The Project Gutenberg eBook of Hajamietteitä kapinaviikoilta 2/3 Kolmas ja neljäs viikko, by Juhani Aho

Maanantaina 11 p:nä helmikuuta.
Sovinnollisella mielellä.
Kaunokirjailijat haaveilevat.
Vaikutelma Siltasaarelta.
Rauha solmittu.
"Haapalainen on porvari".
Mitä se kaikki kuuluu meihin?
Uusia "neuvostoja".
"Kuulumatonta raakuutta" — kenen?
Tyypillinen yllytyskirjoitus.
Kansanvaltuuskunta — Washingtonin kabinetti.
Ruvetaan jo syömään rukiin siementä.
Kaarti ottaa omansa, mistä saa.
Rahalla ja valheella.

Tiistaina 12 p:nä helmikuuta.
He ja me.
Entinen "vapauden aika" ja nykyinen.
Tahrivat, tuhrivat.
Ryöstösotaa tämä on.
Pääasia.
Pakopirtillä.
Tanssitaan — veri vuotaa.
Verikoston vaistot.
Omantuntoni ovea kolkutetaan.
Ylösalaisin.

Keskiviikkona 13 p:nä helmikuuta.
Millaisen punakaartilaisen pitäisi olla.
Virastoveli rintamaveljelle.
Vielä hirmutekojen rankaisemisesta.
Puolueettomat venäläiset.
Korpilaki.
Ei pidä vaivata valtiota.
"Eteenpäin!"
He toivovat.
Ihmiskalastusta.
Raitiovaunut ja vallankumous.

Torstaina 14 p:nä helmikuuta.
Kun voitamme, kuinka sitten?
Maaseudulla.
Hyvä mies ammuttu.
Viranhakijoita.
Vanhaa kaunaa.
Heidän vaikeutensa.
Virkamiesten vastarinta.

Perjantaina 15 p:nä helmikuuta.
Aivan niinkuin ainakin.
Suurista miehistä.
Senaattori runoilee.
Kiristystä tulossa.
"Mitä varten?"
Tuhatvuotinen valtakunta.

Lauantaina 16 p:nä helmikuuta.
Muuan päivä.
Sotarunoudesta.
Muuan seikkailu.
"Naputtaa vain!"
Punainen idylli.
Pikkueläjät.
Seynin tapaan.
Trotski onnittelee.
Ei tule apua.
Punakaartin raportteja.
En kernaasti uskoisi.

Sunnuntaina 17 p:nä helmikuuta.
Kaivopuistossa.
Tuppurainen ja tappurainen.
Vankien toivo.
Juttuja esimerkin miehistä.

Maanantaina 18 p:nä helmikuuta.
Antonius Caesarin ruumiin ääressä.
Venäläisten lähtö.
Punainen lippu on verilippu.
Onnellisia miehiä.
Veljeytymisestä ja sisartumisesta.

Tiistaina 19 p:nä helmikuuta.
Tyynnyttelyä.
Lohduttava tieto.
Punakaartilaisen palkka.
Valtiopäivämies voidaan panna viralta.
Tokoi on yhä enemmän helisemässä.
Yliopiston vuoro.
Koko hyvin.
Senaattori taas runoilee.
Iivo Härkönen senaatissa.
Kahnauksia.
Vielä autolla ajajista.

Keskiviikkona 20 p:nä helmikuuta.
Kiukuttelua.
Manner evästelee.
Mikä meitä mahdollisesti odottaa.
Ohjeita "tuomareille".
Punaisen armeijan muonitus- ja vaatetushuolet.
Orjatsalo ennustaa.
Matala moraalimme.

Torstaina 21 p:nä helmikuuta.
Kätilö Manner.
Siviilijutut saavat levätä.
Venäläisten irtaimisto.
Aito meikäläistä.

Perjantaina 22 p:nä helmikuuta.
Diplomaattinen kirjeenvaihto.
Vihdoinkin.
Tokoin toimia ja toiveita.
Suuria lapsia.
Lauantaina 23 p:nä helmikuuta.
Uutispörssi.
Pohjalaista sisua.
Sota kuin sota.

Sunnuntaina 24 p:nä helmikuuta.
Ruvetaanko ottamaan panttivankeja?
Hämärtää.
Mitä olisi tehtävä tämän kansan valistamiseksi?

Maanantaina 25 p:nä helmikuuta.
Tämän päivän tietosato.
Rovasti Kössi Ahmala.
Saksa auttaa meitä varmasti.
Valtiosääntö.

Keskiviikkona 27 p:nä helmikuuta.
Kaikki hyvin.
Inhimillisiäkin tunteita.
Tervehdys valkoisesta Suomesta.

Torstaina 28 p:nä helmikuuta.
Ei ole päässyt.
Kuinka ryssät Ilmajoella riisuttiin aseista.

Perjantaina 1 p:nä maaliskuuta.
Ruotsalaisten oikea käsi ja vasen.
Setelisota.
Olevinaan oikein sukkelaa.
Helsingin kaupungin rakennusmailla.

Tiistaina 5 p:nä maaliskuuta.
Terrori täydessä käynnissä.
Ruotsalaiset sovintoa hieromassa.
Tarkastuksia kahviloissa.
Ojankaivuun talvella.
Nurmijärven Punikit ja punikit.
Narsissit ja tulpaanit.
Muistutus sopimattomasta käytöksestä.

Keskiviikkona 6 p:nä maaliskuuta.
Välivaltioaatteesta.
Onko Suomi ostanut vapautensa halvalla?
Olemmeko marionetteja?
Ei vielä "kyyhkysiä".

Torstaina 7 p:nä maaliskuuta.
Työmiehet, tehkää rauha!
Meitäkin pelätään

Lauantaina 9 p:nä maaliskuuta.
Jotain on tekeillä.
Punaisten puhelinpuheluja.
Vapauttaja saapuu.

Kaunis, talvinen päivä. Olisipa ajat niinkuin oli ennen, menisin hiihtämään. Nyt se ei ole sallittua. Saisit kuulan kylkeen. Eivät edes lapsetkaan, pikkutytötkään, saa hiihdellä Kaivopuistossa. Porvarien täytyy tuntea köyhälistön valtaa. Raitioliike on vihdoinkin alkanut. Suurella vaivalla ne ovat saaneet sen käyntiin. En ole ikinä nähnyt laiskempaa tahtia työssä, kuin heidän sytiessään lunta raiteilta.

Menen Rautatietorin kautta Eläintarhaan. Ihana ilmako vaikuttanee, että saan sovinnollisuuden puuskan. Koetan uskotella itselleni, että tästä sittenkin tulee jotain hyvää. En tiedä, mitä se olisi. Jos ne sittenkin voisivat pitää pyörät käynnissä ja rattaat voiteessa, jos ne voisivat saada uutta verta virtaamaan vanhan yhteiskunnan suoniin, epäkohtia korjatuksi, maailman parannetuksi. Sieltä alhaalta päin se sittenkin kansojen elämänneste pursuaa. Tosi homma ja halu ja harrastus niillä on; tarkoitan: heissä on paljon niitä, joilla sitä on. Ne näkevät vain päämaalin, johon ne pyrkivät, niillä ei ole ehkä käsitystä keinojensa tuomittavaisuudesta. Ne kai kyllä, ainakin jotkut valistuneemmat ja herkemmät, valittavat, että ikävä kyllä täytyy tehdä sellaista, mikä ei ole aivan oikein, mutta ne puolustautuvat sillä, että muu ei auttanut. Suuri, pyhä aate ja asia vaatii ja oikeuttaa tavallisen tien syrjäyttämiseen. Ne eivät näe muuta kuin sen. Ne ovat siinä samanlaisia kuin kaikki muut fanaatikot tässä maailmassa. Suurimmalla osalla ei ole ehkä aavistustakaan siitä, että oikeuden ja laillisuuden ja isänmaan asian ja sen semmoisen loukkaamista on tapahtunut. Mistä heillä olisi se tieto? Onko heitä siihen kasvatettu? Ja kun heillä ei sitä ole, niin ovathan he oikeastaan syyntakeettomia eikä heitä voi tuomita, vielä vähemmän rangaista.

Aseman edustalla seisoi rivi punakaartilaisia, nähtävästi lähdössä jollekin rintamalle. Joukossa oli kyllä huligaanityyppejä ja raakoja naamoja, roikaleita ja retkuja, joilla näytti olevan jostain vallattuja vieraita pukuja. Mutta oli siellä myös kovin rehellisiä, kunnon työmiehiä, vanhempia perheenisiä, jotka olivat siisteissä, omissa pyhävaatteissaan. Olivat kuin vaimojensa matkalle, työansiolle, varustamia. On juotu lähtökahvit, on istutettu lapsia polvella, heitetty hellät hyvästit, sytytetty savuke ja kivääri olalla remmissä niinkuin mikäkin työase lähdetty astumaan. Tyttö huutaa jälkeen: "Isä, saanko tulla tuomaan kahvipullon?" Pitkänsillan kautta ja läpi Kaisaniemen huurteisen puiston astelee isä taisteluun "asian", köyhälistön, kaikkien maiden köyhälistöjen ja samalla Suomen, oman Suomen, työväen tasavallan puolesta. Se on liikuttavaa, se on semmoisenaan kaunista. Minunko täytyy pitää heitä vihamiehinä, kaiken sen vihamiehinä, joka minullekin on kallista ja joka kallis on minulle samaa kallista kuin heillekin, eikä ole eroa oikeastaan muuta kuin että keinot, tapa ovat toisella toiset. Ikävä kyllä kovin toiset, perinjuurin, sovittamattomasti. Soisin heidän tähtensä, että heidän tapansa olisi oikea ja minun väärä. Kärsin jo edeltäpäin siitä pettymyksestä, minkä tämä hullun yritys heille, tuolle tuollaiselle miehelle, on tuottava. Hän ei ehkä koskaan palaa retkeltään eikä saa nähdä kaiken loppua. Vaimo ja lapset odottavat isää kotiin, tuomisinaan vapaus ja oikeus ja leipä. Ja sieltä ei tullutkaan muuta kuin isän kylmentynyt ruumis, otsassa kiväärin kuula, ja puute ja nälkä ja entistä kovempi kurjuus.

Menin erään kirjailijan luo, jossa tapasin myös erään toisen. Paljon keskustelua asian aatteellisesta puolesta, erittäinkin siitä, onko kapinallisia rangaistava vai armahdettava ja missä määrin, onko pahan poistamiseksi organismista leikkaus parempi kuin hoitaminen, paranteleminen. Se on kansanpsykolooginen kysymys, johon ei ole helppo vastata. Se on oleva loppuselvityksen vaikeimpia ratkaistavia.

Mutta kuinka meneteltäneekin, siitä olimme selvillä, että meidän, kirjailijain, on asetuttava yhteiskunnan säilyttäjäin ensi riviin. Meidän on jätettävä — tämä on vain minun tunnelmani tällä hetkellä — _kauno_kirjallisuus ja omistettava voimamme kansan syvimpien rivien valistamiseen, alkeellisimpien totuuksien heille selvittämiseen. Ei nyt ole aika runoilla tunteista ja rakkaudesta ja pienestä persoonallisesta itsestämme. Miksei siitäkin, kun se henki tulee, mutta minä en luule, että se henki enää tuleekaan, vaan että meidät valtaa aivan toinen henki, että maalimme on oleva toinen, että inspiratio vie meitä uusille aloille, ulkopuolelle itseämme, että meissä on syntyvä uusi herätys ja uusien aiheiden ja aatteiden velvoitus ja pakotus. Me olemme kirjallis- ja kielellisteknillisesti jo sangen korkealla, meillä on mitä suurimmat edellytykset tulla kuulluiksi, jos meillä on jotain sanomista. Me emme voi pysyä syrjässä elämästä, meidän täytyy antautua sen palvelukseen, elää mukana, tuntea mukana, tulkita, opettaa, sanalla sanoen: ottaa itsellemme kanta isänmaan asiassa, mikä tahansa, kunhan ei vain syrjästäkatsojan ja itseämme analysoivan. Aika tarvitsee meitä. Meidän täytyy löytää rintamamme. Ja minä luulen, että ei kestä kauan, ennenkuin meillä on oleva kirjallisuudessamme aivan toinen henki kuin tätä nykyä. Me vanhemmat emme ehkä enää tule uutta luomaan, mutta joll'emme me, niin tekevät sen varmaan nuoret. Vaikka lähteehän uudistus vanhoista yhtä usein kuin nuorista.

On muuten luultavaa, että syntyy useita keskenään aatteellisesti taistelevia kaunokirjailijakouluja. Minä tulen kai pysymään säilyttävänä, mutta se suuri tuleva kansalliskirjailija on mahdollisesti sosialismin ja uudistavan kumouksen mies.

Minulla ei puolestani tuntuisi tällä haavaa pitävän olla tehtävää sen suurempaa kuin valheellisuuden paljastaminen, missä sen tavannenkin. Se on nyt suuri intohimoni ja se luultavasti tulee määräämään kirjallisen toimintani suuntaviivat loppuiäkseni. Minulle ei tule enää olemaan kauneuden intohimoa, vaan totuuden. Jos voisin, niin ajaisin valhetta ja vääryyttä ja vääristelyä takaa, missä ikinä sen tapaan, iskisin siihen haukkana ilmassa, vainoisin mäyräkoirana kettujen luolissa maan alla — mikäli siivet kantaa ja hampaat kestää.

Eiköhän valheellisuus, vilpillisyys, epäritarillisuus, julmuus ole yksi
Suomen kansan kaikkein pimeimpiä puolia?

Innostuimme näistä keskustellessamme niin pitkälle, että olisi saatava painolakiin pykälä rangaistuksista tahallisen valheen levittämisestä, vaikkei olisikaan asianosaista kantajaa. Ainoastaan sillä lailla voisi ehkäistä sitä tietoisesti valheellista yllytystä, joka myrkkyvirtana valuu varsinkin sosialistisista lehdistä. Sillä mahdollisesti voitaisiin säästyä lakkautuksista ja ennakkosensuurista ja se olisi voimakas ase valistuneen hallituksen käsissä. Hätäkeino tosin, väliaikainen. Jos mieli saada perinpohjaisempaa muutosta, täytyisi olla äänenkannattaja, joka säälimättä, uupumatta paljastaisi valheita ja oikaisisi niitä. Sellainen lehti pitäisi olla halpahintainen ja sen pitäisi saada avustusta yleisistä varoista ja koota palvelukseensa parhaat kynät. Totuus olisi mobilisoitava. Mitenkään muuten ei ole mahdollista kasvattaa kansaa itseänsä hallitsemaan ja joutumasta yksipuolisen määrätietoisen kiihoituksen uhriksi. Sellaisen laiminlyönnin seuraukset ovat nyt näyttäytyneet kaikessa kauheudessaan.

Tämä on tietysti osalta haavetta, jota on ylen vaikea toteuttaa. Sillä mikä on totuus ja mikä on valhe? Missä ovat ne, jotka voivat asettua kaikessa niin yläpuolelle, etteivät sieltä itse horjahda milloin hyvänsä? Tuntuu kuitenkin kuin pitäisi voida semmoisia löytää, ainakin etsiä. Tuntui kuin sellainen arvostelun ja tuomionteon suunta pitäisi kehittyä itsestään, olojen pakosta sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei ole muuta kuin puolueita, puoluemieltä, puolueoikeutta. En lue yhtään kirjoitusta, en kuule lausuttavan ainoatakaan ajatusta, jossa en huomaisi kieroutta, väärään kasvamista, siveellistä värisokeutta ja jota en huomaisi siinä tai siinä kohdassa pitäväni oikaista.

Palasimme kirjailijatoverin kanssa Siltasaaren kautta. Lujien miesten astuntaa, uhmailevia hartioita, pullistuvia pohkeita — tavattomasti alkuperäistä voimaa, joka ei näytä olevan kotonaan täällä, vaan jonka pitäisi olla jossain auran kuressa, lapion varressa, tukkimetsässä kirvestä heiluttamassa. Täällä se vaikuttaa tyhmältä uhmalta, hyödyttömältä, hävittävältä voimalta, siellä maalla se on tuottavaa voimaa ja siellä on sen oikea paikka. Siellähän siitä suurin osa nytkin on, mutta mitä se siellä nyt tekee? Tuhoo itseään, hävittää sitä maata, jota se luulee rakentavansa.

Tuli tieto, että rauha on solmittu Venäjän ja Saksan välillä. Miten tämä vaikuttaa meidän asiaamme? Saako Venäjä nyt vapaat kädet menetellä meidän kanssamme, niinkuin tahtoo?

Punaisen Ristin ambulanssi saa Haapalaiselta passin ja menee
Kouvolaan tarjoamaan apuansa. Se pysäytetään ja hajoitetaan. Vedotaan
Haapalaisen, ylipäällikön, antamaan passiin. Vastataan: "Haapalainen on
porvari."

Eilisessä "Työmiehessä" oli pääkirjoituksena "Maailman vallankumouksen aamukoitossa" — sunnuntailukemista aito Työmiesmäiseen henkeen. Sen on kirjoittanut tavallista parempi kynä, nimimerkki Y—ö. Hän on nähtävästi vilpitön mies, aatteellinen sosialisti, joka uskoo siihen, mitä sanoo. Hän perustelee aatteellisesti kapinan välttämättömyyttä. Täällä toteutetaan nyt zimmerwaldilaista ohjelmaa. Internatsionale teki sodan ajaksi välirauhan, "linnarauhan" porvarillisten kanssa. Siitä on nyt tehtävä loppu. Kunkin maan proletariaatin oli julistettava sota maansa riistävälle porvaristolle, mutta rauha juoksuhautojen takana näiden maiden porvaristojen uhrikaritsoina oleville työläisille, veljille. On ryhdyttävä taisteluun rauhan puolesta, ilman aluevaltauksia ja jälkikorvauksia. Ei saa liittää maita väkivaltaisesti toisiinsa, ei solmita pakon avulla taloudellisia liittoja j.n.e.

Tämä uuden internatsionalen ohjelma on — niin väittää kirjoittaja — noussut maailmansodan kauhujen keskellä taas pelottavaksi peikoksi imperialistisille vallanpitäjille. Se aate on kasvanut ja levittänyt siipiään yli savuavien raunioiden kaikkiin maihin. Sen tunnussanat ovat otetut Venäjän rauhanohjelmaksi. Kirjoittaja on tietävinään, että nämä aatteet ovat saamassa jalansijaa muuallakin. "Hetkinen vain ja me olemme maailmansodan pyörteistä siirtyneet maailman vallankumouksen aallokkoon. Historian Nemesis on kostava niille, jotka ovat syypäitä kansain miljoona-murhiin." Kansat ovat pyyhkäisevät pois vallasta sellaiset vallat ja hallitukset, jotka ovat syypäitä suurimpaan vereen, viattomaan verenvuodatukseen, minkä ihmiskunnan historia tuntee.

Se on tietysti kaikki oikein ja totta, vaikka kai lieneekin aikaista ennustaa, tulevatko "suuret lakot ja joukkojen liikehtimiset, jotka kävivät Venäjän vallankumouksen edellä, saamaan yleiseurooppalaisen luonteen" ja tulevatko "kansat pyyhkäisemään pois vallasta nuo luokat ja hallitukset". Mutta käyköön kernaasti, ainakin minun puolestani, kuinka ohraisesti tahansa kaikille niille kansoille ja kansanluokille, jotka ovat syypäät tähän maailmansotaan, jos sen syntipukkeja nyt yleensä on mahdollinen löytää. Uskon kuitenkin, että kärsineet aikanaan tulevat jakamaan oikeutta kärsimystensä aiheuttajille.

Mutta mitä se kaikki kuuluu meihin? Minkätähden sotaporvariston kurituksen täytyi alkaa meistä, kohdistua meihin ennen kuin oikeihin syyllisiin? Miksi meihin ollenkaan? Emmehän me ole alottaneet emmekä käyneet mitään sotaa, kaikkein vähimmin maailmansotaa. Miksi siis alkaa sen hallituksen ja sen yhteiskunnan kukistamisella, joka on kaikista viattomin siinä suhteessa? Jos kapitaali yleensä käy sotaa, ei sitä ainakaan käy meidän kapitaalimme. Kyllä meidän rahamiehemme kernaasti sijoittaisivat säästönsä muuanne kuin pommitehtaihin ja ottaisivat voittonsa muualta kuin aseurakoista. Ja miksi ruveta kukistamaan kapitaalia maassa, jossa sitä on niin mitättömän vähän kuin meillä? Jos maailman vallankumouksen aamunkoitto alkaa näin täältä päin, ei ole suuria edellytyksiä siihen, että sen oikeudenmukainen päivä koskaan valkeaa. Maailman vallankumoushan nousee täältä päin noustessaan väärinpäin vuoteestaan, perä edellä, ja se on sille huono enne.

Kirjoittaja uskoo toisin. Hän on varma siitäkin, että "sosialidemokraatisen tietoisuuden läpitunkemat joukot" pystyvät menestyksellisesti "kaikkiluovalla työllään rakentamaan uusia arvoja, luomaan uutta yhteiskuntaa, kansojen veljesliittoa, jossa velvollisuudet ja oikeudet ovat suorassa suhteessa." Tietysti meilläkin — se on nähtävästi hänen vilpitön uskonsa, hänen polemisoidessaan sitä porvarillista kirjailijan väitettä vastaan, että "joukot eivät voi muuta kuin hävittää." Jään jännityksellä odottamaan suomalaisia tuloksia suomalaisesta zimmerwaldilais-sodasta maailman rauhan puolesta.

On asetettu "Kouluneuvosto" entisen kouluylihallituksen tilalle. Siinä on kaksi jaostoa, toinen kansakouluasioita, toinen oppikoulujen asioita varten. Edellistä johtamaan on jo olemassa miehet ja naiset (J. Pärssinen, Hulda Salmi, R. Penttinen ja Y. K. Laine — ketä sitten lienevätkään). Jälkimäiseen kykeneviä ei nähtävästi vielä ole löydetty. af Ursin on kutsuttu kouluneuvoston puheenjohtajaksi, mutta ei ole ottanut tointa vastaan, heikentyneen terveytensä vuoksi; hän "toivoo" kuitenkin pian paranevansa.

Ne aikovat asettaa myöskin erityisen "Taideasiain neuvoston". Kuka
sitä tullee johtamaan? Mahdollisesti joku "Kurikan" piirustajista?
Kirjallisuuden etuja edustamaan ovat tietysti itsemäärätyt hra Irmari
Rantamala ja rouva (neiti?) Maiju Lassila.

Eilisessä "Työmiehessä" on seuraava kuvaus otsakkeella "Kuulumatonta raakuutta", joka, ellei se ole kokonaan keksitty, voi olla kuvaus jostain teosta, jonka punaiset itse joko ovat tehneet tai jonkalaista tulevat tekemään.

Olemme jo aikaisemmin kertoneet siitä rääkkäyksestä, jonka uhriksi joutui Lylyn työväenyhdistyksen puheenjohtaja.

Kun lahtarit olivat mainitun miehen vanginneet, niin lähdettiin häntä suuren lahtarijoukon ympäröimänä kuljettamaan jäälle. Siellä häntä eräässä avannossa virutettiin useampaan kertaan. Tämän jälkeen olivat lahtarit vaatineet mieheltä tunnustusta, mitä, on tietymätöntä. Mutta sitä he eivät nähtävästi saaneet, koska he sen jälkeen leikkasivat häneltä sormen poikki. Petomaisuus jatkui kuitenkin edelleen ja olivat lahtarit nyt tulella kärventäneet miehen takaraivoa. Lopuksi olivat miesparan tuskat lopettaneet, ampuen hänet. Tämä kuulumaton petomaisuus ei loppunut vielä tähän. Hurtat olivat ottaneet miehen jäsenkirjan ja naulanneet sen kolmituumaisella naulalla hänen rintaansa ja lähteneet sen jälkeen raahaamaan ruumista kelkassa pitkin kylää.

Yllä oleva epäilyni siitä, että tässä nähtävästi voi olla kysymys jonkun punaisen teon peittämisestä, ei ole suinkaan aiheeton, sillä tuossa samassa n:ossa myönnetään, että punaiset Porissa ovat ampuneet — 11 vankia. Tätä tekoa vastaan panevat Porin sotilaspiirin sotilaat kyllä vastalauseensa ja vaativat teon johdosta tutkintoa ja rangaistustoimenpiteitä, joita jään odottamaan ja jotka olen oikeutettu katsomaan olemattomiksi, kunnes saan lukea oikeuden tuomiosta ja sen — täytäntöön panosta.

Liimaan tähän tyypillisen yllytyskirjoituksen eilisestä "Työmiehestä". Sen on kirjoittanut joku "Kaisu L—ki". On syytä silloin tällöin vastaisten vertailujen varalle merkitä muistoon tällaisia purkauksia, joista niin voimakkaasti tuulahtelee se ilmapiiri, jossa he elävät ja jota hengittävät.

Vallankumouksen hetki on Suomen köyhälistölle lyönyt. Taistelun — unohtumattomain uhrauksien hetki. Suomen nälässä, vilussa, näännyttävässä puutteessa ja kurjuudessa viruvalle köyhälistölle on koittanut ratkaiseva hetki — kaikki voittaa tai kaikki menettää. Kuinka on se suoriutuva tässä taistelussa? Voittajana vai voitettuna? Joskin tuhansien katsetta tällä hetkellä kirkastaa toivon kirkas välke, niin tuhansien katseet ovat yksin surujen ja kadonneen toivon verhoon peitetty, epäilykset jäytää niiden monien sielua, joille sosialismin uutta yhteiskuntaa ja elämää luova evankeliumi ei vielä ole kirkastunut. — Mutta sittenkin, keskellä näiden synkkien epäilyksien ja surujen, voimakkaana rakentaa uutta uskoa turtuneisiin rintoihin, kärsimysten uuvuttamiin sieluihin, köyhälistön vallankumouksen punaviiri, sen heräävän taistelun voitokas merkki. Suomen porvaristolle on koittanut tilinteon päivä — ratkaiseva tuomion hetki sille anastajaluokalle, joka kansan kamppaillessa nälkäkuolemahautojen partaalla tuotti kansalle leivän asemasta kiväärejä ja murha-aseita, tähdätäkseen ne maansa köyhälistöläissankarien rintoihin työn karkeuttamain kätten kurottuessa anomaan leipäpalaa nääntyville omaisilleen — rakkaimmilleen. Suomen riistoon ja rosvoukseen humaltunut porvaristo ilkkui oman kansansa työväenluokan kärsimyksille ja osti kansanvaroilla vieraasta maasta rautakuulia ja murha-koneita kansan nälkää tyydyttämään. Suomen murhaajaporvaristoa ei liikuttanut nääntyvien vanhuksien toivottomat huokaukset, ei pienoisten lapsosten rukoilevat vaikerrukset, ei koko Suomen köyhälistön sielusta henkivä tuskanhuuto — antakaa meille leipää! antakaa elämää! Ei! Suomen porvariston sydän oli jäätynyt kylläisten patojen ääressä, se oli jähmettynyt hautaakin kylmemmäksi, sillä se vastasi kansan tuskanhuutoihin ivanauruin ja murhaavin nuolin. Niin, se vastasi — ja niitti itselleen kansansa kirouksen, voimakkaan, koko yhteiskuntaa tärisyttävän kirouksen ja se oli sen ansainnut, sillä sen rikokset ei olisi voinut enää raskaammin kansaansa häväistä, sen kärsimyksiä pilkata ja elinvoimaa tuhota. Asevoimin se tahtoi hukuttaa kansan elämänvaatimukset, sen arimmatkin pyyteet elämän oikeuksistaan.

Epätoivoin, viimeisellä hetkellä Suomen työväki vasta tarttui aseisiin, turvatakseen itseään porvariston murhaamiskiihkoa vastaan, porvariston uhatessa hukuttaa leipää anovat köyhälistöläisjoukot verivirtoihin ja kuoleman pimentoihin, vaimentaakseen kuoleman kauhulla nälkäisten huulilta leivän vaatimukset. Mutta kirouksen kylvö niittää vain kirousta, sen sai Suomen porvaristo kokea ja se saa varmasti sen katkeruudella katua — joskin liian myöhään. Suomen köyhälistö on jo ottanut itselleen määräämis- ja hallintovallan yhteiskunnassa, joskin taistelun kalliilla hinnalla ja suunnattomilla uhrauksilla, uhraten proletariaatti-sankarit luokkasodan verisille kentille, nuoret elämät kapitalismin kylvämille ryöstövainioille. Mutta ne uhrit vielä haudoissaankin luovat katkeamattoman taistelun voivoituksen köyhälistöläistovereille. Ja ne, jotka nyt kiroten huutavat veristä kostoa köyhälistön vallankumoukselle, ne vaikenevat vallankumouksen tuottaman siunauksen edessä, kunhan vain porvariston aukomat verivirrat köyhälistön voittaessa ehtyvät, kapitalismin sytyttämät vihan roihut yhteiskunnallisilla uudistuksilla ovat sammutetut. Köyhälistö ei ole koskaan käyttävä voittoaan katkeraan kostoon — ei, vaan yhteiskunnallisia kirveleviä haavoja parantavaan siunaukselliseen uudistustyöhön yhteiskuntamaailman luomiseksi onnelliseksi ja todellisia elämänarvoja vastaavaksi — vastaavaksi uuden maailman köyhälistön ihanteita.

Kaikki kelpaa ja joutuu heillä yllytyksen palvelukseen. Kaunokirjalliset palat, runot, novellit, ovat läpeensä tendenssikirjallisuutta. Siinä suhteessa olisi porvarillisilla aatteittensa ja asiainsa ajajilla heiltä tavattomasti opittavaa. Eilen oli "Työmiehessä" kirjallisestikin verrattain mukiinmenevä kuvaus ("Kurjien yöpuu", kirj. Feeli M—n) miehestä, jonkinlaisesta Juudas Iskariotista, joka puutteen ajamana pettää aatteensa, liittyy suojeluskuntaan, tappaa entisen toverinsa ja omantunnonvaivoissaan lopulta hirttäytyy.

Yhtämittaa elää minussa psykolooginen uteliaisuus varsinkin johtajiin nähden siitä, mitä miehiä he oikein ovat, ovatko puhtaita itsetietoisia seikkailijoita, vai missä määrin he ovat itsepetoksensa uhreja. Enkä minä aina voi torjua sitä uskoa, että he todella ovat sammakoita, jotka puhaltauvat häriksi. He huumaavat itseään omalla luulo- ja tekosuuruudellaan. He kuvailevat olevansa jotain aivan erinomaista. Nähtävästi on tässä aito suomalaista pikkuitserakkautta ja piilevää suuruudenhulluutta, joka silloin tällöin puhkeaa esiin ja jota joukkojen ainaiset hyvähuudot eivät suinkaan ole omiansa vaimentamaan.

Heidän oma äänenkannattajansa "Suomen kansanvaltuuskunnan tiedonantaja" julkaisee tänään kirjoituksen "Työväen hallitus ja sen tehtävät", joka alusta loppuun on äitelintä itsensä kehumista. Tässä muutamia näytteitä:

Työväen hallitus eli "Suomen Kansan Valtuuskunta", kuten sen virallinen nimi kuuluu, ei voi ylpeillä loistavilla nimillä. Tosin on eksynyt joukkoon muutamia maisterin, tohtorin ja tuomarin arvon saaneita miehiä, vaan pääasiassa on hallitus kokoonpantu kovan elämänkoulun käyneistä henkilöistä, jotka ovat katsoneet syvälle ihmiskunnan kurjuuden kuiluun, oman voiman miehistä, jotka raskaan työn lomassa ovat hankkineet teoreettiset tietonsa ja käytännöllisesti kypsyttäneet niitä moninaisissa yhteiskunnallisissa luottamustoimissa. Se edustaa karaistua, koeteltua voimaa, varmaa kestävyyttä ja horjumatonta päättäväisyyttä.

Tämä Suomen tasavallan ensimäinen vallankumoushallitus muistuttaa monessa suhteessa Yrjö Washingtonin kabinettia, noita työnkaraisemia, ahavoittuneita lännen miehiä, joille korkeasti oppinut europalainen valtioviisas nauroi, mutta jotka sillaikaa, kun vanha maailma pudisteli epäilevästi päätään, tekivät väsymättömästä työtä ja kykenivät ei ainoastaan hallitsemaan, vaan luomaan perusteet maailman mahtavimmalle ja rikkaimmalle tasavallalle.

Semmoisia poikia ne uskovat olevansa: karaistuja, koeteltuja, kestäviä, voimakkaita, päättäväisiä. Minä uskallan pudistaa päätäni, mutta he uskovat Washingtonin miesten malliin luovansa perusteet mahtavalle ja rikkaalle Suomen työväen tasavallalle ameriikkalaiseen malliin. He nähtävästi todella sitä uskovat. He asettavat itselleen kysymyksen: Onko se (Kansanvaltuuskunta) tässä tehtävässään onnistuva? ja vastaavat ehdottomasti: On!

Se on onnistuva, ei viisautensa eikä voimansa vuoksi, vaan ennen kaikkea sen vuoksi, että sen pyrkimykset johtuvat historiallisesta välttämättömyydestä ja ovat sopusoinnussa suurten joukkojen, yhteiskuntamme valtavan enemmistön taloudellisten etujen ja siveellisten vaatimusten kanssa.

Että voitto on oleva vallankumouksen, siitä tuo joka päivä todistuksia. Palavan vallankumouksen innostuksen valtaamana rientää joka päivä punaisten lippujen juurelle miehiä ja — naisia paljon enemmän kuin voidaan ottaa vastaan. Aseistaminen sujuu nopeasti. Ei mitään pelkoa, ei mitään epäilystä, ei mitään erimielisyyttä, rintama on eheä ja luja kuin kraniittivuori.

Niskoittelevain virkamiesten rintama on kyetty yhdessä viikossa murtamaan. Rautatie, posti, sähkölennätin toimii Etelä-Suomessa jo säännöllisesti. Rahavaikeuksia ei ole. Viljaa on tullut Venäjältä ja nykyisen sopimuksen mukaan saadaan sitä niin paljon kuin vain keritään omilla junilla noutamaan. Vallankumous on — samalla kun se on virittänyt uutta tulevaisuuden toivoa, — avannut joukon uusia elämänmahdollisuuksia. Kun tähän lisäämme, että porvaristo ja sen rahalla ostetut joukot, jotka taistelevat vain rahakukkaron, kuolleen pääoman puolesta, ne eivät voi koskaan leikata työväen lihaa, leikkaamatta samalla omaa lihaansa; ne eivät voi koskaan hävittää työväen luokkaa hävittämättä oman elämänsä edellytyksiä, sillä työväenluokan häviö merkitsee koko yhteiskunnan kuolemaa.

Siinä uskossa, että Suomen kansa ei ole sortuva minkään Mannerheimin joukkojen pistimiin, vaan on tämän raskaan ajan läpi vaeltava uutta elämää kohti, siinä uskossa tehdään yötä ja päivää väsymätöntä luomistyötä "Kansanvaltuuskunnan" kaikilla osastoilla, rakennetaan uutta Suomea.

Yllä selostetussa kirjoituksessa kehaistaan, että "viljaa on tullut Venäjältä ja että sitä saadaan niin paljon kuin vain keritään omilla junilla noutamaan." Seuraavassa kirjoituksessa sitä kuitenkaan ei enää sanotakaan saatavan, "vaikka kansanvaltuuskunta onkin ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteihin viljan saamiseksi Venäjältä. Pietari tarvitsee itsekin paljon viljaa". Ja mitä tekee kansanvaltuuskunta? Se antaa määräyksen, jolla puolet ensi syksyä varten varatusta rukiin siemenestä takavarikoidaan. "Jos tarve vaatii, niin tämä syödään." Epäilemättä tarve tulee vaatimaan, että syödään puolet ja toisetkin puolet.

Syödään nähtävästi mielin määrin, vatsan täydeltä, kun kerran on päästy viljavarain herroiksi. Kaarti ei näe hyväksi noudattaa korttijärjestelmää. Intendenttilaitos koettaa heitä siihen mielinkielin taivutella. Tietystikin turhaan, sillä kaarti ei varmaankaan välitä kiertokirjeistä, koska elintarvelautakunnatkaan eivät sitä tee. Ne takavarikoivat eri paikkakunnilla omaan lukuunsa eivätkä ilmoita valtuuskunnalle takavarikoidun tavaran laadusta eikä määrästä. Näkyvätpä ottavan sitä asemiltakin ohi kulkevista junista. Mutta täällä Helsingissä vaimot jonottavat kärsivällisesti ja uskovat, että Tokoi lopulta kaikki hyvin toimittaa.

"Tiedonantaja" ilmoittaa senaatista löytyneen papereita, joista muka käy selville, että Tukholmassa on toiminut "telegatsioni", joka ennen rauhanneuvottelujen alkamista on "puuhannut saadakseen Saksan valtaamaan Ahvenanmaan". Entä sitten?

Mistä porvaristo on saanut miehiä taistelemaan vääryyden puolesta? kysyy "Työmies" tänään. On nähtävästi yhä edelleen hyvin kiusallinen tosiasia, että lahtareita on niin paljon. Tilasto kuulemma osoittaa, että varsinaisia kapitalisteja on maassamme mitättömän vähän verrattuna "varsinaisiin" eri työaloilla ahertaviin kansalaisiin. Mutta "rahalla saa ja hevosella pääsee". Kapitalistimme ovat ostaneet itselleen miehiä. Miehet ovat rahalla maksetut. Ei sentään kaikki. Toiset on saatu mukaan "valheilla ja inhoittavilla, mädännäisyyttä uhkuvilla vääristelyillä"; nämä ovat henkisesti kehittymättömiä, konttoristeja, pieniä virkailijoita, jopa koululaisiakin, yleensä "sivistyneistöön" kuuluvia, joita on saatu liittymään mukaan saarnaamalla huligaaneista ja anarkismista. Näitä koettaa "Työmies" kääntää puolelleen. "Ettekö ole tulleet ajatelleeksi sitä seikkaa, että tarvitaanko noita huligaaneja ja anarkisteja vastaan niin pirulliset varustukset kuin tykit ja kiväärit, granaatit ja kuularuiskut? Mistä näitä huligaaneja noin mahdottomasti olisi voinut yhtäkkiä ilmestyä?"

Niin, mistä? Se on kysymys, josta kai moni muukin kuin "Työmies" nyt päätään punoo.

Rintamalla olleet punakaartilaiset kai muuten voisivat "Työmiehelle" ilmaista, onko sen takana vain konttoristeja ja koululaisia. Kyllä siellä näyttää olevan hiukan kovakouraisempaakin väkeä, lienevätkö sitten rahalla ostetuita.

Tänään on 18 astetta pakkasta. Siellä ylhäällä pohjoisessa, rintamalla, on kai vielä kylmempi. On noloa istua lämpimässä huoneessaan auringon paistaessa sisään ja kahvikupin ja aamutupakan ääressä lukea lehteään, ainoata, mikä on saatavana, tätä vastenmielisen valheellista "Tiedonantajaa", jonka on käynyt ostamassa katukulmassa naukuvalta pojalta.

Siinä on tutut kirjasimet, tuttu koko ja tuttu paperi — "Helsingin Sanomain", joiden painossa sitä väkivaltaisesti painetaan. On surkeaa nähdä oma hevonen vieraissa valjaissa, vieraan ruoskan alla. Missä kunnossa sen Erkko kerran löytänee.

Mutta vielä kiusallisempaa on nähdä nuoruutensa haaveet ja mieliaatteet väärennettyinä ja turmeltuina, ylösalaisin asetettuina. Niinkuin tänäänkin kirjoituksessa: "Me lopetamme herravallan ja annamme kansalle vapauden." Herravallan lopettamista tai ainakin rajoittamista ja kansanvallan laajentamista sitä meikäläisetkin olemme kaiken ikämme harrastaneet. Merkitsihän K.P.T. aikoinaan ei ainoastaan "koko programmi toimeen", mutta myöskin "kansan pyhää tahtoa".

Eihän oikeastaan periaatteessa pitäisi olla mitään muistuttamista sitä vastaan, miten heidän hallituksensa, kylläkin kaunisniminen, Suomen Kansanvaltuuskunta, tehtävänsä paperilla ilmaisee. "Se ei kohoa korkealle jalustalle, jakaakseen käskyjä kansalle. Se odottaa vain kansan tahdon ilmaisua pannakseen kansan tahdon täytäntöön. Se julistaa kansan ainoaksi auktoriteetiksi, ainoaksi todelliseksi majesteetiksi. Se lopettaa kaiken virkavaltaisuuden niin ylhäälle kuin alhaallekin. Ei ole olemassa mitään virka-armeijaa eikä virkamiehiä entisessä merkityksessä, on vain kansan luottamusmiehiä, jotka kansa useassa tapauksessa itse valitsee yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden perusteella ja jotka toimivat ja täyttävät tehtävänsä kansan välittömän valvonnan alla. Vanha virkakoneisto on siirtynyt iäksi muinaismuistojen joukkoon ja sijalle on astunut toveri, kansan luottamusmies."

Sellaiseksihan mekin ennen kuvittelimme suomalaista, demokraatista hallitusta ja kansallista suomenmielistä virkamiestä. Saimme nyt nämä, jotka hutiloivat kaiken ehkä iäksi. Taka-askeleena tästä, kun kaikki on päättynyt, luultavasti kehittyy vielä entistäkin lujempi ja pönäkämpi virka- ja harvainvalta. Meitä luultavasti kyllä tullaan hallitsemaan entistä hiukan suomemmin, mutta samalla huonommin.

Kirkkoihin taitavat ihmiset vielä saada vapaasti kokoontua, mutta en tiedä, uskalletaanko yhtyä yksityisiin hartausseuroihin. Kaikki muut harrastukset täytyy hoitaa salaa. Olihan se aikaa sekin ryssän aika, kun esim. Kirjailijaliiton ja Kirjallisuuden Seuran ja yleensä kaikkien seurojen kokouksissa kökötti poliisi oven suussa — usein hyvinkin häpeissään. Nyt, jos ehkä saisikin milisiltä samalla ehdolla luvan kokouksen pitoon, ei kuitenkaan kenenkään kunnia sallisi tehdä ilmoitusta kokouksesta. Ennemmin kokoonnutaan salaa hajottamisen ja vangitsemisenkin uhalla.

Oli tänään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valmistusvaliokunnan kokous. Kapinallinen seura, kymmenkunta miestä, hiipi eri aikoina takaovesta ja takateitä kellarikerran kautta johonkin varastohuoneeseen, ettei vain Ritarihuoneen edustalla tepastelevat kiväärimiehet saisi vihiä työväen tasavaltaa uhkaavista salahankkeista. Kokouksessa keskusteltiin runoista ja saduista ja sen semmoisista. Menin varomattomasti kyllä ikkunaan. Vartija, hyvin tärkeän näköinen, totinen ja velvollisuudentuntoinen, huomasi minut ja loi minuun tuiman ryppykulmakatseen. Hän oli keksinyt "lahtarin", joka mene tiedä vaani ties minkä kuularuiskun takaa. Siellä olisi muuten ollut kylläkin turvallista ampua vanhojen kirjavarastopinkkojen takaa. O tempora! Bobrikoffin aika oli "vapauden aikaa" nykyisyyden rinnalla.

Kuuluisi saavan ostaa ryssiltä kuularuiskuja, jos olisi rahaa. Ne nähtävästi alkavat realisoida pesäänsä. Turun kasarmilla myödään saappaita 50 markasta pari. Suksia saisi hyviä ja halpoja.

Myöhään yöhön kuuluu senaatin talosta tulet tuikkavan. Siellä ne hiki hatussa istuvat ja laativat lakeja ja ottavat haltuunsa virastoja ja laitoksia toisen toisensa perästä. Ovat laativinaan, ottavinaan. Ovat touhussa kuin lapset talosilla ollessaan. Ei se ole totta, eikä siitä totta tule. Niillä on ohjat, niillä läiskää ruoskat puuhevosen selkään, ne huutavat ja manaavat ja ne tekevät mielikuvituksessaan huimaavia retkiä niinkuin Peer Gynt — valehdellen niinkuin hänkin, käyttäen miten kuten toisten aatteita ominaan. Sillä nämä heidän mielikuvitusretkensäkin ovat varastettuja porvareilta. Ne hakevat laatikoista vanhojen virastojen alotteita ja ottavat osan ja jättävät toisen, tahrien, tuhrien ja pannen omiaan väliin.

Tämä on kaikin puolin niin tragikoomillista, niin hullunkurisen totista ja totisen hullunkurista, että on suorastaan anteeksiantamatonta, ettei kukaan sano järjen ja rauhan sanaa. Mutta eihän tässä voi. Ja hyvä kai on, että saavat näytellä kappaleensa loppuun. Ei ole epäilystäkään, että siitä tulee loistava, murheellinen fiasko.

Tämä on kuin jotain vanhan ajan villi- ja valloittajaheimon ryöstösotaa: Tullaan maahan, ryöstetään, poltetaan, syödään, hävitetään kuin vihollismaata, otetaan mistä saadaan. Sitten palataan omalle maalle ja jätetään rauniot savuamaan. Mutta yhtäkkiä huomataan, että on oltukin omassa maassa. Luultiin hävitettävän vierasta, ja hävitettiinkin omaa.

Ne nyt ottavat rahaa ja ruokaa. Fyysillisesti väkevämpi vain muitta mutkitta ottaa, mistä saa. Hän ei voi muuta, hänen täytyy , sillä hetkellinen hätä ja tarve ei voi valita keinoja. Ei voi eikä tarvitsekaan. Kun on rajoitettu varasto, jota ei osattu jakaa tasan, niin että kaikki olisivat saaneet yhtä paljon, jaetaan se nyt näin: se ottaa, joka ensin ehtii, ja työntää heikommat syrjään. Eiköhän tässä pohjalla ollut kaiken alkuunpanijana vain se vaisto, että täytyi joutua ja takavarikoida elintarpeet voimakkaimmalle, ottaa ne, ryöstää ne ja viedä ja jättää laari tyhjäksi. Hoitakoot porvarit asiansa, kuolkootkin. Kunhan me elämme. He elävätkin ehkä viikon pari kauemmin, jos sitäkään. Siinä se todellinen kannustin, se ei ole ehkä tietoista, ainoastaan vaistomaista. Siinä sivussa hoidetaan politiikkaa ja ajetaan köyhälistön asiaa, mutta se ei ollut sittenkään pääasia. Pääasia oli saada kaapatuksi leipä porvarin suusta. Viimeisen kannikan vienee kaarti ja aseettomat omatkin saanevat nuolla näppejään.

Olin eilen illalla rovasti Mannermaan luona, hänen pienessä huoneessaan erään pihan perällä. Siellä oli myös piispa Koskimies. Olivat pohjoisen hiippakunnan päämiehet täällä etelässä kuin "pakopirtillä", ison vihan aikuisella, kuin erämaassa Suomen pääkaupungissa. Oltiin sitä mieltä, että punaiset ennen vaikka voittakoot kuin että heidän kanssaan ruvettaisiin minkäänlaista rauhaa hieromaan. Jos antautuisimme hiukankaan, niin tämä pian taas uudistuisi. Parempi, että pysyy leppymätön sotakanta ja siveellinen rintama ehjänä, kuin että ruvetaan tinkimään ja kompromissaamaan. Sitten voidaan puhtain aattein ja puhtain lipuin lähteä valloittamaan takaisin, mitä olemme menettäneet. Tätä väkivaltaa ei saa koskaan tunnustaa, vaikka siihen täytyisikin väliaikaisesti ja pakollisesti alistuakin.

Täällä kuulutaan tanssittavan joka ilta, kaikissa kasarmeissa, kaikissa työväen huoneustoissa, Smolnassa, ehkä Säätytalolla, mahdollisesti senaatin linnassakin. Työväen talot ovat kaikkialla maallakin muuttuneet tanssitaloiksi, jo kauan sitten. Agitatsiokokouksia, jotka päättyvät tanssiin. Johto ei pane sille mitään sulkuja. Se nähtävästi suosiikin näitä orgioita, sillä eivät ole ne tilaisuudet vain viattomia toverikarkeloita. Kansalle annetaan se vapaus. Mitään siveellistä tai aatteellista kuria ei vaadita, kunhan valtiollinen puoluekuri pysyy lujana. Nuorukaiset ja neidot tanssivat ja tottelevat, äänestävät niinkuin käsketään ja saavat siitä palkakseen vapauden viettää illatsuita pyhänä ja arkena ilman mitään kontrollia. Se on sitä lajiaan panem et circenses … Avaan ikkunani, kuuluu jostain sotilassoittokunnan valssin soitto. Se kuuluu joka ilta, jo ennen auringon laskua. Toisia viruu verissään rintaman metsissä, kanuunat ammuvat ja kuularuiskut rätisevät…

Jos punaiset voittavat ja heidän valtansa jää joksikin aikaa olemaan eikä ole muita keinoja sen kukistamiseksi, syntyy varmaankin porvarillinen salaterrori. Tulee syntymään uusia Schaumanneja. Mannerin, Tokoin ja muiden täytyy ympäröidä itseänsä lujalla henkivartiostolla. Kysyin eräältä papilta, miten hänen tuntonsa ja oikeudentuntonsa suhtautuisi semmoisiin tekoihin tyranneja vastaan. Hänen silmänsä välähti, sitten hän virkkoi: "Se on nyt niin, että ihmisen oikeudentunnon täytyy purkautua tavalla tai toisella, epänormaalisestikin, ellei muuten voi." Ihmisessä piilee verikoston ja omankäden tuomio-oikeuden ja lainkäytön vaisto herätäkseen vuosisatainkin unesta.

Kuinka me nyt noita punaisia tuominnemmekin, kironnemmekin, omituista kuitenkin on, että kirous sittenkään ei tahdo oikein karskahtaa. Tämä on rangaistus eikä siitä pääse, että tämä on rangaistus "syntiemme" tähden. Että rangaistus olisi tasapainossa "rikosten" kanssa, sitähän ei tahtoisi myöntää. Mutta kai näillä seurauksilla on ollut syynsä. Kaikki, mikä tapahtuu, on mekaanista loogillisuutta. Onhan muuten monen monta kertaa myönnetty, että emme ole tehneet läheskään kaikkea, mitä olisi pitänyt, emme edes, mitä olisimme voineet. Laiminlyönti-syntejä katsotaan yleensä niiksi pienemmiksi, mutta talouden hoidossa on sitä rappiolle päästävä, vetelä, saamaton isäntä suuri syyllinen. Me emme olleet kyenneet tätä taloamme aikain kuluessa hoitamaan niin, ettei tätä olisi tullut. Ei se lopultakaan ole kaikki kiihoitusta. Emme ole osanneet emmekä ymmärtäneet tehdä "oikeutta kaikille". Tulemmeko sitä voitettuammekaan tekemään? Menneisyyden varjot yhtyvät tulevaisuuden varjoihin ja päämme päällä vaakkuu pessimistinen pimeä.

Tänään tuli luokseni eräs tuttava, otti taskustaan leikkeleen jostain, niinkuin otaksuin, rintaman takaa salaa tulleesta maaseutulehdestä, ja luki:

Suomen historiasta tunnetaan, että vieraiden maiden sotajoukot ovat aikoinaan tässä maassa tehneet kamalata tuhoa. Taloja ovat hävittäneet, karjan tuhonneet tai vieneet mennessään, asukkaat ajaneet metsään, tallanneet viljavainiot, surmanneet rauhallisia asukkaita ja muuta tuhoa tehneet. Mutta se kansantaloudellinen hävityksen määrä ei vetäne vertoja sille hävitykselle, mitä (he) tämän puolentoista viikon aikana ovat tehneet. (Heidän) rikkomat rautatiesillat ja muu heidän aikaansaamansa tuho on markoissa laskien varmasti paljon suurempi, kuin mitä aikoinaan esim. ison vihan kauhut tälle kansalle tuottivat.

— Epäilemättä, vaikka lieneekin vaikea arvioida ison vihan kauhuja markoissa ja penneissä.

(Heidän) hävitysvimma ei näet rajoitu ainoastaan rautateihin ja siltoihin. Sillä mikäli on kerrottu, ovat (he) maaseudulla tuhonneet asukkaiden omaisuutta, rosvoten asukkailta kaikki elintarpeet, siemenviljaa myöten. Lisäksi karjan ottavat navetoista, lampaat läävistä ja siat — mitä niitä vähän jälellä, onkin — läteistä, kaikki mitä suinkin saavat mukanaan kuljetettua, lainkaan välittämättä siitä, millä tavalla rauhalliset asukkaat tulevat toimeen, elävätkö vai kuolevatko nälkään. Näin menettelevät he asukkaiden kanssa, jotka ovat omia kansalaisia, puhuvat samaa kieltä. Julmemmin ei voi ajatella enää minkään vihollisen menettelevän.

Moista menettelyä, moista tuhoa ja turmaa tuovaa julmuutta harjoittavat (he) arvatenkin n.s. strategisista syistä. Se on kuitenkin maailmanlopun strategiaa, joka kostaa myös tekijöilleen. Se on julmuutta, määrätöntä julmuutta, josta kärsimään joutuvat etupäässä viattomat ihmiset, vaimot ja lapset, joilla nykyiseen asiaintilaan ei ole ollut varsinaisesti mitään osuutta. Sellainen on sydämettömyyttä, jollaista lienee maailman sodassakin sattunut vain joitain kertoja. Mutta jos sellaista sattuikin, sai se aina maailman sanomalehdistössä ankaran vastustuksen osakseen. Sellainen menettely onkin tuomittavaa. Ei kansalaissotakaan oikeuta sellaiseen julmuuteen, jollaista (he) harjoittavat hävittäessään asumuksia, ryöstämällä viljan ja karjan ja siten saattaen viattomat ihmiset hätään ja kurjuuteen.

Mutta moiset tuhotyöt eivät kohdistu ainoastaan nykyajan ihmisiin ja nykyisiin oloihin, vaan on niillä vastaisuuteenkin nähden ratkaiseva vaikutus. Ajatellaan esim. maanviljelystaloja, joista viedään karja ja siemenvilja pois, miten ne pääsevät vastaisuudessakaan elämään? Moniksi vuosiksi menettävät sellaiset talot maataloudellisen tuotantokykynsä ja vielä aikana, jolloin pitäisi kaikki voimat ponnistaa elintarvetuotannon lisäämiseksi, aikana, jolloin ei mistään tavarasta ole niin puute kuin juuri elintarpeista. Julmuuksillaan he tahtovat siis tuhota maan maanviljelystä ja tehdä tuottavan toiminnan mahdottomaksi. Niin raskaita koettelemuksia tahtovat he kaikkien onnettomuuksien lisäksi tälle kansalle ja etupäässä sen tuottavalle luokalle aikaansaattaa. He tahtoisivat saada maasta, tai ainakin sen eri alueista erämaita hävittämällä taloudellisen viljelyksen ja sen avulla vuosien aikana kokoonsaadut hedelmät. Raakalaisia ovat. Monin kerroin nimensä arvoisia.

— Täällä on sitten mitalin toinen puoli. Seuraavassa on esitys siitä, miten toisella puolella menetellään:

Nälkiintyneille ihmisille, vaimoille ja lapsille ovat he jakaneet omista vähistä eväistään leipäpalasen, auttaneet asukkaita palaamaan asuinsijoilleen, joilta he ovat vainoa pakoon lähteneet. Sellainen menettely on kaiken kiitoksen arvoista ja osoittaa se, että he… ovat säilyttäneet kalliin avun, inhimillisyyden tunteen… Sen tunteminen on opettanut heitä avuttomia auttamaan ja oikeutta tekemään. — Mutta vielä toisestakin syystä on tällä menettelyllä kaikkea tunnustusta ansaitseva puolensa, sillä nimittäin, että tuotantolähteitä, olivatpa ne maita, tehtaita tai mitä muita laitoksia tahansa, ei ole hävitettävä, vaan mitä tarkimmin suojattava ja saatettava ne käyntiin ja niiden kautta saatava luoduksi tärkeitä taloudellisia arvoja. Tämä varsinkin elintarvetuotannon alalla on monin verroin tärkeätä, että näin menetellään, sillä tottakai me aiomme elää vielä kansalaissodan jälkeenkin ja elää entistä paremmin… Mutta näin ei suinkaan tapahdu, jos tuotantolähteet hävitetään tai turmellaan. Käyntiin ne on saatava ja paljoa paremmin kuin tähän asti on ollut asian laita. Tähänastinen kokemus onkin osoittanut, että he tässä suojelustehtävässäkin ovat onnistuneet sillä tavalla, että ovat ripeästi ja rohkeasti etenemällä saaneet estetyksi toisten katalat hävitysaikeet. Rosvojen on ollut monasti suin päin paettava pahateostaan ja sillä tavalla ovat rauhalliset maalaiset säästyneet hävitykseltä ja roistontöiltä. Maalaiset saavat olla kiitollisia siitä, että heidän omaisuutensa on säilynyt. Ja varmaa on, että tämä menettely saa aina täyden tunnustuksen, jota vastoin toisten inhat konnuudet tulevat kaikki vähänkin ajattelevat kansalaiset tuomitsemaan.

Koskaan ei mikään vihollinen liene tässä maassa sellaista taloudellista tuhoa aikaan saanut. Mutta tämä kaikki innostakoon meitä kaikkia ponnistamaan voimiamme, että moisista yhteiskunnan vihollisista päästäisiin ikiajoiksi rauhaan. Saataisiin rauhassa kehitellä ja kasvatella yhteiskunnallisia ja valtiollisia oloja tällä nurkalla sellaisiksi, että kansa olisi oloihinsa tyytyväinen.

Kysyin, mikä lehti se oli ja miten hän oli saanut sen käsiinsä.
Toverini ojensi minulle leikkeleen. Se oli tämänpäiväisestä
"Työmiehestä".

— Se, mitä sinä luulet sanotuksi punaisista, on sanottu valkoisista ja päinvastoin. Ne ovat valkoiset, jotka vievät karjan ja ryöstävät siemenviljan, ja punakaartilaiset ne, joille maalaiset saavat olla kiitollisia siitä, että heidän omaisuutensa säilyy.

Olemmehan jo hiukan alkaneet kuulla, miten siellä punaiset sotaa käyvät, millaiset ovat heidän sotalakinsa, miten he kohtelevat aseettomia ja vankeja, miten ryöstävät, polttavat, surmaavat, telottavat ja kiduttavat. Ja me tietysti saamme tietoomme vain murto-osan siitä, mitä tehdään ja tapahtuu. Kaikessa tapauksessa alkaa meillä olla jotenkin selvä kuva siitä tyypistä, joka on nähty ja tunnettu perikuvallisen punakaartilaisen nimellä. Semmoiseksi, kuin miksi hän on osoittautunut, emme olisi häntä toivoneet mekään, jotka olemme hänen vihollisensa. Sen kansan vuoksi, johon kuulumme, olisimme suoneet hänet toisenlaiseksi. Niin olisivat nähtävästi suoneet johtajatkin. Heille on tyypillinen punakaartilainen nähtävästi ollut katkera pettymys. Aatteen sotilas ei kaikesta päättäen vastaa ihannetta, minkä heikäläiset idealistit ovat tahtoneet hänestä itselleen luoda. Yksi näistä idealisteista on nähtävästi Yrjö Mäkelin. Hän tekee nyt kaikki voitavansa vielä viime hetkessä puhaltaakseen miehiin oman paremman henkensä. Hänellä on tänäisessä "Tiedonantajassa" kirjoitus "Aseellinen mies", jossa hän ottaa esittääkseen kapinan ja kapinasotilaan mallikuvan ylhäiseltä, miltei akateemiselta juhlapuhujakannalta. Hän maalaa meille molemmat oman paatoksensa väreillä.

Tausta, jota vastaan hänen ihannemiehensä asetetaan seisomaan, on kylläkin komea. Hän on jo kauan ollut selvillä siitä, että työläiset kautta maan tulisivat vaihtamaan työaseensa kivääreihin. Oli valittavana vain joko alistettu asema tai nouseminen vastarintaan. Ja Suomen työväki valitsi yksimielisesti jälkimäisen vaihtoehdon. Hän on varma siitä, että historia on hyväksyvä tämän Suomen työväen menettelyn. Historia hyväksyy aina välttämättömyyden, ja tämä jos mikään oli välttämätöntä .

Historia hyväksyy työväen vallankumouksen kuitenkin eräällä ehdolla, sillä, että se voi hyväksyä sen tavan, millä asestettu työväki panee sen toimeen. "Sinun toiminnastasi se riippuu yksinomaan, toveri, joka kivääriä kannat", huudahtaa Mäkelin ja asettaa hänet jalustalle semmoisena kuin hän soisi hänen olevan.

Punakaartilaisen tulee Yrjö Mäkelinin hahmottelemana olla 1) valiomiehen , kaikista alhaisista vaistoista vapaan henkilön ja moraalisesti korkealle kehittyneen yksilön; 2) siveellisiltä ominaisuuksiltaan paljoa etevämmän vastustajaansa, jos hän mielii tämän todella ja lopullisesti voittaa; 3) ei kostonhaluisen; 4) toverikuria pyhänä pitävän; 5) lujan ja järkähtämättömän niitä kohtaan, jotka uhkaavat työläisten elämisen oikeutta, j.n.e., mutta 6) lempeän ja oikeudenmukaisen kaikkia niitä kohtaan, jotka tahtovat pysyä syrjässä tästä nyt syttyneestä taistelusta. Hänen tulee toimia niin, että sotajalalle nousemista kauhistuneetkin ovat lopulta pakotetut tunnustamaan, että hän on 7) jalo ja ylevämielinen, oikeudentuntoinen ja ritarillinen. Hänen, vallankumouksen sotilaan, on pyrittävä siihen, että ase työläisen kädessä ei ole sorron välikappale, vaan kaikkien aseettomien turvaamisväline, hänen tulee suojella kaikkia työn luomia arvoja, pitää kurissa hylkyaineksia, joita niitäkin myönnetään olevan, mutta jotka (tietysti) ovat porvarillisen, kapitalistisen järjestyksen luomat.

Jos hän, punakaartilainen, on kaikkea tätä ja vielä vähän muutakin, jos hän kykenee säilyttämään puhtaana vallankumouksen punaisen lipun, silloin on tulevaisuus, lähinkin tulevaisuus heidän ja silloin "voidaan jokaisesta laukauksesta asettua vastuunalaiseksi historian jumalan ja kansainvälisen köyhälistön edessä."

Mutta ellei hän nyt olekaan sellainen eikä tule toimimaan niinkuin Y.M. toivoisi? Jos hän ei olekaan mikään valiomies, henkisesti ja siveellisesti vastustajaansa korkeammalla, jos hän on kostonhaluinen, kuriton, julma ja puolueellinen toisin ajattelevia kohtaan, epäritarillinen, aseettomien kauhu j.n.e., jos hän ei ole eikä hänestä tule kaikkea sitä, mitä hänen pitäisi olla ja miksi tulla — kuinkas silloin käy sen asian, joka on pantu hänestä riippumaan? Y.M.:n resonemangin mukaan ei historian silloin tarvitse antaa sille hyväksymistään.

En olisi Yrjö Mäkelininä uskaltanut asettaa kaikkea tuon yhden kortin, punakaartilaisen korkeiden siveellisten avujen, varaan. Mutta uhkapeliähän tämä on ollut kaikki.

Niinkuin jo sanoin: olisin tietysti suomalaisena ylpeä, jos suomalainen punakaartilainenkin seisoisi aatteellisesti ja siveellisesti sillä jalustalla ja sitä taustaa vastaan, minkä Y.M. hänelle asettaa ja luo. Mutta jos hän olisikin sellainen, vaikka millainen — hän on virittänyt kansalaissodan, kulkee ja taistelee venäläisen riveissä, kylki kyljessä kiinni maansa peri- ja verivihollisen kanssa, kantaa nurjaa kilpeä isänmaataan vastaan, saattaa sen sanomattomaan turmioon ja hätään, turmelee oman asiansa, toimii tietämättään taantumuksen palveluksessa — vaikka hän olisi persoonallisesti pyhimys ja Herran enkeli, ei mikään historian jumala voi kruunata häntä sädekehällään, ainoastaan kietoa säälin ja surkuttelun kuolinliinan hänen, erehtyneen ja harhaanjohdetun, ympärille.

Leikkaan ja liitän tähän päiväkirjaani seuraavan, erään "Veljesi virastossa" kirjoittaman "Kirjeen kaartilaistoverille", joka hyvin valaisee nuoren vallankumouksellisen, nähtävästi herkän ja runollisen "sielun" mielipiteitä ja mielentilaa. Se on nähtävästi vilpitön esitys ilman varsinaista vääristelyä ja agitatsiotarkoitusta. Semmoisena sillä on melkoinen psykoloogisen asiakirjan arvo. Siitä näkyy m.m. mikä suuri merkitys varsinkin nuorten kumouksellisen mielialan kehittymisessä oli sillä aina toistetulla ja uskonkappaleeksi käyneellä valheella, että ne olivat porvarilliset, jotka alottivat ja että aseihin tarttuminen oli muka välttämätöntä itsepuolustusta.

Tämä on merkillistä. En tahdo saada sitä päähäni, että sinä olet sotilas ja minä virkamies. Joka aamu, kun havahdan virastohuoneen sohvalla, hierasen silmiäni ja kysyn itseltäni: mitä minä täällä teen? — Mutta sitten muistan sinut ja teidät kaikki, tuhannet toverimme siellä pakkasen kynsissä Pohjolan hangilla, ja heti selviää minulle tehtäväni: olen sen koneiston palveluksessa, jonka on vastattava "selkäpuolen järjestämisestä". Kavahdan pystyyn ja käyn käsiksi papereihin, joilla saan valuttaa mustetta teidän vuodattaessa vertanne valkohangille. —

— — — Kun tuntuu olevan hetken rauha yön tunneilla, pistän paperille joitakin mietteitä, joita aivoissani kuumeisina pyörii.

Kummallinen on tämä kumous. Ei osannut sitä tuollaiseksi kuvitella. Kuvauksissa, joita luimme, oli etualalla suuret mielenosoitukset, valtavat kansanjoukot, katusulut, taistelu poliiseja ja sotaväkeä vastaan, muutaman vuorokauden hurja temmellys ja sitten ratkaisu: voitto tai tappio. Nyt ei ole niin. Miksi? Siksi, että se temppu suoritettiin meidänkin puolestamme Pietarissa jo lähes vuosi sitten ja silloin keskeneräiseksi jäänyttä kumousta korjattiin jonkun kerran kesällä, kunnes sitten marraskuun vallankumous loi bolshevikitoveriemme johdolla työväen vallankäytön.

Muistathan, kuinka sydäntämme sykähdytti viime kevättalvella tulleet tiedot, että kukistettu oli verisen tsaarin valta. Salamana iski silloin mieleemme, molempien mieleen yhtaikaa: entä meillä? Mitä teemme me? Onhan niin paljon kumottavaa täälläkin! — Tuo ajatus mielessä syöksyimme tuhansin tovereinemme työpaikasta kadulle ja Siltasaarta kohti ohjasimme askeleemme. Lähdimme tunnussanaa hakemaan.

Muistathan, että meitä kohtasi pettymys. Meille ei osoitettu välittömästi kumottavaa. Sen sijaan, kuten niin monesti ennenkin, saimme hyväksyä joukon ponsia. Kyllä ne vaatimukset, sen myönsimme, oikeita olivat: valtiollinen kansanvalta, kunnallinen äänioikeus, torpparien vapautus, työväen lait, vanhuudenvakuutus! Ja kyllähän me senkin ymmärsimme, että kun kerran oli kokoontumassa eduskunta, jossa oli sosialistinen enemmistö, niin olisihan hyvä, jos voisi tehdä vallankumouksellisia päätöksiä muodon puolesta ihan laillisesti! Alistuisivat vastustajammekin helpommin, sanottiin. Lienee totta, mutta kyllä minä sydämestäni yhdyin sen vanhan työtoverin hartaaseen kiroukseen, että "olisi nyt edes ajettu ne valtuusherrat ulos." — Olisi tosiaankin sietänyt.

Mutta saimmehan toki jotain tyydytystä mekin. Saimme tapella itsellemme 8 tunnin työpäivän, saimme olla mukana valtavissa mielenosoituksissa ja poistimme poliisin. Tämä "reformi" tuntui silloin minusta aika lailla mitättömältä, mutta nyt ymmärrän, kuinka tärkeä se temppu oli. Olihan poikki se porvarien palvelussapeli. Ja olihan meidän poikia tutustumassa siihen koneistoon, jonka langoissa koko suurkaupunki on — aika tarpeellinen asia nyt.

Mutta mitäpä minä sinulle historiaa latelemaan rupean. Voithan ajatuksissani itsekin kerrata viime kesän tapahtumat: eduskuntaenemmistömme taistelun porvarien matalaa jarrutusta ja Kerenskin hallituksen kierouksia vastaan; suuret mielenosoitukset, joilla ajettiin eduskunnassa läpi kunnallinen äänioikeus ja 8 tunnin laki; valtalain hyväksyminen ja eduskuntamme hajoitus. — Ja silloin, kuten hyvin muistanet, meille alkoi vasta selvitä, mitä vallankumous todella vaatii. Meidän vaistomme sanoi, että nyt on jotain tehtävä tai nylkevät porvarit meidän selkänahkamme lopultakin — eivät tietenkään itse sitä nylkytyön likaisinta osaa viitsi suorittaa, vaan palkkaavat sitä varten lahtareita! Meidän vaistomme, proletaarinen tuntomme sanoi, että taistelua on nyt jyrkennettävä . — Mutta onko se sosialidemokraattista? kysyttiin. Meillä oli taikainen kunnioitus tuota sanaa kohtaan. Olihan sen nimessä meille, työn uuvuttamille raatajille, auennut aatteiden ja ihanteiden taivas. Se oppi oli antanut käsiimme elämän ymmärtämyksen avaimen. Historian porvarisvalheet paljastuivat, luonnon ihmeet selkenivät ja kapitalismin ovela riistokoneisto oli alastomana edessämme. Ei ollut sitä kysymystä, johon emme oli sosialidemokratialta vastausta saaneet. Ja vaikka eivät kirjamme yksityiskohtaista opastusta joka asiaan antaneetkaan, niin antoivat lehtemme lisää ja oma järki sanoi loput.

Nyt me kysyimme siltä rakkaaksi käyneeltä sosialidemokratialtamme: eikö ole meillä muuta pelastusta miekkojaan hiovia lahtareita vastaan kuin ammattiyhdistysten aseettomat järjestöt, järjestöjen kokoukset ja mielenosoitukset sekä edustajaimme sanasota porvarien parlamentissa? Meillä oli, kuten muistat, tovereita, jotka sanoivat, että siinä se on kaikki. Vakuuttivat vielä, että se riittää, ja kielsivät "hosumasta" ja "haaveilemasta".

Mutta me emme uskoneet niitä. Parempi tuntomme sanoi, että niin ei voi olla. Ja me otimme esille kirjamme. Tutkimme Kautskya: "Tie valtaan", "Yhteiskunnallinen vallankumous", luimme Marxin puheita ja suomennoksia venäläisten tovereitten artikkeleista. Ja meille valkeni vallankumouksellinen sosialidemokratia! Me ymmärsimme "laillisen" taistelun merkityksen, mutta me näimme myös sen rajat. Me saimme vahvistuksen oman vaistomme äänelle, joka sanoi, että aseistettu vastustaja on vain aseilla masennettavissa. Me totesimme, että vallankumouksen saavutusten takaamiseksi on tärkeimpiä tehtäviä työtä tekevän kansan aseistaminen kaiken varalta.

Ja me liityimme kaartiin. Kuinka minua naurattaakaan porvarien puheet, että me kaartilaiset muka olisimme olleet innostuneita (!) sotilaallisiin harjoituksiin ja sotalaitokseen! Me, sodan viholliset, jyrkät antimilitaristit, aseitten riisumisen vaatijat, mekö olisimme niitä himoinneet? Hyi semmoisen ajattelijoillekin. Eikä ne harjoitukset meitä miellyttäneet. Muistat, kuinka niitä väliin kiroilimme. Mutta me ymmärsimme, että jos missä, niin tarvitaan sotilaallisessa toimensa järjestystä ja kuria. Siksi alistuimme harjoituksiin.

Ikävä kyllä kävi aseistautuminen hitaasti. Käsitykseni on, että jos olisimme ennättäneet aseistautua edes yhtä rintaa lahtarien kanssa, ei ehkä tätä sotaa olisi syttynytkään. Ne olisivat taipuneet tyydyttäviin uudistuksiin ja kansamme olisi säästynyt sisällissodan hävityksiltä. Mutta, vielä kerran: ikävä kyllä, emme voineet saada riittävästi aseita. Pietarissa kukkoili Kerenski. Sitä totteli suuri osa sotaväkeä ja enimmäkseen vain rahalla ostaen saimme aseen tapaisia — jos saimme ollenkaan. Porvarit sen sijaan saivat niitä mistä lienevät saaneetkaan. Saksasta, Ruotsista, Venäjältäkin, jopa täkäläisiltä upseereilta ja pimeiltä sotilailta ostaen.

Huolestuneina ja kasvavalla kiukulla katselimme niiden röyhkeilyä. Palavasti odotimme käännettä, joka meille antaisi turvaa niiden teurastaja-aikeita vastaan. Odotimme, odotimme. Jo tuli marraskuun vallankumous Venäjällä ja sen heikko heijastus meillä: suurlakko. Muistathan, kuinka silloin kirosimme sitä, ettei menty pitemmälle. Raskaasti arvostelimme puolueemme luottamushenkilöitä. Voimme vieläkin sitä asiaa arvostellen ajatella. Mutta historia vasta ratkaisee, olisiko silloin ollut parempi kuin nyt. Ymmärrän kyllä esitetyt syyt: meillä varsin vähän aseita, puolueemme keskuudessa ei sellaisen toiminnan välttämättömyys vielä selvinnyt — ja yhtä ja toista muuta.

Mutta mitä siitä enää. Asiat ovat niinkuin ovat. Sen olen materialistisen historiankäsityksen koulussa oppinut. Pääasia on, että Suomen työväelle, koko puolueemme laajoille joukoille, toki sen jälkeen kävi selväksi yksi suuri totuus, se että nyt on edessä ratkaiseva ottelu. Porvaristo tahtoo hinnalla millä tahansa masentaa työväen liikkeen. Se tahtoo maamme valtiollisesta itsenäisyydestä tehdä rahamyllyn, joka kulassivoitot kymmenen-, satakertaisiksi kohottaa. Talonpojillekin se uskotteli kultaista tulevaisuutta voikauppojen kautta. Sen tiellä oli vain sosialidemokratia. Hinnalla millä tahansa oli se lyötävä maahan.

Vasta suurlakon jälkeen selvisi kaikille Suomen porvarien verenkarvainen sisu. Niiden lehdet purkivat sappea ja valoivat myrkkyä. Kostoa, kostoa, kostoa! Niin ne huusivat. Sama, vaikka hienompaan muotoon pukeutuneena, oli sävy niiden edustajapuheissa. Muistathan, veljeni, kuinka eduskunnan lehterillä ilta- ja yökausia istuen kiroilimme kuunnellessamme niiden tekopyhää julkeutta. "Järjestyksen" nimessä ne julistivat aikovansa lahtarikaartit laillistuttaa — ja olivathan ne jo sen salassa tehneetkin. Ja meidän kaartimme ne sanoivat muka "laittomina" hajoittavansa.

Asema kävi selväksi. Kysymys oli vain ajasta. Jännitys kasvoi. Koetimme kiireisesti saada varustuksemme kuntoon. Mutta sittenkin, kuten kai aina, tuli taistelu yllättävänä vyörynä yllemme. Lahtarit lähtivät liikkeelle ja meidän täytyi iskeä.

Ja sinä olet nyt rintamalla! Sinä, anti-militaristi ja lempeäluontoinen nuorukainen, sinä vuodatat verta ja uhraat veresi työväen asian puolesta. Minä kadehdin sinua. — Sinä voit arvostella ankarastikin meitä, konttorien kirjoittajia, ettemme tee enemmän hyväksesi, eikä vain sinun, henkesi uhraavan veljesi, mieskohtaiseksi hyväksi, vaan asiamme hyväksi. En kadehdi sinun kärsimyksiäsi, sillä olen ihminen. Sinä sen sijaan voit kadehtia minun lämmitettyä huonettani. Kun sanoin kadehtivani sinua, tarkoitin sitä, että tahtoisin mieluummin antaa henkeni kentällä, kuin kantaa ajatusta, että ehkä emme tee kyllin voimaperäistä työtä täällä.

Minä virkamiehenä! Ajattele, kuinka naurettavaa! Minä, runollinen sielu, jolle korkeat paperipinkat ovat tuiki vastenmieliset, minä istun nyt viheriäverkaisen pöydän ääressä, vanhojen kirjain ja tomuisten asiakirjakaappien keskellä! Mutta, herran kiitos, ne vanhat kirjat ja paperit saavat meidän puolestamme olla rauhassa. Emme ole tulleet tänne niitä käännelleiden byrokraattien koneellista työtä matkimaan. Me olemme luomassa uutta . Meidän täytyy, kuten sanottu, pitää huolta selkäpuolen järjestämisestä. Työt on saatava käyntiin, liikenne pidettävä kunnossa, työväen valta siviilihallinnossa vakiinnutettava, kansalle ja armeijalle saatava leipää ja taisteluvälineitä. Kaikki tuo on tehtävä tai on edessä turmio. Siksi käy kuumeinen työ kanslioissa, siksi täytyy meidän pelata byrokraattia ja siksi istun nyt täällä, tappelen kynälläni sekä puhelimen ääressä. Ja samalla kuvittelen joukkojamme huurteisissa metsissä vaanivien lahtarisissien luodeille alttiina.

On aamuyö. Täytyy vetäytyä muutamaksi tunniksi tuohon sohvalle, jotta pää olisi taas aamulla selkeänä. Olen aatoksissa luonasi ja — ehkä vielä taistelen rinnallasikin!

Sosialistien paremmisto on aina vaatinut, että yksityisten rikoksia ja hirmutekoja ei saa kirjoittaa puolueen laskuun. Mellakat ja ryöstöt ovat tuomittavat ja rangaistavat. Ja niitä kyllä ohimennen tuomitaankin ja luvataan rangaista, mutta niin pian kuin tuomion välttämättömyys on myönnetty, seuraa säännöllisesti pitkä puolustuspuhe, jossa koetetaan selittää ja ymmärtää, ja lopulta pannaan kaikki porvarien syyksi. Kun eduskunnassa oli esillä välikysymys Turun mellakoista, oli siellä yksi ainoa sosialisti, joka todella tuomitsi niitä, kaikki muut "ymmärsivät". Merkitsen taas sellaisen tapauksen muistiin. Eräässä kirjoituksessa tämän päivän "Tiedonantajassa" on puheen ollessa sodan raakuuksista, seuraava lause: "Emme voi emmekä tahdo väittää, että jokainen punakaartilaisen teko olisi puolustettava, joskin se on ymmärrettävä." Mutta jos jokainen punakaartilaisen teko on ymmärrettävissä, on se kai myöskin anteeksiannettavissa ja tulee luultavasti anteeksi annettavaksikin. En ole ainakaan nähnyt mainittavan ainoatakaan tuomiota, vielä vähemmän sen täytäntöön panoa, jonka näin totean, en tiedä joko monennenkin kerran.

Kun eräässä salaa levitetyssä lehtisessä "joukko Helsingin puolueettomia venäläisiä" kääntyy venäläisten sotilaiden puoleen antaen heille tietoja valkoisten etenemisestä ja punaisten mieshukasta ja kehottaen heitä pysymään erillään valkoisen ja punaisen Suomen välisestä sodasta, huudahtaa "Tiedonantaja" sen johdosta: "Konnat käyttävät konnan keinoja… Me toivomme, että venäläiset toverimme pitävät huolen siitä, etteivät heidän vähemmän itsetietoiset asetoverinsa takerru Suomen porvariston niin katalasti virittämiin ansoihin", ja vaatii "sellaisten sepustusten levittäjät kiinni otettaviksi ja saatettaviksi hyvin ansaittuun rangaistukseen vallankumouksen vahingoittamisesta."

Mitä sanottaneekaan seuraavasta oikeuden periaatteesta, jonka lausuu julki eräs Taavi Korpi hallituksen äänenkannattajan tänpäiväisessä n:ossa:

"Oikeusistuin on muutettava kansanvaltaasemmaksi, sikäli kuin se voidaan muuttaa näillä voimilla. Luokkatuomio on hävitettävä, niin että ei edes nykyisin vallassa oleva työväestö harjoita luokkatuomioitaan niitä kohtaan, jotka ovat nyt meidän vihollisiamme. Kuitenkin olkoon syrjäytetty oikeuskäsite aikana, mitä me nyt elämme . Siinä muodossa, että meidän pitäisi kohdella vastustajiamme hellävaroin, koska he ovat tehneet itsensä syypäiksi niin suureen verenvuodatukseen, mitä nykypäivinä tapahtuu."

Nyt on Suomen Pankin Kotkan konttorikin saatu toimimaan, kun on saatu kassat "inventtoiduiksi". Inventtoiminen = sisäänmurto.

Jotkut punaiset kunnat ovat nähtävästi kääntyneet hallituksen puoleen laina-anomuksilla. Raha-asiain osasto vastaa valtuutetun J. Kohosen kautta kiertokirjeellä, että vaikka porvarillinen kunnalliskomento onkin saattanut kuntain raha-asiat kurjaan tilaan, jopa useilla seuduin, tyhjentänyt kuntien kassat ihan tyhjiksi, kuntien kuitenkin on parasta itse hoitaa taloudelliset asiansa eikä yksinomaan kääntyä valtion puoleen laina-anomuksillaan. Toveri Kohonen antaa pari hyvää neuvoakin kuntien finanssien parantamiseksi. Työttömiä on ohjattava hyödylliseen ja suunnitelmalliseen työhön, tuloja tuottavia yrityksiä on perustettava (ei kuitenkaan sanota mitä) — noin vain ilman muuta, yhtäkkiä. "Tällä tavoin vahvistetaan suuresti vallankumouksen asemaa ja turvataan sen saavutukset."

Irmari Rantamalalla on tänään "Työmiehessä" komea, asian paatosta uhkuva, voimakkain rytmein vyöryvä, runoilijan innoituksen sanelema kirjoitus "Eteenpäin". Hän yleensä rähisee ja väittelee, väärentää ja valehtelee, on ilkeä, on ilmiantaja, kummallinen sekoitus kaikenlaista, minulle henkilönä ja kirjailijana arvoitus. Hän on sitä sekavaa, mitä hänen mammuttiromaaninsa — Harhama. Tässä muutamia otteita:

Sillä mitään muuta tietä ei enää ole. Takana ovat portit kiinni muuratut. Paluutiet ovat haudoiksi avautuneet. Takana on kuolema. Ei ole siis enää muuta käskyä kuin: Eteenpäin!

— Viime kesäisten pulien aikoina lausuin eräälle: "Kansalaissota on ovella." "Niinkö luulette?" kysyi kuulijani. "Aivan varmasti."

Ja niin on nyt kutsuttu eteemme onnettomuus. Se on kutsuttu maillemme yhdistyneen porvariston voimalla. Tuho ja turma on astunut tähän maahan porvariston tahdosta ja käskystä. Kun riistävän luokan sokeat laumat tarttuivat aseisiinsa, oli verinen haamu loihdittu ulos piilostansa. Orjuutettu työväen luokka tajusi, mikä tuho ja turma oli sen eteen asetettu. Sillä työväenluokalle oli porvariston aseistautumisena lausuttu luja: Kädet ylös! Kautta maan kuului työväen luokalle riistäjien luja ja armoton käsky: Polvillenne!

Mikä turman ja tuhon käsky! Mikä onnettomuuksien ja tuskien sana! Kaikki sovittelut oli haudattu. Kaikki rauhan sanat oli paareille pantu ja hautausmaalle viety. Työväen edessä oli vaali elämän ja kuoleman välillä, vaan ilman miettimisaikaa, harkintaa, ilman armoa ja ehtoja. Sen työväen piti antaa nopea vastaus ja se ei voinut antaa muuta kuin yhden ainoan vastauksen:

Sillä muuta vastausta ei voitu antaa, jos mielittiin elää. Aseistautuneen orjuuttajan edessä oli valittava joko kahleet käsiin tai pistin olalle. Kädet tarttuivat silloin kivääreihin. Orjajoukko nosti pistinmetsän olallensa, sillä muuta se ei voinut tehdä.

Sillä nyt oli riistävän luokan pakoituksesta astuttu se askel, jota ei voida koskaan takaisin astua. Kaikki paluutiet oli tuhottu. Kaikki sillat takana on veteen hajoitettu. Elämän toivo oli enää ainoastaan edessä. Takana on orjan häpeällinen kuolema. Työväestöllä ei enää voinut olla itsellensä muuta kuin yksi ainoa käsky, käsky:

Se käsky kuuluu nyt köyhälistön povesta äänettömänä ja lujana, kuin tulisi se vuorien ytimien lujasta hiljaisuudesta. Työn kovettamat kourat puristuvat yhä tiukemmin aseen ympärille. Rauhallisen työmiehensä majan ovelle oli porvaristo kutsunut tuhon. Se oli käskenyt paljon kärsineen orjansa kantamaan vapautensa idut hautaan. Ei ole silloin muuta tietä kuin:

Historian sortokausi hajoaa. Kuoleva aika vavahtelee kuolintuskissansa. Hautansa ääressä seisova riistoluokka on syössyt maan veriin, huutanut taivaalle pimeyden ja yön. Veren, kaiken hinnalla se on päättänyt täyttää oman hautansa työläisluokan vapaudella.

Jokainen harha-askelkin taapäin on nyt askel orjuutta ja kuolemaa kohti. — Pieninkin epäilys on jo askel armotonta tuomaripyöveliä kohti. Köyhälistön aseistuneiden rivien yllä vaakkuvat yön mustat korpit.

Pois kyselyt, pois kaikki. Korvat ovat nyt tukitut, sillä orjuuttajan korva on muulloinkin kiveä orjansa äänelle. Jalka yhä lujemmin taistelupaikan maaperään, sillä ainoastaan orjansa miekan ääntä kuulee orjuuttajan korva. Takana on ainoastaan vapauden hauta. Vapaus on edessä. Sitä kohti.

Kaikki muut käskyt ovat meille kuolleet. Kaikki muut äänet maailmassa ovat meille haudatut. — — — Takanamme odottavat meitä orjuuttajiemme kahleet. Siellä istuvat julmat tuomarit, verimaljat valmiina kädessä. Vain sinun luonasi on meillä elämä ja maailma luvassa. Yhä päättävämmin siis:

Yhä tiheämmin riviin eteenpäin! Koko maailman köyhälistö katsoo tänne, odottaa. Ei väsymystä. Sortaja on kutsunut aseet olallemme. Yhä lujemmin siis käsi niihin kiinni, siksi kunnes suureen päämääräämme on päästy! Näkymättöminäkin täytyy niiden voida tehdä näkyviä tekoja. Ahtaimpiinkin soppiin pakoitettuna täytyy niiden jaksaa tehoita halki maan, laajoille aloille. Valittavana ei ole muuta kuin joko riistäjien säätämä orjuus ja kuolema, tai sitten niillä aseilla ja verellä ostettu vapaus ja elämä. Ei siis ole myös mitään muuta käskyä, ei muuta tunnussanaa kuin raudanluja:

Punaisten pysäyttäminen Vilppulassa, josta oli seurauksena, että heidän aikeensa saada haltuunsa Haapamäen—Pieksämäen rata ja siten eristää Pohjanmaan ja Karjalan joukot, on heille nähtävästi katkera pettymys. "Työmiehessä" lohduttelekse eräs strateegi kuitenkin sillä, että vaikka liikuntamahdollisuus linjalla Haapamäki—Pieksämäki—Elisenvaara—Viipuri vielä onkin lahtarien käsissä, sen käyttäminen kuitenkin nyt on käynyt vaaranalaiseksi, koska se milloin tahansa voi katketa useammasta kohtaa.

Tuskinpa sitä numeroa, jossa ei kalastettaisi ihmisiä, milloin verkko-, milloin syöttipyydyksillä, koetettaisi vuoroon pelotella, vuoroon houkutella, joskaan ei porvarillisia, niin ainakin pikkuporvarillisia. Koulunopettajia, ylioppilaita ja koulunuorisoa taistelee murha-ase ojennettuna työväkeä vastaan, teurastaen säälimättömästi. Heitä, kurjia kouluherroja on kohdeltava köyhälistön vihollisina. Rautatien alempaa virkakuntaa ei uhata, vaan koetetaan houkutella sillä, että heillä on kaikki voitettavana vallankumoukselta. Kirjoittaja ei tahdo jaksaa mitenkään ymmärtää, kuinka pikkuvirkailija "sokaistuna, kärsimyksistä huolimatta, yhä edelleen on valmis kumartamaan ja palvelemaan sitä herraa, joka häntä on säälimättä nälkäpalkalla ilman oikeuksia pakottanut tekemään työtä kapitalistien hyvinvoinnin takia."

Eräässä kirjoituksessa "Miksi oikeuskäsitteet ovat alkaneet horjua" koetetaan työväen aktiivista esiintymistä puolustaa m.m. sillä, että porvaristokin on aktiivisesti vastustanut eräitä kansanvaltaisia lakeja m.m. elintarvelakia, joka syntyi eduskunnassa sosialistien toimesta. Sitä lakia ovat vastustaneet ja rikkoneet kaikki tuottajat, elintarvelautakunnat, jopa maan hallituskin. "Jos tuollaisia tapauksia nähdessään myöskin työväestö joskus horjahtaa pois oikeuden poluilta, ei sitä tarvitse ensinkään pitää ihmeteltävänä." Siis jotakuinkin näin: kun porvaristo rikkoi elintarvelakia, saa työväki tehdä vallankumouksen. Mooseksen laki salli ottaa hampaan hampaasta, työväki on ottanut koko pään.

Olen tässä kenkiäni säästääkseni ajellut raitiotiellä kaikessa viattomuudessa, kuitenkin ihmetellen, että niin monet kulkevat jalkaisin. Joku huomautti minulle että raitiolla ajaminen on kapinallisten kassan lisäämistä ja että raitioliikettä joka on takavarikoitu vallankumouksen hyväksi, siis on boikotattava. Vaikka en luulekaan, että raitioteiden tulot missään tapauksessa riittävät menoihin, eikä teolla ole käytöllistä merkitystä, on se periaatteellisesti aika reippaasti tehty. Sillä on ainakin kauas kantava kasvattava vaikutus. Lapsi pyrkii vaunuun niinkuin ennenkin. Äiti jatkaa jalkaisin matkaansa ja selittää hänelle syyn, miksei hän nouse vaunuun. Lapsi tulee luultavasti ikänsä muistamaan tapauksen ja opetuksen. Pitäisi vain olla samalla matkustamatta rautatiellä, olla käyttämättä sähköä, kaasua ja vettä ja puhelinta ja syömättä Tokoin viljaakin. Onhan juttu pulmallinen. Joku tahtoi minulta vastausta kysymykseen: kummallako tavalla edistän enemmän omaa asiaani: olemalla ajamatta raitiovaunussa ja käyttämättä vihollisen nopeita kulkuneuvoja vastavallankumoukselliseen toimintaani vaiko kuluttamalla kenkiäni ja siten tekemällä itselleni vahinkoa ja hidastuttamalla samalla toimintaani? En osannut vastata muuta kuin: Yksi taitaa enemmän kysyä kuin j.n.e. En rohkene kuitenkaan väittää, että tämä olisi oikea vastaus kysymykseen. Ihailen kaikessa tapauksessa niitä, jotka jaksavat pitää aatteen lipun niin korkealla, että kulkevat lumisohjussakin, ennenkuin nousevat vaunuun. Siellä on muuten runsaasti tilaa tätä nykyä.

On oikeastaan ollut joutavaa väitellä siitä, kuka tämän taistelun alotti ja kenen oli syy. Eihän voi olla epäilystäkään siitä, mistä päin hyökkäys tuli. Onhan meidän sosialidemokraattisella liikkeellä jo aikoja sitten, miltei alunpitäenkin, ollut tappelua hierova, kimppuun käyvä luonne. Se pääsi alkuvauhtiinsa ensimäisen vallankumouksen, marraskuun suurlakon aikana. Se tosin silloin yhdessä muiden kanssa vain pysähytti pyörät, mutta tyytyi vain pakosta panemaan ne jälleen liikkeelle. Pian yritetään uudelleen! siihen uhkaukseen päättyi suurlakko ja siitä aikoi aktiivisen toiminnan valmistelu, sen höyrypannun lämmittäminen, jonka kone nyt puhkuu. Senjälkeen se määrätietoisesti pyrkii kumoukseen. Kumous, vallankumous, väkivaltainen vallananastus on ollut sen teoretikoiden tietoisena suunnitelmana. Tämän teorian toteuttajain menettelytapana on aina ollut asettaa uusi päämaali, niin pian kuin joku oli saavutettu, ettei vain pysähdyttäisi tähän rauhalliseen saavutukseen. Ensin suurlakko, sitten alinomaiset pikkulakot, alinomainen ryntäily ja jalkakampipolitiikka eduskunnassa, joka tilaisuuden agitatoorinen hyväkseen käyttäminen. Kuta enemmän annettiin, sitä enemmän vaadittiin. Kuta enemmän porvarillinen yhteiskunta, taistelua välttääkseen, väistyi, sitä kiinteämmin oli sosialidemokratia sen kintereillä niinkuin susilauma ahdistamassa hirveä, antamatta sen hetkeäkään hengähtää. Tämä kaikkihan on todettu jo tuhat kertaa, mutta todettakoon vielä tuhatyhdennen kerran. Viimein täytyi ahdistetun pysähtyä ja antautua taisteluun. En sano sitä päivitellen, sillä sellainenhan on aina maailmanmeno. Uusi ryntää, vanha puolustakse ja turha on tulla siitä senttimenttaaliseksi. Se on voitto, joka ratkaisee ja voiton antaa voima ja ennen kaikkea elinvoima.

Me varmasti nyt voitamme, mutta voitammeko seuraavallakin kerralla, joka varmasti tulee? Mutta voitimmepa tai tappasimme, ei täällä meillä nyt ratkaista kapitaalin ja työn maailmantaistelua, ei lopullisesti edes tätä omaamme. Tulipa Suomesta länsimainen porvarillinen tasavalta tai hetkiseksi itämais-bolshevistinen kommissaarivalta, ei se, niinkuin johtajat omahyväisyydessään laumoilleen uskottelevat, vaikuta mitään muuanne, tuskin edes Ruotsiinkaan asti.

Heidän heikoin kohtansa on se, että he voittaenkaan eivät saa toteutetuksi omia ihanteitaan. He tahtovat pystyttää kansanvallan, työväen tasavallan, mutta heidän kömpelöissä ja samalla heikoissa käsissään siitä syntyy työväen diktatuuri, tirannius, ehkä hirmuvalta, joka kaatuessaan kaataa.

Mutta mitä tulee, jos me porvarit voitamme? Siinä vasta koetetaan, mihin porvarillinen yhteiskunta kykenee. Voittomme on meille vaarallisempi kuin tappio, sitä vaarallisempi kuta helpompi se on. Tulemmeko lainkaan olemaan uuden tilanteen tasalla? Sallin itseni sitä epäillä. Mekin luultavasti iskemme yli maalin, kurkotamme kuuseen ja kapsahdamme katajaan. Olemme siinäkin suhteessa "katajainen kansa". Touhuamme, riitelemme, rähisemme, niinkuin ukot kirkonkokouksessa, ja joku kirkkoherra sanelee päätöksen pöytäkirjaan, tukenaan ja takanaan joku korkea-arvoinen tuomiokapituli.

On siis verrattain vähän merkitystä sillä, kuka alotti ja kuka lopetti. Kaikki riippuu siitä, mitenkä asiat järjestetään sen jälkeen, kuin niitä päästään järjestämään.

Sain kuulla jotain oloista maaseudulla, m.m. Tuusulassa. Siellä ovat punaiset pitäneet kotitarkastuksia joka huvilassa, on etsitty aseita, m.m. Hjeltien Lepolasta, Eero Järnefeltiltä ja Jean Sibeliukselta, joilta on saatu joitain vanhoja muistomiekkoja ja seinäkoriste-aseita. He eivät saa olla missään telefooniyhteydessä edes keskenään. Joka tien haarassa on vartija, joka vaatii passia. Kun Sibelius aamukävelyillään säveltää, pysäytetään hänet, ja täytyy hänen näyttää passi jollekin Järvenpään kartanon muonamiehen pojalle. Suuri säveltäjä on heille vain tavallinen porvari.

Suurtilan omistaja A. Aminoff Ruovedellä on ammuttu. Lienee matruusien työtä. Hän oli kansan mies, kuntansa asioita lämpimästi harrastava, hoiti hyvin väkeään ja alustalaisiaan, oli tehnyt melkoisia lahjoituksia m.m. keuhkotaudin vastustamisen hyväksi. Tapasimme usein toisemme Päivälehden aikoina. Vaikka olikin ruotsinmielinen, kallistui hän silloisiin nuoriin.

Kaikenlaisten virkojen hakijoita kuuluu seisovan pitkät jonot senaatin käytävissä. Kun tuollaiselle jonolle ilmoitettiin, että kelpoisuusehtona jonkun viran saamiseen vaaditaan todistus viiden luokan oppimäärästä, kuului tyytymätöntä murinaa: "Otetaan siis sittenkin vain herroja!"

Siihen aikaan kun sosialidemokratia, uuden eduskunnan kokoontuessa, otti ensi askeleitaan julkisessa valtiollisessa elämässä, joutuivat silloiset edustajat — syystä kylläkin — persoonallisenkin arvostelun alaisiksi. Heistä tehtiin melkolailla pilkkaa, raakaa, epähienoa ja epäonnistunuttakin, niinkuin meillä herrasväen on tapana tyhmästi tehdä pilaa talonpojasta, "tuppeliinista", moukasta. Semmoinen aina ärsyttää, katkeroittaa ja herättää pitkää vihaa. Nousukas on aina arka arvostaan. Kuinka kauan tuollainen kauna ja viha jäytää mielissä, näkyy tänpäiväisen "Tiedonantajan" pääartikkelista, jossa sanotaan m.m.:

Kun yksikamariset valtiopäivät kokoontuivat, ja työläisten edustajat asettuivat lainlaatijain joukkoon, otti porvarillinen sanomalehdistö tehtäväkseen pilkata ja saivarrella yksityiskohtia heidän esiintymisessään, asettaen naurunalaiseksi koko valtiopäivät, syystä että edustajien joukossa oli työläisiä. Sanottiin, että kaikki todellinen lainlaatijatyö kävi mahdottomaksi sellaisten pätemättömien ainesten mukana ollessa. Sosialidemokratisten edustajain sanoja ja lauseita morkattiin, heidän henkilökohtaisia ominaisuuksia herjattiin ja heidän yrityksensä esiintuoda ja puoltaa valitsijainsa mielipiteitä selittivät porvarislehdet kerrassaan epäonnistuneiksi.

Eilinen "Vapaa Sana" kuvaa valaisevasti sitä tukalaa asemaa, johon kapinalliset ovat joutumassa.

Parhaan kuvan kavaltajien tukalasta asemasta saapi lukemalla tarkoin heidän sanomalehtiensä pääkirjoituksia. Niistä käy empimättä selville, että heidän omassa leirissään ei nähtävästi suurin osa hyväksy venäläismallista sorto- ja hirmuhallitusta, vaan olisi halunnut pysyä rauhallisen ja laillisen parlamentaarisen toiminnan kannalla. Niiden sävy kohdistuu oikeastaan enemmän omien joukkojen kiihoittamiseen ja uskon vahvistamiseen, kuin uhkailuun ja kerskailuun laillisen yhteiskunnan kannattajia vastaan.

Anarkisteillamme on kestettävänä vaikeuksia, jotka yksinäänkin tulevat heidät ennen pitkää kukistamaan. Niinpä on heidän rahallinen ja taloudellinen asemansa mahdoton. Ne miljoonat, jotka he ryöstivät Suomen pankista, ovat pian käytetyt, ja silloin tulee turmiollisena eteen se rahapula, jonka poistamiseksi he nyt jo ponnistavat kaikkensa. Kruununveroja ei heille makseta, suurten tulojen veroja he eivät tule saamaan penniäkään, kunnallisveroja ei makseta liioin ollenkaan, sillä mitään laillista taksoitusta tai ulosotto-tointa ei voida nyt harjoittaa, vaan muuttuu sekin rosvoukseksi. Heti kun valmiina olevat setelit ovat käytetyt, rupeavat he luultavasti painamaan "omaa rahaa", mutta kansantaloudellisen lain mukaan häviää silloin heti viimeinenkin oikea raha käytännöstä jäljettömiin, eikä sitä saada liikkeeseen millään mahdilla. Suomen pankin ulkomaisia saatavia eivät he saa mistään muualta perityksi kuin korkeintaan Venäjältä, ja heidän maksumääräyksiään ei hyväksy ainoakaan pankki muualla ulkomailla. Kun Suomen pankin kultakassa ja kaikki arvopaperit ovat laillisen hallituksen käsissä, toisin sanoen, koko Suomen pankki sen hallussa, ei anarkistijoukkio voi keksiä mitään finanssisuunnitelmaa, jolla olisi vähintäkään menestymismahdollisuuksia. Jo siitä, ettei heillä ole minkäänlaista valuuttaa uusien seteleidensä arvovastikkeeksi ja takuuksi, seuraa, että tuota rahaa ei ainoakaan järkevä kansalainen, ei punaisinkaan kaartilainen, voi millään luottamuksella vastaan ottaa.

Toinen vaikeus johtuu elintarvepulasta. Kun koko se osa maatamme, jossa elintarpeita vielä oli, on hallituksemme vallassa, ei Uudenmaan lääni sekä puolet Turun ja Porin sekä Hämeenläänistä ymmärrettävästi voi hankkia lähestulkoonkaan sitä elintarvemäärää, joka siellä tarvitaan. Julkinen salaisuus on, että vilja Helsingissä on jokseenkin lopussa ja että ne määrät, mitä punakaarti saa siemenviljaa maaseudulta rosvotuksi, eivät riitä edes sen omien joukkojen ruokkimiseksi. Tuoretta lihaa ei ole ollut enää pitkään aikaan saatavissa ja maitomyymälät joutuvat sulettaviksi ennenpitkää, sillä maalta ei maitoa enää tule. Me hallituksen uskolliset kannattajat kestämme tämän tyynesti, mutta mielenkiintoista on nähdä, miten siihen suhtautuvat Helsingin kymmenet tuhannet työttömät, jotka jo nyt kärsivät kurjuutta johtajiensa hirvittävän kevytmielisyyden vuoksi.

Kolmas vaikeus on siinä, että koko yhteiskuntakoneistomme seisoo auttamattomasti. Ne oppimattomat ja sivistymättömät voimat, jotka he ovat haalineet kokoon apureikseen, eivät pysty mihinkään muuhun kuin armottomasti sotkemaan kaikki. Silläkin alalla on edessä ehdoton romahdus, jota he eivät voi millään asevoimalla välttää.

Neljäs vaikeus on siinä, että he eivät ole herroja omassa leirissäänkään. Mitä punakaarti tahtoo, se on komissarien täytettävä vastaan sanomattomasti. On suorastaan sääli nähdä sitä liehittelyä, jolla he kaartiansa kohtelevat. Voittamatonta surua ja murhetta näyttää johtajille tuottavan myös se, että kaikista varoituksista ja opetuksista huolimatta tämä kaarti yhä jatkaa yksityistä kostoansa laillisen yhteiskuntamme palvelijoita vastaan, käyttäen edelleenkin "rangaistuksena" kylmäveristä murhaamista.

Rauhallisesti voimme odottaa tämän "vallankumouksen" päättymistä: sen loppu on selvin sanoin määritelty Suomen voimassa olevassa rikoslaissa.

Valtion virkamiesten lakko ei anna rauhaa "Työmiehelle", uudestaan ja uudestaan se siihen palaa. Kun virkamiehet aikoinaan palvelivat Bobrikoffia, Seyniä ja Borovitinoffia, mikseivät he nyt palvele Manneria ja Tokoita? Esivalta kuin esivalta, ei toinen laillisempi eikä laittomampi kuin toinenkaan.

Vertailu ei oikeastaan aivan pahasti onnu, sillä ei olisi pitänyt silloinkaan palvella. Olisi pitänyt silloinkin tehdä lakko niinkuin nyt. Mutta se, mikä silloin jäi tekemättä, se tehdään nyt. Erehdys korjataan, on vahingosta viisastuttu. Vertailu ei onnu siinäkään, keitä ne palveltavat ovat, joita "Työmies" vertaa toisiinsa. Totean, että he itse vertaavat omaa hallitustaan Bobrikoffin ja Seynin vastaaviin.

J. K—la väittää tämänpäiväisessä "Työmiehessä", että lahtarit puhkaisevat uhriensa silmät pistimillä ennen pään murskaamista ja hakkaavat vielä elävältä jalat poikki, lisäten: "Ei mikään peto ole niin julma kuin porvari, jonka kukkaroon kosketaan."

Tämä kaikki on kyllä niin verisen totista, tai sanoisinko niin kuolemankalpean kaameaa — mutta joskus tarjoutuu kuitenkin joku koomillinen näky tai tapaus, joka väkisinkin vetää mielen hilpeäksi. On virkistävää nähdä porvarin esiintyvän aatelismiehenä kaikkine hänen eleineen ja sosialistin porvarina vastaavine eleineen.

Kullervo Manner on eilen avannut Suomen työväen tasavallan ensimäiset valtiopäivät niinkuin konsanansa joku valtionhoitaja, presidentti tai kuningas. Ja kaikki on muutenkin niillä valtiopäivillä käynyt samaan malliin ja tahtiin kuin niillä porvarillisilla valtiopäivillä, joiden puhemiehenä Mannerkin kerran toimi — lukuunottamatta juhlallista jumalanpalvelusta, jota ei ole pidetty.

Heidän duumansa kokoontui takavarikoidussa entisen eduskunnan Heimolassa. Sen nimenä on Työväen Pääneuvosto. Siellä on samat tuolit, samat pöydät, samat penkit ja osaksi samat penkinpainajatkin; luultavasti samat vahtimestaritkin ottamassa vastaan päällysvaatteita eteisessä ja jakelemassa asiakirjoja pulpeteille. Lain leijonaa tuskin on siirretty sijoiltaan, ellei se mahdollisesti itse ole kääntynyt päin seinää tai verhoutunut punaiseen lippuun. Lehdet eivät mainitse, oliko lehteriyleisöä ja millaista saapuvilla ja oliko keitään ulkomaiden diplomaateja läsnä.

Kullervo Manner, tämän tasavallan presidentti, avaa istunnon (sitä nimitetään, vaatimattomasti kylläkin, "kokoukseksi" à la Lundson) ja pitää puheen. Hän seisoo, luultavasti vesilasi vierellään, samalla paikalla, missä Svinhufvud vajaa kuukausi sitten. Hänen takanaan hallituksen tuoleilla mahdollisesti ovat ottaneet sijansa muut hallituksen jäsenet. Hänen ryhtinsä on komean etukumara, katse luja, ääni syvä. Puhe on painettu hallituksen sanansaattajan ensi sivulla niinkuin ainakin valtaistuinpuheet. Se on tyyni ja arvokas, niinkuin suuren valtiomiehen puheen tuleekin olla. Se tekee lyhyesti, asiallisesti ja aito-porvarillisparlamenttaariseen tapaan ja tyyliin selkoa hallituksen toimenpiteistä, luoden suuntaviivoja tulevaisuutta varten.

Syvältä ovat vallankumouksen voitot jo järkyttäneet Suomen yhteiskuntaa. Porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen monet valta-asemat ja voimakeinot on riistäjäluokalta temmattu. Niitten virkavalta on huomattavalta osaltaan kukistettu ja avattu tie vallankumouksellisen kansanvallan hedelmälliselle vaikutukselle. Maan valtiollinen keskusvalta ja sen elimet ovat työväen käsissä. Kunnallisen vallan käyttö on niinikään työväenluokan vankoissa kourissa. Vallankumouksensa suurten tarkoitusten puolesta toimimaan on työväki nyt kerran pannut nuo vuosisatojen kehityksen luomat elimet, tarpeettomat niistä poispyyhkäisten ja toisiin valaen työväenluokan tarpeitten mukaisen uuden sisällön.

Vallankumous hävittää vanhaa ja lahonutta. Porvariston luokkalait on suistettu voimastaan ja vaikutuksestaan. Tilalle on ehditty luoda joukko köyhälistön eri kerrosten taloudellista ja henkistä vapautta turvaavia säädöksiä ja siten vakiinnutettu Suomen köyhälistön voittoisaa etenemistä lopullista vapautumistaan kohti. Paljon on tässä vielä työtä. Se on oleva lähimpäin aikojen päätehtävä.

Ne tehtävät, mitkä vallankumous on asettanut työväen elimien suoritettaviksi, eivät ole helpot. Porvariston valtakausi jätti jälkeensä äärimmilleen kärjistyneen elintarvekurjuuden. Kapitalistit ja niiden virkakätyrit koettavat saattaa koko yhteiskuntakoneiston seisaukseen, ja häiritä kansan uudestiluovaa työtä. Näiden suurten vastusten voittaminen on epäilemättä lähiaikoina kysyvä erityisesti vallankumouksen ylimmän valtaelimen, Työväen Pääneuvoston, kaikkea tarmoa.

Suomen työväen suuren vallankumouksen yhtenä tärkeimpänä päämääränä on rakentaa kukistetun herravallan raunioille valtiollisen kansanvallan korkea rakennus. Se on tapahtuva uuden valtiosäännön säätämisellä. Niin pian kuin julmat kansan viholliset ovat koko maassa voitetut, on Suomen kansalle tarjottava tilaisuus yleisellä kansanäänestyksellä hyväksyä itselleen uusi valtiosääntö. Tästä aikoo Kansanvaltuuskunta lähimmässä tulevaisuudessa esittää Työväen Pääneuvostolle perustuslakiehdotuksen, jonka kautta luotaisiin maahan todellinen kansaneduskunta sekä varma pohja kaiken työtätekevän kansan tulevaisuudelle. Näin voidaan varmimmin edistää Suomen työtätekevän kansan suurten joukkojen yhteisonnen lähentymistä.

Valheellista parjausta on siis se vastavallankumouksellisten syytös, että työväki tavottelisi vähemmistövaltaa. Vallankumouksellinen työväenluokka edustaa tosiasiassa kansan enemmistön asiaa, puoltaa palkkatyöläisiä, torppareja, maaseudun maatonta köyhälistöä ja pikkuviljelijöitä, kaupunkien kurjalistoa ja muita suurkapitalistien riistämiä. Kaikille näille taisteleva työväki suuria uhreja kantaen valloittaa paremman elämän perustukset.

Vallankumouksellinen taistelu ei ole päättynyt. Raskaat ponnistukset ovat vielä edessä. Kansan viholliset saavat apua ulkomaisilta kapitalistiryhmiltä muodossa ja toisessa. Se on hidastuttanut työväen lopullisen voiton saavuttamista. Mutta työtätekevän kansan asia ei voi sortua. Sen voitto on historiallinen välttämättömyys. Sen taistelu on elimellinen osa köyhälistön kansainvälistä vapausliikettä. Sen takia se on voitokkaana etenevä.

Kasvakoon Suomen työtätekevän kansan taistelujoukko! Lisääntykööt sen voimat! Mukaan kaikki, joille kansan yhteisonni on rakas! Siten on vallankumouksen voitto taattu ja sen saavutukset turvatut!

Toverit! Pääneuvoston jäsenet! Teillä on tärkein asema työväen suuren vallankumouksen asian valvomisessa. Kansanvaltuuskunnan puolesta tervehdin Teitä, toverit, nyt alkaessanne työnne.

Tämän jälkeen käy kaikki voidellusti ja virallisesti niinkuin konsanaan. Nimenhuudon toimitettua valitaan Pääneuvoston puheenjohtajaksi tov. V. Perttilä ja varapuheenjohtajiksi K. Tuominen ja A. Lehto. Sihteeriksi oli tähän istuntoon kutsuttu Väinö Jokinen. Puhemiesneuvoston — sekin siis on — on tehtävä ensi kokoukselle ehdotus sihteerin toimen järjestämisestä.

Juhlatilaisuudesta ei puutu sähkösanomaakaan. Sen on lähettänyt Hangon sos. dem. työväenneuvosto.

Näiden alkuvalmistelujen jälkeen alkaa asiain käsittely. Kansanvaltuuskunnan jäsenten puolesta esitetään kokoukselle kirjelmä, jossa he jättävät paikkansa Työväen Pääneuvoston päätösvaltaan. "Jos tahdotte, toverit, toisia miehiä vallankumoushallituksen tehtäviä täyttämään, niin sanokaa se millä hetkellä tahansa yhteisten järjestöjemme kokousten kautta, ja on heti jokainen meistä valmis siirtämään ohjat kenelle te määräätte."

Kokous lähettää kirjelmän vasta perustettavaan perustuslakia laativaan valiokuntaan kehoituksella, että Kansanvaltuuskunta siihen saakka, kunnes asia palaa valiokunnasta, hoitaa keskeymättä edelleen tointansa.

Sen jälkeen esitetään kokoukselle Kansanvaltuuskunnan esitys, sisältävä ehdotuksen Työväen Pääneuvoston Perussäännöiksi . Ehdotus lähetetään lyhyen keskustelun jälkeen valiokuntaan.

Kokoukselle esitetään vielä Kansanvaltuuskunnan Sisäasiain Osaston valtuutetun ehdotus Punaisen Kaartin palkkauskysymyksestä . Asia lähetetään lyhyen keskustelun perästä sota- ja talousvaliokuntaan lähemmin harkittavaksi.

Kansanvaltuuskunnan Oikeusosaston puolesta esitetään kirjelmä, jossa kunnioittaen ehdotetaan, että Työväen Pääneuvosto kiireellisimpinä käsittelemiensä asioitten joukkoon asettaisi Vallankumouksellisen Ylioikeuden nimittämisen.

Päätetään asettaa viisi eri valiokuntaa, nim. perustuslaki-, valtiovarain-, ulkoasiain- , sota- ja talousasiain- sekä lakivaliokunnat, joihin kaikkiin jäsenetkin valitaan.

Ulkoasiainvaliokuntaan valitaan diplomaatit: Hanna Karhinen, A. Sirén,
Laakkonen, Iivarinen ja Engström. Varalta: A. Huotari ja Blomqvist.

Selostusta lukiessani valtaa minut, vanhan valtiopäiväreferentin, miellyttävä, turvallinen tunne siitä, että kaikkihan täällä näkyy alkavan käydä niinkuin ainakin ja että suottahan minä olen tainnut hätäillä ja harmitella, että maan asiat muka menevät päin mäntyyn. Maan "toverit" näyttävät osaavan hoitaa maan asioita aivan niin kuin maan "isät" ennen vanhaan. Eihän ne ole mitään vallankaappaajia ja -anastajia. "Jos tahdotte, toverit, toisia miehiä, on heti meistä jokainen valmis siirtämään ohjat kenelle te määräätte." Sehän on silkkaa parlamenttarismia. Eihän ne istukaan pistinten varassa! Siellähän ei ole kuin 5 punakaartilaista. Ja niin pian kuin me kansan viholliset olemme voitetut, pääsemme kaikki yleisellä kansanäänestyksellä hyväksymään itsellemme uuden valtiosäännön.

Lahtarit siellä Pohjanmaalla, jos tietäisitte… laskekaa pian aseenne ja tulkaa äänestämään!

Yrjö Mäkelin sanoo tänään joukon kärkeviä sanoja meille porvareille siitä, että me huokailemme: "Anna meille profeetta, anna meille johtaja!" Meillä on ollut suuren persoonallisuuden kaipuu ja me olemme sitä varsinkin viime aikoina ruikuttaneet. "Olisipa meillä vain Mechelin vielä keskuudessamme — ovat porvarit näinä aikoina usein huokaisseet." Porvarit otaksuvat, että joku semmoinen elävä persoonallisuus voisi puhaltaa henkeä heidän kuolintautia sairastaneeseen luokkaansa. Kyllä heillä on käytettävänään henkisiä kykyjä, mutta eivät ne mitään silloin enää saata toimittaa, kun koko luokan historiallinen tilinteon hetki on koittanut.

Totta onkin, että meiltä on puuttunut johtavia miehiä. Totta, että entiset ja uudet johtajat eivät ole olleet tehtävänsä tasalla. Onhan tässä huokailtu, jos lie haikailtukin, että mistä saadaan sekään Suomen tasavallan presidentti, kun sen valitsemisen aika tulee.

Luulen kuitenkin, että Y. M. liian aikaisin iloitsee siitä, että porvarillisten johtajan-etsintä on oleva turha. Miehiä ilmestyy aina, kun niitä tarvitaan, joskaan ei heti ensi hätään, niin ainakin toiseen. Venäläisen sorron vastustamis-aikana ei tarvittu niin paljon miestä kuin mieltä. Mieltä oli, sitkeää ja lujaa rintamaväkeä, joka oli joka paikassa eikä oikeastaan missään. Muita päitä pitemmät päät olisi pian katkaistu. Ne, mitä oli muita näkyvämpiä, ne poistettiinkin, mutta ei vastarinta siitä sanottavasti kärsinyt. Saattoipa olla parempikin, ettei vasituista kapteenia ollut, jonka varaan ja komentoon olisi heittäydytty — niin miehistö tunsi sitä suuremman vastuun ja kehittyi vähä itsekukin siihen tehtävään, jota se tämän viimeisen tingan tullen nyt suorittaa valtiolaivaamme pelastaessaan.

Kun tämä sota puhkesi, niin tarvittiin kuitenkin välttämättä sen johtajakin, ja ylipäällikkö putosi kuin pilvistä, tuli suomalais-kansallisen suuren nousun etumies sieltä, mistä häntä kaikkein vähimmin olisi voinut odottaa — Venäjän rintamalta. Kuka tämän maan suomalaisista oli ennen kuullut puhuttavankaan Mannerheimista? Mannerheim tuli, näki ja — voittanut hän ei vielä ole, mutta voittaa varmasti. Siinä on nyt se huokailtu ja haikailtu suurmies sillä sijalla, joskaan ei Kustaa Vaasa, niin ainakin Vaasan Kustaa. Kun hän on tehtävänsä suorittanut ja kun ilmestyy uusia tehtäviä, jotka mahdollisesti eivät ole hänen, nousee varmaankin aikanaan uusia miehiä. Mäkelin ilkkuu meitä liian varhain Mechelinien puutteesta.

Heillä on toisin — kehuu Mäkelin. Heillä on niin hyvin asiat, että he eivät suuria miehiä tarvitse eivätkä kaipaa. Epäilen sitä tosin, luulen, että heidän valtiollinen ja strateeginen asemansa olisi hiukan toisin, jos valtuuskunnassa ja esikunnassa ei olisi Manner ja Haapalainen. Mutta olkoon, että riittää, kun he kaikki ovat vain "rintamaväkeä" ja "heidän yhteinen käskijänsä on historiallinen välttämättömyys".

Se ajoi heidät liikkeelle. Jokainen kunnon toveri ryhtyi uusissa oloissa täyttämään hänelle määrättyä velvollisuutta. N.s. johtajat saivat käskyn ja tekivät työtä käskettyä. Ja tulevat edelleenkin sitä käskyä noudattamaan, "sillä me olemme päättäneet yhdessä taistella ja voittaa".

Mutta jos on niinpäin parempi, niin juuri sitenhän on myöskin tapahtunut porvarillisellakin puolella. Rintaman takaa ei tänne paljoa kuulu, mutta on kuulunut sentään jotain. Pohjalaisten talonpoikien luja tempaus, valkoisen Suomen nousu — mitä se on muuta kuin historiallisen välttämättömyyden aikaansaamaa kansan nousua, jossa jokainen kunnon kansalainen täyttää hänelle määrättyä velvollisuutta. Siellä siis samoin kuin täällä. Mutta siellä sen lisäksi Mannerheim — täällä Svetsnikoff. Alussa ei sielläkään ollut suurmiehiä, ei edes johtomiehiä. Mutta kun tarvittiin, jo tuli. Rukous: "Anna meille profeetta, anna meille johtaja!" kuultiin.

Sosialistit ovat kaikessa laskeneet väärin, arvioineet kieroon, kaikessa erehtyneet Suomen kansasta, luultavasti siitäkin osasta, jota he luulevat tuntevansa ja vielä johtavat.

Liitän tähän enemmittä omittani Yrjö Mäkelinen kirjoituksen ennustukselliset loppusanat:

"Johtajia porvaristolle ei ilmesty enää. Niitä on voinut, erinäisin edellytyksin, ilmestyä vain luokan historiallisena nousuaikana. Mutta nyt elää porvaristo surkeata laskeutumisaikaa ja siksi se kykenee synnyttämään vain rosvopäälliköitä, — mitkä järjestynyt työväki, ihmiskunnan yhteisen hyvän takia, pyytää sulkea punakaartin suosiolliseen huolen pitoon."

Lieneekö koskaan mikään senaattori tai muu hallitusmies julaissut runojaan virallisessa lehdessä, Keisari Nero kai olisi, jos siihen aikaan olisi ollut sellaisia julkaisuja. Tapauksen harvinaisuuden vuoksi kopioin tähän Suomen kansanvaltuuskunnan oikeusasiain valtuutetun Suomen kansanvaltuuskunnan "Tiedonantajassa" tänään julkaiseman runon:

KANSAN OIKEUS.

Saa hautaan jo luut tahot siirtää tuon rikkaitten oikeuden. Punakaartien pistimet piirtää lain uuden nyt Suomellen.

Pois hautahan oikeus rikkaan
ja kirous kiveksi sen!
Ajan uuden ja toivehikkaan
luo kumous köyhillen.

Laki uus, ole sorretun suoja ja siunaus köyhien, ole ihmisyys-viestin tuoja säde kärjessä pistinten!

Väkivaltaisuus ja kaikkinainen pakotus yhä laajenee. Ei näy enää olevan rahaa tilausten maksamiseen, koska tavaroita aletaan rekviroida väkisin. Niinpä uhataan kauppaliikkeiltä, jotka kieltävät liikeluoton Helsingin kaupungin sähkö-, kaasu- ja vesijohtolaitoksilta, kieltää sähkö, kaasu ja vesi. Samoinhan voidaan ja kai tullaankin tekemään yksityisillekin. Otetaan pois välttämättömimmät elämisen ehdot, mikä on samaa kuin panna kidutuspenkille se, joka ei hyvällä suostu. Kaikessa taistelutaktiikassa, sekä ulkoisella että sisäisellä rintamalla, näkyy venäläiset menettelytavat. Eläkäämme siis pimeässä ja kantakaamme vettä naapurin kaivosta, niin kauan kuin sitä siellä on. Aurinkoa he eivät sentään voine sulkea kivimäkeen.

Mieli pyrkii kuohahtamaan ja kauhistumaan jokaisesta uudesta väkivallan ilmauksesta, niinkuin se joka kerta olisi jotain uutta. Se on oikeastaan turhaa itsensä kiusaamista, turhaa lisäsyiden kasaamista, sillä onhan itse pääfaktumi, koko tämä kaappaus, jo semmoisenaan tarpeeksi suuri rikos.

"Mitä varten?" Ne kysyvät lehdissään yhtä mittaa, udellen ja ihmetellen kaikenlaista, etupäässä sitä, mitä varten se ja se ei ole mukana, ei ole kutsua noudattanut, vaikka uudet taivaat ja uudet maat häämöittävät aivan piha-aidan takana, ei muuta kuin tulee ja ottaa. Tänään kysytään (eräs "Jukka —la"), miksi toinen köyhä taistelee toista köyhää vastaan.

Mitä etuja tavoittelee köyhä talonpoika, muutaman lehmän velkainen isäntä, jolla pienen, huonosti viljellyn maatilkkunsa päällä on lahonut asuntorähjä ja sen nurkissa joukko puolirääsyisiä, raihnaita lapsia nälkäänsä parkumassa ja odottamassa sitä aikaa, jolloin he kykenevät kulkemaan nokisten tehtaitten porteille työvoimaansa kaupalle, isän ja äidin vääntyessä vaivaistalolle? Mitä etuja tavoittelee hän, liittyessään taistelemaan kapitalistiluokan elostelijoin luokkaetujen puolesta, joista eduista ei hän eikä hänen lapsensa koskaan saa vähääkään nauttia?

Itsensä uhraaminen taistelutantereella vaatisi vissejä edellytyksiä. Mutta mitään sellaisia edellytyksiä ei köyhällä talonpojalla tähän taisteluun lähtiessään ole ollut, eikä tule olemaan.

Kun taisto lakkaa, — jos ne voittaa, joiden etujen puolesta hän taistelee, riistää kapitalisti talonpojan putipuhtaiksi, vie metsät, pellot, kaikki mitä hänellä on ja ajaa hänet perheineen maantielle. Se käy sitä helpommin, mitä loistavamman voiton he riistäjilleen taistelevat. Mitä varten siis he taistelevat?

Siihen ei tuon mukaan kylläkään näyttäisi pitävän olla mitään syytä. Ja kuitenkin he taistelevat siellä, ei vain pikkutilalliset, vaan myöskin torpparit, mäkitupalaiset, itselliset, joilla on senkään verran maata, että ovat saaneet mahtumaan siihen neljä kiveä pirtin neljän nurkan alle. Olisivatko ne kaikki vain harhaan johdettuja ja yllytetyitä? Nähtävästi niillä on joku hämärä, vaistomainen aavistus ja tunne siitä, että suomalainen kapitalismi sittenkin voi tarjota heille etuja, joita venäläis-suomalainen bolshevismi ei voi. Ja olisiko niin, että heillä on jotain tunnetta siitäkin, mitä sanotaan isänmaaksi, Suomeksi, ja että heillä sen etujen valvomisesta on myöskin itselleen etua?

Oli minullakin nuoruudessani ja on välistä vieläkin romahtaneista ihanteista huolimatta haaveita ikuisesta rauhasta ja tuhatvuotisesta valtakunnasta. Niitä on kaikilla. Niitä oli keisari Nikolaillakin, keisari Wilhelmillä, Wilsonilla y.m., y.m. On aivan ihmeellisesti pinttynyt ja ihmiskunnan veriin syöpynyt se haave. Siihen pyritään kaikkia teitä. Tämän maailmansodan, tämän meidän pikku sodankin saavutusten päämääränä on se uusi Jerusalemi. Sen ihanuuksia ylistelee tänään eräs kirjoittaja "Työmiehessä" kirjoituksessa "Vanha ja uusi maailma". Annan hänen haaveilla ja haaveilen hänen kanssaan:

Uuden mullistuksen mukana muuttuu myös koko maailmanjärjestys. Orjuuden kahleet katkotaan. Kaikkialla pääsevät vapauden tuulet nyt esteettä puhaltelemaan.

Entinen kurjuus häviää. Vastakohdat tasoittuvat. Ei nähdä enää yltäkylläisyyttä ja loistoa ja sen rinnalla mitä kurjinta köyhyyttä. Jokaisessa kodissa vallitsee hyvinvointi ja kodin sulous. Vanhuksetkin saavat elämänsä loppuun asti yhteiskunnan varoilla nauttia lastensa parissa kodin viehätyksestä, eikä niinkuin vanhassa maailmassa elää elämänsä surulliset loppupäivät vaivaistalon kurjuudessa.

Työläinen ei saavu, kuten entiset kapitalistien "koneet", työstään kotia toivottomana, allapäin ja uupuneena, vaan reippaana ja ilomielin, tietoisena, että hän ei luo enää rikkauksia yksityisille, vaan että hänen työnsä tulokset tulevat kaikkien hyödyksi. Tunnuslauseena on "kaikki kaikkien hyväksi".

Nälästä ei ole pelkoa, sillä maata eivät omista enää mahtavat kartanonherrat ja talonisännät, jotka vain omiksi tarpeikseen maata viljelevät. Maa on jaettu tuhansille köyhille, jotka innolla sitä viljelevät. Entisistä soistakin on siten tehty lainehtivia viljavainioita.

Rauha vallitsee myös tässä uudessa maailmassa. Kansat ovat lyöneet toisilleen veljenkättä. Aseet, ja varustukset ovat ikuisesti tuhotut. Kauhulla muistellaan entisen maailman sotia, jolloin kruunupäiden käskystä kansat syöksyivät repimään, raastamaan, tappamaan toisiaan. Nyt vasta ovat silmät täydelleen auenneet näkemään senkin hulluuden.

Tasa-arvoisuus vallitsee yhteiskunnassa. Kukaan ei ole toista mahtavampi, eikä kykene häntä sortamaan. Kenkään ei nauti etuoikeuksia. Kaikki ovat vastuunalaisia teoistaan yhteiskunnalle.

Korkealla liehuu uudessa maailmassa lippu, johon on kirjoitettu sanat:
Vapaus! Veljeys! Tasa-arvoisuus! — — —

Hymni ei pääty tähän. Siinä on loppusäe, joka murskaa tunnelman ja painaa sen tavallisen yllytysartikkelin tasalle.

Työläinen, sinä olet tarttunut aseeseen luodaksesi uuden maailman. Tiedä, että jos aseesi lasket ennen kuin voitto on saavutettu, niin se merkitsee vaipumista vielä kurjempaan vanhaan kapitalistiseen maailmaan.

Lopun olisi pitänyt kuulua jotenkin näin: "Työläinen, sinä olet tarttunut aseeseen luodaksesi uuden maailman. Tiedä, että jos aseesi lasket etkä siihen enää koskaan tartu, niin se merkitsee, että olet astunut ensi askeleen vanhan kapitalistisen maailman kukistamista kohti."

Kuulen automobiilin porhaltavan ikkunani ohitse. Mihin pysähtynee, kenet vienee? Kuuluu laukaus meren jäältä. Joku kaupunkiin tai täältä pois pyrkiväkö siellä sai surmansa?

Päiväni kuluvat jotakuinkin tähän tapaan, ja samoin luultavasti hyvin monen muun. Heti herättyäni menen ulos saadakseni käsiini "Tiedonantajan". Kun on tottunut saamaan aamulla sanomalehtensä, täytyy se olla, kunhan on. Sen saan Eiran kulmasta, raitioteiden risteyksestä, missä värisevä poika kuuluttaa sitä haikean surullisella äänellä. Ei ole siinä mitään vallankumouksen riemua, ei edes tavallista sanomalehtipojan tyrkyttelyintoa. Joka aamu odotan, etten enää saisi lehteä; se olisi merkki siitä, että jotain on mennyt epäkuntoon; joskus on poika poissa, mutta löytyy tavallisesti jo Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmasta. Vallankumous siis jatkuu.

Avaan lehden ja silmäilen otsakkeita, varsinkin sotatietoja. Niistä ei tule hullua hurskaammaksi, niinkuin yleensä ei suuren sodankaan sähkösanomista. Omituista muuten, kuinka vähän tätä nykyä välittää siitä, mitä suurilla rintamilla tapahtuu. Varsinkin nyt, kun itäisellä rintamalla ei enää taistella. Yhtä ja toista voi kuitenkin lukea rivien välistä. Tehotakseen täytyy valheellisissakin tiedonannoissa olla jotain totta, ainakin siteeksi. Eikä ole niin viisasta valehtelijaa, että hän voisi yhtämittaa johdonmukaisesti valehdella. Vaikka ne eivät puhukaan tappioistaan, eivät ne myöskään voi lakkaamatta tiedottaa olemattomista voitoistaan.

Lehden saatuani palaan kotiin ja luen sen alusta loppuun kaikkine ilmoituksineen ja kuulutuksineen ja teen niistä lyhyitä merkintöjä laajentaakseni niitä sitten illan tullen, jolloin on hyvää aikaa, kun ei saa liikkua ulkona. Olisi nyt aikaa totisempaankin kirjalliseen työhön, mutta mieli on näissä niin kiinni, ettei voi tehdä mitään luovaa työtä, irrottautua mihinkään mielikuvitukselliseen. Ainoastaan koneellinen työ sujuu, minkä sujuu. Muiden laita näyttää olevan sama. Tapasin tiedemiehen, joka ei sanonut osaavansa muuta kuin tehdä merkintöjä ja muistiinpanoja kirjallisuudesta.

Päivät menevät sitten suurimmaksi osaksi käynteihin tuttavien luona. En ole koskaan juossut niin paljon kylää kuin tätä nykyä. Valitsen milloin minkin tuttavan "uhrikseni". Liikun enimmäkseen omassa kaupunginosassa ja välttelen keskikaupunkia ja pääkatuja. Ihmiset tietävät yleensä verrattain vähän semmoista, jota voisi pitää täysin varmana. Huhuja tietysti on liikkeessä mitä hurjimpia, melkein aina meille porvareille edullisia, jotka sitten osoittautuvat perättömiksi ja ovat tuottaneet vain pettymystä. Silkkipaperisanomat, "Vapaat Sanat", ovat sentään jotenkin luotettavia. Tavallisesti ovat niiden tiedot ehtineet levitä jo suullisesti. Ne tulevat iltahämyssä pudoten kirjelaatikkoon ties mistä. Levittäjät eivät kuulu tietävän toisistaan eivätkä monistuspaikoista, joita nähtävästi on useampia. Seuraavana aamuna, joskus samana iltana, vien jo saamani johonkin toiseen paikkaan, jossa ne kiertävät perheestä perheeseen. Lehtisiä tulee kahdenlaisia: "Vapaat Sanat" ja eräs toinen julkaisu, jossa etupäässä selostetaan venäläisten lehtien tietoja. Näitä saa ihme kyllä ostaa, vaikkeivät tiedot suinkaan aina ole vallankumoukselle ystävällisiä. Itäänpäin ei näy olevan sensuuria, ennenkuin Valkoset sen panevat toimeen. Niin pian kuin venäläiset lehdet eivät saavu, on se kai merkki siitä, että yhteys on katkaistu. Toistaiseksi ne ikävä kyllä nekin saapuvat säännöllisesti.

Illalla tulee sitten "Työmies". On melkein fyysillisesti vastenmielistä ottaa se käteensäkään. Kysyn usein itseltäni:

Kuinka on mahdollista tietoisesti, päivästä toiseen, viikosta viikkoon, lakkaamatta pääkirjoituksissa, alakerroissa, uutisissa, valehdella ja vääristellä, peittää ja pimittää? Miten jaksavat ihmisten aivot alinomaa pysyä vihan vireessä, niin ettei edes oman henkensä virkistykseksi joskuskaan sano tunnustuksen, ymmärtämyksen ja sovinnollisuuden sanaa vihollisesta? Semmoinen "sisu" on minulle sielullinen arvoitus.

Joskus täytyy irtautua tästä kaikesta ja koettaa lukemalla saada viedyksi ajatuksensa muuanne. Olen m.m. lukenut Romain Rollandin Jean Christophea. Nyt vasta oikein ymmärrän, mikä verraton ystävä on hyvä kirja, joka niinkuin sairaanhoitaja varovasti kulettaa potilasta sairaalan puutarhassa, häntä kainalosta tukien ja osoitellen näköaloja tuolla tuonnempana. Tämä teos on kyllä pitkä, mutta kun ei se vain loppuisi ennen kuin tämä kapina.

Hyvä uni kestää hetken, sitten herää taas tähän pahaan todellisuuteen. Täytyisi koettaa keksiä itselleen jotain käsityötä. Otin kalastusvehkeeni esille ryhtyäkseni niitä korjailemaan. Ei ollut tarmoa siihenkään, avasin laatikon kannen ja painoin kiinni. Mistä minä tiedän, tulenko niitä enää tarvitsemaan, perhojani ja uistimiani?

Ilta kuluu miten kuten, enimmäkseen näitä yksitoikkoisia mietteitä paperille pannessa.

Kiertomatkoillaan toisten luona tapaa siellä toisia, jotka liikkuvat samoilla asioilla, tuomassa ja hankkimassa tietoja ja niitä vertailemassa toisiinsa. Usein kuulee hauskoja, hullunkurisia juttuja punaisten hölmöläisyyksistä, mutta yhtä usein myöskin järkyttäviä ja jännittäviä kertomuksia murhista, kotitarkastuksista, pakoretkistä, vältetyistä vaaroista. Olen pannut merkille, kuinka vähän ihmiset purkavat tunteitaan, osoittavat kauhistustaan tai inhoaan, olkoonpa tapaus kuinka pöyristyttävä tahansa. Kuinka pian ihminen mukautuu ja jaksaa sulattaa melkein mitä tahansa! Oli ennen suuri tapaus, jos auto tai raitiovaunu ajoi jonkun kuoliaaksi. Nyt otetaan, ellei se koske lähintä tuttavapiiriä, tieto murhasta tavallisena kuolemantapauksena. Mutta kyllä kai viha ja kosto jää jäytämään ja puhkeamaan aikanaan. Hampaat pureutuvat yhteen. Tyyneyden takana on sitkeää päättäväisyyttä kestää loppuun asti. Meilläkin on paljon saksalaista "durchhalten"-henkeä. Kunhan olisi myöskin heidän "maulhalten"-henkeään — mutta siinä suhteessa emme ole saksalaisen hengen läpitunkemia. Jos punaisilla olisi tiedustelutoimi vähänkään järjestetty, kyllä porvarillisten hankkeet helposti olisivat heidän tiedossaan. On aivan uskomatonta, miten nimiäkin mainiten puhutaan toimihenkilöistä, asekätköistä, siellä ja siellä piilevistä senaattoreista, suojeluskuntalaisten varustuksista ja semmoisista. Ihmiset tekeytyvät pikkutärkeiksi, kehuvat itse toimillaan ja tiedoillaan toisten toimista.

Mutta yleensä on porvarillisten ryhti ja kuri ja solidaarisuus hyvä, Heissä piilee ominaisuuksia, pelottomuutta, päättäväisyyttä, uhrautuvaisuutta, jotka tavallisina aikoina tuskin ollenkaan tulevat esiin. Suomen kansassa oleva teräs nähtävästi jalostuu ja karaistuu, luvaten hyvää.

Vähä väliä saa kuulla kertomuksia, kuinka tyynesti ja rauhallisesti ihmiset esiintyvät vaikeimmissakin tilanteissa. Niistä selvittyään kertovat he niistä lystimäisesti, hirtehishumoristisesti tai välinpitämättömästi, niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, vaikka henki usein on vaappunut puukon kärellä. On jouduttu punaisten vangiksi ja heidän tuomioistuimensa eteen, on kohdeltu heitä ylpeästi ja halveksivasti, tehty heistä homeerista pilaa. Toiset ovat pyytäneet kotitarkastajia istumaan ja tarjonneet tupakkaa, jopa kahviakin, ja jutelleet ja pitäneet heille pitkiä esitelmiä tämän vallankumouksen järjettömyydestä. Kun kuolema on ollut edessä, ovat monet antaneet ampua itsensä silmää räpäyttämättä, armoa anomatta. Kun Thomén veljekset teloitettiin — on joku näkijä lausunut — kuolivat he kuin kuninkaat, seisoen jäykkinä kuin patsaat, ainoastaan ystävällisellä hymyllä toisiaan rohkaisten.

Mikä suunnaton aihevarasto tämä aika tuleville runoilijoille ja kirjailijoille jännittäviä tapauksia, kauniita ja draamallisesti järkyttäviä tapauksia! Kun täälläkin niin, mitä sitten rintamilla, kun sieltä kerran viestit vierivät. Mikä heikompiakin luonteita lujentavasti kasvattava merkitys tällä taistelulla ei ainoastaan nyt eläviin ja mukana oleviin, vaan myöskin vastaisiin polviin, jotka saavat siitä vaikutelmansa sitä kuvaavan kirjallisuuden valossa!

Enkä minä , jos muuten siihen kykenisinkin, kuitenkaan usko, että voisin tämän ajan sankaruuksia intomielin ylistää. Kuka voittaneekin, aina on se veli, joka veljeä vastaan taistelee, veli, joka veljen tuhoo. Ei ole kansalaissodasta, ei luokkasodasta ylevän ja ylentävän eepoksen aiheeksi.

Tässä ei sittenkään ole, ainakaan vielä näin läheltä katsoen, mitään traagillisesti suurta ja sovittavaa. Ei ymmärretä, ei kunnioiteta, ei säälitä vastustajaa. Ei nähdä toinen toisessa muuta kuin kapinoitsijoita, maanpettureja, roistoja, ryöväreitä, sortajia. Nyt vasta luokkaviha alkaakin. Nyt se kytee porvareissakin, jotka ennen ovat olleet siitä vapaammat. Suomen kansa on auttamattomasti halennut kahtia. En ole saanut — varsinkaan tavallisilta, keskinkertaisilta ihmisiltä molemmissa leireissä — juuri mitään vastakaikua yrityksilleni koettaa selittää, etsiä lieventäviä asianhaaroja, en tavannut mitään valkoisen ja punaisen intohimon välitunnetta, joka säälisi, ymmärtäisi ja antaisi anteeksi. Ei se tunne pääse itsessänikään kuin poikkeustiloissa vallalle, silloin vain, kun olen varma voitostamme. Viha ja katkeruus kihelmöi minussakin, niin pian kuin vähänkään epäilen, ettemme selviä tästä voittajina. Ainoastaan silloin huomaan voivani olla "jalomielinen", kun luulen itselläni olevan siihen varaa voittajana. Mutta voittajan jalomielisyyttä en ole koskaan voinut pitää minään eetillisesti ylevänä ominaisuutena.

Tällä taistelulla on jo runoilijansa. Olen nähnyt näytteitä punaisten purkauksista. Luultavasti on valkoisellakin puolella Tyrtaionsa. Mutta ei sodan aikainen sotarunous ole muuta kuin pamflettirunoutta. Se kyllä yllyttää ja innostaa, mutta ei jalosta. Se on sotahuutoa, se on vain yhden rintaman runoutta. Täytyy peräytyä kauas nykyhetkestä, ajan pitkän perspektiivin taa kuvatakseen sotaa Vänrikki Stoolin henkeen. "Kulneffia" ei nyt kukaan voisi kirjoittaa, "Viaporia" kyllä. "Tag allt hvad mörker finns i graf och allt hvad kval i lif och bilda dig ett namn däraf och det åt honom gif" — Kaikk' ota haudan synkeys ja tuska elämän, tee niistä hälle nimitys. Häväistys, patto maan, niin nimi kurjan olkohon. Se on toistaiseksi meidän voimakkain, meitä hallitsevin tunteemme tästä sodasta.

Runebergkin rakensi samantapaiselle kiro-paatokselle "vänrikeistään" ainoastaan — yhden.

Eräs tuttavani on käynyt katsomassa ruumiita koleraparakilla. Punaisten uhreilta ovat monelta päät murskatut ja ruumiit ovat alastomiksi ryöstetyt.

Tapasin erään valtiopäivämiehen, joka oli venäläiseksi meriupseeriksi puettuna päättänyt eräiden toisten kanssa koettaa päästä kotipuoleensa. Jostain syystä oli lähtö häneltä jäänyt, mutta toiset olivat lähteneet. Venäläisen upseerin saattamana he olivat onnistuneetkin pääsemään määräpaikka-asemalle. Siellä he jossain asemahuoneessa uutimien suojassa riisuivat sotilaspukunsa ja saivat ne kätketyksi, paitsi erästä lakkia, joka kiireessä oli tullut heitetyksi uunin päälle ja huomattiin asemasillalta. Miehet joutuivat kiinni ja paikallinen vartio tuomitsi heidät vakoojina ammuttaviksi. Valtiomiesten joukossa oli kuitenkin inhimillisempi mies, joka tahtoi pelastaa heidät ja sai aikaan, että vangitut lähetettiin Viipuriin, saattajana sama mies, joka edelleen halusi pelastaa heidät. Se onnistuikin, vaikka suurien vaikeuksien jälkeen. Kun saattaja vei vankinsa miliisiin ja pyysi passitusta Helsinkiin, antoi miliisimies hänelle kolme kiväärinpatruunaa, yhden kutakin vankia kohti, ärjäisten: "Siin' on passi lahtareille!" Saattaja otti patruunat, mutta ei niitä käyttänyt. Vihdoin onnistuttiin vangit saada siirretyiksi Helsinkiin. Viipurissa olivat he vankilasta toiseen kuletettuina tavanneet m.m. vangituita kaupunginvaltuusmiehiä, m.m. arkkitehti L. Ikosen. Jotka sittemmin surmattiin.

Juttu, jonka eri muunnoksissa ja erilailla höystettynä, olen kuullut usealta taholta:

Erään rouvan palvelijatar ilmoittaa lähtevänsä, sillä hän oli vastaanottanut viran senaatissa. "Mitäs Manda siellä tekee?" — "Minä kirjoitan koneella puhtaaksi." — "Onko Manda ennen kirjoittanut koneella puhtaaksi?" — "En ole." — "Eikö se ole vähän vaikeaa ja outoa?" — "Naputtaa vain." — "Entä oikeinkirjoitus ja niin poispäin?" — "Naputtaa vain."

Entinen senaatin puhtaaksikirjoittaja, vanha neiti, tapaa vahtimestarin, joka vielä on toimessaan: "Onko minun liivejäni näkynyt siellä kammarissani?" — Vahtimestari: "Liivit on poissa ja kello on myös poissa ja neidin huoneessa keitetään priimuksella sekä puuroa että potaattia ja niihin hienoihin papereihin kääritään voileipiä ja muuta ruokaa."

Näin aika nätin kohtauksen tänään Pohjoismaiden pankin edustalla. Nuori, kaunis vartijamies joi kahvia, jota hänelle oli tuonut hienoon turkkiin, silkkisukkiin ja ruskeihin uusiin kenkiin puettu punatyttö. Sillaikaa kun poika myhäillen joi kahvia, piteli neiti keikaillen hänen kivääriänsä toisella kädellä, toisessa tarjotin.

Yrjö Mäkelin luo tänään tulevaisuuden kuvan siitä, mitä olisi odotettavissa, jos porvaristo voittaisi. Kysymys tehdään puolueettomille pikkueläjille, jotka tahtovat pysyä erillään kansalaissodasta ja joiden sympatiiat kallistuvat porvarillisten puolelle. Jos porvaristo voittaisi, tulisi maamme heti saamaan kannettavakseen vakinaisen sotalaitoksen: armeijan ja laivaston, ja kaiket siitä johtuvat rasitukset: köyhyyttä, kirousta, siveellistä rappeutumista, hirvittäviä veroja j.n.e.

Kun sotalaitoksella ja sen kauhuilla näin pelotetaan, ei tietysti samassa henkäyksessä käy kehottaminen liittymään omaan jo olemassa olevaan punakaarti-armeijaan, vaikka nähtävästi olisi hyvä halu. Se olisi vähän liiaksi kouraantuntuvaa. Mutta jos ei voi näitä pikkueläjiä kehottaa tarttumaan aseihin, niin voivat he kuitenkin tehdä palveluksen asialle toisella tavalla.

Te, puolueettomat pikku eläjät, mahdollisesti kysytte, mitä teidän tulisi tehdä. No hyvä! Emme vaadi teitä astumaan rintamaan. Ne paikat täytetään luokkatietoisilla sankareilla, jotka tahtovat uhrata oikean asian puolesta kaikkensa, henkensäkin. Ja sellaisia sankareita on meillä tarpeeksi asti, joten emme tarvitse lisää väkeä. Te siis, joille tässä puhutaan, te saatte kernaasti jäädä rauhan toimiin ja jatkaa jokapäiväistä, hiljaista, ahertelevaa elämäänne. Ainoa, mitä teiltä odotetaan ja toivotaan, on se, että kaikkialla ilmaisisitte siveellisesti kannattavanne niitä , jotka nyt ovat nousseet taisteluun kansan vapauden polkijoita, vähäväkisten orjuuttajia vastaan. Jos eri paikkakunnilta maassamme alkaisi voimakkaana kuulua rauhallisten pikkueläjien vaatimus, että vastavallankumouksellisten tulee laskea aseensa , kävisi näille mahdottomaksi jatkaa taistelua. Nyt ne käyvät sitä muka teidänkin nimissänne, teidänkin valtuuttaminanne, vaikkakaan ette ole heille mitään valtuuksia antaneet. Lopettakaa se heidän valehtelemisensa, te puolueettomat pikkueläjät. Sanokaa julki, että vastavallankumouksellisilla ei ole lupa vedota teidän kannatukseenne.

Taktiikka ja tekniikka on tässä sodassa aivan sama kuin suuressa sodassa. Sielläkin koetetaan saada puolueettomilta valloilta ainakin siveellistä kannatusta. Saa nähdä, kuinka kauan nuo pikkueläjät todella pysyvät puolueettomina tällä puolella rintaman. Tuolla puolella sen he jo aikoja sitten lienevät puolueettomuudestaan luopuneet.

Seyn aikoinaan muistaakseni lopetti partiopoikaliikkeen jotenkin samantapaisella julistuksella kuin millä Suomen kouluneuvosto nyt sen tekee:

Koska on lasten vanhempia, jotka ovat sallineet lastensa liittyä partiojärjestöihin aavistamatta näiden joutuvan täten vedettäviksi luokkasodan liekkeihin, on kouluissa tarkoin varottava, ettei partioliikkeen puolelta enään voida jatkaa mainittua kiihoitustyötä. Koulujen opettajistoa varotetaan ehdottomasti ja edesvastuun uhalla pysymään erossa puuhista, jotka tarkoittavat oppilaiden yllyttämistä muodossa tai toisessa vallankumousta vastaan. Koulujen oppilaita kehoitetaan valvomaan, ettei vastavallankumouksellinen kiihoitustyö saa jalansijaa koulun rauhoitetulla alueella.

Uudenaikaista on, että Kouluneuvosto kääntyy suoraan oppilaiden puoleen vaatien heitä valvomaan (s.o. tovereitaan vakoilemaan), ettei kiihoitustyö saa heidän keskuudessaan jalansijaa.

Sulussa olevien ja työväestön haltuunsa ottamien liikkeiden lakossa olleita virkailijoita uhataan saattaa syytteeseen ja rangaistukseen vallankumoustuomioistuimista annetun lain kaikella ankaruudella.

Venäjän Brest-Litovskin rauhanneuvottelulähetystön nimessä lähettää ulkoasiain kansankomisario Trotski onnittelunsa Suomen vallankumoukselliselle työväelle, jossa m.m. sanotaan:

Me onnittelemme Suomen sankarillista työväen luokkaa, joka riisti valtiollisen vallan porvariston käsistä. Tämä nuori pohjoinen tasavalta, sen sivistynyt ja järjestynyt proletariaatti tulee muodostamaan sosialistisen taloudellisen mallivaltion. — — — Uudet työläisten yksimielisyyden siteet yhdistävät tästä lähtien vapaan Suomen vapaan Venäjän kanssa. Meillä on yhteiset vihollisemme ja yhteiset ystävämme; yhteiset periaatteet ja yhteinen tie. Sama voima panee sydämemme sykkimään. Eläköön vapaa, sosialistinen, veljellinen Suomi!

Täällä näin eristettynä ollessa on vaikea tietää mitään varmaa, kuinka suuressa määrin työväki oikeastaan kannattaa kapinaa. Ei innostus aseelliseen toimintaan sentään mahtane olla aivan yleinen, koska "Tiedonantajakin" myöntää olevan puolueen jäseniä, jotka "suhtautuvat vastenmielisesti koko nykyiseen vallankumoukseen". Se on helposti ymmärrettävissä — sanotaan — joskaan ei hyväksyttävissä. Kun kerran on lähdetty vallankumouksen tielle, niin on jokaisen tehtävä voitavansa, ettei asiain hoito joutuisi rempalleen ja auttamattoman sekamelskan valtaan. Sentähden olisi kaikki kunnalliset laitokset, koko yhteiskunnallinen koneisto saatavat käyntiin.

Olisihan ne… pitäisihän tässä, — mutta mikä ihme siinä on, että kangertelee ja äksyilee? Lähetetään kiertokirjeitä, ukaaseja kaikille tahoille venäläiseen tapaan, mutta ei tule apua…

Taavetin asemalla on ollut taistelu, jossa valkoisia on kaatunut 10 ja haavoittunut useita. Punakaartilaisia haavoittui — 1.

Pohjois-Satakunnassa on ollut useita tunteja kestänyt taistelu.
Mannerheimiläisiä kuuluu olleen 2000 ja punakaartilaisia ainoastaan
muutamia satoja. Punakaartilaisia kaatui 26 ja haavoittui "jokunen".
Punakaartilaisten täytyi "hieman" perääntyä.

Nämä ovat tyypillisiä punakaartilaisraportteja. Heiltä kaatuu yhä edelleenkin, useita tunteja kestäneissä taisteluissakin, vain enintään kaksi ja haavoittuu "jokunen". Ei sentään aina; huomaan vielä raportin, jonka mukaan Vilppulan rintamalla kaatui 1 ja haavoittui "muutamia". Valkoiset pakenivat silloin Ruoveden Pekkalaan, jota vastaan hyökätessä kaatui kokonaista 3 punakaartilaista, mutta haavoittui taaskin vain "jokunen". — Vielä yksi sotatieto, sitten riittäköön toistaiseksi: Loviisan ympäristössä olevien talojen isännät ovat "ruoskan kanssa ajaneet renkiään tappeluun punakaartia vastaan".

Miksen antaisi runoilija-haaveilijan taas vaihteeksi puhua ja purkaa mieltään:

Kimmeltävät vuorten huiput kohouvat auringon hehkussa kylpein.
Punertavat jättihonkien latvat…

On hätä yön pimeillä peikoilla. He tahtovat auringon mustiin pilviinsä peittää ja yhä yön valtiaita olla…

Se kultaa synkät pilvet purppurapunallaan ja mahtavana, voittoisana kohoaa niiden yli…

Haa!… Jo on hetkenne tullut, te yön mustat peikot! Nyt tuomiolle käykää… Me tahdomme kärsimyksemme kostaa vapaina tuhatöisen pimeytenne kahleista…

Suuri, odotettu ikuisuuden päivä… Me pyydämme sulta paljon… paljon… Rauhaa… leipää… ja elämänarvoa. Me pyydämme kärsimystemme loppua ja vapauden kultaista kesää.

Tämmöisenä kiihkon aikana on yleistä, ehkä ymmärrettävääkin, että tahdotaan painaa villaisella kaikkia omia hairahduksia, jopa rikoksiakin. Me olemme enkeleitä, he ovat perkeleitä, he tekevät kaikkea mahdollista pahaa, me emme voi menetellä muutoin kuin niinkuin hyvä ja oikein on. Meidän puolellamme ei tahdota kuulla puhuttavankaan mistään meikäläisten tekemistä julmuuksista, kaikki sellainen on heidän lehtiensä keksimää valhetta. En ole niitä, jotka tahtovat painaa villasella, en usko että valkoiset ovat enkeleitä. Heidän seurakuntansa on kai sekin sekalaista niinkuin kaikki muutkin seurakunnat. Punaisten levittämissä jutuissa voi olla joissakin jotain perää. Vapauttaakseni itseni yksipuolisuuden syytöksestä panen tähän niistä muutamia; jo siksikin, että lehden lukijakunta ne uskoo tosiksi ja että ne luultavasti tulevat olemaan monen yllytyksen pohjana. Omasta puolestani en tietysti voi uskoa niitä, ennenkuin on varmoja todistuksia niistä tai samantapaisista. Mutta jos ne ovat osaksikaan tosia, olen yhtä ihannetta köyhempi. Jos se olisi siellä usein uudistuva ilmiö, olisin keppikerjäläinen.

Viime tiistaina oli Länsi-Pohjassa kahakkaa punakaartilaisten ja valkokaartilaisten välillä. Tällöin oli eräs punakaartilainen joutunut valkokaartilaisten vangiksi, mutta sittemmin päässyt vapaaksi. Hän on kertonut, että kun hän joutui valkokaartilaisten käsiin, olivat ne sitoneet hänen kätensä selän taakse ja alkaneet lyödä häntä kiväärillä päähän sekä lausuneet: "emme me sinua tapa, mutta kidutamme." Hänen tilansa on arveluttava. Eräältä punakaartilaiselta olivat valkokaartilaiset ryöstäneet 400 mk rahaa ja vaatteet.

Kokemäeltä lähti porilaisten edellä tiedustelumatkalle Lauttakylään kokemäkeläinen työmies Kalle Kantanen. Hän kuitenkin joutui lahtarien vangiksi. Lahtarit panivat hänet rautoihin ja pieksivät sitten uhriaan sekä muutoinkin rääkkäsivät mitä petomaisimmalla tavalla. Mutta silloin vasta saavutti heidän julmuutensa huippukohdan, kun he huomasivat porilaisten joukkojen tulon ja käsittivät jäävänsä näiden kanssa taistelussa alakynteen. Raudoissa oleva ja muutoinkin liikuntakyvyttömäksi saatettu vanki jätettiin erääseen toht. Engdahlin huoneeseen, jonka ovi pantiin kiinni ja sen päälle lippu, jonka mukaan huoneessa piti olla säilytettävänä vihainen koira. Eikä tässä vielä kyllin, vaan he lisäksi suunnittelivat sellaisen pirullisen juonen, että sen täyttyessä heidän laskelmainsa mukaisesti vangitun auttajat olisivat tulleet tämän teloittajiksi. Lahtarit nimittäin asettivat voimakkain panoksin ladatun kaksipiippuisen haulikon kiinteään asentoon, tähtäys vankia kohti, ja sitoivat liipasimista narut oveen niin, että kun sitä avattiin, molempain piippujen täytyi ehdottomasti laueta ja panosten surmata vangitun. Jokainen voi käsittää, millaisia kauhun ja jännityksen hetkiä tämä sai viettää katsoessaan kuolemaa silmiin, jonka omat ystävät olisivat voineet tuottaa apua tuodessaan. Onneksi kuitenkin nämä tunkeutuivatkin sisälle kokonaan toista tietä kuin ihmispedot olivat laskeneet ja vapauttivat vangitun, joka saatiin raudoista irti vasta sepän luo vietynä. Raudat ovat tuodut muistoksi Poriin.

Otaksuttuna, että täntapaisia tekoja on tehty, on muistettava, että ne voivat olla punaisten vastaavien tekojen aiheuttamia. Mutta siinäkin tapauksessa —?

Talvinen aamupäivä viehätti minut kävelylle. Lähdin Kaivopuistoon päin. Siellähän on sentään hiukan luontoa ja puita ja lumihankea. Tämmöisinä päivinä oltiin ennen Seurasaarella päin hiihtelemässä. Kaivopuistossa liikkuu sunnuntairouvia lapsineen ja kelkkoineen. Kuulen, kuinka he kiukuttelevat sitä, että pikkutytötkään eivät saa siellä käyttää suksia. Semmoinen kielto on todella olemassa. Voihan vielä "strategiselta" kannalta katsoen ymmärtää, että hiihtäminen kaupungin ympäristössä on kiellettävä, mutta lasten pikku-urheilun estäminen on pikkumaista kiusantekoa.

Pistäysin erään tuttavan luo, hänen kauniiseen uuteen kotiinsa, jonka hän äsken on sisustanut. Pidettiin pieni "kotitarkastus". Kaikki oli hienoa ja uutta. Onnittelin häntä, että hän oli saanut kotinsa tähän kuntoon.

"Niin, mutta eihän tiedä, kuinka kauan tämän saa pitää. Tuntuu kuin ei se olisi vielä omani." — "No, kolmen viikon päästä se on omasi." En uskonut itsekään, että meillä vielä kolmen viikon päästä oltaisiin siinä, että yksityinen omistusoikeus olisi turvattu. Saattaa siihen mennä kolme kuukauttakin.

Mielenkiintoisin puoli tässä touhussa on minusta yhä se, miten he koettavat järjestää sen yhteiskunnan hoitoa, jonka he ovat ottaneet haltuunsa. Sodallahan ei voi olla mitään itsetarkoitusta, sen tarkoituksenahan on päästä hoitamaan otettavaa saalista. Ovathan ne julistaneet koko joukon asetuksia milloin minkin laitoksen haltuun ottamisesta ja uudestijärjestämisestä. Nyt on taas ilmestynyt pitkä "ohjesääntö" tehtaiden ja liikkeiden hoidosta ja valvonnasta, kun ne ovat saatetut käyntiin kansanvaltuuskunnan suostumuksella. Tehtaiden sekä teknillinen että rahallinen valvonta tulee jonkunlaisen tehdaskomitean valvonnan alaiseksi. Se valvoo yksin raaka-aineiden ja tilauksienkin hankintaa. Ohjesäännöissä on parikymmentä pykälää, jotka kaikki tarkoittavat työväen etujen turvaamista, mutta ei ainoatakaan, johon kapitaali, osakkeenomistajat, voisivat turvautua. Tehtaiden ja liikkeiden hoidossa ja valvonnassa ei sillä, joka on pannut niihin rahansa, näytä olevan mitään sanomista. On vain määrätty, että konttoripäällikkö "on vastuussa" liikkeen rahavaroista ja tehtaan omaisuudesta ja on hänen sitä varten esitettävä — takuu. Mistä tuo satoihinkin tuhansiin nouseva takuu saadaan? Kuka sen punaisten konttoripäällikölle antaa? Kelvanneeko siksi toveri tuppurainen toveri tappuraiselle? Muita ei liene saatavissa.

En ole muistaakseni koskaan ennen huomannut kuritushuonevankien esiintyvän sanomalehdissä etujaan valvomassa. Tänään sen tekevät Turun kuritushuonevangit in corpore . He ilmituovat riemunsa sen johdosta, että heidät on luvattu vapauttaa. Se kuitenkin on tapahtunut eräillä ehdoilla ja niissä on jotain, "joka on saattanut kovin surulliseksi useita vankeja. Se on se, että vain sellaiset vangit päästetään vapaiksi, joita ei katsota yhteiskunnalle vaarallisiksi. Huomautamme tähän, että jos meitä vankeja lasketaan vain sen perusteella vapaaksi, miten vanhan keisarivallan virkailijat ovat puolueellisuudessaan meitä raporteissaan mustanneet, niin ei meillä ole monellakaan toivoa vapauteen päästä heti."

Eräs pohjalainen saaristolais-vanhus, seitsemättä vuosikymmentä käyvä ukko, joutui poikansa kanssa kiistaan siitä, kumpi heistä lähtee Vaasaan ryssiä vastaan. Ukko oli taipumaton ja sanoi: "Minä olen 50 vuotta odottanut tilaisuutta saadakseni ajaa ryssät maasta. Kun se nyt vihdoin tapahtuu, menen minä nyt. Mutta jos minä kuolen, tule sinä sitten ja maksa ryssälle minunkin puolestani."

Ylistarosta kerrotaan (V. Sanoille) seuraava tapaus: Kun tammik. 20 p:nä oli taistelu kuumimmillaan, mutta pappilan piharakennuksesta oli jo saatu ryssät pois, meni 78-vuotias ukko Iisakki Leppälahti sulkemaan sanotun rakennuksen ovia. Silloin äkkäsi Iisakki ylikamarin välikaton päälle piiloutuneen ryssän, joka ojensi kiväärinsä vanhusta kohti ampuakseen hänet. Ukko oli kuitenkin ryssää nopeampi, sieppasi halon ja iski sillä ryssää käsivarteen, niin että kivääri tuli kolinkolia alas. Mutta solttu oli varannut toisenkin kiväärin ja pesuvadillisen patruunia. Sen huomattuaan iski ukko toisen kerran, jolloin ryssä alkoi puhua bohusta ja antautui. Tultuaan alas antoi hän ukolle kiväärinsä ja patruunansa. Ne ottikin ukko huostaansa ja kuletti vangin yhteiseen vankileiriin.

Joku päivä sitten oletin, että kuvaukset valkoisten muka harjoittamista julmuuksista luultavasti piankin tulisivat antamaan tekstiä agitatsio-artikkeleihin. Tänään onkin "Tiedonantajassa" jo ensimäinen näyte siitä, miten tätä ainehistoa tullaan käyttämään. Yrjö Mäkelin alkaa pääartikkelina olevan kirjoituksensa "Pysähdy, kuuntele, mieti!" näin: "Pöyristyttävät ovat olleet sanomalehtien kertomukset lahtarikaartilaisten julmuuksista. Ja vielä niitäkin hirvittävämpiä kertomuksia kulkee kansan keskuudessa suusta suuhun." Ja sitten seuraa kirjoitus, joka tarkoitukseltaan ja sävyltään muistuttaa Antoniuksen puhetta Caesarin ruumiin ääressä. Sen näennäisenä tarkoituksena on hillitä kansan koston vimmaa. Kun en tunne miestä, menen niin pitkälle, että myönnän hänen ehkä olevan vilpittömän ja todella tarkoittavan rauhoittamista. Mutta mikä kirjoituksen tarkoitus liekin, sen vaikutus on varmaan oleva päinvastainen, omansa viemään vastatekoihin, kun kirjoittaja yhtä mittaa uudistaa kuvaukset valkoisten julmuuksista ja uskoo ne ilman muuta tosiksi. Pari näytettä:

Muuan toverimme oli kaatunut taistelussa lahtareita vastaan. Hänen ruumiinsa jäi virumaan lahtarien hallussa olleelle alueelle. Lahtarit katkasivat ruumiin kaulan kirveellä ja potkivat irtonaista päätä. Siten kertovat lehdet. Se kertomus on omansa kuohuttamaan mieltä. Ja kostonajatus kihoaa aivoihin. Mutta sittenkin: eihän tässä taistelussa nyt ole kysymys kuolleen miehen päästä.

Ei ole! Revittäkööt lahtarit kaatuneiden toveriemme ruumiita vaikkapa koirillaan. Se ei enää kuulu meille siinä mielessä, että sen seikan takia pitäisi ryhtyä joihinkin vastatoimenpiteisiin. Ruumiiden häpäiseminen ei ratkaise sitä asiaa, josta taistelua käydään. Tapaus on vain surullinen sivuilmiö. Ja meidän tulee varoa, ettemme omasta puolestamme aiheuta sellaisia sivuilmiöitä. Rikolliset saatettakoot tuomioistuimen eteen. Mutta pois yksityinen kosto.

Ehkä hän sittenkin on vilpitön. Sillä samalla hän jälleen vaipuu haaveilemaan tuhatvuotisesta valtakunnasta toteutettuna, mitä meihin tulee, tämän kansalaissodan kautta. Eikä sen saavuttamiseen hänen mielestään vaadita muuta kuin että tuohon valtakuntaan astuvien täytyy olla yleviä ja hyviä.

Mutta olemmeko ja tulemmeko sitä olemaan? Valmistaako Y.M. omiaan siihen yhä puhaltamalla sodan intohimojen liekkiin? Hän tuntee huonosti — vaiko liiankin hyvin? — ihmisten heimot, jotka väräjävät vain vaistojen mukaan. Kun hän loihtii esille vihollisen kaikki pahat teot, poistaa manttelin ja osoittaa Caesarin haavoja, ei auta enää vallalle päässyttä raivoa vaimentaa sanomalla: elkäähän sentään raivostuko, elkää kostako pahaa pahalla.

Joukot värähtävät vastaan omalla tavallaan, vaistomaisesti, vastustamatta. Ei mikään kuri voi, tai voi ainakin vain hyvin heikosti, sitä estää. Valkoistenkin puolella on, niinkuin kerrotaan, ollut vaikea hillitä sotilaita lynkkaamasta vankeja heidän nähtyään punaisten veritöitä tai niistä kuultuaan. Tämä sota tulee nähtävästi olemaan hyvin verinen ja katkera, ja raaka molemmin puolin. Meissä piilee vielä raakalaisheimojen verikostovaistoa. Meitä ei ole koskaan kasvatettu ritarillisuuteen. Eivätkähän suuret sivistyskansatkaan ole, Jumala paratkoon, näyttäneet meille esimerkkiä.

Y. Sirola ja E. Torniainen ovat äsken käyneet Venäjän työväenneuvoston kokouksessa Pietarissa viemässä täältä sinne terveisiä. Heidän puheessaan puhutaan useassa paikassa Suomen riippumattomuudesta ja itsenäisyydestä, jonka venäläisten toverien kautta olemme saaneet. Näyttää kuin sieltä päin olisi tahdottu saada jotain vakuutusta tästä riippumattomuudesta. Venäläisten vastauksessa ei anneta mitään sellaista vakuutusta, toivotaan vain menestystä molempien maiden köyhälistöjen yhteiselle taistelulle. Ehkä erehdyn, ehkä tervehdyskäynnin tarkoituksena olikin vain värvätä väkeä niiden venäläisten sijaan, jotka täältä joka päivä kuuluvat valuvan kotiinsa, tai vaikuttaa entisten tänne jäämiseen.

Nyt näinkin eräästä silkkipaperista, jossa selostetaan haastattelua, mikä N. Vjekillä on ollut Sirolan kanssa, millä asioilla hän siellä on liikkunut. "Suomalaiset työläiset eivät ollenkaan kiirehdi venäläisten joukkojen poistumista; sitä vaativat vain porvarit. Venäläiset lähtevät kyllä, kun katsovat sen tarpeelliseksi."

Tämä päivä toi tietoja uusista punamurhista. Arkkitehti V. Penttilä on viety asunnostaan Grankullassa ja ammuttu. Hän ei ollut millään tavalla ottanut osaa mihinkään "vastavallankumoukselliseen" toimintaan. — Lohjalla on surmattu useita henkilöitä, m.m. pappi Tuori, joka makasi sairaana vuoteessaan. — Eräs nuori ylioppilas Trygve Boldt on kadonnut matkalla, jolle hän jonain viestinviejänä lähti isoisänsä lehtori B. Nybergin asuntoon Hafsuddenissa lähellä Porvoota. Hän oli Topeliuksen tyttärentyttären poika, etevä, hieno nuorukainen. Hänestä ei ole toistaiseksi muuta tietoa kuin että hänet on nähty jossain siellä joutuneen punaisten vangiksi.

Punainen lippu on verilippu. Sen tahratulla pohjalla ei Suomen leijonavaakuna koskaan saa liehua. En koskaan voisi pitää sitä katollani. Lippukysymyksemme on ratkaistu.

Olin tänään tohtori Z. Castrénin luona Siltasaarella. Hänen johtamansa Työväenopisto ei tietysti sekään voi toimia. Työväellä on nyt muuta tehtävää kuin vastaanottaa sivistyksellisiä herätyksiä. Teki virkistävän vaikutuksen tavata tämä tyyni filosoofi. Useiden muiden kanssa työskentelee hän komiteassa yhteiskunnallisten olojen parantamiseksi, joka pohtii edistysmielisiä alotteita tulevaisuuden varalta.

Onnellisia Arkimedeksiä, jotka kaikesta huolimatta voivat ajatella ympyröitään.

En ollenkaan ihmettele sitä vaikutusta, mikä venäläisillä tovereilla on ollut meidän työläisiin, sitä veljeytymistä ja sisartumista, mikä täällä vuosien kuluessa on niin lujaksi rakentunut. Venäläinen on suuri hypnotisoija ja erinomainen agitaattori. Hän kourasee sydämen pohjasta hyvätuulisuudellaan ja herttaisuudellaan ja lumoaa pian omalla uskollaan. Venäläiset "uskovat" tavattoman voimakkaasti, ovat enemmän kuin mitkään muut valmiit uhrautumaan uskonsa puolesta. He osaavat tavattomassa määrässä vakuuttaa, äänellä, silmillä, ilmeellä ja eleillä. Heidän jokapäiväinen "jej bohunsa" tulee, kaikkein tavallisimmassakin vakuutuksessa, ilmeisesti valehdellessakin, heidän sisimmästään syvänä rintaäänenä niinkuin urkujen sisälmyksistä, usein paksuna, voimakkaana bassona.

Kun ne tekevät propagandaansa milloin uhaten, milloin houkuttelevasti livertäen, paatoksin ja kyynelinkin, on vaikutusta vaikea torjua, vaikka olisi varuillaankin. Tiedän sen joistakin omistakin kokemuksistani.

Ajatella nyt meikäläistä työläistyttöä, aikana, jolloin kaikki hänen henkensä liitokset ovat lauenneet, joutuneena pulskan, puheliaan, joutilaan, politikoivan, lahjovan, halailevan, suutelevan matruusin käsiteltäväksi, vuosikausien kuluessa, joka-iltaisilla kävelyillä, tanssiaisissa, kulkueissa. Tarvitsee vain nähdä hänen täydellisen, autuaan antaumisensa, kun hän jollain esplanaadin sohvalla istuu ritarinsa vierellä, miltei lepää hänen sylissään. Eivät meidän omat jäykät nuorukaisemme koskaan olisi saaneet luoduksi sitä määrää punatyttöjä, minkä matruusit kesäisessä Helsingissä ovat värvänneet vallankumouksen armeijaan.

Tätä tietä on varmaan bolshevismi suuressa määrin tunkenut Sörnäisten työläiskoteihin. Ehkei aatteista ole paljoakaan puhuttu eikä niillä vaikutettu, mutta persoonallinen mieltymys sen aatteen ajajiin on rotuvastenmielisyyttä vähentäen tehnyt työtä aatteen hyväksi. On menty näiden hyvien ja herttaisten miesten mukana, minne ne ovat vieneet. Olen nähnyt sitä vaikutusta maaseudullakin, vallityöseuduilla, eivätkä sen alaisiksi joutuneet suinkaan ole olleet kaikki tavallisia sotaleirityttöjä. Turhaan ovat omat pojat tapelleet. Vaikka ovat antaneetkin ryssille selkään, on ryssä kuitenkin lopulta vienyt tytön. Naisilla, "morsiamilla", on varmaan suuri osuus kansallisessa luhistumisessa, roturaja-aitain repimisessä. Tehdastytöt ovat vieneet suosiollisuutensa koteihinsa, asuntokasarmeihin työläiskorttereissa ja valmistaneet maa-alaa yhteenliittymiselle, jonka hyväksi johtajat puolestaan ovat toimineet omalla propagandatyöllään. Tytöille on venäläinen sotilas sulhanen, pojille hän on veli, ja niin on entisestä vihollisesta tullut sukulainen, jonka kanssa käydään nujertamaan vihattua naapuria, omaa porvaria, ja valtaamaan hänen taloaan. Naisten kanssa kaulakkain, miesten kanssa käsikkäin, sormet sormien lomassa — on näky, jonka saattoi nähdä kaikissa kulkueissa Helsingin kaduilla, ja siitä on sitten siirrytty vallihautoihin rintamalle, toiset sairaanhoitajattarina, toiset sotilaina. Siinä olisi paljon ainehistoa vallankumouksen yksityis- ja luokkapsykologiaa harrastavalle tutkijalle, sekä tiedemiehelle että kaunokirjailijalle.

Kun porvarillinen hallitus oli vallassa, käytiin sen kimppuun lakkaamatta siitä, ettei se voinut hankkia elintarpeita. Eivät mitkään sen ponnistukset saaneet tunnustusta, ei mitään vaikeuksia otettu huomioon. Nyt sitä syytetään siitäkin, että se tahallaan kärjisti elintarvepulaa muka kokoamalla varastoja Pohjois-Suomeen omiin sotilastarpeihinsa. Kavalampaa, ilkeämpää ja samalla tehovampaa syytöstä tuskin voi tehdä, ja miten se on vaikuttanut jonottaviin naisiin, sen olen omin korvin kuullut.

Nyt on toinen äänensävy. Nyt odotetaan kärsivällisesti ja uskotaan vilpittömästi, että Tokoi kyllä hankkii. Uskotaan kaikki, mitä hän uskottelee. Ensimäinen juna on jo lähtenyt Siperiaan hakemaan viljaa ja seuraavia on aikomus lähettää jo viikon lopulla. Ja että ne sieltä myöskin palaavat, siitä ei liene tällä haavaa epäilystä ainoallakaan oikeauskoisella sosialistilla, paitsi asianomaisilla johtajilla itsellään. Sillä he eivät suinkaan ole niin optimistisia, kuin miltä ovat näyttävinään. He näkyvät pelkäävän, että "työväki kyllästyy odotukseen ja kohdistaa tyytymättömyyden ja vihan omaa kansanvaltuuskuntaansa kohtaan". Siinä pelossa lausutaan harras toivomus, että "toverit käsittävät nykyisen ajan vakavuuden ja tilanteen merkityksen ja ymmärtävät menetellä tyynesti ja harkitusti ajan vaatimuksia vastaavalla tavalla". Usein toistuvasta mielten kuohun rauhoittamisesta päättäen sitä nähtävästi on siellä paljonkin olemassa.

"On vain yksi vihollinen, jota talonpoika pitää vaarallisena — se on vihollinen, joka pyrkii uhkaamaan hänen kotinsa rauhaa. Kotinsa kynnyksellä taistelee talonpoika leijonan rohkeudella ja hänen vihansa kotinsa vihollista kohtaan on yhtä palava, kuin hänen rakkautensa isien turpeeseen on syvä."

Nämä rivit ovat tänpäiväisestä "Tiedonantajasta" — ihme kyllä siitä, sillä kun samalla myönnetään että porvaristo osaa näitä talonpojan sielunelämän vaistoja käyttää taitavasti hyväkseen, luulisi omillekin lukijoille käyvän ilmi, mikä voimakas vastustaja juuri näistä talonpojista kokoonpantu valkoinen armeija todella on. Kaikessa tapauksessa on lohdullista täällä, jossa ei mitään tiedä, saada viholliselta itseltään tietoja hengestä ja mielialasta siellä kaukana.

Vallankumouksellisten eduskunta s.o. Työväen Pääneuvosto on ollut koolla pari kertaa ja sen ensimäisenä ja tärkeimpänä tehtävänä on ollut punakaartilaisen palkan määrääminen. Vakinaisessa palveluksessa oleva saa 450 mk kuussa sekä ruuan. Sen lisäksi hän saa 100 mk kuussa vaimonsa elatukseksi ja 25 mk kuussa lasta kohden, joka tekee 450 + 100 — sanokaamme keskimäärin 4 lapsen osa yhteensä 100 mk = mk.

Eilisessä istunnossa hyväksyi Pääneuvosto heidän "valtiopäiväjärjestyksensä" perussäännöt. Se ei ole pituudella pilattu, vain 8 §:ää. Merkittävimpiä säännöksiä on siinä se, että asianomainen järjestö joka on edustajan valinnut, voi milloin hyvänsä katsoo syytä olevan panna viralta vanhan ja valita uuden, jos ennen valitun ei enää katsota ansaitsevan järjestön luottamusta.

Suomen Pankki avaa tästä puoleen pano- ja ottotilejä kaikissa konttoreissaan. Liekö ketään vallankumouksen pysyväisyyteen niin luottavaa kapitalistia, joka uskaltaisi uskoa rahansa laitoksen talletettavaksi, joka alkoi toimintansa sisäänmurrolla.

Tokoi on yhä enemmän helisemässä, minkä jälleen mielihyvällä merkitsen muistiin. Kuta "pahhee heille, sitä parree meille." Jostain syystä minulla on erityisen paha silmä sitä runnaria kohtaan. Tänään on hän tavallista hermostuneempi. Hänelle on tehty ilmoituksia, että erinäiset kaartin osastot ja muut elintarvelautakunnista riippumattomat ryhmät kaikista varoituksista huolimatta ovat tehneet omavaltaisia elintarpeiden takavarikoimisia ja kulettaneet pois muille paikkakunnille määrätyn viljan — usein suuriakin määriä . Suurin osa Venäjältä tänne saapuneista viljavaunuista on takavarikoitu ennen määräpaikkaansa saapumista. Helsinkiin osotetusta maidosta on osa matkalla takavarikoitu tai kokonaan kadonnut ja Helsingin pieniltä lapsilta, jotka aina ovat saaneet maitoa niukalti, uhkaa maito loppua kokonaan.

Tokoi tavallisuutensa mukaan "ymmärtää kyllä" — olisi jo aika siitä lakata — että elintarpeiden puute usein pakottaa omavaltaisiinkin toimiin, mutta toiselta puolen on muistettava, — sanoo hän — että jos näin alulle päässyt vallattomuus saa jatkua, joutuu eri paikkakuntien työläiset taistelemaan elintarpeista keskenään. Ellei järjestystä ja annettuja kehoituksia noudateta, käy Kansanvaltuuskunnan Elintarveasiain Osaston toiminta kokonaan mahdottomaksi ja sijaan astuu täydellinen anarkia . "Toverit, kaartilaiset ja työläiset! Me pyydämme (!) teitä vallankumouksen menestyksen nimessä säilyttämään järjestyksen. Ellette luota nykyisiin toimihenkilöihinne, niin valitkaa uudet , joihin luotatte, mutta säilyttäkää järjestys."

On kuin hän jo suunnittelisi jotain pakoretkeä, niinkuin rotta jo etsisi reikää, mistä putkahtaa pois uppoavasta laivasta.

"Nyt on tullut yliopiston vuoro", sanottiin ennen, kun Bobrikoff ja Seyn, tosin siinä ehtimättä onnistua, kurottivat kouransa yliopiston kurkkuun. Nyt voi sanoa saman vallankumouksellisista. Eräässä kirjoituksessa (joku, joka merkitsee itsensä "Yliopistomiehiä") esitetään vaatimus, että yliopiston henki, siinä vallinnut järjestelmä, on kokonaan muutettava ja että sitä varten on perustettava erityinen yliopistoneuvosto, joka hoitaisi sen asiat, samoinkuin kouluneuvosto tulee hoitamaan koulujen ja taideneuvosto taiteelliset asiat kansanvaltaiseen suuntaan. Kirjoituksessa koetetaan houkutella valtapaikkaisia dosentteja mukaan. Muuten on kirjoituksessa kylläkin asiallista se, mitä siinä on lainattua siitä kritiikistä, mikä jo kauan sitten on tullut yliopiston osaksi suomenmieliseltä taholta.

Luen ilokseni "Tiedonantajan" uutisen, että valkokaartilaiset
Kuhmoisissa ovat olleet aseistetut "koko hyvin". Jos niin on ollut
Kuhmoisissa, niin kai myöskin on samoin rintaman muillakin osilla.

YLI KUOLEMAN KENTTIEN.

Täm' on tehtävä tehdas-orjan, työn lyöttämän vanhuksen: "Nyt eespäin te työläisnuoret yli kuoleman kenttien."

Täm' on vaatimus työläisvaimon
laps' rinnoilla nälkäinen:
"Isät eespäin ja eespäin pojat
yli kuoleman kenttien!"

Täm' on kentälle sortuvan huuto,
pyhä huokaus viimeinen:
"Nyt eespäin, toverit, eespäin
yli kuoleman kenttien!"

Täm' on maailman kansojen käsky
proletaarien miljoonien:
"Ylös, eespäin, sorretut orjat,
yli kuoleman kenttien!"

"Maan herruus te vallatkaatte ja vapaus kansoillen! Nyt eespäin! Elämä kutsuu yli kuoleman kentien!"

Eipä siltä, että runo runona ei olisi mukiinmenevä mukailu jostain einoleinoisesta.

Kuulin kerrottavan, että Karjalan tuntija kirjailija livo Härkönen oli kutsuttu senaattiin asiantuntijana antamaan tietoja Venäjän ja Suomen välejä ja tilejä selvittämään asetetulle suomalais-venäläiselle sekakomitealle. Iivolle oli annettu takuu koskemattomuudesta hengen ja vapauden puolesta. Hän meni senaattiin kirjoineen ja karttoineen. Häneltä pyydettiin ja saatiin tietoja Vienan-Karjalan väestöoloista ja maantieteestä pohjaksi keskusteluille sen liittämisestä Suomeen. Komiteassa olisi pitänyt olla enemmistö liittämisen puolella. Gylling oli m.m. tiedustellut, uskoiko Härkönen porvarien suostuvan rauhaan, jos saisivat Karjalan ja ryssät vietäisiin maasta. Härkönen ei liene osannut vastata sitä eikä tätä. Gylling oli ollut hermostunut ja sanonut, että kaikki menee helvettiin. En ole päässyt tarkistamaan kertojani tietoja. Kerron ne vain huhuina. Kai Härkönen aikoinaan juttuaa asiasta autentisesti.

Yhä useammin kuulee huhuja kahnauksista punaisten ja harmaiden veljien välillä. Punaiset uhkaavat puhdistaa kasarmit ja ottaa ne itse haltuunsa, kun ryssät eivät lähde heidän rintamalleen. Pitävät heitä sen vuoksi vastavallankumouksellisina. Muuan joukko lähti luovuttamatta aseitaan, joita sanoivat tarvitsevansa kotonaankin. Terijoella ne heiltä ryöstettiin. Kahakassa oli kaatunut kaksi matruusia. Jotkut palasivat Helsinkiin antamaan raporttia välikohtauksesta. Heidän käsityksensä sikäläisistä suomalaisista tovereista oli, että nehän eivät ole mitään vallankumouksellisia, vaan tavallisia rosvoja.

"Pois eestä talonpoika, päästä herra helvettiin!" — ivaa kansanhuumori köyhän puolesta ylpeätä rikasta. Huutaja on varma siitä, että ajahan aikasi, kyllä tiedän, mihin lopulta päädyt. Minä väistyn ja jään tiepuoleen, sinä ajat ohi ja — perille. Siitäkö lie syöpynyt veriini taikauskomainen pelko kaikkien kellossa ja selkäkenossa ajavien lopullisesta kohtalosta. Enkä minä ole, ainakaan omasta kohdastani, onnistunut kokoamaan montakaan poikkeusta säännöstä, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Tunsin nuoruudessani virkamiehen sitä vanhaa ratsupiiskakantaa, jonka edessä talonpojan vielä 1870—80-luvullakin piti seista hatuttomin päin ulkonakin. Se herra ajoi aina kellossa, karkuutti edelle, otti hevoset majataloista, vaikka tuli myöhemmin, oli sanalla sanoen mahtava mies, jonka edessä kaikkien täytyi tietää huutia, mutta ei hoitanut asioitaan sen paremmin kuin että vaillingin vuoksi menetti virkansa ja elättelihe vanhoilla päivillään kalastuksella — muuten kylläkin lievä helvetti, kun kalavesi oli hyvä.

Kun autot alkoivat tässä maassa riehua ihmisten kauhuna ja talonpoika hevosineen ja rattaineen tuon tuostakin löysihe ojan takaa männiköstä, kirahti varmaan moni hammas ja kuului kitkerä manaus. En ole voinut oikein koskaan sietää autoja, en silloinkaan, kun itse selkäkenoherrana olen kiitänyt ohi hullaantuneiden hevosten ja huutavien ja huitovien eukkojen. Jos minulla olisi ollut oma auto, olen varma siitä, että jo aikoja sitten olisin — perillä. Ryssät olivat tuonnoisna vuonna eräällä kalaretkellä vähällä takavarikoida sekä automme että meidät. Ja niin on minussa yhä kasvanut taipumus pudistaa epäilevää ja varoittavaa päätä kaikille, jotka mahtavoivat voimavaunun notkuvilla patjoilla ja kietovat pölyhajuunsa pikkueläjät.

Kun Seyn pönäkkänä loistoautossaan pyyhkieli Helsingin katuja, niin tapasimme ilkkumasta: aja, mitä ajat, on sinullakin vielä matkasi määrä! Ja tuli hänenkin tielleen se, joka otti omansa. Niin otti Borovitinowinkin, ja kaikki ne ylen ylpeät kenraalit ja amiraalit. Otti keisarinkin, jonka hänenkin näin autossa ajavan, kuitenkin niin surkeana, kuin olisi jo jotain pelännyt.

Takavuosina ajoivat autoissa humalaiset ylioppilaat, nuorukaiset ja neidot niin, että oli ilkeä nähdä. Se oli sitä aikaansa, ylen kevytmielistä ilonpitoa Suomen surullisimpina päivinä.

Sitten alkoivat matruusit ja muut tavaritsit pistimet tanassa pitää tämän kaupungin katuja kilpa-ajo- ja ampumaratanaan. Missä nyt ajanevat, ei niitä ainakaan näy niinkuin ennen.

Svinhufvudkin ajoi jonkun aikaa. Se oli kai se sama pahan onnen auto, jolla Seyn ja Borovitinov olivat ajaneet. Ei hänellä tosin ollut sitä uhmaavaa ärsyttävää ryhtiä, mikä yleensä autossa ajavilla suurilla herroilla. Hänet näki vain vilahdukselta, kuomista lasin läpi. Auto muistutti vähän vankivaunua. Kun hän astui ulos senaatin rappujen edessä, hän hymyili hyväntahtoisesti ja nyökäytti päätään, mutta näytti olevan hiukan hämillään. Ajattelin: kunhan ei mitään tapahtuisi hyvälle miehelle tuossa pirun kelkassa. Mutta tapahtuipa kuin tapahtuikin. Ajakoon hän kuitenkin kernaasti taas autolla, kun palaa. Autolla ajo on nyt vähän siinäkin, kuinka ajaa ja kuka ajaa.

Nyt ajavat punaiset aivan niinkuin matruusit ennen, pyssyineen ja pistimineen retkuen pitkin ja poikin sekä sisä- että ulkopuolella, edessä ja takana, likasuojustenkin päällä vatsallaan. En luule, että hekään hyvänsä edellä ajavat.

Älkööt vain valkoiset kerran tänne tultuaan ajako niinkuin punaiset.
[Lisäys jälkeenpäin: Ne ajoivat melkein niinkuin punaiset.]

Mitä kaikkia historiallisia näytelmiä, suurin osa kotimaisia, — farssejakin, sillä farssikin voi välistä olla historiallinen näytelmä — onkaan meillä esitetty Kansallisteatterissa, sekä sen sisässä että sen ulkopuolella talon vielä lyhyen olemassaolon aikana. Isänmaalliset juhlat, kansalais- ja puoluekokoukset, Bergbom- ja Iida Aalberg -juhlat, itsenäisyysjuhlat, vallankumoushuumausjuhla, jossa venäläinen amiraali esittää eläköönhuudon vapaalle Suomelle — ja sitten puoliviralliset, puoleksi sinne pakotetut venäläiset keisarilliset baletit ja entisen rakastajattaren Kjesinskajan näytännöt ja viimein rouva Seynin hyväntekeväisyysiltamat, jotka täytyi antaa pitää valtioavun menettämisen pelossa. Toiset ylpeätä itsetuntoa herättäviä, toiset kansallista häpeää kirvellyttäviä. Siellä pullistihe keisarillisessa aitiossa Seyn seurueineen, siellä nähtiin Maksimoff, Stahovitsh suomalaisten senaattorien kera y.m., y.m. Siellä on kajahtanut "Maamme", "Herää suomi", Karjala, Die Wacht am Rhein, Marseljeesi, Internationale. Ja nyt on kansallinen pyhättö ja suomalaisen taiteen temppeli punaisten ja ryssien juhlamielen purkupaikkana, maansa pettäneiden ja kansansa kavaltaneiden. Eilen siellä oli bolshevistinen juhlakokous, jossa puhujina esiintyivät Kullervo Manner, Aleksandra Kollontay ja Oskari Tokoi.

Rouvan puhe on tänään selostettuna "Tiedonantajassa". Puhuja kehui sillä, että bolshevikit olivat ainoa puolue Venäjällä, joka suoraan ja avonaisesti asettui kansojen täyden itsemääräämisoikeuden kannalle ja tunnusti myöskin Suomen itsenäisyyden. Mutta mitä merkitsee tämä itsenäisyys meille, kun päämääränä samalla on kaikkien kansallisten rajain asevoimalla hävittäminen, ja kun ne rajat todella tätä nykyä jo ovat hävitetyt meidän ja Venäjän väliltä, mikäli se on ollut heille mahdollista? Jos Suomen kansalla olisi itsemääräämisoikeus, ei rouva Kollontay olisi voinut esiintyä Kansallisteatterin näyttämöllä ilman johtokunnan lupaa. Kollontay on valloittaja- ja sortajakansan edustaja, seisoo pistinten varassa ja puhuu niiden päältä. Sillä venäläisellä sotamiehellä, joka tuki meidän sortajiamme ennen ja joka nyt itse meitä sortaa, ei ole muuta eroa, kuin että edellisellä oli tahraisessa sinellissään olkalaput, joita jälkimäisellä vielä tahraisemmassaan ei ole. Niin että kyllä se on yhtä pitkää kuin leveätä, mitä meidän siltä taholta saamaamme itsenäisyyteemme tulee. Ja tämmöisen liiton juhlaa vietetään Suomen Kansallisteatterissa. Miksei Aleksanterin teatterissa tai matruusiklubissa tai Uspenskin katedraalissa?

Niissä olisi ollut oikea paikka puhujattaren ylistellä venäläisen sosialismin tähänastisia saavutuksia. Kollontayn kehunta niistä käy samaan henkeen ja tyyliin kuin meikäläisten ylistely omia saavutuksiaan. Sota on lopetettu, teurastus on lakannut, ja se on muka bolshevikien ansio. Sopinee kysäistä, onko taistelun lopettaminen sen ansio, jonka vastataistelija on saanut siihen tilanteeseen, ettei hän enää kykene taistelemaan, vaan antautuu täydellisesti armoille? Ja mitä lopettamista se on, kun, niinkuin Kollontay kehahtaen sanoo lopettamista vain tempuksi, manööveriksi, kun "tarkoituksena on otollisen tilaisuuden tullen alottaa uudestaan"?

Monesta muusta bolssiensa "saavutuksesta" kehui Kollontay. Maakysymys on m.m. ratkaistu. Miten? Vallankumous nujersi aateliston ja maanomistajain riistämisvallan. Siis otti vain. Kai pitäisi nyt meilläkin meneteltämän samoin. Ottaako maa talonpojilta, ainakin talonpojilta_kin_, sillä on sitä vähän maata niilläkin, ja antaako maattomille? Mutta olisiko meidän maattomilla kykyä ja halua ja pääomaa sitä viljellä? Uusi torpparilaki olisi pian sen osoittanut ilman vallankumouksen väliintuloa. Meillä mennään mieluummin tukkitöihin ja tehtaihin kuin ruvetaan raatamaan. Ehkä valmiit talot kuitenkin kelpaisivat, jos karja ja muu irtaimisto seuraisi pakkoluovutuksessa mukana. Ja juuri niin kai lienee tapahtunut Venäjällä. Entisistä rengeistä, päiväläisistä ja torppareista tulisi talollisia ja päinvastoin. Maan omistajat muuttuisivat, mutta eivät maan_omistusolot_. Sekin olisi sitä ryssäläistä yhtä pitkää kuin leveääkin.

Nyt hän lähtee viemään tätä vallankumoustaan muuhunkin Euroopaan, jos nyt meitä enää voi sanoa Euroopaksi — vaikka se muukin Eurooppa korkeine kanuunakulttuureineen? — nyt hän lähtee täältä sinne. Meidän Kansallisteaatterimme oli ensimäinen pysäkki sillä matkalla. Ehkä tapausta tullaan pitämään ainakin pikkuisena merkkitapauksena Suomen historiassa. Toinen kestikievari on kai oleva ooppera Kustaa Aadolfin torin varrella Tukholmassa, jollei tie sitä ennen nouse pystyyn. Pysyisi kotonaan ja kypsyttäisi omenansa, ennenkuin lähtee raakiloitaan kaupalle ympäri kaiken maailman kyliä. Hänen omainkin ilmoitustensa mukaan on siellä vielä yhtä ja toista keskeneräistä. Sillä paitse tuota maakysymyksen ratkaisuaan ei bolshevismi siellä ole saanut aikaan muuta kuin että on olemassa jonkunlainen valtion kontrolli teollisuudessa — jota siellä ei enää ole olemassa. Sitäkin hän suosittelee Suomelle. Ja lopuksi tietysti loistavinta venäläistä saavutusta, vallankumousta, parlamenttarismin kukistamista, joka "ei vie kansanvaltaisuuteen, sillä siinä porvaristolla olisi mahdollisuus ylläpitää valtaansa."

Mannerin ja Tokoin puheita ei tänään vielä selosteta. Huomenna saanen nähdä, mitä heillä on ollut sanottavana suuressa juhlakokouksessa Kansallisteaatterissa.

Kansanvaltuuskunnalla on eilen vähää ennen juhlakokousta Kansallisteaatterissa ollut juhlallinen istunto senaatissa, jossa ovat olleet saapuvilla Venäjän toimeenpanevan keskuskomitean ulkomaille matkustavat jäsenet. Siellä ovat samoin kuin sitten illalla teatterissa Manner ja Kollontay esittäneet suurvaltiollisen kaksinlaulun. Manner on laulanut venäläisen vallankumouksen ylistystä, Kollontay suomalaisen. Manner kiittää venäläisiä siitä opista, jota he ovat antaneet käytännöllisessä (ks. yllä) kumouksellisessa työssä; Kollontay ilmaisee ihastuksensa siitä rohkeudesta ja sankariudesta, jolla täällä kamppailua käydään.

Manner evästää vieraita matkalle. Hän lähettää Kollontayn mukana terveisiä Eurooppaan, varsinkin Skandinaviaan, että niiden maiden työläiset ponnistelisivat, jotta näiden maiden kapitalistit eivät pääsisi ainakaan helposti hyökkäämään meidän niskaamme. Jos Suomen työväki saa olla rauhassa vieraiden hyökkäyksiltä, tulee se kyllä omin voimin (s.o. venäläisten avustamana) kukistamaan porvariston vastavallankumouksellisen rintaman. Hän ei siis tyydy tähänastiseen liittolaiseensa venäläiseen, vaan hakee apua kaikilta vierailta kansanvalloilta Suomen porvaria vastaan. Se on kaikkien maiden köyhälistöjen "yhtymistä". Mutta jos tuo porvariparka pyytää apua muiden maiden porvaristoilta, on se maanpetturuutta.

Kollontay kukertaa omalta oksaltaan vastaan ja tarjoo agitatsiomatkallaan rinnallaan paikan myöskin Suomen työväestön edustajille, joiden pitäisi tulla Länsi-Euroopan työväelle selittämään suomalaisten toverien taistelua.

Tämmöisiä kiertueita siellä Suomen senaatin täysintuntosalissa suunnitellaan. Eiväthän mitkään paikat tosin ole pyhät, onhan kirkkojakin häväisty, tehty temppeleistä hevostalleja ja ryöväreitten luolia. Olihan Suomen kansan pyhimpien tunteiden loukkaamista Bobrikoffin ja Seynin aikakin.

Heidän jälkeensä tuuletettiin senaatin tupia. Suursiivouksen tarpeessa ne tulevat olemaan tämänkin jälkeen: niissä kuulutaan asuttavan, keitettävän, tiskattavan, tupakoitavan ja rähjättävän. Mutta enemmän kuin ulkonaisen siivouksen tarpeessa, ne ovat sen maanpetturillisen hengen poistuulettamisen tarpeessa, joka niiden ilmaa nyt saastuttaa. Sillä paikat ovat toki ainakin jossain määrin pyhät nekin.

Anarkisti-lehti Rab. Znamja kirjoittaa: "Meidän on viipymättä ryhdyttävä puhdistamaan Helsinkiä vastavallankumouksellisista. Me kehoitamme kaikkia matruuseja ja sotamiehiä viipymättä muodostamaan vallankumouksellisia joukko-osastoja ja pommit sekä kuularuiskut käsissä heti ryhtymään kotietsinnöihin kaikissa taloissa, asunnoissa, kellareissa, ullakoilla, varastoissa, ravintoloissa, kahviloissa, hotelleissa sekä hallinnollisissa ja kunnallisissa laitoksissa tarkoituksella juurineen hävittää vastavallankumouksellisten pesäpaikat. Meidän tulee paikalla surmata kaikki kansan viholliset, valkokaartilaiset ja heidän puoltajansa. Meidän ei tarvitse odottaa Smolnan tai paikallisten edustuslaitosten kehoituksia ryhtymään itsepuolustukseen. Hävittäkää siis porvariston pesät. Ampukaa vallankumouksen viholliset. Vain voimalla ja säälimättömällä terrorilla me voimme hävittää kaikki orjuutemme eri muodot."

Suomen kansanvaltuuskunnan oikeusasiain osasto julkaisee tänään monen palstan pituiset ohjeet rikosasiain oikeudenkäyntijärjestyksestä vallankumousoikeuksissa. On koko joukko uusille tuomareille nähtävästi hyvinkin tarpeellisia määräyksiä, neuvoja ja ohjeita. Alku on aina vaikeaa, mutta ehkä se siinä menee, kun miehet tottuvat.

Niinkuin porvarillisiin oikeuksiin ei vallankumousoikeuteen tarvitse haastattaa todistajia lautamiehen kautta, vaan voi jokainen itse haastattaa todistajansa. — Valaa ei oteta, riittää, kun todistaja on vakuuttanut puhuvansa totta. — Liekö käytännössä jo ruvennut tapahtumaan toisin, koska katsotaan tarpeelliseksi muistuttaa, että päätöstä tehdessä eivät asialliset eikä yleisö saa olla läsnä. — On ehkä myöskin ollut aihetta vaatimukseen, että "oikeuden edessä on esiinnyttävä siivosti".

Tottahan on, että meidän porvarillinen oikeudenkäyttö on ollut hirvittävän hidasta. Nyt pannaan tuomareille uusi kurssi. — "Jotta oikeudenkäyttely vastaisi tarkoitustaan, täytyy sen tapahtua nopeasti , mikäli mahdollista yhtä päätä loppuun asti." Enintään saa päätöksen antaminen lykkäytyä seuraavaan päivään.

On nähtävästi ollut tuiki tarpeellista huomauttaa, että "päätös on laadittava siten, että jos syytetty tuomitaan, käy selville, minkä rikoksen asianomainen on tehnyt."

Oikeus voi takavarikoida tuomitun omaisuuden, koska voi olla tarjona se vaara, että sakkoon tuomittu itse tai muut hävittävät hänen omaisuutensa.

Tuomarin tulee olla "inhimillinen, mutta ei hempeämielinen." "Kansanmiehen omantunnon ja kansan oikeuskäsityksen mukaan punnittakoon, kuka on syyllinen ja kuka ei, ja hänen terveen järkensä mukaan mitattakoon, mikä rangaistus kulloinkin on kohtuullinen."

Loppuhuomautuksena lausutaan, että elköön missään tapauksessa annettako oikeudenkäytön kompastua vanhojen turhantarkkojen muotojen ja kaavamaisuuksien tavotteluun, vaan olkoon oikeus, kuten sen nimikin kuuluu, vallankumousoikeus, omantunnon ja kansan väärentämättömän oikeustajunnan tarmokas tuomioistuin .

Mikähän nyt sitten lienee se kansanmiehen omatunto ja väärentämätön oikeustajunta? Kai ne ovat jonkunlaisia vastakohtia herrasmiehen omalletunnolle ja oikeustajunnalle.

Mutta kuinka tahansa: jos ei oikeudenkäytön puolueettomuus perustu muuhun kuin siihen, ollaan ilman lain turvaa, niinkuin tietysti ollaan jo muutenkin. Siitä ei siis ole syytä päivitellä, vaikka sitä aina vain tulee tehneeksi.

Punaisen armeijan muonitus- ja vaatetushuolet yhä suurenevat. Varsinkin vaatekappaleiden jakelutapa näyttää synnyttäneen tyytymättömyyttä. Otan tietoni eräästä yleisesikunnan omasta kiertokirjeestä. Kaikki tahtovat yhtä paljon vaatteen apua, mutta kun toisilla on enemmän omia vaatteita kuin toisilla, tulevat toisen varustukset paremmiksi kuin toisen. Siitä on syntynyt "ristiriitoja". Niiden sovittamiseksi on päätetty, että sotilaan on hankittava vaatteensa itse siten, että hänen palkastaan vedetään pois hänen saamansa vaatekappaleen hinta. Mitähän sanonevat eukot kotona siitä, että heidän avustuksensa näin vähenee? On myös niin hullusti, että niinkuin esikunta sanoo, kysymys palkastakin on vielä ratkaisematta sentähden, että tuhannet muut kysymykset on täytynyt ratkaista sen edellä vallankumouksen "onnistumiselle tärkeämpinä tekijöinä."

Arveluttava pula on siis olemassa, mutta esikunta koettaa päästä siitä sillä, että huudahtaa: "Eteenpäin siis… jatkuvaa uljuutta, uhrautuvaisuutta ja kärsivällisyyttä" j.n.e.

Näyttelijä-kirjailija-seikkailija Aarne Orjatsalo on liittynyt kapinallisiin. Hän esiintyy nyt köyhälistön ystävänä. Tämän päiväisessä "Tiedonantajassa" on häneltä kirjoitus "Vailankumouksen tie", joka ei ole mitenkään erikoinen. Siteeraanmahan kuitenkin seuraavan: "(Porvarillisten) omat joukot varmasti kääntyvät heitä vastaan. Ja tilinteon päivä on heidän joukossaan oleva ankarampi ja kenties verisempi, kuin mitä se nyt on meidän rintamallamme."

Kun sota puhkesi ja täällä alotettiin valli- y.m. varustukset, ja kun tehtaat, tosin puoliväkisin, muutettiin venäläisiksi asetehtaiksi ja muita sotatarvetilauksia suorittamaan, kun monen monet yksityiset rupesivat urakoitsijoina kokoamaan suuria voittoja, ja kun liikkeiden osakkeilla sitten harjoitettiin pörssikauppaa ja kaikkein isänmaallisimmat miehet ja naiset sulloivat ruplia taskuunsa nähtävästi tuntematta siitä mitään isänmaallisen tai eetillisen omantuntonsa vaivoja, tulin usein ajatelleeksi, miten matalaa moraalimme sittenkin on. Kaikille oli kyllä selvää, että Venäjän voitto olisi meidän tuhomme, että sen ase- ja muiden varastojen kartuttaminen oli omaan rintaan kerran tähdättävän puukon takomista, teroittamista. Eihän tietysti voitu harjoittaa mitään julkista agitatsiota vastarinnan aikaansaamiseksi. Mutta olisi voinut toivoa, että tässä asiassa jos missään olisi muodostunut maanalainen passiivisen vastarinnan rintama. Niin ei tapahtunut, vaan päin vastoin toimittiin oman voiton toivossa aktiivisesti venäläisen voiton hyväksi, vieläpä sittenkin, kun jääkärit olivat niiden ammusten yletettävissä, joita täällä valmisteltiin.

Sanotaan ehkä, että oli pakko, että täytyi pelastaa maan teollisuus, että tehtaat muuten ehkä olisivat joutuneet kokonaan venäläisten käsiin. Saatiinhan edes jotain pelastetuksi, estetyksi venäläistä työväkeä tänne tulemasta. Olkoon niinkin. Mutta alistumis- ja myöntyväisyyspolitiikkaa tämä oli, ei vähimmässäkään määrin perustuslaillista. Olisi siinä varmaan voitu saboteerata, jos olisi tahdottu, mutta oli mukavampi pistää rahat taskuunsa. Ei ole tämäkään historiamme kauniita lehtiä. Liikeveljeys venäläisten kanssa vei siihen, että rahakas venäläinen kundi Helsingin myymälöissä oli suosittu, kun suomalainen köyhempi tuskin siedetty. Omaksuttiin venäläiset liiketavat lahjuksineen ja väärine laskuineen. Ei ne ole vain punaiset, jotka ovat "veljeilleet".

On katkerahko kohtalon iva, että ne vallihaudat ja muut varustukset, joita me porvarillisesta rakennusmestariurakoitsijasta ja pikkupomosta gulashi- ja pörssikeinottelija-miljoonamieheen saakka olemme olleet kaivamassa, nyt ovat punaisten parhaita tukipaikkoja, joista ne meitä uhkaavat ja jotka ovat meidän valloitettavat verellämme. Ja niin katkeran kitkerää kuin se onkin, täytyy myöntää oikeaksi, mitä eräässä "Työmiehen" tänäisessä kirjoituksessa "Venäläiset ja me" (joka muuten tietysti on täynnä valhetta ja vääristelyjä) sanotaan: "Suomen porvaristo antoi passiivisen kannatuksen Venäjän sortovallan niille toimenpiteille, joilla meitä näännytettiin. Ja kylläpä he vallan hyvässä sovussa tasasivat venäläisten sotarosvojen kanssa valtion varustustöissä kähveltämänsä varat ja veivät kaikenlaisilla verukkeilla monen työläisen palkat…" En tiedä, onko totta, mutta pelkään pahoin, että on totta, mitä lehti vielä väittää: että "urakoitsijat ovat ilmoittaneet venäläisille töiden teettäjille, että ei tarvitse maksaa työläisille niin paljon kuin siellä ensiksi suunniteltiin."

Ja vallityömiehet poloiset, ne punaiset, jotka noita hautoja kaivoivat, kaivoivat niitä luultavasti omiksi haudoikseen. Ehkä piankin heidän verensä vuotaa niissä virtanaan.

Eilen, kun selostin rouva Kollontayn puhetta Kansallisteatterissa, ei Mannerin puhe, johon se oli vastaus, vielä ollut julkaistu. Tänään se täyttää kuusi palstaa "Tiedonantajassa". Se on oikein jymypuhe, ohjelmapuhe, laadittu ja lausuttu samaan tyyliin kuin minkä tahansa suuren maan pääministerin. Siinä vedetään sen hallitusmuodon suuntaviivat, jonka kansanvaltuuskunta aikoo antaa Suomen kansalle. Kun tämä asiakirja kai aikoinaan tulee olemaan pykäliin pantuna valmiina, jätän puheen siltä kohdaltaan selostamatta. Maistiaisiksi kuitenkin muutamia kohtia.

Manner on ajatellut, että uuteen valtiomuotoon tulisi kuulua määräykset, joiden kautta määrätty luku Suomen äänioikeutettuja kansalaisia, esim. 10,000, olisi oikeutettu tekemään kansan eduskunnalle vaatimuksen, että siitä ja siitä asiasta on laadittava sellainen ja sellainen laki. Ne 10,000 saisivat jättää joko valmiin yksityiskohtaisen tai ylimalkaisen ehdotuksen. Ja kansaneduskunta olisi velvoitettu tuota 10,000 kansalaisen lainsäädäntöalotetta käsittelemään ja siitä päätöksensä tekemään. Jos eduskunta kaikinpuolin hyväksyisi noiden 10,000 tekemän ehdotuksen, niin asia tulisi sillä jo päätökseen. Mutta jos muutettaisiin ehdotusta jonkun verran, niin kansa taas yleisellä äänestyksellä voisi ratkaista, hyväksyykö se tuon 10,000:n tekemän alkuperäisen vaiko kansaneduskunnan siitä muokkaaman ehdotuksen. "Demokraatiseen järjestykseen tulee kuulua myös sen, että kansaneduskunnan muistakin päätöksistä, jotka eivät ole lähteneet suoraan kansan alotteesta, voidaan vedota yleiseen kansan äänestykseen."

Kymmenentuhatta kansalaista — tai sanokaamme kymmenen agitaattoria, jotka saavat kokoon kukin tuhat nimeä, — voisi siis milloin tahansa pakottaa eduskunnan käsittelemään päähänpistojaan ja vaatia mahdollisesti koko kansan vähäväliä niistä äänestämään. Mikä kunta tahansa voisi saada eduskuntaan nurkkapatrioottiset alotteensa. Semmoisia alotteita voisi kerääntyä satoja. Kansanvalta sortuisi varmasti ennen pitkää omiin hameihinsa.

Että meillä sosialismi on ollut salaisesti pyrkimässä yksityisen omistusoikeuden lakkauttamiseen, siitä on ollut oireita havaittavissa Mannerin puheessa vaatimus siitä tuodaan julki.

Samoinkuin Kollontay venäläisen vallankumouksensa kehuu Manner omansa saavutuksilla. Hän vertaa vallankumoustaan, ja kai samalla myös itseään, sen ylintä toimihenkilöä, kätilöön , joka vapauttaa synnytystuskissaan olevan yhteiskunnan ja sen kohdusta kirvoittaa terveen, elävän ja voimakkaan uuden yhteiskunnan. Se on jo kirvoittanutkin jotain. Se on jo "verrattain vähällä vaivalla" kaatanut yhteiskunnan ylirakenteen ja nyt se tosiasiallisesti hallitsee tässä maassa ja pitää hallussaan valtiovaltaa, käyttäen sitä tarkoitusperiensä hyväksi. "Samalla se myös kaikella voimallaan pyrkii eteenpäin ja askel askeleelta ottaa käsiinsä myös yhteiskunnan taloudellista valtaa. Se on ottanut valvontansa alle taloudellisen elämän eri aloja. Tehtaita pannaan jo käyntiin työväen omilla toimilla. Työväen luottamusmiehiä pannaan niitä ohjaamaan ja teknillisesti hoitamaan, taloudellisesti järjestämään. Samaten maatiloja jo tässä maassa monin paikoin työväen järjestöt luottamusmiestensä ja tilojen alustalaisten välityksellä hoitavat. Näin valtiollisen vallankumouksen suurten saavutusten ohella taloudellinen vallankumous askel askeleelta menee eteenpäin ja sillälailla valmistaa sitä perustusta, jolla työväen tulevaisuuden vallan tulee seistä, jotta se olisi pysyväinen ja varma."

Pysyväinen ja varma. Ei ole milloinkaan ollut paremmin paikallaan vertaus vuoresta, joka synnytystuskissaan puhkuen loi naurettavan hiiren… Ei vain tahdo nauru naurulle tuntua, vaikka koettaisikin.

Kansanvaltuuskunnan oikeusasiain osasto ei nähtävästi tahdo jättää oikeudenhoitoa retuperälle. Se ilmoittaa kanslistinsa Tyko Varto'n kautta, että kaikki raastuvan- ja kihlakunnan oikeuksissa (miksei myös hoveissa ja senaatissa?) keskeneräisiksi jääneet rikosluontoiset asiat ovat tutkittavat ja tuomittavat sen paikkakunnan vallankumousoikeudessa, missä ne ovat tapahtuneet.

"N.s. siviiliasiain, eli juttujen, joiden pohjana ei ole rikosta, käsittelystä ja oikeuslaitoksista tulee piakkoin julkaistavaksi erityinen laki, joten sellaiset jutut saavat levätä siihen asti."

On hyvä, että ne saavat vielä vähän aikaa levätä, sillä olisi muuten tainnut tulla ylivoimainen urakka vallankumousoikeuksien juristeille. Velkahakemusjutut kai voinevat tulla piankin ratkaistuiksi, niin pian kuin julaistaan laki yksityisen omistusoikeuden poistamisesta. Kun ei velkoja saa omistaa mitään, ei hän myöskään voi vaatia olematonta omaansa takaisin — jos on porvari. Jos hän on sosialisti, hän luultavasti sekä voi että saa.

Ilmoitetaan, että kaikki Venäjän sotalaitoksen hallussa oleva irtain omaisuus, samaten kuin aseet, ampumavarat ja elintarpeet ovat siirtyneet Suomen kansanvaltuuskunnalle. Ei mainita, onko siirto tapahtunut oston kautta, vai onko kysymyksessä suurenmoinen lahjoitus, sillä kai tuon tavaran arvo lähennellee miljaardia. Jos se on kauppa, on se kai tavallinen velkakauppa, sillä milläs meidän punaisemme maksaisivat, kun ei ole millä maksaa kaartilaisten palkkojakaan. Jos se on lahja, niin se on lahja Suomen valkoiselle kansalle, joka voitettuaan ottaa sen sotasaaliina punaisilta.

Ei sanota, kuuluvatko laivatkin irtaimistoon. Nähtävästi eivät. Eikähän niitä toistaiseksi voitanekaan lukea irtaimistoon, ne kun ovat vahvasti kiinni jäätyneinä Kruunuvuoren selällä. Vaan ehkä Mannerheim ne aikanaan "irtauttaa."

"Tiedonantaja" on saanut käsiinsä jonkun koneella kirjoitetun kiertokirjeen, jossa m.m. kehoitetaan "kaikkia kansalaisia, niin miehiä kuin naisiakin, panemaan tarkoin muistiin ne henkilöt, jotka punaisten palveluksessa ovat unhottaneet, mitä heidän isänmaansa ja kunniansa heiltä vaatii, niin että he, kun tilin päivä piakkoin lähenee, saavat ansaitun rangaistuksen rikoksistaan."

"Siis kuinka herrasväkeä vain huvittaa. Punaisten rintamalinjojen sisäpuolella lienee vielä suurin osa kapitalistiluokan palveluksessa olevia. Punaisten pitämään muistikirjaan voisi niin ollen tulla myöskin merkityksi melkoinen määrä intiviitejä sen suuren tilinteonpäivän varalta."

Sanon näistä ja noista: yhtä luuta vuohen sarvi. Kosto on meidän kansallisimpia ominaisuuksiamme kiro- ja vainovuosien ajoilta ja paljoa aikaisemmilta ja myöhemmiltä. Voittipa kuka hyvänsä, epäilemättä tulee loppulitviikki molemmin puolin tapahtumaan juuri tässä hengessä.

Tämän päivän suuri uutinen on diplomaattinen kirjeenvaihto Ruotsin pääkonsulin ja kansanvaltuuskunnan välillä. Konsuli on Venäjän armeijan ja laivaston täkäläiselle aluekomitealle jättänyt kirjelmän, jossa hän Suomen riippumattomuuteen ja Venäjän demobilisoimiseen vedoten lausuu sen Saksan, Ranskan, Englannin, Hollannin, Tanskan ja Norjan hallitusten tukeman toivomuksen, että venäläiset joukot siirrettäisiin pois Suomesta. Se helpoittaisi suuresti sisäisen rauhan aikaansaamista ja siten myös tämän verenvuodatuksen lopettamista, joka nyt järkyttää mieliä koko sivistyneessä maailmassa.

Tästä kirjelmästä on venäläinen aluekomitea antanut tiedon kansanvaltuuskunnalle, joka siihen vastaa, niinkuin näyttää, aluekomiteankin puolesta. Vastaus on sävyyn ja tyyliin nähden aito Manner-Sirolaa, jotka ovat sen allekirjoittaneet. Siinä väitetään, että venäläisten täällä viipyminen ei suinkaan häiritse eikä loukkaa tai uhkaa riippumatonta Suomea. Päinvastoin Venäjän kansankomissaarien neuvosto on kaiken aikaa mitä selvimmin osoittanut kannattavansa Suomen riippumattomuutta ja jalosti tukenut Suomen kansan vapautta ja oikeutta, myöskin viime aikoina, jolloin täällä vastavallankumoukselliset ainekset valitettavasti ovat tavantakaa aiheettomasti hyökänneet kansallemme myötätuntoisten venäläisten sotaväenosastojen kimppuun.

Tämän jälkeen seuraa Suomen kansan puolesta ankara vastalause Ruotsin Ahvenanmaan valtausta vastaan sekä sitä vastaan, että Ahvenanmaalle on laskettu maihin suomalaisia vastavallankumouksellisia. Tämä menettely on ristiriidassa Suomen riippumattomuuden kunnioittamisen kanssa ja on Suomen alueellisen koskemattomuuden ja kansamme itsenäisyyden loukkaus.

Pää- ja ulkoasiain ministerit Manner ja Sirola ovat terhakoita poikia, niskakarvat pystyssä. Heidän diplomaattinen tyylinsä muistuttaa venäläisten toverien kursailematonta kirjoitustapaa, jota vanhan koulun tyyliniekat hioittuine ja sorvattuine sanontoineen varmaankin jäävät suu auki ihmettelemään. Niin puhuu ainoastaan se, jolla on voimakeinot takanaan tukemassa sanojen tehoa. Ja onkinhan heillä takanaan vallankumouksen punainen armeija sekä Venäjällä että täällä kotona. He voivat riippumattoman Suomen puolesta itse ratkaista, kuinka kauan venäläisten sotavoimain täällä viipyminen vielä on välttämätön.

Johtaako tämä diplomaatinen sananvaihto siihen, että Ruotsi jättää Ahvenanmaan, vai julistaako se sodan kansanvaltuuskunnalle? Luultavasti se ei johda kumpaankaan, vaan jää keskustelu vastaukseksi kysymykseen.

Haapalainen vaatii, vihdoinkin, rikoksellisten, anarkististen ainesten poistamista kaartistaan. Hän on pakotettu myöntämään, että armeijassa on semmoisia, jotka käyttävät tilaisuutta hyväkseen yksityisten etujensa ajamiseen ja ovat valmiit ase kädessä käymään rosvouksiin, murhiin, ryöstöihin ja muihin konnantekoihin. Ne ovat riisuttavat aseista, vangittavat ja rangaistavat. Kielletään myös langettamasta kuolemantuomioita eikä saa tehdä sitä edes vankeihin nähden. Kuinkahan monta tuollaista tekoa siis lieneekään jo tehty? Ja mitä ajatellevat rehelliset työläiset tällaisista paljastuksista?

Siinä suuressa juhlakokouksessa, joka tiistaina pidettiin Kansallisteatterissa, esiintyi puhujana myöskin O. Tokoi. Hänen puheensa on julaistu vasta tänään. Sen aiheena on "Elintarvepula ja vallankumous", ja on tietysti erikoisesti omansa kiinnittämään porvarinkin mieltä, sillä jos Tokoi saa leipää, putoaa siitä kai murunen pöydän alle meille porvari-koirillekin. Vaikka eihän tiedä. Tokoin sanoissa, että "työväen ei tarvitse kuolla nälkään yhtään tuntia aikaisemmin kuin herrojenkaan", on jotain kätkettyä uhkaa. Jos tulee tiukka, porvari luultavasti saa kuolla jo päivää ennen. Ettei meitä tulla säälimään, jos niin kireälle ottaa, siihen valmistaa Tokoi mielipidettä omissa piireissään syytöksillään, että elintarvepula Etelä-Suomessa on hallituksen tahallisesti järjestämä. Se ei ole ainoastaan puhdistanut tätä osaa Suomea elintarpeista ja koonnut niitä pohjoiseen, vaan myöskin "tietoisesti tukkinut kaikki kauppatiet, ettei ulkoapäin olisi mitään apua saatavissa."

Hänen omat toimensa kauppateiden avaamiseksi ovat vain toiveita ja ne toiveet ovat niin vähäiset, että hän pelkää tulevan ajan, "jolloin työväki itse huutaa alas sen hallituksen, jonka se on asettanut, käsittämättä niitä vaikeuksia, joissa me elämme." Amerikka on kuitenkin jotain luvannut, se ei ainakaan tahdo, että "Suomen työväki kuolee nälkään." Ja ystävä Venäjä on myös luvannut. Siellä harhailee "350 vaunulastia meidän jo ennen ostamaamme viljaa, ja on koetettu ryhtyä toimenpiteihin näiden karkulaisten kiinni saamiseksi ja tänne palauttamiseksi. Mutta se ei ole helposti järjestettävissä, sillä Venäjän kulutuskeskuksissa myös kärsitään nälkää. Pietari, jonka läpi elintarpeet ovat kuljetettavat, on itse monta kertaa, ei päiviä, vaan jopa viikkokausia ilman leipää." Pietarissa käydessään on Tokoi näillä asioilla nähnyt, että työläisillä ei ole ollut leivänmurua pistää suuhun ja siitä huolimatta heitä elähyttää ja innostuttaa vallankumouksellinen mieliala. "He uskovat vallankumouksen lopulliseen voittoon, he kestävät kohtalonsa, purevat kaalia ja kurkkua . Se on kerrassaan ihailtavaa. Siinä suhteessa meillä on heistä hyvin paljon opittavaa."

Niin Tokoi. Venäjän vallankumous on nyt kaalin ja kurkun varassa. Mutta kun meillä ei ole viimeisenä varana edes sitäkään.

Venäläiset lupaavat ja lupaavat. Venäjän liikeasiain komissario, toveri Nevsky, on antanut Tokoin valtuutetulle täydet oikeudet käydä kaikilla Venäjän rautatieasemilla etsimässä tänne lähetettyjä viljavaunuja ja antanut määräykset kaikille virkamiehille, että heidän on avustettava hänen lähettiläitään. Punaisen kaartin ylipäällikkö on antanut määräyksen, että Punaisen kaartin on tarvittaessa avustettava viljalasteja perille toimitettaessa. "Venäläiset ovat siis luvanneet kaikkea sitä avustusta, minkä suinkin ihmiskäsi saattaa antaa. Toivomme , että jo läheisessä tulevaisuudessa seuraukset tulevat näkyviin, mutta mahdollista on, että meidän täytyy sittenkin monta kertaa tässä vallankumoustaistelussa nähdä suorastaan nälkää ."

Eivät nämä punaiset toiveet todella ole valoisat. Olisihan luullut pitävän hiukan ottaa huomioon, mihin eväät riittävät, ennenkuin lähti vallankumouksen taipaleelle. On nyt myöhäistä hiki hatussa hääriä ympäri Venäjän valtakuntaa hakemassa syötävää, joka luultavasti jo aikoja sitten on pistetty parempiin suihin.

Saksalaisten tänne tulosta ei kuulu mitään. On kyllä huhuja, että Suomenlahden suun ohi on kulkenut pohjoiseen suuri saksalainen eskaaderi ja että Danzigista on lähtenyt liikkeelle kuletuslaivoja. Meikäläisten voiton varmuus minua hiukan huolettaa. Täällä jo jaetaan Venäjää meidänkin hyväksemme. Kuolan niemimaa ja koko Viena meille! Raja Nevaa myöten, jopa sen ylikin. Inkeri ja Viro! Niinkuin Googin ennustuksessa on suunniteltu!? Näin taannoin kartan, jossa meidän rajamme oli nauhoin ja nuppineuloin senmukaisesti merkitty. Mutta voihan mielikuvituksessaan nuolaistakin, ennenkuin tipahtaakaan. Lapsena sain sokerin maun suuhuni, kun vain suljin silmäni ja sitä ajattelin. Olemme monessa suhteessa suuria lapsia.

Huhut tapahtumista rintamilla ovat niin ristiriitaisia, että ne lopulta menettävät kaiken mielenkiintonsa. Kuinka monta kertaa lieneekään Pori ja Turku valloitettu ja Tampere "pian" otettu ja liikeyhteys Pietariin katkaistu. Varmuudella emme oikeastaan tiedä mitään muuta kuin että rintama seisoo jotenkin ennallaan kulkien Porin pohjoispuolelta Tampereen pohjoispuolelle, sieltä Padasjoelle, Heinolaan, Mikkelin eteläpuolelle, Antreaan ja rajalle. Junat ainakin yhä kulkevat täältä Tampereelle, Turkuun, Poriin ja Pietariin.

Mutta kuinka vähän luotettavia tiedot ovatkin, ei niitä ilmankaan tule toimeen. Kerään niitä, kirjoitan kaikki kuulemani muistiin ja harjoitan niiden kanssa vaihtokauppaa. Meillä on muutamilla tuttavilla oikea uutispörssi, johon kokoonnumme kerta pari päivässä noteeraamaan vapaustaistelun kurssia. Siihen kuuluu etupäässä eräässä suuressa talossa asuvia koulumiehiä. Eräs sanomalehdenpäätoimittaja ja valtiopäivämies on asunut talossa, poissa kotoaan, koko kapinan ajan. Hän ei ole liikkunut sieltä muuta kuin kerta saunassa. Hänellä on veli, hänkin valtiopäivämies, joka on kosketuksissa toisten tietotoimistojen kanssa ja saa sieltä tietonsa. Samoista lähteistä alkuisin olevat tiedot kohtaavat usein toisensa eri henkilöjen kantamina. Aamupäivällä käyn tavallisesti ensi kerran tuossa paikassa. Iltapäivällä kokoontuu uutisklubi mieslukuisampana. Silloin saapuu sinne eräs yliopettaja lukemaan meille venäläisiä lehtiä, joiden avulla voimme seurata varsinkin Venäjän tapahtumia. Ne ovatkin tätä nykyä suurarvoisia, kun Saksa taas alkaa hyökätä itää kohti. Samat tiedot ovat sitten lyhyemmin esitettyinä silkkipaperilehtisissä.

Tänään kerrottiin A. Gripenbergiltä Tukholmasta tulleen salaisen sähkösanoman, jonka mukaan Vaasaan on saapunut suomalainen laiva "Arcturus" tuoden 12 tykkiä, 35,000 kivääriä ja 1 milj. patruunaa ja 100 jääkäriä. Viikon päästä on odotettavissa toinen laiva, joka tuo raskasta tykistöä.

Kevein askelin kuljin siis tänä iltana kotiin. Ehkä rintamat vähitellen alkavat etelääntyä, kun saavat aseita.

Sain tänään kuulla kertomuksen pohjalaisesta sisusta. Eräs tuttavani oli kirjoittanut kuulleensa sen eräässä saunassa Tampereella. Toinen punainen oli siitä ihaillen puhunut toiselle punaiselle. He olivat saaneet vangiksi joitakin pohjalaisia, joilta riisuttiin vaatteet, ennenkuin heidät vietiin ammuttaviksi. "On ne perkeleen poikia ne pohjalaiset; eivät olleet millänsäkään, pyysivät vain jättämään sukat jalkaan, ettei tulisi nuha ammuttaessa. Sitten osoittivat sydämen kohtaa: 'Siinä on pilkka, ammu siihen, jos osaat.'"

Olin tähän saakka uskonut, että jos täytyisi valita kahden pahan välillä, kahden kansan välisen ja kansalaissodan välillä, jälkimäinen olisi rauhanystävän kannalta tuomittava paljon ankarammin kuin edellinen ja katsottava vieläkin valitettavammaksi. Luen sen vuoksi melkoisella hämmästyksellä "Arbetet"-lehdestä väitteen, että "tietoiset" työläiset, samalla kuin he ovat kironneet maailman sotaa ja jokaista muuta sotaa eri kansain kesken, aina ovat samalla tunnustaneet, että kuitenkin on sota, joka köyhälistön mielestä on oikeutettu: luokkasota, köyhälistön oma sota sortajiaan vastaan, sen sota vapautumisensa puolesta.

Onko se siis vain sodan tarkoitusperä, joka ratkaisee sen oikeutuksen? Sota itsessään ei ole hyvä eikä paha. Mutta onhan kansojenkin sodilla tarkoitusperänsä, joita sotaakäyvät kansat pitävät yhtä oikeuttavina kuin luokat omiaan. Ja jos luokkasota on oikeutettu yhdelle luokalle, niin on se kai toisellekin, porvaristollekin. Jos se oikeutus riippuu vain tarkoitusperistä, silloin voi porvaristokin alkaa sodan, milloin esim. pelkää hyökkäystä tai sortoa työväen puolelta. Luultavasti tuleekin vielä taisteltavaksi monta porvariston vapautussotaa köyhälistön vallananastussotien jälkeen. Tämä meidän sotamme on jo semmoinen. Maailmanrauhan rakentaminenhan on muka imperialistienkin päämääränä, vaikka heidän sotansa todellisuudessa on vain ryöstösotaa. Samoin tämmöisten luokkaryöstösotienkin kuin tämän meidän. Kaikki sotivat ovat susia lammasten vaatteissa.

Jaa, nythän on taas lauantai-ilta. On täysikuu. On kulunut vasta neljä viikkoa, yksi taivaallinen kuukausi siitä, kuin tämä alkoi.

Montako kertaa kalpeat kasvot tuolla ylhäällä saanevat kääntyä päin ja pois, ennenkuin on maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Kai monta ja vielä monenkin monta.

Tulee niin paljon tietoja murhista ja tihutöistä maaseudulla, useimmat minulle outoja henkilöitä, etten ole tullut tehneeksi niistä enää muistiinpanoja. Joskus taas kumotaankin tiedot. Etäämpää tietysti tulee tietoja niukemmin, vaikka siellä kai tapahtuu vielä enemmän, rintamain läheisyydessä. Tällä haavaa pelätään varsinkin panttivankien ottoja, jopa pogromejakin, joita poistuvien matruusien luullaan panevan toimeen.

En huomaa, että ihmiset näissäkään vaikeissa oloissa olisivat entistä paremmat, jalommat, eivät edes yksityisessäkään elämässään. Lieköhän montakaan, jotka käyvät tilille itsensä kanssa. Me olemme kaikin puolin oikeassa, he ovat kaikin puolin väärässä. Koston tunne kehittyy siveelliseksi velvollisuudeksi. Se on olevinaan oikeuden tunnetta, se pukeutuu ihmisten sitä itsekään aavistamatta siihen vaippaan. Jotkut kyllä sanovat: tietysti ovat vain johtajat rangaistavat, muille on annettava, mikäli mahdollista, armahdus. "Mikäli mahdollista" on hyvin venyvä. Minusta tuntuu, minä suoraan sanoen jo pelkään meidän puolestamme, sittenkuin olemme voittaneet, ettemme kykene korjaamaan voittomme hedelmiä niinkuin pitäisi. Näissä mietteissäni ollen on minulla ollut surullinen sunnuntai. En ole käynyt ketään tapaamassa.

Olisi ryhdyttävä isänmaalliseen taisteluun ja toimintaan kansan eetillisen kasvatuksen, laillisuuden, oikeuden ja totuuden puolesta isänmaattomuutta, laittomuutta, vääryyttä, valhetta ja siveettömyyttä vastaan.

Sillä yhteiskuntamme kaikki vanhat perustukset tätä nykyä horjuvat. Eivät vain ulkonaiset ja näkyvät, vaan vieläkin enemmän sisäiset, aatteelliset, ihanteelliset, siveelliset. Suomessa ei ole koko maan yhteistä hallitusta, ei järjestystä, ei oikeutta, ei oikeuden, hengen eikä omaisuuden turvaa. Vallitsemassa ja hallitsemassa on mielivalta väkivallan ja raa'an voiman turvin.

On jo kauan ollut selvillä, että tämäntapaiseen tultaisiin ja mikä siihen oli vievä. Olkootpa ulkonaiset aineelliset syyt siihen olleet kuinka suuret tahansa, epäkohdat, vääryydet kuinka räikeät tahansa, sota ja sen seuraukset venäläisine tartuntoineen niin vaikuttavat kuin ne ovat olleetkin —, pääsyyt ovat kuitenkin paljoa syvemmällä. Se oli Suomen kansan pohjimmainen hengen pohja, joka ei kestänyt. Kun rakennus kaatuu, ei se ole ainoastaan sen myrskyn syy, joka sitä sysäsi, vaan itsensä perustuksen, joka oli heikko.

Suomen kansan valistuksellinen, sivistyksellinen perustus ehkä lopultakin on jossain määrin kestävä ne sysäykset joita sen sille rakentama vuosisatainen yhteiskunta nyt saa kokea, mutta kun se kuitenkin saattoi siinä määrinkin pettää, kuin jo nyt on tapahtunut, on itse pohjassakin ja juuri siinä vika niin suuri, että se on uusittava ja vastaisen, ehkä jo huomisen lopullisen romahduksen vaara mitä pikimmin torjuttava.

Tätä vaaraa ei saada torjutuksi yksinomaan millään lujalla järjestysvallalla, ei tarmokkaimmallakaan hallituksella, ei kansanvaltaisimmallakaan hallitusmuodolla, ei myöskään laajaperäisimmillä yhteiskunnallisilla uudistuksilla. Uusinnan täytyy alkaa mielistä, sydämistä, kansan omasta hengestä. Yksityisten, ryhmien, luokkien maailmankatsomus on rakennettava uudelle tai oikeastaan vanhalle pohjalle.

Kaikki eetilliset, oikeudelliset, valtiolliset ja yhteiskunnalliset käsitteet ovat suuressa osassa ihmisiä tätä nykyä täysin sekaisin. Murhat, rosvoukset, valheellisuus, vääristely, alhaisimmat intohimot, kaikkinainen väkivalta, vallan anastus, sorto ja pakko ovat tunnustetut oikeutetuiksi taistelukeinoiksi oman asian ajamisessa. Hirvittävintä on, että itsessään mitä parhainten ja oikeutetuimpien pyrkimysten perille ajamiseksi kehnoin keino näyttää olevan parhain. Oikeata, rehellistä, totta semmoisenaan ei enää ole olemassa, ainoastaan silloin sekin ehkä omaksutaan ja siihen vedotaan, kun se hyödyttää; se kielletään ja hyljätään, kun sen luullaan vahingoittavan. Sodan moraali on jo kauan ennen sotaa ollut kansamme moraali.

Tämä siveellinen sekaannus on suurin siinä osassa kansaamme, joka lähti kumouksen ja kaappauksen tielle, mutta ei ole mitään takeita siitä, että sama oppi ei ole saava, ja on jo saanutkin, tunnustajiaan toisessakin osassa kansaamme. Nykyisestä punaisesta sorrosta kärsiviä uhkaa siitä vapautuneina vaara ruveta mittaamaan samalla mitalla, millä heille mitattiin. Sisäinen sota-aikainen turmelus ei rajoita kansan siveellistä selkärankaa jäytävää työtään ainoastaan toiselle puolelle rintamaa, vaan pyrkii leviämään ruttona kaikkialle, ja on jo levinnytkin.

On noustava, kun tästä vähänkin selvitään, nopeaan, tarmokkaaseen työhön ja taisteluun ikuisten eetillisten, oikeudellisten, aatteellisten, yhteiskunnallisten ja valtiollisten, sanalla sanoen vanhojen tunnustettujen inhimillisten ja kansallis-isänmaallisten ihanteiden puolesta, joista Suomi tähänkin saakka on elänyt. On noustava juuri silloin, kun ne kielletään ja niitä uhataan — ja kun vielä on aika.

On ryhdyttävä niiden levittämiseksi sisäiseen lähetystyöhön niinkuin mustimmassa pakanamaassa, jossa niistä ei mitään tiedetä eikä niiden mukaan eletä. Kansastamme on puristettava pois valhe, se on uudelleen impregnoitava totuudella. On alotettava aakkosista, sillä suuri osa meidän kansastamme on ne unhottanut, jos se koskaan vielä lienee niitä tuntenutkaan.

Epäilen sitä. Epäilen sitä nykyhetken kauheat harhat silmiemme edessä.
Sillä tietämättömyyttä, harhaantumista tämä kaikki pohjaltaan on.

Mikä pimeyden pohjola tämä muka valon ja vapauden kotimaa onkaan! Eihän osa Suomen kansasta ole selvillä edes siitäkään, että se on oma erikoinen kansa, jonka on saatava elää elämäänsä vieraan siihen sekautumatta, että sillä on isänmaa, jota ei ole jätettävä vihollisen valtaan. Eihän sillä ole aavistustakaan lakipohjaisen yhteiskuntajärjestyksen ensimäisistä ehdoista, ei eduskunnallisesta toiminnasta, todellisesta kansanvallasta, henkilön ja omistusoikeuden loukkaamattomuudesta, se ei tunnusta mitään muuta kuin luokkaedun ja luokkamoraalin, tuskinpa enää sitäkään, sillä pian kai hajoaa sosialistiemme oma luokkakansakin pieniksi hetkellisiä riistanajojaan harjoittaviksi villiheimoiksi, käyden samaa kehitystä kohti kuin sen emämaassa Venäjällä.

Ja tämän kansan pitäisi kyetä luomaan itselleen ja jälkeentulevilleen uutta Suomea, vapaata itsenäistä valtiota, ja siihen upi-uutta yhteiskuntaa?

Kansaamme on opetettava, neuvottava, totutettava, kädestä pitäen talutettava pois siltä harhapolulta, jolle se on joutunut, takaisin omaan kotiinsa. Kai vitsaakin tarvitaan, ja vitsankäyttäjät yhdessä vitsausten kanssa kyllä tulevat tekemään tehtävänsä, ja tehkööt ne sen. Mutta opetus, neuvonta, kasvatus, valistustyö seuratkoon kuritusta.

Kansamme eetillisessä, opillisessa, käytöllisessä kasvatuksessa on täytynyt tapahtua hirveitä laiminlyöntejä, koska se on voinut kasvaa siinä määrin väärään, kuin nyt toteamme tapahtuneen. Tämä laiminlyönti on korjattava. Työ ei ole kädenkäänteessä suoritettu, mutta alku on tehtävä. Kaikkien, jotka siihen tuntevat vähänkin kykyä ja kutsumusta, on pantava itselleen velvollisuus, asevelvollisuus sisäisen turmeluksemme vihollista vastaan. Ei riitä enää tähänastinen toiminta, ei kirkko, koulu ja muu virallinen ja puolivirallinen valistustyö. On ryhdyttävä aivan erikoiseen, ylimääräiseen valistustyöhön, vanhain alkeellisimpien totuuksien ja ihanteiden selvittämiseksi ja uudelleen juurruttamiseksi kansamme sieluun, kaikkein pimeimpien kolkkien valaisemiseksi. On alotettava mitä sitkein, määrätietoinen, uupumaton, keskeytymätön toiminta siveelliseksi, tiedolliseksi, opilliseksi, valtiolliseksi, yhteiskunnalliseksi valistamiseksi. Sen työn tulee olla yhtäällä positiivisesti rakentavaa totuuden työtä, toisaalla alasrepivää valheen valloitusten hävittämistä.

Tähän tehtävään on koottava kansamme parhaat henkiset kyvyt, sen korkein äly, sen toimintatarmoisin voima.

Olen ajatellut, että näitä voimia kokoamaan ja keskittämään olisi perustettava seura, järjestö, miksi häntä nimittänemmekin, joka heti kohta, kun tarpeelliset varat ovat koossa, ryhtyisi tehtäväänsä. Tehtäväthän ovat moninaiset ja yhtä moninaiset niiden toteuttamiskeinot puhutun ja kirjoitetun sanan avulla. Käytettävinä olevat voimat ja varat kai tulisivat määräämään, kumpaanko olisi kulloinkin turvattava. Toistaiseksi luulisimme olevan helpomman saada kirjallisia voimia. Meillä on paljon kynämiehiä, joille nykyiset tapahtumat varmaankin ovat antaneet voimakkaan sisäisen sysäyksen valistukselliseen agitatsiotyöhön yllä esitetyssä tarkoituksessa. Ne olisivat saatavat ja varmaan saadaankin liikkeelle: tietomiehet ja tiedemiehet, professorit, tohtorit, lehtorit, maisterit, opettajat, kirjailijat, runoilijat, sanalla sanoen kaikki aatteen miehet, ihanteiden miehet, papit ja maallikot.

Muissa sivistysmaissa suorittavat suurimmatkin ja parhaimmat kyvyt ja kynät tällaista aatteellista kansanvalistustyötä sekä sanomalehdistössä että muussa kirjallisuudessa, varsinaisen toimintansa ohella. Meillä sitä ei ole tehty siinä määrin kuin olisi ollut suotava. Nyt on sellaisen toiminnan aika tullut. Nyt on aika astua korkeuksista laaksoihin, aikakauskirjoista ja yläluokan julkaisuista aina sanomalehtien alikertoihin. Ei saa jättää ammattisanomalehtimiesten ja puolueitten palveluksessa toimivien kynämiesten yksinomaiseen varaan edes sellaistakaan heille tavallaan kuuluvaa työtä kuin on jokapäiväinen taistelu sosialistis-anarkistista valheen rintamaa vastaan. Sillä nyt ei ole kysymys vartiopalveluksesta, vaan hyökkäyksestä, läpimurtamisesta, eikä saa olla herraa maalla enemmän kuin merelläkään.

Ei olisi aluksi lähdettävä liikehtimään laajemmalti kuin mihin voimia ja varoja riittää. Olen ajatellut, että repivä ja rakentava työ olisi aluksi suoritettava sanoma- ja lentolehdistön avulla. Kirjoitukset olisivat laadittavat siihen sävyyn ja suuntaan, että niitä voitaisiin tarjota sanomalehdille, etupäässä maaseutulehdille eri osissa maata, päivä-, viikko-, kuvalehtiin, kaikkiin, halpahintaisiin aikakauskirjoihin, mihin niitä vain saataisiin sijoitetuksi. Olen varma siitä, että ainakin porvarilliset lehdet puolueisiin katsomatta mielellään julkaisevat tällaista lukemista, kun sen hankkiminen heille ei mitään maksa, ja vaikkapa, vähän maksaisikin. Jolleivät lehtien omat palstat riittäisi, voitaisiin niitä seuran avustuksella laajentaa. Voitaisiin lehtien mukana myös tarjota julaistavaksi pitempiäkin kirjoituksia erikoisina liitteinä ja sunnuntainumeroina, jotka voisivat olla sisällöltään samat eri lukija-alueilla. Maaseudulla luetaan muutakin kuin sosialistista kirjallisuutta, kun sitä on saatavana. Maaseutulehdet tunkevat sosialististenkin lukijain luo, niiden avulla pääsisivät maan parhaat kirjailijat aatteineen yhtämittaiseen kosketukseen heidän kanssaan, vaikkeivät lukijat aluksi kuuluisikaan heidän varsinaiseen lukijakuntaansa.

Olisi siis kysymyksessä oikeastaan saada aikaan toimisto, toimitus kansaa valistavien sanomalehtikirjoitusten hankkimiseksi. Tuo toimitus ei tarvitseisi olla kovinkaan monimiehinen. Siinä pitäisi kuitenkin olla edustettuna vissit välttämättömät alat: uskonto, etiikka, yhteiskunta- ja valtio-oppi, kaunokirjallisuus, runous — eri alain edustajat pitäisivät huolta omaan alaansa kuuluvain kirjoitusten hankkimisesta. Erikoisen tärkeänä tehtävänä olisi päivän tapahtumien käsittely niiden aatteiden valossa, joiden ajamista tämä toiminta tarkoittaa. Kuta aktualisempi teksti, sitä vaikuttavampi saarna — ja sitä tekstimateriaalia tarjoutuu varmaan tulvimalla. Kiireellinen tarve vaatisi, että suunnaton valheiden, intohimojen, vääristelyjen, vihan ja harhaoppien likalättö suoranaisella polemisella ja agitatorisellakin tavalla edes jossain määrin saataisiin ajetuksi pois ja kansanhenki puhdistetuksi ja desinfisoiduksi.

Vastatkoot eetillisen kansan kasvatuksen, yhteiskunnan tukemisen, laillisuuspohjan uudelleen rakentamisen, siveellisen suursiivouksen ystävät: onko aika tähän toimintaan ryhtyä?

Jos on — sanon: kun on — niin tällaista toimintaa, tällaista valistustyötä varten tarvitaan ennen kaikkea varoja ja paljon varoja. Pelkkä innostus ja hetkellinen avustushalu pian lakkaa, jos toimihenkilöt ja kirjoittajat eivät saa vaivoistaan täyttä korvausta. Kun varoja on, saadaan työvoimiakin, ensin niitä, jotka esikuntana johtavat sotaretkeä, ja sitten niitä, jotka sotaa käyvät.

Olisi vedottava niihin, jotka voivat uhrata, jotka voivat hankkia nämä varat. Uskon, että varakkaat kansalaiset kaikista puolueista kilvan rientäisivät tätä työtä tukemaan. Koemerkintä osoittaisi, voidaanko ollenkaan lähteä suunnitellulle retkelle sitä valhetta, pimitystä, yllytystä ja anarkiaa vastaan, joka ei ole voitettu sillä, että laillinen järjestys on asevoimin palautettu. Hirviöllä, joka pitää tätä maata puristuksessaan, on sata päätä ja tuhat kouraa.

Kun varat on saatu kokoon, kutsuttaisiin varain antajat muodostamaan sitä elintä, seuraa, yhtiötä, joka ne hoitaa ja käyttää ja antaa tarpeelliset toimintaohjeet.

Mannerheimilta on tähän saakka puuttunut aseita, mutta nyt hän on niitä saanut. Se on ollut syynä siihen, että rynnistys on viipynyt. Samassa on myös ollut joitakin punaisten pesiä, m.m. Varkaus, jotka on täytynyt puhdistaa. Varkaus vallattiin vasta viime perjantaina. Punaiset olivat tehneet itselleen siellä suojuksia jäästä ja rautapellistä. — Pohjanmaalla ovat heränneet antaneet oman erikoisen julistuksensa. Sota on saanut heidän keskuudessaan melkein uskonsodan luonteen. — Ruokavaroja on nyt saatu rintaman taa, mutta rahasta on puute. Tehtaat antavat shekkejä. — Juna, joka kuukausi sitten vei täältä eräät senaattorit, oli vähällä joutua tuhon omaksi. Tietämättä sen tulosta olivat valkoiset miinoittaneet radan, sillä odotettiin punaista junaa, eikä voitu enää saada annetuksi tietoa. Joku jääkäri lähti sitä vastaan, mutta ei ehtinyt poistamaan miinaa. Pysäyttääkseen junan hän ampui veturia. Juna pysähtyikin, mutta veturi, tenderi ja yksi vaunu ehtivät kuitenkin räjähtää. Senaattorien vaunu säilyi. — Punaiset ovat Otavan koululla silponeet uhreiltaan nenät ja puhkaisseet silmät. — Eräs opettajatar Anna Hyvärinen Karttulassa on pitänyt puheen erään kaatuneen valkoisen haudalla ja tullut salaa ammutuksi matkalla sieltä. — Joku 70-vuotias asemapäällikkö Viipurin puolessa on ripustettu puuhun ja siihen ammuttu; ruumiissa useita kuulia.

Kun työläiselle vuodesta vuoteen joka päivä heidän lehdissään ja kirjasissa ja kokouksissa on uskoteltu, että niin pian kuin me vain otamme tämän maan asiat hoitoomme ja tartumme itse peräsimeen, niin maailma kyllä muuttuu, koittaa vapautuksen päivä, saapuu onnen aika, on tuhatvuotinen valtakunta ovella, niin eihän ole oikeastaan ihme, että he lopulta ovat ottaneet uskoakseen. Ja kun omat miehet nyt ovat olleet ohjaksissa jo kuukauden päivät, niin tuumii yksinkertainen työmies: nyt kai se luvattu maa jo alkanee häämöittää — minullekin. Ja hän kuvittelee sen maan rieskan ja hunajan itselleen vuotavaksi siten, että hänen omat osansa edes jossain määrin ehoutuvat porvarillisesta entisestään sillä tavoin, että hänen tarvitsee tehdä hiukan vähemmän työtä ja että hän saa hiukan enemmän palkkaa. Muulla tavoin toteutuvaksi, muita päämääriä tavoittelevaksi hän ei ole osannut uutta aikaa ajatella. Tasa-arvoisuudet ja sen semmoiset aatteelliset päämäärät — niistä hän välittää vähemmän, jos ollenkaan.

Ja niinpä nyt — kertoo "Tiedonantaja" — tulvii sekä valtion että kunnan virastojen pöydille lukuisia kirjelmiä, joissa "vedoten työväestön valta-asemaan, anotaan palkka- y.m. sopimusten parantamista. Semmoisia palkankorotuspyyntöjä on kansanvaltuuskunnalle tullut m.m. useilta eri paperiteollisuustyöaloilta."

Mutta kun valtuuskunta, ei voi maksaa edes kaartinsa palkkoja, ei sillä tietysti ole varoja korottaa siviilityömiesten palkkoja. Se ei voi sitä ajatellakaan. Nykyinen kiireellinen tilanne estää hallitusta ottamasta edes käsittelynkään alaiseksi niin mitättömiä asioita kuin työväen palkkakysymyksiä. Se levittää käsiään, kohauttaa olkapäitään — sanoo kai: tjah! sanoo: tjeh! — on kohtelias, valittaa, myöntää kyllä, ikävä kyllä, että palkat ovat aivan mitättömät, ne tietysti vaatisivat korjausta j.n.e. — mutta koettakaahan, hyvät ystävät ja kylänmiehet, nyt toistaiseksi työskennellä — entisen palkkaperustan mukaan. Ja jottei siinä sen enempää mukistaisi, tai toverillisesti turistaisi, niin lopetetaan keskustelu melkoisen töykeästi niinkuin paras porvaripomo entisinä pahoina aikoina: "On aivan mieletöntä, että tällaisena aikana, jolloin ratkaistaan suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, te sekoitatte niihin myös palkkakysymykset. Hyvästi, toverit, näkemiin siksi, kunnes tilanne on edes jossain määrin selventynyt!" Tämmöinen on henki ja osaksi sanaiset sanatkin eräässä Kansanvaltuuskunnan Työasiain Osaston kiertokirjeessä "kaikille paperiteollisuus- ja puuhiomotyöläisille".

Ennen aikaan isäntä usein vei jäykkäniskaisen renkinsä tai torpparinsa papin pakeille saamaan nuhteita ja neuvoja ja ojennusta. Sosialisti-isännällämme ei ole mieliä pehmittävää pappia varanaan, mutta hänellä on herrashenkinen aatteen mies, akitaattori, sanomalehtimies, joka pannaan sepittämään sovittava ja selittävä yleväaatteinen artikkeli hallituksen äänenkannattajaan, antamaan palkankorotuksen sijasta puoluemoraalia, leivän sijasta sanoja. Hän vaatii "uhrautuvaisuutta ja itsekieltäymistä". "Tuossa tuokiossa, jo ennen alkaneen taistelun ratkaisemistakaan ei sovi odottaa kovin kouraantuntuvaa aineellista hyvyyttä ja mahdottomia olojen parannuksia. 'Keltaisen linnan' valtauksen luulevat pintapuolisesti ajattelevat ainekset saattaneen jo runsauden sarven ylitse vuotamaan… Aineellisella elämällä on omat järkkymättömät lakinsa, joita mikään taikurikäsi ei saata mielivaltaisesti muutella. Vasta pitkien ajanjaksojen perästä voi aineellisen hyvinvoinnin edellytykset päästä siunausta tuottamaan. Siihen mennessä voidaan lohduttautua niillä aatteellisilla saavutuksilla , joita vallankumous on niin huomattavasti tuottanut ja yhä tuottaa… Siitä syystä on meidän joka paikassa teroitettava mieliin: uhrautuvaisuutta ja itsekieltäytymystä, sanankuul… (ei, hän sanoo:) toverit!"

Tämä sosialistinen valtion palkkapaimen puhuu tovereille juuri niinkuin paras porvarirovasti sanankuulijoilleen ja saa luultavasti, toivottavasti, evankeliumistaan hyvän elatuksensakin. Hänen nimensä on Kössi Ahmala.

Panen vain ohimennen merkille, että Aarne Orjatsalo taas vilahtaa esiin. Hän on kirjoittanut "Tiedonantajaan" kirjoituksen "Ihanteensa pettävä nuoriso" — pettävä siihen nähden, ettei se ole liittynyt vallankumoukseen. Aarne arvostelee sangen ylimalkaisesti ja tylsäkärkisesti nuorison tähänastista opetusta. Hän on parempi näyttelijä kuin sosialipolitikko ja moralisti. Se hänestä tähän otteeseen.

Se on tämän päivän suuri uutinen. Sen Venäjälle panemien rauhanehtojen 4:s kohta kuuluu:

"Venäjän on solmittava pikainen rauha Ukrainan tasavallan kanssa. Ukraina ja Suomi ovat mitä pikimmin puhdistettavat venäläisestä sotaväestä ja punakaartista."

Kansanvaltuuskunnan ehdotus Suomen valtiosäännöksi, josta äsken otin maistiaisia Mannerin puheen mukaan, on nyt ilmestynyt pykäliin pantuna. Niitä on kaikkiaan 83. Tavallaan se on sympaatinen tekele, sillä se on mitä peittelemättömin luokkaperustuslaki, jossa ei edes koetetakaan tehdä oikeutta muille kansanluokille kuin työväenluokalle. Se on köyhälistön rehellinen vallananastus- ja itsevaltiuslaki, sen täydellisen ylivallan kaappaus, pantuna pykäliin sen tilanteen ainaiseksi pysyttämiseksi, joka tällä haavaa on olemassa.

Se on siinä naivisuudessaan voittamaton, vastustamaton. Se tuotti minulle jo ensi-lukemisessani vilpitöntä huvia ja hauskuutta, jonka uudistamistakaan en henno kieltää itseltäni selostamalla sen parhaita paikkoja. Tulen luultavasti usein lueskelemaan sitä virkistyksekseni.

Monen muun tavallisen, jokapäiväisen vapauden (sanan-, kokoontumis-, uskonnon-) ohella, joita vapauksia tapaa kaikissa paremmissa uudenaikaisemmissa perustuslaeissa, on tähän perustuslakiin otettu nimenomainen säännös myöskin lakkovapaudesta . Se on laajennettu niin suureksi, että lakkoa vastaan on mahdoton ryhtyä minkäänlaisiin ehkäisytoimenpiteisiin, muodostuipa se melkein millaiseksi tahansa, sillä julkisen vallan ase- ja järjestysvoiman ei ole sallittu millään tavoin sekaantua työriitaisuuksiin. Työväelle on perustuslaissa myönnetty oikeus (sanoisinpa melkein: annettu kehoitus) kehoittaa (toisin sanoen: kiihoittaa) työstä luopumiseen; sen täytyy saada asettaa lakkovahteja, sillä on oikeus yllyttää vieromaan (s.o. boikottaamaan) lakonalaista liikettä ja sen isännistöä, avustajia ja tavaroitakin. Valtion täytyy siis, pukeutuipa tämä vapaus millaisiin muotoihin tahansa, seisoa ristissä käsin.

Kansaneduskunnasta — joka kansan edustajana käyttää sen korkeinta valtaa, asettaa m.m. ylemmät virkamiehet ja tuomarit ja ratkaisee melkein kaikki asiat sekä pienet että suuret — tulee pysyvä virasto à 200 virkamiestä. Se kokoontuu vuosittain sekä lain määräämänä että määräämättömänä aikana, milloin vain enemmistö sen tarpeellisena pitää, ja lopettaa tai on lopettamatta istuntonsa oman päätöksensä mukaan. Se voi kyllä hajoittaakin itsensä, jos niinkuin tulisi sille päälle. Sen kaikki valiokunnat voivat ja joidenkuiden tuleekin työskennellä valtiopäiväin väliajoillakin. Se on oikea ammattipolitikkojen eläke- ja kasvatuslaitos.

Äänestys on julkinen, kun pöytäkirjaan on merkittävä, mitä ehdotusta mikin äänestäjä kannattaa. Tämä tietysti sitä varten, että edustajiin nähden voitaisiin harjoittaa puoluepakotusta ja riistää heiltä mahdollisuus pienimpäänkin itsenäisen mielipiteen ilmaisuun. Eduskunta valvoo ylintä hallintoa, jota hoitaa sen valitsema Suomen Kansanvaltuuskunta erään valiokuntansa, n.s. valvojavaliokunnan kautta, jonka jäsenten tulee olla läsnä kansanvaltuuskunnan istunnoissa. Niissä istunnoissa on valvojavaliokunnan jäsenellä oikeustehdä muistutus, jos kansan valtuuskunta tekee päätöksen, joka valvojain mielestä poikkeaa siitä, mitä kansaneduskunta asiassa todennäköisesti päättäisi . Se voi siis sanoa senaatilleen milloin tahansa: top! ja jos senaatti ei tottele, vaan pitää oman päänsä, panee se eduskunnan sanomaan: top tykkänään!

"Kansaneduskunnan on varjeltava ja vahvistettava Suomen vapautta, koskemattomuutta ja puolueettomuutta ja hankittava niille takuita." Jos niin hullusti kävisi, että Suomea uhkaisi sodan vaara taikka muuten vieraan vallan tunkeutuminen Suomen alueelle, " koettakoon eduskunta saada sellaisen onnettomuuden vältetyksi, ja jos se sittenkin tapahtuu, mahdollisimman pian palautetuksi Suomen koskemattomuuden". Millä keinoin tämä "koettamisen" epäonnistumisen jälkeinen koskemattomuuden palauttaminen tapahtuu, siitä pikkuasiasta ei ole säädöstä valtiosäännössä, mutta näyttää siltä, ettei se missään tapauksessa tule tapahtumaan aseiden avulla, koska valtiosäännössä ei ole viittaustakaan sotalaitoksen järjestämisestä. Että kuitenkin on aikomus Suomen vapauden varjelemiseksi ja vahvistamiseksi ryhtyä joihinkin toimenpiteihin, käy selville siitä, että yllä mainituissa tapauksissa eduskunta voi rajoittaa kansalaisten oikeuksia ja vapauksia kieltämällä heitä oleskelemasta maassa ja sieltä pois matkustamasta, lakkauttamalla paino- ja kokoontumis- jopa lakkovapaudenkin, johon kaikkeen kuitenkin vaaditaan eduskunnan suostumus.

Mitäs hauskaa minä sitten vielä löytäisin tästä asiakirjasta? Se on kyllä sitä tulvillaan, joka pykälä, ja pula onkin oikeastaan, mitä siitä poimisin. Joo, pykälä 43! Vaikkei ulkonaista vihollista vastaan nähtävästi olekaan tarvis mitenkään valmistautua, niin teroitetaan valtiomuodossa sitä enemmän sen välttämättömyyttä sisäistä vihollista vastaan. Tämä valtiosääntö voidaan siinä olevan säännöksen mukaan (§ 28) muuttaa, selittää tai kumota uudella, kansaneduskunnan säätämällä perustuslailla, jos kansa yleisessä äänestyksessä sen vahvistaa. Mutta siitä huolimatta, että sellainen laillinen tie on olemassa… — se, mitä nyt siteeraan, ei ole näyte mistään "Työmiehen" artikkelista, vaan on löydettävänä valtiomuodosta, jonka 43 § kuuluu sanasta sanaan näin:

"Jos niin uskomatonta tapahtuisi , että itse kansaneduskunta julkenisi syrjäyttää koko tämän valtiosäännön tahi ilmeisesti tahallaan rikkoa tässä perustuslaissa olevia määräyksiä saadakseen aikaan harvainvaltaisen järjestyksen maassa, niin kansa nouskoon ja linjoittakoon sen eduskunnan sekä pitäköön huolen, että kolmen kuukauden sisällä toimitetaan valtiosäännön mukaiset kansanedustajain vaalit. Näissä vaaleissa valitut kansanedustajat kokoontukoot valtiopäiville yhden kuukauden sisällä ja ensi tehtäväkseen antakoot kansalle kukin allekirjoittamansa juhlallisen vakuutuksen, jossa sanotaan: 'Ellen kansanäänestyksessä hyväksytyn valtiosäännön mukaista kansanvaltaa uskollisesti edusta, olen kansan tuomion ansaitseva'."

Turmelisin valtiosääntöehdotuksen loppuvaikutusta, jos tätä selostustani jatkaisin. Ehkä saa siihen vielä julkisuudessakin palata. Se tulee näet otettavaksi kansanäänestyksen alaiseksi. Odotan riemulla sitä päivää. Se tulee pian, jos kansanvaltuuskunta pitää puheensa, "mahdollisimman pian, jo tänä keväänä, koko maassa."

Yhteytemme valkoisen Suomen kanssa on tähän saakka ollut melkein olematon. Ainoastaan silloin tällöin on sieltä päässyt joitain tietoja tänne päin. Tänään kuitenkin kerrotaan senaattori Arajärveltä Vaasasta tulleen pikalähetin pankinjohtaja Vikstenille. Sen mukaan on t. k. 18 p:nä tullut Vaasaan 44,000 kivääriä, 80 kuularuiskua ja 30 milj. patruunaa. Ei pidä ryhtyä minkäänlaisiin sovitteluihin. Mannerheim alkaa voida ruveta liikehtimään. — Berliinissä ovat asiat hyvin hoidetut. Sieltä on siis varmasti apu odotettavissa.

Näistä kai punaisetkin jotain tietävät. Eräs henkilö oli ollut jollain asialla senaatissa Haapalaisen luona. Sirola oli syössyt sisään tukka pystyssä ja huudahtanut Haapalaiselle:

Annan taas vastapuolen purkaa tunteitaan, kun ne tunteet ovat inhimillisiä. Semmoisia on kummallakin puolella rintaman, kaikilla maailman rintamilla. Eikä niihin voi kuitenkaan mitään rakentaa. Sääli ja ymmärtämys ovat vain hetkellisiä tunnelmaperhoja, jotka ilmojen, ylä- ja alailmojen, raa'at intohimo-tuulet pyyhkäisevät olemattomiin. Hänkin, joka sairaalassa tunnelmoi näin, voi huomenna jossain kokouksessa kiihoittaa kimein äänin, hurjin liikkein, kiihkein elein jatkettavaan taisteluun ja verenvuodatukseen aatteensa ja asiansa, "ihmiskunnan tulevan onnen" puolesta. Mutta saakoon hänen parempi minänsä sentään sananvuoron.

Siinä he nukkuvat, nuoret, lapselliset kasvot, ja vanhat, aatteen ja työn uurtamat keski-ikäisten miesten piirteet valkoisilla patjoilla.

Punaisen paperin ympäröimänä sähkölamppu valaisee himmeästi sairaalan salia.

Ensi vuoteella lepää tuon tuostakin hieman valittaen vaaleakiharainen suomalainen. Hänen suuria sinisiä silmiään peittävät tummenneet silmäluomet. Hän on ollut ensimäisenä ryntäämässä, hän on vaikeasti haavoittunut ja vaikean taistelun, vilustumisen, valvomisen ja syömättömyyden aiheuttama väsymys on nostanut kuumeen punan hänen nuorille, kauniille poskilleen.

Hänen vieressään makaa tyynenä keski-ikäinen työmies. Suomalainen sitkeys ja pelottomuus kuvastuu hänen vakavissa, vaaleissa kasvoissaan. Hänen käsivartensa on pahoin ruhjottu, vaan hän ei koskaan valita. Hänellä on vaimo ja lapset, mutta köyhälistön onni on ollut hänelle heitä vielä rakkaampi ja hän on hetkeä miettimättä pannut henkensä alttiiksi yhteisen kansansa edun vuoksi.

Minä seison kauan hänen vuoteensa ääressä ja ihailen suurenmoisinta puolta kansani luonteessa, tyyneyttä, rehellisyyttä ja kestävyyttä.

Hänen vieressään lepää ihan lapsellinen poika. Muistan, miten hän nauraen sanoi päivällä: "Äitimuori kielsi minua menemästä Savon rintamalle, vaan minä karkasin."

Herttainen, aurinkoinen hymy valaisi hänen tätä sanoessaan noita pyöreän pehmeitä poikamaisia piirteitä.

Tuon lapsen rinnalla nukkuu iloinen hymy huulilla reipas keski-ikäinen mies. Hän on salin ilopilleri ja politikoitsija. Sauvansa varassa hän kulkee kaiket päivät viereisissä huoneissa synnyttäen hauskoilla sanasutkauksillaan kaikkien kasvoilla leveän hymyn.

Minun täytyy hymyillä, kun katselen hänen hauskoja kasvojaan, hänen nukkuessaan siinä rauhallisena.

Salin toisessa päässä voihkii kaunis kalpea, tumma nuorukainen. Hänellä on hirveä haavakuume, hän hourailee. Vähän välistä hän mutisee: "ruutia on, kaikki on kunnossa, ampukaa noita vietävän valkokaartilaisia!"

Hän on kolme viikkoa ollut yhtämittaa rintamalla. Hänen käsivartensa on ihan mäsäksi ammuttu. Se täytyy leikata poikki. Hoitajat seisovat ääneti hänen vuoteensa ääressä. He eivät voi hänen tuskiaan lieventää. Kyyneleet nousevat kuumina silmiini. Tuo nuorukainen on minusta kuin pyhä. Hän on uhrannut itsensä elämän hymyillessä kauniimpana hänen verevillä nuorilla poskillaan. Nyt on hän kalpea ja laiha, mutta minusta hän on entistä kauniimpi. Kärsimykset ovat jalostuttaneet hänen kasvonsa.

Yhä edelleen kuljen vuoteen äärestä vuoteen ääreen. Näen samat tyynet, kärsivät kasvot, samat nuoret, tuskien uurtamat piirteet. Toiset hikoilevat poltoissaan, sähkövalossa näkyy kimmeltäviä hikipisaroita heidän otsallaan. Ne ovat kuin aatteen välkkyviä jalokivikoristeita heidän ylevillä kasvoillaan. He ovat taistelun kruunaamia ylimyksiä, nuo ihmiskunnan tulevaisuuden onnen puolesta uhrautuneet työmiehet.

Toisessa salissa nukkuvat suomalaisen köyhälistön avuksi
rientäneet lättiläiset.

Peitteiden alta näkyvät pitkät komeat vartalot, valkoista patjaa
vastaan välkkyy heidän tuuhea, tumma tukkansa.

Tuossa lepää haavoittunut nuorukainen, jonka kasvot ovat kauniit kuin kreikkalaisen jumalan kuvapatsaan. Tuossa on pyöreäpiirteinen veikeä kuularuiskunhoitaja, tuossa solakka tarkk'ampuja ihanine huulineen. Tuossa on välkkyvän ruskea kiharatukka, tuossa pieni, laihahko ukrainalainen, panssarijunan hoitaja, jonka mustat kulmakarvat ovat tuskaisina yhteen puristetut. Hänellä on haava päässä ja se vaivaa häntä kovin.

Hän hymyilee väsyneesti päivisin tummien viiksiensä alta. Hän on kuin suuri haaveksiva lapsi, itämaalaisine mustine silmineen, raskaine pitkine silmäripsineen.

Minä muistan persialaisia kuunvalaisemia hiekka-aavikkoja, loppumattomine taivaanrantoineen, kuulen kumeata barbaarista soittoa ja salaperäistä aavikon tuulen huminaa. Minä kuvittelen rajattomia asioita, kun katselen häntä valkoisten haavasiteitten ympäröidessä hänen norsunluun väristä otsaansa ja kalpeita poskiaan.

Siinä on ihmeisiin uskova itämaa, satuihin luottava lapsi, mielikuvitus ja usko, marttyyrisuus ja itämaalaisen fakiirin kuolemaa pelkäämättömyyttä! Venäjä on jo itämaata, arvaamattomien tapahtumien ja mahdollisuuksien maa, suurenmoinen kiihkossaan, peloittava vaihtelumahdollisuuksissaan, kiehtova, houkutteleva, puistattava kuin öinen aavikko jalopeuroineen, tukahuttavine, hiekkapilviä nostattavine etelätuulineen, ihmeitten yrttien ja huumaavien kukkien maa, mustimman taantumuksen ja äärimmäisimmän vallankumouksen kehto! Oi, sinä Venäjä, jota Länsimaa ei koskaan täysin tajua, sillä Länsimaa on järjen. Venäjä on tunnekuohujen tyyssija.

Venäjällä versoo epäluotettavin hyötypolitiikka, vehkeily ja itsekkyys, Venäjällä ovat kuolleet historian suurenmoisimmat urhot, jaloimmat ihmisystävät ja loistavimmat älyniekat!

Tätä kaikkea aattelen katsellessani ukrainalaisen, aromaanlapsen,
tummia säännöllisiä kasvoja. — — —

Hänen kasvonsa ovat tuskan hiessä: Minä pyyhin niitä. Se liike
näkyy rauhoittavan häntä ja hän sulkee silmänsä.

Katselen hänen sulkeutuneita silmiään. Minä tiedän, että hänestä
on tuleva täydellinen rampa. Liikkumishermo on pilaantunut.

Hän on tullut vieraalta maalta, vieraalle maalle, sen maan vapautta puolustamaan. Hänen kansallisuuttaan ovat vuosisatoja venäläiset taantumukselliset yrittäneet hävittää pois maailmasta asettaen sen viimeisessäkin maailmansodassa Riian rintamalle tahallaan kuolemaan ilman ampumatarpeita, ilman muonaa. — — —

Nuori kaksikymmentäkolme vuotta vasta täyttänyt lättiläinen viruu
siinä tautivuoteella.

Hänen säärihermonsa on poikki ammuttu. Näen hänen korkean otsansa kastanjanruskeine suortuvineen. Hänen nenänsä on voimakkaan kaareva, suu ilmaisee miehekkyyttä ja mielenlujuutta. Päivällä, kun tuskat joskus lauhtuvat, muistan hänen rohkean hymynsä ruskeitten, sirojen viiksien alta, kun hän sanoo: "Ei mitään hätää."

Hän ei voi tuskiltaan nukkua öisin. Nytkin hän valvoo. Kumarrun hänen ylitsensä ja kysyn venäjäksi:

Minä sivelen viileällä kädelläni viihdyttäen hänen kuumaa otsaansa. Hän sulkee silmänsä.

Uneksin sanoin kuvaamattomia kauniita unelmia tuon jalopiirteisen lättiläisen vapaustaistelijan vuoteen ääressä. Venäjän ihanimpia ilmiöitä näen ruhjoutuneena ja miten monta tuhatta ja miljoonaa on tuota ihanaa kansaa sorrettu ja tapettu vuosina 1905—1918!

Oi, sinä elämän kuningatar, sinun sydämettömyytesi on ollut rajaton. Miksi sinä haaskaat ihmiskunnan hyvettä ja autat eloon vain rumuutta ja alhaisuutta?

Ei mitään kaunista, ei mitään uutta synny ilman hirveitä tuskia ja verenvuodatusta.

Sain ohimennen muutamiksi hetkiksi käsiini pari valkoisen Suomen sanomalehteä ("Iikka" ja "Savotar"), jotka jollain tavalla olivat kulkeutuneet tänne ja kiertävät nyt kädestä käteen, kuluen matkallaan hauraiksi kuin taula. Niitä silmäillessä avautuu yhtäkkiä aivan toinen, kaukainen, ammoin eletty maailma. Jokainen rivi, olipa sitten pääkirjoitus, uutinen tai ilmoitus, tarjoo aivan erikoista viehätystä. Herää kuin unesta. Siellä on senaatti, jonka toimia selosteitaan. Siellä on vanha järjestys, siellä ollaan ja eletään jokseenkin niinkuin täällä ennen. Ei aina ymmärrä kaikkea. Samuli Sario puolustaa jostain syystä Mannerheimia ja kehoittaa tyytymään ja ymmärtämään. On siis ollut jotain kahnausta — kuinkas muuten, sillä ollaanhan Suomessa, joskin valkoisessa. Kiireessä ehdin painaa mieleeni joitakin uutisia. Mannerheim käskee ottamaan aseet pois kaikilta yksityisiltä. Siellä on tietysti sielläkin punainen vaara, pelko heidän nousustaan selän takana. Useissa kunnissa on kova elintarvepula, sillä ulkoa ei ole saatu mitään. Pyydetään luovuttamaan viljaa ja muita elintarpeita. — Edv. Björkenheim on elintarvepäällikkönä. — Pakollista asevelvollisuutta pannaan parhaallaan toimeen. Ei ole siis vapaaehtoista tietä saatu tarpeeksi miehiä. — Ovat siellä kapinallisille keksineet nimen "punaryssät". — Vaasassa on ollut suuret juhlalliset Oulussa kaatuneiden vaasalaisten hautajaiset, joissa Mannerheim on ollut mukana. Renvall on laskenut senaatin puolesta seppeleen ja Sola laulanut. — Enempää en saanut tietää, lehti oli luovutettava toiselle.

Saksalaiset ovat nyt edenneet Venäjällä niin pitkälle, että Englannin ja Ranskan lähetystöt ovat katsoneet pitävänsä poistua Pietarista Suomen kautta. Jos täällä olisi vallinnut säännölliset olot, olisivat lähetystöt luultavasti jääneet tänne sen sijaan, että nyt siirtyvät Ruotsiin, tänne Suomen tasavallan puolueettomalle alueelle täältä käsin seuratakseen tapahtumain kehitystä Venäjällä. Olisimme siis voineet heille suojaa antamalla tehdä näille suurvalloille huomattavan palveluksen, josta meillä varmaankin olisi ollut suurta hyötyä; ainakin olisimme saaneet viljaa. Jos saksalaiset tulevat tänne, emme ole enää puolueeton maa eivätkä lähetystöt voi jäädä tänne, ja me joudumme monenlaisiin selkkauksiin. Siinäkin yksi monesta muusta punaisten aiheuttamasta onnettomuudesta.

Meidän eteläinen rintamamme on nyt lopullisesti hajalla, sittenkun valkokaartilaiset ensin olivat hajaantuneet Porvoon tienoilla ja nyt toinen osasto antautunut Kirkkonummella ja tuotu tänne, jossa ovat vankeina jollakin koululla. Ruotsin konsuli on ollut välittämässä ja saanut aikaan, ettei vankeja ole surmattu — ainakaan vielä.

Joku kauppias on käynyt erän meikäläisen johtomiehen luona puhumassa sovinnosta, mutta ei ole voinut esittää mitään ehtoja eikä hänellä myöskään ole ollut mitään valtuuksia. Häntä neuvottiin kääntymään Mannerheimin puoleen.

Manner, Tokoi, Sirola ja Haapalainen ovat kuulemma olleet Pietarissa rauhan solmiamisen johdosta. Tokoi on pyytänyt Suomen puolesta saada ottaa osaa rauhanneuvotteluun Brest-Litovskissa, mutta ei ole häntä päästetty sinne. Meidän asioitamme siellä päin valvovat jo toiset miehet.

Ilmajoelta kerrotaan hupainen juttu venäläisten aseista riisumisesta. Ilmajokisilla ei ollut kuin joitakin kymmeniä kiväärejä. Miehet varustautuivat seipäillä ja piirittivät hämärissä kasarmin. Kiväärimiehet olivat eturivissä, seiväsmiehet taampana. Joku Anttilan poika meni vaatimaan antautumista. Venäläiset pyysivät tunnin miettimisaikaa. Sillaikaa odotti poika ja nukahti. Tämä erinomainen rauhallisuus vakuutti venäläisiä siitä, että niin tyynen miehen takana täytyy olla suuri sotavoima, ja he ilmoittivat antautuvansa. Poika huusi kiväärimiehet sisään, ja niin alettiin venäläisiä riisua aseista, jotka kannettiin ulkona oleville seiväsmiehille.

Ruotsalaisia oikeistososialisteja on saapunut Suomeen jonkinlaisissa rauhanvälittämistarkoituksissa. Heitä on haastateltu Tampereella. He ovat ilmoittaneet olevansa vallankumousta vastaan. Varsinkaan he eivät voi hyväksyä sellaista verenvuodatusta kuin täällä nyt tapahtuu. Siksi he pyrkivät saamaan aikaan "demokraatista rauhaa (?)" — Suomen työväen ja porvariston välillä. Ruotsin pääministeri on taipuvainen ryhtymään rauhan välittäjäksi. Ruotsalaiset ovat antaneet meikäläisten toverien tietää, ettei Ruotsissa ole odotettavissa mitään valtavampia työväen liikehtimisiä.

Kai on tämän lähetystön tulon vaikutusta, että kansanvaltuuskuntakin on ryhtynyt pesemään puhtaaksi käsiään viattomasti vuotaneesta verestä. Se julkaisee pitkän kirjoituksen "Julmuuksia vastaan". Se on vaikeroiva ja avuton. Valtuuskunta, s.o. varsinainen vallankumoushallitus, jonka vastuulla kaikki tapahtuu, myöntää viimeinkin peittelemättä, että se oikeastaan ei kykene mihinkään punakaartia vastaan. Sillä ei ole mitään pakkokeinoja käytettävänään. Se uhkaa erota, ellei kaarti osoita pystyvänsä ylläpitämään kunnollista toverikuria. Kirjoituksessa tunnustetaan, mikä jo kyllä muutenkin on tiedetty, että vankeja on surmattu yksityisenkin kostonhimon tyydyttämiseksi tai luovutettu epämääräisten tutkijakuntain käsiin. Johtajat eivät siis enää saa sammumaan sytyttämäänsä paloa ja turhaa on ruotsalaistenkaan tulla enää vesiruiskuineen. Jos sieltä olisi tullut kuularuiskuja, alkaisi meillä kai jo pian olla rauha. Mutta sen sijaan ovat ruotsalaiset asestettuina astuneet maihin Ahvenanmaalla ja sitä rauhoittaakseen ottaneet haltuunsa valkoistenkin, venäläisiltä valtaamat, kuularuiskut.

Suomen Pankki täällä julistaa juhlallisesti, että se ei koskaan tule lunastamaan niitä pankinjohtaja Arajärven nimellä varustettuja maksulippuja, joita jotkut "Vaasassa asustavat yksityiset herrasmiehet" ovat ryhtyneet julkaisemaan. Semmoiset "setelit" ovat kokonaan arvottomia ja yleisöllä on syytä olla niiden suhteen varuillaan, sillä niiden vastaanottajat eivät tule niillä mitään tekemään.

Presiis samaa on kai Suomen Pankki siellä julistanut. Suomen Pankki täällä — Suomen Pankki siellä — minä herra — sinä herra — mikä on oikea seteli — mikä väärä? — mikä on totuus? kysyi Pilatuskin ja pesi kätensä.

Otsakkeella "Suomen herrat tutkimassa turkkilaisia haaremeja" julkaisee "Tiedonantaja" jonka toimittaja myöhemmin tehtyjen tutkimusten mukaan oli vanha kyynikko Eetu Salin, N. Vjekin uutisen, että Suomen lähetit "tohtorit" Mikkola ja Kalima ovat saapuneet Konstantinopoliin ilmoittamaan Turkin hallitukselle, että Suomi on tullut itsenäiseksi valtioksi.

Helsingin kaupungin rakennusmailla ei vallankumouksellinen siviili kuri näytä olevan sen lujempi kuin sotilaskuri punakaartissa. Oman virallisen tiedonannon mukaan ei työhön saavuta aikanaan heti kellon soitua, siellä laiskotellaan, poistutaan ilman asiaa, kuljetetaan pois työkaluja, harjoitetaan kaikenlaista ilkivaltaa — josta kaikesta nyt mitä jyrkimmin kielletään. "Kuitenkin on kahvilla käynti sallittua ehdolla, että se ilman turhia viivyttelyjä toimitetaan ."

Työaika viikossa on 46 tuntia, joten siis on ollut olemassa ainoastaan 7 tunnin ja 20 minuutin työpäivä ja tähänastisten laiskottelujen kanssa arviolta 6 tunnin — joka kylläkin näkyy siitä siivosta, missä kadut ja torit ovat.

Toteutui pikemminkin kuin olisi odottanut oletukseni sairaanhoitajatar Elviira Willman-Elorannasta. Äsken hän istui ja itki säälin kyyneleitä haavoittuneiden vuoteiden ääressä, nyt hän hautuumaalla kiroo, rienaa ja kiihoittaa jatkuvaan taisteluun ja uuteen verenvuodatukseen:

Saavumme hautuumaalle. Tekopyhä lukkari laulaa ruikuttaa jonkun virallisen, kiusottavan tyhmän virren. Nuori teeskentelevä pappi puhua papattaa laulavalla äänellä ihmiselämän kirjavuudesta ja Jumalan laupeudesta.

"Sankarien haudoilla ei kelpaa itku eikä voihkina, vaan uhka ja lupaus lopettaa se työ, jonka sankarit ovat aloittaneet. Me emme turvaudu rukoilemaan. Sitä olemme jo tuhansia vuosia tehneet. Nälällä ja sorrolla on Jumala meitä siitä palkinnut. Nyt puhukoot teot, nyt laulakoot tuliputket. Nyt kirjoitetaan maailman raamattu uudella kielellä, järjen ja tekojen kielellä.

Viimeiset laulun säveleet aaltoilevat yli rinteitten. Työläisjoukon silmät kirkastuvat, läheiset henkilöt hymyilevät rohkaistuina.

Hän on tyypillinen punaisten hysteerikko. Eikä näitä henkensä ja tunteittensa tasapainon menettäneitä kostottaria ole vain yksi, eikä niitä ole vain punaisella puolella.

Se hermostunut mieliala, joka kuvastuu yllä olevassakin, näyttää yhä enemmän voittavan alaa. Heidän sanomalehtiensä kirjoitusten sävy on yhä kiihkeämpi, kaikki vanhat vihapuheet vallankumouksen muka välttämättömyydestä toistetaan joka numerossa, milteipä joka palstalla, ja uutta keksitään. Luultavasti on rintaman kiristys pohjoisessa alkanut tuntua ja ilmaisekse tälläkin tavoin. Sen murtamiseksi ehdotetaan ja yritetään jos jonkinlaisia keinoja. Muuan kirjoittaja valittaa, ettei rintaman takana ole oikeita tietoja täältäpäin. Siellä muka uskotaan, että tällä puolella on vain julmia huligaani- ja rosvojoukkoja, jonka vuoksi sinne olisi saatava selvitetyksi, että täällä on kysymys vain järjestyneen ja luokkatietoisen työväen toiminnasta. Olisi myös saatava selvitetyksi, kuinka hyvä järjestys vallitsee niissä seuduin, jotka ovat vallankumouksellisten joukkojen hallussa. Samassa kirjoituksessa kehoitetaan jouduttamaan "kauhistuttavan veljesverivirran tukkeamista ja rauhallisiin oloihin palaamista" — siten, että "yhä tehokkaammin annetaan kannatusta kansanvaltuuskunnalle ja sen pyrkimyksille."

Paras todistus aseman kiristymisestä on, että Punaisen Kaartin esikunta heittää houkuttelunsa ja innostuttelunsa ja käskee tänään kaupungin työmailla työskentelevät miehet, 18-50 ikävuoteen saakka, Punaisen Kaartin riveihin, siis pakko-otolla sotapalvelukseen. Kun ei kai vapaaehtoisia ole ilmaantunut tarpeeksi, täytyy siis turvautua pakolliseen asevelvollisuuteen, josta Vaasan senaattia ei ole kyllin ankarasti voitu tuomita.

Ei ole sitä periaatetta, jota sosialismi meillä ei olisi pettänyt, ei sitä sen ihannetta, jota se ei olisi tallannut jalkoihinsa.

Tänään oli suuri herätys- ja rohkaisukokous senaatintorilla, jossa puhuivat Sirola, Haapalainen ja Tokoi. Teki mieleni kurkistaa leijonaluolaan ja nuuskia sen ilmaa. Tulen sieltä juuri. Luulin, että tungoksen vuoksi saisin kääntyä takaisin Stockmanin kulmasta tai että minut muuten käännytettäisiin. Mutta pääsin aivan puhujalavain juurelle. Väkeä oli vain pienet ryhmät, vaikka on sunnuntai ja liikkeellä paljon muutakin väkeä kuin heidän omaansa.

Ei ollut havaittavissa mitään erikoista innostusta. Nämä tämmöiset torikappaleet ovat nähtävästi jo vanhoja. Esiintyjät eivät saaneet syntymään mitään tunnelmaa, ei niitä jyriseviä hyvä- ja alashuutoja, joita ennen. Haapalainen koettaa saada seurakuntaa milloin hurraamaan, milloin nauramaan, mutta ei saavuta vastakaikua. Heikot suosionosoitukset tulevat kuin tilattuina. Hän kehuu vallankumousta niinkuin mustilainen markkinoilla koniaan, lautaselle lyöden, karkuutellen sitä sinne tänne, kelloja helistellen ja koreita ohjia kohotellen. On voittoja, on saavutuksia, on innostusta, on rahaa ja ruokaa, on aseita, ampumavaroja, onpa myrkkykaasujakin. Hänen ryhtinsä on hyvä, mutta sanain sisältö onttoa, niinkuin tavallisesti vanhoilla viinamiehillä. Minusta tuntuu kuin esiintyisi hän viimeisiä kertojaan, pitäisi lähtösaarnaa.

Sirola oli jo puhunut, kun tulin, mutta ei hänenkään puheensa kuulu olleen enemmästä kotoisin.

Siirryin kuulemaan Tokoita. Hän oli kasvoiltaan entistä punaisempi, teki samalla rasittuneen, hermostuneen ja pinnistetyn vaikutuksen. Eikähän tuo ihme olisikaan; väsyy sitä vähemmästäkin. Hän puhuu kuitenkin aina hyvin ja asiallisesti, vaikka valehtelisikin. Hän lyö reilusti asiakirjat ja setelit pöytään, eikä niitä heti voi väittää vääriksi. Hänellä oli nytkin kerrottavana suuria asioita, niin suuria, että päätä huimasi. Hän vakuutti, että nyt on lopullisesti saatu Venäjältä Suomen itsenäisyyden tunnustus ja paljon muutakin. Kuukaudessa on Suomen työväki saanut aikaan sen, mitä sen porvaristo ei ole kyennyt aikaansaamaan tuhannessa vuodessa. Maalisk. 1 p:nä on Pietarissa allekirjoitettu sopimus Suomen ja Venäjän välien selvityksestä molempien sosialististen tasavaltain välillä. Venäjän puolesta luovutettiin siinä Suomelle heti kaikki Venäjän valtion ja venäläisten valtiolaitosten Suomessa omistama tai hallinnossaan pitämä kiinteä omaisuus , kuten maatilat ynnä muut maa- ja vesialueet, rakennukset, tehtaat, lennätinlaitos, linnoitukset, majakat y.m. sekä Venäjän hallituksen sodan aikana ja sitä ennenkin täällä pakkoluovuttama valtion, kuntain ja yksityisten omaisuus.

Lisäksi luovutti Venäjä Suomelle, tosin vain ehdollisesti, arvokkaan satama-alueen Jäämeren rannalla ja sinne Suomen tähänastiselta rajalta ulottuvan laajan maa-alueen , joka on suurempi kuin Uudenmaan lääni. Satama siellä on läpi vuoden jäistä vapaa ja rantavesissä erittäin hyvä kalastuspaikka. Kun sinne rakennetaan rautatie, tarjoutuu sen kautta koko Pohjolalle uusia tulolähteitä.

Samalla saatiin Suomen aluksille vapaa pääsyoikeus kaikkiin venäläisiin satamiin ja kanaviin, mikä on askel kaupan ja merenkulun internatsionalisoimiseen.

Ei vielä ratkaistu kysymystä siitä, tuleeko osa Vienan ja Aunuksen Karjalaa liitettäväksi Suomeen. Tämäkin kysymys oli jo vireillä, mutta lykättiin erityisen alakomitean valmistettavaksi.

Tämän on Suomi nyt muka saanut, mutta mitä se on antanut vastikkeeksi, niinkuin sen varmaan on täytynyt tehdä, sitä ei Tokoi ilmaissut. Komealta se sittenkin kuului ja ehkä se kaikki vielä saadaankin, vaikkei tämä kauppa pitäisikään. Molemmat, sekä meidän bolshevikit että Venäjän, vaihtavat ja myövät tavaraa, joka ei ole heidän omaansa.

Eräs nimenmuutto "Tiedonantajassa": "Nimeni ei ole enää mikään
'Sandström', vaan Vilho Henrik Jalonsoi."

En ole näissä muistiinpanoissani tähän saakka vielä käyttänyt Kansanvaltuuskunnasta nimitystä Kansankavalluskunta, jota, ja ainoastaan sitä, käytetään "Vapaissa Sanoissa" ja muissa lehtisissä. Kapina maan laillista hallitusta vastaan ei aina ole maansa kavaltamista. Eikä vieraan vallan apuun turvautuminenkaan sitä ole. Mutta jos joku osa kansasta luovuttaa maansa vieraan valtaan niin kuin kansanvaltuuskunta nyt on tehnyt, on se sen herjausnimensä täysin ansainnut. Ja se on nyt tapahtunut siinä asiakirjassa, jota kansankavalluskunta kutsuu "Sopimukseksi Venäjän ja Suomen sosialististen tasavaltain välillä."

Eilisessä torikokouksessa selosteli Tokoi tätä sopimusta siinä mielessä kuin siinä olisi Suomen vapauden ja itsenäisyyden tuleva lopullinen turva. Tosiasiallisesti se olisi kummankin niiden hauta, jos sopimus jäisi pysyväksi. Mutta vaikkei jäisikään, on maankavallus tapahtunut tosiasia, tämän kapinan lopullinen tulos.

Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan Kansankomissarien Neuvosto luovuttaa — korvausta vastaan, siis myömällä hinnasta, joka vastedes määrätään, — Suomen Sosialistiselle Työväentasavallan Kansanvaltuuskunnalle, näiden, vapaitten Tasavaltain ystävyyden ja veljeyden lujittamiseksi, kaiken Venäjän Tasavallan tai Venäjän valtiolaitosten omistaman tai hallinnossaan pitämän entisen Suomen Suuriruhtinaanmaan alueella sijaitsevan kiinteän omaisuuden, kuten maan, vesialueet, kaupungeissa olevat tontit, rakennukset, tehtaat, kuin myös lennätinlaitokset, rautatiet, linnoitukset, majakat, loistot ja reimarit.

Suomen Työväentasavalta saa ostaa ja suostuu ostamaan muutakin
Venäjän Neuvostotasavallalle kuuluvaa ja entisessä Suomen
Suuriruhtinaanmaassa sijaitsevaa omaisuutta, ja nauttii Suomen
Sosialistinen Työväentasavalta tällöin etuosto-oikeutta, mikäli se ei
loukkaa Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan etuja .

Se ei kuitenkaan ole Suomi semmoisenaan, Suomen kansa kokonaisuudessaan, joka saa kaiken tämän. Siitä erotetaan päältä pois kaikki se, minkä Suomen ja Venäjän asiain selvittely-komitea suvaitsee määrätä, ja annetaan se työväen järjestöille. Suomen työväki saa siis itselleen, jos tahtoo, ja tietystikin se tahtoo, esim. Viaporin, kaikki Helsingin venäläiset kasarmit ja tontit.

Vielä saa Suomi kaikki Suomen valtiolle, kunnille tai yksityisille kuuluvat Venäjän hallituksen ennen sotaa tai sodan aikana rekviroimat laivat niiden nykyisessä kunnossa. Samoilla perusteilla luovutetaan kaikki muukin rekviroitu omaisuus mikäli sitä sopimusta päätettäessä on entisen Suomen Suuriruhtinaanmaan alueella.

Nämä saa Suomi ilman korvausta. Ryssä ei, kumma kyllä, pyydä mitään maksua niistä laivoista, jotka se jo on turmellut käyttökelvottomiksi, eikä se anna takaisin niitä, jotka se jo on täältä ehtinyt korjata omaan taiteensa tai vielä korjaa, ennenkuin sopimus tulee lopullisesti allekirjoitetuksi.

Edelleen saa Suomi kauppa-aluksilleen kaikiksi ajoiksi vapaan ja esteettömän pääsyn kaikkiin Venäjän meri-, järvi- ja jokisatamiin, ankkuripaikkoihin ja kanaviin sekä mainituille aluksille vapaan ja esteettömän tavaran lastaus- ja purkamisoikeuden sekä luotsilaitoksen käytön.

Sitten Suomi saa sataman Jäämeren rannalla. Neuvostotasavalta luovuttaa näet Suomen Työväentasavallan täydelliseksi omaisuudeksi näin määritellyn alueen (jos paikallinen väestö vapaasti kysyttynä ilmoittaa siihen suostuvansa): Venäjän ja Suomen välinen valtakunnanraja kulkee tästedes Korvatunturista nykyisellä Venäjän ja Suomen välisellä rajalla linjassa Petsamonjoen lähteelle, sieltä Petsamonjoen itäistä vedenjakajaa kiertäen Muotkavuonon ja Kalastajaniemen yli suorassa linjassa Jäämeren rannalle Sopuskan luona.

Ja lopuksi saa Suomi niiden maiden ja tavarain ja aineellisten etujen lisäksi, joiden saaminen on meille ollut rohkeana tulevaisuuden unelmana, vielä jotakin, josta emme ole rohjenneet koskaan edes unelmoidakaan:

1) Suomalaista alkuperää oleville Venäjän kansalaisille Venäjällä taataan samanlaiset oikeudet kuin muillakin sen maan kansalaisilla on; 2) Suomen kansalaiset Venäjällä nauttivat samoja yksityisoikeuksia, kansalaisvapauksia ja kunnallisia oikeuksia kuin sen maan omilla kansalaisilla on; ja 3) niille Suomen kansalaisille Venäjällä, jotka kuuluvat työväenluokkaan tai talonpoikaisväestöön, joka ei käytä vierasta työvoimaa, myönnetään kaikki Venäjän kansalaisille kuuluvat valtiolliset oikeudet.

Suomalainen Venäjällä oleskeleva työmies voi siis ottaa osaa esim. presidentin vaaliin ei ainoastaan omassa tasavallassaan, vaan myöskin tulevassa Venäjän tasavallassa.

Näiden "vapaitten tasavaltain ystävyyden ja veljeyden lujittamiseksi" Suomen tulee ensiksikin, korvaukseksi saamistaan irtaimistoista ja kiinteimistöistä, rautateistä, majakoista, loistoista ja reimareista antaa pois kaikki Suomen valtion tai Suomen valtiolaitosten omistama tai hallinnossaan pitämä Venäjän Neuvostotasavallan alueella sijaitseva kiinteä omaisuus, kuten maan, vesialueet, kaupungeissa olevat tontit, rakennukset, tehtaat, kuin myös rautatiet , majakat, loistot ja reimarit — siis Valkeasaaren—Pietarin ratakin, joka tähän saakka on ollut Suomen valtionrautateiden kannattavin osa.

Suomen tasavalta ei saa omakseen niitä sen alueella olevia Venäjän kiinteimistöjä, jotka ovat tälle välttämättömät diplomaattisen, konsuli- ja kauppaedustuksen rakennuksia ja henkilökuntaa, kuin myös sivistys- ja valistus- sekä parantolalaitoksia varten. Kuinka paljon taloja ja maa-aloja se kaikkiin näihin tarkoituksiinsa tarvitsee, sen se määrää itse ja voi siis toisella kädellä pidättää melkein kaikki kiinteimistöt, mitkä se toisella kädellään luovuttaa. Se voi vaatia vaikka koko Viaporin vastaiseksi merikylpyparantolan paikaksi.

Suomen tasavalta saa lennätinlaitoksen, mutta sen täytyy samalla luovuttaa Venäjän käytettäväksi Suomen alueella oleva sähkölennätin, posti ja maantiet. Vielä jää Venäjälle viideksikymmeneksi vuodeksi eksterritorialioikeudella kolme Suomen kautta kulkevaa ja Pietariin, Tukholmaan, Newcastleen ja Fredericsiin yhdistävää lennätinjohtoa sekä yksi yhtämittainen ja suora johto Pietari—Vartoniemi—Aleksandrovsk (Muurmannilla), joka johto kulkee Viipurin, Kuopion, Kemin ja Rovaniemen kautta, sekä pidätetään Venäjälle ne oikeudet, mitkä Venäjän valtiolla nyt on tanskalaisen yhtiön kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella Uudestakaupungista Ruotsiin Ahvenanmaan saariston kautta kulkevaan kolmeen kaapeliin. Nämä johdot pitää Venäjä hallussaan niinkuin ennenkin eikä Suomella ole niiden alueilla mitään sanomista. Ne alueet tulevat olemaan osa Venäjää Suomen sisällä.

Suomi saa kaistaleen Jäämeren rannikkoa jos alkuasukkaat, venäläiset ja lappalaiset, siihen suostuvat. Mutta sen täytyy samalla luovuttaa Venäjälle "täydelliseksi omaisuudeksi" osa Suomen omaa aluetta, Suomenlahden rannalla sijaitseva Inon linnakkeen alue ja vakuuttaa välttämätön kauttakulkuyhteys mainittuun linnakkeeseen.

Venäjän toisella kädellä antaessa ja heti toisella ottaessa ei Suomelle siis jää juuri mitään muuta aineellista omaisuutta kuin ehkä joitakin pilalle pidettyjä laivoja ja likaisia kasarmeja pääkaupungissa ja siellä täällä maaseudulla.

Jonka lisäksi sille sisäisestä riippumattomuudestaan ja ulkonaisesta itsenäisyydestään ei jää niin mitään. Sillä siinä 13:nnessa pykälässä, jonka mukaan suomalaiset saavat täydet yhteiskunnalliset ja valtiolliset oikeudet Venäjällä, joita emme ole koskaan tavoitelleet ja joilla emme mitään tee, myönnetään venäläisille Suomessa vastaavat oikeudet. Tuon pykälän 3:s kohta kuuluu:

Suomen Sosialistinen Työväentasavalta sitoutuu puolestaan myöntämään mahdollisimman helpoilla ehdoilla täydet valtiolliset oikeudet Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan kansalaisille Suomessa erityisesti huomioon ottaen liikkuvan työtätekevän väestön edut.

Ja tietää tämä pykälä sitä, että samoin kuin punaiset venäläisten aseellisella avulla nyt koettavat valloittaa Suomea itselleen, he vastedes, milloin tahansa, voivat sopimuksen mukaisesti suorittaa saman valloituksen ilman aseitta, äänestyslipun avulla, kutsumalla tänne Pietarista joitakin junantäysiä venäläisiä työmiehiä täyttämään vaaliuurnia. Eikä siihen tarvitse kutsuakaan täältä, joku Venäjän tuleva hallitus voi omasta alotteestaan lähettää tänne äänestäjiä ratkaisemaan kysymystä Suomen tulevasta valtiomuodosta, valituttaa tänne mieleisensä eduskunnan ja presidentin, ottaa Suomen "itsenäisyyttä" omalla tavallaan hoitaakseen.

Semmoinen on se kauppakirja, jolla kansankavalluskunta on myönyt maansa takaisin Venäjälle ja jonka vahvistamiseksi suomalaista työväkeä yhä edelleen ajetaan rintamille. Sitä kirjoitettaessa on Bobrikoffin henki seisonut tuolin takana ehtoja kuiskaamassa.

Se olisi, selittävillä kuvilla varustettuna, ilmalaivalla lennätettävä rintaman yli valkoiseen Suomeen, siellä tiedottamaan, keitä vastaan ja kenen ja minkä puolesta he entisen lisäksi tästä lähtien taistelevat.

Yhä enemmän alkaa tämä sota näyttäytyä siksi, mitä se kai alkujaan ja syvimmältään olikin: ryöstö- ja rosvosodaksi, jonka päälle koetettiin pyyhkiä aatteellisuuden vernissaa. Ainakin sitä käydään yhtä paljon näissä kahdessa hengessä. Sillaikaa kun heidän hallituksensa on laativinaan lakeja ja tekevinään parannuksia ja kun joukko naivimpia ja rehellisempiä ja aatteellisesti innostuneita työläisiä taistelee hyvässä uskossa muka vapautuksensa puolesta, on olemassa enemmän tai vähemmän omin päin toimivia joukkoja, joilla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin ryöstäminen, saalistaminen ja tappaminen. Heistä se alkoi tämä ja he siihen yhä enemmän painavat leimansa. Ryöppyämällä alkaa saapua tietoja mitä kauheimmasta terrorista maaseudulla. Orimattilassa on viimeisten tietojen mukaan riehunut lentävä punakaartilaisosasto, joka on surmannut 11 henkeä. Sieltä kerrotaan m.m., että Pakaan kylässä pakoittivat punakaartilaiset agronoomi Uljas Hardénin lähtemään heitä kyyditsemään kirkonkylään. Hänen ruumiinsa löydettiin myöhemmin metsästä tienvierestä. Vainajan isä, maanviljelijä G.A. Hardén, jo hyvin iäkäs mies, kävi kolme kertaa Orimattilan työväenyhdistyksen talolla tiedustelemassa poikansa kohtaloa. Mitään selvyyttä hän ei saanut. Kolmannella kerralla hänet ja hänen mukanansa ollut eräs toinen, Otto Putkisto -niminen Pakaan isäntämies, vangittiin. Omaisille ei heidän kohtalostaan mitään tietoa annettu. Nyt on asia selvinnyt. Orimattilan joessa talviongella olleen kalamiehen koukkuun tarttui — maanviljelijä Hardénin ruumis. Kun punakaartilaiset vihdoin antoivat suostumuksensa ruumiin joesta nostamiseen ja hautaamiseen, toimitettiin joenjäähän hakatusta avannosta naarauksia. Tällöin löydettiin vielä punakaartilaisten vangitseman kahdeksan henkilön ruumiit. — Suodenniemellä on pappi ammuttu. Ruumis on jäädytetty ja virsikirja kainalossa nostettu kirkon seinää vasten. — Kymin tehtaalla on surmattu useita henkilöitä.

Täällä on ollut lähetystö ruotsinmaalaisia oikeistososialisteja, jotka olivat ilmaisseet halunsa päästä yhteyteen joidenkuiden porvarillistenkin kanssa, mieluummin joidenkuiden sellaisten kanssa, jotka eivät varsinaisesti ole ottaneet osaa valtiolliseen elämään. Heidän välittäjämiehensä kysyi minultakin, haluaisinko tavata heitä. Meidän oli silloin ja silloin mentävä Seurahuoneelle. Pormestari Lindhagen otti meidät vastaan vuoteessa maaten, sairaana. Myöhemmin saapuivat huoneeseen myöskin muut, puoluesihteeri Möller ja hra Thorberg.

Oli melkoinen ulkonainen ero näiden miesten ja meikäläisten sosialistipomojen välillä; nämä olivat hienonpuoleisia herroja.

Lindhagen ilmoitti heidän saapuneen kahdenlaisessa tarkoituksessa, humanitaarisessa ja valtiollisessa. Heillä oli aikomus järjestää sairaanhoitoa ja samalla koettaa vaikuttaa siihen, että sodankäyntitapa tulisi inhimillisemmäksi, Siihen meidän puoleltamme tietysti vastattiin suurella kiitoksella. Mutta siihen loppuivatkin yhtymäkohdat.

Heidän otettuaan puheeksi rauhantekomahdollisuudet kävi ilmi, että heidän mielestään olisi myönnettävä amnestia kaikille muille paitsi murhamiehille ja varsinaisille rikollisille.

Me selitimme, että johtajiin ja aktiivisesti s.o. aseellisesti mukana olleihin nähden amnestia ei voisi olla annettavissa. Teroitimme samalla sitä, että me, yhtä vähän kuin muutkaan porvarilliset tällä puolen rintaman, emme voi ottaa mitään rauhan alotetta, vaan ovat kaikki välitysyritykset esitettävät Mannerheimille, jo siitäkin syystä, että täältä päin lähtenyttä sovittelualotetta voitaisiin selittää yritykseksi pelastaa oma henkemme. Kysymystä amnestiasta ja uudesta hallitusmuodosta he olivat ajatelleet ratkaistavaksi yleisellä kansanäänestyksellä. Sen mukaan olisi siis tehtävä rauha ensin, nähtävästi ilman mitään ehtoja, ja jätettävä ne sitten kansanäänestyksen saneltaviksi — tuntui ilmeisesti, että tämä oli täkäläisten toverien inspiroimaa. Kansanäänestystä odottaessa kaikki syylliset voisivat kulkea vapaina kukaties kuinka kauan rankaisematta.

Ruotsalaiset näyttivät olevan erikoisesti huolissaan tulevien kenttäoikeuksien oikeudenkäytöstä. Emme tietysti voineet muiden puolesta antaa mitään takeita, vaikka lausuimmekin omasta puolestamme, ettemme hyväksy mitään kostotoimenpiteitä. Se meidän puolestamme myöskin lausuttiin, että katsoimme välttämättömäksi suuria reformeja kapinan päätyttyä.

Nimitys "kapina" ei heitä muuten näyttänyt miellyttävän, vaan oli tämä säännöllistä kansalaissotaa tai ainakin vallankumousta. En huomannut heissä erikoista paheksumista sen johdosta, että venäläiset olivat mukana.

Ruotsalaisille oli kaikesta päättäen syötetty kaikenlaista, m.m. että porvarillisilla olisi aikomus voitettuaan panna toimeen taantumuksellinen vallankaappaus. Samoin olivat he nähtävästi siinä käsityksessä, että vallankumoukseen oli ollut pakko ryhtyä sellaisen kaappauksen pelossa. Vakuutimme, että sellaisesta ei ole ollut eikä tulisi olemaan kysymystäkään. Meidän täytyi myöskin kumota, en tiedä sitten millä menestyksellä, tuo aina uudistuva valhe, että hallitus aikoja ennen vallankumouksen puhkeamista oli lähettänyt elintarpeita Pohjanmaalle ja että aseita oli lähetetty elintarpeiden nimellä, y.m.s.

Heidän puheistaan kävi ilmi, että kapinan johtajat olivat olleet pakotetut siihen vasten tahtoaan, etteivät he henkensä menettämisen uhallakaan olleet voineet olla siihen liittymättä. Se tuotiin esiin kuin jonkinlaisena lieventävänä asianhaarana heidän suhteensa. Siihen huomautettiin meidän puoleltamme, että siinä tapauksessa, jos sellainen vaara heitä todella uhkasi, olisi ollut komeampaa sitä uhmata antamalla vaikka oma henkensä kuin ostaa sen säilyminen tuhansien muiden hengellä.

Kun kuvaavana esimerkkinä siitä, millaisten sosialistien kanssa tässä maassa oltiin tekemisissä, kerrottiin, että punakaarti jo ennen kapinan alkamista oli ajanut sosiaalihallituksen sen huoneustosta ja tehnyt siitä itselleen kasarmin, näytti se melkoisesti selventävän heille kysymystä sen järjestysvallan aikaansaamisen tarpeellisuudesta, mihin hallitus ennen kapinaa, oli ryhtynyt. Meidän vastauksemme summa siitä, millä ehdoilla rauha voisi solmeutua, oli palautuminen status quo'hon , tilaan ennen kapinaa, sekä mahdollisimman laaja amnestia.

Tapaamisemme jäi tietysti tuloksettomaksi. Ruotsalaisten piti vielä samana iltana tavata kansanvaltuuskuntaa, mutta tuskinpa heidän välittelynsä sielläkään onnistuu paremmin.

Eräs heistä sadatteli Valpasta, joka oikeastaan on pääsyyllinen, mutta nyt on vetäytynyt syrjään ja luultavasti pääsee vapaaksi kaikesta vastuusta. Meidän puoleltamme vastattiin, että jos muut, niin kyllä hänkin aikanaan on saava ansaitun palkkansa.

Mitä järkeä lienee siinäkin, että yhtäkkiä punakaartilaiset ryntäävät kahvilaan, asettavat vartijat ovelle, komentavat kädet ylös ja tutkivat kaikkien taskut, etsien muka "Vapaita Sanoja." Kuuluu tietysti asiaan, että joku laukauskin pamahtaa, joku lamppu menee rikki, rappausta tipahtaa katosta. Täntapainen kohtaus on ollut joku päivä sitten Brondinin kahvilassa.

Mannerheimin rintamalla, niin kerrotaan, vallitsee hyvä henki. Mannerheim on julistanut, että nyt alkaa varsinainen taistelu Suomesta ja ettei hän tule lepäämään, ennenkuin koko Suomi on valloitettu ja lisäksi vielä Venäjän Karjalakin .

Nähtävästi kiristyvät kiristymistään venäläisten ja punaisten välit. Joku Shishko, en nyt muista mikä heidän päällikkönsä hän on, on sähköttänyt Scheimannille Pietariin pyytäen häntä tulemaan ja järjestämään heidän asioitaan täällä, sillä suomalaiset katsovat kaikki omakseen ja kohta meille ei suoda ilmaakaan hengittääksemme.

Nyt lentelee ilmassa tavallista enemmän tietoja sotanäyttämöltä. Hajanaisia ne ovat eikähän niihin ole liioin luottamista. Olen kerännyt niitä muistikirjaani koko sarjan ja kopioin niitä tähän muutamia.

Pälkäneeltä tulleet haavoittuneet ovat kertoneet, että punaisten asema on toivoton, että yleinen hajaannus on olemassa. Siellä makaa sadoittain haavoittuneita avuttomina metsissä. Punaiset ovat perääntyneet Pälkäneeltä Valkeakoskelle. — Porissa on ollut, kymmenkunta kilometriä pohjoiseen päin, kovia taisteluja, ja on kuulunut ankaraa tykkien pauketta. Punaisia pakenee pois rintamalta ja kaupungista Poriin pyydetään apua, mutta ei saada. — Tampereenkin pohjoispuolella taistelut ovat kääntyneet punaisille lopulliseksi häviöksi, koska venäläisten päämaja siellä on siirretty Riihimäelle ja Helsinkiin. — Riihimäellä valmistetaan uutta rintamaa, Mahdollisesti he jättävät Tampereen enemmittä taisteluitta. — Tampereelta on lähtenyt venäläinen sotilasjuna eteläänpäin ja riisuttu aseista. — Punainen kaarti Riihimäellä on riisuttu aseista, kun on kieltäytynyt lähtemästä rintamalle. — Tampereella hermostuneisuus yhä lisääntyy. Punaiset pitävät vartioita ullakoillakin. Hiekkasäkkejä kuletetaan kaduille. — Punakaartin esikunnalle sähkötetään, että Turkua ja sen saaristoa uhkaavat vakavasti valkoiset ja ruotsalaiset, jotka tulevat Ahvenanmaalta. Sinne pyydetään pikaista apua, jota ei kuitenkaan voida antaa. — Punaisten pohjoisen rintaman päällikkö Karjalainen on saanut eron ja vangittu. Tampereen raportissa nimitetään häntä "Pohjoisen rintaman kuoletuskenraaliksi". — Suodenniemelle pyydetään lähettämään apua "vaikka helvetistä", sillä lahtarit hyökkäävät julmasti. — Orivedellä ovat punaiset tilanneet rusinoita, jotta miehiä voisi hyvitellä rusinasopalla ja saada heitä menemään rintamalle. — Vilppulassa punaiset ovat ampuneet johtajiaan eivätkä mene taisteluun, eikä ole apua, vaikka itse Haapalainen siellä agiteeraa, karkaavat jo sinne mennessään.

Tapasin tänään erään tuttavan suurtilallisen rouvan. Hän oli perin surkeassa mielentilassa. Punaiset hallitsevat tilalla, ottavat halkoja tarpeisiinsa, ajavat kartanon hevosilla, vievät maidon, ovat murhanneet heidän pehtorinsa. "Viekööt mitä vievät, kunhan jättäisivät hengen." Siellä on tilojen ylinnä isäntänä eräs muonamiehen poika.

Rouvan mies ja poika piilevät jossain maaseudulla, mutta ovat vaarassa joutua milloin hyvänsä kiinni.

Z. Höglund, yksi ruotsalaisten punaisia, joka täällä ollessaan asui komeasti Seurahuoneella ja jolta siellä ryöstettiin tavarat, m.m. toverien lahjoittama kultakello, on Ruotsissa kertonut matkastaan sinne. Kuvaus voi olla kylläkin oikea. Matkalla mukana olleiden pakolaisten joukossa vallitsi rajaton katkeruus Suomen vallankumousta ja sen kannattajia kohtaan. Kun radio-sähkösanoma ilmoitti kenraali Mannerheimin julistuksesta, että kaikki vallankumoukselliset ovat tuomittavat kuolemaan, niin tervehdittiin sitä hyväksymishuudoilla. Eräskin vanha rouva, hurskaan näköinen, jalokivet sormissa, huudahti: "Sepä oli kaunista!"

Aarne Orjatsalo väittää nähneensä seuraavaa, jonka otan tähän, vaikka olenkin taipuvainen epäilemään, näkivätkö valkokaartilaiset todellakin nuo merkit.

"Seison taistelurintaman sivussa. Olen lähtenyt Punaisen Ristin merkin suojassa avustamaan niitä, jotka ovat haavottuneet, niitä, jotka eivät enää ole ystäviä eivätkä vihamiehiä, vaan ainoastaan ihmisiä ja veljiä. Näen kolme Punaisen Ristin merkillä varustettua laupeudensisarta ja muutamia saman merkin suojassa toimivia miehiä. Haavoittuneita on jo paljon keräytynyt. Kuumeisella kiireellä annetaan heille apua ja koetetaan lievittää heidän tuskiaan. Siinä on kaatuneita ja haavoittuneita molemmista kansalaisarmeijoista. Mutta yhtäkkiä ilmestyy porvarikaartilainen osasto. He näkevät merkit. Heille huudetaan: 'Täällä toimii laupeuden sisaret'. Alkeellisin vaisto sanoisi: 'Nuo ovat puolueetonta joukkoa.'

"Mutta mitä näin. Nuo pyssyillä ja dum-dum-kuulilla varustetut alkoivat kivääritulen ja ampuivat joka ainoan sisaren ja veljen. Ja lisäksi vielä joitakuita jo ennestään haavoittuneita, puoleksi sidottuja.

Erityisenä tikkuna punaisten silmissä on tietysti se yleisö, joka täällä huoletonna, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, kuljeskelee päivät päästään katuja pitkin sinä aikana, kun se on heille sallittua. Tuota yleisöä on entistä runsaammin päivisinkin liikkeellä syystä, että virastot ja liikkeet seisovat. Mutta tätä ei nyt punaisten "yhteiskunta" voi sietää, "tällaista vetelehtijäin joukkoa ja tuhlata vähiä ruokatarpeitaan niille. Se on saatava mukaan yhteiskuntaa hyödyttävään työhön. Katuyleisö on kertakaikkiaan mobilisoitava yhteiskunnan hyväksi". Kirjoittaja "Työmiehessä", joka käyttää tuota komeata nimeä Orjanheimo, työntää hallituksen tarkemmin ajateltavaksi, miten tämä katuyleisön mobilisoiminen käytännössä toteutetaan. Itselläänkin hänellä kuitenkin on aate. Elintarpeita kuluttava tyhjäntoimittajajoukko on pantava niitä tuottamaan. "Kuokka ja lapio kouraan, oli se sitten herra tahi narri, ylhäinen tai alhainen, ja kääntämään maata peruna- y.m. viljelystä varten, ojittamaan peltoa, lantatunkioita levittämään."

Joutaisihan tästä hyvinkin maantöihin ja olisin iloinen, jos minutkin sinne jonnekin lähetettäisiin. Jospa olisi mennä pyytämään passia lantapatteritöihin. Mutta nythän on vasta maaliskuun 6:s päivä, lumi peittää pellot, laaksot, vuoret, maassa on kai myös routa. Niin on ainakin täällä, Helsingin ympäristössä, miten lie sitten maaseudulla. Ei ainakaan vanhana pahana porvarillisena aikana ollut tapana ryhtyä ojankaivuun, perunan viljelykseen ja iantatunkioiden levittämiseen vielä tähän vuodenaikaan. Mutta ehkä maat sulavat siihen mennessä, kun valkoiset tulevat. Suosittelen aatetta katuyleisön maatöihin mobilisoimisesta sen hallituksen huomioon, joka silloin on olemassa. Tämän johdosta muuten tuumittiin meidän talon miesten kesken, ettemme ensi kesänä tee muuta kuin tuotamme elintarpeita: kalastelemme.

Jos muistatte, niin toimitettiin Impivaarassa Nurmijärvellä ennen muinoin ankara härkäin teurastus, niinkuin Seitsemässä Veljeksessä kerrotaan, ja siitä oli monet merkilliset seuraukset. Nyt on siellä tulossa yhtä ankara lehmäin lopetus. Punikit ovat tuominneet 2,500 pitäjän Punikkia kuolemaan, koska niille, ynnä yhteensä 150 hevoselle, ei voida antaa "rehukorttia" rehuvarojen vähyyden vuoksi. Näiden eläinten karjoista valitsemista varten pitäjä on jaettu neljään piiriin. Karsimisen toimittaa 3-miehinen joukkue, joka määrää, mitkä eläimet on lopetettava tai pitäjästä pois toimitettava. Karsimisessa otetaan huomioon hevosiin nähden ikä ja viallisuus, lehmäin nähden lypsykyky, siitosarvo ja ikä. Karsimisessa mahdollisesti tulevia "ristiriitoja" — arvaapa sen, että siinä tulee Vendla-muorien suut soimaan — käsittelee 8-miehinen tutkijakunta, joka saa käyttää "ammattitaitoista" apua, jos tarpeelliseksi katsoo.

Mainitun toimenpiteen kautta teurastettaviksi tulevat eläimet saa omistaja, joko itse tai elintarvelautakunnan välityksellä, kuljettaa kulutuskeskuksien elintarvelautakunnille. Muut eivät saa lihaa kuljettaa. Jos karjan omistaja itse omiksi tarpeikseen suolaa lihaa, on se sitä ennen punakaartilaisen läsnäollessa punnittava ja paino ilmoitettava elintarvelautakunnan kansliaan.

Minä tahtoisin olla Nurmijärvellä, kun tämä rankaisuretkikunta kulkee
Jukolasta Jukolaan kivääreineen ja kuularuiskuineen.

Täntapaisia salakirjoituskirjeitä saapuu ja kiertelee vähä väliä. Tämä on lähetetty Porista 3/III 1918.

"Olen jättänyt kaiken politiikan ja alkanut harrastaa ainoastaan kukkaislyökkien hoitamista ikkunoissa: tulpaanien ja narsissien. Edelliset nuutuivat jo kovien merituulien puhaltaessa luoteesta päin ja nyt ne, kun pohjoisesta suoraan porotti, ovat kokonaan kuoleutuneet. Oli aikomus saada tänne uusi lähetys tulpaaneja, mutta olen kysynyt asemalta, ja sanotaan, että lyökit ovat karisseet tiellä pois vaunusta; ei mitään ole tullut perille."

Raumalta annetaan seuraava ajankuva (3/III 1918): "Kahdeksas luokka lopetti koulunsa 28/II ja ajoivat tavanmukaista ajoaan ympäri kaupunkia. Heti levisi punaisten joukkoihin huhu, että nyt lahtarit ajavat rintamalle, ja illalla, kun iloiset lapset olivat kokoontuneet juhlaa pitämään, ympäröitiin talo, asestetut miehet ryntäsivät sisään, jopa ottivat kaksi poikaa pihalle 50:n askeleen päästä ammuttaviksi. Kuitenkin muutettiin tuomio siten, että seuraavana aamuna kaikki pojat käskettiin tuomioistuimen eteen, jossa sitten saivat muistutuksen — sopimattomasta käytöksestä."

Huhut saksalaisten tulosta Ahvenanmaalle yhä varmistuvat. On suuri tapaus, että he ainakin ovat Suomessa. Kun he kerran ottavat sen asian hoitoonsa, he hoitavat sen, sitä kesken jättämättä. Ei ole tietoja, millaisia joukkoja he siellä laskevat maihin. Puhutaan vain 800 miehestä, ja sitä parempi kuta vähemmän. Jo pelkkä heidän tulonsakin luultavasti vaikuttaa ratkaisevasti. Karhu lyöpi kämmeniinsä ja karjaisee, niin karja kaikkoo mölisten. Turku lienee heidän helppo vallata, saapuessaan sinne jäänmurtajalla tai jäätä myöten kevein joukoin.

Minä tässä muuten viisastelen samalla tavalla kuin "Vapaan Sanan" suurpolitikko ja strateegi, joka tyylistä päättäen on sama kynäilijä, joka ennen kapinaa eräissä ruotsalaisissa iltalehdissä esiintyi suurella varmuudella ja suurella asiantuntemuksella meikäläisenä Nörregaardina. Hän tiesi tarkalleen, milloin ja mistä Hindenburg hyökkää ja jos Hindenburg sitten hyökkäsi, sanoi hän: 'sanoimmehan me sen', tai jos Hindenburg ei siten ja siten hyökännyt, sanoi hän: 'Hindenburg ei tosin hyökännyt, niinkuin me olimme odottaneet, mutta' j.n.e. — aina siis kuitenkin 'Hindenburg ja me' tai 'me ja Hindenburg'. Samoin hän nyt lueskelee Mannerheimin ajatuksia. Suon hänelle kernaasti sen ilon, että Mannerheimin päärynnistys ei tapahdu Tamperetta vastaan, vaan jossain Lahden ja Pietarin välillä. Kun rata siltä väliltä katkaistaan, putoo sitten Tampere itsestään kuin kypsä hedelmä puusta.

Hän suunnittelee muuten suurta historiallisesti merkityksellistä tulevaisuutta Suomelle. Tai ei oikeastaan hän , sillä onhan niistä jo ennenkin kannuja valettu ja olihan aate sen lennokkaan hymnin aiheena, jonka rouva Maila Mikkola esitti itsenäisyysjuhlassa Kansallisteaatterissa. "On todella enemmän kuin todenmukaista, että Saksa ei ole kieltävä meiltä apuaan. Saksan suoranainen voitto sodasta Venäjän kanssa on se ketju bufferttivaltioita, Ukraina, Puola, Liettua, Kuurinmaa, Liivinmaa, Viro ja Suomi, jonka se on luonut itsensä ja itäeuroppalaisen raakalaisvallan väliin. Kaikkia näitä valtioita vastaan on Suurvenäjä suunnannut uuden valloitussodan siinä muodossa, että se koettaa niissä toteuttaa bolshevistisen ohjelman. Puola, Liettua, Kuurinmaa, Liivinmaa ja Viro ovat jo pelastetut raakalaisen kourista. Ukrainasta, joka jo näytti olevan hukassa, on kohta puolet jo valloitettu eikä loppusuoritukseen enää menne montakaan viikkoa. Että Saksa pitää huolen siitä, ettei Suomi putoa pois tästä bufferttivaltioiden systeemistä, on itsestään selvää."

Olisihan todellakin suurenmoista, jos tämä bufferttivaltioaate toteutuisi ja että mekin olisimme siinä mukana, aatetta avustamassa ja aatteen avustamana. Mekin yhdessä muiden kanssa osana elävästä eurooppalaisesta kiinanmuurista slaavilaista aasialaisuutta vastaan. Kai tämän muurin sisäpuolelle, linnan ulkopihaksi, tulisi Venäjän Karjalakin ynnä Kuola ja Lappi ja Jäämeren ranta. Kaljua päätäni huimaa. Hei, kuinka minä silloin vuokraisin lohikosken siellä jossain ja rakentaisin kalasaunan ja hymiseisin siellä kantelonkielin ylistystä maailmansodalle ja bolshevismille ja kansankavalluskunnalle, joiden kaikkien välillisen-välitöntä ansiota se olisi! Yksi minun aina skeptillistä päätäni kuitenkin epäilyttää. Näistä välivaltioista tulisivat Ukraina ja Puola ja mitkä kaikki, olemaan slaavilaisia tai puolislaavilaisia, ja veri on vettä sakeampaa. Olisiko niistä pitkään aikaan vielä suojaksi ainakaan Suomelle, joka on niin kaikin puolin toista maata.

Saksan pitäisi tietysti seisoa selkärankana. Mutta tuleeko esim. Viro, todella suomensukuisesti kansallinen Viro, koskaan olemaan Saksan luotettava ystävä, niin kauan kuin sen maa on parooneilla?

Niin että — mutta miksei tähän aikaan voisi tuuditella itseään uskomisensa uskomiseen. Nyt ovat ryssät vielä täällä meidän kurkussamme tai ainakin ne härisevät uhaten milloin vain karata siihen. Komentaa heitä: kush! marsh! — ja portti kiinni jälkeen iankaikkisesti ja piikkilanka-aita väliin ja vartija portille, joka sinivalkoisen koppinsa äärestä voi kädellä viitaten sanoa: seis, tähän saakka, mutta ei edemmä!! Ja he pääsisivät vain pashaalustamalla täällä käymään!

Tämä sama kirjoittaja toteaa mielihyvällä, että Suomi tulee suoriutumaan vähin kärsimyksin maailmansodan ja venäläisen vallankumouksen tuottamista kärsimyksistä verraten siihen, mitä esim. Ukraina ja muut entisen Venäjän osat. "Vaikka vapaussotamme kestäisi vielä kolme kertaa kauemmin kuin jo on kulunut, olisi Suomi sittenkin ostanut vapautensa halvalla." Mitä halpuuteen tulee, on siitä sentään ehkä hiukan ennenaikaista mitään sanoa, ennenkuin tämä sota todella on päättynyt ja ennenkuin nähdään, minkä laskun Saksakin meille esittää.

Näistä ja monista muista syistä pyrkii minulla, ja olen huomannut samaa monissa muissakin, mieli pysymään masentuneena. Ei niinkään paljon siitä, että lailliset olot eivät, ainakin ennen kesää, ja varsinkin (ei enää jos , vaan) kun Saksa tulee, palaisi. Mutta sitten vasta ne vaikeudet oikein alkavat. Se, että tämä tapahtui, on mielestäni kaikista raskainta. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja milloin tahansa se semmoinen voi taas uudistua. Ei ole mikään mahdotonta maailmassa, jossa voi puhjeta sellainen sota kuin nykyinen maailmansota. Järkensä kai siinäkin oli, mutta en voi enkä edes tahdokaan sen tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä käsittää ja tunnustaa. Ihmiset, kansat, ovat kai vain marionetteja joidenkuiden maanalaisten pirujen näytännöissä, heitä vedetään ja potkitellaan jonkun yläilmaisen lapsilauman huviksi, josta se on hauskaa. On kuin jossain pilvilinnoissa pidettäisiin hauskaa, ilkuttaisiin näytelmällä, jonka tendenssinä on osoittaa, että ihmisten aivoitukset ovat pahat hamasta lapsuudesta ja että ainoastaan vedenpaisumus voi pelastaa ja uudistaa sen, mikä on uudistuksen arvoista. Onko meidän kansallamme joidenkuiden muiden eläväin joukossa paikkamme arkissa sen jollakin orrella? Ja kenellä meistä on onni edustaa kansaansa siinä vesijätössä, joka sitten aukeaa Araratin ympärillä?

Toisesta toiseen: täällä on lennellyt tuon tuostakin aeroplaaneja. Niitä luullaan "kyyhkysiksi", mutta ne ovat olleet vain venäläisten variksia, jotka ovat lähteneet täältä ja palanneet tänne. Milloin näkyy se "kyyhkynen", joka tulee mereltä ja palajaa sinne, merkkinä siitä, että vedet laskeutuvat.

Porvarillisista piireistä koetetaan nähtävästi mikäli voidaan vaikuttaa työväkeen, aseman heille selvittämiseksi, mutta tietysti hyvin huonolla menestyksellä. Kuilu on niin suuri, on ollut jo kauan, ettei sen yli mikään voi hypätä. He eivät usko ketään muuta kuin omiaan, eivät kouraantuntuvimmatkaan tosiasiat vaikuta. Eräs hyvää tarkoittava asianharrastaja kävi muutama päivä sitten luonani ja pyysi minulta jotain asemaa selittävää ja valaisevaa kirjoitusta, jota monistettuna levitettäisiin. Kirjoitin seuraavan, vaikken usko, että se mitään auttaa. Tämmöiset olisivat saatavat rintamamiehille, mutta heidän kanssaan on tietysti tuiki mahdoton päästä minkäänlaiseen kosketukseen.

Saksalaiset ovat astuneet maihin Ahvenanmaalla ja aikovat sitä tietä tulla Suomeen pitämään huolta siitä, että Saksan ja Venäjän välinen rauhansopimus tulee toteutetuksi meihinkin nähden. Elleivät venäläiset sotilaat ja punakaartilaiset poistu Suomesta ja venäläinen vallankumouksellinen agitatsio täällä lakkaa, pakottaa Saksa siihen asevoimalla. Tämä pakotus tulee tietysti kohtaamaan niitäkin, jotka näiltä joukoilta saavat apua "isällisessä taistelussamme".

Kuinka Saksa tulee sitä varten toimimaan? Nähtävästi siten, että se nousee maihin Turussa, tai Raumalla, tai Porissa, mahdollisesti myöskin Etelä-Suomessa, jonne Räävelistä on pikainen pääsy. Ehkä maihinnousu tapahtuu kaikissa näissä paikoissa, rautatiet vallataan ja joukot kuletetaan punakaartilaisjoukkojen selkään. Vallan pienillä retkikunnilla Saksa tunki viimeksi Narvaan ja Kieviin. Eivät mitkään meikäläislaumat ja muutamat venäläiset kanuunat kestä vanhain harjoitettujen saksalaisten joukkojen ja heidän tykistönsä painoa.

Samalla kuin saksalainen tulee venäläisiä vastaan, lähtee Suomen laillisen hallituksen armeija liikkeelle omista tukikohdistaan rintamalla Pori—Antrea. Mannerheimilla on nyt tarpeeksi miehiä ja ampumatarpeita ja nähtävästi hän on odottanut tätä hetkeä iskeäkseen.

Yksinomaan venäläisillä aseilla aseistettua suomalaista punakaartia, jonka riveissä ja johdossa yhä taistelee venäläistä väkeä ja venäläisiä upseereja, luultavasti siis vaaditaan luovuttamaan aseensakin rauhansopimuksen täyttämistä varten. Ellei niin tapahdu, alkaa Saksa sotatoimensa. Punakaarti joutuu näin puristukseen kahdelta puolelta eikä voi olla epäilystäkään siitä, kuinka taistelu tulee päättymään. Ellei kaarti luovuta aseitaan, kehoituksen siitä saatuaan, tullaan se kaiken todennäköisyyden mukaan tuhoamaan viimeiseen taistelevaan mieheen. Aseellisen vallankaappauksen asia on menetetty ja jo alkuaankin mieletön seikkailu päättyy omaan surkeuteensa.

Se oli punakaarti yhdessä vallanhimoisten ja vastuuttomien, kevytmielisten johtajain kanssa, joka lähti tämän veljessodan veriselle tielle. Kaartin takana ei ollut läheskään koko Suomen työväki eikä sen hommia alkuaan kannattanut kuin vähemmistö sosiaalidemokraatisessa eduskuntaryhmässä. Vähitellen kaarti kuitenkin kasvoi ja vallankumoukseen liittyi huumattuna ja pakotettuna yhä suurempi osa työväkeäkin.

Punaisten tappio on siis myös työmiehen ja hänen asiansa tappio. Hän ei tule suoranaisesti saavuttamaan mitään siitä, mitä ehkä luuli vallankumouksen kautta saavuttavansa. Sen vallananastus on oleva sille vallanmenetys. Vaara pyörii, että menetetään sekin, mikä jo oli saavutettu parlamenttaarista tietä. Taantumus kyllä jo vaanii. Mutta toivokaamme, että se saadaan torjutuksi.

Se kuitenkin riippuu tällä hetkellä ennen kaikkea työväestä itsestään, siitä, miten se tulee esiintymään siinä lopputilityksessä, mikä nyt aseiden avulla lähipäivinä suoritetaan. Kuta verisempi viimeinen ottelu tulee olemaan, sitä kovemmat ehdot panee voittaja. Kuta kauemmin tappelua ja hyödytöntä verenvuodatusta jatkuu, sitä suuremmat tulevat olemaan verivelat ja sotakulut, jotka voitettu saa maksaa. Saksalainen on armoton ja häikäilemätön herra — se näkyy siitä, miten hän menettelee Venäjällä.

Jos Suomen työväki laskee aseensa ja sota siihen päättyy, ei loppusuoritus saksalaisten ja talonpoikiemme puolelta tule saamaan sitä rankaisuretkikunnan luonnetta, mikä varmaan tulee tapahtumaan, jos hyödyttömästi, itsepintaisesti ja epätoivon vimmalla vuodatetaan verta vielä sittenkin, kun asia jo on menetetty .

Suomen talonpojat eivät ole tarttuneet aseihin Suomen työväkeä vastaan, ei sosiaalidemokratiaa ja sen suuria ja monessa kohden hyväksyttäviä aatteita vastaan. Se on ensi kädessä lähtenyt liikehtimään karkoittaakseen maasta Suomen kansan vanhan vihollisen ja sortajan ja lopullisesti vapauttaakseen maansa tästä vieraasta vallasta. Sitten se on lähtenyt liikkeelle rangaistakseen niitä, jotka ryöväsivät, murhasivat ja edelleen sitä tekevät, jotka anastivat vallan kansalta itseltään, kansalta kokonaisuudessaan, sen omalta valitsemalta eduskunnalta ja tämän eduskunnan asettamalta hallitukselta. Se tahtoo kukistaa sen hirmu- ja diktaattorivallan, joka teki sopimuksen samanlaisen venäläisen vallan kanssa, sopimuksen, joka myöntää venäläisille täydet kunnalliset ja valtiolliset oikeudet Suomessa. Toteutettuna se sopimus olisi tiennyt Suomen liittämistä Venäjään monta vertaa lujemmilla siteillä kuin koskaan tsaarivallan aikana, kuin mikään seyniläinen yhdenvertaisuuslaki. Suomen tasavallan itsenäisyyden menettämistä vastaan suurin osa Suomea tätä nykyä taistelee silloinkin, kun sen täytyy taistella ei vain venäläisiä, vaan myös toisia suomalaisia vastaan.

Näitä kansan vihollisia, näitä isänmaan pettureita ja maan kavaltajia, samalla kuin myöskin tavallisia rikoksentekijöitä vastaan lähti Suomen kansan valtavin osa liikkeelle, ja ne se musertaa kaikella voimalla ja kaikilla keinoilla, jotka sota sille tarjoo. Kun kapinalliset turvasivat vieraaseen voimaan, olivat heidän kukistajansakin pakotetut pyytämään apua saadakseen sietämättömän olotilan päättymään ja samalla myös kansan pelastetuksi nälkäkuolemasta. Sillä saksalainen ei tuo tullessaan vain lyijyä, niinkuin venäläinen on tuonut, vaan myöskin leipää, jota Tokoi uskotteluistaan huolimatta ei ole voinut eikä voi hankkia.

Nämä vihollisensa kansanvallan valkoinen armeija liittolaisensa kanssa musertaa. Se rankaisee yllyttäjät, alotteen ottajat, kapinaliikkeen toimeenpanevat johtajat rikoslain kaikella ankaruudella. Eikä suoranaisia murhamiehiä, telottajia, rääkkääjiä, ryöstäjiä, aseettomien ampujia voi mikään armahdus kohdata. Kansan oikeudentunto vaatii tämän sovituksen.

Mutta suomalaisen työmiehen, varsinaisen vallankumouksellisen sotilaan rankaisemista ei voittaja tule vaatimaan. Ennenkuin se ryhtyy lopulliseen aseelliseen suoritukseen, tulee se varmaan tarjoamaan rauhaa ja unhotusta kaikille, jotka silloin heittävät aseensa eivätkä pakota enempään hyödyttömään veljen veren vuodatukseen.

Ratkaiskoon jokainen aseihin tarttunut työmies, tahtooko hän itse vetää päällensä oman kuolemansa ja asiansa menetyksen. Heidän menettelystään tulee riippumaan työväenasian kohtalo pitkäksi aikaa. Kuta vähemmällä verenvuodatuksella suoriudutaan ja kuta nopeammin lailliset olot palaavat, sitä nopeammin ja sitä voimakkaammin alkaa uudistustyö. Valkoinen armeija ei taistele reformeja vastaan, vaan reformien mahdollisuuden puolesta. Kansa tulee vaatimaan, että torpparikysymys saa torppareille suotuisan ratkaisun, että tilattomat saavat maata, missä se suinkin on mahdollista, että maa- ja teollisuustyöväestön asemaa parannetaan mitä edistysmielisimpään suuntaan. Porvarillinenkin yhteiskunta on tämän taistelun kautta oppinut näkemään, mitä sen oma etukin siinä suhteessa vaatii.

Käsittääkö aseihin tarttunut työväki, mitä sen etu nyt juuri vaatii? Laskeeko se aseensa vai aikooko se pakottaa keisari Vilhelmin joukot jatkamaan sotaa Suomessa, kun se on jo lopettanut sen Venäjällä?

Kyllä Hindenburg pian tästä Suomen rintamasta selviää. Tulkaa järkiinne, työmiehet, ymmärtäkää oma etunne, jos ette muutakaan ymmärrä! Älkää päästäkö taantumusta maahan! Älkää jatkako hyödytöntä, rikollista sotaa — kun ette kuitenkaan voi mitään voittaa! Vaatikaa johtajanne neuvottelemaan rauhasta. Voitte vielä saada kunniallisen rauhan. Jolleivät johtajat ota alotetta, ottakaa itse. Heittäkää aseenne turhan teurastuksen ja sissisodan välttämiseksi, joka on hyödyttömin ja julmin kaikista sodista. Olette liian hyviä kuollaksenne johtajienne ja yllyttäjienne puolesta, joita ette kuitenkaan voi pelastaa. Jääkää elämään asianne, isänmaanne, vaimojenne ja lastenne tähden. Säästäkää itsenne, säästäkää myös kansalaisenne, veljenne, toverinne, sillä toisellakin rintamalla on omaa lihaanne ja luutanne. Talonpoikakin on työmies.

Ajakaa keskuudestanne idän vieras, niin kääntyy lännen vieraskin rajalta eikä paina niskaanne rautakouransa iestä.

Kukapa olisi uskonut, että meistä olisi olemassa niin minkäänlaista sotilaallista vaaraa kenellekään, meistä, jotka aina olemme olleet toisten voimakkaampien puristuksessa, meistä, joiden tätä nykyä täytyy hoilata miehiä merentakaisia auttamaan itseämme omaa itseämmekin vastaan. Tottahan on, että, jos on totta, mitä historia kertoo, me kerran "hakkasimme päälle" niin että sitä vieläkin muistetaan siellä, missä se tapahtui. Kun kerran Kalle Kajanderin kanssa pyöräilimme Saksassa ja istuimme siellä tiepuolessa Reinin rannalla ja nenäkkäät pikkupojat tekivät meistä pilkkaa eivätkä eronneet meistä, meidän ei tarvinnut muuta kuin olaista kätemme, pyöristää silmämme ja pyöristää kulmakarvamme ja huutaa: "hakkaa päälle!" niin heti hävisivät kuin akanat tuuleen — mennessään pitkää nenää näyttäen. Mutta hämmästyn minä kuitenkin, ja tunnen samalla melkoista kansallista ylpeyttä lukiessani sähkösanoman Kristianiasta näin kuuluvan: "Suurkäräjillä käsitellessään sotilasasioita on sotaministeri lausunut, että niiden, jotka luulevat, ettei Norjan sotaväkeä mitenkään tarvittaisi, on huomattava, että venäläisen vaaran sijaan on astunut suomalainen vaara, sillä Suomen nykyisen hallituksen päämääränä näyttää selvästi olevan sataman hankkiminen Pohjois-Norjassa."

Onhan siis toki hyvä, että on edes jokukaan, joka meitäkin pelkää. Ja kukapa tietää, mikä hakkapeliittapeto meissä yhäkin piilee.

Nappaamme pian nenän Norjan naamasta, Nordkapin. Vesisaarikin pitää olla meidän. Röyhistän siis suursuomalaista rintaani ja otan yksintein koko Finnmarkenin ja Jellivaaran samalla kuin Vienan Karjalan ja Pietarin, josta kaikesta tulee "suomalainen mahti, jok' ei oo kenenkään muun."

Luultavasti on muissakin kuin minussa alkanut ilmaantua pessimismiä siitä, että mitään ratkaisua ei kuulu, koska "Vapaa Sana" tänpäiväisessä n:ossaan käy mieliä rohkaisemaan ja heikkoja kurittamaan. Selostanpa tuota kirjoitusta saadakseni vereni virkeämmiksi. Eihän tässä paljon ole muustakaan motsionista.

Suomi ja Saksa ovat tehneet rauhan ja allekirjoittaneet oikein sopimuksen siitä. Suomi on näet kuuluen Venäjään ainakin muodollisesti ollut sodassa Saksan kanssa. Se on komeaa. Me ja he olemme tehneet rauhan. Sen sopimuksen mukaan Saksa on työskentelevä siihen suuntaan, että kaikki vallat tunnustavat Suomen riippumattomuuden. Suomi puolestaan sitoutuu olemaan luovuttamatta vieraalle vallalle mitään aluettaan. Saksa lupaa tulla palauttamaan tässä maassa laillisen järjestyksen. Ja minkä Saksa lupaa, sen se pitää. Aivan lähimmässä tulevaisuudessa on meillä siis — "V. Sanan" kirjoittajan mukaan — odotettavissa saksalaisen retkikunnan maihin nousu Suomessa; joka retkikunta yhdessä Mannerheimin joukkojen kanssa on tekevä lopun kansankavalluskunnan yrityksestä saattaa Suomi jälleen Venäjän syliin. Mannerheimin armeijan liikehtiminen on alkanut. Se sitoo jo punaisten kaikki voimat ja estää ne häiritsemästä saksalaisten maihin nousua. Kaikki on hyvin. "On siis aiheeton porvarillisten naurettava pessimismi siitä, että Mannerheim parissa päivässä ei ratkaissut vapaussotaa. Olisi varmaan hyödyksi yleiselle hyvinvoinnille, jos tämä lievimmin sanoen siviili tapa katsoa sotilaallisia asioita ei taas vielä kerran pääsisi täällä vallalle. Elkäämme nyt panko päähämme, että saksalaisten maihin nousu tulee tapahtumaan Helsingissä elkäämmekä määrätkö itsellemme päivää, milloin sen tulee tapahtua. Elkäämme myöskään kuvitelko, että vihollisen karkoittaminen maasta suoritetaan kolmen päivän kuluessa siitä, kuin maihin nousu on tapahtunut. Ei saa antaa mustalle murheelle valtaa, jos kaikki ei käy, niinkuin jokainen on laskenut hiljaisessa mielessään. Muistettakoon m.m. millaisista välimatkoista on kysymys. Olkaamme edelleen tyytyväiset, jos Etelä-Suomen puhdistus on loppuun saatettu maaliskuun kuluessa. Jo sekin olisi hyvin kaunis saavutus. Luottakaamme joukkoihimme ja heidän johtajiinsa elkäämmekä ajatelko ja puhuko niinkuin ämmät."

Olen saanut käsiini myöskin toisen lehtisen samasta asiasta, jonka liitän tähän päiväkirjaani meikäläisten mielialoja kuvaavana asiakirjana:

Meiltä rintamantakaisilta porvarillisilta vaaditaan tällä hetkellä, että pysymme alallamme, otamme vastaan sen, minkä kukin päivä tuo muassaan, ja rohkealla tulevaisuudenluottamuksella pidämme päämme pystyssä. Mutta tämä tehtävä näyttää käyvän joillekin ylivoimaiseksi.

Vai ettekö ole tavanneet noita, jotka käyvät kaduilla ja taloissa valittamassa: "eihän vapautuksesta mitään tule" — — — "eihän kenraali Mannerheim saa mitään aikaan" — — — "eihän porvarillisilla ole miehiä eikä aseita" — — —?

Sellaiset henkilöt kylvävät ihmisten mieliin masennuksen myrkkyä hetkellä, jolloin ensi sijassa ja ennen muuta kysytään rohkeaa luottamusta ja tyyntä odottamista.

Mutta eikö sitten totuutta ole katsottava avoimesti silmiin?
Onko siitä apua, että oloja kuvitellaan toisenlaisiksi kuin ne
ovat?

Totuutta juuri on katsottava avoimesti silmiin. Tehkäämme juuri sitä. Kieltämätön totuus on,

että kenraali Mannerheim, joka tuli hallituksen järjestyksen ylläpitämiseksi keräämien joukkojen päälliköksi puolitoista viikkoa ennen kapinan alkua, on saanut pystyyn todellisen sotaväen;

että tälle sotaväelle on saatu huomattavat määrät ampuma-aseita ja -tarpeita,

että tämä sotaväki on puhdistanut kapinallisista sen osan Suomea, mikä on Porin, Tampereen, Mäntyharjun ja Viipurin pohjoispuolella;

että tämä sotaväki on loistavasti torjunut kaikki suomalaisten ja venäläisten punaisten yritykset murtaa sen rintaman, tuottaen punaisille raskaita tappioita;

että tämä sotaväki on valmis tekemään hyökkäyksensä Etelä-Suomen
vapauttamiseksi punaisten hirmuvallasta, niin pian kuin oikea
aika siihen tulee , ja päällikkö sen johdosta antaa käskynsä.

Mitä on sanottava, kun sellaiset henkilöt, joilta ei muuta vaadita, kuin että he pysyvät alallansa, käyvät taloissa selittämässä, että tämä kaikki ei ole mitään — — —?

Otettakoon vielä huomioon, että porvarilliset — eduskunnan enemmistö ja hallitus eivät olleet millään tavoin valmistautuneet kansalaissotaan; oli vain ryhdytty toimenpiteisiin — riittämättömiin — siinä tarkoituksessa, että voitaisiin estää venäläisten väkivaltaisuuksia, kun he poistuisivat täältä, sekä sellaisten epäjärjestysten uusiutumisesta kuin Turussa y.m. sattuneiden;

että sitä vastoin punaiset kaartit sitten marraskuun kapinan olivat valmistaneet vallankaappausta ja siinä tarkoituksessa hankkineet aseita (Rahjan lähetykset!) ja tehneet liittosopimuksia.

Kun ottaa tämän kaiken huomioon, on sanottava, että maamme vapauden puolustajat, kenraali Mannerheimin johdolla, tähän asti ovat loistavasti täyttäneet tehtävänsä.

Eihän ole syytä epäillä, etteivät he kaikella tarmolla suorittaisi tehtäväänsä loppuun, kunhan emme me rintamantakaiset porvarit siihen häiritsevästi sekaannu.

Kaikki täältä päin, välillisesti tai välittömästi, annetut kehoitukset jouduttaa ratkaisua voivat vain tuottaa turmiota. Me emme voi arvostella, milloin ratkaisun oikea hetki on tullut. Me emme ollenkaan tunne niitä seikkoja — sotilaallisia — enempää kuin poliittisiakaan — jotka sen määräävät. Sen vain näemme, että ulkopoliittinen asema on tänä odotuksen aikana muodostunut meille verrattomasti edullisemmaksi kuin olemme uskaltaneet toivoakaan. Venäjän bolsheviikkihallituksen on ollut pakko allekirjoittaa rauhansopimus, joka kieltää sitä millään tavoin avustamasta meidän punaisiamme. Bolshevismin päivät näyttävät jo Venäjälläkin olevan luetut; muualla maailmassa sosialistien suuri enemmistö, porvarillisista puhumattakaan, jyrkästi tuomitsee heidän hirmupolitiikkansa. Suomi ei heidän valtaansa jää — ellei sitä siihen saata suhteellisesti rauhassa elävien porvarien kärsivällisyyden ja rohkean luottamuksen puute.

Päät pystyyn siis, porvarit! Rintaman tälle ja tuolle puolelle levitköön tieto, että kyllä me kestämme, vaikkapa kauemminkin. Kansamme käy nyt etujoukon taistelua eurooppalaisen oikeusjärjestyksen ja kultuurin puolesta aasialaista mielivaltaa ja barbariaa vastaan. Siinä taistelussa älkööt ainakaan ensiksi sortuko Etelä-Suomen porvarilliset.

8.III.1918.

Ulkona merellä, joka avautuu tuossa ikkunani edessä, en ole viime päivinä nähnyt ainoatakaan laivaa. Ennen niitä siellä tuli ja meni, varsinkin pienempiä hinaajalaivoja länteen päin, välittäen kulkua luultavasti Porkkalaan ja Makilon linnoitukseen. Jotain lienee tekeillä ja tulossa.

Käydessäni tavallisessa tietojen vaihtopaikassani sain siellä seuraavan paperin. Joku on onnistunut kuuntelemalla kaappaamaan katkelmia jostain telefoonikeskustelusta joka jollain tamperelaisella päälliköllä on ollut jonkun täkäläisen kanssa.

"Ei käy päinsä, täällä menee hiiteen, mahdotonta. Lähettäkää Kuruun 1500 miestä. — Mistä me lähetämme? — Turusta tuli 1000, mutta eivät ole koskaan kivääriä käsitelleet. Aseita olisi, mutta niin ruostuneita, että mies saa päivän putsata. Tulkaa itse tänne järjestämään, jos osaatte paremmin. Miehet pitävät aina kokouksen, lähtevätkö rintamalle vai ei; ja elleivät lähde, ei pirukaan saa lähtemään, kun ei ole kylliksi asevoimaa pakoittamassa. Hyrskymurron suosituksesta päässyt punaiseen ristiin spioni, piru tietää mikä on. — Älkää päästäkö käsistä, lähettäkää taivaaseen. — Viisi konsuleista! Lähetin ulkolaisia etelään. Menkööt helvettiin, kun saan junan takaisin. Nähty kolme' ilmalaivaa, vaikkei meillä pitäisi olla kuin yksi".

— "Nyt se leikki on alkanut, saatana, perkele, jumal'aut! Sinne sinäkin menit Helsinkiin, kun tiesit ison höyryn alkavan. Semmoisia saatanoita te olette kaikki. Lupasin Kanervalle puolikkaan konjakkia, jos se kerrankin saisi jotakin toimeksi. — Säästäkää srapnellia, maksavat 1000 mk kpl eikä niitä ole enää paljoa". —

"Lahtarit hyökkäävät kaikilla rintamilla yhtaikaa, paitsi me Vilppulassa. Yritimme kovasti Vilppulan siltaa, mutta emme saaneet. Laittakaa tilaa haavoittuneille. Ikaalisissa kärsitty suuria tappioita. Kaupunkia eilen määrätty piirittämään 1500 miestä. Kurusta kuuluu kanuunanpauketta. Miehet riitelevät, tahtovat samat palkat kuin päällikötkin. — Koeta rauhoittaa, ei nyt semmoisia joudeta järjestämään. Tässä piru perii, jos vielä ruvetaan palkoista riitelemään. Kaikki miehet rintamalle maanantai-aamuna, vanhat miehet ja naiset vahtiin ja muihin töihin. Naisia ei vielä toistaiseksi lähetetä rintamalle. Naiskaartiin kirjoittautunut 520, lemmensisaria 150. — — —"

Ensimäinen "kyyhkynen"! Se tuli mereltä, luultavasti Räävelistä. Se ei ollut venäläinen varis, se oli todella saksalainen "kyyhkynen". Se leijaili korkealla ilmassa, kierrellen, kaarrellen kauan aikaa kaupungin yllä. Sitten se palasi sinne, mistä oli tullut. Saksalaiset siis varmasti ovat tulossa jossain. He tulevat, mutta kuinka monilukuisina? Onko heillä mukanaan suomalaisia? En voi tällä hetkellä sanoin kuvailla sitä tunnetta, minkä tunsin, kun näin ilmalinnun siivissä mustat ristit. On elämyksiä, joihin voi eläytyä vasta vähitellen. Se oli uuden ajan viesti, mutta mikä on oleva se uusi aika?

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA 2/3 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.