajatus, jommoista hän ei ole koskaan ajatellut, herää hänessä. Miksi pitää toisen lapsista maata ryysyissä ja toisen silkissä?

Hänen päänsä menee kuin pyörälle siitä ajatuksesta. Sellaista hän ei ole koskaan ennen miettinyt, — kuka Jumalan töitä tutkisi. Mutta sittenkin on kummallista, miksi se toinen pikku poika jää tähän pehmeään kehtoon ja myöhemmin hienoissa kengissä kepsuttaa suuria, valoisia saleja ja aina saa kyllikseen syödä, vaikka vaan hanhenmaksaa ja hunajaa haluaisi. Vaan se toinen, hänen omansa, pannaan pimeään savupirttiin ja vuoden, pari se leikittelee Sörven rannalla ja pyytelee mutakaloja matalikoilla, mutta sitten se orjuus alkaa.

Ensin kulkee paimenena karjamailla, kartanon lehmien jäljessä, kastuu sateella ja palelee syksysyötössä. Sitten tulee työpojaksi kartanoon, vaikka vielä on hintelä kasvultaan ja keskimittainen, — tekee miehen työt, kulkee auran kurjessa, heiluu viikatteen varressa. Saa sitten pienen mökin ja maatilkun, mutta ei omakseen, verivuokran siitä kartanoon suorittaa, ja kun herra hyväksi näkee, siirtyy taas korpiryteikköön uutisasukkaaksi.

Hän seisoo tuijotellen molempiin lapsiin pelästynein silmin. Äitiys herättää hänessä ennustavan voiman, hän muuttuu kaukokatseiseksi, näkee tulevaisuuden näkyjä. Hänen sydämensä kuin repeytyy rikki, ajatellessaan poikansa kohtaloa.

Vihaa nousee hänessä yhtäkkiä, vaikk'ei hän vielä tiedä, ketä vastaan se kohdistuu, katkeruutta, kostonhimoa. Hän ei pyydä mitään itselleen, hänet voivat tallata maahan kuin tomuhiukkasen, mutta pojalleen hän vaatii parempaa osaa.

Yhtäkkiä hän on siepannut paroonin pojan kehdosta ja alkanut sitä riisua, säälimättömin käsin, kuumeisella kiireellä. Taivaansiniset vaipat, untuvareunuksiset mekot lentelevät pitkin lattiaa. Lapsi alkaa parkua hänen käsissään, se ei ole tottunut koviin kouriin.

Hän käärii sen ympärille oman poikansa repaleet, jotka tuskin koossa pysyvät, huivin riekaleen, likaisen paidan, pari vanhaa riepua. Hänen lempeä, sävyisä luonteensa muuttuu yhtäkkiä villiksi ja hurjaksi.

Hän nauttii nähdessään lasta moisessa alennustilassa, se on hänelle hyvitystä, korvausta koko hänen heimolleen. Hän syytää suustaan raakoja sanoja, joitten kuulemistakin ennen olisi karttanut.

Hän on parhaassa touhussa, kun Tiiu syöksähtää sisään, hiestyneenä ja kalpeana. "Nyt kävi hullusti, — saksat tulivat kotiin äkkiä, rouva on jo portailla."

Ingel selviää silmänräpäyksessä, niinkuin olisi kylmään veteen pistetty. Kiihko ja kuume katoovat yhdessä tuokiossa.

"Kyllä sinun selkäsi nyt tarkenee, Ingel rukka, en minä tahtoisi olla sinun nahoissasi."

Ingel on lysähtänyt vuoteelle istumaan, ikäänkuin ei mitään näkisi eikä kuulisi. Hänellä on silmät puoleksi ummessa ja otsalle kohoo hikeä, ikäänkuin hän kävisi kovaa taistelua.

"Anna rouvan tulla" hän sanoo hitaasti ja tyynesti. "Rouva pieksää verille ja ajaa maantielle. Antaa piestä ja antaa ajaa. Minä otan lapseni ja menen."

VIHOLLINEN.

Maalinnan valleilla on hyvä maata, silloin kuin ruoho vielä ei ole niitetty. Myöhemmin pannaan tänne heinät kuivamaan pitkinä, keltaisina mattoina pitkin vallien kupeita. Nyt on yrttituoksu ylimmillään, maa on polttavan kuuma, kun likentää kasvonsa siihen, nousee väkevää höyryä kuin maanalaisesta ahjosta. Varjot ajelevat toisiaan maalinnan pohjalla, kun aurinko peittyy pilveen, vierivät ne pitkin lakeutta kuin tuulispää merellä, korkea ruoho taittuu laineiksi.

Täällä saarelaisten vanhan linnoituksen suojassa, joka suurena, ruohoittuneena hevosenkenkänä kohoaa tasangosta, tuskin muistaakaan merta. Ei ainakaan päivällä. Mutta illalla, heti kun aurinko on laskenut, muuttuu maisema. Tuntuu uhoa, kylmää, viileätä, joka nousee päivänpaistamattomista syvyyksistä, alavat maat verhoutuvat harmaaseen usvaan. Jättiläinen on henkäissyt, ja sen hengitys kiirii kylmänä huuruna yli saaren. Lintuja alkaa laskeutua kesannoille, lokkeja, jotka saaliinhimosta jättävät rauhalliset hietasärkkänsä ja uskaltavat useita virstoja sisämaahan ryöstöretkille.

Juuri sentähden, ettei merta näe, täytyy ajatella sitä viholliseksi. Ystävä tulee avonaisesti, meri levittää ainoastaan yöllä valtansa saaren yli kuin salavihollinen, pimeyden töitä tehdäkseen. Mereltä päin voi tulla Saarenmaalle ainoastaan pahaa.

Minkätähden meri suopein silmin katselisikaan Saarenmaata? Se ei ole voinut unohtaa, että siltä on riistetty entinen matalikko, kalojen kutupaikka, se ei ole voinut antaa anteeksi, että sen entinen pohja nyt saarena kohoaa. Se vihaa tietysti sitä jättiläiskättä, joka kerran upotti kuin seulan Itämereen ja siitä nosti suuria kimpaleita maata, joitten välitse vesi norui pois, niin että ne yhtyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi.

Mitä sitten muuta merkitsisi se pikku kinastelu rannoilla, alituinen sissisota, jossa taistellaan käsikähmässä, otellaan jokaisesta jalansijasta. Hitaasti, vuosisadassa puolen jalkaa, peräytyy meri. Mutta keväisin se kokoo voimansa, ottaa omansa takaisin, tulvaa vahingoniloisena entiselle alueelleen ja suolaa maan, niin ettei siinä viihdy muuta kuin karkea saraheinä. Rannikko on yhtä autio, kuin alati sodan jaloissa oleva alue. Oikeastaan on kaikki täällä käyty taistelu kamppailua meren kanssa.

Jos meri olisi ollut Saarenmaalle suopea, hukuttanut se olisi aikoinaan vihollisen ryöstölaivat. Mutta se kuljetti ne rannalle saakka, päästi niistä maalle ristiritareita ja messupukuisia pappeja, jotka tappoivat miehet sukupuuton partaalle ja pirskoittivat uhrivedellä Taaran pyhät tammet. Ehkä tämänkin maalinnan valleilla apila ja ruoho siksi niin rehevästi kasvaa, että maata on höystänyt virolainen veri.

Mereltä päin on myös kerran tuleva se aalto… joka toiseen kertaan hävittää Saarenmaan itsenäisyyden. Sillä se on itsenäinen vieläkin, valloitettuna ja masennettuna. Pieni, jäykkä yksilö, jota eivät yleisyyden laineet ole saaneet poishuuhdotuksi. Kaikki vanha versoo täällä, uusi ei löydä jalansijaa, uudet aatteet saapuvat väljähtyneinä kuin rannikolle maininki ulapalla raivonneesta myrskystä.

Ei siltä, että kaikki vanha olisi hyvää. Pane kivi pystyyn, ja se vanhenee ja ruohoittuu myöskin. Mutta täällä on vanha erikoista ja omantakeista, sillä on varma yksilöllisyyden leima, se tekee Saarenmaan Saarenmaaksi.

Kerran on sekin aalto tuleva. Meri on tasoittava Saarenmaan omalle tasalleen, se itse on ryöstävä siltä merentakaisen viehätyksen, kuluttava siltä näkymättömiin saaristo-ilmeen.

Ja se aika tulee, jolloin nämäkin maalinnan vallit ehkä kaivetaan puhki, kuljetetaan pienissä erissä, pienillä, narisevilla työntörattailla hiekaksi maantielle ja mullaksi pelloille.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN TAKAA I ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.