Produced by Tapio Riikonen

NAPASEUDUN YÖSSÄ

Romaani Huippuvuorilta

Kirj.

ØVRE RICHTER FRICH

Suomennos

Helsingissä, G. W. Edlundin Kustannusosakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

I. Pohjoista kohti.
II. Satumaa.
III. Sumu.
IV. Haaksirikko.
V. Agardb Bay.
VI. "Minä olen upseerin tytär".
VII. Viimeinen keino.
VIII. Pohjoismyrsky tulee.
IX. Ottamkovin majassa.
X. Huippuvuorten koira.
XI. Pimeys tulee.
XII. Revontulien loisteessa.
XIII. Napamaiden ritaristo.
XIV. Pitkä yö.
XV. Odottamaton vieras.
XVI. Valojuova.
XVII. Lähtö majasta.
XVIII. René Marmontin viimeinen keksintö.
XIX. Sassen-laakson jumalat.
XX. Viimeinen päivämarssi.
XXI. Pyyntimiesten luona.
XXII. Erämaan peto.
XXIII. Temppelitunturin varjossa.
XXIV. Langaton sähkölennätinasema.

I.

POHJOISTA KOHTI.

16 1/2 solmun vauhdilla höyrysi Hampurin—Australian linjan komea matkailijahöyrylaiva "Victoria" pohjoista kohti.

Jäämeren harmaalla ja kiiltävällä pinnalla vyöryivät pitkät mainingit levollisesti pohjoiseen päin. Joka suunnalla näkyi ainoastaan merta. Kauimpana taivaanrannalla seisoi aurinko liikkumattomana meren kynnyksellä ja lähetti valkeita sädekeihäitään, keveitä kuin aavistus, valoisaan sydänyöhön.

Kuin mahtava, kalpea kultainen kilpi, ripustettu hämärän reunalle, loisti siellä kaukana Pohjolan kesäyön ihmeellinen aurinko…

Suurella matkailijahöyryllä oli ollut vilkas päivä. Sen 400 matkustajaa oli tervehtinyt Karhusaarta, Jäämeren ensimäistä arktista edelläkävijää, iloisella juhlalla, jonka lopuksi pantiin toimeen tanssiaiset tilavalla kävelykannella. Kapteeni Strohmann oli pienessä puheessa muistuttanut niistä kahdesta rohkeasta miehestä, jotka ensimäisinä olivat jalallaan astuneet tälle epäystävälliselle saarelle. Wilhelm Barents ja Jacob Heemskirk olivat miehiä, jotka kulkivat suoraan läpi jään ja tulen. Ja kirjava kansainvälinen seura, joka luuli olevansa jossakin suhteessa kaikkien aikojen löytöretkeilijäin kaltainen, joi monta maljaa "Bären Eiland'in" (Karhusaaren) kunniaksi ensimäisten myrskylintujen kiertäessä laivaa lepattelevin siivin.

Mutta "Victoria" jatkoi matkaansa pohjoiseen, laivan soittokunnan soittaessa toista kiehtovaa valssia toisensa jälkeen sille kaikkien kansojen sekotukselle, joka puheli kymmenkunnalla kielellä.

Siellä oli tukkukauppiaita arvoisine rouvineen, vastanaineita, jotka nauttivat kuherruskuukauden suloja, nuoria hiukan seikkailuhaluisia miehiä, muuan professori, jolla oli omat tieteelliset suunnitelmansa, kauniita neitosia vartioivine vanhempineen, joilla oli pieni sivutarkoitus hankkia jälkeläiselleen joku varakas pankkiiri tai varaton kreivi — siellä oli tummasilmäisiä ja tulisia etelän tyttäriä, joiden ikä oli epämääräinen, mutta tarkoitukset selvät — siellä oli myöskin joitakuita rikkaasti koristettuja Rebekkoja, joilta aina riitti hymy kelle hyvänsä — lyhyesti sanoen siellä oli koko se ihmeellinen näyttely olentoja, jonka sattuma kokoaa 11,000 tonnin suuruiselle ensi luokan matkailijalaivalle.

Soitto loppui "two-step'iin", mutta nauru ja kuhertelu jatkui pienissä salasopukoissa ja kulmauksissa. Tarjoilijoilla oli kuin siivet. He lensivät paikasta paikkaan samppanjapullo toisessa ja puoli tusinaa seideleitä toisessa kädessä.

Muuan pariisilainen näyttelijätär, ympärillään ryhmä vanhempia elostelijan näköisiä herroja, lausui määkivällä paatoksella jotakin pitkäveteistä runoa auringonlaskusta Normandiassa pikku saksattaren suudellessa sulhastaan komentosillalle vievien portaiden takana, niin että läjähti.

Vähitellen tuli kannelle hiljaisuus. Kultainen pyörä lännessä heitti viimeisen säteen Mount Miseryn pyöreälle kupoolille — sitten vaipui Karhusaari mereen.

Ja nyt oli leikki lopussa. Väsyneinä ja kalpeina istuivat kaikki tuijottaen mahtavaan taivaankappaleeseen, joka vaipui maininkiin kohotakseen seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen yli taivaanrannan koko voittamattomassa loistossaan. Ja yö, joka jo oli nostanut mustan viittansa, väisti suurta voittajaa — pitkää, varjotonta päivää…

Komentosillalla käveli kapteeni Strohmann edestakaisin. Hän oli voimakas, germaanilainen tyyppi. Tukka oli harmaantunut ohimoilla, joka piirre leveissä kasvoissa oli kuin ahavan kuluttama, ja monien ryppyjen keskeltä katseli terävä silmäpari, joka ei koskaan kadottanut rauhallisuuttaan.

Nojautuen kompassikaappia vastaan seisoi norjalainen jääluotsi Nils Johnsen Tromsöstä. Hän oli pitkä, laiha, noin viidenkymmenen ikäinen, naama hyväntahtoisessa hymyssä. Hän oli kulkenut maailman ympäri perämiehenä eräällä parkkilaivalla, mutta hänen sydämensä oli vanginnut elämä siellä kaukana pohjolassa ahtojään seinien juurella — hänen lapsuutensa ja nuoruutensa elämä. Monta vuotta hän oli purjehtinut vesiä Huippuvuorten ympärillä, eikä kukaan toinen jääluotsi Tromsössä tai Hammerfestissä ollut saavuttanut niin syvällisiä tietoja mahtavan saaren vuonoista ja rannoista kuin Nils Johnsen.

Paitsi kapteenia ja luotsia oli komentosillalla tunnettu ranskalainen professori René Marmont Pariisin Sorbonnesta. Hän oli Europan suurmiehiä jäätikkötutkimuksen palveluksessa ja hänen teoksensa Sveitsin jäätiköistä kuuluu geologian perustaviin käsikirjoihin. Tänä yönä oli hänen käytöksessään aivan tavaton into.

— Eikö olekin niin, — kysyi hän kapteenilta sujuvalla saksankielellä, — että jääsuhteet ovat erittäin edulliset tänä vuonna?

— Kyllä, — vastasi kapteeni. — Niin ainakin väitetään. Vai mitä arvelette, Johnsen? — jatkoi hän kääntyen luotsin puoleen.

— Tavattoman suotuisat suhteet, kapteeni, — vastasi jääluotsi kärsimättömästi irvistäen, hänen kun oli vaikea puhua saksaa. — Jäät on lakaistu pois Huippuvuorilta tänä vuonna.

— Itäpuoleltakin? — kysyi professori innostuneesti.

— Niinpä kyllä, herra professori. Kolme eri pyyntilaivaa on tänä vuonna purjehtinut saaren ympäri aina Giles'in maahan asti. Hinloop-salmessa ei ole jääpalastakaan.

Professori kääntyi kapteeni Strohmannin puoleen.

— "Victoria" käyttää kai silloin harvinaista tilaisuutta tehdäkseen retken ylöspäin pitkin itärantaa?

— Sitä minä en ollut oikeastaan ajatellut, — vastasi kapteeni kiireesti, — mutta jos luotsi arvelee, että vedet ovat selvät ja ettei ole mitään vaaraa…

Professori katsoi kysyvästi Johnseniin. Tämä kohautti hymyillen olkapäitään.

— Ei ole ollenkaan vaikeata käväistä Suurvuonolla tänä vuonna, — vastasi hän. — Minä tunnen rannikon kuin viisi sormeani. Ja jos ei vain tule sumua…

— Mutta toisinaanhan on länsirannikollakin sumua, — keskeytti professori.

— Niin on, — vastasi luotsi. — Luulen melkein, että se on pahempi siellä, missä Golf-virta tapaa jäämerestä etelään kulkevan virran. Suurvuonolla on sää vakiintuneempi. Mutta jos sinne kerta kaikkiaan tulee sumu, on se paksu kuin seinä. Vuonna 1858 esimerkiksi tapahtui, että muuan laivuri, joka oli pyynnissä Suurvuonolla noin 9-10 peninkulman päässä koilliseen Eteläniemestä, ei osannut takaisin laivalleen sumun tähden. Hänen täytyi suorastaan soutaa takaisin Norjaan kuuden miehensä kanssa. He tulivat kotiin kylmänvihat jaloissa ja eliniäkseen vaivaisina. Niin, se sumu…

Tuli pieni äänettömyys.

— Oikeastaan, — sanoi professori viimein, — minulla oli erikoinen syy ehdotukseeni. Parikymmentä vuotta sitten kulki maanmieheni Rabot suoraan yli Huippuvuorten, Jäävuonon Sassen Bay'sta Suurvuonon Agardh Bay'hin. Hänet pysäyttivät lopuksi erittäin omituisen luontoiset jäävyöryt. Voimatta sanoa mitään ehdottoman varmaa luulen kumminkin, että yhden ainoan päivän tutkimus näiden jäävyöryjen muodostumisesta voisi kumota koko meidän nykyisen teoriamme…

— No, — sanoi kapteeni Strohmann. — Minä en ole sidottu mihinkään määrättyyn reittiin, vaan voin kulkea minne hyvänsä, missä väylä on varma. Mutta minä tahdon olla vastuusta vapaa… Lähettäkää lista kiertämään matkustajien kesken, ja jos saatte kaikki mukaan — all right, silloin ohjaa Johnsen meidät Agardh Bay'hin. Ne kaksi päivää, jotka poikkeamiseen menee, saamme ottaa takaisin toisella taholla.

Hän ei ehtinyt puhua loppuun — sillä professori oli jo jättänyt komentosillan ja iski kuin haukka alas matkustajien joukkoon valtava paperirulla kädessä. Hänen gallialainen intonsa voitti kaikki. Kaikki, jotka olivat vielä hereillä, kirjoittivat alle. Ja professori lähetti uudet kannattajansa hytteihin hankkimaan allekirjoituksia.

Itärannikolle? — Luonnollisesti tahdomme itärannikolle, — sanoivat he kaikki.

Ja kahta tuntia myöhemmin tuli professori Marmont hengästyneenä ylös komentosillalle papereineen.

— No? — kysyi kapteeni.

— Tässä he ovat kaikki, — huusi professori riemastuneena. — Kaikki — paitsi kaksi, joita en voi löytää. Ne ovat nuori vapaaherrallinen neiti von Heffner ja muuan norjalainen eläintutkija Kristianiasta. Hitto ties minne he ovat lymynneet!

— Nuoresta neidistä vastaan minä, — selitti kapteeni hymyillen. — Hänet on laivanisännistö erikoisesti uskonut minun huostaani, ja hän on minun mieskohtaisen valvontani alaisena. Kenraaliluutnantti von Heffner, hänen isänsä, on paraita ystäviäni. Pikku Frida meni kokkapuolelle puoli tuntia sitten saadakseen häiritsemättä nauttia keskiyön auringosta. Ja saatte nähdä, että nuorella norjalaisella on ollut sama maku…

II.

SATUMAA.

Kapteeni Strohmann oli oikeassa. Kauimpana kokassa ankkuritukin ja etuluukun välillä istui pieni sylfidinen olento ja katseli hartaasti aurinkoa, joka nyt riemuitsevana nousi taivaalle.

Hänen tummat, uneksivat silmänsä loistivat nuoruuden hurmaavista kasvoista. Pikku paroonitar oli ainoastaan 19-vuotias.

Istuessaan siinä auringon kultainen loiste norsunluuvalkoisella otsallaan, jota reunusti kokonainen rikkaus kesyttömiä pikimustia kiharoita, muistutti hän jotakuta taidemaalari Gainsboroughin kauneimmista naisista.

Hänen kasvoillaan oli tuo kalpea väri, jonka alla pikemmin aavistaa kuin näkee vivahduksen punaiseen — elämänuskalluksen ja ilon pohjavirran.

Se nuori mies, joka seisoi muutamia askelia hänen takanaan nojautuen oikeanpuolista kaidetta vastaan, ei ollut koskaan uneksinutkaan saavansa eläessään nähdä niin kaunista profiilia kuin se, joka hänen edessään häämöitti aamutaivasta vasten. Koko tuo pieni, luja ja pyöristynyt vartalo, jonka ääriviivoja tuuli auttoi selvemmin esiintymään, oli täydellinen — aina kaunismuotoiseen nilkkaan ja pieniin, ruskeisiin kenkiin saakka, jotka vilahtivat pehmeän musliinin alta.

Koskaan ei ollut Jörgen Bratt nähnyt sellaista näkyä. Siitä asti, kun hän ensi kerran keksi hänet Hampurin laiturilla, oli hänen sydämessään tuntunut merkillistä ahdistusta joka kerta, kun tuo neito oli tullut hänen näkyviinsä.

Muuten Jörgen Bratt ei kuulunut kaikkein helpoimmin syttyviin. Tämä voimakas mies atleettimaisine hartioineen, luja tarmo vaaleissa ja reippaissa kasvoissaan ei ollut onnen suosikkeja. Hän oli taistellut läpi elämänsä vähillä rahoilla, mutta suurella tahdonvoimalla — oli ollut erään suuren löytöretkeilijän sihteerinä, opiskellut eläintiedettä, ollut sanomalehtimiehenä ja seikkailijana, ja nyt viimeksi oli muuan kaukainen sukulainen Hampurissa hankkinut hänelle lipun korkeammille leveysasteille.

Maailman epäsuosio ei kuitenkaan ollut painanut leimaansa tähän 25-vuotiseen mieheen. Hän oli innokas urheilun harjoittaja, ja hänen nyrkkinsä olivat raskaimpia, mitä Kristianiassa tunnettiin; terve ja iloinen sielu, joka karaistui vastoinkäymisissä, mutta ei koskaan kadottanut uskoaan luvattuun maahan.

Nyt Jörgen Bratt oli käynyt aivan surumieliseksi. Ei ollut hänelle hyödyksi katsella saavuttamatonta kauneuden kuvaa, joka uneksi tuolla auringon hehkussa. Tuntui siltä, kuin rakastuminen tunkeutuisi hänen joka suoneensa ja ryntäisi hänen sydäntään kohti.

Koskaan ei hänestä ollut tuntunut siltä kuin nyt. Hän oli kuherrellut monella kielellä, hän oli jättänyt monta leikkivää rakkausseikkailua hyvällä omallatunnolla. Mutta nyt hän seisoi siinä huokaillen kuin jokin lemmenkaihosta nääntynyt nuorukainen.

Hän teki kärsimättömän liikkeen, joka sai nuoren paroonittaren kääntymään häneen päin. Paroonittaren silmien väliin tuli pieni tyytymätön ryppy, kun hän huomasi, että joku oli löytänyt tien hänen mielipaikalleen. Majesteetillisena kokosi hän hameensa ja hyppäsi kevyesti ja sulavasti alas kannelle. Suomatta unelmiensa todistajalle katsettakaan hän asteli sievin askelin peräpuolelle.

Jörgen Bratt katsoi sykkivin sydämin pienen reippaan olennon jälkeen. Hän huokasi syvään ja tuijotti, teräksenharmaa tahdon välke uskollisissa sinisissä silmissään, pohjattomaan toivottomuuteen. Hän koki ravistaa sitä itsestään irti, vihelsi iloista varieteesäveltä, mutta ääni vaimeni hänen huuliltaan, hän nousi pystyyn ja nyrkkeili näkymättömän vastustajan kanssa, mutta hänen nyrkkinsä raukesivat pian, ja hänen katseensa kääntyi apeana sinne, mihin paroonitar oli hävinnyt…

Sitten hän kulki hitaasti takaisin kävelykannelle. Siellä puheli ranskalainen professori vilkkaasti neiti Frida von Heffnerin kanssa. Molemmat nauroivat. Bratt yritti pujahtaa ohi, mutta professori esti hänen pakonsa.

— Tässähän se eläintutkija on, — sanoi hän. — Nimeni on René
Marmont.

— Jörgen Bratt, — vastasi norjalainen lyhyesti.

Mutta professori ei hellittänyt. Hän esitti edelleen:

— Monsieur Bratt — baronesse von Heffner.

Pieni saksalainen aatelisneiti nyökkäsi huomaamattomasti, ja Bratt kumarsi liioitellun kylmästi.

— Kuulkaahan, — sanoi professori. Ja sitten hän selitti heille edut pikaisesta retkestä pitkin itärantaa heilutellen paperikääröänsä toisessa ja täytekynää toisessa kädessään. Molemmat kirjoittivat alle, ja professori syöksi taas ylös komentosillalle jättäen heidät yksin.

Paroonitar näytti hyvin tyytymättömältä ja polki laivankantta jalallaan.

— Nyt on kylmä, — mutisi hän. —- Ja kello on paljon — voi taivas, sehän on jo kolme, — lisäsi hän katsoessaan rannerenkaaseensa. — Minun täytyy kiirehtiä. Hyvää yötä!

Bratt kumarsi. Hänen kurkkuunsa oli tarttunut jokin möhkäle, joka esti puhumasta. Paroonitar katsahti häneen kummastuneena, heitti ylpeästi niskojaan ja hävisi salongin syvyyksiin…

Jörgen Bratt ei kaivannut unta. Hän istui tunnin toisensa jälkeen kannella ja seurasi aaltojen kulkua pohjoiseen. Paksuja pilviä vyöryi esiin läntiseltä taivaanrannalta, ja aurinko oli harson peitossa. Pienet väreet samensivat aaltojen pitkiä, keinuvia viivoja, ja kylmää vaahtoa viskautui "Victorian" kannelle. Päivä oli tulossa.

Mutta kaukana pohjoisen näköpiirin yläpuolella, missä taivas vielä oli puhdas, nousi valkea pilvisärkkä huomaamatta kuin kasvaen esiin merestä. Se sai jyrkemmät piirteet ja ihmeellisen lyijykiillon. Bratt nousi loistavin silmin ja otti kiikarin esille kotelosta.

Ja hän näki kokonaisen pikkumaailman kohoavan mahtavassa valossa. Hän näki valkeiden huippujen panssarinsinisine eetteriseinineen nousevan taivasta kohti — se oli mahtava satumainen, villiyden ja uhman maailma meren tummansinisissä kehyksissä.

Jörgen Bratt oli hetkessä muuttunut. Surumielisyys oli hälvennyt hänen kasvoiltaan. Koko hänen seikkailijasydämensä paisui riemusta ja odotuksesta.

Sillä tuolla olivat Huippuvuoret, tuhansien jäävyöryjen saari, missä inhimilliset urotyöt olivat vuosisatoja taistelleet luonnonvoimien kanssa, missä ihmiset olivat eläneet ja kärsineet pitkinä öinä mahtavien talvimyrskyjen ulvoessa heidän majojensa ulkopuolella.

III.

SUMU.

"Victorialla" oli iloiset päivälliset. Vasemmalta kohoavan korkean saarimaan näky oli kohottanut matkustajien tunnelmaa ja ruokahalua.

Kaikki tunsivat, että tällaisessa retkessä Jäämerellä oli jotakin tavatonta. Tämä ei tosiaankaan ollut mikään tavallinen matka sivistyksen keskellä, ei, vaan nyt kuljettiin teitä, joilla maailman rohkeimmat miehet olivat uhranneet henkensä laajentaakseen tiedon rajoja. Voivathan nämä seudut kertoa sellaisista miehistä kuin Scoresky, Parry ja Markham, ja joka niemellä ja lahdella oli nimi, joka säilyy napaseutututkimuksen historiassa. Onko silloin kumma, että kullakin oli mielestään jotakin yhteistä sellaisten miesten kanssa kuin Nordenskiöld, Nansen, Andrée ja monta muuta.

Erotus oli kumminkin se, että "Victorialla" ei ollut mitään hätää.

Päinvastoin. Ruokajärjestys oli sovitettu kaikkein hienostuneimpien herkkusuitten maun mukaan. Syötiin tavantakaa. Eikä tarvinnut pelätä kerpukkia. Sitävastoin uhkasi joka päivä kardialgia kaikkine muine tauteineen, jotka johtuvat liian runsaasta ravinnosta.

Näillä päivällisillä — Horn-salmen huippujen suojassa — oltiin kuten sanottu hyvin vallattomalla mielellä. Kapteeni Strohmann itse oli seurueen isäntänä. Hänen oikealla puolellaan istui paroonitar Frida ja vasemmalla ranskalainen professori, joka säteili hyvää tuulta.

— Eikö ole ihmeellistä, — sanoi hän kauniille vastakumppanilleen, — täällä me purjehdimme mielemme mukaan muhkeassa laivassa, vaikka jää tavallisesti on kuin seinä täälläpäin. Luotsi kävi ylhäällä etumastossa hetki sitten, ja niin kauas kuin voi nähdä kiikarilla, ei näkynyt jääpalastakaan. Me ehdimme kyllä seikkailuitta Agardh Bay'hin ennen keskiyötä. Ja silloin annan jollekulle jäätikölle teidän nimenne, hyvä neiti. Teistä tulee yksi kuuluisimpia nimiä geologian historiassa… Asiasta toiseen… millainen on se nuori norjalainen, jonka esitin teille? Minä pidin niistä kasvoista!

Pikku neiti katsahti etsivästi pitkin pöytiä. Kauimpana erään pöydän ääressä hän tapasi hakemansa istumassa perämiehen vieressä.

— Oh, — sanoi hän hymyillen. — Hän oli hirveän norjalainen. Ei sanonut sanaakaan. Kumarsi vain kömpelösti.

— Oikein sanottu. — Ranskalainen kumartui pöydän yli ja nyökkäsi. — Minä näet tarvitsen oikean miehen, joka kykenee johonkin, kun tarvitaan. Katsokaahan ympärillenne, neiti, voitteko keksiä ainoatakaan ihmistä — paitsi kapteenia ja minua — joka ei pelkäisi kastaa jalkojaan. Tai ainoatakaan, joka voisi pitää suunsa kiinni oikealla hetkellä… Niin, katsokaahan tarkkaan… mutta ette löydä ainoatakaan tässä pöydänpäässä, ennenkuin osutte vaaleatukkaiseen norjalaiseen tuolla oven luona… Hän ei osaa kumartaa. Erinomaista! Mutta hän osaa kyllä nousta jäätikölle tai uskaltaa sylipainisille jääkarhun kanssa, jos oikein tunnen nuo hartiat. Näittekö hänen silmiään, neiti? Niissä on seikkailuja. Minä en ensi kertaa näe sitä lajia väkeä. Hekin kumarsivat huonosti, eikä heidän keskustelunsa ollut erinomaista, mutta he raatoivat ääntä päästämättä itsensä kuoliaiksi ja leikkivät revolverilla niinkuin, hyvä neiti, leikitte kahvelillanne. He olivat kullankaivajia Jukon-joella. Elämä oli heistä uhkapeliä. He pelasivat pokeria Onnettaren kanssa — ja hävisivät ylimalkaan. Mutta he kestivät levollisesti häviönsä, sillä elämä oli tehnyt heistä miehiä…

— Professori on oikeassa, — sanoi kapteeni Strohmann. — Olen puhellut aika paljon tuon norjalaisen kanssa. Omituinen mies! Hän on kulkenut ristiin rastiin yli Alaskan joka suuntaan ja kertoi monta hauskaa tapausta elämästä Dawson City'n kurjissa lautavajoissa. Tuntee myös hyvin Huippuvuoret. Kaksi vuotta sitten hän hiihti yksin Jäävuonon Kap Bohemanista Zeppelinin ilmalaiva-asemalle Crossbay'hin. Niin, se poika osaa jotakin, vaikkei hän menestyisikään tanssisalissa.

Nuori paroonitar hymyili kahden kavaljeerinsa ylistyspuheille.

— Minä en pidä sellaisista voimaihmisistä, — vastasi hän torjuen. — Me emme tarvitse revolvereita nykyään. Pitäisin paljoa enemmän miehestä, joka tuntee Goethen ja Heinen kuin sellaisesta, jolla on taipumuksia ainoastaan jääkarhujen ampumiseen ja hiihtämiseen.

— Mitä sanotte molempien lajien yhdistelmästä? — kysyi professori vilkkaasti. — Jospa minä olisin nuoruudessani harrastanut vähän vähemmän kirjallisuutta ja vähän enemmän ulkoilma-elämää! Tiede vaatii miehekkyyttä tullakseen hedelmälliseksi. Se ei saa homehtua kirjojen välissä, sen täytyy päästä ulos vapauteen. Mutta me emme sen parempaa tienneet siihen aikaan. Ja sentähden on minusta tullut tällainen naurettava, vanhahko pitkätukkainen, heikkopolvinen ja kauhean puhelias veitikka.

Paroonitar nauroi hilpeästi. Se oli nuoren elämänhaluisen naisen naurua.

— Nyt olisi isäni pitänyt kuulla teitä, — sanoi hän. — Se oli kuin hänen suustaan puhuttu, kun luuvalo häntä vaivaa. Sentähden hän komensikin minut tälle matkalle Huippuvuorille vanhan ystävänsä kapteeni Strohmannin kanssa. Kiirehdä katsomaan koko maailmaa, ennenkuin menet naimisiin, sanoi hän.

Nuori neitonen punastui omaa suorasukaisuuttaan.

— Anteeksi, hyvät herrat, — lisäsi hän arvokkaasti, — että vaivaan teitä näillä yksityisasioilla… Sanokaahan, kapteeni, mitä täällä itärannikolla niin hartaasti tavoitellaan?

— Minä en ole täällä koskaan olut, — vastasi kapteeni, — siitä yksinkertaisesta syystä, että vain perin harvoin vuono on jäistä vapaa. Ei mikään matkailijahöyry ole vielä koskaan kulkenut tätä tietä. Me siis saavutamme ennätyksen.

— Onko se aivan vaaratonta? Eikö voida ajatella, että törmäämme jäävuoreen?

— Ei, siinä suhteessa arvelee luotsi, ettei ole mitään vaaraa. Ainoa, mistä meille voisi koitua vaara, on sumu, jos se äkkiä nousisi. Virta on erinomaisen vahva tällä rannikolla, niin että mahdollisuus saada täällä ajelehtia sinne tänne ei ole juuri ilahduttava. Mutta meillä on ankkurit…

— Kun eivät vain syvyydet ole liian suuria, — huomautti professori.

— Mutta eikö sumu ole koko harvinainen näillä seuduin? — kysyi Frida. — Ja eikö olisikin ihmeellistä, jos se tulisi juuri nyt, kun me olemme täällä. Se olisi epäkohteliasta sen puolesta, vai miten, kapteeni?

Pikku paroonitar ei saanut vastausta kysymykseensä. Vartiopalveluksessa ollut perämies tuli ruokasaliin, kulki pöydän yläpäähän ja kuiskasi jotakin kapteenin korvaan. Tämä katsahti häneen hämmästyneenä, ja ihmistuntija olisi huomannut syvän, huolestuneen rypyn leveällä ahavoituneella otsalla. Mutta hän katsoi hymyillen ympärilleen, nyökkäsi ystävällisesti perämiehelle ja sanoi:

— Minä tulen kohta.

Perämies meni ja kapteeni jatkoi keskustelua hieman väkinäisesti.

Paroonitar piti häntä tarkasti silmällä. Hän huomasi, että käsi, joka piteli lusikkaa, vapisi hiukan. Hän näki myös, kuinka kapteeni hermostuneesti kääntyi tuolillaan. Sitten hän keskeytti äkkiä keskustelun, nousi kohteliaasti kumartaen pöytäseuralle ja meni nopeasti ulos.

Tuli pitkä hiljaisuus. Frida kuori hajamielisesti ranskalaista päärynää, mutta unohti sitä maistaa. Ja professori istui syvissä ajatuksissa pohtien jotakin arvoitusta, joka oli noussut hänen aivoihinsa.

Pöytien ääressä tuli yhtäkkiä hiljaista. Ranskalaisen näyttelijättären kulunut ääni häiritsi hiljaisuutta, ja joku hihittävä nauru raukesi sikseen…

Mitä oli tapahtunut?… Kukaan ei tiennyt, mistä se tuli, mutta synkkä ahdistus hiipi näiden iloisten silmänräpäysihmisten keskuuteen — — raskas puristava tunne ryömi mieliin kuin varoittava enne… Joku yritti katkaista hiljaisuutta… teennäinen nauru, rohkea sanasutkaus, puoliksi lausuttu kohteliaisuus — mutta hiljaisuus levisi nopeasti yli kaiken. Mikään ei voinut keventää sitä hirveätä painostusta, joka ahdisti kaikkia — oli kuin näkymättömiä olentoja hiipisi salonkiin kietomaan kylmät käsivartensa kaiken elollisen ympärille…

Professori nosti päätään — ihmetellen ja hämmästyneenä.

— Kuulitteko, mitä hän sanoi? — kysyi hän hillitysti.

Pikku paroonitar nyökkäsi. Hän katsahti nopeasti salin toiseen päähän.
Norjalainen oli hävinnyt. Sitten hän kääntyi professoriin päin.

— Minä kuulin mitä hän sanoi, — nyökkäsi hän puoliksi itsekseen. —
Yhden ainoan sanan.

— Minkä?

— Sumu! — vastasi hän hiljaa. Mutta näytti kuin tämä sana olisi lentänyt tuskaisiin mieliin, herättäen onnettomuuden aavistusta hirveine pelkoineen.

IV.

HAAKSIRIKKO.

Komentosillalla seisoivat kapteeni ja jääluotsi. Asema tuntui olevan muuttumaton. Ei tuulen henkäystäkään liikkunut, ja meri oli kiiltävä ja tyyni. "Victoria" sivuutti Whales Bay'n, ja kulki nyt muutamien satojen metrien päässä rannikosta pitkin mahtavia jääylänköjä. Savupiippujen paksut pilvet jäivät roikkumaan leveinä nauhoina kosteaan ilmaan… ja laivan kevyt tärinä merkitsi, että koneet työskentelivät korkeimmalla paineella.

Mutta kaukana idässä, missä Tuhatsaarien saaristo kajasti taivaanrannalla ja missä Edge Island kohosi ohuena juovana, vyöryi valkoisia pilviä esille. Näytti siltä kuin meri olisi kiehunut ja lähettänyt aaltoilevia höyrypilviä syvyyksistään. Ne levisivät itäisellä taivaalla hirvittävän nopeasti, ne peittivät kaiken pumpulinpehmeään vaippaansa, ne pyörivät kuin jättiläismäiset lumipallot länttä kohti, kunnes käsittivät koko eteläisen ja itäisen taivaanrannan. Se oli sumu, vaarallinen napamaiden sumu, joka nosti seinän etelään ja itään, sulkien paluutien suurelta matkailijalaivalta.

Ainoastaan pohjoiseen oli tie vapaa, ja "Victoria" pakeni selkeyttä kohti, joka teräslihas mahtavissa koneissaan jännitettynä.

— Se ei onnistu, kapteeni, — sanoi jääluotsi katsahdettuaan tutkivasti etelää kohti. — Tunnin päästä peittää sumu peräkannen. Ankkuroidaan Whales Bay'hin ja odotetaan selkeää säätä.

Kapteeni Strohmann kohautti hartioitaan.

— Vauhtimme on nyt 18 1/2 solmua, — sanoi hän.

— Olisi ihmeellistä, jos emme ehtisi Agardh Bay'hin ennenkuin sumu meidät tavoittaa. Siellähän on hyvä satama, sanotte. Eikä minulla ole mitään halua ajaa karille Whales Bay'ssa. Tehän sanoitte itse, ettei väylä ole siellä selvä.

— Mehän voimme hapuilla eteenpäin purren avulla.

Strohmann oli hetkisen kahden vaiheilla. Hän katsoi taaksepäin, missä sumu ryömi jo Horn-salmen huippujen yli ja liukui nyt kuin yliluonnollinen valkoinen varjo pitkin rannikkoa. Sitten hän käänsi katseensa pohjoista kohti, missä kaikki oli selkeätä ja valoista jään kimallellessa vihreänä jäykältä, epäystävälliseltä rannalta.

— Me jatkamme, — sanoi hän.

Luotsi kohautti vain olkapäitään.

— Yksi voi olla yhtä hyvä toinenkin, — mutisi hän. — Jos saamme pohjoistuulen päivemmällä, niin olemme kyllä turvassa.

Näin tapahtui, että kapteeni Strohmann, vanha kokenut laivuri, joka oli kuljettanut laivoja 25 vuotta ilman ainoatakaan onnettomuutta, nyt teki ratkaisevassa silmänräpäyksessä virheen, joka oli saattava komeimman laivan, mikä koskaan oli purjehtinut Huippuvuorten ohi, yhteen kauheimmista onnettomuuksista merenkulun historiassa.

* * * * *

Alhaalla kävelykannella olivat matkustajat kokoontuneet ryhmäksi. Ei kukaan heistä ymmärtänyt aseman vajavuutta. Mutta se tunnettiin .

Pelästys valtasi heidät kuin vilunväre — kylmä väristys, joka sai heidät vaikenemaan kesken puheensa ja katsomaan ympärilleen. He kokivat pudistaa päällään salaista pelkoa, laskivat leikkiä ja nauroivat, mutta nauru oli soinnutonta — he turvautuivat samppanjaan, mutta se maistui katkeralta.

Kukaan ei välittänyt valkeasta aaveesta, joka hiipi nopeasti esille heidän takaansa. He katselivat ainoastaan eteenpäin, missä valo leikki jäissä ja lumessa. Mutta kuitenkin — oli kuin koneiden kiihdytetty työ olisi laulanut väräjävää moll-säveltä heidän mieliinsä. Ja toisinaan tuntui kuin kylmä ja kostea ilmavirta olisi pistänyt heitä poskeen ja jäädyttänyt hymyn heidän huulilleen.

Näytti siltä, kuin kapteeni Strohmann olisi ollut oikeassa. Tunti toisensa jälkeen kului. Kevyt tuulen henki pohjoisesta tuntui pitävän sumua loitolla. Mutta sittenkin se ryömi eteenpäin. Sen valkea huntu levittäytyi nopeasti yli maan heidän takanaan ja pyyhki pois kaikki ääriviivat "Victorian" jatkaessa hurjaa pakoaan kuin kannustettu hevonen.

Iltapuolella näkyi niemi Agadh Bay'n suulla, ja kun suuri patarumpu kutsui matkustajia pöydän iloihin, nähtiin selvästi mahtava jäätikkö, joka vyöryy alas pitkin tunturin kylkeä ja ojentaa käsivarttaan kauas ulos lahdelle.

Mutta äkkiä tapahtui jotakin, mikä sai kaikki pysähtymään. Hajanaisia sumun pärskeitä tuli lentäen joka taholta kuin villejä lintuja — ensin harvakseen ja yksitellen. Ne näyttivät jättiläismäisiltä lumihiutaleilta, jotka laskeutuivat laivalle purevan kylmyyden seuraamina. Ne syleilivät ensiksi peräpuolta, ne taistelivat valoa vastaan ja voittivat sen, ne ryntäsivät joka taholta, ja vilauksessa oli "Victoria" suuren sumusärkän vankina.

Matkustajat katselivat toisiaan hämmästyneinä. Mitä tämä oli? Yhä tiheämmin kietoutui kaikki läpitunkemattomaan harmauteen. Puhuttiin ainoastaan kuiskaamalla, ja äänet kuulostivat raskailta, kaameilta. Tuskin näki vierustoveriaan.

Hapuiltiin kaiteen ääreen. Meri oli jo aikoja sitten kadonnut. Kaikki oli sumua. Se tunkeutui laivan kaikkiin aukkoihin ja täytti hytit ja salongit painavalla kosteudellaan. — — Kuinka helposti kaikki kuului! Matalinkin kuiskaus, hillityinkin yskähdys kuului… Ja mitä se oli? Kimeä soitto vavahdutti kaikkia. Se kaikui kuin epätoivoinen valitus syvältä laivan sisältä. Koneet pysähtyivät… ja suuri laiva liukui hiljaisella vauhdilla kaameaan sumuun…

Matkustajat kokoontuivat kävelykannelle suuriin ryhmiin kuin säikähtäneet lampaat. Perämiehet kulkivat heidän joukossaan ja rauhoittivat hätääntyneimpiä. Sehän oli vain sumua. Aivan vaaraton juttu vesillä, missä ei ollut pelkoa yhteentörmäyksestä. Muutamassa minuutissa olisi ankkuri pohjassa ja silloin olisi kaikki "allright"…

Pikku paroonitar istui mielipaikallaan äärimmäisessä kokassa, kun sumu tuli. Hän hapuili varovasti perään päin ja tapasi silloin Jörgen Brattin, joka tuli häntä vastaan.

— Kapteeni on lähettänyt minut teitä rauhoittamaan ja auttamaan, jos jotakin sattuisi, — sanoi tämä kohteliaasti.

— Minä en tarvitse mitään lapsentyttöä, — vastasi Frida torjuen.

— Hyvinkin mahdollista. Mutta kapteeni arveli, että kuitenkin voisitte tarvita auttavaa kättä, jos…

— Jos…? — kertasi paroonitar kevyt huolestuneisuus äänessä. — Mitä te tarkoitatte? Onko vaara lähellä? No, puhukaa sitten, mies!

— Laiva, joka kulkee 28 jalkaa syvässä, on aina vaarassa tällaisella säällä, kun ei näe omaa kättänsäkään, — vastasi Bratt terävästi. — Minä en tahdo kuitenkaan tungetella. Voitte tulla yksinkin toimeen.

Hän vaikeni äkkiä. Valtava jyrinä kajahti aivan heidän välittömässä läheisyydessään. Se kuulosti kanuunanlaukaukselta, jolla oli pitkä kajahteleva ääniaalto perässään. Äänekkäitä kauhunhuutoja kuului peräkannelta…

— Mitä se oli — voi Jumala — mitä se oli? — mutisi nuori tyttö kalpein huulin.

— Joutavia, — vastasi Bratt. — Jäätikkö tuolla lahden sisässä on poikinut. Se on jokapäiväinen ilmiö täälläpäin. Joku suuri jäämöhkäle on irtaantunut jäävyörystä ja pudonnut mereen. Nyt voimme vyöryaallosta laskea, kuinka kaukana olemme rannasta…

Hän ei ollut vielä lausunut viimeistä sanaa, ennenkuin valtava aalto syöksi "Victorian" leveitä kylkiä vastaan. Suuri laiva kohosi hieman puristuksen vaikutuksesta, mutta kulki järkähtämättä edelleen.

— Me olemme aivan likellä maata, — huusi Bratt. — Virralla on täällä kuuden solmun vauhti, ja se ajaa meidät jollekin karille… Kuulkaa! .. sanoi hän kuunnellen. — Kuulkaa, kuinka tuolla kohisee!

— Tiukasti oikealle! — karjui hän keuhkojensa täydellä voimalla komentosillalle päin.

Siellähän ymmärrettiin selvästikin, mikä vaara uhkasi. Laiva kallistui hieman ja viilsi suuressa kaaressa ulospäin.

— Selvittäkää ankkurit, — huusi kapteeni megafooniin. — Tarkastakaa luotia!

— Viisitoista syltä vettä, — kuului ääni uloimmasta kokasta. —
Kaksitoista syltä, — kuului heti sen jälkeen.

Silmänräpäys myöhemmin tuntui tärinää peräpuolesta. Molemmat potkurit peräyttivät epätoivon voimalla. Mutta se oli jo myöhäistä. "Victoria" kulki viiden solmun vauhdilla niitä vedenalaisia kareja kohti, jotka aitauksen tavoin ympäröivät Huippuvuorten rannikoita.

— Yhdeksän syltä! — kuului ääni taas. — Kahdeksan syltä!

Alihangan puolelta kuului keveästi raapaiseva ääni. Mutta laiva jatkoi kulkuaan… Sitten tuli kova sysäys, etupuoli kohosi hiukan, ja köli hyppi voimakkain sysäyksin luodoille. Tuntui siltä, kuin mahtava laiva olisi kulkenut jättiläismäisen sahanterän yli. Kokkapuoli kohosi, kun taas peräpuoli vajosi.

Sitten tuli viimeinen sysäys, ja "Victoria" jäi paikalleen. Sen voimat olivat lopussa, ja kuin kuoleva eläin se laskeutui kyljelleen.

Tuli hetken hiljaisuus.

Sitten puhkesi meteli. Kuulosti siltä, kuin helvetin portit olisi avattu. Huudot tunkivat sumun läpi. Parkua ja rukouksia kohosi harmaasta usvasta kuin tuskaista voihkinaa kadotettujen piinapaikasta. Siinä oli naisten kirkumista ja miesten ulvontaa.

Mutta yli kaiken jyrisi kapteeni Strohmannin ääni megafoonissa.

— Kaikki rauhoittukoot! Ei ole mitään hätää. Seisomme turvallisesti siinä, missä olemme.

Ne olivat vanhan kapteenin viimeiset sanat. Kuin ivallisena vastauksena hänen lohduttavaan vakuutukseensa kuului seuraavassa hetkessä ihmeellinen ääni keskilaivasta. Oli kuin jättiläiskäsi olisi repinyt rautalevyjä. Etupuoli vaipui eteenpäin, tulikuilu avaantui molempien savupiippujen väliin, seurasi ankara räjähdys, ja läpi sumun tunkeutui musta, sisältä punertava savupilvi.

Kattilat olivat räjähtäneet ja "Victoria" revennyt kahtia.

Jyrinä kieri sumupilvien välissä tuhannesti kajahdellen jäävyöryistä ja tuntureista, ja voimakas ilmanpaine oli hetkeksi päästävinään vilauksen aurinkoa laivahylylle. Ylväs höyrylaiva oli repeytynyt palasiksi. Se oli ampunut viimeiset tervehdyslaukauksensa.

Pitkin laivan laitoja oli huiskin haiskin ruumiita, koneenkäyttäjien ja lämmittäjien veriset ja palaneet hahmot roikkuivat kiinni rikkirevityssä rungossa. Kauimpana perässä, ylimmällä kannella, istui yksinäinen nainen ja repi mielipuolena vaatteitaan. Hän levitti kätensä ja hänen käheä äänensä hoki yhä uudelleen erään ranskalaisen runon katkelmaa.

Se oli ranskalainen näyttelijätär, joka puolialastonna ja hulluna yhä lausui Musset'n jäähyväislaulua rakkaudelleen. Pikimusta tukka aaltoili kellertävillä hartioilla ja paljaalla rinnalla, mustien silmien tuijottaessa kuvitelluille katsojapaikoille ja ammattimaisen taiteilijahymyn väreillessä punaisilla huulilla… Naisraukka! Hän oli jälleen rakkaassa Ranskassaan. Hän seisoi näyttämöllä Voltairen talossa ja oli kuoleva murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä…

Ylpeällä hymyllä otti hän päältään loputkin vaatteistaan — vielä viimeinen viittaus taivasta kohti, ja sitten hän hyppäsi ikuiseen sumuun…

Ja hiljaisuus laskeutui "Victorian" kuolonretken yli.

Mutta kuulkaapa — mitä se oli?

Rannikolta kuului kuin heikko keskeytymätön kuiske. Oliko se jäätikön ikuista suhinaa? Vai oliko se kaukaisen ihmisjoukon mutinaa — kuolleitten äänettömiä lauluja kuolon virralla?

V.

AGARDH BAY.

Sumu oli suorittanut loppuun hävitystyönsä nyt, kun "Victoria" rikkirevittynä ja pahoinpideltynä laskeutui lepoon Huippuvuorten vedenalaisen saariston teräville kallioille. Sillä ei ollut enää mitään tehtävää. Muutama minuutti haaksirikon jälkeen tuli pohjoistuuli ja lakaisi meren puhtaaksi.

Aurinko heitti säälimättömiä säteitään kuoleman hävityksiin, tavaten vain ne ainoat elolliset olennot, jotka kuin Jumalan ihmeestä olivat pelastuneet tuhosta.

Kun "Victorian" keula sukelsi mereen, huuhtoutuivat paroonitar von Heffner ja Jörgen Bratt yli kaiteen. Se pelasti heidät molemmat laivan räjähdyksestä. Mutta meri tuntui olevan yhtä säälimätön kuin sumukin. Vesi oli jääkylmää, ja pikku paroonitar risti alistuvasti sormensa ja sulki silmänsä. Hän kadotti tajunsa.

Bratt oli kuitenkin mies, joka ei hellittänyt niin vähällä. Hän tarttui pitkään vihreään huntuun, jonka tyttö oli kietonut päänsä ympäri, ja pujotti sen tainnoksissa olevan käsivarsien alitse. Sitten hän sitoi sen rintansa ympäri ja alkoi uida pitkin ottein kohti sohisevaa jäävyöryä.

Juuri silloin sumu keveni ja näytti uimarille pitkän hietarannan muutamien satojen kyynärien päässä karien sisäpuolella. Toisissa olosuhteissa olisi Jörgen Bratt voinut uida useita kilometrejä väsymättä, mutta tämä uimamatka jäävedessä, kuorma selässä, vaati koko hänen jäykän voimansa ja sitkeän tarmonsa. Taakka kävi yhä raskaammaksi, vaatteet liimautuivat kiinni ruumiiseen, ja hänen täytyi uida pitkät matkat pää veden alla päästäkseen eteenpäin. Voimakas virta vielä pitensi välimatkaa maihin.

Äkkiä hän huomasi, että nuori nainen heräsi tainnoksista. Hän tunsi, kuinka paroonitar nosti päätään hänen olaltaan, kuuli hänen hiljaisen kauhunhuudahduksensa, kun asema hänelle selvisi. Se oli kuin pienen linnun piipatus.

Jörgen Bratt pysähtyi hetkeksi, irrotti huntua ja hengähti syvään.

— Osaatteko uida, neiti? —- kysyi hän puoleksi kääntyneenä seuralaiseensa päin.

— Osaan, — vastasi toinen. — Koko ruumis tuntuu vain niin kankealta ja aralta.

— Koettakaa, voitteko liikuttaa jäseniä.

— Se on kai mahdotonta.

— Teidän täytyy , — sanoi Bratt ankarasti. — Jännittäkää tahtoanne! Nyt on henkenne kysymyksessä. Me olemme velvolliset taistelemaan sen puolesta niin kauan kuin voimme.

Frida teki muutamia uintiliikkeitä käsillään, ja Bratt auttoi häntä voimakkaalla otteella hänen viittansa kauluksesta.

— Kas, kas, — sanoi hän. — Sehän käy erinomaisesti. Muutamia metrejä vielä, niin meillä on pohja jalkojen alla.

Bratt oli oikeassa. Hiekkasärkkä ulottui kauas merelle päin. Ja neljännestuntia "Victorian" karilleajon jälkeen oli nuori norjalainen maissa puoleksi tajuton nainen sylissään.

Hän laski Fridan varovasti kivelle.

— Nyt on tosi edessä, — sanoi hän käskevästi. — Hierokaa koko ruumistanne ja koettakaa juosta.

— Minä en voi, — mutisi tyttö. — Jalat on kuin lyijyä. Voi Jumala, mitä minun pitää tehdä?

— Teidän täytyy juosta, — vastasi Bratt kalmankalpeana ja yhteenpuristetuin huulin. — Tulkaa nyt!

Ja hän veti mukaansa Fridaa, joka kompastui, mutta nousi jälleen. Paroonitar rukoili säästämään, mutta Bratt laahasi häntä armotta eteenpäin.

— Tuntuuko paremmalta nyt? — kysyi hän.

— Jalkoja pistelee niin ilkeästi, — vastasi Frida.

— Mainiota! — mutisi Bratt. — Silloin juoksemme kerran vielä, kunnes olette aivan lämminnyt. Lupaatteko liikutella itseänne, kunnes koko ruumista polttaa?

— No niin, hyvä on!

Bratt kiirehti takaisin rantaan. Eräs mies kahlasi maihin vetäen puolikuollutta olentoa perässään. Se oli jääluotsi, joka matkalla oli löytänyt ranskalaisen professorin ajelehtimasta pelastusvyön varassa.

— Olemmeko me ainoat? — kysyi luotsi alakuloisesti ja viittasi ylöspäin, missä paroonitar juoksi edestakaisin auringonpaisteessa. — Me neljä… neljästäsadasta. Enkä minä ole suuren arvoinen, — lisäsi hän väsyneesti. — Olen saanut jonkin sisällisen vamman, joka vie voimat. Räjähdys heitti minut selälleni erästä taavettia vastaan. Ei tässä kauvaa kestä, ennenkuin tulen aivan rammaksi… Olen välttänyt kuoleman, mutta pian se tulee minua taas hakemaan… Muuten, se on yhdentekevää. En juuri tahdo palata Tromsöhön, kun tällainen häpeä sattui. — Ja hän viittasi ulospäin, missä "Victorian" harvat jäännökset nyt pistäytyivät esiin sumusta.

Bratt oli hieromassa professorin vanhoja jäseniä eikä kestänytkään kauvaa, ennenkuin tämä vilkas mies oli jalkeilla. Hänen pitkä tukkansa oli tarttunut kiinni soikeaan päähän, ja ruskeat silmät katselivat kysymysmerkkeinä hänen kalpeista ja älykkäistä kasvoistaan.

— Missä me olemme? — kysyi hän ja veti syvään henkeä.

Jääluotsi katsahti ympärilleen.

— Me olemme perillä, — sanoi hän ja hymyili katkerasti. — Tämä on Agardh Bay. Viisikymmentä metriä pohjoisemmaksi — ja kaikki olisi käynyt hyvin. Virta oli tänään liian vahva. Se ajoi meidät kareille.

— Agardh Bay! — toisti professori, ja heikko puna nousi hänen kalpeille poskilleen. — Minähän pyysin kapteenia muuttamaan suuntaa. Kaikki tyyni on minun syyni… Kuinka voin enää katsoa lähimmäisiäni silmiin?… Minun on syy… Ja jäätikkö tuolla?

— Se on juuri Rabotin jäätikkö.

Professori hymyili surullisesti.

— Vai niin, sekö se on? — kuiskasi hän itsekseen. — Rabotin jäätikkö! Sitä tietä on saatavana muuan suurimmista tieteeni voitoista. Mutta mitä se on maksanut!

— Te unohdatte jotakin, herra professori, — huomautti Bratt. — Unohdatte, että olemme ajautuneet maihin ilman muonaa, aseita ja polttoaineita. Huippuvuoret eivät anna meille mitään. Syksy on jo pitkälle kulunut ja tie Jäävuonolle kulkee noiden jäätiköiden yli. Kova lumipyry — ja me olemme suljetut tänne kuin rotat loukkuun, jos ei joku pyyntialus tänne eksyisi… Vältyimme hukkumasta "Victorian" mukana, mutta Herra ties, eikö se olisi ollut parempi kuin nähdä nälkää ja kuolla viluun täällä jäätiköillä.

Jääluotsi kohautti hartioitaan.

— Niiden meistä, jotka voivat, — sanoi hän, — täytyy kiivetä tunturin yli Sassen Bay'hin. Se on enintäin neljän päivän marssi. Viimeinen matkailijalaiva tulee noin viikon kuluttua —- kapteeni kyllä lähettää apua meille, jotka jäämme tänne, jos se vain ei tapahdu liian myöhään… Pikku paroonitar raukka, — mutisi hän nähdessään pienen hennon olennon juoksevan edestakaisin auringonpaisteessa.

Bratt seurasi hänen katsettaan.

— Meillä on yksi mahdollisuus, — sanoi hän päättävästi. — Ja sitä meidän täytyy heti yrittää. Onko näillä seuduin mitään taloa?

— Toisella puolen lahtea on pieni viheliäinen venäläismaja, — vastasi Johnsen. — Se on pieni ja matala, mutta se suojaa tuulelta ja pahalta säältä. Ja tällä rannalla on runsaasti ajopuita.

Nuo kolme miestä kokosivat mukaansa puunkappaleita ja sälöjä, joita oli heidän ympärillään. Ne puut olivat tehneet pitkän matkan Siperian suurten jokien suilta saakka. Ja veden valuessa haaksirikkoisista ja polvien väristessä kylmyydestä ja väsymyksestä kulkivat he hitaasti pitkin pitkää hiekkarantaa ja astuivat mahtavan jäätikön juurelle, joka laski teräksensinisen kypäränsä tunturin päälaelle.

He eivät puhuneet sanaakaan. Oli kuin hiljaisuus olisi heitä painanut.
Ja heidän jäljissään kulki epätoivo.

VI.

"MINÄ OLEN UPSEERIN TYTÄR".

Pieni venäläismaja oli melkein näkymätön, se kun oli sammaleen peitossa.

Nähtävästikään ei ainoankaan ihmisen jalka ollut sinne astunut senjälkeen, kun venäläiset pyyntimiehet runsaasti puolitoista vuosisataa sitten olivat Jäämereltä lähteneet.

Maja oli rakennettu paksuista hirsistä. Se oli 14 jalkaa pitkä, 10 jalkaa leveä ja 6 jalkaa korkea. Aivan maan rajassa oli kaksi ikkuna-aukkoa. Katto oli tasainen ja peitetty paksulla maakerroksella ja suurilla kivillä.

Eräälle seinustalle oli muurattu tulisija ja siihen leivinuuni. Pohjoissivulla oli pieni eteinen, jossa oli ovi idästä päin. Se oli majan sisäänkäynti ja osaksi se myös valaisi sitä.

Puupatsaassa oven yläpuolella, joka oli lohjennut saranoiltaan, oli kirjoitus venäjäksi: "Sija isba staroverska" (Tämä tupa on vanhauskolainen). Ja ovikamaran alapuolelle oli veitsellä tai taltalla hakattu nimi: Jeremias Ottamkow.

Professori Marmont katsahti hämmästyneenä ympärilleen.

— Ottamkow! — sanoi hän miettiväisesti. — Hänen nimeensä liittyy sellainen Robinson-seikkailu, joka on maailman merkillisimpiä. Jos muistan oikein, lähetti Jeremias Ottamkow vuonna 1743 Huippuvuorille laivan, jonka miehistöön kuului 14 miestä. He joutuivat Suurvuonoon Edge Islandin kohdalle, minne jää heidät sulki. Neljä miestä, etunenässä Himkovin veljekset, lähetettiin hakemaan majaa, joka kuului olevan rakennettu lähiseudulla. He löysivätkin sen, mutta kun heidän piti palata laivalle, tekivät he sen huomion, että laiva oli samana yönä joutunut haaksirikkoon. Heillä oli muonaa pariksi päiväksi, yksi luodikko ja tusina panosta, tulukset, kirves, veitsi ja kattila — siinä kaikki, mitä he olivat ottaneet laivasta mukaansa. Nuo kaksitoista panosta hankkivat heille yhtä monta peuraa, jonkun laivahylyn kappaleet ainesta aseiksi ja työkaluiksi, maihin ajautuneen hongan juuri käytettiin jouseksi ja jänne tehtiin karhunjäntereistä. Tällä kaaripyssyllä tapettiin 250 peuraa ja paljon kettuja.

— Tällä tavoin he elivät kuusi vuotta ja ainoastaan yksi heistä sortui kerpukkiin. Seitsemäntenä vuonna vei muuan pyyntialus heidät takaisin Venäjälle.

— Ranskalainen Le Roy, joka oli Pietarin akatemian jäsen, on kirjoittanut näiden pyyntimiesten omituisen historian. Olen muistavinani, että luin sen nuoruudessani. Ihmiset olivat kovempaa lajia siihen aikaan kuin nyt, — lisäsi hän huokaisten.

Bratt oli sillä välin tutkinut majaa. Paitsi suurta rautapataa, muutamia kattiloita ja kahta hylkeenrasvalamppua ei ollut mitään työkaluja. Eräässä nurkassa seisoi tynnyri, jonka sisällykselle oli laskeutunut satavuotinen pöly. Se sisälsi paksua nestettä — arvatenkin valaanöljyä. Sisemmällä oli majassa joku määrä ajopuita varastossa. Seinällä riippuivat tulukset piikivineen ja tauloineen.

— Tulta meiltä siis ei ainakaan tule puuttumaan, — mutisi Johnsen helpotuksesta huoaten.

— Minulla on sikaarinsytyttäjä, — sanoi Bratt. — Se voi olla sangen hyödyllinen niin kauan kuin bensiiniä riittää.

Kävi selville, ettei merivesi ollut vahingoittanut nykyaikaisia tuluksia, ja pian leimusi mahtava rovio Ottamkowin vanhassa majassa.

Sitten Bratt meni ulos noutamaan nuorta tyttöä. Tämä istui kivellä ja itki, mutta koki salata kyyneliään kuullessaan jonkun lähestyvän.

— Ettekö tahdo tulla sisälle majaan? — sanoi Bratt. — Olemme sytyttäneet ihanan rovion. On tärkeätä päästä kuivaksi mahdollisimman pian, jos tahtoo saada jotakin toimeen. Se ei ole mikään linna, mutta parempi kuin ei mitään.

Pikku paroonitar kohotti katseensa.

— Minä en jaksa sitä ajatella, — vastasi hän. — Onko tosiaankin totta, että he ovat kuolleet kaikki tyyni, paitsi me neljä. Ja mistä me saamme ruokaa? Sitä minä en ymmärrä — täällähän ei ole mitään elollista — voi, mikä kauhea maa tämä on! — Hän peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti.

Bratt kumartui hänen puoleensa.

— Ei maksa vaivaa heittäytyä toivottomaksi. Meitä on kolme miestä, jotka koetamme auttaa teitä täältä. Te ette saa heittää toivoa. Te ette saa lamauttaa meidän rohkeuttamme.

Paroonitar nousi nopeasti ja heitti päätään taaksepäin.

— Minä olen upseerin tytär, — sanoi hän ylpeästi. — Te ette enää saa nähdä minun itkevän. Isäni oli mukana sekä Sadowassa että Sedanissa — hän ei tiedä, mitä pelko on. Mutta teidän tulee muistaa, että minähän olen ainoastaan nainen, turvaton nainen.

— Te erehdytte, — vastasi Bratt lämpimästi. — Tuolla majassa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei olisi valmis uhraamaan henkeään teidän tähtenne. Te olette yhtä hyvässä turvassa kuin isänne talossa. Luottakaa siihen… Tulkaa nyt, — lisäsi hän. — Saamme ryhtyä heti siihen, mitä on tehtävä. Te olette upseerin tytär, sanoitte… Hyvä, silloin tiedätte, mitä kuri on. Ja täällä teidän on toteltava määräyksiä.

Hän kääntyi odottamatta toisen vastausta ja kulki nopeasti majaa kohti. Paroonitar puri huultaan ja katsahti kookkaan miehen jälkeen, joka kulki alaspäin märissä vaatteissaan.

Sitten hän seurasi pää kumarassa… ja pian senjälkeen hän seisoi yhdessä toisten kanssa leimuavan valkean ääressä.

— Rakas lapseni, — sanoi professori. — Kuinka julma onkaan kohtalo! Minuun nähden ei ole mitään vaaraa. Minä olen saanut osani elämästä, mutta että te, joka olette nuori, reipas ja elämänhaluinen…

Frida hymyili.

— No mutta herra professori, — sanoi hän teennäisen iloisesti. — Mehän olemme toivomustemme perillä. Ja professorinhan piti antaa sille jäävyörylle minun nimeni.

Professori tuijotti häneen hämmästyneenä. Sitten hänen katseensa äkkiä kirkastui.

— Oh — te olette hurmaava! — sanoi hän ihaillen. — Kuinka reipas te olette! Itse Jumalan lähettämä auringonsäde!

— Voi, minä olen varmaan kauhean näköinen! — huudahti Frida ja sipaisi hiuksiaan. — Eikö täällä ole kampaa eikä kuvastinta…? — Hän keskeytti äkkiä ja sävähti tulipunaiseksi kohdatessaan Brattin vakavat silmät.

— Te saatte yksin pitää majaa hallussanne puoli tuntia, — sanoi Bratt. — Meillä on jotakin toimittamista alhaalla lahdessa. Neuvon teitä riisuutumaan ja antamaan vaatteiden kuivaa tulen ääressä. On tärkeätä, että kaikki pitävät itsensä niin terveinä kuin mahdollista. Te olette täällä turvassa ja noiden luukkujen kautta tuolla voitte nähdä meidät.

Frida nyökkäsi nöyrästi.

— Teen niinkuin sanotte. Mutta onko luvallista kysyä, mihin nyt aiotte ryhtyä?

Bratt mietti hetken.

— Te olette urhoollinen, nuori neiti, — sanoi hän suoraan. — Ja kestätte kyllä kuulla totuuden… Katsokaahan… Tällä puolen Huippuvuoria on vain vähän hengenpitimiä. Ja vaikka peurat joskus eksyisivätkin tänne, niin ei meillä ole mitään asetta. Emme voi kuristaa niitä pelkin käsin… Meidän ainoa toivomme on "Victorian" hylky. Meidän täytyy päästä sinne tavalla tai toisella, ennenkuin myrsky tai virta kuljettaa sen pois karilta. Laiva on pilalla, mutta siellä on vielä paljon, mikä voi auttaa meitä pysymään hengissä. Ennen kaikkea ruokavaroja ja aseita. Sää ei ole varma. Voimme saada pohjoismyrskyn milloin hyvänsä. Sentähden täytyy meidän kiirehtiä.

— Mutta mitenkä sinne pääsette? — kysyi Frida huolestuneena.

— Samalla tavalla kuin sieltä tulinkin, — vastasi Bratt maltittomasti ja kääntyi mennäkseen…

— Viipykää silmänräpäys, — pyysi Frida liikuttavasti. — Te pidätte minua varmaankin kauhean kiittämättömänä — hyödyttömänä, hemmoteltuna lapsena. Ja sehän minä olenkin. Mutta ennenkuin menette vaaralliseen tehtäväänne, tahdon kiittää teitä siitä, että olette pelastanut henkeni.

Bratt lensi tulipunaiseksi. Koko hänen varmuutensa oli poissa. Hän yritti sanoa jotakin… Sitten hän kiiruhti toisten perässä alas rantaan.

Pikku paroonitar katsoi kauvan hänen jälkeensä.

Sitten hän alkoi hitaasti riisuutua silloin tällöin katsahtaen huolestuneesti merelle. Ja samassa hetkessä, kun hän veti päältään pitsireunaisen paitansa, näki hän alastoman miehen heittäytyvän veteen uloimmalta niemekkeellä ja reippain vedoin uivan ulospäin.

VII.

VIIMEINEN KEINO.

— Mitä teillä on tuossa peltirasiassa? — kysyi professori, heidän seistessään alhaalla niemekkeellä. — Minusta se haisee niin hitosti.

— Se on valaanöljyä sieltä majan tynnyristä, ja sillä on aihetta hieman haista, se kun on pian 190 vuoden vanhaa.

— Ette suinkaan aio sitä juoda? — huudahti professori kauhistuneena.

— En, — vastasi Bratt vetäen päältään märät vaatteensa. — Se on aiottu ulkonaisesti käytettäväksi. Luulen, että kylmä vesi vaikuttaa minuun vähemmän, jos voitelen koko ruumiini Ottamkowin öljyllä. Se ei ole juuri erittäin mieluista, mutta meidän täytyy sietää pahempaakin. Tahtovatko herrat auttaa?

— Te olette kyllä se mies, joksi teitä luulin, —- sanoi professori.
— Ja teidän ansioksenne jää, jos joskus pääsemme tästä jäähelvetistä.

Jääluotsi ravisti päätään. Hänen suunsa oli yhteenpuristettu kuin sen, joka kärsii kovia tuskia. Hän kumartui ottamaan peltirasian puoleksi voihkaisten, otti sen sisällystä käteensä ja alkoi hieroa rasvaista haisevaa nestettä Brattin ruumiiseen.

Professori tarkasteli ihmetellen valkeata vartaloa, joka seisoi rannalla. Leveäselkäisessä ruumiissa kuvastui aivan tavaton lujuus ja voima.

Ohuen vaalean ihon alla, joka loisti kaulan ahavoituman alapuolella, näkyivät paksut lihassäikeet toisiinsa pujoutuneina alituisessa liikkeessä — aina valveilla, aina valmiina. Hartiat viettivät heikosti hauislihakseen päin, mikä tietää tavatonta voimaa. Ja leveä rinta, kalteva lantio-viiva sekä jalkojen selvästi miehinen rakenne kertoivat sekä synnynnäisestä että harjoitetusta voimasta. Pitkät käsivarret leveine ranteineen ja jäntereisine lihaksineen olivat sitä lajia, joka merkitsee jotakin ensiluokkaista sekä nyrkkeilykehässä että painimatolla.

— Kuinka te olette saanut nuo lihakset? — kysyi professori.

Bratt hymyili.

— Hädässä, vastoinkäymisissä ja vaaroissa, — vastasi hän. — Etelä-Amerikan aropaimenten ja Alaskan kullankaivajien keskuudessa. Nälässä, tappelussa ja hengenvaarassa. Sellainen se miehelle voimaa antaa. Jotakin kait täytyy saada kaiken sen sijaan, mitä kaipaa, — lisäsi hän hiukan katkerasti. — Minä en ole koskaan omistanut muuta kuin voimani, kestävyyteni ja verrattain hyvän mielialani.

— Se ei ole tosiaankaan vähäisen, nuori mies, — sanoi professori. — Minä vaihtaisin mielelläni palasen aivojani saadakseni hiukan sitä, mitä teillä on. Rakas ystävä, tehän olette kuin intiaani. Pikku ystävättäremme tuolla ylhäällä pelkäisi teitä sellaisena kuin miltä nyt näytätte… Sanokaa, voimmeko jollakin auttaa teitä täältä maan puolelta?

— Ette, — vastasi Bratt. — Annetaan olla. Minun täytynee koettaa panna kokoon jonkunlainen lautta tuolla hylyllä, jos löydän jotakin, mikä on mukaanottamisen arvoista. Suurin osa on kai veden alla tai räjähdyksen turmelemaa.

Kevyt viileä tuulenhenki puhalsi maihin päin. Auringon editse kulki pilvi.

— Saamme päivemmällä pohjoismyrskyn, — mutisi jääluotsi. — Teidän tulee kiirehtiä. Parin tunnin päästä ette pääse mihinkään. Uikaa kauas uloimpia kareja kohti, muuten ajaa virta teidät suoraan hiiteen.

Bratt nyökkäsi, hyppäsi niemekkeeltä ja ui reippaasti ulospäin osoitettuun suuntaan, toisen vihaisen tuulenpuuskan toisensa perästä röyheltäessä merta.

Professori katseli surumielisesti hänen jälkeensä.

— Nyt on kysymyksessä meidän kaikkien elämä tai kuolema, — mutisi hän.

— Ei minun, — vastasi jääluotsi tyynesti. — Minulle on kuolema varma. On kuin kylmä käsi koskettaisi lanteitani. Pian on minusta teille yhtä vähän hyötyä kuin tyttölapsesta tuolla ylhäällä tuvassa. Minä vain toivon, että tästä tulisi pian loppu.

— Ystäväni, — sanoi professori lempeästi suurten kyynelten vieriessä pitkin laihoja poskia. — Elkää kadottako rohkeuttanne. Muutama päivä lepoa — ja saattepa nähdä, että kaikki on ohitse.

— Ei, — vakuutti jääluotsi. — Nils Johnsen on valmis, ja hyvä niinkin. Hän on pian lepäävä siinä maassa, missä hänen isänsä ovat taistelleet ja kärsineet. Meitä lepää monta täällä pitkin saaria. Huippuvuorten koira saa ulvoa meille pitkinä talviöinä ja jääkarhu tavoittaa meitä kivien välistä… Hän kohotti päätään.

— Katsokaa, — sanoi hän. — Hän on jo laivalla. Se mies menee läpi jään ja tulen kuin Jacob Heemskerk vainaja.

Professori nousi.

— Niin, tosiaankin, — sanoi hän. — Eikö hän vain seisokin kuin pronssinen Apollo taivaanrantaa vasten, reipas poika…

Jörgen Brattin onnistui vammatta päästä laivahylylle. Hän kömpi sen sisään kävelykannen kaiteen yli, joka vielä oli veden pinnan yläpuolella. Laiva oli pahasti kallellaan, niin että hänen täytyi ryömiä kannen yli portaille, jotka veivät komentosillalle. Kaikkialla näkyivät räjähdyksen jäljet. Suuret halkeamat irvistivät rautaisessa kannessa, molemmat savupiiput olivat poikki, ja koneen paksut rautatangot olivat tunkeutuneet läpi laivan rautakylkien. Mutta Bratt näki ilokseen, että suuret osat keskikantta salongin ympärillä olivat jääneet melkein eheiksi.

Ammottavassa halkeamassa kokkapuolen ja peräpuolen välillä kohtasi häntä kauhea näky. Neljä veristä ruumista oli paiskautunut murskaantuneiden rautalevyjen joukkoon riippuen siinä päät veden yläpuolella. Muutamia suuria valkeita lintuja hyppeli edestakaisin nokkien sisälmyksiä. Siinä oli työssä kalalokki, Huippuvuorten saaliinhimoinen korppikotka. Ja alhaalla vedessä räpäyttivät ja kirkuivat myrskylinnut kuin vihaiset kanat pyöreiden kyyhkyssilmien melkein tunkeutuessa ulos päästä paljaasta innosta. Muuan jäälokki oli tunkeutunut kajuuttaan saakka, mistä se nähtävästi oli saanut runsaan saaliin, sillä ruoka roikkui esille sen nielusta.

Bratt kulki veneeltä veneelle. Mutta kaikki, jotka olivat kävelykannen katolla, olivat pirstoina ja pilalla. Kauimpana perässä oli pursi vesillä. Se riippui vielä taaveteista ja oli täynnä vettä. Tuhtojen välissä uiskenteli merimiehen ruumis.

Jännityksestä vavisten liukui Bratt alas köysiä pitkin. Vene riippui vielä koukuissaan, ja kaikki viittasi siihen, että se oli pantu vesille karille-ajon ja räjähdyksen välillä. Joko se oli kiireessä tullut täyteen vettä tai oli perä painanut sen alas — joka tapauksessa oli vene vedessä laitoja myöten. Mutta pikainen tarkastus osoitti, että se oli eheä. Vieläpä olivat airot tuhtojen alla säännöllisessä rivissä.

Syvä kiitollisuus kohtaloa kohtaan valtasi hänen mielensä. Tällä veneellä voitaisiin saada paljon toimeen.

Hän kiipesi reippaasti ylös kannelle, ja ponnistaen kaikki voimansa hänen onnistui hinata raskaan aluksen peräpuoli ylös ja siten melkein tyhjentää se vedestä. Merimiehen ruumis huuhtoutui pois viheriänharmaan jääveden mukana joutuen heti virran valtaan.

Sitten Bratt meni alas salonkiin. Ruokasalongissa oli illallispöytä kaatunut kumoon. Siinä oli sekasotku rikottuja tuoleja ja murskattuja lautasia. Kaikki oli paiskautunut suojan puolelle, ja tarjoiluhuoneen seinät olivat pirstoutuneet kuin lasi. Vesi oli venttiilien tasalla ja lotisi salongin keskipalkoille asti. Mitä suurimmalla varovaisuudella raivasi Bratt tiensä keskeytyneen illallisen raunioiden välitse ja pääsi siihen kapeaan käytävään, joka vei ruokasäiliöön. Hän löysi sieltä laatikon säilykkeitä ja kantoi sen kannelle yhdessä suuren Hampurin-liikkiön kanssa, joka lojui katkenneiden pöydänjalkojen välissä. Vähitellen hän tyhjensi kokonaisen kaapillisen siirtomaantavaroita, jotka oli ladottu toistensa päälle pieniin pusseihin. Siinä oli sokeria, suolaa, kahvia, teetä ja eri jauholajeja.

Keittiöstä, mikä selvästi oli jätetty suurimmassa kiireessä, löysi hän suuren häränruhon, jonka joku kokeista oli jättänyt veitsi iskettynä selkään. Hän otti sen selkäänsä ja kantoi sen ylös toisten varastojen ääreen. Laatikko laivakorppuja ja paljon tuoretta leipää ajelehti huoneessa ja meni samaa tietä. Pieni tynnyri suolaamatonta pöytävoita ynnä kahvipannu ja kaksi galvanisoitua pataa täydensi sen, mitä keittiöstä löytyi. Siellä ei enää ollut mitään käyttökelpoista. Lamppuöljyä hän etsi turhaan, mutta sen sijaan hän löysi tarjoiluhuoneesta monta pakettia steariinikynttilöitä ja otti niitä niin monta kuin jaksoi kantaa.

Bratt pysähtyi äkkiä kantaessaan pientä oluttynnyriä kaikenlaisten elintarpeiden läjään. Mitä se oli? Hänen altaan kuului kummallinen raapiva ääni. Se oli kuin mahtavan merieläimen murinaa. Ja hylky natisi kaikissa liitteissään.

VIII.

POHJOISMYRSKY TULEE.

Jörgen Bratt kävi kalmankalpeaksi. Oliko kaikki hänen työnsä turhaa? Oli selvää, että peräpuoli oli lipumassa syvyyteen. Hän kiirehti kannelle.

Tuntui siltä, kuin jokin näkymätön voima olisi temponut ja repinyt hylkyä. Pienet aallot huuhtelivat jo varaperäsintä ja kansi oli kallistunut enemmän.

Mutta laiva ei lipunut enää. Viimeinen tempaus sai "Victorian" surulliset jäännökset voihkimaan, mutia hylky makasi kuin ennenkin.

Mutta tämä varoitus pani Brattin kiirehtimään. Hänen onnistui suurin ponnistuksin tunkeutua omaan hyttiinsä, mistä lyhyen etsinnän jälkeen löysi belgialaisen rihlapyssynsä ja painavan patruunalaatikon. Lisäksi hän otti mukaansa kaikki, mitä siellä oli, pari karkeita saappaita ja käsilaukun, missä hän tiesi olevan kompassin ja muita hyödyllisiä esineitä. Kapteenin hytistä hän keksi pienen karbiinin ampumavaroineen ja erinomaisen Zeiss-kiikarin. Hän pääsi myös pikku paroonittaren hyttiin, joka oli ylimmässä kerroksessa ylähangan puolella. Se oli puolillaan vettä, mutta matkalaukku, joka oli verkossa, oli välttänyt hävityksen. Samoin hieno turkisviitta, joka riippui naulassa, ja sotilaallisen näköisen vanhanpuolisen miehen valokuva.

Lopuksi Bratt yritti päästä professorin hyttiin, mutta siitä hänen täytyi luopua, sillä vesi sulki tien. Hän kaappasi itselleen muutamia matkalaukkuja, hiukan vaatteita hyttien kaapeista ja kaikki peitteet, mitkä käsiinsä sai.

Puolitoista tuntia oli Bratt työskennellyt. Hän oli perin uupunut, ja hänen täytyi levätä useita kertoja, ennenkuin voi jatkaa. Eräästä hytistä hän löysi housut ja puseron, jotka hän puki päälleen, ja sitäpaitsi karvalakin, jonka hän painoi päähänsä korvia myöten.

Kylmä tuuli pyyhki pitkin kantta, ja tummia, lyijynharmaita pilviä nousi koilliselle taivaalle. Professori ja jääluotsi istuivat rannalla ja seurasivat jännittyneen tarkkaavaisesti hänen toimiaan.

Pitkän luotausköyden avulla, jonka hän leikkasi lyhyiksi pätkiksi, sai Bratt kaikki löydetyt tavarat lasketuiksi purteen. Se oli pitkällistä ja vaivaloista työtä, mutta vihdoinkin oli viimeinen kallisarvoinen laatikko saatu veneeseen pienen oluttynnyrin viereen, ja Bratt saattoi lähteä. Hän laski veneen veteen ja kiipesi siihen. Sitten hän päästi koukut irti taaveteista, tarttui airoihin ja souti maihin pohjoismyrskyn ensimäisten edelläkävijöiden ulvoessa "Victorian" taklingissa.

Professori huusi ihastuksesta, kun vene laski maihin. Hän kahlasi veteen ja auttoi Brattia vetämään ylen lastattua venettä hiekalle ja hänen gallialainen innostuksensa kasvoi, kun hän näki kallisarvoisen lastin.

Hän syleili norjalaista, hyppeli edestakaisin rannalla, repi taiteilijakiharoitaan, nauroi ja itki.

— Nyt te paranette,— sanoi hän Johnsenille. — Joko tahdotte tai ette. Me tulemme elämään kuin kreivit tässä Rabotin jäätikön juurella. Viikon kuluttua olemme Jäävuonossa ja kuukauden päästä kotona.

Jääluotsi nousi vaivaloisesti.

— No, no, — sanoi hän yrittäen hymyillä. — Ei se niin pian käy.
Saamme ensin pitää huolta siitä, että ruokavarat saadaan maihin, muuten
syö myrsky ne meiltä. Jollen erehdy, on noissa pilvissä tuolla lunta.
Ja silloin…

Bratt katsoi häneen kysyvästi.

— Mitä tarkoitatte?

— Silloin emme voi päästä Sassen Bayhin, — kuiskasi hän. — Meidän on pakko talvehtia täällä tai panna henkemme alttiiksi veneessä.

Professori ei kuullut mitään. Hän oli innokkaassa puuhassa kantaen ruokavaroja tupaan. Hän hyräili erästä laulua, joka ei sopinut maailmankuululle professorille.

Pikku paroonitar oli heitä vastaanottamassa. Hän ihan säteili. Hänen vaatteensa olivat kuivaneet, ja hän oli laittanut kuntoon tukkansa ja koko reippaan olentonsa. Ei olisi ikimaailmassa voinut aavistaa, että tämä nuori neitonen, hieno puna poskilla, oli muutamia tuntia sitten taistellut kuoleman kanssa jäämeressä.

Pikku Frida von Heffner ei tosin ollut niin iloinen ja toivorikas kuin hän oli olevinaan. Tuska ja tuntemattomien vaarojen pelko tässä elottomassa seudussa kidutti hänen sydäntään. Mutta hän oli päättänyt olla rohkea ja reipas onnettomuudessa ja olla lamauttamatta toisten rohkeutta naiskyynelillä.

— Tässä tuomme "Victorian" koko ruokavaraston, — huusi professori ja heilutti Hampurin-liikkiötä ilmassa. — Nyt ei ole enää mitään vaaraa.

— Voi, millaisen illallisen saamme, — sanoi pikku paroonitar tyytyväisenä. — Minä kyllä tunnen tuon liikkiön. Onpa tosiaankin onni, että olette saaneet mukaanne ymmärtäväisen naisihmisen, joka osaa laittaa ruokaa.

Pieni venäläismaja täyttyi pian laivan kaikista hyvistä tavaroista, ja pikku Frida päästi ilohuudon, kun hänen matkalaukkunsa näyttäytyi oven sisäpuolella ja suuri läjä peittoja ja pieluksia tuli kohta perässä.

Mutta kun viimeinen laatikko kannettiin lahonneen oven sisäpuolelle ja luukut oli tarkasti tukittu, tulivat ensimäiset oikulliset lumihiutaleet lentäen keskelle lyhyttä napamaiden kesää.

Ne kantoi maihin pahin myrsky, mikä koskaan on Huippuvuorilla raivonnut.

Ja lumi hautasi yhtenä ainoana yönä kesän. Se täytti kauhulla koko maan, se pakotti matkailijalaivat kääntymään takaisin Karhusaaren kohdalla ja tuhosi yhdessä ainoassa viikossa kaiken sen kauneuden, mikä voi versoa hiljaisen, valkoisen kuoleman keskellä.

Se oli Huippuvuorten kovaonninen kesä — kaukaiselta, karulta saarimaalta levisi pelko, joka levottomuuden leveillä lokinsiivillä lensi yli koko maailman.

IX.

OTTAMKOVIN MAJASSA.

Haaksirikkoiset olivat majaansa suljettuja. Myrsky kiiti ulvoen läpi lahden, jäätävä kylmyys mukana. Tuli yhä purevampi pakkanen. Lumi, joka aluksi oli kosteata ja sateensekaista, muuttui yhä lujemmaksi ja tiiviimmäksi. Hiutaleet lensivät pitkissä vaakasuorissa kerroksissa. Niitä ajoi raivoava tuuli maan puolelle valittavasti ulvoen. Mutta Ottamkovin maja oli rakennettu pitkiä talviöitä varten. Pikainen tarkastelu osoitti, että se oli sekä tiivis että lämmin. Katto oli viettävä, ja varastossa oleva suuri pino vanhoja ajopuita riitti moniksi viikoiksi.

Kolmella miehellä oli yllin kyllin työtä "Victoriasta" saatujen tavaroiden järjestämisessä, jotka täyttivät melkein puolet pienestä tuvasta. Kaikki ruokatavarat sijoitettiin luoteisnurkkaan, jota ennenkin oli nähtävästi käytetty tähän tarkoitukseen. Vanha pöytä, joka voitiin ripustaa seinälle koukusta, osoitti nimittäin selviä jälkiä siitä, että sillä oli leikelty leipää.

Jääluotsi oli ahkerassa touhussa pesten seiniä ja lattiaa vedellä, jota oli lämmitetty venäläisten vanhassa rautapadassa. Hänen elämänhalunsa oli jälleen herännyt, ja lämpö vaikutti häneen virkistävästi. Bratt koki vanhan taltan ja muutamien ruostuneiden naulojen avulla saada toimeen väliverhoa peitteistä.

— Mitä te siellä hommaatte? — kysyi paroonitar uteliaana.

— Sen saatte pian nähdä, — vastasi Bratt hilpeästi ja ripusti paksut peitteet nurkan muotoon, joka erotti majasta lounaisen sopen.

— Ettekö näe? — huudahti professori, joka parhaillaan ripusteli vaatekappaleita nauloihin pitkin yhtä seinää. — Siitähän tulee oikein naistenhuone — neitsytkammio prinsessallemme.

Nuori neitonen punastui.

— Minusta on teille paljon vaivaa, — sanoi hän. — Olisi kai ollut parempi, että olisin jäänyt tuonne mereen muiden kanssa, — lisäsi hän väristen.

— Te erehdytte, — huudahti professori innokkaasti. — Te olette tämän vanhan venäläismajan hyvä haltiatar, te saatte vahvistaa meidän rohkeuttamme, kannustaa meitä äärimmäiseen ponnistukseen hädän hetkenä. Ritarillisuus ei ole vielä kuollut meidän joukostamme! Vai mitä arvelette?

— Nyt on naistenhuone valmis! — sanoi Bratt ja vei paroonittaren matkalaukun pieneen nelikulmioon.

— Pelkään vain, että neidin sekä kärsivällisyys että tarmo tulee kovalle koetukselle. Nyt pitäisi meidän esimerkiksi pian saada ruokaa, vai mitä? Meidän lienee kaikkien hyvinkin nälkä. Ehdotan teetä, kinkkua ja voileipiä. Kaikki, mitä tarvitsette, löydätte ruokavarastosta. Paistinpannu on tulisijan vieressä, Johnsen on tuonut vettä, ja tuolta peitteiden seasta löydätte liinan, johon on sullottu veitsiä, lautasia ja kahveleita. Sitten saatte kattaa tuon pitkän pöydän. Saamme kai kuluttaa pari steariinikynttilää päivän merkityksen johdosta. Tuolta nurkasta tapaatte kaksi kapeakaulaista ruukkua, ne sopivat hyvin kynttilänjaloiksi. Paketti tulitikkuja on kauimpana ruokatavaranurkassa, mutta säästäkää tikkuja, meillä ei ole enempää kuin se paketti. Allez mademoiselle, faites votre devoir, s'il vous plait!

Paroonitar katseli häntä kummastuneena. Käskevä ääni viilsi häntä korvaan. Hänen kielellään oli terävä vastaus, mutta hän jätti sen lausumatta… ja seuraavassa hetkessä hän oli täydessä toimessa ruokasäiliössä.

Bratt veti esiin vanhan kolmijalan, joka lojui tuhassa kaikki jalat sojossa, ja sen huomattiin hyvin sopivan suuriin kattiloihin ja pannuihin, jotka oli saatu "Victorian" keittiöstä. Sitten hän vei muutamia peittoja paroonittaren kammioon ja haki esiin yhden patjan, ainoan, minkä oli saanut mukaansa. Siitä hän teki vuoteen leveälle penkille, joka ulottui pitkin koko seinää. Se oli kova vuode, ilman tyynyjä ja matrasseja, mutta peitteet olivat lämpöisiä ja paksuja, niin että pikku neidin ei tarvinnut pelätä palelevansa. Muuan säilykelaatikko pystytettiin pääpuolelle ja pari naulaa lyötiin seinään. Veitsellään hän leikkasi säilykelaatikkoon reijän ja asetti siihen kynttilän. Sitten hän haki pari englantilaista romaania matkalaukustaan ja pani ne kynttilän viereen.

Sillä välin tutki professori niitä matkalaukkuja, jotka Bratt oli haalinut mukaansa viime kiireessä. Niissä oli haaksirikkoisille monta hyödyllistä kapinetta: paitoja, sukkia, ihokkaita, saappaita, pari taskulamppua, suklaata ja makeisia. Ilolla tervehdittiin pientä työkalulaatikkoa kaikenlaisine työaseineen, ja erilaisine nauloineen, samoin ompelurasiaa, joka luultavasti oli kuulunut jollekin hyvin kunnolliselle ja tunnontarkalle saksalaiselle perheenäidille. Lisäksi oli pari puolilaatikkoa sikaareja ja muutamia piippuja tupakoineen, mitkä tavarat herättivät professorissa ihastusta.

Koko itäinen seinä oli nyt muutettu vaatekaapiksi. Siinä oli turkistakki, pari ulsteria, kävelyturkki, useita paksuja erikokoisia urheilupukuja, paksuja nahkaliivejä ja ihokkaita ja useita pareja sääryksiä ja kalosseja. Lattialla seisoi pieni pataljoona kestäviä kenkiä.

— Enpä luule, että puuttuu mitään, — sanoi professori miettiväisenä. — Ainoa puute olisi ehkä se, ettei ole kintaita. Tässä on vain silohansikkaita, jotka eivät suinkaan täällä sovi. Muuten on teillä ollut hyvä onni tavaran hankinnassa. Emme tule kaipaamaan mitään, jos vain kaikki vaatteet meille sopivat. Niinpä niin, saamme täällä oivallisen olon. Jos ei kukaan vastusta, omaksun tämän aamutakin ja nämä nuuskanväräset tohvelit. Luuletteko, että ne pukevat minua? Ne ovat kuin luodut viisaudenpöllölle ja poikamiehelle. Ja nämä sukat, jotka olen vetänyt jalkaani, ovat aivan sopivat kapeisiin sääriini. Minä en pelkää kastaa koipiani, mutta siitä tulee nuha.

— Nuhako? — sanoi Bratt. — Täällä Huippuvuorilla! Ei ikimaailmassa. Tässä ilmastossa on vain yksi tauti, ja se on kerpukki. Jos kaikki muu epäonnistuu tällä saarella, on se saapa merkityksensä maailman parantolana keuhkotautisille. Tässä ilmassa ei ole mitään bakteereita. Vuonna 1898 tutki ruotsalainen lääkäri Levin noin 20,000 litraa ilmaa eri paikoissa täällä. Hänen ei onnistunut todeta ainoatakaan bakteeria. Hän otti myös täkäläisen veden, lumen ja jään bakteriologisesti tutkittavaksi. Ne olivat erittäin köyhiä bakteereista. Muuan saksalainen professori Stuttgartista on kirjoittanut pari väitöskirjaa Huippuvuorten loistavista edellytyksistä keuhkotautiparantolaksi.

— Voimme siis hengittää täällä vapaasti. Se ilahduttaa minua. Nuha on näet ollut elämäni onnettomuus. Se on vainonnut minua pienestä pitäen. Luulen nenäni käyneen niin teräväksi siitä, että olen nipistänyt sitä niin perusteellisesti nenäliinoilla. Nyt minun pitäisi oikeastaan olla ankarasti vilustunut. Mutta en ole edes kertaakaan niistänyt… Mutta mitä se on?

Majassa tuntui paistetun kinkun haju. Paroonitar seisoi tulisijan ääressä mahtavine paistinpannuineen ja käänsi silavaa tottuneella kädellä hyvin emäntämäisenä. Tuli heitti kullanpunertavaa hohdetta pieneen olentoon pehmeine lapsellisine piirteineen ja tummine uneksivine silmineen.

Majan ainoan pitkän pöydän ääressä seisoi jääluotsi ja leikkasi leipää pitkällä tuppipuukollaan. Pieni valkoinen liina, neljä lautasta, kaksi kahvelia ja kolme veistä näyttivät oikein houkuttelevilta tuossa perin alkuperäisessä ympäristössä. Suuri sveitsiläisjuusto, ruukku englantilaista hedelmähilloa ja pikku lautasellinen voita kuvastivat heikosti niitä ihanuuksia, joita oli ollut "Victorian" pöydällä kohtalokkaana onnettomuuspäivänä.

Mutta kun paroonitar ihan omakätisesti laski höyryävän paistinpannun keskelle litteätä kiveä, joka muun puutteessa asetettiin pöydälle, ei kukaan haaksirikkoisista hetkeksikään kaivannut hanhenmaksaa ja hummeria ja kaikkia lämpimiä ruokalajeja suuren matkailijalaivan herkullisen ruokalistan mukaan.

— Hyvät herrat, — sanoi paroonitar juhlallisesti. — Pöytä on katettu. Tahtooko herra professori taluttaa emännän pöytään?

Professori suorastaan kiemurteli sulasta ihastuksesta. Sitten hän kumarsi etelä-ranskalaisella kohteliaisuudella ja tarjosi niiaavalle paroonittarelle käsivartensa.

— Seura suokoon anteeksi, — sanoi arvokas emäntä hymyillen, — ettei pöytäkalusto ole oikein täydellinen. Puuttuu muutamia veitsiä ja kahveleita, eikä kuppeja ole tässä linnassa. Suvaitsevatko herrat juoda teetä laseista paikan perinnäistapojen mukaan? Venäläismajassa saa juoda teetä ainoastaan venäläisellä tavalla. Herra hovimestari, tahdotteko olla ystävällinen ja tarjota teetä, mutta varovasti — jos lasi halkeaa, saatte paikalla eron.

Jääluotsi hymyili. Hänestä oli tullut aivan toinen ihminen viimeisinä tunteina. Tuskat selässä olivat nähtävästi hellittäneet, ja nyt hän tarjosi höyryävää teetä hyvin toimekkaasti.

Professori nauroi kuin lapsi. Hänen suunsa ei ollut hiljaa silmänräpäystäkään.

— Onko professori kotoisin Gascognesta? — kysyi paroonitar hillitäkseen hiukan hänen kaunopuheisuuttaan.

— Kuinka voitte sen tietää? — sanoi oppinut mies ihmeissään. — Tehän arvaatte kaikki. Niinpä kyllä, minä olen gascognelainen. Olen Henrik Navarralaisen, d'Artagnanin ja Edmond Rostandin maanmies, kuuluisa puheliaisuudestani, tunkeilevaisuudestani ja ruokahalustani…

Ja sitten kävi Cyrano de Bergerac'in maanmies paistetun
Hampurin-silavan kimppuun.

Se oli ihmeellinen illallinen. Valkea sammui tulisijassa hitaasti, ja valo kahdesta steariinikynttilästä paksuissa harmaissa kiviruukuissa heitti häilyviä varjoja pitkin matalaa majaa.

Mutta ulkoa tunki myrskyn ulvonta heidän korviinsa. Tuntui kuin siellä ulkona hämärässä taisteltaisiin mahtavaa taistelua, jossa oli toisella puolen kalpea ja köyhä napamaiden kesä heleine ja puhtaine väreineen ja toisella napaseudun kauhean yön raivoava valta.

Ja tuhannet elämät taivuttivat päänsä kuolemaan. Napaseudun koko kasviston vaaleat sotajoukot!

Siinä oli keltainen saxifraga, purppurarikko, vaaleankeltainen unikko, uhitteleva jääleinikkö ja arktisen kesän muut lapset. — Kaikki piiskasi valkoinen hirmuvaltias kuoliaiksi…

Viimeinenkin hiilos vaimeni tulisijalla, majassa oli menty levolle, paroonitar oli pujahtanut kammioonsa, ja muut jakautuivat penkeille.

Bratt makasi tuijottaen sammuvaan lieteen. Millainen olikaan tämä päivä ollut! Koko hänen ruumiinsa oli pehmitetty pahanpäiväiseksi rasituksissa, ja hän oli perin uupunut, mutta ei voinut nukkua. Hänen silmänsä katselivat uneksien siihen mailmaan, missä satu elää vaarojen ja puutteiden keskellä ja missä onni itää hautojen vaiheilla.

Silloin hän äkkiä kuuli heikkoa ääntä. Se oli kuin sairaan eläimen valitusta. Hän kuunteli.

Nyt se kuului jälleen, mutta tällä kertaa muuttui hiljainen voihkina puolinaiseksi voivotukseksi. Pikku Frida oli kaivanut päänsä tyynyyn ja nyyhkytti.

X.

HUIPPUVUORTEN KOIRA.

Frida nukkui 12 tuntia. Herätessään hän oli yksin tuvassa. Hän veti toisen väliverhon syrjään, ja valoa tuli kahdesta aukosta. Oli selvää, että myrsky oli asettunut. Kylmyys puri häntä kasvoihin, ja hän veti jälleen peitot päänsä yli. Hänen koko ruumiinsa tuntui aralta. Kovat laudat olivat ohuen peitealustan läpi rääkänneet häntä julmasti.

— Voi, jos hänen isänsä tietäisi, kuinka kohtalo piteli pahoin hänen silmäteräänsä kaukana kylmässä, tylyssä pohjolassa, pahalta haisevassa hirsimajassa, missä tuskin voi seistä suorana, yhdessä kolmen vieraan miehen kanssa… Kuinka hänen kävisi, jollei apua tulisi? Sitä ei sietänyt ajatellakaan…

Ja kuitenkin hänestä tuntui hyvältä. Jospa hänellä vain olisi ollut kunnollinen sänky höyhenmatrasseineen ja haahkanuntuvainen tyyny!… Tuliko joku? Hän pisti päänsä esiin ja kuunteli… Ei! Mutta mitä tuo oli? Pienellä laatikolla, joka teki yöpöydän virkaa, näki hän kahden romaanin vieressä valokuvakehyksen. Ja epävarmassa valaistuksessa häämöitti hänelle komeapartaisen miehen kuva. Voi, Jumala, sehän oli hänen oma isänsä!… Hän nousi penkiltä, tarttui valokuvaan molemmin käsin ja suuteli sitä yhä uudestaan kyynelten vieriessä pitkin poskia. Hän tarkasteli rakkaita kasvoja. Kuinka lempeän, kuinka ankaran, kuinka ylpeän näköiset ne olivat! Isän viisas ja luja katse näytti hänelle puhuvan: Pikku Frida, elä ole peloissasi. Meidän kaikkien on suoritettava taistelumme ja koettelemuksemme, jolloin meidän todellinen ihmisarvomme tulee ilmi. Nyt on siis sinun vuorosi etkä saa sukuamme häpäistä!

Frida hypähti vuoteestaan. Isän ääni kuului hänen korvissaan, hän laski valokuvan kädestään ja veti saappaat jalkaansa; sitten hän meni pöydän luo, missä oli vesivati ja pala saippuaa. Vieressä oli valkea paperi, jolle oli kirjoitettu seuraava suppea päiväkäsky: — Laittakaa päivällinen valmiiksi klo 3:ksi. — Ei mitään muuta eikä edes allekirjoitusta. Seinällä riippui kronometri. Se näytti, että kello oli jo puoli kolme, ja hän punastui pelästyksestä. Niinkö kauan hän oli nukkunut? Ja ajattelematta pukuansa hän ryhtyi laittamaan päivällisruokaa.

Kaikki oli asetettu hänelle kuntoon. Puut olivat valmiina tulisijalla, niin että tarvitsi vain sytyttää. Suuri säilykerasia tuoretta lihaa oli pantu esille. Tarvitsi vain kaataa sisällys johonkin kastrulliin. Astiat oli pesty ja pantu paikoilleen. Tupa oli siivottu, ja kun nyt tuli leimahti liedessä, tuntui oikein rattoisalta. Hän tirkisti ulos ovesta ja päästi hämmästyksen huudon. Koko maisema oli kuin toiseksi muuttunut. Kaikki oli hohtavan valkoista meren lyijynharmaata taustaa vasten, ja kalpea, kylmähkö taivas kaareutui yli tämän lohduttoman valkeuden.

Tupa oli melkein lumen peitossa. Mutta läpi mahtavan kinoksen, joka oli kasaantunut tuvan ovea vastaan, oli luotu tie, ja syvät jäljet rantaan päin osoittivat, minne hänen onnettomuustoverinsa olivat suunnanneet kulkunsa. Mutta pienet mustat karit lahden eteläisellä sivulla olivat nyt autioita ja tyhjiä. "Victorian" hylky oli hävinnyt!

Seinällä riippui kiikari. Hän otti sen ja tutki koko itäisen taivaanrannan. Ei, siellä ei ollut jälkeäkään ylpeästä aluksesta. Hän ymmärsi, mikä pettymys sen täytyi olla hänen ystävilleen: hylyssähän oli niin paljon käyttökelpoista.

Ihan rannalla hän huomasi nuo kolme miestä tulossa ylöspäin hanhenmarssissa, nuori norjalainen etunenässä. Luonnollisesti, hänenhän täytyi raivata tietä korkeiden lumikinosten puhki. Niinhän sen laita aina oli. Tuo nuori poika komensi heitä kaikkia, häh ajatteli ja toimi heidän puolestaan. Hän antoi käskyjä — jospa lihaliemi nyt vain ottaisi kiehuakseen! Fridankin oli kova nälkä, saatikka noiden, jotka luultavasti olivat rehkineet ja raastaneet monta tuntia. Hän levitti liinan pöydälle ja haki esille lautaset, joita olikin onneksi kyllin monta eikä lusikoitakaan puuttunut. Olisipa vain ollut vähän useampia veitsiä ja kahveleita siinä muuten niin sisältörikkaassa liinassa, jonka Bratt oli saanut mukaansa "Victorian" pöydältä. Pönttö ranskalaista sinappia ja toinen etikkasäilykkeitä oli kuitenkin pelastettu tuhosta, ja ne hän nyt pani esille, ja sardiinilaatikoiden, makkaran, kylmän linnunpaistin, hyydytetyn ankeriaan ja majoneesien sekä kaiken muun seassa, mikä kiireessä oli sotkettu yhteen, keksi hän äkkiä pienen kukkamaljan ja siinä muutamia puoleksi kuihtuneita ruusuja.

Pikku Frida kalpeni liikutuksesta. Se oli ystävällinen tervehdys sivistyksen taholta, viesti pienestä norjalaisesta kaupungista, jonka he olivat sivuuttaneet noin kahdeksan — kymmenen päivää sitten. — Tämä on kukkien kaupunki, — oli kapteeni Strohmann sanonut, kun suuri korillinen ruusuja heitettiin kannelle laiturilta, — sen nimi on Molde, — lisäsi hän. — Se on paratiisi lumipeitteisten tunturien keskellä.. Hän koki virkistää näitä puoleksi kuihtuneita kukkia, jotka kuitenkin olivat säilyneet erinomaisen hyvin, ja pani maljan pöydälle. Kuinka se loistikaan puolipimeässä huoneessa! Näytti siltä, kuin pieni ujo vieras valoisasta suvesta olisi astunut tupaan ja levittänyt iloa ympärilleen. Frida tuli heti hyvälle tuulelle ja hänen teki mieli kajahuttaa jokin niistä alasaksalaisista kansanlauluista, joita talonpojat lauloivat Heffnerin suuren sukutilan ympärillä Schleswig-Holsteinissa.

Nyt tulivat miehet! Hän kuuli, kuinka he kopistivat lunta saappaistaan ulkopuolella. Frida katsahti ulos ovesta.

— Hyvää huomenta, hyvät herrat, — sanoi hän iloisesti. — Nyt on päivällinen kohta valmis. Keittäjätär on, sen pahempi, nukkunut hiukan liikaa, mutta jos hovimestari tahtoo olla niin ystävällinen ja leikata leipää… Mutta miksi te kaikki olette niin surullisen näköisiä? Onko tapahtunut jotakin vakavaa?

— Se riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa, — mutisi Bratt. —
Olette kai nähnyt, että "Victoria" on yöllä hävinnyt?

— Ja mikä on pahempaa, hurmaava paroonitar, — jatkoi professori kalisevin hampain, — meri on paiskannut veneemme niin ankarasti kalliota vastaan, että koko sivu on murskana. Sitä ei voi enää käyttää. Nyt olemme suljetut tähän kirottuun Agardh-lahteen kuin rotat loukkuun. Voimme vain jyrsiä silavaa jonkin aikaa ja sitten kuolla…

— Lorua! — sanoi Bratt tuimasti. — Se nyt vielä puuttuisi, että panisimme pitkäksemme kuollaksemme tässä vaivaisessa maankolkassa. Vaikka meidän olisikin pakko talvehtia täällä, niin kyllä me selviämme. Täytyy vain pysyä pirteinä… ja kas vain tuota… siinähän meillä on ruusuja, — lisäsi hän liikutettuna.

— Ruusuja! — huudahti professori. — Jumala auttakoon, eikö nyt olla ihan Ranskassa? Mitä sitten valitamme? Voi, taivaan luoja, kuinka tämä on hauskaa! Minä pysyisin täällä totisesti koko elämäni. Ja lisäksi tuo tuoksu kastrullista!

— Se on lihalientä ja tuoretta lihaa, — sanoi luotsi. — Kahdeksan annosta. Ne tarvitaan. Minä puolestani olen nälkäinen kuin jääkarhu tammipakkasella.

Paroonitar katseli hämmästyneenä vuoroin toista, vuoroin toista. Hän ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä, mutta professori oli viehättävä. Hänen äkillinen alakuloisuutensa oli haihtunut.

— Teillä on nokipilkku nenän päässä, korkeasti kunnioitettu ystävätär, — huusi hän ihastuneena: — Todellinen nokipilkku! Sepä vasta pukee teitä!

Paroonitar kävi hohtavan punaiseksi.

— Mitä te sanoitte, nokipilkkuko?

Hänen silmänsä harhailivat epätoivoisesti etsien kuvastinta ja pysähtyivät vesivatiin.

— Minä en ole pessyt itseäni tänään, — mutisi hän syyllisen näköisenä ja pyyhki kasvojaan hunnullaan.

— Onnittelen, — vastasi Bratt. — Meidän tulee kyllä pakko tottua siihen, ettei välitetä ulkonäöstämme. Kun taistelee henkensä puolesta, ei nokipilkku nenän päässä tunnu miltään. Kun Nansen palasi viimeiseltä napamatkaltaan, voitiin hänestä raaputtaa likaa veitsellä. Mutta emmekö kaataisi itsellemme pikarillista olutta nyt päivälliseksi?

— Bravo, — huusi professori. — Ja pieni havanna ruuan päälle, neidin luvalla. Oh, elämä on ihanaa, vaikkapa 78:lla leveysasteella. Allons diner!

Höyryävä lihasoppa hälvensi kaiken surullisuuden. Istuttiin tuttavallisessa ryhmässä lainaten veistä ja kahvelia toisiltaan, ja niin katosivat vähitellen kaikki nuo kahdeksan annosta. Olut oli erinomaista ja yhtä raikasta kuin se, jota saadaan Pschorr'in kellarista Münchenissä, ja oikean Bock-sikaarin ihmeellinen tuoksu sekoittui pieneen Philip Morrikseen, joka löydettiin eräästä piilonurkasta nuoren neidin laukusta.

Ja elämänilon sininen savu lainehti Ottamkovin tuvassa, se kiemurteli pitkinä kiehkuroina matalan katon alla. Se antoi toivoa ja unelmia, se laskeusi kuin unohduksen vaippa mielten yli, jotka olivat epätoivon kynnyksellä.

Ja heidän silmiensä eteen nousi kuvia niiltä ajoilta, jolloin
Ottamkovin miehet näkivät viimeisenkin muuttolinnun katoavan
Agardh-niemen taakse ensimäisten lumihiutaleiden ennustaessa pitkää
hirveätä talvea.

Jääluotsi katkaisi ensiksi tämän ihmeellisen äänettömyyden.

— Täällä he istuivat, — sanoi hän syvällä äänellä. — Tämän saman tulen ympärillä, saman pöydän ääressä, nuo Arkangelin pyyntimiesraukat. He olivat kalpeita, laihtuneita miehiä tyhjine kiillottomine silmineen, istuen nokimustassa tuvassa savuavan hylkeenrasvalampun valaistuksessa pimeyden kaartuessa kaikkialla heidän ympärillään. He kävivät alakuloisiksi, veltoiksi ja väsyneiksi, he taistelivat vastaan parhaansa mukaan. Niin, täällä he istuivat ja tekivät köyteen solmuja saadakseen työtä niiden aukomisesta. He ratkoivat neulokset nahkaturkeistaan, jotta olisi työtä niiden neulomisesta jälleen kiinni. He vartioivat toisiaan yötä päivää, ettei kerpukki saisi ketään valtaansa. Jos joku nukkui hyvin kaksi kertaa peräkkäin, silloin tiedettiin, ettei kerpukki ollut kaukana. Niin he ratkoivat ja tekivät solmuja vapisevin käsin, jottei uneliaisuus veisi heistä voittoa, keskeytymättä ja lepäämättä.

— Niin, täällä he istuivat… Ja toisinaan he kuulivat kuin ulvontaa kaukaa! Se on Huippuvuorten koira, kuiskasivat he. He uskoivat tähän ihme-elukkaan, jolla oli muka asuinpaikkansa kaukana Edge Islandilla. Se suhahti tuulen lailla yli aallonharjojen, se joi pyyntimiesten paloviinan ja lähetti kerpukin heidän kimppuunsa. Ja kun sitten…

Jääluotsi vaikeni, ja hänen kuumesairaat silmänsä tuijottivat toisten kalpeisiin kasvoihin.

— Kuulkaa, sanoi hän. — Nyt se ulvoo tuolla ulkona!

Bratt nousi. — Te olette sairas, Johnsen, — sanoi hän lempeästi. —
Teillä on kuume!

Luotsi kumartui eteenpäin. — Ei, — sanoi hän. — Minä en erehdy.
Siellä se on taas — kuulkaa!

Ja tosiaankin! Kaukaa kuului koiran heikko, surkea haukunta. Se oli kuin kuolevan eläimen avunhuuto. Pikku paroonitar tarttui vaistomaisesti Brattia käsivarteen.

— Tämä on hirveätä, — kuiskasi hän. — Mitä me teemme?

— Saadaanpa katsoa tuota elukkaa, — vastasi norjalainen hymyillen väkinäisesti. — Jos siinä on vielä pikkusenkin henkeä, voimme tarjota sille päivällistä.

Hän tarttui kivääriinsä ja ryntäsi ulos majasta muut kintereillä. —

Nyt kuului ääni selvemmin. Se tuli ylhäältä jäävyöryltä. Ja kas tuolla!

Kaukana jäävyöryn äärimmäisellä reunalla laahasi itseään valkoinen eläin eteenpäin lumessa, tehden epätoivoisia hyppyjä ja vierähti jäänreunan yli kyynäränsyvyiseen lumeen. Bratt oli jo kiirehtinyt eläimen avuksi. Se ei ollut mikään satueläin, vaan jättiläismäinen eskimokoira.

Norjalainen oli jo ottanut sen syliinsä ja kantoi sen majalle. Vahva eläin oli selvästi lopen väsynyt nälästä ja rasituksista. Sen jalat olivat verisiä haavoista, ja suuri kaulanauha roikkui väljänä paksulla kaulalla. Bratt laski koiran varovasti tulen eteen. Se jäi makaamaan liikkumatta, ainoastaan sen kauniit ruskeat silmät harhailivat toisesta toiseen.

— Lyökää se kuoliaaksi, — sanoi jääluotsi. — Se on kuolemaisillaan, ja jos se elää, syö se meidät putipuhtaiksi.

Paroonitar kumartui koiran puoleen ja taputti sitä päähän. Eläin kääntyi häneen päin ja nuoli hänen kättään.

— Se saa elää, — sanoi Bratt varmasti. — Tuollaisesta eläimestä on siunausta. Se voi olla meille talvella arvaamattomaksi hyödyksi. Minä tunnen koiran. Se on Wellmanin henkikoira Boy, oivallisin eläin, mikä koskaan on rekeä vetänyt. Nyt se on seitsenvuotias. Herra ties, kuinka se on tänne eksynyt! Katsokaahan — se on jo löytänyt valtiattarensa.

Ja aivan oikein, suuri koira nousi vaivaloisesti ja laski leveän päänsä nuoren tytön polvelle.

XI.

PIMEYS TULEE.

Päivät kuluivat toistensa kaltaisina. Haaksirikkoiset olivat pystyttäneet Agardh-niemen korkeimmalle huipulle lipputangon, joka oli ajautunut maihin "Victoriasta". Keltainen peite oli lippuna. Mutta näytti siltä, kuin pyyntialukset olisivat säikähtyen äkillistä talvisäätä pysyneet poissa Suurvuonolta. Eräänä päivänä oli jääluotsi saanut kiikarilla näkyviinsä pienen kaljaasin kaukana Edge Islandin luona. Haaksirikkoiset kokivat kaikin tavoin tehdä itsensä huomatuiksi. He ampuivat, hinasivat peitettä ylös ja alas ja huusivat, mutta kaljaasi kulki tyynesti etelään.

Niin raukesi viimeinen toivo. Pari yritystä kulkea yli Rabotin jäätikön ja Milne Edwardin tunturin epäonnistui; mieletöntä olisikin ilman suksia ja rekiä uskaltaa samota Sassen Bayhin, varsinkin kun talvehtimisasemilla siellä arvattavasti oli enemmän kuin kylliksi vaivaa tullakseen itse toimeen. Jää alkoi ryömiä Suurvuonolle, ja pyyntialukset olivat varmaankin jo jättäneet Jäävuonon.

Oltiin syyskuun lopussa, ja päivät alkoivat lyhetä. Lumivarpunen, saaren ainoa laululintu, oli jo virittänyt viimeisen laulunsa ja poistunut etelään. Ja kaikki muut linnut pakenivat jäätä ja lunta. Vain Huippuvuorten riekko jäi jäljelle.

Bratt oli toimessa kaiket päivät. Ennenkuin muut ajattelivatkaan nousta, oli hän ulkona kolmipiippuinen kiväärinsä olalla, ja kun hänen toverinsa istuivat suuruksella, tuli hän tupaan suuri kimppu kaikenlaisia lintuja matkassaan.

Boy oli hänen alituinen seuralaisensa. Tämä oivallinen koira oli tullut hyvin suosituksi. Paroonitar oli hoitanut sitä kuin sairasta lasta, ja pian oli voimakas eläin taas aivan terve, öisin se lojui kuin uskollisin vartiosotilas nuoren neitosen vuoteen edessä, mutta aikaisin aamulla se livisti Brattin kanssa ulos kokoamaan varastoja pitkäksi talveksi. Näillä metsästysretkillä oli siitä arvaamaton hyöty. Sen verenhimoinen mieli, joka oli saattanut reippaan koiran pahaan maineeseen siihen aikaan, kun se oli päällikkönä Wellmanin koiravaljakossa, oli väistynyt hyvin harkitsevan maltin tieltä. Nyt se alkoi harrastaa lintuja. Boylla oli oma tapansa räpäyttää toista silmäänsä, kun riekko oli piiloutunut johonkin paikkaan. Ja sen herra oppi pian ymmärtämään tämän ilmaisutavan.

Kun tuli näkyviin joku hylje, istuutui Boy päättävästi eikä suostunut liikkumaan paikalta heiluttaen vain valkeata häntäänsä.

Ainoastaan kettu herätti siinä metsästysraivon. Sen silmät säkenöivät ja suu vaahtosi, kun siniharmaa napaseudun kettu pisti esiin terävän kuononsa lumettoman läikän takaa. Silloin se ryntäsi kuin tuulispää yli lumen ja jään ja ajoi napamaiden lintuvarkaan perin tarkasti ampumalinjalle. Tällä tavoin Bratt oli kerännyt huomattavan talvivaraston lintuja ja hylkeitä. Professori, joka kaikesta teoreettisesta viisaudestaan huolimatta oli sangen kätevä, oli innokkaassa puuhassa nylkien kettuja ja hylkeitä täydentääkseen jonkun verran puutteellista talvipuvustoa.

Jääluotsi, joka huononi ja heikkeni päivä päivältä, ompeli hylkeennahkavaatteita paroonittarelle.

Tämä huomasi pian, että nykyaikaiset vaatteet eivät ole juuri erittäin kestäviä, kun täytyy tehdä työtä ruuan saamiseksi. Kuukauden kuluttua riippuivat risat hänestä, vaikka hän niitä alinomaa paikkaili ja ompeli. Ja hieno turkistakki oli kylläkin lämmin, mutta mitään vaatetta ei olisi voinut olla epäkäytännöllisempää pitää yllään, kun täytyi liikuskella lumikinoksissa ja rannan pohjattomassa liejussa ja lumisohjossa.

— Saamme kai neuloa teille talvivaatteet, —- sanoi Bratt eräänä päivänä, kun he kahlasivat rannalla hakemassa ajopuita. — Teidän vaatteenne eivät kohta enää pysy koossa ja jos ei teillä olisi ollut ihokasta, olisitte suorastaan joutunut hätään.

— Mutta mistä saan kangasta? Sitäpaitsi ompelen niin huonosti. Toivoisin, että täällä olisi ompelijatar, ja melkein häpeän, kun täytyy näyttäytyä näissä rääsyissä. Ja joka päivä saan uuden repeämän. Se on aivan hirveätä, kun on tottunut… Niin, elkää luulko, että valitan…

— Ei, täällä ei kylläkään ole ompelijatarta, mutta sensijaan mies, joka osaa neuloa. Jääluotsi tekee teille kauniin ja muodikkaan puvun.

— Entä kangas?

— Sen saamme tuolta ulkoa, — ja hän viittasi lahdelle. — Hylkeennahkaa, parasta lajia. Johnsen on valmistanut nahat seitsemästä hylkeestä, jotka olen ampunut näinä viikkoina. Ja pian hän tulee ottamaan mittaa. Mutta luulenpa sentään, että saatte luopua hameista. Niistä tulisi niin kauhean epämukavia enkä totta puhuen ole koskaan kuullut puhuttavan hylkeennahkahameista.

— Ette kai tahdo, että minä käyttäisin…?

— Miehenvaatteita. En, en juuri sitäkään. Te muututte eskimoneidiksi. Johnsen tuntee grönlantilaiset muodit ja osaa sen asian toimittaa. Vakavasti puhuen, — jatkoi hän huomatessaan, kuinka onnettomana paroonitar katseli eteensä, — me saamme järjestää olomme niin käytännöllisesti kuin suinkin. Siitä riippuu, voimmeko kestää talven vaivoja. Kun pakkanen tulee, paleltuisitte te kädenkäänteessä kuoliaaksi tuossa puvussa. Tai myöskin olisi teidän pakko istua sisällä lieden ääressä, ja se on kaikkea muuta pahempaa. Ei, kyllä te saatte ryömiä hylkeennahkaan, ei siinä ole mitään kainostelemista.

Paroonitar tarkasteli häntä salaa. Nuori norjalainen ei ollut juuri hienon näköinen. Tukka roikkui pitkänä niskassa, parransänki pisti esiin joka paikasta ja punainen kaulaliina muistutti Hampurin satamajätkien kaulaliinaa. Mutta viisaat, valppaat silmät ja ruumiin tarmokas asento ja miehekäs tyyneys saivat paroonittaren luottamaan häneen. Niinpä kyllä, professori oli oikeassa, hänessä oli jotakin, joka muistutti seikkailuja. Mahdollisesti hän ei menestyisi tanssisalissa. Mutta täällä hän oli oikeassa ympäristössään, vaarojen ja puutteiden keskellä köyhässä ja karussa luonnossa.

— No niin, — sanoi paroonitar. — Minun on kai pakko totella käskyä, nyt niinkuin aina.

— Niin on, vai mitä sinä sanot, Boy?

Koira tuijotti kysyvästi toisesta toiseen ruskeilla silmillään, sitten laskeutui pitkäkseen, pää käpälillä, nöyrästi alistuen.

— Siinä näette, — sanoi Bratt. — Boy tietää, mikä meille on parasta. Elämä täällä 70:nnen leveysasteen pohjoispuolella on minulle tuttua. Ja te olette vielä vasta-alkaja. Mikä on silloin luonnollisempaa kuin että minä otan komennon, eikö totta? Vielä yksi asia. Kahden viikon päästä nousee aurinko viimeisen kerran eikä sitten näy kolmeen kuukauteen. Me jäämme pimeyteen. Te kuulitte, mitä jääluotsi sanoi. Hän tuntee arktisen talviyön kauhut. Ei hyödytä ollenkaan sulkeutua sisälle ja olla peloissaan. Ainoa pelastus on liikkeelläolo ja yritteliäisyys. Silloin on hyvä olla puettu niin, että voi liikkua. Hylkeennahkaa päästä jalkoihin. Se on sekä lämmintä että mukavaa.

— Mukavaa?

— Niin, te ryömitte pukuunne kuin makuusäkkiin. Kiedotte itsenne kapeisiin nahkahihnoihin ja saatte lakin päähänne.

— Silloin minusta kai tulee kaunis!

— Teistä tulee semmoinen kuin pitääkin. Me emme nyt, sen pahempi, ole missään palatsissa Hampurissa, vaan kurjassa majassa Huippuvuorilla. Täytyy mukautua asianhaaroihin. Huomenna alamme ampumaharjoitukset!

— Pitääkö minun ampua?

— Luonnollisesti! Saatte käydä metsästämässä yhdessä Boyn ja minun kanssani. Eräässä käsilaukussa oli pieni karhiini, se on kuin luotu nuorelle neitoselle. Ensin ammumme maaliin. Kymmenen laukausta säilykerasioihin. Ja sitten saatte harjoitella ampumaan hylkeitä ja jääkarhuja.

— Jopa nyt liioittelette kykyäni!

— Saammepa nähdä. Kaikki, mitä olette ennen oppinut, on täällä hyödytöntä. Saatte alkaa uudestaan alusta. Täällä on taisteltava olemassaolosta. Teidän pitää harjoittaa ruumistanne kestämään kylmää, nälkää ja kärsimyksiä, ja sielunne on niin vahvistettava, ettei mikään voi mieltänne lamauttaa. On olemassa niinsanottua surumielisyyttä. Se on pohjolan pimeyden vaarallisin tauti. Pää pystyyn, neiti! Hymyilevät kasvot ovat meille suuremmanarvoiset kuin kokonainen lauma peuroja.

Paroonitar nauroi iloisesti.

Heidän yläpuolellaan huimaavassa korkeudessa lensi hanhiparvi kiivaasti räpyttäen etelää kohti. Huippuvuorten hanhi heitti hyvästit — siinä pakenivat viimeiset linnut pitkää talviyötä.

XII.

REVONTULIEN LOISTEESSA.

Lokakuun 12 päivänä he näkivät auringon viimeisen kerran. Päivänvalo ei ollut vielä kokonaan jättänyt heitä. Se näyttäytyi heikkona kajastuksena lännessä, mutta ei voitu erottaa edes kiväärin tähtäysjyvästä.

Sinä päivänä paroonitar sai uuden hylkeennahkapukunsa. Jääluotsi, jonka jalka nyt oli melkein hervoton, istui kymmenen tuntia päivässä neulomassa nahkoja. Se virkisti kuolemaantuomittua miestä ja ajoi pois kaikki synkät mietteet. Professori oli heittäytynyt nahkuriksi, ja Bratt teki nahkahihnoja.

Sillä tavoin ommeltiin kolme pukua hylkeennahoista. Luotsi ei huolinut neuloa itselleen.

— Minä en tarvitse, — sanoi hän.

Se oli juhlallinen hetki, kun ryömittiin talvivaatteisiin. Frida katosi omaan soppeensa paksu nahkapuku käsivarrella saatuaan ohjeet, kuinka se vedettiin ylle. Luotsi oli pannut paljon työtä tähän pukuun. Sitä koristi vyö uumenien kohdalla ja kaunis kaulus siniketun nahasta, joka voitiin sitoa kaulaan leveällä vaaleanpunaisella, eräästä matkalaukusta tavatulla silkkinauhalla. Professorin ja Brattin nahkavarusteet olivat sitä vastoin perin yksinkertaisia, mutta molemmat lausuivat suurimman tyytyväisyytensä uusiin vaatekappaleisiin.

Professori pyöriskeli tuvassa kuin espanjalainen kukko.

— Nyt sitä vasta muuttui ihmiseksi, — sanoi hän. — Tämmöisenä tultiin esille jääkauden pimeydestä. Tunnen olevani kivikauden taruihmisiä — soisinpa, että minut nyt nähtäisiin Sorbonnessa!

Professori ravisti leijonanharjaansa ja pujotti sormensa karkean parran läpi, joka jo aikaa sitten oli lakannut muistuttamasta sivistystä.

Paroonitar kurkisti omasta nurkastaan.

— Te näytätte niin hassuilta, — sanoi hän, — mutta se ei ole niin vaarallista teille, jotka olette tottuneet käymään…

— Housuissa, — sanoi professori nauraen. — Ja näitä te sanotte housuiksi! Ei, nämä ovat housuhameita, jupe culotte. Viimeistä muotia, ihana neiti, suoraan Worth'in neulomosta. Astukaa esiin, mademoiselle, ja antakaa meidän katsella teitä. Ystävänne Johnsen on utelias kuin pariisilaisräätäli, joka katselee teoksiaan ulkona bulevardeilla!

— Minua niin hävettää, — sanoi Frida, — sammuttakaa edes toinen kynttilä. Tuntuu niin oudolta.

— Ei, ihastuttavin neitiseni, ette kai ole turhankaino. Tulkaa vain esille ja antakaa meidän ihailla.

— Antakaa minun olla täällä, — pyysi Frida melkein itkunsekaisesti. — Se on kyllä hirveän käytännöllistä, mutta minusta tulee niin kiusallisen pieni. Boy tuskin tuntee minua enää.

— Luulenpa tosiaankin, että olette lisäksi keimaileva, — sanoi professori nauraen.

— Minäkö keimaileva! — Nuoren tytön silmät säkenöivät ja pää ylpeästi pystyssä hän astui neitsytkammiostaan.

— Hyväinen aika, — huusi professori repien kiharoitaan. — Kuinka kaunis te olette! Teistä tulisi Grönlannin kuningatar, jos eskimot vain saisivat teidät nähdä. Te olette koko mestari, Johnsen.

Tyttö taisteli ujouttaan vastaan seisoessaan siinä ihmeellisessä puvussa. Hän katseli salaa Brattiin, joka ei kuitenkaan ollut häntä huomaavinaan.

— Se on varmasti vähän liian laaja vyötäreiltä, — sanoi Frida arvostellen.

— Niin sen pitääkin, — selitti jääluotsi. — Täällä pohjoisessa ei käy päinsä käyttää kureliiviä. Tanssiaisiin emme pääse niinkään pian.

— Tietysti ei, — yhtyi siihen professori. — Täällä tulee kyllä toisenlainen tanssi, kun oikea pimeys tulee ja steariinikynttilät loppuvat. Ja silloin luullakseni juomme niiden hylkeiden maljan, jotka ovat meille luovuttaneet arvokkaat turkkinsa.

Frida katsoi toisesta toiseen. Steariinikynttilä heitti häilyvää valoaan pieneen olentoon. Oh — hän oli aivan toisenlainen kuin se hieno neiti, joka oli ollut "Victorian" suosituin matkustaja. Hänen kalpeat ilmehikkäät kasvonsa olivat laihtuneet eikä tuvan lika ollut niitä säästänyt. Pienissä käsissä oli selviä jälkiä työstä ja vaivasta. Ja musta tukka oli aikaa sitten sanonut hyvästit hiusneuloille ja riippui nyt vallattomina kiharoina pitkin selkää.

Mutta silmät olivat kaltaisensa — samat tummat, säteilevät silmät, jotka tuntuivat aina oleilevan kaukaisessa maailmassa.

Otsaan oli tullut aivan pieni ryppy, joka oli muuttanut koko luonteen vienoissa ja lapsellisissa tytönkasvoissa. Tässä rypyssä oli se tarmo, joka oli karaissut hänen ruumiinsa ja sielunsa. Hän oli vuodattanut ne kyyneleet, jotka täytyi vuodattaa, ja nyt hän oli tottunut jokapäiväiseen kaipuuseen. Ja ennen kaikkea hänessä oli herännyt halu osoittautua sen luottamuksen arvoiseksi, jonka nämä uhrautuvat miehet häneen panivat. Hän ei ollut enää pieni paroonitar suurelta maatilalta Schleswig-Holsteinista, pieni vaativainen neiti, jota oli kasvatettu imarruksin ja nöyrästi alistuen. Elämä oli töykeästi kääntänyt hänestä kasvonsa, ja nyt oli näyttäytyvä, millaisista aineksista kenraaliluutnantti von Heffnerin tytär oli tehty.

Jospa hänen hampurilaiset ystävänsä saisivat nyt nähdä hänet! Tietäisivätpä he vain, että hän asusti kurjassa tuvassa napaseudun erämaassa — kurjemmassa kuin mikään hökkeli S:t Paulissa — ja paistoi kalaa kolmelle miehelle! Että hän käyskenteli hylkeennahoissa ja ampui luodikolla puolipimeässä, pakkasen purressa sormia, ja ettei hän pessyt itseään useammin kuin pari kertaa viikossa… oh!

Bratt nousi äkkiä.

— Kuulkaa! — kuiskasi hän. Boy käveli hitaasti ovelle heikosti muristen, mutta osoittamatta merkkejä suurempaan kiihtymykseen.

— Mitähän se voi olla? — kysyi Frida ja tarttui pieneen karbiiniin, joka riippui hänen vuoteensa pääpuolen kohdalla.

— Ehkä jääkarhu? — arvaili professori.

— Ei! — vastasi Bratt. — Silloin olisi Boy kyllä näyttänyt hampaitaan aivan toisella tavalla. Siellä on varmasti joitakin muita herroja mellastamassa alhaalla rannassa. — Hän heitti pyssyn olalleen ja livahti ulos. Frida veti lakin korvilleen ja seurasi perässä.

He jäivät hämmästyneinä seisomaan. Sillä kaukana idässä loisti kuu kalpeana ja kirkkaana tummanviheriällä taivaalla leveän loistavan juovan lepatellessa edestakaisin Arcturuksen ja Orionin vyön välillä. Se vivahteli kaikissa väreissä, taivas näkyi liekehtivän säkenöivissä valoheijastuksissa, jotka tunkeutuivat eetteriin kuin välkkyvät keihäät.

Kuu sirotti hopeitaan mahtaville jäälautoille jotka ajelehtivat etelään, ja äkkiä lipui valtava jäävuori loistavin kyljin fantastiseen valaistukseen.

— Kuinka kaunista täällä on! — sanoi Bratt uneksien. — Täällä käyvät kauneus ja kauhu vierekkäin. Hiljaisuuden ja kuoleman loisto. Kuinka moni kova sielu onkaan taipunut kaikkivallan edessä, kun revontulet ovat leimahtaneet taivaalla! Ne sirottivat jääkukkiaan Wilhelm Barentsin yli, kun hän tapasi kuolemansa jäälauttojen seassa tuolla ulkona merellä, ja ne valaisivat sellaisille miehille kuin Tobiesen ja Mathilas tietä ikuiseen lepoon.

Frida katseli hämmästyneenä nuorta norjalaista. Hänen silmissään oli kyyneliä. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaakaan huuliltaan. Jokin raskas käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään.

Boy hankasi itseään Fridaa vasten ja katseli vakavasti merelle.

Ja kas — ihan samassa näkyi muutamia suunnattomia mustia olentoja, jotka vierittelivät itseään edestakaisin kuutamossa. Silloin tällöin kuului hiljaisuuden läpi heikko haukahtava mylvinä.

— Mitä ne ovat? — kuiskasi Frida.

— Ne ovat napamaiden kuolevaa ritaristoa, — vastasi Bratt. —
Napameren ylpeimpiä ja jaloimpia eläimiä, mursuja.

XIII.

NAPAMAIDEN RITARISTO.

Agardh Bay oli nähtävästi "mursu-paikka", mihin vainotut eläimet pakenivat jaloittelemaan poikasineen kiinteällä maalla.

Ihmispetojen oli onnistunut tehdä mursun elämä tukalaksi Huippuvuorilla. Vuosisatojen kuluessa se on ajettu yhä kauemmaksi pohjoiseen ja itään. Se on väistynyt harppuunien ja räjähtävien kuulien tieltä. Viisaasti ja maltillisesti se on ryhtynyt peräytymään tuntemattomille jäälakeuksille, joilta ihmisten on sitä vaikea saavuttaa. Kenties se on löytänyt jonkin mantereen kaukana pohjoisessa, missä "merien hevoset" voivat uinailla jäälohkareilla ja leikkiä valkoisilla lumikentillä jäätikköjen juurella.

Mutta jonkun kerran se vaeltaa etelään vanhoille metsästysmailleen Huippuvuorten itäpuolelle. Ja nyt oli pieni parvi kokoontunut siihen pieneen lahteen, johon kohtalo oli heittänyt neljä haaksirikkoista.

— Minua surettaa, että pitää tappaa nämä eläimet, — sanoi Bratt paroonittarelle, kun he kiertotietä hiipivät rantaa kohti. — Mutta me tarvitsemme ne. Ne merkitsevät meille ruokaa ja valoa pimeiksi öiksi. Tuollaisessa otuksessa voi olla kuusikin tynnyriä ihraa. Viikon kuluttua ovat kynttilät lopussa ja silloin saamme käydä käsiksi Ottamkovin ihralamppuihin… hiljaa, Boy!

Heidän perässään ryömivä koira oli puoleksi noussut ja murisi.

Bratt katseli varovaisesti ympärilleen. Mursuparvi makaili entisellä paikallaan, pari sataa jalkaa heistä.

— Aivan tässä vieressä hengittää joku eläin, — kuiskasi Frida.

Ja aivan oikein — ihan sen törmän alapuolelta, jota myöten he ryömivät huomion välttämiseksi, kuului selvästi suuren eläimen tasainen hengitys. Se kuulosti vanhalta herralta, jota pahat unet kiusaavat päivällislevon aikana. Sillä kesken kaikkea näkymätön olento puhkui nenästään sellaisella tavalla, joka muistutti kuorsaamista.

— Se on vahtimassa, — kuiskasi Bratt. — Se on ruvennut epäilemään. Pian se tulee ryömien. Ne ovat uteliaita kuin vanhat akat, nuo iäkkäät mursut. Jos ette näe tähtäimen uurretta, niin ampukaa pitkin lumenreunaa, mutta ei ennenkuin minä sanon, sillä meillä ei ole varaa ampua ohi.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun mahtava pää kohosi ilmaan kuutamossa kolmen tai neljänkymmenen askeleen päässä heidän edessään. Mursu ei ollut selvästikään nähnyt mitään. Se tuijotti majaan, jonka luukkujen loistavat silmät näyttivät sitä kovin huvittavan. Kuutamo välkkyi sen kiiltävällä nahalla ja suurissa ruskeissa hevossilmissä. "Vanha herra" aivasti ja käänteli päätään edestakaisin — ikäänkuin ei olisi uskonut omia aistejaan. Tumma olento kuvastui selvästi valkeaa lunta vasten.

— Tähdätkää, — kuiskasi Bratt. — Keskelle rintaa.

Silloin mursu äkkiä kääntyi. Sen ruskeat, levolliset silmät ylevine ilmeineen tuijottivat kahteen ojennettuun pyssyyn. Sen valkoiset torahampaat ja ulkonevat viikset väkevällä yläleualla ja pyöreä pää muistuttivat Bismarckin bronssipatsasta. Se kohottautui heikoille etujaloilleen.

— Laukaiskaa, — huudahti Bratt, ja kaksi laukausta pamahti melkein yhtaikaa kesken hiljaisuutta.

Mursun pää painui eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä koko ruumis vetäytyi kokoon valtavalla, suonenvedon tapaisella ponnistuksella. Se nousi ja syöksyi epävarmoin, horjuvin liikkein merta kohti. Se iski kiinni hampain ja kynsin, se pyöri ja hyppi ja heitteli raskasta ruumistaan kauhealla tarmolla. Mutta eläin oli saanut kuolinhaavan. Se ei voinut enää nostaa päätään. Joka askeleella se vajosi sivulle… Vanha vartija taisteli miehuullisesti väsymystä vastaan, joka oli sen vallannut… Se iski voimattomassa raivossaan syöksyhampaansa jäätyneeseen lumeen ja kaksi verijuovaa sen jäljissä loisti kuin mustat nauhat kelmeässä fosforivalossa.

Sitten se nousi mahtavassa majesteettisuudessaan ja katsoi viimeisen kerran maalle päin. Se näki, kuinka toverit syöksyivät rannalle, maan tömistessä niiden alla. Se kiinnitti kuoleviin silmiinsä komean näyn, kun mahtavat, tummat ruumiit hopeahohtoisen valkovaahdon keskellä sukelsivat jäälohkareiden väliin.

Sitten se kaatui väsyneenä kumoon, ja heikot etujalat levisivät suoraan sivuille. Se avasi suunsa, ja äänettömästi napamaiden jättiläinen vaipui kuolemaan. Ainoastaan sen suuret, ruskeat silmät säilyttivät levollisen ilmeensä. Ne tuijottivat suoraan eteensä, kivuttomasti ijankaikkiseen etäisyyteen…

Frida seisoi kuin huumaantuneena. Muutamina silmänräpäyksinä hän oli tuntenut metsästäjän hurmaavan voitonriemun kiitävän suonissaan. Karhiini tärisi vielä hänen käsissään jännityksestä, pikku ruumis vapisi hylkeennahkaturkissa. Kaikki tuntui hänestä epätodelliselta. Hän tunsi ikäänkuin siirtyneensä toiseen maailmaan. Suuri, kalpea kuu, joka purjehti heidän yläpuolellaan säkenöivässä kirkkaudessa — oliko se samalla tavalla tähtikirkkaina talvi-iltoina vaeltanut taivaalla ja sirottanut kiiltäviä helmiäisjuoviansa Elben hiljaa lipuvaan veteen?… Ja oliko se vain hänen itsensä varjo, joka kulki täällä vieraan miehen kanssa ampumassa mursuja?

— Halloo, — huusi joku ääni.

Hän vavahti. Professori oli kiiruhtanut paikalle ja heilutteli nyt "Victorian" keittiöveistä kuolleen eläimen päällä, samalla kun Bratt metsästäjän innolla tutki, mihin luodit olivat osuneet… Kah, kaikki oli kyllä todellisuutta. Ja hitaasti hän käveli kuolleen mursun luo.

— Te olette osannut hyvin, paroonitar, — sanoi Bratt. — Teidän luotinne on tunkeutunut sisään hiukan oikealle vasemmasta lavasta. Tässä näette läven, se ei ole hernettä suurempi, mutta kuitenkin se riitti. Suuren eläimen henki on valunut ulos tästä lävestä. Kukaan pyydystäjä ei olisi sitä paremmin suorittanut.

— Ja teidän laukauksenne?

— Se osui päähän, ihan silmän viereen.

— Sepä vasta jotakin, — sanoi professori iloisesti. — Nämä luodit ovat todisteena ikäänkuin kahdesta elämänperusteesta. Kaunis Diana on, kuten aina, tähdännyt sydämeen, ja ystävämme Bratt aivoihin.

— Mursu parka! — sanoi Frida. — Katsokaa kuinka kauniit silmät sillä on! Niin lempeät ja levolliset.

— Ja millainen nahka, — mutisi professori. — Luulenpa melkein, ettei veitsi siihen pysty. — Tiedemiehen murha-aseen oli selvästikin vaikea tunkea kovan panssarin läpi.

— Meillä on tosiaankin ollut hyvä onni, — sanoi Bratt. — Tavallinen lyijykuula luiskahtaa tuollaisesta nahasta. Ei muu kuin kunnollinen nikkelikuori voi puhkaista tätä sitkeätä nahkaa, joka on sekä kovempi että paksumpi kuin krokodiilin talja. Meidän täytyy sahata se rikki. Huomenna keitämme ihraa ja ylihuomenna kärytämme ihralamppuja paraamme mukaan.

— Ja sunnuntaina syömme mursupihviä, — huudahti Frida iloisesti. — Tarjotaan kuin villisika torahampaineen ja muine tarpeineen. Siitä tulee juhlallista. Voi, kellä nyt olisi pieni pullollinen Mosel-viiniä!

— Ja muutamia hillottuja öljymarjoja, — mutisi professori. — Se muistuttaisi mieleen taloudenhoitajattareni, joka nyt istuu huoneistossani Vaugirard-kadun varrella ja lukee lehdistä selostusta kuolemastani — yhä uudelleen. Vanha, rakas emännöitsijä piti paljon hillotuista öljymarjoista ja vainajien muistisanoista. Muuten ei, Jumalan kiitos, ole ketään suremassa professori René Marmont-vainajaa.

Frida katseli kaihomielisesti merelle.

— Isä parka, — mutisi hän. — Hänellä ei ollut muita kuin minä. Äiti kuoli, kun olin pieni tyttö. Hän tulee tekemään kaiken voitavansa saadakseen tietoja "Victorian" kohtalosta. Me pidämme toisistamme niin paljon.

— Kukapa ei pitäisi teistä, — sanoi professori liikutettuna. — En ymmärrä, miten nuoret miehet tulevat toimeen siellä Hampurissa, kun ei teitä olekaan enää joulupidoissa. He tulevat pitämään suruharsoa sydämensä ympärillä.

— Kernaasti minun puolestani, — sanoi Frida hymyillen.

— No, älkää olko niin ylimielinen! Eiköhän siellä vain liene joku komea luutnantti, joka…?

— Kenties, — vastasi paroonitar yhä hymyillen.

Bratt nousi reippaasti seisaalle.

— Katsokaa, — sanoi hän, — tuolla jäälohkareella…

Se oli ihmeellinen näky. Kaukana niemen reunalla ajelehti suuri jäälautta. Siellä makasivat mursut kylki kyljessä. Mustat ruumiit loistivat kuutamossa. Ne eivät liikkuneet, mutta kaikki päät olivat kiinteästi suunnatut maata kohti. Tuntui siltä kuin niiden katseet seuraisivat kuollutta jättiläistä, joka monena vuonna oli johtanut heidän matkojaan ja nyt lojui rannalla, sammuneet silmät kääntyneinä pohjoiseen… sitä maailmaa kohti, joka on ihmislapsille saavuttamaton.

XIV.

PITKÄ YÖ.

Ja kylmyys tuli. Se levitti jääpeitteen koko tuvan ympärille, se tunki sisään jokaisesta raostakin terävine jääneuloineen. Toisinaan tuntui kuin ilma olisi liikkumatta ja jäätyisi, ja kuitenkin tupa oli tiivis ja hyvä ja jokainen läpi tukittu, jotta lämpö pysyisi sisällä. Rikkoutuneesta veneestä haaksirikkoiset olivat saaneet runsaasti polttopuita, ja käryävä ihralamppu paloi yötä päivää, veneen kokkanuoraa sen sydämenä. Se täytti huoneen hirveällä hajulla. Mutta siitä ei enää kukaan välittänyt. Savu leijaili raskaana katossa.

Vähitellen kalpeat kasvot peittyivät likakerrokseen, ja hylkeennahkaturkit olivat aikoja sitten kadottaneet luonnollisen värinsä.

Se oli kauheata aikaa. Ensimäisenä päivänä joulukuuta viimeinenkin heikko sarastus jätti taivaanrannan; raskas sumu laskeutui kaikkialle, joten kuunkin valo peittyi heidän näkyvistään. Majan ulkopuolella oli pimeys kuin läpitunkematon seinä. He eivät nähneet kättään silmien edessä, vaan täytyi haparoida eteenpäin vanhoja jälkiä myöten, kunnes uusi lumimyrsky peitti nekin.

Pimeys ja pakkanen pilasivat heidän hyvän mielialansa. Tuntikausia he saattoivat istua tulen ympärillä ja tuijottaa suoraan eteensä, ajattelematta ja puhumatta. Tylsyys ja alistuvaisuus väijyivät kaikkialla. Tuska oli heistä haihtunut, he eivät pelänneet kuolemaa. Kauhea välinpitämättömyys elämään pääsi heissä valtaan. Ei kuulunut enää naurua, ainoastaan Brattin lyhyet ja varmat käskyt, kun uni painosti silmäluomia.

Nuori norjalainen oli kuin raudasta. Mikään ei lannistanut hänen tarmoaan. Synkkänä ja itseensäsulkeutuneena hän istui, huulet yhteenpuristettuina, ja piti huolta siitä, ettei kukaan päässyt herpoutumaan. Ruokavarat alkoivat loppua, ja hän vartioitsi vähiä jätteitä kuin Fafner kultaansa. Hän jakoi kaikki annoksiin, jotka pienenivät päivä päivältä. He eivät kärsineet puutetta, mutta saivat aina mennä nälkäisinä levolle.

Kukaan ei saanut nukkua kuutta tuntia enempää vuorokaudessa, sillä silloin Bratt herätti. Hänen täytyi toisinaan ajaa toverinsa ylös makuulta. He rukoilivat, mutta hän oli taipumaton.

Fridalla oli keskenjäänyt virkkuutyö matkalaukussaan. Hän virkkasi ahkerasti, ja joka aamu hän purki edellisen päivän työn ja aloitti uudelleen. Professori pantiin hakkaamaan halkoja, ja jääluotsi sitoi solmuja ja aukoi ne jälleen kuten Ottamkow-vainajan miehet.

Muuten Bratt teki kaikki työt. Hän leipoi leipää, valmisti ruokaa; hän pakotti Fridan ja professorin tekemään pimeässä pitkiä kävelymatkoja, Boy varmana ja uskollisena oppaana.

Ja päivät kuluivat toistensa kaltaisina, pimeyden ympäröidessä heitä joka puolelta. He kävivät päivä päivältä laihemmiksi, vieläpä pienen Fridankin poskiluut pilkistivät esiin pyöreistä kasvoista. Hänen tukkansa riippui kampaamatta hartioilla, ja pienet sormet olivat kovia ja pakkasen puremia.

Pakkanen oli niin kireä, että metalli muuttui koskettaessa kuin polttavaksi tuleksi. Jos ulkoilmassa käsineittä tarttui pyssynpiippuun, jäätyivät sormet kiinni, ja seurauksena oli suuria haavoja.

Eräänä aamuna Bratt heräsi tavallista myöhemmin ja jäi istumaan makuulavalleen. Tilanne oli epätoivoinen. Ravintoaineet alkoivat loppua. Neljä päivää he olivat nyt syöneet vastenmielistä mursunlihaa. Tosin oli vielä jonkun verran jäljellä "Victorian" laatikoissa, jauhoja oli koko paljon eikä voitakaan puuttunut, mutta säilykkeet olivat loppuneet, härän- ja sianliha oli kaikki syöty — ja vielä oli monta kuukautta kevääseen.

Hän huokasi raskaasti ja piirsi veitsellään seinään merkin. Uusi päivä oli alkanut. Hän laski. Viivoja oli 24…

Bratt hymyili alakuloisesti; oli 24:s päivä joulukuuta — jouluaatto. Hänen kaulassaan tuntui jotakin paksua. Kovat tarmonrypyt silisivät voimakkaissa kasvoissa ja lapsellinen, uneksiva ilme tuli sinisiin silmiin. Hän muisti kaukonäkynä onnettoman lapsuutensa Kristianiassa, jossa hän orpona oli sukulaisensa kodissa nurkasta katsellut toisten iloa.

Kukaan äiti ei ollut häntä taluttanut joulukuusen ympäri, eikä kukaan isä häntä nostanut välkkyvien kynttilöiden tasalle. Molemmat olivat hukkuneet rakkautensa aamuhetkellä. Meri oli heidät häneltä riistänyt. Suurena kovan onnen lintuna hän oli kasvanut, tavallaan syrjäytettynä. Mutta arvonantoa hän oli itselleen hankkinut. Hän oli etevin kaikessa, koulussa ja leikkikentällä. Tuli ylioppilaaksi, raatoi kokonaisen vuoden suuren löytöretkeilijän sihteerinä, sai seikkailuhalua, matkusti Argentinaan, Alaskaan, vaikeuksista vaikeuksiin, seikkailuista seikkailuihin, uhrauksista kieltäymyksiin…

Ja nyt oli jouluaatto. Hän hiipi hiljaa paroonittaren makuusuojan oviverholle. Tämän toinen puoli oli ratkennut, mutta kukaan ei ollut ripustanut sitä takaisin. Makuulavan edessä istui Boy heiluttaen pientä hännäntynkäänsä, kun näki isäntänsä. Frida nukkui hylkeennahkapuvussaan, suu puoliavoimia. Hän valaisi lampulla nukkujan kasvoja. Hänen sydäntään kirveli nähdessään, kuinka pakkanen, kieltäytymykset ja rasitukset olivat turmelleet pieniä kasvoja. Päivittäiset vaikeudet kuluttivat nähtävästi pientä ruumista, mutta Bratt tiesi kokemuksesta, että ilman liikettä ja ponnistuksia oli kerpukkikuolema edessä. Parempi sortua työhön kuin velttouden kylmänvihoihin, jotka tappavat tuuma tuumalta.

Kuinka turvallisesti ja rauhallisesti Frida nukkui! Bratt oli itselleen luvannut uhrata kaikkensa pelastaakseen Fridan. Ja miksi? Siksi, että hän rakasti Fridaa. Hänen hiljainen mykkä rakkautensa asesti hänen rohkeutensa ja lannistamattoman kovan tarmonsa. Tämä oli hänen elämänsä ylpein ja kaunein unelma, hänen sydämensä ihmeellinen seikkailu…

Ja nyt oli jouluaatto.

Hän hätkähti. Pieni pää käännähti tyynyllä, ja Frida avasi pelästyneenä silmänsä. Sitten hän sulki ne jälleen.

— Voi, antakaa minun nukkua, — kuiskasi hän. — Minä olen niin väsynyt.

Bratt hellitti kädestään verhon, ja pian hän kuuli Fridan taas hengittävän kevyesti, rauhallisesti.

— Pikku Frida parka, — mutisi hän liikutettuna. — Voi, jos voisin hetkeksikään luoda iloa pieniin vakaviin kasvoihin, tuoda päivänsäteen siitä maailmasta, joka elää suruttomana ja turvallisena kotilieden ääressä…

Hän veti pöydän keskelle lattiaa. Ruokakaapista hän löysi yhden "Victorian" suurista pöytäliinoista. Se oli kauhean tahraantunut siihen kasatuista ruokavaroista, mutta verrattuna heidän tavallisesti käyttämäänsä likaiseen liinaan se näytti häikäisevän valkoiselta. Tilapäisen ruokasäiliön sisuksista hän kaivoi esille paketin steariinikynttilöitä — viimeisen, jonka hän oli kätkenyt juhlallisten tilaisuuksien varalle. Kynttilät pystytettiin kahteen ruukkuun ja kahteen pulloon. Suuri, säilytetty luumuvanukas lämmitettiin kastrullissa. Hän ryömi perimmäiseen nurkkaan, missä oli tallella pieni lintuvarasto. Hän haki esille neljä metsäkanaa, ja peitti loput kivillä. Metsästäjän taituruudella hän kyni ja puhdisti linnut. Ne olivat lihavia ja suurempia kuin meidän metsäkanamme. Hän hieroi niihin suolaa, pisti pienen palan voita niiden vatsaan, veti ohuen rautalatasimensa niiden jalkajänteiden läpi ja alkoi kätevästi paistaa niitä tulella tämän tilapäisen vartaan varassa. Miellyttävä tuoksu levisi tupaan, ja professori Marmontin uni kävi rauhattomaksi, kun harvinainen tuoksu hiveli hänen hajuhermojaan. Ja Boy, joka oli viime aikoina saanut tuntea ajan huonoutta, nuoleskeli hartaasti ajatellessaan niitä linnunluita, jotka tulisivat sen osaksi. Se seurasi isäntänsä liikkeitä mitä suurimmalla jännityksellä, ja sen valkea pörrökaula vapisi ruokahalusta, Brattin kiertäessä ja käännellessä latasinta hermostuttavan pitkäveteisesti.

Viimeinkin hän oli valmis, ja Boy näki ilokseen, kuinka metsäkanat jaettiin neljälle lautaselle, ja keskellä pöytää seisoi pieni ruskea torni höyryämässä lämpöisellä lautasella.

Mutta mitä nyt? Boy oli haljeta uteliaisuudesta, kun hänen isäntänsä omituisesti hymyillen veti esiin komealla, kullatulla korkilla varustetun mahakkaan pullon. Mitähän se oli? Koira ei tuntenut elämän ylellisyyttä. Se oli elänyt Huippuvuorilla koko ikänsä. Virgon satamasta se oli tullut Green-Harbouriin ja sieltä Advent Bayhin. Se oli elänyt kuivatulla kalalla, jääkarhunlihalla ja hylkeillä koko aikansa. Se tiesi, mitä nälkä merkitsee, ja oli oppinut syömään, mitä ikänä sai. Vähän aikaa sitten se oli kaikessa hiljaisuudessa syönyt vanhan rasvaisen saapasparin, josta ei kellään enää näkynyt olevan mitään iloa. Mutta metsäkanat, ruskea torni ja naurettava pullo — kylläpä oli joutunut lystillisten ihmisten pariin!

Bratt pani muutamia suuria halkoja takkaan ja sytytti sitten kynttilät. Kah, maja näytti heti niin valoiselta ja ystävälliseltä! Likaiset seinät ja katosta pitkinä lankoina riippuva noki eivät tuntuneet enää niin kammottavilta. Ja kun ihralamppu sammutettiin ja ovi muutamaksi hetkeksi avattiin raikkaalle, jäätävälle pakkaselle, tuntui kaikki raskas ja kaamea suorastaan tuuleutuneen ulos.

Sillä nyt oli jouluaatto.

Sitten hän herätti muut, ja Boy auttoi iloisesti haukkuen. — Kiiruhtakaa, — sanoi koira reippaalla ja helppotajuisella kielellään. — Ettekö näe, että on juhla, ja metsäkanat kylmenevät, — ja toimelias eläin hyppeli toisesta toiseen, nuoli heidän käsiään ja repi vaatteista: — Ylös! Ylös!

Unisina he nousivat. Mitä tämä oli? Tämä valomeri, koko tämä viihtymyksen tunne ja ihanuus! Velttous ja välinpitämättömyys tuntuivat väistyneen heidän kasvoiltaan. Frida tuijotti toisesta toiseen hämmästyksen kasvaessa, ja professorin kapeat kasvot, jotka olivat vaarassa hukkua hiuksien paljouteen, näyttivät pieneksi hetkeksi jokseenkin säädyllisiltä.

— Nyt on jouluaatto, — sanoi Bratt leppeästi.

Boy haukahteli vahvistukseksi.

Kyyneleet silmissä he puristivat toistensa käsiä, Boyn villinä elämänilosta hypellessä ympärillä ja kiskoessa heitä vaatteista. Tuntui siltä kuin valoisa ja ystävällinen haltiatar olisi herättänyt heidät henkiin. He puhuivat kaikki yhtaikaa. He nauroivat ja itkivät vuorotellen, ja professorin puheliaisuus muistutti vuolasta virtaa.

— Eikö tämä ole kuin Brasserie Universellessä? — sanoi hän. — Tai Kempinskissä? Metsäkanoja ja luumuvanukasta! Oh, minun ihana nälkäni! Mutta taivaan nimessä — tuohan on samppanjaa! Mistä sen olette varastanut? Pommery & Greno, gout americain, ihanin juoma maapallolla. Rakas paroonitar, saanko pyytää teitä valssiin ruuan jälkeen, ruokahaluni on kuin tulipalo arolla, kaikkinieleväinen, syöden pian minut itseni. Saanko tarjota prinsessalle hylkeennahkaisen käsivarteni, niin käymme sorminemme käsiksi, kuten vanha tapa vaatii tässä maankolkassa.

He istuivat laatikoille ja matka-arkuille pöydän ympärille ja kävivät sormin ja hampain käsiksi Huippuvuorten ainoaan talvilintuun. Sivistyneiden syöntivälineistä ei ollut kukaan välittänyt pitkään aikaan. Metsäkanat hävisivät pelottavan nopeasti. Ja Boy piti tunnollisesti huolta, ettei yhtäkään luuta jäänyt jäljelle.

Hyvin juhlallisesti avattiin samppanjapullo. Korkki suoritti juhlalaukauksen. He kilistivät toistensa kanssa, ja professorin innostus paisui.

— Mistä olette saanut tätä nektaria? — kysyi hän. — Onko se tipahtanut taivaasta?

— Se oli säilykelaatikon pohjalla, — sanoi Bratt. — Joku keittäjä oli kaiketi pannut sen piiloon yksityistä juhlaa varten.

— Mikä juoma! Eikö se tunnu jaloissa asti, Johnsen? — kysyi professori.

— Toivon, että niin olisi, — sanoi jääluotsi. — Mutta minä tunnen sen sydämessäni kiitollisuutena Herraamme kohtaan.

Professori katseli haaveellisesti eteensä. — Jospa nyt joku osaisi pienen jouluvirren, — sanoi hän koko suu täynnä luumuvanukasta. — Äitini opetti niitä minulle monta ollessani pikku poika. Paimenista, tähdistä ja Betlehemistä. Kaikki oli yksinkertaista ja kaunista, mutta nyt olen ne unohtanut, ja sitäpaitsi olen kauhean epämusikaalinen. Mutta te, pikku enkeli, ettekö osaa laulaa meille pientä joululaulua?

Paroonitar punastui ja katsoi toisesta toiseen. Kaikkien hyvät ja uskolliset silmät katsoivat häneen rukoilevasti. Kuinka hän pitikään näistä uskollisista miehistä!

Ja niin hän lauloi heille vanhan joululaulun. Hänen äänensä oli hauras ja pieni, mutta haaksirikkois-raukkojen mielestä aukeni pieni rako siihen ijankaikkiseen ihanuuteen, jossa ei enää ole surua, ei itkua eikä valitusta…

Kaikkien silmät kyyneltyivät. He istuivat vaiti ja hiljaa, kun hento naisääni kuljetti heitä siihen maailmaan, missä kaipuun ja toivon valo ei koskaan sammu ja missä ihmismielen valtaavat puoliunohtuneet, hämärät kaukonäyt lapsuuden kauniista ja onnellisesta satumaasta.

XV.

ODOTTAMATON VIERAS.

Jääluotsi ja Frida olivat lähteneet ulos majasta katsomaan, millainen sää oli. Sairaan tromsöläisen täytyi puoliksi laahata itseään lumessa, sillä hänen jalkansa olivat hervottomat. Mutta hänessä ei ilmennyt merkkiäkään kärsimättömyydestä, eivätkä tuskat häntä lannistaneet.

Omituinen tunnelma vallitsi maisemassa. Kuu paistoi rikkinäisten pilvien välistä ja heitti pitkiä, aavemaisia varjoja rannalle ja jäävyörylle.

Huippuvuorten hyvät henget tuntuivat heränneen ja valaisivat joulurauhaa yksinäiselle majalle. Sää oli leudompi, ja jääkylmä sumu, joka viime viikkoina oli peittänyt kaikki, hajaantui pieniksi, hitaasti pohjoiseen ajautuviksi pilviksi. Tähdet loistivat pilvien välistä ja lähettivät hopeasäteitään tummanvihreään eetteriin.

— Tuolla on Otava, — sanoi luotsi, — ja tuolla pilkistää esiin Pohjantähti. Tulee kaunis ilma! Ja katsokaa tuonne, tuo suuri W, se on Cassiopeia. Se on merimiesten lohtu ja ilo. Kun se on näkyvissä, ei tarvitse mitään pelätä, sillä se osoittaa toisaalta suoraan Pohjantähteen ja toisaalta Andromedaan, ja silloin on suunta selvä. Katsokaa, miten kuunsäteet tanssivat jäällä, kaukana ulapalla. Se on Suurvuono, mainehikas ja kuuluisa Suurvuono. Hollantilaiset panivat sen nimeksi Wybe Jans Water erään frieslantilaisen laivurin mukaan. Mutta venäläiset pyyntimiehet, jotka asuivat täällä, antoivat sille nimen Titowa Guba . Se näyttää lempeältä ja luotettavalta, mutta vaarat väijyvät joka puolella. Heti tässä edessä, keskellä vuonoa, on hiekkasärkkä, joka on useita penikulmia leveä, ja jokaisen lahden sulkee vedenalaisten karien aitaus. Eikä väylä täältä Thymen-salmeen ja Heleyhin sovi suurille laivoille. Koko itäiset Huippuvuoret ovat vielä tuntematonta manteretta. Täällä on käynyt monta. Sekä Lamot, Heuglin että Ekroll ovat kirjoittaneet suurista jäälakeuksista, mutta ovat vain katsahtaneet niihin kuten Mooses Kaanaanmaahan. Täällä Suurvuonossa on kaunista. Katsokaa, kuinka tuo niemi välkkyy kuutamossa! Se on The Foxnose , ketunkuono. Jos kuolisin täällä, tahtoisin saada hautani tuonne. Jyrkänteen takana on pieni rotko, jossa tahtoisin levätä. Voisin silloin maata katsellen merelle, ja merimies tahtoo mielellään nähdä merta, kuten tiedätte.

— Älkää puhuko kuolemasta, — sanoi Frida. — Nyt me kaikki tulemme terveiksi, ja keväällä…

— Voi, rakas neiti, — mutisi luotsi. — Kuolema ei ole vihollisemme. Sen saatte oppia täällä erämaassa. Pienissä oloissa herää kuolemanpelkoa, mutta täällä kulkevat elämä ja kuolema käsi kädessä kuten kaksi hyvää ystävää, jotka kaikessa ystävyydessä koettelevat voimiaan, täällä unohtuu pikkumaisuus tähtien yksinäisen suuruuden piirissä. Me tunnemme itsemme siksi, mitä olemme: tomuhiukkasia kaikkivaltiaan Jumalan kädessä… On tosin vaikea jättää ne, joita rakastaa, mutta vanhan miehen on myös hyvä ajatella, että häntä kuoleman kynnykselle asti seuraavat ystävällisten ja rehellisten ihmisten hyväntahtoisuus ja sääli.

— Rakas, rakas Johnsen, —- sanoi Frida ja tarttui hänen käteensä, samalla nojautuen hänen olkapäähänsä.

— Kiitos, pikku neiti, — kuiskasi Johnsen liikutettuna. — Teillä on sydän kultaa. Onnellinen se mies, jonka haltuun elämänne uskotte, mutta olkaa varovainen valitessanne. Älkää lahjoittako itseänne arvottomalle. Älkää valitko häntä tanssisalista tai kylpykaupungista. Älkää kiintykö sotilaspukuiseen nollaan, joka ei ole mitään kokenut. Minä voisin antaa teille hyvän neuvon.

— On kuin kuulisin isäni äänen, — kuiskasi Frida haaveillen. — Hän ymmärsi minut niin hyvin. Sanokaa, mikä neuvo se on.

— En, — vastasi luotsi hetken mietittyään. — Minulla ei ole oikeutta sekaantua teidän elämäänne. Te saatte kyllä muutenkin kuulla neuvoni hiljaisena kuiskauksena jonakin tyynenä tähtikirkkaana iltana.

Hän kääntyi äkkiä.

— Varmasti joku liikkuu läheisyydessä, — sanoi hän. — Onko Boy ulkona?

— Ei, — vastasi Frida. — Minä en kuule mitään. Kenties se on vain jäävyöryn humua.

Luotsi istui kauan kuunnellein

— Kuulin kai väärin, — sanoi hän lopuksi. — Puhuakseni totta luulin, että jääkarhu harppasi vaappuen tuolla ylhäällä jäävyöryllä. Pyyntimiehet sanovat, että joka jouluaatto tulee jääkarhu talvehtivien majoille, mutta se ei ole mikään tavallinen rauhallinen jääkarhu, jollaisia tavataan kesällä ahtojäillä Novaja Semljan likellä. Ei, joulukarhu on raju ja verenhimoinen. On sattunut, että se on tunkeutunut majoihin ja raastanut mukaansa jonkun asukkaan. Ja ennen maailmassa jääkarhut suorastaan piirittivät joulun aikaan yksinäisiä majoja. Pyyntimiehille ne olivat aina tervetulleita, sillä karhunliha on hyvin herkullista.

— Ensimäinen joulukarhu, josta Huippuvuorten historia kertoo, tuli vuonna 1634 tervehtimään hollantilaista Andres Janszia ja hänen kuutta toveriaan, jotka talvehtivat Smeerenburgissa. Jo marraskuussa ilmeni heissä kerpukin oireita. He eivät voineet toivoa pelastusta muuten kuin, että "Jumala lähettäisi heille jotakin virkistystä". Ja Jumala lähettikin heille karhun jouluaattona. He koettivat sitä tappaa, mutta se oli liian raju ja voimakas ja ajoi heidät majaan, missä he pian senjälkeen yksitellen kuolivat ja…

Luotsi vaikeni äkkiä ja nousi puoliksi.

— Kuulkaa, — sanoi hän, — eikö lumi narissut ihan takanamme…?
Katsokaa!

Pitkä, hiipivä varjo tuli heidän eteensä lumelle. Rajua koiran haukuntaa kuului tuvasta.

Frida katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Aivan hänen edessään kohosi lumesta mahtava, valkea ruumis, hän kuuli raivoisaa karjumista, näki jättiläisruumiin kumartuvan hyppäämään… Hän tahtoi paeta, mutta kauhu lamautti hänen jalkansa. Hän tahtoi huutaa, mutta vain käheä, koriseva ääni tuli hänen huuliltaan. Ja hän tunsi jo eläimen kuumaa hengitystä kasvoillaan, kun vahva käsi paiskasi hänet kumoon lumelle majan ovelle. Jääkarhun kynnet raatelivat hänen käsivarttaan. Mutta peto ei saavuttanut tarkoitustaan. Sen pienet silmät kipinöivät, kun se käänsi punaisen kitansa jääluotsia kohti, joka seisoi toisella polvellaan, odottaen hyökkäystä. Hän oli paljastanut veitsensä ja terävät, levolliset, harmaat silmät tarkastivat pelotta ylivoimaista vastustajaa, joka hillittömällä raivolla hyökkäsi häntä kohti. Johnsen ojensi aseen suoraan eteensä. Mutta karhu ei siitä välittänyt. Se ryntäsi suoraan kohti pitkää puukkoa ja sai kiiltävän terän vartta myöten leveään, karvaiseen rintaansa.

Luotsi kaatui kumoon. Jääkarhun mahtava käpälä oli osunut hänen päähänsä ja äänettömästi hän vaipui valkealle hangelle.

Silloin majan ovi aukeni, ja joku olento syöksähti esille kuutamon läpi. Se oli Boy. Sen raivo oli kauhea. Vaahto valui leuoista, kun se syöksyi jääkarhun kimppuun ja iski hampaansa sen kurkkuun. Ja siihen se jäi riippumaan, karvojen seistessä sen ruumiissa pystyssä kuin harjakset.

Jääkarhu seisoi kahdella jalalla. Se huitoi epätietoisena käpälillään ilmassa. Raivo tuntui siitä lähteneen. Veri valui sen rinnasta, ja puukonkahva näkyi verirenkaassa valkealla turkilla. Se ravisti miettivästi päätään ja puristi sitten koiraa rintaansa vastaan. Mutta väkevä Boy riippui kuin iilimato karhun kaulavaltimoissa, veren juostessa pitkin sen leukoja.

Samassa silmänräpäyksessä tuli Bratt. Hän oli kiireessä siepannut käteensä oven vieressä riippuvan vanhan ruosteisen kirveen. Karhukin tuntui elostuvan nähdessään uuden vihollisensa. Yhdellä käpäläniskulla se heitti koiran syrjään ja eläinparka vieri ulvoen lumessa. Sitten se hyökkäsi koko voimallaan vastustajaansa kohti.

Mutta nyt oli napaseudun yön mahtava valtias tavannut väkevämpänsä.
Ottamkowin kirves suhahti karhun pään ohi ja upposi sen olkapäähän.
Luut rusahtivat, ja toinen käpälä vaipui voimattomana, paksun
verivirran tulvatessa katkotuista suonista.

Karhu horjui. Sen silmät himmenivät. Elämän virta valui ulos suuresta ruumiista. Se vaappui sinne tänne, vajosi kokoon ja nousi jälleen. Mikä tuska nyt tarttui sen rintaan rajumpana kuin nälän kauhut, milloin sen oli täytynyt tuntikausia turhaan istua hylkeiden puhallusaukoilla ruokaa odottaen. Pienet silmät tuijottivat tylsinä. Se oli sinänsä siivo karhu, tyytyväinen ja hauska velikulta, joka taisteli pitkän talven läpi niin hyvin kuin taisi. Nälkä oli saanut sen raivoihinsa. Mutta nyt sen ei enää tarvitsisi paastota! Hylkeet saattoivat Agardh Bayssa hengittää vapaasti ja porot tunturilla kaikessa rauhassa etsiä jäkäläänsä, sillä nyt Sassen-laakson suuri karhu oli päättänyt päivänsä.

Huokaisten se kaatui kumoon, peitti mustan kuononsa terveellä käpälällään, kuten sen tapana oli, etteivät hylkeet sitä näkisi valkeata jäätä vasten ja sulki sitten pienet viisaat silmänsä heittäen henkensä. — — —

Bratt kantoi luotsin majaan ja laski hänet varovasti penkille. Mykkinä ja toivottomina he katselivat marmorinkalpeita kasvoja jaloine ja tyynine piirteineen. Karhun käpälä oli niitä säästänyt. Mutta takaraivo oli murskattu.

— Ystävämme on kuollut, — sanoi professori juhlallisesti. — Hän oli mies ja kuoli kunnian kentällä. Jumala ilahuttakoon hänen sieluansa!

Mutta Frida tarttui vainajan käteen ja suuteli sitä hellästi.

— Sain katsahtaa hänen sieluunsa hänen elämänsä viimeisinä hetkinä, — sanoi hän. — Miten hyvä ja hieno tämä köyhä mies olikaan! Ja hän meni kuolemaan minun puolestani.

Hän polvistui nyyhkyttäen ruumiin ääreen.

Marmont ja Bratt menivät hiljaa ulos.

Siellä makasi jääkarhu, leveänä ja mahtavana viimeisessä unessaan. Ja aivan sen rintaan kiinni oli ryöminyt eskimolaiskoira, raadeltuna ja verisenä, mutta sen ruskeista silmistä loisti voittajan riemu, kun se makasi kaunis pää kaatuneen vihollisensa rintaa vasten.

Taivas oli nyt puhdas ja kirkas, ja hiljaisuus hiipi jälleen nukkuvalle saarelle.

— Vain hiljaisuus on suurta, kaikki muu on heikkoutta, — kuiskasi professori itsekseen. — Nyt vasta ymmärrän unohdetun runoilijan sanat. Sillä hiljaisuus johtaa maanpakolaiset suureen mietiskelyyn. Se on yksinäisten ja hyljättyjen Jumala.

XVI.

VALOJUOVA.

Etelässä pitkin jään ulommaista reunaa värähteli leveä ja mahtava valojuova. Se taittui puhtaan valkoisena kuun valoon, viilsi yön läpi kuin kirkas miekka ja tunkeutui kauheaan kylmyyteen, joki piti vallassaan äärettömiä, hiljaisia erämaita.

Oli sunnuntai-aamu, toinen päivä maaliskuuta.

Kolme haaksirikkoista seisoi jääluotsin haudalla The Foxnose'lla . Pieni puuristi oli Nils Johnsenin viimeisen leposijan merkkinä. Suuria kiviä oli vieritetty haudalle estämään jääkarhun hyökkäyksiä. Risti seisoi niemellä uutena muistomerkkinä lukemattomien muiden joukossa napaseudun yön vaatimista uhreista.

Kylmyys oli kovimmillaan. Mutta ilman tyyneyden vuoksi ei se tuntunut niin ankaralta. Ei pieninkään tuulenhenkäys liikahtanut. Haaksirikkoiset olivat kokonaan kietoutuneet turkkeihin, vain suu ja silmät olivat näkyvissä, ja hengitys oli kuin valkoisia pilviä heidän ympärillään.

Mutta koittava päivä karkoitti kaiken alakuloisuuden. Pelastus tuntui hohtavan heitä vastaan välkkyvistä heijastuksista, jotka leikkivät kuten iloiset lapset äärettömillä lumi- ja jääkentillä.

Professori keskeytti hiljaisuuden.

— Eikö olekin omituista, — sanoi hän, — että tämä kauhea maa on muinoin ollut täynnä mitä rehevintä kasvullisuutta. Kaikkein vanhimpina aikoina oli täällä suuria metsiä ja jättiläispuita. Täällä oli laajoja maa-alueita. Mutta ei ollenkaan imettäväisiä, matelijoita tai lintuja. Sitten Atlantis vaipui mereen. Aallot huuhtelivat tuhansia vuoria Huippuvuorten korkeimpienkin kärkien ylitse.

— Mutta maa kohosi uudelleen. Tältä ajalta, jura-kaudelta, on löydetty jättiläismäisten matelijoiden luita. Jos olisimme silloin olleet täällä, olisimme olleet vaarassa joutua lohikäärmeen, ichtyosauruksen tai kalaliskon kynsiin, joka olisi sukeltanut esille merestä ja ahmaissut meidät kaikki kolme yhtenä suupalana.

— Täällä oli silloin suuria gingko- eli hiuspuumetsiä, jollaisia puita nyt kasvaa Japanissa ja Kiinassa, ja niissä metsissä eli plesiosaurus. Jos jäävyöryt joskus sulavat erämaasta, saamme kenties nähdä tämän jättiläisliskon hyvin säilyneitä luurankoja. Ylimalkaan tulevat monet pariisilaiset ystäväni kadehtimaan talveani tässä geologian luvatussa maassa. Toivon vain, että aurinko tulisi pian voidaksemme lähteä suurelle retkellemme. Sassen-laakson rajalla on Rabotin jäätikkö, joka kenties voi kertoa meille, että koko nykyinen teoriamme jäävyöryjen synnystä on vain erehdys.

— Tiedän — olen sitä jo kauan aavistanut, mutta tuo pieni jäävyöry, joka on idän ja lännen rajana, antaa minulle todistuksen — jos kestän niin kauan, — lisäsi hän itsekseen.

— Kertokaa enemmän, professori, — sanoi Frida. — Kuinka voi maailma niin muuttua?

— Niin, jos voisin siihen vastata, — sanoi professori, — olisin ratkaissut erään tieteemme suurimpia arvoituksia. — On olemassa monta eri olettamusta, kuten esimerkiksi, että toinen napa oli nykyisessä Persiassa, toinen Meksikossa. Varmasti tiedämme ainoastaan sen, että maamme on äärettömän vanha.

— Näettekö vaakasuorat juovat tunturin seinässä tuolla kaukana? Yhden tuollaisen, kymmenen sentimetriä leveän juovan muodostuminen kestää tuhansia vuosia, ja tunturi on toista tuhatta metriä korkea, joten voitte itsekin laskea, kuinka vanha se on. Tuolla näette harmaita, keltaisia, punaisia ja mustia juovia, eikö niin?

— Punaiset ovat hiekkakiveä alkuajalta, katsokaa niitä kunnioittavasti, paroonitar. Ne polveutuvat siltä ajalta, jota sanomme maailman luomiseksi. Paikoittain ne ovat tuhat viisisataa metriä paksuja. Harmaat kerrokset ovat kalkkikiveä, josta voi löytää koralleja ja muita merieläimiä. Kerran nämä kerrokset olivat liejua meren pohjalla, hyvin syvällä.

— Keltaiset kerrokset ovat tuliperäistä tuhkaa ja laavaa, mustat hiiltä, metsistä ja eläimistä jäänyttä. Katsokaa, miten nämä kaikki ovat vuorotellen peittäneet maankuoren, ajatelkaa, kuinka suunnattomia aikakausia on kulunut vain yhdenkin tuollaisen kerrostuman muodostumiseen, jollaisten näette nousevan korkealle taivasta kohti, ja sanokaa sitten, mitä kaikesta tästä opitte.

— Että me olemme hiekkajyväsiä äärettömyydessä, rakas professori, — vastasi Frida. — Huippuvuorten tunturit seisovat täällä todistamassa äärettömyydestä. Mutta minä olen niin pieni ja heikko, että sittenkin haluaisin tietää, tuleeko päivälliseksi aiotusta karhunpaistista mureaa ja hyvää.

— Ja siinä olette oikeassa, te Huippuvuorten hurmaavin keittäjätär, — sanoi kohtelias ranskalainen. — Ilman teidän keittotaitoanne ei kai mielemme joutaisi ajattelemaan menneisyyttä tai tulevaisuutta. Te ette ainoastaan ammu jääkarhuja ja mursuja hämmästyttävän taitavasti, vaan osaatte myöskin valmistaa niistä mitä maukkainta ruokaa. Teidän pitäisi saada mies, joka panee arvoa hyvälle ruualle!

— Niin, siitä jääkarhusta, jonka Boy ja minä tapoimme melkein yksinämme, olen kauhean ylpeä, — sanoi Frida. — Siitä oli taloudessamme suuri apu, vaikka se oli vain keskenkasvuinen penikka. Mutta eikö tule melkein liiaksi karhusoppaa, karhupihviä, karhunkinkkua ja karhunkieltä?

— Ei, olkaamme iloisia välttämättömästä jääkarhusta, rakas paroonitar. Se on niin sanoaksemme pelastanut henkemme monta kertaa. Mielialastamme, elämänhalustamme ja tarmostamme saamme vain kiittää tuoretta lihaa. Hyvä, voimakas ruoka on karkoittanut alakuloisuuden ja välinpitämättömyyden meistä kauvas. Katsokaa vain Boyta, kuinka paksu ja tyytyväinen ja vilkas se on.

Boy heilutti ihastuneena pientä hännäntynkäänsä ja koetti selittää, että nyt oli jo kylliksi jaariteltu. Olihan päivällisaika.

Se astui ontuen heidän edellään tuvalle — sillä oli vielä pieniä vammoja jääkarhun syleilystä — ja haaksirikkoiset loivat luotsin haudalle viimeisen jäähyväiskatseen ja lähtivät kotiin puolipimeässä.

Heidän sydämissään kuiskaili toivo auringosta ja kesästä. Pelastus tuntui niin läheiseltä ja luonnolliselta ja samalla niin eriskummalliselta ja uskomattoman kaukaiselta.

— Kuukauden kuluttua tulevat ensimäiset linnut, — sanoi Bratt. — Kahden kuukauden päästä kuljemme tunturin yli Sassen Bayhin. Kaksi päivää sen jälkeen olemme Green Harbourissa ja pari tuntia myöhemmin tiedetään Norjassa, että viimeiset "Victorian" haaksirikosta eloonjääneet ovat saavuttaneet langattoman lennätinaseman.

Ja hän puhui edelleen ja teki suunnitelmia silmät loistavina ja salainen ilon väre äänessä. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja rohkeaksi iloiten saadessaan uhmata vaaroja ja voittaa vastuksia, kun Frida oli hänen mukanaan.

Turvallisesti hän taluttaisi Fridaa pitkin huimaavia kuiluja ja uhkaavien jäävyöryjen poikki. Hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa voittaisi kaikki, ja sitten heidän päästyään sivistyksen alueelle… Mitä vielä… Kun Frida puhui rikkaasta kodistaan, suuresta schleswigiläisestä maatilasta ihanine näköaloineen merelle, tunsi hän pistosta sydämessään. Olihan hän, koditon, yksinäinen seikkailija Alaskasta ja Jukonista, tasaisen arkielämän ja huolettoman hyvinvoinnin vihollinen.

Mutta kun Frida houkutteli hänet kertomaan elämästä kultahiekkaisilla jo'illa, missä raskas metalli kiilsi hiekkajyvien seassa, loistivat hänen silmänsä ja käsivarsien lihakset jännittyivät muistellessa vapaata, villiä, ihanaa seikkailijaelämää.

Hiiskumattoman hiljaa kuunteli Frida hänen kertomuksiaan, ja kun vilkas professori, monien vaarojen ja seikkailujen innostamana, alkoi kertoa tarinoita Gascognesta, eivät Fridan kuulemat merkillisyydet koskaan loppuneet.

He nauroivat ja laskivat leikkiä kuin iloiset lapset ja olivat kaikki kolme hyviä tovereita. Bratt ei ollut enää umpimielinen, ankara. Rohkaiseva sana hänen huuliltaan teki Fridan ylpeäksi ja onnelliseksi, ja pieninkin vetoaminen hänen rohkeuteensa ja tarmoonsa teki hänen voimansa moninkertaiseksi.

Iloisena ja leikillisenä Frida tanssi nyt pitkin jäätä hylkeennahkaisessa housuhameessaan. Äkkiä hän huudahtaen seisahtui…

— Katsokaa tuonne!

Kaikki pysähtyivät. Häikäisevä valonsäde tunki Suurvuonon yli ja syleili samassa taivasta ja merta. Se lainehti yli maan ja kiilsi tunturien jääkuoressa. Ja ulommaisen jääaitauksen takaa nousi aurinko merestä — pieni kaareva juova elämän valtiaasta. Niin, se oli auringonjumala! Foibos Apollo ohjasi hevosiaan Ultima Thulea kohti. Muutamia säihkyviä minuutteja sen kultakypärä loisti teräksenkirkkaalla jäällä.

Sitten se käänsi hevosensa, mutta valousva levisi koko taivaalle ja pysyi kauan Agardh-tunturin huipulla.

XVII.

LÄHTÖ MAJASTA.

Mitä enemmän tuli valoa, sitä toimeliaammaksi kävi professori Marmont. Hän liehui asiasta toiseen, aina pila huulilla, ja vapisi yhä kärsimättömyydestä.

Arvoisaa professoria oli surkea katsella. Hän muistutti eniten myskihärkää, suurta, rauhallista alkueläintä tai jotakin esi-isäämme kivikaudelta, joka olemassa-olonsa taistelussa vain hitaasti siirtyi puolisivistykseen.

Mutta hänen mielensä oli yhtä nuori ja reipas kuin hänen ennen pitäessään kuuluisia luentojaan Rooman geologikongressissa, jolloin hänen loistava esityksensä Keskieuropan muodostumisesta oli herättänyt paljon vastaväitteitä ja ihastusta.

Hän tuntui vainuavan uutta käänteentekevää löytöä. Tuntikausia hän saattoi seistä jäävyöryn ääressä, kiikari silmällään, ikäänkuin tahtoisi tunkeutua jäätiköiden salaisuuksien lävitse. Kaukana, siellä taaempana, oli luvattu maa hautoen tuhatvuotista viisauttaan, jota ihmiset eivät vielä tunteneet. Ei vasikkakaan karsinassa voinut hartaammin ikävöidä kevättä, kuin tämä Sorbonnen suurmies.

Ja kevät tuli. Melkein huomaamatta se hiipi yli maan. Kosteana ja sumuisena, sateisena ja myrskyisenä se tuli, jäävyöryt narisivat ja ryskivät, ne kutsuivat taukoamatta, ja jäätikön reunat paljastuivat päivänvaloon teräksensinisenä panssarina tunturin rinnassa.

Koko ranta oli juoksevaa jääsohjoa. Purot solisivat, meren jää ritisi ja paukkui. Vain pieni rinne, jolla maja oli, pysyi jotenkin kuivana.

Mutta etelästä tuli leppoisa tuuli puhaltaen ja nopein, suhisevin siiveniskuin halkaisivat ensimäiset kevätlinnut ilmaa Ottamkovin majan yläpuolella. Siinä lensivät pienet ruokit Milne Edwardsin tunturin ylitse Jäävuonolle tai Crossbayn lintuvuorelle.

Oli toukokuun 3:as päivä. Voi, mikä riemu nousi kolmen ihmisen kesken, jotka olivat taistelleet pitkän talven läpi! Kyyneleet silmissä he tuijottivat pieniä lintuja, he näkivät niiden häviävän korkeiden tuntureiden taakse, joiden yli he itsekin pian vaeltaisivat. Ne toivat viestin uudesta elämästä, uudesta kasvusta ja tulossa olevasta pelastuksesta.

He katselivat sierettyneitä sormiaan, joissa kaikissa oli pakkasen merkkejä. He loivat tutkivan silmäyksen talven kuluttamiin hylkeennahkavaatteisiinsa. Jääluotsin tunnollisesta työstä huolimatta ammotti reikiä ja repeämiä kaikkialla likaisessa nahassa, jonka luonnollinen väri oli aikoja sitten hävinnyt. Vieläpä mainio siniketunkauluskin, jonka luotsi suurella vaivalla oli ommellut Fridan pukuun, oli muuttunut joksikin epämääräiseksi.

Meitä surettaa sanoa, että kaunis, sorea paroonitar lähinnä muistutti pientä pörröistä mustalaisnaista, joka ei oikein tajunnut saippuan ja veden merkitystä.

Pienessä käsilaukussa oli hieno, hopeoitu kuvastin ja harja, mutta sen pahempi — molemmat nämä, samoin kuin kynsien hoitoon tarkoitetut laitteet, olivat kauvan sitten jääneet unohduksiin.

Bratt oli ollut oikeassa. Elämän taistelu tekee ulkonaisen sivistyksen vähäpätöiseksi. Ja Frida, hemmoteltu nuori neiti yhteiskunnan korkeimmista piireistä, oli oppinut tuntemaan seikkoja, joista ei koskaan olisi voinut uneksiakaan: kieltäymyksiä, puutetta ja sieluntuskia.

Hänen mielensä oli karaistunut, hänen ruumiinsa saanut lihaksia ja jänteitä. Hän saattoi katsoa vaaraa silmiin käden vapisematta. Pitkinä öinä oli koti-ikävä painanut hänen päänsä syvälle tyynyyn sanomattomassa tuskassa, mutta nyt sekin aika oli mennyt; ei tuntunut olevan aikaa ajatella sitä maailmaa, joka oli Agardh Bayn ulkopuolella.

Huomaamattaan hän alkoi iloita siitä omituisesta erämaan elämästä, jota hän vietti täällä kurjalla maankolkalla.

Hän oli saanut uuden hahmon ja välitti paljoa enemmän siitä, että hylje pisti päänsä esille puhallusaukosta, kuin siitä, millaisia uudet syysmuodit olivat. Olivatko hatut yhtä suuria ja hame yhtä ahdas?

Hänen täytyi hymyillä ajatellessaan kaikkea sitä hyödyttömyyttä, joka oli ollut hänen edelliselle elämälleen ominaista. Hameet, hatut, hieman kieliä, seuraelämä, monta tuntia kuvastimen edessä, kevyt, leikittelevä keskustelu — ne olivat olleet hänen elämänsä sisällyksenä.

Ja nyt — —! Illalla maata pannessaan hän tunsi työmiehen väsymystä. Hän oli raatanut ja ahertanut ja voi hyvällä omallatunnolla nauttia lepoa. Ensi kerran hän huomasi, miten köyhää elämä on ilman työtä, ilman todellista tointa, ja tuntuipa toisinaan siltäkin, että kauhistutti palata vanhan Hansa-kaupungin hyödyttömään oleilemiseen.

Hän oli vähällä ruveta rakastamaan nokista pientä majaa, kuten sotamies rakastaa sitä taistelutannerta, joka on nähnyt hänen kovimman kamppailunsa. Ja kuinka hän saattaisi erota näistä miehistä, jotka olivat olleet hänen uskollisia tovereitaan pitkinä, pimeinä napaseudun öinä? Pikku Fridan mieli kävi äkkiä raskaaksi, hän sai kyyneliä silmiinsä, ja vähitellen hän tajusi kevään laulun nuoressa sydämessään.

Jörgen Bratt valmisti innokkaasti kaikkea, mitä tarvittiin matkaa varten tunturien yli. Pukuja pantiin kuntoon niin hyvin kuin voitiin. Hän valikoi saappaita, ja silloin kävi ilmi, että paroonitar saattaisi pahimmassa tapauksessa käyttää paria "Viktorian" pikisaumasaappaita, jos ne tarpeeksi sisustettaisiin hylkeennahalla. Brattilla oli omat saappaansa, ja professori anasti parin pitkävartisia, jotka näyttivät voivan kestää kylmää ja kosteutta.

Edelleen he valmistivat kolme makuusäkkiä huovista ja karhunnahasta. Ne olivat jotenkin painavia, mutta näyttivät myöskin hyvin käyttökelpoisilta.

Fridan pieni käsilaukku muutettiin selkärepuksi muutamien nahkahihnojen avulla.

Toukokuun 18 päivänä oltiin lähtövalmiit. Bratt kantoi ruokavaroja kahdeksaksi päiväksi, makuusäkkinsä ja kiväärinsä. Toiset kantoivat kumpikin makuusäkkinsä, ja Fridalla oli sitäpaitsi karbiininsa kainalossa.

Sitten tuli jäähyväisten hetki! Nyt vasta he huomasivat, kuinka vaikeata oli erota pienestä tuvasta, joka oli ollut heidän kotinsa koko pitkän talven.

Hiljaisina he panivat kaikki kuntoon siltä varalta, että mahdollisesti täytyisi toisten onnettomien talvehtia Ottamkowin ikivanhassa, vankassa tuvassa. He ottivat mukaansa vain sen, mikä oli kaikkein välttämättömintä.

Boy hyppeli edestakaisin. Se ei osannut pitää tästä lähdöstä.

— Mitä ihmettä tämä on? — sanoivat koiran viisaat silmät. — Eikö täällä ole hyvä olla? Eikö ruokakaapissa vielä ole useita lihavia ja oivallisia karhunpaisteja?

Ja eläin lymysi lopulta makuupaikalleen hallitsijattarensa sängyn eteen.

— Luulenpa melkein, että koira tahtoo jäädä tänne, — sanoi professori, pyyhkien silmiään. — Minäkin puolestani olen hiukan alakuloinen. Nämä neljä mustaa seinää ja nämä kovat penkit ovat käyneet minulle rakkaammiksi kuin tiesinkään… Rakas pikku Frida, — jatkoi hän lämpimästi, suurten kyynelten vieriessä pitkin kalpeita poskia, — muistakaamme aina Ottamkowin köyhä tupa! Se on opettanut minut uskomaan hyviin ja rehellisiin miehiin, siihen ritaristoon, joka on häviämässä suurista yhteiskunnista, ja hienoon, herkkään naissieluun, joka kestää onnettomuutensa miehen voimalla ja rohkeudella. Sen pahempi en osaa yhtään jouluvirttä, minähän olen kauhean jumalaton ihminen, mutta muistan yksinkertaisen pienen gascognelaisen rukouksen, jonka äitini minulle opetti ollessani pikku poika. Sen tahdon rukoilla viimeisenä hetkenäni niiden puolesta, joista olen oppinut pitämään pitkänä, pitkänä yönä Rabotin jäätikön juurella. Ja nyt Jumalan nimeen, hyvästi!

Vaiti he menivät ulos ja sulkivat oven huolellisesti jälkeensä. Sitten he vaelsivat hitaasti ylöspäin. Suuria parvia myrskylintuja liiti pohjoista kohti leppoisassa kevätilmassa. Siinä oli merihepo keltaisine nokkineen ja harmaine jalkoineen, ja korkealla ilmassa purjehti pormestarilokki, raskaana ja arvokkaana leveillä siivillään. Kiven takaa pisti kettu päänsä esiin ja pakeni nähdessään Boyn uhkaavan hahmon.

Mutta eskimolaiskoira ei ollut metsästystuulella. Se murisi kyllä aika lailla. Mutta sen katse painui takaisin hiekkarannalle ja pieneen tupaan, joka kohosi valkeista lumitäplistä Agardh-tunturin juurella.

Kolmihenkinen joukko pysähtyi ja katsoi taaksensa. Kaukana häämöitti risti Nils Johnsenin haudalla harmaansinistä taivaanrantaa vasten, valonsäde väreili kannaksella, ja silmät kosteina he heiluttivat viimeiset jäähyväisensä toverille, joka nukkui ikuista unta erämaan kirkkotarhassa.

XVIII.

RENÉ MARMONTIN VIIMEINEN KEKSINTÖ.

Siitä tuli työläs tunturiretki yli moreenin, jossa kivet olivat pieniä ja pyöreitä kuin linnunmunat.

Korkealla heidän yläpuolellaan kohotti Milne Edwards-tunturi leveää otsaansa. Mahtavat jäävyöryt, jotka viettivät Suurvuonoa kohti, peittivät kaikki laaksot ja rotkot.

Ei voitu mitenkään päästä niiden ohi, ja mitä suurimmalla vaivalla täytyi haaksirikkoisten ryömiä askel askeleelta niiden rinteillä. Ainoastaan yhdeltä kohdalta saattoi nousta jäävyöryä ylös. Kesti useita tunteja, ennenkuin he saapuivat korkeimmalle huipulle. Bratt kulki etumaisena. Hän pysytteli soikean jäävyöryn korkeimmalla harjalla. Molemmin puolin se luisui alaspäin levein railoin ja halkeamin.

Kevätaurinko oli jo sulattanut suurimman osan lumikerrosta, ja itse jäätikön paljas jäärunko hohti sinisenä heitä kohti.

Kaikkialla virtasi ja tihkui, ja vesi kokoontui puolijäätyneihin lätäkköihin, joiden poikki heidän täytyi kahlata. Suuria halkeamia ammotti heitä vastaan, ja heidän tuli usein kulkea pitkiä kiertoteitä päästäkseen joidenkuiden ohi. Se oli Conwayn norsunluutie, vaarallinen ja uhkaava kumeine sisusäänineen ja ihmeellisine kaukokuiskauksineen.

Hyvin varovasti kuljetti Bratt heitä eteenpäin. Hän käytti kivääriä alppisauvana ja tunnusteli jäätä edessään joka askeleella, milloin lumikerros tuntui kätkevän jonkin vaaran.

Milne Edwards-tunturi näytti tietä. Mikään pilvi ei pimentänyt mahtavaa vahtitornia läntisten Huippuvuorten jäättömien laaksojen edessä.

Päivännousun kalpea hohde syleili sen ylintä huippua harmaansinisine täplineen, jotka loistivat lumikinosten välistä. Yli 3000 jalkaa korkea vuori vietti etelään, ja mahtava kuilu leikkautui terävässä kulmassa jäävyöryn alustaa kohti.

— Tuolla on sola, — sanoi Bratt. — Ainoa tie tämän jäävyöryn yli.
Siitä jäävyöry syöksyy jyrkkänä, melkein pystysuorasti Sassen-laaksoon.
Luoteisessa näemme Rabotin jäätikön ulommaisen haarakkeen. Vuonna 1892
se sulki häneltä tien, kun hän tahtoi päästä Mohns Bayhin.

— Oikeassa olette, — mutisi professori. — Jäävyöry on vedenjakajana idän ja lännen välillä. Se on kuin alkuajan tunturin vyö. Ehdimme kyllä sinne ennen iltaa. Levätessämme tutkin jäävyöryn muodostusta läntisellä rinteellä. Oletteko väsynyt, paroonitar?

Frida katsahti häneen hämmästyneenä.

— En ole koskaan tuntenut itseäni niin kevyeksi ja vapaaksi, — vastasi hän. — Voisi melkein luulla, että maan vetovoima on poissa. Minä suorastaan liitelen näissä painavissa, lämpöisissä vaatteissa.

— Se johtuu ilmasta, — selitti Bratt. — Ei ole puhtaampaa ilmaa missään muualla maan päällä. Huippuvuorten tunturi-ilma puhdistaa keuhkomme ja vahvistaa lihaksiamme. Täällä on terveyden paratiisi. En tunne mitään paikkaa, missä kylmä ja lämmin niin täydentäisivät toisiaan kuin täällä, kun on aurinko päämme päällä ja viileä jääilma. Ainoa muu paikka olisi ehkä Alaska. Olen nähnyt puolikuolleiden miesten raahautuvan yli-inhimillisine taakkoineen Chilcoot-solan puhki. Heillä oli huulet veressä ja silmät tuijottivat toivottomuuteen.

— Mutta jos he, omin neuvoin tai toisten avulla, saapuivat huipulle ja tunturituuli puhalsi heihin, saivat he ikäänkuin virkistysjuomaa itse elämältä. Heidän selkänsä suoristuivat, silmät loistivat ja tuorein voimin he vaelsivat Jukonille.

Professori Marmont ei puhunut paljoa, mutta koko hänen laiha ruumiinsa oli hermostuneessa kiihtymyksessä. Jännitys värisi hänen hienoimmissa hermosäikeissään, hänen sieraimensa laajenivat, hänen kätensä vapisivat. Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän pani merkille maaperän pienimmätkin muutokset. Kiikari ei levännyt hetkistäkään kotelossaan. Hän oli kuin jalo rotueläin — suuri, viisas koira, joka vainuaa jälkeä.

— Täällä sen täytyy olla, — sanoi hän. — Olemme nyt korkeimmalla huipulla, ja muutamien minuuttien kuluttua jäävyöry viettää enemmän länteen. Tässä on vedenjakaja. Täälläköhän Rabot kääntyi, kun sumu hänet pysäytti? Niin, aivan oikein, täällä käyvät halkeamat leveämmiksi, ja katsokaa tuonne!

Aivan edessään he näkivät kapean sauvan kohoavan jään pinnasta. Se näytti ikäänkuin kasvavan jäästä. Leveä lumikinos ulottui muutamia satoja metrejä sen taakse, ja mahtavan halkeaman reuna häämöitti keskeltä kovaa, yhteenpuhallettua lumikerrosta.

— Varokaa, — huudahti Bratt. — Kinos voi olla alta ontto! — Mutta professori ei kuunnellut. Mikään ei voinut pysäyttää hänen vanhoja jalkojaan. Hän hyppeli kuin vuorikauris yli epäsäännöllisten jäämöhkäleiden. Hän kaatui ja nousi jälleen, kunnes saapui merkillisen sauvan luo, joka varoittaen kohosi lumesta.

— Se on alppisauva, — huusi professori, — oikea alppisauva.

Toiset olivat nyt saapuneet hänen luokseen ja katselivat ihmetellen tätä tunturivaeltajan yksinkertaista muistomerkkiä, joka seisoi kinoksen reunalla. He koettivat kiskoa sitä irti, mutta se oli jäätynyt kiinni.

— Siinä on nimimerkki kädensijassa, — sanoi Frida. — Eikö olekin M ja C? Kukahan se lienee?

— Se on sir Martin Conway, — sanoi Bratt. — Hän kulki tätä tietä vuonna 1896.

— Oikein, — sanoi professori hajamielisenä. Mutta hänen silmänsä eivät jättäneet mahtavaa halkeamaa, joka synkkänä ja salaperäisenä näkyi valkeassa lumessa.

— Kuka on Martin Conway? — kysyi Frida.

— Hän on Huippuvuorten sankareita, — vastasi Bratt. — Ja toimeliaimpia tiedemiehiä, mitä on koskaan vaeltanut tuntureilla ja jäällä. Sir Martin on ainoa, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki tätä tietä. Hän teki, mitä Rabot ei voinut. Hän kiipesi 1898 Garwoodin kanssa Hornsundin huipulle, Huippuvuorten korkeimmalle vuorelle, joka urotyö aina muistetaan Huippuvuorten historiassa.

— Elääkö hän vielä? — kysyi paroonitar.

— Paraissa voimissa, toivoakseni, — vastasi Bratt hymyillen. — Jos satutte joskus Lontooseen, voitte käydä tervehtimässä suurta edeltäjäänne. Hänen osoitteensa on Hornton House, Kensington.

Frida nauroi hilpeästi, käyden hyvällä ruokahalulla käsiksi kappaleeseen karhunlihaa, jota Bratt oli ottanut esille. He leiriytyivät Conwayn alppisauvan ympärille. Tuntui siltä, kuin he olisivat saaneet uuden toverin. Elämä voi olla niin raskasta ja vaikeata, että alppisauvastakin voi tulla elvyttävä kohtaus, ja nyt heistä tuntui, kuin itse sir Martin istuisi heidän keskessään näyttämässä tietä pelastukseen.

Mutta professori ei saanut rauhaa. Hän söi mitä suurimmassa kiireessä. Koko tieteellinen hajamielisyys oli vallannut hänet, ja ennenkuin toiset huomasivatkaan, oli hän ryöminyt suuren halkeaman reunalle.

— Jumalan tähden, olkaa varovainen! — huusi Bratt. — Conway ei ole suotta jättänyt tänne kallista sauvaansa.

Mutta professori ei kuullut. Hän vain katsoi — katsoi silmät selällään ihmeelliseen, mustansiniseen syvyyteen. Koko hänen sielunsa vapisi innosta. Hän piirsi aivoihinsa omituiset poikkijuovat leveine kivennäisvöineen, jotka häämöittivät pimeydestä.

Hän tutki kerrostumien rakennetta ja pani merkille, kuinka vanha sora ja savi oli työntynyt jäähän ja nyt säteili maan sisästä. Alkuajan tunturi tuolla syvällä näytti taistelevan mahtavaa jääpanssaria vastaan ja koettavan vapautua jäävyöryn painosta; maan mahtava elinvoima kuolleen ja kylmän elämänkukistajan musertavaa syleilyä vastaan.

Ja René Marmontin tuijottaessa tuohon kuiluun, missä elämän ja kuoleman voimat seisoivat vastatusten tuhatvuotisessa kamppailussaan, kehittyi hänen aivoissaan aivan uusi teoria niistä suurista laeista, jotka koskevat maailman syntyä…

— Nyt sen keksin, — kuiskasi hän.

Hän nousi ihastuksissaan. Mahtavassa väläyksessä hän oli katsahtanut ijankaikkisuuden työpajaan. Hänen silmiänsä häikäisi, maa huojui hänen jalkainsa alla, kaikki sortui hänen ympärillään, hän tavoitteli jalansijaa…

Lumen reuna oli irtautunut, ja huudahtamattakaan hän syöksyi syvyyteen.

Hänellä oli ratkaistuna eräs tieteen arvoituksista, mutta se hukkui hänen mukanaan.

Alhaalla tutkimattomissa syvyyksissä alkumoreenien sylissä häämöitti René Marmontin sammuviin silmiin loistavana silmänräpäyksenä ijankaikkisen maailmanarvoituksen ratkaisu.

XIX.

SASSEN-LAAKSON JUMALAT.

Mitä kauhein kohtalo uhkasi niitä kahta nuorta ihmistä, jotka olivat yksinään jäljellä. Kaikki tuntui nukkuvan ikuisen hiljaisuuden unta. He tunsivat olevansa ainoat elämän kipinät kuolleen maailman aavemaisilla lakeuksilla.

Ääretön, käsittämätön hiljaisuus — yksinäisyyden laulu ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.

Silloin tällöin he huusivat professorin nimeä, mutta tiesivät sen olevan toivotonta. He eivät enää koskaan saisi nähdä ystävänsä hyväntahtoisia silmiä, kuulla hänen iloista ääntään ja sydämellisiä sanojaan. René Marmont oli kuollut työnsä ääreen. Hän lepäsi nyt alhaalla alkuvuoren juurella, jäävyöryjen jäänsininen kirkkoholvi päänsä päällä.

Vanha tiedemies oli ollut kuin heidän isänään. Nyt hän oli matkalla siihen maahan, missä ei ole arvoituksia ja missä kaikki on valoa ja kirkkautta. Mutta nuori mies ja nuori nainen, jotka nyt istuivat yksinään, taistelivat surua vastaan, joka raateli heidän sydämiään. He muistivat tuskaisina kaikki, mikä oli tehnyt hänet heille rakkaaksi, kieltäymyksissä ja suruissa, ilossa ja toivossa. Miten rattoisa ja iloinen hän olikaan ollut, miten kiitollinen kaikesta, miten uhrautuva ja hyvä! Hän hymyili helposti ja itki helposti, kauniin, viinilehvin seppelöidyn Gascognen oikea poika.

Boy oli ryöminyt halkeaman reunalle asti, missä omituiset jääkerrokset, joihin professorin valpas silmä oli kiintynyt, loistivat auringossa. Se ulvoi surkeasti ja painoi päänsä käpälien vähin. Sitten se jäi liikkumatta makaamaan.

He tiesivät, että oli toivotonta odottaa, mutta eivät tahtoneet jättää kauheata paikkaa, joka oli vaatinut heidän ystävänsä hengen. Kaksikymmentä neljä tuntia he istuivat siinä ja huusivat yhä uudelleen professorin nimeä…

Mutta vain kuolon hiljaisuus vastasi heille, ja epätoivo sydämessä he ryömivät makuusäkkeihinsä ja koettivat nukkua. Mutta kumpikaan ei sulkenut silmiään ennenkuin aamupuolella, väsymyksen voittaessa.

Sitten he vaelsivat hitaasti eteenpäin käsi kädessä kuin kaksi surevaa lasta, jotka yksinään on ajettu erämaahan. — — —

Kahdeksan tuntia marssittuaan he olivat saapuneet jäävyöryn äärimmäiselle reunalle ja Sassen-laakso aukeni heidän eteensä, suuri, kuollut, synkkä laakso.

Varovasti, askel askeleelta, he laskeutuivat jyrkkää rinnettä pitkin, jonka viimeinen osa oli joka askeleella syvyyteen syöksyviä irtonaisia kiviä.

Heillä oli mitä ihanin näköala yli ihmeellisen maan.

Suoraan edessään he näkivät Fulmar-laakson, josta rivi jäävyöryjä johti ikuiseen lumeen ja jäähän ja jonka ylängöltä yksinäiset tunturit nousevat toinen toistaan korkeampina yli autioitten lakeuksien, kunnes taivas ja lumi sulavat yhteen.

Ei pienintäkään eloa, ei ääntäkään kuultavissa, ei yksikään koski syössyt tunturien puhki, ei pieninkään puronen solissut kivien välissä. Vain joki kiemurteli raskaana ja uneliaana laaksoon ja kokosi jäävyöryjen veden.

— Oletteko väsynyt? — kysyi Bratt. — Saamme koettaa ehtiä laakson pohjalle ennen pimeän tuloa. Loppuosa tietä on jokseenkin helppo, seuraamme vain jokea, jonka näette tuolla alhaalla.

— Istukaamme vähän lepäämään, — pyysi Frida. — Täällä on niin ihmeellisen kaunista. Tätä näkyä en koskaan unohda! Katsokaa tuntureita tuolla kaukana, ne ovat harmaansinisiä, kevyt vihreä sumu ympärillä. En ole koskaan nähnyt niin ihmeellisiä värejä. Vuorien välissä jäävyöryt loistavat tummanvihreinä keskellä kaikkea valkoista.

— Niin, — sanoi Bratt, — voisi melkein luulla täällä eläneen jättiläisiä, jotka ovat rakentaneet itselleen ihmeellisen kauniita ja eriskummallisen muotoisia mahtavia temppeleitä. Että täällä on ollut suuria troopillisia metsiä, senhän tiedämme, katsokaa vain kiveä jalkaimme edessä! Eikö siinä ole selvä merkki hienosta saniaisenlehdestä? Kuinka monta miljoonaa vuotta sitten luulette tämän saniaisen täällä kasvaneen? Täällä on myöskin kivettymiä tammesta, lehmuksesta, vaahterasta, pähkinäpensaasta ja monista muista sekä lehti- että havupuista. Täällä on ollut yhtä lämmintä ja hedelmällistä kuin Italiassa tai Rivieralla! Eikö sitä ole omituista ajatella?

— Kyllä, — vastasi Frida. — Tässä ympäristössä tuntuu lyhyt elämämme äärettömän mitättömältä. Koskaan en voi unohtaa, mitä Huippuvuoret ovat minulle opettaneet, mutta kuulkaa — mitä se on — Boy vinkuu ja haukahtelee alhaalla laaksossa.

— Se on löytänyt jotakin, — sanoi Bratt, — rientäkäämme. — Ja käsi kädessä he melkein juoksivat alas tunturirinnettä minkä kerkisivät.

Kaukaa kuului Boyn surkea ulvonta, se viilsi kauheana läpi hiljaisuuden ja sai sydämen vapisemaan heidän rinnassaan. He luulivat näkevänsä jotakin harmaata laakson toisella puolella, mutta kuitenkaan se ei ollut mitään elävää, ja vain koiran tarkka katse ja vainuaisti oli kyennyt sen erottamaan pitkän matkan päästä.

Maaperä oli nyt sangen hankala. Maa oli liuonnut ja kostea, ja he vaipuivat polvia myöten saveen. Tuntui kuin polkisi jääkylmälle, aina vajoovalle tyynylle, joka hetki oli hypättävä syvien, kuivuneiden puronuomien tai mahtavien, ikuisesti lumipohjaisten kuilujen yli.

Lopuksi heidän piti kahlata yli leveän, syvän joen, joka harmaana ja tyynenä raivasi tietään kivien välitse. Vain koiran surkea vinkuminen oli saanut heidät kahlaamaan jääkylmän virran poikki, ja kun se osoittautui syvemmäksi kuin he olivat luulleetkaan, pyysi Bratt Fridaa odottamaan, kunnes hän yksinään kävi katsomassa, kuinka oli asian laita.

Kauhea aavistus sanoi hänelle, että se ei ollut nuoren naisen silmille sopiva näky. — Tulkaa pian takaisin, — sanoi Frida. — On niin ilkeätä olla täällä yksinään. Ja koettakaa saada koira vaikenemaan, jos voitte.

Varmuuden vuoksi Bratt otti kiväärin mukaansa. Mutta se oli tarpeetonta. Boyn löytö oli yhtä kuollutta ja elotonta kuin kaikki muu, mitä he olivat matkan varrella tavanneet.

Brattin lähestyessä koira tuli vinkuen ja ryömien häntä vastaan, matkalakki suussaan. Vuorista saattoi lukea erään ruotsalaisen toiminimen ja sanan Stockholm. Bratt astui hitaasti lähemmäksi — siinä lojuivat Boyn isännän surulliset jäännökset. — Vain mytty harmaita vaatteita ja muutamia luita oli jäljellä, kaiken muun olivat kettu ja jääkarhu syöneet. Ei mitään muistiinpanokirjaa tai papereita, mutta vaatteet olivat selvästi olleet uudet ja kallista englantilaista kangasta.

Bratt taputti koiraa, vieritti suuria kiviä paikalle ja pani merkille tunturin, missä ruotsalainen oli kuollut.

Hänen täytyi melkein väkisin vetää Boy mukaansa ja ainoastaan ottamalla vainajan matkalakin käteensä hän vähitellen sai koiran seuraamaan.

Toisella rannalla istui Frida kalpeana ja palellen.

— Mitä siellä oli? — kysyi hän.

— Teillähän on vahvat hermot, ja olette jo monesti katsoneet kuolemaa silmiin, — vastasi Bratt. — Se oli Boyn isännän ruumis, luultavasti ruotsalainen tiedemies…

— Miesparka, — sanoi Frida liikutettuna. — Kuolla aivan yksinään täällä erämaassa! Luuletteko hänen kärsineen paljon?

— Se on helppo kuolema, — mutisi Bratt. — Silloin saa nähdä valoisia unia. Napamaiden luonto on kuoleville armelias.

He kulkivat eteenpäin. Mutta Boy kulki pää riipuksissa heidän takanaan ja kantoi isäntänsä lakkia suussaan.

XX.

VIIMEINEN PÄIVÄMARSSI.

Molemmat vaeltajat olivat lopen väsyneitä, mutta raahustivat kuitenkin eteenpäin. He eivät voineet ottaa esille makuusäkkejään ja panna nukkumaan soiselle maalle. Uni uhkasi vallata heidät. Mutta samalla vaanivat kauheat ja synkät muistot kaikkialla ja ajoivat heitä eteenpäin. Hiljaisuus oli kammottava eivätkä he enää kuulleet edes Boyn iloista, rohkaisevaa haukahtelua.

Mutta Bratt puheli koko ajan. Hän etsi muististaan kaikki, mitä oli lukenut ja kuullut Huippuvuorista, ja koetti puhumalla muiden kärsimyksistä johtaa ajatukset pois heidän omasta kurjuudestaan.

— Olenko kertonut Paul Björvikistä? — kysyi hän. — Sillä miehellä on iloiset, lapselliset silmät ja mainion hyvä mieli. Olen tavannut hänet monta kertaa. Viimeksi Wellmanin ilmapallotalon luona 1898. Boy oli siellä myös ja piti kauheata elämää muiden koirien kanssa. Paitsi Björvikiä oli siellä eräs toinen mies, Knut Jonsen, reipas ja voimakas. Talvella Jonsen hukkui mereen, ja Björvik jäi yksin napaseudun yöhön, moneksi kuukaudeksi, näkemättä juovaakaan auringosta, kuulematta ihmisääntä. Aivan vieressä ovat Amsterdam-saari ja Daumanin saari, missä jääkarhu haeskelee ihmisjäännöksiä.

— Mutta kymmenen vuotta aikaisemmin oli Björvikillä ehkä vielä hirveämpi talvi. Hän oli silloin Frans Josefin maassa yhdessä "Fram"-laivaan kuuluneen Bentsenin kanssa.

— Toisena päivänä tammikuuta Bentsen kuoli kerpukkiin ja kun ruumista ei voitu haudata eikä myöskään heittää ruoaksi villieläimille, piti Björvik kuollutta toveria majassaan seitsemän pitkää kuukautta.

— Kumma, ettei hän tullut hulluksi, — sanoi Frida.

— Niin, se on käsittämätöntä, — myönsi Bratt. — Mutta nämä maanmieheni Pohjois-Norjasta ovat kovaa väkeä, karaistuneet sielultaan ja ruumiiltaan. Olemassaolon taistelu on kova heidän kotipaikoillaan, eivätkä he ole hemmoiteltuja. Kohtalon oikut he kestävät fatalistisella tyyneydellä. Kun kysyin Paul Björvikiltä, eikö ollut kauheata pitää ruumista majassa, vastasi hän:

— Mitä vielä, olihan siitä hiukan seuraa.

— Mutta mikä saa ihmiset talvehtimaan täällä? — kysyi Frida. — Onko maksu niin suuri, vai saavatko he elinkoron kotiin tullessaan?

— Ansio on useinkin hyvin kehno, — vastasi Bratt. — Alhainen päiväpalkka tai osuus saaliista, joka tuskin nousee pariin tuhanteen kruunuun. Ne varustukset, jotka pyyntimiehille annetaan mukaan, ovat jokseenkin alkeelliset. He asuvat usein ohuessa lautavajassa, missä on ylen ahdasta. Ruoka on myöskin hyvin puutteellista. Muutamasta tynnyristä kalanmätiä, jauhoja, ryynejä, herneitä, perunoita, voita, kahvia ja sokuria ja muutamasta laatikosta säilytettyjä kalapullia näiden miesten tulee elää melkein kokonainen vuosi.

— Kun ajattelemme, että heidän ainoana huvinaan voisi olla syödä jotakin hyvää ja että ainoa keino kerpukin ehkäisemiseksi on järkevä ruokajärjestys, sopiva sekoitus kaikkia ravintoaineita, voi heitä sääliä vieläkin enemmän. Mutta kuitenkin on sattunut, että pyyntimiesten, jotka ovat nähneet nälkää koko talven ja maltittomina odottaneet heitä kesän tullen noutavaa laivaa, on täytynyt jäädä tänne vielä kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi nälkään, puutteeseen ja toivottomuuteen, laivanisännistön välinpitämättömyyden vuoksi. Se on häpeäksi synnyinmaalleni, ja senkaltaisten vastuuttomien ja kovasydämisten ihmisten tulisi joutua lain kouriin.

— Minun luullakseni itse ilmanala täällä houkuttelee esille ihmisten huonoimmat ominaisuudet, — jatkoi Bratt, — mutta usein myöskin paraat. On esimerkkejä rohkeudesta ja uhrautuvaisuudesta, mutta napamaiden mieliala on melkein pahin kaikesta pahasta, mitä täällä on. Ihmisistä tulee riitaisia, häijyjä, velttoja ja kylmäkiskoisia. He väsyvät aina näkemään samoja kasvoja ja kuulemaan samoja ääniä, he suorastaan vihaavat toisiaan ja istuvat mieluummin tuvan ulkopuolella purevassa myrskyssä ja pakkasessa kuin sisällä tovereittensa seurassa. Ei mitään tapahdu, heidän ajatuksensa kiertävät yhä vain heidän omassa pikku maailmassaan, he ikävöivät yksinäisyyttä, mutta ovat kuitenkin sidotut yhteen kuin muinaisajan kaleeriorjat.

— Niin, mutta ajatelkaa, kuinka hyvä meidän on ollut, — sanoi Frida. — Siitä minun on kiittäminen teitä ja professoria. Muistatteko pitkiä talvi-iltoja, kun hän levitti eteemme koko Huippuvuorten luomishistorian? Kaksi kertaa maa on ollut meren alla, kahdesti se on jälleen kohonnut. Täällä on ollut troopillinen ilmasto, senjälkeen keskieurooppalainen, sitten se on ollut tuliperäisten ainemäärien peitossa ja nyt ovat suuret osat sisämaajäiden alla, jotka kenties vähitellen sulavat pois.

— Niin, nämä Huippuvuoret ovat omituinen maa, ja se kansa, jolle kunnia sen tieteellisestä löydöstä kuuluu, on lähinnä ruotsalaiset. De Geer, Thorell, A.E. Nordenskiöld ja Nathorst ovat ikiajoiksi liittäneet nimensä tämän maan historiaan. Pian 50 vuotta sitten ruotsalaiset alkoivat varustaa tieteellisiä retkikuntia näihin seutuihin, jotka siihen aikaan olivat yhtä villejä ja luoksepääsemättömiä kuin mikä tuntematon maanosa hyvänsä. Tiedemiesten mukana seurasi erikoistuntijoita kaikilta aloilta. Minä, joka itse olen hiukan eläintutkija, voin täysin käsittää sen tutkijanilon, jonka on täytynyt näissä miehissä syttyä, heidän tullessaan tähän napamaatutkimuksen klassilliseen maahan.

— Katsokaa esimerkiksi tuntureita, ne eivät ole sammaleen eivätkä puiden peittämiä, ne seisovat paljaina todistamassa luonnon mahtavista voimista. Katsokaa, kuinka kerrostumat tuolla tunturissa ovat siirtyneet! Täytyy olla voimaa käsitelläkseen näitä suunnattomia tunturimääriä sillä tavalla. Katsokaa, kuinka alemmat kerrostumat ovat siirtyneet satoja metrejä korkeammalle kuin päällimmäiset. Ja itse kivet kätkevät sellaisten eläinten ja kalojen pääkalloja, jotka ovat täällä eläneet miljoonia vuosia sitten, kun meret lainehtivat siinä, missä nyt seisomme. Tuon tunturin kovertaminen lienee veden työtä — mennään sinne, kenties löydämme sieltä makuupaikan.

Pitkin tunturia virtasi pieni koski, ensimäinen, minkä olivat tavanneet pitkällä vaelluksellaan. Se pulppusi ja kohisi ja antoi eloa ympäristölle.

Karhunpaisti tuli esille ja maistui erinomaiselta kylmän, kirkkaan veden ohella. Sitten he laahasivat makuusäkkinsä pieneen kallionkoloon ja vaipuivat ihan uupuneina uneen.

Seuraavana aamuna Frida heräsi siihen, että joku veti häntä käsivarresta. Se oli kettu, joka näytti tahtovan jakaa suuruksen heidän kanssaan. Frida kirkaisi, niin että Bratt heräsi ja kettu säikähtyneenä puikki tiehensä, ennenkuin kumpikaan sai unenpöpperössä pyssyä käteensä. Boy oli poissa jossakin vuorilla ja metsästi omin neuvoin. Sitten he saivat hiukan aamiaista ja jatkoivat rohkein mielin vaivaloista vaellustaan. He kulkivat kulkemistaan. Läpi lumikinosten, sateen ja sumun. Soista maata pitkin, joka heilahteli joka askeleella, oli erikoisen vaivaloista marssia.

Kaikkialla he näkivät poronjälkiä, mutta porot itse olivat tipotiessään. Mutta Bratt koetti elvyttää Fridaa kertomalla metsästysjuttuja Huippuvuorilta.

— Kun olin täällä ensi kertaa, ei ollut mikään taito ampua poroja. Ne lähestyivät ilman mitään pelkoa ja jos ampui yhtä, tulivat toiset lähemmäksi katsomaan, mitä oli tekeillä.

— Välistä ne ovat seuranneet ihmisten jäljessä pitkiä matkoja, ne kun eivät ole lainkaan arkoja. Huippuvuorten poro on pienempi kuin Skandinavian, kevyt ja siro. Sillä on paksu rasvakerros ihon alla, ja siitä se luultavasti elää pitkillä vaelluksillaan. On todistettu porojen vaeltaneen yli jään Novaja Semljasta Huippuvuorille — jotenkin pitkä kävely ilman ruokaa, eikö totta? Siitä me kaksi emme selviytyisi.

Frida koetti hymyillä. Hän oli kauhean väsynyt. Hänen jalkansa olivat haavaiset ja turvonneet. He olivat nyt vaeltaneet yhtä mittaa kuusitoista tuntia ja lähenivät Esker-laaksoa.

Vihdoinkin Bratt pysähtyi pienen solisevan puron reunalle. Raikas, kylmä vesi ja hiukan ruokaa antoi heille jälleen voimia.

Heitä piti yllä jännitys ja toivo tavata ihmisiä. Bratt tiesi, että ihan meren rannalla oli tupa, mutta oliko se asuttu vai tapaisivatko he vain neljä paljasta seinää ja aution rannan?

Pari tuntia nukuttuaan he kulkivat edelleen. He tapasivat nyt useampia lintuja. Muutamat taivaanvuohet vihelsivät alakuloisesti, parvi hanhia lenteli ilmassa, ne olivat Huippuvuorten hanhia, saaren kauneimpia lintuja. Muuan jäälokki nokki innokkaasti vanhaa, savesta esiinpistävää poronnahkaa. Hiukan sammaltakin alkoi näkyä, ja riemastuen he tervehtivät tätä koittavan kesän merkkiä.

— Meidän ei ainakaan tarvitse nähdä nälkää, — sanoi Bratt. — Täällä on runsaasti lintuja, kuten näette. Mutta sanokaa, eikö tuo ole tupa, minkä näemme tuolla?

— On se tupa… Savua nousee piipusta. Näen jonkun liikkuvan… Me olemme pelastetut!

Ja he juoksivat alaspäin läpi veden ja liejun, he unohtivat kaiken surun ja väsymyksen, ja köyhä tupa vieraine ihmisineen tuntui heistä viittovalta paratiisilta.

Mutta etäisyys oli suurempi kuin he olivat luulleet. Kirkkaassa, kevyessä ilmassa kaikki tuntuu olevan likempänä kuin itse asiassa on. Melkein mahdotonta on arvioida välimatkoja. Sattuu esimerkiksi, että tottuneet ampujat sovittavat tähtäimen sadalle metrille, vaikka etäisyys myöhemmin osoittautuu kaksinkertaiseksi.

Laakson läpi solui Sassen-joki hitaasti ja majesteetillisesti. Siinä ei ole mitään virtaa. Välistä se jakaantuu laajoiksi suistamoiksi ja kiemurtelee suurissa mutkissa läpi elottoman erämaanlaakson kuin mahtava käärme.

Laakson molemmin puolin kohoaa korkeita tuntureita. Ne ovat Colorado-vuoret ja Marmier-tunturi ja kauempana pohjoisessa näkyi Lusitania-tunturin lumipeitteinen otsa. Mutta tunturien seinämät suistuivat jyrkkinä ja synkkinä alas laaksoon. Niillä oli ihmeellisiä, fantastisia muotoja. Ne muistuttivat mahtavia ruumisarkkuja, joiden koristeina oli kuvioita kuvanveistäjän hillittömimmästä mielikuvituksesta.

Niin, täällä uinuivat Sassen-laakson jumalat.

Kivien ja moreenien välistä nousi esille sfinksimäisiä kivipäitä omituisine julmistuneine piirteineen. Ne kumartuivat laaksoa kohti. Joku näytti ojentelevan kaulaansa. Ketä ne muistuttivat? Eikö vain egyptiläisen auringonjumalan puolisoa, lehmäkorvaista jumalatarta Hatoria?

He pysähtyivät hetkeksi… Kauhea tunne valtasi heidät, tunkeutui hiljaisuuteen, laskeutui heihin kivettyneestä satumaailmasta, joka tuijotti heihin kuolleista, kaukokatseisista kivisilmistä…

Ja sitten he juoksivat, jääveden ja liejun roiskuessa, juoksivat, kompastuivat, luisuivat ja taas juoksivat kohti pientä tupaa, joka viittoi heille kaukana alhaalla Sassen-joen ulommaisessa suistamossa.

XXI.

PYYNTIMIESTEN LUONA.

He olivat joutuneet "Storstadin" vanhalle talvehtimistuvalle, jonka kaikki Jäävuonolla-kävijät hyvin tuntevat.

Savupiipusta nousi ohut, sininen savu, ja suuri, roteva mies, puettuna paksuun islantilaiseen mekkoon, istui oven sisäpuolella nylkemässä poroa.

Kahta pitkämatkaista vaeltajaa kohtasi tyypillinen pyyntikota.

Roskat ja siivottomuus suorastaan piirittivät pientä rakennusta. Ympäristö muistutti melkein kolera-hautuumaata, johon ei ole ehditty haudata kuolleita. Kaikenlaisia eläimiä lojui sekaisin, kettuja, jääkarhuja ja poroja. Niiden turkit oli nyljetty ja ne näyttivät surkeilta punaisessa nahattomuudessaan.

Ja näiden raatojen välissä oli kaikenkaltaista inhottavaa törkyä. Kaikki oli heitetty sikin sokin, säilykerasioita, ruukkujen sirpaleita, ruoanjätteitä, perunankuoria ja nahkaa. Ei edes terveydenhoitolautakunnan vähimmin innokas jäsen olisi voinut sietää tätä näkyä. Mutta omituisinta oli, että nämä elimelliset aineet eivät laisinkaan haisseet. Sillä mikään ei mätäne Huippuvuorilla. Jos ei olisi jääkarhuja eikä kettuja, muuttuisivat siellä kaikki ruumiit muumioiksi ilman ja tuulten kuivattamina. Liha kuivuu kiinni nikamiin, mutta mikään mätänemisbakteri ei ole siellä vielä tavannut edullisia elinehtoja, ei edes pyyntimiesten majojen ympärillä.

Frida katseli ihmeissään ympärilleen. Hän oli puolen vuoden kuluessa menettänyt hienouden tunteen eikä paljon välittänyt noesta ja liasta. Mutta tämä sekamelska kiusasi häntä kuitenkin aika lailla.

— Asuuko täällä todellakin ihmisiä? — kysyi hän puoliääneen.

— Sikoja, — vastasi Bratt yhtä hiljaa. — Sellaisia, joita syntyy vain isänmaani syrjäseuduilla. Köyhyys ja rasitukset ovat heidät luoneet kaltaisikseen. Intiaanitkin Parana-joella pitävät tavaransa paremmassa järjestyksessä kuin nämä pyyntimiehet. Kylmyys veltostuttaa heidät — kuten on meidänkin laita. Mutta se on kovaa kansaa. Sitkeämpää miestä ei löydy mistään ilmansuunnasta. — —

— Hyvää päivää, — sanoi Bratt tuvassa olevalle miehelle. Tällä oli hyvin tuuhea parta, ja hän katseli uteliaana, kun kaksi vierasta tuli hylkeennahkavaatteissaan eläinruumiitten yli, jotka lojuivat tuvan oven edessä.

— Päivää, — tervehti hän ystävällisesti osoittamatta suurempaa hämmästystä. — Teillä näkyy olevan Boy mukananne, — jatkoi hän. — Ruotsalainen lienee siis paleltunut kuoliaaksi tunturilla. Olipa sekin päähänpisto tallustella tänne yksinään.

— Löysimme hänen ruumiinsa noin neljännespenikulman päässä länteen
Fulmar-laaksosta, — sanoi Bratt.

Mies nyökkäsi. Hän raaputti tupakan piipustaan sangen hitaasti ja täytti sen jälleen karkealla tupakalla. Ihmiset oppivat olemaan hätäilemättä näin kaukana pohjoisessa.

— Niin, hänen veneensä on vielä tuolla rannalla, — lisäsi hän.

— Mitä se mies sanoo? — kysyi Frida hermostuneena.

— Kärsivällisyyttä, neiti! Nyt olemme norjalaisella alueella ja saamme mukautua maan tapoihin. Vaikkapa itse Jumalakin laskeutuisi pyyntimajaan, ei hän saisi muunlaista vastaanottoa. Esittely ei ole niin nopea täällä kuin Euroopassa. Täytyy mairitella ja puhella hetken aikaa, ennenkuin astuu kynnyksen yli.

— Me tulemme kaukaa, — jatkoi Bratt, kääntyen pyyntimiehen puoleen. — Tämä nuori nainen ja minä olemme ainoat pelastuneet suuresta matkailijalaivasta, joka teki haaksirikon viime kesänä…

Pyyntimies vilkastui äkkiä.

— Victoria? — kysyi hän.

— Niin, — vastasi Bratt.

— Ja te olette viettäneet talven…

— Agardh Bayssa.

— Sinä ja tuo nainen?

— Meitä oli neljä, mutta kaksi on kuollut.

— Ja koira?

— Se tuli luoksemme elokuun lopulla pohjoismyrskyn aikana.

Mies nyökkäsi jälleen.

— Te olette tervetulleet, — sanoi hän. — Tämä on Högstedin maja, ja minä olen Eilerts Antonsen Tromsöstä, toverini nimi on Lars, hän on ulkona kokemassa ansoja.

He astuivat majaan. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja pieni eteinen. Sisällä ei järjestys ollut myöskään parempi. Ilma oli tukahuttava haisten ruualle ja huonolle tupakalle. Esineet olivat yleensä siinä, minne ne kulloinkin oli heitetty. Kuppeja ja vateja oli pesemättöminä ympäri huonetta. Lattia oli täynnä lastuja ja eläinten nikamia, muutamia ketunnahkoja riippui kuivamassa, ja poronruumis roikkui matalan katon rajassa. Mutta kaikki nämä kauheat koristukset korvasi takan räiskyvä tuli. Vanhat ajopuut paukkuivat, ja liekit nuolivat miellyttävästi suurta rautapataa.

Pyyntimies leikkasi suuren palan poronlihaa ja pani sen ilman muuta pataan. Bratt otti repun selästään, laski molemmat makuusäkit leveälle penkille, etsi esille pari huopaa ja laittoi kuntoon mukavan makuusijan seuralaiselleen.

— Nyt saatte levätä, — sanoi hän. — Olette kai väsynyt.

Frida hymyili, mutta hänen kätensä vapisivat ja jalat tuskin jaksoivat häntä kannattaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa huuliltaan. Kylmä hiki nousi kalpealle otsalle ja kaunis pieni pää kumartui eteenpäin.

Bratt kiirehti esille ja sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet varovasti penkille ja laski hänet tilapäiselle vuoteelle.

— Sairas? — kysyi pyyntimies.

— Hän on rasittunut, — kuiskasi Bratt ja katseli hellästi kalpeita kasvoja, jotka puolittain peittyivät karhunnahkaan.

— Hyvin tehty, — sanoi Antonsen kuivasti.

— Hän on ensimäinen nainen, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki, — sanoi Bratt. — Hänen vertaistaan ei ole koko maailmassa. Hän kulki sitä tietä, jolla Martin Conway hankki itselleen maailmanmaineen, ja jota Charles Rabotin ei onnistunut kulkea… Kas, hän nukkuu jo, — kuiskasi hän. — Pikku Frida parka! Pian ovat huolesi lopussa. Pitkä, surullinen seikkailu on ohi ja sitten…

Hän huokasi ja nousi.

— Onko hän vaimosi? — kysyi Antonsen padan luota.

— Ei, — vastasi Bratt lyhyesti. — En tuntenut häntä ennestään.
Meidät paiskasi meri yhdessä maihin. Hän on Hampurista.

— Olen kuullut puhuttavan siitä haaksirikosta, — sanoi pyyntimies. — Pari hiihtäjää Green Harbourista oli täällä viime viikolla. "Victorian" hylkyä etsitään Sydkapista Staraschkiniin asti.

—- Me kuljimme pitkin itärannikkoa, — sanoi Bratt, — jouduimme sumuun ja ajoimme karille Ketunkuonon luona. Laiva halkesi kahtia. Neljä meistä ui maihin ja pääsi Agardh Bayn venäläiseen majaan. Siellä elimme talvikauden. Jääluotsi Nils Johnsenin tappoi jääkarhu.

— Jumala hänen sieluansa armahtakoon, — sanoi pyyntimies juhlallisesti. — Hän oli paras luotsi, mikä koskaan on jäissä kulkenut. Entä kolmas?

— Se oli ranskalainen professori. Hän putosi syvään jäävyöryn halkeamaan Edward-tunturilla.

Pyyntimies näytti miettivältä, silmäili nuorta norjalaista ja pani merkille sitkeän tarmon parrakkaissa kasvoissa, suonisen kaulan ja leveät ranteet.

— Sinä lienet hyvästä aineesta tehty, — sanoi hän. — Meistä ei moni olisi kestänyt sitä, mitä sinä olet tehnyt. Mutta nyt saat panna maata. Herätän sinut parin tunnin päästä, jos tahdot. Pane pitkällesi tuohon sänkyyn.

* * * * *

Jörgen Bratt heräsi muutamia tunteja myöhemmin. Hänet valtasi epämieluisa tunne, ja hän kohottautui sängystään ja hieroi silmiään.

Huoneeseen oli tullut leveäselkäinen, tumma mies ja seisoi kumartuneena nukkuvan paroonittaren puoleen.

Se oli omituinen olento. Hänellä oli suunnaton yläruumis ja kapeat, hiukan käyrät jalat. Kasvot olivat kellankalpeat, ja tukka riippui kuin karhea hevosenharja hartioilla.

Mustissa silmissä oli ilkeä, himokas ilme. Hänessä tuli esille puolilappalaisen ovela villiys, ja keltaiset, terävät hampaat loistivat mustan parransängen takaa kuin sudella, kun se syöksähtää hyppyyn.

Pöydällä seisoi puoliksi tyhjennetty pullo, ja huonon paloviinan haju täytti huoneen.

XXII.

ERÄMAAN PETO.

Bratt nousi pelästyneenä ja kuunteli. Hän kuuli Fridan syvän ja levollisen hengityksen.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli jalkeilla, ja lappalainen kääntyi häneen, päästäen murisevan äänen, mutta hymyili kunnioittavasti…

Mies oli niitä tyypillisiä sekarotuolentoja, joita tavataan kaikkialla rikosten historiassa. Hänen suuri rintakehänsä ja pitkät käsivartensa ilmaisivat suunnatonta voimaa. Se oli perintö joltakin pyyntimieheltä. Mutta leveät kasvot mongoolilaisine piirteineen puhuivat selvästi vaelluskansasta, joka uupumatta on laahustanut lakeuksien poikki.

Lars lappalaisella ei ollut hyvää mainetta. Hän ei tuntenut itseään turvalliseksi Norjassa, jossa lainvartijat eivät kärsineet hänen epäsäännöllisyyksiään, kun paloviina sekoitti hänen aivonsa. Hänen leveäteräinen veitsensä oli monesti saattanut hänet poliisin kanssa tekemisiin. Senvuoksi hän viihtyi parhaiten Huippuvuorilla. Hän oli kelpo pyyntimies, johon luonnonvoimat eivät pystyneet. Kun hän sai tavallisen annoksensa Norjan kuningaskunnan huonointa paloviinaa, oli hän tyytyväinen. Ja Lars oli tovereilleen avulias ja muutenkin hauska mies. Hän teki työnsä paremmin kuin useimmat muut, ja hänen voimansa olivat suunnattomat.

Hän hämmästyi aika lailla, kun kotiin tullessaan tapasi tuvassa kaksi vierasta. Antonsen oli käskenyt hänen antaa heidän nukkua tarpeekseen ja mennyt sitten ansoja kokemaan. Ja lappalaisen hämmästys oli muuttunut hurjaksi riemuksi, kun hän keksi, että penkillä makaava pikku olento olikin nainen — kaunis pieni Jumalan enkeli sysimustine kiharoineen.

Silloin Lars otti viimeisen pullonsa keltaiseksi maalatusta arkusta ja vahvisti metsäläishimojaan monella hyvällä ryypyllä. Hän hypisteli pitkää veistään ja tunsi polttavaa halua syöstä sen tuohon kiusalliseen mieheen, joka makasi sängyssä. Ja mitä enemmän paloviinaa solui hänen kurkustaan alas, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että Antonseninkin henki oli vaarassa, jos hän sekaantuisi toisen yksityisasioihin.

Mutta odottamatta hän keskeytyi näissä suloisissa, vaikka verisissä unelmissaan. Hänen edessään seisovalla kookkaalla nuorella miehellä oli katse, josta Lars ei pitänyt. Siinä seisoi valtias, kirottu vaalea germaani, hänen rotunsa vihollinen. Ja hän itse oli orja, halveksittu ja pilkattu…

— Ulos! — kuiskasi Bratt ja viittasi ovelle. Ja hänen asennossaan oli jotakin, mikä sai merilappalaisen leveän selän alistuvasti taipumaan. Hän nyökäytti päätään.

— Kyllä, kyllä, — sanoi hän ja meni hitaasti ulos. Mutta ovelta hän loi salaisen katseen nukkuvaan tyttöön, ja kaksi pitkää keltaista kulmahammasta loisti paksujen, sinipunaisten huulien välistä… Sitten hän sulki oven hiljaa jälkeensä.

Bratt huokasi helpotuksesta. Hän oli nukkunut kauemmin kuin oli aikonut, ja nälkä vaivasi häntä. Pöydällä oli kappale keitettyä poronlihaa. Hän jakoi sen kahteen osaan ja nautti kaikessa hiljaisuudessa oman osansa.

— Kukahan tuo epämiellyttävä vintiö on, jonka kanssa Antonsen asuu? — ajatteli hän. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään niin vastenmielistä kuin tämä liehutteleva, puolijuopunut orangutangi.

Tapansa mukaan hän etsi katseillaan pyssyänsä, jonka oli laskenut penkille. Se oli hävinnyt. Ja Fridan karhiini, jonka hän oli ripustanut naulaan, oli myös poissa.

Bratt kävi levottomaksi. Hän etsi kaikkialta, mutta ei löytänyt ampuma-aseita. Silloin hän kiiruhti ulos ja huusi koiraa. Kovaääninen haukunta vastasi hänelle vajasta, jossa pyyntimiehet säilyttivät nahkojaan… Boy oli sinne suljettu.

Hän kuuli hiipiviä askelia takanaan. Se oli lappalainen, ja nöyrä asento oli poissa. Hänen keltaiset kasvonsa olivat muuttuneet melkein kuparinruskeiksi, ja hänen mustia, pistäviä silmiään ympäröi veripunainen reunus. Hän asettui oven eteen.

Bratt kääntyi häntä vastaan.

—- Missä on Antonsen? — kysyi hän tyynesti.

— Poissa, kaukana poissa! — vastasi lappalainen ja osoitti laaksoon. Hänen äänensä oli intohimosta paksu ja hänen suuret, karvaiset nyrkkinsä avautuivat ja sulkeutuivat lakkaamatta. — Täällä komentaa Lappalais-Lars, — lisäsi hän omituisella falsettiäänellä. — Mene tiehesi, muuten tapan sinut kuin porsaan! Kirottu sikiö!

— Sinä olet juovuksissa, — sanoi Bratt ja astui pari askelta taaksepäin.

— Koira! — huusi lappalainen. — Katsele eläinruumiita ympärilläsi! Pian sinä makaat niiden joukossa. Minä nyljen sinusta valkoisen nahkasi, ja tuon naisesi minä…

Hän vaikeni.

Nuoren norjalaisen siniset silmät saivat uhkaavan loisteen. Niihin näkyi tulleen terästä, ja kaksi leveätä, terävää ryppyä ilmaantui nenän juurelle.

Lappalainen veti puukkonsa tupesta, otti sen hampaittensa väliin, riuhtasi päältään paksun poronnahkamekon ja heitti sen luotaan. Hän oli vyötäisiä myöten alasti.

Brattin kasvot kävivät kalpeammiksi. Hänen edessään ei ollut enää ihmisruumis, vaan jonkun muinaisajan eläimen muodoton, mahtava yläosa. Siinä oli tiheässä pitkiä, paksuja karvoja, jotka pistivät esille voimakkaasta rinnasta kuin villisian harjakset ja muodostivat kauluksen lyhyen kaulan ympärille. Pitkät käsivarret heiluivat edestakaisin kuin gorillan jäsenet, ja lihakset kiemurtelivat kuin paksut köydet karvapeitteen alla.

Lappalainen tarttui veitseensä ja ryntäsi vihollisensa kimppuun. Vimmatusti hän iski norjalaisen rintaa kohti, mutta huolimatta raskaasta ja epämukavasta puvustaan Brattin onnistui väistää kaikki iskut. Järkähtämättömän kylmäverisesti hän torjui ja keskitti kaiken harjoitetun taitonsa tätä eläintä vastaan, joka tavoitti häntä kauhealla teräskynnellään.

Lappalainen jäi seisomaan hengästyneenä ja hämmästyneenä norjalaisen nopeudesta ja voimasta… Sitten Bratt hyökkäsi hänen kimppuunsa, sai tartutuksi hänen kohotettuun oikeaan käteensä, taittoi taaksepäin hänen peukalonsa tunnetulla japanilaisella painiotteella, ja puukko putosi hänen kädestään. Bratt potkaisi sen jalallaan pois, mutta samassa hetkessä hän tunsi lappalaisen käsivarret vyötäisillään ja hänen hampaansa olkapäässään.

Se oli syleily, joka olisi tehnyt lopun melkein kenestä tahansa. Brattin kylkiluut ratisivat, tuntui kuin teräsrengasta kierrettäisiin hänen rintansa ympärille.

Bratt heittäytyi polvilleen, taivutti kätensä taaksepäin pään yli, sai otteen lappalaisen niskasta ja heitti tuon painavan ruumiin taaksepäin ylitsensä. Se heitto olisi ollut kunniaksi kenelle maailmanmestarille hyvänsä. Lappalainen menetti otteensa, ja Brattin ruumis mätkähti vastustajan rintaa vasten.

Nyt norjalainen nousi salamannopeasti… Majan ovelta kuului tuskanhuuto. Frida seisoi kalmankalpeana kynnyksellä.

— Päästäkää Boy ulos, jos voitte, — huusi Bratt hengästyneenä. —
Lyökää ovi sisään…

Hän ei ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin lappalainen taas oli hänen kimpussaan. Pitkät käsivarret kiertyivät hänen kaulalleen.

Mutta nyt oli Brattin vuoro. Hän suuntasi toisen rajun lyönnin toisensa jälkeen lappalaisen rinnan alle. Ne iskut olisivat tukkineet hengityksen keneltä hyvänsä, mutta erämaiden peto ei välittänyt niistä vähääkään.

Silloin norjalainen muutti menettelyään. Hän keskitti oikean raesateen iskuja vihollisensa päähän, leuan alle, ohimoihin, nenänjuureen. Jopa lappalainen horjui… Hänen päänsä oli hänen heikko kohtansa. Suusta valui verivaahtoa, ja hänen käsivartensa veltostuivat… Vielä yksi isku kaulan ja hartioiden väliin, ja kuin nuijalla lyöty härkä vaipui lappalainen maahan, solisluu murtuneena.

Mutta Brattkaan ei ollut paljoa paremmassa kunnossa. Hän ähki väsymyksestä. Pitkin vasenta käsivartta, johon oli osunut veitsen isku, näkyi kapea verijuova. Rintaa pakotti lappalaisen otteen jäljeltä, ja hänen kulmahampaansa olivat jättäneet syviä haavoja vasempaan hartiaan.

Bratt heittäytyi maahan ja sulki silmänsä. Hän ei nähnyt, että lappalainen laahautui veitsen luo ja hitaasti ryömi häntä kohti.

Silloin kuului äkkiä Boyn haukunta. Se oli päässyt irti, ja ulvoen samaan tapaan kuin sukulaisensa, napamaiden susi, se hyökkäsi karvaisen pedon kimppuun samassa silmänräpäyksessä, kun lappalainen kohotti vasenta kättään syöstäkseen veitsen Brattin kurkkuun.

Kamalasti rääkyen päästi lappalainen aseensa, ja Boyn hampaat uppoutuivat hänen hartiaansa.

Mutta Frida polvistui Brattin viereen ja otti hänen päänsä käsiensä väliin.

— Rakas, rakas ystävä, — sanoi hän hellästi, kyynelten valuessa pitkin poskia. — Minun ainoa, ainoa ystäväni koko maailmassa…

Bratt katsahti häneen ihmeissään.

— Ei minulta mitään puutu, — sanoi hän ja koetti hymyillä. — Mutta olen niin kauhean väsynyt. Tuo peto oli vähällä tukahuttaa minut. Voi, mikä tappelu…

Silloin Frida kumartui hänen ylitseen ja suuteli hänen kalpeata otsaansa.

XXIII.

TEMPPELITUNTURIN VARJOSSA.

Muutamia tunteja myöhemmin Antonsen tuli takaisin ja kauhistui kuullessaan, mitä oli tapahtunut.

— Se on kirotun paloviinan syy, — sanoi hän synkkänä. — Se on pyyntimiesten pahin vihollinen. Eikä Lars tarvitse paljoakaan, ennenkuin hän tulee hulluksi. Mutta en ymmärrä, kuinka sait hänet talttumaan. Meillä on tapana sanoa, että vahvempaa miestä ei ole napapiirin pohjoispuolella.

— Olen kyllä huomannut, että hän on väkevä, — vastasi Bratt hymyillen. — Koko ruumistani pakottaa hänen puristuksestaan. Ennemmin käyn sylipainiin jääkarhun kuin tuon toverisi kanssa. Hänellä ei olekaan käsiä, vaan pedon käpälät, ja ellen olisi musertanut hänen solisluutaan, en tosiaankaan tiedä, kuinka olisi käynyt. Lyönnit eivät häneen pystyneet.

— Nyt hän on säyseä, — sanoi pyyntimies. — Hän on sulkeutunut varastohuoneeseen ja peseytynyt koiranpuremien ja nyrkiniskujen jälkeen. Solisluun hän on asettanut paikoilleen. Niin, niin, Lars on kova mies! Hän haluaisi tietää, aiotko antaa hänet ilmi Tromsön poliisille.

— En, sanoi Bratt. — Nyt ollaan kuitit.

— Jaha, siinä tapauksessa hän pyysi sanomaan terveisiä ja kiittämään… Pyssynne ovat eteisen hyllyllä. Voitte nyt olla levolliset Larsin puolesta… Hän on laupias kuin lammas ja laulaa virsiä… Mutta aiotte kaiketi eteenpäin? Jää on auennut vuonosta ja ellen erehdy, voitte vuorokaudessa soutaa Advent Bayhin. Kap Bohemanin kohdalla on avovettä. Ruotsalaisen vene on tuolla rannalla. Se on suuri, merikelpoinen pursi, eikä kirkkaalla, tyynellä säällä ole siinä mitään hätää. Se lienee kotoisin Long Year Citystä.

— Kiitos, — sanoi Bratt. — Tahdomme päästä lähtemään niin pian kuin suinkin. Tunnen hyvin Jäävuonon ja osaan kyllä perille. Emmekö voisi kiskoa venettä jään reunalle ja lähteä siitä vesille?

— Ajattelen juuri samaa asiaa. Jos vedämme veneen Sassen-joen suulle, on teillä jokseenkin jäistä vapaata vettä pitkin Temppelitunturin sivua. Lahden itäpuolella kulkee kova virta. Ja jos tulee rajuilma, voitte soutaa Kap Bohemanin tai Kap Thordsenin suojaan. Molemmissa paikoissa on ihmisiä.

* * * * *

Frida istui vuonon rannalla karhiini käsissään ja katseli uneksien valoista, säteilevää maisemaa. Boy makasi hänen jalkojensa juuressa.

Jää ratisi ja paukkui. Kevään levottomuus tuntui levinneen jääröykkiöihin. Niissä huokasi ja puhkui, ja silloin tällöin muodostui leveitä halkeamia.

Kaukana vuonolla ajelehtivat jäälautat virran mukana, ja aurinko valaisi sieltä täältä näkyvää teräksenharmaata vettä. Ja suuren, merkillisen tunturin laidassa idässä näkyi leveä, harmaa vesijuova, joka leveni ja raivasi tietä kulkiessaan. Se oli Sassen-joki, joka lähetti haalean kevätvirtansa vuonon jääpanssariin ja tunkeutui voitollisesti perille.

Pikku paroonitar oli syvissä ajatuksissa. Hän oli tehnyt keksinnön. Tuntui siltä kuin hieno ja herkkä viulunsävel kevään orkesterista laulaisi hänen nuoressa mielessään… Niin, tämä ei ollut vain hänen elämänsä suurtapaus, se oli myöskin hänen sydämensä ihmeellinen seikkailu.

Ja hymyilevin silmin hän uneksi tulevaisuudestaan, kahdesta ihmisestä, jotka vaelsivat suruista, vaivoista ja kieltäymyksistä onnen pitkään, auringonpaisteiseen päivään.

— Rakas Boy, — kuiskasi hän, — me emme eroa. Me kolme, jotka olemme asuneet Ottamkowin majassa. Hän ei saa meitä jättää.

— Halloo!

Frida katsahti sinnepäin.

Ihan rannassa seisoi Bratt ja viittasi hänelle. Hän ja pyyntimies ahersivat ruskean veneen kimpussa, joka oli vaipunut soraan. He tyhjensivät siitä jääveden, vetivät sen jäälle ja alkoivat hitaasti laahata sitä jokea kohti.

Se oli raskas matka. Kesken kaikkea vene putosi jäihin, mutta vesi oli niin matalaa, ettei ollut erikoisen vaikea saada sitä ylös jälleen.

Ja puolta tuntia myöhemmin loiski vesi pienen veneen laitoja vastaan. Frida ja Boy astuivat veneeseen. Vähän vettä ja ruokavaroja sekä pieni raakapurje mastoineen otettiin mukaan. He sanoivat jäähyväiset reippaalle pyyntimiehelle ja Bratt tarttui airoihin, soutaen ulospäin pitkin, voimakkain vedoin. Oli ihana, tyyni päivä.

Aurinko loisti yli leveän, valkoisenharmaan tunturiröykkiön heidän edessään. Taivaanvuohet vihelsivät rannikolla ja ruokit sukelsivat pää edellä veteen veneen kokan edessä.

— Kuinka ihanaa täällä on, — sanoi Frida ja hengitti raikasta, leutoa ilmaa täysin vedoin. — Tämä on ainakin parempaa kuin soudella sunnuntaiaamuna pitkin Elbeä, päässä olkihattu, jalassa läpikuultavat sukat ja yllä valkoista musliinia. Ajatelkaa, kun nyt tulemme takaisin sivistyksen maihin, kuinka nautimme kunnollisista vaatteista! Ja hyvästä ruuasta — ja musiikista! Mutta katsokaa — tuollahan on oikeat urut tunturin jyrkänteellä, urut torvineen ja koristuksineen.

— Niin, se on Huippuvuorten merkillisimpiä vuoria, — sanoi Bratt. — Sitä ei sanota Temppelitunturiksi tyhjänpäiten. Saatte havaita tuhansia omituisia vivahduksia tällä tunturinrinteellä. Missään ihmiskäden rakentamassa temppelissä ei ole niin paljon ylevyyttä ja hartautta kuin tässä luonnon omituisessa rakennustaiteellisessa oikussa. Pitkin juovaisia etusivuja näemme kaikkialla komeroita goottilaisine kaarineen.

— Ja katsokaa tuonne, — huudahti tyttö ihastuneena. — Komeroiden sisässä näyttää olevan jättiläismäisiä muistopatsaita, vääristyneitä fantastisia olentoja, puoliksi eläimiä, puoliksi ihmisiä. Ne muistuttavat tarueläimiä Notre Dame-kirkossa Pariisissa. Ja tuolta astelee itse Neitsyt Maria esille pääovesta.

— Ja tuolla seisoo assyrialainen kuningas sotavaunuissaan, — jatkoi
Bratt innokkaasti. — Koko tunturi on vain fantastista taidehistoriaa.
Pari vuotta sitten hiihdin sen huipun yli — se oli yhtämittaista
leveätä ylänköä, yksitoikkoisuuden erämaata.

— Te näytte tietävän ja tuntevan ihan kaikki, — sanoi Frida.

— Kaikki enkä mitään, — vastasi Bratt. — Minulla on aina ollut huono onni. Kolme vuotta sitten olin löytää kultasuonen Stuart-alueella, British Columbian rajalla. Mutta kuinka olikaan, joku maankiertäjä ehti iskeä siihen paalunsa pari tuntia ennen tuloani. Ei, minulla ei ole koskaan ollut onnea mukanani. Koulussa minua sanottiin kovan onnen linnuksi. Ainoastaan kerran…

— Ja milloin se tapahtui?

— Agardh Bayssa, — kuului epäröivä vastaus, — kun minulla oli onni saavuttaa teidän ystävyytenne.

Frida tunsi punastuvansa, ja Bratt veti airoilla niin, että vesi kohisi kokassa.

Pyyntimies oli oikeassa. Vuonon itäreunalla kulki voimakas virta, mikä oli puhdistanut kulkuväylän. Silloin tällöin vene töyttäsi pieniin jäälauttoihin, mutta muuten ei ollut mitään hätää. Tunti kului toisensa jälkeen, mutta Brattissa ei ilmennyt väsymyksen merkkiäkään. Hänen kädelleen tippui hiukan verta käsivarteen osuneesta veitseniskusta, mutta sellaiset mitättömyydet eivät tuntuneet häntä häiritsevän. Myöhään iltapäivällä he saapuivat Kap Bohemaniin. Vuono oli vapaa ulospäin, mutta Advent Bay oli vielä jään tukkima.

Kevyt pohjatuuli röyhelsi merta, ja Bratt päätti näin suotuisissa oloissa suunnata matkan Green Harbouriin. Hän nosti raakapurjeen, ja pikku alus hyppeli pitkin avaraa vuonoa.

— Tuolla puolen ovat Huippuvuorten suuret hiilialueet, — sanoi Bratt. — Siellä on hiiltä kaikissa muodoissa ja lajeissa, suuria suonia kulkee syvälle tunturien seiniin. Kun Euroopan hiilikaivokset ovat tyhjennetyt, on Huippuvuorilla vielä pitkäksi ajaksi. Siitä ei ole kovinkaan monta vuotta, kun ajatus hiilikaivoksen perustamisesta tänne tuntui hurjalta, fantastiselta unelta. Mutta se on muuttunut todellisuudeksi. Nyt täällä asuu monta sataa miestä kesät talvet. Tuolla ahtaan vuonon rannalla on kaksi pientä kaupunkia, Advent City ja Long Year City.

— Kaupunkeja? — ihmetteli Frida.

— Niin, mutta ei erikoisen komeita. Niissä on parikymmentä hirsimajaa hiilityömiehiä varten, mutta heidän on siellä hyvä olla ja he hakkaavat noin 10,000 tonnia hiiltä tunturista joka vuosi. Heillä ei ole oikeastaan mitään valittamista. Ansio on hyvä, heillä on omat kauppapuodit, mistä saavat ostaa hiukan ylimääräistä — vähän ylellisyydentapaista kotitarpeiksi — ja oma leipomo. Harvoin kuulee puhuttavan kuolemantapauksista heidän keskuudessaan eikä koskaan kerpukista tai vilustumistaudeista. Omituista kyllä, nämä pienet yhteiskunnat ovat ulkopuolella lain suojaa.

— Mistä se johtuu? — kysyi Frida hämmästyneenä.

— Ollaanhan nyt Huippuvuorilla, — vastasi Bratt, — jotka ovat napamaaluonnon suuri ulkoilmamuseo, isännätön maa. Täällä matkailijat voivat tappaa viimeisetkin porot ja hävittää linnut. Mikään rauhoituslaki ei ulotu tänne. Täällä on kullakin pienellä hiilikaivoksella oma lainkäyttönsä. Tämä on kuin Klondyke, ennenkuin laki ulottui sinne, valtavan iso takamaa seikkailijoille ja keinottelijoille.

— Kenelle Huippuvuoret joutuvat? — kysyi Frida leikkisästi. — Italia otti Tripoliksen. Miksi Norja ei ota Huippuvuoria?

Bratt nauroi.

— On niin paljon maita, joilla on tavallaan oikeuksia Huippuvuoriin. Hollanti on keksinyt tämän maan ja harjoittanut täällä valaanpyyntiä suuressa mittakaavassa. Englanti samaten, ja eräs englantilais-norjalainen toiminimi koetti ensiksi jättää tänne hiilityömiehiään talveksikin. Venäjä on koettanut asuttaa maata, ja sen pyyntimiehet ovat viettäneet täällä useita vuosia. Ruotsi saa kunnian maan tieteellisestä tutkimisesta, ja Amerika on pistellyt omistuspaalujaan Jäävuonon jokaiseen lahteen. Ja mitä Norjaan tulee, olemme nykyään melkein yksinämme saaneet kehittää Huippuvuorten mahdollisuuksia. Me olemme pystyttäneet langattoman sähkölennättimen Green Harbouriin ja joka vuosi lähetämme tänne suuria pyyntilaivueita. Siinä teillä on Huippuvuorten nykyinen asema. Kaikilla on osuuksia saareen. Kukaan ei sitä omista. Se on seikkailujen ja seikkailijoiden saari, Euroopan suuri, rauhoittamaton yhteismaa.

— Entä Saksa? Eikö sillä ole mitään ansioita Huippuvuorten suhteen? — kysyi paroonitar.

— Kyllä, — vastasi Bratt hymyillen. — Yksi sen tyttäristä oli ensimäinen nainen, joka talvehti Jäävuonolla ja kulki saaren poikki idästä länteen.

Hän vaikeni äkkiä. Tuuli oli hiukan kiihtynyt, ja pieni purje kiristyi kuin ilmapallo. Tiheitä pilviä liukui auringon ohi, ja kylmä, siniharmaa sumu nousi heidän takaansa.

— Mitä se on? — kysyi Frida.

— Saamme lumiusvan, — vastasi Bratt.

— Onko se vaarallinen?

Bratt kohautti hartioitaan.

— Kun olemme selvinneet niin monesta pulmasta, niin tulemme kai toimeen tämänkin kerran, — sanoi hän. — Jos käy oikein hullusti, voimme nousta jossakin maihin ja ryömiä makuusäkkeihimme.

Mutta heidän takanaan kasvoivat lyijynharmaat pilvet, ne loivat synkän tunnelman ja muutamia tunteja myöhemmin satelivat ensimäiset, raskaat, vetiset lumihiutaleet hauraaseen veneeseen.

Jörgen Bratt laski purjeet ja tarttui airoihin.

— Kovan onnen lintu, — mutisi hän. Sitten hän souti tuulen suuntaan, valkoisen lumipyryn riehuessa heidän ympärillään.

XXIV.

LANGATON SÄHKÖLENNÄTINASEMA.

Osastonjohtaja Green Harbourin langattomalla sähkölennätinasemalla istui työhuoneessaan ja odotti yhdistämistä Ingön asemalle.

Lumimyrsky oli kestänyt kaksi päivää ja koko ajan oli ollut mahdoton saada langattomista aalloista selvää. Nyt oli taas kirkasta, mutta hänen ei ollut kuitenkaan onnistunut lähettää tärkeätä tiedonantoa, että Bell-salmi ja Jäävuono olivat jäistä vapaat.

Hammerfestissä odotteli kokonainen laivasto tätä sähkösanomaa. Muun mukana saksalainen torpeedonhävittäjä, joka keisarin omasta käskystä oli lähetetty sinne saapuakseen mahdollisimman pian Huippuvuorille. Sillä oli mukanaan pelastusretkikunta, jonka tuli tutkia kaikki rannikot mahdollisesti löytääkseen jonkun henkiinjääneen kadonneesta matkailijalaivasta Victoriasta.

Osastonpäällikkö hypisteli hermostuneena Marconikoneita ja loi tutkivan silmäyksen pitkään mastoon, joka seisoi korkealla niemekkeellä Kap Staraschkinin yläpuolella kuin valpas uskollinen etuvahti kohti avaraa maailmaa.

Oli yö, mutta nuori telegrafisti ei jättänyt paikkaansa, ja valo hänen akkunoistaan heitti heikon kajastuksen kalpeaan hämärään, joka saarsi pientä satamapaikkaa Jäävuonon ulkoreunalla.

Hän nousi äkkiä. Eikö kuulunut koiran ulvontaa kaukaa?

Hän kuunteli, mutta ääni vaimeni. Ja nuori mies vaipui jälleen unelmiinsa. Kuinka hän kaipasikaan uusia ihmisiä, uusia kasvoja, uusia kirjoja. Heidän oli oikeastaan hyvä olla, sikäläisten kahdenkymmenen miehen. Hyvät asunnot, hyvät uunit ja hyvä ruoka. Ja kokonainen pieni kirjasto. Mutta kuitenkin… Täällä hän oli tavallaan elävänä haudattu, kaukana kaikesta elämästä ja kaikista tapahtumista, kahlehdittu ihmislaumaan, joka astui toistensa varpaille ja viihtyi huonosti toistensa seurassa.

Telegrafisti hypähti pystyyn. Joku eläin raapi ulko-ovea, ensin hiljaa, sitten hiukan kovemmin. Hän kuunteli jälleen, ja hänen korviinsa kuului ähkimistä.

Hän meni eteiseen ja katsoi akkunasta. Suuri, valkea koira seisoi pää riipuksissa raapimassa ovea. Telegrafisti avasi heti, ja huoneeseen hoippui mahtava eskimolaiskoira. Sen pää oli kääntynyt taaksepäin, ikäänkuin se tahtoisi kiinnittää miehen huomiota johonkin, mikä oli ulkona.

Ja kas — mäkeä ylöspäin astui hoippuen kookas mies raskas taakka käsivarrella. Hän hoiperteli sinne tänne kuin juopunut. Hän kaatui ja nousi jälleen, mutta ei ääntäkään tullut hänen huuliltaan. Hän näytti unissakävijältä, joka sokeasti kulki kohti kaukaista valoa.

— Kuka siellä on? — kysyi telegrafisti.

Mutta mies ei vastannut. Hän hoiperteli valopiiriin, kompastui kynnykseen, nousi ähkien päästämättä taakkaansa, työnsi hämmästyneen telegrafistin syrjään, kulki huoneesta huoneeseen ja löysi sisimmästä sängyn, jolle hän varovasti laski sylissään kantamansa hylkeennahkamytyn.

Silloin telegrafisti näki, että mytty olikin nukkuva nainen. Hän oli nähnyt paljon ihmeellistä Huippuvuorilla, mutta tämä vei kaikesta voiton. Kookas mies nojasi seinää vasten. Kalmankalpeat kasvot ja tuuhea parta ilmaisivat pitkäaikaista kärsimystä ja monia vaivoja. Miehen kädet vapisivat, hänen jalkansa pettivät hänen allaan. Hän luhistui kokoon ja kaatui raskaasti huoaten vuoteen eteen. Ja koira laskeutui muristen hänen viereensä. Mutta hetkeä myöhemmin koiran pää vaipui etukäpälille. Se nukkui.

— Kuta te olette? — kysyi telegrafisti.

Lopen uupunut mies kohosi toisen kätensä varaan. Telegrafisti kumartui hänen puoleensa.

— Ajelehtineet veneessä kolme päivää, — mutisi hän heikolla äänellä.
— Nukkumatta… luonut veneestä vettä ja soutanut… ihan uupunut…
Antakaa meidän nukkua… Kauan…

— Mistä tulette?

Mies teki kärsimättömän liikkeen.

— "Victoria", — kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

Telegrafisti hätkähti. — Onko teitä useampia? — kysyi hän.

— Me olemme ainoat… Laiva upposi Agardh Bayssa… Kaikki hukkuivat… Ah, antakaa minun Herran nimessä nukkua…

Mutta telegrafistin uteliaisuus oli säälimätön.

— Sananen vielä, — sanoi hän. — Sitten en enää kauempaa kiusaa teitä, sähkötän apua ja tahtoisin senvuoksi tietää…

— Paroonitar Frida von Heffner ja Jörgen Bratt, — kuiskasi mies koneellisesti.

— Ah, mikä uutinen, — mutisi telegrafisti itsekseen, pani tyynyn nukkuvan miehen pään alle ja levitti huopapeitteen sängyssä olevan naisen yli. Heti senjälkeen hän huomasi kolmen nääntyneen olennon vaipuneen sikeään uneen.

Ja kun päivänsarastuksen ensimäiset säteet hivelivät pientä valaanpyyntiasemaa, lähettivät langattomat aallot sen viestin, että Jäävuonossa on avovettä ja että ainoat eloonjääneet "Victoriasta" olivat kurjassa tilassa saapuneet Green Harbouriin. Muutamaa tuntia myöhemmin höyrysi saksalainen torpeedonhävittäjä Blücher 32 solmun vauhdilla ulos Hammerfestin satamasta. Laivalla oli myös kenraaliluutnantti von Heffner, onnellinen isä, joka kyyneleet silmissä kiitti kaitselmusta lapsensa pelastuksesta. — —

Haaksirikkoiset saivat erinomaista hoitoa. Aseman ainoa nainen, joka johti taloutta, hoivasi Fridaa paraimmalla tavalla, ja osastonpäällikkö luovutti oman sänkynsä Brattille. Pitkän, vahvistavan unen jälkeen ja levättyään päivän he olivat jälleen jalkeilla, ja tuntia myöhemmin kuului Blücherin höyrypillin ääni Green Harbourin hiilitunturien välistä. He istuivat aamiaispöydässä, kun telegrafisti tuli huoneeseen ilosta loistavana.

— Nyt tulee pitkämatkaisia vieraita, — sanoi hän. — Saksalainen torpeedonhävittäjä on ankkuroinut satamaan ja vene laskettu vesille. Se on jo sillan luona. Teidän isänne on tullut teitä noutamaan, — lisäsi hän saksaksi paroonittarelle.

Frida katseli häneen hämmentyneenä. Hän saattoi tuskin uskoa korviaan.

— Isä? —- kysyi hän. Telegrafisti nyökkäsi.

— Isä — ah, isä — rakas, kiltti, herttainen isäni, — huudahti Frida, kyynelten sumentaessa hänen silmiänsä. — Ah vihdoinkin, vihdoinkin… Missä hän on?

Ulkoa kuului raskaita askeleita, ja sisään astui sotilaspukuinen mies, jolla oli suuret viikset ja lempeät, surulliset silmät. Hän katseli maltitonna ympärilleen.

— Missä on tyttäreni? — kysyi hän telegrafistilta värisevällä äänellä.

— Voi, isä — etkö enää tunne minua? — Olenhan minä sinun oma pikku tyttösi…

Kenraali von Heffner vavahti. Tuo pieni nainen, nokisessa hylkeennahkapuvussa, joka oli likainen, revennyt ja pahasti kulunut, oliko se hänen Fridansa? Kyllä, se oli hänen äänensä, hänen lämpimät, pirteät silmänsä.

Vanha kenraali heitti päästään sotilaslakkinsa, levitti sylinsä ja nosti tyttärensä käsivarsilleen sanomattoman hellästi. Hän itki ja nauroi samalla kertaa… Rohkea soturi oli kuin lapsi, ja hän hyppeli matalassa tuvassa pitäen tytärtään sylissään.

— Pikku, rakas hylje, — sanoi hän. — Kiitoksia, että tulit takaisin isäsi luo. Etkö näe, että tukkani on käynyt harmaaksi surusta ja kaipuusta!

— Voi, sinä hyvä, rakas vanha karhu, — kuiskasi Frida hellästi. — Nyt ovat kaikki kärsimykset lopussa… Katsoppa käsiäni, eivätkö ne ole rumat ja paleltuneet, enkä ole pessyt itseäni puoleen vuoteen.

Kenraali nauroi.

— Se ei ole ainakaan pilannut hyvää mielialaasi, — sanoi hän iloisesti. — Mutta nyt saat riisua hylkeennahkasi. Minulla on mukanani kokonainen matka-arkku sinulle ja oma vaatevarastoni on saattajasi käytettävänä. Nyt juuri kannetaan tänne tavaroita. Mutta missä on Bratt — sehän oli hänen nimensä?

Frida katsoi ihmeissään ympärilleen. He olivat kahden kesken.

— Rakas isä, — sanoi hän. — Meitä oli neljä ihmistä, kun pelastuimme "Victorian" hylystä. Koko talven elimme yhdessä Agardh Bayssa. Niin hienoja ja jaloja miehiä ei ole koskaan ollut pitämässä huolta yksinäisestä, turvattomasta naisesta. Kaksi heistä on kuollut. Mutta Jörgen Bratt pelasti minun henkeni, ei yhden, vaan sadat kerrat. Hän piti rohkeuttani yllä. Hän raatoi meidän kaikkien puolesta. Hänen vertaistaan ei ole olemassa, isä. Ja minä olen hänelle velkaa enemmän kuin elämäni. Hän opetti minut uskomaan kaikkeen, mikä antaa naiselle hädän hetkenä kunnioitusta itseään kohtaan. Sinä et tiedä, kuinka kelvolliseksi minä olen tullut, vahvaksi ja karaistuneeksi… Hän ei ole koskaan puhunut minulle rakkaudesta, mutta tunnen, etten koskaan voi hänestä erota… Ah, isä, hän on oikein sinun mielesi mukainen mies.

— No, no! — sanoi kenraali. — Kyllä minä tunnen sinut, pikku Fridchen, sinun tahtosi on vahvempi kuin Ehrenbreitstein, ja jos tahdot miehen, niin saat Jumalan nimessä hänet ottaa.

— Minä en tiedä, huoliiko hän minusta, — sanoi Frida epätietoisena. — Hän ei kenties pidä minusta näissä rumissa housuissa. Mutta kun olen peseytynyt ja kähertänyt tukkani ja saanut ylleni oikein kauniin puvun…

— Maltappas, — sanoi kenraali. — Kukapa voisi sinua vastustaa… Mutta katso, tuolta tulevat matka-arkut ja Punaisen ristin sisar, joka auttaa sinua. Minä pidän huolta ystäväsi ulkoasusta. Kahden tunnin kuluttua syömme päivällistä Blücherillä, ja sitten alkaa matka kotiin rakkaaseen Hampuriimme. — — —

Samana iltana torpeedonhävittäjä jätti Green Harbourin. Kannella istuivat nuori mies ja nuori nainen käsi kädessä ja näkivät Horn-salmen vuorenhuippujen katoavan mereen. Kalpeina ja väsyneinä he nojautuivat toisiinsa, auringon kastaessa punaista levyään aaltoihin. He muistelivat sitä maailmaa, jonka olivat jättäneet — omituista, synkkää ja kieroa maailmaa, jossa elämä keskittyy lyhyeen kesään ja kuolema riehuu pitkänä talvena.

Heidän mieliinsä palasivat raskaat päivät Ottamkovin tuvassa. He näkivät jääluotsin istuvan hylkeennahkoja neulomassa, he kuulivat professori Marmontin iloisen naurun.

Mutta Boy ryömi kokoon heidän jalkainsa juuressa. Se tunsi itsensä kylläiseksi ja turvalliseksi. Kevein mielin se näki synnyinmaansa häviävän. Nyt olivat kieltäymyksen ja puutteen päivät päättyneet. Sen ei enää tarvitsisi elää vanhalla kuivatulla kalalla ja huonoilla koirakorpuilla.

Kyllä se nyt tajusi, kuinka oli laita, se näki sen valtijattarensa silmistä. Nyt kuljettiin eteenpäin onnea kohti. Yön kova todellisuus oli häipynyt, ja päivän kaunis satu koitti.