The Project Gutenberg eBook of Ants Raudjalg: Virolainen kertomus, by Aino Kallas

Niillä tienoin pohjois-Liivinmaata on paljon pieniä umpijärviä, rämerantaisia suosilmiä.

Kuin silmiä, jotka tuska on pusertanut pisaroita täpötäyteen, — nämä kyyneleet vaan eivät koskaan valu.

Kerran ne kai ovat kaikki olleet yhteydessä keskenään, iloinen, kirkas reitti on vesiään itää kohti vieritellyt. Mutta aikojen kuluessa ovat yhdistävät joet kuivuneet, järvet eristyneet toisistaan ja samalla pinta-alaltaan pienenneet. Niitten välille on muodostunut vesihyllyviä kannaksia, joissa vielä kauan eroittaa yhdistävän joen uoman, — joissa vesiliskot viihtyvät ja kalpeateräinen suovehka kasvaa, ja vesikasvien peittämissä, seisovissa lätäköissä sammakkojen kutu ajelehtii ja kurnuttava kuoro kuuluu. Kuivimmille mättäille kyhäävät suokuovit viheliäiset pesänsä, joita suojellakseen ne ilmassa kirkuen häätävät pois häiritsijää.

Järvet itse ovat keskeltä upposyviä, heinärantaisia, kalaisia kuin parhaat kalasumput. Mutta kaloilla on tympeä mudan maku, joka poistuu vasta, kun niitä on lähdevedessä lioitettu.

Pienemmillä järvillä, jotka nopeimmin ovat tuomitut tukehtumaan, on kiiltävä kate lumpeenlehdistä, ja lumpeenkukat kelluvat hiljaa kuin puoliunessa vihreässä äänettömyydessä.

Loivilta kukkuloilta, joina maa nousee ja laskee, näkee usein kolme järveä yhtaikaa. Itsepintaisesti pysyy kolmiluku, järvet vaan vaihtelevat.

Suo on joka paikassa, siellä, missä sitä vähimmin aavistaa. Korpiryteikössä se äkkiä ilmestyy punaisenruskeana lietteenä naavakuusten juurilla, — kukkaisilla niityillä se pursuu salaisena pohjavetenä mättäiden välitse.

Ants Raudjalg syntyi suvisena sunnuntaina, rukiin äsken heilimöittyä, päivien käännyttyä puolta tiimaa lyhemmiksi.

Syntyi Jumalan tunnilla, kirkon aikaan, isänsä, lukkarin ja pitäjänkoulunopettajan, Mihkel Hesekiel Raudjalan, ollessa poissa kotoa, virantoimituksessaan kirkossa.

Yhdeksän kymmenestä olisi Mihkel Raudjalan asemassa kotiin jäänyt, Mihkel Raudjalg kuunteli velvollisuuden kutsua, muisti virkalupaustaan ja meni.

Pitäjäntuvan porstuassa hän koetteli solmita kaulahuiviaan, mutta työkömpelöt kädet tapailivat turhaan huivin solmuja, huivi liestyi, huiskahti sormista, kunnes hän vihdoin tuskastuneena sen silleen jätti.

Pitäjäntuvalla hän järjesti sinne saapuneen postin, eroitteli papille tulevat kirjeet ja nosti kirkonkirjat pöydälle. Tuontuostakin hän tapasi kätensä takin taskua kopeloimasta.

Hän oli tiukka tupakkamies, mutta jätti aina kirkkoretkellä piippuvehkeensä kotiin, ettei joutuisi kiusaukseen.

Ehtoolliselle pyrkijöitä ilmestyi ovipieleen. Raudjalg pani silmälasit nenälleen ja availi kirkonkirjaa.

Raudjalan sinertävät, mustakulmaiset silmät pysähtyivät, heräsivät hajamielisyydestään.

Raudjalg tuumaili tuokion, taisteli kaikki hajoittavaa levottomuutta vastaan, joka uhkasi sumentaa ajatukset.

"Mäe Priidu Allik, — hänen vaimonsa Viiu, — tyttäret Leeni ja Liisa
Vilhelmine…"

"Liisa Karoline", kertasi Raudjalg. Hänen silmänsä pysähtyivät mieheen, kuitenkaan häntä katsomatta.

Hänellä oli erinomainen muisti, hän tiesi ulkoa useimpain pitäjäläisten nimet, kirkonkirjoihin vilkaisematta.

Hän aikoi mennä eteenpäin, mutta muisti yhtäkkiä jotain, katseli uteliaana ja tarkkaavasti kellonsoittajaa ja tarttui häntä rintapielestä.

Nähtävästi hän aikoi sanoa jotain, mutta ei tahtonut samalla itseään ilmaista.

Hän tempaili neuvottomana kellonsoittajan takin nappia, molemmat olivat hämillään.

"Kuinka sinä nyt tulet toimeen ilman vaimoihmisen apua?" Raudjalg sai sanotuksi hiki otsalla.

Samalla häntä suututti kysymyksensä, hän ymmärsi ja muisti jutut kellonsoittajasta, joka jäätyään vaimonsa kuoltua yksin viiden orvon kera, itse teki kaikki talon työt, keitti ruuat, lehmät lypsi ja lasten vaatteet paikkasi.

Raudjalg tunsi, että kellonsoittaja luuli naisväenpuuhiaan pidettävän naurettavina ja sentähden loukkautui hänen kysymyksestään.

Mutta se oli sittenkin ainoa keino päästä siihen kysymykseen, jota koko kierros oli tarkoittanut.

"Lapsivuoteeseenhan vaimosi kuoli?" hän sanoi, itse peljästyen tuskaa, jolla kysymys häntä kouristi.

"Lapsivuoteeseenhan se…" vastasi kellonsoittaja vastenmielisesti, tapulia katsellen.

Raudjalg meni lehterille. Velvollisuus oli hänelle niin kivenluja käsite, että siihen löivät siipensä siruiksi kaikki muut halut.

Päävirsi oli kymmenen säkeistöä pitkä, hän veisasi ne kaikki, vaikka urut hankittua olisi yhdessäkin ollut kyllin. Mutta Raudjalg oli tehnyt virkalupauksensa aikana, jolloin urkuja ei vielä ollut.

Kun saarna oli päättymäisillään, pujottautui urkuparvekkeen penkkien välitse huivipää tyttö.

Raudjalg kohotti päänsä äänettömässä jännityksessä, pahimpaan valmistuneena.

Suuri ilo syöksyi sydämeen, ikäänkuin ovista ja ikkunoista, lakaisi tieltään epäilykset ja etsi ulospääsyä.

Raudjalg ei malttanut silmätä virren numeroa, oli yksi ainoa virsi, jota hän tällä hetkellä tahtoi soittaa.

Päästyään toiseen säkeistöön sai Raudjalan kaunis, syvä ääni sellaisen kantavuuden ja iloisuuden, että se vakuutti välinpitämättömimmänkin.

"Üks laps on meile sündinud — — —" niin yhtyi siihen koko kirkkoväki, veisatakseen jouluvirttä poutaisena, helteisenä suvisunnuntaina.

Hauskin koko talossa oli tietysti isän huone, mutta siellä piti olla hiirenhiljaa, muuten sai kuulla: "Ants, mene katsomaan, etteivät vasikat ole puutarhassa", tai muuta samantapaista. Isän huone oli koulutuvan takana, ja sitä sanottiin lyhyesti takakamariksi.

Katossa oli lystinmoisia kuvioita, jotka sadevesi katon läpäistessään oli piirtänyt, aivankuin ruskeita, koukkuisia sormia kynsineen päivineen.

Seinällä riippui Venäjän kartta, josta isä punaisella viivalla oli eroittanut Itämeren maakunnat.

Nurkassa oli isän oma veistämä kaappi, jossa säilytettiin rahaa ja arvopapereita. Siellä oli muun muassa kaksi hopearuplaa, jotka Ants oli saanut kummeiltaan ristiäisikseen. Isä näytteli hänelle niitä joskus ja pani pöydälle hyrränä kieppumaan.

Joskus isä antoi Antsille "ison kirjan". Ants istui puusohvalla ja tavaili hiki hatussa. Se oli käsinkirjoitettu, ja kannet olivat neliskulmaisista, kirjavista papereista liimatut. Siinä oli kaikkea, mitä ajatella saattaa: vanhentuneita uutisia Krimin sodasta, "paras ja huokein keino musteen valmistamiseksi", palvelijoitten päästökirja, "hirveä luonnonihme eli yhdeksänpurstoinen merikäärme" ja niin edespäin loppumattomiin.

Ensimäisiä kertomuksia, mitä Ants kokoon tavaili, oli jännittävä kuvaus, "kuinka engelsmanni Pärnun alla kävi".

Ison kirjan vieressä hyllyllä oli toinen ohuempi, sinikantinen vihko, jonka kansikirjoitus kuului:

"Mihkel Hesekiel Raudjalan muistiinpanot opetukseksi ja muistoksi hänen lapsilleen ja jälkeläisilleen."

Ants kykki sohvan nurkassa ja katseli isää. Isän nenä oli käyrä, ja ylähuuli paljaaksi ajeltu sekä pitkä, leuan alla tiheni parta, joka harvoina haituvina poskia reunusti. Tukka oli sileällä sivujakauksella.

Isän suonikas käsi liikehti paperilla, Ants näki ikäänkuin paljasoksaisen puun, joka haaraantui joka taholle. Isä osoitti puun tyveä.

"Niin, — siinä sinä olet. Se on sinun sukupuusi, tämä. Kaikki oksat ja haarat yhtyvät sinuun."

"Nämä ovat sinun esi-isiäsi. Näin paljon on ihmisiä tarvittu, että saataisiin syntymään tuommoinen pojan naskali."

Ants katseli puuta ja sen haaroittuvia oksia, hänestä oli ihmeellistä itse olla puun keskuksena, kaikkien koukeroisten oksien päämääränä. Hänestä tuntui, kuin eivät puun kaukaisemmat oksat voisi tietää hänestä mitään, niinkuin niillä ei olisi aavistustakaan, että yhtyisivät tyveen, joka merkitsi pientä poikaa. Ja kaikkia niitä oli tarvittu, että hän olisi olemassa, ei yksikään oksa saanut puuttua, ketju oli eheä ja päättyi häneen.

"Tänään ristittiin Pyhän Kolminaisuuden nimeen rakas poikamme, esikoisemme, jolle Pyhässä Kasteessa annettiin nimi Ants Mihkel, joka ensimäinen nimi on Herrassa nukkuneen isävainajani mukaan. Kummit lahjoittivat tässä tilaisuudessa äsken ristitylle kaksi ruplaa, viisikymmentä yksi kopeekkaa, kaikki hopeassa, (paitsi tietysti kopeekan kappale)."

"Sisareni Ann, naimisissa Väljaotsan isännän kanssa, oli jo varhain joutunut perkeleen pauloihin, joka meitä kaikkia vaanii. Synnytettyään lailliselle aviomiehelleen kolme lasta, täytettiin hänen sydämensä lihallisella rakkaudella omaa renkiään Jüri Nilbeä kohtaan, jolle hän synnytti neljännen lapsensa. Mutta vielä väkevämmäksi kävi kiusaajan ääni heissä, kunnes edellä mainittu Jüri Nilbe sisareni Ann'in suostumuksella otti hengiltä Väljaotsan Peeterin. Josta teosta heidät kirkolla julkisesti kaakinpuussa ruoskittiin ja Siperiaan lähetettiin. Tämän kaiken olen kirjoittanut tähän yhdeksi kauheaksi varoitukseksi, murheella täytetyllä sydämellä sisareni tähden, toivoen hänen viimeisellä hetkellään, josta tosin en mitään tiedä, mielensä muuttaneen ja armosta osalliseksi tulleen."

Antsista tuntui, kuin olisivat isän kauniit, pystyt kirjaimet tässä kohden raskaasti ja epätasaisesti paperille piirtyneet.

"Onko minulla muitakin tätejä, paitsi Kadri-täti ja Metsanurgan täti ja
Auduman täti… Onko Ann tätikin?"

Ants oli silloin jo vuoteessaan, joka alkoi käydä hänelle liian lyhyeksi, niin että hän makasi sääret sykkyrässä.

"En minä siitä niin, että sen otit, mutta miksi koetit kierrellä, — se minua pisti", sanoi isä.

Isän sisaruksia oli alkujaan ollut täysi tusina, vaikka he sitten olivat hajaantuneetkin joka ilman suunnalle, suurin osa kuitenkin lähipitäjiin.

Isällä oli aikoja, jolloin joku monista sisaruksista äkkiä muistui hänen mieleensä, ilman mitään aiheuttavaa syytä. Hän alkoi ajatella jotakuta veljeä tai sisarta lakkaamatta, tunsi levottomuutta ja edesvastuun painoa. "Nyt velimies taas tarvitsee minua", hän sanoi äidille. Vihdoin kerääntyivät huolet kukkuralleen, isä valjasti hevosen ja lähti veljen luo.

Kerran oli Ants hänen mukanaan tällaisella retkellä, ja siitä jäi hänen mieleensä kummallinen ja sekava kuva. Hän muisti selvästi isän kasvot, vaikka ei olisi voinut sanoa, missä kohden isä oli istunut, joka tapauksessa niin, että tulenpaiste niihin sattui. Ulkona oli ollut hyvin kylmä, isän posket ja korvalehdet punoittivat, ja leukaparran haivenista suli huurre. Isä puhui koko ajan, ensin hyvin lempeästi, mutta kun toiset kasvot yhä pysyvät kovina eivätkä ota heltyäkseen, niin tulee isänkin ääneen terästä. Ants ei ymmärrä mitään, sillä he puhuvat tuvan toisessa päässä, mutta hän tuntee, että setä on tehnyt jotain pahaa, ja että isä nuhtelee siitä… Ulkona pyryttää, mutta sitä ei voi nähdä, sillä ikkunat ovat jäässä, — kaikki on pehmeää hämäryyttä ja sulavuutta, isän äänikin on sulattava…

Vihdoin laukee kovissa kuuntelevissa kasvoissa pingoitus, mutta isä puhuu yhä pehmeämmin. Sedän vaimo nyyhkyttää.

Silloin isä nousee, pyyhkäisee märkää tukkaansa, hymyilee koko suulla, niin että terve hammasrivi välkkää: "hyvästi nyt täksi kertaa!" Paluumatkalla Ants senverran kurkistaa vällyjen alta, että näkee tien ohessa mustanpuhuvan, humisemattoman mäntymetsän, jonka harteilla on harmaata lunta. Ja hän nukkuu lämpimiin nahkasiin siinä varmassa vakuudessa, että isä tietää ja näkee kaikki.

Joskus, vaikka hyvin harvoin, avasi isä nurkkakaapin ja otti sieltä esiin värillisiä paperirahoja sekä kaksi kirjavaa, kotkapäistä paperia, joitten liepeissä oli irtileikattavia lippuja.

Syys- ja maaliskuussa oli isä tavallisesti levoton, käväisi monta kertaa päivässä kaapillaan, otti esiin kotkapääpaperit, käänteli ja katseli niitä. Antsin piti joka päivä käydä pappilassa kysymässä, oliko posti tullut.

Ants kuuli, kuinka isä alituisesti puhui äidille jostain voitosta, kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, ja kuinka äiti nauroi tai toisinaan härnäsi isää, kävipä joskus kärsimättömäksikin, jolloin isä ikäänkuin häpeillen loittoni.

Mutta illalla isä taas otti puheeksi paperit. Ants makasi välihuoneessa ja kuunteli, isän ja äidin vuoteen reunalla paloi kynttilänpätkä, ja varjot vaelsivat suurina seinällä. Vihdoin se sammui, sittenkin kuului pimeydestä yhä isän selittelevä ääni.

Mutta isä yhä kertoi kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa, määrättömästä kultaläjästä, rikkauden vuoresta, josta voisi koko maailmaan siunausta ja onnea siroittaa, jos hänen, Mihkel Hesekiel Raudjalan käsi pääsisi kiiltäviä kolikoita pyörittämään.

Ja isä, joka vaan kertomistaan kertoi, mitä tekisi, jos raha-arpajaisissa voittaisi korkeimman voiton, kaksisataa tuhatta ruplaa.

Kouluja isä perustaisi, kauniita, suuri-ikkunaisia ja korkeaseinäisiä taloja rakennuttaisi, järvien rannoille ja jokien varsille. Hänen kouluissaan kävisivät lapset puhtain pukimin ja sileiksi suituin hiuksin, ei valittaisi vatsa tunnin kuluessa tyhjyyttään, sillä alati kiehuisivat suloista höyryä henkäisevät liemipadat. Ilmaiseksi hän kaiken jakaisi, köyhinkin irtolaislapsi pääsisi hänen opetuksestaan osalliseksi. Ja rukoilisi keisaria, suurta hallitsijaa, Jumalan nimiin palvoisi, että antaisi keisari lapsiin tiedot äidinkielellä istuttaa, hän puolestaan antaisi kaikki kaksisataa tuhatta ruplaansa.

Niin isä öisin kouluja perusteli, ja niitä kasvoi kuin sieniä sateella, isän kaksisataa tuhatta ruplaa lankesivat kultasateena maahan, ja kohta iti kouluja kaikkialla. Koko maa oli niitä täynnä, ja kaikki maan asujamet hyviä ja viisaita.

Hän näki isän piirteitten kummasti pingoittuvan ja äidin kääntyvän takan äärestä ja huolestunein katsein seuraavan isää. Isä meni suurin askelin takakamariin ja sulki oven, he äidin keralla molemmat kuulivat, kuinka lukko naksahti.

Mutta äiti vaan tyynesti puuroaan hämmenteli, hyräili sitä tehdessään, vahvat käsivarret puolipaljaina tulen valossa. Antsin oli turvallista olla äidin läheisyydessä ja katsella, kuinka hän nosti nokisen padan lieden äärelle.

Illalla isä ilmestyi, vältti katsoa äitiin, mutta hääri koko ajan hänen ympärillään.

"Amalia, missäs sinun kenkäsi ovat, — eikö ne tarvitsisi uusia puolipohjia?"

Mutta äiti ja Ants iskivät silmää: he tiesivät, ettei isä ollut voittanutkaan kahtasataa tuhatta ruplaa.

Pari kertaa vuodessa tuotiin isän luo pieniä kuusikuisia lapsilylleröitä, jotka täyttivät koulutuvan kirkunallaan. Kun isä terävällä veitsellä niitä käsivarteen tuikkasi, parahtivat ne kahta kauheammin, mutta kun isä sitten kutitti niitä nenään ja leukaan liuhuparrallaan, nauroivat ne veitikat.

Yhteen aikaan, kun pappi sairasteli, kävi isä joka päivä vuoden mittaan kansliahuoneessa suureen suunnattomaan kirjaan kirjoittelemassa. Ants, joka muuten aina oli isän takin liepeissä, ei mennyt sinne mielellään mukaan, siellä oli kylmänkostea uho ja seinät kiilsivät harmaata märkyyttä, joka talvella vetäytyi valkeaan kuuraan. Isäkin siellä alinomaan nosteli ja muutteli jalkojaan, niitä vetäisi kuin veitsellä ja alkoi hiljakseen porottaa. Kotiin tultua pani isä äidin niitä väkiviinalla hieromaan, niitä kolotti, äiti sanoi sen tulevan kosteudesta.

Kun isä toi kotiin uuden uutukaisen setelirahan ja näytti sitä äidille, ei äiti ensin vastannut mitään, vaan sävähti tulipunaiseksi, kuivasi sitten kätensä ja lähti isän jälkeen takakamariin. Ants raappi kynsillään jäätä tyhjän koulutuvan ikkunaruudusta.

Hän kuuli isän sanovan jotain hyvin lauhasti ja sovinnollisesi, sitten äidin kiivaasti ja ärtyneesti kuiskaavan.

"Että veisitkin mokomat kerjäläislantit takaisin… sen vaivaisen kymmenruplasen takiako nyt hankit luuvalon jalkoihisi, — viskaisit papille vasten silmiä, — että kehtaavatkin."

"Eikö mitä — kaippa minun työni ei sitten suuremman arvoinen ollutkaan. Ihka uusi raha — vasta painettu — tämän vuoden leima, — katso toki, Amalia."

Äiti tuli hetken päästä takaisin, silmät itkettyneinä; Ants ymmärsi, että isä oli päässyt voitolle, ja lakkasi ruutua raappimasta.

Isä piirteli hautaristeihin kirjoituksia, milloin mustalla, milloin valkoisella, joskus erinomaisissa tapauksissa kullalla. Antsia huvittivat varsinkin suuret kirjaimet, isä teki ne hyvin mutkikkaiksi ja kiehkuraisiksi, hänen kielensä kiertyi huulten välissä koko ajan sitä myöten kuin kirjainkin. Joskus määräsivät omaiset hautakirjoituksen, useimmiten kysyttiin isältä neuvoa. Isä rakasti pitkiä ja koreita kirjoituksia, kuten tällaisia: Tässä lepää Herransa rauhassa ja odottaa iloista ylösnousemusta…

Isä ei talossaan käsityöläisiä kysynyt eikä tarvinnut. Itse oli oma seppänsä, suutarinsa, kirjansitojansa, kaikessa yhtä kätevä. Joka työhön tarvittavat kojeet oli hänellä varalla, niitä hän säilytti ullakolla ja kävi tarpeen tullen noutamassa.

Ullakolle vei etehisen laesta aukko, johon päästiin tikapuitse. Antsin pienet vesisaappaat kiipesivät ketterästi isän raskaitten rauta-anturoitten jäljestä.

Ensin ei ullakolla eroittanut mitään, mutta kun silmä tottui, selkeni keskellä savupiipun valtava haahmo, jota pitkin pienet kalkkijyväset kierielivät. Seinämällä oli rivissä kymmenkunta mehiläispesää, pieniä, keltaisia taloja. Ne olivat talvehtimassa, ja kun rystösellä kopahutti, vastasi niistä uninen, kumea surina.

Äidin puolen miehenmitan korkuinen kapiokirstu oli peräseinällä, se loksahti lukkoon lystillä, maiskahtavalla tavalla. Se oli täynnään äidin kutomia, pitkiä, kirjavia vöitä, itsevärjätyistä, itsekehrätyistä langoista, kirjavasäärisiä sukkia ja kuviokutoisia kintaita, — kaikki äidin tyttö-ajan töitä.

Orsilla oli levällään kattopäreitä ja riippui hevosluokkia sekä kynttiläntekovehkeet.

Ants piiloutui savupiipun muurin taakse, mutta isä kopeloi hänet sieltä käsiinsä ja nosti istumaan vanhan mankelin kivien päälle.

"Sen puun minä istutin, kun sinä synnyit", sanoi isä ja kumartui samalla etsimään sepänkojeitaan.

Katolla kävelivät kottaraiset, jotka äsken olivat palanneet pesäpönttöihinsä.

Kun isä koulupoikien mentyä iltapäivin töitään näperteli, istui Ants vieressä ja oli tekevinään työtä hänkin, ompeli nahanpalasista pikkuruikkuisia kenkiä ja pani ne lestille tai nitoi pienen pieniä kirjoja, — niinkuin isä.

Isä kertoili raamatullisia tapahtumia. Isän mielikirjoja oli Vanha Testamentti ja Uudesta Testamentista Ilmestyskirja. Isä selitteli Ilmestyskirjaa omalla tavallaan. Kun hän alkoi puhua pedosta, tuli Antsin tukala olla, mutta isä sensijaan yhä enemmän ihastui, mitä hirveämmäksi pedon haahmo kohosi, innostui puhumaan korkealla, kaikuvalla äänellä.

Nyt tuli Vanhan Testamentin vuoro. Abraham, Isak ja Jakob vaelsivat vanhoina ja harmaapartaisina, he olivat syntymästään saakka olleet vanhoja ja kunnianarvoisia. Noak nakutteli arkkiaan, hän oli isän näköinen, hän teki arkkiinsa kaikenlaisia karsinoita eri eläimiä varten ja arkin lakeen ripusti häkin valkealle kyyhkysparille.

Ants tahtoi kuulla arkissa olleitten eläinten äänen. Isä ammui, haukkui, röhki, — kaikkein hauskinta oli, kun isä määki, rystösellään kurkunpäätä tärisyttäen. Hekku, talon koira, urahti ulkona, haukuntaa kuullessaan, Antsin ilo oli ylimmillään.

Ants tyytyi siihen, ajan pituus laskeutui hämäryytenä hänen ja isän kertomien tapahtumain väliin, hämäryyden toisella puolen oli kaikki mahdollista, siellä olivat toiset lait voimassa kuin nykyään.

Kesäisin isä muuttui täydelleen talonpojaksi, — hänellä oli virkamaansa omassa hallussaan.

Paljasrinteisellä kukkulalla oli hänen talonsa sija ollut, kun hän sen haltuunsa otti, — vereksiä kantoja vaan toinen toisensa vieressä törrötti äsken hakatun kuusimetsän jäljeltä.

Kaikki oli hän itse istuttanut, vasikkahaan vapisevat haavat, jotka kesän alussa kylvivät maan valkoista nöyhtää täyteen, kuin olisi paikalla lampaita keritty, — takapuutarhan hedelmäpuut, jotka olivat sattuneet liian tiheään ja nyt latvansa lehtikatokseksi yhdyttivät. Itse oli hän muokannut kasvilavat talon edustalla, joissa keväisin sipulien, porkkanoitten ja herneitten sirkkalehdet kurkistelivat. Kaksi hevoskastanjaa ulkopihan portin pielessä pudottivat syksyisin piikkipallonsa.

Isän ei kannattanut pitää renkiä eikä päivätyöläistä, itse he äidin ja pienen piikatytön kanssa tekivät tarvittavat työt. Isä oli kaikessa kuin kotonaan, heinänteossa, elonkorjuussa. Äiti sanoi isällä olevan siunatun käden, hänen ojansa juoksivat suorina kuin viivoitetut, hänen heinäaumojaan ei sade turmellut, eivätkä varikset syöneet tyhjiksi hänen kuhilaitaan.

Isän kesähuveihin kuului mehiläishoito talontakaisessa puutarhassa. Sattuma oli kerran tuonut parveillessa pakoon päässeen perheen hänen aitansa yli, hän oli pyytänyt sen kiinni ja pannut alun mehiläishoidolleen.

Ants ei jättänyt isää hetkeksikään. Isä muuttui tuiki tuntemattomaksi, kun puki ylleen mehiläishoitajan tamineet, valkoisen, karkean paidan, jonka hihat päättyivät nahkarukkasiin, ja valkean päähineen, josta silmille ulottui rautalankaverkko. Isä tuprutti käsilampusta mehiläisille kitkerää savua suut, silmät täyteen, saadakseen mesikennot haltuunsa.

Kun isä kieritti viskinkonetta, pisteli Ants vahalevyjä koneen kitaan ja katseli, kuinka mesi kultaisena ja venyvänä luikerteli koneen aukosta.

Puutarhan hedelmäpuitten kukkiessa pysyttelivät mehiläiset niitten ympärillä, niitten etsivä, hapuileva surina kiersi kukkia, vihdoin painui etsivä imupilli kukan hunajaiseen terään, hetkinen hiljaisuutta, täyttä nautintoon antaumista, — sitten taas sama aina täyttymätön, aina janoinen surr — surr.

Kerran isä sanoi Antsille, että koko maailma oli kuin suuri vahalevy kennoineen, ja Jumala mehiläishoitaja, joka sitä ylhäältä katselee. Ja Jumala tiesi, mitä kussakin kennossa piili, sisälsikö se heleätä hunajaa, vai oliko se kehtona kuningatarlapselle vaiko ehkä laiskalle kuhnuritoukalle, joka lihosi toisten työstä. Joskus olivat kennot typötyhjiä tai piili niissä puolimätä, kelpaamaton toukka, — senkin näki Jumala.

Isän mielikuvien kävi aina siten, ne eivät jääneet yksinkertaisiksi, vaan monistuivat ja kasvoivat.

Kukkula, jolle Antsin isän virkatalo oli rakennettu, päättyi liepeillään vetiseen niittyyn, joka kumpuili lähteensilmiä. Niitty sakosi kaislikoksi, kaislikko aukesi suorantaiseksi järveksi.

Osaksi vedessä, osaksi kuivalla kasvoi pahkuraisia raitoja, joitten juuret mustina lonkeroina riippuivat ilmassa tai luikertelivat vedessä.

Ainoastaan yhdessä kohden pääsi jalan kastumatta järven rannalle, — siinä upposi heleä hietapohja suuren kiven kohdalla äkkisyvyydeksi.

Muuten oli pohja mustaa, mureata mutaa, ja mudassa kiinni kykki kymmenittäin, sadoittain suuria raakkuja, sivulta avautuvia kuin kukkarot.

Isä sanoi, että raakut olivat erakkoja, itseensä sulkeuneita ja hautoivat päivän näkemättöminä surua, kuten yksinäiset ihmiset, vaikka eivät jaksaneet mutaisesta olemuksestaan luoda helmiä, kuten meriraakut.

Mutta Ants oli uidessa käydessään rikkonut kivellä raakun ja arveli, että niitä ehkä voisi syöttää ankoille, niillä oli hyvin rasvainen sisus.

Isä käännähti, katseli Antsia, parransängen peittämä ylähuuli teetteli hymyä.

Antsin korva ei kuulostanut, oliko tämä moitetta vai kiitostako. Mutta se pahoitti häntä sittenkin, — hän olisi tahtonut olla isänsä poika.

Jo lauantaista alkaen, jolloin äiti kiireimmän kautta kihnutti silitysraudalla kiiltoa isän kauluksiin ja kalvosimiin, sai sen käsityksen, että isä oli jotain hyvin tärkeätä. Pyhäaamuna hänelle milloin juoksutettiin äsken harjattua takkia, milloin saappaita, milloin lämmintä vettä parranajoa varten.

Isä itse istui takakamarissa, posket saippuavahdossa ja pullotteli poskeaan milloin puolelta, milloin toiselta, silmät sirrallaan, paidanhihat pyhäisessä puhtaudessaan, yli olan äidin kutomat, harmaavillaiset housunkantimet.

Äiti sitoi isän kaulahuivin, ja isä silloin huuliaan huiputellen puhalsi äidin ohimohiuksia ja sanoi Antsiin vilkaisten: "Taisipa se huivi kerran jäädä sitomattakin…"

Ennen menoaan isä istahti kouluharmoonion eteen ja soitti hitaassa tahdissa virren, ja he kaikki lauloivat mukana, äiti hyvin ykstotisena, ja piikatyttö navetanhajuisena oven suussa. Isä saneli sanat edellä, aina kaksi säettä kerrallaan, ja he veisasivat, — kun Antsilta sekaantui, niin hän katseli äidin suuta, ja jos sittenkään ei selvinnyt, niin lauloi vaan hyvin kimakasti aa — aa —

Veisatessa pysyi Ants hyvin mukana, mutta rukousta lukiessa unohtui katselemaan minkä mitäkin, — isän kättä, jossa suonet olivat kohollaan, tai äidin ohutta ylähuulta, josta aina pilkisti hampaan reuna.

Tuskin oli isä kadonnut vainion mutkaan, kun Ants jo alkoi odottaa häntä takaisin ja tunsi vähäistä jännitystä sekä juoksi usein ulkoveräjälle. Mutta hetken päästä hänen piti mennä keittiöön katsomaan, mitä äiti keitti, vaikka hän sen hyvin ennestään tiesi, että sunnuntaisin oli lampaanlihalientä ja omenakeittoa kokkareiden kanssa.

Keittiö oli suuri ja pimeänpuoleinen, ilman välikattoa, joten laki katosi mustaan, nokiseen pimeyteen. Ovinurkassa oli toinen pieni takka, johon oli muurattu valtava kaljantekopata. Tämän takan Ants muisti erityisesti siitä syystä, että hän kerran oli kontannut takan suusta sisään vierasta pakoon ja sinne nukahtanut, niin että koko talo oli hälyytetty, ennenkuin hänet löydettiin. Oven yläpuolella makasi piikatyttö seinään kiinnitetyillä laudoilla.

Keittiön vieressä oli äidin ruokakammio, johon Ants usein pujahti. Ikkunaruudut olivat sateenkaaren kirjavia, ja niitten takana kasvoi pitkiä, lihavia nokkosia. Siellä oli ihana sekoitus silavan ja piimän hajua, — hyllyillä keltapintaisia maitokehloja ja mettä, kirkkaan keltaista kuin sula kulta, pienissä lasipurnukoissa. Laesta riippui mustahkoja lampaan- ja sianreisiä. Lattiassa raudoitettu kellariluukku.

Mutta sunnuntaisin ei Ants pysynyt kauan ruokakammiossakaan, vaan kiirehti taas ulkoveräjälle isää odottamaan ja pitämään silmällä vainioissa polvittelevaa tietä.

Ants tavoitti isän hatun reunan suuren kuusen kohdalta, syöksyi sisään äidille ilmoittamaan: "nyt isä tulee!" ja sitten tuulena tielle.

Joskus isä vei Antsin mukanaan kirkkoon. Hauskaa oli kirkkomatkoilla Antsista ainoastaan se, kuinka isälle kirkonmäellä tehtiin tilaa, kuinka jokainen sanoi häntä papaksi, niin että Antsin teki jo mieli huomauttaa, ettei se muitten ole kuin hänen. Sekin oli lystiä ja kutitti sydänalaa, kun pöyhkeä pappi tuli isää kättelemään, ja kun isä istui kirkossa ylinnä, korkeimmalla parvekkeella, yläpuolella papinkin, lähempänä taivasta ja enkeleitä kuin muut.

Muuten oli saarna pitkä kuin nälkävuosi, ja naisten pienet pitsitanut värillisine nauhoineen nuokahtelivat alhaalla penkeissä niin nukuttavasti, että Antsin tuppasi uni silmiin.

Sensijaan oli kirkko arkipäivinä Antsista kuin luvattu maa, kun isän joskus sattui asiaa sinne.

Siellä oli seinillä ihmeellisiä, romuttuneita ritarivaakunoita, toisissa värit jo vaalahtaneita, toisissa kirkkaita, — pulloposkisia, sinihameisia enkeleitä puhaltamassa kultaisia pasuunoja, niin että posket olivat haljeta, tai pitelemässä ruusuköynnöksiä kultaisen kilven ympärillä.

Nurkassa seisoi viralta pantu Pyhä Pietari, joka ennen oli kannattanut saarnastuolia. Nyt oli sillä ammottava aukko selässä, mutta käsi puristi yhä matkasauvaa, ja jalka oli yhä ojossa kuten väsymättömän vaeltajan. Mutta se näytti häpeävän virkaheittoisuuttaan, ja parrasta mureni vuosittain palasia.

Sakariston vieressä oli romukammio, ja siellä oli pystyssä merkillinen, kivinen kastemalja, suuren suuri, — siihen oli katolisina aikoina kastaessa upotettu lapsia kuin ammeeseen.

Kirkossa oli ainainen puolihämärä, ikkunat olivat kapeita ja pieniruutuisia, tomuttuneesta lyijynkarvaisesta lasista. Kivilattia kumisi, paasien alle sanottiin entisinä aikoina kuolleita haudatun.

Kerran isä löysi kirkon holvista suuren suorakaiteen muotoisen puuveistoksen, joka ennen vanhaan oli koristanut alttarin reunaa. Hän ja Ants kantoivat sen sakaristoon ja yksissä neuvoin puhdistivat sorasta ja tomusta. Ja soran alta sukesi pyhien henkilöitten piirteitä kovaan tammeen muovattuina: Neitsyt Maaria polvistumassa keskellä, kädet rinnalle ristiin pantuina, toisella puolen Vapahtaja, toisella isä Jumala itse, jotka pitelivät kruunua pyhän neitsyen pään päällä. Neitsyt Maaria loi nöyrästi katseensa alaspäin, ottaen vastaan ansaitsemattoman armon, Vapahtajan kädet olivat lävistetyt ja kyljessä sotamiehen pistinhaava.

"Ants", isä sanoi ja vei hänet uudelleen saarnastuolin juurelle, — "pappihan sinusta tulee, eikö niin?"

Ants ei ollut sitä koskaan ajatellut, mutta nyt se tuntui hänestä ihan luonnolliselta, koska isäkin niin tahtoi. Isän juhlallisuus vaan häntä jollain lailla tympäsi, häntä ikäänkuin hävetti.

Eräänä pimeänä syyskuun iltana, kun isä jo teetteli maatapanoa, tuli moision kuski ja pyysi, että isä kiireimmän kautta menisi hautakappeliin ottamaan mittaa saksojen pikku tyttären arkusta, joka väliaikaisesti oli sinne pantu. Sille piti toiselle paikkakunnalle viennin takia teettää toinen arkku eikä ollut hetkeäkään aikaa hukata.

Ants näki isän sytyttävän pienen lyhdyn ja etsivän pöytälaatikosta mittanauhaa.

"Mitenkäs sitten?" isä vastasi, kumartuen vesisaappaita jalkaansa vetämään.

Ants seisoskeli hänkin etehisen kivilattialla, puoli-unisena. Isä oli jo avannut oven ja teki lähtöä.

Ants katseli etehisen ikkunasta, kuinka tulentuike tanssi eteenpäin pilkkopimeässä. Isä meni ypö-yksin, yösydännä kirkkomaalle ottamaan arkusta mittaa.

Isä kohosi Antsin silmissä järkähtämättömäksi ylemmyydeksi, — kaiken kiitoksen ja moitteen yläpuolelle.

Ants oli jo iso poika, kun hänen kerran piti mennä asialle kirkolle. Ants päätti oikaista, valitsi näköpiirillä punaterttuisen pihlajan, joka eroittui kuusimetsästä, ja veti siitä ajatuksissaan suoran viivan kotiveräjän hevoskastanjaan.

Punaterttuinen pihlaja kasvoi pienen mökin pihalla. Vanhanpuoleinen vaimo ajeli äsken kerityitä lampaita pihattoon.

"Katsokaappas nyt, muori, — painakaa polvenne kyykkyyn, — nyt katsokaa tuota pihlajaa, — sitten vetäkää siitä viiva, — noin, tuonne, — sieltä minä tulen."

"Mutta sittenhän sinä olet sen lukkarin Amalian poika!" sanoi vaimo yllätyksestä iloisena.

"Siitä, että äitisi tuli kerran samalla tavalla juuri noin viivaa myöten ja sanoi, että paina polvesi kyykkyyn, — jumaliste, — eikös ottanut sekin tuon samaisen pihlajan merkiksi…"

Ants tuli mietteissään kotiin, etsi äitiä kaikkialta, tapasi hänet vihdoin ruokakammiosta voikonetta pyörittämästä, keltainen kermavaahto pursui koneen aukosta.

Äiti tuli keittiöön, alkoi huuhtoa perunoita illalliseksi, Ants kumartui äidin eteen, katsoi alhaaltapäin äitiä tiukasti kasvoihin, — näin altapäin katsottuna näytti nenä terävämmältä ja suu suuremmalta.

Ants meni ulos kiviportaille, joitten kynnyksessä oli kolo kissaa varten. Nytkin se lipotti siitä lypsylämmintä maitoa, kutistaen silmäteränsä mustiksi raoiksi.

Antsin silmät olivat yhtäkkiä auenneet. Äitiä oli kaikkialla, hienosti hiekoitetussa tienpyörylässä, kiiltäväksi hangatussa ovenrivassa, hänen omissa huolellisesti paikatuissa vaatteissaan, kissan kylläisessä kehruussa, — kaikkialla oli hituinen äitiä.

Ants alkoi tarkastaa äitiä tahtomattaan, verrata häntä isään. Ihmiset kohtelivat ihan erilailla isää ja äitiä. Isän kintereillä juoksivat kylän tanhuilla lapset, hän pysähtyi kysymään heidän nimiään, — ventovieraskin kysyi yli hänen kynnyksensä astuessaan: onko pappa kotona? Ei kukaan peljännyt isää, kaikki avautuivat sydämellisiksi ja luonnollisiksi hänen seurassaan, puhuivat tyhmyyksiä ja joutavia ja katsoivat samalla luottavasti isään: tämänhän minä saan anteeksi, eikö niin!

Kun äiti astui sisään, suoristuivat kaikki tuoleillaan, vaimot kohensivat helmojaan, miehet kaulahuivejaan. Äiti puhui hyvin ystävällisesti, mutta koko ajan tuntui, kuinka kovasti hän koetti, ja kuinka hän koko ajan ajatteli: puhunkohan minä vaan nyt tarpeeksi ystävällisesti? Kaikki koettivat sanoa jotain erityisen punnittua ja painavaa, jokapäiväisyydestä poikkeavaa. Keskustelu ei sujunut, äiti sitoi yhä katkeavan säikeen jollakin uudella kysymyksellä. Kaikki tunsivat, kuinka äiti väsytti ja vaivasi itseään ollaksensa mahdollisimman kohtelias ja huomaavainen ja lukivat sen hänelle suureksi ansioksi, kunnioittivat häntä rajattomasti, — ja huoahtivat helpoituksesta päästyään pois, mitä pikemmin, sitä parempi.

"Äiti, tiedätkö, kun kiirastorstaina kiipee variksen pesälle, niin löytää viisauden kiven."

"Kuka sinulle semmoisia on kertonut?" hän jatkoi, kun Ants itsepintaisesti vaikeni.

Ants oli kiitollinen äidille, ettei äiti sanallakaan moittinut isää, se olisi ollut sietämätöntä.

Mutta hän tunsi vaistomaisesti, että äiti sisimmässään arvosteli isää, ja se havainto, että isää ylipäänsä taisi arvostella ja olla jostakin erimieltä hänen kanssaan, oli Antsille ihan uutta.

Kiirastorstaina Ants tuli aamulla varhain keittiöön, — uudet pyhähousut polvesta rikki.

Ants ja äiti seisoivat silmätysten, Antsissa kuohui, hän odotti ja odotti, — jos nyt äiti kysyy: löysitkö jotain? — silloin hän, — silloin hän…

Mutta kesällä, — isä oli poissa, — piti Ants eräänä iltana äidin kanssa kuulustelua.

Äiti ei heti käsittänyt, mutta kun se selvisi, ilmestyi hänen kasvoihinsa jyrkkä ja päättävä, vaikka pohjalta surullinen piirre.

Ennenkuin äiti ehti vastata, alkoi kaappikello lyödä, se hyrräsi joka lyönnin välillä ikäänkuin vauhtia saadakseen.

Mutta äiti oli mennyt toiseen huoneeseen ja itki, — tämä kaikki oli hänen syytään.

Ants vilkaisi äitiin ja sanoi luvanneensa mennä paimeneen naapurin poikien kanssa.

Karja astuskeli aholoita, nyhti lyhytnukkaista ruohoa lahonneiden kantojen välistä, seisoskeli suoniityssä, jalat nilkkaan saakka ruosteisessa vedessä. Nuoret hiehot puskivat soukat sarvensa kantoihin, joille orava oli kävyn hileitä silponut.

Ants loikoili kahden kannon välissä ja katseli tätä kaikkea, kädet pään alla, jalat koukussa.

Vasemmalla oli turvesuo, sieltä oli nostettu ruskeita turvetiiliä, jotka toistensa päälle ladottuina kuivivat päivänpaahteessa.

Edessä oli suoniitty, ja siinä harvakseen harmaatuohisia koivuja, jotka yhtä hitaasti kuin kerran olivat itäneet vesiperäisessä maassa, yhtä hitaasti nyt vuorostaan kuivuivat karahkoiksi täynnä pörröisiä tuulenpesiä, kuihtuen maan liikaa märkyyttä.

Oli siellä niityn keskellä järvensilmäkin, mutta se suli heinärantojensa hetteisiin, niin että sen näki vaan pystyssä seisoessaan.

Mutta toisella puolen kohosi maa, ja siellä oli rinteellä suuri heinäauma, äsken koottu, — ilman sadesuojusta, mutta niin tiivis, että sadevesi pääsi valumaan kylkiä pitkin kuin sateenvarjon sivuja myöten.

Ants vaan loikoili. Hän ei tahtonut muistaa mitään, ei ajatella mitään, jossain siellä sisimmässä oli satutettua ja arkaa, niin kipeää, niin rikkirevittyä.

Se ei jaksaisi pitkään aikaan parantua, jos paranisi milloinkaan, mutta sitä lievensi lauha, kuuma ilma, joka väikkyi yli suoniittyjen ja etäisen kuusimetsän.

Paimenpoika teki tulen aivan hänen viereensä lahonneesen kantoon, tuli söi hitaasti kannon pehmeää sienimäistä sisustaa, ja paksu, kitkerä savu mateli maata.

Kannon kaarnan alla alkoi liike, — muurahaiset juoksentelivat hengen hädässä, — niillä oli ollut pesänsä kuoren alla.

Ants aikoi niitä auttaa, mutta huomasi sen turhaksi ja lakkasi katsomasta kantoa.

Paimenpoika kävi tuontuostakin hätistelemässä lehmiä suon reunalta, leikkeli pitkiä pajunoksia ja punoi niistä koppaa.

Illempana selkeni taivas korkeaksi ja vaalahkoksi, mutta ei yhtäkään tähteä syttynyt sille, ei vaaleinta tähden varjoa. Nuoren kuusimetsän sahalaitaisen reunan takana kellersi taivas tulenkarvaisena.

Nousi valkoista usvaa, joka ojissa paksuna, villavana vyyhtinä vapisi.
Itikat inisivät, lyijynharmaan suojärven pinnalla sulkeutuivat lumpeet.

Äidin ja hänen katseensa risteilivät, toisinaan tutkivasti, toisinaan täynnä keskinäistä ymmärtämystä.

Mutta kun isä taas kerran äidin kuullen alkoi kehitellä mielikuviaan, ja siitä sukesi taas sellaista korkealentoista, niin Ants pelko sydämessä sivulta vilkaisi äitiin ja odotti, että äiti avaisi suunsa ja hävittäisi yhtäkkiä kaiken.

Mutta äiti istui yhteen nipistetyin huulin ja antoi isän puhua keskeyttämättä.

Kuitenkin Ants tunsi, että äiti piti kaikkea hölyn pölynä, vaikka rakasti isää liiaksi, että olisi jotain sanonut.

Ants oli kuin tulessa, toiselta puolen kiinnitti häntä vahva ja vanha side isään, ei kukaan ymmärtänyt isää niinkuin hän, hän yksin käsitti, mikä oli kaunista isän puheissa.

Toisekseen veti häntä äidin puoleen myöhään herännyt, luja heimositeen tunne, äsken havaittu yhtäläisyys ajatuksissa ja olennossa.

Ants ei tästälähin enää alituisesti juossut isän jäljessä kuten ennen. Ja kun hän meni, niin hän omaksi ihmeekseen ja surukseen huomasi seulovansa isän sanoja, eroittelevansa, mikä hänelle kelpasi, mikä ei. Hän katseli usein ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, ettei kukaan kuullut, mitä isä juuri sanoi, ja kun oli varma siitä, ettei ketään ollut läsnä, antautui hän alttiisti isän ajatuksiin, mutta jos epäili jonkun kuulleen, niin oli hänellä epämieluinen tunne, joka oli melkein häpeilemistä, ja jota hän vuorostaan taas itse häpesi.

Sisimmässään hän sittenkin yhä ihaili isää ja katseli isän silmin ympäristöä ja ihmisiä, mutta hän alkoi ymmärtää, että sitä oli salattava muilta, äidiltäkin.

Vapaaksi siitä hän ei päässyt, se oli liian lujasti hänessä itsessään. Sensijaan hän teki mitä taisi, työnsi sen mahdollisimman syvälle, visusti kätköön muitten silmiltä, — isä sensijaan oli antanut sen läpitunkea koko olentonsa kaikkien nähtäväksi.

Ants läheni ulkonäöltään äitinsä heimoa. Äidin suku oli pitkää ja huiskeavartista, isän sitä vastoin lyhyttä ja vantteraa. Ants oli siltä väliltä, lupaili kasvaa pitkäksi kuten äitinsä veljet, mutta hartiat levenivät tanakkatekoisiksi kuten isän. Kasvot sensijaan olivat äidin, sama leuan leveä pyöreys ja otsan kupera kaarros, jonka varjosta silmät pitkänäköisinä katselivat.

Hän oli kahdentoistavuotias, kun sen pitäjän kirkkoherra, jossa isä oli lukkarina, sai kutsun Tarton suureen maaseurakuntaan. Sinne saavuttuaan hän kirjoitti Raudjalalle, pyysi häntä uuden seurakuntansa lukkariksi.

Niin oli tapahtunut usein ennenkin, mutta ei koskaan näin tärkeässä asiassa.

Äiti olisi tahtonut Tarttoon kaikenlaisista käytännöllisistä syistä, jo yksistään Antsin koulunkäynnin vuoksi.

Isä kuulumattomalla lujuudella ilmoitti päättäneensä jäädä paikoilleen. Tämä oli hänen ensimäinen virkansa, jonka Jumala itse oli hänelle osoittanut, hänellä ei ollut oikeutta luopua siitä leveämmän leivän tähden.

Äidin kävi kuten joskus ennenkin, isä oli hänelle yhtäkkiä käsittämätön ja vieras. Sillä Raudjalan luonne oli tavallisissa oloissa läpinäkyvä ja selkeä kuin hyvä hietapohja kirkkaassa vedessä. Mutta joskus velloutui kirkas vesi, nousi sisäisiä pyörteitä, ja pohja petti.

Kun isä kerran sen puolen olennostaan näytti, sai hän aina tahtonsa läpi. Niin nytkin.

Antsin lukio oli kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa ja hallitsi rakennuksillaan kokonaista katuneliötä. Sen rakennukset olivat kaksikerroksisia, likaisen keltaisia ja ympäröivät umpipihaa, johon ei näkynyt muuta kuin kaistale taivasta ja katon yli katsova, läheisen Johanneksen kirkon leveä, punainen torni, jolla kaupungissa oli yleisesti käytettynä nimenä: punainen lehmä.

Kolmannella luokalla oli historiantunti. Ensimäinen neljännes oli kulunut, kuulustelua kesti yhä. Ants istui keskirivissä, suuressa jännityksessä, hän odotti vuoroaan. Hän oli puolen yötä valmistanut läksyjään ja tiesi osaavansa, — ainoa, mistä hän ei ollut ihan varma, oli venäläisten sanojen ääntäminen, sentähden hän äänettömästi, ainoastaan suutaan liikutellen toisti itsekseen vaikeimpia.

Toisesta rivistä oli kaksi poikaa ollut esillä. Ants kohotti päätään, nyt kai hänet kutsutaan.

Mutta opettaja ei katsahtanutkaan luokkaan, vaan vihkoonsa ja huusi esille pojan, — taas toisesta penkkirivistä.

Antsin jännitystä yhä kesti. Hän pakoittautui kuuntelemaan kuulustelua, mutta huomasi ikävystyvänsä ja säpsähti hereille, kun opettaja alkoi laskea yhteen pojan lukukauden kuluessa antamien vastausten numeroita.

"Kaksi — neljä — viisi, yksi — kolme — jaettuna viidellä… on yhtäkuin…"

Ants näki pojan palaavan penkilleen ja vaipuvan täydelliseen välinpitämättömyyteen, — hartioitten veltosta ryhdistä päättäen hän melkein torkkui.

Taas kutsuttiin esille poika, — edellisen vierustoveri. Hän sai kaikista vastauksista viitosen ja irvisti leveästi takaisin tullessaan.

Ants alkoi pitkästyä, — kutsuttiinko niitä todella järjestyksessä, — siinä tapauksessa hän ei tänään tulisi ollenkaan vuoroon.

Opettaja toisinaan kopahutti viivoittimella pöytään, mutta kun se ei auttanut, katsahti hän väsyneesti ja kiduttuneesti poikiin.

Hän oli yksi niitä harvoja saksalaisia, jotka koulu-uudistusten jälkeen olivat jääneet paikoilleen. Hän oli pitkä, kasvot parroittuneet ja kuivanahkaiset, silmänvalkuaiset veristivät.

Joskus hän sydäntyi, mutta se ei sopinut hänelle, hänen vihansa oli avutonta kuin varpusen, ääni kävi käheäksi suuttumuksesta eikä totellut.

Mutta kaikkein useimmin hän vaan väsyneesti ja kyllästyneesti kädellään ilmaa sivalsi ja syventyi edessään seisovan pojan kuulusteluun.

Hän oli ollut opettajana kolmekymmentä vuotta ja nautti jo eläkettä, mutta siitä huolimatta opetti edelleen, perheensä toimeentulon takia.

Hän puhui vaillinaisesti venättä ja unohtui joskus pistämään saksalaisia lauseparsia sekaan, — liebe Jungen, — ach mein Gott, — mutta pelästyi silloin itse ja nielaisi sanansa.

Tunnin lopulla oli Ants ehtinyt laskea, ettei hän seuraavallakaan kerralla tulisi vuoroon, ehkei sitä seuraavallakaan.

Hän luki kuitenkin läksynsä yhtä kunnollisesti kuin edelliseksikin tunniksi. Sattumalta oli useita poikia poissa koulusta, — ennenkuin aavistikaan, oli Ants esillä.

Hänellä oli läksyn kaikki sanat päässä, mutta kun opettaja sovitti hiukan toisin kysymyksensä, kuin mitä hän oli odottanut, ei hän heti tavoittanut vastaavia venäläisiä sanoja.

Hän punastui, joutui hämille, vastaus oli päässä valmiina, mutta sanat puuttuivat.

Vihdoin opettaja hiukan auttoi, hän pääsi tutulle ladulle ja lasketteli ulkoa-opittua.

Hän laski, ettei häntä nyt kuulusteltaisi neljään tuntiin, jos opettaja pitäisi kiinni järjestyksestä.

Vaikka hän kuinka koettikin ponnistaa vastaan, tuli seuraavalla kerralla läksyä lukiessa jonkunlainen veltto antaa-mennä-tunne, hiljainen kiusaus, — maksoiko todella vaivaa näin väsyttää itseään?

Kaksi kertaa hän pääsi sen tunteen herraksi, kolmantena sattui olemaan kaupungissa mihklipäivän markkinat, Ants meni ajamaan karusellissa ja tuli seuraavana historiantuntina ihan valmistumattomana luokkaan.

Vaikka melkein varmasti tiesikin, ettei tänään kuulusteltaisi, oli hänellä koko ajan epämieluista olla, levoton häpeä hämmensi häntä, hän oli hienossa hiessä, ja katse riippui koko ajan opettajassa. Mutta tunti kului onnellisesti, ilman että häntä olisi huudettu esille.

Senjälkeen hän taas pitkät ajat valmistautui huolellisesti joka tuntiin. Vasta keväällä, kun Emajoki tulvi, ja pienet, punavalkoiset veneet odottivat Puusillan alla, hän taas joskus laiminlöi lukunsa.

Mutta seuraavana vuonna, kun työt kasaantuivat, hän varsinkin kiireellisinä aikoina alkoi pitää tarkkaa laskua kuulusteluvuoroista. Kauan aikaa vaivasi häntä salainen häpeän tunne, kun hän valmistamatta meni kouluun, mutta vähitellen se alkoi kadota, mitä enemmän hän varmistui siinä, että historianopettaja ei koskaan poikennut järjestyksestä. Toiset opettajat eivät olleet yhtä säännöllisiä, vaan tekivät usein tepposia, jotka pojista tuntuivat miltei vääryydeltä, — huusivat esille keskeltä luokkaa, mistä sattui. Mutta historianopettaja kiersi rataansa kuin raitiotiehevonen.

Lopuksi alkoi Antsista häpeänkin tunne hälvetä, kaikkihan tekivät samaten. Ennen lukukauden loppua sitten kyllä valvottiin pari yötä ankarassa työssä, että tutkinnossa olisi kaikki selvillä, sekin, mikä oli jäänyt väliin.

Toisena lukuvuotena otti historianopettaja eronsa vanhuuden ja kivulloisuuden takia. Hänen sijaansa tuli nuori, vilkas venäläinen, joka luetti Venäjän historiasta kaikki joutavimmatkin vuosiluvut ja pikkuruhtinaitten nimet, — muut maat saivat seurata joukon jatkona.

Mutta ennenkuin historianopettaja erosi, sattui hänen tunnillaan muuan tapahtuma.

Historianopettajalta kuoli lukukauden kuluessa vanhin, jo täysikasvuinen tytär keuhkotautiin. Kun hän senjälkeen uudelleen tuli kouluun, oli hän hyvin väsynyt ja kulunut, vaatteetkin riippua retkottivat laihtuneella ruumiilla.

"Hyvät pojat!" hän aloitti tunnin alussa, — "näette itsekin, — tänään en jaksa, — en todellakaan jaksa, — minulla on ollut suuri suru, — säästäkää tänään minua, koettakaa olla hiljaa käskemättä, — minä en voi — en jaksa —".

Luokalla vallitsi alussa haudan hiljaisuus. Mutta ilmassa oli sähköä. Pieni paperilappu lensi toisesta päästä luokkahuonetta toiseen, — se oli sytyttävä kipinä.

Melu pääsi valloilleen, historiantuntien tavallinen, kiusoittava melu, kahta armottomampi tänä päivänä.

Antsia pisti sisimpään sydämeen: tämä ei ole oikein, — ei ole oikein! — hän melkein vihasi tovereitaan. Hän aikoi tehdä jotain tavatonta, nousta, huutaa kaikuvalla äänellä yli luokan, pakoittaa toverinsa hiljaisuuteen.

Mutta selittämätön heikkous lamautti hänen jäsenensä ja kangisti hänen kielensä.

Ja yhtäkkiä pääsi hänenkin kurkustaan nauru, mutta niin luonnoton ja omituinen, että hän itse säikähti.

"Tytärvainajani tähden, — tytärvainajani tähden — — o, meine arme, arme Tochter!"

Nahjus itki todella, nyyhkyttämättä, keltaisen, velton kaulan jänteet vaan pingoittuivat.

Ants nousi ja juoksi käytävään, jossa opettaja pukeutui. Nahjus katsoi häneen, hän oli surkea ja vanha, kyyneleet olivat kyntäneet likaisen juovan harmaansekaiseen partaan saakka.

"Te — ette tiedä, kuinka julmia olette", hän sanoi hiljaa eikä ollenkaan erityisesti Antsille.

Mutta Antsista tuntui, niinkuin hän ei milloinkaan voisi antaa sitä itselleen anteeksi, ei milloinkaan. Hän ei koskaan voisi kertoa sitä isälle eikä äidille.

Antsista tuntui usein tällaiselta: hän istuu tunnilla ja odottaa jotain, hänellä on täysi oikeuskin odottaa, ja se jokin on aivan varmaan olemassa jossakin, ehkä ihan lähellä, mutta hänelle saavuttamattomissa.

Mutta siinäpä mutka olikin; hän tunsi opettajan huulilta tulvivan jotain elävää, kaunopuheista ja lämmintä, hän tahtoi myös saada osansa siitä, mutta ennenkuin hän ehti päästä vieraskielisen sanamuodon perille, niin että se todella merkitsi hänelle selvää käsitettä, oli kaikki se, joka äsken vielä niin sulana herkkyi, yhtäkkiä jähmettynyt kylmiksi ja koviksi rakeiksi.

Siihen tiedonjanoiseen, herkkään ja avoimeen hänessä sattuivat jäiset rakeet.

Niinkuin olisi anonut leipää ja saanut kiviä, — eikä hän omistanut taikasanaa, joka kivet leiväksi muuttaisi.

Kotona läksyjä lukiessa nousi vieras kieli muuriksi hänen ja sen käsitteen välille, jota sanat ilmaisivat.

Hän teki rehellisesti työtä, muurinsärkijätyötä, tahtoi päästä sanoihin kätketyn käsitteen perille.

Mukavampaa tosin oli ihan yksinkertaisesti oppia sanat ulkoa, paukuttaa niitä, siksi kunnes piintyivät aivoihin.

Jos opettaja ihan tarkkaan seurasi kirjaa, niin pääsi siten helposti pälkähästä.

Luonnontieteenopettaja, joka muuten oli sukkeluuksiensa takia suosittu sekä varsinkin suoruuden tähden, jolla hän vastusti rehtorin ikuisia saivarteluja, oli armoton venäjänkielen ääntämisen suhteen.

Hän vainusi joka lauseessa tshuhnaa, pilkkasi pienimpiäkin vikoja, äännätti uudestaan lukemattomia kertoja koko luokan hohottaessa.

Hän oli pieni, lyhytkaulainen, kaljupäinen, mustat, vilkkaat silmät pyörivät silmälasien takana.

Luonnontieteenopettajalla oli kotonaan suuret yksityiskokoelmat, joista hän toi joskus osia kouluun.

"Tämä on oikeata kreikkalaista marmoria", hän innostui selittämään, — "olen sen itse, — hm, uskallan sanoa, omin käsin lohkaissut vanhan temppelin raunioista. Tietysti se oli kielletty, — hm, hm, — mutta minä painoin vahdin kättä, näin, ymmärrättehän, — heti hänellä oli jotain tekemistä muualla, — minä kiireesti taskut täyteen marmoripalasia."

Ihmisruumiin rakennusta selittäessä hänellä oli mukana pieni ruskea naisen käsi, ranteesta poikki sahattu, ja jollakin oudolla tavalla täytetty ja säilytetty.

"Tämä on oikean mustan prinsessan käsi, — muumion käsi, herra ties, kuinka paljon vaivaa minulla oli saada sitä läpi tullin. Kuivatettuja ihmisjäseniä, — sellaista tullitavaraa ei ole herroilla luetteloissaan. Minä tietysti ilmoitin sen apinan kädeksi. Apinan käsi, — hah ha haa."

"Jos haudantakaista elämää on, — jota näin meidän kesken sanoen epäilen, pojat, — niin pyörimme kai pikku palloina avaruudessa, — sillä täydellisin muoto, se on sentään aina ympyrä, pojat…"

Tänään hän oli sietämättömällä tuulella, ei päästänyt yhtäkään kieliopillista virhettä ohi, vaan piteli koko ajan kättään vasemman korvansa takana paremmin kuullakseen.

"Kuinka se oli, — kuinka sanoit, — vielä kerran, — auta armias näitä tshuhnia."

"Herran tähden, — kun pakoittavat minun kieliopin tuntia antamaan, niinkuin minulla ei muuta tekemistä olisikaan, no, kuinka se oli, — vielä kerran…"

Ants oli esillä, vaikeni jyrkästi, koko luokka seurasi tarkkaavana, nauruhermot kutiamassa.

"Hänellä on kai jotain suussa, — eh, Andrei Mihailovitsh, — onko teillä jotain suussa?"

"Ohoo, — me saamme kuulla uutisia, — vai hampaat ja kieli — — Käyttäkää sitten niitä, herran nimessä, — vielä kerran, — sama lause vielä kerran — —!"

Ants kertasi vastauksensa, mutta tunsi itsekin, kuinka aito virolaisina suhu-äänteet sihahtivat.

Hän tunsi kuuman virtauksen kohoavan korviaan kohti, ne alkoivat suhista, — yhtäkkiä hän päästi huuliltaan kokonaisen virolaisen puhetulvan, tietämättä itsekään, mitä sanoi, kuunnellen vaan omien sanojensa tuttua sointua.

"Raudjalg luulee kai siirtyneensä apostolien aikoihin, — ja Henki tuli hänen päällensä, he rupesivat puhumaan kielillä — niinkö?"

Uskontotunnit olivat luterilaisilla ja kreikanuskoisilla erikseen. Kreikanuskoisia opetti punapartainen pappi, joka vahvasti öljysi hiuksiaan, he lukea pomiloivat muuatta ijänikuista kirkkokieltä, jota ei ainoakaan elävä olento enää puhunut, ainoastaan kuolleet kirjat.

Luterilaiset saivat uuden uskonnonopettajan, josta edeltäpäin tiedettiin, että hän oli mukava mies. Mutta missä se mukavuus piili, siitä ei ollut toinen toista viisaampi.

"Tämä menee päin mäntyyn", hän jatkoi vähän ajan kuluttua, — "katkismus on a ja o, meidän kelpo Luther-ukkomme keksintö, — sen pitää luistaa…"

"Ensi kerraksi, herraseni, tuotte kirkkohistorian ja dogmatiikan oppikirjat ja opitte kaksi ensimäistä kappaletta kirkon lahkoista. Se on tarpeellista esimakua…"

"Ja dogmatiikasta, — siitä voisimme heti ottaa luvun: mitä ovat enkelit? Valitettavasti tiedämme sangen vähän näistä taivaallisista olennoista…"

"Jaa, hyvät herrat, — nyt minä oikeastaan jo olen sanonut teille kaikki, mitä minulla tällä kertaa oli teitä varten sydämelläni, — eikä suinkaan teilläkään ole minulle mitään erityistä sanottavaa, — mitenkä me nyt siis saamme viimeisen neljänneksen kulumaan."

Pojat olivat vielä hieman kankeita, eivät oikein osanneet viskata virallisuutta yltään.

"Mitä jos minä kertoisin teille silkkimadoista ja silkinviljelyksestä, — hyvin tuottava ja huvittava elinkeino. Olen itse ollut ulkomailla paikkakunnalla, missä sitä harjoitetaan, ja minun täytyy sanoa…"

Mutta yhtäkkiä hän keksi, että tämä varmaan olikin sitä kehuttua mukavuutta.

Hän kuin loukkaantui ja vieroksui, oli häpeissään eikä tohtinut nostaa silmiään vierustovereihinsa, muisti tahtomattaan äkkiä isän, — isä istuu suutaripöydän ääressä ja nakuttelee puunauloja kengänpohjiin ja kertoilee raamatullisia kertomuksia.

Ja sitten muistui yhtäkkiä mieleen hämärä, hiljainen kirkko, jossa isän urkusäveleet harhailivat, ja johon kapeista, lyijynkarvaisista ikkunoista valo virtasi.

Mutta samalla hän tapasi itsensä kuuntelemasta, kuinka silkkiä kehitettiin koteloista.

Hän tunsi olevansa kuin raskaassa painolastissa ja teki epätoivoisen yrityksen työntää kaikki epäilykset ja sydämen kolkutukset yli laidan. Se onnistuikin, mutta vaan osaksi, — sydämen pohjalle jäi yhä jotain raskasta.

Seuraavaa uskontotuntia odottivat pojat jännityksellä, ja vastoin tavallisuutta osasivat kaikki loistavasti läksynsä.

Katkismus kalahteli, kirkkohistorian uskonriidat olivat kaikessa epäselvyydessään päivänselviä, — samoin oli uutta läksyä selitettäessä merkillisen selvää ja ylösrakentavaa, että kääntymyksessä opettajan sanojen mukaan oli viisi eri astetta eikä esimerkiksi kuusi tai kolme.

Aivan oikein, — kun läksy oli kunnialla kuulusteltu ja uusi annettu, viritti opettaja kellonsa ja alkoi puhua pantterijahdista.

Luonnontieteenopettajan ja rehtorin ainaisena riitakapulana olivat olemattomat ilmanvaihtajat.

Siitä asti kuin kouluun tuli, oli luonnontieteenopettaja puuhannut niitten hankkimista, vieläkään onnistumatta. Hänen seisovana sukkeluutenaan oli luokkaan astuessaan: "onko kellään veistä saapuvilla, — ilma on taas niin tiheä, että vaikka veitsellä leikkaa!" Hän tuuletti luokkahuonetta ennen sekä jälkeen opetuksen ja piti tunninkin aikana ikkunat auki, kunnes vanhempain joukosta saapui valituksia.

Mutta luonnontieteenopettajan vakaumuksena pysyi, ettei raittiista ilmasta kukaan voi sairastua.

Hän uhkaili usein laittavansa ne omin lupinsa, tuovansa kerran miehet sisään ja sillä hyvä. Mutta rehtori pysyi yhä epäilyksissään, missään ei ollut annettu määräystä ilmanvaihtajista, ja mikä ei ollut määrätty, se oli melkein kuin kielletty. Paitsi sitä oli hänen pyrkimyksenään supistaa koulun menot niin vähiin kuin mahdollista.

Kun mikään ei auttanut, turvautui hän toiseen keinoon, — alkoi joka päivä pistellä samasta asiasta.

Melkein joka kerta, kun luonnontieteenopettaja ja rehtori tapasivat toisensa koulun käytävässä, saattoi kuka tahansa kuulla seuraavan keskustelun:

"Feodor Ossipovitsh, — suvaitkaa minun ilmoittaa, — ilma luokkahuoneissa on tänään sietämätön."

"Olenhan sanonut teille, Pjotr Ivanovitsh, — omin päin en voi ryhtyä mihinkään, — mutta teidän tähtenne voin esittää asian tulevassa opettajakokouksessa."

Opettajakokouksessa päästiin niin pitkälle, että asiasta lähetettiin anomus Riigaan kuraattorin kansliaan, koulun sinetti alla.

Koko koulu seurasi jännityksellä ilmanvaihtajajuttua, ja sen vähäisimmätkin yksityisvaiheet olivat kaikkien tiedossa.

Eräänä päivänä ilmestyi rehtori luonnontieteenopettajan kanssa luokkaan, — hän oli yhtäkkiä keksinyt, että anomuksen yhteydessä piti olla täydelliset piirustukset ilmanvaihtajain mahdollisista paikoista.

Luonnontieteenopettaja seurasi hermostuneen näköisenä hänen jäljessään ja kierteli viiksiensä päitä.

Ei mikään ehdoitettu paikka kelvannut rehtorille, — mikä oli liian katonrajassa, mikä liian matalassa, — missä taas oli tarjona vedon vaara.

"Te teette piirustukset, Pjotr Ivanovitsh, ja merkitsette niihin useampia eri paikkoja, niin että on varaa valita."

Luonnontieteenopettaja mutisi jotain käsittämätöntä ja kohautti olkapäitään.

Rehtori oli alkanut uransa kuraattorin kansliavirkamiehenä ja sieltä suoraan päässyt rehtoriksi.

Yhä vieläkin oli kanslia hänen vahvin puolensa ja parhaiten johdettu osa koko koulun koneistossa.

Hänellä oli siellä parikin kirjoittajaa, jotka täyttivät nimillä ja numeroilla yhä uusia sarekkeita, joita rehtori heidän eteensä asetti.

Syrjäinen ei olisi voinut käsittää, mistä heillä alituisesti kirjoittamista riitti.

Mutta nämä luettelot erilaisine sarekkeineen, jotka aina lukuvuoden lopulla kauniilla käsi-alalla kirjoitettuina lähetettiin kuraattorille, olivat rehtorin ylpeytenä.

Niissä olivat hänen haltuunsa uskotut oppilaat, tosin vaan niminä ja numeroina, mutta mallikelpoisesti järjestettyinä, milloin kansallisuuden, milloin uskontunnustuksen, milloin minkäkin näkökannan mukaan.

Numerojen vaihteleva luku, niitten alituinen siirto, niitten kasvaminen ja väheneminen eri sarekkeissa, se huvitti rehtoria siihen määrään, että hän tuskin muisti niitten oikeastaan merkitsevänkin eläviä ihmisen alkuja.

Luonnontieteenopettaja tuotti hänelle siinäkin harmia. Hän ei koskaan kunnolla täyttänyt sarekkeita, vaan unohti sen aina tahallaan tai tahtomattaan. Ja tuodessaan tyhjät sarekkeet rehtorille hän suurimmalla häikäilemättömyydellä taisi tarttua kynään ja sanoa: "Hyvä, kuinka tahdotte — — —" ja kirjoittaa kuin lystikseen vaan: 24 luterilaista, 10 oikeauskoista, 2 juutalaista…

Rehtori oli jo läpäissyt kaikki arvoasteet, saavuttamatta oli ainoastaan vielä todellisen valtioneuvoksen arvonimi. Sitä hän odotteli jännityksellä, samoin kuin pyhän Annan ristiä pyhän Stanislaun seuralaiseksi, joka ennestään juhlatilaisuuksissa hänen rintapieltään koristi.

Eräänä päivänä ilmoitti rehtori juhlallisesti koko koulun läsnäollessa, että opetusministeriöltä oli saapunut kiertokirje, joka määräsi poikien koululakkeihin uudenmalliset vaakunat.

Hän teki sen erityisellä mielihyvällä, hän rakasti tällaisia pieniä, mutta tärkeitä säännöksiä ja piti hiuksenhienolla tarkkuudella huolta siitä, että niitä todella noudatettiin.

Hän vakoili laiminlyöntejä, ja yhtä kovasti kuin hän niistä näennäisesti sydäntyikin, yhtä suurta salaista iloa ne hänelle tuottivat.

Tuskin olivat lakkivaakunat ehtineet hiukan uutuudestaan tummeta, kun jo tuli uusi kiertokirje, joka määräsi poikien tukan pituuden kolmeksi millimetriksi.

Se herätti jo enemmän harmia ja vastustusta ja ivallisia lentosanoja rehtorin omasta kaljupäisyydestä.

Mutta rehtori kulki tyytyväisenä ja täytteli sarekkeitaan, marssitti kuolleita numeroita eteenpäin ja taaksepäin ja uneksi pyhän Annan rististä.

Jos ei pitkään aikaan mitään uutta säädöstä kuulunut, kaivoi hän esille vanhoja, jo puoliksi unohtuneita.

Niitten joukossa oli eräs, jota ei milloinkaan saatu pitkiä aikoja voimassa pysymään, — se oli kielto kello kuuden jälkeen liikkua kaduilla, siihen luettuina nekin oppilaat, joitten kodit olivat kaupungissa.

Iltapäivisin taisi hänet usein nähdä liikkeellä, kuljeskelemassa kaduilla, hitaasti, hengenahdistusta välttääkseen ja lyhyillä jaloillaan varovaisesti huonosti hiekoitettuja katukäytäviä astuen, vakoillen harmaita, kiiltonappisia koulupukuja. Ne, jotka luulivat niukasti valaistuilla syrjäkaduilla turvassa olevansa, erehtyivät perinpohjin, — ennenkuin ehtivät aavistaakaan, saattoi rehtori ilmestyä ilpo-elävänä heidän eteensä hengenahdistuksesta puhaltaen ja läähättäen: "sainpas kiinni sinut!"

Paitsi sitä, vaikka ei rehtoria itseä olisi tavannutkaan, saattoi yhtäkkiä tulla kutsutuksi hänen eteensä ja kuulla pahaa ennustavan kysymyksen: mitä teit eilen kello kahdeksan aikaan Munkinkadulla?.

Rehtorilla näytti olevan apulaisia joka paikassa, joilla ei ollut muuta tekemistä kuin pyydystellä koulupoikia.

Kerran näki Ants kaukaa rehtorin tulevan, mutta ehti parahiksi pistäytyä läheiseen pihaan. Sieltä hän portinristikon takaa katseli, kuinka rehtori kulki ohitse ja kepillään jäätä särki.

He kulkivat muutamat loppumattoman pitkät minuutit siten perätysten, kunnes Ants pääsi omalle kotiportilleen.

Illalla hän kertoi siitä huonetoverilleen, ollen itse naurusta katketa… Hän kulkee rehtorin jäljessä, aivan kintereillä, — on kuin itse suden suussa, mutta pääsee sittenkin pälkähästä.

Mutta hän ihmetteli itsekin, kuinka syvä halveksimisen tunne naurun alta yhtäkkiä kumpusi.

Luonnontieteenopettajan ilmanvaihtajat yhä vaan viipyivät kuraattorin kansliassa. Sillä aikaa hengittivät pojat pilaantunutta ilmaa nuorten keuhkojensa täydeltä.

Ants asui Pinkovan kadun päässä, joka oli kiveämätöntä, oikeastaan jo maantien alkua; viimeisten talojen asukkaat eivät useinkaan tienneet, olivatko kaupungin vaiko kunnan kirjoissa. Kaupungin piirin ulkopuolella aukeni ikäviä lakeuksia, joitten joka kulma oli viljelty, — siellä täällä taloja ja moisioita puukujineen.

Antsin asuntoon pääsi pitkulaisen pihan kautta, jonka toisella puolen oli puutarhurin kaalimaa. Keväin, syksyin oli loka upottavaa, sentähden oli portista alkaen asetettu kaksi kapeaa lautaa, jotka juoksivat rinnatusten.

Antsilla oli asuntonsa erään ajurin perheessä, jonka keittiön takaisen huoneen vuokrasivat koululaisille. Paitsi Antsia asui huoneessa vielä muuan yläluokkalainen, Pärt Maddisson.

Huoneeseen pääsi yksinomaan keittiön kautta, joka melkein aina oli täynnä kuumaa pesuhöyryä sekä kirjavia saippuavesilätäköitä, sillä ajurin vaimo pesi alituisesti, itselleen ja vieraille.

Antsin huone oli pieni ja pimeähkö, sen ainoa ikkuna oli solaan päin, jonka toisella puolen oli talli. Ikkunaa taisi harvoin aukaista, tallista kävi väkevä löyhkä.

Huonekaluja ei ollut, paitsi rautavuoteita ohuine lastumatrasseineen ja joitakuita tuoleja, muita kuin pyöreä, maalaamaton pöytä vihreäkupuisen kattolampun alla. Paitsi sitä oli kummallakin pojalla puinen arkkunsa.

He maksoivat huoneesta yhteensä neljä ruplaa kuussa. Siitä hinnasta toi ajurin vaimo aamuin illoin kiehuvan teekeittiön, — muuten he olivat omassa ruuassaan. Kerran viikossa lähetettiin Antsille kaupunki-evästä, leipää ja voita, suolakalaa ja lihaa, — joskus harvoin tuoretta, teurastuksen tapahduttua.

Pärt Maddisson oli vuokralaisen poika maalta ja oli käynyt kaikki tavallisen maalaispojan kehitysasteet, sikopaimenesta lehmipaimeneksi ja siitä rengiksi. Kouluun hän oli tullut seitsemäntoista vanhana ja läheni nyt jo kahtakymmentä, ääni oli jo aikoja sitten painunut syvälle kurkkuun, ja posket alkoivat vahvasti parroittua.

Valtion lukioon ei häntä ikänsä vuoksi enää olisi otettu, sentähden hän oli pyrkinyt ja päässyt yksityislukioon, joka leipoi hänen tapaisiaan raavinkakkuja ylioppilaiksi. Siellä istuskeli yläluokilla entisiä kansakoulunopettajia ja muita pikku maalaisvirkamiehiä parhaimmassa sovussa parrattomain, äänenmurroksessa taistelevien kaupunkilaispoikien kanssa.

Pärt Maddisson puhui puhtainta Vörun murretta, oli suuri ja luiseva, kädet raskaassa työssä rumentuneet, kasvot kalpeat ja näppyläiset.

Kuka hänen puolestaan koulumaksut suoritti, oli Antsille arvoitus, ainakin osan hän lie saanut köyhien oppilaitten hyväksi pidetyn iltaman tuloista. Vuokramaksu-aikoina hän oli silmiinpistävän levoton, hän ja ajurin kivulloinen, kalpeahuulinen vaimo vaihtoivat silloin epäluuloisia, vihamielisiä katseita, jotka eivät jääneet Antsilta huomaamatta.

Kerran Pärt tarvitsi kouluun jonkunlaisen todistuksen kotipitäjästään.
Hän saikin sen, mutta jostakin erehdyksestä puuttui isän allekirjoitus.

Pärt seisoi ja piteli paperia lampun alla, joka äsken oli savunnut, niin että hienoa nokinöyhtää lenteli.

Yhtäkkiä hän alkoi viheltää, otti kynän ja kirjoitti itse isänsä nimen paperin alareunaan.

Pärt päästi pitkän, sihisevän vihellyksen, joka oli hänen omaa keksintöään, taittoi tyynesti paperin.

Mutta hetken päästä punaiseksi maalatulla arkullaan istuessaan ja kolhiessaan sitä saappaankoroillaan hän alentui suopeasti selittelemään.

Olihan se ihan yhdentekevää, — nimi kuin nimi. Kukaan ei katsoisikaan paperia, — ja sen vaatiminenkin oli sitä tuttua saivartelua. Ptyi, — siihen kelpasi hänenkin nimikirjoituksensa.

"Olipa se onni", hän kehuskeli Antsille, — "tavallisesti, kun kalossit vaihtuu, niin saa huonommat sijaan, mutta eikös tämän kerran jäänytkin ihka uudet minulle".

Joskus Pärt Maddisson puhui tulevaisuuden tuumistaan. Hän aikoi tehdä karriäärin. Hän selitti tämän vieraskielisen sanan Antsille siten, että se merkitsi olla oman onnensa seppä.

Sitä sanoessaan hän kohotti luisevan nyrkkinsä ja puristi sen kuin moukarin varteen.

"Venäjänkieli se on ihan ensimäinen ehto", hän puheli, — "siitä ei pääse minnekään. Ja sen pitää olla ihan sulana, — ei saa sorahdella."

"Sitten se talonpoika, joka meissä jokaisessa istuu niinkuin vähän lujassa. Se pitää pudistaa pois, maksakoon mitä maksaa. Pois sen pitää!"

"Minä olen nyt ajatellut näin: ensin menen Moskovaan ja rupean juristiksi, mutta sillä välin menen kotiopettajaksi rikkihienoon perheeseen, oikein siihen kaikkein hienoimpaan sakkiin. Eipäs tämä poika kauppiaspohatoista huoli eikä vastaleivotuista nousukkaista, — eipä vaan… Prima Ware! Oikea kenraali sen olla pitää, sellainen, joka pesun kestää."

"Mielipiteistä viisi! Olkoot mustia tai punaisia, — vaikkapa vanhoillisia kuin Kiinan keisari. Ylpeitä saavat olla, tallatakin saavat, eipähän potkusta parahda…"

"Kaikki omat mielipiteet pannaan pussin pohjalle, ja suu nauhalla kiinni. En ole saksalainen, en venäläinen, enkä virolainen, — olen vaan Itämeren maakunnista."

"Mutta sen minä sanon, — minä kynin heidät putipuhtaiksi, kaikki minä heiltä varkain vien, heidän hienot seurustelutapansa, heidän sorahtavan ranskantaitonsa, heidän kadehdittavan varmuutensa… Helivei, niin minä sen kaiken vien kuin säkissä vain, praschtschai…"

"Ehkä minä teen heille vielä senkin kornetin, että etehisessä kumarran ja tunnustan: tällainen olen, se ja se, tämmöinen on oikea naamani, halveksin teitä, — olemme kuitit!"

Lamppu taas savusi, Ants kiersi sitä alemmaksi. Pärt Maddissonista huokui kylmyyttä, joka työnsi hänet loitommalle.

Toisinaan oli Pärt Maddisson pitkät rupeamat huonolla tuulella. Hän ikäänkuin keräili itsekseen sappea ja etsi sitten esinettä, johon sen purkaisi. Sellaisina aikoina hän oli sietämättömän pisteliäs, vainusi kaikessa vastustusta ja oli aina sotajalalla.

Kun hän kyllin kauan oli hautonut katkeruuttaan, seurasi aina äkillinen purkaus.

"Älä luule, että sinun tähtesi puhun", hän sanoi Antsille, — "ei veikkoseni, et sinä ymmärrä tuon vertaa, — minä puhun vaan itse varmistuakseni".

"Tiedätkös, että minä toisinaan kuvittelen näin: minulla on soopelinnahkaturkki, sellainen, jonka sisäpuolella riippuu pieniä, somia häntiä, — ja englantilainen reki, — ja sitten minä ajan jonnekin, missä on pöytä katettu kaviaarilla ja sampanjalla — ja — ja — ostereilla. Ja samalla minä rajattomasti ylenkatson kaikkea sitä, — ylenkatson, syljen siihen…"

"Se on sellainen ristiriita, minä halveksin sitä, — ja ajattelen kuitenkin alituisesti."

Hän istui etunojassa ennenaikojaan vanhana, — äkkikypsänä hedelmänä, joka sisältä jää raakiloksi.

"Oletko sinä ajatellut sitä, että meissä kaikissa on orjan verta, — niin, niin, älä yhtään puikkelehdi, — sinussakin, niin lukkarin poika kuin oletkin. Mutta kysyppäs, kuka vaarisi oli."

"Eikä se ole mikään häpeä, ei ollenkaan, se ei ole sitä eikä tätä, — se on vaan niin."

Nyt hän alkoi kulkea edestakaisin huoneessa, — kuusi askelta, — taas kuusi askelta, — taas kuusi, — katto oli niin matala, että olisi kädellä voinut hipaista.

"Jos joku meistä pitäisi hiukan huolta", hän jatkoi, — "mutta niinkuin me tulemme — Kun jonkun vuoden päästä olemme valmiit, — niin silloin nauretaan ja sormella näytetään, jos olemme kömpelöt… uskallappa ajatella huonosti ja rikollisesti, niin suljetaan pois toisten piiristä."

Kaupunki alhaalla oli sukeltanut sumuun, mutta sumuakin valkoisempina pulpahtelivat siellä täällä savupiipuista paksut savukierteet.

Äärimmäiselle rinteelle oli rakennettu muuan talo, niin että ylimmät kerrokset olivat kukkulan tason yläpuolella. Se oli koottu keltaisista ja rusoittavista tiilistä, jotka muodostivat kirjavan kudoksen, — täynnä parvekkeita, lokeroja, torneja. Siinä ei ollut mitään varmaa suunnitelmaa, se oli kyhätty leikkisällä, oikullisella mielikuvituksella, kuten lapset kivestä linnojaan rakentelevat, pitämättä silmällä käytännöllisen elämän vaatimuksia.

Pärt alkoi kertoa talon rakennuttajasta, joka samalla oli ollut sen omistajakin.

"Sillä oli sisua sillä miehellä, — niinkuin olisi yhtenään muurahaispesässä maannut, — senkuin riiteli… Katseli tuosta tornista kaupunkia —, taisi näyttää pieniltä paikat, koska pudisti Tarton tomut jaloistaan. Siellä se nyt kulkee maailman keskuksessa, puuhaa veljeytymistä ja sen semmoista."

Ants huomasi, että Pärtin tavallisesti harmaankalpeat kasvot hehkuivat epätasaisessa, kiihkeässä punoituksessa.

"Niin se on, jolla on voimaa, viskatkoon taistelukintaan, — jolla ei ole, madelkoon, mutta säilyttäköön myrkkyhampaansa kuitenkin."

Kahden vuoden päästä Pärt Maddisson lähti Moskovaan loppututkintoa suorittamaan: "ovat puolueettomampia kauempana", kuten hänen jäähyväissanansa Antsille kuuluivat.

Aina kevätlukukausien lopulla alkoi Antsin koti-ikävä. Sitä myöten kuin päivä päiviä sulatteli likaisiin lumilakeuksiin kaupungin ääressä, niin että kaikki töryt ja tunkiot yhtäkkiä paljastuivat, — kun kadut huomeneltaan olivat ohuessa, helisten särkyvässä iljanteessa ja päiväsydännä kymmeninä pikku puroina, — silloin alkoivat kotikuvat kumpuilla kuin lähteen suonesta.

Sunnuntaisin se tunne oli selvimmillään. Heti aamusta alkaen, kun pihalla näki pumppukaivon, joka oli tiukasti kääritty olkiin kuin turkkiin, ja kun näki pihamiehen olkilyhteitä irroittelevan, ja kukon ja kanojen kohta irtonaisille oljille asettuvan. Kaupungilla, missä sattui kaukaisempia kattoja näkymään, oli niillä kostea kiilto, kuin olisi äsken satanut. Maariankirkon sivuilla, paljasoksaisissa puissa naureskelivat naakat.

Mutta silloin se puhkesi sydänalaa sykyttäväksi ikäväksi, kun suurten hevoskastanjain lehtinuput yhtenä yönä aukenivat, ja niistä kiertyi viisisorminen lehti, täynnä ruskeata nöyhtää kuin linnun untuvaa. Silloin ei malttanut enää iltapäivin huoneessa pysyä, vaan täytyi painua lakeuksille, kaupungin ulkopuolelle.

Mutta siellä tapasi vaan saman ikävän, mikä itsessä iti, ei mikään tyydyttänyt, ei Emajoen kiiltävä, tulvaveden laajentama pinta, joka rantaniityille levitteleikse, pakoittaen raidat vedessä kasvamaan.

Ei tarvitsisi hänen muuta kuin kotikynnyksen yli astua, — samaisen kuluneen kynnyksen, jossa kissalla oli kolonsa, — kadonnut olisi kohta näkymättömiin talven tartuttama kuona. Hän olisi ihan sama kuin ennenkin, ihan muuttumaton, eikä kukaan häneltä kysyisi mitään, sillä ei kukaan aavistaisikaan minkään muun olemassa-oloa.

Eikä hänkään kertoisi, eikä hänen tarvitsisi mitään tunnustuksia tehdä, sillä hänellä ei olisi mitään kerrottavaa, jota mieluimmin salaisi, eikä mitään tunnustettavaa.

Ei hän vaikenisi suoruuden puutteesta eikä sentähden, ettei heitä pahoittaa hennoisi, ainoastaan ja yksinomaan sentähden, että kaikki mikä talvella oli häirinnyt, yhtäkkiä olisi häipynyt olemattomiin.

Siinä samassa tuokiossa, kun äidin ja isän silmät uskoisivat, että hän oli ennallaan, hän todella olisikin ennallaan.

Antsin ensimäiset päivät maalla olivat aina yhtä ja samaa rajatonta jälleennäkemisen iloa, tervehdystä tutuille paikoille, kiireistä vakuuttautumista siitä, että kaikki oli vanhassa kunnossa.

Se oli tiukka tarkastusretki ullakolta ruokakammioon, sieltä vasikkahakaan, vasikkahaasta mehiläispesille, — sitten aittaan, talliin ja riiheen, ja loppujen lopuksi isän takakamariin.

Kaikki puheetkin olivat alkupäivinä niin lapsellisen joutavia ja alkoivat melkein aina sanalla: muistatko?

"Muistatko, äiti, kuinka minä tein tulen aitan kivijalan aukkoon, ja lattialaudat syttyivät palamaan, ja isä sattui olemaan poissa kotoa…"

Aitan päivänpuoleisessa seinässä oli hirsissä pikkuruisia, pyöreitä reikiä.

"Näistäpä kuljeskeli aina ulos ja sisään hyvin koreita hyönteisiä, punasinisiä, ja sitten minä joskus otin pieniä kivimukuloita ja tukin niitten aukot."

Kuinka tyhjänpäiväisiä ja merkityksettömiä ja samalla sanomattoman suloisia kaikki nämä lukemattomat pikku muistot, joista ei tiennyt, miksi juuri ne olivat piirtyneet mieleen eivätkä jotkut muut samantapaiset.

"Ja muistatko, äiti, kuinka riihen takana oli suuri kuoppa, josta oli lohkottu kiviä, ja johon aina kerääntyi sadevettä, ja kuinka minä kerran rankkasateessa kuljin ja hain sieltä pieniä lapsia, joitten sanottiin sateella taivaasta tipahtavan."

Etehisen ikkunanlautaan hän kerran oli terävällä neulalla piirtänyt kysymyslauseen, mutta kustakin sanasta ainoastaan alkukirjaimet, ja nyt hän jännitti muistiaan saadakseen sen selville.

T. T. P. T. I. K. K.?

Tästä ikkunasta hän oli monta kertaa pelastaunut puutarhaan vieraita pakoon. Ja kerran oli isä vieraineen tullut hakaan, ja hän oli ollut tiheässä pensaikossa piilossa, mutta oksat olivat kuitenkin sattuneet vähän rasahtamaan, ja joku oli kysynyt, mikä se niin kahisi. Ja isä oli vastannut: "Kaippa ne lie vasikoita."

Äiti oli laittanut hänen makuusijansa ullakolle, tuoksuviin heiniin. Täällä vanhan romun seassa hänen entinen itsensä parhaiten oli säilyssä. Lapsuuden tunnelma oli tuttuna ja koskemattomana.

Sensijaan, että olisi nukkunut, hän makasi valveilla, avasipa luukunkin, josta omenapuun oksa heti pistäytyi sisään ikäänkuin kättelemään ja tervehtimään.

Eihän ollut mahdollista, että tästä kaikesta joskus jotain muuttuisi. Muu kaikki maailmassa voisi muuttua, kun vaan tämä pysyisi eikä koskaan lakkaisi.

Hän löysi lapsuuden rukouksensa uudelleen, — helliä, yksinkertaisia sanoja, sanattomia sanoja, — hän makasi pää tuoksuvissa heinissä, hänen oli äärettömän suloista ja lapsellista olla.

Ikäänkuin äiti olisi vielä istunut hänen pienen ristikkovuoteensa ääressä ja laulanut muorista, joka meni metsästä marjoja poimimaan.

Kun hän oli heittänyt hyvää yötä, oli isä jäänyt vielä kiviportaille istumaan, selkä ovea vasten, ja sanonut polttavansa vielä yhden piipullisen.

Niin pitkälle kuin ajatus ulottui, oli isä aina suvi-iltasin siten istunut, hämärään asti.

Huomenna olisi siis taas päivä, ja hän oli kotona… Hän muisti yhtäkkiä kuin anteeksiantamattomana laiminlyöntinä, ettei vielä ollut käynyt lähteellä eikä alarinteellä, jossa lähteen puutorvea myöten johdettu vesi pienenä suihkuna nirisi niityn ruosteiseen märkyyteen.

Se tuntui hänestä yhtäkkiä kaikkein tärkeimmältä ja välttämättömimmältä seikalta maailmassa. Vasta sydänyön ohi siirryttyä hän nukkui koko olentoa avarruttava auvo sydämessä ja ehti vielä nähdä luokkien ja päreitten sekä äidin suuren kapiokirstun vähitellen irroittuvan hämärästä ja selviytyvän valkenevassa sarastuksessa.

Ankat tunsivat hänet jo kaukaa, ne alkoivat kaakottaa ja haasotella hanhenmarssissa häntä kohden, — kun hän tiilikivellä penkin laitaan kopahutti, löntystivät ne kahta kiireemmin, luullen juoksevansa.

Syntyi temmellys ja rykelmä, leveänokkaiset päät sekaantuivat toisiinsa, siivet löyhyivät, niskahöyhenet lentelivät. Suurin oli saanut saaliin, nokka sukelsi kuoreen, pudistellen pois sirpaleet, yhdellä kulauksella katosi raakun rasvainen sisällys.

Kivi kävi riuskis — rauskis. Raakkuja putosi ehtimiseen tielle, — taistelu tyyntyi, — vähäväkisetkin saivat osansa, juoksivat kiireesti kauemmaksi rauhassa syödäkseen.

Tie oli kirjavanaan särjettyjä, heikosti välkkyviä kuoren siruja, joita myöhästynyt kukon poika pelokkaasti nokki.

Silloin tällöin Ants kävi kalassa moision metsävahdin kanssa. Melkein kaikki seudun pienet umpijärvet olivat moision omaisuutta, ja sillä oli yksinomainen pyynti-oikeus, — talvella ne kuitenkin vuokrattiin kuljeksiville venäläisille kalastajoille.

Pienen heinärantaisen lahdelman he aluksi valitsivat, jonka rannalla mäntyjä kasvava saareke antoi tukikohdan jaloille.

Umpijärvi liplatti pikku lainein, jotka eivät ehtineet korkeammiksi paisua, ennenkuin jo ruohikkoon väsähtivät.

Metsävahti oli pieni, ahavan ja auringon kuivettama mies, — verkkoa selvitellessä hän kuvaili Antsille kesä- ja talvikalastusta ja erilaisia pyyntitapoja. Syksyisin hän kävi metsästämässä armollisen herran kanssa, — ammuskelemassa villisorsia järvien välisiltä kannaksilta.

Yhtäkkiä tuntui ihanalta sellainen elämä: samota metsiä ja soita, rihlapyssy olalla, ilman muuta pakkoa kuin jäniksen jälkiä seurata, — säikyttää kuusen latvasta kukertava teeri, sitä sentään ampumatta.

Kaikki muu vajosi syvälle ja kauas, — ainoastaan tämä oli olemassa, — se oli luonnollista ja hyvää, — ainoastaan se teki onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

Hän koetti sanoa sen metsävahdille, mutta tietysti siitä tuli vaan jotain kömpelöä.

Metsävahti naurahti kuivasti, kesäisin hän enimmäkseen vaan variksia ammuskeli, kaksi kopeekkaa kappaleelta, — silloin, tällöin jonkun haukan, siinä kaikki.

He päästivät vesille kolmikulmaisen, litteän ruuhen, joka oli kätkössä rantamätästen välissä.

Ants meloi ruuhta seisoallaan, — ruuhen perässä laski metsävahti verkkoa kierrokseen kaislikon ulkopuolelle.

Mela nosti niljaisia vesiheiniä ja joskus keltakupuisen ulpukan, joka lipui taas takaisin pitkän lonkerovartensa varassa.

Nyt alkoi huvittavin ja vaivaloisin työ, — kalojen pelotteleminen. Vyötäisiin saakka järvessä he mätkivät kumpikin taholtaan vettä pitkällä, nuijapäisellä puulla. Mutta hauit ja toutaimet, jotka olivat asettuneet rantavesiin päivää paistattamaan ja vesikasvien juurilta hyönteisiä haukkomaan, pakenivat suin päin kohti petollista verkkoa, joka pakotien sulki.

Itse hän ihmetteli, — jaksanko todella, — enkö väsy, — mistä yhtäkkiä tällainen ylivuotava voima?

He lepäilivät kotvan kanervikossa, petäjän juurilla, ennenkuin kokivat verkon.

Metsävahti kuivalla tavallaan, jolla hän joka sanan ikäänkuin vätysteli ja jyrsi, ennenkuin sen suustaan päästi, alkoi puhella, noin ilman vaan, enemmän itselleen kuin Antsille.

"Raskaaksi käy rämpiä ummet ja lammet, vaikka taivas sateesta ratkeisi, — ja huonosti maksavat saksat, — ei tahdo riittää särpimiksi niin suurelle joukolle."

Hän oli yhtäkkiä huolien painostama, ei ollut mitään jäljellä metsien miehestä.

Mutta Ants tuskin kuuli, se meni häneltä ohi korvan, katse vaan ajatuksettomassa levossa harhaili taivaan hattaroissa.

Kuultuaan Antsin askeleet koulutuvasta hän etusormellaan takakamarin ovenraosta viittasi, myhäillen: "tulehan vähän tänne, Ants!"

Isä tarttui häntä hartioista, kynnykselle pyöräytti ja leuvasta taaksepäin taivutti, painaen viivottimella itsepäistä tukkaa. "Kolme tuumaa!" — isä leikkasi veitsellä oven pihtipieleen pikkuisen loven, — entisten yläpuolelle. Siinä niitä oli yhtä monta kuin Antsilla vuosia, maasta matalasta asti.

"No, Ants poikani, — mitä koulussa kerrottiin siitäkin kirkkoisä
Augustinuksesta", tuli viattoman varovaisesti.

Isän vähäisenä, huolellisesti salattuna ylpeytenä oli tekeytyä niin tietämättömäksi kuin suinkin, kiertää Ants kysymyksillään kuin umpikujaan ja sitten tulla äkkiä omine tietoineen.

Ants etsi epätoivoisena muististaan niitä mureneita, mitä siihen mahdollisesti kirkkohistorian tunneilla oli tarttunut kirkkoisä Augustinuksesta.

Valitettavasti sitä ei ylen paljoa ollut, ja sekin vähä hänen täytyi penkoa kuin hämähäkin seittien ja tomun takaa.

Isä kuunteli, hymähti, nyökkäsi piippua tupruttaessaan päätään, pisti väliin jonkun vakuuttavan: jaa, jaa… joskus taas katsoi tiukasti poikaa, ettei se vaan pääsisi omiaan latelemaan.

Isä on niin koko sielullaan mukana, nauttii joka sanasta, ja vielä enemmän siitä, että kaiken oikeastaan jo edeltäpäin tietää.

Nyt olivat Antsin tiedot lopussa, hän hapuili turhaan, — eksyi vihdoin katselemaan ruudun takana pörisevää paarmaa.

Suu vähäisessä, voitonriemuisessa hymyssä hän alkoi kertoa pyhästä Polykarpuksesta, syrjäkarein Antsiin tiirottaen, nähdäkseen, minkä vaikutuksen tekisi.

Takakamarin kotipalturin sauhuttama ilma laskeutui Antsin pään ympärille kuin sumu. Häntä niin kummallisesti unetti.

Isä jäi Antsin mentyä mietteisiinsä, silmien välinen ryppy syveni huolekkaaksi uurteeksi. Ei ollut entistä mehua ja mahlaa pojassa, vaikka olivatkin hartiat ja kämmenet kuin karhulla.

Eräänä aamuna tuli isä kiireimmän kauppaa Antsia noutamaan. Hän oli niityllä löytänyt mättään, jossa kasvoi neljätoista erilaatuista kukkaa ja kortta.

"Campanula patula, — Ranunculus acris, — Fragaria vesca, — tämä on, — tämä on joku Carex…"

Mutta yhtäkkiä se tuntui hänestä itsestään niin rutikuivalta ja köyhältä isän innostuksen ja hartauden rinnalla.

"Tästä minä en tiedä ihan varmaan, mutta joka tapauksessa se kuuluu heimoon Umbelliferae…"

Sunnuntaina isä ja äiti tekivät lähtöä kirkkoon. Ei kukaan kysynyt, aikoiko Ants mukaan.

Kun äiti jo istui rattailla, paras pitsitanu huivin alta näkyvissä, niin isä yhtäkkiä äidille ohjat antaen sanoi:

Hän kuuli piiskan vingahduksen ja näki maantiellä pölypilven, — sydän takoi kylkiluita.

Seuraavana sunnuntaina hän jo aamusta varhain lähti metsiin eikä tullut ennen iltaa kotiin. Kolmas sunnuntai kului samaten. Maanantaina hän tahtomattaan myöhästyi yhteisestä ehtoohartaudesta.

Seuraavan päivän iltana hän turhaan odotti isän avaavan harmooniota kuten tavallisesti. Hän kiipesi makuusijalleen ullakolle, — jotain puuttui häneltä.

Aamulla kun äiti keittiössä sotki hapantaikinaa, tuli Ants sisään ja istui ruokakammion kynnykselle.

Äiti hieroi taikinaa käsistään irtautumaan. Hän oli käynyt raskasliikkeisemmäksi sitten viime näkemän.

Sillä sanalla äiti päästi Antsin kuin pinteestä, ja nyt tuli kaikki, mikä sydäntä painoi.

Illalla isä kutsui Antsin takakamariin. Ikkuna oli ulkoa luukulla suljettu, ja pöydällä paloi kynttilä.

"Poikani Ants on Herraltamme saanut hyvät luonnonlahjat ja selvän ymmärryksen, myöskin on hänen ruumiinsa nuhteeton ja ilman vikaa. Kuitenkaan ei ole isällinen sydämeni jakamattomalla ilolla täytetty tämän minun ainoan poikani tähden, sillä hänen mielensä on epäilevä ja etsivä sekä harhateille joutunut. Sydämeni on sentähden sangen murheellinen, mutta otan tämän koettelemuksen vastaan nuhteena omista laiminlyönneistäni, joista tosin en kaikista itsekään tiedä."

Ants riipi suurta kastanjanlehteä, joka oli sattunut hänen käsiinsä, nyhti ja repi…

Isän oli tapana maata takakamarin puusohvalla kiireellisinä työ-aikoina, jolloin valvoi suurimman osan yötä.

Kesän loppupuoli kului hiljaisesti ja ikävästi. Isä oli usein alakuloinen, äiti sanoi hänellä olevan selkkauksia nykyisen kirkkoherran kanssa. Hän oli alkanut kävellessä notkahutella polviaan, yltyvän luuvalon takia.

Ants huomasi ihmeekseen itsessään saman ilmiön kuin keväälläkin, vaikka tällä kertaa päinvastaiseen suuntaan. Hän alkoi odottaa lukukauden alkua kaupunkiin päästäkseen.

Hän tunsi asemansa kaksiteräisyyden. Jos näyttäytyi sellaisena kuin todella oli, loukkasi tahtomattaan, — teeskennellä muuta oli valheellista.

Täällä, missä oli tuttua joka ruohon korsi, hän alkoi tuntea itsensä vieraaksi.

Ei voinut huuhtoa itsestään talven tarttumaa yhtä helposti, kuin matkasta pölyisenä peseytyi puhtaaksi kotoisessa kylyssä.

Hän alkoi kaivata ihmisiä, joille taisi olla oma itsensä, tarvitsematta koko ajan pelätä tallaavansa heidän tunteitaan.

Neljäkymmentä virstaa ennen laskuaan kytkee sen kaksi siltaa, toinen puusta, toinen kivestä, ja sen vesi samenee Tarton torisatamaksi.

Emajoki on tasangon tasainen virta, lakeuden lauha joki, ei kuohu sen luonto koskena, ei putouksena ryöpsähdä.

Laivaliikettä on sillä tuskin nimeksi, — syksyin, keväin hinaa vanhanaikuinen höyrylaiva, jonka kupeessa ratas punaisena pyöränä kieppuu, peipsiläisiä lotjia vastavirtaa kohti Tarttoa. Ne ovat rannikkovenäläisten aluksia, kuperakantisia, lianharmaita kuin suunnattomat kilpikonnat, jotka äsken ovat kyömyisen selkänsä vedestä kohottaneet ja yhä mutaa tiukkuvat. Ammoisista ajoista ovat ne olleet samanmuotoisia, ne ovat litistyneet rakentajiensa käsissä pyöreänleveiksi, paremmin Peipsin pitkiä aaltoja kestääkseen. Ruumasta vilahtaa osa lastia, koivuhalkoja, jotka kerran ovat puina Peipsin rannoilla huojuneet. Mutta mastoissa pääsee venäläinen hilpeys oikeuksiinsa, ne ovat kuin ivalla kiinnitetyt näiden vedenpaisumuksen aikuisten kummitusten selkään, ikäänkuin virtahevoselle narrintiuku. Ne on sivelty räikeillä väreillä sinipunavalkoisiksi.

Mutta keväisin, kun maan hetteet hersyvät, kaikki salasuonet ovat vettä tulvillaan, ja taivas puhkeaa rajuksi rankkasateeksi, silloin alkaa Emajoki tulvia. Hiljaa hiipii sen kevätkylmä, jäälohkareita vilisevä vesi, painaen alleen pellot ja niityt, kiertäen kohopaikat saariksi, tarttuen vallanahnaana latoihin ja verkkovajoihin, muuttaen kolmannen kaupunginosan kadut kanaviksi. Sen uoma on entisestään kolminkertainen, leveä kuin valtajokien, kellanruskeana lepää sen voitokas vesi valloitetulla alueella, jossa airo tuon tuostakin soutaessa turpeeseen sivahtaa.

Pari kuukautta myöhemmin alkaa Emajoki peräytyä. Se on tullut järkiinsä, nuoruuden hulluus haihtuu kesäkuivuuden tieltä, keväinen kiihko kuvastuu vaan kuin poika-ajan kujeina. Järkevänä, vähän häpeissään, se puristautuu entiseen kapeaan uomaansa.

Ants oli lukion viimeistä edellisellä luokalla, kun saatiin selville, että jo useita vuosia oli ollut olemassa lupa järjestää vironkielen tunteja muun opetuksen yhteyteen, — siitä vaan ei ollut hiiskuttu kellekään. Sanamuoto oli tosin hyvin varovainen, oppilasten piti itse maksaa opetus, ja sen piti tapahtua varsinaisen tuntijärjestyksen ulkopuolella.

Mutta periaate oli sittenkin sama, — piti vaan lähettää anomus määräpaikkaansa, ja sen anomuksen alla olla kyllin nimiä.

Kahden ylimmän luokan virolaisilla pojilla oli kokous asiasta Antsin huoneessa, jossa hän Pärt Maddissonin pois muutettua yksinään asui. Huone oli täpösentäynnä, pöydillä ja vuoteella istuskeli poikia.

Ei päästy mihinkään päätökseen. Oltiin laimeita, haluttomia, joku huomautti, että koko asia ehkä oli ansa.

"Tehkää mitä mielitte, — minä ajan asian läpi", hän sanoi jurosti ja äreästi.

Ants hyppäsi ikkunalaudalta, työnsi pari poikaa tieltään ja viskautui suulleen vuoteeseen.

"No, — mitä te odotatte?" hän kysyi, — saappaankorollaan vuoteen jalkopäätä potkaisten.

"Kukapa ne nimetkin kerää, — siinä joutuu helposti kiikkiin", epäili joku.

"Johan te kuulitte, että minä. Kyllä nimiä tulee, vaikka itse kuolleet nousisivat kirjoittamaan."

Illalla tuntui Antsista tämmöiseltä: hän on taas menossa kirkolle ja vetää noin silmämitalla vaan suoran viivan määräpaikkaansa, — sitten sitä viivaa pitkin, — kuin lingottu.

Niin oli äitikin kerran kulkenut, ja hänellä oli äidin verta suonissaan. Voimaa virtasi häneen kuin jostakin salaa auenneesta lähteestä. Nyt saataisi nähdä oikea Ants Raudjalg.

Koko illan hän kulki vihellellen, nyrkkiään puristaen, itsekseen ääneensä puhuen, — välillä pysähtyen varpaille noustakseen ja keuhkojensa täydeltä ilmaa hengittääkseen.

Mutta maata pantua otti isän luonto osansa, — äskeinen palava toimintahalu suli kangastuksiksi ja kevyesti keriytyviksi unelmiksi.

Niinkuin isä ennen vanhaan vuoteellaan pieniä koulujaan kaikille siunaukseksi pitkin maata siroitteli, niin nyt Ants vuorostaan valvotteli ja piti äänettömiä ylistyspuheita äidinkielelle.

Isältä ja äidiltä perityt ominaisuudet, jotka useimmiten olivat hänessä ristiriidassa keskenään, — palvelivat nyt kerrankin samaa asiaa.

Aamulla hän oli taas kokonaan äidin heimoa, — käytännöllisyyttä ja toimintatarmoa kiireestä kantapäähän.

"Oppivathan lapset muutenkin viroa — palvelijoilta, ja puhummehan me itsekin toisinaan."

"Eihän sillä kuitenkaan mihinkään pääse, ei kysytä viran haussa missään."

"Taitaisi olla itsellennekin viisaampaa jättää moiset hommat. Ei sitä hyvin silmin katsella. Olen minäkin kruunun virkamies, vaikkapa alhainenkin, — ei minun poikani sovi nimeään joka paperiin panna."

"Se on sellainen koneisto, että jos siihen vaan takin liepeestä tarttuu, niin mennyttä miestä on."

"On niillä raukoilla jo ennestäänkin kuin Paapelin sekoitus päässä, — on ryssät, saksat, latinat, — kuka niitä kaikkia jaksaa luetellakaan."

"Kelmeänokkaisia ovat muutenkin; ja iltapäivä menee tyystin läksyjen lukuun."

Ants yhä sitkistyi, sitä myöten kuin asia mutkistui. Hän vie sen perille, vaikka päänsä seinään iskisi.

Hän ei hellittänyt yhdestä tappiosta, vaan tuli uudestaan, istui iltakaudet ja selitteli.

Vihdoin oli tarpeellinen määrä nimiä koossa. Sinä iltapäivänä, jolloin anomus alkoi matkansa määräpaikkaansa kohti, irroitti Ants veneen laiturista ja lähti soutamaan.

Aurinko alkoi hitaasti painua joen pintaa kohden, mutta valaisi vielä kirkkaasti ja rauhallisesti.

Pellot oikeanpuolisella rinteellä olivat äsken kynnetyt, ja savensekainen multa punersi vaoissa. Vasemmalla puolen oli lankkukasoja säännöllisissä neliöissä.

Hän oli varma ja tyyni, pitkällinen jännitys oli lauennut lujaksi, tasaiseksi rauhaksi.

Auringon aletessa alkoi taivas muuttua, häilyviä, levottomia varjoja kulki näköpiirillä, taivaanranta peittyi epätasaiseen ruskoon.

Alkoi pimetä, rannat tummenivat, kaupunki häämöitti hämärästä vastaan. Ja yli Kivisillan kiviveräjäin kohosi luonnottoman suuri, pyöreältä pilvenlongalta näyttävä täysikuu, joka vielä ei kyennyt valaisemaan.

Takana punoitti auringon viimeinen tulipalorusko, mutta edestäpäin alkoi hitaasti levitä kylmää, kalpeaa valoa.

Oliko tämä enää pieni Emajoki? Eikö se ollut valtaväylä, jota myöten voisi rahaa ja rikkautta kuin runsauden sarvesta vuotaa? Eikö se ollut avoin elinsuoni, jonka voimakas verenkierto kohottaisi kukoistukseen pikkukaupungin?

Kelmeä valo pääsi vihdoin voitolle, täysikuu nousi, kutistui tavalliseen kokoonsa ja mutkitteli tulvaveden paisuttamassa virrassa.

Ensimäinen sanoma, mikä Antsin syksyllä saavutti, oli, että anomus oli palannut tyhjin toimin takaisin. Poikien nimet eivät kelvanneet, — vanhempien piti allekirjoittaa anomus.

Ants otti vastaan anomuspaperin rehtorin omasta kädestä, koulun kansliahuoneessa, joka oli puoliksi pimeä, vihreät, tummat verhot ikkunoissa. Jostakin seinältä katseli häntä pönkkähameinen, paljasrintainen Katariina. Tupakanhaju, joka näytti piintyneen pienimpiinkin esineihin, täytti ilman.

Pojille hän selitti: pikkuinen, joutava vaillinaisuus, joka olisi helpolla korjattu.

Mutta kotona hän puri hampaansa lujalle tyynyyn, — hänessä nakersi epäilys.

Hän otti uudelleen kerätäkseen nimet. Se oli tällä kertaa kahta vaikeampaa, ihmiset olivat vielä epäluuloisempia kuin ennen ja vainusivat vaaraa. Ants juoksi ja puuhasi, oli iltasin väsynyt kuin ajokoira, mutta ei sittenkään saanut unen päästä kiinni.

Hän ei päässyt kohoamaan entiseen intoonsa ja varmuuteensa, mutta tiesi, että niin pian kuin toiset sen aavistaisivat, olisi kaikki hukassa. Heidän täytyisi nähdä hänen uskovan itseensä, silloin hekin uskoisivat.

Hän seurasi anomuksen kulkua toiselta kansliapöydältä toiselle, toisen kiiltonappisen virkamiehen luota toisen luo, jotka käsittelivät sitä kuin hengetöntä paperikääröä.

Mutta tässä ei ollut kysymys ainoastaan anomuksen ja vironkielen tuntien kohtalosta.

Hänen innostuksestaan, hänen nuoruudestaan, hänen elämänuskostaan päätettiin paraikaa tomuisissa kansliahuoneissa.

He olivat siellä niin tottuneet numeroihin ja koukeroihin, että olivat kai aivan unohtaneet taidon lukea virallisten, kuivien lauseitten välistä muutakin.

Hän näki heti sisään astuessaan rehtorin kädessä valkoisen paperikäärön, — anomuksen.

"Anomus vironkielen tuntien johdosta on lähetetty huomioon ottamatta takaisin, josta tahdon ilmoittaa teille, Raudjalg, koska, kuten olen kuullut, olette ollut tämän puuhan johtajana…"

"Teiltä on jäänyt huomioon ottamatta muuan pikkuseikka, muodollisuus, niin sanoakseni. Anomuksessa ei ole nimittäin mainittu, onko saatavissa kelpoisuusehdot täyttävä vironkielen opettaja. Kuraattori on sentähden suvainnut jättää anomuksen huomioon ottamatta."

Rehtori piti pienen pysähdyksen, ikäänkuin antaakseen Antsillekin puheenvuoroa, mutta jatkoi sitten narisevasti:

"Tietysti ei mikään estä lähettämästä uutta anomusta, joka täyttää kaikki asetettavat vaatimukset."

Hän tunsi, että jos hetkeksi vielä jää tämän katon alle, niin sanoo kaiken vasten silmiä.

Hän seisoo vielä kerran rehtorin edessä: eroittakaa vaikka heti koulusta, mutta sen minä sanon, te tiesitte sen kaiken edeltäpäin, heti alussa jo tiesitte, kun ensimäinen anomus lähti.

Te tiesitte, ettei sitä koskaan hyväksyttäisi, vaikka se sata kertaa muuttaisi muotoaan, se on kaikki narripeliä, te keksisitte aina uuden mutkan.

Te siellä vihreäverkaisten pöytien takana myös tiesitte, ettei sellaista anomusta ole olemassakaan, jonka hyväksyisitte, mutta paperikoriin ette kuitenkaan kehtaa viskata.

Se on teille aivan yhdentekevä, että yhdestä Ants Raudjalasta teidän tähtenne tulee heittiö ja tyhjäntoimittaja…

Hän makasi vuoteellaan silmät ummessa, hiessä, kaikki jäsenet kankeina kuin pakkopaitaan puristettuina.

Illalla, kun ajurin vaimo toi teekeittiön ja samalla uuniin puusylyksen, hän pakoitti itsensä pystyyn.

Kiukku ja kiihko oli ohitse, mutta jäljellä väsymys, joka ei ollut ruumiillista, vaan henkistä.

Silmät sattuivat pöydällä tyhjään kirjoitusvihkoon, jonka hän äsken oli ostanut.

Isä kirjoitteli muistiinpanoja, — opetukseksi jälkeläisilleen, — miksi ei hänkin.

Ants Raudjalg-vainajan muistiinpanot, syntyi 12 päivänä heinäkuuta vuonna… kuoli 18 päivänä tammikuuta, vuonna… ihmisten vilppiin ja omaan herkkäuskoisuuteensa.

Mutta kun kekäleet alkoivat uunissa mustua, repi hän lehden irti ja heitti hiilokseen.

Ensin se savuttui, sitten paloi hehkuvan punaiseksi, mutta lopulta, ollen jo ainoastaan haurasta, vaikka yhä koossa pysyvää tuhkaa, se vielä kerran kuten alussa harmeni, ja kirjoitus tuli selvästi näkyviin: — kuoli 18 päivänä tammikuuta.

Loppututkintoluvut olivat täydessä vauhdissa, Ants antautui niihin niin päätä pahkaa, kuin ei olisi maailmassa muuta ollutkaan.

Hän tunsi asemansa koulussa muuttuneen anomusjutun jälkeen, häntä pidettiin silmällä. Hänen jokainen askeleensa oli tiedossa, häntä katsottiin erityisellä epäluulolla, joka lähenteli vakoilemista.

Hän ei siitä suuria välittänyt, hänhän oli vaan tehnyt, mitä laissa oli luvattu. Ylipäänsä oli hänelle kaikki yhdentekevää.

Yhtenä päivänä kalahti kateederista taas yksi rehtorin kuuluisia pikku kahleita, tällä kertaa se sentään puristi tuntuvasti.

Tarkastajan mahdollisten käyntien varalta, joitten piti voida tapahtua milloin hyvänsä, kiellettiin oppilaita pitämästä asuinhuoneensa ovea lukossa.

Ants uhitteli itsekseen, hänen syntiluettelonsa oli jo ennestäänkin pitkä, — vähätpä siitä, — hän kiersi ovensa lukkoon joka kerta ulos mennessään ja pisti avaimen taskuunsa.

Eräänä iltana hän tapasi ajurin heiveröisen vaimon keittiöstä esiliinaansa itkemässä.

"Lukon särkivät, — ihka uuden matrassin repivät, — puolen hintaa oli vielä juutalaiselle maksamatta…"

Hänen huoneessaan oli täydellinen sekasorto. Vuode oli perinpohjin pengottu, matrassin lastut pitkin lattiaa, ja tyynyjen höyhenet lentelemässä. Kirjahyllylle oli jäänyt muutamia kuluneita koulukirjoja, paperit olivat huiskin haiskin. Hänen likaiset liinavaatteensa olivat lattialla, yksinpä eväskirstukin oli auki.

Hän tarkasti kiireesti niukat kapineensa. Kaikki hänen kirjansa, osaksi omia, osaksi lainattuja, oli viety, samoin muutamia puolitekoisia kirjoitelmia pöytälaatikosta.

Hän ei ruvennutkaan mitään järjestämään, kirstunsa vaan sulki ja sen kannelle keskelle hävitystä istui.

Hän ihmetteli itsekin, ettei kipeämmin kiukustunut, sensijaan pisti pureva iva kuin myrkytetyllä kärjellä häntä.

Hän muisti, että kirjoja oli ollut kahdeksalla eri kielellä. Samassa hän jo ehti pilkata itseään, — siinäpä itserakkauden aihe, totta tosiaan.

Mutta mitä kauemmin hän istui, sitä herpaisempi haluttomuus lamasi sielun ja ruumiin, sama väsymys, jota hän jo kerran ennen oli tuntenut, silloin kun toinen anomus hyljättiin.

Jospa hänellä edes olisi ollut voimaa kirota ja kiihkoilla, mellastaa kuin mieletön.

Vaan ei, — hänellä ei ollut mitään muuta puolustuksekseen asetettavaa kuin kylmä, tyyni iva, joka syöpyi kuin ruoste, kuin kirpeä happo hänen olemukseensa.

He olivat siis saaneet hänet lannistumaan. Hän tunnusti sen itse, myönsi: olen voitettu.

Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui oma väsymyksensä. Kuinka oli mahdollista, että hän niin helpolla oli antautunut, kompastunut ensimäiseen kiveen.

Sen olemuksen hän tunsi, se oli ilmassa, jota hän hengitti, veressä, joka hänen suonissaan kiersi, mutta missä oli sen alkupää?

Jossakin ulkopuolella häntä, ja hänestä riippumatta, oli voimia, joitten lopputulos hän itse väsymyksineen oli, — nykyisyydessäkö vaiko kaukaisessa menneisyydessä, — kuka tietää.

Antsin kahdeksankieliset kirjat viipyivät kauan kiertomatkallaan. Jäljestäpäin hän sai kuulla, että itse kuraattori oli puhunut hyvän sanan hänen puolestaan, koska kirjojen monikielisyys oli herättänyt hänen huomiotaan ja pannut hänen kiinnittämään toiveita kysymyksessä olevaan nuoreen mieheen.

"Teidän harrastuksenne haaraantuvat liian monelle taholle, Raudjalg. Teiltä ei vaadita mitään muuta, kuin että osaatte läksynne ja suoritatte tutkintonne. Kaikki muu on turhaa ja teidän ijässänne vahingollista."

Ants kuunteli pää nuokuksissa. Rehtorin sanat tuntuivat hänestä tosilta, hän alkoi itsekin yhä selvemmin käsittää, että kaikki muu oli turhaa.

Kirjoitelmiaan hän ei uskaltanut takaisin kysyä, siinä varmassa vakuudessa, että ne olivat menneet kaiken maailman tietä.

Ants oli maalle tultuaan pian selvillä siitä, että kotona oli jotakin painostavaa ilmassa, jokin salaisuus mielissä sakoamassa. Isä ja äiti puhelivat pitkään iltasin, oli ikäänkuin asioita olemassa, joista he eivät päässeet irti.

Kuin sivumennen Ants sai tietoonsa, että keväällä oli käynyt uusi koulutarkastaja. Hän tiesi ennestään, että tarkastuskäynnit olivat isän kovimpia koetuksia, jolloin hän kadotti tavallisen tyynen tasapainonsa ja hiljaisen varmuutensa. Mutta tällä kertaa lie tapahtunut jotain erityistä. Äiti antoi vältteleviä vastauksia, mutta sen verran Ants kuitenkin ymmärsi, että tässä kohden luotirihma pohjasi.

Eräänä iltana postin saavuttua hän luki sanomalehdestä uutisen, että kansakoulunopettajain apurahasto, jonka perustamissäännöt olivat viruneet kaikissa mahdollisissa virastoissa jo kymmenisen vuotta, saamatta vahvistusta, oli vihdoin päätetty hajoittaa, ja yhdistys, joka oli asian alkuun pannut, oli ostanut itselleen osalla rahoista biljaardipelin.

"Se on nyt sen ainaisen vääryyden ja venyttelyn seurauksia", sanoi Ants tiukasti ja heitti lehden menemään, — "väsyvät kesken".

Ei oltu ehditty pitkällekään juhannuksen tuolle puolen, kun isä sai suuren, sinetillä suljetun kirjekuoren, ilman postimerkkiä.

Kun Ants tuli takakamariin, istui isä ja luki venäjänkielistä paperia sekä ojensi sen sitten ääneti Antsille.

Ants silmäsi sen nopeasti läpi, — isältä vaadittiin kaikissa kouluaineissa uutta tutkintoa, viran menettämisen uhalla.

Antsille selvisi, että tämä oli jossakin yhteydessä tarkastajan käynnin ja kotona vallinneen ahdistavan mielialan kanssa.

Isä vaikeni melkein puhumattomaksi eikä sallinut toistenkaan hiiskahtaa vääryydestä, mutta Antsilta ei jäänyt huomaamatta, että juuri samainen vääryys se salaa lannisti isää ja kalvoi hänen elintarmoaan.

Jos isä olisi sanallakaan valittanut tai edes myöntänyt, kuinka kipeästi se häneen koski, mutta vaitiolo, johon hän itsensä ja toiset pakoitti, ikäänkuin olisi pelännyt, ettei jaksaisi hillitä itseään, jos suunsa avaisi, — se oli vaikeinta.

Siinä oli jotain alentavaa ja häpeällistä, että isän täytyi istua kirjapinkkojen takana ja takoa niitten sisältöä päähänsä kuin typerän koulupojan. Joka ilta täytettiin hänen lamppunsa uudelleen öljyllä, hän istui yöt läpeensä.

Kesäiset työt olivat kiireimmillään, niitten täytyi jäädä, isä myi polkuhinnasta koko senvuotisen sadon naapurilleen.

Isä rasittui silminnähtävästi. Hän näyttäytyi ainoastaan aterioiksi, väsähtänein, samentunein silmin, ja eräänä päivänä huomasi Ants isän korvantaustassa pari aivan valkean väritöntä hiusta.

Isän muistilla ei enään ollut nuoruuden joustavaa vastaanottavaisuutta, se työskenteli hitaasti ja taipui vastahakoisesti.

Ja kuitenkin hän luki isän ajatukset, niinkuin ne olisivat olleet hänen omansa.

Siinä olivat isän kaksikymmentä rehellistä työvuotta, täynnä työniloa ja rakkautta työhön, jotka nyt yhtäkkiä eivät painaneet mitään vaa'assa, koska uusi tarkastaja ei muka mielestään kyllin nopeaan ylennyt arvo-asteissa. Vaikka tutkinto onnistuisikin, niin jäisi aina sentään alentava tunne, että yhtäkkiä oli havaittu kelpaamattomaksi, vaikka oli parastaan pannut. Mutta paitsi sitä kyti alla pelko tutkinnon epäonnistumisesta, alkava epäluottamus itseensä.

Ja sitten raskas vaitiolo, joka kuormitti omaan sydämeen kaiken, mikä oli vaikeata, ei päästänyt sitä huojentumaan, vaan alituisesti piti vireillä salaista taistelua: tuomitako ja syyttääkö vai eikö?

Vähäinen vapautuksen tunne, joka Antsilla oli ollut koulusta päästyään, hupeni olemattomiin.

Hän oli vaan päässyt pienemmästä kehästä toiseen suurempaan, mutta yhtä umpinaiseen.

Jaksaisiko isä, — vai murtuisiko? Hän seurasi isän sisällistä taistelua tuskallisella jännityksellä.

Isän yökaudet palava lamppu, hänen alati lukittu ovensa, hänen veristävät silmänsä, — ja ennenkaikkea hänen puristettu vaitiolonsa, — sitä ei sietänyt katsella.

Eräänä sunnuntaina, kotoväen poissa ollessa, varastettiin isän takakamarin nurkkakaapista sekä arvopaperit että sula raha viimeistä kolikkoa myöten, — yksinpä Antsin ristiäis-ruplatkin.

Varas ei ollut viitsinyt nähdä turhaa vaivaa, vaan oli kolhaissut kaapin ovea kirveellä, niin että sai sormensa sisälle.

Kirveen haavasta oli vuotanut teille tietämättömille isän vuosien vaivat, kaiken kaikkiaan parintuhannen paikkeille.

Isä vanheni parissa päivässä, — isku sattui lujempaan, kuin olisi luullut.

Äiti sensijaan, joka muuten aina joka kopeekan kymmenesti käänsi, ennenkuin kädestään päästi, pysyi ihan tyynenä, kehitti vaan ilmoille suuren toimeliaisuuden.

Antsin kanssa yhdessä he kulkivat kyläpoliisit, vallan vanhimmat, sähköttivät kaikkialle.

"Minäpä en näistä maallisista riipu", sanoi äiti ja hymyili. "Pitävät minua kitupiikkinä, kun aina kuljen puntari kädessä ja joka voinokareen punnitsen, — ja miksi Jumalan viljaa haaskata, — mutta kyllä minun puolestani saisivat viedä kaikki tyynni."

"Eikä pappakaan suinkaan kai muuten niitä rahoja niin surisi, mutta se käy hänen kunnialleen, koska hän oli luvannut ne sinulle."

Antsin täytyi ihmetellä äidin käytännöllisyyttä, jolla hän koetti päästä varkaitten jäljille, vaikka loppujen lopuksi ei muuta selville saatukaan, kuin että varkaat olivat vuorokauden viipyneet muutamassa metsämökissä.

Turhaan äiti ravisteli isää hereille, tekeytyi kiivaaksi, heltyi hyväksi, — isä ei liikahtanut huoneestaan.

Vihdoin tulivat äiti ja Ants tuoden sanoman, että kaikki etsintä oli turhaa, arvopaperien numerot oli sähkötetty Pietarin pankkeihin, ja siellä oli yksi niistä nähty, mutta varkaat itse olivat jo matkalla itäänpäin.

Isä meni eräänä päivänä kirkkoherran puheille. Saamattomana hän istui, tietämättä, mistä päästä alkaisi.

Kirkkoherra alkoi puhua uusista englantilaisista varmuuslukoista, vieläpä näyttikin yhtä.

Isä käänteli sitä neuvottomana käsissään. Hänen tuli niin merkillisen kylmä siinä kuunnellessaan, kaikki mitä hän oli aikonut sanoa, ikäänkuin jäätyi.

Vihdoin hän, keskustelulangan alkaissa katkeilla, nousi, kiitteli, pyysi anteeksi, että oli vaivannut, ja meni menojaan.

Mutta yöllä, saamatta unta takakamarin kovalla puusohvalla, hän nousi, meni makuuhuoneeseen ja herätti äidin.

"Se on kaikki siksi, että rahat olivat käyneet minulle niin rakkaiksi", hän sanoi.

Seuraavana päivänä hän irroitti seinästä särjetyn kaapin ja kantoi sen ullakolle.

Mutta kun Antsin oli kesän lopulla lähdettävä yliopistoon, kutsui isä hänet huoneeseensa.

Mutta Ants seisoi ja tuijotti isän korvantaustaan ja niihin muutamiin värittömiin hiuksiin.

Hänelle juolahti mieleen, ettei hän pariin viimeiseen viikkoon ollut enää nähnyt isän hopeakuorista kelloa.

Ja yhtäkkiä hän tiesi: isä oli myynyt kellonsa, voidakseen antaa hänelle mukaan kaksikymmentä ruplaa.

Tutkintonsa isä ennen joulua vaivalla läpäisi, joten virka oli taattu. Mutta muuten ei ollut enää ennallaan mies, — hänessä oli tapahtunut muutos, joka syrjäisenkin silmiin pisti.

Ants Raudjalg pudisti nopeasti keltanokkaisuuden yltään, — toiset väittivät, ettei sitä hänessä koskaan ollut huomannutkaan.

Hän oli muka aina ollut sellainen kuin hänet myöhemmiltä ylioppilasvuosilta muistettiin, aina vastahangassa, aina pilkallisen purevana.

Oli ollut kysymys virolaisen ylioppilasyhdistyksen laillistuttamisesta varsinaiseksi osakunnaksi ja sille hankittavasta oikeudesta julkisesti kantaa värejä, kuten saksalaiset osakunnat. Viime aikoina oli ylioppilasten keskuudessa ollut tuntuva virtaus asian hyväksi.

Näköjään vähän väsähtäneellä, välinpitämättömällä, mutta syöpyvän purevalla tavalla hän oli puhunut koko puuhan kumoon.

"Virolainen osakunta on katsonut sopivaksi ripustaa kokoustalonsa salin seinälle ritarivaakunan varustuksineen. Minun ehdoitukseni olisi, että sen sijalle mahdollisimman pian ripustettaisiin aura tai äes, — tai vielä suuremmalla syyllä — ruoska!"

Osakuntakokouksissa hän sentään yleensä puhui vähän, hän kuunteli, joskus joi, mutta ei koskaan liikoja.

Hän kuului lainopilliseen tiedekuntaan ja suoritti kurssinsa säännöllisesti, ilman erityistä intoa.

Kesäisin hän tavallisesti oli kotiopettajana jossakin sisä-Venäjällä, rahoja ansaitsemassa. Siitä huolimatta hän sai lukukauden aikana usein elää teellä ja leivällä kuten muutkin. Isä, vanha Mihkel Raudjalg, lähetteli silloin tällöin kymmenruplasia äidin kutomain villasukkien keralla.

Ne, jotka häneen liittyivät, ja niitä oli paljon, sanoivat häntä suvaitsevaiseksi, hänen vastustajansa väittivät, ettei hänellä ollut mitään kantaa.

Sen hän toteutti käytännössä siten, ettei lukenut itseään mihinkään puolueeseen, vaikka kirjoittelikin täydellä nimellään ja omalla vastuullaan pariinkin sanomalehteen. Hän pidätti itselleen täyden oikeuden etsiä kaikessa vikoja.

Hän moitti ja morkkasi kaikkea taivaassa ja maassa. Mutta hän teki sen eräänlaisella välinpitämättömällä tavalla, joka antoi aavistaa, ettei hän pitänyt mitään parannuskeinoa mahdollisena eikä edes pitänyt tarpeellisena sellaista tavoitella. Ainoa, mikä oli tärkeätä, oli herättää tyytymättömyyttä ihmisissä, — itseensä ja oloihin.

Hän ei koskaan innostunut, hänen kaikkein alasrepivimmätkin puheensa olivat aina kuivia ja asiallisia.

Toisetkin ikäänkuin häpesivät innostua hänen kuultensa. Ei mikään ollut niin jäähdyttävää kuin nopea, kylmä katse hänen levollisista silmistään, — se oli kuin sangollinen Emajoen vettä, ja karkaisi kuumimmankin.

Hän liittyi aina hyvin nuoriin ihmisiin, olivatpa ne sitten vastaleivottuja ylioppilaita tai äsken koulusta päässeitä nuoria tyttöjä.

Hänen vihamiehensä väittivät, että se oli hänessä jonkinlaista henkisen raiskauksen halua, — valita aina ne koskemattomimmat.

Ja sen verran oli siinä totuutta: kun Ants Raudjalg jonkun aikaa oli seurustellut heidän kanssaan, lainannut heille kirjojaan ja "kehittänyt" heitä, kuten hänen lausepartensa kuului, niin ilmestyi sama omituinen, väsynyt hymy hänen nuorten seuralaistensa pehmeän lapsellisiin suupieliin, mikä hänellä itselläänkin oli.

Ne, jotka hänen kanssaan tekemisiin joutuivat, vanhenivat nopeasti, hän kyni heiltä ihanteet kuin linnuilta untuvat, heihin ilmestyi jotakin merkillisen äkkikypsää ja elämän perille päässyttä.

Itse he häntä jumaloivat, mutta eivät huomanneet, kuinka tyhjiksi hän heidät puristi, mitään sijaan antamatta.

Hänen kielteisyydessään oli jotain tarttuvaa, kuin salaisia taudinitiöitä, jotka toiset veivät mukanaan hänen luotaan mennessään.

Itsestään hän ei mielellään puhunut, ei kehityksestään eikä tulevaisuuden tuumistaan.

Eräänä päivänä, ollessaan menossa asuntoonsa Tuomiovuoren rinteellä, Ants Raudjalg näki edessään kulkevan miehen, jonka käynti ja hartiain liike tuntui hänestä tutulta.

Mies oli puettu kuluneeseen venäläisen ylioppilaan univormuun, ilman päällystakkia, vaikka oli jokseenkin kylmä.

Ants kiirehti askeleitaan, — ehti nähdä sivulta päin puisevan, pitkän nenävarren ja poskien epäterveen ihon.

Mies kääntyi, hänellä oli punainen talonpoikaispaita kiinninapitetun takin alla.

"Ehei veikkonen!" hän sanoi kohentaen nenäkakkuloitaan, — hän oli nähtävästi lyhytnäköinen, — "Ants Raudjalg Pihkovan kadulta, — terve mieheen!"

"Mistäs minä, — kyllä kerrotaan, jahka joudetaan. Entäs sinä itse, — oikea mamman lellipoika olit ennen aikaan, eipä sitä viikkoa vierähtänyt, ettei mamma jo taas lähetellyt piirakaisia tälle kultamurulle."

"Karriäärin, — karriäärejä on monenlaisia. Yhdelle on karriääriä se, että lentää taivaasta maahan, ja toiselle, maasta taivaaseen."

"Johan minä silloin sinulle sanoin, — että joko tulen kultakaluunoissa tai annan sille kaikelle palttua, — enkö sanonut?"

Hänen huoneensa oli ullakkokerroksessa, ikkuna kaupungille päin. Se oli matala, kaltevakattoinen ja sisustettu kuten ylioppilashuoneet ainakin, — rautavuode kukallisine huopapeitteineen, ja sen yläpuolella seinällä virolainen ylioppilaslakki sekä kaksi ristikkäin pantua värinauhaa, mutta ilman tavallisia miekkailusäiliä.

Kirjahylly oli jokseenkin tyhjä, sen alalaudoilla oli luentovihkoja ja kenkiä.

Suuri levypöytä ikkunan edustalla oli täynnä papereita ja yhteen kulmaan oli työnnetty teekeittiö sekä paperikäärö, arvattavasti makkaraa sisältävä.

"Asutpa sinä ylä-ilmoissa", hän sanoi ja pysähtyi katsomaan ikkunasta. Sumu peitti kaupungin, siellä, missä saattoi olettaa Emajoen uoman, kosketti sumu maata.

"Mitä sinusta sitten on tullut?" hän kysyi yhtäkkiä ja tarkasti kirjahyllyä.

Ants katseli hänen liikkeitään, itse seisoen kädet selän takana rauta-uunin edessä.

"Niin, jospa minä sen sinulle sanoisin. Huonekumppanuuden takia voi olla kerran avomielinenkin. Minusta on tullut suurennuslasi, jonka läpi voi katsella taudinitiöitä, jos ketä haluttaa."

Pärt alkoi nyt tutkia pöytää, näki makkarakäärön ja sen alla vesirinkelinauhan.

"Mitäpä siitä kertomista… Olin kenraalin luona, — mutta en malttanut olla kahta herraa palvelematta, kävin punaisten kokouksissa, saivat vihiä, pois potkivat."

"Jatkoa, jatkoa — — — Olin vielä parissa paikassa, — sama juttu. Ajattelin, parasta tehdä puhdas pesä-ero, täyskäännös vasemmalle, mars! Melusin eräässä kokouksessa vähän liiaksi, eroitettiin vuodeksi yliopistosta. Rahaa oli vähän, — menin työmieheksi satamakaupunkiin, lastasin laivoja. Taas yliopistoon… toisen kerran potkittiin, kun en voinut lukukausimaksuja maksaa."

"No ja no… Koetin taas kotiopettajan virkaa, — ihan herraksi siliysin taas, odolia käytin, hammaspuikkoa taskussa kantelin, kynteni pyöristin… Renkutin ranskaa talon mademoisellejen kanssa, nyt sitä kiivetään, ajattelin. Hoidin kirjevaihtoa, joka päivä kirjoitin tähtiniekoille ja muille korkeuksille: teidän ylhäisyytenne, teidän jalosukuisuutenne…"

"Jatkanhan toki… Jouduin pois sieltä, — hm, samantekevä, minkätähden, — jouduin pois, sillä hyvä. Olin taas ylioppilaana, nyt jo näytin väriä, panin punaisen paidan ylleni. Luvut vaan eivät ottaneet sujuakseen."

"En, — mutta ei minulla ole kuin viimeinen kurssi jäljellä. Suoritan kun ehdin. Minulla on nyt muita puuhia. Olen puolueen palveluksessa, matkustan ympäri."

"Luutaa täälläkin tarvittaisiin, — oikein aito luutaa, joka lakaisisi pois vanhan romun."

"Tarvittaisiin kyllä, — mutta, Maddisson, sen minä sanon sinulle, et sinä siihen kelpaa, — — enkä minä."

"Muistatko, kuinka me katselimme kirjavaa taloa Tuomiovuoren rinteellä?" hän yhtäkkiä kysyi.

Sumuinen, pimeä taivas muuttui hänen silmissään kuin harmaaksi tai mustaksi taustaksi, joka kaareutui suurena kupuna yli yhä laajemman alan. Ja yhtäkkiä hän ajatuksissaan ikäänkuin irroitti tuntemansa ihmiset muusta yhteydestä ja tälle taustalle asetti, katsellakseen heitä ja ymmärtääkseen. He olivat hänelle yhtäkkiä selviä ja käsitettäviä, kuvastuessaan mustaa taustaa vasten.

"Kaikki me sille mahdumme, — minä ja muut", hän ajatteli, ja kummallinen alakuloisuus valtasi hänet.

"Maddisson", hän sanoi pannen kiinni ikkunan, "oletko sinä koskaan ajatellut, miksi meillä on niin vähän luonteita?"

"Paitsi sitä, — mitä luonteita?" jatkoi Pärt Maddisson. "Niitä, joita yhteiskunnalliset rakennusmestarit tarvitsevat, niitä suorasyisiä, oksattomia kurkihirsiä… Ovat nekin luonteita, ne pahkuraiset ja kyhmyiset… Mepä kasvamme kaikki, mihin tuuli tuivertaa, otamme ravintomme, mistä sattuu, vaikka suosta…"

"Minuapa pidetään täällä vasta pilkkakirveenä", hän alkoi puhua itsestään, — "kysy vaikka keltä, — en muka pidä mitään pyhänä. Haukuin pahanpäiväisiksi korporatsioonihommat."

"Mutta jos minä sinulle totta puhun", hän tunnusti, — "minä heidät sisimmässäni niin hyvin käsitän, ne samat, joita pilkkaan. Sillä juuri värejä, — niitä meiltä puuttuu, — meillä on nyt kerta kaikkiaan musta taustamme. Ja se on kuin värikäs sateenkaari heidän tummalla taivaallaan, että he saavat ajatella värillisiä, kirjavia lakkeja, — ajoretkiä avonaisissa vaunuissa olutkoreineen, lasit kädessä. Ja laulaa pitkien pöytien ääressä ikuisesti iloisia ylioppilaslauluja, jotka ylistävät viiniä ja naisia ja ylioppilaan kultaista oloa… Ja Tuomiovuoren alakentällä viettää remuisia Vappujuhlia, joitten ilotulituksista koko kaupunki puhuu… Ja kaksintaistelut, — palata niistä kunniakkaina arpiniekkoina…"

"Niin, — niin, 'frei ist der Bursch'… Mutta minä tietysti tällaisilta nykyaikaisilta Don Quixoteilta riisun ritarivarustukset, — se on minun tehtäväni, — kuuletko, Pärt Maddisson."

Ulkoa, melkein ikkunan tasalta, kuului omituista, sointuvaa ääntä, milloin hiljaa, haihtuvana, kuin pajupillillä piipoittaen, milloin kuin kaukaisten urkujen humina.

Aina vaan sama sävel, sama yksitoikkoinen kolmisointu, ainoastaan voima ja kaiku vaihtelivat. Niinkuin loppusointu jostakin suuresta sävelsoitosta, joka kenenkään korvan kuulematta ympärillä helisi, mutta josta vaan viimeinen sävel kuuluviin pääsi.

"Ilma itkee", hän lisäsi, mutta veti samalla suunsa pilkalliseen hymyyn, ikäänkuin sanojensa pehmeyttä peläten.

Huhtikuun lopulla meni Mihkel Raudjalg kerran ullakolle mehiläisiä katsomaan, jotka sinne oli tuotu talviteloille. Ontot puunrungot talvehtivat asukkaineen puutarhassa, mutta uusmalliset pikkutalot olivat kaikki rivissä ullakolla.

Kumea, uninen surina kuului vastaukseksi, ja aukolle ilmestyivät laiskat, tunnustelevat tuntosarvet, joita seurasi kömpelöliikkeinen, ruskea ruumis, sitten toinen sekä kolmas…

Sitten hän varovasti aukaisi kannen, — tyhjäksi syötyjen mesikennojen keskelle, pesän sisimpään soppeen, olivat mehiläiset kokoontuneet kuolemaan hidasta nälkäkuolemaa, kaikki yhdessä sykkyrässä, kuolemassakin koettaen suojata toisiaan ruumiillaan.

Miksi se tällä kertaa niin kipeästi koski, vahinkohan ei ollut itsessään niin suuren suuri?

Hän avasi ullakon luukun lukeakseen uudelleen Antsin kirjettä, jossa Ants ilmoitti saaneensa viran Pensan kaupungissa, ja astuvansa siihen jo heinäkuun alussa.

Raudjalg vanheni nopeasti kerran alkuun päästyään. Hän oli merkillisen kauan säilynyt, mutta nyt valkenivat parta ja hiukset muutamassa kuukaudessa.

Hän oli hajamielinen, opetuksessaan välinpitämätön. Öisin hän ei saanut unta, vaan oli muuttanut vakituisesti takakamarin sohvalle, ettei äitiä häiritsisi. Mutta ei hän sielläkään koko yötä pysynyt, kynttilä kädessä hän kulki pitkin koulutupaa, istahti opettajatuolilleen, tyhjiä penkkejä tyhjin silmin katseli. Joskus istui harmoonion ääreen, sormillaan koskettimia tapaili, jaloin polkematta pitkiä kappaleita soitteli, joita ei muitten kuulo tavoittanut kuin hänen omansa.

Karttaa hän usein tutki ja mittaili matkaa Tarton ja Pensan välillä.
Mutta se ei siitä lyhentynyt, vaan pysyi yhä viitenä vuorokautena.

Kevättalvesta hänen unettomuutensa vihdoin kävi siksi sietämättömäksi, että äiti sai hänet lääkärille. Lääkäri koputti ja tutki hänet perinpohjin, kaikki oli tervettä hänen raudanrakenteisessa ruumiissaan, joka ei ollut vielä yhtäkään tarttuvaa tautia potenut, sydän ja keuhkot kuin nuorella ikään. Lääkäri oli kahden vaiheilla, vihdoin kysyi, polttiko Raudjalg.

Lääkäri kielsi jyrkästi tupakoimisen ja käski äidin pitää huolta siitä, että kieltoa todella noudatettaisiin.

Siitä asti olivat Raudjalan rakkaat tupakkavehkeet lukon takana, ja avain äidin taskussa.

Kerran järjestäessään takakamarissa isän kirjahyllyä hän sai käsiinsä paksun paperin isonkirjan ja sinikantisen vihkon välistä.

Hän aukaisi sen levälleen pöydälle. Se oli sukupuu, jonka isä kerran oli Antsin lapsuudessa piirtänyt.

Sen monihaaraiset oksat yhtyivät kaikki tyveen, johon isän selkeällä käsialalla oli piirretty: Ants Mihkel Raudjalg.

Ants muisti selvästi juhlallisen tunteen, joka hänet oli vallannut, kun isä ensi kerran hänelle oli sukupuuta selittänyt, — kuinka hän oli kunnioituksella katsellut oksien mutkikkaita haaroja ja pitänyt ansaitsemattomana kunniana, että hän, pieni pellavapää poika, oli koko komean paperin keskipisteenä.

Tämä oli siis hänen aateliskirjansa, orja-aatelia. Seitsemän polvea työ-orjia, — se kuului joltakin, niinkuin, — niinkuin — ruoskan läjähdykseltä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ja seitsemän. Ja seitsemännen takana kahdeksas tietysti. Puu haaroittui yhä, kasvoi yhä pitemmäksi, puhkaisi rungollaan seitsemänsatavuotisen orja-ajan ja lakaisi latvallaan pakanuuden vapaustaisteluja.

Mutta sen tyvessä oli pieni, mitätön puumerkki, — ennen aikojaan väsynyt virolainen koulupoika, — ja se oli hän, — Ants Raudjalg.

Yhtäkkiä hän oli näkevinään kuin pitkässä jonossa esi-isänsä, seitsemän, kahdeksan polvea taaksepäin, — kaikki moision työ-orjia. He astuskelevat hitaasti ja peräkkäin moisiota kohden, kullakin veroviljasäkkinsä selässä. Säkit ovat raskaat, sentähden ovat kaikkien selät köyryssä. Viimeisenä kulkee hänen vaarinsa, josta isä hänelle usein on kertonut, hänellä on pitkä, kellanvalkea tukka, joka valuu hartioille.

Antsista tuntui, kuin olisi hän mennyt toisen luota toisen luo, pitkin riviä, ja puhutellut heitä kutakin.

"Minkätähden olen minä väsynyt, minä, Ants Raudjalg, — teidän jälkeläisenne niin ja niin monennessa polvessa?"

Mutta ei kukaan vastaa hänelle, ei edes käännähdäkään, he vaan kulkevat ja veroviljojaan kantavat, selät köyryssä.

Viimeisenä vaarivanhus, josta isä joskus oli kertonut, että hänet oli moision tallinpenkillä pahanpäiväiseksi pieksetty, niin että hän vielä ikäloppuna selkäänsä arasteli, yksin kylynsä kylpi ja saunassa arpensa vihtoi.

Silloin se äkkiä hänelle selvisi, hän pui heille nyrkkiä, he olivat siihen syypäät, työ-orjat, jotka olivat käyttäneet hänelle tulevan voiman, olivat sen hikenä vuodattaneet moision pelloilla ja niityillä. Hänelle tulevan voiman, hänen omaisuutensa, hänen laillisen perintönsä.

Eivätkä ainoastaan he olleet syypäät, vaan isäkin, joka ensimäisenä sivistyksen portaille kohosi. Se oli liian suuri hyppäys, liian suuri voimainponnistus, josta kokonaiset sukupolvet saivat kitua. Hänen vaariansa pieksettiin ilman lakia tallinpenkillä, mutta hän, pojanpoika, tutki itse samaisia lakeja yliopistossa.

Hänen väsymyksensä oli koko hänen heimonsa väsymystä, entisten sukupolvien eläessä kerääntynyttä väsymystä. Sitä väsymystä he kuihtuivat kuten soilla harmaatuohiset koivut maan liikaa märkyyttä.

Harmaitten silmien väliin vetäytyi vako, samanlainen kuin isällä, — vakaantui sijalleen ja jäi siihen eikä enään entiselleen siliytynyt.

Eräänä aamuna Ants oli noussut tavallista varhemmin mesikennoja kokemaan. Mehiläiset olivat pari viime päivää häärineet kukkivassa vadelmapensaikossa, ja hän tahtoi saada puhdasta vadelmamettä.

Vadelmapensaikon takaa, aidan nurkkauksesta oikeni pitkä, ohut sauhu, ja tuttu kotipalturin tuoksu pisti nenään.

Omenapuun alla, puoleksi lahonneella penkillä, joka melkein peittyi korkeaan ruohoon, istui isä hartaasti piippuaan imien. Vihreä valo leikitteli hänen valkeilla hiuksillaan, hän oli paitahihasillaan.

Jotain entisestä lapsellisesta tyytyväisyydestä kajasti hänen kasvoillaan, jotka muuten näyttivät vanhentuneilta ja riutuneilta. Jotain uskomattoman juhlallista ja totista oli hänessä, mutta kaiken sen alta ikäänkuin pilkisti vahingonilo siitä pikku huvista, jonka hän vastoin kieltoa ja varkain oli itselleen hankkinut.

Hän hätkähti, kopahutti vaistomaisesti penkin laitaan yhä savuavan piippunysänsä ja kopeloi taskuaan sen sinne kiireesti kätkeäkseen. Mutta samalla hänelle kävi selväksi, että hänen salaisuutensa oli tullut ilmi, hän punastui, nousi häpeillen heikkouttaan, avuttomasti Antsia katsellen, odottaen moitteita ja ilmiantoa.

"Niin, niin, isä, — polta sinä vaan rauhassa, en minä usko, että se unettomuus siitä johtuu."

Isä ensin hämmentyi, mutta sitten yhtäkkiä kirkastui ja iski Antsille silmää:

"Etkö sinäkään sitä usko? — johan sitä silloin sanoin, että ei se siitä, vaikka lääkäri ei ottanut sitä uskoakseen, sitä piippua vaan hoki."

"Älä sinä, poika, sentään niille hameväille siellä sisällä huoli hiiskahtaa, niillä on aina sydän kurkussa."

Ants riisui mehiläistakkinsa ja muut varustuksensa penkille, sanoi toiste kokevansa mesikennot.

Pääsyy oli, että hän tahtoi pois isän läheisyydestä, niin selvä ja varma tunne hänellä oli siitä, ettei isä kauan enää eläisi.

Se, mitä hän kerran oli pitänyt sulana mahdottomuutena, pyhyyden häväistyksenä, oli kuitenkin tapahtunut. Koti ei ollut entisellään. Isä oli vanhentunut ja murtunut, ja teräs hänessä oli hiljakseen pehmeäksi sulautunut.

Ants nousi läheiselle loivalle harjulle, jonka toinen rinne oli tuoksuvana apilaspeltona.

Se oli maisema, joka eroittamattomasti oli hänen sieluunsa piirtynyt, — etäisiä ja synkkiä kuusimetsiä, hentoa koivikkoa, matalia kukkuloita ja niitten välillä umpijärviä.

Mitä meistä tulee? Lantaa Venäjän loppumattomille pelloille. Senkötähden olemme syntyneet ja kasvaneet, että meidät tapettaisiin kolerankylväjinä jossakin Venäjän kaukaisessa syrjäkylässä tai että taomme vieraan kansan poikien päähän: ich bin, du bist, — taikkapa vaihteeksi: amo, amavi… Taikka niinkuin hän itse, joka oli tuomittu vihreäverkaisen pöydän ääressä muuttumaan osaksi säännöllisestä virkakoneistosta…

Ilman muuta yhteyttä kotimaahan kuin virolaiselle ylioppilasseuralle lähetetyt vuosimaksut.

Toisia on tuleva, meitä voimakkaampia, meitä vaatimattomampia, epä-itsekkäämpiä, jotka eivät halveksi mitään tointa, joka voi heidät kotimaahan kiinnittää. Jotka eivät kammoa siivoustyötä, ylöskäärityin hihoin, vaan jättävät jälkeläisilleen elonkorjuujuhlat ja karkelot kypsät rypäleet hiuksissa.

Kylväjiä on tuleva, kyntäjiä ilmestyvä, ei vaan niitä, jotka auransa takana astuvat ja siemenen mullan syliin heittävät, vaan jotka huutavat huutonsa tuuleen tai sydämiin, kuinka kullekin on suotu.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANTS RAUDJALG: VIROLAINEN KERTOMUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Ants Raudjalg: Virolainen kertomus

ANTS RAUDJALG

AINO KALLAS

T. T. P. T. I. K. K.?

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE