The Project Gutenberg eBook of Miss Harriet, by Guy de Maupassant

Guy de Maupassant syntyi Miromesnilin linnassa Normandiassa elokuun 5 p:nä 1850. Suku oli vanhaa lothringilaista aatelissukua, jolle taiteelliset ja kirjalliset harrastukset eivät olleet vieraita — kirjailijan äidin synt. Le Pottevin , serkkuja oli Gustave Flaubert , joka tosiystävän tavoin ohjasi Maupassantin ensi yrityksiä kirjallisella alalla, muun muassa painostaen hänen luontaista erikoisalaansa, novellistiikkaa. Keskeytettyään opintonsa ottaakseen vapaaehtoisena osaa 1870—71 vuosien sotaan, toimi Maupassant ministeristö-virkamiehenä — tosin vain näön vuoksi. Pääharrastus suuntautui kirjallisiin töihin. Vuosikausia harjoiteltuaan kynäänsä vain lähimmän ympäristönsä tieten, hän ensin julkaisi pari runoteosta. Kuuluisaksi kirjailijana teki hänet 1880 julkaisemansa novelli Boule de Suif — sotakertomus vuodelta 1870. Nyt seurasi teos nopeasti toistaan. Maupassant on julaissut 27 nidosta niinä kymmenenä vuotena, joina hänen kirjallinen toimintansa kesti. Hänen novellikokoelmistaan ovat mainittavimmat La maison Tellier (1881), Miss Harriet (1884), Monsieur Parent (1885), Le Horla (1887), L'inutile Beauté (1890). Romaaneista mainittakoon pariisilaisia sanomalehtimies-piirejä kuvaileva Bel-Ami (1885), tuskaisen surullinen avioliittokertomus Une vie (1883), rakkaustarinat Mont-Oriol (1887), Fort comme la mort (1889), Notre coeur (1890), joista keskimmäinen lienee suosituimpia Maupassantin romaaneista, vaikkei silti paraimpia sekä Pierre et Jean (1888). Näytelmänkirjoittajana kokeili Maupassant dramatiseeratessaan novellin Mussote (1891), joka saavutti suuren menestyksen. Suoraan näyttämöä varten kirjoitettu La paix du Menage (1893) onnistui huonommin.

Maupassantin elämä oli lyhyt. Kirjallisen maineen kasvaessa synkistyi hänen mielensä, kuumeinen työ tuhosi voimat tuomatta tosi-iloa ja tyydytystä. Maupassantin suvussa oli mielipuolisuus sukusairaus, pimeät voimat kietoivat vähitellen kirjailijan sielun harhapauloihinsa hänen itsensä täysin tajutessa uhkaavan vaaran. Maupassant kuoli eräässä Pariisin yksityisessä houruinlaitoksessa heinäkuun 7:nä 1893.

MISS HARRIET

Meitä oli seitsemän matkustajaa breakissa, neljä naista ja kolme miestä, joista yksi istui ajajan vieressä, kuskin istuimella, ja me nousimme hevosten astuessa käymäjalkaa ylös pitkää mäkirinnettä, jossa tie kulki kiemurrellen.

Olimme lähteneet Étretatista aamunkoitteessa käydäksemme katsomassa Tancarvillen raunioita ja torkuimme vieläkin raikkaan aamuilman raukaisemina. Naiset etenkin, tottumattomina niin varhaiseen ylösnousemiseen, painoivat vähäväliä silmäluomensa umpeen, nuokkuivat tai haukottelivat tunnottomina nousevan päivän herättämälle tunnelmalle.

Oli syksy. Molemmin puolin tietä levisivät paljaat kentät, joita lyhyeksi leikattu kauran ja vehnän sänki keltasi, peittäen maata kuin huonoksi ajeltu parta. Kostea maa näytti höyryävän. Leivosia lauloi ilmassa, muita lintuja viserteli pensaikossa.

Aurinko nousi viimein edessämme taivaanrannalle ihan punaisena, ja sitä mukaan kuin se nousi hetki hetkeltä kirkastuen, näytti kenttäkin heräävän, hymyilevän, ravistelevan itseään ja riisuvan valkoisesta usvasta kudotun paitansa kuten tyttö, joka nousee vuoteesta.

Kreivi d'Étraille, joka istui kuskin istuimella, huudahti: "Kas jänis", ja hän ojensi käsivartensa oikealle päin, osoittaen muuatta apilamaata. Eläin juosta hyppelehti miltei kokonaan ruohon peitossa, niin että ainoastaan suuret korvat olivat näkyvissä, sitten se oikasi kynnöstä kohden, pysähtyi, teki hullunkurisen hyppäyksen, muutti suuntaa, pysähtyi uudelleen levottomana vainuten vaaraa, kahdenvaiheilla tiestä; sitten se alkoi juosta pitkin hyppäyksin ja katosi suureen neliömäiseen juurikasmaahan. Miehet olivat kaikki heränneet ja katselivat eläimen liikkeitä.

René Lemanoir virkkoi: "Emme ole juuri kohteliaita naisia kohtaan tänä aamuna", ja silmäillen naapuriansa, pikku paroonitar de Sérennesta, joka taisteli unta vastaan sanoi hän tälle puoliääneen: "Te ajattelette miestänne paroonitar. Olkaa huoleti, hän palaa vasta lauvantaina. Teillä on vielä neljä päivää aikaa."

Paroonitar vastasi unisesti hymyillen: "Te olette hupsu!" Sitten lisäsi hän karistaen päältään kaiken unisuutensa: "Kas niin, kertokaapa meille jotakin, joka saisi meidät nauramaan. Te herra Chenal, jolla sanotaan olleen parempi onni kuin herttua Richelieulla, kertokaa joku rakkausseikkailu, jonka olette itse kokenut, mikä tahansa."

Léon Chenal, ijäkäs maalari, joka oli ollut hyvin kaunis, hyvin voimakas, hyvin ylpeä ulkomuodostaan ja hyvin rakastettu, tarttui pitkään valkeaan partaansa ja hymyili; sitten tuli hän, hetkisen mietittyään, äkkiä vakavaksi:

"Kertomukseni ei ole iloinen, hyvät naiset; kerron teille surkeimmasta rakkaudesta elämässäni. Toivon etteivät ystäväni joudu samankaltaisen rakkauden esineeksi."

Olin silloin kaksikymmentäviisivuotias ja kuljeskelin pitkin Normandian rannikoita kuten vaeltava maalarinsälli konsanaan.

Kutsun "vaeltavan maalarinsällin lailla" kulkemiseksi tuota harhailemista reppu selässä majatalosta toiseen tarkoituksessa maalata harjoitelmia ja maisemia luonnosta. En tiedä mitään hauskempaa, kuin tuollainen vaeltaminen sattuman varassa. Olet vapaa, ilman minkäänlaisia kahleita, ilman huolia, ilman ennakkoluuloja, ilman huolehtimista huomisesta. Kulet tietä, joka sinua miellyttää, ilman muuta opasta kuin mielikuvituksesi, ilman muuta neuvonantajaa kuin se, mikä viehättää silmiäsi. Pysähdyt kun puro sinua houkuttelee, kun paistetut perunat ravintolan oven edessä tuoksuvat hyviltä. Joskus määrää valintasi clematiksen tuoksu tai majatalon tyttösten teeskentelemätön silmänluonti. Ei pidä halveksia maalaistytön hellyydenosoituksia. Noilla tytöillä on sielu ja aistit ja kiinteät posket ja raikkaat huulet ja heidän raju suudelmansa on voimakas ja mehevä kuin villi hedelmä. Rakkaus on aina suuriarvoinen, mistä se sitte tuleekin. Sydän joka sykkii kun te lähestytte, silmä, joka kyyneltyy kun te lähdette, ovat siksi erinomaisia, suloisia, kallisarvoisia asioita, ettei niitä pidä milloinkaan ylenkatsoa.

Minä olen ollut lemmenkohtauksissa kevätesikkojen peittämissä ojissa, navetan takana, missä lehmät nukkuvat ja ullakkojen oljilla, jotka vielä ovat lämpöiset päivän helteen jälkeen. Muistan karkean harmaan palttinan verhoaman kiinteän, joustavan ihon ja kaipaan lapsellisia ja teeskentelemättömiä hyväilyjä, jotka totisuudessaan ja rajuudessaan ovat herkullisemmat kuin viehättävien ja hienostuneiden naisten herättämät henkevämmät nautinnot.

Mutta enin kaikesta pidän näillä seikkailumatkoilla tasangosta, metsästä, auringonnoususta, hämärästä, kuutamosta. Ne ovat maalareille kuin häämatkoja maan kera. Olet yksin aivan lähellä sitä kuin pitkässä rauhallisessa kahdenkohtauksessa. Käyt istumaan niitylle päivänkukkien ja unikoitten keskeen ja katselet viehättyneenä loistavan auringonlaskun valaisemaa pientä kylää, suippoine kellotorneineen, joista puolipäivän soitto kuuluu.

Istuudut tammen juurelle tuuheaan, korkeaan, elinvoimasta kiiltävään ruohikkoon. Polvistut, kumarrut, juot kylmää ja kirkasta vettä, joka kastelee viiksesi ja nenäsi, juot sitä tuntien ruumiillista nautintoa, aivankuin jos suutelisit lähdettä huuli huulta vasten. Välistä kun tapaat syvän paikan jonkun pienen virran varrella, heittäydyt siihen ilkialastomana ja tunnet ihollesi virtaavan veden nopean ja keveän liikkeen jääkylmänä ja suloisena hyväilynä.

Tunnet iloa seisoessasi kukkulalla, surumielisyyttä lammikoiden partaalla, olet haltioissasi katsellessasi kuinka aurinko kylpee veripunaisten pilvien valtameressä ja valaa virtojen veteen punertavan heijastuksen. Ja illalla kuutamossa ajattelet tuhansia ihmeellisiä ajatuksia, jotka eivät juolahtaisi mieleesikään päivän polttavassa paahteessa.

Niinpä saavuin eräänä iltana vaeltaessani tätä samaa seutua, jossa olemme olleet tänä vuonna, pieneen Bénonvillen kylään, joka sijaitsee jyrkän rantakallion juurella Yportin ja Étretatin välillä. Olin tullut Fécampista käsin pitkin rantaa, korkeata rantaa, joka on pystysuora kuin seinä ulospistävine kallionlohkareineen. Olin kävellyt aamusta asti ruohikolla joka on lyhyttä ja hienoa ja pehmeää kuin matto ja joka rehoittaa jyrkänteen reunalla suolaisessa merituulessa. Ja täyttä kurkkua laulaen, kävellen pitkin askelin, seuraten katseillani milloin lokin hidasta ja kaareilevaa lentoa ja sen valkeiden siipien muodostamaa polvea sinisellä taivaalla, milloin kalastaja-aluksen ruskeata purjetta vihreällä merellä, olin viettänyt hupaisen päivän huolettomana ja vapaana.

Minulle oli neuvottu erästä pientä maataloa jossa otettiin vastaan matkustavaisia. Se oli eräänlainen majatalo, jota piti vanha maalaisnainen kaksinkertaisen pyökkirivin ympäröimässä normandilaisessa talossa.

Jätin rantakallion ja saavuin suurten puiden ympäröimään kylään, missä menin mummo Lecacheurin puheille.

Tämä oli vanha, ryppyinen, totinen maalaisnainen, joka aina näytti ottavan vieraat vastaan vastenmielisesti ja epäluuloisena.

Toukokuu oli käsissä; suuret omenapuut peittivät pihan tuoksuvalla lehtikatoksellaan, niistä sateli lakkaamatta pieniä vaaleanpunaisia lehtiä, jotka putoilivat ihmisten päälle ja ruohoon.

Hämmästyneenä siitä, että näki minun tietävän hänen nimensä, vastasi hän: "Enpä tiedä, kaikki on vuokrattu. Saammehan kuitenkin katsoa."

Viiden minuutin kuluttua olimme sopineet huoneesta, ja minä vein reppuni maalaishuoneeseen, jossa lattiana oli maa ja huonekaluina vuode, kaksi tuolia, pöytä ja pesukaappi. Ovi vei avaraan, savusta mustuneeseen keittiöön, missä täyshoitolaiset aterioivat yhdessä maatilan väen ja emännän kanssa, joka oli leski.

Pesin käteni, sitten läksin huoneestani. Vanhus valmisti päivälliseksi kananpoikaviilokkia suurella liedellään, jonka uuninkoukku oli mustunut savusta.

Hän vastasi tyytymättömän näköisenä: "Onhan minulla yksi vanhanpuoleinen englannitar. Hän asuu toisessa huoneessa."

Viiden soun lisämaksulla päivässä hankin oikeuden saada kauniilla ilmalla syödä yksinäni pihalla.

Päivälliseni katettiin siis ulos ja minä aloin jyrsiä normandilaisen kananpojan laihoja jäseniä juoden kirkasta omenaviiniä ja pureskellen karkeata valkoista leipää, joka oli neljän päivän vanhaa, mutta silti erittäin hyvää.

Äkkiä avautui puinen portti, joka vei tielle ja omituisen näköinen olento tuli taloa kohti. Se oli hyvin laiha, hyvin pitkä. Punaraitainen skotlantilainen vaippa oli niin tiukasti kiedottuna hänen ympärilleen, että olisi luullut häntä kädettömäksi, ellei lanteiden kohdalta olisi pistänyt esiin valkeaa matkailijapäivänvarjoa pitelevä pitkä käsi. Hänen muumionkeltaiset kasvonsa, joita harmaa tukka ympäröi korkkiruuvinmuotoisina kiharoina, panivat minut, en tiedä miksi, ajattelemaan savustettua silliä, jolla on papiljotit. Hän kulki ohitseni kiireesti, silmät maahan luotuina ja katosi olkikattoiseen majaan.

Tämä omituinen ilmiö huvitti minua, se oli varmaankin naapurini, vanhanpuoleinen englannitar, josta emäntämme oli puhunut.

En nähnyt häntä enää sinä päivänä. Seuraavana päivänä kun olin maalaamassa tuon viehättävän laakson pohjukassa, jonka tekin tunnette ja joka leviää aina Étretatiin saakka, näin äkkiä katsahtaessani ylös oudon esineen mäenharjalla; sitä olisi voinut luulla lipputangoksi. Se oli englannitar. Minut nähtyään hän katosi.

Menin puolenpäivän aikaan aamiaiselle, kävin istumaan yhteisen pöydän ääreen tutustuakseni tuohon vanhaan originaaliin. Mutta hän ei vastannut kohteliaisuuksiini eikä välittänyt pienistä huomaavaisuudenosoituksistani. Tarjosin itsepintaisesti hänelle vettä ja ojensin innokkaasti hänelle ruokalajit. Kevyt, tuskin huomattava päännyökkäys ja joku englantilainen sana, joka lausuttiin niin hiljaa, etten kuullut sitä, oli kaikki mitä sain kiitokseksi.

Kolmen päivän kuluttua tiesin hänestä yhtä paljon kun rouva Lecacheur itse.

Hänen nimensä oli miss Harriet. Hän oli etsinyt syrjäistä kylää missä viettäisi kesää ja pysähtyi kuusi viikkoa sitten Bènonvilleen, eikä näyttänyt aikovan ollenkaan sieltä lähteä. Hän ei puhunut milloinkaan ruokapöydässä, söi nopeasti samalla lukien pientä protestanttista lähetysvihkosta. Noita vihkosia hän jakoi kaikille. Kirkkoherrallekin oli niitä vienyt neljä eräs poikanen, joka sai kaksi souta vaivastaan. Hän saattoi välillä sanoa emännällemme, yhtäkkiä ilman mitään esipuheita: "Rakastan Herraa yli kaiken, ihailen häntä koko hänen luomakunnassaan, jumaloin häntä hänen luonnossaan, kannan hänet aina sydämessäni." Ja hän antoi hämmästyneelle eukolle yhden lentokirjasistaan, joiden tarkoituksena oli kääntää koko maailma.

Kylässä hänestä ei pidetty. Senjälkeen kuin kansakoulunopettaja oli julistanut: "Hän on ateisti", hän oli tavallaan pannaan pantu. Kirkkoherra, jolta rouva Lecacheur oli kysynyt neuvoa, oli vastannut: "Hän on kerettiläinen, mutta Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa, ja minä luulen, että hän on erinomaisen siveellinen henkilö."

Sanat "ateisti — kerettiläinen", joiden merkitystä ei tarkoin tunnettu, kylvivät epäilystä mieliin. Väitettiinpä päälle päätteeksi, että englannitar oli rikas ja että hän oli koko ikänsä matkustellut paikasta toiseen, sentähden, että hänen omaisensa olivat hänet hyljänneet. Minkävuoksi olivat sitten omaiset hänet hyljänneet? Tietenkin hänen jumalattomuutensa vuoksi.

Hän oli todella noita kiihkomielisiä periaatteen ihmisiä, noita itsepäisiä puritaaneja, joita Englanti synnyttää niin runsaasti, yksi noita vanhoja ja kilttejä sietämättömiä neitoja, joita tapaa kaikkialla Europassa hotellien päivällispöydissä, jotka pilaavat Italian, turmelevat Sveitsin, tekevät Välimeren ihanat kaupungit mahdottomiksi asua. Kaikkialle he tuovat mukanaan omituiset päähänpistonsa, tapansa, jotka ovat kivettyneen vestaalin, kummalliset pukunsa ja eräänlaisen guttaperkan tuoksun, joka saa luulemaan, että heidät yöksi suljetaan rasiaan. Kun näen heitä hotellissa, pakenen kuin lintu, joka näkee linnunpelottimen pellolla.

Tämä englannitar oli kuitenkin siksi omituinen, ettei hän ollut minusta epämiellyttävä. Rouva Lecacheur, joka vaistomaisesti vihasi kaikkea, mikä ei ollut maalta, tunsi yksinkertaisuudessaan miltei vihaa vanhanpiian kiihkomielistä olentoa kohtaan. Hän oli keksinyt erään sanan, jota hän tästä käytti, halventavan sanan, joka oli tullut hänen huulilleen jonkun selittämättömän, epäselvän ja salaperäisen ajatustyön tuloksena. Hän sanoi: "Tuo on pirunriivaama." Ja tämä sana käytettynä tuosta ankarasta ja tuntehikkaasta olennosta, oli minusta vastustamattoman naurettava. En enää itsekään kutsunut häntä muuksi kuin "pirunriivaamaksi" ja tunsin hullunkurista iloa lausuessani, hänet nähdessäni, ihan ääneen nuot tavut.

Ja eukko vastasi loukkaantuneen näköisenä: — "Voitteko uskoa, herra, hän on ottanut sammakon, jonka koipi on murskaantunut ja vienyt sen huoneeseensa ja pannut sen pesuastiaan ja hoidellut sitä kuin ihmistä. Jollei se ole säädytöntä, niin ei mikään!"

Toisella kertaa oli hän ostanut rantakallion juurella kävellessään suuren kalan, joka juuri oli saatu merestä, ainoastaan siinä mielessä, että sai heittää sen takaisin mereen. Ja kalastaja, vaikkakin oli saanut runsaan hinnan siitä, oli suunnattomasti suuttunut, enemmän kuin jos miss Harriet olisi ottanut rahaa hänen taskustaan. Hän ei vielä kuukaudenkaan kuluttua voinut puhua asiasta raivostumatta ja puhkeamatta sadatuksiin. Sepä se, miss Harriet oli pirunriivaama, mummo Lecacheurilla oli ollut nerokas hetkensä, kun hän oli ristinyt hänet siksi.

Tallirengillä, jonka liikanimenä oli Sapeur syystä että hän oli nuoruudessaan palvellut sapöörinä Afrikassa, oli toinen mielipide. Hän sanoi ilkeämielisen näköisenä: "Hän on entinen rangaistusvanki, joka on istunut aikansa."

Céleste nuori palvelustyttö ei suostunut millään ehdolla häntä palvelemaan — en voinut käsittää miksi. Ehkä yksinomaan siitä syystä, että hän oli muukalainen, että hänellä oli toinen kieli ja uskonto. Olihan hän sitäpaitsi pirunriivaama.

Hän vietti aikansa kuljeskelemalla pitkin seutua, etsien ja palvellen Jumalaa luonnossa. Eräänä iltana näin hänet polvillaan pensaikossa. Lehtien välistä pilkoitti jotain punaista, minä työnsin syrjään oksat ja miss Harriet nousi seisomaan hämillään kun olin hänet nähnyt siinä asennossa, ja tuijotti minuun kauhistunein silmin kuin kissapöllö, joka on yllätetty päivänvalossa.

Työskennellessäni kalliolla, näin hänet välistä seisomassa rantakallion reunalla, kuin mikäkin sähkölennätinpylväs. Hän katseli intohimoisesti aavaa merta, jonka valo kultasi, ja avaraa taivasta, jonka tuli purppuroi. Välistä keksin hänet laakson pohjukasta; hän käveli nopeaan — hänellä oli englannittaren joustava käynti — ja minä menin häntä kohden tietämättä miksi, yksinomaan saadakseni nähdä hänen kirkastuneet kasvonsa, hänen kuihtuneet ihmeelliset kasvonsa, jotka kertoivat syvästä ja sisäisestä ilosta.

Usein tapasin hänet myöskin erään maatalon kolkassa. Hän istui ruohikossa omenapuun varjossa pieni raamattu avattuna polvilla ja katse kaukana harhaillen.

Sillä minä en lähtenytkään pois, minua kiinnitti tuohon rauhaiseen paikkakuntaan tuhannet siteet rakkaus, sen laajoihin ja ihaniin näköaloihin. Viihdyin mainiosti syrjäisessä maakylässä, kaukana kaikesta, lähellä maata, hyvää, tervettä, kaunista ja vihreätä maata, jota me kaikki kerran höystämme ruumiillamme. Ja kukaties — täytyy tunnustaa — liittyi siihen, mikä sai minut jäämään mummo Lecacheurin luo, hiukkanen uteliaisuutta. Olisin tahtonut oppia hiukan tuntemaan miss Harrietia ja saada tietää, mitä liikkuu vanhojen vaeltavien englannittarien yksinäisissä sieluissa.

Tuttavuutemme alkoi jotenkin omituisesti. Olin saanut valmiiksi harjoitelman, joka oli mielestäni hyvä ja olikin sitä. Se myötiin viisitoista vuotta myöhemmin kymmenestä tuhannesta frangista. Sen aihe oli yksinkertaisempi kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, eikä se noudattanut mitään akateemisia sääntöjä. Koko oikea puoli kuvasi kalliota, suunnattoman suurta rosoista ruskeiden, keltaisten ja punaisten merenruohojen peittämää kalliota, jolle auringonvalo virtaili kuin öljy. Ilman että aurinko oli näkyvissä, virtasi valo kivelle ja kultasi sen tulenkarvaiseksi. Siinä kaikki. Liekehtivä, suurenmoinen etuala oli hämmästyttävä valorikkaudessaan.

Vasemmalla meri, ei sininen meri, liuskakivenkarvainen meri, vaan maksakivenkarvainen, vihertävä, tumma ja uhkaava meri synkän taivaan alla.

Olin työhöni niin tyytyväinen, että hypähtelin kantaessani sitä majataloon. Olisin suonut koko maailman näkevän sen heti. Muistan että näytin sitä tien varrella olevalle lehmälle ja huusin:

Pihaan päästyäni kutsuin täyttä kurkkua huutaen mummo Lecacheuria katsomaan:

Eukko tuli ja katseli maalaustani tylsin katsein, jotka eivät tajunneet mitään. Hän ei nähnyt edes kuvattiinko siinä taloa vai härkää.

Miss Harriet tuli kotiin ja kulki ohitseni juuri sillä hetkellä kun näytin tauluani ravintolan emännälle pitäen sitä levitettynä molemmin käsin. Pirunriivaama ei voinut olla sitä näkemättä, sillä pidin sitä tahallani niin, että hänen katseensa täytyi osua siihen. Hän pysähtyi äkisti hämmästyneenä, ihastuneena. Se oli kai hänen oma kallionsa, jolle hän kiipesi rauhassa haaveilemaan.

Hän mutisi englantilaisen "Ah" sellaisella äänellä ja niin ihaillen, että minä käännyin hymyillen häneen päin ja sanoin:

Kunniani kautta, minä punastuin enemmän hyvilläni tästä kohteliaisuudesta kuin jos sen olisi lausunut joku kuningatar. Olin ihastunut, valloitettu, voitettu. Kunniasanallani, olisin voinut suudella häntä.

Istuin pöydässä hänen vieressään kuten aina. Ensikerran hän puhui jatkaen ääneen ajatustaan: "Oh, minä rakastan niin sanomattomasti luontoa."

Aterian jälkeen me nousimme yhtäaikaa pöydästä ja menimme pihan poikki. Minä avasin rantakalliolle vievän veräjän luultavasti sen peloittavan tulipalon houkuttelemana, jonka auringonlasku sytytti merellä, ja me lähdimme rinnatusten kulkemaan tyytyväisinä kuten henkilöt, jotka ymmärtävät toisensa ja tuntevat toisensa perinpohjin.

Ilta oli lämmin ja vieno, yksi noita herttaisia iltoja, jolloin sielun ja ruumiin on hyvä olla. Kaikki on nautintoa, kaikki on lumousta. Leyhkeä ilma täynnä heinän ja lehväin tuoksua hyväilee hajuaistia villillä lemullaan, hyväilee makuaistia merta muistuttavalla maullaan, hyväilee mieltä tenhoavalla suloudellaan. Kuljimme nyt jyrkänteen reunalla, yläpuolella aavan meren, joka vyörytteli aaltoloitaan satasen metriä allamme. Ja me joimme täysin siemauksin tuota raikasta ilmaa, joka oli kulkenut poikki valtameren ja nyt hiljaa hiveli ihoamme suolaisena aaltojen pitkästä suudelmasta.

Ruudukkaiseen vaippaan kääriytyneenä katseli englannitar haltioittuneena, kasvot tuuleen päin, kuinka suunnattoman suuri aurinko vaipui mereen. Kaukana taivaanrannalla kuvastui kolmimastoisen täysin purjein kulkevan laivan varjo punertavalla taivaalla. Lähempänä kulki savua tupruttava höyrylaiva, joka jätti jälkeensä poikki näköpiirin ulottuvan pilven.

Punainen pallo vaipui alemma hitaasti. Pian se kosketti vettä juuri tuon liikkumattoman laivan takana, joka nyt näyttäikse tulikehyksessä loistavan taivaankappaleen keskellä. Se vaipui verkalleen valtameren helmaan. Se pieneni, katosi. Näytelmä oli loppunut. Näkyi enää vaan tuo pieni laiva, jonka ääripiirteet kuvastuivat etäisen taivaan kultapohjalle.

Miss Harriet katseli intohimoisin katsein loistavaa auringonlaskua. Hänellä oli varmaan hillitön halu syleillä taivasta, merta, koko näköpiiriä.

Hän kuiskasi: "Ah, rakastan… rakastan… rakastan…" Näin kyyneleitä hänen silmissään. Hän jatkoi: "Tahtoisin olla pieni lintu saadakseni lentää avaruuteen."

Ja hän seisoi, kuten niin usein olin hänen nähnyt seisovan rantajyrkänteellä punaisena punaisessa vaipassaan. Olisi tehnyt mieleni piirtää hänet luonnoskirjaani. Siitä olisi tullut haltioitumisen irvikuva.

Sitten puhuin hänelle maalauksesta, aivankuin olisin puhunut jollekin toverille, ottamalla huomioon värien vivahdukset, eri asteet ja voimakkuuden, käyttäen ammattisanoja. Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti, ymmärtäen, koettaen arvata sanojen hämärää merkitystä, saada selville ajatusta. Vähä väliä hän lausui: "Oh, ymmärrän, kyllä ymmärrän. Se on hyvin liikuttavaa."

Seuraavana päivänä hän tuli nähdessään minut kiireesti luokseni ja ojensi kättään tervehdykseksi. Ja meistä tuli heti ystävät.

Hän oli kelpo naisolento, jonka sielu oli kokoonpantu jousista, jotka herkästi laukesivat vireestä hänen tuon tuostakin innostuessaan. Häneltä puuttui tasapaino, kuten kaikilta nelikymmenvuotisilta naimattomilta naisilta. Hän oli kietoutunut katkeroittaneen viattomuuden vaippaan, mutta hänen sydämessään oli jotakin hyvin nuorekasta, hehkuvaa. Hän rakasti luontoa ja eläimiä kiihkoisella rakkaudella, joka kuohui kuin liian vanha viini, aistillisella rakkaudella, josta hän ei ollut mitään antanut miehille.

Varmaa on, että kun hän näki imettävän koiran, tamman joka juoksenteli niityllä varsa kintereillä, linnunpesän täynnä piipittäviä, avosuisia, suurpäisiä, paljasruumiisia poikasia, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiihkeästä mielenliikutuksesta.

Yksinäiset olentoraukat, hotellien päivällispöytien vaeltavaiset ja surulliset vieraat, naurettavat ja säälittävät olentoraukat, minä rakastan teitä siitä lähtien, kun olen oppinut tuntemaan tämän yhden teistä!

Huomasin pian, että hänellä oli minulle jotakin sanottavaa, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ja minua huvitti hänen ujoutensa. Kun aamuisin lähdin reppu selässä, seurasi hän minua kylän päähän asti, äänettömänä, silminnähtävästi huolissaan ja tavoitellen sanoja alkaakseen. Sitten lähti hän äkisti luotani, kulkien kiireesti, hypähtelevin askelin.

Eräänä päivänä hän viimein rohkaisi mielensä: "Tahtoisin nähdä kuinka te maalaatte. Sallitteko? Olen hyvin utelias." Ja hän punastui ikäänkuin olisivat hänen sanansa olleet äärettömän rohkeat.

Hän seisoi takanani seuraten jokaista liikettäni väsymättömän tarkkaavaisena.

Sitten sanoi hän äkkiä, ehkä peläten minua häiritsevänsä: "Kiitos" ja lähti pois.

Mutta vähitellen hän tuli tuttavallisemmaksi ja alkoi seurata minua joka päivä silminnähtävästi hyvin huvitettuna. Hän toi kainalossaan vaatetuolinsa, jota hän ei sallinut minun kantaa ja istuutui viereeni. Hän jäi siihen istumaan tuntikausiksi liikkumatta ja ääneti seuraten katseellaan siveltimeni jokaista liikettä. Kun äkisti vetäsemällä kankaalle suuren väritäplän saavutin oikean ja odottamattoman värivivahduksen, päästi hän tahtomattaan pienen hämmästyksen, ilon ja ihailun huudahduksen. Hän tunsi taulujani kohtaan hellää kunnioitusta, miltei uskonnollista kunnioitusta tuota työtä kohtaan, joka pienoiskoossa oli jumalallisen luomistyön inhimillistä toisintoa. Tauluni olivat hänestä pyhiä; ja välistä hän puhui minulle Jumalasta koettaen minua kääntää.

Hänen hyvä Jumalansa oli omituinen, kiltti ukko, jonkunlainen kyläfilosofi, jonka valta ja voima ei ollut suuri, sillä miss Harriet kuvitteli häntä aina murheellisena vääryyksistä, jotka tapahtuivat hänen silmiensä edessä — ikäänkuin ei hän olisi voinut niitä estää.

Miss Harriet oli muuten erinomaisen hyvissä väleissä jumalansa kanssa ja näytti tuntevan hänen salaisuutensa ja vastoinkäymisensä. Hän sanoi: "Jumala tahtoo" tai "Jumala ei tahdo" kuten aliupseeri joka ilmoittaa sotamiehille: "Kapteeni on käskenyt".

Hän oli sydämensä pohjasta suruissaan minun tietämättömyydestäni taivaallisten asiain suhteen, joita hän koetti minulle ilmisaattaa ja joka päivä minä löysin taskuistani, lakistani, jonka olin laskenut maahan, värilaatikostani, kengistäni, jotka aamusin seisoivat oveni edessä, noita pieniä hengellisiä lentokirjasia, joita hän epäilemättä sai suoraan paratiisista.

Kohtelin häntä sydämellisen suorasukaisesti kuten vanhaa ystävää. Mutta pian huomasin että hänen käytöksensä oli hiukan muuttunut. En ollut ensi aikoina pistänyt sitä merkille.

Kun maalasin laaksossa tai jollakin autiolla tiellä, näin äkkiä hänen tulevan nopeasti ja tahdikkaasti käyden. Hän istuutui äkisti hengästyneenä, aivankuin hän olisi juossut tai aivankuin olisi syvä mielenliikutus hänet vallannut. Hänen kasvoillaan oli tuo englantilainen punastus, jota ei tapaa kenelläkään muilla; sitten hän syyttä suotta kalpeni, kävi kalmankarvaiseksi ja näytti olevan pyörtymäisillään. Vähitellen sai hän kuitenkin takaisin tavallisen ulkonäkönsä ja alkoi puhella.

Sitten hän äkkiä jätti lauseen kesken ja poistui niin kiireesti ja kummallisesti että minä mietiskelin, olinko ehkä tehnyt jotakin, joka oli häntä suututtanut tai loukannut.

Ajattelin viimein, että tuo mahtoi olla hänen varsinaista käytöstapaansa, jota osoittamani kunnioitus tuttavuutemme ensi aikoina oli hiukan muuttanut.

Kun hän tuntikausia käveltyään rannalla tuulessa, palasi maataloon, olivat hänen pitkät korkkiruuvikiharansa usein irtaantuneet ja riippuivat aivankuin olisi niiden joustin katkennut. Hän ei ennen ollut välittänyt siitä vähääkään vaan tullut aivan kainostelematta pöytään, tukka tuulen pörröttämänä.

Nyt meni hän kamariinsa järjestämään noita lampunlasejaan, kuten minä niitä nimitin; ja kun minä hänelle sanoin tuttavallisella kohteliaisuudella, josta hän aina suuttui; "Te olette kaunis kuin päivä tänään, miss Harriet", tuli hänen poskiinsa heti hiukan punaa, kuten nuorella tytöllä, kuten viisitoistavuotiaalla.

Sitten hän tuli aivan villiksi ja lakkasi käymästä katsomassa, kun minä maalasin. Ajattelin: "Se on käänne, se menee ohi." Mutta se ei mennyt ohi. Kun puhuin hänelle, vastasi hän teeskennellyn välinpitämättömästi tai vaikeni ärsyttävästi. Ja hänellä oli kiivastumisen ja kärsimättömyyden puuskia, hermostumiskohtauksia. En nähnyt häntä muulloin, kuin aterioilla ja me emme enää ollenkaan jutelleet. Ajattelin todenteolla, että olin häntä jotenkin loukannut, ja niin kysyin häneltä eräänä iltana: "Miss Harriet, minkävuoksi ette ole enää minua kohtaan samanlainen kuin ennen? Millä olen teidät tehnyt tyytymättömäksi itseeni? Olen hyvin pahoillani."

Hän vastasi aivan naurettavan vihaisella äänellä: "Minä olen teitä kohtaan sama kuin ennen. Se ei ole totta, se ei ole totta", ja hän sulkeutui kiireesti kamariinsa.

Hän katsoi minuun toisinaan kummallisesti. Olen sittemmin usein ajatellut, että kuolemaantuomitut mahtavat katsoa siten, kun heille ilmoitetaan heidän viimeinen hetkensä. Hänen katseessaan oli jonkinlaista mielenvikaisuutta, salaperäistä ja hurjaa mielenvikaisuutta ja vielä jotakin muutakin, kuumetta, katkeraa, kärsimätöntä ja voimatonta halua johonkin, jota oli mahdoton saavuttaa. Ja minusta näytti, että hänessä oli käymässä taistelu, jossa hänen sydämensä kamppaili tuntematonta voimaa vastaan, jonka hän olisi tahtonut lannistaa. Ja kukaties jotakin muuta vielä… Niin, en tiedä.

III

Olin jonkun aikaa joka päivä noustuani aamunkoitteessa maalannut taulua, jonka aihe oli seuraava:

Levisi syvä rotko, jonka kummallakin seinämällä kasvoi vattupensaita ja puita ja kaikkea tätä vaippasi tuo maidonkarvainen usva, tuo puuvilla, jota toisinaan leijailee laaksoissa ennen auringonnousua. Ja kaukana tiheässä ja läpinäkyvässä usvassa häämötti kaksi ihmistä, poika ja tyttö, jotka seisoivat toisiinsa puristautuneina, suudellen toisiaan, tyttö nojaten päätään poikaan ja poika kumartuneena tyttöä kohti ja suu suuta vasten.

Auringon ensi säde pilkisti esiin oksien lomitse ja halkasi sumun, väritti sen ruusunkarvaiseksi maalaisrakastavaisten takana, teki heidän epäselvät varjonsa hopeanhohtaviksi. Se oli hyvin maalattu, kunniani kautta, oikein hyvin maalattu.

Joku olento nousi seisomaan edessäni kuin aave, se oli miss Harriet.
Nähdessään minut hän aikoi paeta. Mutta minä kutsuin häntä huutaen:
"Tulkaa tänne, neiti, tulkaa, minulla on teille pieni taulu."

Hän lähestyi kuin katuen. Ojensin hänelle harjoitelmani. Hän ei sanonut mitään, mutta hän seisoi kauvan liikkumattomana katsellen ja äkkiä hän purskahti itkuun. Hän itki suonenvedontapaisesti nytkähdellen kuten ihminen, joka kauvan on taistellut kyyneleitä vastaan, eikä enää voi pidättää niitä, mutta vastustaa vieläkin. Minä nousin vavahtaen liikutettuna surusta, jota en ymmärtänyt, ja tartuin hänen käsiinsä äkillisen hellyyden pakoittamana — kuten tosi ranskalainen ainakin, joka toimii ennenkuin ajattelee.

Hän salli käsiensä muutaman silmänräpäyksen viipyä omissani ja minä tunsin niiden vapisevan, kuin olisivat hänen hermonsa vääntyneet. Sitten veti hän ne äkisti pois, tai oikeammin riuhtasi ne irti.

Tuo vavistus oli minulle tuttu, tiesin mitä se merkitsi; siitä en voinut erehtyä. Oi, naisen rakkauden vavistus, olkoonpa hän sitten viisitoista, tai neljänkymmenenvuotias, kansannainen tai mailmannainen, löytää niin hyvin tien suoraan sydämeeni, etten milloinkaan epäröi sen suhteen.

Koko hänen olemuksensa oli vavissut, värähdellyt, horjunut. Minä tiesin sen. Hän lähti ilman että sain sanaakaan sanoneeksi. Olin niin hämmästynyt, kuin jos olisin nähnyt ihmeen ja niin lohduton, kuin jos olisin tehnyt rikoksen.

En lähtenyt aamiaiselle. Kävelin pitkin rantakallion reunaa, minun teki yhtäpaljon mieleni itkeä kuin nauraa, tapahtuma oli naurettava ja surkea ja minä olin mielestäni naurettava ja häntä minä pidin niin onnettomana, että hän saattoi tulla hulluksi.

Arvelin ettei ollut muuta neuvoa kuin lähteä paikkakunnalta ja minä päätin tehdä sen heti.

Harhailtuani päivälliseen saakka hiukan surumielisenä, hiukan haaveillen, palasin kotiin päivällisajaksi.

Istuuduttiin pöydän ääreen tavalliseen tapaan. Miss Harriet oli mukana, hän söi vakavana puhuttelematta ketään, kohottamatta katsettaan. Hänen kasvonsa ja käytöksensä olivat muuten tavalliset.

Odotin aterian loppuun, sitten sanoin emännän puoleen kääntyen: "No niin, rouva Lecacheur, en viivy enää kauvan luonanne."

Kelpo eukko huudahti hämmästyneenä ja pahoillaan pitkäveteisellä äänellään: "Mitä sanottekaan hyvä herra? Ettäkö jätätte meidät? Ja me kun olemme niin tottuneet teihin!"

Katselin syrjästä miss Harrietia; hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään. Mutta Céleste, tuo nuori palvelustyttö, kohotti minuun katseensa. Hän oli suurikasvuinen kahdeksantoistavuotias tyttö, punakka, terve, vahva kuin hevonen ja siisti, mikä on harvinaista. Minä suutelin häntä toisinaan syrjäisissä paikoissa uskollisena ravintolatottumuksilleni, en muun vuoksi.

Menin polttamaan piippua omenapuiden alle ja kävelin ristiin rastiin pihalla, toisesta päästä toiseen. Kaikki mietteet, jotka olivat heränneet päivän kuluessa, aamun outo keksintö, tavaton ja intohimoinen rakkaus, jonka esineenä olin, muistot, jotka olivat seurauksena tuosta keksinnöstä, suloiset ja liikuttavat muistot, ehkä myöskin palvelustytön katse sillä hetkellä kun ilmoitin poislähtöni, kaikki tämä yhdessä sai minut iloiselle mielelle. Huuleni ikäänkuin kaipasivat suudelmia ja suonissani kiersi veri rauhattomana pakoittaen minua tekemään hullutuksia.

Yö tuli heittäen varjonsa puiden juurelle ja minä näin Célesten menevän sulkemaan kanatarhaa pihan toisessa päässä. Minä hiivin hänen perässään niin kevyin askelin ettei Céleste kuullut mitään ja kun hän nousi ylös pantuaan kumoon pienet rappuset joita pitkin kanat kulkevat sisään ja ulos, suljin hänet syliini ja peitin hänen suuret ja pyöreät kasvonsa lukemattomilla suudelmilla. Hän taisteli vastaan, mutta nauroi yhtäkaikki, tottunut kun oli sellaiseen.

Minkävuoksi päästin hänet äkkiä? Miksi käännyin säpsähtäen? Kuinka saatoin tuntea, että oli joku takanani?

Se oli miss Harriet, joka palasi kotiin ja näki meidät ja seisoi liikkumattomana kuin olisi nähnyt kummituksen. Sitten hän katosi yöhön.

Minua hävetti, harmitti, olin enemmän pahoillani siitä, että miss Harriet oli nähnyt minut siten kuin jos hän olisi yllättänyt minut jostakin rikoksesta.

Nukuin huonosti, olin liian väsynyt, surulliset ajatukset vaivasivat minua. Luulin kuulevani jonkun itkevän. Epäilemättä erehdyin. Useamman kerran luulin myöskin kuulevani, että joku käveli talossa, ja että ulko-ovi avattiin.

Aamupuoleen yötä nukuin viimein väsymyksen voittamana. Heräsin myöhään enkä näyttäytynyt ennenkuin aamiaisella, ollen vieläkin hämilläni ja tietämättä miten käyttäytyä.

Miss Harrietia ei ollut kukaan nähnyt. Häntä odotettiin, mutta häntä ei kuulunut. Mummo Lecacheur kävi hänen huoneessaan, englannitar oli lähtenyt ulos. Hän oli kaiketi mennyt ulos aamunkoitteessa, kuten niin usein ennenkin nähdäkseen auringonnousun.

Se ei herättänyt kummastusta, ja me rupesimme syömään hiljaisuuden vallitessa.

Oli kuuma, hyvin kuuma, yksi noita helteisiä, painostavia päiviä, jolloin lehtikään ei liikahda. Pöytä oli katettu omenapuun alle, vähänväliä sai Sapeur käydä täyttämässä saviastian omenaviinillä, niin paljon me joimme. Céleste toi ruoan keittiöstä, lampaanlihamuhennosta perunain kera, kaniinia ja salaattia. Jälkiruuaksi hän asetti eteemme lautasellisen kirsikoita, ensimäiset sinä vuonna.

Haluten huuhtoa niitä, pyysin palvelustyttöä noutamaan ämpärillisen hyvin kylmää vettä.

Hän tuli viiden minuutin kuluttua takaisin ja ilmoitti että kaivo oli kuivunut. Kun hän oli laskenut alas koko köyden, oli ämpäri koskettanut pohjaa ja tullut tyhjänä ylös. Mummo Lecacheur tahtoi itse ottaa selon asiasta ja meni katsomaan kaivoa. Hän palasi ilmoittaen että hänen kaivossaan näkyi jotakin outoa. Joku naapuri oli luultavasti heittänyt sinne olkilyhteitä kostoksi.

Minäkin tahdoin katsoa toivoen näkeväni paremmin ja kumarruin laidan yli. Eroitin epäselvästi valkean esineen. Mutta mikä se mahtoi olla? Keksin silloin että oli laskettava alas lyhty köyden päässä. Keltainen valo karkeloi kiviseinämillä laskeutuen yhä alemmas. Me olimme kaikki neljä, Sapeur ja Céleste mukana kumartuneina aukon yli. Lyhty pysähtyi epäselvän mustan ja valkean selittämättömän esineen yläpuolella. Sapeur huudahti:

"Se on hevonen. Näen kavion. Se on pudonnut sinne tänä yönä karattuaan laitumelta."

Mutta äkkiä värisytti minua kiireestä kantapäähän. Tunsin jalan ja koholla olevan säären; itse ruumis ja toinen jalka olivat veden alla.

Sopersin hyvin hiljaa ja vavisten niin ankarasti, että lyhty hyppeli vimmatusti alhaalla kaivossa:

Sapeur yksin ei rävähyttänyt silmiäänkään. Hän oli Afrikassa nähnyt kummempaakin.

Kuollut oli saatava ylös. Sidoin köyden lujasti rengin vyötäisille ja laskin hänet sen avulla alas ja katselin kuinka hän vajosi hämäryyteen. Hänellä oli kädessä lyhty ja toinen köysi. Pian kuului hänen äänensä, joka tuntui tulevan maan uumenista: "Seis!" ja minä näin hänen kohottavan vedestä jotakin, se oli jalka, sitten sitoi hän molemmat jalat yhteen ja huusi: "Hinatkaa."

Minä aloin hinata häntä ylös, mutta tunsin käsivarteni voimattomiksi, lihakseni veltoiksi, pelkäsin päästäväni köyden ja pudottavani miehen kaivoon. Kun hänen päänsä tuli kaivonkannen tasalle, kysyin: "No?" aivankuin olisin odottanut hänen tuovan uutisia häneltä, joka oli alhaalla kaivon pohjassa.

Nousimme molemmat kivelle ja aloimme seisoen vastatusten kumartuneina aukon yli hinata ylös ruumista.

Mummo Lecacheur ja Céleste pitivät matkan päässä meitä silmällä, talon seinän taakse kätkeytyneinä. Kun he näkivät hukkuneen mustien kenkien ja valkoisten sukkien tulevan esiin aukosta, katosivat he näkyvistä.

Sapeur kävi häneen käsiksi nilkoista ja niin vedimme sieltä tuon siveän tyttöraukan mitä sopimattomimmassa asennossa. Pää oli kamalan näköinen, mustunut ja revitty; ja hänen pitkät harmaat hiuksensa riippuivat märkinä, ainaiseksi suoristuneina, vettävaluvina ja tahraisina. Sapeur virkkoi halveksivalla äänellä:

Me kannoimme hänet kamariinsa ja kun ei kumpaistakaan naisista vielä kuulunut sain minä tallirengin avulla pukea hänet ruumiiksi.

Minä pesin hänen surulliset, muodottomat kasvonsa. Koskettaessani avautui toinen silmä hiukan ja katsoi minuun tuolla kalpealla kylmällä katseella, tuolla kamalalla ruumiiden katseella, joka tuntuu tulevan haudantakaisesta elämästä. Minä suin parhaani mukaan hänen hajallaan olevat hiuksensa ja järjestin ne tottumattomin sormin otsalta aivan uudella ja ihmeellisellä tavalla. Sitten riisuin hänen vettä vuotavat vaatteensa ja paljastin hiukan häveten ikäänkuin olisin tehnyt pyhätön solvauksen, hänen olkapäitään ja rintaansa ja hänen pitkiä käsivarsiaan, jotka olivat hoikat kuin puunoksat.

Menin sitten etsimään kukkia, unikoita, ruiskukkia, päivänkukkia, tuoreita ja tuoksuvia heiniä, joilla peitin hänen vuoteensa.

Sitten täytyi minun, yksin kun olin hänen luonaan, suorittaa tavanmukaiset muodollisuudet. Hänen taskustaan löydetyssä kirjeessä joka oli kirjoitettu hänen viime hetkellään, oli pyyntö että hänet haudattaisiin tähän kylään jossa hän oli viettänyt viimeiset elonpäivänsä. Hirveä ajatus ahdisti sydäntäni. Minunko tähteni hän tahtoi jäädä tälle seudulle.

Illansuussa tuli lähiseudun akkoja katsomaan vainajaa; mutta minä en päästänyt heitä sisään; tahdoin olla yksin; ja minä valvoin koko yön.

Minä katselin kynttilän valossa tuota onnetonta, tuntematonta naista, joka kuoli niin kaukana, niin surullisesti. Oliko hänellä ehkä jossakin sukulaisia, ystäviä? Millainen oli ollut hänen lapsuutensa, hänen elämänsä? Mistä olikaan hän tullut niin tuiki yksinäisenä, kodittomana, eksyneenä kuin kodistaan karkoitettu koira. Minkä kärsimyksen ja epätoivon salaisuuden olikaan tuo suloton ruumis kätkenyt, tuo ruumis, jota hän oli kantanut koko elämänsä ajan kuin häpeällistä vammaa, tuo naurettava verho, joka oli karkoittanut kauas hänestä kaiken hellyyden ja kaiken rakkauden.

Kuinka onnettomia olentoja onkaan maailmassa! Näin tylyn luonnon ikuisen vääryyden tuon ihmisolennon kohtalossa. Hänen elämänsä oli päättynyt ilman että hän luultavasti milloinkaan oli tuntenut sitä, mikä ylläpitää kovaosaisimpiakin olentoja, toivoa tulla kerran rakastetuksi. Sillä miksipä hän muuten olisi piilottautunut, karttanut muita ihmisiä. Miksi olisi hän intohimoisen hellästi rakastanut koko luontoa ja kaikkia eläviä olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä.

Ja minä käsitin, että hän uskoi Jumalaan ja odotti toisessa elämässä saavansa korvauksen kurjuudestaan. Hänen ruumiinsa oli nyt hajoava ja muuttuva vuorostaan kasviksi. Hän tulisi kukoistamaan auringonpaisteessa, lehmät söisivät hänet suuhunsa, linnut veisivät hänet siemenenä ja eläinten ruumiista tulisi hän ihmisruumiiseen. Mutta se, mitä nimitetään sieluksi, oli sammunut mustan kaivon pohjassa. Hän ei kärsinyt enää. Hän oli vaihtanut elämänsä toisiin elonmuotoihin, jotka saivat alkunsa hänestä.

Tunnit vierivät synkässä ja äänettömässä kahdenolossa. Vaalea kajastus ennusti aamun koittamista. Punertava säde hiipi vuoteelle ja heitti hehkuvan valojuovan vaatteille ja käsille. Oli se vuorokauden hetki, jota hän niin suuresti rakasti. Linnut heräsivät ja visertelivät puissa.

Avasin akkunan selkoselälleen, työnsin verhot syrjään, jotta koko taivas olisi nähnyt meidät ja kumartuen kangistuneen ruumiin yli, otin hänen muodottomat kasvonsa käsiini ja painoin hiljaa tuntematta kauhua tai vastenmielisyyttä suudelman, pitkän suudelman noille huulille, joille ei milloinkaan elämässä oltu sitä suotu…

Léon Chenal vaikeni. Naiset itkivät. Kreivi d'Étraillen kuultiin ajajan istuimella kerran toisensa perästä niistävän nenäänsä. Kuski yksin nukkui. Ja hevoset, joita ei enää ruoska hätyytellyt, olivat hiljentäneet käyntiänsä, vetivät laiskasti. Break-vaunut tuskin enää ollenkaan liikkuivat: ne olivat äkkiä käyneet raskaiksi, aivankuin olisivat ne olleet täynnä surua.

VIINURI, LASI OLUTTA!…

Minkätähden meninkään sinä iltana tuohon kapakkaan? En tiedä. Oli kylmä. Satoi hieman tihkusadetta, joka verhosi kaasuliekit läpinäkyvällä usvalla, pani kiiltämään katukäytävät, joille valo puotien ikkunoista lankesi valaisten lokaista katua ja ohikulkijain likaisia jalkoja.

En ollut mihinkään menossa. Olin vaan hiukan kävelemässä päivällisen jälkeen. Kuljin Grédit Lyonnais-katua, Vivienne-katua ja vielä joitakuita muitakin. Huomasin sattumalta suuren kapakan, joka oli puolillaan väkeä. Astuin sisään ilman mitään syytä. En ollut janoissani.

Loin silmäyksen ympärilleni etsiessäni paikkaa, missä ei olisi tungosta ja istuuduin erään vanhannäköisen miehen viereen, joka poltti sysimustaa, kahden sousin piippua Kuusi tai kahdeksan lasinalustaa oli hänen edessään pöydällä ilmoittaen hänen tyhjentämiensä olutlasien lukumäärän. Minä en tarkastellut naapuriani. Yhdellä silmäyksellä näin, että siinä oli oluenjuoja, yksi noita ravintolain säännöllisiä vieraita, jotka saapuvat aamulla avattaessa ja lähtevät illalla suljettaessa. Hän oli likainen, hänen rasvaiset, harmahtavat hiuksensa ulottuivat takin kaulukselle. Hänen liian suuret vaatteensa olivat nähtävästi teetetyt hänen hyvinvointinsa päivinä. Saattoi arvata, että hänen housunsa olivat kehnot ja ettei miesparka voinut astua kymmentä askelta kohentamatta tuota huonosti kiinnitettyä vaatekappaletta. Olikohan hänellä liivejä? Pelkkä ajatuskin siitä, millaiset olivat hänen jalkineensa ja mitä ne peittivät, kauhistutti minua. Hänen risaiset kalvosimensa olivat aivan mustareunaiset, kuten kynnetkin.

Niin pian kuin olin istuutunut, sanoi tämä henkilö minulle rauhallisella äänellä: "Kuinka jaksat?"

Minä puristin hänen kättään niin hämilläni, etten keksinyt mitään sanottavaa.

Hän vaikeni. Tahdoin olla rakastettava, sanoin jotain sanoakseni:
"Ja… mitä sinä toimitat?"

Sitten koputti hän yhden sousin rahalla marmoripöytään ja huusi:
"Viinuri, kaksi lasia!"

Kaukainen ääni toisti: "Kaksi lasia numero neljälle!" Toinen vielä etäisempi ääni huusi kimeään: "Valmis!" Valkoesiliinainen mies tuli kantaen kahta lasia, joista tuodessa läikkyi keltaisia pisaroita hiekoitetulle lattialle.

Des Barrets tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella ja pani sen pöydälle imeskellen viiksiin jäänyttä vaahtoa.

Minulla ei todellakaan ollut mitään uutta kerrottavaa. Minä sopersin:
"Ei mitään ukkoseni, ei mitään. Minä olen liikemies."

Hän lausui välinpitämättömällä äänellään: "No… huvittaako se sinua?"

— "Mitä se hyödyttää? Minä en toimita mitään, niinkuin näet, en milloinkaan mitään. Kun ihmisellä ei ole rahaa, niin ymmärrän, että hän tekee työtä. Kun hänellä on mistä elää, on se hyödytöntä. Minkävuoksi tehdä työtä? Teetkö sitä itseäsi varten, vai muiden hyväksi. Jos teet työtä itsesi vuoksi, teet sitä siksi, että sinua huvittaa, siis niinkuin olla pitääkin; jos teet muiden hyväksi, olet suoraan sanoen houkkio."

Sitten huusi hän uudelleen koputtaen piipullaan marmoriin: "Viinuri, lasi olutta" ja jatkoi:

"Minä tulen puhumisesta janoiseksi. En ole siihen tottunut. Niin, minä en tee mitään, annan kaiken mennä menojaan, vanhenen. Kuollessani ei minulla ole mitään kaduttavaa. Minulla ei ole muuta muistoa kuin tämä kapakka. Ei vaimoa, ei lapsia, ei huolia, ei murheita, ei mitään. On parasta niin."

Hän tyhjensi lasin, joka oli hänelle tuotu, nuolasi huuliaan ja tarttui piippuunsa.

— "Tuo ei ole elämää, ystäväni. Tuo on kauheata. Eikö totta, sinä teet toki jotakin, rakastat jotakin, sinulla on ystäviä."

— "Ei. Minä nousen puolenpäivän ajoissa. Tulen tänne, syön aamiaista, juon, odotan yötä, syön päivällistä, juon; sitten, kello puoli kaksi menen nukkumaan, koska silloin suljetaan. Se on kaikkein ikävintä. Kymmenestä vuodesta olen kuusi viettänyt tässä ravintolassa, nurkassani, loput ajasta vuoteessani, en milloinkaan muualla. Joskus puhelen täällä kävijöiden kanssa."

— "Eihän sitä toki voi koko ikäänsä viettää quartier Latinissa. Ylioppilaat meluavat liiaksi. Nyt en liiku enää mihinkään. Viinuri, lasi olutta!"

— "Kas niin, ole nyt suora. Onko sinulla ollut joku suuri suru? Ehkä toivoton rakkaus? Aivan varmasti olet sinä onnettomuuden murtama mies. Vanhako sinä olet?"

— "Kolmekymmentä kolme vuotta. Mutta ulkonäöltäni olen vähintäin neljäkymmentäviisi vuotias."

Katselin tarkasti hänen kasvojaan. Hänen kuihtunut, näivettynyt vartalonsa oli näköjään vanhuksen. Päälaelta riippui muutamia pitkiä hiushaituvia alas iholle, jonka puhtaus oli epäilyttävä. Hänellä oli tavattoman tuuheat kulmakarvat, suuret viikset ja harva parta. Olin äkkiä näkevinäni pesuvadin täynnä mustaa vettä, jossa tuo likainen tukka oli pesty.

Sanoin hänelle: "Sinä näytät todellakin vanhemmalta kuin olet. Varmasti on sinulla ollut suruja."

Hän sanoi: "Vakuutan sinulle, ettei ole ollut. Minä olen vanha siksi, etten milloinkaan ole raittiissa ilmassa. Ei mikään vahingoita ihmistä niinkuin kahvilaelämä."

En voinut uskoa häntä. "Olet toki ainakin hurjistellut. Ihminen ei tule kaljupäiseksi, kuten sinä, ilman, että hän on paljon rakastanut."

Hän ravisti levollisesti päätään: "En, minä olen aina ollut järkevä." Ja kohottaen katseensa kattolamppuun, joka kuumensi päätämme: "Jos olen kaljupäinen, on se kaasun syy. Se on hiusten vihollinen. — Viinuri, lasi olutta! — Oletko janoinen?"

— "En, kiitos. Mutta sinä herätät todellakin mielenkiintoani. Mistä asti olet ollut noin toivoton? Se ei ole tavallista, se ei ole luonnollista. Siinä piilee joku salaisuus."

— "Niin, se on alkanut lapsuudessani. Olen saanut pienenä iskun, joka on tehnyt minut synkkämieliseksi koko elämäni ajaksi."

— Tahdotko tietää? Kuule sitten. Muistat ehkä linnan, jossa olen kasvanut, sillä olet ollut siellä viisi tai kuusi kertaa lupa-aikoina? Muistat tuon suuren harmaan rakennuksen, suuren puiston keskellä ja pitkät tammikäytävät, jotka levisivät joka ilmansuunnalle! Muistat äitini ja isäni, molemmat jäykkiä, juhlallisia.

Jumaloin äitiäni, pelkäsin isääni ja kunnioitin heitä molempia, tottunut kun olin näkemään kaikkien kumartuvan heidän edessään. He olivat kotiseudullaan herra kreivi ja rouva kreivitär; ja naapurimme Tannemaren, Raveletin, Brennevillen perheet osoittivat vanhemmilleni erityistä arvonantoa.

Olin silloin kolmentoista vuotias. Olin iloinen, tyytyväinen, niinkuin sillä ijällä ollaan, täynnä onnea.

Silloin, syyskuun loppupuolella, muutamia päiviä ennen, kun minun piti lähteä kouluun, kun leikin sutta puistossa, juosten oksien ja lehtien keskellä, huomasin juostessani erään käytävän poikki, että isä ja äiti olivat kävelemässä.

Muistan sen kun eilisen päivän. Oli hyvin tuulinen päivä. Tuuli tuiversi puiden latvoja, ne valittivat, tuntuivat päästävän ääniä, kumeita, syviä ääniä, joita kuulee metsässä myrskyllä.

Irtaantuneet ja kellastuneet lehdet lentelivät kuin linnut, pyörivät ilmassa, putosivat maahan, juoksivat sitten pitkin käytävää kuin vikkelät eläimet.

Ilta oli tulossa. Tiheikössä hämärsi. Tuulen ja oksien synnyttämä kahina kiihoitti minua, pani minut juoksemaan kuin hullu ja ulvomaan matkien sutta.

Huomattuani vanhempani kuljin nopein askelin heitä kohden oksien alla, yllättääkseni heidät, aivankuin olisin ollut oikea maankiertäjä. Mutta minä pysähdyin pelon valtaamana muutaman askeleen päähän heistä. Isäni huusi hirveän vihaisena:

— "Äitisi on tyhmä; ja muutenkin ei ole kysymys äidistäsi, vaan sinusta. Sanon sinulle, että tarvitsen nuo rahat ja vaadin, että allekirjoitat."

— "Minä en allekirjoita. Nuo rahat ovat Jeanin omaisuutta, Minä säilytän ne hänelle, enkä tahdo, että sinä tuhlaat niitä kaikenlaisten lutkien ja palvelustyttöjesi kanssa, niinkuin olet tehnyt omalle perinnöllesi."

Isä kääntyi silloin vihasta vavisten ja tarttuen vaimonsa kurkkuun, alkoi hän lyödä häntä toisella kädellään kaikin voimin vasten kasvoja.

Äidin päähine putosi. Hänen harmaat hiuksensa valahtivat auki; hän koetti välttää lyöntejä, mutta ei voinut. Ja isä löi, löi kuin hullu. Äiti kaatui maahan ja kätki kasvonsa molemmin käsin. Silloin isä käänsi hänet selälleen lyödäkseen häntä vieläkin ja irroitti hänen kätensä, joilla hän koetti peittää kasvojaan.

Minä, ystäväni, niin minusta tuntui, kuin täytyisi maailman luhistua kokoon, kuin olisivat ikuiset lait muuttuneet. Hämmennyin kun jonkun yliluonnollisen tapauksen, hirveän mullistuksen, korjaamattoman onnettomuuden edessä. Tulin mielettömäksi, kadotin järkeni. Aloin huutaa kaikin voimin, tietämättä miksi, suunnattoman kauhun, tuskan, peljästyksen vallassa. Isäni kuuli sen, kääntyi, näki minut ja nousi ja tuli minun luokseni. Luulin, että hän tappaisi minut ja minä pakenin kuin vainottu eläin suoraan eteenpäin metsään.

Kuljin ehkä tunnin, ehkä kaksi, en tiedä kauvanko. Yö oli tullut, minä vaivuin uupuneena ruohoon ja jäin siihen masentuneena, peloissani, surun kalvamana, surun, joka kaikiksi ajoiksi musersi sydänraukkani. Minua palelti, minun oli kukaties nälkä. Päivä valkeni. Minä en uskaltanut nousta, en kävellä, peljäten kohtaavani isäni, jota en tahtonut enää nähdä.

Olisin ehkä kuollut kurjuuteen ja nälkään, ellei metsänvartija olisi minua löytänyt ja vienyt väkivallalla pois.

"Kuinka olen pelännyt puolestasi, sinä paha poika, en ole nukkunut koko yönä."

No niin, hyvä ystävä, minulta oli kaikki lopussa. Olin nähnyt asioiden toisen puolen, huonon puolen; en ole sen koommin nähnyt niiden hyvää puolta. Mitä tapahtuikaan sielussani? Mikä outo ilmiö vaikuttikaan, että ajatukseni niin kokonaan muuttuivat. En tiedä mitään. Mutta minulla ei siitä päivästä lähtien ollut halua mihinkään, rakkautta kehenkään, himoa mihinkään, kunnianhimoa tai toiveita. Olen yhä vieläkin näkevinäni äitiraukkani maassa käytävällä isäni häntä rääkätessä. Äitini kuoli muutamia vuosia sen jälkeen. Isäni elää vieläkin. En ole häntä nähnyt. — "Viinuri, lasi olutta!…"

Hänelle tuotiin lasi, jonka hän kulahutti kurkkuunsa yhdellä siemaksella. Mutta ottaessaan piippunsa, hänen kätensä vapisi ja hän rikkoi sen. Silloin teki hän toivottoman liikkeen ja sanoi:

— "Ei, mutta katsohan! Siinä näet todellisen surun, esimerkiksi. Minulta kuluu kokonainen kuukausi, ennenkuin saan poltettua uuden piipun yhtä hyväksi kuin tuo vanha oli".

Ja hän singahutti suureen saliin päin, joka nyt oli täynnä savua ja väkeä, ainaisen huutonsa: — "Viinuri, lasi olutta — ja uusi piippu!"

JULES SETÄNI.

Vanha valkopartainen kerjäläinen pyysi meiltä almua. Toverini Joseph Davranche antoi hänelle sata sousta. Minä näytin kummastuneelta. Hän sanoi minulle:

— Tuo raukka toi mieleeni erään tapauksen, jonka muisto on vaivannut minua lakkaamatta. Se oli tällainen:

Perheeni, joka oli kotoisin Havresta, ei ollut rikas. Tultiin juuri ja juuri toimeen, siinä kaikki. Isäni ponnisteli, palasi myöhään virastosta mutta ansaitsi kehnosti. Minulla oli kaksi sisarta.

Äitini kärsi paljon varattomuudestamme ja hän sanoi toisinaan miehelleen katkeria sanoja, verhottuja ja vääriä moitteita. Miesraukka teki silloin liikkeen, joka koski minuun kipeästi.

Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin pyyhkiäkseen hikeä jota ei ollut, eikä vastannut mitään. Minä aavistin hänen voimattoman murheensa. Me säästimme kaikessa, me emme noudattaneet milloinkaan päivälliskutsuja, jottei meidän olisi tarvinnut kutsua vuorostamme muita; me ostimme puodeista jätteitä, joita saimme alennuksella. Sisareni ompelivat itse vaatteensa ja heillä oli pitkät keskustelut ja neuvottelut nyörikoristuksesta, jonka hinta oli neljäkymmentä centime'ia metriltä. Jokapäiväisenä ruokanamme oli sakea häränlihasoppa ja kaikenlaiset puurot. Sitä pidettiin terveellisenä ja voimakkaana; minä olisin kernaimmin syönyt muunlaisia ruokalajeja.

Mutta joka sunnuntai läksimme me kävelylle täydessä juhla-asussamme. Isäni pitkässä takissa, korkeassa hatussa, hansikkaissa, ojensi käsivartensa äidilleni, joka oli liputettu kuin laiva juhlapäivänä. Sisareni, jotka tulivat ensimäisinä valmiiksi, odottivat lähtösignaalia, mutta viime hetkessä keksittiin aina joku tahrapilkku perheenisän takista, ja sitä täytyi kaikessa kiireessä pyyhkiä pois bentsiiniin kastetulla tilkulla.

Isä odotti hattu päässä, paitahihasillaan, kunnes toimitus oli loppuunsuoritettu, sillä välin kun äitini teki parastaan, pantuaan silmälasit nenälleen ja otettuaan hansikkaat kädestään, jottei olisi turmellut niitä.

Lähdettiin liikkeelle juhlallisina. Sisareni kulkivat eellimmäisinä käsi kädessä. He olivat naimaijässä ja heitä tahdottiin näyttää kaupungilla. Minä kävelin äitini vasemmalla puolella ja isäni oikealla. Ja minä muistan vanhusraukkojen muhkean ulkonäön noilla sunnuntaikävelyillä, heidän piirteidensä jäykkyyden ja heidän liikkeidensä ankaruuden. He astuivat eteenpäin vakavin askelin, ruumis suorana ja jalat kankeina, aivan kuin heidän käyttäytymisestään olisi riippunut joku tavattoman tärkeä asia.

Ja joka sunnuntai nähdessämme suurten laivojen, jotka saapuivat kaukaisista ja tuntemattomista maista, laskevan satamaan, lausui isäni muuttamatta samat sanat:

Jules setäni, isäni veli, oli perheen ainoa toivo, oltuaan ensin sen kauhu. Olin lapsuudestani saakka kuullut hänestä puhuttavan ja minusta tuntui, että olisin tuntenut hänet yhdellä silmäyksellä, siksi paljon olin häntä ajatellut. Tunsin kaikki yksityiskohdat hänen elämässään aina siihen päivään saakka, jolloin hän oli lähtenyt Amerikaan, vaikkakin hänen siihenastisesta elämästään puhuttiin vain hiljaisella äänellä.

Näytti siltä, että hän oli käyttäytynyt huonosti, se on, hän oli tuhlannut paljon rahaa, mikä on suurin rikos, mihin köyhä ihminen voi tehdä itsensä vikapääksi. Jos rikas mies huvittelee, niin hän tekee tyhmyyksiä. Häntä kutsutaan hymyillen hurjastelijaksi. Varattomien keskuudessa pojasta, joka pakoittaa vanhempansa vähentämään omaisuuttaan, tulee lurjus, kerjäläinen, narri.

Tämä eroitus on oikea, vaikkakin asianlaita on sama, sillä seuraukset yksinään määräävät jonkun teon siveellisen laadun.

Viimein oli Jules setäni tuntuvasti vähentänyt isälleni kuuluvaa perintöä, tuhlattuaan oman osansa viimeiseen sous'iin.

Hänet oli lähetetty Amerikaan, kuten silloin oli tapana, kauppalaivalla joka kulki Havren ja Nev-Yorkin välillä.

Jouduttuaan kerran sinne, Jules setäni rupesi kauppiaaksi — en tiedä mitä hän möi — ja hän kirjoitti sieltä pian, että hän ansaitsi hiukan ja että hän toivoi voivansa isälleni korvata tekemänsä vääryyden. Tämä kirje herätti perheessä syvää liikutusta. Julesista, joka, kuten sanotaan, ei maksanut neljää koiran koipea, tuli äkkiä kunniallinen mies, lellipoika, todellinen Davranche, moitteeton kuten kaikki Davranchit.

Eräältä kapteenilta saimme tietää, että Jules oli vuokrannut suuren huoneuston ja harjoitti suurkauppaa.

Toinen kirje, joka saapui kaksi vuotta myöhemmin, kuului: "Rakas Philippe, kirjoitan sinulle, jottet huolehtisi terveydestäni, joka on hyvä. Asiani menestyvät hyvin. Lähden huomenna pitkälle matkalle Etelä-Amerikaan. Kuluu ehkä useampia vuosia, ennenkuin annan sinulle uusia tietoja. Älä ole huolestunut, ellen kirjoita. Palaan kerran Havreen rikkaana miehenä. Toivon ettei siihen ole pitkää aikaa ja me elämme sitten onnellisina yhdessä…"

Tästä kirjeestä tuli perheen evankeliumi. Sitä luettiin kaikissa tilaisuuksissa ja sitä näytettiin kaikille ihmisille.

Jules sedästä ei todellakaan kymmeneen vuoteen kuulunut mitään; mutta isäni toivo kasvoi sitä mukaan kuin aika kului ja äitikin sanoi usein:

— Kun kelpo Jules palaa, muuttuu asemamme tykkänään. Siinä on mies, joka on ymmärtänyt hoitaa asiansa.

Ja joka sunnuntai, katsellessamme kuinka taivaanrannalta tuli näkyviin mustia höyrylaivoja tupruuttaen savua taivaalle, toisti isäni tuon ikuisesti saman lauseen:

Me olimme rakentaneet lukemattomia suunnitelmia tuon otaksutun paluun varaan; sedän rahoilla me ostaisimme pienen talon maalta Ingouvillen läheltä. Minä en pääse siitä uskosta, ettei isäni jo ollut ryhtynyt neuvotteluihin tässä suhteessa.

Vanhin sisareni oli silloin kaksikymmentäkahdeksan vuotias, nuorempi kaksikymmentäkuusi. He eivät olleet joutuneet naimisiin ja se oli suuri suru meille kaikille.

Kosija ilmaantui viimein nuoremmalle. Se oli muuan virkamies, ei juuri rikas, mutta kunnioitettu. Minä olen yhä vieläkin vakuutettu siitä, että Jules setäni kirje, jonka nuori mies eräänä iltana sai nähdäkseen, oli karkoittanut hänen epäröimisensä ja saanut hänet päätökseen.

Tarjoukseen myönnyttiin mitä suurimmalla alttiudella ja päätettiin, että häiden jälkeen koko perhe tekisi yhdessä huvimatkan Jerseyhin.

Jersey oli köyhien matkailijoiden luvattu maa. Se on lähellä; lähdetään merelle postialuksessa ja ollaan ulkomailla, sillä tämä saari kuuluu Englantiin. Siten tarjoutuu ranskalaisille tilaisuus kahden tunnin merimatkan jälkeen nähdä naapurikansaa sen omalla alueella ja tutkia sen tapoja, jotka muuten ovat surkuteltavat tällä saarella, jonka täyttää englantilainen paviljonki, kuten sanovat ihmiset, jotka käyttävät suoraa kieltä.

Tämä Jerseyn matka anasti kaikki ajatuksemme, se oli odotuksemme ja unelmiemme ainoa esine.

Lähdettiin viimein. Näen sen, kuin olisi se tapahtunut eilen: höyrylaivan, joka porisi Granvillen satamasillan luona; isäni, joka typertyneenä piti huolta matkakapineistamme; äitini, joka huolestuneena oli tarttunut vanhemman sisareni käsivarteen, joka tyttöparka nuoremman lähdön jälkeen näytti eksyneeltä kuin yksin pesään jäänyt kananpoikanen; ja kaikkien meidän takana vastanaineet, jotka aina pysyttelivät taa'immaisina, mikä seikka usein sai minut katsomaan taakseni.

Laiva vihelsi. Me nousimme kannelle ja laiva jättäen taakseen aallonmurtajan, eteni merelle, joka oli sileä kuin vihreä marmoripöytä. Me katselimme, kuinka rannat häipyivät näkyvistä, onnellisina ja ylpeinä kuten ainakin sellaiset ihmiset, jotka matkustavat vähän.

Isäni pullisti rintaansa pitkän takkinsa alla, josta samana aamuna oli hangattu pois kaikki tahrapilkut ja hän levitti ympärilleen bensinin tuoksua kuten aina päivinä, jolloin hän oli liikkeellä.

Yhtäkkiä hän keksi kaksi hienoa naista, joille kaksi herraa tarjosi ostereita. Muuan vanha repaleinen matruusi ojensi veitsenkärjellä osterit herroille ja nämä vuorostaan ojensivat ne naisille. Nämä söivät erittäin herkullisella tavalla, pitäen kuorta nenäliinallaan ja lähentäen suutaan, jotteivät tahraisi pukujaan. Sitten he joivat veden pienellä nopealla liikkeellä ja heittivät kuoren mereen.

Isäni epäilemättä lumosi tuo outo toimitus syödä ostereita merellä. Hän piti sitä kuuluvana hienoihin tapoihin, se oli valikoittua ja ylhäistä, ja hän lähestyi äitiäni ja sisariani kysästen:

Äitini epäröi, ajatellen rahanmenoa; mutta sisareni myöntyivät heti.
Äitini sanoi moittivalla äänellä:

— Pelkään, ettei se tee hyvää vatsalleni. Tarjoahan vaan lapsille, mutta ei liiaksi, etteivät tule sairaiksi.

Minä jäin siis äitini viereen, pitäen tuollaista eroittelemista hyvin vääränä. Seurasin katseillani isääni, joka komeasti johti kahta tytärtään ja vävyään matruusin luo.

Nuo kaksi neitiä olivat juuri lähteneet ja isäni neuvoi sisariani kuinka piti syödä niin ettei vettä tippunut; hän tahtoi itse antaa esimerkin ja nielasi osterin. Koettaessaan jäljitellä naisia, kaasi hän koko nesteen takilleen ja minä kuulin äitini mutisevan:

Mutta äkkiä isä näytti pelästyneeltä. Hän eteni muutaman askeleen, katsoi tarkasti perhettään, joka tunkeili osterikauppiaan ympärillä ja äkkiä hän tuli meitä kohti. Hän oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä olivat omituisen näköiset. Hän sanoi puoliääneen äidilleni:

— Veljeni tietenkin… Jollen tietäisi hänen olevan hyvässä asemassa
Amerikassa, uskoisin että se on hän.

— Sinä olet hullu. Koska kerran tiedät, että se ei voi olla hän, niin miksi tässä jaarittelet tyhmyyksiä?

— Mene katsomaan häntä, Clarisse, tahdon että tulet itse siitä vakuutetuksi, omin silmin.

Äitini nousi ja meni tyttäriensä luo. Minäkin silmäilin miestä. Hän oli vanha, likainen, aivan ryppyinen, eikä kääntänyt katsettaan askareestaan.

— Luulen, että se on hän. Mene hankkimaan tietoja kapteenilta.
Ennenkaikkea ole varovainen, ettei tuo kelvoton nyt joudu ristiksemme.
Isäni poistui, mutta minä seurasin häntä. Olin tavattoman liikutettu.

Kapteeni, suurikasvuinen, laiha, pitkäviiksinen herrasmies käveli komentosillalla tärkeän näköisenä, kuin olisi komentanut Intiaan menevää postilaivaa.

Isäni lähestyi häntä kohteliaasti ja teki hänelle hänen ammattinsa johdosta joukon kysymyksiä höystäen puhettaan kohteliaisuuksilla.

— Millainen on Jerseyn asema? Sen tuotteet? Sen asutus? Sen tavat?
Maan laatu? j.n.e.

Sitten puhuttiin laivasta, joka meitä kuljetti ja jonka nimi oli Express, sitten tultiin miehistöön. Viimein lausui isäni epävarmalla äänellä:

— Teillä on täällä laivassa eräs vanha osterien myyjä, joka näyttää hyvin mieltäkiinnittävältä. Tiedättekö mitään lähemmin tuosta kunnon miehestä.

— Hän on vanha ranskalainen irtolainen, jonka menneenä vuonna löysin Amerikasta ja toin kotimaahan. Hänellä kuuluu olevan sukulaisia Havressa, mutta hän ei tahdo palata heidän luokseen, koska hän on heille velkaa. Hänen nimensä on Jules… Jules Darmanche tai Darvanche, jotain sinne päin. Hän lienee ollut rikas siellä lännessä jonkun aikaa, mutta näettehän itse mihin hän nyt on joutunut.

Isäni kalpeni, hänen kurkkuaan ahdisti, silmänsä tuijottivat, kun hän lausui:

— Ah! ah! se on hyvä… erittäin hyvä… Se ei minua kummastuta…
Tuhannet kiitokset kapteeni.

— Täytyy toimittaa lapset pois. Menköön Joseph heitä hakemaan, koska hän tietää kaikki. Ennenkaikkea on pidettävä varalla, ettei vävymme aavista mitään.

— Minä olen aina epäillyt, ettei tuosta varkaasta tule miestä ja että vielä kerran saamme hänet elätettäväksemme. Ikäänkuin voisi odottaakaan mitään joltakin Davranchelta.

Isäni pyyhkäsi otsaansa, niinkuin hän teki kuunnellessaan vaimonsa moitteita.

— Anna Josephille rahaa, jotta hän menee maksamaan nyt heti nuo osterit. Puuttuisi vaan, että tuo kerjäläinen tuntisi meidät. Siitäpä tulisi kaunis juttu. Menkäämme toiselle puolelle ja laita niin, ettei tuo mies enää tule lähellemme.

Sisareni odottivat ihmeissään isääni. Ilmoitin, että äiti oli alkanut voida pahoin merellä ja kysyin osterien myyjältä:

Minä katsoin hänen kättään, ryppyistä käsiraukkaa ja minä katsoin hänen kasvojaan, vanhoja ja viheliäisiä, suruisia, murtuneita kasvoja, sanoen itselleni:

— Jumala siunatkoon teitä, nuori herra! Köyhän äänellä, joka kiittää almusta.

— Sinä olet hullu! antaa kymmenen sousta tuolle miehelle, tuolle kerjäläiselle!…

Hän keskeytti puheensa nähdessään isäni katsovan merkitsevästi vävyynsä.

Edessämme taivaanrannalla sinipunerva varjo näytti kohoovan merestä. Se oli Jersey.

Kun lähestyimme aallonmurtajaa, valtasi minut voimakas halu vielä kerran nähdä Jules setääni. Lähestyä häntä, sanoa hänelle jotakin lohduttavaa, hellää.

Mutta kun kukaan ei enää syönyt ostereita, oli hän kadonnut, laskeutunut epäilemättä johonkin löyhkäävään soppeen, jossa onneton asusti.

Ja me palasimme Saint-Malo-laivalla jottemme olisi tavanneet häntä.
Äitini oli puolikuollut levottomuudesta.

Ja siinä syy, miksi jonkun kerran olet nähnyt minun antavan sata sousta kerjäläiselle.

LAPSI.

Vakuutettuaan kauvan, ettei milloinkaan menisi naimisiin, oli Jacques Bourdillière äkkiä muuttanut mielipidettä. Se oli tapahtunut äkisti eräänä kesänä merikylpypaikassa.

Kun hän oli eräänä aamuna loikonut hietikolla, vaipuneena katselemaan naisten nousemista vedestä, oli pieni jalka herättänyt hänen huomiotaan kauneudellaan ja siroudellaan. Kohotettuaan katseensa miellytti häntä jalan omistajakin. Tästä hän ei muuten nähnyt muuta kuin nilkat ja pään, jotka pistivät esiin huolellisesti kiinnipannusta, valkeasta villakankaasta tehdystä vaipasta. Jacques Bourdillièrea pidettiin aistillisena ja hurjastelijana. Hänet lumosi ensin pelkkä muodon kauneus; sittemmin hänet kahlehti nuoren tytön henkinen sulous, hänen luonnollisuutensa ja hyvyytensä, hänen sielunsa, joka oli yhtä raitis kuin hänen huulensa ja poskensa.

Hänet esitettiin perheelle, hän miellytti ja hänen rakkautensa kiihtyi pian hulluuteen saakka. Kun hän kaukaa näki Bertha Lannisin keltaisen hiekan peittämällä aavalla rannalla, vapisi hän kiireestä kantapäähän. Hänen läheisyydessään mykistyi hän, menetti puhe- ja ajatuskykynsä, samalla kun hänen sydämensä jyskytti, hänen korvissaan humisi ja hänen mielensä täytti pelko. Oliko sellainen rakkautta?

Hän ei sitä tiennyt, ei käsittänyt, mutta kuitenkin kaikitenkin pysyi hän päätöksessään tehdä tuo lapsi vaimokseen.

Tytön vanhemmat epäröivät kauvan nuoren miehen huonon maineen peloittamina. Kerrottiin, että hänellä oli rakastajatar, vakinainen rakastajatar, pitkäaikainen ja luja suhde, yksi noita siteitä, jotka luulet katkaistuiksi, mutta jotka pitävät yhtäkaikki.

Sitäpaitsi rakasti hän milloin pitemmän milloin lyhyemmän ajan kaikkia naisia, jotka tulivat hänen lähettyviinsä.

Nyt hän muutti tapansa, eikä suostunut edes yhtä ainoata kertaa tapaamaan sitä naista, joka pitkät ajat oli ollut hänen rakastajattarensa. Muuan ystävä järjesti niin, että tämä sai vuotuisen apurahan, joka turvasi hänen toimeentulonsa. Jacques maksoi, mutta ei tahtonut kuulla hänestä puhuttavan, eikä sittemmin ollut tuntevinaan häntä nimeltäkään. Nainen kirjoitti kirjeitä, ilman että hän niitä aukaisikaan. Joka viikko tunsi hän hyljätyn vihatun käsialan kirjekuoressa; ja viikko viikolta tunsi hän yhä suurempaa vihaa tätä kohtaan ja hän repi äkisti rikki kuoren ja paperin avaamatta, lukematta riviäkään, ainoatakaan riviä, tietäen ennakolta, mitä valituksia ja moitteita se sisälsi.

Koska hänen kestävyyteensä ei luotettu, kesti koetusaikaa koko talven ja vasta keväällä myönnyttiin hänen kosintaansa.

Oli päätetty, etteivät he tekisi tavanmukaista häämatkaa. Vaatimattomien tanssijaisten jälkeen perheen keskuudessa, tanssijaisten, joiden piti kestää korkeintaan yhteentoista, jottei tuo pitkä päivä väsyttävine juhlamenoineen venyisi kovin pitkäksi, piti vastanaineiden viettää ensimäinen yhteinen yönsä morsiamen kodissa ja lähteä seuraavana aamuna kahden rakkaalle rannikolle, jossa he olivat oppineet tuntemaan ja rakastamaan toisiaan.

Oli tullut yö, suuressa vierashuoneessa tanssittiin. He olivat kahden vetäytyneet pieneen japanilaiseen huoneeseen, joka oli verhottu kiiltävällä silkillä, ja jota tänä iltana hämärästi valaisi himmeä valo suuresta värilyhdystä, joka riippui katosta kuin suuri muna. Akkuna oli puoliavoinna päästäen aika ajoin sisään raittiin tuulahduksen ulkoa, ilman vienon kosketuksen, joka hyväili kasvoja, sillä ilta oli lämmin ja tyyni, täynnä kevään tuoksuja.

He eivät puhuneet mitään; he pitivät toisiaan kädestä, puristaen niitä välistä kaikin voimin. Nuori tyttö istui siinä harhailevin katsein, hiukan suunniltaan elämässään tapahtuvan suuren muutoksen vuoksi, mutta hymyilevänä, liikutettuna, valmiina itkemään, välistä myöskin miltei pyörtymäisillään ilosta. Hän luuli koko maailman muuttuneen sen johdosta mitä hänelle oli tapahtunut, häntä peloitti ilman että hän tiesi miksi ja tunsi, että koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli vallannut kuvaamaton ja suloinen uupumus.

Nuori mies katsoi häneen herkeämättä huulilla ainainen hymy. Hän tahtoi puhua, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa ja jäi istumaan pannen kaiken tulensa kädenpuristukseen. Vähänväliä hän kuiskasi: "Berthe!" ja joka kerralla loi tyttö häneen silmänsä lempeällä ja hellällä katseella; he katselivat toisiaan hetkisen, sitten vaipui tytön katse alas miehen katseen läpitunkemana ja lannistamana.

He eivät keksineet ainoatakaan ajatusta toisilleen sanoakseen. He saivat olla yksin, mutta välistä loi joku tanssiva pari ohimennen heihin pikaisen katseen, aivankuin olisi se ollut vaiteliaana todistajana ja uskottuna jossakin salaisuudessa.

Sivuovi avautui ja palvelija tuli sisään tuoden tarjottimella kiireellisen kirjeen, jonka kaupunginlähetti oli juuri tuonut. Jacques otti sen vavisten, epämääräisen ja äkillisen pelon valtaamana, salaperäisen pelon, joka käy äkillisen onnettomuuden edellä.

Hän silmäili kauan kirjekuorta, jonka käsialaa hän ei tuntenut, uskaltamatta sitä avata, saaden mielettömän halun jättää se lukematta, jäädä epätietoisuuteen, pistää se taskuunsa ja sanoa itselleen: "Jääköön huomiseen. Huomenna olen kaukana, ja se on minulle yhdentekevää!" Mutta kaksi alleviivattua sanaa: hyvin kiireellistä , kirjeen kulmassa pidättivät häntä ja herättivät hänessä pelkoa. Hän kysyi: "Sallitteko ystäväni?" mursi kuoren ja luki. Hän luki paperin tullen hirveän kalpeaksi, silmäili sen nopeasti läpi ja näkyi hitaasti sitä tavailevan.

Kun hän kohotti päätään, kuvastui hänen kasvoissaan hämmennys. Hän sopersi: "Rakkaani, se on… se on parhaimmalta ystävältäni, jolle on tapahtunut suuri, hyvin suuri onnettomuus. Hän tarvitsee minua heti… aivan heti… on kysymyksessä elämä tai kuolema. Sallitteko, että poistun kahdeksikymmeneksi minuutiksi? Palaan heti."

Nuori tyttö änkytti vavisten, peloissaan: "Menkää, ystäväni!" Hän ei ollut vielä ollut kylliksi kauvan naimisissa uskaltaakseen kysyä, vaatiakseen saada tietää. Ja Jacques katosi. Berthe jäi yksin kuuntelemaan kuinka viereisessä huoneessa tanssittiin.

Jacques otti ensimäisen hatun, mikä käsiin sattui, ja jonkun päällystakin ja juoksi portaita alas. Ennenkuin hän astui kadulle pysähtyi hän eteisen kaasulampun alle ja luki vielä kerran kirjeen.

"K. H!

Ravet niminen tyttö, entinen rakastajattarenne on juuri synnyttänyt lapsen, jonka hän väittää olevan teidän. Äiti on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata teitä. Rohkenen kirjoittaa teille ja pyytää teitä suomaan tämän viimeisen kohtauksen naiselle, joka on hyvin onneton ja joka ansaitsee sääliä.

Kun hän ennätti kuolevan huoneeseen oli kuolinkamppailu jo alkanut. Hän ei tuntenut sairasta ensin. Lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa hoitivat tätä ja kaikkialla lattialla oli sankoja täynnä jäätä ja verisiä liinavaatteita.

Lattialle läikytetty veri lainehti; kaksi kynttilää paloi jollakin huonekalulla; sängyn takana pienessä korivuoteessa huusi lapsi ja joka kerta kun se huusi, koetti äiti tuskissaan liikahtaa, väristen vilusta jääkylmissä kääreissään.

Hänestä vuosi verta; tuo synnytys oli haavoittanut hänet kuoliaaksi, surmannut hänet. Hänen elämänsä juoksi hukkaan ja jäistä huolimatta, hoidosta huolimatta, kesti vastustamatonta verenvuotoa yhä jouduttaen hänen viime hetkeään.

Hän tunsi Jacquesin ja koetti kohottaa käsivartensa, mutta ei jaksanut, niin heikot ne olivat, mutta hänen kuolonkalpeille kasvoilleen alkoi valua kyyneleitä.

Jacques laskeutui polvilleen vuoteen ääreen, tarttui hänen rentona riippuvaan käteensä ja suuteli sitä kiihkeästi; sitten läheni hän vähitellen laihoja kasvoja, jotka vapisivat kun hän niitä kosketti. Toinen sairaanhoitajattarista seisoi vieressä valaisten heitä kynttilällä ja lääkäri siirryttyään tuonnemmaksi katseli heitä perältä huonetta.

Sairas sanoi silloin läähättäen heikolla äänellä: "Minä kuolen kohta, armas; lupaa, että jäät loppuun asti. Oi, älä jätä minua viimeisellä hetkelläni!"

Jacques suuteli nyyhkyttäen hänen otsaansa hänen hiuksiaan. Hän kuiskasi, "Ole rauhallinen, minä jään."

Sairas vaikeni vähän aikaa, ennenkuin kykeni taas puhumaan, niin heikko ja riutunut hän oli. Hän jatkoi: "Pienokainen on sinun. Minä vakuutan sen sinulle Jumalan edessä, minä vakuutan sen sinulle sieluni autuuden kautta, minä vakuutan sen sinulle kuolinhetkelläni. En ole rakastanut ketään muuta kuin sinua… Lupaa minulle, ettet sitä hylkää." Jacques koetti vielä kerran ottaa syliinsä tuon revityn ruumisraukan, josta veri oli juossut kuiviin. Hän sopersi suunniltaan katumuksesta ja surusta: "Lupaan sinulle, että kasvatan sen ja rakastan sitä. Se on oleva aina luonani." Silloin kuoleva koetti suudella Jacquesia. Jaksamatta kohottaa voimatonta päätään, ojensi hän vaaleat huulensa suudelmaa odottaen. Jacques lähensi suutaan, ottaakseen vastaan tuon surullisen ja rukoilevan hellyydenosoituksen.

Jonkun verran tyyntyneenä kuiskasi kuoleva hiljaa: "Tuo lapsi tänne jotta näen rakastatko sitä."

Hän laski sen hiljaa vuoteelle heidän väliinsä ja pieni raukka lakkasi itkemästä. Kuoleva kuiskasi: "Älä liiku enää." Eikä Jacques enää liikahtanut. Hän pysyi paikoillaan, pitäen kuumassa kädessään kättä, jota kuolinkamppailun väristykset vavahduttivat, niinkuin hän oli hetki sitten pitänyt kädessään toista kättä, joka vapisi rakkaudesta. Aika ajoin hän vilkasi kelloon, pitäen silmällä viisaria, joka näytti kahtatoista, sitten yhtä, sitten kahta.

Lääkäri oli lähtenyt pois; sairaanhoitajattaret jotka olivat jonkun aikaa hiljaisin askelin kävelleet edestakaisin huoneessa, nukkuivat nyt nojatuoleissaan. Lapsi nukkui ja äitikin, joka lepäsi silmät suljettuina, näytti lepäävän.

Yhtäkkiä, kun vaalea päivänvalo jo kuumotti akkunaverhojen välistä, ojensi sairas kätensä niin äkisti ja kiivaasti, että lapsi oli vähällä pudota maahan. Hänen kurkussaan korisi; sitten lepäsi hän seljällään, liikkumattomana, kuolleena.

Jacques katsoi viimeisen kerran sitä naista, jota hän oli rakastanut, sitten kelloa, joka näytti neljää ja läksi huoneesta ilman päällystakkia juhlapuvussa, lapsi käsivarsilla.

Yksin jäätyään oli hänen nuori vaimonsa odottanut, ensin jotakuinkin tyynesti, pienessä jaapanilaisessa huoneessa. Nähtyään, ettei Jacques palannut oli hän astunut vierashuoneeseen, näköjään huolettomana ja levollisena, mutta hirveästi huolissaan. Hänen äitinsä oli kysynyt nähdessään hänen olevan yksin: "Missä on miehesi?" Hän oli vastannut: "Huoneessaan; hän tulee kohta."

Tunnin kuluttua, kun kaikki alkoivat kysellä häneltä, oli hän kertonut kirjeestä ja Jacquessin tyrmistyneestä ulkonäöstä ja pelostaan että onnettomuus oli tapahtunut.

Odotettiin vielä. Kutsuvieraat lähtivät; ainoastaan läheisimmät sukulaiset jäivät. Kello kahdeltatoista kävi nyyhkyttävä morsian vuoteeseen. Hänen äitinsä ja kaksi tätiä istuivat vuoteen ääressä ja kuuntelivat hänen itkuaan ääneti ja lohduttomina… Isä oli lähtenyt poliisikomisariuksen luo tiedustelemaan.

Kello viiden aikaan kuului käytävästä hiljaista melua: ovi avautui ja sulkeutui hiljaa. Sitten kuului äänettömässä talossa heikko huuto joka muistutti kissan naukumista.

Kaikki naiset hypähtivät ylös ja Berthe lähti ensimäisenä liikkeelle yöpuvussaan huolimatta äitinsä ja tätinsä estelyistä.

Jacques seisoi keskellä huonetta kalmankalpeana läähättäen, lapsi käsivarrella.

Nuo neljä naista katsoivat häntä kauhistuneina; mutta Berthe, joka äkkiä tuli rohkeaksi kiiruhti tuskan valtaamana hänen luokseen: "Mitä tämä merkitsee, sanokaa, mitä se on?"

Jacques oli hurjan näköinen, hän vastasi katkonaisesti: "Se merkitsee… se merkitsee… että minulla on lapsi ja että äiti on juuri kuollut…" Ja hän näytti tottumattomin käsin huutavaa pienokaista.

Sanaakaan sanomatta otti Berthe lapsen, suuteli sitä, puristi sitä rintaansa vasten; sitten kysyi hän kohottaen mieheensä katseen silmistään, jotka olivat täynnä kyyneleitä: "Sanoitteko että äiti on kuollut?" Jacques vastasi: "On, hetki sitten… sylissäni… Olin purkanut kesällä… En tiennyt mitään… lääkäri kutsui minut…"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MISS HARRIET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.