The Project Gutenberg eBook of Konstantinopelin valloitus Kertomus Turkin vallan perustamisajoilta kansalle ja nuorisolle, by W. O. von Horn

Eräänä päivänä alkupuolella toukokuuta 1452 kulki muudan armenialainen Adrianopelin rantakatua pitkin Maritsajoen rannalla olevalle vesiportille päin. Hänen päällään oli pitkä, musta kauhtana ja omituinen armenialainen lakki syvällä päässä. Hän näytti jo ijäkkäältä mieheltä, sillä hänen hartiansa olivat kumarassa ja pitkä, melkein valkoinen parta peitti lähes kokonaan hänen kasvonsa, mutta poskilla hänellä oli vielä nuorekas väri. Ammatiltaan hän nähtävästi oli kuljeskeleva rihkamakauppias, kuten monet hänen kansastaan. Hän näet kantoi edessään leveästä hihnasta pitkulaista neliskulmaista koria, jossa hän nahkapeitteen alla suojellen säilytti tavaroitaan. Siinä oli kalliita ryytejä, tuoksuvia öljyjä ja voiteita, jommoisia turkkilaiset naiset mielellään käyttävät kylvyissään varsinkin voidellakseen tuuheata, tummaa tukkaansa kylvyn jälkeen hyvänhajuiseksi.

Hänen kasvojensa ilme näytti kylmältä ja välinpitämättömältä, mutta jos tarkasti hänen tuikeita, teräviä, levottomasti vilkuilevia, kaikkea tähysteleviä silmiään, niin tuli toiseen käsitykseen, ja tuo näennäisesti tylsä välinpitämättömyys näytti olevansa naamari, jonka taakse hänen kansansa koko henkinen sukkeluus ja neuvokkaisuus kätkeytyi.

Maritsan toisella puolen olevista ihanoista puutarhoista toi leuto tuulen henki tuoksua tuhansista kukista väsynyttä matkamiestä vastaan ja hänen ohitsensa ylvästä kaupunkia kohden, joka seitsemälle kukkulalle rakennettuna, niinkuin vanha Rooma, komeasti loisti laskevan auringon kultahohteessa.

Joen rannoilla hyöri kirjavanaan uimamiehiä ja korkeiden muurien ympäröimissä puutarhoissa käyskenteli paksuihin huntuihin verhottuja naisia, sillä aikaa kun heidän vartijansa, mustat, vahvaruumiiset afrikalaiset olivat vahdissa ovilla.

Ratsumiehiä uljasten, puhdasrotuisten arapialaisten tammojen selässä kiiti ohitse loistavasti koristettuina, niinkuin itämaan tapa vaatii. Dervishejä hiiviskeli pitkin tietä, ikäänkuin heidän ajatuksensa olisivat olleet kaiken maallisen yli korotettuina, ja kuitenkin pälyivät heidän silmänsä joka taholle, niin ettei pieninkään asia jäänyt heiltä huomaamatta.

Turkkilaisten joukossa asteli nöyränä kreikkalainen, joka tarkoin laski, kuinka paljon hänen kannatti millekin vastaantulijalle kumartaa. —

Turkkilaisten antoi armenialainen rauhassa mennä ohi, jos he eivät häneltä mitään ostaneet; mutta kun tuli joku kreikkalainen, joka milloin käyttäytyi nöyrästi kuin orja, milloin taas ylimielisesti kuin käskijä, silloin välähti hänen silmässään kamala loiste ja syvälle juurtunut kansallisviha tuli pian ilmi.

Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä tie jyrkästi kääntyi portille, kasvoi iso surupaju Maritsan aaltojen kostuttamana, ja sen hienojen, riippuvien, mutta tuuheutensa kautta varjoisten oksien suojassa oli kivipenkki, joka ei ainoastaan houkutellut levähtämään, vaan myös erittäin hyvin sopi myymäpaikaksi hänen voiteilleen, öljyilleen ja ryydeilleen. Siihen istahti armenialainen. Tuontuostakin koetti hänen katseensa mitata näköpiirin reunaa lähenevän auringon korkeutta.

Tästä hän saattoi nähdä portin lävitse jokseenkin kauvas sitä kaupungin katua pitkin, joka päättyi vesiporttiin.

Eloisan näytelmän mitä erilaisimpia jalkamiehiä ja ratsastajia, joita kulki ulos ja sisään, keskeytti juuri nyt osasto janitshareja, jotka lähestyivät, heidän päällikkönsä, aga, istuen korkealla ratsun selässä.

Sotilaallisesta järjestyksestä heidän marssiessaan ei ollut puhettakaan. He juoksivat sekaisin, puhelivat, nauroivat, laskivat leikkiä, kiusottelivat ohikulkijoita raa'alla tavalla ja käyttäytyivät jotakuinkin niin kuin sellaiset, joille kaikki on sallittua, ja joita kohtaan oikeutetusta pelosta ja kammosta kaikki osottautuivat nöyriksi tai, jos suinkin mahdollista, väistyivät heidän tieltään.

Armenialainen ei voinut toivoa pääsevänsä heidän käsistään, sillä hän ei nähnyt mitään pakotietä: mutta hän veti nopeasti nahkapeitteen sirojen rasioittensa, lasien ja puusäiliöitten päälle ja pani sen soljet niin tiukkaan kiinni kuin hän suinkin sai, koska hän pelkäsi rohkeita kopalluksia.

Muudan löi lakin hänen silmilleen, toinen nyhtäsi häntä parrasta; jokaisella oli pilasana varalla, mutta ei yksikään ollut loukkaava tai hävytön, ja armenialainen antoi heille takaisin milloin leikillisesti, milloin terävästi ja ähitellen, niin että naurun rähähdys seurasi hänen sanojaan ja halu häntä härnätä tuli vaan suuremmaksi.

Kreikkalainen, jota turkkilainen vihasi enemmän kuin armenialaista, ei olisi päässyt niin vähällä pälkähästä, kuin Armenian vuoriston pikkukauppias, joka nähtävästi tunsi ne, joiden kanssa hän oli tekemisissä. —

Hän oli komea, noin viidenkymmenen vuotias mies, jolla oli ilmeikkäät, kauniit kasvot ja suuret, terävät silmät.

Armenialainen nousi ylös, paljasti päänsä ja sanoi: "Rauha olkoon sinun kanssasi!"

"Tommaso!" sanoi Muktar-aga, katsoen häneen hämmästyneenä. "Sinä olet kauvan viipynyt poissa, ja sinua odotetaan hartaasti. Älä viivyttele! Minulla oli palatsin vartio viime yönä ja ankarin käsky päästää sinut sisälle mihin aikaan yöstä tahansa." Hän oli ratsastanut aivan armenialaisen luo ja puhui nämä sanat niin hiljaa, ettei niitä paitsi häntä kukaan voinut kuulla.

"Kiitos sulle Muktar-aga", vastasi armenialainen. "Tommaso rientää, minkä hän vain huomiota herättämättä suinkin voi."

Sillävälin kun janitsharien aga meni nopeasti etenevien miestensä perästä, nousi armenialainen, joka uudestaan oli istuutunut ripustaakseen kantokorinsa selkäänsä, jokseenkin reippaasti ja astui nopeammin ja rivakammin, kuin hänen ikänsä oikeastaan olisi sopinut myöntää, portista kaupunkiin, raivasi itselleen yhä lisääntyvässä väkitungoksessa tietä niin paljon kuin hän voi, ja poikkesi ensimäiselle oikealle kääntyvälle kadulle päästäkseen sille kukkulalle, jolla oli suurherran laaja palatsi, joka nyt ihmeellisesti loisti laskemaisillaan olevan ilta-auringon valossa.

Kun hän aikoi astua selkoselällään olevasta portista palatsin suureen pihaan, niin sulki häneltä tien vahdissa oleva janitshari.

Tommaso, joksi aga oli häntä nimittänyt, mainitsi nimensä, ja janitshari vavahti säikähtäen, astui syrjään ja antoi hänen esteettömästi jatkaa matkaansa.

Lähellä palatsin ovea riensi neekeri häntä vastaan. Se oli sulttaanin kapidschi, Ferik bei.

"Siinäkö sinä viimeinkin olet?" sanoi hän. "Olen jo kauvan sinua odottanut, ja usein on sinua minulta kysytty. Tule kiireesti!" sanoi hän sitten, otti armenialaisen kädestä kiini ja vei hänet ulkonevan tornin ympäri pienelle muurin ovelle, jonka taa molemmat katosivat.

Ei viipynyt kuitenkaan kauvempaa kuin korkeintaan kymmenen minuuttia, niin tuli neekeri taas ulos kukoistavan nuoren miehen seurassa, joka kävi aivan suorana, jonka vartalo tosin näytti hoikalta ja hienolta, mutta kuitenkin yhtä voimakkaalta kuin notkealta. Hänellä oli armenialaisen viitta ja lakki, mutta ei kukaan olisi tuntenut häntä nyt samaksi valkopartaiseksi vanhukseksi, joka vähäistä ennen oli neekerin kanssa hävinnyt saman portin taakse, josta hän nyt niin ihmeellisesti muuttuneena ja nuortunneena astui esiin.

"Suurherra on kioskissa, Haik Tommaso", sanoi neekeri tuttavallisesti avatessaan puutarhan porttia. "Sinä tunnet täkäläiset tiet yhtä hyvin kuin minäkin, vieläpä useita, joita minä en tunnekaan", lisäsi hän hiljaa, työnsi Tommason puutarhaan, lukitsi nopeasti portin hänen jälestään ja kätki avaimen vyönsä alle.

Haik, joksi turkkilaiset armenialaisia ja nämä itsekin itseään nimittivät erään hyvin kuuluisan Haiko nimisen kansallissankarin mukaan, astui puutarhan hämärille, viileille varjokäytäville ja osoitti epäröimättömällä etenemisellään, kuinka totta neekeri oli puhunut. Pian näki hän kioskin, komean huvimajan, jota kohden hän rauhallisesti asteli.

Orjat, joita oli suuri joukko jonkun matkan päässä kioskin ympärillä, tunsivat hänet, lausuivat hänelle ystävällisesti hymyillen puoli ääneen "salaminsa" ja osoittivat raskaita kultakoristeisia oviverhoja, jotka sulkivat kioskin etusalin holvikaarioven.

Vaikka nuoren Haikin askelet, itsessään kepeät ja joustavat, tuskin olivat kuultavat teiden hienolla hiekalla, niin kuitenkin käsi, musta kuin sysi, nosti raskaan oviverhon, kun hän vielä oli jonkun matkan päässä, ja naama, niin ruma kuin aito neekerin naama kuuna päivänä voi olla, kurkisti esille uteliaana.

Mutta tuskin huomasi neekeri Haikin, kun hänen naamansa meni irvalleen, hänen leveä suunsa vetäytyi vielä leveämmäksi korvia kohden, paksujen huulten välistä tuli näkyviin kaksi riviä lumivalkeita hampaita, — eikä tämä neekeriystävyyden täysikelpoinen ilmaus tarkoittanut ketään muuta kuin Haikia, jolla oli jokaiselle varalla ystävällinen sana ja hyväntahtoinen neuvo, jos sitä tarvittiin, ja josta tiedettiin, missä arvossa Padishah häntä piti.

Ruma neekeri viittasi, ja Haik astui keskeltä jakaantuvan oviverhon läpi huoneeseen, jossa tosin oli kallisarvoiset matot lattialla, mutta ei muita koristuksia kuin pieni suihkulähde, jonka vesisäteet pulppuelivat hopeaisesta torvesta. Takaisin pudotessaan sen pisarat kokoontuivat maljaan, jonka sisusta kaunistivat kalliista kivistä kokoonpannut kasvi- ja kukkakuviot, niin sanotut arabeskit.

Tämän, oikeastaan eteisenä käytetyn huoneen ulko-oven vastapäätä oli toinen samanlainen ovi, jonka sulki vielä runsaammin kullalla koristettu verho, ja oven toisella puolella, joka vei suurempaan saliin, oli varsinainen vastaanottohuone, jossa mahtoi olla "uskovaisten hallitsija", kuten turkkilainen nimittää sulttaaniaan; sillä sitä, että hän todella oli siellä, ei voinut aavistaa siinä, missä neekeri ja Haik seisoivat, kun ei sieltä kuulunut mitään ääntä.

Haik osoitti kädellään sisähuoneeseen päin ja katsoi kysyvästi neekeriin. Tämä ymmärsi kysyvän liikkeen ja pannen sormensa huulelleen antoi merkin, ettei ollut lupa puhua sanaakaan ääneen.

Tuokion kuluttua tuli vastaanottohuoneesta vanha parrakas turkkilainen, jonka Haik huomasi oviverhon liikahtaessa. Hän astui nopeasti neekerin kohottaman raskaan oviverhon isojen poimujen taa, ja vanhus astui ulos kioskista häntä huomaamatta.

"Kuka se oli?" kysyi Haik neekeriltä. "Mureddin, toinen visiiri", sanoi neekeri, "hurja, kiivas mies, joka on laivaston päällikkö, kapudan-pasha."

"Kiivaat myrskyt eivät kestä kauvan!" nauraa hihitti viekkaan näköisenä
Haik ja jatkoi sitten: "ilmoita minut suurherralle!" —

Neekeri pujahti oviverhojen lävitse melkein heilauttamatta niiden suuria poimuja ja ilmestyi seuraavassa silmänräpäyksessä uudelleen viitaten nuorelle armenialaiselle.

Tämä oli juuri kerrotun kohtauksen aikana heittänyt lakkinsa sohvalle, joka oli huoneen seinustalla, oli ohkasilla sormillaan pyyhkäissyt otsaltaan kiharaista, aaltoilevaa tukkaansa, joka nyt valui alas silkinhienoisissa kiemuroissa hänen leveille hartioilleen asti, ja astui nyt kokonaan syrjään nostettujen oviverhojen lomitse keisarilliseen vastaanottohuoneeseen, missä ovea vastapäätä suurherra lepäsi leveällä, vaaleanvihreällä venetsialaisella sametilla päällystetyllä sohvalla.

"Uskovaisten hallitsija" oli iso, vahva mies parhaassa miehuuden ijässä. Mutta vaikka hänen vartalonsa olikin voimakas, niin näkyi kuitenkin hänen kauniissa kasvonpiirteissään hieman ventomielinen ilme. Vaaleanruskea, hiukkasen punertava, kiharainen parta ympäröi hänen leukaansa, suutansa, vieläpä peitti puolet poskiakin. Kauniisti kaarevien kulmakarvojen alta katseli kaksi suurta, kaunista, ilmeikästä silmää, jotka, sen näki niistä, mahtoivat voida singahutella pelottavia vihan salamoita. Otsa hänellä oli korkea ja tuskin vähääkään ryppyinen. Tukasta ei näkynyt jälkeäkään ei ohimoilla eikä niskassa, vaan sen peitti vaalean vihreä, erinomaisen hienosta vaatteesta tehty turbaani, jota otsan puolelta oli kiinipitämässä yksi ainoa välkkyvä, tavattoman suuri timantti.

Valkoinen, poimukas puku verhosi mahtimiehen vartaloa paljasta kaulaa myöten. Vyötäisiltä piti sitä koossa useita kertoja ympäri kiedottu hienon hieno hindostanilainen saali, johon oli pistettynä jalokivillä koristettu käyrä tikari kultaisessa tupessa.

Huoneessa, joka ei ollut kovin suuri, olivat seinät verhotut raskailla vaaleanvihreillä silkkikankailla samoin kuin pehmeät untuvapatjat, joita oli pitkin seiniä, samanvärisellä vahvalla sametilla päällystetyt; sillä vihreä oli Muhamedin, profeetan, lempiväri, eikä sen käyttämiseen ole lupaa muilla kuin profeetan jälkeläisellä ja näkyväisellä edustajalla, "sulttaanilla", "suurherralla" eli "uskovaisten hallitsijalla", jolla myös on padishahin arvonimi.

Haik astui sisälle, kumarsi kolmasti melkein maahan saakka, heittäysi sitten polvilleen ja kosketti kolmasti maata otsallaan ja jäi siihen asentoon, siksi kun suurherra häntä puhutteli ja käski nousemaan ylös.

Suurherra kohensihe nopeasti patjallaan, työnsi paksun käärön vasemman käsivartensa alle, niin että hän tuli puoleksi istuvaan asentoon, ja sanoi sitten kaunissointuisella äänellä hyväntahtoisesti: "nouse ylös, Haik Tommaso, ja istuudu!"

Armenialainen nousi seisomaan ja pannen molemmat säärensä alleen ristiin istuutui pehmeälle lattiamatolle.

"Et ole minulla koskaan vielä näin kauvan odotuttanut, Haik", sanoi suurherra.

"Se, joka kantaa raskasta taakkaa, ei jaksa kiiruhtaa, korkea herra", sanoi Haik, "ja se, jolla on vaan kaksi silmää nähdä, tarvitsee aikaa nähdäkseen saman, mitä neljä silmää ennättäisi nopeammin nähdä."

"Painon mukaanhan palkka määrätään", sanoi sulttaani hymyillen ja merkitsevästi.

"Uskovaisten hallitsija", alkoi nyt Haik puhua katsoen sulttaania silmiin, "sinä tiedät, että vanhan Bytsantiumin muureja on pitkälti ja minun tehtäväni oli tutkia ne tarkoin ja tehdä siitä sinulle selkoa."

"Niin on, ja minä toivon, että sinä olet niitä tyystin tarkastellut ja annat minulle riittäviä tietoja", sanoi suurherra. —

"Sinun orjasi on tehnyt velvollisuutensa", vastasi Haik, "mutta sinä tiedät myös, että nuo kirotut kreikkalaiset eivät luota Haikiin, ja pitävät tarkkaa vahtia nykyään."

"Sinuun nähden heillä on siihen täysi syy", sanoi suurherra, ja hänen kaunis suunsa vetäytyi pilkalliseen hymyyn.

"On kyllä, se on totta", jatkoi Haik; "sillä he ovat murhanneet minun vanhan isäni, he ovat hänet ja minut tehneet kerjäläisiksi. Kirotut olkoot he, niin kauvan kuin yksikään siitä uskottomasta kansasta on elossa!"

"Kostoa olen minä heille vannonut, ja kosto on suloinen!" vastasi Haik säihkyvin silmin.

"Hyvä" vastasi sulttaani. "Tule asiaan! Mitä sanovat he linnan rakentamisesta Bosporon rannalle?"

"He näkevät siinä ansan, jommoisia viritetään viekkaalle ketulle, vieläpä enemmänkin, he huomaavat siinä varman vaaran kaupungille, joka oikeastaan käsittää koko keisarikunnan", vastasi Haik, jonka sisu kiehui vihasta. "Sen ulkopuolellahan sinä olet valtakunnan herra."

"Eräs sanoi", jatkoi Haik, kun sulttaani oli vaiti: "Jos sulttaanilla olisi voimakkaita kanuunoita, niin hän voisi kokonaan sulkea Bosporon."

Haikin tarkka korva oivalsi suurherran lauseen. "Kaupunkilaisilla", sanoi hän, "ei totisesti ole liiaksi raskasta tykistöä! Mutta se on varma, korkea herra, että jos vastarakennetulla merilinnalla olisi yksi ainoakaan kunnollinen kanuuna, niin pitäisi voida ampua upoksiin jokikinen kaleeri, jok'ainoa kauppalaiva! Mutta tämä ei ole ainoastaan minun ajatukseni, sen on lausunut eräs, joka myös voi auttaa, ja jota Konstantinopelissa kohtelevat niinkuin jokaista, joka sokaistua neuvoo hyvään tai ojentaa kätensä tarjotakseen viimeistä tukea mainehikkaan Itärooman keisarikunnan kurjalle olemassa ololle. Ja siitä huolimatta, että he ovat hukassa, jos sinä, korkea herra, käyt heitä ahdistamaan, ovat he kyllin sokeita, ajaakseen luotaan miehen, joka toki osaisi ainakin valaa heille tulikitoja."

"Voitko sinä hankkia hänet minulle, jos hän mihinkään pystyy?" kysyi suurherra nopeasti ojentautuen ihan suoraksi seisomaan.

"Minä en tiedä, mitä hän kykenee aikaan saamaan", vastasi armenialainen; "mutta se kai puhunee kumminkin hänen puolestaan, että keisari on pitänyt häntä työssään, kunnes rahat ja kanuunoihin tarvittava metalli loppuivat. Muutoin unkarilaista ei haluta kärsiä puutetta uskottomain kreikkalaisten tähden. Hän aikoo mennä Wieniin."

"Pidätä hänet menemästä!" huusi kiivaasti sulttaani. "Eihän hän vaan liene vielä lähtenyt kaupungista, kun sinä sinne palaat?"

"Voit rauhoittua, korkea herra", sanoi Haik iloiten niistä toiveista, joita hän voitti ystävälleen Orbanille; "ei hän pääse lähtemään, kun hänellä ei ole rahaa eikä voi saadakaan virkamiehiä lahjomatta. Jos hän nostaa siitä melua, niin he panevat hänet torniin seitsemän lukon ja salvan taa, eikä yksikään ihmiskorva kuule häntä, kun hän huutaa oikeutta avukseen! — Jumala varjelkoon häntä olemasta kyllin tyhmä niin menetelläkseen; muutenhan sinun keisarillinen korkeutesi menettäisi hänet."

"Jo huomenna pitää sinun jälleen olla Konstantinopelissa", huudahti sulttaani. "Se mies minun pitää saada käsiini!"

"Sen pitää tapahtuman, korkea uskovaisten hallitsija", sanoi Haik, "mutta Orbanilla ei ole rahaa, ja hyvin ansaitsemaansa palkkaa odottaessaan hän on velkaantunut."

"Tiedätkö sinä, mitenkä paljo hänellä on saatavaa keisarilta?" puuttui sulttaani nopeasti Haikin puheeseen. "Minä maksan sen hänelle ja annan kaksinkertaisesti, mitä nämä giaurit ovat hänelle luvanneet, mutta jättäneet antamatta. Sano se hänelle. Muhamed pitää sanansa!"

"Hyvä", vastasi sulttaani, "siitä ei sinulle ole koituva vahinkoa!
Mutta nyt kerro pian, mitä olet havainnut!"

"Muurit ovat vielä oivallisia niiltä kohden, missä ne vielä ovat roomalaista tekoa, ja tornit lujia", sanoi Haik; "mutta pitkät jaksot ovat kovin huonossa kunnossa. Orbanin kanuunat puhaltavat ne pois niinkuin lapsen henkäys kevyen höyhenen!"

Näin sanoen pisti hän kätensä povelleen, pitkän mustan kauhtanansa alle ja veti esiin käärön, jonka hän levitti sulttaanin eteen kallisarvoiselle lattiamatolle.

"Kas tässä, korkea herra ja käskijä, minun pitkällisen ja vaarallisen työni hedelmä. Jos nuo uskottomat olisivat saaneet minut kiini, niin he olisivat kuristaneet minut kuoliaaksi, niinkuin he tekivät minun syyttömälle isälleni, koska hän tarvitsi rahaa, jota keisari oli hänelle velkaa, mutta ei voinut maksaa. — Katsos tässä nämä paikat, jotka olen merkinnyt punaisella värillä, ovat muurin heikoimmat kohdat. Sinä saat siitä helposti selon, kun minun karttani kuvaa vaan kaupunkia maan puolelta. He puuhaavat parast'aikaa innokkaasti muurien korjaamista; mutta kunnes raha joutuu keisarin kukkarosta köyhän työmiehen tai mestarin käsiin, joka antaa kalkkia muurausruukkiin, ei siitä ole mitään enää jälellä, ja kalkin asemasta pannaan pelkkää savea, joka päältä päin valkaistaan, niin että se näyttää kalkilta ja kuitenkin on vaan haurasta kuin savi. Petosta ylhäältä alas asti, siinä on kreikkalaisten rehellisyys, joka vanhastaan on tullut sananparreksi. Rakennus on laho ja mätä. Miekka riippuu heidän päänsä päällä, ja kun olisi aika varustautua, istuu keisari yhtenä Rooman paavin kanssa, saadakseen aikaan länsi- ja itämaisen kristillisen kirkon yhtymisen! — Ha ha ha!"

"Herra, yhtä hyvin kuin sinä saat tulen yhtymään veteen, niin onnistuu tämäkin! Ja tälle horjuvalle perustukselle rakentaa pelastuksensa mahtinsa menettänyt kreikkalainen, tuo tutiseva pelkuri, eikä lujaan käsivarteen ja oikeaan uljuuteen."

"Sellaiset perustukset eivät pidä", sanoi sulttaani hymyillen ja katsoi säihkyvin silmin pitkää paperikaistaletta, jonka Haik oli levittänyt hänen eteensä.

"Mitenkäs on varustusväen laita?" kysyi hän sitten kohottaen nopeasti katseensa armenialaiseen.

"Se, jonka täytyy kerjätä, on köyhä", sanoi hän sitten pilkallisesti nauraen. — "Hän, joka sanoo itseään Kreikan keisariksi, kerjää apua latinalaisilta. — He taas ovat kaukana sinun valtasi tuottamasta vaarasta, eikä se, jonka oma kotinurkka ei ole tulessa, viitsi tulla tulta sammuttamaan. Herra, kun sinä ja sinun jalot esi-isäsi tempasitte irti Kreikan keisarikunnasta maakuntia ja maita toisen toisensa perästä, niin katselivat Europan herrat sitä rauhallisina ja arvelivat: Kaukana maalitaulusta on turvassa laukaukselta. Mitä se minua liikuttaa jos pelkurimaiselta kreikkalaiselta kynitään höyhenet, että hän vihdoin näyttää sellaiselta, jollaiseksi kreikkalainen Plato kerran kuvasi ihmistä, sanoen häntä höyhenettömäksi kukoksi? Kiekua kai kreikkalainen vielä voi, mutta taistella häntä ei haluta, koska hän pelkää saavansa naarmuja omaan nahkaansa. Sentähden kerjää hän nyt apua italialaisilta tasavalloilta, paavilta, länsimaiden keisarilta. Luuletko sinä länsimaalaisten unohtaneen ristiretkien ajat ja kreikkalaisten silloisen käytöksen? Arveletko kauppiaan menevän pitemmälle kuin hänen etunsa ulottuu? Jos mieli saada apua Venetsialta ja Genualta, niin Jumala armahtakoon! — Sinä voit huoleti käydä päälle uskonrohkeine joukkoinesi. Vastustajaisi puolustusjoukot eivät ole loitolta koottuja!"

"Kah". huudahti armenialainen, "luuletko sinä, että minua haluttaisi panna päätäni pantiksi, jonka sinun kapidshisi voi laskea jalkaini juureen?"

"Palkkasoturien värväämiseen tarvitaan rahaa", jatkoi Haik, "mutta vaikka sitä olisikin, niin kreikkalaisen saastainen saituus ei sallisi siitä paljoa käytettävän; mutta sitä puuttuu kaikista rahastoista, ja toivehikkaasti katsotaan länsimaihin, jotka antavat yhtä vähän rahaa kuin sotilaitakaan. Venetsialaiset ja Genualaiset ovat ainoat, joilla sitä on, ja he osaavat kauppiaina pitää sitä oikeassa arvossaan. 'Minä annan, jotta sinä annat', se on vanha roomalainen oikeusperustus. Sinä näet, kuinka pitkälle se riittää. Oikeata osanottoa ei ole ajateltavissakaan siinä, missä vain oma etu on määrääjänä."

"Teetpä surullisen kuvauksen keisarin tilasta, Haik", sanoi sulttaani nähtävästi hyvillään.

Sulttaani nousi ylös, avasi salaisen oven ja veti esille nahkaisen kukkaron, jonka hän ojensi Tommasolle.

"Se on kultaa, oikeita venetsialaisia kultatukaattia ja tsekiinejä", sanoi hän. "Nyt mene ja toimita tänne minulle se kanuunanvalaja!"

Haik otti kultakukkaron, kumarsi syvään ja kätkettyään sen huolellisesti povelleen avaran viittansa alle, kiitti sulttaania ja poistui lähteäkseen taas vanhana pitkäpartaisena armenialaisena rihkamakorineen paluumatkalle Konstantinopeliin, joka onnistui hänelle vaaratta.

Unkarilainen Orban oli tukalassa asemassa. Hänen varansa olivat loppumaisillaan, eikä keisari taipunut hänen tuumiinsa osaksi siitä syystä, että häneltä todella puuttui varoja, osaksi koska hän toivoi saavansa vältetyksi Adrianopelista uhkaavaa myrskyä kaikenlaisilla verukkeilla ja hänen arvoaan alentavalla rukuustamisella.

Erään saaristolaiskreikkalaisen pitämässä pahanpäiväisessä merimiesten majatalossa lähellä meren rantaa, siinä kohden, missä se pistäkse syvälle molempain niemenkärkien väliin, istui tuo miesparka, joka näki kaikissa toiveissansa surkeasti pettyneensä. Hän nojasi huolten painamaa päätänsä oikeaan käteensä ja mietti, miten hän saisi henkensä elätetyksi lähinnä seuraavana aikana.

Anniskeluhuone oli tyhjä, ei edes isäntäkään ollut tuvassa, kun äkkiä, melkein kuulumattomasi, vanha Haik astui sisälle ja istuutui huomaamatta surullisiin mietelmiin vaipuneen unkarilaisen viereen.

"Mestari", alkoi hän puoliääneen, ja unkarilainen, joka luuli olevansa yksin säpsähti. "Mestari, sinun hommasi eivät näytä käyvän toivomustesi mukaan?"

"Kirotut olkoot nämä bytsantilaiset!" huudahti Orban. "Minä tiedän, että hirttonuora on heidän kaulassaan, mutta he ovat valheen ja petoksen, saituuden ja ahneuden sokaisemia, He viivyttelevät maksujaan, minun rahani loppuvat, ja mihin voin minä ryhtyä vieraassa kaupungissa ilman ansiota?" Niin huusi hän purkaen suuttunutta sisuaan.

"Hyvähän sinun on puhua, Haik", vastasi Orban. "Minnekä pitää minun kääntyä, jossa taidollani voin ansaita leipää? Tiedätkö sinä kaupunkeja tai luostareita, jotka tarvitsevat kelloja, ruhtinaita, joille voisin valaa kanuunoita?"

Unkarilainen kääntyi nopeasti hänen puoleensa: "Puhutko sinä tosissasi,
Tommaso?"

"Minä tunnen sinun tilasi, Orban", vastasi hyvin hiljaa armenialainen. "Mikä oikeuttaa sinua luulemaan, että minä lasken leikkiä näin totisessa, jopa tukalassa asemassa? Ole vallan vakuutettu, että minä täydellä todella tarkoitan sitä, mitä sanoin."

"Vielä yksi seikka ensin", sanoi armenialainen, "onko sinusta yhdentekevää, ketä sinä palvelet?"

"Minä palvelen sitä, joka minulle maksaa!" vastasi Orban nopeasti kysyjälle. "Missä puute on oven edessä, ei valinta ole vaikea."

"Siinä sinä olet oikeassa", vastasi Tommaso; "mutta toinen seikka on mieleinen, toinen vastenmielinen ja siihen on usein kaikenlaisia kummallisia syitä, toisinaan ei mitään syitä, ja ikäänkuin hämärä, mutta voimakas vaisto meitä toisaalla vetää puoleensa, toisaalla työntää pois. Etkö tiedä sitä kokemuksesta?"

"Sekin on totta ja oikein; mutta Haik, usko minua, minä palvelen jokaista mielelläni, mutta en vaan näitä petollisia bytsantilaisia. Se on minun ajatukseni!" sanoi unkarilainen vakaasti.

"Miksikä en?" huudahti Orban. "He ovat rehellisempiä kuin kreikkalaiset, ja sulttaani pitää sanansa uskollisesti, siitä on hän tunnettu."

"Nyt pitää minun sinulta kysyä, puhutko sitä tosissasi", sanoi armenialainen viekkaasti hymyillen.

"Ihan tosissani", vakuutti Orban painaen oikean kätensä vakuudeksi rintaansa vasten.

"No niin on asiasi selvillä", vastasi Haik, "sinä olet tästä hetkestä lähtien suurherran Muhamed toisen palveluksessa! Kuinka paljon käsirahaa sinä vaadit, sano!"

"Haik, minä hämmästyn", sanoi Orban ihmeissään tarkastellen terävin silmin armenialaista. "Onko sinulla valtakirjaa, Haik, älä petkuta minua!"

"Puhuisinko minä sillä tavalla, ellei minulla sitä olisi?" kysyi armenialainen. "Paljonko käsirahaa sinä tahdot?"

"Ei", vastasi Haik hyvillään siitä, ettei hän häneltä enempää vaatinut, ja painoi pyydetyn summan hänen kouraansa.

Ilonvälähdys näkyi Orbanin kasvoissa. "Paljonkohan luulet suurherran antavan minulle palkkaa?" kysyi hän iloissaan.

"Sitä minä en tiedä", vastasi Tommaso; "mutta vähää sinä et saa pyytää, sillä kanuunanvalajaa hän tällä kertaa tarvitsee. Hän haluaa kanuunoita voidakseen ampua upoksiin laivoja, jotka kulkevat hänen uuden linnansa ohi, eivätkä tahdo mukautua tullia maksamaan."

"Niitä pitää hänen saaman", huudahti unkarilainen, "entäs metallia ja rahaa!"

"Niitä ei sinulta tule puuttumaan, koska niitä ei häneltä puutu", vakuutti Haik.

"Milloinka me lähdemme Adrianopeliin?" kysyi innostuneena unkarilainen nousten ylös.

Isäntä tuli sisälle ja esti keskustelua jatkumasta, joka nyt kääntyikin muihin asioihin.

Päivää myöhemmin vei neekeri, joka oli Maritsan rannalla olevassa puutarhassa sulttaanin kioskin ovenvartijana, Haikin uudestaan siihen huoneeseen, jonka me jo tunnemme.

Tällä kertaa suurherra ei ollut yksin. Visiiri Halil pasha oli hänen luonaan.

"Kas, siinähän on Haik!" huudahti sulttaani, kun nuori armenialainen käärmeen tavoin kuulumattomasti luikahti sisälle. "Oletko tuonut mestarin mukanasi?"

"Halil pasha korvaa sen sinulle", sanoi sulttaani. "Sinun palkitsemisesi on minun asiani! Missä hän on?"

"Sinun tarvitsee vaan käskeä, korkea herra", sanoi Haik, "hän odottaa puutarhassa."

Heti tuotiin Orban sisälle. Hän oli solakka, kaunis, vielä nuori mies. Hänellä oli pitkä, tumma tukka ja pitkät viikset. Yllään hänellä oli kaunis kotimaansa kansallispuku. Neuvottelua pidettiin nyt innokkaammin. Sulttaani antoi mestarille niin suuren palkan, ettei hän koskaan olisi sitä saanut niin korkealle nousemaan, ellei viekas Haik olisi keskustelua johtanut. Sitten kysyi sulttaani, tokko hän osaisi valaa sellaista kanuunaa, että sillä ampumalla uudesta meren rannalla olevasta linnasta voisi hävittää laivan. Unkarilainen myönsi varmasti osaavansa, ja Halil pasha sai toimekseen lähteä sinne mestarin kanssa jo seuraavana päivänä, jotta hän heti rakentaisi valimonsa ja niin pian kuin mahdollista ryhtyisi työhönsä. Satoja rakennustyömiehiä antoi visiiri Halil pasha siellä hänen käytettäväkseen ja tuntien herransa kärsimättömyyden, hän kehoitti tekemään työtä mitä suurimmalla kiireellä.

Orbanista itsestäänkin oli tärkeätä saavuttaa päämääränsä niin pian kuin mahdollista, ja niin edistyi sulatusuunin ja valimon rakennus hämmästyttävän nopeasti, ja sulttaanista itsestään se näytti loitsimalla tehdyltä, kun hän siellä käydessään näki työn niin edistyneen, että Orban voi pyytää ensi tilassa pitämään huolta metallin hankinnasta, jota kanuunan tavattoman suuruuden tähden tarvittiin paljon enemmän kuin mitä sulttaani oli pitänyt riittävänä.

Kaikki työt olivat vihdoin päättyneet ja valaminen alkoi. Sulttaani oli läsnä ja katseli ihmetellen työtä, kun hän ei ollut koskaan sellaista nähnyt. Mutta kun tuo kauhean suuri kanuuna oli valmiina, silloinpa vasta tuo tietämätön muhamettilainen tuli ihmeisiinsä ja syytämällä syyti kultaa Orbanille.

Uudessa Bosporon rannalla olevassa linnoituksessa, jolle Muhamed II antoi nimen "Bogats Kessen", s.o. meren salmen katkaisija, asetettiin kanuuna käyttökuntoon varta vasten rakennetulle telineelle, valmistettiin tavattoman suuria marmorikuulia ja kanuuna ladattiin; mutta vasta kun kaksi venetsialaista kaleeriaa purjehti ohi, eivätkä linnaväen huudoista huolimatta tulleet maksamaan tullia, vasta silloin tuli kanuuna koetukselle. Kun kapteeni Rizzo ei vastannut turkkilaisten huutoon, tähtäsi Orban kanuunansa laivaa kohden. Kanuuna laukesi ja noin sadan kilon painoinen marmorikuula ruhjoi laivan aivan mäsäksi, niin että se silmänräpäyksessä upposi.

Siitä lähtien nousi Orban yhtämittaa sulttaanin suosiossa, mutta aivan samassa määrässä myöskin viekas ja ovela Haik, joka vakoilijana teki suurimpia palveluksia ja siten koetti todellakin pirullisella tavalla kostaa Kreikan keisarille. Hän tunsi itsensä sitä onnellisemmaksi, mitä enemmän hän voi häntä vahingoittaa — ja itse ansaita rahaa.

Koko Konstantinopelin valtasi kauhu, kun kuultiin tämän kanuunan tuottamasta hirvittävästä hävityksestä ja lisäksi, että samainen unkarilainen Orban, jota Konstantinopelissa oli niin kehnosti kohdeltu, aikoi valaa toisen vielä voimakkaamman kanuunan, joka voisi murskata tomuksi Konstantinopelin muurit. Tämä tieto oli, ilman että sitä aavistettiin, lähtenyt Haik Tommasolta, joka osasi levitellä tietojaan turkkilaisten aikeista asukkaita säikytelläkseen niin viekkaasti, että ne tulivat jokaisen korville, vaan ei kukaan tietänyt mistä ne saivat alkunsa. Itse hän riemuitsi nähdessään vihollistensa hädän.

Sillä välin saapui Konstantinopeliin länsimaiden niukka apu, mutta vielä pahempi kuin länsimaiden avun vähäpätöisyys, oli se sisällinen sekasorto, joka johtui Kreikan ja Rooman kirkon yhdistämisestä; sillä tämä toimenpide, jonka kautta keisari tahtoi saavuttaa vaan ulkonaisia tarkoituksia, nimittäin apua turkkilaisten puolelta uhkaavaa vaaraa vastaan, nosti kapinaan kansan ja kreikkalaisen papiston mielet ja murti yht'aikaa sekä kansan että keisarin voimat vieroittamalla heidät toisistaan.

Mutta siitä huolimatta, että kansanjoukkoja kulki raivoten pitkin katuja ja huusi ja melusi tätä yhdistämistä vastaan, ei kaupungin puolustamista kuitenkaan laiminlyöty.

Armenialaisesta Tommasosta, joka kaikenlaisissa valepuvuissa, mutta varsinkin munkin vaatteissa koetti kiihoittaa rahvasta keisaria vastaan, ei se ollut mieleen. Hän oli kaikkialla ja näki mitä tapahtui; sulttaanikin tiesi siten kaikki, mitä oli tekeillä ja nauroi kristityille, joiden täytyi väkisin pidättää satamassaan venetsialaisia laivoja hankkiakseen itselleen riittävää suojelusta. Kuitenkin oli tämä apu niin mitätöntä ja riittämätöntä, ett'ei edes itse Haikkaan voinut olla sääliväisesti hymyilemättä.

Niin tuli talvi 1452-53, mutta vaikka sota jo oli julistettu, niin lykkäytyi kuitenkin taistelun alku kevääseen asti, ja kreikkalaiset kiittivät Jumalaa, että heille vielä suotiin armon aikaa, kun kaikilta puolin kuului munkkien ja tietäjäin ennustuksia, jotka julistivat Kreikan valtakunnan häviötä ja puolikuun voittoa.

Sulttaani yksin tiesi, — kukaan muu sitä ei aavistanutkaan — että kreikkalaisten ja etenkin keisarin verivihollinen, Haik Tommaso tässäkin oli toimessaan tykkänään lamauttaakseen bytsantilaisten kreikkalaisten entisestäänkin tarmottoman pelkurikansan vähäistäkin rohkeutta. Haik näet muutti niin usein muotoa ja asua ja oli teeskentelyn taidossa sellainen mestari, että häntä oli vallan mahdoton tuntea.

Ainoastaan kaksi intohimoa, ahneus ja kostonhalu täytti nuoren armenialaisen sielun. Hän oli aivan yksin maailmassa, sittenkun hänen isänsä ilmeisesti syyttömänä oli joutunut kuolon omaksi, kun hän oli keisarin hoviin hankkinut tavaroita, jotka hovin virkamiesten käsissä antoivat aihetta hävyttömimpään petokseen, mitä milloinkaan on harjoitettu hovissa, jossa petos ja valhe kuuluvat jokapäiväisiin ilmiöihin. Ne molemmat virkamiehet, jotka petosta olivat harjoittaneet, ainakin anastaneet itselleen suurimman voiton siitä, olivat jääneet rankaisematta, ja Haik Tommason isän oli täytynyt kauvan kitua kauheassa vankilassa, kunnes hänet vihdoin kuristettiin kuoliaaksi — ehkä noiden molempain virkamiesten käskystä, jotka lienevät pelänneet, että hän voisi antaa todistuksia heidän hävyttömistä konnantöistään.

Tämä häpeällinen rikos oli saattanut onnettoman vanhuksen ilmankin kiivaan pojan aivan suunniltaan. Hurja, kaikissa intohimoissaan hillitön luonne leimahti vihanliekissä, ja tyydyttämätön kostonhalu kaikkia kreikkalaisia, keisaria ja Konstantinopelia vastaan oli hänen sielunsa ainainen ajatus, joka sen täytti öin ja päivin.

Hänen isäänsä oli pidetty ainoana syyllisenä tuohon kamalaan hovipetokseen, ja hänen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon, ja se oli ollut melkoinen. Siten oli muinoin rikkaan ja arvossa pidetyn Effremin poika tullut kerjäläiseksi, jolla todellakaan ei enää ollut, mihin päänsä kallistaa ja millä nälkäänsä tyydyttää.

Siitä johtui jo aikaiseen hänen sieluunsa toinen vallitseva intohimo, yhtä tyydyttämätön ahneus.

Kerjäten oli hän kuljeksinut pitkin Konstantinopelin katuja, oli villien isännättömien katukoirien kanssa tapellut ruuanjätteistä, ettei kuolisi nälkään, kunnes muudan armenialainen munkki otti hänet huostaansa.

Mitä hätä oli aloittanut hänen henkisten voimiensa teroittamiseksi, sen täydensi oppineen isän kasvatus. Tämä vihasi itsekin kreikkalaisia uskonnon tähden ja hänen koulussaan kehittyi kostonhaluisesta Tommasosta se, jona olemme hänet jo nähneet, mies, joka kauniista, runsaista luonnonlahjoista huolimatta oli hurjien, hehkuvien intohimojen kammottava perikuva. Ne tekivät hänet kokonaan välinpitämättömäksi siitä, mitä uskonto, oikeus, velvollisuus ja omatunto käskivät, kun hän vaan voi tyydyttää kostonhimoaan niitä kohtaan, jotka olivat murhanneet hänen isänsä ja saattaneet hänet kerjäläiseksi, ja kun hän sen ohella oli tilaisuudessa keräämään rikkauksia, vaikkakin paheen ja vääryyden palveluksessa.

Vaikka hän sulttaanin vakoojana oli koonnut rikkauksia, pysyi hän kuitenkin köyhänä Haikina, joka yhä kaikilla tarjona-olevilla keinoilla koetti tuottaa turmiota kreikkalaisille ja itselleen hankkia etuja. Rikkauksiaan ei hän käyttänyt sulostuttaakseen elämäänsä tai auttaakseen onnettomia ja vähentääkseen tai lieventääkseen inhimillistä kurjuutta; päinvastoin hän oikean saiturin tavoin vartioi kultasäkkiään ja kätki ne huolellisesti lattiakivien alle viheliäisessä asunnossaan. Ulkonäöstä päättäen ei siinä luullut asuvan miehen, jolla oli tuhansia takanaan. Hänen onnellisimpia hetkiään olivat ne, jolloin hän sydänyöllä koko luomakunnan nauttiessa rauhallista virkistävää unta, voi laskea kultakolikoitaan, kurjan petoksensa hedelmiä, iloita niitä katsellessaan ja huomatessaan niiden luvun lisääntyneen tai onnistuneesta kolttosesta kreikkalaisten turmioksi.

Kuinka syvälle ihminen siihen suuntaan voi vajota, sen näytti Tommaso hirvittävimmällä tavalla.

Nuo palatsivirkamiehet, jotka olivat olleet syynä hänen isänsä turmioon ja kuolemaan, murhattiin molemmat peräkkäin keisarillisessa palatsissa huolimatta vartioista ja lukemattomasta joukosta kaikenlaisia palvelijoita, joita siellä hyöri kaikkialla.

Ankarimmallakaan tutkimuksella ei saatu syyllistä ilmi, mutta joka tarkkaan olisi voinut katsoa, olisi keisarillisen palvelijan puvussa tuntenut kukoistavan kauniin, nuoren armenialaisen, joka pirullisesti nauraen veti höyryävän tikarin molempien uhriensa rinnasta ja sitten yhtä jäljettömästi hävisi, kuin hän hämärän aikaan oli pujottautunut sisälle.

Siitä lähtien karttoi hän palatsia. Verellä tahratut vaatteet löydettiin eräästä kaupungin kolkasta ja ne tuottivat kovia kärsimyksiä niille, joille ne ko'on ja ruumiinmuodon puolesta sopivat, vaikkakaan tiedusteluilla ei saatu sen enempää selville. Armenialaisen Effreniin poikaa ei kukaan epäillytkään murhaajaksi, koska oikeastaan ei kukaan ihminen koko suuressa, avarassa Konstantinopelissa häntä tuntenut, eikä kukaan hänestä välittänyt; sillä ei kukaan olisi arvannut häntä tuoksi vanhuudesta kumaraiseksi ukoksi, joka laahusteli keisarikaupungin kaduilla kaupitellen koristaan kallisarvoisia ryytejä ja voiteita taikka myös joskus vaelsi maaseuduilla, eikä kukaan olisi luullut häntä vaarallisimmaksi vakoojaksi, joka oli valinnut pyrkimystensä päämääräksi kaupungin luovuttamisen turkkilaisten käsiin.

TOINEN LUKU.

Ei kukaan tietänyt paremmin, miten kreikkalaisten sotavoiman laita oli Konstantinopolissa, kuin keisari ja — Haik Tommaso. Edellinen sai ylimäiseltä ovenvartijalta Frantyeeltä tietonsa siitä surullisesta tosiasiasta, että kaupungin koko puolustusvoima, siihen luettuna kotimaiset ja vieraat joukot, jotka olivat tulleet avuksi, nousi vaan 4,973:een kreikkalaiseen ja 2,000 ulkomaalaiseen.

Tämä tieto oli kirjoitettuna keisarin vastaanottohuoneen pöydällä, johon keisari siitä syvästi masentuneena oli sen jättänyt, kun muudan palvelijoista, eräs viekas kreettalainen kepein askelin läheni pöytää, sieppasi paperin, luki sen ja sitten nopeasti kirjoitti luvut paperipalaselle, pisti sen sukkelasti piiloon ja huomaamatta poistui huoneesta.

Kreettalaisen asunto oli palatsin maakerroksessa. Hän istui samana iltana yksin huoneessaan, kun ovi aukeni ja kreettalaisen laivurin puvussa solakka, kaunis nuorukainen astui sisään ja maan tavan mukaan tervehti keisarin palvelijaa kreetan murteella.

"Minä olen tänään (oli 26 päivä tammikuuta 1453) tullut Kreetasta genualaisen Joan Giustinianin kaleereilla, joilla paitsi hyviä sotatarpeita tuotiin keisarille 700 genualaista sotilasta", sanoi hän puristaen maanmiehensä kättä, "ja tuon terveisiä sinulle sukulaisiltasi kotosaareltamme."

"Sinun isäsi", jatkoi laivuri, "lähettää sinulle tässä kukkarossa sata tsekiiniä."

"Tervetullut lahja näinä aikoina", vastasi kreettalainen palatsinpalvelija. "Siitä on minulle enemmän apua kuin keisarille teidän tuomastanne lisäväestä, josta johtaja Giustiniani lienee paras osa. Minulla ei ole sinulle vastalahjaksi muuta tarjottavaa, kuin tämä paperi!" — Näin sanoen hän ojensi laivurille paperipalasen, jonka tämä nopeasti kätki.

Isidor, kreettalainen palatsinpalvelija vastasi samaten kuiskaamalla: "Se on alkuperäinen ilmoitus keisarin kaikista sotavoimista, semmoisenaan kuin se oli hänen pöydällään."

"Voit luottaakin, niin totta kuin minä vihaan keisaria niinkuin kuolemaa", vastasi palatsinpalvelija.

"Ihanata!" kuiskasi laivuri. "Nehän töin tuskin riittävät vartioimaan muureja! Hukka heidät perii!" lisäsi hän riemuiten, "ja koston päivä koittaa!"

"Mutta mitenkäs minä saan nahkani säilytetyksi, kun janitsharit murhaten veressä rypevät?" kysyi Isidor.

"Kyllä minä siitä huolen pidän!" vastasi Tommaso. Juuri hän näet laivuri olikin.

"Me pelaamme uhkarohkeaa peliä, ystäväni", kuiskasi Isidor, "täällä, jossa kukaan ei luota toiseensa kauvemmin kuin hän hänet näkee!" —

"Eikö sinulle vaikein ole onnistunut, Isidor?" kysyi kreettalaiseksi laivamieheksi puettu Haik. "Etkö ole anastanut tärkeää asiakirjaa keisarin pöydältä? Meidän pelastumisemme on helpoin asia maailmassa. Kun kaikki menee mullin mallin, niin osaan minä tien turkkilaisten leiriin, ja siellä me olemme turvassa. Ja ellemme ehkä olisikaan turvassa, niin onhan maa leirin tuolla puolen meille avoinna, ja me pääsemme varmasti pakoon, sillä kun me pääsemme Balkanin toiselle puolelle, niin — ota hiiri hännästä kiinni! Me olemme Konstantinopelista tulleita pakolaisia. Siten on kaikki niin kuin ollakin pitää, ja — sitä älä unohda — minulla on oikeus astua Muhamedin telttaan. Siellä tiedän, mitä tehdä, ja me voimme pitää huolta tulevaisuudestamme!"

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi melkein vavisten kiihkoissaan tuo uskoton, rahanhimoinen kreettalainen.

"Pässinpää!" sanoi Tommaso. "Etkö sinä nyt ymmärrä? Minä tiedän, missä Muhamedin raha-arkku on, jossa on enemmän kultaa, kuin mitä tuo nälkäinen, purppuraan puettu kreikkalainen omistaa."

Hän nauraa hihitti tyytyväisenä ja jatkoi sitten: "Me olemme molemmat sulttaanin palveluksessa. Sinä tiedät, että hän maksaa hyvästi: mutta me emme kumminkaan saa niin hyvää palkkaa, kuin minkä arvoisia meidän palveluksemme ovat. Mitä meiltä kohtuullisesta palkastamme puuttuu, sen me otamme täydellä oikeudella ansioittemme oman arvioimisemme mukaan ja viemme sen varmaan talteen. Sitten me annamme heidän tehdä, mitä he tahtovat, ja haemme suojaa Unkarista muka valloitetusta kaupungista tulleina pakolaisina. Sinä voit kiertoteitä palata Kreettaan, elääksesi siellä hekumassa upporikkaana miehenä, ja minä etsin itselleni tyyssijan jostakin paikasta, joka minua miellyttää. Sellainen on tuumani. Luota ehdottomasti minuun, niin kaikki käy mainiosti. Sinä otat, mitä sinulla on, nahkavyöhön vyötäisillesi, ja minä teen samaten. Niinpä tuli, mitä tuli, me olemme turvassa ja — kosto on suloinen!"

Viimeisiä sanoja sanoessaan hän näytti todellakin pirulliselta, ja äkillisellä, melkein itsetiedottomalla liikkeellä osoitti kreettalainen, että hänenkin sielunsa täytti tunne, joka oli yhtä maata Haikin tunteen kanssa.

"Mutta nyt erotkaamme", sanoi Haik. "Minulla on pitempi matka edessäni. Sinä saat rauhassa laskeutua levolle, minun täytyy siivekkäin askelin vaeltaa vielä tämän yötä, niin että päivän sarastaessa olen Adrianopelin porteilla, — jos se minulle onnistuu. Muhamed odottaa minua ja minulta tietoja, joita hän tarvitsee."

He puristivat toistensa kättä ja erosivat. Tuntia myöhemmin oli vanha armenialainen korineen Konstantinopelin muurien ulkopuolella, ja kun hän oli kulkenut noin tunnin verran, tapasi hän luotettavan miehen, jonka huostaan hän heitti korinsa ja nousi varalla olleen muulin selkään.

Ei edes aasinajajakaan tiennyt, että hän oli vuokrannut elukkansa nuorelle miehelle; hänkin, samoin kuin jokainen muukin, joka hänet näki, piti häntä vanhuksena, jolle niin pitkä matka olisi liian väsyttävä.

Tommaso osasi mestarillisesti tekeytyä minkä näköiseksi tahansa ja osasi täydellisesti hallita itsensä, joten kukaan ei epäillyt, ettei hän muka ollut se, jonka kasvon ilmeitä, puhetta ja tapoja hän matki. Mutta tätä taitoaan hän käytti vaan saavuttaakseen niitä molempia hävyttömiä tarkoituksiaan, joiden ympäri hänen ajatuksensa ja toimintansa pyöri niinkuin saranain ympäri, nimittäin kostoa hänen vihollisilleen ja voittoa hänelle itselleen mistä hinnasta ja millä tavalla hyvänsä. Siveellisyyden mittapuuta hänellä ei ollut, oikeudesta hän ei ollut tietääkseenkään. Hän oli valmis mihin konnantyöhön tahansa, jos se edisti hänen tarkoituksiaan, ja hänestä oli pikku asia pistää tikarillaan kuoliaaksi se, joka tuli hänen tielleen.

Sellaista roistoa tarvitsi Muhamed II saavuttaakseen hänkin tarkoituksensa. Ja vaikka hän häntä inhosi sydämensä pohjasta, koska hän aikoja sitten oli nähnyt perin pohjin hänen siveellisen turmeluksensa, niin hän kumminkin oli hänen palveluksessaan, ja sai siitä syystä mennä mukiin.

Haik oli viime kerralla tavatessaan tarkalleen määrännyt tulonsa ajan ja hetken. Sentähden sulttaani hiljaisessa kioskissaan, jossa ei kukaan tiennyt hänen olevan, paitsi visiiri Halil pasha, odotti kärsimättömästi viekkaan vakoojansa tuloa, jolle hän maksoi runsaasti, mutta joka myös taas maksoi apulaisensa ja otti näiden menojensa korvaukseksi enimmäkseen kahta vertaa suuremmat summat sulttaanilta.

Tänään ei uskovaisten hallitsijan tarvinnut kauvan odottaa. Määrähetki oli tuskin mennyt ohi, kun armenialainen vaiteliaan neekerin saattamana astui Maritsan rannalla olevaan kioskiin.

Tuntikausia kului neuvottelussa, johon Halil pashakin kutsuttiin. Sulttaani ei ollut koskaan ollut hilpeämpi ja iloisempi, sillä tänään oli unkarilainen Orban asettanut hänen nähtäväkseen tavattoman suuren, oivallisesti onnistuneen kanuunan ja tänään toi hänelle usein mainittu Haik sanoman kreikkalaisten tuskin uskottavasta heikkoudesta Konstanttinopelissa.

Aasiasta yhä tulvehti uusia saaliin- ja taistelunhimoisia laumoja hänen sotajoukkoonsa, mutta Konstanttinopeliin ei sotijoita lisääntynyt ja ne, joita todella sinne tuli lisäksi, olivat niin köyhiä ja vähäväkisiä, että he tuskin ansaitsivat mainitsemista. Mitenkäpä nämä harvat pystyivät puolustamaan kaupungin pitkiä muurilinjoja? Kun heitä vaan harvasteensa riitti muureille, niin mitenkä oli ajateltavissa, että kun Muhamed II yhä voi tuoda uusia levänneitä joukkoja taisteluun, he jaksaisivat kestää sellaisen taistelun vaivoja ilman vaihtoa, ilman lepoa? Siitä keskusteltiin kaikinpuolin ja Haik lähti pois saatuaan runsaan palkan.

Muhamed ja Halil pasha neuvottelivat vielä kauvan tasotellakseen niitä teitä, joita vihdoin oli lähdettävä käymään, jos mieli välttää, että sulttaani kärsimättömyydessään ei laiminlöisi tyyntä punnitsemista. Halil pasha ei luottanut Haikiin.

"Jos hän sinua palvelee, uskovaisten hallitsija", sanoi hän, "niin hänessä on miestä samanlaisesta petoksen palkasta palvelemaan myös kreikkalaista. Mitä takeita on hänestä? — Minusta, profeetan parran kautta, ei kaupungissa olevain sotilasten vähäinen lukumäärä tahdo oikein sopia yhteen keisarin ylimielisen puhetavan kanssa."

"Etkö tiedä, visiiri, että ainoastaan heikko pelkuri uhkailee?" kysyi sulttaani. "Haik ei ole minua pettänyt; mitäpä syytä hänellä siihen olisikaan nyt, kun hänen kostonsa täyttäminen on niin lähellä? Mutta olkoon sen asian laita miten tahansa, niin on parasta toimia nopeasti, ennenkun bytsantilainen ennättää koota enemmän apujoukkoja. Pidä sentähden innokkaasti huolta siitä, että edistät taistelua ja tuot lähemmäksi sitä päämäärää, jota minun sieluni himoitsee. Eikö ole häpeällistä jättää tätä Bosporon helmeä noitten arkojen, voimattomien kreikkalaisten käsiin ja nähdä ristin loistavan auringon valossa koristamassa Sofian kirkon korkeata kupoolia? Vasta kun profeetan puolikuu siellä loistaa ja muezzinit kokoovat uskovaisia rukoukseen sen ihanoiden holvikaarten alle, vasta silloin pidän minä työtäni täytettynä!" —

Halil pasha kumarsi maahan asti ja sanoi: "Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa! Antakoon hän siunauksensa täyttääksesi elämäsi tehtävän!" —

Hän lähti pois lujasti vakuuttaen tekevänsä kaikki, mitä hänen voimissansa seisoi, täyttääkseen herransa vaatimuksia; mutta sulttaanin rautainen tahto ei väistynyt eikä horjunut, ja ellei hän olisi tuntenut Halil pashan intoa ja alttiutta, niin olisi hänen vihansa purkautunut hänen päänsä päälle.

Anatoolialaiset joukot pitivät hallussaan Konstantinopelin ympäristöjä ja heidän telttarivejään ulottui silmänkantamattomiin, vaikka tämä oli ennemmin Halil pashan sotajuoni, kuin että teltat todella olisivat sisältäneet niin suuren määrän sotilaita. Mutta se riitti pelottamaan kreikkalaisia ja estämään heitä tekemästä partioretkiä, jotka turkkilaisille olisivat helposti voineet tulla turmiollisiksi.

Sellaista partioretkeä genualainen Giustiniani yhä uudelleen kehoitti tekemään, ja ainoastaan keisarin huolestunut päättämättömyys sai estetyksi toimenpiteen, josta kaikissa tapauksissa olisi täytynyt koitua hyötyä kreikkalaisille.

Mielellään olisi Haik ilmoittanut sulttaanille tästä uhkaavasta vaarasta; mutta portit olivat ankarasti suljetut, ja olisi ollut suuressa vaarassa joutua pahojen epäluulojen alaiseksi, jos vaan olisi lausunut edes toivovansakaan päästä ulos kaupungista.

Haikissa näyttäytyi muutoin pahan omantunnon voima, joka kuten pyhä raamattu sanoo, kaikkialla varoo pahinta. Siitä lähtien kun hän oli liitossa Isidorin, palatsinpalvelijan kanssa, hän näki kaikkialla juoniensa paljastumisen vaaran ja vapisi aarteidensa puolesta, joita tosiaankin oli jo melkoinen joukko. Hän kaivoi kirkkaina kuutamoöinä majansa lattiaan kuopan ja hautasi häpeällisesti ansaitsemansa kullan niin syvään kuin mahdollista maan sisään, ja torjuakseen kaikki epäluulot hän ilmoittautui vapaaehtoisesti kaupungin puolustukseen ja liittyi muurien puolustajiin, vaikka hän jo oli ne kavaltanut. Tuo viekas vakooja sai sitä paitsi siten tilaisuuden oppia tuntemaan vielä tarkemmin kuin ennen vallien ja muurien heikoimmat kohdat; sillä nyt hän sai arastelematta ja häiritsemättä kuljeksia ympäri tutkimassa laajalle ulottuvia muureja.

Eräällä sellaisella retkellä hän keksi paikan, jossa muuri oli niin matala ja vallihauta sen edessä niin kuivunut, että siitä saattoi olematta edes rohkea hypätä vallihaudan reunalle ja vaivatta ja aivan vaaratta kahlata sen poikki. Tällä paikalla oli vielä se suuri etu, että siellä oli harvassa asuntoja ja muurin matalalle kohdalle asti ulottui puutarhoja, joissa oli runsaasti piilopaikkoja, mihin kätkeytyä. Hän oli siitä hyvin hyvillään, koska hän siitä kautta voi tarpeen tullen päästä sulttaanin leiriin, mutta myös valloituksen aikana päästä pakoon verilöylystä, joka oli odotettavissa.

Tämä paikka ei ollut kaukana Hebdomonin palatsista ja Haik tutustui siihen usein siellä käymällä niin tarkoin, että hän hätätilassa olisi osannut pelastautua sitä tietä vaikka pilkkosen pimeällä yöllä.

Pääsiäisaattona, 31 päivänä maaliskuuta nähtiin turkkilaisten lähestyvän, kuin heinäsirkkaparvien. Spahit ajaa karauttivat vilkkailla arapialaisilla hevosillaan aina lähelle muureja, ja kun pari laukausta suunnattiin heitä kohden, pölähtivät he eri suuntiin ja karttoivat siten vaaran.

Kultaisen sarven satama suljettiin raskaalla suojaketjulla ja kaikki pantiin kuntoon puolustusta varten. Kesti kuitenkin aina huhtikuun alkupäiviin saakka, ennenkuin koko joukon toista sataa tuhatta miestä käsittävä Turkin armeija oli asettunut leiripaikoilleen Konstantinopelin edustalle ja pystyttänyt telttansa, joiden edessä heidän patterinsa sijaitsivat.

Sulttaanin upea, kaunis teltta pystytettiin Maltepen kukkulalle, jolla profeetan pyhä lippu liehui, turkkilaisten kaikkein pyhin esine. Kun se nostettiin liehumaan, niin julistettiin sota pyhäksi sodaksi, johon jokaisen asekuntoisen täytyi ottaa osaa.

Viisitoistatuhatta valikoitua janitsharia pystytti telttansa uskovaisten hallitsijan teltan ympärille sen vartioväeksi. Keisarin teltan vieressä vasemmalla oli visiirin, Halil pashan ja oikealla Orbanin teltta, jota lähellä tuo hirveän suuri kanuuna tukevalla alustalla käänsi vaskisen kitansa kaupunkia kohden ja sen vieressä sen apulaisina kaksi pienempää, jotka Orban samoin oli viime aikoina valanut.

Kesti sangen kauvan, kunnes teltat oli pystytetty, vallitukset luotu niiden eteen ja kanuunat kuljetettu paikoilleen.

Piiritys oli siten alkanut. Keisari, jonka vaaran läheisyys oli ravistanut hereille, lähti palatsistaan ja asettui vastapäätä sulttaania telttaan, jossa hän pysyi uskollisesti ja uljaasti.

Kun Haik näki, että tämä paikka oli Orbanin suurta kanuunaa vastapäätä, niin hän riemuitsi, sillä hän luuli voivansa olla varma siitä, että jo ensi laukaus tuosta hirvittävästä tulikidasta oli tuhoava hänen perivihollisensa.

Haik ei saanut rauhaa, ennenkuin hän siitä kohden, joka oli hänelle niin tuttu, oli hiipinyt ulos kaupungista. —

Tuskin oli hän lähestynyt janitsharien leiriä, kun nämä hänelle huusivat, ympäröivät hänet ja ottivat kiinni.

Onneksi hänelle oli sulttaani antanut käskyn, että kaikki vangit piti tuoda hänen eteensä.

He laahasivat hänet suurherran teltalle, ja kun sulttaani, joka piti herättää, kun joku vanki oli tuotava sisälle, näki hänet, käski hän nopeasti jättämään Haikin kahden kesken hänen kanssansa.

Myös Orbankin herätettiin ja Maltepen kukkulan huipulla he seisoivat kolmen, ja Haik osoitti kanuunamestarille tarkkaan sen paikan, missä keisarin teltta seisoi.

Lähes päivän koittoon saakka jäi Haik sulttaanin luo, jonka telttaa hän terävin silmin tähysteli. Sitten hän riensi salaiselle kulkupaikalleen. Mutta hän ei virkkanut mitään siitä, että sillä kohden oli helppo käydä kimppuun. Ja vielä ennenkuin päivän ensimäiset säteet saivat loistamaan Aja Sofian, kreikkalaisen pääkaupungin komeimman kirkon kultaisen kupoolin, hän oli hiljaisessa pienessä majassaan, jossa hän vielä, ennenkuin hän voi ummistaa silmänsä uneen, tarkoin tutki sitä paikkaa, mihin hän oli aarteensa haudannut.

Se paikka, jossa keisarin teltta seisoi, oli lähellä pyhän Romanuksen porttia. Sitä kohden suuntasi Orban jättiläiskanuunansa mustan surmansuun.

Kun turkkilainen sotajoukko oli tullut lähemmäksi kaupungin muureja ja kaikki kanuunat asetettu paikoilleen, alkoi Orban ladata kanuunaansa. Se ampui 360-410 kilon painoisia marmorikuulia, ja niiden vaikutuksen täytyi olla kauhea ja ruhjoa kaikki rikki; mutta vaikka Orban olikin erittäin taitava kanuunanvalaja, niin hän ei kuitenkaan osannut laskea ruutilatingin määrää singoitettavan kuulan suhteen eikä kanuunansa kantavuutta.

Haik, joka tarkoin tiesi, milloin ensimäinen laukaus oli ammuttava kanuunasta, seisoi muurilla niin kaukana, että hän oli hyvässä turvassa ja hänen sydäntään hytkäytti, kun hän ajatteli, kuinka tuo kauhean suuri kuula murskaisi mäsäksi keisarin, jota hän suunnattomasti vihasi. Hän malttoi tuskin odottaa, kunnes sen laukauksen ukkosentapainen jyrähdys kuuluisi.

Mutta Orban oli tietämättömyydestä pannut kanuunaan aivan liian suuren määrän ruutia. —

Äkkiä täytti jyrähdys ilman, painoi sitä niin kauheasti, että kaikki, jotka seisoivat lähellä, vieläpä itse Haikkin ja kaikki, jotka seisoivat piiritetyn kaupungin muureilla, ikäänkun huumaantuneina kaatuivat maahan; mutta — kuulaa ei tullut. — Se putosi etäälle maahan muurien eteen. Maltepen kukkulalla verhosi suunnaton tomupilvi ja ruudin savu kaikki sisäänsä. Kuului vaan huutoa ja valitusta eikä ilon ja voitonriemun ääniä. —

Sulttaani ajoi täyttä laukkaa siltä paikalta, mistä hän tarpeeksi etäältä ollakseen turvassa oli aikonut tarkastaa hirvittävän kanuunan kauheata vaikutusta.

Pirstaleina oli kaikki kanuunan ympärillä. — Se itse oli palasiksi särkynyt. Orban ja kaikki, jotka olivat olleet avullisina kanuunan lataamisessa ja laukasemisessa, olivat niin ruhjoutuneet, ettei heidän ruumiitaan enää voinut tuntea. Tykkänään pirstoutuneen kanuunan hehkuvat kappaleet olivat saaneet aikaan kauhean hävityksen janitsharien joukossa, jotka seisoivat ryhmissä loitolla kanuunasta nähdäkseen sen vaikutuksen. Runneltuja ruumiita ja kauheita verilätäköitä oli todistamassa liian kovasti ladatun kanuunan voimaa. Itse keisarin telttakin oli vahingoittunut ja vieläpä luja, mahtavista kivilohkareista rakennettu jättiläiskanuunan alusta oli hirveästi murskaantunut.

Kalpeana pysähtyi sulttaani hävityksen paikalle. Ellei Orban olisi joutunut oman hirvittävän työnsä ja tietämättömyytensä uhriksi, niin olisi uskovaisten hallitsijan peljättävä viha saattanut hänet omin käsin tekemään sen verityön, joka kuului Kapidshi-Bashille, ja antamaan käyrästä sapelistaan niin taitavan iskun, että hänen päänsä olisi vierähtänyt hänen jalkainsa eteen.

Kun tämän yrityksen huono menestys tuli tunnetuksi, kajahti pilkallinen riemuhuuto kaupungin muureilta ja Haik, joka taas oli toipunut säikähdyksestään, polki raivoissaan jalallaan muuria, sillä hän huomasi lähemmäksi astuessaan muurilla keisarin, jonka kasvoista voitonriemu loisti, että niin peljätty ja vaarallinen hyvityksen välikappale oli tehnyt itselleen väkivaltaa ja hävittänyt itsensä.

Sulttaaniin se teki syvän vaikutuksen. Hänen hurjan vihansa sijaan tuli ankara mielenmasennus, eikä hän päiväkauteen näyttäytynyt kenellekään. Sillä aikaa käski Halil pasha niin pian kuin mahdollista poistaa ja hävittää tuon kamalan tapahtuman jäljet. —

Turkkilaisten pattereita kehoitti tämä tapaus ja sen masentava vaikutus sulttaaniin pitämään kanuunoitaan entistäänkin ahkerammassa toiminnassa, mutta eivätpä kreikkalaisetkaan vitkastelleet, vaan käyttivät kelpolailla muureilla olevia kanuunoitaan. Kuitenkaan ei niiden vaikutus ollut mainittava kummallakaan puolella, koska ei kummallakaan puolella osattu käsitellä ampuma-aseita, varsinkaan kanuunoita niin, että niillä olisi voinut olla ratkaisevaa vaikutusta; kaikkein vähimmin näytti noista tavattoman suurista kanuunoista, joihin sulttaani Muhamed oli niin varmasti luottanut, olevan niistä odotettua hyötyä. Se saattoi hänet huonolle tuulelle ja ärtyiseksi.

Turkkilaisten laivasto oli laskenut ankkuriin Beshiktashin luona. Siihen kuului sataneljäkymmentäviisi purjealusta ja se oli mahdottoman suuri kreikkalaisten merivoimaan verraten. Ainoastaan sen kautta voi tämä tehdä viholliselle vastarintaa, että oivalliset genualaiset ja venetsialaiset merenkulkijat olivat sen palveluksessa ja Arkipelaagin kreikkalaisilta saarilta saatiin siihen merimiehiä, jotka pienestä pitäen olivat tutustuneet mereen, jolla he olivat kaiken aikansa viettäneet.

Juonikas Haik, jolla oli silmät ja korvat kaikkialla ja jolle hänen ystävänsä, palatsin palvelija Isidor myös teki hyviä palveluksia, oli tavallista tietään ilmoittanut sulttaanille, että satamaan oli tulossa keisarillinen laiva vehnälastissa Sisiliasta ja kaksi gennalaista laivaa tuoden myöskin täytensä muonatavaroita piiritettyyn kaupunkiin. Pian tämä ilmoitettiin kapudan-pashalle, Suleiman Beille, jonka käskettiin ottaa nämä laivat kiinni keinolla millä hyvänsä. Sen täytyi suurherran laivaston alusten paljouteen nähden olla lasten leikkiä ja suurherra oli siitä sitäkin varmempi, koska hän toivoi siten saavansa pois pyyhityksi toisen iskun jäljet. Turkkilaiset olivat näet tehneet onnistumattoman rynnäkön kaupunkia vastaan, joka heille oli päättynyt hyvin ohrasesti ja tuottanut heille suuria vaurioita, jota vastoin piiritetyt kreikkalaiset eivät menettäneet ainoatakaan kuollutta.

Kello kymmenen tienoilla aamulla tulivat nämä neljä raskaasti lastattua laivaa kaupungin näkyviin. Sulttaani oli suuren seurueen kanssa ratsastamassa meren rannalle, nähdäkseen omin silmin laivastonsa voiton, joka koko voimallaan lähti merelle valloittaakseen nämä neljä laivaa.

Kaupungin näkyvissä olivat ne päässeet melkein niin likelle toisiaan, että taistelu olisi voinut alkaa, kun oikullinen tuuli tyyntyi tykkänään, niin etteivät ne päässeet paikaltaan liikahtamaan.

Mutta ne olivat kumminkin ehtineet tulla jo liian lähelle toisiaan, etteivät olisi saaneet korvatuksi tuulta siihen aikaan vielä tavallisilla soutumiehillä, ja niin pian kuin ne sitten olivat kylliksi lähellä toisiaan ryhtyäkseen taisteluun, alkoi nuolisade ja vesille lasketut venheet vallan peittää meren. Urhoollisuus oli kummallakin puolella suuri, mutta kreikkalaiset ja genualaiset alkoivat yhtäkkiä käyttää niin sanottua "kreikkalaista tulta", erästä juoksevaa ainetta, joka kerran tuleen sytytettynä ei ollut enää millään sammutettavissa, ei edes vedelläkään. Tätä kauheata hävitysainetta he ruukuissa heittivät vihollisten laivoihin, jotka nyt leimahtivat palamaan ilmiliekissä ja auttamattomasti olivat hukassa. Vieläpä ne sytyttivät lähellä olevia naapurilaivojakin ja tempasivat ne mukanaan perikatoon. Silloin alkoi, samassa määrässä kuin silmitön kauhu valtasi turkkilaiset, voitto kallistua kreikkalaisten puolelle. Tätä mitättömän pientä joukkoa laivoja ei siis turkkilaisten suunnaton enemmyys saanut kukistetuksi. Eikäpä kreikkalaisten mieshukkakaan ollut juuri mainittava, jota vastoin turkkilaisten mieshukka oli melkoinen.

Sulttaanin sisu oli kauheasti kuohuksissaan. Hän tuskin jaksoi mielessään sulattaa räjähtäneiden kanuunain tuottamaa hävitystä ja onnistumatonta rynnäkköä kaupunkia vastaan. Nyt hän tahtoi olla näkemässä laivastonsa voittoa ja ratsasti lukuisan seurueen kanssa ulos leiristä lähellä meren rantaa olevalle kukkulalle, josta saattoi nähdä koko sen meren selän, jolla laivastotaistelun täytyi tapahtua. Nyt hän toki kerrankin muka sai riemuita sotavoimainsa voitosta. Ainoastaan Halil pasha oli jäänyt leiriin vahingoittaakseen kaupunkia entistäänkin kiivaammalla ammunnalla ja, jos mahdollista, saavuttaakseen tuloksen, joka jossakin määrin voisi lauhduttaa hänen herransa vihaa. Ja todellakin hänen onnistui, sillä aikaa kun sulttaani viipyi tuolla kukkulalla nähdäkseen meritappelun, jonka voitonvarmuus jo ennakolta ilahdutti hänen sydäntään, ampumalla jaottaa maahan yksi torni niinsanotun kanuunaportin luona ja sen mukana osa kaupungin muuria. Jos hänellä olisi ollut rohkeutta ja päättäväisyyttä käyttääkseen hyväkseen tätä etua, niin epäilemättä hän olisi saanut kaupungin kohtalon ratkaistuksi kymmenentuhannen miehen sotajoukolla silloin vallitsevan hämmingin aikana. Mutta hän tyytyi tähän menestykseen ja piiritetyt tointuivat säikähdyksestään ja korjasivat vahingon niin, että he ainakin jonkun aikaa voivat olla turvassa suuremmilta vaurioilta.

Sulttaanin varma toivo joutui surkeasti häpeään. Tosin kapudan-pasha Suleiman bei työnsi aluksensa raudoitetun nokan niin syvälle keisarillisen laivan kylkeen, että ne tuskin enää voivat päästä toisistaan irti, mutta miehistö puolustautui niin urheasti, että Suleiman beiltä kaatui sataviisitoista sotilasta. Hänen täytyi väkivallalla kiskaista kaleerinsa irti kreikkalaisesta laivasta, jotta hän ei siinä määrässä joutuisi tappiolle, että hän jälellä olevine miehistöineen ja laivoineen olisi joutunut vangiksi. Sillä aikaa kun tämä tässä tapahtui, heittivät kreikkalaiset juoksevaa tultaan ja saivat siten turkkilaisille perinpohjaisen tappion.

Sulttaanin täytyi nähdä kaikki nämä tapahtumat; sillä hän voi täydellisesti nähdä yli koko taistelualueen ja oli kylliksi lähellä huomatakseen kaikki tarkalleen.

Kuta varmemmin hän oli ollut oikeutettu odottamaan ratkaisevaa voittoa, sitä raskaampana kohtasi häntä isku, kun hänen oli pakko pitää tappiota päätettynä tosiasiana. Peloittavana kuohahti hänen vihansa. Hän vimmastui nähdessään, miten hänen laivansa syttyivät palamaan, leimusivat ilmiliekissä ja upposivat, miten hänen merimiehensä ja sotilaansa peljäten hirveästi hävittävää tulta epätoivoissaan hyppäsivät mereen ja ennemmin hukkuivat, kuin tahtoivat sanomattomia tuskia kärsien elävältä palaa. Kun hän vihdoin huomasi, kuinka Suleiman bei luopui taistelusta ja käänsi oman kaleerinsa pakoon, niin silloin ei hän enää voinut hillitä itseään. Ollenkaan ajattelematta painoi hän kannuksensa tulisen arapialaisensa kupeisiin ja ajaa karautti meren rannalle ja hänen suuri seurueensa hänen kintereillään.

Satulaa myöten seisoi tuo jalo eläin meressä, jonka nousuvesi vyörrytti mahtavia aaltoja rannalle, kun sulttaani huomasi mitä hän oli tekemässä. Hänen äänensä jyrinä taisteli vaahtoavan vuoksen pauhinan kanssa. Hän heilutti saraseenilaista miekkaansa kuin riivattu, ja Suleiman bei näki herransa ja ryhtyi vielä kerran taisteluun; mutta rohkeus oli lannistunut, voima murtunut; kristittyjen voiton huuto huumasi hänet ja hänen miehensä.

Ainoastaan silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taistelu alkaisi uudelleen, — sitten kääntyi pelottavasti harvennut laivasto yltä yleensä pakoon, ja taistelu oli loppunut. —

Meri oli ruumiiden ja laivansirpaleiden peitossa. Kristittyjen neljä laivaa olivat melkein vioittumatta, ellei ota lukuun sitä läpeä, jonka Suleiman bein kaleeri oli puskenut kreikkalaiseen laivaan, mutta joka oli hyvällä menestyksellä saatu tukituksi.

Kaupungin muureilta kajahti ääretön riemuhuuto. Kaksi kaleeria lähti sisäsatamasta ja toi torven toitotusten kauvaksi kajahtaessa nuo neljä laivaa hinaamalla satamaan.

Ja tuolla rannalla ajoi muudan lumivalkoisella arapialaisoriilla kuin riivattu leiriä kohden, ja päästyään suurherran teltan luo hän hyppäsi vaahtoisen ratsun selästä ja katosi telttaan, jossa hän painoi polttavat kasvonsa sohvan tyynyihin ja kiljasi visiiri Halil pashalle tuskin ihmismäisellä äänellä: "pois! pois!" niin että tämä kauhistuksesta väristen kiireestä kantapäähän sukkelasti pujahti ulos huoneesta ja jätti onnettoman sulttaanin yksin tuskansa ja raivonsa valtaan.

Epätasaista ja siitä syystä turkkilaisille niin onnetonta taistelua ja sen niin peräti nöyryyttävää lopputulosta oli myös kaupungin muurilta ollut katsomassa muudan, jonka sydän julmistui, kun hän näki kreikkalaisten ja latinalaisten, joiksi Konstantinopelissä tavallisesti sanottiin italialaisia, melkeimpä kaikkia länsimaalaisia, saavan niin helpolla niin tärkeän voiton ja heidän laivojensa tulevan satamaan tuoden niin runsaasti muonavaroja, mutta vielä enemmän kunniaa.

Se oli Haik, joka käsivarret ristissä ja pää syvään rinnalle painuneena nojasi tornin kaidetta vastaan ja puolinaisissa huudahduksissa päästi ilmoille ajatuksiaan.

Kauvan katsoa tuijotti hän meritaistelua ja pui nyrkkiä vimmoissaan, kun hän näki, miten Suleiman bei irroittautui kreikkalaisesta kauppalaivasta, jonka miehistö oli niin tuhoisasti harventanut hänen miehistönsä rivejä, että ne tuskin enää riittävät omaa laivaa hallitsemaan ja suojaan viemään.

"Voi sinua!" huudahti hän nyrkkiään puiden, "sinun pääsi ei tosiaankin ole enää tiukassa. Mutta mitäpä apua siitä on?" jatkoi hän muutaman minuutin perästä. "Jos edelleenkin käy niinkuin tähänkin asti, sekä maalla että merellä, niin on Muhamedin kärsivällisesti jätettävä jollekin myöhemmistä jälkeläisistään 'elämänsä tehtävä', joksi hän sanoo Konstantinopelin valloitusta, palattava Adrianopeliin ja kiittäköön hän luojaansa, jos bytsantilainen suo hänelle rauhaa, että hän kerran saa siellä sohvallaan kuolla."

"Ei!" huudahti hän puoliääneen, "tästä täytyy tulla toinen leikki! Mutta ellei yht'aikaa käydä kimppuun sekä meren että maan puolelta, niin kreikkalainen jää huokealla hinnalla voittajaksi."

"Mutta miten? Ketju sulkee sataman. Sitä on mahdoton saada poikki.
Olenhan minä sen niin tarkkaan tutkinut." Kauvan hän oli vaiti.

Kuu loi kirkkaan valonsa maalle ja merelle. Puhtaan ilman läpi se loisti niin ihmeellisen kirkkaasti, että oli valoisa kuin päivällä.

Haik tuijotti kauvan aikaa yli sataman tienoon, sitten hän huusi äkkiä: "Niin, ainoastaan siten se käy päinsä, ainoastaan sillä tavalla se onnistuu! Kun vaan on kylliksi ihmiskäsiä, niin se on vaan lasten leikkiä!"

Vielä kerran loi hän terävän katseensa yli seudun, nyykäytti päätään tyytyväisyytensä merkiksi ja hävisi sitten nopeasti sokkeloisten katujen vilinään.

Pitkä oli matka, jonka hän oli kulkenut satamasta Pyhän Romanoksen portille, mutta hän riensi ikäänkuin hänen jalkopohjiaan olisi polttanut, ja kun hän vihdoin oli saapunut sille paikalle, josta hänen oli tapa mennä ulos ja palata takaisin kaupunkiin, niin hän pian hävisi näkyvistä, kunnes hän taas muurin varjosta päästyään ilmestyi kirkkaaseen kuun valoon.

"Tahdotko panna henkesi alttiiksi, Haik?" kysyi neekeri, joka niin usein oli avannut hänelle oven Maritsan rannalla Adrianopelissa. "Sulttaani on tänään ajanut ulos Halil pashan, joka kumminkin on hänen suosikkinsa, niin että minullekin tuli hätä ja pelko."

"Sen kyllä uskon", sanoi Haik osanottavaisesti, "mutta se, mitä minä tuon, on lääkettä hänelle, koska se virkistää hänen toimintatarmoaan. Ilmoita minut! Sen täytyy tapahtua!"

Neekeri lähestyi vavisten ovea, joka vei sulttaanin sisähuoneisiin ja hävisi kallisarvoisen brokaatti oviverhon taa. Useiden huoneiden läpi hän hiipi kuulumattomin askelin; sitten hän nosti sulttaanin vastaanottohuoneen oviverhoa.

"Mitä on asiaa?" huusi sulttaani, joka istui sohvalla pää käden varassa. Mutta hänen äänessään oli tykkänään toinen sävy, kuin minkä neekeri oli kuullut muutamia tuntia aikaisemmin, kun visiiri pyrki herransa puheille.

"Hän tulkoon!" ja muutaman tuokion perästä seisoi armenialainen sulttaanin edessä siinä alamaisessa asennossa, jonka itämaalainen hovitapa määräsi.

Sulttaani käski sytyttää kynttilöitä ja sanoi, kun se oli tehty,
Haikille: "Istu!"

Heti istuutui Tommaso pannen jalat allensa ristiin pehmeälle lattiamatolle jonkun matkan päähän sulttaanista ja odotti hänen puhutteluaan.

"Haik", alkoi suurherra vihdoin, "näyttääpä melkein siltä kuin pitäisi tuhansien voittojen kautta saavutetun esi-isäini maineen minulta hävitä taistelussa näitä kurjia, teeskenteleväisiä, pelkurimaisia kreikkalaisia vastaan!"

"Siitä Herra meitä varjelkoon!" sanoi Haik, joka tällä huudahduksella tarkoitti täyttä totta. "Ei ole vaikea alku vielä sama kuin loppu, korkea herra! — Tosin", jatkoi hän rohkeasti, kun sulttaani pysyi vaiti, "tästä täytyy tulla muutos. Mutta tekihän Halil pasha eilen kauniin alun."

Tommaso kertoi, mitä seurauksia oli ollut kanuunoilla ammunnasta ja valitti vaan, että Halil pasha ei ollut uskaltanut tehdä rynnäkköä ilman suurherran lupaa; sitten hän jatkoi: "Kaupunki oli sinun, korkea herra, niin varmaan kuin minun henkeni on sinun käsissäsi. Se on alku, uskovaisten hallitsija", jatkoi hän, "eikä se jää sikseen, jos tahdot kuulla ja ottaa huomioosi orjasi Tommason ajatuksia."

"Puhu, puhu!" huusi sulttaani innoissaan, "ei vielä koskaan ole sinun neuvosi ollut huono!"

Haik kertoi, miten hän oli ollut näkemässä meritaistelua ja hänen sydämensä vuotanut verta, kun se sai onnettoman käänteen, kuin hän sitten oli ajatuksissaan punninnut kaikkia meren puolelta tehtävän hyökkäyksen mahdollisuuksia, jonka välttämättä täytyisi tapahtua yht'aikaa maankin puolelta, jos sen mieli maksaa vaivaa. "Silloin vain", sanoi hän, "on kreikkalaisten pakko käyttää latinalaisia apujoukkojaan meren puolella, ja heidän poissaolonsa maanpuolella takaa voiton sinulle."

"Saatko sinä laivat lentämään satamaan tuon kirotun ketjun yli?" kysyi sulttaani katkerasti.

"Saan, herra!" huusi Haik ja hyppäsi ylös, niin että hän melkein seisoi sulttaanin edessä.

Tämä rähähti nauramaan. "Kaippa sinä vielä osaat loitsia?" sanoi hän pilkallisesti.

"Samoin kuin minä, voi jokainen järjellinen ihminen loitsia", sanoi Haik ja istuutui taas samalla kertaa kuin sulttaanikin heittäytyi sohvan tyynyille.

"Tunnetko sinä teloja, korkea herra, pitkiä pyöreitä puita, joiden päällä voi liikuttaa raskaita kuormia?" kysyi Haik.

"No entäpä", jatkoi Tommaso, "jos ne tuhannet kourat, joita on sinun käytettävänäsi, jonakin hiljaisena yönä vierittävät sinun kaleerisi merestä, telojen päällä pelätyn satamaketjun ympäri satamaan, jos sinun sotajoukkosi on tekevinään maan puolella hyökkäyksen muurien kimppuun ja yhdistää piiritettyjen koko huomion ja toiminnan sinne, ja jos aamulla sinun laivastosi ikäänkuin taikavoiman nostamana on ketjusta huolimatta satamassa ja siellä alkaa hyökkäyksen, samalla kun maan puolella näennäisestä taistelusta tehdään täysi tosi? Mitäs arvelet, herra?"

Hyvän aikaa katsoi suurherra ääneti leimahtelevaan vahakynttilään, joka seisoi hänen edessään, sitten hän äkkiä kääntyi armenialaisen puoleen ja huusi: "Haik, sinä ansaitseisit päästä suurvisiiriksi ja kapudan pashaksi samalla!"

"Uskovaisten hallitsija, minusta ei se, jota ihmiset sanovat kunniaksi, ole parankaan arvoinen [para on turkkilainen raha; 1/10 piasteria, joka on arvoltaan 25 Suomen penniä]. Sinun armosi tuottaa minulle varoja, että voin vaatimattomasti elää kansani tapojen mukaan. Se on minun sydämeni kunnianhimo ja korkein toivomus!"

Sulttaani nauroi. "Yksi tahtoo maineen loistoa, toinen kunnian ja arvon kultaiset ketjut, kolmas etsii ylellisyyttä ja hekumaa, neljäs kultasäkkejä, viides hiljaista, kotoista rauhaa. Kuka on viisain, Haik?" —

"Viimeinen, korkea herra", vastasi armenialainen nopeasti, "mutta häntä korkeammalle asetan kuitenkin vielä sen, joka ei pyydä mitään ihmisten oikulliselta hyväntahtoisuudelta, vaan kaikkea odottaa ja rukoilee Jumalansa armolta!"

"Haik", sanoi suurherra, "sinussa ei ole ainoastaan kekseliäisyyttä, vaan myöskin elämänviisautta!"

"Ennen kaikkea ja kaikessa olen sinun palvelijasi, herra!" kuului
Haikin taiten laskettu vastaus, samalla kun hän kumarsi maahan asti.

Hän tiesi nyt varmasti, mitä oli odotettavissa eikä hän erehtynyt. Muutaman hetkisen jälkeen astui sulttaani runsaasti koristellulle arkulle, pisti avaimen reikään, nosti ylös raskaan kannen ja ojensi Tommasolle kaksi noita tsekiinikukkaroita, joiden sisällyksen Haik vallan hyvin tunsi.

Mutta tuskin oli hän kätkenyt ne kauhtanansa alle, kun muudan janitsharien bei syöksähti sisälle ja huusi: "kreikkalaiset ovat tehneet hyökkäyksen kaupungista ja meidän joukkomme väistyvät!" Kykenemättä mitään muuta ajattelemaan, huusi sulttaani ratsuaan ja syöksyi ulos.

Haik astui peremmäksi huoneen seinäverhojen väliin ja tuijottaen silmiään räpäyttämättä avaimeen, joka oli arkun suulla, hän sanoi hiljaa itsekseen: "Halkokaa te toistenne päitä! Minulla on parempaa tehtävää!"

Nopeasti hän sammutti kynttilät, riensi arkulle, nosti kantta ja sieppasi niin paljon nahkakukkaroita, kuin hän voi kätkeä ja säilyttää, pani sen sitten lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa. — Sillä aikaa kuin sulttaanin teltan vasemmalla puolen vaskikanuuunat jyrähtelivät yön selkään ja hurjat sotahuudot pöyristyttävästi kajahtivat halki ilmojen, luikahti muudan notkea olento huomaamatta ulos sulttaanin teltasta ja hävisi janitsharien leirin tyhjien telttarivien väliin.

KOLMAS LUKU.

Haikin ja sulttaani Muhamed II:n välisen yöllisen keskustelun jälkeisenä päivänä vallitsi suuri liike laivastolla Beshiktashin luona.

Loistava gondooli, jota souti joukko veripunaisiin vaatteisiin puettuja merimiehiä, kiiti kahdeksan muun, vähemmän koristellun venheen saattamana nuolen nopeudella yli rasvatyynen meren pinnan ja laski kapudan-pashan, Suleiman bein laivan ääreen. Gondoolin keskeltä kohoavasta, huoneen tapaisesta astui ulos sulttaani ja hänen jälestään Halil pasha ja se neekeri, joka niin usein oli avannut ovea Haikille Maritsan rantapuistossa, ja jolla nyt oli päällään veripunainen puku ja leveä miekka kupeella.

"Voi Suleiman bei parkaa!" kuiskasi muudan soutaja. "Sehän on kapidshi-bashi, suurherran pyöveli."

Padishah nousi laskuportaita myöten laivan kannelle, ja toiset seurasivat häntä.

Silloin astui kalpeana, polvet lokattaen, kapudan-pasha, suurherran laivaston ylipäällikkö, Suleiman bei sulttaania vastaan, notkisti polvensa ja kumarsi päänsä maahan asti.

"Mene alas odottamaan tuomiotasi!" tiuskasi hän hänelle. Aavistaen loppunsa olevan lähellä tuo onneton hoiperteli suureen kajuuttaan viepiä portaita kohden.

Sillä välin olivat kaikki gondoolit saapuneet ja padishahin korkeat arvoherrat nousivat laivaan ja kokoontuivat herransa ympärille.

Kun kaikki olivat koolla, astui sulttaani kajuuttaan, jossa Suleiman bei lankesi hänen jalkainsa eteen ja odotti siinä asennossa, kunnes kaikki seisoivat puoliympyrässä sulttaanin ympärillä. Peräti tuskallinen hiljaisuus syntyi.

"Nouse ylös!" huusi sulttaani jyrisevällä äänellä Suleiman beille ja kun tämä oli totellut, jatkoi hän kovasti kiihtyneenä: "Uskosi ja herrasi pettäjä, kuinka se on selitettävä, että sinä et saanut niin suurella laivastolla edes neljää kristittyjen koirain laivaa valloitetuksi? — Eikö niitä, sitäpaitsi tuulen tyyntyminen estänyt liikkumasta? Mitenkäpä sinä sitte milloinkaan aiot valloittaa laivaston satamassa?"

Nämä sanat lausui sulttaani koko sillä suuttumuksen vimmalla, joka täytti hänen mielensä..

Mies parka oli jonkun aikaa ääneti, sitten hän kysyi masentuneena:
"Saanko puhua, uskovaisten hallitsija?"

Hän huomautti, että hän oli purjehtinut kreikkalaisen laivan päälle, niin että se oli vähällä ollut upota, mutta että hän oli taistelussa menettänyt 115 miehistään, eikä ollut enää kyennyt vastustamaan. Sama oli ollut laita muillakin laivoilla, kun vihollinen oli käyttänyt tuota helvetillistä juoksevaa tulta, jota ei kukaan ollut voinut vastustaa ja jonka saaliiksi koko laivasto olisi joutunut, jos hän ei olisi ajoissa vetäytynyt takaisin tappelusta.

Kapidshi-bashin läsnäolo oli sen merkki, että sulttaani oli aikonut muitta mutkitta hakkuuttaa häneltä pään poikki; mutta vanhan miehen sanat lauhduttivat jonkun verran hänen vihaansa.

"Olet ansainnut kuoleman", sanoi hän Suleiman beille, "mutta minä tahdon osoittaa sinulle armoa. Mene pois minun näkyvistäni ja ajattele Aleppon luona pakolaisena niitä velvollisuuksia, joita olet laiminlyönyt, häpeää, jota olet tuottanut profeetan lipulle, ja tee parannusta syvässä katumuksessa, jotta Allah sinua kerran armahtaa."

Kapudan-pasha tahtoi syleillä hänen polviaan, mutta hän potkaisi hänet luotaan menemään.

Mies raukka, joka jo ennakolta oli korjannut aarteensa varmaan talteen, lähti nopeasti isolta kaleerilta ja nousi Beshiktashin rannalla hevosensa selkään, jolla hän nuolen nopeudella kiiti pois padishahin vihan ulotuttavista, iloissaan siitä, että oli pelastanut henkensä, vaikkakin häpeän tahraamana.

"Nyt neuvotelkaamme, miten saisimme poistetuksi meitä kohdanneiden onnettomuuksien jäljet ja häpeätahran pois pyyhityksi!" sanoi sulttaani ja hänen käskevästä viittauksestaan istuutuivat sotajoukon ja hallituksen korkeimmat edustajat kajuutan seinustoilla olevalle divaanille.

Suurvisiiri Halil Pasha, joka ensiksi sai sulttaanilta puhevuoron, oli vanha turkkilainen, joka oli tuntevinaan sotajoukon ja laivaston monissa onnettomuuksissa Allahin tahdon ja muuttumattoman neuvon, ettei oikea hetki ollut vielä tullut valloittaa Konstantinopelia ja joka sentähden kerrassaan äänesti piirityksen lakkauttamista.

Sulttaanin ilmeikkäille kasvoille lensi tumma varjo. Hänen korkean otsansa rypyt osoittivat tyytymättömyyttä, joka täytti hänen sielunsa, että juuri suurvisiiri oli lausunut sellaisen mielipiteen tässä neuvottelukokouksessa. Se perustui uskonkappaleeseen ja se oli syy, miksi sulttaani oli vaiti, eikä kiivaasti vastustanut visiiriään, koska neuvostossa oli henkilöitä, jotka helposti olisivat voineet käydä hänen uskonsa kimppuun ja heikentää koko hänen vaikutustaan kansan kesken.

Liekkö se riippunut helposti huomattavasta tyytymättömyyden ilmeestä padishahin kasvoilla vai omasta vakaumuksesta — Halil pasha joutui äänestyksessä tappiolle ja taistelua päätettiin jatkaa. Jos mieli saada taistelua pian voittoon päättymään, niin oli sille välttämättä saatava parempi menestys tekemällä merenpuolinen hyökkäys mahdolliseksi. Mutta siinäpä vasta ilmestyi kosolta vastuksia, koska kaikkien mielestä oli mahdotonta tunkeutua satamaan sen suuta sulkevaa ketjua poistamatta.

Vihdoin puuttui sulttaani puhumaan esittäin Haikin ehdottaman suunnitelman. Hänen sanansa saivat mielet syttymään. Kaikki neuvosherrat ihmettelivät ja ylistivät uskovaisten loistoisan hallitsijan viisautta ja viivyttelemättä jaettiin käskyt tuuman toimeenpanemiseksi.

Koko matka Beshiktashista satamaan saakka puhdistettiin siinä rehoittavasta pensaikosta ja varustettiin puusilloilla, paikotellen tukevilla vierityspölkyillä ja kaiteilla ja tämä rännin muotoinen rata voideltiin paksulti talilla.

Laivat vedettiin nyt rullien ja valssien avulla merestä maalle ja laskettiin sitten aivan samalla tavalla "kultaiseen sarveen."

Ihmeellistä oli, että kreikkalaiset eivät huomanneet niitä tuhansia, jotka tekivät sen jättiläistyön, että hilasivat seitsemänkymmentäkaksi laivaa tällä tavalla kultaiseen sarveen, taikka että, jos he olisivatkin sen huomanneet, sitä ei yritettykään estää. Ja yhdessä yössä, joka seurasi neuvottelua, pantiin se täytäntöön ahkeruudella ja innolla, jotka ansaitsivat suurinta ylistystä.

Koko Konstantinopelin valtasi ääretön hämmästys, jolle veti vertoja vaan kauhistus, minkä synnytti turkkilaisen laivaston niin suuren osan ilmestyminen satamaan. Sehän näytti ihan taikatempulta! Kukaan ei ymmärtänyt, kuinka se oli ollut mahdollista, kunnes muudan armenialainen heille selitti, miten turkkilaiset olivat mahtaneet saada sen aikaan. Hänen selityksensä oli aivan totuuden mukainen ja hän tiesi sen, sillä vaikka kukaan ei sitä aavistanut, — hänhän oli koko tuon Konstantinopelille niin pahan asian alkuunpanija.

Olipa se tosiaankin paha asia! Sillä nyt täytyi, se huomattiin, taistella kahdella taholla, eivätkä ne sotilaat, jotka täällä taistelivat vihollisten laivastoa vastaan, enää mitenkään voineet olla puolustamassa muureja vaaranalaiselta maan puolelta. Ja sehän oli valitettavasti huolestuttava seikka, että kaupungissa olevain taistelijain luku väheni joka tappelussa, jota vastoin sulttaanin sotajoukko sai joka päivä vereksiä lisävoimia hänen laajan valtakuntansa kaikista osista.

Iloisempana kuin moneen päivään saapui padishah teltalleen ja heitti arapialaisen ratsunsa suitset neekerille, jota hän piti hyvin hyvässä suosiossa.

"On toki", vastasi neekeri. "Puoliyöstä hän odotti sinun korkeutesi palaamista. Mutta, kun hän ei voi palata kuin yön pimeässä, hän lähti takaisin ennen sen loppua."

Sulttaani pudisti päätään; sillä hän olisi mielellään kilisevällä kullalla osoittanut kiitollisuuttaan Haikille hänen oivallisesta neuvostaan. Mutta voitiinhan siihen vielä keino keksiä. Sentähden heittäysi hän väsyksissä vuoteelleen nauttiakseen vielä levosta, ennenkuin aurinko panisi pyhän Sofian kirkon kultaisen kupoolin loistamaan.

Vanha armenialainen oli tullut sataman päällikön Diedon laivalle tarjoamaan kaupaksi laatikostaan jaloja, kallisarvoisia ryytejään. Juuri silloin tulivat venetsialaisten ja genualaisten laivojen kapteenit kannelle: myöskin keisarin virkamiehiä oli läsnä.

Armenialainen oli näennäisesti vaatimattomuudesta painautunut syrjäiseen nurkkaan, josta ei kukaan ylhäisistä herroista häntä huomannut.

Kannelle he vielä kerran pysähtyivät ja Diedo mainitsi vielä kerran aikeestaan polttaa vihollisten laivasto; mutta hän ehdotti vielä kerran pidettäväksi neuvottelua ja arveli, että pyhän Marian kirkko forumin varrella oli siihen sovelias, koska se oli pieni ja sinne helposti pääsi joka puolelta.

Kun herrat olivat lähteneet pois eikä Diedo ollut huomannut Haikia, hiipi tämä tiehensä, ja juuri silloin laivalta lähtevä venhe vei hänet muurin suojaamalle rannalle. Hänellä oli kiire, sillä neuvottelu oli määrätty kello kolmeksi iltapäivällä.

Ehkä noin puoli tuntia myöhemmin astui jo mainitun kirkon portille nuori, solakka kreikkalainen, joka katseli kirkkoa päältä päin tarkkaan joka puolelta. Hänellä oli paperikäärö kainalossa ja piirustuskynä kädessä ja näytti olevan rakennusmestari.

Kun hän oli päältä päin tutkinut kirkon, astui hän vanhan suntion matalaan majaan ja sanoi vanhukselle: "Minut lähetti arkimandriitti Basilius tutkimaan kirkkoa sisältä. Se on vanha ja mitä huolellisimman korjauksen tarpeessa ja minä olen rakennusmestari. Koska minun nyt täytyy viipyä kauvan kirkossa, niin avaa minulle sakastin pieni portti ja jätä minulle avain!"

"Niin, herra", vastasi vanhus; "mutta minulle on ilmoitettu, että eräät korkeat herrat aikovat täällä tänään päivällisen aikaan pitää kokousta neuvotellakseen salaisista asioista!"

"Mitäpä minä herroista välitän?" nauraa hohotti arkkitehti. "Sitä ennen minä olen jo aikoja kotonani."

Suntio antoi avaimen hänen käteensä ja hän oli pian sakastin oven toisella puolen, poissa ukon nähtävistä.

Niin pian kuin hän oli päässyt ovesta sisälle, silmäili hän tarkkaan rakennusta. Sakasti oli liian pieni suurempaa kokousta varten. Se voitiin pitää vaan kirkon pääosassa ja siinä täytyi puhua kovalla äänellä, jos mieli saada puheensa kuulumaan. Kun hän oli päässyt selville siitä seikasta, niin oli hänen etsittävä jokin piilopaikka, josta hän kenenkään näkemättä voi kuulla tämän neuvottelun. Mutta sellaista paikkaa hän ei löytänyt muualta kuin kaikkein pyhimmän esiripun takaa, jonne ei kukaan maallikko saanut astua.

Mitäpä hän, armenialainen, välitti kreikkalaisten pyhyyden häväisemisestä? Johan se ikivanha viha, joka vallitsi hänen kirkkokuntansa ja kreikan kirkon välillä, poisti hänestä kaikki epäilykset ja tuskin oli hän astunut paksun kultakoristeisen esiripun taakse, kun hän täysin tyytyväisenä taas astui ulos.

Hetkisen nojasi hän seinää vasten ja mietti, miten hän saisi ensimäisen suntion petetyksi. Jumalanpalvelusta ei täällä pidetty, sillä ihanan pyhän Sofian kirkon kaikki ovet olivat selkosen selällään, että aamusta iltaan uskovaisten lauma sai yhtenä papiston kanssa rukoilla pyhille suojelusta Ismaelin villiä poikia, noita Kristuksen pyhän nimen verenhimoisia ja katkeria vihollisia vastaan.

Kun armenialainen, sillä hän se oli, vielä jonkun aikaa oli nauttinut kirkon virkistävästä viileydestä, lähti hän sakastista, kuitenkaan ovea lukitsematta, ja vei avaimen takaisin suntiolle.

"Minusta on tänään liian kylmä kirkossa", sanoi hän vanhalle miehelle. "Minä aion huomenna hyvissä ajoin lopettaa työni!" Ukko myönsi sen ja he erosivat.

Mutta kello ei ollut vielä likikään kahta iltapäivällä, kun nuori arkkitehti lähestyi sakastia toiselta puolen, huomaamatta astui sisälle ja työnsi oven eteen lujan salvan, joka esti ketään pääsemästä ulkoa päin sakastiin. Sitten pujahti hän nopeasti kaikkein pyhimmän esiripun taakse ja istuutui siellä kallisarvoiselle istuimelle, jota vanha piispa käytti lepotuolinaan. Paikan viileys ja häntä ympäröivä hiljaisuus sai hänet pian torkahtamaan. Vasta kun alkoi kuulua kovia, karkeita ääniä, jotka kumeasti kajahtelivat holvien kaarroksissa, hän havahti suloiselta ettoneeltaan.

Kenenkään näkemättä ja aavistamatta kuuli hän, mitä neuvoteltiin suurherran laivaston hävittämisestä satamassa, ja sai tietää, että tämä vaikea ja vaarallinen tehtävä uskottiin uhkarohkealle laivan kapteenille Jacopo Cocolle; hän sai tietää, miten tuuma oli pantava toimeen, ja että se oli tapahtuva seuraavana yönä.

Kun neuvottelussa olleet miehet olivat lähteneet pois, hiipi hän ulos ja riensi, minkä käpälästä kerkesi, sille paikalle, josta hän pääsi ulos kaupungista. Oli todellakin onnellinen sattuma, että hän tällä kertaa jäi huomaamatta, kun hän ensi kerran päiväiseen aikaan lähti uskaliaalle retkelleen sulttaanin teltalle. Siinä tuli hänelle tosin avuksi se seikka, että Halil pasha vastakkaisella puolella pommitteli muureja kanuunoillaan ja siellä odotettiin rynnäkköä, jonka tähden kaikki saatavissa olevat voimat oli koottu sinne.

Kepeäjalkaisena kuin jänis hyppeli Haik Tommaso kerjäläisen puvussa, käyttäen joka pensasta piiloutuakseen, turkkilaisten leirille ja saapui ehjin nahoin padishahin teltalle. Neekeri ei ollut tuntea häntä, mutta sittenkin kun hän oli tuntenut hänet ei hän päästänyt häntä sisälle koska herra nautti lepoa, jota hän viime päiväin ponnistusten jälkeen hyvinkin tarvitsi.

Vasta kun Haik sitä kiivaasti vaati ja huomautti, miten vaarallisia seurauksia siitä saattaisi olla, hiipi neekeri telttaan, jossa hän onneksi tapasi sulttaanin vielä valvomassa.

Ystävällisesti katsoi häneen padishah ja sanoi: "Kiitos neuvostasi,
Haik. Se oli oivallinen. Se onnistui ihanasti!"

"Älä huoli siitä, korkea padishah", vastasi Haik nopeasti, "ja kuule, mitä minä olen sinun palvelukseksesi puuhannut, ja mitä on tehtävä, se pitää sinun viisautesi panna toimeen."

Nyt hän ilmoitti hänelle, miten hän oli saanut selville kreikkalaisten aikeet polttaa satamaan tunkeutuneet turkkilaisten laivat. Hän sanoi hänelle, että venetsialainen Coco oli ottanut työn suorittaakseen ja että luultavasti oli aikomus vielä ensi yönä panna se toimeen.

Padishah kuunteli jännitettynä eikä tämä ilmoitus ollut hänestä hauska. Länsimaalaisilla eli latinalaisilla, joiksi genualaisia ja venetsialaisia sanottiin, oli vastustamaton ja sammuttamaton juokseva tuli, tuo hävitysaine, jonka kokoonpano oli turkkilaisille salaisuus. He pelkäsivät sitä täydellä syyllä, koska mikään ei kyennyt sitä vastaan suojelemaan. Sen välttäminen oli sitäkin vaikeampaa, kun kreikkalaiset, samoin kuin latinalaiset osasivat omilla heittokoneillaan heittää sitä pitkän matkan päästä vihollisiin laivoihin ruukuissa, jotka särkyivät ja sitten päästivät sen kaikkialle valumaan. Tuo hirvittävä aine syttyi silmän räpäyksessä ja tarttui joka paikkaan vastustamattomalla voimalla hävittäen kaikki auttamattomasti. Mutta varsinkin sentähden pelkäsivät turkkilaiset sitä, koska yksi ainoa pisara siitä, joka pirskahti ihmisen vaatteisiin, tuotti hänelle tuskallisimman kuoleman polttaen hänet elävältä. Jos voitiin estää vihollisten laivojen lähestyminen, niin oli vaara vältetty. Sentähden neuvoi viekas armenialainen asettamaan laivoihin kauvas kantavia kanuunia ja lisäämään niihin riittävän määrän tarkk'ampujia, jotka puolestaan auttavat nuolisateella pitämään laivoja kaukana.

Se oli ainoa mahdollinen keino vastustaa vaaraa. Sen tunnusti sulttaani ja kiitti ja palkitsi runsaasti Haikia, jonka tällä kertaa täytyi jäädä leiriin odottamaan yötä, jolloin hän voi huomaamatta päästä takaisin piiritettyyn kaupunkiin.

Padishah kutsutti kiireesti Halil pashan luokseen ilmoittaakseen hänelle ilmisaadun salaisuuden. Tämä pani suunnitelman täytäntöön mitä kiireimmin; mutta yö kului, ilman että yritettiin hävittää turkkilaista laivastoa, koska sulttaanin kanssa salaisessa yhteydessä olevat Galatassa asuvat venetsialaiset osasivat lykätä sen lähinnä seuraavaksi yöksi luvaten muka auttaa hävitystyössä. He lähettivät siitä sulttaanille sanan, joka oli yhtäpitävä sen ilmoituksen kanssa, jonka paljoa aikaisemmin ja sentähden paremmalla menestyksellä Haik oli tuonut.

Suurherra oli tosin huomannut, että avain puuttui hänen raha-arkkunsa suulta; mutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään ruveta Haikia epäilemään sen varastamisesta, koska hän ehdottomasti luotti tämän sukkelatuumaisen miehen uskollisuuteen. Teetettiin uusi avain, eikä kukaan sen koommin ajatellut asiaa, joka itsessään näytti vähäpätöiseltä ja jonka selitettiin johtuvan siitä, että sulttaanilta sinä iltana oli poislähtiessään ollut niin kova kiire. Kukkaroiden puuttumista arkusta ei sulttaani voinut huomata, koska hän ei tietänyt aarteittensa määrää.

Täydentääkseen varokeinojaan teetti sulttaani, kun ensimäinen yö oli kulunut ilman päälle karkausta, niinkuin Galatassa olevat liittolaiset olivat ilmoittaneet, tuon rauhallisesti kuluneen yön jälkeisenä päivänä "kultaisen sarven" ylitse laivoista sillan, joka turvasi laivojen yhteyden turkkilaisten lujasti miehittämän ja suojeleman rannan kanssa.

Niin odotti sulttaani taas tulevia tapahtumia tuolla kukkulalla, jolta hän oli katsellut ensimäistä onnetonta meritappelua.

Tuli keskiyö, eikä mikään osottanut kreikkalaisten ja heidän liittolaistensa hankkeiden alkavan: mutta aamupuolella näyttäytyi melkoinen joukko kreikkalaisia laivoja ja liikkui hiljaa turkkilaisten laivastoa kohden, joka sitä rauhallisesti odotti.

Hehkuen halusta saada omistaa itselleen onnistuvan yrityksen kunnian riensi Coco toisten laivojen edelle ja tunkeutui turkkilaisten laivaston sisälle.

Silloin jyrähtivät äkkiä kanuunat ja kuulasade yllätti laivan. Kun turkkilaisten patterit laukasivat kanuunansa toisen kerran tuli Cocon laiva niin reikiä täyteen, että se siinä paikassa upposi koko miehistöineen päivineen.

Tämä odottamaton asiain käänne jäi perästä tulevilta laivoilta yön pimeässä ja ruudinsavussa siihen määrin näkemättä, että ne eivät tienneet, oliko Coco vai turkkilaiset alottaneet ammunnan.

Toinenkin suuri kaleeri lähestyi sentähden: mutta senkin vastaanotti turkkilaisten kanuunain jyrinä niin kiivaasti, että se niin ikään upposi. Nyt paljastui kreikkalaisille totuus, että turkkilaisten oli täytynyt saada tieto yrityksestä petoksen kautta, ja he kääntyivät takaisin niin pian kuin mahdollista päästäkseen jälleen satamaan, mikä kuitenkin ei voinut tapahtua ilman suuria vaurioita.

Kun päivä tuli, tervehtivät laivastolla olevat turkkilaiset riemuhuudoilla hallitsijaansa, jonka he tiesivät olleen tapahtumia katsomassa, ja pikalähetti ilmoitti hänelle kahden suuren vihollislaivan häviön ja että koko yritys oli mennyt myttyyn.

Iloisena palasi suurherra telttaansa ja huusi suurvisiirilleen, joka oli häntä vastaan ottamassa: "Sinä olet väärin arvostellut, Halil! Allah tahtoo suoda meille lopullisen voiton; sillä vihollisteni hankkeet eivät ole onnistuneet ja kaksi laivaa on miehineen päivineen uponneet meren pohjaan."

Halil pasha pani kätensä ristiin rinnalleen, kumarsi maahan ja sanoi: "Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa. Ylistetty olkoon hänen pyhä nimensä!"

Sillä välin oli muuria ammuttu yhtä mittaa saamatta kuitenkaan tuntuvampaa vahinkoa aikaan.

Tukalammaksi uhkasi tulla se seikka, että elintarpeet alkoivat uupua. Mieliala oli sen johdosta tullut kaupungissa levottomaksi ja siellä täällä syntyi suuren tyytymättömyyden ilmauksina meteleitä, joissa armenialainen Tommaso oli kaikellaisissa valepuvuissa osallisena. Samoin hän jo ajoissa tiesi ilmoittaa sulttaanille Giustinianin aikomasta hyökkäyksestä laivaston kimppuun, jonka johdosta tämä yritys onnistui yhtä huonosti kuin edellinenkin.

Pienet laivastokahakat raukesivat tyhjiin, torjutuita rynnäköitä seurasi toinen toistaan sangen tiheään ilman että kumpikaan riitapuoli niistä sanottavasti olisi hyötynyt tai kärsinyt vahinkoa. Nyt alettiin myöskin miinoilla ja vastamiinoilla käydä maanalaista sotaa; mutta senkään menestys ei ollut juuri mainittava. Vain sen puolesta oli kaupunki tappiolla, että sikäli kuin piiritystä jatkui pitempään, sen apuneuvot vähitellen vähenivät, joita se piiritystä kestääkseen tarvitsi.

Turkkilaiset ampuivat yhtämittaa joka päivä. Osia muurista luhistui, mutta piiritetyt korjasivat pirstaleet entiselleen. Mitä suurinta varovaisuutta käyttämällä ei kreikkalaisilta jäänyt tuskin yhtään turkkilaista miinaa huomaamatta. Sitä helpotti paljon se seikka, että turkkilaiset, merkillistä kyllä, kaivoivat kaikki miinansa aina vaan samoille paikoin, eikä niillä siitä syystä ollut vähintäkään menestystä.

Muudan Padishahin lähetystö, joka vaati antautumaan ja tarjosi keisarille Peloponnesosta, jäi vaikutuksetta, kun keisari hylkäsi kaikki, mutta lupasi veroa, jos sulttaani tahtoisi lähteä pois ja jättää Konstantinopelin rauhaan. Kaikki jäi ilman menestystä ja yllytti vaan turkkilaisten intoa.

Sulttaani olisi ollut hullu, jos hän olisi uskonut Konstantinopelin vapaaehtoisesti antautuvan; sillä kaikista hänen yrityksistään sekä hänen tarjouksistaan ei ollut ollut vähintäkään hyötyä. Hänen kärsivällisyytensä loppui. Johonkin tuloksiin täytyi niin pitkän piirityksen perästä päästä, se oli hänen järkähtämätön tahtonsa.

Halil pasha antoi sentähden koko leirille tiedoksi, että suurherra käski jokaisen varustaumaan päärynnäkköön 29:ksi päiväksi toukokuuta. Kiihoittaakseen vielä enemmän sotamiesten intoa hän lupasi, että he saisivat pitää kaiken saaliin, minkä he kolmessa päivässä ehtisivät ryöstää, ja persoonallisen omistusoikeuden kaikkiin, joita he saisivat vangiksi. Ainoastaan kaupungin, muurit ja julkiset rakennukset sulttaani pidätti itselleen.

Nämä myönnytykset olivat raa'an, villin kansan mieleen ja olivat siitä hyvin ansaittuja niin pitkän ja vaivaloisen piirityksen vaatimien uhrausten palkaksi. Riemuittiin ja ylistettiin sulttaania, ja kaikki olivat valmiita taisteluun, joka lupasi heille sellaisen palkinnon. Aiottua väkirynnäkköä ei pidetty laisinkaan salassa, sillä turkkilaisten Beshiktashissa oleva laivasto, samoin kuin sekin osa siitä, joka vielä yhä lepäili rauhassa kaupungin satamassa, oli komeasti valaistu, tulisoihtuja ja pikitynnöriä toinen toisensa vieressä paloi leimuten leirissä, josta mitä hillitsemättömimmän riemun remakka kuului onnettoman kaupungin muureille, niin että se karmi niiden selkää, jotka nyt valmistautuivat kuolinkamppailuunsa.

Pilkkosen pimeä yö vallitsi Konstantinopelissa, jota vastoin turkkilaisten leiri näytti uivan valomeressä. —

Omantunnon tuskat vaivasivat palatsinpalvelijaa, Isidoria. Hän haki käsiinsä liittolaisensa, Haik Tommason hänen viheliäisestä asunnostaan muistuttaakseen häntä hänen lupauksestaan pelastaa hänet rynnäkön aikana.

Haik istui synkkiin mietteisiin vajonneena. Hänen aarteitaan oli todellakin liian paljon, jotta hän olisi voinut viedä ne mukanaan turkkilaisten leiriin. Päin vastoin hän aikoi anastaa sieltä itselleen lisää aarteita, kun rynnäkköön tarvittaisiin kaikki turkkilaiset.

Huoli siitä, miten hän saisi pelastetuksi kultatsekiineillä täytetyt kukkaronsa, ei ollut suonut hänelle lepoa moneen päivään, sillä tiesihän hän, että päärynnäkkö oli lähellä.

Lopultakin hän teki päätöksensä ja hautasi rahansa lujassa puuarkussa, jonka hän oli pelastanut isänsä varallisuuden häviöstä, näkymättömään kolkkaan majassansa ja peitti työnsä jäljet vierasten nähtävistä kiinnittämällä jälleen paikoilleen maaperän peittona olleet kivilevyt.

Hän oli vastikään päättänyt työnsä, jonka hän suureksi osaksi oli suorittanut pimeässä, ja sytytti kynttilän tullakseen vakuutetuksi, että kaikki oli hyvin kätketty. Sitten hän pukeutui mennäkseen turkkilaisten leiriin päästäkseen verilöylyä pakoon, joka kaupungissa oli odotettavissa, ja sammutti taas kynttilänsä. Silloin kolkutti joku hänen ovelleen.

Sanomaton kauhistus valtasi hänet. Vavisten vaipui hän pehkuilla täytetylle divaanilleen, joka oli hänellä ollut sekä istuimena että vuoteena, ja näytti olevan rutiköyhän miehen omaisuutta, niin kuin kaikki muukin saiturin mökkirähjässä. Varmaankin oikeuden palvelijat olivat vihdoinkin päässeet hänen katalan kavalluksensa perille! Varmaan tultiin häntä noutamaan tilinteolle. Niin vaivasi omatunto häntä hänen raskaasta syyllisyydestään.

"Voi miksi piti minun niin kauvan viivytellä!" huudahti hän puoliääneen. —

Mutta — kolkutus ei kuulunut sellaiselta, että sitä olisi seurannut väkivalta, ellei hyvällä olisi avattu. — Se oli joku ystävä! — Mutta kuka se voi olla? Kukaan ei hänestä ollut tervetullut. Jos hän jäi kaupunkiin, niin hän joutui taistelun tuoksinaan, jota hän, arka kun oli, tähän asti oli välttänyt missä vaan oli voinut. — Hänen täytyi päästä pois, ja tulija pidätti häntä.

"Tommaso!" kuului samalla hiljainen huuto. "Avaahan toki! Minä se olen,
Isidor, sinun ystäväsi!" —

"Vai hän se on?" arveli armenialainen itsekseen. "Hänkin tahtoo pelastaa henkensä. Koettakoon hän sitä omin nokkinsa! — Mutta — voisinkohan minä ehkä tarvita häntä? — Mutta mihin? Jos minun onnistuu avata sulttaanin raha-arkku, niin minun pitäisi jakaa hänen kanssaan. — Jakaa? — Ei! Mitä minä saavutan, sen tahdon yksin pitää. Jakaminen on ikävää."

"Narri!" ivasi puoliääneen pimeässä majassaan uskoton Haik. "Sanani pitäminen ei juohdu mieleenikään!"

Vihdoin näytti hädissään oleva Isidor tulevan siihen luuloon, ettei armenialainen ollutkaan majassaan. Nyt alkoi hän kauheasti kirota tuota uskotonta ja poistui neuvotonna.

"Hänestä olen päässyt", sanoi hän itsekseen ja odotti vielä jonkun aikaa heristäen tarkkakuuloisia korviaan. Mutta kun joka puolella oli hiljaista ja hän oli koetellut, että sulttaanin raha-arkun avain oli hänen salataskussaan ja tilava rahavyö sidottu hänen vyötäisilleen, lähti hän ulos, lukitsi köyhän majansa perästään ja liukui kuin aave talojen vieritse, kunnes hän saapui puutarhoihin ja nyt hän nousi muurille jossa ei näkynyt ei kuulunut puolustajoita.

Hämmästyneenä siitä näystä, joka hänelle tarjoutui, jäi hän seisomaan. Se laaja puolikehä, jonka turkkilaisten leiri muodosti loisti kirkkaassa valossa. Nähtiin tummien olentojen kieppuvan hurjassa tanssissa, kuului riemun huutoja, ikäänkuin olisi ilojuhlaa vietetty. Voiton varmuus, joka ei voinut ajatellakaan vastakohtaa, ja runsaan saaliin toiveet saivat aivan suunniltaan nuo raakalaiset, joista turkkilaisten sotajoukko oli kokoonpantu. Soitto säesti tätä hurjaa menoa ja kohotti vielä innostusta. Jos ei uskonto olisi kieltänyt turkkilaiselta päihdyttävien juomien nautintoa, niin olisi voinut luulla, että koko sotajoukko oli juonut itsensä humalaan.

Nyt oli Haik kuulevinaan kepeiden askelien lähestyvän häntä. — Mutta samassa silmänräpäyksessä olikin hän jo alhaalla kuivassa vallihaudassa ja sieltä hän kerkeästi kuin kissa hyppäsi ylös vallihaudan toiselle puolelle, missä kasvoi matalaa pensaikkoa.

"Saas tästä sinä, roisto!" kuuli hän nyt Isidorin äänen sanovan, ja hyvin tähdätty kivi taitavan, harjaantuneen linkoojan singottamana suhahti aivan hänen korvansa vieritse.

"Huonosti tähdätty, kreikkalainen!" huusi hän nauraen pilkallisesti ja muutamilla hyppäyksillä oli hän päässyt sen vaaran piiristä, jota hänelle petetyn kosto oli tuottanut. Nopeasti juosten riensi hän janitsharien leiriin, jotka hänet tunsivat ja päästivät häiritsemättä lävitse.

Sulttaanin teltassa pidettiin sotaneuvottelua. Sotajoukon kaikki pashat olivat siellä koolla. Neekeri otti hänet vastaan, antoi hänelle ruokaa ja käski ruveta lepäämään hänen omalle divaanilleen; sillä sulttaanin luo hän ei enää voinut tulla, kun sotaneuvottelu kesti paljon yli puoliyön.

Huolimatta innostuksesta, jonka dervishit eli turkkilaiset munkit saivat aikaan panemalla parastaan saadakseen turkkilaisten uskonkiihkon nousemaan ylimmilleen, oli hyvin arveluttavia huhuja liikkeellä turkkilaisten kesken.

Tosin oli keisari jo aikoja sitten odottanut mahtavata venetsialaista laivastoa pelastuksekseen, mutta se pieni laiva, joka Turkin puolikuu mastonsa nenässä oli lähtenyt vakoilemaan, palasi löytämättä Kreikan vesiltä ja saaristosta jälkeäkään laivastosta. Kuitenkin liikkui leirissä huhu, että tämä laivasto oli lähellä, ja itämaisen mielikuvituksen voimalla sen suuruutta liioteltiin vallan äärettömiin.

Eikä siinä kyllin; kerrottiinpa myöskin unkarilaisen sotajoukon olevan tulossa, joka aikoi hyökätä turkkilaisten selkään. Merkillistä kyllä, nämä molemmat huhut olivat lähtöisin Halil pashasta, tai ainakin hän niitä uskoi, vaikka ne eivät olleetkaan todennäköisiä.

Ylipäätänsä osottautui suurvisiiri kreikkalaisten ystäväksi tai ainakin Konstantinopelin valloituksen vastustajaksi, ja se otaksuminen oli lähellä, vaikka sulttaani ei osottanut sitä uskovansa, että hänet oli ostettu kreikkalaisten rahoilla. Ainakin se seikka näytti sitä todistavan, että jo seuraavana aamuna keisari sai hänen kauttansa kuulla, että sotaneuvottelu oli ollut erimielinen, ja terveisiä, että hänen tuli vaan urhoollisesti puolustaa pääkaupunkiaan, vielä se ei muka ollut hukassa.

Halil puolusti näitä molempia huhuja sotaneuvottelussa ja äänesti, että väkirynnäkkö vielä olisi lykättävä, mutta hänen vastustajansa äänestivät hänet kumoon, ja sulttaanikin taipui heidän puolelleen; kuitenkin jäi hänen mieleensä hiukan epäilyksen kaunaa, että olisikohan vielä lykätä yleistä rynnäkköä.

Vasta leiriin tulonsa jälkeisen päivän iltana pääsi Haik sulttaanin puheille. Innokkaasti kyseli sulttaani, mitä Haik tiesi noista molemmista huhuista.

Haik nauroi. "Korkea padishah", sanoi hän, "usko minua, ne ovat kreikkalaisten valheita, joiden kavala tarkoitus on sinun sotajoukkosi rohkeuden lamauttaminen. Minä tiedän, että keisari toivoi venetsialaisen laivaston tulevan avuksi, minä tiedän, että muudan pieni kaleeri, sinun lippusi mastossa ja laivamiehet turkkilaisiksi puettuina lähti hakemaan laivastoa ja kiirehtimään sen tuloa, mutta etsittyään sitä Kreikanmaan ja Aigeian meren saarten kaikista satamista tuo laiva palasi toivottomana ja kiitti kauppojaan, että se, vaikkakin töin tuskin, pääsi sinun laivojesi huomaamatta. Venetsian dogi näyttää rakastavan uskotonta Bytsantiumia yhtä hartaasti kuin minäkin!"

"No heistä saat olla kerrassaan huoleti. Minä tiedän, miten keisari rukoili apua Budapestista ja Wienistä, mutta siellä, länsimaiden kristittyjen ruhtinasten kesken ei ole sopua nimeksikään. Siellä pitää jokainen huolta itsestään, eivätkä bytsantilaiset tosiaankaan ole tehneet länsimaalaisille sellaisia palveluksia, että nämä nyt viitsivät heidän tähtensä panna henkensä alttiiksi. Usko pikemminkin taivaan luuhistuvan päällesi, kuin länsimaalaisten tulevan Konstantinopelin avuksi. Jos minä erehdyn, niin minä tahdon nurkumatta ojentaa kaulani sinun kapidshi-bashisi miekan katkaistavaksi!"

"Sinun puheesi on luottavaista, mutta rohkeata", sanoi sulttaani.
"Mitäs, jos minä pitäisin kiinni sanoistasi?"

"Tee niin, korkea herra!" huudahti Haik, "tee niin, ja jos minä olen erehtynyt, niin minä otan kärsiäkseni sen, mitä olen sanonut. Lähetä tiedustelijoita Balkanille asti, niin totuus tulee ilmi".

Kului kolme päivää tuosta riemuisasta illasta ja vakoilijat, joita Haik johti, palasivat ilman että olivat voineet havaita jälkeäkään unkarilaisen sotajoukon lähenemisestä. Ja venetsialainen laivasto purjehti toistaiseksi mielikuvituksen merellä, mutta ei sillä, joka huuhteli Italian ja Kreikan rantamia.

"Olisi hullutusta", arveli Haik tehdessään sulttaanille selkoa havainnoistaan, "jos rynnäkkö lykättäisiin tuonnemmaksi. Ulkomuurit", sanoi hän, "ovat niin vioittuneet, että niistä ei ole enää suojaksi puolustajille; miehistön täytyy jo vetäytyä sisusmuureille; eikä heillä enää ole muuta mahdollisuutta hyökkäykseen, kuin että he murtavat auki Hebdomonin palatsin luona aikoja sitten kiinni muuratun portin nimeltä Ksilokerkos, s.o. 'Puuvanne'. Käske väkesi olla siellä varuillaan."

Mitä Haik oli sanonut, se näyttäytyi todeksi. Tämä vanha portti murrettiin auki ja siitä yritettiin hyökätä ulos; mutta Haikin neuvolla oli hyvät seuraukset. Sieltä tehty hyökkäys torjuttiin verisesti.

Toukokuun 29 päivä tuli lopultakin määrätyksi rynnäkön päiväksi, sitten kun huhut venetsialaisesta laivastosta ja unkarilaisesta sotajoukosta olivat näyttäytyneet perättömiksi. Kaupungissa tiedettiin Halil pashan kautta vallan hyvin rynnäkköpäivä ja molemmat, piirittäjät ja piiritetyt, käyttivät toukokuun 28 päivää kaikkiin varustuksiin, jotka toisaalla voivat vahvistaa valloituksen, toisaalla rynnäkön torjumisen toivoa.

Mutta syvä oli mielenmasennus kaupungissa ja itse keisarinkin hovissa. Ymmärrettiin, että Konstantinopeli oli mennyttä kalua. Toukokuun 28 päivän illalla meni keisari hoviseurueineen pyhän Sofian kirkkoon, jossa he nauttivat Herran ehtoollista ja sitten meni jokainen paikalleen varmana ja kuolonrohkeana, sillä jokaisesta tuntui kuin olisi hän saanut kuolinsakramentit.

Yksi vaan riemuitsi. Se oli Haik. Hänen turmeltunut sydämmensä iloitsi saadessaan kostaa keisarille, jopa kaikille kreikkalaisille, joita hän vihasi äärettömästi — ja siitä, että hän oli pelastanut oman nahkansa. — Ainoastaan yksi asia häntä huoletti, nimittäin hänen maahan kaivetut aarteensa. Mutta sieltä, jossa ne olivat, niitä ei varmaankaan kukaan etsinyt ja sulttaanin suosiossa oli hän niin korkealla ja niin taatusti, että hän toivoi voittajana hänen kanssaan astuvansa kaupunkiin ja saavansa ansioitansa vastaavan palkan, taikka — jos hänen suunnitelmansa onnistui päästä avaimen avulla suurherran raha-arkun sisällyksen omistajaksi, silloin lähtisi hän Unkariin, käytyään sitä ennen noutamassa aarteensa majastaan Konstantinopelista. Ne olivat hänen hävyttömät aikeensa, toivomuksensa ja toiveensa.

NELJÄS LUKU.

Toukokuun 29 päivä 1453 oli tiistai. Kaikki valmistukset rynnäkköä varten oli tehty ja aikaisin sammuivat vartiotulet. Sotajoukon tuli nauttia hetkisen lepoa; mutta kukapa voi nukkua hädän alaisessa kaupungissa, kuka saaliin himoisessa turkkilais-leirissä? —

Sulttaani oli antanut määräyksensä. Toisen kukonlaulun aikana, noin kello 2 tienoissa, oli rynnäkkö alettava ja täsmälleen määräaikana alkoi syntyä liikkeitä satamassa olevalla laivastonosastolla ja leirissä.

Ensimäisellä hyökkäyksellä maan puolelta oli salaisena tarkoituksena houkutella kreikkalaiset ulos kaupungista; mutta nämä varoivat sellaista hullutusta tekemästä ja tyytyivät rynnäkön torjumiseen. Toinenkin hyökkäys torjuttiin ja kreikkalaisten kanuunat tekivät suuria aukkoja sulttaanin sotajoukkoon.

Sill'aikaa kun miehet taistelivat, olivat naiset kirkoissa polvillaan alttarien edessä ja rukoilivat Herralta armoa ja laupeutta. Siellä kaikuivat valitushuudot pyhissä huoneissa ja kauhean tuskan pusertamat kyyneleet kastelivat marmorilattiata. Laivaston hyökkäykset torjuttiin urhoollisesti ja sydämmiin nousi iloinen toivo, ettei kärsimyksen maljaa vuodatettaisi täyteen.

Muureihin saivat turkkilaisten kanuunat aikaan korvaamattomia vahinkoja; mutta sisääntunkeumis-yritykset tehtiin tyhjiksi epätoivon urhoollisuudella. Kreikkalainen tuli sai aikaan hävityksiä, jotka kävivät yli järjen ja ruumiskasat kohosivat yhä korkeammalle, mutta myöskin turkkilaisten vimma. Inhimillinen urhoollisuus ei heitä pelottanut eikä myöskään kanuunoiden murhaava tuli, joka niin läheltä ammuttaessa pyyhki maahan kokonaisia sotaväen rivejä; ainoastaan juokseva tuli kauhistuttavine vaikutuksineen oli kammon esineenä ja minne sen virrat valuivat, siinä syöksyivät turkkilaiset takaisin ulvoen raivosta, ja suunnaton määrä heitä paloi elävältä. —

Siinä kuristettiin toisiaan, paiskattiin maahan, murhattiin, valeltiin kreikkalaisella tulella, niin ettei sitä käy sanoin kertominen. Kuin raivoisat tiikerit kävivät ihmiset toistensa kimppuun ja ainoastaan toisen kuolema lopetti kaksintaistelun, joka yhä uudestaan vaan julmempana syttyi joka silmänräpäyksessä. Varsinkin kunnostivat itseään janitsharit, jotka raivoten syöksyivät tappeluun ja murhasivat kuin verenhimoiset tiikerit.

Katkerin kamppailu tapahtui pyhän Romanoksen portilla. Siellä oli keisari kehoitushuudoillaan rohkaisemassa kristityitä sotilaita.

Siellä oli taistelua kestänyt taukoamatta kello 2 aamulla ja ruumisläjät alkoivat täyttää ulko- ja sisämuurin välisen alan. Piiritettyjen voimat olivat lopussa, kun ulkoapäin tuotiin taisteluun yhä uusia, vereksiä voimia ja näytti siltä kuin täytyisi ratkaisun täällä olla lähellä, kun kreikkalaiset alkoivat väistyä. Silloin ilmestyi oikeaan aikaan uusia taistelijoita, jotka astuivat väsyneitten sijalle aukkoihin.

Se oli suuri onnettomuus että Giustiniani sai haavan ja vetäytyi pois taistelusta, — koska hän oli heittänyt kaiken toivon kaupungin pelastamisesta.

Turhaan rukoili keisari, että hän saatuaan haavansa sidotuksi tulisi takaisin. Hän kiiruhti Galataan turvaan. Turhaan koetteli keisari täyttää hänen sijaansa. Sen hämmingin, minkä Giustiniaanin haavoittuminen ja pelkurimaisen paon kaltainen peräytyminen synnyttivät, olivat turkkilaiset huomanneet ja kiiruhtivat käyttämään sitä hyväkseen. Muudan janitshari, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan, tunkeutui kolmenkymmenen toverinsa kanssa esiin sinne missä hän huomasi hämmingin. Piiritetyt ottivat nuo päälletunkeutujat vastaan nuolisateella ja kivituiskulla. Tosin puolet turkkilaisista peräytyivät, mutta tuo väkevä janitshari, Hassan oli hänen nimensä, ei horjunut hetkeäkään. Kuolemaa halveksien tunkeutui hän esiin ja nousi muurille. Nyt seurasivat ne, jotka olivat peräytyneet, hänen jäljissään ja tällä kohden heikko miehistö ei jaksanut sitä estää.

Nyt syttyi muurilla mitä raivoisin kamppailu mies miestä vastaan. Mutta jättiläisen kokoisen Hassanin kuolinhetki oli lyönyt. Voimakkaasti lingotettu kivi kaasi hänet maahan ja pian oli hän tapettu. Se lannisti hänen toveriensa rohkeutta ja kohotti samassa määrässä piiritettyjen urheutta. Sisääntunkeutuneet sullottiin maahan paitsi muutamia jotka pakenivat.

Toisillakaan paikoin muuria ei taistelu ollut vähemmän raivoisa, missä se vaati samanlaisia uhreja molemmin puolin.

"Puuvanne" nimisen portin luona tapahtui onneton tapaus. Se oli auki ilman että tiedettiin, miten se oli avattu ja joukko turkkilaisia, jotka sen huomasivat, tunkeutuivat sisälle ja kiipesivät muurille sisäpuolelta. Heidän voitonhuutonsa kuullessaan riensivät heidän ulkopuolella olevat kansalaisensa luokse. Rynnäkkötikapuut nostettiin pystyyn ja he nousivat onnellisesti muurille, joilta puolustajat pakenivat. —

"Turkkilaiset ovat kaupungissa!" Niin kuului huuto pitkin katuja. Kaikki pakenivat pelastautuakseen satamassa oleviin laivoihin. Luottaen erääseen ennustukseen, että kreikkalaiset tulisivat torjumaan turkkilaisten hyökkäykset ja sitten ajamaan heitä takaa aina kaukaiseen Persiaan asti, sulkivat portilla seisovat kreikkalaiset portit, heittivät avaimen mereen ja pidättivät kaupunkilaisia pakenemasta. —

Yhä hurjemmaksi kävi taistelu Romanoksen portilla, jonne turkkilaisten pääjoukko tunki. Keisari koetti hillitä turkkilaisten yhä lähemmäksi vyöryvää virtaa. Hänen sivultaan oikealta ja vasemmalta kaatuivat hänen horjuvan valtaistuimensa ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet. Nyt vetäytyi taistelu enemmän Karsiaan portille päin, jossa sulttaanin toinen, rikkiräjähtäneen sijaan valattama iso kanuuna oli hyvän matkaa särkenyt muuria maata myöten.

Pian kreikkalaiset työnsivät turkkilaiset ulos, mutta sitä kiivaammin ajoivat turkkilaiset taas kreikkalaiset takaisin kaupunkiin, ja hillitsemättömästi virtasi nyt turkkilaisten lauma perästä; ja heitä tuli vallan tulvanaan onnettoman kaupungin sisälle, jossa heidän voitonhuutonsa: "Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa!" levitti lamauttavaa kauhistusta.

Epätoivoissaan keisari huusi ratsunsa selästä uskollisilleen, että he hänen kanssaan ponnisteleisivat virtaa vastaan. Tosin muutamia kerääntyi hänen ympärilleen, mutta yritys jäi onnistumatta. Pakenijoiden virta tempasi hänet mukaansa.

"Voi, eikö siis ole ketään kristittyä, joka minut tappaisi!" huusi keisari epätoivoissaan.

Samassa tuokiossa haavoitti häntä muudan turkkilainen kasvoihin. — Keisari sivalsi häneltä miekallaan pään halki. Sen näki eräs toinen turkkilainen, joka oli keisarin takana. Hän heitti surmansilmukan keisarin kaulaan ja kuolleena vaipui hän hevosen selästä ja hänen ruumiinsa ylitse tulvasi voittoisain turkkilaisten valtava virta. — Se, joka oli hänet tappanut, ei häntä tuntenut ja niin jäi hänen ruumiinsa makaamaan toisten alle ryntääjien jalkojen ja hevosten kavioiden rikki tallattavaksi. Voittajain virtaa ei mikään enää voinut vastustaa. Se tulvasi edelleen hurjina, korkealle kuohuvina aaltoina.

Kaikkiin suuntiin levisivät veriset, mylvivät laumat iskien maahan kaikki mitä heidän tielleen tuli, ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta.

Kaikista keisarillisista rakennuksista he riistivät pois kultaiset vaakunat ja pystyttivät turkkilaiset liput niiden sijalle. Verivirtoja valui kadulla ja valitusta ja voihkinata kuului kaikkialla, kunnes ne päättyivät viimeiseen kuolon korinaan.

Noin kaksituhatta kreikkalaista olivat nuo julmat voittajat lyöneet kuolijaaksi. Mutta kun he huomasivat puolustusväen heikkouden, silloin voitti saaliinhimo kaikki muut vaikuttimet. Olivathan näet orjat hyvä saalis ja jokaisen vangin, niin oli sulttaani luvannut, piti tulla sen orjaksi, joka oli hänet vanginnut. Tästä lähtien ei ketään enää tapettu vaan otettiin vangiksi.

He tunkeutuivat nyt taloihin ryöstämään ja saivat käsiinsä runsaita saaliita. Kaikkialla oli hävityksen kauhistus. Muutamia esimerkkejä vihollisen osoittamasta suuresta urheudesta sulttaani kunnioitti, mutta hän ei voinut olla kaikkialla läsnä jalomielisyyttä harjoittamassa.

Venetsialaiset ja genualaiset laivat pääsivät onnellisesti pakoon kun turkkilaisten laivojen miehistö oli lähtenyt kaupunkiin ryöstämään, eikä heitä näin ollen voitu ajaa takaa. Ei yhtäkään laukausta ammuttu niihin turkkilaisista laivastosta. Olisi ollut helppo asia polttaa ne, ellei kuolontuska olisi täyttänyt kaikkien sydämmiä ja — ellei heidän paolleen niin suotuisa tuuli olisi pullistanut heidän purjeitaan ja auttanut heitä pääsemään valloituksen sanomattomien kauhujen mailta, mutta myöskin tukahuttanut kaikki muut ajatukset.

Kauhistuttavimmalla tavalla ilmeni voittajien raakuus ja villiys onnettoman kaupungin ihanimmassa rakennuksessa, pyhän Sofian ylevässä kirkossa, jolle ei yksikään toinen vetänyt vertoja komeudessa ja kauneudessa, pyhien astiain ja kalujen koristuksissa, eikä rikkaudessa.

On jo ollut puhe Konstantinopelin rahvaan uskomasta ennustuksesta, että nimittäin turkkilaiset pääsisivät tunkeutumaan Konstantinus Suuren patsaalle asti; mutta silloin oli tuleva enkeli taivaasta tuomaan eräälle patsaaseen nojaavalle miehelle tulisen miekan; hänen ympärilleen olivat ristin soturit kokoontuvat ja hänen johtamina voittavat turkkilaiset ja ajavat pakenijoita takaa aina syvälle Persian sydämeen.

Aikaiseen kello kuuden paikoilla, kun jo kuultiin turkkilaisten Allah-huutoja, tunkeutui suunnattomia kansanjoukkoja tuohon komeaan, suurenmoiseen rakennukseen ja täytti sen korkeaa kupoolia ja kattoa myöten. Sitten ovet suljettiin. Jokainen tahtoi, mikäli mahdollista, olla näkemässä, kun enkeli tuli leimuava miekka kädessä: jokainen tahtoi nähdä vihollisen paon ja ratketa ylistämään Herraa, kiittämään hänen jumalallista viisauttaan, jonka kunniaksi pyhän Sofian (= viisauden) kirkko oli rakennettu. Voi herkkäuskoisten kauheaa pettymystä!

Turkkilaisten raivoisista kirveeniskuista särkyivät korkean tuomiokirkon ovet ja villit voittajat tulvasivat pyhäkköön. — Tässä alkoi sarja hirmutöitä, joita kynä ei hirviä kuvaella!

Kaksittain köytettiin nuoret ja vanhat vankien joukosta yhteen ja vietiin pois orjiksi. Ne jotka näyttivät olevan tähän tarkoitukseen kelpaamattomia iskettiin kuolijaaksi, niin että verivirta juoksi Herran huoneen ovesta ja sisällä täytyi nilkkaa myöten kahlata ihmisveressä.

Kuvat revittiin rikki, jumalanpalvelukseen käytetyt puvut ryövättiin, samoin pyhät astiat. Sitten ajettiin hevoset sisään ja ruokittiin niitä, tehtiin tulia ruuan keittämistä varten pyhissä astioissa, eikä ainoastaan saaliin himo ja uskonvimma, vaan myöskin raain vallattomuus ja kauhein turmelus olivat pyhäkköä häpäisemässä.

Sulttaani oli ratsun selässä pashojensa ja virkamiestensä ympäröimänä, mikäli nämä eivät olleet päällikköinä rynnäkköä johtamassa, jäänyt telttansa luo ja katseli Maltepen kukkulalta taistelua.

Kello oli 10 aamulla, kun Halil pasha lähetti hänelle sanan, että kaupunki oli valloitettu ja hänen voittoisa sotajoukkonsa kaikissa osissa sen herrana.

Täyttä laukkaa lähti hän heti seisontapaikaltaan ajamaan Adrianopelin porttia kohden, josta hän loistavan seurueen etunenässä ratsasti sisälle suunnaten kulkunsa pyhän Sofian kirkolle. Kenraalien ja pashojen rivin takana seisoi teltan seinää vastaan painautuneena Haik Tommaso.

Hänen kostoa hehkuva sydämmensä sykähti hänen rinnassaan ja himokkain silmin katseli hän vihreitä lippuja, joiden nähtiin kaikkialla liehuvan navakassa pohjatuulessa.

"Vihdoin viimeinkin on minun kostoni täysi ja ja ihana!" huudahti hän puoliääneen, "ja kun Sofian kirkon päältä kreikkalainen risti kaatuu ja sijaan kohoaa puolikuu, silloin on minun työni täydellinen. Mutta — Tommaso, älä unohda itseäsi!" puhui hän itselleen.

Hän veti leveäteräisen puukon taskustaan, joka riippui pitkin hänen oikeaa säärtään ja viilti syvälti ja pitkälti suurherran teltan vaatteeseen ja vetäen halkeaman reunoja erilleen pujahti hän siitä sisälle. Mutta sitä hän ei ollut huomannut, että musta kapidshi-bashi, joka niin usein oli ystävällisesti irvistäen avannut hänelle teltan esiriput, oli kiiluvin silmin pitänyt silmällä jokaista hänen askeltaan ja tätäkin hänen tekoaan.

Ferik bei, se oli neekerin nimi, oli jo kauan kadehtinut vakoojan sulttaanin luona nauttimaa suosiota ja tsekiineillä täytetyitä kukkaroita, joita Haik sai kavalluksistaan.

Hän ei uskonut Haikista mitään hyvää, ja kun sulttaanin raha-arkun avain oli hävinnyt, ei hän paljon epäillytkään enää, että Haik oli sen siepannut hämmingin aikana ja tietysti siinä tarkoituksessa, että hän tilaisuuden tullen käyttäisi sen aarteita omaksi hyväkseen, ehkäpä jo silloin osaksi oli sen tehnytkin.

Jälkimäistä ei voitu saada toteen näytetyksi, kun sulttaani itsekään ei tiennyt niiden summien määrää, jotka olivat hänen kalliissa arkussaan, varsinkaan, kun jalokivien ja kalliiden helmien määrästä ei mitään puuttunut.

Haik ei tuntenut oikein tarkkaan teltan sisäosia. Hän ei sentähden löytänyt niin helposti tietä sulttaanin omaan kammioon ja menetti siten paljon aikaa.

Tämä viivytys antoi neekerille kylliksi aikaa kätkeytymään niin teltan seinäverhojen poimuihin, ettei terävinkään silmä voinut häntä huomata. Mutta piilostaan piti hän arkkua silmällä ja jokaista sen liikettä joka ehkä aikoi siihen kajota.

Viipyi jokseenkin kauvan, ennenkuin Haik uupuneena ja väsyneenä astui siihen huoneeseen, jossa raha-arkku oli.

Hän kuunteli kauvan aikaa henkeään pidätellen, eikö mitään häiriötä ollut odotettavissa. Kun kaikki pysyi kuolon hiljaisena, meni hän varovasti arkkua kohden, irroitti vyöltään leveän nahkavyön ja laski sen matolle viereensä. Sitten veti hän avaimen esille ja avasi arkun.

Kun hän nosti auki raskaan kannen, pääsi häneltä hiljainen huudahdus hämmästyksestä nähdessään silmäinsä edessä äärettömän paljouden mitä kallisarvoisimpia, kaiken värisiä jalokiviä ja harvinaisen suuria ja puhtaita helmiä.

Siinä oli joukko kukkaroita täynnä kultaa. Mitä tuli hänen ottaa? Jalokivet ja helmet vai kulta? Hän mietti. Korkeampi oli jalokivien ja helmien arvo, kun ehkä yhden ainoan arvo oli suurempi kuin kaiken rahaksilyödyn kullan, joka oli näissä kukkaroissa.

Tuokion miettimisellä oli hänen vaalinsa ratkaistu. Kalliimpiarvoinen veti hänen sydäntänsä puoleensa ja hän sieppasi ensin kourallisen jalokiviä ja työnsi ne vyöhönsä, sitten tuli helmien vuoro. Mutta vyöhön mahtui vielä koko joukon enemmän.

"Miksikäs ei kultaakin?" kysyi hän itseltään ja työnsi kukkaron toisensa perästä vyöhönsä; sitten pujotti hän vahvan hihnan silmukoiden lävitse sulkien siten vyölaukun kiinnittääkseen sen nyt ruumiinsa ympärille.

Mitä piti hänen tehdä? Haik oli väkevämpi kuin hän. Tappeluun hänen kanssaan hän ei voinut antautua. Suuren virheen oli hän tehnyt, sitä hän ei nyt salannut itseltään, että hän yksin oli seurannut Haikia. Jos hänellä olisi ollut apulaisia ja niitä oli hänellä suurherran orjien ja teltan vartijain joukosta saatavissa kosolta, silloin olisi hän voinut saada varkaan kiinni itse työssä. Nyt oli tarpeen nopea päätös, ratkaiseva teko, eikä se voinut tapahtua muuten kuin lyömällä Haikin pään poikki yhdellä noita taitavia iskuja, joita hän osasi niin mestarillisesti antaa. Sitten vasta voi hän huutaa niitä, joita hän ei ollut tullut ennakolta kutsuneeksi vieraiksi miehiksi.

Kuulumattoman hiljaa selvittäytyi hän irti poimuistaan, paljasti miekkansa ja astui Haikin huomaamatta suurherran kammion pehmeitä mattoja myöten hänen taakseen.

Kimakka kauhistuksen kiljahdus pääsi pahantekijältä, ja pannen kätensä ristiin hän huusi: "Anna armoa, Ferik bashi! puolet olkoon sinun!"

Mutta vielä ennen kuin tuo konna ehti sanaakaan sanoa tai hievahtaakkaan, suhahti kapidshi-bashin tuomiomiekka ilman halki, rikollisen pää vierähti matolle. Verisäde seurasi suurherran pyövelin iskua. Häntäkin oikein pöyristytti ja hän peräytyi työntämään syrjään huoneen oviverhot ja huusi kovalla äänellä apua.

Tuokion kuluttua tunkeutui orjia, päällysmiehiä ja vartioita huoneeseen. Hekin peräytyivät kauhistuen näkyä, joka heille tarjoutui.

"Se on kavaltajan palkka", sanoi kapidshi-bashi osoittaen mestattua ja kertoi heille, mitä oli tapahtunut viime puolen tunnin kuluessa.

Sellainen konnamaisuus inhoitti heitä kaikkia. Orjat tahtoivat viedä ruumiin pois; mutta kapidshi-bashi ei sallinut sitä. Kaiken piti jäädä semmoisekseen ja Ferik bashi jäi palatsipalvelijain kanssa vartioimaan huoneen ovella, kunnes suurherra palaisi; sitten, sen hän sanoi heille kaikille, aikoi hän kutsua heidät, tapahtuman ensimäiset vieraat miehet, todistamaan siitä suurherralle, jonka luottamuksen Haikiin he kaikki tunsivat.

VIIDES LUKU.

Adrianopelin portin kautta oli sulttaani ratsastanut kaupunkiin; mutta täällä voi hän vaan käyten ajaa eteenpäin; sillä kadut olivat ruumiita täynnä, ei ainoatakaan haavoitettua näkynyt. Kuolema oli saanut kamalan sadon ja voittajain vimma.

Sulttaaniin se ei tehnyt mitään vaikutusta. Hurja voitonriemu välkkyi hänen silmistään, mutta ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan. Ihanaa Sofian kirkkoa kohden hän ohjasi ratsunsa, jonka kaviot olivat punaiset kaduille kaatuneitten verestä. Hän pysähtyi Sofian kirkon avonaisen pääoven eteen. Ihaellen katseli hän suurenmoista kirkkoa, kristillisen rakennustaiteen mestariteosta. Hän laskeusi sitten hevosen selästä, nousi ylös marmoriportaita ja astui ihanaan temppeliin.

Ensimäinen, minkä hän näki, oli turkkilainen sotamies, joka valtavassa uskoninnossa särki lattian marmorilevyjä.

"Miksi sinä niin teet?" ärjäsi hänelle sulttaani suuttuneena sellaisesta raakuudesta.

"Uskon tähden teen sen!" kuului turkkilaisen uhmailevalla äänellä antama vastaus.

Vihoissaan tempasi sulttaani käyrän sapelinsa tupesta ja huima isku rankaisi tuota epäkelpoa, joka kuolettavasti haavoitettuna laahattiin ulos.

Vielä kerran loi hän ihailevan katseen ympäri kirkkoa, sitten käski hän erästä läsnäolijaa: "Nouse saarnastuoliin ja lue profeetan uskontunnustus". Tämä totteli ja syvään kumartuneena, kädet ristissä rinnalla, mumisivat sulttaani ja kaikki hänen seuralaisensa tunnustussanat hänen perästään.

Sitten astui hän alttarin luo, kiipesi sen päälle ja toimitti rukouksensa. Niin oli ihana Sofian kirkko vihitty Islamin moskeijaksi, samoin kuin Konstantinopel oli lakannut olemasta ja siitä lähtien Istampulin nimellä oli moslemilaisen maailman pääkaupunkina.

Rukouksen jälkeen käski sulttaani noutaa Luukas Notaraksen, keisarin suurherttuan ja ensimäisen ministerin, jonka hänelle oli sanottu saadun vangiksi.

Hän syyti hänelle silmät korvat täyteen syytöksiä kaupungin puolustuksen tähden. Notaras vastasi hänelle arvokkaasti ja pelottomasti.

Silloin astui esiin kaksi sotamiestä, jotka sanoivat nähneensä hänet, toinen haavoitettuna, toinen kuolleena.

Sulttaani käski tuomaan itselleen keisarin pään. Mutta se ei ollut niinkään nopeasti ja helposti tehtävissä, sillä sotamiehet eivät tienneet tarkalleen sitä paikkaa, missä keisari oli kaatunut.

Vihdoin he kumminkin löysivät ja tunsivat hänet hänen jalassaan olleista koruompeluksilla kirjailluista kengistään. Pää erotettiin ruumiista ja vietiin Aja Sofiaan.

Syvästi järkytti tämä näky Notarasta. Hän tunsi keisarin kasvonpiirteet ja vakuutti sen olevan keisarin pään.

Sulttaani käski nostamaan pään Konstantinuksen patsaan nenään, jotta jokainen sen näkisi, mutta ruumiin käski hän haudata kunniallisesti.

Notarasta hän rohkaisi ja sanoi aikovansa asettaa hänet hallituksen etupäähän ja jättää kaikki virkamiehet paikoilleen. Mutta kuinka vähän näillä vakuutuksilla oli arvoa, sen osoitti seuraava päivä, jolloin sulttaani, kun hänen nauttimansa viini oli päästänyt valloilleen hänen luontaisen villiytensä, mestautti Notaraksen ja kaikki virkamiehet, joiden nimet hän edellisenä päivänä oli kirjoittanut muistiin.

Voitonpäivän aurinko oli laskemaisillaan, kun sulttaani nousi ratsunsa selkään ja seurueineen ratsasti hitaasti pitkin katuja. Kaikkialla raivosi vielä ryöstö taloissa ja murha ja kaikkinainen hävityksen kauhistus niiden kintereillä; mutta sulttaani ei siitä välittänyt. Hänhän oli antanut joukoilleen luvan ryöstää; mitenkäpä hän olisi voinut heitä hillitä, vaikka hän olisi sitä ehkä milloin tahtonutkin? Mutta veren, ruumiiden ja hävityksen näkeminen yhdessä voitonriemun kanssa ikään kuin saivat hereille kaiken hänen hurjuutensa, joka nyt valtasi ja vallitsi hänen sielunsa. Maltepen kukkulaa kirkastivat ilta-auringon viimeiset säteet, kun hän pysähtyi telttansa eteen.

Kapidshi-bashi Ferik astui häntä vastaan, kumarsi villaista neekeripäätään hänen edessään ja sanoi: "Korkea padishah, kuule orjaasi, ennenkuin astut jalallasi telttasi kynnyksen yli, sillä hirmutöitä on tehty, loukattu sinun luottamustasi ja sinun aarteitasi ryöstetty!"

Hurjasti katsoa tuijotti sulttaani neekeriin, jolle sääli oli tuntematon ja joka oli herransa sokea välikappale. "Mitä sinä puhut?" huusi hän. "Oletko sinä menettänyt järkesi? Kuka on minun luottamustani loukannut? Kuka on minun aarteitani ryövännyt?"

"Vai Haik?" huusi sulttaani ja hänen tumman punasen poskensa nähtiin kalpenevan.

"Hiljaa!" käski padishah. Mutta Ferikille hän antoi merkin kertoa, mitä hän tiesi.

Tämä alkoi siitä, että Haik oli varastanut suurherran yksityiskassan arkun avaimen. —

Sulttaani keskeytti häntä käskien kädenliikkeellään häntä vaikenemaan. Hän mietti jonkun aikaa, sitten hän huudahti: "Se ajatus ei juolahtanut mieleeni! Mutta sinä olet näen mä päässyt totuutta lähelle!" — Hän vei kätensä korkean otsansa yläpuolelle turbaaninsa timanttisolkea kohden ja sanoi katkerasti: "Enkö minä siis voi kehenkään luottaa?" — Sitten hän yhä hevosen selässä istuen antoi neekerille merkin jatkaa.

Tämä pääsi kertomuksessaan teltan seinämän halkiviiltämiseen asti, — silloin puuttui sulttaani hänen puheeseensa: "Siinähän se roisto seisoi. Se on totta!" —

Neekeri jatkoi kertomustaan. Kun hän tuli siihen hetkeen asti, jolloin hän itse riensi telttaan kätkeytyäkseen sinne, huusi sulttaani:

"En tiedä sitä itsekään, korkea padishah", vastasi neekeri, "mutta minulla oli se jo kauvan. Olihan hänen kostonhimonsa hehkuva, viekkaudessa hän oli petoeläimen vertainen, arkuudessa jänistä arempi ja notkeutensa ja liukkautensa puolesta ankeriaan kaltainen. Sen lisäksi hänen katseensa oli häilyvä ja epävarma, eikä hän sietänyt toisen terävää katsetta. Hänen ahneutensa sinä tunnet paremmin kuin minä. Missä on olemassa sellaiset merkit, siinä ei ole kaikki niinkuin pitää olla, jos luottamuksen mieli juurtua. Mutta tunnethan sinä sitäpaitsi sananlaskun: Kreikkalaisen uskollisuus ja armenialaisen rehellisyys ovat yhtä harvinaisia kuin vesi hieta-aavikolla."

Sulttaani nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi. "Kerrohan loppuun!" sanoi hän.

Neekeri kertoi nyt, miten Haik meni sisälle siihen teltan osastoon, joka muodosti sulttaanin salaisen kammion, jossa raha-arkku oli. Hän kuvaili niin elävästi, niin vilkkaasti, että sulttaani itsekin suuttui silmittömästi ja kun neekeri mainitsi avaimesta, huudahti hän: "Siis hänellä oli se kumminkin?"

"Oli kuin olikin", jatkoi neekeri, "ja sillä hän avasi arkun kannen. Mutta kun hän näki jalokivet ja helmet, jotka minun silmäni ensi kerran näkivät siinä hänen kädessään, silloin näytti hän punnitsevan, olisiko viisaampaa ottaa ne, vai kultaa; mutta hänen ahneutensa valitsi arvokkaammat. Hän työnsi ne nahkavyöhönsä ja kun ne ottivat vähemmän tilaa, tunki hän siihen myös tsekiineillä täytetyitä kukkaroita, kunnes vyölaukku tuli täyteen".

"Entä sinä, Ferik, mitä sinä teit? Annoitko sinä hänen saaliineen livistää tiehensä?" kysyi sulttaani melkein pelokkaasti.

"Herra, sinun orjasi tuntee velvollisuutensa", sanoi neekeri voitonriemusta loistaen; "mutta minä arvelin, että Haik oli väkevä kuin jalopeura ja julma kuin tiikeri. En voinut ryhtyä hänen kanssaan taistelemaan, joutumatta allekynsin, joten tuo roisto olisi saanut pitää ryöstämänsä saaliin, sillä apua minulla ei ollut odotettavissa."

"Ja mitä sinä teit?" huusi sulttaani, kumartuen suurimmassa jännityksessä satulansa nupin yli eteenpäin ja tuijottaen neekeriin. "Mitä varten sinulla on terävä miekkasi?"

"Herra, sitähän minäkin sanoin itselleni siinä tuokiossa; minä hiivin hänen taaksensa ja hänen päänsä vierähti sinun huoneesi matolle!" —

"Sinä olet hyvin tehnyt!" sanoi hän sitten hitaasti. "Uskottomuus lyö omaa herraansa, se on ijäti toteutuva totuus."

"Ja kaikki on jätetty paikoilleen semmoisenaan", jatkoi neekeri, "jotta sinä, korkea herra, voit omin silmin nähdä."

"Pois, pois!" huusi sulttaani kiivaasti. "Pitääkö veren ja ruumiiden ahdistaa minua sille divaanille saakka, jolla haen lepoa? Pian, pian, orjat, puhdistakaa kaikki, jotta voin astua sisälle näkemättä tuota kurjaa miestä, joka on tehnyt itsensä syylliseksi niin suureen uskottomuuteen!"

Kun orjat riensivät pois, kääntyi hän seurueensa puoleen ja hän katsoa tuijotti suoraan Halil pashaan puhuessaan: "Eikö se ole ruhtinasten kirous, että uskollisuus heitä kohtaan ja totuus heidän korvilleen ovat harvinaisia, kuin kirkas vesilähde erämaassa? Jumala on suuri ja vanhurskas! Tässä näkee hänen sormensa! Uskottoman ja pahantekijän tavoittaa varmasti hänen kätensä ja koston miekka riippuu hiuskarvasta hänen päänsä päällä. Se osuu siihen varmasti. Voi sitä, joka pahoin tekee ja luopuu Jumalan teiltä!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KONSTANTINOPELIN VALLOITUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.