The Project Gutenberg eBook of Vanhasta kylästä ynnä muita kertomuksia, by Thomas Peter Krag

Listeristä.
Milenin matamin mökki.
Syysmyrsky.
Juhla Fagerlannissa.
Jakob Sjursen.
Aave.
Lännetär.
Missä ruoho kuihtui.
Meri.
Rannikolla.

Talo, missä minä asun, on vanha talo ja sen omistaa Aanen Hananger. Mutta Aanen Hananger on useimmiten neljänneksen matkan päässä työssä toisen luona, ja niin asun minä täällä jotensakin yksinäni ja syön päivän ateriat vastapäätä flekkefjordilaisen Katri Roslin luona.

Kerran kertoi Aanen, asui täällä muudan sotakapteeni; mutta siitä on pitkät ajat. Hänellä oli tässä edustalla suuri puu, joka jo aikoja sitte on kaadettu ja poltettu.

Tämä puu oli ehkä ainoa, joka löytyi koko Listermaassa, sillä tämä on pelkkää suurta kanervakangasta. Paikka-paikoin löytynee jokin peltotilkku tai nurmikenttä, veripunaisena näin syksyllä — muuten vaan noita ijankaikkisia kanervanvarsia toinen toisessaan loppumattomiin saakka.

Täällä ei ole yhtään vuorta, ei yhtään kukkulaa, siellä täällä ainoastaan jokin ijänikuinen kivipaasi, joiden turvissa paikkakunnan varikset ja harakat ovat elelleet tuhansia vuosia, ja joitten suojaan ne vieläkin turvautuvat, kun raju-ilma nousee.

Käydessäni ikkunan luokse, näen minä kymmenkunnan taloa, matalia ja turvekattoisia.

Näissä asustavat listeriläiset vuoden umpeen. He ovat hidasta, hiljaista väkeä, joka mieltänsä nähtävästi muuttamatta ottaa ylhäältä vastaan sekä hyvät että pahat säät. Ja ne, jotka asuvat rannikolla ja hankkivat elatuksensa siitä, ottavat samalla tapaa kalat, mitkä saavat, aivan pukahtamatta. Jollei mitään kaloja tule, ja he saavat nähdä nälkää, niin on se suuressa neuvoskunnassa ijankaikkisuudesta säädettynä määräyksenä, että listeriläisen talonpojan tulee sinä vuonna kärsiä puutetta; mutta jos niitä tulee suurissa parvissa, niin tutkistelevat he sydämiänsä ja lausuvat itselleen varoitukseksi: "Tämä on Jumalan sormi! Älköön kenkään olko huoleton — puute tulee perästäpäin".

Elämä heille on jono päiviä, joina taivas on tasaisen harmaana. He nauttivat sitä pisaroittain. Ei kenkään sure, että nuoruus meni ilman ilotta, sillä elämän ilo on heistä syntiä, mikä on tukehdutettava. Sen vuoksi ei kuulu milloinkaan iloista laulua tai hilpeätä naurua. Ainoastaan virsiä. Virsiä sekä ennen että jälkeen ruoan! virsiä joka ilta. Ja nämä, jotka voivat olla jo liiankin surullisia, tehdään kuitenkin vielä surullisemmiksi sen kautta, että raskasmielisesti toistetaan loppusanat:

Katumus ja rukous meille tuottakohon
Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan
Kautta Herran katkeran kuoleman.

Täällä ei pidetä mitään sanomia, ainoastaan kolmea hengellistä lehteä, "Sinapinsiementä," "Pientä kokoojaa" ja "Lähetysystävää". Maailma heidän itseänsä ulkopuolella heillä ei ole. Vaikka yksi osa maailmaa hukkuisi mereen, ei siitä täällä saisi tietoa, jollei näet "Sinapinsiemen" mainitsisi sitä rangaistuksena kansoille maan päällä.

Päivän tapahtumana nykyään on, että Tommes Hansen Dale on saanut suuren ankeriaisen apajassaan — oikean käärmeen, kolmea kyynärää pitkän. Eilen menin minä yhdessä Aanen Hanengerin ja kahden muun kanssa Dalen luo nähdäkseni tämän eriskummallisen kalan. Se elikin vielä, ylettyi äärettömässä koukerossa yli lattian, ja Tommes valmisti vasua missä sitä piti kannettaman.

Puolta tuntia myöhemmin astuimme me kotia pitkin rantaa. Silloin kulki sieltä kaukaa sivuitse höyryalus. Savu jäi sen jälkeen ikäänkuin jonkinlaisena juopana. Minä kysäisin: "Kun te asustatte täällä vuoden umpeen, eikö teitä usein valtaa halu päästä ulos? Vallankin, kun te näette tuollaisen höyryaluksen punaisine valkeineen tästä kulkevan ohitse?"

He katselivat toisiansa, ikäänkuin he olisivat tahtoneet kysyä, mitä lajia tämä nyt oli. Ja sitte tuli hitaasti ja hyvin harkitusti: "Ei, eivätpä sitä voineet juuri sanoa".

Ja minkä tähden niitä oikeastaan tunnettaisiin? — Vaikkapa tuolla ulkona tapahtuukin yhtä ja toista, niin eiväthän listeriläisen talonpojan elämänehdot siltä muutu. Hänen synkkä työpäivänsä ei siltä tule valoisammaksi. Hän on elänyt niin kauvan elämäänsä varten kurjuutta kärsien, ettei hän siltä enää mitään odota.

Eilen näin minä Henrik Ibsenin itsensä täällä. Hän istui teetä juoden, ritarimerkki rinnassaan, ja näytti aivan yhtä lempeältä kuin olisi hän ollut optimisti. Minä kysyin Aanenilta, kuka mies oli, tuo tuolla! Sitä hän ei niin tarkoin tiennyt, mutta sanoi luulevansa, että se oli joku Suurkäräjäin miehiä.

Muutamalla mäenrinteellä seisoo siellä-täällä muutamia laihautareisia lehmiä kalvamassa. Ja ne kalvavat tuntikaudet saamatta edes kourallista oikeata ruohoa sisäänsä. Mutta kalvamistaan ne kalvavat kärsivällisesti koko pitkän päivän. Eilen näin minä myöskin hevosen. Se oli kivunnut ylös niin pitkälle kuin se oli päässyt, ja seisoi nyt muutamalla törmällä; silmiini se näytti jonkinlaiselta varjokuvalta taivasta vastaan. Se näytti kovin suurelta ja jalat sillä oli pitkät kuin kamelilla. Yksinään se siinä noin seisoi ja huiskutteli ohutta häntäänsä.

Kaikki täällä on köyhää paitsi meri. En milloinkaan ole nähnyt sitä rikkaampana.

Muutamien satojen askeleitten päähän siitä, missä asun, tunkeutuu valtameri; mutta muutamia pitkiä kareja on sillä vastassaan. Sen vuoksi on täällä alituinen ääntenyhtymä sisäpuolella, mahtava kohina monista aalloista, jotka ajautuvat varsinaista saaristoa vastaan. Näillä aalloilla ei ole liikaa kiirettä. Ne tulla laskettelevat suurina, täyteläinä, milteipä unisina, pysähtyvät usein puolitiessä toisia odottaakseen; mutta sitte lähtevät ne taas yhtaikaa liikkeelle, toinen toisensa jälkeen, niin että pitkät karit ovat yhtenä ainoana valkeana kuohuna.

Taru merihevosesta on varmaankin kotoisin Listeristä. Ensimmäinen, joka kertoi minulle siitä oli ystäväni ruokinampuja, sama mies, joka lauloi minulle laulun "hra Pederistä". Hän oli kuullut muutaman Listeriläisen luotsin, Anders Stokken, siitä kertovan. Hänen kauttansa tutustuin Andersiin, ja tämä lauloi meille molemmille "merihevosesta, joka puhdashopeaisine harjoineen uiskentelee kultalaineilla". Se oli komea laulu, joka olisi ollut kirjoitettava muistiin!

Ja kerran sen jälkeen, kun Anders oli juonut paljon paloviinaa, sanoi hän, että me saisimme "viedä hänen päänsä, jollei hän itse ollut nähnyt merihevosta".

"Oli vielä iltaa, kun hän meni alas sinne, jota kutsutaan Greveniksi. Hän oli ollut poissa Anders Roslin luona, sillä siellä he olivat saaneet pienokaisen. Mutta nyt tulee uskoa, mitä hän sanoo, sillä se on totta eikä mitään joutavata. Juuri kun hän oli ottamassa askelen kiven yli, katsos, siinä näyttää jokin liikkuvan, ja sitte yhtäkkiä sylkäisee se minua aivan silmille, niin että olin käydä ihan sokeaksi. Ja sitte on ikäänkuin jokin kiitäisi sivuitseni ja suoraa päätä mereen, ja kun katson sinne, ulottuu se miltei Grevenistä Knorrfiskeniin, ja keskeltä on se niin paksu kuin neljä härkää — ja se oli epäilemättä merihevonen".

Tänään tuli Aaner Hananger alas luokseni ja kysyi, tahdoinko minä nähdä jotakin. Sitte otti hän kokonaisen helmen esille rasiasta ja näytti minulle sen. Helmen oli hän löytänyt kolme vuotta sitte suuresta simpukan kuoresta, ja hän luuli olevansa samalla rikas mies; sillä helmi maksoi varmaankin satoja. Hän matkusti kaupunkiin samana päivänä; mutta siellä tarjosivat he hänelle helmestä ainoastaan puolentoista talaria, koskapa se oli norjalainen. Jos se olisi ollut kiinalainen tai jotakin sinne päin, olisi hän saanut paljoa enemmän.

Mutta sitäpä ei Aanen tajunnut. Ja sen vuoksi palasi hän jälleen kotia ja piti helmen itselleen. Sillä se hohti niin kauniisti, ettei hän sitä voinut antaa siitä hinnasta.

Jumala ties', minusta näytti niin kauniilta nähdä vanhan merimiehen seisovan helmi kourassaan ja katselevan sitä. Se sopi paljoa paremmin hänen käteensä kuin monen muun. Kaunis olisi kuva: Kalastaja, istuen veneessään, avoin näkinkuori kädessä, ja tuijottaen ihmeissään toisessa kädessään olevaa kirkasta helmeä. Helmi sopisi niin erinomaisesti kuvaan. —

Helmet vaikuttavat itsessään omituisen tunnelman. Ne vaikuttavat kuin meren laulut. Itse asiassa niillä onkin jotakin merestä itsessään. Valkoisia, kimaltelevia helmiä — — ja kesäaamuna ajelehtivassa veneessä — — kun aaltoja, pehmeitä kuin silkkisametti, tulee ja menee.

Tahi tumman mustia helmiä ja lyijyharmaa meri ukonilmaa vastassa — ikäänkuin tulipunaisen auringon vihmoittamana.

II.

Sateen edellä tulee varis lentäen. Se liitää matalalta Moenin ylitse ja laskee äänettömästi alas virttyneeseen ruohoon. Toinen ja kolmas tulee perässä, ja lopulta saattaa niitä olla siellä joukossa parisenkymmentä.

Ne istuvat yhdessä, raakkuvat ja raappivat. Tuontuostakin päästävät ne aika melakan ja tappelevat valkoisesta kasiaisesta; mutta sitte yht'äkkiä kohoaa koko parvi ylös ja lentää raskaasti pois päivän usmassa — yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

Kun tottuu tähän köyhään lintuun, rupeaa siitä pitämään. Huvittaa nähdä sen hyppyä, kuulla sen kinastusta, ja mieli käypi suruiseksi, kun se kohoaa ylös ja lentää pois. Saattaa tapahtua, että silmä seuraa parvea, kunnes se käypi harmaaksi ja katoaa.

Ajattelee: Nyt ne eivät olekkaan vanhan paasikiven suojassa, ja mietiskelee, miksi niitten pitää olla tuollaisia harmaita lintuja, joitten tulee olla Moenilla vuodet umpeen, kun niin monet muut saavat matkata etelää kohden — — —

Tulee heikko tuulahdus ilmassa, ja hetken perästä alkaa sadetta valua pilvistä. Uuniin on pantava paljo turvetta, jotta huone saadaan pysymään lämpöisenä. Vähitellen heikko tuulahdus kiihtyy kylmäksi tuuleksi, joka mellastaa kovasti talossa. Vinkuu joka raossa, ja ulkoa kuuluu usein siltä, kuin astuisi joku portaille.

Pilviä kertyy kertymistään moneen kerrokseen. Pilviä, jotka ovat hailean lämpimiä, niin että ilma käy ummehtuneeksi huoneessani, missä ikkunat on kiinni naulattu.

Moen on hiljaa ja kuuntelee. Itse merikin vetäytyy kokoon tässä äärettömässä hiljaisuudessa ei tahdo kuitenkaan asettua — murahtelee vähän tuontuostakin, ikäänkuin tahtoisi se kysyä, mitä tämä nyt on, mutta ei sitä sentään näytä, vaan pysyy siivona.

Minä en myöskään tunne olevani oikein hyvällä mielin. Saatan samalla yhtä hyvin mennä Katrine Roslin luokse.

Eikö ole ihmeellistä, miten pieni asia panee ihmiset pyörälle, kun he asuvat näin yksinänsä. Pelkkä kymmenäyrinen raossa sen tekee.

Pari taloa täältä asuu muudan nuorukainen, jolla on kiihko kulkea ympäri ja kaivaa kaikissa raoissa, löytääkseen rahoja!

Useita vuosia sitte käväisi täällä eräs vieras mies. Hän antoi nuorukaiselle kymmenen äyriä. Tätä rahaa hän ei kädestään laskenut. Hän otti sen mukaansa vuoteelleen ja leikki sen kanssa pitkin päivää, lattialla pitkänään näperrellessään. Mutta näin tehdessään sattui hänelle kerran niin onnettomasti, että hän hukkasi kymmenäyrisen rakoon, joka ehkä ulottui kellariin saakka. Nuorukainen ei kuitenkaan sitä silleen heittänyt. Tämä kymmenäyrinen oli ainoa, mitä hän omisti, siis kokonainen rikkaus hänelle. Hän oli pitkänään koko päivän, itki ja tirkisti rakoon, saadakseen sen nähtäviinsä. Vaan hän ei saanutkaan. Sitte otti hän veitsen ja kaivoi rakoa, vaan ei saanut sittekään kymmenäyristä esille. Mutta hän oli kerran saanut päähänsä, että hänen piti saada se; olihan se tuolla alhaalla, eihän se mitenkään ollut kauvas joutunut. Ja niin kaivoi hän kaivamistaan veitsellä, eikä löytänyt sitä milloinkaan.

Mutta siitä ajasta alkaen vetivät kaikki raot häntä puoleensa, mustat raot, joiden pohjaa ei kukaan milloinkaan nähnyt. Sen puolesta sinne kyllä olisi saattanut vierähtää vallan hyvin kokonainen kruunukin. Ja tuskin meni päivääkään, ettei hän pistänyt veistä johonkin rakoon ja penkonut sitä, siinä suloisessa toivossa, että saisi nähdä jotakin ympyriäistä, valkoista kimaltelevan esiin.

Monen mieli täällä tavoittelee etupäässä sitä, mikä on salattua. Sitä, mitä voidaan toivoa, mitä voidaan penkoa ilman tuloksia. Pohjaton pimeys miellyttää heitä.

Eipä ihmettäkään, kun vuodet toisensa jälkeen istutaan tutkimassa raamattua ja sen salaisuuksia. Pelkkää Pyhänhengen leipää! Mitä murheita eikö se voi tuottaa? Sitä kun ei kenkään tunne eikä sen vuoksi ehkä voi sanoa olevansa siitä varma.

Heti heidän aikaisimmasta lapsuudestaan syntyy arvatenkin juuri kaikesta tästä jotakin synkkää, joka kasaantuu heidän päänsä päälle niinkuin pilvi, missä on räjähdysaineita, pilvi, jommoisen tieltä mielellään pakenee, jonka puoleen tuskin uskaltaa silmänsä nostaa, koska se alkuaan on luotu hävityksiä tekemään. Ja sen takana, ylinnä siellä korkealla istuu ankara Jehova ja odottaa soveliasta silmänräpäystä.

Kun yö on parhaallaan, ja kaikki nauttivat lepoa ja rauhaa, silloin virittää hän kipinän ja pilvi räjähtää. Tulta sataa alas ja liekkejä ja paljo hävitystä, ja viimeinen päivä on käsissä.

Mutta monet eivät uskalla odottaa tätä, vaan menevät ja hirttävät itsensä. Inha hirttäytyminen! Minusta se kuvaa niin hyvästi sitä mielentilaa, missä nämä ihmiset elävät, kun useimmat heistä juuri hirttävät itsensä.

Mutta mustaa rakoa, joka vie päivänvalosta alas syvään kuiluun, sitä kutsutaan kuolemaksi — sen raon kautta haluaa moni kurkistaa alas, sillä se, mitä siellä alhaalla on, on enin tietymätöntä.

Sen vuoksi harhailevat ajatukset sen ympärillä kuin mustat kärpäset. Ja, samoin kuin nämä omapäiset itikat, voidaan ne tosin karkoittaa pois, mutta ne palaavat kuitenkin aina takaisin.

III.

Ajateltakoon, että voitaisiin istua korkealla muutaman suuren tähden päällä. Ja omata käytettävänään pitkäsiima, joka olisi äärettömän paljoa suurempi kuin tähtientutkijain suurin.

Niin nähtäisiin selvästi ja selkeästi maa ja siinä kihisevän villejä eläimiä ja kesyjä eläimiä, lintuja ja kaloja — ja ihmisiä. Ja nähtäisiin, että kaikki tämä elämys on taukoamattomassa taistelussa ja liikkeessä, huomattaisiin se kummallinen yhteys, missä on toisiinsa syntymä ja kuolema; miten kuolema sittekin on välttämätön, on hyvä, koskapa se korjaa pois vanhan saven ja antaa sijaa uudelle ja voimakkaalle.

Eikä mikään surumielinen ajatus, ei mikään arka huokaus yllättäisi meitä tämän kuoleman tähden. Ei kysymystäkään sielusta, mikä siitä tulee, minne se joutuu.

Ehkäpä me huomaisimme: "Sielu menee ruumiin tietä: Joka värähtelevältä veripisaralta, joka hyytyy ja kuolee, kuolee kappale sieluakin.

"Jos matkustaa jättiläiskaupungissa, onkin jo jotakin senlaista nähtävänä. Jaksaisi tuskin kiinnittää silmiänsä kaikkiin lukemattomiin kuolemanilmoituksiin. — Ehkäpä kuitenkin — kun jonakin päivänä palaisi asuntoonsa ja näkisi, että sen edustalle olisi varisteltuna viheriäistä, ja kuulisi, että talossa on kuollut — ehkäpä voisi jokin outo, surullinen tunne välähtää mielessä.

"Mutta kun elelee pienemmissä paikoissa, tuntuu kuoleman salaperäisyys voimakkaampana. Ehkä on tuttuna se, joka makaa viimeisillään. Silloin kysäistään: Miten voit? Ja kun tavataan ruumissaatto kadulla, niin käännytään ympäri mustaan arkkuun päin ja mutistaan: Niin — onpa kuitenkin kummallista! Hän, joka nyt makaa tuolla, liikkui vielä aivan äskettäin täällä. Minä puristin hänen kättänsä — — —.

"Kuolema voi kuitenkin välistä matkallaan maan päällä osua myöskin nummelle, missä on kymmenkunta matalaa taloa. Ja vaikka nämä talot ovat hajallaan toisistaan, ovat ne sittekin yhteenkasvaneet; sillä kaikki niiden asujamet tuntevat toisensa niitten monien vuosien ajoilta, mitkä he ovat yhdessä eläneet.

"Kun viikatemies tulee, niin tulee hän sinä inhana elävänä vieraana, minkä me vanhoista kuvista tunnemme. Ja nuo tuolla sisällä tuntevat vieraan ikäänkuin lähenevän — hitaasti, mutta varmasti, tuntevat hänen askaroivan sairashuoneen lattialla, tuntevat hänen painuvan soppeihin, kun tulee pimeä, tai himmeihin varjoihin, kun yölamppu sytytetään. Ja he tuumivat epätoivoisina jotakin, jota he eivät oikein ymmärrä, ja epätoivo hiipii talosta taloon, ja kysellään: miten on hänen laitansa? ja vastataan: nyt hän varmaankin pian sammuu.

"Mutta ei kukaan, johon se tarttuu, valita tai taistele vastaan. He menevät hiljaa vuoteelle eivätkä suurin puhu. Ja heidän haudallaan kaikuu sama virsi kuin heidän elinaikanaankin:

"Katumus ja rukous meille tuottakahan
Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan
Kautta Herran katkeran kuoleman.

"Eilen olin minä Katrine Roslin luona iltaista syömässä. Silloin tuli sinne sisälle muudan vanha mies. Hän kävi istumaan ja puheli kauvan Katrinen kanssa. Minä en voinut kuulla, mitä he sanoivat; sillä he puhuivat hiljaa. Heillä oli ikäänkuin salaisuuksia keskenään. Kuulusti muuten siltä, että hänen oli vaikea puhua. Hänen äänensä oli samalla käheä. Mennessään nyökäytti hän minulle ja sanoi Katrinelle: 'Kiitokset sinulle minun puolestani; minä en luule, että meillä välillämme sitä paitsi olisi mitään selvittämätöntä'."

"Ei suinkaan, minun tietääkseni, Sjur. Mehän olemme aina sopineet hyvin keskenämme."

"Aivan niin. — — Ja niin jää ikuisesti hyvästi! ja Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi. Me tapaamme toisemme tuolla puolen."

Minä jäin paikalleni istumaan ja tuumimaan sitä nyökkäystä, minkä hän minulle antoi. Minähän katsoin häntä suoraan silmiin ja kohtasin jotakin, jota en ennen ollut nähnyt: Se oli merkki! Minä ymmärsin kerrassaan, että hän oli mennyttä.

Hetken perästä tuli Katrine sisälle ja rupesi panemaan turvetta pesään. Minä kysyin häneltä siinä, kuka tuo mies oli. Se oli Sjur Hansen. Hän oli tuntenut hänet niin kauvan kuin hän oli osannut pitää taloutta Hänen isänsä ja Sjur olivat olleet yhdessä siitä saakka, kun he olivat käyneet papin luona. Nyt oli Sjur viimeisillään. Hän oli käynyt kaupungissa kahdeksan päivää sitte, ja lääkäri oli antanut hänelle kolme viikkoa elääkseen. Tänä iltana oli hän täällä kysyäkseen Katrinelta, tahtoisiko hän ottaa makrilliverkon ja lehmän niistä neljästäkolmatta talarista, jotka hän oli tälle velkaa. Hän tahtoi saada kaikki selville ensi viikoksi. Katrine oli myöntynyt tähän Se oli sentään runsaasti niistä rahoista. Makrilliverkko tosin ei ollut häävi, mutta lehmä oli nuori. — —

Kun minä sinä iltana astuin kotia, ajattelin: Kuinka kummallista! Jossakin näissä tuvista istuu nyt Sjur Hansen ja laittaa asiansa selville. Hän tietää, että lähenee lähenemistään — askel askelelta.

Ja minusta tuntuu, kuin jotakin tuntematonta olisi jossakin tuolla ulkona, jotakin, joka voisi tulla sisälle tuolta suurelta mereltä.

Usein sattui niin, että kuului melua ja huutoa jostakin alhaalla laiturien luona olevista pimeistä lymypaikoista.

Ikkunat lähimmässä naapurissa avattiin. "Mikä siellä oli?" "Mikä oli hätänä?" Ja jostakin portin luona olevasta asunnosta: "Missä helvetissä on poliisipalvelija Skeien? — saattaahan se helposti olla vaikka murhaa — mitä?"

Mutta niin hullusti tapahtui sentään harvoin. Kun muutamat uskalikot läksivät alas, tapasivat he useimmiten jonkun ulkomaalaisen tai sellaisen, joka ei ollut kylästä kotoisin. Tämä oli silloin saanut kelpo lailla selkäpuoleensa, ja kun hän näki muita tulevan, kirkaisi hän vielä muutamasti, sillä ehkä nämä tahtoivat hänet kerrassaan kappaleiksi silpoa.

Muuten hän ei melkein milloinkaan osannut antaa asiallista selvitystä, ja niin ei asiaan sen koommin kajottu.

Mutta mies, joka oli häntä lyönyt ja siten saanut aikaan koko häläkän, oli poissa, eikä kukaan löytänyt häntä.

Seuraavana iltana saattoi taas syntyä metakka kylän jossakin toisessa reunassa. Siellä saattoi tulla astuen markkinatahdissa neljä viisi miestä ihan sikahumalassa; ja nämä saattoivat laulaa ja rähistä siinä määrässä, että kissaakin katonharjalla pelotti. Mutta minkäpähän heille voi? Kun he olivat päässeet jonkin askelen tielle, niin oli turhaa koettaa saada heitä kiinni.

Ja totta puhuen, sehän oli vaan hullu Hansen, joka häiritsi Helmert Stokkemandia, laivanisäntä Örnin vartijamiestä. Kun tämä pimeässä astuskeli pitkää telakkakatua edes takaisin, niin saattoi hän yhtäkkiä pysähtyä kuuntelemaan, sillä sieltä kuului huutoa ja rivakkaita askeleita. Ja sitte se olikin muurari ja tasavaltalainen Otto, liikanimeltä Mac Donald, joka sieltä tuli semmoista vauhtia, ettei olisi luullut juopuneen sitä kestävän. Melkein joka ilta kulki hän siitä ohitse, puri hammasta ja huusi tunnuslausettaan. "Ei mitään pohatoita, ei mitään ylimyksiä! pelkkiä muuraria ja vapaita porvareita!"

Mutta Helmert Stokkemand tunsi tuon jutun jo ennestään. Hän ei sen vuoksi virkkanut mitään nyt, vaan kääntyi naurahtaen ympäri ja alkoi uudelleen kierroksensa pimeän telakan ympäri.

Vartijamies sellaisenaan olikin sitä lajia väkeä, joka puhuu vähän, mutta tietää kaikki. Hän tiesi tällä kertaa siksi paljon, että tie, jota Otto meni, vei Milenin matamin mökille, samalle paikalle, missä hän aivan varmaan tiesi pistäytyneen noiden neljän äskeisen juopuneen sekä senkin miehen, joka ulkomaalaista löi.

Milenin matamin mökki oli kylän ulkoreunassa, korkealla ylhäällä jyrkässä kuopanteessa. Se oli vakinaisena tyyssijana kylän kaikille juopporentuille, Otolle, liikanimeltä Mac Donald, Aleksanderille, jota myös kutsuttiin Aleksander Suureksi, Petter Naskenille eli Naispetterille ja monen monelle muulle. Ja kun nämä istuivat tuolla ylhäällä, leveän pöydän ympärillä juomassa, niin saattoi se kylläkin kuulua kokomoisen matkan päähän.

Muuten Milenin matamin mökkiä kokonaan väistivät kaikki selvät ihmiset, vallankin koska Peter Naskenilla oli ilkeänä tapana heitellä tyhjiä pulloja tielle joten oli hengenvaarallista niille, jotka sitä myöten kulkivat. Niinpä muutamanakin iltana, kun poliisipalvelija Skeien oli heitä aivan läheltä vaanimassa, oli hän vähällä saada surmansa Peterin tyhjistä pulloista.

Vaan silloinkos Skeien raivostui, ja seuraavana päivänä meni hän matamin luokse, pani kätensä nyrkkiin pöydälle ja alkoi selitellä niinpäin, että matami ei enää milloinkaan saisi mokomaa liikettä harjoittaa. Mutta matami oli sukkelampi kuin itse Skeien, ja puoli tuntia myöhemmin istui hänen miehensä ja Skeien yhdessä juomassa. Milen selitti siinä poliisipalvelijalle, että he pitivät talossaan siivoa elämää, ja että hän itsekin sai matamiltaan rokkiinsa, milloin hän vaan tuli kotia pöhnäisenä.

Simon Skeien uskoi selityksen varmaankin todeksi, sillä hän ei enää milloinkaan ollut tuolla ylhäällä vaanimassa, ja ainoastaan aamupäivin hän siellä sisällä vaan pikimältään käväisi "tarkastamassa."

Mutta muutamana päivänä istui ijänikuinen poliisimestari käännellen ja selaillen muistikirjaansa, sitä, johon hän merkitsi kaiken pahan, minkä hän kuuli seuroissa ynnä muualla.

"Kuules, Skeien," sanoi tuo ijänikuinen ja selaili, "minulla olisi eräästä asiasta kanssasi puhuttava. Minä kuulin sen äskettäin ihmisiltä, joihin luotan. Ihan varmaan, muistaakseni, merkitsin minä sen tänne… niinpä pitäisi minun se löytää… luulenpa koko merkitsemisen unhottaneeni."

"Ehkä koskee se sitä, tanskalaista, joka varasti homejuustoa kauppamies
Flokilta."

"Ei, hänen jäljilläänhän minä jo olen, Skeien — sellaistahan minä en enää merkitse muistiin."

"Ehkä koski se sitä naishenkilöä… poliisimestari tuntee hänet, joka nouti olutta avoimilta rattailta… hänet, jonka me saimme kiinni suolla."

"Saimmeko me hänet kiinni? No, mutta rakas Skeien, sitenhän taas se juttu on ihan selvillä… Ei, mutta Jumal'avita, ne tekevät minut ihan hulluksi, Skeien!… Ei, se ei ollut se asia — eikä myöskään tuo asia — — — mutta se oli — — — se oli ihan toinen asia… Mutta tässä se varmaan on, niin aivan oikein! Hyvä, Skeien, tässä se on:

"Matami Nilsenin, niin kutsutun Milenin matamin, luona pidetään kerrassaan irstailupitoja. Hävyttömät juopporentut laulavat rivoja lauluja ja heittelevät tyhjiä pulloja tielle."

"Mutta mitäs tämä sitte on, Skeien — mitäs tämä sitte on? Siitä minä en ole tiennyt mitään. Se olisi ollut pidettävä varalla, rakas Skeien. Sehän on hirveätä. Irstailupitoja, kerrassaan irstailupitoja."

"Onko niin? — — Mutta sitä minä en muista. Tämä on niitä asioita jotka minä tahdon kirjallisesta ja vielä punainen viiva alla — — minä en enää muista mitään punaisia viivoja. — Oliko se jo lapsuudessani, Skeien, vai miten? — — — No, siitä on siis minulle kuitenkin jo ennen puhuttu — ja mitäs minä siihen sanoin?"

Skeien oli voitolla. Hän oli oikein pitänyt silmällä laitosta ja vieläpä joka päivä, varmuuden vuoksi; mutta itse asiassa ei hänestä siinä ollut mitään silmällä pidettävää. Yhtä hyvä oli, että juopottelu pysyttäytyi tuolla ylhäällä, kuin että juopuneita herroja olisi liikkunut keskellä kylää. Ja muuten ei juoppous siellä ollut paljoakaan suurempi kuin monessa muussa paikassa. Ja ne lauloivat vain isänmaallisia lauluja — ei ne ollut sikamaisia.

Poliisimestarilla ei ollut juuri mitään vastattavaa. Kun ei Skeienillä, hänen oikealla kädellään, ollut mitään silmällä pidettävää, niin eipä liioin hänelläkään.

Ja mökki jäi paikalleen, ja Skeien "tarkasteli," ja Naispetterin tyhjät pullot hyppelivät alas jyrkkää rinnettä.

Tolder Röstillä oli ilmapuntari, jommoista ei kenelläkään koko kylässä. Ei siinä ollut mitään pitkiä kirjoituksia myrskyistä, kauniista ilmoista tai maanjäristyksistä: ei, laitos oli niin selvä ja yksinkertainen kuin suinkin: siinä oli mies ja vaimo, jotka varmaankin olivat aviopuolisoja, koska he eivät milloinkaan voineet olla yht'aikaa kotona. Kun oli kaunis ilma, koristautui vaimo ja tuli ulos sinisessä hameessa ja valkoisessa paidassa, mutta kun alkoi mennä pilveen ja pimetä, meni hän sisälle, ja heti paikalla oli mies ovessa. Hänellä oli leveäpäärmäinen hattu alipuolelle silmien ja lisäksi vielä sateenvarjo — sillä nyt oli hänen lähteminen ulos.

Röst oli saanut tämän harvinaisen kalun lahjaksi muutamalta laivurilta Edinburgista. Se seisoi pesukaapin päällä, kahden Jaappanista tuodun näkinkengän välissä, eikä kukaan saanut lupaa sitä siitä siirtää. Muutamana päivänä kun kapteeni Dührendahl tammea pelatessaan käski vaimon ottamaan ylleen puhtaan paidan, oli Tolderen vähällä puristaa kapteenin hienoa kämmentä.

Mutta kun ihmiset kävivät ja tirkistelivät ylös taivasta kohden ja tähystelivät oliko tuleva pilvistä vai selkeätä ilmaa, niin kysyttiin usein Tolderenilta:

Mutta tämä oli pelkkää viisastelua, sillä niin kauvan kuin ne seisoivat siinä molemmin, ei voinut mitään sanoa. Mutta jos vaimo hiipi kokonaan sisälle, ja jos mies kokonaan oli ulkona hattuineen ja sateenvarjoineen, niin saattoi helposti tulla sekä myrskytuulia että maanjäristyksiä, ja Röst käveli vain odotellen myrskynmerkkiä nostettavaksi, eikä kauvaa viipynytkään ennenkuin hän sen huomasi: lipputangossa suurta, tyhjän tervatynnyrin, joka taivasta vastaan näytti nyrkin kokoiselta.

Muutamana pilvisenä iltapuolena Lokakuussa painoi kuin epätoivo koko kylää; sillä nyt riippui tynnyri tuolla. Se ei tottatosiaan ollut kaunis nähdä, ja uusi telegrafisti, lihava Meier Kristianiasta, kerrassaan ällistyi, kun hän sen huomasi; — ja sitte huusi hän neiti Pelanderille:

"Oh, tuhat tulimmaista! katsokaa tuota ilkeätä pikitynnyriä, neiti
Pelander!"

Hän oli pitkä, laiha nainen, samainen neiti. Pelander — noin kolmen- ja neljänkymmenen vaiheilla. Kovin hermostuneeksi hän oli käynyt sen jälkeen, kun hän oli tullut tänne länsipuolelle. Ylämaan luonne hänessä kuitenkin vielä säilyi, ja hän pelkäsi suurta, mustaa merta, joka mylvi pitkät syysyöt. Hän jäi istualtaan katselemaan tynnyriä hetken aikaa; se riippui tuolla ihan hiljaa. Sitte hän ikäänkuin säpsähti, ja hän sanoi:

Tolder Röst otti varmuuden vuoksi ylleen kaulaliinan, minkä hän kuitenkin kääri mekkonsa alle; sekä pitkävartiset saappaat — sillä eihän hän tiennyt, milloin sade tulee. Hetken perästä oli kallis lasti Hampurista tullattava, ja voihan se kestää kolme, neljä tuntia.

Tiellään meni hän "pörssin" kautta, missä hän luki tuoreimmat uutiset ja puheli tuttujen kanssa. Sitte laski hän edelleen alemmas puhellen kaikkien kanssa, joita hän tapasi. Saavuttuaan laiturille astui hän sen päästä päähän muutamaan kertaan ja puheli sillä välin muutaman luotsialuksen miehistön kanssa, joka juuri oli tullut satamaan. Heiltä sai hän tietää, että meri majakan luona oli levottomana.

Se oli pitkulainen kari taivaanrannalla, jota niin kutsuttiin. Kun sää oli seestä ja ilma läpinäkyvää, niin kohosi kari ja näytti linnulta, joka seisoi vedenrajassa levitetyin siivin. Kun ilma oli oikein kaikkein selkeintä, niin liiti koko lintu ilmassa; mutta useimmiten ui se pää ja pyrstö näkyvissä. Mutta kun tuli myrsky vihmoineen ja sateineen, meni lintu sukelluksiin. Niinpä tänäänkin. Ei siitä nähnyt edes pyrstönhuippuakaan.

Pimeän tullessa olivat hampurilaiset viinit ja sikarit tullatut Mutta niinpä seisoikin Röst ja polki jaloillaan, vaikkakin hänellä oli pitkävartiset saappaat. Ja olipa jo aikakin hänen päästä lähtemään, sillä häntä jo palelsi. Hän otti muistikirjansa ja kääri sen kokoon, pani lyijykynän paikoilleen, ja pisti sen povilakkariinsa. Ja sitten pani hän mekkonsa nappiin ylhäältä alas saakka.

Mutta seisoessaan siinä noin, tunsi hän, että lounaasta tuli kylmiä puuskauksia. Meri kohosi ja lainehti kohisten laiturin alla niin, että patsasten ympäri vaahtosi Kaukaa ulapalta kuului kumeata jytyä, ikäänkuin jotakin oikein pirullista olisi ollut yhdellä koolla tuolla Tanskan puolella.

Tolderen niisti nenänsä, pisti nyrkkinsä mekon lakkareihin ja nousi ylöspäin.

Aivan oikein, samana yönä tuli myrsky. Se kävi ihan kautta kylän, ja sateen sekä usvan, jonka se mukanaan toi, ajoi se kauvas maalle. Itse pysähtyi se lähempänä merta ja käyttäytyi harvinaisen ankarana, ponnisteli voimiaan kellari-ikkunoista alkaen katonharjaan saakka ja toitotti alas savutorvista, kuten tuomiopäivän pasuna. Ja aikaisin aamusella, kun kyökkipiian piti kohentaa hiilustaa, syyti se nokea paksulta hänen nenäänsä niin, että hänen täytyi suojella itseänsä käsillään, jottei henkeänsä menettäisi.

Meren kanssa ei nyt ollut leikkimistä, ja ne, joilla oli väkensä siellä, olivat kovin huolissaan. Kaja, pesueukko, seisoi ja itki suolavettä lipeeseensä puolenpäivää, sillä hänen poikansa oli Pohjanmerellä, ja siellähän sanottiin olevan niin kovin vaikea purjehtia.

Mutta kallishan on aina kallista. Norjalaisia merimiehiähän ei ole joka paikassa, ja yksitellen tulivat he kotia tälläkin kertaa. Siellä oli miestä parinkymmenen ijästä ja vanhempiakin aina kaljupäiseen ukkoon saakka. Niin, nyt he olivat tuolla kotona jälleen, ja se oli Norjan maata, jota he polkivat, joten oli onnena pidettävä, että he olivat niitä kuin olivat.

Mutta kummallista kylläkin tunsivat he itsensä ikäänkuin vieraiksi tällä kotipaikallaan, ja kun he seisoivat laiturin päässä ja katselivat ulapalle, saattoivat he huomata, että he ja tuo mylvivä, raskaskuohuinen meri olivat ikuisia ystävyksiä, huolimatta niistä vaivoista, joita he siellä olivat kärsineet ja huolimatta niistä, joita he varmaankin vielä tulivat kärsimään.

Mutta siellä oli toisia, jotka eivät olleet ystävyksiä meren kanssa tuolloin. Alitullimies Abet asteli tuntikausin laiturilla ja odotti laivaa Fredrikshavnista, ja vaikka hän tyhjensi taskumattiansa pitkin, siemauksin, palelsi ja vilutti häntä sittenkin. Eikä muitten tullimiesten ollut lämpöisempi. Eikäpä onnenpojaksi voitu juuri kutsuakkaan mokomata, istua tuolla tapaa odottamassa jok'ikinen yö. Kymmenestä kahteentoista se toki vielä kävi päinsä, mutta myöhemmäksi kun luisti, niin oli hyvä, ellei uni vienyt voiton.

Varmaankin he tahtoivat näyttää virkeiltä tuolla istuessaan; mutta totta puhuen oli heidän hartain halunsa sittekin päästä kotia ja laskeutua toiselle korvalleen, Heidän piti sen vuoksi ottaa huomioonsa, kaikki mitä huomattavana oli, saadakseen silmänsä pysymään auki. Niinpä senkin, että tuolta tuli lentäen vanha häikääntynyt kärpänen, minkä lampunvalo oli unesta herättänyt. Sitä kärpästä he tarkkasivat;, he näkivät sen surisevan hetken aikaa lampunlasin ympärillä, sitte yhtäkkiä lentävän kauvas huoneeseen, mutta taas yhtä nopeasti palaavan takaisin, lentävän lamppua vasten semmoisella vauhdilla, että syöksyi päistikkaa pöydälle, jolla sitte makasi potkien.

Nuo kolme tullimiestä istuivat siinä miettien, mitähän tuo kärpänen tuossa vehkeili, se kun lenteli ympärinsä, vaikka sillä oli täysi valta mennä asettumaan levolle. Ja he miettivät edelleen, että jos se nyt asettuisi lampunjalalle, niin höyrylaiva varmaankin tulisi, sillä kello läheni jo kolmea, kunnes heidän päähänsä yhtäkkiä pälkähti, että oli kumma, että tuo kärpänen vielä eli, ja että se nyt varmaankin pian oli käypä kiinni kärsällään, paisuva ja paksuneva. Mutta lopulta kärpänen heiltä katosi, kaikki katosi — kunnes yksi joukosta torkkui ja nukahti. Sitte istuivat toiset heti silmät auki, ikäänkuin he eivät muka olisi silmiään edes rävähtäneetkään.

Ja sitte rupesivat he yhdellä kertaa puhelemaan salvumiehistä ja purjealuksista.

"He ovat kirjoittaneet ja kutsuneet Kristian Kallandjaa, tuota rakennusmestaria. Hänen tulee tarkastaa ne Örnillä."

"Kyllä kannattaisi olla salvumiehenä. Niillähän on neljä markkaa päivässä yksinkertaisesta työstä."

"Niinpä niillä on. Mutta missä ovat niiden rahat seitsemän päivän perästä? Minne ovat ne joutuneet? kysyn minä. Minä sen tiedän. Ne ovat matami Milenillä ja Jennyllä, tuolla, jota he kutsuvat Jenny Rataplaniksi, ja ne ovat nauha- ja rihkamakauppiailla. Eiväthän ne voi pitää killinkiä, kun niillä se on. Sehän ikäänkuin polttaa niiden kämmentä. Minä tapasin äsken Simen Mortensenin — — —"

"Elääpä niinkin. Hän käy nahjustamassa Örnillä. Örn pitää häntä pelkästä säälistä; mutta sitä vaan hän ei tahdo myöntää. Hän vaan tuhlaa. Kuusi markkaa kerrallaan vanhalle ämmälle; sen piti saada uusi puku, ja kaksi markkaa Petralle — tämän piti saada jotakin kaunista sunnuntaiksi — — pitihän nuorison saada koristaa itseänsä, sanoi Simen. Minun olisi tehnyt mieleni pyytää häntä pitämään silmällä Petraa. Sillä tämä ja Hansine Gyldenlakken juoksentelevat poikain kanssa varhain ja myöhään, ja jos se saa jotakin kaunista yllensä, niin käyvät ne liian persoiksi hänelle."

"Onpa niinkin. Ja onpa se jo oppinut itseänsä heittelemäänkin, vaikkakin käy vain kahdeksatta."

Tämän jälkeen he eivät enää puhelleet, mutta tuijottivat suoraan eteensä, kuten uniset ihmiset tapaavat tehdä.

Mutta sitte sanoo viimeinkin vanha Torgersen, että onkos tämäkään laitaa. Mikseivät he menneet levolle? Näkihän hän, että heitä nukutti… Nyt sopi heidän mennä levolle, hän kyllä pitäisi huolen höyrylaivasta.

Tähän he nyt suostuivat paremmin kuin hyvin. Ja he asettuivat levolle niin hyvin kuin voivat, ja jättivät niin Torgersenin edelleen istumaan. Hän olikin mies oikealla paikalla. Hän oli vanha merimies ja niin valpas, että joku kertoi hänellä olevan silmät auki kaikkein paraimmassa unessaankin.

Muuten oli kylläkin paikallaan istua tuolla tapaa. Mitään hauskaa ei täällä ollutkaan. Silloin tällöin kuului myrskyn ulvontaa — ja hetken matkan päässä temmelsi meri.

Heti tullipaikan alapuolella oli jono kala-aittoja, ja niistä pisti ulos muutamia pimeitä laitureita.

Alhaalla kala-aittojen luona oli ilta tullut aikaisin. Se oli tullut niin hienosti, niin vähin erin, ettei kukaan siitä tiennyt, ennenkun se jo oli tullut. Oikein hirvittävän mustana oli se tunkeutunut ahtaitten, epäterveellisten kujien kautta sisimpiin komeroihin ja soppeihin. Siellä oli sadevesi valunut yhteen ja muodostanut lätäköitä, joihin vesi katoilta kaiken yötä lorisi kosteassa ilmassa. Ja kauvimpana sisässä ähki yö nukkuen, vielä kauvan senkin jälkeen kun hämärä päivä oli ulkopuolella jo alkanut. Mutta viimein hiipi se sieltäkin pois, samalla tapaa kuin oli tullutkin.

Juuri silloin, kun se oli hiipinyt pois, kuului vihellys tuolta kaukaa ulapalta — höyrylaiva Fredrikshavnista oli siellä.

Nyt alkoi liikettä. Tullimiehet tulivat alas, ja etäisimmälle laiturille ilmestyi mies, joka ei ollut tullimies, mutta joka sittekin odotti höyrylaivaa. Hän katseli hetken merelle, sitte haukotteli hän niin että hän täydesti huusi, käännähti ympäri ja jäi astuskelemaan edestakaisin, odottaen, kunnes laiva laskisi rantaan.

Kantaja Nils Kjilen oli maannut kauvan ja hyvin säkkien välissä Olsenin tavaramakasiinissa. Hänellä oli oma taitonsa sovittautua niitten väliin, mutta sitä taitoa ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse. Nyt tuli hän ulos, kädet housujen vyötärössä, ja ravisti kylmänväreet itsestään. Mutta sitte muisti hän yhtäkkiä, että hän oli edellisenä iltana ollut jyskyttämässä Jenny Rataplanin ovelle, mutta tämä oli hirveästi ärähtänyt sisältä ja kysynyt, olisiko siellä joku, joka tahtoi väkisin tulla sisälle; siinä tapauksessa oli hänen heti meneminen noutamaan konstaappelia. Hän taas oli sanonut, että se oli vaan hän; mutta sitte oli tämä vaan käskenyt häntä lähtemään merille. Siitä hän nyt suuttui; sillä häntä pahasti aavistutti, että Peter Nasken makasi rahilla, missä hänen itsensä oli tapa levätä. Hän läksi silloin leipurin aidan taakse, rauhoittui siellä ja nukkui.

Pilvet riippuivat vielä harmaina alhaalla, mutta aamu tunki kuitenkin esille yhtämittaa, keskeytymättä. Ja kun sitte täyttä päätä lankesi valoa pilvipeitteen välistä, niin tuli parvittain kalastajaveneitä maalle päin, ja turskat, silakat ja hailit potkivat ilmi elävinä kalasäiliössä. Nyt tuli iloisempaa laitureilla. Kalaämmät tulivat rantaan, ja vientikauppias Salvesen seisoi aina tekemässä kauppoja ensimmäisen veneen kanssa.

Mutta muutamia tunteja myöhemmin, kun ihmiset tulivat ostamaan kaloja päivälliseksi, oli siellä sellainen elämä ja liike, että muudan kalaämmä, joka vyötäröltä oli viisitoista vaaksaa ympärinsä, juostiin nurin, mikä tapaus lienee luettava ihmeitten joukkoon. Ylhäällä kylässä oli vaan harvoja ihmisiä nähtävänä, ja tiellä oli niitä tuskin ainoatakaan. Ja ne, jotka siinä kulkivat, kulkivat kukin erinänsä ja olivat sennäköisiä, miltä näyttää, kun on välttämättömällä asialla. Ainoastaan kerran kulki siitä päihtynyt maalaispoika ajaen. Hän oli ollut kylässä ja myynyt säkillisen sianporsaita saksalaiselle. Mutta nyt oli spanjalais-Anna viekoitellut häneltä enemmän kuin puolet hänen rahojaan. Ja kun hän ajatteli, mitä isä-ukko oli tästä sanova — hän, jonka mielestä jo oli hirveätä, jos poika osti yhden rullan tupakkaa —, niin tuli hän koko hyville tuulelle ja löi hevosta selkään, jotta pitkät juomut jäljille nousivat.

Kappaleen matkaa edempänä oli vanha tie, jota ajaen kulkijat nyttemmin vähän käyttivät. Täällä oli puita jonossa kirkkomaalle saakka, sen sivutse panimolle ja yhä edelleen loppumattomiin. Tämä tie oli jotensakin autiona, paitsi puolipäivisin, kun hautakellot kajahtelivat. Silloin kulki sitä musta saatto, joka vei kuollutta hautaan, missä sen piti maata ja nukkua niin kumman raskaasti kukkien alla. Mutta myöhemmin iltapuolella ei sieltä kulkenut ainoatakaan ruumissaattoa, vaan siellä juotiin ja räyhättiin; sillä tuohon aikaan ostivat monet olutta tuolla ylhäällä ja vieläpä oikein tynnyrittäin — niinpä niitä siellä saattoi tavata neljä, viisi, jopa puolen tusinaa. Ja nämä jakaantuivat eri suunnille; muutamat menivät kylään, useat kuitenkin poikki tien, mäkitöyryjen taakse. Tai istuivat ja joivat he pensaitten juurilla, spanjalais-Anna keskellään. Hän sai silloin tyytyä vain kantajiin; joka päivä ei näet kylään sentään tullut kunnon maalaispoikia porsaineen.

Eikäpä siellä ollut ihan pahinta istuakkaan. Monet jätkistä olivat koko reippaita, ja tynnyriolut oli väkevää, mitä siinä lisäksi sitte lienee ollutkaan. Ja pensaat suojasivat niin hyvin, että siellä voi kauvankin istua palelematta.

Mutta kauvaa eivät pensaat enää antaneet suojaa; sillä hiljalleen, mutta taukoamatta vei tuuli puitten lehdet. Useimmiten oli mieli käydä apeaksi, kun näki miten se reuhtoi ja repi saadakseen ne irti. Nyt ei ollut enää pienintäkään huvia kävellä puistikoissa. Siellä näytti kaikki siltä kuin ainakin perinpohjaisen puhdistuksen jälkeen. Syksy ei sietänyt kesäkoristuksia, ja sen vuoksi se teki tehtävänsä kaikkialla. Nurmikot, joilla pikku tyttöset ennen olivat puseroissaan ja valkeissa sukissaan loikoneet ja potkineet, olivat nyt märkinä ja keltaisina, ja georgiinit näyttivät nyt vanhoilta likasieniltä, riippuessaan tuossa surkean näköisinä taittuneilla korsillaan. Jonkun revityn päärynäpuun ylimmässä huipussa riippui kenties yksi ainoa sitkeä päärynä, tuulessa heiluen. Kolkkoa oli elo nyt. Niin kauvan kuin oli päivää, oli sentään kullakin omat ajateltavansa ja tehtävänsä; mutta kun ilta tuli, silloin sitä asetuttiin kädet ristiin ja annettiin ajatuksien mennä omia teitänsä, ja kun käänsi silmänsä kolkkoon syysiltaan, tuntui vallan turhalta edes ajatellakkaan, että kesä enää milloinkaan oli tuleva takaisin. Ja ihan tietämättänsä saattoi ruveta haikeasti kaipaamaan kesää, sen lämmintä taivasta, suvisia iltoja ja pitkiä, valoisia öitä.

Silloin saattoi äkkiä kuulua ääni sellainen, minkä valittaja päästää. Se oli kissa, joka kulki ja porasi ulkona märässä ilmassa; se porasi toden totta epäselvällä, suruisella äänellä. Se muisteli varmaan sekin mielellään kesää, vallankin iltoja, noita suloisen myöhäisiä iltoja, jolloin kuu himmeänä kulkee alhaalla. Silloin oli senkin vallan toista. Sehän oli kerrassaan miellyttävää liikettä, kun yhdessä muutamain muitten hyväin ystäväin kanssa saattoi käydä kaidepuilla, kuljeskella turvallisessa puolipimeässä, hiiviskellä ihan minne vaan itse halusi, seisoa kiemaillen ja kehräten valkoisen naaraskissan edessä, kunnes tuli toinen nuorempi, joka tuota valkoista halusi. Silloin kyyristyä kokoon ja kiemurrella kuin ankerias — tai juosta niitten perässä, jotka karkasivat aidan yli, ja vuoron taas riippua suurena, mustana keränä ja huutaa, huutaa oikein sydämen ilosta, pitkään loppuääntä vetäen, niin että ihmiset unissaan puivat nyrkkiään, arvellen jonkin pirun siellä olevan liikkeellä.

No, eihän noita asioita nyt auttanut ajatella. Eipä, Jumal'avita! Ne semmoiset illat eivät niinkään pian palaja. Nyt sai se vaan ravistella sadetta yltänsä ja koettaa päästä johonkin kuivaan katokseen tai muuhun sellaiseen — sateesta ei se ollut milloinkaan pitänyt.

Kun kissa oli asettunut asemilleen halkolavan taakse, olivat vain ani harvat ulkoisalla. Mutta alhaalla laiturin luona, leipurin lankkuaidan takana seisoi Nils Kjilen ja kiroili Jenny Rataplania alas kuumimpaan kuumuuteen. Sillä, mistä tuli mustan pirun saada paikkansa, ellei hän ottanut huostaansa noita tuommoisia? — Tänä aamuna, pitkät ajat tähysteltyään, oli Nils nähnyt ison englantilaisen merimiehen astuvan ulos hänen pesästään. Se oli oikean murhamiehen näköinen, jommoisen kanssa ei Nils Kjilenillä ollut lainkaan halua ruveta tekemisiin — ja nyt taasen! Eikö totta vie, se istunut tuolla sisällä tänäkin iltana, hän, tuo englantilainen. Ja Jenny tarjoili hänelle sekä voileipiä ja savustettuja sillejä että ryyppyjä. Olisipa tuo edes ollut Peter Nasken, joka kumminkin oli norjalainen! Mutta mokoma ulkomaalainen. Kaikki naiset olivat hirtehisiä — muuten oli Nils Kjilen valmis painumaan maahan siinä, missä hän seisoi.

Mutta hän jäi seisomaan, joten se, mitä hän sanoi, oli kylläkin totta. Hänellä kaiketi ei ollut muu edessään kuin nukkuminen Olsenin tavaramakasiinissa tämäkin yö; tunkeutuminen sinne sitä tietä, jota ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt.

II.

Tullimies ei tiennyt, mitä uskoa ilmasta. Oli tosin vähän selkenemään päin, mutta mies ei vaan mennyt sisälle. Se seisoi yhä vaan ulkona sadetakkineen ja sateenvarjoineen. Mutta kun Röstiltä kysyttiin, oliko akka ulkona, ja hän vastasi ei — niin suuttuivat ihmiset koko ilmapuntariin.

Vai niin, vai ei hän ollut? Eikö hän ehkä ollut ihan terve, mitä? — — Niin, antakoon hän anteeksi, mutta he eivät, totta tosiaan, voineet ottaa kalosseja jalkoihinsa siitä syystä, että ämmä oli juonikas… Nythän selkeni. Pilvet erkanivat toisistaan kuin untuvat. Tuo sade häjyläinen vaan oli ollut ylhäällä niitä samentamassa.

Mutta kun aurinko puolipäiväsin tuli esille, tuijotti se vain ja paistoi. Lämpöä se ei antanut. Ja kaukana alhaalla merenkalvolla oli luoto väjyksissä, se vipatti vipattamistaan — ylös vai alas, sitä ei kukaan voinut niin varmaan sanoa.

Muutamia miehiä, jotka varhain polttivat tupakkaa Örnin telakassa, koska heidän oli kielletty kaduilla polttamasta, istui tänä iltapuolena muutaman halkopinon takana ympyrässä. Siinä noin istuessaan tähystelivät höyrylaivaa, joka hinasi kuunaria kaukana ulapalla ja tuumivat, kummallahan oli parempi elinkeino, kuunarinko kapteenilla vai höyrylaivan perämiehellä. Mutta istuessaan ja tähystellessään ulapalle välähtää heidän silmiinsä jotakin tuolta ihan molempain alusten takana olevalta luodolta. Tätä he eivät oikein voineet ymmärtää ja luulivat ensin, että se tuli majakasta. Mutta sitte välähtää uudelleen ja vieläpä niin kovasti, ettei moista milloinkaan voinut majakasta tulla.

Miehet eivät pitäneet tästä välkkeestä silmiinsä. He siirtyivät halkoläjän taakse ja sitte taas toiseen paikkaan — — —

Myöhemmin päivällä, kun alkoi pimetä, ottivat nuoret naiset Petra ja Hansine Gyldenlakken muutamia heleitä pyhäpukineita yllensä, läksivät ulos, kävelivät ja kiekailivat, että he miesväen mielestä näyttäisivät reippailta. Mahdollista kyllä on, että he myös vilkaisivat ylöspäin ja käyttivät silmiäänkin. Petralla ne olivat ruskeat ja Hansinella siniset. Ja sitte he nauroivat niin, että he kumartuivat sekä eteen- että taaksepäin.

Tätä ei kestänyt kauvaa, sillä kaksi merimiestä seurasi heitä. Miehet olivat ensin alussa vähin hämillään ja joka kerta, kun he joutuivat ihan tyttöjen kintereille nyhkäisivät he toisiansa ja kiraisivat vieraalla kielellään. Mutta kun sitte Hansine Gyldenlakken kääntyi, katsoi heitä molemmilla sinisillä silmillänsä ja nauroi niin asettui heti kakki mitä parhaampaan järjestykseen, ja he astuivat yhdessä kaksitellen, "jotteivät liikennettä estäisi."

Ensiksi astuttiin alas laiturille. Täällä osti Kristian leipurilta leivoksia, ison pussin täytenään. Sitte käytiin pitkin tietä, jolloin miehet saivat pitää heitä vyötäröistä, miten paljon vaan tahtoivat. Ja tuolla edempänä, missä he löysivät istuinpaikan, saivat he ottaa heidät kiinnikin ja suudella heitä, jolloin taas Petra ja Hansine kietoivat pehmeät käsivartensa heidän kaulansa ympäri.

Sinä iltana oli niin lämmin. Maasta nousi kuin höyryä, ja tuntui ihan siltä kuin olisi ollut Juhannus. Noilla kahdella ei ollut vähääkään sitä vastaan, että miehet suutelivat heitä.

Mutta istuessaan siinä ja kuiskaellessaan toisilleen asioita, joita ei kukaan toinen saanut kuulla, säpsähtävät he yhtäkkiä, sillä kova valo välähti tuolta ulapalta — tuolta meren mustasta pilvestä.

"Voi Jumala, tuolla salamoitsi," sanoivat nuoret naiset ja tahtoivat riipaista itsensä irti, sillä nyt he pelkäsivät.

"Ei se ole vaarallista — ne ovat vain kalevantulia," sanoivat miehet.
"Ne eivät jyrise. Ne eivät tee hivuskarvankaan vertaa."

He istuivat vielä ja pitivät Petraa ja Hansinea vyötäröstä ja käsiranteista sekä tahtoivat saada heidätkin jälleen istumaan; mutta eipäs, nämä eivät tahtoneet istua siinä näin, kun salamoitsi. Olivathan kalevantuletkin myös salamoita, ja salamoita he pelkäsivät hirveästi — — "Jumala! nehän voivat iskeä ihmisen hengettömäksi."

Heitä ei enää kauvemmin voinut pidättää. Ennen olivat he olleet niin ihmeen hyviä sylilapsia. Sekä Henrik että Kristian olivat saaneet luvan saada tavata heitä seuraavana iltana ja saada tavata heitä aina tuontuostakin. He olivat toistensa näköiset — olivat he sanoneet —, he eivät tahtoneet keitään muita armaita itselleen, y.m. tuollaisia imanteita. — Mutta nyt olivat he sangen kalpeita molemmat, he seisoivat ja tuijottivat eteensä yhtä kirkkain, pelkäävin silmin, ruskein ja sinisin, kuin kaksi pientä lintua.

Miehet seurasivat heitä kylään, vaan eivät saaneet lupaa koskea heihin — paras oli käyttäytyä siivosti nyt; entäs jos nyt tulisi tuomiopäivä — sanomissa oli seisonut, että muudan mies, joka eli useita vuosia sitte, oli sanonut, että se tulisi tänä vuonna; ehkä todellakin!…

Kun Petra ja Hansine oli mennyt kumpikin kotiansa, kävelivät miehet vielä hetken yhdessä. Tuo salama oli hieman kiusallinen; olipa tottatosiaan. Mutta viisi siitä; asiat selvenivät kai jälleen. Naisväki on aina vähän arkaa ukkoisilmalla. Piti vaan odottaa, kunnes tuli kaunis ilma.

He astuivat katua ylös ja alas muutaman kerran. Näkivät välistä, miten välähti etelässä päin — kerran ja sitten useita kertoja, viimeisenä kertana, kun tuolta alhaalta välkähti, luulivat he pitkän ajan perästä kuulevansa kumeata ääntä, semmoista, kun tykeillä kaukana ammutaan.

He eivät kuitenkaan siitä enempää välittäneet kuin äsken salamastakaan, ja kun he hetken perästä istuivat kotona ja paraikaa riisuivat vaatteita yltään, näkivät he kyllä jälleen välkähtävän ja kuulivat vieläkin kovemmasti jyrisevän; vaan he nukkuivat heti, kun olivat päänsä aluselle kallistaneet.

Mutta keskellä yötä heräsi koko kylä ukkoisilmaan, joka oli pidettävä tavattoman rajuna näin myöhäiseen vuodenaikaan. Kattoja ihan reviskeli, ja salamat olivat vallan korventaa, vaikka ummisti silmänsä kuinka tarkasti hyvänsä.

Entäs naisraukat Petra ja Hansine Gyldenlakken ja muut myöskin! Ne makasivat nyt ja värisivät patjojen alla kuin haavanlehdet.

Eikös käynyt niin, kuin he sanoivat; nyt kohtasi heitä rangaistus! Voi Jumala! nyt tuli varmaankin viimeinen tuomio! — Ja miten oli käypä heidän, jotka olivat niin syntisiä? — heidän, jotka olivat antaneet Kristianin ja Henrikin ottaa heitä vyötäröstä ja suudella heitä — ja jotka olivat puolittain luvanneet olla heidän armainaan — voi, mitä oli heidän nyt tekeminen? — Niin, jos vaan Herramme antaisi maailman jäädä asemilleen huomiseksi, niin he kyllä tekisivät kääntymyksen ja ottaisivat herätäksensä — — eivätkä he milloinkaan enää istuisi kenenkään sylissä eivätkä antaisi kenenkään suudella itseänsä — eipä totisesti, ei kenenkään maailmassa.

He makasivat pää oikein patjan alla ja pyysivät ja rukoilivat, ja he kutsuivat Herraamme hyväksi, jos hän heitä kuulisi ja niin he tekivät lakkaamatta — kunnes heistä ukkonen tuntui kuuluvan vähemmän vaaralliselta.

Sitte nostivat he päänsä kuumankosteasta patjasta ja huokasivat niin viehättävästi ja vapaasti — ja nukkuivat pois ihan tietämättänsä. —

Pilvet oli kuin pois puhallettu, ja sinisenä levisi taivas ilman ainoatakaan hattaraa. Ja päivä paistoi niin lämpimästi kuin kaikkein kauniimpana sydänkesänä.

Nyt tuli tullimiehen hienohelma ulos kaikkein sinisimmässä puvussaan, ja mies sateenvarjoineen korjasi luunsa, minkä kerkisi, vaikkei Röst häntä tölmäissyt edes pikkusormellaankaan.

Mutta tänä päivänä, jona kesä ikäänkuin kaukaa huusi: minä elän vielä! — tänä päivänä auttoivat kaikki puolestaan kesäntekoa vielä kerran tänä vuonna. Varpunen visersi puolialastomissa, kirjavissa puissa, päivän puolella pitivät muutamat kärpäset kesä-iloansa ja illempana istui sirkka laulaen heinikossa.

Ja niin on lopuksi sanottava, että tämä päivä kesäviesteineen päättyi jotensakin hiljaa, ja kuu nousi ylös särmikkäänä ja vähenevänä. Se seisoi ja katseli niin tylsästi, että toinen silmä enimmäkseen oli ummessa ja suu väärällänsä.

Nytkös ihmiset pääsivät jalkeille! Kaikkien piti päästä ulos näkemään, että oli saatu kaunis ilma, ja itsepä turvalaitoksen vanhat ontuvat ämmätkin seisoivat portailla ja sanoivat huoaten: "Voi Jumala sentään; nythän saapi itseänsä oikein päivällä paistattaa!"

Neiti Pelanderin, jota ei myöskään enää ollut kadulla näkyvissä, teki mieli aukaista ikkunat. Se oli merelle päin, ja kun hän näki tämän siinä kuutamossa lepäävän, niin huomasi hän äkistään, että merikin saattaa olla kaunis. Se ei ollut enää hurjana eikä uhottelevana; ei, se lepäsi tuossa niin lempeänä, melkein ikäänkuin anteeksi anovana — ja niin kumman vakaisena ja tyynenä.

Silloin pälkähti neiti Pelanderin päähän ajatus, että jos huomiseksikin tulisi kaunis ilma, niin tekisi hän pitkän kävelyretken pitkin meren rantaa, etsisi valkoisia kiviä ja näkinkenkiä, joilla hän sitte voisi koristaa kukkapöytänsä.

Hän tuli hyvälle tuulelle, kun hän vaan ajatteli tätä retkeä, sillä siitä oli jo niin hirveän pitkä, kun hän oli ollut oikein liikkeellä; pitkät ajat oli hänen ainoana päivätyönänsä ollut kamalat sähkösanomat myrskyistä ja haaksirikoista.

Mutta huomenna oli hän pyytävä vanhan Pedersenin seuraansa, ja sitte oli hän menevä pitkin meren reunaa ja palaava kotia vanhaa tietä, jonka molemmin puolin puita — — —

Hänen siinä seisoessaan ja miettiessään, tuli telegrafisti Meier sivutse kulkien ja nyökkäsi ylös. "No, seisotteko ihan siellä ylhäällä, kaiken kansan yläpuolella.

"Neiti Pelander?… Siinä teette muuten aivan oikein. Jumala varjelkoon teitä tulemasta ulos! Täällä näet tapellaan, kun tulee kaunis ilma. Siitä, kun läksin kotoa, tähän saakka olen nähnyt kolme taistelevaa paria. Kaksi paria heti täällä ylhäällä — makasi vieritellen itseänsä kadulla kolmas paineli toisiansa seinää vasten… se oli tuo porsas Peter Nasken ja postimies Paal — — — he seisoivat toistensa korvanpäitä repien — — niin, niin, vielä on urhoja Pohjolassa, neiti Pelander!"

Meier astui edelleen. Hän oli kovasti hienona tänä iltana: heleänsininen syystakki, hansikkaat ja hopeahelainen keppi. Suottapa hän ei ollutkaan itseänsä siistinyt; sillä nyt hän oli menossa neiti Maja Salvesenin luo, istuakseen hänen luonaan sohvassa. Kauppias oli näet Farsundissa eikä palannut kotia neljään päivään, eikä hänenkään sen vuoksi tarvinnut seisoa ulkona töhrimässä. Ei, hän saattoi tulla ihan sisälle, ja se oli paljoa säädyllisempää!

Telegrafisti ja neiti Salvesen eivät olleet ainoat, jotka tätä iltaa rakastivat. Kun kuu nousi korkeammalle ja levitti viheriänkeltaista valoansa hiljaiselle syysmaisemalle, näki se isoja nuorisojoukkoja siellä kulkemassa — sekä Henrikin ja Tetran että Kristianin ja Hansinen — hänet kultakutrineen. Niinpä niin, vanha kuu tunsi tuommoiset kultakutriset — se tunsi kaikki naiset, sekä vaaleat että tummat — ja ne olivat jotensakin yhdenlaiset: kaikki riippui vaan tuulesta.

Katsoppas nyt Petraa ja Hansinea! Paljon mahdollista, että he nuolivat huuliltaan muun kuin leivoksien jälkiä. He olivat ehkä unohtaneet sen, minkä he edellisenä yönä olivat luvanneet Herrallemme!

Talvi kokosi viimeiset harmaat turkkinsa ja läksi tiehensä yhtä sukkelasti kuin se oli tullutkin. Mutta missä se vaan kulki, murisi se ja oli ärtyisenä, sillä ei kukaan sitä kaivannut, niinkuin kesää kaivattiin. Tässä ei kuitenkaan tehty ihan oikein. Se oli tehnyt parhaansa, sekin — aivan yhtä hyvin kuin kesä. Eikä ilman sitä olisi ilma voinut puhdistua niin, kuin se oli puhdistunut.

Tavallaan oli vanha talvi oikeassa. Ilma oli todellakin niin kirkas ja raitis kuin suolainen meri. Ja aurinko nousi korkeammalle ja lämmitti, joten maa pehmeni ja ruoho alkoi puhjeta. Hetken perästä tulikin sitte näkyviin sinivuokkoja ja valkoisia kellokukkia, jotka loistivat kuin tähdet.

Kaikki virkosi. Nuoret miehet, joitten tänä vuonna piti ensimmäistä kertaa lähteä merille, harjoittivat itseänsä pureksimaan tupakkaa ja saivat samalla ison hatun ja merisaappaat — sillä näet kaikki tuohan oli ihan tärkeintä. Ja he ajattelivat maallepääsölupaa ja hurjistelua eivätkä koko yönä nähneet unta mistään muusta.

— Kesän alussa pidettiin kylässä juhla, sillä prinssi oli saapunut sinne. Siellä jyräyteltiin kahdella vanhalla tykillä linnasta niin, että tykkimiehien korvat kävivät kipeiksi pelkistä paukahduksista. Ja joka jyräykseltä huusi kansa "eläköön" ja heilutteli päähineitään niin, että hattumestari hymyili. Mutta tykkimies väänsi päätään ja tuumiskeli, tokko nuo ijänikuiset tykit voivat ajan pitkään kestää.

Siellä oli sekä lippuja ja viirejä että kuusenhavuista tehtyjä seppeleitä, joissa kukkia keskellä. Ja siellä oli lupapäivä kouluilla ja työpaikoilla, ja jokainen piti iloa niin kauvan kuin juhlaa kesti. Niin, se ei ollutkaan mitään arkijuhlaa, tuo juhla prinssin kunniaksi. Milloin hän oli jälleen tuleva, ei kukaan voinut tietää; sillä moisilla ihmisillähän on muuta tehtävää kuin kierrellä maan asukasten luona näkemässä, miten he elelevät.

Vallan saattojoukoin kuljettiin Fagerlantiin. Ensinnä kulki rumpari, joka heilutti puikkojansa niin, että pelotti rumpukalvojen halkeavan. Sitte tuli soittokunta torvineen ja hirveine jeerikolais pasuunineen.

Eikä viipynytkään kauvaa, kun jo oltiin Fagerlannissa. Täällä viritettiin isänmaanlaulu ja kuninkaanlaulu — mitään laulua prinssiä varten heillä ei ollut. Sitte hypeltiin siellä niin, että hiki valui. Niin, se oli työtä, jota useimmat tekivät täytenä totena. He eivät hymyilleet eivätkä nauraneet, vaan he ponnistelivat kuin ainakin ankarassa ottelussa. Alussa, kun polvitaipeet olivat voimakkaina ja jäntevinä, niin että he oikein voivat pistää laukaksi, niin ryntäsivät he matkaan hurjinta vauhtia äärimmäisille reunoille ja kaatoivat toisensa nurin; mutta sitä mukaa, kuin he väsyivät, pysyttelihen he yhä sisempänä, ja kun he viimein olivat lopen väsyksissä, seisattuivat he kesken posket vastatusten ja pyörivät hitaasti ympäri, hituistakaan näkemättä ja melkeinpä surullisen näköisinä.

Alinomaa pidettiin siellä puheita ihanalle Norjalle, kaikille sen tuntureille ja prinssille. Oli oikein kauniisti tehty, että hän halusi katsella ympärinsä, ja sen vuoksi oli tämä päivä säilytettävä kultakirjaimmin kaikkien sydämessä harvinaisena päivänä. Ja prinssin tuli saada monenkertaiset kiitokset ja vielä yhdeksät eläköön-huudot sen lisäksi.

Alitullimies Abel oli tänään enemmän juovuksissaan kuin muuten. Hän kulki koko ajan ympäri, puhui ja naureskeli, ja poikanaskalit pistivät neljä tyhjää olutpulloa hänen takalakkareihinsa, hänen sitä tietämättänsä. Tiesi Herra, miten hän keinotteli — mutta lopuksi joutui hän olutpulloineen puhujalavalle ja sanoi, että nyt tahtoi hän pitää puheen Norjan prinssille! Vaikkakin hän vaan oli halpa mies, niin tahtoi hän sittekin pitää puheen Norjan prinssille, sanoi alitullimies Abel. "Jumala varjelkoon minua — ja myöskin prinssiä".

Mutta kun hän oli ennättänyt näin pitkälle, veti vientikauppias häntä takaapäin niin, että hän kaatui seljälleen ja särki kolme tyhjää pulloa neljästä.

Ympäri nurmikolla istui väkeä juomassa. Ja muutamat kuuntelivat pöhnäistä ruotsalaisrenttua, joka hirmuisesti kerskuen ja mustalle paidalleen nyrkkiä puiden vakuutti, että hän oli parooni. Mutta jokainenhan tiesi, että kaikki ruotsalaisrentut ovat parooneja tai ainakin Upsalan ylioppilaita, ja senvuoksi ei tuosta niinkään hämmästytty. Ja vähää sen jälkeen ilmaisi mies sen, mitä hän oikeastaan tahtoi: pyysi kymmenen äyriä ryypyksi. Niitä hän sai kolme, ja sitte hän läksi tiehensä. Mutta hetken perästä täytyi poliisipalvelija Simon Skeienin ottaa hänet huostaansa, koska hän makasi pitkänään, juovuksissa kuin kissa.

Kuta myöhemmäksi aika kului, sitä hurjemmaksi kävi elämä. Naiset ja miehet hajaantuivat tiehensä kaikille suunnille, ja tuolla ylhäällä mäkien ja vuorten takana laulettiin ja tanssittiin käsiharmonikan sävelten mukaan.

Ja kun ilta tuli, ei ollut enää montakaan selvänä, ja kaikkialla tapeltiin, minne vaan silmänsä käänsi. Useinkin oli pari kolme toisiansa pyörittelemässä siksi kauvan, että oli ihan mahdotonta saada heitä eroon, ja yösydännä kulkivat juopot tieltä toiselle laulaen hullunkurisia sikamaisuuksia "kreolilaisnaisista ihanista, heidän poskistaan ruusunpunaisista, hiuksista kullankeltaisista".

Mutta kun ijänikuinen poliisimestari heräsi aravarahin aamulla — aurinko paistoi niin heleästi savutorville —, niin kuuli hän jonkun istuvan ulkopuolella ja puhuvan jotensakin kovalla äänellä, vaikkei kello vielä ollut yli neljän. Hän makasi hetken aikaa ja arveli, että tuo taukoisi, mutta eipäs, se päinvastoin yhä paheni. Sepäs vasta suutaan soitti; mutta hänen oli myös aivan mahdoton saada rauhaa.

Poliisimestari otti silloin housut ja saappaat yllensä, meni ikkunan luo ja kurkisti ulos. Silloin näki hän, että tuolla istui kaksi vastapäätä — rukoushuoneen portailla — ja joi ihan yhtenään. Toinen oli takitta, mutta siltä sangen urhea. Hän se olikin, joka niin pauhasi. Mutta kun pullo oli tyhjä, tapahtui hänessä muutos. Hän alkoi silloin huokailla, voivotella ja sanoa, että niin käy, kun varastaa pulloja toisen lakkarista, joka nukkuu. Silloin jää se, joka oli pullossa, ikäänkuin itsestänsä herättämään.

Eihän ollut lainkaan säädyllistä nähdä ihmisiä rukoushuoneen portailla juomassa. Ja pahinta oli, että he olivat syljeksineet koko portaat märjiksi. Poliisimestari avasi ikkunan ja kokosi kaiken äänen, mikä hänellä oli: "Hohoi, te siellä alhaalla! Olkaa hyvät ja korjatkaa luunne!"

Nuo kaksi katsahtivat ylös, ja kun he näkivät paidan ikkunassa, löivät he reisiinsä ja alkoivat nauraa min, että olivat miltei käpertyä. Päällepäätteeksi käänsivät he hänelle takapuolensa ja tekivät kaikenmoisia temppuja, ja toinen sanoi: "Tuolla on se, jonka minä tunnen; paha vaan, etten voi antaa hänelle yösijaa."

Toinen, takiton, käski poliisimestarin tulla alas. Hän saattoi tulla ihan sellaisena, kuin oli, sillä eihän kumpikaan heistä ollut naisväkeä. Ja sitäpaitsi olihan hän hänen isänsä, mitä? oliko hän unohtanut isänsä?

Sitte sanoi taas edellinen, että eihän sitä voinut tietää, vaikka se olisi nainen, joka tuolla seisoi. "Tule alas! Annappas meidän nähdä, onko sinulla partaa!"

Joka kerralta, kun ijänikuinen poliisimestari heille huusi, kävi asia vaan yhä hullummaksi. He kysyivät häneltä, prinssinkö kunniaksi hän tuollaisena seisoi? Vai luuliko hän, että nyt oli kahdeksantoistasataa neljätoista? Mutta lopuksi, kun he alkoivat rähistä hänelle runomitoin:

Mutta jolleivät nämä tätä ottaneetkaan kuuleviin korviinsa, niin saivat monet sitä tuta; sillä seuraavana päivänä ei saatu viinaa. Ihmiset saivat huvitella ilman sitä.

Mutta viina on sentään elämän vettä, ja kun heillä ei ollut sitä, joutui kaikki kuin seisaukseen; rasva oli poissa.

Jokainen kävi tietänsä mutisten, ja vähät oli apua siitä, että hienot ihmiset tulivat ulos ja hymyillen sanoivat, tänäänhän käy kaikki siivosti…

Aleksander, liikanimeltä suuri, ja Otto Mac Donald sekä Peter Nasken tulivat näkyviin iltapuolella, ja kun he näkivät, miten asiat olivat, täytti heidät kaikki kolme — suru. Mutta kun kapteeni Dührendahl tapasi heidät, nyökkäsi hän heille iloisesti hymyillen ja kysäisi Aleksanderilta, eikö hän pitäisi puhetta prinssille. Aleksander vaan rypisti otsaansa; mutta Otto vastasi sentään nauraen: Hän ei ainakaan pitäisi puhetta prinssille, eipä itse juhlapäivänäkään, käyköön prinssi kuinka monesti tahansa. Sillä mitä hyötyä oli juhlapäivästä, jolleivät he saaneet viinaa? Eiväthän he saaneet tippaakaan! Heidän piti tyytyä moiseen roskaan kuin tynnyriolueen ja lähdeveteen.

Niinpä tapahtui, että hieno kapteeni Dührendahl otti kirjan lakkaristaan ja raapusti siihen jotakin. Lehden repäisi hän irti, ja antoi sen Aleksanderille. Ja sitte läksivät kaikki kolme joutuisasti matkoihinsa, ja kapteeni katseli hymyillen heidän jälkeensä…

Ei kukaan voinut ymmärtää, miten se oli mahdollista, että Aleksander ja nuo kaksi muuta hetken perästä tulivat tallustaen Fagerlantiin, kullakin viinapullo kainalossa ja silmät kuin voitonriemusta hohtavina. Mutta niin he vaan tulivat kiersivät koko Fagerlannin ylös "Kransenille" saakka, missä Peter Nasken piti puheen kuningattarelle, toivottaen hänelle vielä monta prinsessaa (senkin mato! hän oli aina niin perso naisille).

Mutta alas tullessaan tapasivat he Simon Skeienin, jonka nenän alle he pistivät pullonsa ja kysyivät, luuliko hän niissä olevan lähdevettä? Simon koetti vaan päästä tieltä pois. "Minä en tahdo moisten kanssa olla tekemisissä!"

Eipä niinkään, se olikin parasta hänelle. Tänään olivat he vapaita ihmisiä kaikki kolme!

Myöhemmin illalla, kun, tähdet loistivat, istuivat he rannalla laivanomistaja Örnin telakassa, joivat pullonsa tyhjiksi ja ottivat kevättä vastaan.

Minä luin kerran kauniin runon kalamiehestä, joka souti ulapalle valkeasta rannasta ja rupesi kalastamaan meren syvyydestä.

Hänen siinä hiljaa istuessaan ja syöntiä odottaessaan nykäiseekin siimaa. Hän vetäisee ylös ja luulee, että siinä on aivan varmaan jokin turska tai tuurakala; mutta kun hän saa koukun näkyviin, riippuukin siinä kultakala. Silloin hymähtää kalastaja parrassaan ja sanoo: "No olen minä eläessäni montakin lajia kalaa nähnyt, vaan en milloinkaan sellaista, jolla on kultaverhot yllään."

Tapahtuipa sitte se kumma, että kultakala rupesi puhumaan ihan selvin sanoin: "Kalamies," sanoi se, "heitä minut veteen jälleen. Minä olen kaikkien kalojen kuningas, ja minun linnani on tuolla alhaalla meren pohjalla, ja siinä on kaikki ylellistä ja komeata, kultaa ja simpukankuoria. Ja jos sinä tottelet minua, niin saat kaikki, mitä mielesi salajaa."

Kalamies totteli, irroitti koukun varovaisesti hienoista leukaluista ja antoi kalan mennä. Kun kalakuningas ui pohjalle takaisin, katsoi kalastaja sen jälkeen ja sanoi: "Jos useampia tuollaisia kaloja koukkuuni saan, niin on kai nähtävä nälkää, mun köyhän raukan, muu ei autakkaan."

Mikäli muistan, oli runossa edelleen: "Jörönä hän istui sen illan hytissään, eikä lausunut sanaa, jota mainita kävisikään;" mutta kuuleppas sitte edelleen suorasanaisin norjankielin: "Kun hän seuraavalla kerralla istui veneessä, nykäisee jälleen siimaa, ja kun hän vetää ylös, katsoo hän katsomistaan eikä ole oikein uskoa silmiään, sillä koukussa riippuu kultaraha. Silloin tuli ilo surun sijaan, tietysti, ja paras kaikesta: tulo ei päättynyt tähän yhteen. Ei, jokikinen päivä, kun hän kalasti, sai hän kultarahan koukussa. Se oli hänelle palkaksi siitä, kun kerran laski kalakuninkaan menemään."

Minä en tiedä, kuka tuon runon on kirjoittanut; mutta että sen seppänä on ollut taitava runoilija, sen voi nähdä koko teelmästä: siinä on suuri ajatus. Luulenpa melkein, että se on Wegerlandin tai Holberkin tekoa, sillä se on niin hienosti koottu, että en voi otaksua muuta kuin että se on mainiosta miehestä lähtenyt.

Joka kerta kun minä luen tuon runon kultakalasta ja kultarahoista, muistuu mieleeni myöskin Jakob Sjursen. Ja jos ken tahtoo moittia minua siitä, niin sanon vaan: Eikö suuri kalaparvi ole yhtä hyvä kuin kultaraha? Kysykääppä vain vientikauppias Salvesenilta — häneltä, jota kutsuvat Sakeukseksi —, niin saatte kuulla.

Jakob Sjursen, josta olen kertova, oli Simon Barkeriin tyttärenpoika. Kun äitin isä kuoli, peri hänet Jakob ja muutti Korrtangeniin vaimonsa ja Sivert poikansa kanssa. He ottivat viljelläksensä maata, joka oli heidän, ja Jakob kulutti enemmän kuin puolet äidin perintöönsä siihen, joten häpeäksi olisi ollut, ellei seuraavana vuonna olisi hyvin orastanut. Jakobille jäi vielä niin paljon rahoja ylikin, että hän voi ostaa itsellensä lehmän, jonka hän antoi kulkea vapaasti ympäri laitumella. Seuraavana vuonna osti hän porsaan ja maalautti samalla huoneensa punaiseksi, ikkunat heleänvihreiksi, joka teki, että rakennus tuli ihan uuden näköiseksi. Nyt saattoi Jakob Sjursenia, hänen omasta mielestään, kutsua omintakeiseksi mieheksi, eikä hänellä ollut enää mitään toivottavaa.

Talo, missä hän asui, oli ihan meren rannalla. Hetken matkan päässä sen edustalla oli pitkä luoto, missä Korrtangin kalastajat monen monituista vuotta sitte oli nähnyt merenväkeä. Jakob itse ei vielä ollut nähnyt mitään sellaista, mutta hän oli huomannut punaisen valon, joka hohti ja leimusi luodon takaa. Hän tuumi usein, mitä tuo valo oli, vaan ei keksinyt syytä siihen. Eräänä päivänä otti hän veneen ja kiersi soutaen sen paikan; vaan mitään muuta hän ei nähnyt kuin syvää, kirkasta vettä.

Mutta eräänä iltana käväisi hän maakauppiaan luona lahden toisella puolen. Kun hänen, asiansa toimitettuaan, piti astua veneeseen, näkee hän vanhan, köyhän ukon istuvan siinä ihan vieressä. Jakob antoi hänelle muutamia killinkejä ja sai kuulla, että hän oli tullut niemimaalta samana päivänä. Köyhä ukko auttoi hänen tavaransa veneeseen ja lausui hyvästit sekä kiitokset puolestaan. Mutta sitte yhtäkkiä viittaa hän ulapalle; "Tuolla hohtaa punaiselta merenemännän maalla tänä iltana!" "Merenemännän maa, — mikä se on?" kysyy Sjursen. "Se on se, missä merenväki asuu," vastaa mies. "Nyt valaisevat he illalliseksi… heillä on kyllin sekä vehnäleipää että herkkuja, sillä he ovat rikasta väkeä."

Jakob katsahti merelle, sinnepäin, mihin köyhä ukko viittasi, ja nyt näki hän punaisen luodon, jonka hän luuli samaksi, minkä hän ennen oli nähnyt.

Mutta kun hän souti takasin, tapahtui jotakin kummallista: kun hän tuli lähemmäs punaista valoa, hävisi se ikäänkuin hänen edestään, ja lopuksi näki hän vaan punaisen pilven, joka uiskenteli siinä iltahohteen jälkeen.

Egyptin maalla tuli ensin seitsemän lihavaa vuotta ja sen jälkeen seitsemän nälkävuotta, jolloin kaikki kuihtui. Ja nämä nälkävuodet nielasivat nuo lihavat, mutta eivät kuitenkaan käyneet sitä lihavammiksi. Niin seisoo lasten oppikirjoissa, ja siinä on kylläkin perää, sillä usein tapahtuu nykyäänkin samalla tapaa. Jaakobin kävi ihan samoin. Hän eli monta vuotta vapaana elatuksen murheesta; mutta sitte alkoi nuo laihat vuodet tulla, ja ne olivat kovia rakeineen ja kylmineen. Ohra ei ennättänyt muuta kuin puolikypsäksi, ja perunanvarret paleltuivat, niin että riippuivat märkänä nahkana, kun aurinko paistoi. Ainoana keinona oli turvautua säästöihin ja niin meni talari toisensa jälkeen, kunnes pohjalla oli vain muutamia markankappaleita jäljellä. Mutta ruokaa tarvittiin sittekin, ja niin meni, että kaikki oli myytävä, mitä myydä voitiin.

Aivan niin; muutamana kauniina iltapuolena nouti Jakob lehmän tuolta, missä se seisoi syömässä voikukkia ja tähkiöitä. Sivert seurasi koko ajan jäljessä ja itki, sillä Mustikki oli hänelle yhtä rakas kuin sisar.

Mutta kun porsaan pari viikkoa sen jälkeen täytyi lähteä matkaan, itki vaimo, — sillä sen porsaan veroista ei ollut niinkään helposti löydettävissä. Se lihoi ja kävi ympyriäiseksi, vaikkei se saanut ruoakseen muuta kuin hituja ja kalanperkeitä.

Jakob otti rahat, mitkä hän sai maakauppiaalta, ja sitoi ne lujasti povilakkariinsa. Sitte hän sanoi: "Miten on? — onko se samalla teurastettava?"

Jakobia hieman lohdutti nämä kauppiaan sanat. Tosin hänellä ei ollut mitään toivoa saada porsasta takasin, mutta sittekin oli lohduttavaista kuulla, ettei sitä hetipaikalla aijottu pistää.

Ja Sjursen souti jälleen takaisin. Mutta joka aironvetämältä, minkä hän kiskaisi, kävi matka ikäänkuin yhä hitaammaksi, sillä eihän tuolla kotonakaan ollut kovin hauskaa.

Kun asuu noin omin neuvoinsa kuin Jakob ja hänen lähimpänsä, niin on otettava huomioon tuollainen porsaskin. Se oli tosin luonnostaan hieman sikamainen, mutta senhän se oli perinyt isältään ja emältään, joten sitä ei siitä käynyt parjaaminen. Ja kun se puolen päivän aikaan juoksi hetken matkan päähän, niin teki se sen siitä syystä, että saisi henkiä ja liikkua — tai oli sen vaikea seisoa paikallaan, tuijottaa, räpyttää, heiluttaa käyrää saparoansa, ikäänkuin ihan kaikkeen tylsistyneenä.

Eikä kenenkään pitänyt luullakkaan, että moiselta porsaalta puuttui älyä tai ymmärrystä. Voi voi, se ymmärsi liiankin hyvin! Miten se huusikaan ja kirkui, kun se pantiin säkkiin! Eikö se ollut ihan niinkuin eläin parka olisi sanonut, ettei se vielä tahtonut joutua teurastettavaksi? — — —

Seuraavana päivänä, heidän aamiaista syödessään, kysyy Sivert: "Onko sinulla antaa minulle koukkua, isä?"

Sivert tuli iloiseksi, kun isä vaan puhui kalastuksesta. Hän oli aina valmis veneeseen, ja kerran peräsimeen päästyään suuntasi hän aina ulapalle, kenenkään edes huomaamatta. Nyt juoksi hän kiireimmin kautta etehiseen, missä hän tiesi nuotan olevan. Sjursen tuli jäljessä, kovin hitaasti. Kyllä hänkin oikeastaan olisi nyt mielellään juossut, sillä hän oli hyvinkin malttamaton tässä suhteessa; mutta hän ei kehdannut sitä näyttää.

Heidän piti pitämän auki sekä ovet että ikkunat, saadakseen nuotan koolle kunnollisella tavalla, ja sen saatuaan, läksivät he veneelle, missä he sitte seisoivat kumarruksissa ja hääräsivät parhaansa mukaan puoleenpäivään saakka.

Aikaisin iltapuolella läksivät he vesille ja soutivat Pitkänluodon sivuitse kauvas länteen, sillä siellä oli Jakob edellisinä päivinä nähnyt tiiroja lentelevän. He soutelivat kauvan ympärinsä, mutta mitään lintuja he eivät nähneet, eikäpä siellä siis myöskään liene ollut kaloja. Ei, ne olivat kai siirtyneet muualle tänään, jolloin heidän piti niitä pyydystämän.

He sousivat ihan siihen saakka, kunnes aurinko laski ja pimeä alkoi lähetä; mutta alastomat luodot ja saaret olivat ainoat, mitä he näkivät. Kerran he sentään näkivät linnunkin, joka uiskenteli hetken matkan päässä; se oli varmaankin sukeltajia, sillä kun he soutivat lähemmäs, katosi se sen tiensä.

Siten täytyi heidän kääntyä paluumatkalle ja soutaa takaisin. Tämän he tekivätkin mielellään, sillä nyt olivat he jo kovasti nälissään ja väsyksissä; he ajattelivat vain illallispuuroa ja vuodetta — kaikki muu sai olla, miten oli.

Sjursen käski Sivertin mennä etukäteen ylös sanomaan, että he jo jälleen olivat kotona. Ja sitte istuutui hän itse nuottaa koolle sitomaan. Tämän tehtyään jäi hän vieläkin hetkeksi istumaan, sillä hänestä tuntui, että kaikki oli siksi kurjaa, ettei enää kannattanut mitään varten itseänsä liikauttaa.

Merta oli tuossa hänen edessään pitkältä, ja laineet loiskivat rantoja vasten, niinkuin ne ijätkaiket olivat tehneet; mutta yhtäkkiä rupesi hohtamaan punaiselta Merenemännänmaan takaa, ja nyt vielä kovemmin kuin tavallisesti.

Ja yhtäkkiä näytti Jakobista, kuin alkaisi meri liikkua ja käydä maata vastaan korkeampana kuin ennen. Ulapalta päin kohisi, ja viimein syntyi laulu, joka yhtyi laineitten loiskeeseen.

Jakob Sjursen, Jakob Sjursen!
Tahdotko parkita minun verkkoni, parkita minun verkkoni,
Jakob Sjursen?

Jos parkitset minun verkkoni, parkitset minun verkkoni,
Ei sinua ole murheet eikä haikeudet kohtaava!

Seuraavana päivänä, kun Sivert leikki vanhan kalamajan luona, mikä Simon Barkenilta oli jäänyt jälkeen, näki hän miehen soutaen tulevan rantaa kohden kummallisen laakapohjaisessa veneessä, mikä vähin muistutti upoksissa olevaa alusta. Mies oli laiha, hivukset pitkät, vaaleat ja silmät pyöreät, ja Sivert oikein säikähti, kun hän näki sen läheltä. Mutta mies astui hiljaa esiin ja nyökkäsi hänelle, joten Sivert ei voinut muuta kuin jäädä paikalleen seisomaan.

Kyllä, Sivert läksi ylös ja tapasi isän paraillaan kokoomassa vanhoja parkiksia halkovajasta. Hän kertoi vieraasta miehestä, ja ihmeekseen näki hän isän laskevan kädestään, mitä hänellä siinä oli, ja kysyvän, oliko hän varma siitä, mitä hän puhui.

Sitte ei Jakob enempää kysellyt, vaan läksi äkkiä Sivertin kanssa, poika edellä kulkien. Mutta kun he tulivat rannalle, eivät he ketään nähneet. Varmuuden vuoksi menivät he perille saakka, vaan eivät he sittekään nähneet ketään ihmistä. Silloin viittasi Sivert ulapalle ja sanoi näkevänsä jonkin liikkuvan Pitkänluodon takana, ja heti sen jälkeen huusi hän ja näytti missä oudon miehen vene oli ollut, ja molemmin näkivät he nyt neljä valkoista verkkoa aivan samalla sijalla.

Jakob otti varovasti verkot ja asetti ne veneteloille, jotta ne siinä olisivat hyvässä korjuussa. Mutta kaikkiin kysymyksiinsä sai Sivert, vaan vastaukseksi, ettei pikku poikain tarvinnut semmoisia tietää. Sen verran isä kumminkin ilmoitti, että verkot oli parkittava, ja että hänen piti joutuin kantaa puita koolle. Sivert ei ollut niitä, joita tarvitsee pyytää. Hän kantoi alas puolen katoksellista, ja sillaikaa kun isä oli noutamassa mustaa parkkipataa, löysi hän rannalta kaksi suurta hirttä, jotka sammumatta olisivat kestäneet palaa vaikka seuraavaan aamuun saakka.

Illan tullen oli Sjursenilla kaikki valmiina parkitsemista varten. Molemmin puolin pataa oli isot läjät parkkia ja halkoja, ja Sivert oli täyttänyt padan vedellä. Sitte virittivät he molemmat tulen sen alle, ja pian leimusivat liekit korkealla ilmassa, ja honkapuista lähtevä sininen savu liiteli hiljoilleen illan tyynessä.

Veden lämmitessä menivät he ylös ja söivät iltaisensa, ja nyt oli Jakob niin hyvällä tuulella, että oli todellakin hauskaa. Hän istui enimmän ajan ja puheli, miten ihan salamain välähdellessä ja ukkosen paraillaan jyristessä saattaa tulla kaunis ilma, ja miten Herramme on hyvä, hän ei milloinkaan tahdo olla liian ankara. Nytkin se saatiin nähdä. Ehkä heistäkin tuli rikkaita ihmisiä, ennenkun siitä tiesivätkään.

Vaimo yhtyi mielellään siihen, että Herramme on laupias, mutta siihen, mitä rikastumiseen tuli, ei hän paljoa vastannut. Mutta Sivertin mielestä oli kaikki totta, mitä isä sanoi, ja hän kysyi, saisiko hän uuden puseron, kun niin pitkälle oli päästy — tuollaisesta kankaasta, sinisen?

Mutta sitte hetken perästä muuttui Jakob taas totisemmaksi. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut liiaksi puhelijas. Ja kun hän oli syönyt ja kiittänyt ruoasta, meni hän hiljaa ulos, ja ovessa sanoi hän, että heidän oli paras mennä mitä pikemmin levolle. Ei ollut mitään syytä olla myöhempään ylhäällä.

Kun hän tuli alas rantaan, alkoi vesi juuri kiehua. Hän pani parkkia pataan, niin paljon kuin hän, mielestään suinkin tarpeellisena piti.

Ja nyt istui Jakob Sjursen ja keitti parkkilivettä Merenmiehen verkkoja varten. Oli, kuin kaikki olisi häntä tavallaan auttanut. Ei satanut, ei tuullut. Oli sangen hauskaa, ja tuolla kaukana hohti punaiselta Merenemännänmaan takaa.

Lipeen piti saada kiehua niin kauvan, ettei pinnalla mitään ollut uiskentelemassa. Silloin vasta se oli kelvollista. Mutta kun aamu idässä sarasti, oli se sellaista kuin sen piti olla. Sjursen ammensi sitte lipeen kahteen leveään astiaan ja laski verkot niihin, yhden kerrallaan. Sitte asetteli hän lautoja päälle, pitkittäin ja poikittain, ja viimein isot kivet painoksi näitten päälle. Nyt oli kaikki valmiina. Padan pohjalla tosin vielä kiehui ja porisi vähän parkkilivettä, mutta alla oli vaan joitakuita kekäleitä ja hieman tulituhkaa.

Jakob nousi ylös ja läksi tupaan, missä vaimo nukkui. Salvan nosti hän varovasti, ettei vaimo heräisi, riisuuntui ja asettui levolle. Mutta hän makasi kauvan unta saamatta; vilpas yöilma oli kai tehnyt hänet näin virkuksi.

Hän oli seisovinaan Korrtangenin äärimmäisessä päässä ja näkevinään meren kuohuilevan maata vasten. Pilvenhattaroita oli taivaanrannalla, jotka jyrähtelivät ukkosesta, ja tummanpunainen valo hohti Merenemännän maan takaa, mutta tuollaista kummallisen kaunista sähköleikkiä ei Jakob konsanaan ollut ennen nähnyt. Se hohti ja loisti pitkin juomuin tuolla etäällä, aaltojen harjat hohtivat mitä puhtaimmalta hopealta ja heittivät toisinaan tätä hohtoaan ylös vuorenseinämillekin. Osa siitä jäi vuorelle kiiltämään, kuten välistä näkee leimaustenkin tekevän. Mutta kun Jakob katsoi tarkemmin, näytti hänestä, ikäänkuin ne olisivat olleet hopeakillinkejä — ihan varmaan, se oli hopearahoja, oli kun olikin, leimaus oli puhdasta hopeaa, sitä oli pitkin kaikkialla, ja meri heitteli sitä edelleen yhä enemmän maihin. Lopulta kilisi ja kalisi hänen yltympärinsä säkenöiviä uusia hopearahoja. Ja niin kauvas, kuin hän näki, oli merikin hopeata, vieläpä Korrtangenin alipäässäkin, missä laineet vaahtoon yhtyivät, loisti niin kirkkaasti, että hänen silmiänsä häikäisi.

Sitte kaikui mereltä hänen korviinsa hienointa laulua kuin hän milloinkaan oli kuullut; vaan sanoja hän ei voinut erottaa. Ja vähitellen pimeni taivas jälleen. Hohto katosi, ja valo Merenemännänmaan takana heikkeni. Yksi ainoa kirkas raha oli jäljellä kalliolla. Sen otti Jakob Sjursen, ja joku kuiskasi hänelle, että se oli Merenmiehen antama lahja.

Herättyään jäi hän vielä hetkeksi makuulle, katsoa tuijotti eteensä vähääkään ymmärtämättä. Siitä sitte selvittyään ymmärsi hän kyllä, ettei hänen unessaan ollut vähääkään perää Mutta hyvillään hän tästä unesta kuitenkin oli.

Kun verkot olivat kylliksi kauvan lionneet, nosti hän ne ylös ja pani ne samalle paikalle, mistä hän ne oli löytänytkin.

Illalla seisoi Jakob rannalla ja huusi ulapalle, että nyt ne olivat sellaisia kuin niitten piti olla. Hän ei saanut mitään vastausta, eikä myöskään mitään hopearahaa ollut niitten sijalla, kun ne seuraavana aamuna olivat poissa.

Mutta sen ja seuraavankin päivän kuuli Jakob ja Sivert tiirojen huutavan, ja merelle katsoessaan näkivät he niitä isoin parvin lentelemässä kaukana ulapalla.

Lähenemistään läheni kolmas päivä, ja silloin niitä oli niin paksulta, että ne näyttivät ihan lukemattomilta. Mutta illalla, kun aurinko laski pilviin, tuli kuitenkin vielä useita lisäksi, ja merenpinta näytti, ikäänkuin kihisevän kaloista, jotka hyppivät ylös, ja linnuista, jotka pistäytyivät alas.

Jakob seisoi Hyljevuorella ja varjosti silmiään kädellä. Nuotta oli hänellä veneessä; hän odotti nyt vaan, että kalat tulisivat lahdensopukkaan, niin että hän voisi salvata koko parven yhdellä kertaa. Hän luuli makrillien nyt olevan näin liikkeellä. Mutta yhtä seikkaa Sjursen vaan ihmetteli, sitä näet, että ne tulivat näin kauniisti sopukkaan. Jokin varmaan niitä sinne ahdisti, mutta valaita hän ei nähnyt, ja niinpä hän ei totta tosiaan ymmärtänyt, mikä niitä ahdisti.

Mutta pitkältä hänellä ei ollut aikaa tuollaisiin ajatuksiin. Hän huusi Sivertiä ja sanoi, että nyt oli aika mennä veneeseen, sillä kalat olivat ennen pitkää siellä, missä niitten pitikin olla.

He tekivät niin ja soutivat ulapalle. Ja pian löysivät he paikan, mikä heidän tuli salvata.

Mutta kuulkaas, mitä tapahtui. Kun Jakob aikoi soutaa Sivertin toiselle rannalle, jotta hän vetäisi nuotan toisesta köydestä, niin näkevät he seisomassa siellä miehen ilmi elävänä. Hän oli pieni ja aivan mahdoton tuntea, koska hänellä oli suuri ommeltu takki yli pään. Nimeänsä ilmoittamatta nyökkäsi hän vaan heille ja käski Jakobin vaan vetää sillä puolen, niin hän kyllä vetäisi toisella. "Ja sitte on paras, että Sivert soutelee nuotan kohdalla, etteivät kalat karkaa sen ylitse".

Niinpä souteli Sivert edestakaisin, ja Jakob sekä vieras mies vetivät nuottaa. Sjursen ajatteli itsekseen, että tuo mies oli tosin laiha ja pieni, mutta hänen ruumiinsa mahtoi sen sijaan olla parasta lajia, "prima tavaraa," sillä hänen vetonsa oli kerrassaan voimannäytettä. Jakob saattoi tuskin seurata häntä. Sopukkaan päin he astuivat, köydet kireinä olkapäillä, ja nuotta seurasi hiljalleen perässä. Mutta joka askelelta kävi se yhä raskaammaksi. Varmaankin tarttuivat kalat siihen kiinni; ja Sivertpä huutaen luikkasikin, että hän voi nähdä niitä siellä ihan valkoisena.

Mutta mikä Herran ihmetyö olikaan siinä heidän nähtävänään! Lukematon paljous kaloja, erinomaisia ja suuria, jommoisia he eivät milloinkaan olleet nähneet. Olipa tosiaan vaara lähellä, että nuotta oli mennä rikki, elleivät he pidelleet sitä varovasti Nyt oli vaan täysi työ saada kalat irti oikein varovasti ja viskata ne veneeseen.

Kun he viimeinkin olivat saaneet tämän tehdyksi, nousivat he ylös ja ojensivat itseänsä, sillä he olivat käyneet ihan kankeiksi istuessaan niin kauvan kumarruksissa. Silloin äkkäsivät he molemmin, että vieras mies oli heiltä kadonnut. Ja samalla huomasivat he, ettei hän loppuun saakka ollut heidän luonaan ollutkaan. Jakob sanoi, että tämä oli vähän harmillista! Hän olisi mielellään antanut hänelle vaivoistaan parisen kymmentä, johon Sivert vastasi ihan varmaan luulevansa, että tämä oli sama mies, joka äsken tuli soutaen Korrtangeniin noitten neljän valkoisen verkon kanssa.

Silloin ei Sjursen enää ollut pahoillaan; mutta hän ymmärsi jo yhtä ja toista, mitä hän ei ennen ollut ymmärtänyt. —

Luonnollistahan on, että siellä tuli tätä seuraavina päivinä paljo tekemistä. Kaikkein ensiksi lähetti Jakob sanan maakauppiaalle — nyt oli hänen vuoronsa komentaa — ja käski hänen tulla lahden yli ja ottaa mukaansa porsaan sekä Mustikin. Hän tulikin tuoden mukanaan nämä molemmat ja antoi ne sekä suuren läjän rahoja toisesta puolesta kaloja. Toisen puolen myi Jakob kylässä, ja niin täytti hän koko kistunpohjan paksuilla, kirkkailla talareilla.

Tämä toteutui tälläkin kertaa. Sillä loppukesästä lämpeni ilma, ja viljat ottivat menestyäksensä, ikäänkuin maksusta. Näytti siltä, kuin kaikki hyvä olisi tullut taloon yhdellä kertaa. Milteipä pelottanut, ettei sitä kauvaa olisi kestävä.

Sitä ei nyt Sjursen ajatellut! Hän vaan teki työnsä ja iloitsi siitä, miten hyvin kaikki menestyi. Ja päivällislomalla, kun hän tuli maatöistä, oli hän niin iloisella tuulella, että ilvehti Sivertin kanssa, joka käveli hänen rinnallaan ja hikoili uuden uutukaisessa sinisessä puserossaan.

— Mutta muutamana iltana ollessaan laihoja katselemassa, nukahti kun nukahtikin Jakob uneen. Hän olikin hyvä unikeko, milloin hänellä vaan oli vähääkään syytä. Kun hän heräsi, oli keskiyö, ja hän makasi pitkän aikaa tähtiin tuijotellen, ennenkun hän tajusi, miten asiain laita nyt oikeastaan oli. Mutta kun hän sen tajusi, hymähti hän ääneen itseksensä, sillä oliko tuokaan nyt ihmisten tapoja maata aikansa noin ilman muuta. Mutta siinä maatessaan tuntee hän nenäänsä hyvän lämpimän maan, apilaruohon ja muitten reheväin kasvien hajun, ja yht'äkkiä tuntuu hänestä kaikki niin siunatun ihanalta.

Sjursen tiesi vallan hyvin, että, kun tähti lentää, pitää ottaa lakki päästänsä ja toivottaa itsellensä jotakin, niin se käy toteen. Muullosti olisi hän pitänyt tuommoista ilveilynä, mutta tällä kertaa hän ikäänkuin muisti jotakin, ja hän nousi ylös ja otti lakin päästänsä. Mutta mitä hän toivoi, hän ei sanonut ääneen. —

Seuraavana vuonna orasti jälleen rehevästi pelloilla, ja lisäksi sai Mustikki vielä kaksi vasikkaa, joita Sivert hoiteli. Porsas otti tietysti myöskin menestyäksensä. Se paisui niin sikalihavaksi, että siitä rasva suoraan sanoen tiukkui, kun se vähänkään liikahti. Ja Elokuun alussa sai Jakob rikkaan apajan, mikä varmaankin oli Merenmiehen kiitos viimeisestä.

Mutta myöhemmin loppukesällä tuli pieni tyttönen maailmaan — tuollainen hennon pieni olento, jota tulee varoa, ettei siitä mitään riko. Mutta sitä ei tietenkään pantu Merenmiehen syyksi, eikös mitä, siitä vastasi Jakob kyllä itse.

Sjursen näki muuten, että piskuinen tuli taivaan valtakunnasta — sillä juuri tuollaista hän oli itselleen toivottanut sinä yönä, kun tähti lensi.

En voi sanoa, että suuresti uskon kummituksia, mutta en voi sanoa toisinkaan kuin, että paljo tapahtuu semmoistakin, jota ei kukaan voi niin tarkoin selvittää. Ainoastaan pakanakansat, semmoiset kuin vapaa-ajattelijat ja "vapaamuurarit," eivät usko ijankaikkisuutta. Mutta tuo tapahtuu eniten siitä syystä, että he pitävät itseänsä niin kovin viisaina — niin, syy siihen ei todellakaan ole mikään muu. Sillä kun joku tekee murhan tai murhapolton eikä esivalta hänen eläissään saa häntä siitä kiinni, niin onhan mahdollista, että hän jäljestäpäin saa teostaan kärsiä.

Minä tapasin kerran miehen, joka arveli, että tuonelaiset ja peikot ovat samaa väkeä; mutta tuo minusta kuulustaa hieman uskomattomalta, enkäpä minä olekkaan aivan taikauskoinen. Uskonko minä merenmiestä? Uskonpa niinkin, mutta sehän onkin sentään ihan toista. Siinä on erotusta väessä, kuten sanotaan. Sillä merenmies on jotakin mahdollisempaa kuin peikot; sillä meressä hän saattaa käännellä ja kohotella itseänsä, mutta kuka hitto viitsisi värjätellä kovalla tunturilla? — — — Ei, se on pelkkää lorua, jommoista seikkailukertomuksissa tavataan!

Mutta minulla on kertomus eräästä yliluonnollisesta tapauksesta, joka kuuluu olevan uskottavan tosi. Olen tässä sitä muisteleva, jos se ehkä miellyttää.

Niin, kuten tiedätte, kuullaan usein puhuttavan ihmisistä, jotka näkevät näkyjä, joilla on aaveita siitä, mitä heille tulevaisuudessa on tapahtuva. On aivan varma, että semmoista saattaa tapahtua, vakavainkin ihmisten on se myöntäminen, joten ei kenenkään tule sille nauraa.

Ja jotakin juuri semmoista tapahtui laivuri Bolstadille, josta nyt olen kertova.

Laivuri Bolstad asui Reposaarella pienessä huoneessa lähellä sitä paikkaa, missä Reposaarensalmi alkaa.

Eräänä talvena pari viikkoa ennen Joulua aikoi hän käydä veljensä
luona, joka oli maakauppiaana jossakin Löytösaarella. Hän pani sanan
Andres Aasenille, joka oli ollut hänellä kansimiehenä silloin kun hän
"Kahdella sisaruksella" kuljetti suolakalaa Bergeniin.

Tahtoiko hän tulla matkaan Löytösaarelle halvasta maksusta, josta he kyllä keskenään sopisivat? oli hän käskenyt kysyä.

Seuraavana päivänä tuli hän rämpien isoissa turkissa, joissa kaulus oli kissannahasta, ja eväskäärö kourassa.

"Sinä olet ottanut nahkaturkit mukaasi," sanoo Bolstad; "siinä teit oikein. Mutta eväskäärön olisit saanut heittää kotiin; sillä tuleehan meidän yhtähyvin ottaa evästä täältä. Aikomuksena oli että saisit ruoan ilmaiseksi".

Seuraavana iltana pani vaimo lämmitä ja alkoi paistaa porsaan selkämystää, minkä Bolstad itseään varten oli valinnut. Sitte tuli kuivatun lihan ja häränkielen vuoro. Varma lienee, etteivät he matkallaan olisi nähneet nälkää.

Kun kaikki matkaa varten oli valmiina, oli kello lähemmäs kaksitoista. He kokosivat ne sitte kaikki yhteen ja kantoivat ne alukseen, jottei heillä niistä enää aamulla olisi vaivaa.

Ilma oli sangen hauskaa. Kuu seisoi aikoja tuolla ylhäällä hienon verhon peitossa ja ympärillään suuri valkoinen kehä. Oli niin valoisaa, että he jättivät lyhdyn paikalleen ja suoriutuivat ilman sitä.

Mutta juuri kun he olivat nousseet ylös aluksesta ja seisoivat rannalla, tuli heidän luokseen muudan mies.

"Hyvää iltaa," sanoo Bolstad hieman epävarmana — — "no, sinäkö se olet, Simen Naes? — en sinua ensin tuntenut".

"E-ei, ei pidä — — sillä," hän tuli lähemmäs ja sanoi hyvin hiljaa: "nyt tulee kova myrsky, laivuri — — — Uskokaa vaan, minä sen sanon".

"Niin, se on yhdentekevä. Te vain nauraisitte, jos minä sen kertoisin.
Mutta minä sanon vielä kerran: Olkaa varoillanne, olkaa varoillanne!"

"Älähän toki, rauhoitu, Simen," sanoi Bolstad noin puoleksi piloillaan, "oletko riivattu, koska otat myrskyn vaan noin omasta päästäsi — luulisipa melkein."

"Kiitokset vaan siitä, että muistat meitä; mutta minä olen luvannut veljelleni, enkä tahdo lupaustani pettää, tulkoon sitte vaikka maanjäristyksiä ja ukkosia".

"No, niin ei minulla ole täällä enää mitään tekemistä, laivuri. Mutta muista, mitä sanoin," — hän puhui jälleen matalalla äänellä — "kun sinä näet valkoisen."

"Minä sanoin: muista, mitä sanoin, kun sinä näet valkoisen. Jumala armahtakoon minua, jos uskallan enempää sanoa".

Bolstad seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja mietti; sitte hän huusi:
"Simen Naes! mistä tiesit, että minun piti lähteä?"

"Minä en uskalla sanoa mitään! Mutta" — hän tuli jälleen lähemmäs — "minä tulen Holevigistä tänään, enkä luule kovinkaan mahdolliseksi, että kukaan siitä mitään tietäisi. Mutta sittekin sain minä sen tietää, Bolstad."

"Hm, sinähän oletkin aina ollut tuollainen umpimielinen, Simen. No niin, kiitokset vaan ilmoituksestasi."

Tiedäthän toki, ettei mies, joka on purjehtinut kovissa tuulissa sekä Pohjanmerellä että Atlantilla, ei voi olla lähtemättä, kun matka on vain Löytösaarelle. Nuo kaksi menivät jälleen kotia; mutta mies seurasi heitä koko ajan.

"Te olette kerran auttanut minua, laivuri Bolstad", alotti hän uudelleen, "enkä sitä ole unohtanut. Ja niin halusin tehdä jotakin vastavuoroa; mutta näyttää siltä, kuin en saisikaan tehdyksi sitä, mitä mielemmin haluaisin."

Laivuri astui hetken aikaa vastaamatta; mutta muistellessaan kaikkea sitä, mitä toinen oli sanonut, kävi hän itsekin vähän tavallista erinomaisemmaksi. Ja tämä ei niinkään vähää häntä suututtanut, koska hänen ei milloinkaan ennen ollut niin käynyt.

"Kuuleppas, Simen Naes," sanoi hän viimein miltei tylysti, "herkeä nyt jo noista lastenloruista… Muuten voi tapahtua, ettemme me kaksi ole enää yhtä hyviä ystävyksiä kuin ennen."

Laivuri nyökkäsi äkisti Simenille, aukaisi sitte oven, työnsi Andresin edellään, astui itse sisään ja paiskasi oven perässään niin, että paukahti.

— Kun he jälleen istuivat sisällä, kertoi Bolstad Andresille Simon Naesista. Tämä oli yksi niitä, jotka eivät milloinkaan olleet voineet oikein sopia ihmisten kanssa, vaikkei hän juuri tehnyt kenellekkään kiusaakaan. Ainoa, josta tämä piti, oli — häpeä sanon — hän itse — Bolstad. Rakkaus oli johtunut siitä, että laivuri kerran monia vuotta sitte oli puolustanut häntä muutamia ruotsalaisia kalastajia vastaan, jotka paraillaan kurittivat häntä, koska he luulivat hänen noituneen heille myrskyn.

Niin, suurimpana syynä siihen, etteivät ihmiset hänestä oikein pitäneet, oli se, että hänen sanottiin voivan noitua. Sen taidon sanottiin hänen perineen äidiltään, joka oli ollut pohjan puolelta.

"Minkälaista noitumista hän sitte harjoittaa, laivuri Bolstad?" kysyi
Andres… Hän istui vuoteen reunalla ja veti saappaita jalastaan.

"Kaikkea vielä, kuka sitä uskoo, mitä ihmiset puhuvat? — — — Niin, mitä mokomaa se on? — — — No niin, hän muka voi saa aikaan rivoa säätä mereltä päin, milloin vaan tahtoo; niin sanovat muutamat. Toiset taas kertovat, että hän itsessään tuntee, milloin sitä on odotettavissa. Kaikki pelkkää hullutusta ja lastenlorua — vaikkakin tahtovat pitää itseänsä kristittyinä ihmisinä".

"En, semmoista en usko. Enkä niissäkään tapauksessa usko sillä olevan mitään valtaa ihmisen ylitse niin kauvan kuin ihminen itse ei sitä mietiskele. Sen on laita ihan sama kuin pohjattomuuden, Andres! Sekin vetää puoleensa vaan silloin, kun siihen katsoo. Silmät ylös, mies! eikä sillä ole mitään valtaa — siihen oppiin minä luotan, ja se on auttanut minua tähän saakka".

Kello ei ollut viittä enempää aamulla, kun matami Bolstad nousi ylös, otti tulen ja viritti valkean kahvipannun alle. Sillaikaa kun se oli lävellään lämpiämässä, meni hän ulos ilmaa katsomaan. Oli niin tyven, ettei tuulenhenkeä liikahtanut. Hänen mielestään mokoma ilma oli liiankin hyvä. Niiden oli varmaankin pakko käyttää airoja — ellei ilma ulompana vaan ollut navakampi — — —

Seisottuaan siellä hetkisen, tuli hän jälleen sisälle, pani ulko-oven kiinni, mutta avasi oven miesten huoneeseen. Siitä heräsi Bolstad ja kysäisi, mikä siellä oli hätänä. Vaimo sanoi silloin, millainen ilma oli. Tähän vastasi Bolstad, että jahka he vaan pääsevät Reposaarensalmesta, niin kyllä tuulta tulisi. Vaikka ulompana oli kuinkakin navakkata, oli täällä sisempänä siltä miltei aina ihan unteloa.

Hetken perästä istuivat he kaikin kolmen aamiaisella sekä söivät hyvästi ja kauvan. Matami Bolstadin piti vielä antaa ryyppy heille kummallekkin, ja hän otti itsekkin tilkan lasin pohjalta. Kun aamiainen viimeinkin oli syötynä, veti Bolstad sarkanutun ylleen ja sen päälle öljytakin. Samanlaisen otti Andres taasen kissannahkaturkkinsa päälle. Sitte sanoivat he hyvästi vaimolle, hyvästi, näkemiin saakka! ja läksivät alas veneelle. Matami Bolstad astui perässä ja valaisi lyhdyllä, sillä kuu oli laskenut, ja oli melkein pimeä vaikkakin aamu oli koittamassa.

Miehet selviytyivät helposti. He irroittivat köydet ja varppeet, tarttuivat kumpikin airopariinsa ja olivat ennen pitkää keskellä Reposaarensalmea. Siitä he kulkivat edelleen tasaisin vetäyksin, ja hetken perästä tulla sutkahti Sauvasaari näkyviin, ja silloin oli heillä näköala vapaana länttä kohden. He näkivät nyt kuunkin matalalla, laskeutumaisillaan. Se ei valaissut, riippui vaan tavattoman suurena pilven takana ja hehkui tulipunaisena.

Ei paljoa puuttunut, etteivät nyt toivoneet tuulta, mutta siinä he pettyivät. Kaikki oli niin hiljaista kuin konsanaan huoneessa. Koko meri lepäsi raskaana ja hervottomana, vähääkään liikkumatta.

Tiettyähän on, että moinen rasvatyven ilma ulkona merellä on jotakin tavatonta. Se tekee olennon alakuloiseksi ja panee odottamaan jotakin, joka ei ole hyvä. Samoin nytkin. Ei kumpikaan heistä puhunut, ja se, minkä he lausuivat, tuntui miltei pakolliselta. Niinpä, kun Andres hymähtäen kysyi, minne maailmassa se kova tuuli oli jäänyt? hymähti myöskin Bolstad — mutta muuten ei siitä asiasta sen koommin puhuttu.

Koko pitkän talviyön istuivat he soutaen. Aika tuntui heistä sekä raskaalta että pitkältä. Yhden ainoan kerran lauloi Andres laulun, minkä mukaan he sitte tahdissa soutivat:

Kuule joutsenta, kuule joutsenta, joka valittaa saarella
hiljaisella hoi i hoi, ho i hoi, ho i hoi!

— Kun aamu koitti, oli kaikki yhtä hiljaista kuin ennen. Ainoastaan pari kertaa olivat he tunteneet muutamia kosteita henkäyksiä lännestä päin, mutta niitä varten ei käynyt purjeita nostaminen. Heidän piti kulkea soutaen koko aamupuoli; ja vielä päivällislevonkin jälkeen, minkä he pitivät Juustokivellä, oli heidän airoihin turvautuminen.

Mutta myöhemmin iltapuolella — kello lienee ollut noin neljän paikkeilla — Andres yhtäkkiä viittasi muutamiin lännen puolella oleviin asuinkerroksiin, joita eivät he kumpikaan sitä ennen olleet huomanneet. Ne ajelehtivat merenpinnalla kuin ilkeä, käryävä savu; alimpana alhaalla näkyi muutamia pitkiä, tummanpunaisia juomuja, jotka kävivät yhteen meren kanssa.

He käännähtivät tuontuostakin päänsä näihin pilviin päin, ja joka kerralta tuntui heistä, kuin pilvet olisivat käyneet suuremmiksi. Ja kummankaan heistä etukäteen tietämättä silmänräpäystäkään, tuli heitä vastaan kylmä tuulenpuuska, ja silloin koko meri musteni.

Tämän yhden puuskan jälkeen oli ilma aivan tyven ja liikkumaton niinkuin ennenkin, ja sittekin luulivat he tuntevansa siinä muutoksen tapahtuneen. Molemmin he myöskin huomasivat, että kaksi merilintua tuli lentäen maalle päin. "Krii, krii!" huusivat ne molemmat ja tuijottivat veneeseen, liitäessään miltei aivan sen päällitse.

Bolstad ja Andres saivat purjepuun pystyyn yhdellä nostamalla. Mutta heidän siinä purjetta levittäessään tuli uusi tuulenpuuska niin, että keula vaahtoa viilsi.

Nyt alkoi myöskin meri kuohua ja käydä sekä vihreäksi että valkeaksi. Välistä tuli leveä laine rynnäten ja nostatti pauhun, keulaan osuessaan; mutta jatkoi matkaansa sitte edelleen maata kohden ja kohisi raskaasti mennessään.

Yhä useampia merilintuja turvautui maalle päin; milloin tuli niitä monta yhdessä parvessa ja luikaten, milloin taas vaan yksi ainoa mykkänä yksinänsä. Lopulta ei ollut ulkona keitäkään muita kuin he: mutta niin kauvan kuin päivää kesti purjehtivat he pulskasti eteenpäin.

Illempana kiihtyi tuuli kuitenkin rajummaksi. Ja pahinta oli, että se useasti tuli mitä ilkeimpinä vihureina, niin että heidän täytyi äkkiä kääntää vastaiseen, jotteivät menisi nurin.

Niin purjehtivat he sitte hetken aikaa; mutta vähän ajan perästä täytyi heidän uudelleen vähentää purjeita; sillä myrsky kiihtyi.

"Niin, se on vähin kääntynyt viime hetkinä. Voitko jotakin erottaa, missä me olemme?"

He olivatkin aivan oikein Ristikarin luona; sillä heti sen jälkeen näkivät he majakan, minkä he molemmat tunsivat — —

Kului muutamia tunteja, ilma pimeni ja myrsky kiihtyi. Ja meri kävi niin hurjaksi ja valkeaksi, että oli mahdoton erottaa, mikä oli tyrskyä ja mikä aavaa ulappaa.

Bolstad oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun tuli tuulispää niin kova, etteivät moista milloinkaan olleet kohdanneetkaan Alus kallistui niin, että vesi loi kauvas vartaan ylitse, ja vaahto purskusi kuin tihkusade.

Kun se oli ohitse ja alus jälleen pystyssä, riisuivat he joka purjetilkan, mikä riisua voitiin.

Niin jatkettiin matkaa vielä hetki aikaa; mutta sitte muuttui ilma niin raivoisaksi, etteivät he voineet kuulla toisiansa, jos he tavallisesti puhuivat. Yhtäkkiä huutaa Andres hyvin kuuluvasti: "Laivuri! Minusta on, kuin kuulisin jonkin soivan tuolta vastaamme".

"Niin, nyt kuulen minäkin sen," sanoo Bolstad, "tämä on meidän viimeinen matkamme Andres — me olemme aivan Rokan kohdalla — me olemme laskeneet liiaksi pohjoiseen. Mikset laske ulommaksi, Andres. Tyrskyt nielaisevat meidät."

"Onko se varoituskello, — — minkä he ovat pystyttäneet, varoittaakseen ihmisiä — Rokasta —"

"Niinpä onkin se tyrskyä, minkä tuolla sisempänä näen. Käännä vene, laivuri! Minä näen sen hohtavan valkealta; minä kuulen sen jyrisevän kuin tuomiopäivänä."

He käänsivät veneen, mikäli mahdollista, se alus olikin sellainen lintu, että se käänne käänteeltä nousi tuuleen.

Mutta sittekin kuulivat he kellon soiton pitkät ajat kaikuvan heidän korviinsa; mutta sitte heikkeni soitto heikkenemistään, eivätkä he kuulleet muuta kuin laineitten pauhun.

"Minusta se näytti harmaalta! — Se on varmaan se musta, jonka minä äsken näin; mutta tällä kertaa se oli harmaa."

Heillä ei ollut pitkää aikaa tointuaksensa, ennen kuin se tuli hirveällä ryskeellä ja jyräyksellä, mikä työnnähti aluksen pitkän matkaa päistikkaa.

Siitä hetkestä tarttui Andres peräsimeen. Laivuri Bolstad ei kyennyt enää mihinkään.

Andres antoi mennä, kunnes hän näki edessäpäin pistävän esiin jotakin mustaa, minkä hän luuli Harmaasaareksi. Sitte teki hän, voimiaan ponnistaen, uudestaan käänteen.

Hän luuli ihan varmasti heidän jo osaksi päässeen paremmalle puolelle; mutta vähää sen jälkeen kuuli hän kellon jälleen läppäävän, ja vieläpä lähempänä kuin edellisellä kerralla. He eivät siis olleet käänteestä mitään hyötyneet. Eivätpä niinkään, veneen painolastihan oli pieni ja tyrsky painoi kovasti.

Niin ei ollut jäljellä muuta keinoa kuin uskaltaa yritys, jota hän kauvan oli ajatellut: koettaa saada vene sisälle Messukuiluun. Jos hän vaan voisi päästä sinne, olivat he turvassa kaikelta vaaralta, sillä siellä sisällä oli vesi tyventä; sen hän tiesi entisestään.

Sen hän ilmaisi Bolstadille, mutta tämä vastasi vaan jotakin epäselvästi, että kullakin aluksella on oma määrätty aikansa.

Joka hiven otettiin nyt alas. Andres Aasen luuli ennen pitkää huomaavansa, että hän oli oikealla tiellä. Mutta juuri kun hän oli näkevinään leveän kuilun edessään häämöittämässä, huudahti Bolstad: "Nyt se on valkoinen!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä tölmäisi alus jotakin kovaa vastaan, niin että molemmat lensivät päistikkaa eteenpäin.

Aasen tunsi, miten kylmä vesi huuhtoi hänen päänsä ylitse, miten hän viskautui korkealle ylös, ja heti sen jälkeen rupesi koko hänen ruumistansa särkemään. Kun hän sitte tunnusteli eteensä, tarttui hänen kätensä johonkin märkään kankeen tai kanervaan, minkä päälle hän arvatenkin oli pudonnut. Hän makasi hetken siinä, mutta sitte hän yhtäkkiä muistikin, että hänen tuli ottaa selko Bolstadista. Vaivoin hän siitä sitte nousi ja tirkisteli ympärilleen… Laineita loppumattomassa jonossa oli ainoa, mitä hän näki. Ne olivat häntä sangen likellä, niin että hänen oli sukkelasti vetäytyminen niistä etemmäs, jotteivät ne peräytyessään veisi häntä mukanaan.

Mutta siinä tirkistäessään ja tähystäessään, ja epätoivon häntä siinä ahdistaessa, luuli hän näkevänsä jotakin, mikä näytti ihmiseltä, makaamassa muutamalla penkereellä lähinnä merta aivan suuren kiven takana, mikä varmaankin oli estänyt laineita sitä mukaansa vetämästä. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Bolstad.

Aasen oli rohkea mies ja ennen kaikkea väkevä. Soveliaalla hetkellä, kun meri vetäytyi takaisinpäin, heittäytyi hän äkkiä alas penkereelle ja nosti sen ylös oikealla voimannäytteellä. Mutta miten raskas oli hänen laivurinsa! näytti siltä kuin olisi henki poissa. Vaikka hän ravisti häntä ja puhalsi henkeä häneen, pysyi hän edelleen liikkumattomana. Mutta sitte yhdeltä kertaa huomasi Andres oikeassa ohimossa pahan haavan, mikä ulottui kauvas päälakea kohden ja mistä vuoti verta; se oli kai syynä hänen raukeaan voimattomuuteensa.

Aasen otti silloin esiin nenäliinansa, levitti sen ja sitoi pään ympäri, niin hyvin kuin voi, verenvuotoa tyrehdyttääkseen. Sitte veti hän kissannahkaturkkinsa yltänsä ja kääri sen hänen ympärinsä, ettei häntä palelisi, ja sitte lausui hän puoliääneen, jotta, jos mahdollista, Bolstad tajuaisi: "Kestä hetkinen, laivuri! kyllä ne pian tulevat pyydyksiään kokemaan."

Sitte otti hän sairaan pään syliinsä ja istui ja lämmitti sitä, minkä voi.

Verenvuoto Andresta nyt vaan enin huoletti. Sitä tihkui nenäliinan läpi ja valui maahan raskain paksuin pisarin.

Toisinaan otti hän myöskin kädellä päähänsä, ikäänkuin olisi tuntenut siinä jotakin märkää, mutta eniten makasi hän ihan hiljaa, ja kun Andres kysyi, särkikö sitä, ei hän vastannut mitään.

Pari tuntia kului tällä tapaa. Ne kuluivat, hitaasti, niinkuin arvata sopiikin. Laivuri Bolstad ei äännähtänyt vähääkään, ja ellei hän olisi ollut siksikin lämmin, olisi Andresin ollut uskominen istuvansa siinä kuolleen miehen kassa. Mutta äkkiä heilautti hän päätänsä ja alkoi ponnistaa kuuluviin jotakin, vaikkakin suurella vaivalla: "Andres, Andres!… Minä olen kauvan nähnyt sen häilyvän silmieni edessä… minä luulen, että se on äiti vainajani… tai sitte se on kuolema itse…"

Tämän jälkeen makasi hän raskaampana Andresin käsivarsissa, ja tämä luuli huomaavansa, että hän kylmenemistään kylmeni. Kasvoihin ilmestyi tuommoiset kummat piirteet; oli, kuin kaikki olisi kovennut ja jäykistynyt. Hän ei sanonut enää mitään eikä välittänyt enää mitään kuullakkaan, Aasen sanoi vielä kerran: "Teidän on kestäminen hetkinen, laivuri — kunnes ne tulevat pyydyksiään kokemaan."

Mutta hetken perästä kohottautui sairas mies puoleksi istualle ja katsoi ikäänkuin kummastuneena ympärillensä. "Mutta nehän ovat vain vanhoja airoja, joita täällä on, Andres. Vain vanhoja airoja ja haroja… Pyydä äitiä hiukkasen siivoamaan;… nythän on jo Joulu aivan lähellä, ja kun veljeni tulee, ei sovi, että kaikki tämä törky on tässä ympärinsä… Entäs lehmä sitte, mitä sillä on täällä tekemistä? onko mokomaa ennen tapahtunut?… Sen vaan sanon, etten huoli lehmästä huoneeseen… Sehän likaa kaikki, mitä täällä on… Eikö se hyvällä lähde tiehensä? eikö… niin olen, totta tosiaan, antava sille, että tietää… Mutta otappas pois tuo raskas mytty rinnaltani… voi, ota se pois, Andres, niin olen sulle oikein kiitollinen, sillä se on niin tukala… minun täytyy niin surkeasti ähkiä, kun se on siinä…"

Hän makasi hetken ja ähki raskaasti; mutta vähää sen jälkeen luisti hengitys tasaisemmin, ja Andres luuli hänen nukkuvan.

Vähän ajan perästä alkoi hän kumminkin uudestaan puhua syvällä, miltei tuntemattomalla äänellä. Mutta silloin näytti hän tajuavan, mitä sanoi: "Sinä kyllä tästä selviät. Andres, sillä sinä et saanut tärähdystä päähäsi… se oli minun loppuni. Mutta sano eukolle, ettei hänen tule olla pahoillaan… ja kiitä häntä siitä, että olemme yhdessä olleet… ja sitte muistakoon hän Herraa, joka ruokkii linnunpojatkin, ja joka sanoo: minä annan rauhan sinulle, koskas huudat minua… mutta nyt ei minulla varmaankaan enää ole pitkältä jäljellä…"

Sen jälkeen makasi hän niinkuin ennenkin. Verta valui vielä päästä, mutta vähemmin sentään kuin ensin. Sitte tuli viimein kuoleman taistelu, jolloin hän kiristi hampaitansa ja voivotti. Vaan sitä ei kauvaa kestänyt. Andres ihan huomasi, milloin se loppui. Siinä hänen ympärillään syntyi kummallinen hiljaisuus… hänestä näytti, kuin olisivat laineetkin tyyntyneet.

Mutta kummalliselta tuntui istua siinä kuolleen miehen kanssa! siinä valtasi hänet oikea juhlallisuus, ja hän rupesi rukoilemaan ääneensä, rukoilemaan, jota hän ei ollut tehnyt koko elämänsä aikana. Niin, kerrankin hän huusi, minkä suinkin jaksoi; — se oli silloin, kun hän rukoili, että laivuri Bolstadin saisi olla niin hyvä kuin suinkin olla saattoi.

Tämän jälkeen hän rauhoittui ja puheli ikäänkuin tuttavallisesti ja hiljaa Herramme kanssa, ikäänkuin arvelisi hän, että he kaksi kyllä keskensä sopisivat. — —

Kun aamu sarasti, talttui tuuli yhtä nopeaan kuin se oli yltynytkin. Andres läksi silloin jalan kiertämään karia, pysyäkseen lämpimänä ja tähystelläkseen veneitä. Edellinen oli täysin yhtä tarpeellista kuin jälkimmäinenkin, sillä vaikka ilma keskitalven ilmaksi ei ollutkaan kylmää, vilutti häntä sittekin niin, että polvitaipeet tärisivät.

Viimein puolenpäivän aikaan tuli kaksi venettä soutaen — toinen heti toisen jälkeen. Aasen huusi niille, ja ne tulivat kumpikin lähemmäksi.

Ensimmäisessä veneessä istui väkeä, joka tunsi sekä hänet itsensä että Bolstadin. Kolme miestä heistä otti ruumiin varovasti veneeseen ja levitti purjeen sen ylitse.

Mutta koko sinä aikana eivät he paljoa puhuneet eivätkä voivotelleet. He katsoivat vaan toisiinsa ja nyökkäsivät päätänsä, ikäänkuin olisivat he tämän jo edeltäpäin arvanneet.

Neljäs tuki Andresta, sillä tämä oli todellakin heikkona. Oli ikäänkuin osa kuolemaa olisi hänet yllättänyt. "Mutta tuollaiseksi käy, kun noin kauvan istuu ruumiin luona," sanoi vanhin miehistä. "Hän kyllä toipuu jälleen." — — —

Simon Naes oli se, joka oli saanut molemmat veneet matkaan. Hän oli käynyt rannassa aamulla, kun Bolstad ja Aasen läksivät, vielä kerran neuvoaksensa heitä pysymään kotona. Mutta he olivat silloin jo lähteneet ja näkymättömiin häipyneet.

Mutta kun laivuri Bolstad haudattiin muutamia päiviä myöhemmin, kulki Simen sen pienen joukon jälkimmäisenä, joka ruumista seurasi. Hän ei tahtonut laiminlyödä saattamasta maahan sitä miestä, joka oli ollut hänelle hyvä ja ojentanut hänelle kätensä silloin, kun kukaan muu ei ollut tahtonut sitä tehdä. —

Muistuu mieleeni eräs sieltäpäin — niin, mikä hänen nimensä olikaan? Se nimi saattoi meidät kaikki niin kovaan pulaan; meidät kaikki neljän oikealla puolella olevan huoneen asujamet.

Mutta kun oikein muistelen, oli hänen nimensä varmaankin Teodine, jonka nimen me keksimme lyhentää Dinaksi.

Tämä tapahtui rouva Holmsenin "täyshoidossa." Istuessamme kerran illallisella aukeni ovi hiljaan ja huoneen kautta kulki pieni palvelustyttö, noin kahdeksantoista-, kaksikymmentä-vuotias. Se ei ollut rohkean kristiaanialaispiian alituista juoksemista; ei, se oli varovaisen ihmislapsen astuntaa, joka liikkui sangen siivosti, kummallekkaan puolelle katsomatta. Vieläkin on silmissäni, mitenkä hän meni suoraan ulos ja pani oven hiljaa kiinni perässänsä.

"Mutta hyvä rouva Holmsen," sanoi kaunis bergeniläisnainen laulaen, "mikä se oli?"

"Se on teidän uusi palvelijattarenne, neiti Eva. — — — Hän tuli tänne eilen, ja minä otin hänet heti palvelukseeni. Hän näyttää niin siistiltä ja hiljaiselta. Hän on kaiketi lännetär, lännestä kotoisin."

"Totta tosiaan, hän näyttää hiljaiselta. Muuten on hyvä, että pääsimme eroon Karenista. Hänen paksua kopistiansa en voinut kärsiä — — hän oli aina porttikäytävässä tähystyksellä, kun minä tulin kotiin."

Ja niin joutui "medisinaari" ja neiti Eva väittelyyn siitä, oliko paksu "juristi" kopisti vai asianajaja, — ja pieni palvelustyttö unohtui toistaiseksi. — —

Hän sai siis osalleen ne neljä huonetta oikealla puolella. S.o. hänen tuli palvella yhtä medisiinaria, yhtä luutnanttia, taid. op. neiti Evaa ja minua.

Minä näin hänet monta kertaa päivässä ja sain silloin kuulla, että hän oli Listerin puolelta, vaan että hän oli tullut Kristianiaan, koska täällä saatiin suurempaa palkkaa.

Hänellä oli muuten kovin raskasta rouva Holmsenilla. Uskokaa pois, että meidän kävi usein häntä sääli. Useammasti kuin kerran tapahtui, että luutnantti itse työnsi hiiliä uuniin, että medisiinari itse kävi ostamassa oluensa, ja että minä itse — niin minä tein todellakin paljon tuota pientä säästääkseni.

Mutta minkä me miesväki ymmärsimme, sitä ei ymmärtänyt bergeniläisnainen. Hän oli hyvä ihminen, — mutta palvelusta hän vaati, paljon palvelusta; ihan pienimmästäkin syystä hän soitti kelloa.

"Missä ovat minun kenkäni, Dina? — ei ne, ei, vaan ne kiiltävät, joissa varvaskoristeet — ne melkein uudet. Kun eivät vaan ole sängyn alla, niinkuin viimekin — aivan totta tosiaan! ne ovat vallan seinustalla. Voi, Dina, otatteko ne esille, niin olette hyvä."

"Tuhat kiitosta; muistakaa nyt viimeinkin, ettette pistä jalkineita sängyn alle. On niin ilkeä saada niitä sieltä esille taas. Kiitoksia vaan; ei mitään muuta tällä kertaa."

Ja neiti Eva pani jalkaansa ne uudet kengät, missä oli varvaskoristeet, hellitti vähän paksua, keltaista palmikkoansa ja läksi ulos harjaantuaksensa "ranskankieliopin poikkeuksissa."

Mutta kun hän tuli takaisin, oli hänellä aina mukanansa tumma ystävätär, ja nämä istuivat sitte juoden ja polttaen niin, että hajustettujen naispaperossien käry tunkeutui minun puolelleni avainreijän kautta.

Neiti Eva oli joku aika sitte saanut lähetyksen päärynöitä, oikein suuria, hienoja päärynöitä isältään Bergenistä. "Joita hänen ei pitänyt käyttää ahmien niitä syödäkseen," kirjoitti isä, "vaan ainoastaan vilvoittaakseen itseään niillä, kun hän teki työtä otsansa hiessä." — Mutta nyt teki Eva työtä sangen vähän eikä hikoillut milloinkaan. Miten tuli hänen siis menetellä? Hän selvisi koko pälkähästä siten, että pisti kirjeen tuonne kauvas pesukaapin taakse, tuonne muitten ikävien kirjeitten joukkoon, missä varoitettiin: menemästä ulos: klo 7 jälkeen ja, ennen kaikkea, olemasta "uudenaikainen": juoda punssia ja polttaa paperossia yhdessä herrain kanssa kuutamon lumoavassa valossa j.n.e. Sitte avasi hän käärön ja söi päärynöitä jokainoa tunti päivässä. Mutta neiti Eva sai vatsataudin, päärynät olivat huvenneet, ja sitte vasta, kun niitä oli enää vain muutamia jäljellä, uskoi hän ne Dinan haltuun ja antoi tämän tuoda niitä hänelle muutaman kerrallaan, milloin päärynähalu hänessä oikein pahaksi paisui, —

Talvi meni, kevät tuli ja viimein myöskin kesä. Kaikki meni tasaista kulkuansa. Dina oli vielä meillä. Hän kestikin paremmin, kuin minä alussa olisin voinut uskoakkaan, ja oli kovasti iloissaan, että saisi käydä kotonaan, jahka hyyryläiset olisivat poissa ja talo tyhjänä.

Mutta sitte rupesi hän muutamana päivänä käymään alakuloiseksi ja näyttämään kelmeältä. Rouva Holmsen kysyi, oliko hänen ikävä. "No ei, eipä niin vaarallisesti". Niin meni muutamia päiviä, mutta hän kävi ennemmin huonommaksi kuin paremmaksi. "Tuntuiko hänestä täällä raskaalta?" "Ei, nyt oli hän siihen tottunut, ettei se liian raskasta ollut."

Mutta eräänä päivänä kokoushuoneessa istuessamme, tuli hän sisälle ja kysyi, saisiko hän heittäytyä vuoteelle, sillä hänen ei ollut oikein hyvä olla.

Hän seisoi ja hypisteli neuvottomana esiliinaansa. Sitte sanoi hän jotakin epäselvästi siihen suuntaan, että hänen laitansa ei ollut oikein hyvin siitä illasta saakka, kun hän portailla lankesi ja loukkasi itsensä.

Hänen siinä seisoessaan päivänvaloa vastaan, näimme me kaikin, ettei hän suinkaan terveeltä näyttänyt. Hän oli kuihtunut paljon viime aikoina.

— Se oli "Taiteitijalinnan" aikoina. Vähää ennen olimme me nähneet pitkän jonon ratsastavan pitkin katuja ja kuulleet linnanherran lausuvan kansan tervetulleeksi. Ja me nuoret kävelimme ja vietimme aikaamme tuolla ylhäällä linnanpuistossa valoisan kesäyön toisensa jälkeen.

Sillä siellä oli paljo nähtävää: punasilmäisiä, kesyjä jalopeuroja, jotka kiljuivat ja ampuivat pistooleilla ja kävelivät kahdella jalalla ihan yhtä hyvin kuin neljällä. Ja laulavia lehmiä ja iloa ja paljo riemua. Koko kaupunki oli siellä ylhäällä. Ne, jotka eivät saaneet tilaa "linnassa", ajelehtivat ympäri Linnanpuiston käytävillä.

Eräänä iltana tapasi pari meistä neiti Evan siellä ylhäällä yhdessä tumman ystävättärensä kanssa. He olivat mainion näköiset molemmat; toinen niin vaaleana, toinen niin tummana täydensivät he toinen toisensa mainiosti.

Hänellä oli yllään tummanpunainen hame vyötäröllään kiiltonahkainen nikkelivyö, joka luisti raskaasti alas lantioitten yli joka askelelta, minkä hän astui.

Heillä molemmilla oli ollut oikein perinpohjin huvia! He olivat juoneet samppanjaa Evan sedän kanssa; mutta sitte yhtäkkiä oli setä huomannut, että nyt heidän piti lähteä. Siihen eivät he mitenkään tahtoneet suostua, ja hetkisen perästä pistäytyivät he syrjään hänestä: tumma tunsi ikäänkuin jotakin olevan irroillaan, ja Evan piti auttaman häntä sitomaan sitä paikoilleen, ei, hänen ei pitänyt olla siinä läsnä; se ei soveltunut herroille.

Niin pyysivät he hänen menemään hiljaa edelleen, jotta he voisivat hänet jälleen saavuttaa.

Me kiersimme linnan yltympärinsä, kunnes kaikki oli lopussa. Mutta tämä yö oli sentään niin kovin kaunis.

Ja sitte me menimme alas ystäväni jasmiinihuvilaan ja istuimme siellä, kunnes päivä idästä sarasti.

Mutta sillaikaa makasi Teodine, jota myöskin Dinaksi kutsuttiin, kotona ja kuoli.

Eräänä aamuna kiersi "pensionaatissa" sanoma, että hän oli kuollut. Että hän makasi vuoteellaan ihan kankeana, silmät auki. Siellä syntyi tietysti ihmettelyä ja liikettä kaikkialla. Miten kaikessa maailmassa saattoi se oli mahdollista? kuolla — noin ilman mitään enempää! —

Seuraavana päivänä vietiin hän hospitaaliin, missä ruumiintarkastus oli toimitettava. Mutta tämän ruumiintarkastuksen jälkeen katosi hän meiltä.

Rouva Holmsen ei ymmärtänyt vähintäkään. Hänellähän oli ollut niin paljo hommaa, ettei hänellä ollut todellakaan vähintäkään aikaa pitää huolta Dinan sairaudesta. Vallankaan koska Dina itse ei virkkanut mitään. Edellisenä iltapuolena kuuli hän tosin toiselta palvelijattarelta, jolla nyt oli medisiinarin tyhjä huone, ettei sairas viime aikoina ollut ruokaan kajonnut. Lisäksi vielä, että hänen silmänsä olivat niin kiiltävät. Mutta eihän tosiaankaan mokomasta kuolla tarvinnut. Olipa rouva Holmsen edellisenä päivänä itsekin ollut hänen luonaan kysymässä, miten hänen oli, ja silloin oli hän vastannut, että hän "miltei uskoi voivansa hieman paremmin." Mutta hän halusi saada vettä.

Ja rouva Holmsen oli itse tuonut hänelle vettä — koko ruuskallisen! Muuten hän ei voinut häntä oikein nähdä, sillä ikkunan eteen oli ripustettu vaatteita, niin että huoneessa oli melkein pimeä.

Hetkiajan kuluttua saimme me kuulla — Jumala tiesi mistä — epäselviä huhuja, että Dina sittekin oli kuollut tärähdyksestä, minkä hän kerran oli saanut sydänalustaansa silloin, kun hän oli portailla langennut ja loukannut itseänsä. Sitte huhuiltiin vielä sekavammin jonkinlaisista höyryistä, joita häneen muka oli kerääntynyt. Se mahtoi kaikissa tapauksissa olla tuskaista tautia! Hän lienee kärsinyt paljon, vaikkapa hän olisi valitellut vielä vähemmin kuin mitä oli tehnyt.

Ehkei hän ollut huomannut paljoa kovempaa sinä valoisana kesäyönäkään, jona hän kaikessa hiljaisuudessa erosi.

Ennenkun lopetan, tahdon vielä kertoa, mitä pappi sanoi kun rouva Holmsen kysyi, luuliko hän Dinan pääsevän autuaaksi, kun hän kuoli noin vallan heidän käsistään.

Pappi sanoi: "Enhän minä voi sanoa mitään varmasti, mutta kuolihan hän asemassansa, ja se on kaunista."

Minun johtui ehdottomasti muistiini päärynä, minkä hän joka ilta toi neiti Evalle.

Vanha tie soisella tasangolla painui painumistaan hitaasti, mutta varmasti. Soraa ja hietaa oli lisättävä, ja siten kävi tie kalliiksi. Sitte keksittiin heittää vanha tie silleen ja rakentaa uusi etempänä ylhäällä, missä perustus oli kovempaa. Nyt painui vanha tie siinä paikoillaan yhä taukoamatta, Syyssateet ja talviset räntäilmat tasoittivat sen olemattomiin, jo kymmenen vuoden kuluttua ei siitä ollut enää mitään jäljellä.

Ainoastaan kapeasta juomuista kuihtunutta ruohoa kävi ymmärtäminen, että sitä vielä käytettiin; tässä juomussa oli ruoho kuihtunutta, sillä siinä entinen luutnantti Brede Arnesen käytteli jalkopohjiansa. Ruoho on hurskas ja rehellinen kasvi: se peittää vaivaisenkin haudan naskalipäisillä lehdiltään, mutta se kuihtuu siinä, mistä jumalaton ihminen kulkee.

II.

Soinen tasanko, minkä kautta tie kulki, oli tyhjyyden ja suoramielisyyden surkea kuva — vallankin pilvisenä syyspäivänä. Se oli siinä milloin minkäkin värisenä; viheriänkeltaisena, harmaanruskeana ja mustana. Iso honkapuu seisoi toisessa syrjässä, muuten löytyi tien reunassa vain muutamia vaivaiskasvuisia kiulakka pensaita, joissa ei ollut kukkia eikä hedelmiä.

Tästä autiudesta pitivät kurjet. Niitä seisoi hajallaan parvissa siellä ja täällä. Silloin tällöin huudahti joku niistä.

Kun sattui muutamia myöhästyneitä muuttolintuja suurimmassa kiireessä lentämään paikkakunnan ylitse etelään päin, niin käännähtivät useimmat linnut suolla, kallistivat päätänsä ja kuhersivat ääneensä. Pari niistä kievahti ilmaan, edestakaisin lentäen ja käheästi huutaen.

Se oli oleva kiusantekoa muuttolinnuille, koska ne tuossa noin pitivät kiirettä.

III.

Se tapahtui joka puolenpäivän aikaan ja joka iltapuoli, kun ilta jo täyttä totta oli tulossa.

Sillä silloin tuli aina tumma, laiha mies jalan, yllään pitkä takki ja päässään leveäpäärmäinen huopahattu.

Muutamat nuoret poikaset, jotka olivat outoja paikalla, kyykistyivät hiemasen, alkuun päästäkseen, ja lensivät etemmäs, laskivat jälleen alas, kyykistyivät ja viputtivat — ja kaikki oli yhtä rauhallista kuin ennenkin, joka vaan huudahti; ja se kuului pitkän matkan päähän, sillä täällä oli niin hiljaista.

Vanhat linnut jäivät seisomaan, sillä ne tunsivat miehen tavallaan. Ne olivat nähneet hänet siitä alkaen, kun ne olivat ihan pieniä, ja ne tiesivät, ettei hän niille mitään tee.

IV.

Talo suon toisella puolen ei painunut. Se seisoi tänään sellaisenaan kuin kuusikymmentä vuotta sitte. Luutnantti Brede Arnesenin isä ei ollut ollut niin kevytmielinen, että olisi rakentanut talonsa hiekalle; siinä oli kallio alla.

Sen vuoksi eivät asujamet kukistumistaan peljänneet. Niitä oli vaan kolme: puolivälissä kuudettakymmentä vuotta oleva luutnantti, hänen sisarensa ja vanha sotamies, joka oli seurannut herraansa siitä saakka, kun tämä oli saanut eronsa.

Brede Arnesen oli vallan nuorena tehnyt jotakin hirveätä, mutta ei kukaan saanut tietää, mitä se oli; säädyn kunnia oli pelastettava.

Kun luutnantti oli pitkillä kävelyillään iltapuolisin, kutsui hänen sisarensa sotamiehen sisälle ja luki hänelle kappaleen raamatusta. Sen jälkeen antoi hän hänen mennä ulos toimittamaan talon tehtäviä, ja itse istui hän yhä edelleen hartauttaan pitäen.

Lohduttavaista oli vanhalle neidille tietää omassa itsessään, että hän joka päivä antoi Herralle, mikä Herran oli. —

Ennenkuin hän alotti hartaushetken, antoi hän sotamiehen kääntää kanta-isän kuvan, joka riippui seinällä; sillä tämän ylpeät piirteet vaivasivat häntä, kun hän oli jumalisella tuulella, ja saattoivat helposti häiritä häntä hänen hartaudessaan.

Se oli ylpeän majurin kuva. Hän oli ollut mielessään vakuutettuna siitä, että hän oli vanhaa saksalaista aatelia, ja kuvan alle oli hän itse kirjoittanut suurilla göötiläisillä kirjaimilla:

"Kunnon upseeri hän on ja hyvää aatelista. Ei moukka kurja talonpoikais-porvarista."

Mutta kuvan käännettyä pääsi hän rauhaan. Hän istui siinä valkoinen, silitetty tanu päässänsä sekä joutsenuntuvainen liina hartioillansa ja lauloi virttä, jonka hänen äiti armaansa oli kuolinvuoteellaan sepittänyt. Sitä käytti hän joka päivä, sillä sen sydämelliset sanat ja sen ihanat, pehmeät äänet tuotti hänelle tuon rauhan.

Laulaessaan noudatti hän äänteessä äiti armaansa vanhanaikaista kirjoitustapaa.

"Ole vastaajan' viimeis' päivän',
Syntin' piinas kautt' peitä,
Suo minua armost' iloon käyvän,
Pyhäis seuraan minua heitä.
Sinä sanot: päälles kuin uskova on,
Hän kuolemast' koht' eloon käy,
Eik' tuomion all' näy;
Ehk' ajaisest' kuoleva on,
Ei heitet' helvetin hautaan.
Hänt' vapahdan väkeväll' kädell'
Kuoleman kauhian kidast',
Taivaan iloon hänt' panen tähdell',
Näin pois päästän hänt' vihast'.
Jesus Christus, aut' minua visust',
Sinun tuloos odottamaan
Uskoll', ja saamaan
Osaa luvatust' ilost'
Sinne minua vie täält' ulos".

Näinä iltapuolihetkinään oli vanhan neiden oikein hyvä olla. Unenhorroksissa oli hän nojatuolissaan hartauden päätyttyä, sillaikaa kun sotamies puuhaili keittiössä iltaista kuntoon. Hän kuuli hänen silloin tällöin kalistavan kupilla, tai hän kuuli vesikattilan kihisevän. Ne olivat semmoisia ääniä, jotka eivät herätä, mutta eivät myöskään pane nukkumaan.

Ja hän saattoi levätä näin rauhassa, sillä hän oli antanut Jumalalle, mikä Jumalan oli.

Lokit ja varikset lentävät kukin kotiinsa. Toisilla on pesä hongassa, toisilla kauvempana muualla.

Pimeä tulee myöskin taloon suon taakse; hiipii sisälle pienistä ruuduista ja asettuu paikoilleen tummille huonekaluille ja matoille, väistää vähän ennen muinoin kirkkaiksi kullatuita kehyksiä, mutta himmentää niitäkin yhä enemmän. Tivistyy vanhan neiden ympäri, niin että lopulta voi nähdä vain siinteen hänen valkoista ommeltua nuttuansa ja harmaana hattarana vain sen kohdan, missä joutsenuntuvainen liina on levällään.

Hän nukkuu silmänräpäyksen, mauskuttaa ihan säännöllisesti huulillaan joka hengenvedolta. Mutta sitte aukaisee hän äkkiä silmänsä, ikäänkuin siinä olisi ollut joku, joka hänet herätti. Hän kuuntelee portaille päin hetkisen, sitte nojaa hän päänsä jälleen taaksepäin ja huutaa: "Olavi, Olavi!"

"Sinä voit asettaa lampun sisälle, ja käännä sitte majuri, sillä nyt tulee luutnantti pian."

Me olimme usvassa. Silloin tällöin menimme me eteenpäin propellin hitaasti pyöriessä, mutta useammin olimme me ihan paikoillamme. Se ei väistynyt, tuo sankka meri usva. Päivittäin oli se siinä. Joka aamu, kun me heräsimme ja katsahdimme ulos, kohtasi se silmäämme. Eipä sillä hyvä, se tunkeutui päällemme niinkuin jokin määräämätön, joka painaa ilman että sitä voi luotaan torjua.

Ja ollessamme suljettuina usvan valkeaan kehään pelkäsimme me aina tölmäisevämme yhtä tai toista vastaan. Sen vuoksi olimme me aina tähystämässä — ja saimme silmämme hämärtäviksi, muljottaviksi.

Niin, lopulta ei kukaan meistä ollut oikein terve. Me tunsimme itsemme kummallisen pöhöttyneiksi, samoin kuin arvatenkin ne harmaat elävät, jotka oleksivat kosteissa, pimeissä paikoissa; me puhuimme ainoastaan vähän toistemme kanssa ja aterialla istuimme me ruokaa inhoten ja pistäen sisäämme mitä vain, lainkaan maistamatta. —

Usein tapaa usva, illan tullen, vyöryä yhdelle koolle ja liukuaa tiehensä, niin että tähdet tulevat näkyviin — sen olen useammasti kuin yhdesti kokenut. Tässä ei käynyt niin. Päinvastoin. Kun tulet sammutettiin iltaisin, oli se siinä miltei vielä sankempana kuin muulloin; en mokomaa pimeyttä milloinkaan ennen ollut nähnyt.

Ja keskellä yötä saatoimme me säikähtyä pitkästä vihellyksestä, joka tunki kuin terävä veitsi kaiken kuulevan läpi — taikka myöskin läppäystä, monta sataa tuskallista lyöntiä! Sitä saattoi kestää hyvin kauvan, käännyimme kyljeltä toiselle, vedimme villaisen peiton päämme päälle ääntä tukehduttaaksemme, koetimme mahdollisesti myöskin antaa lyöntien vaikuttaa nukuttavasti, laskimme tahdissa niitten kanssa aivojamme väsyttääksemme, niin että ne rauhoittuisivat ja raukeaisivat. Mutta ei, se ei auttanut; sillä usein tuli lyönti edellisiä kovempi, joka kerrassaan keskeytti, ja me makasimme siinä vallan valveillamme. Tämä kävi lopulta ihan kamalaksi; ei mitään apua hädässä. Tunti toisensa jälkeen meni, ja me yhä vaan makasimme kopissamme, kääntelimme ja vääntelimme itseämme, voimatta nukkua, vaikka kuinka olisimme tahtoneet. Niin, lopulta olimme joutua ihan epätoivoon tästä loppumattomasta laulusta, joutua kiusaukseen, juosta ylös kannelle ja tehdä vastustusta. Eräänä yönä kuulin minä yläpuolellani olevan kopin asujamen itkevän ja huutavan: "Nyt pitää teidän lopettaman, kuuletteko te! — — — Olkaa nyt hiljaa, te siellä ylhäällä!" Ja päällepäätteeksi kiipesi hän alas ja haki saappaansa, millä hän läimäytti kattoon ja toisti entiset sanansa.

Viimein aamuhämärässä saatoimme me päästä rauhaan. Tai me saatoimme, kellon alituisesta laulusta huolimatta, lyykistyä kokoon kuin kaatuneet miehet ja painua alas syvään, kuolemanraskaaseen horrokseen.

Ja niin me vähitellen tylsyimme, että me, lähempänä puolta päivää herätessämme, useimmiten olimme unhottaneet kaikki, mitä tapahtunut oli, ja ihmettelimme, että koko ruumiimme tuntui niin taudin ruhjomalta.

Mutta kun me tuntia myöhemmin istuimme päivällispöydässä, saattoi joku joukosta havahtua ja kysäistä. "Mutta kapteeni — eikö jotakin ollut hätänä viime yönä?"

Iso, punakka kapteeni kertoi silloin, että me olimme kulkeneet vaarallisella paikalla, missä yhteentörmäyksiä oli usein tapahtunut — joku tarkkasilmäinen mies oli nähnyt jotakin laivahylyn tapaista — — melkein aivan lähellä — — ja sen vuoksi olivat he viheltäneet ja kellolla soittaneet.

Nyt olivat kaikki selvillä: "Aivan niin, viime yö oli ollut levotonta, tavattoman meluista, sen vuoksi olivatkin he niin surkeassa tilassa herätessänsä".

Kun meri lepää kiiltävänä ja tyynenä usvapeitteen alla? on se minusta harvinaisen yhtänäköinen kuin iso, sammunut silmä.

Minä kuulen syviä huokauksia alhaaltapäin vaikka ilma onkin tyyni; on kuin se liikkuisi jostakin, ei kukaan meistä tiedä, mistä.

Ja kun minä makaan valveillani yöllä, sattuu korviini nielauksia, niinkuin monen pienen pakahtuneen sydämen imennästä.

Tai ääniä jotka minusta tuntuvat tulevan ihmisistä, joitten puhelua luulen kuulevani milloin etempää, milloin taas aivan läheltä.

Usein saattaa tämä minut kokonaan vallata, niin että asetun istualle ja sanon itsekseni, että noin käy, kun päiväkausin elelee purjehtivassa laivassa, silmiensä edessä vain tuo tyhjä, harmaa avaruus, kun samalla tuntikausin henkii salongin raskasta ilmaa, tätä sanatonta höyrylaiva-ilmaa, missä on sekaisin pahanhajuista öljyä ja pölyä punaisesta sametista.

Ja minä koetan huvittaa itseäni alan keskustella yhden ja toisen matkustajan kanssa. Mutta minä huomaan, että he ovat yhtä raukeita kuin minäkin ja me mykistymme kukin soppeemme, niinkuin siivet linnulta, joka on märkänä.

Sitte koetan minä lukea; vaan ne ainoat kirjat, joita täällä löytyy, ovat muutamia puolivanhoja englantilaisia romaaneja, mitkä eivät usva-ilmalla kelpaa höyrylaivassa luettaviksi. Silloin on tarpeen voimakkaampaa ravintoa. Eilen löysinkin minä muuten erään kovin "voimakkaan" kirjan: Novellikokoelman, missä oli monta "jännittävää" kertomusta. Se oli todellista alkoholia. Tästä otan minä usein itselleni hutikan koko tunniksi.

Maita raukeus seuraa jäljestä. Kun panen kirjan pois, tunnen minä olentoani painostavan, ja minä vaivun syvään uneen, missä mieli kuvittelee semmoista, jota tuskin milloinkaan olen lukenut tai ajatellut. Tai haaveksin minä jotakin, jota en milloinkaan ole kotona kuullut, jotakin, jota en ole lukenut enkä ajatellut.

Väkeä, jota en milloinkaan tässä maailmassa ole nähnyt, käy sivuitseni ja puhuu minulle paljon käsittämätöntä, josta koetan saada selvää ja johon vastaan, niin hyvin kuin voin. Kunnes muudan vanha toveri, joka, mikäli muistan (hän on monia vuosia sitte matkannut Rioon) asettuu päälleni ja painaa minua, jotta olen tukehtua ja herään painajaisesta…

Ja niin makaan minä puolikosteella samettisohvalla, helteisenä ja sairaana, ja ihmettelen, että tätä tällaista sentään voi kestää. Voiko sitä kestää pitkältä? Mitenhän meidän laitamme on huomenna tähän samaan aikaan? — — —

Tänä aamuna tuli aivan oikein muudan hampurilainen "pufettiin" ja tilasi paloviinaa, "sillä nyt teki ilmapuntari nousua." Päivällispöydässä oli hän puhelijas ja iloinen. Hän kertoi jutun, joka muka oli sukkela: neekeristä, joka eräänä iltana tuli kotia ja sanoi vaimolleen: "Eikö sinulla ole ruokaa minulle?" johon tämä vastasi: "mene tuonne ja ota lautanen; siinä on vielä kappale jäähtynyttä lähetyssaarnaajaa."

Loppuponnen, "kappale jäähtynyttä lähetyssaarnaajaa," toisti hän vähintään kuuteen kertaan. Hän näytti selvästi juoneen koko joukon.

Mutta iltapuolella tuli hän tupakkahyttiin ja sanoi, ettei ilmapuntari noussutkaan ja että tämä matka johdatti hänen muistiinsa Gerstäckerin "Matkaseikkailut," jotka osaltaan olivat kirjallisuutta "Dickensin malliin."

Juuri nyt kuljimme me majakan sivutse. Me emme nähneet mitään, vaan kuulimme usvatorven törähtävän jostakin sieltäpäin. Ja välistä haukahti koira, joka haistoi paikan, missä se oli. —

Nyt seisoo höyryalus hiljaa; me odotamme luotsia. Aivan varmoja paikasta me emme suinkaan vielä ole, sillä tuontuostakin tunnustelemme me eteemme riipalla.

Väliajoin, vallankin juuri sinä hetkenä, kun äänet ovat haihtuneet, palaa hiljaisuus hiipien takaisin ja valtaa tuskastuttavasi mielet. Siinäpä se, elävää ääntä halutaan; mahdollisesti koetetaan puhua ääneen itsekseen. Mutta yhden ääni jää niin pieneksi ja yksinäiseksi. —

— Tänä iltana ovat useimmat matkustajat nousseet kannelle, ja kukin valitsee soppensa, siinä torkkuaksensa, tai oman paikkansa, siinä liikkuaksensa.

Askelet kuuluvat, yksi kerrallaan, miehen epäselvän haahmon nähdään viimein pistävän esiin ja katoavan.

Ja etukannelta kuuluu merimiesten raskaitten saappaitten kopina, heidän siellä tehdessä työtä vilkkulyhtyjensä valossa, joita he kantavat rinnallaan.

Mutta vähitellen asettuvat kävelijät levolle. He pistäytyvät tupakkahyttiin, missä heitä aina on useampia. He eivät paljoa puhu; vihdoin kertoo muudan vanhempia herroja samanlaisesta tapauksesta, minkä hän oli joutunut kokemaan noin — — hänen piti ajatella — — varmaankin kym — tai ehkä kaksitoista vuotta sitte. Silloin hän ei luullut mokomasta hengissä pääsevänsä, mutta nyt oli ehkä asiat vielä hullummin kuin silloin.

Toinen hymähtää ja kysyy, eikö kävisi keksiminen jotakin — — mitä? — nythän ihmiset olivat niin viisaita, tai olivathan he olevinaan niin viisaita. Usvapillit ja vilkkumajakat — hyvät olivat nekin, vaan eivät silti riittävät. Ei, jotakin sähköalalla oli saatava, ettekö usko, että jotakin sähkölläkin saisi aikaan — mitä?

Hetken perästä soitetaan iltaiselle. Me astumme hitaasti alas portaita ja asetumme ruoalle, koska niin kerta on tehtävä.

Mutta höyryalusta matkallaan eivät estäneet laineet eikä tuuli. Se kulki varmasti ja tyynesti; sillä meri lepäsi. Ei lintuja eikä purjehtijoita — pelkkää taivasta ja merta.

Illan tullen istuin minä kannella yhdessä muutaman matkatoverin kanssa. Me emme paljoa puhuneet, istuimme vaan ja tuijotimme kaukaisuuteen. Oli kuitenkin, kuin olisimme toisemme käsittäneet; kuin olisimme ymmärtäneet ja hyväksyneet toistemme ajatukset, vaikkemme niitä julki lausuneetkaan.

Viimein rupesi toveri rinnallani puhumaan puoliääneen itseksensä, kauvas eteensä yhä edelleen katsellen: "On todellakin kummallista, miten paljon kaunista tästä merestä on sanottu. — — Ja kuitenkin on samaisessa meressä jotakin vallan kauheata. Katsokaappa vain sitä! Eikö se näytä isolta, mustalta hirviöltä, jolla on pitkät, limaiset pyydysrajat — — tuollaiselta, joka voi käydä kiinni ja tukehduttaa — noin aivan hiljaa — aivan pehmeästi."

Me istuimme hetkisen ja katselimme merelle. Jumala tiesi, mutta tänä iltana uskoin, mitä hän sanoi.

Vähän ajan perästä jatkoi hän hitaasti ja matalalla äänellä: enimmiten vain puolin, katkonaisin lausein: "Minä en ole milloinkaan pitänyt merestä oikein. Se on liian synkkä ja liian raaka. Ja kaikkea, mikä haiskahtaa raakuudelta, vihaan minä. Se on ehkä heikkoutta, mutta siinä tapauksessa ainakin synnynnäistä. Niin on ollut laitani aina lapsuudesta saakka. — — — Siitä ehkä tullee, etten milloinkaan ole pitänyt merimiehistäkään. Ne ovat kyllä sangen kunnollisia ja rohkeita, Jumala paratkoon, — mutta alituisesti on heissä jotakin tätä raakuutta, joka sisintä olentoani inhoittaa… Katsokaa vaan tuota miestä — niin tuota tuossa, roimahousuissa… täytyypä kaiketi olla merimiehenä pitkät ajat ennenkuin moiseksi käypi. Ja näkyyhän se hänestä muutenkin kaikin puolin… Hän näyttää, Jumala paratkoon, parkitulta koko mies… No, onhan se muuten ihan luonnollistakin… Onhan meri itsekin mokoma parkkikoura, ei viisastu milloinkaan — polkee vaan jalkoihinsa kaikki, mitä tapaa. Sanokaa minulle, oletteko milloinkaan myrskyssä tullut luotsi- tai kalapaikalle ja nähnyt ihmisiä seisovan rannalla tähystämässä isää, tai puolisoa tai veljeä, mykkinä ja kauhistuneina. Luuletteko te, että niillä ihmisillä on silmiä näkemään, miten perhanan komeita viheriät järvet ovat?… Tai minkälaiselta luulevat meren tuntuvan sen mielestä, joka on uppoavassa laivassa kaukana maalta?… kun hirvittävää vettä tunkeutuu rakoihin, ja laiva painuu alas tuuma tuumalta, kunnes syvyys aukeaa ja vetää sen hitaasti alas — ihmisten seistessä kannella rukoilemassa Jumalaa heitä pelastamaan.

"Ja viimein ovat he syvässä alhaalla suolaisessa, kylmässä vedessä ja tukehtuvat. Vallan nuorista alkaen vanhoihin ja harmaihin saakka… niin, nuoret taistelevat kai kauvimmin. Ajatelkaa kaikkea tätä hirvittävää kauneutta — kaikkia niitä nuoria naisia, jotka meri on vetänyt kitaansa, heidän ruumistensa kiemurrellessa… Voi, te olette nuori, ettekä vielä inhoa sitä mustaa eläintä, joka meitä ympäröi!

"Minä olen kerran seisonut meren rannalla ja parkunut! Minua ahdisti pelko, pelko, joka on pahempi kaikkia muita. Se, joka tunkee sisään, niin että parku pääsee aivan itsestään… Ja silloin oli kuutamo. Kuutamoyö meren rannalla… Minä muistan sen niin selvästi tänä iltana. En tiedä, miksi; on melkein kaksikymmentä vuotta, sittekun se tapahtui."

Hetken perästä jatkoi hän hitaasti kuin ennenkin ja yhtä matalalla äänellä: "Eikö teillä ole muistoja, joita ette milloinkaan ole muistikirjaanne kirjoittanut" koska ne kirjoitettaessa menettäisivät sen kummallisuuden, sen pyhyyden, mikä niille on omituinen, hiiri kauvan kuin ne ovat teidän eikä kenenkään muuri? Muistoja, jotka ovat sen laatuisia, että te mieluimmin toivoisitte vaan hyräilevänne niitä omina sävellyksinänne pitkin, pehmein puoliäänin?

Kuvitelkaa nyt mielessänne maisemaa jossakin tuolla Välimeren rannikolla. Oletteko te ollut etelässä? Ette — no, niin ette myöskään täysin tiedä, minkälainen maapallomme ihana kesä on… No niin, aurinko täällä pohjoisessa saattaa kyllä paahtaa kovasti. Se voi tehdä ihmiset punaisiksi parin viikon ajaksi; mutta kasvot eivät, niinkuin tuolla etelässä, heistä itsestään mitään auringosta ottamaansa omaa valoa. Ja aurinko täällä pohjoisessa voi vielä tuleennuttaa kovia omenia, mutta se ei voi, niinkuin etelässä, levittää niin läpeensä lämmintä, ilmakehää maan päälle, että rypäle paisuu ja punertuu. Ajatelkaa siis etelämaan kesää hedelmällisessä maisemassa säihkyvine päivineen ja hämärine öineen, jolloin linnut valveillaan laulavat. — Ja sitte edessä, merenlahtea leveine, sinertävine juomuineen — vettä niin kiiltävän kirkasta, että jokainoa sen pisara näyttää hohtavan ja loistavan.

Eräänä kesänä monta vuotta sitte tulin minä isäni kanssa muutamaan pieneen kylpypaikkaan Välimeren rannalla (eri syystä en tahdo sanoa, missä). Luonnollisesti minä suuresti hämmästyin kaikkea, mitä täällä sain nähdä. Moisia ruskeita, iloisia kasvoja, jotka auringonvalossa hymyilevät lumivalkeine hampaineen mustien viiksien takana. Entäs sitte pehmeätä kieltä, joka soi kuin laulu pehmeästi lirisevästä suihkulähteestä. Ja lisäksi vielä väkevää tuoksua monista hedelmistä ja kukkasista.

Alussa valtasi kaikki tämä uutuus minut niin voimakkaasti, etten siellä ympäri liikkuessani toivonut mitään. Mutta kovin kauvaa ei kestänyt, ennenkuin tunsin itseni yksinäiseksi. Ketään ikäistäni ei minulla ollut, jonka kanssa puhella, ei ketään, jonka kanssa yhdessä hymyillä. Ja niinpä lopulta huomasin itseni kamalan liikanaiseksi noitten monien iloisten ihmisten joukossa.

Mutta eräänä kauniina iltana kuljeskelin minä kaupungin syrjäpuolilla. Kun väsyin, istahdin minä kivelle tien viereen, ja auringon hiljaa mennessä mailleen tuntui seutu minusta niin suurelta ja minä itse min pieneltä ja yksinäiseltä, että minut valtasi halu mennä matkoihini, mennä vaan kauvas pois, kunnes tapaisin ihmisiä, joita paremmin ymmärsin. Mutta yhtäkkiä minä havahduin. Tuolta tuli nuori nainen minua kohden. Hän astui joutuun eikä katsonut ylös — lauloi laulun kielellä, jota minä en ymmärtänyt. Lähemmäs hän tuli, vaan vielä hän ei minua nähnyt. Viimein, kun hän oli vallan lähellä, huomasi hän minut, säpsähti hieman, mutta hymähti samalla; ja hän oli sivuitse.

Minä katsoin hänen jälkeensä. Niin nuortean notkeana astui hän siinä, tumman keltaiset hivukset hajallaan pitkin selkää. Hänen silmänsä olin nähnyt, kun hän katsahti ylös. Ne olivat isot ja tummat silmäripsit mustat. Kuvitteleppas, mustat silmät ja keltainen tukka, tumman keltainen häiveeltään, ikäänkuin tummaa merenpihkaa yltympärinsä.

Minä istahdin paikoilleni ja toivoin hänen palaavaksi takaisin. Kun hän vain palaisi takaisin, en muuta pyytäisikään. — —

Seuraavana päivänä otin ylleni puvun, joka sopi minulle parhaiten — olin ollut, mikäli sanotaan, sillä kertaa kaunis — ja astuin samaa tietä siitä sivuitse, missä edellisenä päivänä istuin. Pitkältä ei kestänyt, ennenkun saavuin jotenkin suurelle talolle, jota puutarha ympäröitsi. Kaikkien ikkunain edessä riippui verhot; sillä aurinko paahtoi parhaallaan. Minä pysähdyin ja katselin puutarhaan. Siinä ei ollut semmoista rikasta kukoistusta kuin tavallisesti etelämaisissa puutarhoissa — ei, se oli hiljainen, vakava yrttitarha, siellä täällä vain korkeita puita.

Hetken matkan päässä näin saman nuoren neitosen kuin eilenkin olin nähnyt. Hän istui puutarhatuolilla, tummasta marmorista tehdyn ison pöydän edessä. Hänen rinnallaan istui vanhanpuoleinen, mustiin puettu nainen.

Nuoren neitosen pää oli kumarruksissa jonkin käsityön ylitse. Silloin tällöin vetäisi hän ulos pitkän punaisen langan, tehden aina silloin kädellään ja käsivarrellaan ihmeteltävän kauniin liikkeen. Miten joustavilta näyttivätkään hänen valkoiset sormensa, kun ne siinä taipuen kuljettivat neulaa sisään ja ulos esineestä, jota hän ompeli.

Hetken perästä läksi vanhempi nainen astumaan taloa kohden, ja nuori neitonen nousi ylös ja kokosi sekä lankansa että muut kapineensa. Sitte kääntyi hän äkkiä minua kohden ja katsoa tuijotti minua kauvan, vähääkään hämmästymättä — ikäänkuin olisi hän tiennyt, että minä olin siellä seisomassa. Ja sitte hymähti hän, ja lähettäen minulle pitkän, viivähtävän katseen, heitti hän sormellaan vielä suutelonkin ja läksi sitte tuon vanhemman jälkeen.

Minä jäin katsomaan hänen peräänsä, kunnes hän katosi näkyvistäsi, seisoin paikallani sittekin vielä herkeämättä aina yöhön saakka. Viimein palasin kotia onnellisen, kirjavan alakuloisuuden valtaamana, jommoista en milloinkaan ennen ollut tuntenut, ja jota en olisi vaihtanut kaiken maailman kaikkein heleimpäänkään iloon. — — —

Mutta sitte seurasi kokonaista kolme päivää, joina häntä en nähnyt.
Minä olin masentua ikävästä, minä kuljeksin ympäri mitään tuntematta.
Kaikki kävi minusta niin äärettömän välinpitämättömäksi.

Neljäntenä päivänä kävelin minä myöskin puutarhan sivutse; vaan se oli edelleen tyhjänä ja kuollunna, kuin vanha kirkkomaa.

Käveltyäni pitkät ajat siinä ulkopuolella edestakaisin, astuin viimein edelleen ja pitkän matkan päähän. Hämmästyksekseni jouduin kapealle merenlahdelmalle. Minä seisoin kauvan rannalla, heittelin litteitä kiviä ja kummastelin — suuresti kummastelin -, miten monta kertaa ne laineilla hyppivät; kunnes eräs mies, jota en ollut huomannut, seisoi aivan takanani ja oli vihoissaan siitä, että noin tein. Hän nähtävästi pelkäsi, että minä täyttäisin lahden pohjia myöden ja siten laittaisin sillan litteistä kivistäni.

Minä läksin takaisin jälleen. Aurinko oli laskenut, ja lauha iltatuuli puhalteli laimeasti taajassa lehvikossa, lehtiä hiljaa heilutellen. Puutarhan kohdalla minä pysähdyin, mieli raskaana, ja katsahdin sinne varmaankin jo sadannen kerran. Sitä en tehnyt suinkaan siinä toivossa, että saisin nähdä hänet, aivan noin vaan ehdottomasti minä siinä pysähdyin. Mutta sitte minä yhtäkkiä säpsähdin; siellä istui hän samalla paikalla kuin neljä päivää sitte ja ihan yksinänsä.

Jäin paikalleni häntä katsomaan, epävarmana, mitä minun piti tehdä. "Hän on ehkä ollut matkalla," arvelin minä. Poskilla oli terve kullanvaalea väri; otsa vain mustien silmien yläpuolella oli valkoinen. Mutta hetken perästä käänsi hän päätänsä, ikäänkuin jotakuta katsoaksensa, tai ehkä jotakuta odottaen nähdäksensä. Ja kun hän huomasi minut, hän ikäänkuin hytkähti. Hän nousi heti ylös ja viittasi minulle. Minä tottelin, ja melkeinpä hieman juhlallisena astuin minä pehmeätä hiekkaa, mikä peitti vanhan puutarhan käytäviä.

Hän astui edellä ja minä perässä, ja ennen pitkää olimme me neliskulmaisella viheriällä nurmikolla, jota joka puolelta ympäröi joukko tiheälehtisiä jalavia. Hän istahti penkille, joka oli yhdessä kulmakkeessa; minä istahdin myöskin. Minä tunsin itseni yhtäkkiä ymmästyneeksi, melkeinpä heikoksi; enkä voinut saada sanotuksi sanaakaan. Istuin vaan ja katselin häntä ja hänen kumarassa olevaa päätänsä, jota tuuhea keltainen tukka varjosti.

Mutta sitte kohotti hän äkkiä päätänsä ja katsahti minuun tulisin, kostein silmäyksin — ja, tietämättäni itsekkään, tartuin hänen käteensä ja vedin hänet luokseni. Vastustamatta antoi hän minun näin tehdä, hän painoi päänsä raskaasti minun olkapäähäni ja sulki silmänsä. " Je vous aime !" kuiskasin minä, " je vous aime! Minä rakastan teitä, je vous aime, je vous aime," hoin taukoamatta — en tiennyt muuta sanoa, ja minua huvitti sanoa noin; sillä itsekkin kuulin, että se kuului niin pehmeältä minun suustani. Ja hän vastasi — jotakin, jota en erottanut — — — joka kaiketi merkitsi samaa — minä tunsin sen.

Ja minä pidin häntä käsivarsissani, lujasti käsivarsissani ja minä suutelin häntä, ensin otsalle, sitte suulle ja lopulta vain suulle — noille punaisille huulille, jotka olivat yhtä makeat kuin hänen kotimaansa hedelmät.

Minä en tiedä, miten kauvan me siinä noin istuimme; ehkä tunnin, ehkä kaksi — — — vähitellen kävi ympärillämme pimeäksi, ja tuolla ylhäällä tuikkivat tähdet. Ja minä pidin häntä vielä sylissäni; häntä, tuota hienoa nuorta neitosta, joka oli tuntunut minusta joltakin semmoiselta, jota ei saa kajota, vaan ainoastaan ihailla — — Jumala tiesi, nyt pidin häntä käsivarsissani, ja hän katsoi minua silmiin, ja hän painoi suunsa minun suutani vasten.

Silloin tällöin lausuimme aivan ehdottomasti jonkun sanan, kumpikin omalla kielellämme — ne kaikuivat niin tukehtuneesti lämpimässä yössä. Äänenpainon me tajusimme; itse sanoja me muuten emme ymmärtäneet, paitsi ehkä yhtä ainoata poikkeusta; sitä näet, kun hän viittasi itseensä ja sanoi hymyillen: "Juanna".

Mutta viimein heittäytyi hän kiihkeästi puoleeni, niin että tuuhea tukka kutkutti kasvojani, ja kuiskasi pienen, soman, käsittämättömän sanan korvaani — ja nousi ylös. Minä tajusin, että hän tahtoi lähteä, ja nousin myöskin. Ja siellä, missä kaikki oli hiljaista, eikä kenkään ollut meitä näkemässä, lausuimme me toisillemme hyvästit. Sitte läksimme me matkaan, hän edellä, pitäen kättäni omassaan.

Kun tulimme ison marmoripöydän kohdalle, pysähdyin minä ja viittasin siihen: "Huomenna, Juanna, huomenna." Hän hymyili ja nyökkäsi, ikäänkuin hän olisi tarkoin ymmärtänyt, mitä minä sanoin.

Seuraavana iltana tapasimme me toisemme ja kahtena sen jälkeen. Joka kerta jäin hänen luokseen tunnin verraksi. Me istuimme nyt yhdessä puhellen ja, huvitimme itseämme koettamalla saada toisemme kaikin tavoin sanojamme ymmärtämään, ja todella opinkin minä häntä yhä paremmin ymmärtämään ja hän tietysti minua — — — No niin, puheaineemme eivät olleet kaukaa, eikä se, mitä me sanoimme, ollut järkeä kovin rasittavaa, mutta Jumala, tenhovia lapsia me sittekin olimme viisitoista- ja kaksikymmentävuotiaina.

Mutta neljäntenä iltana häristi hän minulle, heti kun tulin, ja viittasi taloon päin. Minä huomasin kohta että sieltä oli vaara tulossa. Siitä huolimatta istuimme me tämänkin illan yhdessä jalavien juurella; mutta hän käyttäytyi kuitenkin nyt toisin kuin edellisinä iltoina! Hän oli levoton, nousi usein ylös ja katsoi taloon päin. Mutta lopulta sain minä hänet kuitenkin rauhoitetuksi, "Armaani, mitä tämä on? miksi olet niin levoton?" — Äänenpaino ilmoitti hänelle, mitä tarkoitin, ja kiitokseksi hän hymyili minulle ihanilla kasvoillaan.

Ja lopulta hän karkoitti kaiken pelkonsa. Hän laverteli ja hymyili, hän siveli tukkaani ja lausui joukon tuntemattomia sanoja, jotka pyöreäin, lavertavain äänten tavoin haihtuivat yöhön — — —

— Entäs tätä oletteko joskus huomannut? Oletteko joskus tuntenut jonkun olevan saapuvilla siinä, missä ette häntä lainkaan tahtoisi saapuvilla olevaksi? Kun kaikki äkkiä käy niin hiljaiseksi, että itse hiljaisuus huutaa, kun verenne taukoaa kiertämästä, ja te vaan istutte ja tuijotatte eteenne tuhmasti kummastellen? —

Minä huomasin ensin, että hän yhtäkkiä kävi sangen vakavaksi; olin näkevinäni hänen kalpenevan pimeässä; minun käteni heltisivät hänen vyötäröiltänsä, hän pääsi lipuamaan sylistäni ja joutui istumaan aivan mykkänä minun viereeni penkille. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi edessämme pieni nainen ihan mustiin puettuna, kaulassa vain valkoinen röyhykaulus. Hän kävi aivan silmäini alitse; minä näin, että hän oli keski-ikäinen ja että hänellä oli ankarat piirteet. Sorahtaen sanoi hän jotakin ja viittasi ulos. Minä nousin hitaasti, otin Juannaa käteen ja katsoin kysyvästi häneen, ikäänkuin hänestä riippuisi, mitä olin tekevä. En tiedä syytä, mutta yhtäkkiä olin muuttunut ihan rauhalliseksi — — —

Hän katsoi minuun ja nyökkäsi hiljaa; minä puristin hänen kättänsä ja tunsin vastaukseksi puristuksen omassani — ja niin minä läksin.

Kuljettuani kappaleen matkan kotiapäin, valtasi minut hämärä pelko, epämääräinen tuska siitä, että kaikki tuo saattoi arveluttavampaan, kuin alussa luulinkaan. Tämä tuska se syöpyi minuun kiinni, ja esti minua yöllä nukkumasta. Ja kun uni tuli, oli se levotonta: aamupuolella nousin sijaltani, hapuilin ympärilleni ja huusin hänen nimeänsä — ja heräsin sanomaton kaiho mielessäni.

Seuraavina päivinä en minä nähnyt häntä. Voi, miten helppo on sanoa: seuraavina päivinä, seuraavina päivinä — — ne eivät olleet mitään tavallisia päiviä — ne olivat pitkiä hetkiä, jotka kulkivat ohitseni, hiljaisina ja harmaina, toinen toisensa perästä. Ne olivat hetkiä, joina minä ajelehdin ympäri, ohaukset pakottavina ja suulaki kuivana, kiroten koko katolilaista maailmaa kaikkine mustine, vanhanpuoleisine naisineen, joilla kaulassaan on valkeat röyhykaulukset.

— Minä luulin hänen ikuiseksi poistuneen; mutta minä näin hänet sentään jälleen. Se tapahtui eräässä puistossa keskellä kaupunkia, missä muutamat maailmaa kiertelevät "musikantit" soittivat. Hän käveli siellä yhdessä vanhanpuoleisen naisen kanssa, saman naisen, jonka rinnalla hän istui ensimmäisenä päivänä puistossa. Tämä piti kyllä häntä silmällä. Mutta joka kerta, kun minä näin Juannan tulevan, tähystin minä häntä; hän puolestaan tähysti myöskin — suoraan ihan silmiini; me tähystimme syvemmäs ja syvemmäs, toisiamme läheten. Moneen kertaan astuivat he puiston päästä päähän, ja minä pidin aina varani päästäkseni häntä lähelle, joka kerta kun tulimme vastakkain. Sitte katsoimme toisiamme silmiin — ei mitään muuta. Me emme hymyilleet, emme nyökäyttäneet. Hänen katseissaan oli jotakin niin kumman suruista, että minua melkein alotti pelottaa. Kerran, kun tulimme vastatusten, puri hän alahuuleensa ja katsoi minuun suurin, tyvenin silmin, ja toistemme ohi ja vielä edelleenkin mennessämme, tunsin ikäänkuin itsessäni, etten varmaankaan enää milloinkaan pääsisi hänen luoksensa, etten saisi tulla häntä enää lähemmäksi.

Ja minusta tuntui, kuin olisivat puitten lehdet lakastuneet, ja kuin olisi etelän sininen taivas muuttunut harmaaksi ja kylmäksi.

Tämä kerta olikin viimeinen. Ja kaikki etsimiseni niinä kahtenatoista päivänä, jotka siellä vielä olin, oli aivan turhaa. Hän oli ja pysyi poissa.

Mutta vuosia sen jälkeen muistelin minä niitä iltoja, jotka yhdessä istuimme jalavien takana, ja minä olin tuntevinani hänen makeat, kosteat huulensa minun huulillani, ja minä olin näkevinäni hänet edessäni — vallankin hänen silmänsä minä selvästi erotin. Nämä kummat mustat silmät keltaisen tukan alla.

Luulenpa täytyvämme myöntää, jatkoi hän hetkisen äänettömyyden jälkeen, että vanha Mefistofeles on oikeassa, sanoessaan: "Kummallinen on kaikissa tapauksessa se suku, joka johtuu Aatamista ja Eevasta".

Minä puolestani olen aina sen siksi kokenut ja minä luulen monien muitten tehneen samoin: kun minä olen ollut suruisena ja alakuloisena, olen toivonut, että käsissäni olisi elämän iloiset päivät, joina saisin loikoa päivänpaisteessa, suruttomassa toimettomuudessa. Mutta kun ne sitte ovat tulleet, nuo päivät, niin olen minä, totta puhuen, jonkinlaisella tuskallisella ikävällä muistellut entisyyttä ja tuudittautunut niihin suruisiin aikoihin, joista vasta olen päässyt.

Kun minun isäni kuoli noin viisi vuotta tuon etelään tehdyn muistorikkaan matkan jälkeen, perin minä häneltä niin paljon, että sillä kävi eläminen säädyllisesti, vieläpä sellaisen "suurenkin herran," Jommoisesta minä siihen aikaan mielelläni halusin käydä. Mutta itselleni voin sittekin antaa sen kiitoksen, ettei mieleni koskaan halannut toimettomuutta, ja koska minulla oli synnynnäinen taipumus piirustukseen ja yleensä käytännöllisiin tieteisiin, päätin ruveta valmistautumaan arkkitehdiksi ja matkustin siinä tarkoituksessa Pariisiin. Mutta te tiedätte, miten käypi; on rahoja, joudutaan "seuraan," laiminlyödään velvollisuudet ja mitäs tiedän minä. Puoli vuotta myöhemmin oli arkkitehti kaukana helkkarissa, minä itse istuin varieteissä tutkistelemassa kiikarini läpi ihmisruumiin verratonta rakennusoppia — eritoten naisten.

Ennen muita olimme me tarkanneet muutamaa solakkaa, pehmeää venakkotanssijatarta. Meidän pöytäkuntamme risti hänet Ylang-Ylangiksi, koska kaikki hänessä tuoksui tältä hajuvedeltä. Pari kuukautta sitte kutsuimme erästä englantilaista tanssijatarta Patscholyksi.

Tämi Ylang-Ylang oli sangen sievä. Hänessä oli jotakin itämaisnaisten tapaista, niinkuin yleensä usein voitte slaavilaisissa naisissa huomata. Minä tutustuin hänen kanssansa kulissien takana ja sain kunnian lähettää hänelle rannerenkaan, mikä yltympärinsä oli koristettu intialaisilla helmillä. Suureksi tyytyväisyydekseni hän ei myöskään ollut ottamatta vastaan kukkavihkojani ynnä muuta sellaista. Tehän tunnette mokoman joutavan lieheilyn. Luulee olevansa koko helkkarin mies — ja itse asiassa joutuukin vaan narriksi viekkaalle naiselle, joka ihan kauppamiehen tavoin panee pienen osan suurta rakastettavuus-pääomaansa "liikkeeseen". Luulee olevansa "valittu" — ja samaan aikaan onkin nainen puuhaillut neljän muun kanssa.

Salaa kaiketi sentään tunsin itse asiassa olevani jotenkin vähäpätöinen olento, sellaisena kuin olin, ja kaikkien muidenkin saattavan olla yhtä mokoma mies kuin minä, jos heillä vaan oli kyllin rahaa, ja sitä paitsi halua semmoiseen.

Lisäksi saattoi vielä silloin tällöin elpyä joku muisto, joka sekin osaltansa vaikutti, että minä kyllästyin kaikkeen. Muisto kummallisen kirkkaasta rakkaudesta, jommoista ei kukaan paitse niitä kahta, joita se yksin oli koskenut, ollut aavistanut tai tuntenut. Rakkaus, joka oli syntynyt kuin kedon villi kasvi avoimen taivaan alla, joka ei kysellyt entisyyttä eikä tulevaisuutta ja joka ei ollut kullalla ostettavissa.

— Eräänä aamuna nousin minä selväajatuksisena ylös ja päätin itsekseni, että tästä vetelästä elämästä oli tuleva loppu.

Minun piti matkustaa, lähteä kauvas pois tästä kaikesta, karistaa se kerrassaan yltäni. Antaa meren suolaisten tuulten puhallella minut terveeksi, palata sitte vasta ja alottaa jotakin uutta.

Mutta yhtäkkiä pälkähti päähäni, että minun piti lähteä tuonne pikku kauppalaan rannikolle. Siellä tahdoin minä kuljeksia vanhaa tietä, nähdä jälleen talon ja marmoripöydän, jonka vieressä hän istui, ja ehkäpä jonakin iltana, kun ei kukaan näkisi, mennä hiljaa jalavien siimekseen.

Minä matkustin, ja tuossa ne jälleen olivat edessäni, ruskeat kalliot merta vastassa ja korkeat vuoret taustassa. Ja siinä olivat kylän talot, joista muutamia saatoin muistaa, niinkuin esim. ravintolan, jonka ulkopuolella riippui kullattu viinirypäle.

Ja tien näin minä jälleen, ja vanhan talon myöskin — se seisoi siinä täsmälleen samanlaisena kuin ennen ja marmoripöytä myöskin.

Puutarhanportin ulkopuolelle pysähdyin ja jäin siihen seisomaan pitkäksi aikaa — — —

Asetuin paikkakunnalle lepäämään, ostin pienen, hoikkamastoisen purjealuksen, ja sillä purjehdin minä ympäri usein päiväkaudet. Oli niin rauhallista kuljeksia ulkona merellä, missä laineet syrjivät ja kuolivat miltei samassa silmänräpäyksessä.

Ja tuolla ulkona, kuunnellessani aaltojen laulua ja nähdessäni auringon laskevan vielä pronssiakin punaisempaan mereen, syntyi minussa ajatus, että siellä varmaankin löytyi elämä, ihanampi kuin se, mistä ihmiset uneksivat, mikä liukui noin rauhallisesti menoansa, kunnes ihmiset jonakin kauniina päivänä pääsivät lepoon ja lausuivat kiitokset edestänsä.

Mutta missä se oli löydettävissä, siitä en ollut selvillä. Mutta aina, kun tätä ajattelin, johduin muistamaan häntä, joka oli lahjoittanut minulle elämän höystejuoman, rakkauden.

Ja unen tavoin kiitivät ohitseni ne kirjavat tunnit, joina hänen päänsä raskaana lepäsi olallani, ja kellertävät hivukset koskettelivat poskeani, tai ne suruiset hetket, joina minä viimeisen kerran sain katsoa noihin eloisiin, kosteisiin silmiin.

Minä en hakenut seuraa kaupungissa. Ollen vielä jotenkin perehtymätön sikäläiseen kieleen, tuntui minusta turhalta puuttua mihinkään säännölliseen keskusteluun. Ja niin istuin mielemmin aluksessani ja luin Childe Haroldia tai Prometeusta. Komeat säkeet ja laaja lahdelma viehättivät minua äärettömästi paljoa enemmän kuin tyhjät sanat kaikesta, — eikä mistään.

Mutta pelkästä sattumasta tein tuttavuuden, joka tuli minulle tärkeäksi. Muutaman rankkasateen aikana turvauduin vanhain telineitten suojaan ja hetken perästä tuli eräs nuori mies samaan paikkaan. Odottaessamme sadetta taukoavaksi vaihdoimme me muutamia sanoja, ja ennen pitkää olimme me täydessä keskustelussa. Hän tuntui olevan niitä miehiä, jotka aina ovat oma itsensä, ja joiden seurassa siitä syystä tuntee itsensä suloisen turvalliseksi.

Monta päivää ei kulunut ennenkuin me olimme hyviä tuttuja. Me kävelimme yhdessä, ja hän tuli kanssani monesti minun meriretkilleni. Eräänä iltana, kun me tulimme myöhään maihin, kerroin minä hänelle, mitä siellä oli minulle seitsemän vuotta sitte tapahtunut.

Kun olin lopettanut kertomukseni, katsoi hän eteensä ja sanoi: "Niinpä olette te onnellisempi kuin useimmat muut. Teillähän on jotakin, johon voitte taaksepäin katsoa, johon voitte uskoa."

Ollessamme seuraavalla kertaa yhdessä, keskeytti hän oman puheensa, välinpitämättömästi huomauttaen: "Se on totta; minä tunnen osaksi sen nuoren naisen, josta te viimeksi kerroitte. Hän oleilee nykyään jossakin luostarintapaisessa. Santa Marton, luostarissa, noin kymmenkunnan peninkulman päässä täältä."

"No niin — me lääkärit saamme aina tietää yhtä ja toista. Naispotilaat tahtovat mielellään puhella, kun heidän tilansa ei vaan ole peräti huono. — — Muistaakseni kuulin sen eräältä rouva Paganilta. — Hän tuli luultavasti sattumasta tästä kertoneeksi — Kaiken hänen puheensa pääasiallinen sisällys oli seuraava: 'Teidän Juannanne äiti on kuollut. Hän oli italialaista aatelia. Hänen miehensä, eräs juopporenttu englantilainen kapteeni, elää vielä. Hän on arvatenkin nykyään tuolla ylhäällä vanhassa sumulassa, viinaa ja olutta juomassa. Heidän avioliittonsa solmittiin vastoin vaimon omaisten suostumusta.' — No niin, tällä kertaa olivat omaiset oikeassa. Kapteeni oli toinen Laban. Hän karkasi vaimonsa luota, sittekuin hän ensin oli nyppinyt enimmän osan hänen omaisuuttansa. Mutta kun mies oli siksi katala, että karkasi tiehensä eikä jääneellä ollut toista miestä saatavissa, rupesi hän äkkiä kovin jumaliseksi. — Meidän etelämaisilla naisillamme, vallankin noilla viehättävillä 'naisellisilla', tulee olla jotakin, johon he panevat rakkautensa, johon he voivat sulautua — — heidän tulee saada tunnepäihtymys tuontuostakin, heidän tulee päästä tunnekohmeloon vähintänsäkin kerran viikossa, ilman sitä he eivät voi elää. — No niin, hän teki suuren katumuksen ja sai synninpäästön. Kun hän kuoli kymmenen vuotta myöhemmin, uskoi hän tyttärensä erään tekopyhän naisen huostaan — tämän piti tehdä lapsi 'hurskaaksi naiseksi', kerrassaan pyhimykseksi, jos se vaan olisi mahdollista. Mutta — sanoi rouva Pagani ja ravisti päätänsä — Juanna oli saanut vaarallisen luonteen — jotakin sekä isästä että äidistä (joka oli ollut sangen maailmallinen, ennenkuin hän tuli katuvaiseksi) — ja siten mokoman 'ristiriitaisuuden', — — se vaan oli varma, että hän oli kevytmielinen lapsi, jonka eräänä yönä tuo tekopyhä kasvattajatar odottamatta yllätti. Ja siitä syystä istuu hän nyt siis luostarissa parannuksilla".

Minä istuin kauvan aikaa mitäkään vastaamatta. Kaikki tuo tuli niin odottamatta.

"Sitä ei tietäne kenkään. Moinen luostari on kuin suljettu linna. Minä luulen, että hän jääpi sinne koko elinajakseen. Käypi oikein sääli häntä ja monia muita myöskin. — — Me lääkärit olemme kuin olemmekin mieleltämme hieman kerettiläisiä — ainoa, jolle hattua kohotamme, on se, mikä kokonaan perustuu luonnollisiin syihin. Sen vuoksi voimme me antaa anteeksi syntiselle naiselle; vaan emme milloinkaan äidille, joka antaa telkeä nuoren tyttärensä, joka kaipaa elämän iloa, paksujen muurien sisäpuolelle, missä hän saa nähdä nuoruutensa hiljakseen haihtuvan."

Minä kerrassaan hypähdin pystyyn paikalta, missä istuin. Olihan innoittavaa, että lääkärit puhuivat noin. Hehän olivat ensimmäisinä panemassa vastalauseensa siinä, missä luontoa vastaan rikottiin. — Lääkäriä oltiin aina valmiit kuuntelemaan.

"Voi, hyväiseni," vastasi ystäväni tyynesti. "Te ette tunne täkäläistä papistoa. Se ympäröi sitkeänä renkaana kaikkea, ja se pitää niin lujasti yhtä. Voi, ihmiset kyllä varovat itsensä, etteivät rupea siellä penkomaan. Syntyisi 'skandaali.' Löyhkä kävisi sietämättömäksi. Tietäkää, että siellä tässäkin silmänräpäyksessä löytyy monta nuorta 'katuvaista' ihmistä, jotka nääntyvät maan alla, niin että tylsistyvät ja käyvät heikkomielisiksi. Nuoriso, jolta niin luonnollinen asia kuin puhuminen on kielletty. Voi, löytyy koko läjä uskomattomia asioita, joita täältä voitaisiin koota. Vaan siitä ei ole apua. Jokainoa siihen suuntaan käyvä ilmoitus painuu itsestään alas — ja kaikki jää entiselleen."

Sinä iltana menin kotia niin kumman hajanaisena. Ensin tunsin mielessäni surua ja tuskaa. Ja kaikkein sisimmässä polttava ikävä häntä. Ikävä saada hänet luokseni, saada hänet mukaani ikuiseksi.

Pieni raju aate syntyi päässäni ja se kiintyy sinne. Se oli noita pälkähdyksiä, jotka vaikuttavat niin voimaperäisesti, että me ryhdymme asiaan, jaksamatta tekoamme lainkaan punnita. Niin, minä kävin kovin kiihkeäksi. Minä en tuuminut mitään vähempää kuin matkustaa luostariin vielä samana iltana. Voitteko uskoa, minä juoksin alas rantaan ja puhuttelin kahta merimiestä, jotka seisoivat siellä. — Eivätkö he voisi saattaa minut Santa Martan luostariin? Vaan he ravistivat päätänsä ja vastasivat, että he eivät tienneet mitään Santa Martan luostaria — —

Seuraavana päivänä keksin minä keinon. Muutamat kalastajat aikoivat seuraavana aamuna matkalle sitä tietä. Minä voisin päästä heidän mukaansa ja he laskisivat minut maalle puolen peninkulman päähän luostarista.

Matkalla sinne koetin minä saada tietoja asioista, jotka koskivat luostaria. Mutta suuria he eivät siitä tienneet, ja kuulusti siltä, että he pitivät itseänsä tavattoman likaisina sikoina niiden rinnalla, jotka asuivat siinä pyhässä rakennuksessa. "Se ei ole semmoisia syntisiä varten kuin me olemme", sanoi muudan vanha kaljupää eukko, joka istui perän puolella soutamassa.

Oli miltei jo ilta, kun saavuimme kalastajien majapaikalle. Minä luulin saavani maata yön jonkun heidän luona, vaan ei kukaan heistä tahtonut ottaa minua majaansa (he olivat yleensä taipumatonta väkeä), "käy vaan pieni kappale, niin tulet paremmille asunnoille kuin meidän ovat." Tähän nähden olivat he kaikin yhtä mieltä.

Niin täytyi minun käydä edelleen huonoa tietä, jolta usein pelkäsin eksyväni. Viimein tunnin perästä saavuin minä asumukselle, missä ihmiset olivat kylläkin ystävällisiä, ja missä minä sain oman huoneen itseäni varten.

Minä sain kuulla, että Santa Martan luostari oli vain tuhatkunnan askelen päässä.

Miten hyvästi muistan tämän ensimmäisen illan. Huone, missä minä istuin, näytti autiolta. Siinä oli vain yksi vuode ja yksi istuin; ei edes pöytääkään. Ja sitte oli siinä omituinen kalkin ja maan haju, semmoinen, kuin on tavallinen huoneissa, missä ihmisiä ei asu.

Kun otin valkean, tuli joukko isoja koiperhosia lennellen katosta ja nurkista, sekä liitelivät valkean ympärillä, niin että se vaikutti häiritsevästi. Minä sammutin sen, niin pian kuin taisin, ja menin viimein uneen.

Aamulla heräsin siihen, että joku kävi huoneessa. Minä käänsin kylkeäni ja näin, että se oli keski-ikäinen talonpoikaismies, joka varmaankin tahtoi tarkastaa minua. Kun hän huomasi, että minä olin hereilläni, tervehti hän ylen nöyrästi sekä kutsui minua kenraaliksi ja ylhäisyydeksi. Minä kysyin, voisinko täällä saada asunnon joksikin aikaa. Olin näet oppinut, joka tahdoin tutkia luostaria. Kyllä, jos voisin tulla toimeen tällä huoneella, niin oli se käytettävissäni. Mutta luostariin en mitenkään pääsisi, sanoi talonpoika; sitä lupaa ei annettu kenellekkään, sillä tuolla ylhäällä valmistivat he itseänsä ijankaikkisuutta varten. He eivät nähneet ketään sieltä — paitse yhtä pyhää isää silloin tällöin.

Ja hän rupesi kertomaan, että eräs pyhä nainen monta vuotta sitte oli eksynyt tälle paikalle. Kun yö tuli, oli hän ruvennut levolle sille paikalle, missä luostarinportti nykyään oli. Mutta unissaan oli hän loukannut päänsä jotakin terävää kiveä vastaan, niin että jokunen määrä verta oli vuotanut maahan. Tästä verestä taas oli syntynyt lähde, joka oli kuljettanut paikalle soraa ja kiviä ja rakentanut luostarin valmiiksi — hän kertoi paljon muutakin samaan tapaan; kerrassaan hirveätä sekasotkua, mitä pyhät varmaankin olivat levitelleet saadakseen talonpojat kunnioituksella katselemaan tuota laitosta.

Kuten voitte huomata, sanoin itseni "oppineeksi" vaan siinä tarkoituksessa, että olisin saanut kaiken epäluulon omaa persoonaani kohtaan haihdutetuksi. Minä olin yleensä sangen varovainen. Jos joskus astuin tietä luostariin päin, oli minulla aina muistikirja kädessäni, ja kun joku tuli, tein minä siihen aina joitakuita sangen syvämietteisiä viivoja ja katselin luostaria niin tarkkaavasti kuin konsanaan todellinen asiantuntija.

Eräänä iltapuolena tuli vastaani vanhanpuoleinen mies. Minä otaksuin hänet heti puutarhuriksi, sillä hänellä oli kädessään suuret sakset, semmoiset, joilla puita oksitaan. Se oli varmaan sama mies, jonka minä monesti olin nähnyt käyvän luostariin päin. Tällä kertaa nyökkäsin hänelle ja lyöttäydyin hänen kanssansa puheisiin. Sain tietää, että hän oli jonkinlainen portinvartija tuolla ylhäällä ja että hän vartioitsi puita pihassa, joista kolme oli pyhää. Minä koetin saada hänet puhumaan enemmän, vaan varmaankin loukkasin häntä jollakin sanalla — oli miten oli, mies kävi häijyksi. Päälle päätteeksi hän mennessään haukkui minua kreikkalaiseksi.

Mutta kun tapasin hänet kaksi päivää myöhemmin, valtasi minut yhtäkkiä kuumeentapainen kiihko saada asia yhdellä kertaa ratkaistuksi. Otin esiin, muistaakseni, vähän kultaa ja hopeaa sekä muutamia paperirahoja. Se oli, lyhyesti sanoen, kaikki silloinen rahasäästöni? Ja kysäsin aivan kurillani, kelpasivatko nämä rahat täällä. Sitte annoin kullan ja hopean helähdellä paperirahain päällä, ja kysyin ikäänkuin leikillä, tekikö hänen niitä mieli. Tahtoiko hän ansaita oikein paljon rahoja, niin että hän voisi lähteä pois tästä inhasta paikasta ja elää rauhassa lopun ikäänsä.

Vaikka sanoinkin tuon kevyen välinpitämättömällä äänellä, huomasi hän sittekin hyvin, että sanani tarkoittivat täyttä totta, ja yhtäkkiä tarttui hän käsivarteeni ja astui edelläni muutamaan lähimpään pikkuhuoneeseen. Hän näkyi tuntevan siellä paikat, aukaisi oven lukosta ja laski minut edellänsä sisään.

En muista niin tarkoin, mitä minä siellä sisällä sanoin, mutta ääneni minä ainakin koetin niin kauvan kuin mahdollista säilyttää kevyenä. Mutta sittekin sen väre ilmaisi liikutukseni, ja niin heitin hymyilyni tiehensä ja rukoilin häntä kiihkeästi, lupasin hänelle kaikki, mitä hän halusi, jos hän vaan tahtoisi auttaa minua. Ja minä selitin hänelle, mitä tämä apu oli oleva. — — Hänen piti sanoa Juannalle — — tunsiko hän hänet — — nuori nainen — — nyt oli hän kai vähän yli kahdenkymmenen — — no niin, hänen piti sanoa hänelle, mutta, parasta oli kai, että hän sentään itse kirjoitti hänelle muutaman sanan…

Ja minä otin esille paperia ja kirjoitin seisoallani jotakin kaihosta monena vuonna, jalavista ja Jumala tiesi mistä. — Kirje näytti varmaankin kummalliselta, mutta hän oli kai sen ymmärtävä.

Puutarhuri piti kaikkea tätä sangen huvittavana; hän pisti paperin lakkariinsa ja lupasi, että minä huomenillalla saisin tavata jälleen tuon naisen. Olisittepa nähnyt, kuinka arvokkaan näön tämä mies yhtäkkiä otti yllensä. (Luultavasti siitä syystä, kun näki minun olevan innoissani) hän oli kerrassaan kuin joku pyhä isä… puhui syvällä kurkkuäänellä, jota hänen en ennen ollut kuullut käyttävän… Kun minä tahdoin saada tarkempaa vastausta siihen, miten minun tuli käyttäytyä, viittasi hän minulle estellen:

"Älkäämme syventykö pikku seikkoihin, hyvä ystäväni. Huomenna olen näyttävä teille, että asia on onnistuva". — — —

— Seuraavana päivänä pysyttäydyin enimmäksi ulkona. Minä menin kauvas, pitkän matkan päähän, ja minusta tuntui, kuin olisi ollut sapatti. Ilma oli niin tyven, ja kaukaa kaikui kellon ääni.

Kun ilta läheni, palasin minä kotia. Minusta tuntui aivan mahdottomalta voida käsittää, mitä siellä nyt oli tapahtuva. Minä olin melkein liiaksi jännityksissäni, voidakseni olla oikein iloinen. —

Sisällä huoneessa istui tuolilla ihmeekseni puutarhuri. Hän näytti odottaneen minua, sillä hän nousi heti ylös, tarttui minua käsivarteen ja viittasi ulos: Minun piti mennä alas merenrannalle ja seurata sitä, kunnes tulin luostarin kohdalle; siellä olin näkevä keltaisen huoneuksen ihan tämän alapuolella; sinne piti minun mennä ja odottaa.

Läksin heti matkaan ja huomasin mielihyväkseni, ettei käyntiäni huoneukselle voitu huomata luostarista, koska ei siinä ollut ainoatakaan ikkunata sillä puolella. Hetkisen perästä istuin minä sisällä pienessä maapermantoisessa huoneessa, jonka lattialla oli peite ja kaksi kirjavata nahkaa. Minä katselin ympärilleni. Seinällä, ihan minun yläpuolellani riippui vanha lamppurauska, oikealla ovi toiseen huoneeseen, minkä minä avainreijästä kurkistaessani huomasin pimeäksi kuin kellarin. Istuin hiljaa hetken ja odotin, enkä tuskin voinut ajatuksiani pitää koossa. Sitte kuulin minä oven tuohon pimeään huoneeseen aukenevan, ja jonkun äänen sanovan: "Täälläkö?" Ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi mustiinpuettu nuori nainen sisällä samassa huoneessa kuin minä. Ovi sulkeutui hänen perässänsä.

Heti oven auvettua olin minä noussut seisoalleni; minä huomasin heti, että se oli hän. Ja kun hän ei puhunut, otin minä hänen päänsä käsiini ja vedin hänet varovasti ikkunalle ja katsoin hänen silmiinsä iltahämärän valossa.

Aivan oikein, ne olivat hänen kasvonsa, eivätkä kuitenkaan olleet samat. Jotakin vierasta oli tullut lisäksi. Elämänhaluisen onnenlapsen hempeät piirteet olivat kasvoista kadonneet, samoin kuin myös silmistä nuoruuden vallaton alakuloisuus. Minä näin nuoren naisen, jolta jotakin oli murtunut, ja joka kohtaloonsa oli alistunut. Eikä punaa poskille ollut tuottanut aurinko tai raitis tuuli, vaan ahkera polvistuminen savustuksista raskaassa ilmassa.

Se painoi häntä ehkä vieläkin raskaana, tuo ilma. Hän ei näyttänyt mistään suuresti välittävän. Ja kun hän rupesi puhumaan, kävi se omituisen väsyneeseen tapaan. Minä en muista sanoja, mimmoisina ne tulivat; vaan minusta ne kuulustivat ikäänkuin nuhteelta.

Yleensä oli hänessä jotakin, mikä sai minut pelkäämään, että hänen elämänsä oli kuihtunut, ettei hän siitä enää välittänyt. Ja tämä teki minut niin sanomattoman murheelliseksi. Mutta kun minä hetkisen olin puhellut hänelle, muistutellut häntä elämästä tuolla ulkona, niistä illoista, jotka me istuimme yhdessä tuolla puistossa; — ja kun minä vedin hänet luokseni niinkuin silloinkin ja suutelin häntä niinkuin silloinkin, niin oli kuin hän nyt vasta olisi silmänsä oikein aukaissut ja ruvennut katselemaan ympärillensä.

Ja ennenkuin ensimmäinen tunti oli kulunut, oli hän kuin muuttunut. Hän tahtoi jäädä luokseni heti, sanoi hän; taivaan Jumala! oli, kuin aurinko olisi palannut. Hän ei tahtonut enää pimeyteen. Tuntui raskaalta ajatella sitä taaksepäin. Nyt tahdoimme me olla aina yhdessä.

Ja hän kävi melkein raivoksi. Hän tahtoi meitä pitämään kiirettä; hän värisi; — — "nyt käy pian liian myöhäksi," sanoi hän.

Minä selitin hänelle, että meidän piti odottaa jokin aika, että meidän piti käyttäytyä varovasti. Minä olin pitävä huolta, että kaikki saatiin rivakasti kuntoon, joten voimme päästä matkustamaan muutaman päivän perästä. Minun kiihkoni oli yhtä suuri kuin hänen. Minähän olin etsinyt häntä pitkät ajat. Tänään tahdoimme vain olla onnelliset…

Ja me olimme onnelliset — sekä tämän illan että kaksi seuraavaa. Kaikki välillämme oli niin ihanata. Kenties olimme me ajattelemattomia, mutta ajattelemattomuutemme oli niin suloista, me ikäänkuin rakkaudessamme hellyimme muita kohtaan. Me unohdimme koko maailman ja annoimme sille anteeksi. — — —

Eräänä aamuna palasin minä jälleen kauppalaan ja tilasin pienen höyryveneen käytettäväkseni kahden päivän perästä. Sen tuli laskea maihin kappaleen matkan päässä — huomiota välttääksensä. Kun tuli pimeä, piti Juannan ja minun kävellä jalan tuo pieni matka sinne, missä höyryvene oli, ja niin piti hänen sanoa hyvästit luostarille ikuisiksi ajoiksi.

Puutarhuri tapasi aina kello seitsemän iltaisin käydä luonani huoneessani; siellä puhelimme toistemme kera hetkisen, ennenkuin minä läksin yhdyntäpaikalleni. Hän tuli aina hyvin säännöllisesti; sillä hän ei milloinkaan lähtenyt köyhempänä kuin oli tullut.

Kun minä senvuoksi palasin kauppalasta (olin monta tuntia istunut aasin seljässä) toivoin ilokseni jälleen saavani tavata häntä samalla kellonlyömällä; vaan hän ei tullut. Istuuduin kärsivällisesti odottamaan, mutta kello läheni kahdeksaa, eikä häntä vaan vieläkään kuulunut. Menin sitte ulos ja kyselin talonväeltä ja sain tietää, että hän oli ollut täällä aamulla minua kysymässä, vaan ei sen jälkeen.

Menin ovelle ja katsoin ulos. Kun oli tuolla ylhäällä, ja kuin kirkkaimmalla päivällä näin kauvas yltympärini; vaan en huomannut ainoatakaan elävää ihmistä. Menin takaisin ja koetin rauhoittua — Herra Jumala, eihän hän toki luullut minun palaavan ennen huomista päivää.

Kello oli kai kymmenen vaiheilla, kun kahdesti kopautettiin ikkunaruudulle. Astuin ikkunalle ja katsahdin ulos. Aivan oikein, hän se oli. Minä aukaisin ikkunan: no mikäs nyt? "Ettekö tahdo tulla ulos, teidän ylhäisyytenne?" "Etkö sinä voi tulla tänne sisälle?" "Voi, en, teidän ylhäisyytenne".

Ei milloinkaan ole tuo kaunis sana "teidän ylhäisyytenne" kaikunut niin ilkeältä kenenkään korvissa. Vai oliko se se säälivä ääni, millä hän sen lausui? — — yhtäkaikki, mieleni kävi heti kerrassaan kovin murheelliseksi, tartuin hattuuni ja ryntäsin ulos, sammuttamatta valkeata.

"No sano edes, mitä on tapahtunut? — sano se suoraan — — ja, Juanna raukka — — missä hän on?"

"Voi, te pidätitte hänet liian kauvan viime kerralla — he kaipasivat häntä — itse paholainen oli liikkeellä — he pitivät tutkintoa hänen kanssansa — sitte löysivät he vielä teidän kirjeenne — mutta sittekkään hän ei tahtonut tehdä katumusta — hän on tosin syntinen — vaan katua hän ei tahtonut. Eikä sitä voi ihmetelläkkään, ennen hän kyllä oli tehnyt katumuksen, vaikka hänen sitte olisi pitänytkin elää koko ikänsä huoneessa, joka on niin pimeä, ettei teillä siitä voi olla käsitystäkään, ja vielä sitte niin kovin pieni! — ainoastaan pari kyynärää — ja istua siellä sitte vuosikausia ainoastaan paita yllään — se on hirveätä, teidän ylhäisyytenne — Kahdesti on tapahtunut, että he siellä sisässä ovat punoneet paidastaan nuoran ja hirttäneet itsensä. Ja tiedättekös, mitä hän teki… hänpä vielä suorastaan kerskuikin synnistänsä… hymyillen hän kertoi heille, että hän oli tavannut teidät kolmena edellisenä yönä — oletteko mokomata kuulleet? Ja hän sanoi välittävänsä viisi heidän puheistansa… ja kun noviisi uhkasi lyödä häntä ruoskalla, niin tuli hän hulluksi, hyvä ystävä, hän kerrassaan kävi hurjaksi… hän sanoi noviisille, että koettakoonpa, niin oli hän heti hänet kietova yhdellä ainoalla sanalla: hän oli toimittava, että noviisi hetipaikalla oli potkaistava ulos… No, Herra Jumala, minä tiedän mitä hän tarkoitti… Noviisi oli näet kerran käyttäytynyt päinvastoin kun olisi pitänyt… ja nuo kaksi eivät ole milloinkaan olleet oikeita ystäviä; mutta puhua sittekkään tuolla tapaa. — Minä en tiedä, miten tämä on päättyvä… en tottatosiaan. Minä lähden nyt veljeni luokse… hän on toimeentuleva mies… hän voi kyllä hankkia minulle työtä. Minä en uskalla olla täällä kauvempaa… Teidän sitä vastoin ei ole niin vaarallista. Saattepa nähdä, että hänet kyllä vielä kerran tapaatte, mutta paetkaa sitte samalla! Hänen ei käy enää oleminen tuolla, sittekun hän kerta on päässyt maallisen makuun"…

Mahdotonta oli saada tarkempia tietoja, — tarkemmin ei hän itsekkään tiennyt, sanoi hän. Tämän kertomansa oli hän kuullut eräältä vanhemmalta nunnalta. —

Seuraavana päivänä tuli höyryvene. Minä annoin sen palata takaisin. Minä en mitenkään voinut lähteä tieheni, huolimatta vaarasta, mihin ehkä jouduin sinne jäädessäni.

Mutta sitte johtui mieleeni koettaa saada hänet pois luostarista oikeudenkäynnin avulla — Juanna raukka! hän luotti varmaankin minuun — muuten hän ei varmaankaan olisi käyttäytynyt noin ylpeästi kuin hän käyttäytyi.

Kuvitelkaa itsellenne kuutamo-ilta, jolloin seutu on kuin kirja, mikä on puoleksi auki ja puoleksi kiinni. Jolloin kaikki esineet hypähtävät esiin ja peräytyvät takaisin samassa silmänräpäyksessä. — Minä olin juuri käväissyt tuossa pienessä rakennuksessa ja astuin nyt edelleen pitkin pajuaitaa — tai mitä se lienee ollut. Muistaakseni nojauduin sitä vasten sillä kohtaa, missä äyräs merta vastaan oli jyrkkä. — Ja yhtäkkiä minä näen miehen tulevan pitkin rantaa, kantaen jotakin hartioillansa. Luulin näkeväni sen naisolennoksi. Mutta minä en ollut varma siitä, vallankaan koska en erottanut etäisintäkään ihmisääntä; en huutoa, en valitusta. Mies astui veneeseen, joka siinä oli aivan lähellä, laski kantamuksensa veneen perään ja souti ulapalle. Minä en tätä lainkaan ymmärtänyt — mitä kaikessa maailmassa?

— Jäin paikalleni tähystämään venettä. Noin viidenkymmenen sylen päässä rannasta vedettiin airot sisään ja mies nousi pystyyn. — Ja nyt tapahtui jotakin, jota minun on aivan mahdoton kertoa; minä en näet nähnyt sitä samalla tavalla kuin tässä istun ja näen teidät edessäni, ei, minä näin sen hirveänä virvakuvana. —

Ensiksikin tietäkää, että samalla, kun mies nousi seisoalle, kuului korviini naishuutoa, ensin tukehtuneena, mutta sittemmin kovempana ja läpitunkevana. Ja minä kuuntelin, sillä äänen luulin tuntevani. Mutta samalla oli mies paikalla, ja heti tukehtuivat huudot, ja näytti silta kuin kaksi olisi ollut ottelemassa siellä veneen perässä; minä näin sen kuin himmeänä varjokuvana valoisata taustaa vastassa — toinen taisteli päästäksensä ylös.

Ja heti sen jälkeen kuulin mulskauksen meressä — — ja kaikki kävi ihan hiljaiseksi — — mutta veneessä oli mies, nähkääs, siellä seisoi hän kumarruksissa laidan yli ja ikäänkuin painoi toista veden alle. Ja noin jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa, asettui viimein jälleen paikoilleen ja souti tiehensä, suoraa eteenpäin.

Minä luulen suistuneeni päistikkaa ensimmäisessä kuolontuskassani, sitte nousin ylös ja löin ympärilleni niin, että käteni veristyivät. Konttasin sitte henkeni ja ruumiini kaupalla alas rantaan ja kahlasin kauvas veteen. Ja minä huusin, häristin ja tein jos jotakin — hampaita purren. Tämä ehkä lievensi kauhuani ja epätoivoani, samoin kuin itku keventää surullista.

Aamu oli koittamassa, kun minä hiivin takaisin asuntooni. Laskin rahan ainoalle siellä olevalle tuolille ja menin maisin kauppalaan. Tunturien yli, erämaitten kautta; kuta koleampaa, sitä parempi. Minä halusin saada tyhjentää raivoni loppuun saakka.

Vielä muistan jotakin, — sangen hämärästi muuten: Minä puhelin ystäväni lääkärin kanssa ja kysyin, eikö hän tahtoisi auttaa minua nostamaan hälinää! Tässähän piili rikos.

Hän vastasi ja sanoi tahtovansa neuvoa minua olemaan vastaiseksi aivan hiljaa koko asiasta. Vallankin, koska olin kietoutuneena juttuun siinä määrässä kuin olin. Ehkeipä se ollutkaan mikään "rikos". Noviisihan saattoi ottaa raamatun avukseen; Juanna raukka oli tehnyt törkeän synnin ja päälle päätteeksi pilkannut heitä, korskeillut… hän ei ollut suututtanut yhtä, vaan monta noista pikku nunnista, ja sen vuoksi oli hän upotettu meren syvyyteen… eikö totta?… "muista niitä kiihkeitä ihmisiä, jotka kerran salpasivat Vestanneitsyet muuriin."

Tässä hän vaikeni, ja me istuimme molemmin paikallamme, vaan emme puhuneet. Meri oli edessämme. Oli kuin sillä ei olisi ollut mitään vastattavana. Kohoili vain silloin-tällöin levein hyökylainein, missä höyryn mahtava runko kiikkueli.

"Ja siten," sanoin minä, "rupesitte te vihaamaan tätä kylmää merta, joka veti helmaansa nuoren, lämpimän naisen — — — ja heti sen jälkeen menitte te ehkä kuitenkin rannalle, missä laineet vyöryivät; tai laivaan ja purjehditte kauvan ympärinsä — ja täällä löysitte te sittekin paraimman rauhan."

"No niin, olette ehkä oikeassa… kummallista kylläkin… jotenkin niin minä todella teinkin…"

Ja me jäimme istumaan ja katselemaan merta, tuota ijankaikkisuudesta olevaa, joka vielä on ja ikuisesti tulee olemaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHASTA KYLÄSTÄ YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Vanhasta kylästä ynnä muita kertomuksia

VANHASTA KYLÄSTÄ

SISÄLLYS:

I.

II.

III.

I.

II.

I.

II.

III.

IV.

V.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE