The Project Gutenberg eBook of Hirvenhovissa: Kertomus, by Elisabeth Maria Beskow

Kartanon pitkän päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoa heijastaen.

Nuori nainen, Elisa Spitzenholdt, tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusia varpusille, jotka heti lensivät parvihin hänen ympärilleen. Hänen ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta, joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain joka herätti sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullut panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'in olennossa oli jotain nuorekasta mutta samalla kypsynyttä ja sellaisena hän viehätti.

Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein rohkenivat syödä hänen käsistään.

Kun tyttönen oli jakanut heille kaikki, katselivat lintuset häntä päät kallellaan helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivat lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:

"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."

Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut. Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni varpunen sen heti ahmien sieppasi.

Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes se itsestään lentäisi tiehensä, hän ei mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän edelleen toiselle puolelle pihaa.

Suurimman alan Hirvenhovin tilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta ja runollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uursihe seudun läpi, on metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juoksee joki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskeumaan järveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen, lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästi kaislikossa sohisten. Mutta maltappas! Jahka joki joutuu kappaleen matkaa metsään, niin jopa muuttuu se ihan toisellaiseksi. Tuuli, joka humisee metsän puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet, jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sitä tajuamaan, että maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.

Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa. Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät, yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.

Ja sitä kuuntelevat rannan puut, jotkut kumartuneena veden pintaa kohden. Mutta taivaan kuvaa ne eivät saata selvästi nähdä, ei edes siinäkään, missä joen vesi pettävän tyynenä soljuu eteenpäin vaahtopäistä syöksyä valmistellen. Koski on kaivaunut niin syvälle ja puut itsekin osaltaan varjoavat taivasta näkymästä. Mutta toisinaan pääsee niiden oksien välitse taivas vilahtamaan ja katselemaan syvyyden kuvastimeen. Silloin joki muistelee lapsuutensa aikoja, jolloin se kulki hymyilevien pelto- ja niittyseutujen läpi ja näitä muistellen se entistään syvemmällä sävelellä laulaa kaihonsa julki. Takaisin se ei voi kääntyä, se rientelee vaan yhä yltyvällä vauhdilla eteenpäin päämäärää kohden, aavistuksissa kangastavan järven helmaan, missä se kerran saa kuvastella taivasta, kirkkaammin, laajemmin ja puhtaammin kuin milloinkaan lapsuutensa niittymaiden keskellä.

Elisa kulki porrasta pitkin yli joen. Tämä oli Hirvenhovin puutarhan ohi ennätettyään jo alkanut kiiruhtaa vauhtiansa. Rannan toisella puolella oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.

Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt täyteen valtaansa. Tuuli puhaltaessaan puitten lehvistössä pudotteli kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan kulki avopäin. Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä hehkuva ja puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseysi.

Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.

Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu kaikellaisista ryysyistä.

Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa hänelle tilastaan.

Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä vasta oli sairashuone!

Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota viimeksi mainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa. Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden, että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.

Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää ja huomasi asiat huonommiksi, kuin olisi saattanut aavistaakaan.

Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki seljälleen eläimille, jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo, joka äsken näytti puolikuolleelta, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona, ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa oven. Sitte hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta taltulttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta neuvoksi, kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan erityisen kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga vaikeni ja rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt yhtäkään Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton vastustaa tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi suurinta tahdon lujuutta; samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy. Mummo ymmärsi, että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin niin kauvan, kun hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin, että Elisa avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli sytytettiin ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän ruuan puolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjäksi. Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada auki. Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. Ne tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä oven että ikkunan ja laapusteli takasin vuoteelle. Mutta silloin jo olivatkin voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa porsaalle, joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky tärisi. Kovin kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, mutta vähätpä siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen ympärillään. Hän ei enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, miten siisti tupa nyt oli. Huh, hänen oli vilu!

Kotiin mennessään kulki Elisa kartanon viljelysmaitten ohitse vievää tietä. Hän tapasi niittomiehet työssä. Eivät he kiirettä pitäneet, vaikka olikin kesän kerkein aika. Elisan mennessä ohi sivastiin lakit päästä ja käytiin vähän rivakammin työhön kiinni. Hän kysyi työvoutia ja sai kuulla, ettei tämä vielä ollut saapunut. Väki oli ominpäin jakanut työn keskenänsä.

"Kyllähän se on totta", myönsi vouti, "mutta asia on niin, että satuin vähän liiaksi nukkumaan. Oikein aika lailla sai akka ravistella minua ennen kuin heräsin."

Elisan vakavassa katseessa saattoi pikemmin huomata surua ja huolta voudin tilasta, kuin mielipahaa huolimattomuudesta, millä hän työnsä hoiti. Sen vouti huojennuksekseen huomasi, ja hänet valtasi hetkellinen jalomielisyys:

"Kas niin! Elisa-neiti se tuntee ihmissydämen. Päästyäni kerran viinanmakuun olen niinkuin vanha purjealus, joka kuivalla maalla hataraksi ravistuneena taas työnnetään vesille. Katsokaa, niin oli entisen luotsivanhimmankin laita, joka…"

"Kyllä tiedän", vastasi Elisa, jolla ei ollut viipymiseen aikaa, "sen jutun olen kuullut. Mutta, Andersson, olkaa hyvä ja lähettäkää joku mies Hanninkylän metsään vanhan Ingan mökille. Hän makaa sairaana eikä jaksa itse hoitaa sikojaan ja lampaitaan. Ne olisi kuljetettavat kartanolle ja siellä hoidettavat Ingan varalle. Pitäkää huolta siitä, että se tapahtuu mahdollisimman pian."

"Ja ehkä teidän Riitta voisi käydä pitämässä mummoa vähän silmällä sekä siistimässä hänen tupaansa?"

"En tiedä ketään muuta, mutta — ehk'eivät olekkaan Riitan touhut niin tärkeitä. Saattaa hän mennä."

"Tuossa tuokiossa", vastasi vouti ja lähti edelleen kulkemaan niin vitkaan, ett'ei Elisalla ollut toivoakaan lupauksen pikaisesta täyttymisestä.

Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta jo olivat hopealla sirotettuja. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänen kasvoihinsa muutaman ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsa muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloin ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänen luonteelleen vallan vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin tilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkäänä originalina.

Aamiaiskellon soitua hän nyt astui saliin, itseensä ja koko maailmaan tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksensa ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.

Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan läsnäollessakaan ymmärtänyt ottaa arvostaan vaarin. Hänen vieressään seisoi näet nuori maisteri Sven Riise, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.

Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksimisesta kääntyi majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla tavalla:

"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän pitää meidät kaikki pelon ja vapistuksen vallassa, olemalla nimittäin itse hyvä kuin enkeli."

Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksianovaisen näköisenä katsahti hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.

"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti majuri silmäillen kahta tyhjää sijaa pöydän ääressä.

"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen jo aikoja sitten olen huomannut", vastasi majuri huolettomasti.

Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi nauramaan ja jatkoi:

"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei laskettele kukaan laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tähän tuli; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän maita kyntelisi yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu', kuten sattuvasti sanotaan."

"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kait hänen saada ero", arveli maisteri.

"Kai pitäisi", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet erottaa? Minä ainakaan en raatsi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä kuolee. Ja pysyköön, en minä siitä pahoittele. Meillä on toisinaan hyvin hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen kaskujaan. 'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, ja ainakin on johtajalla se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut tavallista tiheämmin työmailla käymään."

"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.

"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan näköiseksi.

"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa nykyistä elämäntapaansa".

"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä vaivasi yleensä kaikellaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.

"Hän on ruvennut aivan juomaan, Isä. Ehkä hänelle olisi apua siitä, että asettaisit raittiuden hänelle virassa pysymisen ehdoksi."

"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma kynnyksesi, ukkoseni'."

"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli juopotellut."

"Hui, miten saatoitkaan nousta niin keskellä yötä?" kuului ääni Elisan takana. Puhuja oli Kristian veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa. Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa siellä eikä muualla.

"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa sairaana."

"Kiitos, se häntä virkistää. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa hän oli tavannut mummon.

"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitte joko kultaa ja kunniaa tai lokaa ja porsaita."

"Mutta, jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa tapauksissa eroaminen", sanoi Elisa.

"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee. Älä rupea sinä kuoleman ammatissa hutiloimaan", sanoi majuri ja heitteli muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat kärkkymässä kummallakin puolella pöytää.

"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että hänen tupansa puhdistan", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton elää."

"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."

"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kasvatusta tarvitsee kansa. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta", lausui Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.

Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.

"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"

"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen kaunopuheiset kielet", sanoi Elisa.

"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."

"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."

"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."

Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tätistäkin.

Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu niin suurella myötätuntoisuudella, kuin hän luuli voivansa vaatia. Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaiket kipunsa, jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoeli kaikista kivuista, jotka hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto se vasta oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.

"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan, että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon kukaan kestä."

"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa tähden."

"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".

"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset", vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.

Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu, ulkonevine olkapäineen, erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta ruumiinrakenteestaan.

Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että hänen naisellisen lempeitä sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.

"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti
Kristian.

"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä sekaantua sinun opetusasioihisi."

"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne kiireimmiten pois!"

Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita ylös, sillä kello jo löi ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren miehen periaatteisiin.

Päivän rinnassa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti, että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän oli.

Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestin tuoja viipyi odottamassa hänen päätöstään.

"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kun huomasi minun yrittävän viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat purra minua."

"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta", vastasi Elisa lyhyeen.

Ottaen mukanaan ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.

"Ei ole minulla aikaa enemmän viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi ja lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta.

Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.

"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen voinut", sanoi hän.

Elisa muisti luvanneensa vähän vaivan palkkaa ja otti kukkaron taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut mitään ottamaan. Elisa loi häneen lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ett'ei Riitta ollut vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.

Heti hänet nähdessään valmistausi Inga-mummo pontevaan vastarintaan. Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ett'ei eläimiä vietäisi pois.

"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän lempeästi.

Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen herättänyt.

"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä omantunnon syytöksiä vastaan.

Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään.
Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä.
Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen
mummolle avuksi.

Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle
Elisa-neidillensä palveluksen.

Tässä takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään äkillisen teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unhotti. Kerran olivat jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja rumaa muotoa, jota sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin oli Elisa sattunut kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet. Katsahtamattakaan muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan Signen luokse ja suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä alkaen oli Signe Elisan uskollisin ystävä.

Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin tehdyksi.

Kauvan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila huononemistaan huononi. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee loppu, jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen, seurakunnan komministeri, koetti parhaansa mukaan puhua kuolevalle hänen synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta, mutta turhaan! Varsin vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun hänen mielensä lisäksi oli hämärän sekava, niin ei voinut hän puheesta mitään tajuta.

Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauvan tuvassa. Signen oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjousi valvomaan hänen puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.

"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin pahalta."

"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole, ja ne varmaankaan eivät karkaa", sanoi Elisa.

"Mutta onhan mummo jo hengenlähdössä", sanoi Elisa katsellen sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä ympärillään tapahtuu."

Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada niitä ulos. Mutta ne eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa vihaisesti röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa elukkain olla!"

Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.

Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen ääntänsä.

Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen hyvään, jotta se ei enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan haudan tuolla puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä huolenpito eläimistä. Ingalla ei ollut ketään muuta olentoa, jolle olisi voinut rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta, kohdistukoon se sitte vaikka vaan porsaaseen.

Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.

Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä, jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.

Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla hän tapasi maisteri Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella vainajasta.

Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa tehdä kierrosta.

"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäisi.

Mutta joen toiselle puolelle päästyänsä hän huomasi, että niin oli asian laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan, toinen jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan katsellen.

Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippailun veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten pelkuroida.

Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi hänet niin puron ylitse.

Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti punastui. Elisa huomasi hänen olevan näpeillänsä ja etsiskeli sanoja päästääksensä hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi.

"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin selvään."

"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen", sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.

"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole milloinkaan pyörryttänyt."

Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan läpi.

Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen? Hän ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni kyllä näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuisikin halveksimisen alaiseksi.

"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa. Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin valon ilmiö ylhäältä.

Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata, mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.

Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä. Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin monella muulla.

Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla lääkäriksi, ja luuli hän pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden raskaan vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta lopulta aivan runneltui. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi sairaus ja vielä kauvemmin kesti toipumusaika. Kun hän sitten vihdoin katsottiin kyllin terveeksi hoitamaan edes vähempää työmäärää, olivat varat jo melkein loppuneet. Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi kohta voimansa riittämättömiksi opintojen harjoittamiseen, varsinkin, kun luvut vaativat suurta kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen parantuakseen pitäisi viettää muutamia vuosia jossakin terveellisessä metsäseudussa kohtuullisesti harjoitellen jotakin helpompaa tointa, joka samalla häntä huvittaisi. Se syynä, miksi hän oli pyrkinyt kotiopettajaksi Hirvenhoviin.

Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan minkä kesken jäänyt elämän ura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin tuon unhoitti.

Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin hän kohta huomasi, ettei kukaan häneltä sitä vaatinut.

Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Ne olivat alkuperäisiä ja luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähääkin voi pitää heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja se aika, jonka hän siskoilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä, ettei minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut tulla kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän käski heidät olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin.

Majuri kovin hemmoitteli lapsiaan; milloin he vaan eivät häntä häirinneet, salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän ei ollut koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis muiltakaan vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet päivät päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.

Ei hän siis mikään ankara isäntä ollut, jos kohta hän ei juuri rohkaissutkaan. Täyttikö kukin velvollisuudet tai ei, mitäpä hän siitä! Sen huomattuansa olisi moni heittäytynyt huolimattomaksi. Sven Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten opetuksen kustannuksella kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta. Mutta hän voitti viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien edessä.

"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion takaa ovat vieraat täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen tullessaan, kun tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon, ahmien hyväkseen päivän viimeisetkin vilahdukset.

Mutta Elisa, joka huomasi etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni aarteestaan.

"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."

"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Jo kuulen vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota se helakanpunainen pukusi!"

"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi vasta viimeisellä sivulla."

"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi
Irene.

Ja "kulta rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään että olisi kirjan takaisin antanut, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa. Mutta hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea kappaleen siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän rauhoitti. Mutta ei Irene sittekään siitä oikein vakuutetuksi tullut, sillä sir Reginald oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan tilaan, ett'ei pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.

Majuri se tänä iltana vasta oli oikeassa olossaan. Hän oli hyvin huvitettu vierailuista.

Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin ylen suuressa arvossa. Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu sujui vapaasti, ruoka oli hyvää ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.

Silla-täti se aina juhlan edellisinä päivinä vakuutteli, ettei hän suinkaan jaksaisi joukossa olla, mutta juhlaillan tultua ilmestyi hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä, mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Vaan jos joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui heti hänen muotonsa, jotta se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas olen, ainoastaan itse sen tunnen".

Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seura-elämässä ja olisi tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa aistikkaassa puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli kaikille ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittekin luoksepääsemättömältä. Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä muutos miellytti vai ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri kyennyt antamaan kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta tuntuihan toisaalta Elisan käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta nyt, kun hän huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.

Irene kuljeskeli huoneet ympäri tietäen olevansa viehättävä helakanpunaisessa empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille valuen. Hän oli jo kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin kohtalosta kannibaalien parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien häntä hyväillessä ja mairitellessa.

Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus oli toki se, että sai makeisia maiskutella mielensä mukaan ja vähiin ei Torvald tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estelemään hänen ahmimistaan.

Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto. Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät loistivat ja heleämpi puna oli poskille kohonnut. Tämä oli Elisasta niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin ja korttia lyötiin. Sinne ne herrat tuon tuostakin katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän, mikä vähemmän punakkana ja pörhöisenä.

Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten. Siinä, niin sanoakseni, ilmeni jotakin eteerillistä, sielukasta.

Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät Hirvenhovista pois, ja kynttilät siellä sammutettiin.

Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia, missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin hän luonnollisesti sinne jäämään. Se tuuma kaikkia miellytti.

Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi ympärilleen, Kristianhan viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän yhä oli. Elisa, joka oli huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet puhella kahdenkesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan arvoon nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei halveksinut. Huomasihan hän hänessä yhä vieläkin yhtä ja toista omituista, mutta yleensä osasi Elisa ottaa ihmiset oikealta kannalta, sellaisina kuin he todellakin olivat, eikä sellaisina, jommoisia heidän pitäisi olla.

Muutamana puoliselkeänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona suuressa valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin. Huone on hienosti ja aistikkaasti sisustettu, kaikki kalut siinä mitä huolellisimmin järjestetty.

Elisa katselee ulos odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan oli päivän silmä pian tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin hetikohta kotiin. Kustaa Aadolf oli veljistä se, jota Elisa enin rakasti ja hän oli syntynyt elämän päiväpuolella. Sentähden piti hänen aina asuakin päiväpuolella. Päivyt se hänen silmistäänkin heetti ja nousi aina Hirvenhovissa paistamaan milloin hän palasi kotiin.

Pitkään aikaan ei ollut Kustaa Aadolf kotona käynyt, sillä toverit olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä. Mutta ei hän siellä kauvan viipynyt, iloinen maailma se taas hänet houkutellen kutsui. Hupaisen oli hän viettänyt kesän. Elisalle oli tuon tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä kirjeitä, milloin huokuen raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen nuoren, haaveellisen ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli hän oitis lähtenyt Upsalaan alkamaan ensimmäistä opintokauttansa. Eivät ne opinnot paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi niin paljon uutta ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan mitään salannut, huolestuttivat ensimmältä Elisaa, mutta lopulta hän lohduttausi ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä pitänee olla aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauvan kun hän piti totuudesta kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut aihetta pelkoon.

Kuitenkin tuotti Elisalle huolen aihetta Kustaa Aadolfin viimeinen kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei Elisa ensinkään käsittänyt: — — — "Minulla on uusi kokemus, suuri ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni niin täynnä, ett'en saata enempää kirjoittaa."

"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan. "Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa ja rakkautensa? Suuria Elisa siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä vaatisi. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle veljelleen!"

Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä, hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä jos se ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa luomaa nuorta tyttöä, joka kenties kyllä todellisuudessakin saattoi olla olemassa.

Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinää. Hyvä enne!

Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljeänsä tervetulleeksi. Lumi jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf tervehti häntä vanhastaan tutulla veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat Irene ja Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna, kun hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan, kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.

"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan avaimenreiästä.

"Avainreikä on tukkimatonna", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle. Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.

Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuutta kysyä veljeltään jotakin hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.

"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.

"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä et siltä jää syrjään."

Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut, vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla huomasi.

"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! —
Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"

"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän tunnustuksen.

Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta samalla myös tenhonut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa Aadolfin elämän.

Mutta taas kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan vilpittömän katseen, huomasi hän, että siinä sittekin säteili jotakin uutta, jotakin kieltämättä todellista.

"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä äänellä.

"Kerran sattumalta — ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta, vaikk'en sitä silloin oivaltanut — menin kirkkoon ja siellä kuulin saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko sinulla rauha Jumalassa?"

"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."

"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.

Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he hänestä tuntuivat, lienevätkö sitte todellakin muita huonompia, vai vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet. Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa. Komministeri oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen, miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa Aadolfistakin tulisi?

"Pelkään, että tulet joutumaan sairaanloiselle suunnalle sinä, joka näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.

"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa Adolf. "Vasta nyt olen terve." Elisaan ei hänen innostuksensa tarttunut. "Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat edeltä jonkun rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitte osaa lukea laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä ajan että iankaikkisuuden varalle."

"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.

"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen huomannut, ja joutuvat siten itsensäpettämisen vaaralliseen tilaan", sanoi Elisa.

"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä suutu minuun, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en paljon luota uskonnolliseen innostukseen."

"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.

Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden, että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen luonne.

"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuleksiva saarnaaja täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta, toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää työnteko, kun lopunaika niin likellä oli. Jotkut taas joutuivat sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa. Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."

"Voi kyllä, jos unhotamme Jesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin ymmärrä toisiamme."

Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa hellyyden osoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kellenkään, mutta he olivat aina sydämellisiä ja luotettavia.

"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta sankari sukeuisi."

"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki halveksivat.

Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan "patienssia" panemassa. Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä, joko heidän kanssaan vhistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia" asetellen.

Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi, joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vaan Kristian. "Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, miten diplomaattini sujuu!"

"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi Kristian istua lojahtaen mukavasti sohvan nurkkaan, josta ei ainakaan ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta.

"Luulenpa, isä, että sinulla yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin kauvan kun minulla on ollut ilo tuntea sinut."

Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut niin jännittävään sekasotkuun. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alensihe sitte antamaan muutamia neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi. Saattaisi sitä neuvomattakin harrastaa!

"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.

Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikk'ei ollut lausutuksi saanut. "Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, istun minäkin juuri siitä syystä korttineni täällä."

"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakkaan. Patienssin panoa hän sanoo ajanmurhaksi. Noh, mikä vika siinäkin nyt olisi, milläpä muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"

"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet patienssiasi kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.

"Niin", puolustihe majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei tarvitse hänen nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata patienssiani sikseen heittää."

"Kas mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen pistäjään esiin muun tavaran seasta pienellä sohvan sivuisella pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan arkipäivä-iltana?"

"Niin, ymmärräthän että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli majuri yhä.

Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksimisen asemasta täytti itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.

Siinä he sitte maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut oikein elpyäkseen.

"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on sittekin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa Aadolf."

"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa pyörivät hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi majuri. Hänen mielensä oli hetkeksi painunut kuloon, mutta pian hän lohduttaihe taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen ja laupias eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis hiukan oman mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, missä synti on suureksi tuttu, siinä on armo ylenpalttiseksi tuttu, niin on Kustaa Aadolf itse sanonut."

"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri, siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.

"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä, Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se, minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."

"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.

"Etkä tulekkaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin minäkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän. Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta mikä huvittaa, ja mihinpäs sitä sitten osaa ryhtyä?"

Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen naurettavan surullisesti:

"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta.
Muuta ensin sydämemme ennenkuin huvejamme tuomitset!"

Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kirkossa kävivät, eikä heidän juohtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne. Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt tämän, mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.

Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä. Irene oli haltijoissaan. Kas vaan, kun sai istua etuistuimella Elisan vieressä, kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui Kustaa Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen vieressään maisteri, jolle voi vähän kiemailla; se vasta jotakin oli!

Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen harmaista metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli matkalle lähdetty.

Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin alussa oli virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?

"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa yht'äkkiä nousten seisalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"

"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon punan kohotessa kalpeille kasvoille.

"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa. "Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."

Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisteria taipumaan, nähtävästi oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä. Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa, ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta kyllä tuntui nöyryyttävältä tuo paikan muutto! Ruumiillinen heikkous oli Riisellä raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä katkerammin kuin jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut sääliä, jota hän halusi nähdä Elisan katseessa!

Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuulututtanut hartaushetken Hirvenhovissa vietettäväksi. Alakerran salissa oli sitä varten tehty tilaa, sinne oli kannettu penkkejä ja tuoleja.

"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.

Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa palauttamiseksi.

Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.

"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä tuosta sitten!"

Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias vartomus, alkoi viimein Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän, Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä nyt, jos Kustaa Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan elottomiksi puunukeiksi!

Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan.
Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa
Aadolfilla näytti olevan muullaisia rohkaistuskeinoja.

Jos nuoren ylioppilaan omaiset olisivat aavistaneet, millä mielellä hän tässä nyt polvistui Herransa eteen, niin varmaan olisivat he hänen puolestaan vielä enemmän huolehtineet. Kustaa Aadolf sai syvästi kokea, ett'ei Jumalan aseena toimiminen ollut mikään helppo asia, eikä suinkaan tuota pelkkää ilon tunnetta. Jumala tarttuu kovasti kiinni, taivuttaa polvistumaan ja herättää ihmisen huomaamaan oman kykenemättömyytensä, sekä suuren edesvastauksensa.

Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla ilmi, mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen ei hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tähän toimeen tunkeutunut, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta, ja se tietoisuus tuotti hänelle paljon voimaa. Ainoastaan yhtä hän puhui, mutta se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan rakkaudesta ilmenneenä Jesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa uhkui nuoruuden intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki kuuntelivat hartaina. Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta ja tunki sellaisena harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi totuudeksi sen tunsi jokainen. Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia. Monet karkeat kädet puristivat hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel kiilsi monen silmissä.

"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet ensi luokan kaunopuhujia, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot. Tästä saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."

"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat ihan luiskahtaen huuliltasi liukuivat. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin olisit kohta minutkin kääntänyt."

"Ja niin kaunis olit, innostus se sinua niin somisti", sanoi Silla-täti päätään pudistaen.

"Sinua sietäisin minäkin kuunnella, sinä osaat lyhyeen saarnata", sanoi
Torvald.

"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään veljeänsä.

Kustaa Aadolf kumartui häntä suutelemaan. Irenen arvostelu oli hänestä paras.

Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli Elisalle vieras. Mutta silti ei tarvinnut heidän loittoutua toisistaan enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.

"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat jääneet kolmisin saliin.

"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni tämän jälkeen ihan toisellaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa. Ja kaksinkertaiseksi kasvaa syntieni kuorma, jos tästä lähtien tahraan pyhitetyt huuleni kovilla sanoilla, panetuksilla ja valheella."

"Ihanata on olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi äkkiä.

"Te olette?" kysähti hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä oivalsin. Olkaamme veljekset!"

Ja lujasti kättä lyöden he veljeytyivät. Kapea ja hieno oli Sven Riisen käsi, Kustaa Aadolfin voimakas ja miehevä. Elisa seisoi vieressä iloiten tästä liitosta.

On olemassa ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.

Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun Kustaa Aadolf muka tungeksi liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua. Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan tehtiin jäähyväiset entistään tyynemmin mielin.

Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän rakkahinta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon uuteen ainekseen veikon olennossa.

Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmälle kiitelevää rekeä.

"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi joku suuruus", vastasi Elisa.

"Suuruuden unelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.

"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.

"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkien suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja sen saa hän tehdä."

Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän ottanut vaarin, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa, kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämän uran kohtalo oli johtanut suurempaan menestykseen.

Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi, joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle varmenemistaan varmeni.

"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä".

Sellaista puhetta ei olisi Riise milloinkaan uskonut Elisan huulilta kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.

Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen turhaan tavoitellessaan parempia asemia.

Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin ja Irenen piti kesälläkin lukea jonkun hetken päivässä. Elisa oli sen niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään häntä yhä paremmin ja tiesi, ett'ei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin. Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.

Elisa ja Sven Riise iloitsivat yhdessä Kustaa Aadolfin kotiintuloa odotellen. Pitkinä talvikuukausina olivat he usein keskenänsä hänestä haastelleet, ja niin tuli Kustaa Aadolf vähitellen solmeamaan vahvan yhdyssiteen heidän välilleen. Elisa kertoi mielellään Sven Riiselle, millainen Kustaa Aadolf ennen oli ollut, ennen tuota perinjuurista muutostaan, joka johonkin määrään oli hänet sisarestaan vieroittanut. Sven Riise kuunteli häntä hartaasti ja kuvaili hänelle vastineeksi Kustaa Aadolfin nykyistä tilaa, johon hän kokemuksesta oli syvemmin perehtynyt. Hämäriltä ja käsittämättömiltä tuntuivat vielä Elisasta hänen sanansa, mutta ne häntä viehättivät, ja hän halusi kuulla yhä enemmän. Tällä tavoin oppisi hän paremmin Kustaa Aadolfiakin ymmärtämään.

Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.

Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta Elisan terävä silmä huomasi hänessä taas muutoksen tapahtuneen. Toisellaista oli hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta ja ylevämielistä, vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja tämä hilpeys ei ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti piileksivän jotakin outoa, arvaamatonta.

Illemmalla tuli majuri saliin pidellen epäröivän näköisenä korttipakkaa käsissään. Hän oli valmis heti poistumaan alakertaan, jos vaan Kustaa Aadolf mitään virkkaisi. Mutta tämä ei ilmaissut paheksimisen sanaakaan, tarjousipa päinvastoin viidenneksi mieheksi vhist'iin. Majuri lausui ilmi ilonsa tästä.

Mutta hänen äänensä sävy oli niin omituinen, että maisteri ja Elisa ehdottomasti katsahtivat toisiinsa. Kumpainenkaan heistä ei ollut majurin patienssissa ja vhist'issä huomannut mitään erityisesti paheksittavaa. Kortit olivat hänelle vaan verrattain viattomana ajanhuvikkeena. Senvuoksi he eivät olleet hyväksyneetkään Kustaa Aadolfin joululomalla osoittamaa ankaruutta, ja he olisivat nyt pitäneet hänen vapaampaa mielialaansa edistysaskeleena, ellei Kustaa Aadolfin koko olennossa olisi ilmennyt jotakin outoa, joka antoi aihetta huoleen.

"Kansa täällä on jo sinua kaivannut; kaikki tahtoisivat mielellään kuulla sinun puhuvan taas", sanoi Silla-täti.

"Onhan heillä kirkkonsa ja rukoushuoneensa, mitä he minusta tahtovat", vastasi Kustaa Aadolf.

Elisassa ja Sven Riisessä jok'ainoa hänen lausuntonsa herätti yhä uusia epäilyksiä. Ihmeellistä, että hän ikäänkuin karttoi heidän silmiänsä muiden kanssa jutellessaan ja leikkiä lasketellessaan.

Hyvää yötä tehtyä ja perheen hajaannuttua ei Kustaa Aadolf enää kuten ennen jäänyt saliin puhelemaan Elisa-siskon kanssa. Elisa, hetken epäröityään, rohkaisihe viimein ja lähti veljensä jälestä tämän huoneeseen.

Elisa kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tiedusteli hellästi, miten hänen oli.

"Varsin hyvin", vastasi Kustaa Aadolf lyhyeen, koettaen välttää Elisan katsetta.

"Huolehditko sinä siitä? Ennen et saarnaamistani juuri suopein silmin katsonut ja nyt suret, että siitä herkesin. Siis epäjohdonmukainen niinkuin muutkin naiset. Elisa, omani, luulin ainakin sinun voittaneen sukupuolesi heikkoudet. Uskonnollinen haaveilutilani, joka joulun aikaan sinua niin syvästi huolestutti, on nyt ollutta ja mennyttä. Senhän pitäisi sinua ilahuttaa?"

"Olin uskoton Voitonruhtinaan lipulle, niin irtausin hänestä ja jouduin tappiolle."

Puolet elämästään olisi Elisa nyt antanut, jos vaan sillä olisi voittanut veljelleen takaisin sen uskon, jota hän ennen oli intoiluna halveksinut. Hän oli jo tottunut ajattelemaan veljeänsä uskovaisena, nyt oli Kustaa Aadolf menettänyt uskonsa, ja Elisasta tuntui ikäänkuin olisi hän menettänyt paljon.

Tässä kohden saisi Elisa olla aivan huoleti, vakuutti Kustaa Aadolf.
Syy oli yksin hänen omansa.

"Olen, olen", vastasi hän kääntyen poispäin, silmissä outo raukeus, joka vihloi Elisan sydäntä. Sellaisena hän ei ennen ollut Kustaa Aadolfia tavannut.

"Et usko, sentähden, että vaan näet sen, minkä silmillä näkee. Jumala näkee sydämen."

Elisa huomasi, että Kustaa Aadolf tahtoi olla yksin, senvuoksi toivotti hän veljelleen lämpimästi hyvää yötä ja lähti huoneesta apealla mielin siitä, ettei hän tässä kyennyt lohduttamaan.

Kustaa Aadolf käveli vielä kauvan aikaa, sisällisten taistelujen valtaamana, edestakaisin huoneessaan.

Sven Riise, joka alakerrassa unetonna virui vuoteellaan, kuuli ihmeekseen askeleita ylhäältä.

"Et varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", sanoi hän aamulla Kustaa
Aadolfille.

"Häiritsinkö sinua? En ensinkään muistanut, että asut juuri alla.
Ikävää kerrassaan!"

"Siitä älä ole milläsikään; olisin kaikissa tapauksissa valvonut. Minun oli vaan sinua niin sääli."

"Ehkäpä tästä selvitään. Toiste en enää sinua kävelylläni valvota", vastasi Kustaa Aadolf huolettomasti.

Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen. Luonnon suuressa temppeli-salissa Jumalan läheisyys usein on oikein käsiintuntuva.

"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on ollut niin paljon muuta tekeillä."

Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. Taas oli hän entisellään, hilpeä ja huoleton. He astelivat puutarhan läpi, tulivat maantielle ja kääntyivät sitte kulkemaan pientä kylänraitia myöten, joka kiertelihe metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli niittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina viikatteelle. Joki kiemurtelihe välkkyvänä nauhana. Vaalea, varjoton hämärä kattoi seudun. Tien toisella puolella oli metsä vartiona. Sen rikas, moninainen elämä oli nyt uinahduksissa, oli ikäänkuin huokuisivat sen hengähdykset hiljaisuudessa. Ja niin salaperäiseltä se hämärässä näytti!

"Kuljemmeko liian joutusasti", kysyi Kustaa Aadolf ja katsahti, vauhtiaan hilliten, ystäväänsä.

"En jaksa vielä oikeen reippaasti mäkiä ylös astuskella", vastasi toinen koettaen salata hengästymistään.

"Mäkiä!" oli Kustaa Aadolf ihmetellen virkahtamassa, mutta hillitsi itsensä hyvissä ajoin. Tie tosin muutamissa paikoin kohosi, mutta niin loivaan, ettei Kustaa Aadolf sitä kulkiessaan ollut huomannutkaan. Ja Sven Riisestä oli se rasittava mäki! Tämä ei ollut mikään hyvä merkki.

Kustaa Aadolf, itse terveyttä ja voimaa uhkuen, silmäili hetken murtunutta ystäväänsä.

Sven Riise ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin. Ei kuulunut hän niihin, jotka murheistaan hekumoivat. Sentähden ei hän mielellään suonut muidenkaan niitä huomaavan. Päinvastoin koetti hän aina parhaansa mukaan syventyä muiden harrastuksiin, jotta sen kautta pääsisi enemmän itsestään irtautumaan.

"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi hän. "Täällä on ihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta."

Siihen Kustaa Aadolf heti suostui. Hän huomasi, ettei ystävä tahtonut puhua heikkoudestaan ja siksipä ei hänkään ollut sitä huomaavinaan. Hän heittäysi ruohikkoon pitkälleen ja alkoi kädet niskassa taivasta tähystellä, Pohjolan ihanata kesäyön taivasta. Kaikki oli tyyntä, kaukaa metsästä kuului koskien kohina.

Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa avaruudesta Riiseen.

Riise oli istuutunut kivelle. Hän oli asettanut jalkansa päälletyksin, kädet toisiinsa kiedottuna lepäsivät polvella. Istuen siinä tavallisessa kumarassa asennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimmasti pienimmän tilan maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyelevät tummansiniset silmät olisi puhuneet aivan toista.

"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi. Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni, ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"

Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa Aadolf.

"Et sinä voi mitään antaa sielun rauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".

"Sen tiedän kyllä. Sitä et tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa
Aadolf katkerasti.

"Mutta näytätpä unhoittaneen että: sinulle on sielun rauha ilmaiseksi tarjona."

"Mahdotonta! Ehdolliset synnit ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, joka erottaa minun Jumalasta."

"Se muuri voidaan hajoittaa ja meren syvyyteen upottaa, jos sinulla vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."

"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkäs sanoit, tarkoittanee toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti. "Sinä tiedät, että on olemassa synti kuolemaksi. Siihen olen vikapää."

"Jos todellakin olet vikapää kuoleman syntiin, niin halunnet myös pysyä loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää harteiltasi hänen ikeensä."

"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen lankeemustasi?"

"Luulet että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ett'et synnissä löydä rauhaa."

Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei! Jumalan armollakin oli rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja Riiselle hän sitte puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä olivat saattaneet hänen täten ajattelemaan. "Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, niin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.

"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikki leikkaamisesta, jos sallimme juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen. Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."

"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. Älä enää epäile, heittäy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet, kaikkine synteinesi. Sanoihan Jesus useasti: 'tapahtukoon sinulle uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi. Olen kerran kuullut hyvin kuvaavan vertauksen uskosta: Pientä lasta ajettiin takaa, se juoksi, juoksi, kunnes jäi seisomaan tuvan lattiassa olevan avonaisen kellariluukun partaalle. Kellarin pimeästä kutsui isän ääni: 'heittäy vaan alas, minä otan sinut vastaan, älä ollenkaan pelkää!' Lapsi ei nähnyt isäänsä, se näki vaan pelkkää pimeyttä, mutta siitä huolimatta se totteli isän ääntä ja heittäysi kellariin. Ja tätä ei sen tarvinnut katua. Tehkäämme samoin me, vaikk'emme synnin pimeydeltä voi Jumalaa nähdä. Uskoen Hänen armolupauksiinsa, heittäykäämme pimeydestä huolimatta Hänen syliinsä. Siihen paeten ei ole vielä kukaan hairahtunut. Vaan jos epäröimme, jos emme rohkene, — silloin, vasta silloin on vaara tarjona."

Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Epäröivänä hän vielä viivyskeli jyrkänteen partaalla. Entä jos hän sentään rohkenisi — — —. Olisiko ikuisesti armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna hänellekin?

"Oli aika, jolloin minäkin uskoin", sanoi hän, "ja silloin näin kaikki valoisalta kannalta. Mutta synti sai minussa vallan ja nyt on kaikki pimeätä. Vihaan syntiä. Olisin mieluummin synnin rangaistuksen kuin itse synnin painon alaisena. Vaan en voi irtautua synnistä."

"Siis tahdot samaa, minkä Jumalakin tahtoo. Miksi siis Häntä pakenet,
Häntä ainoata, joka voi sinulle pelastuksen antaa?"

Kustaa Aadolf kumartui taappäin taas taivasta tähystelemään. Hänen sydämessään riehuivat aatokset ja tunteet kovassa taistelussa.

"Jos kokonaan Jumalalle antauisin, niin pitäisihän minun tulla synnittömäksi. Siihen jo kerran luulin pian pääsevänikin, mutta nyt olen toden totta saanut kokea ihan päinvastaista", sanoi hän.

"Jos Jesuksen ansioon turvaten antaut Jumalalle, olet Hänen edessään yhtä puhdas ja synnitön kuin Jesus itse", sanoi Sven Riise uskon elähyttämänä.

"Mutta miten on sitten selitettävä, että yhä edelleenkin lankean syntiin?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Lammas saattaa tosin langeta liejuun, mutta sika siinä mielikseen rypee. Toista on synnissä viihtyä, toista tuntea se kipeimmäksi kiusakseen."

"Lähtee, jos annat tuskan taluttaa itsesi Jumalan Pojan luo, joka on synnin voittanut. Jos tahdot päästä syntisi herraksi, tulee sinun jo taistelun alussa olla varmasti vakuutettuna siitä, että synnin valta on voitettu ja sen kuolemantuomio jo langetettu. Ja sen varmuuden saavutat uskossa Jesuksen lunastustyöhön. Senjälkeen alkaa pyhitys, s.o. jokapäiväinen taistelu syntiä vastaan, sillä synti, se yhäti pyytää meihin tarttua. Ja tämä taistelu se kestää alati, koko elämämme umpeen."

"Mutta juuri siinä", virkkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "juuri siinä taistelussa alkaa taantuminen taas".

"Niin alkaa, jos omin käsivarsin koetamme syntiä syrjään työntää.
Pakene kokonaan syntiä, ja riennä ristin turviin!"

"Mutta olenhan sen jo kerran tehnyt", vastasi Kustaa Aadolf kärsimättömästi, sillä hänestä alkoi keskustelu käydä kiertokulkua.

"Pakene uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu rististä! Ainoastaan Jumalan rakkaus Jesuksessa Kristuksessa voi sydämesi uudeksi luoda. Siinä rakkaudessa pysykäämme aina kiinteästi, silloin Jumala antaa siunauksensa virtana valua ylitsemme. Kyllä on olemassa paljon sellaista, joka estää meitä Jumalaa lähestymästä, mutta kaikista vastuksista huolimatta pitää meidän tunkeutua esille, meidän pitää pysyä kiinni Hänessä ja olla uskollisina kuolemaan asti. Taistelu elämän kruunun saavuttamiseksi on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan kanssa, se on alituista rukous-elämää."

Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä, paljon sisältävä vaitiolo.

"Yö meidät yllättää, lähtekäämme kotia", sanoi hän vaan, mutta paljoa enemmän ilmaisi äänen sointu.

"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."

Jo täyttyi kansan harras toivomus, sillä Kustaa Aadolf oli taas päättänyt ruveta saarnaamaan. Itse saavutettuaan uudelleen rauhan Jumalassa heräsi hänessä palava halu puhua muillekin uskollisesta Vapahtajastaan. Eikä hän tätä halua tukahuttanut. Miksi olisikaan sitä tehnyt?

Hänen puheensa ei ollut ylen huolellisesti suunniteltua, siellä täällä ilmeni muotovirheitä, mutta se oli luonnollisen suoraa, uhkui totuutta ja sydämen lämpöä ja sellaisena kiintyi se mieliin. Olihan hänellä kyllä hyvät esittelylahjat, mutta sittenkään ei vetänyt saarnan ulkonainen asu kuulijan mieltä pois itse sisällyksestä.

Hän oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi aikoi hän tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen. Paraillaan lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi ensin sen, ja siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.

Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja, mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirsihe asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.

Elisa iloitsi veljensä mielialan muutoksesta, mutta epäili samalla sen kestävyyttä. Tämä uusi monivaiheinen elämä alituisine taisteluineen oli panemaisillaan hänet aivan ymmälle. Mutta, ajatteli hän, nämät ovat kaiketi tarpeelliset, kun voimakas elävä luonne on kasvatettava iäisyyttä varten! Kustaa Aadolfista kulkivat hänen ajatuksensa Sven Riiseen. Tämä oli tyyni ja hiljainen. Taistelujen ja myrskyjen perästäkö tyyntynyt? Elisa ei voinut ajatella Riiseä myrskyjen keskellä tahi mielikuohujen vallassa, mutta hänen syvän tunteellisuutensa oli Elisa oppinut tuntemaan.

Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.

"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät päähäsi. Ei ole sinun tarvis jauhamalla lueskella, jo kuuntelemalla opit. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen", virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.

"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Aadolf.
"Säälin sinua."

"Näet, ett'en ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä jaksan", vastasi Riise.

"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä sinut liialta työltä suojelisin, ole huoleti vaan!"

Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut tuumaansa, että hän siitä puheli yhä edelleen, kuvaillen heidän vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi kuinka mielellään hän olisi halunnut! — — —

"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri tarvittaisiin sairas- ja kuolemavuoteitten ääreen. Älä enää epäröi. Vai rahoistako olet huolissasi?"

"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon takaa. Kun vielä yhden talven täällä oleskelen, toivon olevani terve. Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."

Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.

"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa hehkuen. "Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen täällä. Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia rohtoja, ettäs pääset tuosta yskästäsi. Pane kaiket voimasi terveytesi palauttamiseen; hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä jälellä, jotta jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole rahoja, niin on minulla. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän kuulut meihin nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."

Vaikk'ei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjoumusta, tekivät Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan rahoja, milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä ottamaan ja hyväkseen käyttämään; ainoa, joka sai tutustua asian tukalaan puoleen, oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta siitä huolimatta oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista tarpeistaan, ja että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot sopimaan yhteen. Eikä hän, Riise, ilmo ikänä tahtoisi lisätä Elisan huolia. Ja niin täytyi Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut hän ystäväänsä lääkärin puheillekaan menemään.

"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti, "tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maan-ilmaa".

"Kuulehan Elisa", kuiskasi Irene, "aikooko maisteri niin pian jättää meidät. Oi, miten ikävää!"

"Emme saa olla itsekkäitä; meidän pitää suoda se hänen itsensä tähden", vastasi Elisa.

"Itsekäs en juuri tahtoisi olla, mutta toivoisin sentään, ettei hän vielä jouluksi aivan parantuisi, jott'ei niin pian lähtisi", arveli Irene.

Elisa ei vastannut mitään. Tuskin itsekään tajusi, että Irenen sanat olivat herättäneet vastakaiun hänen oman sydämensä salaisimmassa sopukassa.

Jospa jo todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! Lukisi ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan. Kallista virkaa tulisi hän hoitamaan, rakentaisi ehkä oman pienen kodinkin, jossa — — —

Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi. Puolen vuotta sitte ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Mutta ihmissydän, se ei koskaan tyydy. Jos jotakin saa, sitä enemmän vaan haluaisi. Toistaiseksi olisi sentään sillä hyvä, että saisi opintojaan jatkaa. Oikein kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän lukuihin ryhtyisi. Miks'ei yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä unetonna ja toimetonna? Iltasin sentään paraiten sujuisi, silloin hän muutenkin aina oli niin valpas. Parasta lienee vaan ruveta voimiaan koittelemaan ja karkaisemaan.

Opetustoimi ei enää entisellä tavallaan häntä viehättänyt senjälkeen, kun oma työ oli etusijan anastanut. Mutta harrastuksen puutteen koki hän korvata kahdenkertaisella tunnollisuudella.

Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen tulevaisuuteensa.

Yleensä ei ollut hänen tapaistaan paljon puhella itsestään ja omista asioistaan. Oikeastaan ei hän nytkään puhunut itsestään, haastelihan vain rakkaasta tieteestään ja niistä ehdoista, mitä kunnon lääkärin tulee varteenottaa oikein vaikuttaaksensa kutsumuksessaan sairasten ja kärsivien hyväksi. Milloin puhe siirtyi häntä itseään koskeviin yksityisseikkoihin, oli Elisa sen aina niihin johtanut.

Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi. Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään, hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen aikaansaanut.

"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.

"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."

"Minua ei se haitannut, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee hoitaa itseäsi."

"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan olla hiljaisemmin."

Ja maisteri totteli; nautti yskärohtoja ja pysyi huoneessaan, mutta satunnainen kylmettyminen, se vaan ei ottanut hellittääkseen, se alkoi voimia hivutella. Joka taholta kehoitettiin häntä menemään kaupunkiin, muutaman etevän rintatautisten lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut todellista vaaraa olevan käsillä, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin taipui hän lähtemään, sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa kehnosti hoitaa, arveli hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.

Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli saamiansa rohtoja ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri oli määrännyt hänelle.

"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin, vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.

Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, jott'ei tullut Elisalle vastanneeksi. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni, ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.

Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa savuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri hermostui:

"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.

"No, eipä juuri — — —", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänellä oli nähtävästi vaikeata käydä asiaansa suoraan käsiksi.

"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee yksin minua. — Minun — — pitää lähteä Hirvenhovista pois." —

"Vielä vai", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei ole minulla aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia, niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."

"Ei minulla ole mitään kantelemista", sanoi maisteri ja päätti parhaaksi käydä heti asiaansa, koska aikaa muka niin niukalta oli. "En voi täällä enää tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt keuhkotauti."

"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi epäilläkään", vastasi Riise.

"Ja sellaista ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä, että ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"

Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa yli äyräitten kuohumasta. Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä ne tohtorin taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet. Ja erehtynyt se tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen mielettömämpää ei oltu ilmo ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala terveellisyydestänsä maankuulua.

Näin jutellen onnistui majurille ainakin itsensä puolesta päästä siihen vakaumukseen, että hän se perältäkin asian oikean laidan tiesi. Vastaväitteitä hän ei kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille suunvuoroakaan. Hirvenhovista lähteminen ei näin ollen saisi tulla kysymykseenkään. Ja jos asia todella olisi, kuten tohtori kuvitteli, niin pitäisi Riisen sitä suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiko Hirvenhovista sairas mies matkaansa? Ei ikinä!

"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä. Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti, vaikk'ei juuri hienotunteisesti.

"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei, tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."

Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä Jumalan sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen poissa ollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin. Jos hän silloin olisi ollut kotosalla, niin ei olisi hän varmaankaan vainajasta eloon jäänyt, niin arveli hän; mutta nyt oli Jumala sentään säästänyt hänet elämään lastensa hyväksi, jott'eivät he ihan orvoiksi jääneet.

Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä välttävänsä vaaran.

Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi hän saattanut koko talon säikäyksiin. Jos vaan majuri olisi ottanut järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.

Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin huoneesta. Majuri oli vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä vakuuttaen, että hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas poikansa, jota keuhkotaudista huolimattakaan, ei milloinkaan laskettaisi Hirvenhovista lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta vaikutti samalla masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös vaikeudet lisääntyivät.

Sekä Kristian että Kustaa Aadolf olivat poissa, siis olisi Elisa ainoa, jolle hän voisi asiansa esittää, kun majuri kerran oli osottaunut mahdottomaksi. Elisa on älykäs, hän ainakin hänet käsittäisi; mutta maisteri aristeli kuitenkin vielä, sillä hän pelkäsi tyyneytensä pettävän. Ainakaan ei ollut välttämätöntä puhua vielä tänään. Hän meni huoneeseensa ja asettui istumaan mukavaan lepotuoliin, jonka joku hänen poissa ollessaan oli sinne kuljettanut.

Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti. Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.

"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa, sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin selkämään.

Hän oli niin väsynyt, mutta samalla niin levollinen sydämessään: Isän käsivarsillahan hän lepäsi. Tällä hetkellä heitti hän jäähyväiset maailmalle kääntäen katseensa kokonaan iäisyyttä kohden. Jo irtausivat kaikki siteet, mitkä olivat hänet elämään kiinnittäneet. Lujat ne milloinkaan eivät olleet, paljoa kiinteimmillä siteillä oli hän kaiken elinaikansa ollut katoamattomiin yhdistyneenä.

Vielä muutamia kuukausia, kenties vaan viikkoja, — ja hän saisi astua
Vapahtajansa eteen, kasvoista kasvoihin katselemaan taivaallista
Kuningastaan. Autuaallinen riemu valtasi vapisuttaen hänet. Äkkiä avasi
hän silmänsä, näytti ikäänkuin jotakin etsivän.

Voimakkaana, toivon elähyttämänä nousi hänen sydämestään tämä rukous. Hän tunsi jo ikäänkuin lopullisen voiton esimakua, ja siitä sai sielu voimia viimeisten kovien kamppausten kestämiseen.

Syys-illan hämy heittäysi huoneeseen, sakeni mustaksi ensin loukoissa, josta se sitte vähitellen leveni kietoen helmaansa kaikki huoneen esineet.

"Ihan nyt. Se on varmaan Kustaa Aadolfilta", sanoi poika ojentaen kirjeen sitä loukkoa kohti, mistä maisterin ääni kuului.

"Elisa pyysi minua sanomaan, että kahvi kohta valmistuu", jatkoi poika ja lisäsi sitte rukoilevasta "Saanko lainata 'Välskärin kertomuksia'? Osaan jo läksyni."

"Eikö sinulla ole tuolla ylhäällä mitään, jota halajaisit, mitään, joka voisi korvata kaiken sen, mistä sinun täältä erotessasi täytyy luopua?"

"Hanki sitä itsellesi, Torvald, hanki ikuisia aarteita! Silloin tulet rikkaaksi jo eläessäsi, vielä rikkaammaksi kuoltuasi."

Torvald ei vastannut mitään, ja kun maisteri lampun sytytettyään syventyi kirjeeseensä, katosi poika huoneesta kainalossa "Välskärin kertomukset", jotka tällä hetkellä viehättivät häntä enemmän kuin mitkään ikuiset aarteet.

Kustaa Aadolfin kirje tuli raittiina tuulahduksena siitä maailmasta, jonka kanssa Riise paraillaan oli tilinpäätöstä tekemässä. Mutta paljon sisälsi se sellaistakin, joka ei kuolemassakaan katoa. Heidän ystävyytensä ei ollut vaan ajaksi solmittu, sillä oli iäisyys-merkitys. Kirjeen luettuaan painui hän uudelleen mietteihinsä, mutta muistaen Elisan kutsun, sammutti hän lampun ja läksi arkihuoneeseen.

Miellyttävän kodikas oli näky, joka häntä siellä kohtasi. Hauskasti räiskyi lämmittävä takkavalkea, pöytälamppu punaisella varjostimella verhottuna levitteli lempeätä rusohohdettaan huoneeseen, jossa perhe oli koossa houkuttelevan kahvitarjottimen ympärillä.

Unennäöltä tuntui Sven Riisestä, että hänen niin pian pitäisi jättää tämä herttainen pikkumaailma, jossa ei mikään näyttänyt lähtöön kiiruhtavan. Näitä ajatellen asettui Sven Riise paikalle, joka piirissä oli hänelle varattu.

Majuri maisteli kahvikupistansa ja asetteli "diplomaattia". Erinomaisen hyvällä tuulella hän oli, eikä sanallakaan viitannut äskeiseen keskusteluun. Nyökäytti vaan rohkaisemisen merkiksi maisterille päätään ja lausui hyvillään: "Varsin pirteältäpä nyt näytät, lääke näkyy vallan oivallisesti vaikuttaneen." Siitä saattoi huomata, että hän yhä vieläkin piti lääkärin lausuntoa tyhjänä hälyytyksenä.

Olisi Riise itsekin ollut halukas uskomaan samaa, mutta seuraavana aamuna kuumeentapaisesta horros-unesta herättyään, hänelle selvenemistään selveni lääkärin lausunnon todenperäisyys. Siihen oli uskottava ja sen mukaan toimittava. Hän ei saattanut antaa asiain kauvemmin olla nykyisellä kannallaan.

Opetustointaan hoiti hän kyllä sinäkin päivänä, mutta entistään enemmän se häntä rasitti. Saatuaan äkkiarvaamatta tiedon tautinsa oikeasta laadusta, oli hänen tilansa nähtävästi huonontunut. Menetettyään parantumisen toivon oli hän menettänyt kaikki voimansakin. Tahdon voima, se yksin vielä häntä pystyssä piti.

Puolipäivän jälkeen hämyn rinnassa lähti hän Elisaa tapaamaan ja pyytämään häntä kahdenkeskisille puheille.

Hän saavutti hänet portaissa ja kysyi, saisiko häntä viivytellä muutamaksi minuutiksi.

"Muutamaksi tunniksi vaikka", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole mitään erinomaisempaa tehtävää ennen kahvia."

He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan. Hänen miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääripiirtein haipuvan päivän himmeän valon taustalle. Silmät ne loistivat kuin tähdet iltahämärässä.

"Mitä Kustaa Aadolf kirjoittaa?" kysyi hän. Riise kertoi yhtä ja toista kirjeestä. Vaikeata oli mennä omaan asiaansa, mutta nyt sen kumminkin piti tapahtua; parempi siis, kuta pikemmin.

"Kustaa Aadolfista en sentään tällä kertaa ollut aikeessa puhua. Asia koskee itseäni."

Nämä lyhyet sanat saattavat sisältää paljon, jopa ilmaista mitä vastakkaisempia ajatuksia ja tunteita, aivan riippuen äänestä, millä ne lausutaan. Ja Elisan ääni ilmaisi epäilemättä harrasta halua kuulla enemmän.

"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä", alkoi hän.

"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi
Elisa. "Ette olekkaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi.
Arveliko hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?"

Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänellekin on tämä tuntuva pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitte, mitä lääkäri sanoi.

Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeuva hämäräkö sen vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?

Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä asiasta.

"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?" sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.

"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli?
Lääkäritkin saattavat erehtyä."

"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että hän olisi erehtynyt."

Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Ja Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän tahtoi olla luja Elisan tähden ja sen vuoksi pakoitti hän äänensä huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan: "Lähteä sairaalaan."

"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ett'emme täällä voisi teitä hoitaa?"

Elisan ääni vaipui milt'ei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä hartaammin rukoili Riiseä jäämään.

"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."

"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa, ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä, ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä. Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis, että minun täytyy lähteä?"

Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista toivettansa vastaan.

Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi hänessä vaimentaneeksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.

"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asiain näin ollen lähtisitte hänen kodistaan?"

Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin jäytämä oli tämä ruumiinrakennukseltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää ja kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin hienon soinnukas.

Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyynelensä muilta. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli nytkin juosta tiehensä niin pian, kuin hän huomasi menettäneensä tyyneytensä, mutta miten olikaan, niin jäi hän paikalleen Riisen nähden itkemään. Ensimmäisen ja ehkä viimeisenkin kerran elämässään hän heikkouden avulla koetti pyrkiä tahtonsa perille.

"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan nyyhkytyksiin herahtaneena, kasvot käsien varassa.

Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja autuaalliset tunteet.

Pitkä väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, — taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt selville saamaan.

"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo", kuiskasi hän.

"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi
Riise.

"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko meistä!"

"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vaan kuormana teitä rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköjään rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minulla kaikkein rakkainta kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä kaikkia näkemästä viimeistä kamppaustani. Se saattaa tulla ankaraksi."

Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan, silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä saattaneensa Elisan levottomaksi.

"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä auttamassa ja vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua, että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.

Sydämetön hän todella olisi, jos nyt lähtisi. Hän nojausi kyynäspäillään pöytään varjostaen kädellä silmiään. Jumalan ääretöntä hyvyyttä tuntien hän äänettömässä rukouksessa avasi sydämensä taivaalliselle Isälleen, kiittäen Häntä siitä hellyydestä, joka näin odottamatta oli tullut hänen osakseen, hänen viimeisiä hetkiään ilahuttamaan ja vahvistamaan hänen voimiaan viimeisiä kamppailuja varten.

Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat iäisyyden selkeätä kirkkautta.

Sven Riise jäi Hirvenhoviin. Lähdöstä ei kukaan enää puhunut, eikä liioin maininnut mitään hänen taudistaankaan. Majuri oli nyt kerran saanut päähänsä, että lääkäri oli erehtynyt, ja muutkin koettivat parhaansa mukaan ummistaa silmänsä sairaan todellista tilaa huomaamasta; mikä siinä sitte onnistui paremmin, mikä huonommin. Mutta kaiken tämän ohessa kulki tauti vaan armotta kulkuaan.

Sven Riise tahtoi vielä olla opettajana ainakin jouluun asti, sillä sitä ennen ei Torvald voinut päästä mihinkään kouluun. Poika käsitti hyvin, ettei opettajan voimia nyt saanut paljon rasittaa, senvuoksi koetti hän hoitaa lukujaan, miten paraiten taisi, ja samoin teki Irene. Kumpainenkin koetti kantaa osansa kuormasta. Elisa oli velvoittanut heidät siihen samalla, kun hän oli heille kertonut opettajan taudista.

Kun lapset täten tekivät parastaan opettajansa voimia säästääkseen, tuli Sven Riisen sairauskin osaltaan välikappaleeksi heidän luontonsa hellempien ja parempien puolien kehittämiseen. Sen Elisa ilolla huomasi.

Nykyisin ei enää säännöllisesti luettu, sillä usein oli maisteri niin heikko, ettei saattanut huoneestaan lähteä, eikä hän milloinkaan sallinut lasten oleskella siellä. Hän keksi milloin syyn milloin toisen estääkseen heitä sinne tulemasta, mutta Elisa ymmärsi, että hän vaan tahtoi heitä tartunnalta varjella. Mutta Elisa ei paljoa pelännyt, varsinkin kun varokeinoja tarkalleen noudatettiin.

Kerran oli Riise ollut pakotettuna pysymään huoneessaan kaksi päivää perätysten. Silloin koputettiin ovelle, ja Elisa astui sisään.

Riise hämmästyi, nousi sohvalta makaamasta ja pyysi anteeksi, että oli yötakkiin puettuna. Mutta Elisa vaan hymyili ja kehoitti viittauksella häntä laskeutumaan takaisin makuulle.

"Muista, että olen emäntänä Hirvenhovissa, eikä emännälle saa sulkea yhtäkään ovea; varsinkin tulee hänellä olla vapaa pääsy sinne, missä joku sairastaa", sanoi hän niin luontevan äidillisesti, että Riisen ujous yht'äkkiä vaihtui rajattomaan tyytyväisyyden tunteeseen.

Elisa tahtoi totuttaa maisteria taipumaan hänen hoidettavakseen ja siinä hän onnistuikin.

Siitä lähtien Elisa otti sairaan hoitamisen jokapäiväiseksi tehtäväkseen. Tämä tuli hänelle verrattomaksi kannatukseksi, sillä sen kautta siirtyi hänen mielessään ajatus edessä olevasta eronhetkestä yhä tuonnemmaksi. Pitäen tarkkaan silmällä taudin vähintäkin vaihtelua milloin parempaan, milloin huonompaan, saattoi hän olla huomaamatta sen kulkua kokonaisuudessaan, jopa unhottaakin, mikä tulisi olemaan välttämätön päätös.

Joulun tienoissa palasi Kristian kotiin. Hän oli huvikseen kyläillyt tuttaviensa luona koko syksyn umpeen. Hän vältti tapaamasta Sven Riiseä, jonka taudista hän kirjeissä oli saanut kuulla. Siksipä hänelle olikin mieluista, kun hän kotiin tullessaan sai kuulla sairaan jo panneen maata. Kristian viivytteli aina mielellään, kun oli kysymyksessä joku vastenmielinen, jos kohtakin lopulta välttämätön tehtävä.

"Hän ei varmaankaan vielä ole oikein ehtinyt käsittää omaa tilaansa", arveli Kristian.

"En tiedä, en nähnyt häntä silloin. Palatessaan lääkärin luota tänne kotiin hän jo ainakin oli tilastaan täysin selvillä."

"Kuoleman odottaminen on Sven Riisessä enemmän kuin kohtaloonsa alistumista", vastasi Elisa.

"Ethän vaan väittäne, että hän kuolemasta iloitsee. Semmoinen on luonnotonta."

"Mutta ei mahdotonta", sanoi Elisa. "Toisinaan kun hän istuu ajatuksiinsa vaipuneena huomaamatta ketään läheisyydessään, olen nähnyt yliluonnollisen onnen säteilevän hänen silmistään. Kuolema ei ole hänelle muuta kuin kotimatka; näkymätön maailma on häntä lähempänä, kuin maailma, missä me elämme."

"Mutta kotiin se kuitenkin vie", vastasi hän ikäänkuin oman surunsa lohdutukseksi. Kristian katsoi pitkästi häneen:

Kristian vaikeni tehden itsekseen omat johtopäätöksensä. Ja oikeaan hän osasikin, vaikk'ei ulottunutkaan täyden todellisuuden perille.

Usein rukoili Sven Riise Jumalan siunausta niille, jotka niin herttaisella tavalla olivat avanneet kotinsa hänelle, muukalaiselle, erityisesti muistaen rukouksissaan Elisaa. Hän ei aavistanut itse saavansa tässä olla välikappaleena rukoustensa toteuttamiseksi. Häntä, sairasta ja työhön kykenemätöntä miestä, jonka loppuelämää jo laskettiin kuukausissa, hoitaa nyt Elisa, tuo terve, raitis ja nuori tyttö, jolla on elämä edessään ja joka kelpaa kaikkeen. Ei aavistanut siis Riise, että hän kaikesta tästä huolimatta oli antajan ja Elisa vastaanottajan asemassa. Eikä hän saattanut uneksiakkaan, että juuri hän sanoillaan ja uskonsa voimalla niin syvästi vaikuttaisi Elisaan; päinvastoin ajatteli hän, että Elisa häntä tukisi, auttaisi ja lohduttaisi, jos hän sattuisi pimeyteen horjahtamaan. Mutta vielä vallitsi hänen mielessään valkeus. Ollen entistään lähemmin yhdistettynä Kristukseen ei pelännyt hän kuoleman otaa. Ja tuo Kristuksen läheisyys, se säteili koko hänen olennostaan, se ilmeni kaikissa hänen sanoissaan ja teoissaan. Itse tietämättänsä hän valkeudellaan valaisi muitakin, kuten kynttilä, joka sytytettynä valaisee koko huoneen. Ja tästä valosta tuli Elisakin osalliseksi. Betlehemin tähtenä se hänelle kirkasti tien Kristuksen luokse.

Kustaa Aadolfin mielenmuutoksen ja sen innon, millä hän pyrki Kristuksen omistamiseen, hyväksyi Elisa kaikin puolin, mutta se herätti hänessä samalla epäilystä. Ja Kustaa Aadolfin langettua ja jälleen noustua sai tämä epäily hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän oli taipuvainen katsomaan Kustaa Aadolfin tilaa vaan hetkelliseksi tunteitten kuohuksi. Kustaa Aadolf oli niin kokematon vielä. Sven Riisessä näki Elisa saman uskon Kristukseen, mutta vahvana, koeteltuna, kestävänä. Elisa ymmärsi, että se oli kärsimysten helteessä puhdistunut, ja siinä selväksi kullaksi kirkastunut. Itsekin halusi hän tulla osalliseksi sellaisesta uskosta, joka kaikki voittaa, ja kuta enemmän aikaa hän vietti Sven Riisen vuoteen ääressä, sitä suuremmaksi kasvoi hänessä tämä halu.

Ja tämmöinen halu ihmissydämessä, mitä on se muuta kuin iankaikkisen elämän ensi aamun sarastusta!

Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään, sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.

Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan siinä määrässä kuin majuri.
Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää
tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa
Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.

"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kotikutsun Kuninkaasi luokse!
Kunpa olisin sinun sijallasi!"

Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää. Hän pelkäsi lopulta joutuvansa kuoleman kauhun valtaan ja siten häpäisevänsä rakkaan Vapahtajansa opin.

"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut laupiaan Jumalan niin menettelevän?"

Sven Riisen huulet vetäysivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat sairaalloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen lohdutus tulee.

"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan valtakunnalle."

"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukouksen aihe", lisäsi hän miehevän vakavasti.

"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkia ole vilpitön Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana Hänen käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan", sanoi Sven Riise.

"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää", sanoi Kustaa Aadolf.

"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.

"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän kasvot niin äkkiä kirkasti.

"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan. Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauvan kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen tiensä."

"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina voimme olla todelliseksi siunaukseksi."

Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.

"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi. Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlaillansa ja ehkäistä niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aivotut?"

Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan se johdatti hänelle jotakin mieleen.

"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli kylvössä; mehevän vehreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt. Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"

"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.

"Usein luontoa silmäillessäni on minusta tuntunut, kuin olisi se ongelmoita täynnä", sanoi hän. "Se viehättää minua salaperäisyydellään, ja hartaasti olen toivonut itselleni viisautta sen arvoituksien selittämiseen. Tällä hetkellä tuntuu, kuin selitys minulle häämöittäisi. Etkö usko sinäkin, että luonnon elämä vertauskuvissa ilmoittaa iankaikkisen henkielämän salaisuuksia? Siinäpä juuri piileksiikin sen suuri viehätysvoima. Sellainen vertauskuva oli esimerkiksi sinun äskeisesi syyskylvöstä, ja paljon, paljon on niitä muitakin."

"Niin kyllä. Jesus osasi luonnon kuvakieltä paremmin kuin kukaan muu, ja usein Hän sitä vertauksissaan käyttikin", sanoi Kustaa Aadolf.

Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas tummeni; ennen pitkää alkavat jo tähdet tuikehtia. "Mitä sanoi taivas nyt?" kysyi hän. Vakava tunnelma oli vallannut hänenkin, viisitoistavuotiaan, ennen niin ajattelemattoman nuoren tytön mielen. Elisa katsahti ylös.

"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?" virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."

"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf. "Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon, samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."

Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan lupauksia. Tosin hän vieläkin syvimmän sydämensä pohjasta kauheksi kuolemaa ja maatumista. Mutta samalla alkoivat lupauksien taivaan tähdet hänelle tuikkailla. Ja niistä kirkkain oli: "Minä olen ylösnousemus ja elämä, jokainen, joka uskoo minuun, hän elää, vaikka hän olisi kuollut." Se tähti se oli, joka toivon ikuisella sädevalolla Sven Riisen kalpeat kasvotkin kirkasti. Sattui siitä muutamia säteitä Elisankin sydämeen, himmeinä ne siellä tosin vielä loistivat, mutta ikuista valoa ne sittekin olivat. Ne kuiskasivat hänelle, ett'ei Jumala sammuta suitsuvaa kynttilänsydäntä.

"Et sitä kuitenkaan käsiisi saa", vastasi Kustaa Aadolf leikkisään tapaansa, vaikkakin mielen rattoisuus tällä hetkellä oli hänestä kaukana.

"Sanokaa, mihin iltaruskoa voi verrata!" virkkoi Irene, senjälkeen kun oli käännytty kulkemaan hänen ehdottelemaansa tietä.

Ihana oli iltaruskon hohde. Sen säteet välkähtelivät puiden lehtien lomitse.

"Mihin iltaruskoa voi verrata?" toisti Kustaa Aadolf ikäänkuin leikkiä laskien. "Turhiin toiveihin, jotka loisteellaan viehättelevät, mutta joiden perille emme pääse, vaikka maailman ääriin juoksisimme."

"Minä sitä vertaisin vanhurskaan miehen kuolemaan", sanoi Elisa. "Se on valoisa, mutta silti herättää se surun tunteita. Meidän silmissämme on se laskeumista, mutta toisessa maailmassa sitä ylösnousemisena tervehditään."

"Niin minäkin", myönsi Kustaa Aadolf. Hiljakseen katselivat siskokset auringon laskua. Taivas hehkui ja liekitsi täydessä loimossa, mutta vähitellen heikkeni rusko ja sammui hiljaa pois.

"Kysy häneltä itseltään! Hän ei ole vastaava 'minun uskoni', vaan
'Jesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri'."

"Mutta sehän veri on vuotanut kaikkein puolesta, ja silti eivät ole kaikki vanhurskaita."

"En mitenkään tarkoita, että usko olisi tarpeetonta", sanoi Kustaa
Aadolf. "Se on kuin käsi, jonka avulla vanhurskauteen tartumme."

"Siis on se välttämätön, sillä ilman sitä emme voi pelastusta itsellemme omistaa."

"Siis on kaikissa tapauksissa jo ansio sekin, että tahdomme uskoa", sanoi Elisa.

"On tavallaan, samoin kuin hukkuvalle luemme ansioksi sen, että hän tahtoo tulla pelastetuksi ja sentähden tarttuu hänelle ojennettuun käteen."

"Ruumiilliset itsemurhat eivät ole harvinaisia, vieläkin tavallisempia ovat hengelliset", vastasi Kustaa Aadolf.

He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.

Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa viritettävän.

Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta, valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojausi Kustaa Aadolfin käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat? Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua vakavuuden painosta.

Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta, joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.

Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistaihe paraillaan pitkälle ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan löytämättä tietä Isän syliin.

Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä. Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä. Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä tuntee hukkuva, joka ponnistelee voimiansa tullakseen pelastetuksi.

Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät. Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylässä tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa todellisia, ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin. Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa, vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.

Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsön kahdelta nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.

"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.

Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin, mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoinhan tämä itselleen niitäkään toivoi.

Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit lähtemään Elisan mukana. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut. Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin metsässä; tämä oli heti lyöttäynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään. Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä muutoksen vaikutti, mutta selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.

Heidän näitä kertoillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja hänen opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita kullekin yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri tästä työstä ensimäisen keskustelun aiheen.

Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa asennossa yötakkiin puettuna.

Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä, että hän oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa. Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken keskusteltuaan.

Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.

"Kumma oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen tulemaan ja päälliseksi juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise.

Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan taburetille hänen viereensä.

"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri hymyillen.

"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta tilaisuutta tehdä hyvää."

"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan tässä elävänä muistutuksena siitä."

Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli se sittekin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä, sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis? Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.

"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten keveästi käsillään hiuksiaan.

Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata.
Pian selveni hänelle, ett'eivät nuorukaiset sattumoiltaan tulleetkaan.
Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui
hetkeksi mietteihin, mutta havahtui pian.

Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet, katsahti kysyvästi häneen.

"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan maailmassa.

Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe valtasi hänen mielensä.

"Parasta Jumala sittekin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kotikutsun Kuninkaaltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan päällä, saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei ole minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran.

"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa, jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut vielä paljon tehtävää tässä elämässä."

Hänen näin puhuessaan laskeusi Elisa hänen viereensä polvilleen piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.

Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan päälaelle ja rukoili, että Elisa kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle, ja tulla runsaaksi siunaukseksi muille.

Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus vetäytyä Jumalasta loitos, hän oli, näet, liiallisella likenemisellä pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän äsken kuuli, todisti ihan toisellaista suhdetta Jumalaan; se kohosi sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden uskalsikin puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli Elisa tämän? rukouksen kautta käsittämään, että ihminen eläen näin sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa vähitellen oppii tahtomaan, mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän kuin ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyen Elisan puolesta rukoillessaan ei anonut hän hänelle maallista onnea, ei pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan valtakunnan puolesta.

Ja Elisa liitti "amen" sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi, että vielä viipyi aikoja sen toteenkäymiseen.

Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman silmälläpitoa ja holhoamista.

Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänelle onnistuikin kiinnittää Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt häntä ainoastaan apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuutta omistaa enemmän aikaa Sven Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka taas teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.

Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi, jotta vallan luonnollista oli, että he toisilleen ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen, mikä heidät yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä huolimatta se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen huomasivat kyllä muutkin, vaikk'ei kukaan siitä sen enempää puhunut. Eikä kukaan sitä ihmeekseen pannut, että heillä kahdenkesken oli paljon puhuttavaa. Sven Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja milloin hänen tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta etupäässä Elisan tähden.

Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä lähtien antausi hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin huolellisemmin vaalia.

"Annas vaan, kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä sinäkin", sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.

Ja nousikin kevätaurinko lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui
Sven Riise.

"Miks'en minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran Irene Elisalle.

"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen niin terve."

"Mutta sinä kasvat niin joutusasti ja olet varsinkin viimeaikoina käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painalti hyväillen Irenen poskea omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku Sirkkuni terveydestä."

Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.

"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta käynyt vallan kalpeaksi."

"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.

Irene asettui mietteissään etehisen ikkunan luo, joka oli avoinna. Päivä painui jo illemmaksi. Vielä ei uusikuu valaissut, vaikka sen kaari jo näkyi, sillä aurinko ei ollut ennättänyt mailleen mennä. Vieno viileä tuulen hengähdys pyyhkäisi hiukan hänen otsaansa; hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Luonnossa oli kevät kohta puhkeamallaan. Hiljaa itki Irene, viisitoistavuotiaan aiheettomia kaihon kyyneleitä. Hänkin toivoi itselleen sydänsurua. Ihanan ylevää surua, nautintorikasta tunnetta, joka mielen kohottaisi ja paremmaksi tekisi. Siinä hän seisoskeli avoimen ikkunan luona, kunnes puolikuu pilvistä nousi ja vilu viimein pakotti hänet siirtymään siitä pois.

Silla-täti tuli ihan odottamatta avustajaksi sairaan hoidossa. Nuoren miehen ihmeteltävä kärsivällisyys kovimpienkin tuskien keskellä, oli syvästi vaikuttanut häneen, jolle omat vaivat aina olivat antaneet kyllin tekemistä. Silla-täti myönsi todellakin, että tämän potilaan vaivat olivat vaikeammat kuin hänen, eikä yrittänytkään väittämään, — vaikka muuten tavallisesti sen teki, — sairastaneensa juuri samaa tautia, mutta vieläkin vaikeampaa laatua. Sven Riise oli yhä säilynyt hänen suosiossaan ja nähdessään hänen näin vähitellen riutumistaan riutuvan, heräsi Silla-tädissäkin halu auttaa ja palvella häntä, missä suinkin voi.

Kovin hämmästyi Elisa ensin nähdessään Silla-tädin sairaan vuoteen ääressä istumassa. Tätikin puolestaan oli hämillään ja lausui muutamia anteeksipyyntöjä, mutta sekä Sven Riise että Elisa olivat varsin kiitollisia hänen avustaan. Kun kerran jää näin tuli murretuksi, saapui hän usein ja mielellään sairaan huoneeseen.

Majuri koetti yhä vieläkin uskoa, ettei tässä mitään vaaraa ollut, ja väitti, että huononeminen muka oli vain tilapäistä. Ja vaikk'ei kukaan häntä vastustanutkaan, pysyi hän yhä kiihkeämmin väitteessään. Juuri se paraiten todisti, miten horjuvalla kannalla hänen varmuutensa itse asiassa oli. Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan silti ei synkkä mieliala. Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan hengen ahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen tukahuttaa, ei voinut hän ystäviään rohkaista. Silloin vasta nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakkaan, mitä se hänelle maksoi. Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.

Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen paljas läsnä-olonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.

Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.

"Pian paranen, — ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen ja Kustaa
Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.

Eräänä iltapäivänä sai sairas tavallista vaikeamman tukahtumiskohtauksen. Kustaa Aadolf ja Elisa luulivat jo hengen lähtöä tekevän, mutta aika ei ollut vielä tullut. Sairas kesti kohtauksen ja koetti hiukan hymyilläkin, heti kun sen saattoi tehdä, rohkaistakseen ympärillä olevia, mutta vaipui heti voimatonna horrosuneen.

Elisa hiipi huoneeseensa laskien siellä tuskansa ja epätoivonsa täysin valloilleen. Ainoastaan yksinäisinä hetkinä hän täten antoi valtaa tunteilleen, muitten ihmisten ja varsinkin sairaan läsnäollessa hillitsi hän aina tuskansa.

Ei hän nytkään itkenyt, kulki vaan kahtiapäin lattialla käsiään väännellen, sydän ilmi kapinassa Jumalaa vastaan. Onko Hänelle mieluista näin kiusata ihmislasta? Miksi oli Hän sitten ollut niin julma, että loi ne?

Tietäen tällaiset ajatukset vääräksi hän kaikin voimin koetti taistella niitä vastaan, mutta ei ollut vielä päässyt selvyyteen, kun Kustaa Aadolf astui huoneeseen. Harvoin tämän tulo Elisan mielestä sattui ajattomaan aikaan, mutta tällä kertaa olisi hän mieluummin halunnut olla yksin.

Kustaa Aadolf katseli häneen silmäyksin niin lämpöisin, että häntä oikein vapisutti ponnistellessaan pysyäkseen tyynenä.

Mutta Kustaa Aadolf oli häntä etsinyt yhtä paljon häneltä lohtua saadakseen kuin hänelle sitä antaakseen. Elisa kärsi yhtä paljon kuin hänkin, ja se osiksi huojensi hänen mieltään.

"Elisa, rukoilkaamme yhdessä Jumalaa lieventämään ystävämme tuskia. Lupaahan Jumala erityisesti kuulla siinä, missä kaksi Hänen opetuslastaan yhtyy Häneltä jotakin anomaan."

Elisan huulilla pyöri jo vastaus, että hän tällä hetkellä oli liiaksi uppiniskainen ruvetakseen rukoilemaan, mutta ei hän ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin Kustaa Aadolf tarttui hänen käteensä vetäisten hänet viereensä polvilleen.

Ja sitte rukoili Kustaa Aadolf Sven Riisen puolesta. Aluksi tuntui ikäänkuin olisi hän tahtonut pakottaa Jumalaa itseään kuulemaan, mutta kun hän lopuksi lausui: "ei kuitenkaan niinkuin me tahdomme, vaan niinkuin Sinä tahdot, Sinun tahtosi on aina paras", kuului jo selvästi, että nämä? sanat nousivat syvimmän sydämen pohjasta.

Rukoiltuaan he nousivat. Kustaa Aadolfin katse taas toivon kirkastamana säteili, mutta Elisan mieli oli kapinan siellä lannistuttua sittekin vielä surun ja vapistuksen vallassa. Hän tiesi Jumalan aina tahtovan parhainpäin, mutta pelkäsi sittekin Jumalan tahdon tapahtumista. Jos nyt Jumala tahtoisi, että Sven Riisen edelleenkin pitäisi tuskia kärsimään, niin miten voi hän, Elisa siihen yhtyä?

Toivottomalta, tummalta tuntui tällä hetkellä kaikki. Elisa katseli ikkunasta pihalle. Ulkona kevätillan tyynessä kalju luonto paraillaan uneksi keväästä, joka jo salaisuudessa vaikutti.

"Mitä merkitsee todellakin ihmiselämä, joka ponnistellen ja työtä tehden pyrkii maailmassa eteenpäin?" kysyi hän. "Kuoloon ja katoamiseen vie viimeinkin sen pyrkimys."

"Ei vaan kuoloon ja muuttumiseen", vastasi Kustaa Aadolf, voiton varmana, "muuttumiseen ja kirkastukseen".

"Mutta ylösnousemisessa näet", vastasi Kustaa Aadolf, ja pyhän innostuksen valtaamana hän lisäsi: "Mitä on kuolon kamppaus tässä? Maan tomun viimeinen epätoivoinen yritys pidätellä kuolematonta henkeä, joka ikävöiden pyrkii alkulähteilleen takaisin. Ja pian tulee se hetki, jolloin tomu voitettuna maahan hajoaa, ja henki vapautettuna Jumalansa luokse liitää."

"Mistä olet saanut lahjan nähdä valkeutta siinäkin, missä pimeys kolkoin on?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.

"Oi, jos Jumala antaisi minun kärsiä Sven Riisen asemesta", sanoi
Elisa, "minua hirvittää hänen tuskiaan nähdessäni".

Kustaa Aadolf vetäsi hänet viereensä. "Luuletko Herran rakastavan häntä vähemmän, kuin minkä sinä häntä rakastat?"

Elisa ei vastannut mitään. Kyyneleitä, tulen polttavia, nousi silmäripsiin, josta poskille vierähtivät. Hänen mielensä suli. Kustaa Aadolfin sanat olivat sille lohtua tuoneet.

Jumala kuuli heidän yhteisen rukouksensa ja sairaalta loppuivat tuskat.
Jo pari päivää senjälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.

Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolon enkelin tulohetken pyhää hiljaisuutta.

Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf, joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjousi vuorostaan hänen sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.

Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä olisi mistään hinnasta sijaltaan siirtynyt.

Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät enää ulotu. Joka sekunti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan portit olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin hengen siitä hiljaa vapautuessa.

Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. Sanoilla selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli ruumiista eronnut, autuuden majoille rientänyt.

Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen, sillä vielä ei ollut Elisa lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat kirkastuksen nähneet.

Seuraavina päivinä vallitsi Hirvenhovissa surullisen hiljainen juhlallisuus. Vainajan huone oli koristettu kynttilöillä, kukilla ja lehdillä. Siellä vietti Elisa unhottumattomia hetkiä.

Mutta eräänä päivänä oli Elisan mieli ärtynyt, sillä kaikki oli käynyt vastahakaa. Tavallisesti sai hän aina tahtonsa tapahtumaan, mutta miten olikaan, niin oli hän tällä kertaa joutunut tappiolle, joka seikka oli kova koetus hänen itsenäiselle luonteelleen. Hänen siinä harmitellen kulkiessaan saapui Sven Riiselle seppele viimeiseksi muistoksi muutamilta tovereilta. Elisa otti seppeleen lähteäkseen sitä viemään vainajan huoneeseen.

Mutta oven luo tultuaan ei hän tahtonutkaan mennä sisälle. Astua Sven
Riisen huoneeseen sydän pikkumaista harmia täynnä!

Hänen mielensä painui sanomattoman murheelliseksi. Ensi kerran Sven
Riisen kuoleman jälkeen tunsi hän itsensä hänestä erotetuksi.

Allapäin oli hän jo palautumaisillaan takaisin, kun samassa Kristian sattui kulkemaan ohi. Luullen, ettei Elisa seppeleen takia saattanut avata ovea, aukasi Kristian sen hänelle ja Elisa ei voinut muuta kuin astua sisään. Sitte sulki Kristian oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin ja meni pois.

Kauvan jäi hän arkun ääreen rakkaita, elottomia piirteitä katselemaan.
Kauniina, vaaleana kuin marmori lepäsi hän siinä.

Elossa oli lempeys leimannut nämä kasvot, nyt tuli se piirre vähemmän näkyviin. Lempeältä näytti hän kyllä nytkin, mutta samalla niin vakavalta, lahjoamattomalta, jos kohta ei luoksepääsemättömältä. Kylmennyt ruumis, vaikkakin määrätty mullaksi maatumaan, lepäili siinä kuin pyhyyden hohteessa muistuttaen Elisalle niistä suurista ylösnousemuslupauksista, jotka iäti pysyvät, silloinkin kun taivas ja maa hukkuvat.

Kuollut saarnasi voimallisesti Elisalle. Hänen suuttumuksensa suli pois, sekä häpeillen että surren ajatteli hän äskeistä tilaansa, surren varsinkin sydämensä turmiota, jonka oireina vihanpurkaukset olivat ilmenneet. Mitä ovatkaan yksityiset virheemme sellaisenaan, verrattuina siihen sydämen sisälliseen taipumukseen, minkä ne ilmaisevat!

Taas valui kuumia kyyneleitä Elisan poskelle. Hän itki itseänsä. Maallisen murheen verhossa oli toisellainenkin murhe tullut häntä tervehtimään, murhe Jumalan mielen jälkeen.

Elisan yhä kuollutta katsellessa muistuivat tämän viimeiset hetket hänelle mieleen. Ja näiden hetkien muistelmiin liittyi jotakin arvaamattoman suurta ja ylevätä, sellaista, joka varmaan todisti, että Jesus Sven Riisessä oli toteuttanut lupauksensa: "Joka minua palvelee, sitä Isäni kunnioittaa." Sven Riise ei ollut kuollut; hänen Herransa oli vaan tullut häntä noutamaan.

Ja vielä loitomma taaksepäin riensi Elisan ajatus, hän ajatteli Riisen elämää, millaisena se kokonaisuudessaan oli ilmennyt. Itsessään ei ollut hän mikään voimakas henki, koko hänen väkevyytenään oli ilmiselvästi ollut Jesus Kristus.

Ja Kristus tarjoutuu kaikille, ja varsinkin niille, jotka Häntä tarvitsevat. Elisa pani kätensä ristiin ja rukoili: "Herra, tule minun omakseni, niinkuin hänenkin omanansa olit!"

Hän rukoili edelleen, rukoili puhdistusta siinä veressä, joka hänenkin puolestaan oli vuotanut, rukoili kärsivällisyyttä ja kestävyyttä taisteluunsa elämän kruunun saavuttamiseksi. Sven Riise, joka nyt oli päässyt päämääräänsä, oli kerran hänkin ollut vain matkan alulla. Elisa tahtoi nyt vuorostaan hänkin vakavasti aloittaa tätä vaellusretkeä.

Oli kuin olisi rukous uudelleen yhdistänyt hänet armaan vainajan kanssa. Lähempänä häntä oli Elisa nyt kuin äsken, jolloin syntinen tunne hänen sydäntään hallitsi. Ei edes kuolemakaan voi toisistaan erottaa niitä, joilla on hengellinen osallisuus Jesuksessa Kristuksessa, ainoa mikä ne erottaa, on synti. Sen Elisa nyt syvästi tunsi. Hän huomasi ensi kerran, miten suuresta merkityksestä pyhä yhteys taivaallisissa on.

Kustaa Aadolf tuli sisään. Hän kumartui kuolleen ylitse suudellen keveästi hänen valkeata otsaansa.

"Tyhjältä tuntuu, kun emme enää saa häntä luonamme pitää", sanoi hän
Elisalle.

"Niin", myönsi Elisa. "Miks'emme saa häntä pitää? Tänne hänen luokseen voisimme toisinaan tulla mieltämme viihdyttämään. Häntä katsoen me puhdistuisimme."

"Se veisi suorastaan epäjumalanpalvelukseen", vastasi Kustaa Aadolf. "Kaikkiviisaudessaan pakottaa Jumala meitä hautaamaan rakkaamme maan poveen, sillä muuten pian hairahtuisimme puhdistusta etsimään heiltä, emmekä Häneltä."

"Me ihmiset olemme vähällä julistaa rakkaat vainajamme pyhimyksiksi ja korottaa heidät Jumalan ja itsemme välittäjiksi", jatkoi Kustaa Aadolf. "Mutta Sven Riise ei ainakaan tahtoisi sellaiseen asemaan tulla."

Vasta hautajaisten jälkeen kävi ammottava tyhjyys oikeen tuntuvaksi ja varsinkin Elisalle. Hän lohduttaihe sillä, ett'ei Sven Riisen enää tarvinnut kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.

Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet pikku tavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut. Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi pian runot ulkoa.

Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän lauseen johdosta, mutta se oli jäänyt tekemättä.

Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.

Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli tilikirjoja ja muuta usein käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi tilaisuutta silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi pelastusta synnistä ja senvuoksi ei ollut hänellä muuta neuvoa, kuin ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.

Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä. Elisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin olisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin likellä. Muutamat kohdat olivat oikein erityisellä painolla alleviivoitetut. Niitä kohtia hän varsinkin luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin olisi Sven Riisen ääni kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.

Mutta eräänä päivänä joutui Raamattu alttiiksi tapaturmalle, jonka Irene aikaansai. Hän sattui, näet, kaatamaan palavan lampun. Onneksi oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun lehdille, ja kirja turmeltui aivan ennenkuin loimottava tuli saatiin sammuksiin.

Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ett'ei kukaan vielä ollut häntä sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin.

"Mene pois, et tiedä, minkä minulle teit!" sanoi hän viimein väräjävin äänin, eikä Irene nähnyt neuvoksi muuta kuin itkien poistua.

Tyttö-parka, joka ei ollut mitään pahaa tarkoittanut, tunsi itsensä ylen onnettomaksi ja pahoin kohdelluksi. Hän lähti ulos myöhäisen kevätillan koleaan ilmaan. Kunpa toki kylmettyisi ja kuolisi, ett'ei Elisan enää tarvitsisi nähdä häntä! Näin ajatellen Irene itki säälistä itseään kohtaan ja oikein nautti ajatellessaan omaa kuolemaansa ja Elisan myöhäistä katumusta.

Mutta illalliskellon kutsuessa täytyi hänen mennä sisälle. Hän ei vielä ennättänyt olla kauvan ulkona, mutta toivoi jo tälläkin ajalla kylliksi kylmettyneensä. Illallispöydässä hän yritti yskiä. Se onnistuikin alussa varsin hyvin, vahinko vaan, ett'ei Elisa sitä huomannut. Jopa yritti Irene olla syömättäkin, mutta ei välittänyt Elisa tästäkään. Isä oli ainoa, joka tästä tuli hieman levottomaksi. "Mikäs lapsella on, kun ei syö?" kysyi hän. "En jaksa", vastasi Irene vilkasten salavihkaa Elisaan, joka nähtävästi oli muihin ajatuksiin vaipunut.

"Lapsi kulta", alkoi Silla-täti leppeän valittavalla äänellä. "Minä kyllä kokemuksesta tiedän, mitä puuttuva ruokahalu on. Mutta, katsos, meidän pitää pakottautua syömään, muuten pian kuolemme."

"Silla-tädillä onkin ihmeellinen kyky pakottaa itsensä", sanoi Kristian, silmäillen sitä melkoisen suurta annosta tädin lautaselle, jota täti, vaikka kärsivän näköisenä, hyvällä halulla kulutti.

"Et läheskään ymmärrä, kuinka paljon vaivaa se minulle maksaa. Viime aikoinakin olen ollut niin heikko, vaikk'ei sitä kukaan ole ottanut huomatakseen. Olen ollut pakotettuna ylläpitämään voimiani jos milläkin keinoin", vastasi Silla-täti Kristianin sanoista loukkaantuneena.

Irenekään ei ollut tästä keskustelusta erittäin hyvillään, sillä sen kautta kääntyi huomio hänestä pois. Vähän väliä yskien koetti hän taas vetää huomiota puoleensa, mutta se ei ottanut onnistuakseen.

Illallisen jälkeen hiipi hän ikkunakomeroon, jossa häiritsemättä sai hautoilla marttyritunnelmiansa maatapanoon asti.

Hän laskeusi makuulle ja oli juuri sammuttaa kynttilän, kun Elisa astui huoneeseen. Irene ihastui ikihyväksi. Kas, nyt tarjousi tilaisuus näyttää, miten syvästi loukkaantunut hän oli. Hän käänsi kasvonsa seinän puoleen Elisan asettuessa sängyn laidalle istumaan.

"Syystäkin käännät kasvosi minusta", alkoi Elisa. "Ymmärsinhän heti, ett'et sille mitään voinut, minkä vahingossa teit. Annatko minulle anteeksi vihastumiseni?"

"En ole vihainen", sanoi Elisa ja hänen kasvoissaan kuvastui niin syvä suru, että Irene tuli tunnonvaivoihin. Miksikä olisikin hän ollut niin itsekäs, itseänsä vaan ajatellut eikä ensinkään sitä vahinkoa, minkä oli varomattomuudellaan Elisalle aikaansaanut?

"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti hän. "Sehän oli Sven Riisen Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä enää ihmettele, että sinä suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen eheänä sinulle takaisin."

"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin sinä perältäkin teit. Luin liiaksi paljon hänen Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea Jumalan Raamattua. Älä itke, pikku sisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan suomasta."

Irene makasi kauvan valveilla yhä äskeisiä ajatellen. Minkätähden oli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? Ja kuinka saattoi Elisa siihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene, ei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta riistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi rakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti olisikaan hän sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt menettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli vaan tyyni ja tyytyväinen, jos kohta hieman alakuloinen. Näitä asioita ei saanut Irene itselleen selväksi ja niin hän viimein mietteihinsä nukahti.

Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauvan oman Raamattunsa ääressä etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei ollut Jumala kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä, sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että Herrain Herra ja kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja ylentäväksi.

Vähitellen alkoivat Sven Riisen kuolemanvaikutukset himmetä Hirvenhovilaisten mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin unhottaneet; aarteen tavoin tallennettiin muistot hänestä, silloin tällöin taas kaiholla mieleen palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan laita; hänen sydämessään säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, ollen samalla hänelle kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä erkani hänen mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä Riise nyt oli, taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.

Mutta miksi on ihmisen niin työläs taivaaseen katsella? Miksi hän kaikkine harrastuksineen mieluummin syventyy maiseen elämään, jott'ei enää muistakkaan kohottaa katsettaan ylös katoamattomia kohden?

Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene
rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester
Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään
Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.

Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt entistä rataansa kulkemaan. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinkas muuten olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen ylimpänä määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa omistanut itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi ja niissä hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, vaikk'ei hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.

Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi. Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu, ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoelemassa tapauksia elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä vuotta sitte tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma ammoin kadonnut nuoruus elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elellä elämänsä ihanimman ajan.

Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena, pysähtyi hän näkymättä heitä kuuntelemaan. Täti oli juuri kertoilemassa ensimmäisistä tanssijaisistaan, kuvaillen kaikki ihan tarkalleen, alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin tunteisiin asti, mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat. Irene ja Ester kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta Silla-täti, huomattuaan Elisan, seisattui kesken kertomustaan ja näytti joutuvan hämilleen.

Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miks'ei täti hänenkin seurassaan ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin? Vaikuttiko hän, Elisa ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi. "Katso, Elisa", sanoi hän, "ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee kertoa omia heikkouksiaan kuudenneltatoista ikävuodeltaan".

Tädin suu vetäysi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi veitikkamaisesti päätään pudistaen.

Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä kuusitoistavuotiaana. Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut. Siinä iässä, jolloin ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen impyen mielen hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä vallannut. Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille harteilleen sälyttänyt muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäynyt vallan avuttomaksi, pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat menettäneet parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä iässä, jolloin vinhat vihurit oli alkaneet elämän pursissa puhallella. Kaikki tämä oli kovasti koskenut Elisaan; suuren edesvastauksen painon alla karaistui hänen jo ennestäänkin ajatteleva luonteensa ja varttui yhä vakavammaksi. Ihme vaan, ettei hän vallan masentunut, päinvastoin näytti hänen sielunsa koetuksen alla kasvavan ja hengen voimat virkistyvän. Moni saattoi senvuoksi otaksua, ettei hän, joka täten oli jo varhain elämän vakavassa koulussa kasvatettu, oikein täysin ymmärtäisi muita nuoria, jotka kevein, huolettomin mielin ottavat elämän leikin kannalta. Ehkä juuri sentähden Silla-tätikin Elisan tultua huoneeseen vaikeni, eikä enää tahtonut jatkaa menneitten aikojensa lapsellisten muistojen kertoilemista. Samoin tytötkin uskoivat pienet toiveensa ja harrastuksensa mieluummin muille kuin Elisalle. Ja kuitenkin rakastivat he häntä enemmän kuin ketään muuta koko talossa, jopa Ester oikein jumaloimiseen asti häntä ihaili. Mutta Elisa ei suinkaan tahtonut olla ylpeä. Mielellään olisi hän kiintynyt siihen, mikä tyttöjäkin huvitti, mutta hän ei paraimmalla tahdollaankaan voinut pitää ihmisten ulkomuotoa, vaatteita, huveja ja kaikellaisia taivaan ilmoille tavoittelevia haaveiluja niin tuiki tärkeinä, että niihin olisi kannattanut syventyä. Siksi oli hän jo liiaksi paljon tosielämää kokenut ja perehtynyt ihmiskunnan syvempiin elämänkysymyksiin. Hän koetti kyllä puhella noille nuorille rippikoulutytöille vakavampiakin asioita, mutta ei voinut sitä tehdä kyllin iloisesti ja yksinkertaisesti. He kuuntelivat häntä sekä heltyen että ihaillen, mutta hän huomasi, etteivät he oikein häntä käsittäneet. Silla-tädin kertomukset heissä paremmin vastakaikua herättivät.

Mutta älkäämme toki tästä päättäkö, että nuoret olisivat olleet aivan vailla vakavampia harrastuksia. Kun ripille pääsön ja ehtoolliskäynnin aika läheni, käsittivät he sen tärkeyden varsin hyvin. Silla-tädin luokse he eivät silloin menneet, vaan juuri Elisan luo.

Keväällä helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului hauskasti kylläkin.

Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistellessaan huomasi hän tumman tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä, kaihoisine katseineen ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi. Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa! Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain uutta kokemaan.

Tällainen kaipuu ei ollut Elisallekaan outoa, aikoinaan oli se hänenkin povessaan kytenyt. Mutta hän oli keksinyt keinoja, millä sen tyydytti, ja siitä lähtien se häntä ei enää vaivannutkaan. Runouden, historian ja aatteen maailmaan hänen mielensä paloi, ja sinne pääsi hän milloin tahansa Hirvenhovia silti jättämättä. Kirjoja hänellä oli yltäkyllin kaikkea lajia ja niitä sai hän hankkia lisää niin paljon kuin ikänänsä itse halusi. Hän lueskeli ja ajatteli paljon. Kustaa Aadolfin ja Sven Riisen kehoituksesta oli hän tutustunut vakavampaankin kirjallisuuteen ja sattunut siinä ihmiskunnan jalompien kirjailijain parihin. Näin laajeni näköpiiri ja entistään rikkaammaksi muuttui elämä lukiessa suuria ja hyviä ajatuksia, joita sekä voisi että pitäisi elämässä toteuttaa.

Mutta toista Irenen! Maailma, kirjava monimuotoinen maailma viittoili hänelle. Hän tahtoi elää elämäänsä eikä vaan ajatella sitä. Jos hän joskus ryhtyikin sitä mietiskelemään, muuttuivat mietteet pian unelmiksi, joista elämän halu yhä yltyi ja sen kanssa tyytymättömyys olevien olojen yksitoikkoisuuteen.

Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä kaikellainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi! Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen asemassa tulla kysymykseenkään.

Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Sekös tuuma ei Ireneä miellyttäisi! Hän riemuitsi. Vieläkin isä ja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, arvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! Joulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien seurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä estelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne niin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan päästyä tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä päässyt vähääkään tuntumaan.

Irenen kirjeissä kotiin esiintyi usein muudan nimi, joka vähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko pääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin sorean veljen nimi. Elisa huomasi sen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän rauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän ei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan sitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan huolta pitämässä.

Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeän sanottavan ilme kasvoillaan.

"Sain vast'ikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua ilahuttamaan", sanoi hän.

"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata, että asia oli erityisempää laatua.

"Mitä, kihloissa? Sekö tytön typykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne, jotta itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsio!"

Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä katkasten lukunsa omilla mietteillään. — — — "Helmer Broo. Hän on jaloin, ylevin, kauniin ja paras mies maan päällä" — — — ("Häpeä toki, tytön tynkä. Entäs isäsi sitten?")

— — — "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia sitte se.")

Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi vaimo-vainajataan muistellessaan.

— — — "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. — — — "Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa ehkä se joskus sinuakin kukaties, mutta Helmerin laista sulhoa et ilmoisna ikänä saa, sillä toista sentapaista miestä maailmassa ei ole." — — — ("Hoh, hoh, Elisa, kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin suojeluksensa alle. Mitä siitä arvelet?") — — —

— — — "Me haluamme molemmat julkasta mahdollisimman pian. Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme sitte julkasta; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua valmistuksissa auttamaan." — — —

"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet?
Sukeusipa tuo pienosemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä
Helmerille, vai kuinka?"

"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulho että
Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.

"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta eräs seikka selitä minulle armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönhuitukka hiukan kysyisi isänsäkin mieltä ja suostumusta?"

Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muisteta. Elisa ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.

— — — "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." — — —

Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin hellyyden ilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös luonnossaan tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei siitä sen parempia tuloksia saattanut odottaakaan.

"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."

Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti perinpohjin pahastui.

"Ajatteles toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, ett'en voi pitää kihlaustani vielä vallan varmana ennenkuin isä siihen on suostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja vartoisi! Kylläpä huomaa, ett'ei Elisa milloinkaan ole rakastanut."

Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin ei Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta arveli hän, että Elisa ehkä sittekin oli oikeassa.

"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä naimisiin ilman isäsi suostumusta."

"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii minua".

"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ett'ei isä muka suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään Elisa-sisareesi."

"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienoaistinen sitäpaitsi. Väliin vaan liiaksi vakava ja ankara."

"Enkä voi uskoa ett'ei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."

"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli. Mutta Riise oli niin sairas, ett'eivät he naimisiin menoa voineet ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."

"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.

Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.

Juhannusaattona julkastiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein runonomainen ilmiö. Ajatelkaapa vaan, valkeaan pukuun puettua nuorta seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä kultasormus kimmelteli!

Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa kylän nuoriso kukkas-salvon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan kauvan houkutella.

Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen ja laulaen pyörielivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt ajattelevankaan; ehkä se aprikoi pysyäksensä paikallaan yön umpeen.

Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin hilpeyttä ja iloa uhkui, ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen, että se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto, ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin Elisa-neitiä.

Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen, että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta.

Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät mielenkiinnolla leikkiä katselemaan.

"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen, "arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata täällä erityisesti kysellä".

"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut ihastuneena häneen, mutta turhaan."

"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa, kunnes vihdoin pikku Tereeseni minun armahti ja sydänhaavani paransi. Lähdetään tuonne pokkuroimaan mekin. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä aivan temputtomasti."

"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti olkapäitään.

Majuri tervehti heitä tunnetulla sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän tunsi ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.

Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut vierailemaan hänen luokseen Bergsjön ruukille.

Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumieliä, ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas, että luuli herrojen ihan ihmettelyyn joutuvan, ja ruukinpatruuna, perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa hänen, toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön tavallisella välinpitämättömyydellä.

Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.

Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin tietysti joukon viimeisinä. He, saapuivat terassille toisten luokse silloin kuin ilmoitettiin illallisen olevan valmiin.

"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen syötyä ulos ruokasalista.

"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin.
Miten voin minä häntä oikein ohjata?"

"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.

Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa hänen luotaan.

Miksi Irene juuri tänään oli erityisemmän iloinen? Olivathan he jo kauvan sitte toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin suuren arvon siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti muittenkin nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikk'ei hän siitä itsekään ollut oikein selvillä.

Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulho oli tehnyt häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene siitä olivat hyvillään.

Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti häneltä odottavan.

"Ei maar, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa; aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen halu peijata meitä".

Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan oikotietä Hanninkylän metsän kautta.

Ihana oli metsä, kuin tarun taikahohteessa ikään. Loitolla laulurastas liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä varsin unhottaneet uinahtaakseen painaa päänsä siiven suojaan. Tiheiköissä vallitsi hämärä ja esineitten luomat varjonmuodostukset näyttivät eriskummaisen oudoilta ja salaperäisiltä. Mutta aukeilla aloilla oli niin valoisa, että olisi nähnyt vaikka lukeakin. Itse ilmakehä näytti hohtavan, sillä valo ei luonut varjoja minnekään.

Patruunakin pysähtyi, mutta hän kun ei oikein kyennyt luonnonkauneutta tajuamaan, vilkasi sensijaan salaa ystäväänsä.

"Luulenpa, että sittekin menetit jotakin siellä Hirvenhovissa äsken", sanoi hän.

"Minulla ei sinne lähtiessä ollut mitään menetettävää, mutta tuntuu tosiaankin kuin olisin siellä jotakin sentapaista saanut", vastasi tohtori hoputtaen hevostaan käymään.

"Hessel", sanoi patruuna vähäisen vaitiolon jälkeen, "jää sinä pitemmäksi aikaa meille. Se on meidän kumpaisenkin toivo, sekä vaimoni että minun. Sinun kanssasi viihtyy hyvin näin arkioloissakin."

"Kiitos! Hyvin viihdyn luonanne, mutta kuinka kauvan, siinä toinen asia! Olen levoton sielu."

"No, mitäs pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkös olleet ystävällistä väkeä?"

"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan."

"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi."

"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti.
Olisipa se harvinainen löytö!"

"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta, joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata kuin velikin."

"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden. "Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua."

"Mieleni rauha jos menikin, niin ei ollut sitä viljalta alkuaankaan", vastasi tohtori lyhyesti nauraen, mutta jatkoi pian taas samalla vakavalla äänellä kuin äsken: "Jos hän on se, miltä näyttää, niin eipä ole se vahingoksi, jos hänelle jotakin menettäisikin."

"Puhu selvemmin, jos mielit saada minut itseäsi ymmärtämään; minä, näetkös olen niin jokapäiväinen", sanoi patruuna.

"Ymmärrät tahi et, yks' kaikki", vastasi tohtori Hessel ja katseli hiilakkaa taivasta vihellellen vihloavaa säveltä, joka oli kokonaan ristiriidassa luonnon ihanuuden herättämän tunnelman kanssa ja vieläkin huonommin soveltui siihen mielentilaan, joka äsken hänen sisimpänsä valtasi.

Tällaiset riitasoinnut koskivat häneen pahasti, mutta siitä huolimatta hän ikäänkuin uhitellen uusia viritti ja näytti siitä nauttivan. Vihdoin havahtui hän aatoksistaan ja helähti nauruun.

"Mitä nyt?" kysyi patruuna nauruun yhtyen, tietämättä oikeastaan, mille naurettiin.

Hän ei ollut niitä tunnelmaihmisiä, joiden hermoja soraäänet häiritsevät, mutta iloiseen nauruun hän aina oli valmis yhtymään.

"Muistin vaan, mitä sanotaan eräässä joskus lukemassani runokappaleessa. Sepä oli oivallinen ajatus: 'Jos kohtalosi vaan oikeaan aikaan kuljettaa sinut jonkun naisen tielle, suo hän empimättä sinulle rakkautensa, olkoonpa hän vaikka kuinkakin ylevä ja sinä itse vaikka — — —'"

"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti ratsuruoskallaan selkään.

"Kohtalo", toisti tohtori Hessel vakavasti painuen mietteihinsä. Kumman levoton ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat voimat kuin kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.

"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras, että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi, mutta Jumala…"

"Toivo sinä vaan rakkaudelta kaikkia. 'Les femmes aiment toujours les mauvais' sujets' ['Naiset rakastavat aina ala-arvoisia olentoja'], siis on sinullakin hyvät toiveet päästä kaunokaisesi suosioon."

"Kiitos kohteliaisuudesta", sanoi tohtori Hessel hymyillen. "Aivan mielelläni tahtoisin antautua esineeksi hänen parannusyrityksilleen, edellyttäen vaan, ettei hän niissä onnistuisi."

Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon juhlia vasta kihlattujen kunniaksi.

Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty lapsena; Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta, ihmekös siis, että hän tästä aina ensimmäisenä olemisesta oli joutua vallan pyörälle päin. Mutta hän tunsi hyvin uuden arvonsa ja piti kiinni siitä. Erittäinkin käytöksessään Elisaa kohtaan oli hän muuttunut oikeen mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä teki varsin hullunkurisen vaikutuksen.

Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja pysähtyi harjaamaan muutamia tomunhiukkasia isän takinkauluksesta.

"Tuo siniharmaja puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä kuin mikähän muinais-skandinavilainen nainen", huomautti Irene.

Sulho ei vastannut mitään, mutta unhotti tällä kertaa hyväillen painaa kätensä Irenen olalle, kuten hänellä oli tapana tehdä päällystakkia hänen ylleen auttaessaan. Irenen kummeksivasta katseesta päätti hän, ettei kaikki ollut oikein kunnossa, ja koetti vieläkin tasoitella takkia, jotta se paremmin keveltuisi varrelle.

Vasta sitte huomasi Helmer, ettei hän Irenen sanoihin ollut mitään vastannut ja riensi hetipikaa huolimattomuuttaan korjaamaan.

"No sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei ensinkään ymmärrä pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin pukeusi kunnon lailla, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin päivälliskutsuihin."

"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva hänelle sulhoksi."

"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle ja lyöttäysi seuraan.

Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen kerkesi Kustaa Aadolf jo ennen häntä.

"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa".

"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene nauraen.

"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi hankkia henkilääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?"

"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon
Elisan puolesta."

"Vai sinä, pikku hempukka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen häntä sormellaan sekä nenälle että suulle.

"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma varsin miellytti, sillä senkautta saisi hänkin tilaisuutta joka päivä luetella kaikkeja kipujaan lääkärille.

"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa", lasketteli Irene vallattomasti teetellen arvokkaan näköiseksi.

"Totta puhuen eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri, joka näytti oikein ottavan kiinni äskeiseen äkkipikaiseen tuumaansa. "Tietäneekö kukaan, mistä hän on kotoisin ja missä ammattiaan harjoitellut?"

"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki hän minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana lähetettiin hän merelle, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä amerikkalaisessa satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa tavallisena työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi hän isänsä puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut, anoi anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä uudelleen. Isä häntä auttoi, hän rupesi lukemaan oikein todenteolla ja valmistausi mahdottoman pian ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki hän lääketiedettä, toimi aikansa lääkärinä, kyllästyi taas siihenkin ja matkusti viimein kotimaahan takaisin. Isä on hiljattain kuollut ja ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä nyt yltäkyllin sekä rahoja että aikaa levähtääkseen."

"Amerikkalainen lääkäri!" huudahti Silla-täti päätään pudistaen. Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut liioin halua uskoa kalliita kipujaan moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä suuremmalla innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset tiedonannot tekivät hänen mielestään sen toteuttamisen vallankin mahdolliseksi.

"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi."

"Hevoset ovat jo aikoja sitte olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?" kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen pihalle.

"Kuule Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa ajelemaan isoissa vaunuissa, jossa isä ja Silla-tätikin ajelevat, jotta Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?"

Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän epäröityään kuitenkin suostui.

"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla", lisäsi hän.

"Mitä juttelet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen Ireneä korvaksesta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku tytön hempukka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen kanssaan kaksin ajella."

"Anna muiden ajaa edellä, jott'et tarvitse ohjaksista huolehtia", sanoi
Elisa veljelleen, heidän noustessaan kiesseihin.

"Tahdot siis käyttää hyväksesi kaiken tarkkaavaisuuteni, vai kuinka?" sanoi Kustaa Aadolf ja teki niinkuin Elisa oli ehdottanut.

"Tänä kesänä tuskin milloinkaan tapaamme toisiamme; alituiseen sattuu jotakin tielle. Tuskin on meillä vielä kertaakaan ollut tilaisuutta jutella kahdenkesken."

"Samaa olen minäkin ajatellut. Mutta miksi olet niin vakava nyt?
Painaako mieltäsi mikään?"

"Minäpä luulin, että Irenen onni usein palauttaisi ajatuksesi Sven
Riiseen, ja mielesi olisi sen vuoksi niin painoksissa."

"Sven Riiseä ajatellessani ei mieleni koskaan murheelliseksi painu, ja senvuoksi juuri en tahtoisi häntä koskaan ajatuksistani laskea."

"Varsinkin soisin, että hänen kuolinhetkensä vaikutukset himmenemättä mielessäni kangastaisivat. Eikö sinustakin tuntunut ikäänkuin olisimme nähneet taivaan portit avoimina edessämme? Ja siinä taivaan porttien edustalla olisin mielelläni kaiken jälellä olevan aikani elellyt, milloinkaan enää palaamatta matoiseen maailmaan takaisin."

"Siinä on jo kylliksi, että kerran elämässämme, jonakin suurena hetkenä olemme saaneet nousta kirkastusvuorelle Jumalan tutkimattomia aarteita katselemaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta sinne älä pyydä jäädä, se olisi uhkarohkeata, sillä vielä emme ole katoamattomaan kirkkauteen kypsyneet. Mutta se pyhä tuulahdus, joka meitä siellä kosketteli, se meitä matoiseen maailmaankin seuratkoon ylläpitävänä ja elähyttävänä voimana."

"Mutta se voima vaipuu, mikäli pyhät muistot himmenevät. Ja täällä maailmassa on niin paljon sellaista, joka ne himmentää."

"Me emme saa perustaa elämäämme ihastuksen muistoihin, vaan yksin Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa", sanoi Kustaa Aadolf ja lisäsi luoden Elisaan kysyväisen katseen: "Painaako sinua mikään asia erityisemmin?"

Elisa katseli ympärilleen seutua, joka heinäkuun paahteisen päivän helteessä näytti niin kuivalta ja tomuiselta.

"Kerran Sven Riisen avoimen ruumiin arkun luona seisoessani oli kuin olisi sisällinen ääni minulle kuiskannut: Samoin kuin hänen ruumiinsa tässä makaa kuolleena, pitää sinun jo eläessäsi kuolla maailmalle, sen haluille ja huolille; samoin kuin hänen henkensä riemuitsee taivaallisia haluja ja iloja täynnä, niin pääset sinäkin siitä ilosta osalliseksi, jos Kristuksen kanssa kuolet ja Hänen kanssansa nouset ylös. Sen tunsin silloin selvään itsekin ja pitkän aikaa Sven Riisen kuoleman jälkeen olivat hengelliset pyyteeni maallisia paljon voimakkaammat. Ja onnellinen olin silloin, sillä jo iäisten aarteiden ikävöiminenkin antaa meille jonkun verran tyydytystä. Mutta viime aikoina on maailma taas alkanut vetää minua puoleensa ja semmoiset halut tuottavat levottomuutta ja tyytymättömyyttä.

"Paljon odotat itseltäsi, Elisa, jos todellakin luulet voivasi elää maan päällä täysin kuolleena maailmalle. Monet ovat siihen kiihkoisasti pyrkineet, mutta kenellekään se ei ole onnistunut. Jumala ei meiltä mitään luonnotonta, ylimaailmallista vaadikkaan, Hän muistaa meidät tomuksi."

"Mutta sanoohan Raamattu, että meidän pitää kuoleman maailmalle ja ainoastaan Jumalalle elämän."

"Niin, siihen päämäärään tulee meidän tietysti lakkaamatta pyrkiä. Mutta kypsyminen tapahtuu hitaasti. Toista on ihanteen oivaltaminen , toista sen saavuttaminen ."

"Siks' että olet tomua ja synnillä saastutettu. Ole vaan iloinen siitä, että niin selvästi tunnet synnin itseäsi painavan, muuten ehkä ylpeillen luulottelisit olevasi vapaa, mutta joutuisit juuri silloin vieläkin vaarallisimpiin siteisiin. Mikä erityinen halu sinut nyt levottomaksi tekee? Sitä et ole vielä sanonut."

"Ei oikeastaan mikään, jota voisin nimellä mainita", vastasi Elisa viivytellen. "Epämääräisenä, muodottomana tunnelmana se sisimmässäni vallitsee, mutta kuitenkin siksi voimallisena, että se taivaalliset vaikutukset heikentää. Sanalla sanoen, olen niin maallistunut. Alan liiaksi kiinnittää mieleni tämän maailman katoaviin kappaleihin."

Kustaa Aadolf ei päässyt asiasta sen selvemmälle. Elisan vastaus tuntui hänestä välttelevältä.

"Jos vaan se, joka sinua puoleensa vetää, ei ole mitään väärää, niin ei ole sinulla aihetta levottomuuteen", sanoi hän. "Varo epäraitista hengellisyyttä, Elisa!"

Elisa vaikeni. Joko ei ollut Kustaa Aadolf häntä oikein ymmärtänyt tai oli hän aikonut nämä sanansa nuhteeksi hänelle.

Kustaa Aadolf itse oli harvinaisen välittömässä suhteessa Jumalan kanssa. Hänelle osoittausi kaikki niin selvänä, eikä koskaan tarvinnut hänen vaipua mietiskelemään, mikä olisi oikein, mikä väärin. Suurenmoinen ja suora luonne kun oli, ei hän milloinkaan joutunut hämäriin tunnelmiin eikä sekaviin mietelmiin. Mutta toisin oli Elisan laita. Hänellä oli usein vaikea määrätä, mikä olisi synniksi, mikä ei.

"Mitä sanot isän perhelääkärituumista?" kysyi Kustaa Aadolf hetken kuluttua.

"Miellyttää kyllä; olen tavallani huvitettukin hänestä, mutta jokapäiväiseen seuraan en häntä haluaisi."

"Miks'et siitä äsken isälle mitään sanonut, ei hän pane tuumaansa toimeen, jos vaan sinulla on jotakin vastaan."

"Juuri siksi en mitään sanonutkaan. En tahdo panna esteitä isän huville muulloin kuin välttämättömän tarpeen vaatiessa."

"Tässä kohden olisi se minusta välttämättömän tarpeellista kylläkin", vastasi Kustaa Aadolf ritarillisesta "Puhun isälle ennenkun hän ennättää tohtori Hesselille mitään ehdotella."

"Luulen, että hän on aiottu joksikin suuremmaksi ja jalommaksi kuin miksi on tullut?"

"Vai niin, sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta suureksi ja jaloksi
onkin hän tietysti aiottu, hän kuten muutkin. Olemmehan kaikki ihmiset
Jumalan lapsiksi aiotut, ja sen jalommaksi ei voi kukaan tulla", sanoi
Kustaa Aadolf.

Elisan suu meni hymyyn. "Näin sinä alati vaan pääasian huomaat", sanoi hän. "Näet koko ihmiskunnan ainoastaan kaksivärisenä, huomaamatta moninaisia välivivahduksia."

"Kylläpä toki nekin huomaan", vastasi Kustaa Aadolf hiukan puolustautuen tuommoista väitettä vastaan, joka hänen mielestään sisälsi syytöksen.

"Et huomaa", vastasi Elisa päätään pudistaen. "Voisinpa melkein kääntää sinuun itseesi takaisin tuon minulle äsken antamasi varoituksen. Eikö ole hiukan yksipuolista sinunkin hengellisyytesi? Sinä ajattelet vaan ihmisen suhdetta Jumalaan, mutta et ensinkään välitä syventyä ihmiseen itseensä ja hänen puhtaasti inhimillisiin puoliinsa. Onhan olemassa niin paljon sellaista, mikä itsessään ei ole hyvää eikä pahaa, kuten esimerkiksi nero, kaunoaisti, luonnonlahjat, ulkomuoto y.m. Nämä avut rikastuttavat ihmiskuntaa ja tekevät sen sisällökkääksi."

"Eivät toki. Olen aina ollut mieltynyt ihmisolentoon sellaisenaan, ja luulen sen ominaisuuden saavan seurata minua vielä iankaikkisuuteenkin, vai mitä ajattelet sinä?"

"Mutta voitko tarkoin määrätä rajan kuolevaisen ja kuolemattoman välillä meidän olennossamme? Onhan itse kuollut tomukin kirkastettuna ruumiina kerran haudasta nouseva."

"Oikein sanoit. Suurta on olla ihminen", myönsi Kustaa Aadolf hartaasti ja vakavasti.

"Kun ottaa tutkiakseen koko ihmisolennon kaikessa laajuudessaan, niin on vaikea määrätä, mikä hänessä todellakin on suurta, mikä pientä. Vaarinottamattomalla hetkellä saattaa ihminen pienen pienessä teossa selvemmin ilmaista todellisen luonteensa kuin suuressa työssä, mikä on monelle nähtävänä ja mikä hänet maailman edessä leimaa. Hauska on tutkia ihmiskuntaa sen yksityiskohtia myöten."

"Koetan päästä selville kaikista niistä, jotka tielleni sattuvat", vastasi Elisa mitään sen enempää aavistamatta.

"Varo vaan, etteivät tunteesi sekaannu kokeiluihin, ne vievät helposti harhaan."

"Mutta ne myös auttavat. Tunteitta tutkittuna on koko ihmiskunta kuin mikähän puunukkekokoelma."

Kustaa Aadolf sen nauraen myönsi. Heillä oli ollut kahdenkesken niin hupaista, ja aika oli lentänyt kuin siivillä. Ihmeekseen tapasivat he pappilan jo ihan edessään.

Elisa sai nyt, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin pöytä-naapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut. Kuten itse äsken oli sanonut, koetti hän aina tutkia, mitä maata kukin ihminen oli, joka hänen tielleen sattui, mutta tuosta tohtori Hesselistä ei hän hevin selville päässyt. Hän oli erilainen kuin muut ja miellytti senvuoksi Elisaa.

Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muudan Bergsjön tehtaan konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.

"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi tohtori Hessel Elisalta.

"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miks'ei tempaa hän kuulijoita mukanaan?" virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu ääni, hän laulaa hyvin, mutta…"

"Niin — hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa merkitseväisesti hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt tätä juuri minään ansiona.

"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukanaan", vastasi Elisa viimeistä kysymystä huomioon ottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."

"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin. Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.

Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi saattanut kuulla nuppineulan kilahtavan lattialle. Tohtori loi vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämätönnä. Tästä innostuneena lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitte pianon äärestä kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär asettui hänen sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun säestämisen epäkiitollisen tehtävän.

Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi vaikuttaneen Elisaan.

Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo! Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulussaan, jotakin siitä oli tunkeunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen, herättänet ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden helkettä säikähtänyt.

Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi itsensä ylpeeksi siitä.

Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin hänen päälaellaan lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.

"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.

"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.

"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa; — syntiin", vastasi Elisa yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.

Mutta näistä tohtori tietysti ei niitäkään tietänyt, ja senvuoksi olivat hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa hän tosin ei myöntänyt, mutta liikaa oli sittekin, että Elisa häntä sellaisesta soimasi.

Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa. Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omiksi iloikseen, pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos verannalle ja piilousi huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen. Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.

Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan. Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin mitkään sanat.

"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan, että tarkoitin teitä."

"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."

Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut sellaista otaksua.

"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa sitte minulle miten katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko itseänne minulle vieraaksi!"

Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi kasvonsa pois. Mutta kohta hän käänsihe tohtorin puoleen takaisin.

"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän hymyillen omalla herttaisella tavallaan.

Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi vetäytymystä hänen puoleensa. Pikkumaisten juorujen pelostako? Eihän! Platooniseen rakkauteen hän kokemuksesta uskoi, miks'ei siis löytyisi platoonista ystävyyttäkin? Vilpitön lähestyminen miellytti häntä enemmän kuin piilosilla leikki, julki tunnustettu ystävyys häätäisi tiehensä kaikellaiset salaiset hienostelut.

Ja tohtori Hessel tunsi tällä hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi; Elisa vaikutti häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina valmis taipumaan alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. Sitä hän jumaloi.

Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.

Kalmiston ohi ajettaessa Elisa kallistihe hiukan vaunuista, katseellaan hakien kiviristiä, joka oli Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui koko matkan ääneti ja puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut keskustelua seurannut.

"Miten kauvan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroksi. Huomenna, näet, oli sunnuntai.

"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olenpa jo astellut joen viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle, mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.

Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".

Mutta varmaankaan ei ollut kukkasen vastaus hänelle mieluinen, sillä hän viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin petti hänen toiveensa.

"En minäkään juuri, — — — mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne vastaavat kieltävästi."

"No, älä sitte niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne myöntävät."

Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän. Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnaltaan. Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhoansa, joka niin kauvan oli poissa viipynyt. Jos hän sen olisi alussa aavistanut, niin mukaan olisi varmaankin lähtenyt.

Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei jäänyt häneltä huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäysi ihmettelevä ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta jatkavan kulkuansa asunnolle päin.

"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä kolmisin juttelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja niin jouduimme kiistaan."

"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä, mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu."

"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin, sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin."

"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen panna", virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen mielensä tuhahtaa nopeasti tuleen, mutta yhtä pian se taas entiselleen tasoittuu."

"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen kristillisyydestään."

"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä vastaan", sanoi Elisa.

"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei saa se tulistua, joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on koettaa asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle joitakuita myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."

"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"

"En toki; mutta kiihkossaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin. Ja sitte hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä sellaisissakin asioissa, missä olisi noudatettava suurinta varovaisuutta."

"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa myös paikkoja missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta, miks'ei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"

"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."

"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?" virkkoi Helmer.

Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että näytti varsin unhottaneen morsionsa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan ollut liioin tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut ilmaista olemassaoloansa; mutta turhaan.

"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".

"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa
Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo
kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että
Elisa nyt oli takertunut ansaan.

"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."

"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat
Raamattuun ja syystä kyllä", vakuutti Helmer.

"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu. Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfkaan kadotukseen uskoisi, ellei hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."

"Kokemukset ovat monellaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka kyllä tiedän, ettei kaikki minussa oikealla kannalla ole. Kenties tuo kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."

"Ja siinä hän tehnee oikein", arveli Elisa. "Sillä jos asia todellakin on, kuten hän uskoo, niin olisi rakkaudetonta, jopa julmaa saarnata, että kaikki tulevat autuaaksi; jos hän taas olisi erehtynyt ja suotta kehoittaisi ihmisiä ikuiseksi parhaakseen etsimään pelastusta niin pian kuin mahdollista, mieluummin tänään kuin huomenna, niin ei ole siitäkään vahinkoa kenellekään."

"Mutta tuo oppi iankaikkisesta rangaistuksesta voi monet uskonnosta vieroittaa."

"No, mitäpä haittaa siitä on, jos kaikki kumminkin lopulta hyväksi kääntyy? Mutta jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädettynä, niin olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, että antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauvan kun vielä on aikaa tuomiota välttää."

Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa oli ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä miellyttävällä tavalla.

"Niille täytyy löytyä joku toinen selitys, noille lauseille, jossa puhutaan iankaikkisesta tuomiosta", arveli hän.

"Jos mielin määrin kierrämme ja vääntelemme Jumalan sanaa saadaksemme sen sopimaan mielipiteitämme ja tunteisiimme, kadottaa se uudistavan voimansa meihin nähden", vastasi Elisa. "Parasta on antaa sen vaan kohdata meitä, silloinkin kun se kaksiteräisenä miekkana tunkee olentomme lävitse."

"Mutta ei silloin kun se vääristelee Jumalan ja tekee Hänestä julman tyrannin."

"Julman tyrannin!" huudahti Elisa. "Hänkö olisi julma tyranni, joka rakkaudesta kuoli koko maailman puolesta kirouksen ristinpuulla? Ja Hänen hallussaan on maailman tuomitseminen. Kyllä Hän tuomitsee paremmin kuin me."

Helmer vaikeni. Hänellä ei ollut mitään vastattavaa tähän todistuskeinoon. Elisalle oli siinä kylliksi, ja vaikk'ei se riittänytkään vastaukseksi kaikkiin Helmerin sisällisiin kysymyksiin, niin ei voinut hänkään millään väitteellä sitä kumota, sillä se oli sydämen kieltä.

"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene. "Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauvan poissa, ja kun viimein palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."

Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. Mutta Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella parastaan voidaksensa käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti itsekseen tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.

Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää, mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.

Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisellainen jumalanpalvelus toimitettavana.

"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf. "Ei hänen tarvinnut mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn hengellisistä asioista, niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen veljeni siinä väittelyssä suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa mitä sydämellisintä hellyyttä.

He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui
Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.

"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa hartaasti.

Kustaa Aadolf katsahti häneen ja huomasi hänen silmänsä kosteina säteilevän.

"Elisa, mikähän meille neuvoksi tulisikaan, jos Herra meihin nähden menettäisi kärsivällisyytensä yhtä helposti, kuin me sen menetämme muihin nähden? En tosiaankaan ymmärrä, miten Herra saattaa heikkouksiani kärsiä. Mutta tunnen, että Hän sen sittekin tekee. Rakas Herrani!"

Vaikka syvintä nöyryytystä tuntien oli hän kuitenkin ylen onnellinen, niin onnellinen kuin ainoastaan se saattaa olla, joka tietää ansiotta saaneensa Jumalan suuren armon ja rakkauden osakseen.

Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"

Kävelemisestä nauttien asteli hän reippain, pontevin askelin eteenpäin hengittäen täysin siemauksin havumetsän raitista tuoksua keuhkoihinsa. Sen ohella hän sydämessään peittelemättä haasteli kaikki Hänelle, joka on sekä ihmisen että luonnon Herra.

Bergsjön tehtaalle tultuaan hän heti kysyi tohtori Hesseliä, ja hänelle neuvottiin missä tämän huone oli. Tohtori ei ollut vielä pukeunut. Toisinaan juolahti hänen päähänsä nukkua puolille päiville asti, mutta vaadittaessa voi hän nousta keskiyölläkin, ilman että kukaan saattoi mitään erotusta hänessä huomata.

"Sisään!" huudahti hän kuultuaan lyhyen rohkean koputuksen ovelleen.
Näin ei kukaan talonväestä koputtanut.

Tohtori ei senvuoksi suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui sisään.

"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta nyt, auringon paahteessa…"

Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsihe suin silmin pesuvatiinsa polskuttaen kuin virtahepo. Kustaa Aadolf hymyili ja odotti, kunnes peseminen oli suoritettu ja tohtori puhdistanut korvansa saippuavaahdosta.

"En tullut helvetistä pulmakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi pyytämään".

"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut helvettiin."

"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan siihen tyyliin."

"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani opin."

Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui tohtorin huulilta.

"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin…", sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä. "Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen hymyilen."

"Todistakoon sen minulle, ken voi! Minä en sitä usko ennenkuin olen saanut tilaisuutta tutkia kristityn elämää hamaan hänen kuolinhetkeensä asti."

"Toivon, että kerran näkisit minun kuolevan, ja että kuolemani olisi sellainen, jotta sinä sen kautta voitetuksi tulisit", virkkoi Kustaa Aadolf äänellä, joka selvään todisti, miten vilpitön tuo toivomus oli.

Tohtori Hessel nauroi suopeasti: "Ja jos minä nyt kerran tulisinkin 'voitetuksi', käyttääkseni sinun lausetapaasi, niin toivon, että se tapahtuu vähemmällä."

"Vähemmällä!" toisti Kustaa Aadolf. "Ei tapahdu se edes silläkään.
Äskeinen toivomukseni oli typerä; ketään ei voiteta vähemmällä kuin
Jumalan Pojan kuolemalla."

Tohtori huomasi, kuinka syvä rakkaus Jumalaan sekä ihmisiin loisti Kustaa Aadolfin silmistä. Ehdottomasti tuli hän ajatelleeksi "valkeuden lapsia", joista Raamattu puhuu.

Jalo vastenmielisyys valtasi hänet: hän ei tahtonut omalla epäuskollaan ja ivallaan solvata tuon nuoren miehen hyvää uskoa.

"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä suoruudellaan.

Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä valoon pääsemästä.

"Raamattu on minulle mennyttä kalua", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä koetan lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."

"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan haihtuivat kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi sivuttu hauta, liukasteleva konna."

"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin älä salaisuudessa anna lihan vallita."

Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton, äärettömän edesvastauksen tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena toimiminen ei suinkaan leikintekoa ole. Mutta vaatimukset, ne Hän itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa peljätä paljastaa saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiinkin soppiin paistamaan. Ole valpas, sinä Jesuksen Kristuksen sotasankari, kuuntele, jotta huomaisit pienimmän ja salatuimmankin rikoksesi hiipivät askeleet, jott'ei se sinua veisi lankeemukseen! Mutta valvo, rukoile ja taistele Herrasi yhteydessä, sillä "jos ei Herra kaupunkia varjele, niin vartijat hukkaan valvovat".

Oli heloittavan kirkas lokakuun päivä. Puut olivat jo kerinneet muuttua kellervän punaisiksi, ne katselivat kuvaansa joen pinnasta, ja joki kokoili niiden varisevat lehvät virtojensa viedä.

Elisa asteli pitkin porrasta Hanninkylän metsään päin. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan ohivierivän veden kulkua. Väsymättä, herkeämättä se siinä oli soljunut monen ihmispolven iän, ajan virran selvänä vertauskuvana.

Elisa kulki edelleen ja joutui yhä syvemmälle ihmeelliseen metsään, jota hän niin sydämellisesti rakasti. Puitten alla syksyn kirjailema monivärinen maa välkkyi auringon hohteessa. Etäämmällä oli enimmäkseen havumetsää. Mutta sielläkin oli auringon valta suuri. Se kultasi mäntyjen ruskeakuoriset haarat punerviksi, ja tummat kuuset se niin viehättäviksi valaisi, että ne muistuttivat vakaita ihmiskasvoja, joita herttainen, harvoin nähty hymyily kirkastaa.

Joki luikertelihe niin moneen mutkaan, että se vähän matkan päässä taas sattui Elisan eteen. Siinä paikassa kulki polku ihan joen viertä. Elisa katseli veden valkeita vaahtopäitä ja kuunteli niiden kaihonsekaista juhlallista laulua. Sen laulun sävelen hän hyvin ymmärsi, olihan se hänen oman sydämensä laulua, jossa ilmeni syvä, voimallinen kaiho kerran päästä toivotuille perille.

Pian kulki taas polku joen äärestä loitommaksi. Mutta etäämmällekin vielä kuului kosken kohina, tosin heikenneenä, mutta sittekin kuin mahtavana taikasävelenä ikään. Ainoa muuttumaton sävel luonnon tuhansien vaihtelevien satunnaisten äänten maailmassa.

Äkkiä Elisa seisahtui. Hän oli saapunut eräälle kukkulalle. Tästä johti tie alas laaksoon, ja siellä kasvoi puita harvemmalta. Laaksossa näki hän tohtori Hesselin kulkevan metsästystamineissa, koira mukanaan.

Elisan aikomus oli pyörähtää takaisin ennenkuin tohtori hänet huomaisi, mutta jäi paikalleen pienen näytelmän tähden, jota siinä, ihan hänen silmiensä edessä esitettiin.

Tohtori Hessel, joka päivänpaisteesta huolimatta näytti olevan huonolla tuulella, potkasi äkäisesti tieltään kiven, johon oli ollut kompastua. Hän vinhautti sen lentämään sellaisella voimalla, että se vierähti pitkän matkan päähän ja sattui koiraan, joka surkeasti ulvahti. Sen asemesta, että hän olisi eläinparkaa lohduttanut, rupesi tohtori Hessel sille ärjymään. Herkkähermoisesti tunteellisena, kuten lintukoirat ainakin, ryömi eläin vingasten häntä lerpallaan isäntäänsä kohden. Siitä äärimmilleen ärsytettynä sivalsi tohtori sitä selkään.

Elisa, joka oli suuri eläinten-ystävä, ei voinut tyynenä katsella tällaista väärää menettelyä. Hän kiirehti nopeasti alas kukkulalta. Hänet nähtyään joutui tohtori niin hämilleen, ettei muistanut hyvää päivääkään sanoa. Mutta siihen ei Elisa näyttänyt huomiota panevan, hänen silmissään paloi outo, ennen huomaamaton tuli.

"Kuinka saatatte te, — — —?" kysyi hän mielipahasta väräjävällä äänellä.

Tohtori ei vastannut mitään. Hän vaan katseli Elisaa. Miten suurenmoisen kaunis hän noin vihastuneena oli! Ehkä ilmaisivat tohtorin silmät, mitä hän sisimmässään ajatteli, sillä kohta loi Elisa ikäänkuin häpeillen katseensa maahan. Ei halunnut hän ulkonäöllään ihmisiin vaikuttaa, muilla keinoin hän siihen pyrki.

Hänen silmänsä sattuivat koiraan, joka oli laskeunut kyyryksiin isäntänsä eteen. Säälin pakoittamana koetti hän sitä luokseen houkutella. Mutta se ei välittänyt hänen hyväilyistään, ponnistihe vaan päästäkseen isäntänsä luokse. Silloin huomasi Elisa, että muulla tavoin täytyi koiraa lepyttää. Ehkä oli se hänen vallassaan. Hän katsoi tohtoriin:

"Olkaa ystävällinen koirallenne! Ettekö näe, että se kerjää teiltä hellyyttä?" sanoi hän sekä rukoileva että vaativa ilme silmissään.

Tohtori loi halveksivan silmäyksen koiraan, mutta tästä katseesta eläin jo rohkastui. Se vinkasi ja ryömi värvähtelevin liikkein isäntänsä jalkain juureen.

Niin, mitä hän pyytäisi? Siitä ei ollut hän itsekään selvillä. Suuteloa! Ei toki; Elisa ei ollut niitä, jolta moisia tohtisi pyytää. Vyöhikköönsä oli hän kiinnittänyt kimpun syyskukkasia, mutta typerältä olisi tuntunut niitäkään pyytää. Enempää hän halusi, jotakin sellaista, mitä ei voinut pyytääkään, vaan muulla tavoin voittaa; se oli selvennyt hänelle, kun hän äsken Elisaan katsoessaan luuli keksineensä halveksimisen ilmeen hänen silmissään.

Ja niin ei hän mitään pyytänytkään, houkutteli vaan koiran luokseen, ja ylen iloisena eläin hypähti takajaloilleen nuollakseen isäntänsä kättä.

"Sinä, sinä toki annat isännällesi anteeksi hänen tylyytensä, vaikka juuri vast'ikään saitkin siitä kärsiä. Sinä et ole niin ankaran vaativainen, sinä", puheli hän hiljalleen.

Sanat olivat koiralle, mutta äänen samalla sekä hellyyttä että nuhtelua ilmaiseva sävy, se oli Elisalle aiottu.

Elisa seisoi ääneti hänen vieressään. Taas katsoi tohtori häneen ja huomasi äskeisen ilmeen hänen silmistään jo lauhtuneen.

Elisa alkoi taas hyväillä koiraa. Nyt vasta näkyi se hänestä välittävän, kun oli ensin osakseen voittanut sen, minkä oli niin tuiki tärkeänä pitänyt.

"Koirain uskollisuus on tosiaankin oikein liikuttavaa", sanoi Elisa katkastakseen vaitiolon, joka hänestä alkoi käydä liian sisällysrikkaaksi.

"Eihän ole. Ei se koirassa tympäise", sanoi Elisa mielihyvällä silitellen koiran silkinhienoista päätä.

"Tuntuuhan äitelältä, kun nuoleksii käsiä se, jota vast'ikään on ruoskinut", intti tohtori.

"Minusta se, jos mikään, saattaisi ruoskijan häpeään, varsinkin silloin kuin iskut ovat niin epäoikeutettuja kuin teidän äsken. Ja varmaan häpeättekin, tohtori, eikö niin?"

"Kenen sitte?" kysyi Elisa, mutta katui heti kysymystään, sillä tiesihän hän hyvin minkä vastauksen saisi. Tämähän saattoi näyttää siltä kuin keräileisi hän itselleen kiitosta. Ja estääksensä tohtoria mitään vastaamasta, jatkoi hän heti leikillisesti:

"Varmaan ette olisi rumaa käytöstänne hävennytkään, ellei olisi ollut ketään sitä huomaamassa ja paheksimassa. Siis olen saanut edes jotakin aikaan tällä metsäkävelylläni, johon luulin vaan huvin vuoksi lähteneeni. Nyt, tehtäväni suoritettua, on aika kääntyä kotiinpäin."

Hän ojensi tohtorille kätensä jäähyväisiksi. Mielellään olisi tohtori vieläkin jäänyt hänen seuraansa, mutta Elisa ei ollut niitä, joita noin muitta mutkitta kävisi saatteleminen. Tohtori kumartui hänen kättään suutelemaan. Elisa ei ollut hänen menettelyään huomaavinaankaan, mutta vieno puna nousi hänen poskilleen.

"En sellaiseen yritykseen, jonka tarkoituksena on tappaa vaan huvin vuoksi", selitti Elisa naurussa suin, taputteli vieläkin kerran koiraa ja lähti.

Niin kohtelias ja ystävällinen kuin hänen jäähyväistervehdyksensä olikin, oli koko hänen käytöksessään sittekin jotakin ehdottoman ruhtinaallista, varsinkin siinä tavassa, millä hän tervehdittyään jälleen päätään kohotti. Mitään Elisan ulkomuodossakaan ei tohtori niin ihaillut kuin tuota hänen tapaansa tervehtiä, siinä ilmeni niin paljon luonnetta ja arvokkuutta.

Tohtori jäi katselemaan hänen jälkeensä, olematta itsestään ensinkään selvillä. Miks'ei hän saattanut Elisaa kotiin, kun niin halutti? Näin kainostelevan hienotunteinen ei ollut hän vielä kenellekään naiselle ollut. Eikä ollut hän kenellekään niin nöyrästi taipuvainen ollut kuin Elisalle. Mutta tästä ei tuntunut hänen luontainen miehuullisuutensa ollenkaan kärsivän; se päinvastoin varttui ja karaistui.

Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.

Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.

"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.

Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta, varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä. Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä ajatukset enää olleetkaan niin iloisia kuin entisaikoina. Koko syksyn oli Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi, mutta varsinkin nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa käynyt oikein anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan kirjoittaa kolme, jopa neljäkin kirjettä ennenkuin vastaus saapui. Ja sen vihdoinkin saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä, jott'ei kukaan huomaisi, miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin itselleenkään tunnusti, miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli ollut.

Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten malttamattomuutta.

"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan kättään ojentaen.

Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa tavallista paksummalta.

"Annas olla, kunnes sovitan lasit nenälleni, jotta oikein näen, onko se sinulle, ehkäpä se lopulta onkin minulle", sanoi majuri, koettaen leikkisästi estää kirjettä hänelle joutumasta. Mutta Irene oli häntä vikkelämpi, sieppasi kirjeen käteensä ja riensi naurahtaen pois.

"Näytät niin huolestuneelta, Elisa; sitäkö suret, ett'et sinä milloinkaan rakkauden kirjettä saa?" kysyi majuri lystikäs ilme silmissä.

Elisa nauroi hajamielisesti koettaen karkoittaa kauvas ahdistuksen tunnetta, mikä hänet oli vallannut äsken nähdessään Irenen niin ihastuneena. Mikä ihme häntä saattoi Ireneä säälimään? Sitä hän itsekään ei ymmärtänyt. Vai olisiko tuo joku paha enne?

Elisa alkoi lueskella sanomalehteä, mutta huomasi pian, ettei hänelle siitä niitäkään hyötyä ollut, sillä ajatukset ne vaan harhailivat muualla, jotta ei hän ensinkään käsittänyt, mitä luki. Hän pani lehden pois ja haki itselleen toisellaista työtä, enemmän koneenomaista, joka sitoi ajatukset vaatimatta niiden myötävaikutusta.

Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt. Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan, eikä tahtonut mitään ruokaa.

Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle taivaalle. Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toiselta puolelta toivoi, toiselta puolelta pelkäsi saavansa osaa siitä surusta, mikä täällä vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan palamaan, ripusti tumman varjostimen sen eteen, jotta sohvan-kohta jäi ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitte houkutteli hän Irenen teetä juomaan.

"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja asetettua kupin tarjottimelle.

"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka kuitenkaan ei hänelle onnistunut.

Elisa silitteli hellävaraa itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.

"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.

Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirsihe lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämät muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän tämän kaiken kestää?

Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi. Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ett'ei jo ennen ollut vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.

Elisan ajatukset palasivat kuluneeseen kesään. Silloin oli hänkin puolestaan täysin Helmeriin luottanut ja mielellään uskonut lapsellisen tuntehikkaan sisarensa tulevaisuuden hänen huostaansa. Ja näin oli Helmer tätä luottamusta väärinkäyttänyt!

Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Ireneä levolle laskeutumaan. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.

Hän lohdutteli Ireneä kuin lasta, uneen tuudittelevia sanoja hän hänelle kuiskaili. Irene ei enää tänä iltana saisi mitään ajatella, ei mistään huolehtia, hänen pitäisi vaan rauhassa nukkua. Pimeä, se niin suloisesti suojellen hänet syliinsä kietoo. Täällä oli niin hiljaisen rauhaisaa, mikään ei täällä häiritse, ja vuoteen ääressä enkelit valvovat. Näin olisi Elisa tahtonut itselleenkin puhua, kun haikea, nöyryyttävä suru häntä olisi kohdannut; näin olisi hän itseään lohduttanut voidakseen taas nousta, elää ja hengittää.

Väsyneenä mielenliikutuksestaan Irene sisarensa hellän huolen alla viimein nukahti pois suruistaan. Elisa istui vielä hetkisen vuoteen laidalla, nähdäkseen jäisikö Irene todellakin nukkumaan, sitte meni hän omaan huoneeseensa.

Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan, sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla koko asiaan kajoomatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut, oli vaan tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon tuostakin silmiänsä pyyhkieli, ei haluttanut häntäkään nyt haastella terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.

Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vaan kalpeana ja hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäysi vaan syrjään ja näytti vaivautuvan ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että ne vaan johtuivat säälistä häntä kohtaan. Hänen rakkauttaan oli niin syvästi loukattu, että koko hänen arvokkuus-hiukkasensa kerrassaan oli kadonnut; ja mieli oli muuttunut sairaalloiseksi.

Oli kulunut pari päivää sitte tuon kovan onnen kirjeen saapumisen. Alkoi jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan sytyttämässä tulta takkaan, jotta huone, ennättäisi lämmitä hyväksi ennenkuin isä ja Silla-täti kahville tulisivat. He olivat vilunarkoja kumpainenkin, varsinkin nyt, vast'ikään vahvasta iltapäiväunestaan heränneinä.

Pian valkea jo iloisena liedellä loimotti, ja Elisa oli juuri aikeessa viedä puunkantimen pois, kun äkkiarvaamatta huomasi Irenen, joka oli tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä jotakin sydämellä.

Elisa siirsi puunkantimen loukkoon, vetäsi Silla-tädin lepotuolin likemmäksi uunia ja pakotti Ireneä siihen istumaan. Itse istui hän tuolin laidalle.

"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän. Irene koetti kaikin voimin terästää mieltänsä, jott'ei itseään säälien itkuun herahtaisi.

"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa, enkö pitäisi? Mutta en osaa, en tiedä, mitä hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.

Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.

"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta, siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.

Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan, ettei mikään muu voisi kysymykseenkään tulla. Olisiko Helmerkin sitä tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, jott'ei voinut ajatuksiaan koossa pitää; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen piti menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut. Vaivoin riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.

Helmer Broo istui huoneessaan Upsalassa ja piteli kädessään sormusta, jonka kerran oli Irenelle lahjoittanut.

Ei ollut hän lupaustaan rikkonut, Irene oli hänet siitä vapaaehtoisesti päästänyt. Ja minkä hän nyt voi sille, että tunteet jäähtyivät? Näin puolustihe Helmer sisällisiä syytöksiä vastaan.

Tuon sormuksen paljas näkeminenkin jo kiusasi häntä, hän pani sen pois. Mutta sitä tarkemmin silmäsi hän käärepaperia, joka oli ollut kotelon ympärillä, missä sormus oli takaisin lähetetty. Hän luki siinä nimensä ja osotteensa, mutta kirjoitus ei ollut Irenen käsialaa.

Oliko Elisa lukenut hänen kirjeensä? Mahtoiko hän nyt hyvinkin ankarasti tuomita Helmeriä? Mutta eihän Helmer voinut asialle mitään, ei kerrassaan mitään!

Miks'ei kumpainenkaan sisaruksista hänelle ollut sanaakaan kirjoittanut? Ehk'ei hän heistä ollut sitä ansainnut. Jos Irene todellakin olisi häntä rakastanut, niin tuskin olisi hän hänestä tällaisella vaiteliaalla vihamielisyydellä tahtonut erota. Ja Elisan, jolla oli suuri sielu, olisi pitänyt ymmärtää häntä, ymmärtää, että Helmerin ennen kaikkia piti olla suora sekä itselleen että muille. Mutta Elisa kohtelee häntä, kuin olisi hän tehnyt suuren vääryyden.

Hän tunsi vastustamattoman halun todistaa syyttömyytensä varsinkin Elisalle ja istahti heti kirjoittamaan hänelle pitkää kirjettä. Se uhkui lämpöä, joka ei kuitenkaan Ireneen ulottunut, vaikka kirjoittaja tarjousikin pitämään Irenelle kerran tehdyn lupauksensa, jos vaan Elisa niin tahtoi. Hän jätti kohtalonsa Elisan käsiin; Elisa saisi määrätä, mitä hänen tuli tehdä.

Kirjoitettuaan kirjeen läksi Helmer ulos ja pisti sen lähimpään postilaatikkoon.

Hänen tätä tehdessään sattui Kustaa Aadolf paikalle… Ja juuri häntä ei Helmer olisi tahtonut tällä hetkellä tavata.

"Kirje Irenelle, kas niin", virkkoi Kustaa Aadolf, mutta kävi äkkiä vakavaksi tarkemmin silmäiltyään ystäväänsä.

"Ei", vastasi Helmer ja lisäsi, ett'ei hän halunnut asioitaan näin keskellä katua selvitellä.

Ääneti he astuivat eteenpäin, kunnes saapuivat Kustaa Aadolfin ylioppilasasunnolle. Hänellä oli kaksi huonetta, joista toinen oli Torvaldin hallussa. Torvald sattui olemaan ulkona.

"Onko mitään ikävyyksiä Irenen ja sinun välillä tapahtunut?" kysyi
Kustaa Aadolf lamppua sytyttäessään.

Helmer vastasi pitkällä esipuheella, mutta ei näyttänyt ollenkaan pääsevän pääasiaan käsiksi.

"Puhu suoraan, mitä on tapahtunut", sanoi Kustaa Aadolf, joka ei kärsinyt viivykkeitä eikä mutkia.

"Konna!" oli ainoa sana, minkä hän sitten sai sanotuksi, mutta sen hän sanoi voimalla.

Helmer ei koskaan sietänyt, että muut häntä tuomitsivat, ei edes silloinkaan, kun hän itse sydämessään tekojaan soimasi. Vaikka hän sisimmässään olisi ollut miten masentunut tahansa, niin eivät sitä muut milloinkaan saaneet nähdä. Eikä hän mielestään tässä tapauksessa suinkaan ollut konnamaisesti menetellyt, vaan pikemmin vallan oikein. Sentähden pitikin hän nyt itseänsä marttyrina, joka sai syyttömästi kärsiä. Ei hän kuitenkaan suuttunut, vaan antoi Kustaa Aadolfille anteeksi hänen pikaisuutensa. Mutta puolustautua hän sittekin tahtoi ja sentähden alkoi hän matalalla äänellä esiintuoda selityksiään. Vaan Kustaa Aadolf ei niitä ottanut kuullakseenkaan.

"Kunhan tyynnyt, niin tuomitset minua oikeammin", sanoi Helmer tuntien arvonsa loukatuksi. "Itsehän Irene kihlauksen purki, en minä sitä tehnyt. Ja kirjeessäni Elisalle lupasin vielä uudistaa liiton, jos hän sen parhaaksi näkee."

"Mitä tämä asia Elisalle kuuluu? Irenen kanssa yksin sinun kaiketi tulee tästä sopia."

"Irene ei vastannut minulle sanaakaan, vaan antoi Elisan lähettää sormuksen takaisin", puolustihe Helmer.

Kustaa Aadolfia aavistutti, että syynä pikku sisaren vaitioloon mahtoi olla ylen valtava suru. Tämä ajatus pani hänen mielensä uudestaan kuohuksiin.

"Oletko myös ajatellut edesvastaustasi tässä?" kysyi hän. "Irene ei kestä tätä. Hän sairastuu, hän, joka on niin tunteellinen!"

"Älä joutavia!" sanoi Kustaa Aadolf keksimättä mitään parempaa vastausta toisen intomielisiin sanoihin.

"Et tiedä, mitä vaadit minulta", jatkoi Helmer. "Avioliitto ilman rakkautta heikentäisi minussa siveellisen tarmon ja lamauttaisi minun omaa kehittymistäni…"

"Vai niin, omaa kehittymistäsi siis ensi sijassa ajattelet välittämättä montako särjettyä ihmissydäntä se maksaa", vastasi Kustaa Aadolf paheksuen.

Helmer ojensihe suoraksi. Tuntui ikäänkuin olisi jotakin hänen sisässään murtunut.

"Et saata arvatakaan, miten kovasti jokainen sanasi minuun koskee", sanoi hän. "Kärsin jo kylliksi niitä paitsikin. Mahdoton oli minun menetellä toisin. Ja onko se niin ankarasti tuomittava, että uskalsin Irenelle totuuden ilmaista?"

Hänen äänensä surullinen sävy lievensi Kustaa Aadolfin suuttumusta, joka ei koskaan muutenkaan kauvan kestänyt.

"Asian tuomittava puoli on siinä, että sinulla piti oleman sellainen totuus Irenelle ilmaistavana", sanoi hän hetken jälkeen.

"Ehk'et voi. Mutta sen sijasta, että tässä nyt totuudenmukaisuudestasi kerskailet, saattaisit ainakin suoraan tunnustaa, että olet epävakainen ja katala mieheksesi", virkkoi Kustaa Aadolf taas harmistuneena. "Heittiön tavoin ei voi menetellä muu kuin heittiö."

Helmer ei mitään vastannut, ja Kustaa Aadolfista tuntui kuin olisivat hänen omat sanansa äänettömyydestä kimmahtaneet takaisin häneen itseensä. Mielen kiihko vaimenemistaan vaimeni, ja hän alkoi katua suuttumustaan. Se joka Kustaa Aadolfin kanssa kiistellessä vaan osasi pysyä tyynenä, se pääsi aina voitolle, sillä taitavasti menetellen sai hän Kustaa Aadolfin tuittupäisyydestä parhaimman liittolaisensa. Heti huomattuaan yli rajain menneensä oli Kustaa Aadolf valmis tekemään myönnytyksiä, sitä suurempia, kuta kiivaammin oli väitellyt. Tämä tapahtui kuitenkin vaan silloin kun mieskohtaiset syyt olivat riidan aiheuttaneet; uskon asioissa sitävastoin pysyi Kustaa Aadolf lujana loppuun asti.

"Vähemmän ankarasti ehkä sinua tuomitsisin, ellei asia koskisi omaa pientä sisartani", sanoi hän hetken jälkeen sovintoon taipuvaisena. "Puolueellisuudessani ja pikaisuudessani en ole rahtuakaan parempi kuin sinä epävakaisuudessasi. Anna anteeksi minulle!"

Liikutettuna tarttui Helmer sovinnoksi ojennettuun käteen. Vasta nyt oli Kustaa Aadolfille onnistunut saada hänet tajuamaan, miten tyhjänpäiväiset ja heikot hänen puolustuksensa olivat olleet.

"Voitko tämän jälkeen olla ystäväni kuten ennenkin?" kysyi Helmer alakuloisesti ja nöyrästi.

"Ehk'en aivan kuten ennen, en ainakaan ensi aluksi", vastasi Kustaa Aadolf vilpittömästi, "mutta ystäviä voimme aina olla. Ehkä Irenekin tämän voittaa. Kenties ovat hänenkin tunteensa jäähtyneet; sellainen lieneekin aina molemminpuolista, ja niinmuodoin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Itsellenne ja muille olette vaan opettaneet, ett'ei pidä hätäillä."

Vilkasmielisyydessään luuli Kustaa Aadolf varmaan todellisuuden vastaavan hänen toiveitaan, ja siinä uskossa oli anteeksi-antaminen helppoa.

Jonkun päivän perästä tuli Elisalta vastaus Helmerin kirjeeseen. Se vaan lyhyesti ilmoitti, ett'ei Irene halunnut kihlausta uudistaa.

Helmerin mieli kiihtyi, ja hän tunsi moninpuoleista pettymystä. Hän olisi toki odottanut enemmän ymmärtämistä Elisan puolelta. Ja nyt oli Elisa selvästi osoittanut paheksivansa hänen menettelyään, ja se häntä sekä suretti että harmitti. Oliko hän Elisan suhteen vallan erehtynyt? Elisa siis ei ollutkaan niin suurenmoisen jalo ja lämminsydäminen kuin hän oli luullut.

Entä Irene sitte! Tuo hento, alttiisti taipuvainen pikku olento oli ihan varmaan alistunut toisen vaikutuksille, sillä itsellään hänellä ei olisi ollut voimaa pysytellä tällaisessa ylpeässä vaiteliaisuudessa. Ireneä ajatellessaan hän tunsi omantunnonvaivoja ja, ihme kyllä, jotakin kaipauksen tapaistakin. Nyt olisi ollut syytä iloita vapaudestaan, mutta vapaus alkoi maistua hiukan tyhjältä. Irenen ihailua hän oli halveksinut ja pitänyt hänen rakkauttaan tunkeilevaisuutena, mutta nyt hän ihmeeksensä huomasi, että nämä avut sittekin olivat häntä miellyttäneet, jopa enemmän kuin hän olisi saattanut aavistaakaan. Hän tuskin enää itsekään tiesi, mitä halusi. Oliko Kustaa Aadolf oikeassa nimittäessään häntä epävakaiseksi raukaksi? Ei; ei hän sellainen tahtonut olla. Parasta oli siis nyt koko tarmollaan pysyttäytyä siinä asemassa, johon kerran oli itse pyrkinyt.

Hirvenhovissa alkoivat huolettavat ajat. Surun painosta oli Irene käynyt vallan umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa itseään. Elisa oli hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tätä tekoa eivät saattaneet asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene kääntyi sairaaksi. Itse iloitsi hän taudistansa, sillä se oli omiaan hänen sydänsuruansa lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi halusi hän mielellään kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä ystävyyden ja rakkauden osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat raukesivat, parani hänen mielensä.

Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi halvauskohtaus Silla-tätiä.

Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymältä Hirvenhovissa. Hän oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna toimiellen tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron keskellä.

Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa niin paljon tautia sattui. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes lyhemmäksi aikaa. "Se on aina ollut hartain toiveeni ja monasti ennenkin olen ajatellut sitä teille esitellä, vaikk'en sitä tähän asti ole tullut tehneeksi", puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.

Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän koetti vaan päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli, ennenkuin hän vastaisi majurille.

"Tuntuisihan meille hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori", vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli niin pitkä.

Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vaan neljätoista päivää, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä moneksi kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin. "Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian kuultuaan Elisalta päätöksestä.

Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi, kuin oli pelätty. Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin luuli varmaan kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä tyyneksi ja tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin vauhtia.

Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitte jäi paraneminen sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka vuoksi erityinen hoitajatar hänen varalleen hankittiin.

Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa vanhoihin entisiin tapoihinsa takaisin. Tohtori Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo ensi hetkestä alkaen.

Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen neuvojaan joutavimmissakin asioissa.

"Miten olen saattanutkaan näin kauvan tulla lääkärittä toimeen?" ihmetteli hän ja lisäsi sitte huolestuneena: "mutta semmoistahan se sitten oli kuin olikin".

Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona, mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi vaan antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa tapauksissa muuta tointa ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.

Työnpuutteesta huolimatta ei mikään mitättömyyden tunne tohtoria painostanut, sillä hänellä oli talossa hyviä toveria, jotka hänen laillaan viettivät päivänsä joutilaana. Sekä majuri että Kristian ottivat elämän kevyeltä kannalta, eivätkä he itseltään paljonkaan vaatineet. Kristian oli kesällä ollut rykmentin kokouksessa ja katsoi sillä täyttäneensä kaiken, minkä häneltä saattoi vaatia. Tavallaan oli hän auttavinaan isäänsä maantilan hoitamisessa, mutta siinä he molemmat alituiseen luottivat toisiinsa, ja seurauksena oli, ett'ei kumpainenkaan tullut mitään tehneeksi. Itse asiassa oli siis Hirvenhovin hoito uskottu pehtorin käsiin.

Eikä pehtori täysin luotettava ollut, sen tiesivät kyllä sekä majuri että Kristian. Se selveni heille kerran kun he sattumalta näkivät pehtorin kuljettavan aittaansa jotakin, mikä ei ollut hänen omaisuuttaan. Ikäänkuin salaisesta sopimuksesta olivat silloin sekä isä että poika kääntyneet takaisin ennenkuin varkaat ehtivät heitä huomatakaan. Muuten olisi täytynyt panna toimeen kuulustelu, ja sellaisiin toimiin ei kumpikaan heistä halunnut ryhtyä, majuri herkän sydämensä, Kristian laiskuutensa vuoksi. He eivät tästä kiusallisesta huomiostaan hiiskuneet mitään toisilleenkaan, saatikka sitte muille; vaistomaisesti he käsittivät, että silloin ehkä pitäisi tarttua kiinni asiaan, jott'ei naurun alaiseksi joutuisi. Toisilleen he eivät nauraneet, sillä sisimmässään he tunsivat olevansa yhtä hyvät kumpikin.

Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan viehätti heitä mieltä häpäisevillä kaskuilla elämänsä seikkailuilta.

"Tämä joutilaitten triumviraati", kuten Elisa leikillisesti nimitti näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävitettiin, se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, "ett'ei kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri selitti. Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran sattui hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi heti seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. Hieno kunnioitus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään Elisaa kohtaan.

Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella kolinalla paikaltaan hänkin, mutta istuutui tuokiossa taas harmitellen hullunkurista kohteliaisuuttaan.

"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti…", selitti majuri ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua? Siinä tapauksessa olemme heti alttiit, ymmärrät hän."

Elisa huomasi, minkä sekasotkun hän äkkiarvaamattomalla esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä kalua, jota Irene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri Elisalle, mitä hän pyysi.

"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta, Hessel? Kyllä hän kohta taas terveeksi tulee. Katso, Elisa, emme tätä tässä enää kauvan jatka. Ulkona on niin ruma ilma… Lopetamme jo tuossa tuokiossa."

"Miksihän niin hartaasti puolustaut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
"Enhän ole sanaakaan virkkanut."

"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä selviytyisi. "Luulin vaan — sinun ajattelevan, ett'emme mitään tee."

Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttiaan niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, viskasi hän kortit pöytään ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.

"Tällaiseenko koiran ilmaan", kysyi Kristian. "Etkö sinä milloinkaan ole ollut sellaisella tuulella, että hartain halusi on ollut rynnistää myrskyjä vastaan ja antaa lumenhiukkasten neulasina pistellä kasvojasi?" kysyi tohtori.

"Ehkä joskus, häijyllä päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut suututtanut", vastasi Kristian.

"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.

Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä jotakin. Aina hän teki, kuten itse tahtoi. Hän läksi.

Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä ulkonaisiin olosuhteitansa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan seurapiirissä elellen, kesken ihmisiä, joita hän ystävinään piti, — mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, — nyt alkoi hän kyllästyä omaan itseensä.

Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken varsinkin oli se ilme tullut oikein erityisesti näkyviin. Etsineekö Elisa hänessä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksikä olisikaan muutoin hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa.

Tämä liikutti tohtorin mieltä ja herätti hänessä eleille joitakin siitä eteenpäin pyrkivästä, voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee ylöspäin lehahdella.

"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan, "lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne ruokitte".

"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat vallan vieraita", sanoi tohtori.

"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.

"Sanokaa, saattaako kuolleeksi ammuttua enää uudelleen eloon herättää?" kysyi tohtori.

"Saattaa", vastasi Elisa empimättä ja toivoa herättävällä äänellä. Hän oli huomannut väsähtäneen piirteen tohtorin kasvoissa ja päätti siitä, että tohtori puhui itsestään.

Ei hän sittekään oikein tohtoria ymmärtänyt, mutta hän ajatteli salatun elämän voimia ja kokemuksia, ja niihin vedoten hän antoi vastauksensa.

Tohtorin katse lauhtui erinomaisen lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan.

Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauvan oli tauti vaihdellut milloin parempaan, milloin huonompaan, mutta lopulta kuume vihdoin kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti vaan niin synkältä.

"Miks'en saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.

"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin, ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.

"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kerrassaan mihinkään kelpaa", valitteli Irene.

"Kukaan ihminen ei jäljittä kulje maailman läpi. Sinuakin varmaan joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."

Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko päivään ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat alttiisti hänen määräyksiinsä.

Irene, jäätyään yksin, uneksui hetken hereillään keväimen valoisassa hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.

Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitte oli Sven
Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruovonkorrella kiikkui
ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miks'ei ollut hänellä siipiä?
Miks'ei voinut linnun lailla lentää hänkin?

Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, — Sven Riise oli niin usein sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, — mutta miks'ei se kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana, jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, siihen silloin enempää huomiota panematta, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumus-aikana tuntuivat ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet hänen epätoivoisten aatostensa yksitoikkoista kiertokulkua viihdyttää. Hän väsähtyi ja elämä häntä painosti. Miks'ei ollut hänellä siipiä?

Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka muka häntäkin, Ireneä odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi aikaansaanut käänteen aatosten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt vaan keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin uudelleen heräjäisi.

Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää Helmer
Broolle, ettei hän ollutkaan tuommoinen tyhjänpäiväinen raukka, joksi
Helmer häntä oli luullut!

Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi; mutta siitä huolimatta se kätkeysi hänen mieleensä.

Sitte Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, sillä silloin he epäilemättä olisivat polviaan myöten lumihyhmään vajonneet. Sitä oli jo maantielläkin kylliksi, jos kohta se ei polviin ulottunutkaan. He eivät menneet kirkolle, sillä tie sinne oli molemmin puolin metsän reunustama, ja siis liiaksi varjoisaa. Ylempänä, Hirvenhovin takaisilla mäenrinteillä, oli maa sitävastoin kivikkoista ja aukeata, siellä paistoi aurinko kaiken päivää ja "maa kannatti", kuten tohtori Hessel sanoi. Hän ei rakastanut kevättä, eikä saattanut käsittää, miksi runoilijat lauluissaan niin erityisellä mielihalulla ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei se mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee kruunun maanteiden puroina solisevan.

"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."

"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa sivulleen pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nytki ja repäsi häntä vaatteista.

"Ohoh", virkkoi tohtori pitkäveteisesti ja pysähtyi huoahtamaan. "Mitä on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten.

Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa esiin toisi.

"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä niitäkään kokonaisuutta? Eikö se oikeimmiten ole vaan joukko arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vaan olemisen tapa?"

"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole kuolemaisillani."

Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan liikkeen osotti hän ympärillä olevaa seutua.

"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittekin vakuutatte, ettei elämä koskaan kuole. Kuinka se sopii yhteen?"

"En tiedä, ajattelevatko muut niin kuin minä", vastasi Elisa viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vaan koterona, missä hänen tosi-elämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy".

"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"

"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämä-parasta sen itsensä tähden?"

Niin he astuivat edelleen, kumpainenkin omaa viertään, sillä keskitie oli niin sohjuinen, ettei siinä saattanut kulkea. Tohtori Hessel jättäysi tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen pitää Elisaa silmällä ja ihaillakseen hänen ryhtiään ja käyntiään. Elisalla näytti olevan oikein syntyperäinen taipumus tietämättään tehdä kauniisti, minkä teki. Nytkin sadetamineihin puettuna, sohjuisella maantiellä tuulta vastaan taistellessaan, näytti hän miellyttävältä. Tohtori ajatteli Elisan äsken lausumaa vertausta koterosta ja mietti, että monesti oli kotero sittekin paljoa kauniimpi kuin perhos-elämä, joka siinä oli kehittymässä.

Ehdottomasti käänsihe Elisa taaksepäin ja huomasi silloin, että tohtori hymyili. Hän kysyi syytä siihen.

"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen, olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori ilmaisematta Elisalle, mitä äskettäin oli ajatellut.

"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittekin varsin epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."

"Se joka sitä elää", vastasi Elisa. "Entä se poloinen, joka sitä ei elä? Miten hän siihen pääsee?"

"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään, — syntymällä", vastasi
Elisa. "Oletteko lukenut Jesuksen sanat Nikodemukselle?"

"Olen: 'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, ja et tiedä kusta hän tulee, taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta tosi sana!"

"Tietänevätkö ne Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja minne menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."

"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin ne sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat tulleet ja Häneen taas palajavat".

"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän. "Miten tiedätte, että Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."

"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jesus Kristus. Joka Häneen uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän."

Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.

"Tulkaa tänne ylös asti, että näette seutua kukkulan toiseltakin puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt mihinkään keskeneräiseen.

Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen päivän mailleen menoa katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne!

Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitte, jolloin hän yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon vertauskuvia.

Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittekään nähnyt, mitä Elisa näki.

"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen mielestään arvoa vaan, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."

Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen.
Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi.
Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.

He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei ollut Elisa hänelle sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien vastaista viertä, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä, että lumisohju ulottui hänelle milt'ei pohkeihin.

Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaja hämärä kattoi salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin toisiaan lähemmäksi.

Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.

Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan eivät he olleet häntä näin ajattelevana ja vakavana tavanneet. Varmaan tässä piileksi jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori ei halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.

Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti huomenaskareilleen, tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.

"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen raukan häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."

"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Usein ennenkin olette saattaneet minut sellaiseen tilaan. Mistähän se oikein tulee?"

"En todellakaan tiedä", sanoi Elisa vilpittömästi, ihmetellen tohtorin käsittämätöntä käytöstapaa. Jotakin hän nyt mahtoi tapailla. Mutta mitä?

"Kuten sanoin, te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin paljon sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette. Läksinkin ulos saadakseni oikein ajatella."

"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa siinä paljon; lausukaa vaan sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.

Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä, sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki nyt oli käsissä.

"Kysymys on", alkoi tohtori, "pitääkö minun, tullakseni joksikin, lähteä Hirvenhovista pois vai jäädä tänne".

Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitti hän.

"Tahtoisitteko siis niin mielellänne minusta päästä?" kysyi tohtori teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli tarkoittanut.

"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla kehoittavasti.

Jokapäiväisen yhdessäolon aikana oli Elisa yhä enemmän kiintynyt tohtoriin, huolimatta siitä; että tämä toiselta puolelta oli hänen silmissään alentunut.

Tämä seikka oli suuresti Elisaa huolestuttanut, sillä se uhkasi seurauksenaan tuottaa paljon ristiriitoja ja kärsimyksiä. Ja nyt, kun hän huomasi tohtorilla itselläänkin olevan halua herätä nykyisestä epämiehekkäästä velttoudestaan, valtasi hänet ilo ja halu ruveta häntä kaikin puolin auttamaan, jott'ei hän enää pääsisi uudelleen alentumaan.

"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin…?" virkkoi tohtori silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan vastauksesta.

"Silloin…", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitte pois lausettaan lopettamatta.

Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen. Jalona, ylevänä kuin oman sisimmän tunteensa kirkastamana oli Elisa seisonut hänen edessään. Ainokaisen pienen sanan oli hän vastaukseksi antanut, mutta se sana sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi tällä hetkellä saanut katsahtaa Elisan sielun sisimpään.

Tohtori pyyhkäsi kädellään otsaansa ja silmiään. Jotakin toivotonta ilmeni näissä liikkeissä. Tulleeko hänestä milloinkaan sellaista miestä, jota Elisa voisi rakastaa, sellaista, miksi Elisa toivoi ja uskoi hänen tulevan?

Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan opintojaan täydentämään, jotta voisi tulla kotimaiseksi lääkäriksi. Tämä uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella lukemattomia esteitä, Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan; mutta tohtorin lujan päätöksen tähden raukesivat kaikki vastaväitteet tyhjiin.

"Elisa, sinähän et mitäkään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä onnistut sinä paremmin kuin me", sanoi majuri.

"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.

Kristian katsoi ensin häneen, sitte tohtoriin, kohotteli kulmiaan ja herkesi houkuttelemasta. Sen sijaan rupesi hän viheltämään ja hyräili: "Mä lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."

Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä kelpasi.

Luvut sujuivat reipasta vauhtia. Monesta aineesta oli hän pyytänyt sekä saanut vapautusta. Perinpohjaisuudesta hän ei suurin lukua pitänyt, eikä liioin korkeista arvolauseistakaan. Hän tahtoi vaan tulla oikeutetuksi kotimaiseksi lääkäriksi.

Muutakin hän tutkieli lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, josta Elisa oli puhunut. Toisinaan se jo oli hänelle havaittavissakin, mutta hänen yritellessään sitä tavoittelemaan se joko solahti tiehensä tai usvaksi haihtui.

Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä. Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista sellaisella mielenkiinnolla, ettei rahtuakaan ollut aikaa ajatella, mikä se kerran eläessään oli ollut, jota hän nyt veitsellään viilteli. Tohtori Hessel vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin likitysten ja niin erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta; sielua ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät, ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta kohtelusta, joka tuli hänen osakseen.

Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitte oikeuttaa toisen silpomaan toista kuin mitäkin kappaletta? Vai elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos niin on, eikö siis kuollut enää olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä, jonka päällä se makaa.

Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä hänen vaivannäkönsä hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.

Eräs toinen kandidaatti lähestyi sitä, jonka piirteitä tohtori Hessel paraillaan tutki.

"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako se Påhlman nyt makaa. Sääli miestä! Eläessään möi hän jo itsensä tänne, mutta kun hän sitte viimein kuoli, aikoi ämmä haudata hänet, sillä eihän hän tietänyt, että tämä tänne oli itsensä myönyt ja rahat juonut."

"Ole vaiti raakoine juttuinesi", vastasi toinen, johon asia nähtävästi oli pahasti vaikuttanut. "Mitä se minuun kuuluu, mikä hän on ollut ja mitä tehnyt eläessään."

Tämä puheenkatkelma oli kääntänyt tohtori Hesselin ajatukset toiselle suunnalle. Tuon miehen ihminen siis ei ollut tuossa raadellussa ruumiissa, vaan se oli siinä, mitä hän eläessään oli tehnyt ja ollut. Mutta missä nyt olivat hänen tekonsa, missä se sisällinen olemus, jonka ne ilmaisivat? Ainoastaan jälkeenjääneitten muistossako? Vai vieläkö ne iäisyydessä elelivät ja johdonmukaisesti kehittyivät? Mistä saanen vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiini? ajatteli tohtori Hessel.

Aina kun joku ihmiskunnan syvempiä elinkysymyksiä nousi hänelle mieleen, kääntyivät ne hänelle vastenmieliseen suuntaan kohdistuen häneen itseensä, terävinä kirpeinä. Niin nytkin.

"Mitä olet eläessäsi tehnyt, miksi tullut? Millainen on sisin olemuksesi, millaiseksi kehittyisi se, jos se nyt siirrettäisiin iäisyyteen?"

Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel koetti niitä välttää, koetti tukahuttaa sitä sisintä ääntä, joka hänelle vakuutti, että hänen piti itsessään oppia tuntemaan ihmistä ja sen salaisuuksia. Mutta hän etsiskeli sitä aina muissa, ja senvuoksi se aina pakeni hänen huomattavistaan.

Maailman meluava elämä oli hänelle jo kyllin tuttua, hän oli jo siihen määrään tyhjentänyt sen riemumaljoja, että oli saanut niiden katkerata pohjamakuakin maistella. Hyvin tiesi hän, ettei hän etsimäänsä sieltä löytänyt, sillä hän etsi sellaista, joka ei melua eikä huuda ja jonka ääntä ei kuulu kaduilla. Hän muisti joskus kuulleensa lausuman: "sisällisesti teissä". Sentähden hän tahtoi tutkia ihmissydämen sisimmät. Itsessään ei voinut hän ajatellakaan Hengen elämää tapaavansa, hyvin tietäen, ettei hän sitä elänyt. Ja Elisan tutkiminen oli vaan turhaa vaivannäköä, sillä jo tämän paljas läsnäolokin hämmensi hänen terveen järkensä ja käänsi koko hänen arvostelukykynsä ylösalasin. Ei, puolueettomana ja selväjärkisenä täytyi hänen koettaa pysyttäytyä etsiessään, jos mieli millinkään tuloksiin tulla.

Sairaalassa hän potilailtaan kyseli paljon yli sen, mikä oli välttämätöntä, siten eläytyäkseen heidän harrastuksiinsa. Näin voitti hän heidän luottamuksensa, sai kuulla pitkän sarjan heidän taudeistaan, vastoinkäymisistään ja heidän elämästään yleensä. Mutta sitä Hengen elämää, jota hän etsi, ei hän kenessäkään tavannut, ei edes vilahdukseltakaan. Harvoin huomasi hän heissä mitään ylevämpiä harrastuksia. He eivät näyttäneet tietävänkään muusta elämästä kuin maallisesta, eivätkä muita tarpeita tuntevankaan, kuin mitä maalliseen elatukseen kuului.

Kuolinvuoteitten ääreenkin oli hän useasti sattunut, mutta minkäänlaista kuoleman kauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan huomannut, haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät he tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista vaivoista.

Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle, tuolle sekuntien olennolle: "Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei löydy menneisyyttä eikä tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä ota mitä otettavissa on!

Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen; se mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta olla. Entä Kustaa Aadolf sitte? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen saanut pappisviran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän saarnasi, oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, tungeskeli väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten ja huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea mitä olisi voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopsa virheitä keksimään.

"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa Aadolfille.

"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta milt'ei kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitte kuunteli hän nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."

"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän. "Jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia, joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."

Tohtori Hessel piti nuorta pappia tarkkaan silmällä ja pani hänet usein kireälle. Hän tähtäili leikkelyveitsellään tuotakin sydäntä, joka niin lämpimästi ja pelkäämättä sykähteli Jumalalle ja ihmisille. Eikä se vaikeata ollutkaan, sillä Kustaa Aadolfin sisin elämä kuulsi niin selvästi pinnan alta, hänessä ei ollut mitään petosta eikä vilppiä. Itse hänen vikansakin olivat silminnähtävissä, ei hän milloinkaan valearvoa saavuttaakseen pyrkinyt niitä salaamaan. Mutta samalla oli hän valpas ja taisteli vikojansa vastaan, jott'ei tohtori niistäkään saanut aseita, millä hyökätä hänen kristillisyyttänsä vastaan.

Vaikka tohtori Hessel tavallaan ihailikin Kustaa Aadolfin uskoa, piti hän sitä sittekin mahdollisena vain sellaiselle jalolle ja lapsellisen suoralle luonteelle kuin Kustaa Aadolf oli. Toiset ovat luodut heti löytämään ja uskomaan, toiset taas kaiken ikänsä etsimään ilman menestystä.

"Sinä soimaat minua alituiseen ja moitit kaikkia mitä ikänänsä teen", sanoi Kustaa Aadolf kerran surunsekaisella kärsimättömyydellä tohtori Hesselille.

"Älä sitä toki niin syvälle mieleesi pane, en minä mitään pahaa tarkoita."

Kustaa Aadolf loi häneen avomieliset siniset silmänsä. Joka kerta, kun tohtori Hessel sattui niihin katsomaan, luuli hän näkevänsä heijastuksen siitä, mitä etsi.

"Mitäkö tarkoitan?" toisti tohtori hajamielisenä. "En kerrassaan mitään. Minussa on, näetkös, liiaksi sappea, minun täytyy saada se purkaa jonkun päälle, ja koska katson sinut kyllin vahvaksi ryöppyä kestämään, niin suuntaan sen sinuun. Siinä kaikki! Saattaa se tehdä sinulle hyvääkin keskellä kaikkia pyhän savun suitsutuksia, joita sinulle sytytetään."

"Kansa ei tule kirkkoon minua ihailemaan, vaan evankeliumin jano sen sinne vetää", vastasi Kustaa Aadolf.

"Näyttää todellakin kuin itse uskoisit, minkä sanoit", huomautti
Hessel, "sillä pöyhkeältä et juuri tunnu".

Vaikk'ei Kustaa Aadolf tohtori Hesseliä ymmärtänytkään, toivoi hän hänestä kuitenkin parasta ja huomattuaan saarnastuolista hänet kuulijainsa joukossa puhkesi hän äänettömään rukoukseen tuon miehen puolesta. Eikä hän hävennyt tämmöisenkään arvostelijan kuullen julistaa sitä yksinkertaista evankeliumia, joka on viisaalle hulluutta.

Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitäpä oli hän nyt etsinyt, väsyksiinsä asti etsinyt, mitään löytämättä. Mutta pitäisikö hänen nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästään maan päällä? Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei hänestä kuitenkaan milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka hänet sai tällaiseen voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös voimassa pitää alulle pantua parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa senkin vähän, mitä hänessä itsessään oli hyvää ainoastaan sentähden, että oli niitä, jotka eivät sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli hänen jumalansa, ja Elisaa jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi. Eikö hän siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauvan kun hän ei muuta jumalaa tuntenut.

Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoo.

Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri kuoli ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel lähetti hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan Elisan läheisyydessä ja saisi tuon tuostakin Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta ajan oloon ei se enää onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi rakkauden kaikkivaltaisuuteen.

Samana keväänä, jolloin tohtori Hessel Hirvenhovista lähti, oli Kustaa Aadolf vihitty papiksi. Elisa ja Kristian olivat olleet Upsalassa juhlatilaisuudessa saapuvilla. Senjälkeen seurasi Kustaa Aadolf heitä kotiin viipyäkseen siellä muutamia viikkoja ennenkuin asettui uuteen virkaansa, joka Tukholmassa oli hänelle varattu.

Kustaa Aadolf huomasi heti, että Elisa oli muuttunut. Tuntui kuin olisi hän sisimmässään ollut ylen onnellinen, ja tätä ei voinut hän millään tavoin salata, vaan uhkui se koko hänen olennossaan ilmeten käynnissä, ryhdissä, äänessä ja katseessa. Mutta toisinaan, ilman nähtävää syytä tämä sisäinen loiste himmeni, tai oikeammin vaihtoi väriä.

"Kustaa Aadolf", sanoi hän kerran sellaisena hetkenään, "rukoile, ettei mikään maailmassa tulisi meille niin rakkaaksi, että sen takia unhotamme taivaan."

"Sitä tuskin itsekään tiedän", vastasi tyttönen ja katseli haaveillen kauvas etäisyyteen. "Ehkä jotakin, joka ei kuulu tähän maiseen elämään. Olen uneksinut voivani olla kynttilä, joka muita valaisisi Herran luo."

"Ne puhdistuvat kerran täydellisesti, silloin kun Jumala täydelliseksi tekee sen hyvän työn, minkä hän on meissä aloittanut."

"Siihen asti on meidän taisteleminen Jesuksen voittorikkaassa nimessä
Hänen sota-aseihinsa puettuna."

"Mitä on tehtävä, jos elämässään kohtaa jotakin, josta ei varmaan tiedä, onko se hyvää vai pahaa?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.

"On rukoiltava, että Jumalan Henki sen meille ilmaisisi. Rukoile Pyhän
Hengen valaistusta, Elisa!"

"Varmaan on sinulla nyt joku erityinen asia, josta et ole selvillä", lisäsi Kustaa Aadolf.

"Etkö sisimmässäsi milloinkaan ole tuntenut sellaista, joka ei siedä sanain kosketusta?" kysyi Elisa epäröiden.

"Se ei ole hyvä. Jos et tahdo sitä minulle ilmaista, niin ilmaise ainakin Jumalalle!"

"Jumala sen kyllä tietää paremminkin kuin minä ja yksin Hänen tietoonsa sen toistaiseksi uskonkin", vastasi Elisa luottavaisella varmuudella, johon Kustaa Aadolf ymmärsi panna arvoa, vaikk'ei hän muuten Elisan sanoja hyväksynyt eikä oikein käsittänytkään.

Samassa tuli Irene sisään. Hän oli jo niin toipunut, että saattoi jalkeilla oleskella.

"Miten pikku muru tänään jaksaa?" kysyi Kustaa Aadolf ystävällisesti ja istutti hänet viereensä sohvaan.

Tänä vierailunsa aikana oli Kustaa Aadolf oikein erityisesti ottanut nuoremman sisarensa huostaansa. Hänen oli Ireneä sääli; kaikin tavoin koetti hän häntä hauskutella ja rohkaista, koskematta kertaakaan hänen surunsa aiheeseen. Usein sai hän jo Irenen hymyilemään, vieläpä nauramaankin yhtä huolettomasti kuin entisinä aikoina, sillä Kustaa Aadolfilla oli erinomainen kyky lohduttaa ja elvyttää. Hänen pelkkä läsnäolonsa herätti rohkeutta ja toivoa. Oli jotain vastustamatonta hänen reippaassa olennossaan ja valoisassa maailmankatsannossaan. Irene oli yleensä varsin herkkä vaikutuksille, ja seurustelu Kustaa Aadolfin kanssa tehosi häneen kuin parahin lääke. Mutta siitä, mikä oli sydäntä lähinnä, ei saattanut hän veljelleen puhua. Ainoastaan Elisalle oli hän joskus maininnut Helmerin nimen senjälkeen kuin kihlaus oli purkautunut.

Eräänä päivänä iltahämärässä, kun Elisa poimutteli nauhoja, tarjousi Irenelle kauvan kaivattu tilaisuus kysyä häneltä jotakin, joka oli pyörinyt hänen huulillaan jo siitä asti kun Elisa pappisvihkiäisistä palasi, vaikka ei hän ollut uskaltanut sitä esille tuoda.

"Luullakseni ei niin paljon kuin ennen", vastasi Elisa silmiään nauhoista kohottamatta. Irenen rohkeus kasvoi.

"Ehkä osaksi sinunkin tähtesi", vastasi Elisa lempeästi, "mutta he ovat myös viime aikoina käyneet niin erilaisiksi".

Hämy sakeni jo siihen määrään, ettei Elisa enää nähnyt työtä tehdä. Hän vetäsi Irenen luokseen.

"Mikäli heidän luonteensa ovat kehittyneet, on niiden erilaisuuskin tullut selvemmin näkyviin", vastasi hän.

"Helmer se sitten kaiketi muuttunut on, sillä Kustaa Aadolf on minusta aivan entisensä lainen", virkkoi Irene.

"Mutta onhan Kustaa Aadolfkin paljon kehittynyt, hän on edistynyt luonteen vakavuudessa ja selvyydessä."

"Niin, Helmer", virkkoi Elisa epäröiden, sillä ei hän tahtonut kenestäkään puhua alentavasti. "Helmerillä ei ole Kustaa Aadolfin luonteen vakavuutta eikä ole hänen laillaan iäisyysasioihin perehtynyt; hänen harrastuksensa on hajaantunut kaikellaisiin muihin asioihin."

"Valitettavasti onkin; ihminen tahtoo niin mielellään kiintyä harrastuksilleen tähän maailmaan."

Irene vaikeni ja alkoi sovitella itseensä, mitä Elisa oli Helmeristä puhunut. Hänenkin mielensä paloi tähän maailmaan! Se oli hänelle iäisyyttä rakkaampi. Hän tunsi selvästi, ettei näin ollut hyvä. Ja surullisinta kaikesta oli, että se mikä valtasi hänen mielensä, oli vain tyhjä, toivoton kaiho. "Oi Elisa, kunpa olisi minulla jotakin, jonka hyväksi eläisin!" huokasi hän. "Mistä saisin jonkun toimialan?"

"Vielä olet niin heikko, että et jaksa mihinkään erityiseen työhön ryhtyä."

"No, olkoonpa niin, mutta jos olisi minua joku elämäntehtävä odottamassa, niin paranisin varmaan pikemmin. Ajatukset kääntyisivät toiselle suunnalle; nyt ne sitävastoin alituiseen vierivät taaksepäin, menneihin asioihin, ja se mieltäni painostaa. Toisinaan tuntuu ikäänkuin en saattaisi elää ilman Helmeriä, enkä tiedä kuhun turvautuisin. Oi, kunpa sen sijaan rakastaisin Jumalaa niin kiihkeästi!"

"Pyhä rakkaus on kiihkotonta", vastasi Elisa ja sulki rauhoittavasti
Irenen molemmat kädet omiinsa.

Irene alkoi hiljaa itkeä. Kyynelet huojensivat hänen mieltään. Elisan sanat tyynnyttivät hänen mielensä levottomat tunteet, ne rohkaisivat häntä kohottamaan katseensa ylöspäin. Miksi olikaan hän täten asettanut oman surunsa ikäänkuin maailman kaikkeuden keskipisteeksi? Hänen piti pelastuakseen välttämättömästi siitä päästä. Elämässä oli paljon jalompia suruja kuin hänen ja paljon korkeampia iloja kuin mitä hänen sydämensä oli halajanut. Hän tahtoi nousta pienuudestaan, pyrkiä omistamaan suuria tunteita, pyhiä, intohimoista vapaita…

Kustaa Aadolfin matkustettua olivat hänen kirjeensä kuten ennenkin valonvilahduksina Elisan elämässä. Hän kirjoitteli usein Elisalle ja Elisa välitti hänen ja muitten omaisten kirjevaihtoa. He kaksi olivat toisiaan lähinnä.

Kirjeissään Elisalle hän selitti, kuinka ihanata hänestä oli saada suurille joukoille julistaa, mitä sisimmässä sydämessään itse oli tuntenut ja kokenut. — — — "Kuten Paavali", kirjoitti hän kerran, "pitäisin itseäni kirottuna, ellen voisi saarnata evankeliumin sanomaa. Maailma tarjoo kyllä paljon muutakin, joka itsessään saattaa olla hyvää, mutta anna tieteen tutkimuksen parhain, tulos, anna taideneron kaunein kukka ihmiselle, joka synnin yössä apua huutaa, niin saat nähdä, minkä verran ne iäisyyden valossa merkitsevät. Minä luen kaikki vahingoksi ylenpalttisen Jesuksen Kristuksen tuntemisen tähden.

"Tulen juuri kuolinvuoteelta, jossa muuan mies vast'ikään synnintuntoon heränneenä toivotonna kuolemaa vastaan taisteli. Voithan ajatella, että tällaisessa tapauksessa tuntui ihanalta voida julistaa Kristuksen evankeliumin lohtua ja vieläkin ihanammalta saada omin silmin nähdä evankeliumin voimallista vaikutusta. Mies, josta puhun, ei ollut suinkaan mikään törkeä syntinen, vaan kaikin puolin nuhteeton ihminen. Hänellä oli ollut jonkinlaisia hengellisiä harrastuksiakin, ja ihaillut Kristuksessa ideali-ihmistä. Mutta nyt ei voinut ideali-ihminen häntä auttaa, Jumalan teurastettua Karitsaa hän tarvitsi. Jesus naulittuna ristinpuuhun ihmisten syntien tähden ja Hänen sanansa ryövärille, siinä ainoa, mikä voi kuolevalle sairaalleni lohdun antaa.

"Oi Elisa, aikana tällaisena, jolloin eivät ainoastaan kehnoimmat ja kurjimmat, vaan ihmiskunnan etevimmät, vieläpä muutamat Jumalan tunnustajatkin käyvät rynnäkköön ainoata pelastustaan Kristusta, Jumalan Poikaa vastaan, joka on uhrattu meidän puolestamme, on ylen tärkeätä kohottaa ristinlippu korkealle. Oi, kuinka rakastan tuota halveksittua ristiä, Jumalan rakkauden merkkiä, johon niin monet ovat loukkaantuneet. Siitä tahdon kaiken elinaikani puhua, siitä enkä mistään muusta. Ainoa pelkoni on, että siitä lankeaisin, sillä maailma pyrkii minua puoleensa viettelemään ja itsessänikin asuu syntiä. Mutta kiitos olkoon Jumalalle, joka meille voiton antanut on Jesuksen Kristuksen kautta! Hän on väkevämpi. Elisa, rukoile puolestani sinäkin, että aina, aina pysyisin Jumalalle uskollisena, kuolemaan asti!…"

Tämän kirjeen luki Elisa ääneen perheen piirissä. Majuri heltyi, niinpä Kristiankin, vaikka hän kaikin voimin koetti tunteitaan salata. Torvaldiin se nähtävästi ei tehnyt mitään vaikutusta; hän oli kauvan asunut Kustaa Aadolfin kanssa ja tottunut hänen katsantotapaansa. Irene vaipui mietteisiin. Tällä hetkellä ei hän sanaakaan sanonut, mutta pari päivää myöhemmin pyysi hän Elisalta kirjettä lainaksi. Sen saatuaan lähti hän metsään ja istuutui kosken partaalle. Siinä hän sen luki tarkkaan ja vitkalleen, kunnes uudelleen vaipui mietteisiinsä.

Hänen silmänsä loistivat kesäyön vienossa puolihämärässä. Ikkunakaihdin oli ylhäällä.

"Olin sitä jo jonkun aikaa mielessäni hautonut", sanoi hän, "vaikk'en vielä ollut varmuuteen päässyt. Mutta nyt on Kustaa Aadolfin kirje saanut minut tekemään päätökseni. Olisiko uhkarohkeata minulta mennä pakanain luokse? He ovat kuin lapsia, ehkä voisin heille Kristuksesta puhua. Täällä kotipuolella tietävät kaikki jo niin paljon, ett'en täällä voi ketään opettaa. Sanohan Elisa, luuletko, että tässä seuraan Jumalan kutsumusta?"

Irene puhui niin yksinkertaisen tyynesti, että hänen sanansa tekivät syvän vaikutuksen.

Tosin hän hiukan epäili ajatellessaan pientä hentoa sisartaan taistelemassa pakanuuden pimeyttä vastaan, mutta tällaiset sydämen vastaväitteet, arveli hän, todistivat vaan itsekkäisyyttä ja uskon puutetta.

"Siis on se Jumalan tahto", sanoi Irene hartaudella. "Päätin pitää sinun suostumustasi Jumalan tahdon merkkinä."

"Isän suostumusta voisit mieluummin pitää Jumalan tahdon merkkinä kuin minun."

Pari päivää tämän jälkeen Irene esitti tuumansa isälleen. Ensin käänsi majuri koko asian leikiksi, mutta huomattuaan, että siinä oli tosi takana, hän nosti aika jyryn. Mutta se kiivaus millä hän toi esille kieltonsa, osoitti selvästi ettei hän juuri odottanut sen noudattamista. Hyvin tuntien heikkoutensa tahtoi hän estää kaikki houkuttelemis-yritykset ja purki vimmansa moisia mielenjohteita vastaan. Elisa koetti puhua Irenen puolesta, mutta silloin sai hänkin tuiskahduksen osakseen.

"Olet pilattu lapsi, sinä aina olet saanut tehdä oman tahtosi mukaan, mutta tällä kertaa ei isäsi ainakaan suostu hyppimään sinun pillisi mukaan. Aina te yksissä neuvoin asetutte vanhaa isäänne vastaan, mutta tälläpä kertaa tie nousee pystyyn."

Elisa, joka huomasi, miten tämä sanatulva Ireneä kiusasi, viittasi hänet menemään ulos, vaan jäi itse kestämään myrskyn loppu-puuskauksia.

Irene lähti puutarhaan. Olihan luonnollista, ett'ei isä häntä ymmärtänyt, sillä isältä puuttui kaikki lähestystoimen käsittämisen edellytykset. Mutta ei ollut Irene kuitenkaan ajatellut asian näin tyhjiin raukeavan. Hän oli pikemmin luullut, että Jumala tässä tekisi jonkun ihmetyön.

Ja nyt, ajatellessaan, että hänen näin piti jättää koko aikeensa, tuntui lähetystyö hänestä kerrassaan korvaamattomalta, niin ettei hän millään ehdolla voisi siitä luopua. Siihen kuuluva täydellinen uhrautuminen oli häntä niin miellyttänyt, ja hän piti elinehtonaan päästä kauvas pois, uuteen ympäristöön, suurelle työalalle vaikuttamaan. Ja nyt isän vastustus ajoi kaikki karille.

Jos Elisa tai Kustaa Aadolf olisi asettunut asiata vastaan, niin olisi hän siinä saattanut nähdä jonkunlaisen Jumalan viittauksen. Mutta isä! Kyllä Irene, kuten muutkin siskot, hellästi rakasti isäänsä, mutta piti häntä enemmän kilttinä armaana lapsena kuin isänä. Mitään kunnioitusta ei siinä rakkaudessa ollut, eikä koskaan olisi Irenen mieleenkään juolahtanut turvautua isän neuvoihin elämänsä tärkeimmissä asioissa. Eivät sitä olleet muutkaan siskot tehneet, miksi sitten hän? Mitä ajattelikaan Elisa, joka tässä asetti isän suostumuksen tärkeimmäksi ehdoksi ja Jumalan tahdon merkiksi?

"Luulin jo niin varmasti löytäneeni jotakin; jonka hyväksi elää. Pitäisikö minun siis nyt palata takaisin tyhjän edestä elämiseeni? Sitä en voi, en voi!" lopetti hän.

"Luulen sittekin, että sinun tulee ottaa huomioon isän arvelut; olisi varmaan väärin tehdä hänen tahtoansa vastaan", sanoi Elisa. "Onhan hän oma isäsi! Kuulehan, Irene", jatkoi hän ystävällisesti vetästen Irenen käsivarren kainaloonsa heidän siinä käytävällä kulkiessaan, "heräsin juuri äsken huomaamaan, ett'emme, jos kohtakin isää sydämellisesti rakastamme, sittenkään anna hänelle kylliksi kunnioitusta ja arvoa. Onko meillä oikeutta näin menetellä?"

"No, eihän isä juuri olekkaan niitä isiä, joihin voisi katsoa ylös", arveli Irene.

"Ja miksikä ei?" sanoi Elisa. "Löydätkö mistään ihmistä, niin rakastettavaa ja lämminsydämistä kuin isä on? Kaikkien parasta hän aina katsoo, useastikin oman onnensa kaupalla. Tiedätkö ketään, joka itsestään ajattelisi niin vähää kuin hän? Luulenpa, että hän pitää kaikkia muita itseään parempana, jopa meitäkin, omia lapsiaan. Onhan kaikki tämä jo kunnioituksen arvoista."

Irenelle puhuessaan Elisa oikeastaan itseään soimasi. Itse sai hän tällä hetkellä korkeamman käskystä astua alemmaksi tehden tilaa toiselle, jota usein oli itseään vähäpätöisempänä pitänyt.

"Lähtiessäni oli hänen mielensä jo hiukan lauhtunut, ei hän enää ollut niin vihainen", vastasi Elisa.

"Ett'et tule lähtemään vastoin hänen tahtoansa. Ja siinähän olin oikeassa, vai mitä?"

"Tyyntyi tavallaan, mutta samalla tuli hän uudelleen levottomaksi", vastasi Elisa ja hymyili kuin lapsesta puhuen. "Hyväsydäminen kun on ja tottumaton pitämään meitä vallassaan, vaivaa häntä nyt se, että on täytynyt sinulta jotain kieltää."

"Lähden heti hänen luokseen", päätti Irene vetäisten kätensä Elisan kainalosta.

"Älä vaan houkuttele häntä taipumaan, hän sen kyllä tekee itsestäänkin, se on hänen kohtalonsa. Isä-parka! Emme saa häntä pakoittaa."

"Tahdon vaan osoittaa hänelle rakkautta, ja samalla arvon-antoa. Äskeiset sanasi sattuivat minuun", sanoi Irene ja lähti kiiruhtamaan asuinrakennusta kohti.

Majuri mitteli lattiata huoneessaan. Hän oli kuin irtireväisty tapojensa vanhoista liitoksista, sen oli tuo Irenen mullistava ehdotus aikaansaanut. Minkä päähänpiston oli se Elisakin nyt saanut, kun tässä kohden piti häntä, isää, kuin jonakin korkeampana auktoriteettina, jolta oli neuvoa kysyttävä? Eipä olisi hän millään ehdolla tahtonut Irenen toiveita tyhjäksi tehdä, olihan lapsiraukalla jo ollut kylliksi vastoinkäymisiä muutenkin. Mutta vieläkin vähemmän halusi hän häntä alastomien villien keskelle lähettää.

Irenen tullessa huoneeseen loi isä häneen katseen, joka juuri ei ollut rohkaisevaa laatua. Varmaankin tuli tyttö nyt oikein rukoilemalla rukoilemaan ja kyyneleitä vuodattamaan, mutta tälläpä kertaa tahtoo isäkin olla mies puolestansa.

"No niin, niin, hyvä, hyvä", sanoi majuri hermostuneesti, sillä hän tunsi jo, että Irenen hellä hyväily vähitellen alkoi lamata koko hänen vastustelemiskykynsä. "Olenhan kieltänyt sinua siitä asiasta enää mitään puhumasta."

"En aiokaan siitä puhua", vastasi Irene ystävällisesti. "Tulen vaan sinulle selittämään, ett'en koskaan ota tätä askeletta ilman sinun suostumustasi."

"Miten saatoit edes ajatellakaan, että sellaiseen suostuisin", vastasi majuri puoleksi hellästi, puoleksi harmissaan.

"Ajattelin, että Jumala kyllä olisi voinut sinut siihen taivuttaa, jos se olisi hänen tahtonsa ollut", vastasi Irene. "Pyysin Hänen vastaamaan sinun kauttasi."

"Teitkö niin? Mutta, lapsi-kulta, kuinka saatoit niin tehdä?" huudahti majuri peljästyneenä. "En suinkaan olisi halunnut estää sinua Jumalan tahdon mukaan toimimasta, mutta en vaan saata suostua eroamiseen sinusta. Ymmärräthän, että se tapahtui pelkästä rakkaudesta."

"Ymmärrän toki", vastasi Irene ja painoi hyväillen poskensa isän poskea vasten.

"Eihän sinun sentään kovin mielesi tehnyt ruveta lähetyssaarnaajaksi?" kysyi hän rukoilevin äänin.

"Onhan se tuuma minua hyvin miellyttänyt, mutta minun täytyy osata siitä luopuakin, jos Jumala ja isäni niin tahtovat."

Jumala ja isäni! Sen sanoi Irene niin tyynesti ja luonnollisesti kuin olisi yhteensovitus tuntunut perin luonnolliselta, mutta majuria se oikein, pelotti. Kiihkeästi hän pyrki purkaamaan tämän kumppanuuden jumaluuden kanssa, haluten asettautua inhimilliselle, alaikäisyyden kannalle.

"Rakas lapsi", virkkoi hän vihdoin hermostuneesti, vaikka tavallaan juhlallisesti: "Jos Jumala tahtoo sinut villien keskelle lähettää, niin lähde sitte Herran nimessä, mutta minulta älä enää mitään kysy."

"Lähde vaan, lähdehän toki", vastasi majuri kiihkeästi. "Enhän minä kiellä. Tee kuten itse tahdot, tai kuten Jumala tahtoo, miten tuo nyt sitte selitettäneen. Jos Jumala minun laillani soisi sinut kotiin jäämään, niin toimittakoon Hän sitte jonkun muun esteen matkallesi, minä en uskalla siksi ruveta."

Irene ei oikein ymmärtänyt, miltä kannalta hänen piti katsoa isän äkkiarvaamatonta suostumusta. Olisiko hän sittekin isää siihen jollakin tavoin pakoittanut?

Majuri katsoi kelloa. Puolen tuntia oli jo kulunut hänen tavallisesta maatapanoajastaan ja tämmöisen liikuttavan kohtauksen perästä saisi hän kaiketikin kauvan taas vuoteellaan unetonna virua. Ja jos nyt Irene lähtee ihmissyöjien pariin, niin tuskinpa hän, isä, sitte enää milloinkaan saa unenhiukkaa silmiinsä. Majuri sääli itseään niin, että Irenekin sen huomasi.

"Nyt lähden, isä, jotta saat makuulle mennä", sanoi hän rakastettavasta "Ja vaikka lähetyssaarnaajaksi rupeaisinkin, niin ei se ainakaan vielä huomispäivänä tapahdu. Viipyy siihen varmaankin joitakuita vuosia, joiden kuluessa paljon saattaa tapahtua."

"Paljon sellaista, joka estää tuuman toteen käymästä", jatkoi majuri kiitollisena ja lohdutetulla mielellä. "Jumala sinua siunatkoon, lapsukaiseni! Kaikki kyllä vielä hyväksi kääntyy."

Tyyntyneenä ja tyytyväisenä alkoi majuri järjestellä kuntoon kaikkia pieluksia, saaleja ja huopapeitteitä, mitä hän makeasti nukkuakseen välttämättömästi tarvitsi. Hän oli hukannut aikaa ja kiiruhti nyt toimiaan sellaisella vauhdilla kuin olisi kysymyksessä ollut ennättää ensimmäiseen junaan.

Irene ajatteli, miten ikävältä isästä eroaminen kerran tulisikaan tuntumaan. Ei hän oikein itsekään tietänyt, oliko syytä olla iloinen isän suostumuksesta.

Eräänä päivänä majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen näköisenä asettui aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi aivan vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti arvaamalla sen perille päästä.

"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua!
Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitte, kenestä siinä puhutaan!"

"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten veitikkamaisesti Elisaan.

Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta useammin arvaaja kirveensä kivehen iski.

"Siksi että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa sitten kysymys mistä tahansa."

"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.

"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö, isä?" kysyi Elisa.

Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli ylen onnellinen.

"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti kirjeen taskustaan.

Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään, siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti ja suurella äänenpainolla. Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.

"Lue sinä", sanoi majuri ja jätti luku-yrityksensä viskaten kirjeen
Elisalle.

Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, ylen suloisen ja varakkaan tytön kanssa, joka jo oli ennättänyt kääntää ainakin kuuden luutnantin pään pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin tarttui. Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta tullut valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vaan tosiasiaksi todistettiin.

Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää. Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi viikolla kihlajaisten viettoon.

Alettiin tuumia, ken tulisi kutsua noudattamaan. Torvald vakuutti heti, että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut kotiin jäisivät. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään, vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen edukseen, kuin vahingokseen.

Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai ei. Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta sittekin näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.

"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli
Irene.

"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"

"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin jos vaan itse haluat", vastasi Elisa.

"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa Aadolfin pappisvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä, tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan läsnä iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. Sen lisäksi olin keväällä niin raihnainenkin, ihan lääkärin hoidon alaisena; nyt olen paljoa pirteämpi."

"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.

"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vaan, että tulisi vähän semmoiselta näyttämään."

"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald. "Ehk'ei tarvitse kenenkään jäädä?"

"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä kerran pistäytyä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut", sanoi Torvald, joka sisarensa tulevaisuuden tuumia ei ensinkään hyväksynyt. Hän oikein sääli Ireneä.

Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättömästi jäädä kotiin. Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin kuin juhlassa voi valmistautua tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin päätetty, että hän talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa harjoittelemaan, sillä lähetysalalla saattoi sairaanhoidon aikeitten tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.

Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet saattaneet ihan haltijoihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa sitävastoin oli jokseenkin tyyni.

Hääräillessään sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut. Milloin ikänänsä ikkunastakin ulos vilkasi, niin pelkkiä tuttuja esineitä silmään sattui. Jopa silmät kiinnikin olisi saattanut ne edessään nähdä; ulkomuistista olisi voinut piirtää metsän ja taivaanrannan ääriviivan ihan jokaista sen taivetta myöten. Kotoisen kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas hellä ääni. Ja tupasissa asuskeli kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.

Tosin Elisa jo kauvan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran tulisi erota, mutta vasta nyt kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan hallitsijattaren, alkoi tuo tieto tuntua oikein todenperäiseltä. Eronhetki ei enää etäisyyden usvaisissa helmoissa häämöittänyt, se oli jo lähellä. Miltä mahtoi se tuntua aivan käsissä ollen?…

Uunna vuonna vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla rakastunut.

Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan
Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu.

Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin valoisaksi, kuin sitä oli kuvaeltu; se sattui, näet, yhteen aikaan Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni.

Eedit ei itsekkäästi vetäynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ett'ei Eedit oikeastaan tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä hallitakseen ja määrätäkseen.

Pikku Eedit, niin rakastettava ja kissanpoikamaisen ovela kuin muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin omavaltainen luonne. Hän kuului niihin, joiden pitää saada hallita voidakseen olla hyviä. Ja yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta sopi koko Hirvenhovin perhe erinomaisesti hänen luonteelleen. Kristianin kietoi hän helposti sormiensa ympäri, majuri oli häneen niin hurmaantunut, että saattoi unhottaa vanhat totutut tapansakin hänen tähtensä. Irene, joka paraillaan oli sairashoitokurssillaan ja silloin tällöin vaan lyhyesti käväsi kotonaan, oli hänkin kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald. Kustaa Aadolfin puolelta ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin ystävällisen ritarillista kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut aivan helppo taivuttaa, sen oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut, vaikkei mitään epäsopua heidän välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa ei helposti kenenkään kanssa riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja sallia muitten tehdä mielensä mukaan, mutta pysyi siitä huolimattakin aina itsenäisenä, peräytyen vaan vapaaehtoisesti ja sellaisella arvokkuudella, että se pikemmin tuntui suosionosoitukselta kuin pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta samalla täytyi hänen sitä ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta enemmän kuin kenestäkään muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan loitommalla eikä heidän molempain työalansa olisi näin yhteen sattunut.

Elisankin sydämessä liikkui samallaisia vaistomaisia tunteita kälyä kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä. Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä kaiken pikkumaisuuden.

Vitkaan, ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Mietinnättä, harkinnatta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samallaisena hän nyt kohtasi kuolemansakin. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka muista näyttikin kovalle.

Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin vanha neiti viimeiset raskaat kuolonkorahduksensa oli hengittänyt.

Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon noita kammottavia äännähdyksiä kuulemasta. Häntä puistatutti kuin vilutaudissa. Alati piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus, että kuoleva tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes viimein Elisa tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut.

Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauvan kitunut, että kuolemaa pidettiin pelastuksena, joka mielellään hänelle suotiin. Välttämättömän tarpeellinen ei hän myöskään ollut eläessään kenellekään, ei edes niille, jotka häntä enin olivat rakastaneet.

Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka, ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko välttämättömästi siitä herätettämän ja jälleen vireeseen elvytettämän. Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin.

Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut lukea jonkun värssyn Raamatusta ennenkuin kukin yöksi erkani omaan huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että yhdessä laulettaisiin joku virsi.

"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon ääreen.

Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään, vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta ei ottanut onnistuakseen se keino. Eedit herkesi soittamasta kesken tahtia ja katsoi häneen, kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut saamaan kaikki mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi soittaa, yhtyi Kristiankin lauluun.

Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin rukoushetkeä viettämään.

"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle, "niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta."

Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua iltarukouksen toimittamiseen kuin kauvemmin kinailla vaimoansa vastaan.

Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ett'ei Kristian uuteen tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu. Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri vaikutusvalta hänellä oli Kristianin yli.

Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua mitä suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne vaan mieltä ärsyttävät ja alituinen peräytyminen saattaa ajan oloon käydä varsin tuskauttavaksi. Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin voinut vapautua kaikellaisesta naisekkaasta pikkumaisuudesta, huomasi hän nyt, että ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon auttaneet. Hän koetti olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla joutui varjoon, ja että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että sen ulkopuolella vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä näkemästä eikä tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä välittämättä, mutta siinäkään ei hän kauvan onnistunut.

Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä uurre muodostui otsalle.

"Ei mitään, jota maksaisi muistoon kirjoittaa", virkkoi Elisa itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi kasvoille.

Hän veti pöytälaatikon auki ja viskasi almanakan sinne. Silloin sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauvan oli laatikossa maannut. Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitte kylmennyt käsi oli ne sinne piirtänyt:

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa yksinkertaisuudessaan saarnasivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja tukahuttivat hetkessä katkeruuden hänen mielestään.

Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli! Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista pikkumaisuuksistakin.

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän syyn.

Kyyneleitä kiertyi silmiin, sieltä valuivat ne, kuumia, polttavia vakoja uurtaen, poskia myöten alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä oli hän oppinut tällaisia kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan uusi ihminen, itki sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin voimallisena tahtoi elää. Pese minut! Omasta voimastani en voi puhdistua. Pese minut veressäsi! Puhtaaksi kuin sinä itse!

Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään. Kristus ei jakele vanhurskauttaan vaan ositellen, kokonaan hän sen tahtoo meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa tällä hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jesuksen nimeen anomaan, mitä ikänänsä halusi.

Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä kohtasi, olkoon se sitte suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi häntä Jesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.

Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän vaan sittekin ollut liiaksi paljon anonut? Yhdeksi Jumalan Pojan kanssa, itse Jumalan kanssa yhdeksi! Miten voi synnillä saastutettu ihminen olla niin likeltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä yhdistys koskenutkaan Elisan synnillistä luontoa , se koski hänen uutta ihmistänsä , joka on Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja mielitekoja Jumala hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli Jumalan kanssa yhdeksi yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä vahvistuva ja varttuva syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luoma hänessä yhä kehittyisi, vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se kerran kuolemassa kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi. Silloin saisi hän täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle, "Ihmisen Pojan" kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."

Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?

Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi, mutta vinhalla vauhdilla luikui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia, joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin kiitää.

Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen virttä ja Karitsan virttä, sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala kaikkivaltias; oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas." Hän koetti kuvaella mielessään tuota autuaitten laulua. Millainen lienee se ollut rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja milloin, milloin saisi hänkin siihen yhtyä?

Vähät siitä, oliko taival enemmän tai vähemmän koleinen ja hankala.
Päämäärään se kuitenkin johti ja oli Herran tie.

"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta minua sinun johtoosi tyytymään!"

Kun Irene oli päättänyt sairaanhoito-kurssinsa, palasi hän vähäksi aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut hänen luontoonsa tyyntä varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut. Oman tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut ajattelevan nuoren naisen. Ratkaistava oli nyt, toteuttaisiko hän lähetyssaarnaaja-tuumansa, vai antaisiko sen raueta. Varsin epäröivältä näytti Irene itse, mutta Elisa, joka luuli epäröimisen johtuvan oman voiman vähäksi arvioimisesta, koetti vaan kehoittaa häntä päätöksessään pysymään; kaikki muut kehoittivat häntä siitä luopumaan. Irenen epävarmuus yhä kasvoi. Viimein hän päätti matkustaa Tukholmaan. Siellä, lähetys-ystävien parissa ehkä asia hänelle selvenisi. Ja niin hän läksi.

Samana päivänä, kun Irene oli matkustanut, kävi Elisa asioilla kirkonkylässä. Sieltä palatessaan hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He kääntyivät hänen kanssaan kotiinpäin kulkemaan.

"Puhuimme tässä vast'ikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä miten hän viime aikoina on edukseen muuttunut."

"No, enpä juuri tiedä olisiko se sielun ansio, että tyttö on uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta somaksi on hän versonut."

"Uskokaa, mitä sanon, lähetyssaarnaajaa ei hänestä milloinkaan tule", sanoi Eedit toivehikkaasti.

"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen muuttunut?" kysyi Elisa.

"Joku tulee kyllä pidättämään hänet kotimaahan. Isän ei suotta tarvitse estettä toivoa."

"Päinvastoin häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö tiedä, että hän on Tukholmassa?"

"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa."

"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen, joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä."

"Mutta kuka hän oikeastaan on tuo Helmer Broo ja mitä hän tekee?" kysyi
Eedit.

"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja kirjailee", vastasi Elisa.

"Luulen että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.

"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä", nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä saat lankomiehen."

Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan lähetystyöstä. Hän oli päässyt kotiin saapuneitten lähetyssaarnaajien pariin ja saanut, alttiina vaikutuksille kuin oli, heiltä uutta innostusta asiaan. Mutta sitte saapui Elisalle yksityiskirje, jossa Irene kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei enää tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin kauvas, oikein kauvas, missä hän ahkerassa työssä voisi unhoittaa mitä unohdettava oli. Lähetystyö oli oleva hänelle pelastuksen kallio.

Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan aiotut peittämään sitä mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei voinut hän kotiin kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet Helmerin luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista päätöksistään huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä siellä istumasta. Helmerin äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitäpä se auttoi, että hän salin äärimmäiseen soppeen kätkeysi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja kun he sitte uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä vastaan — — — Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäynyt ilosta saada häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin kirjoittanutkaan. Halu lähetystyöhön riutumistaan riutui hänessä. Hän tunsi itsensä siihen vallan mahdottomaksi ja alkoi vähitellen käsittää, että lähetystoimi oli liiaksi pyhä, käytettäväksi vaan maallisen rakkauden haavojen parannuskeinona. Muulla tavoin piti hänen pelastua tahi sitten sortua!

Helmer Broo ei lähetystyötä suosinut. Hänen mielestään siinä vaan tarpeettomasti tuhlattiin sekä elämää, aikaa että rahaa, eikä siitä sittekään pakanoille mitään hyvää lähtenyt. Miksi saarnata heille evankeliumia ja siten istuttaa heihin edesvastauksia, joista he nyt tietämättömyydessään ovat vapaat? Irene vastusti häntä vetoamalla Jesuksen jäähyväispuheeseen, jossa hän kehoittaa opetuslapsiaan menemään kaikkeen maailmaan saarnaamaan evankeliumia kaikille kansoille. Lähetystoimi, sanoi Irene, oli kristityn pyhiä velvollisuuksia, vaikkakin hän nyt omasta puolestaan aikoi siitä vetäytyä pois. Helmer ihmetteli, miksi hän niin teki.

Hän pelkäsi jo liian paljon ilmaisseensa ja rohkeni tuskin ojentaa kättään Helmerille jäähyväisiksi. Hänen katseensa hiipasi vaan ohimennen Helmeriin, mutta sittekin huomasi Helmer selvästi, miten asian laita oli. Hän heltyi sydämen pohjaan asti ja lähti syvissä mietteissä kotiin kulkemaan.

Kahteen seuraavaan luentoon Irene ei enää saapunutkaan. Helmer huomasi häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miks'ei Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin, ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.

"Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut. Irenen saamme pitää.
Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"

Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään. Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin. Eräänä iltana istui hän penkillä likellä joen rantaa ompelemassa. Kevät oli jo kerinnyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja asettui sisarensa viereen.

"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole minua kohtaan kuin ennen."

Irene ei vastannut mitään, pujotteli vaan lankaa neulan silmään täysin vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut toimitetuksi; mutta kun ei sittekään vastausta kuulunut, jatkoi hän:

"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että lähetyshankkeesi kesken heitit, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ett'ei se sinun kutsumuksesi ollut."

"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran…" Enempää ei hän saanut puhutuksi.

"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua sentähden, että hänelle anteeksi annoit!"

"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi
Irene.

"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua ensinkään moiti, enkä menettelyäsi ihmettele", vastasi Elisa.

"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota tarvitset."

"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun hänen kanssaan kihloihin menin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla nyt on vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä jälellä on."

"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa puolesta loukkaantuneena.

"Niin, tiedän kyllä, ett'et sinä eikä Kustaa Aadolf hänen mielipiteitään hyväksy."

Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:

"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkamaan kihlaukseni sentähden, ettei
Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?"

"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran, jott'et sekaantuisi hänen kummallisiin tuumiinsa."

"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja sitäpaitsi hän suuremmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa."

"Irene, et saa uskoa, ett'en Helmeristä pitäisi, ja että sinua, menettelysi tähden, halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi itseään.

"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit, ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se, joka sinut oikein tunsi."

"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa, "mutta nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla ylpeä. Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit lähetysalalle antautunut huolimatta siitä, että halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että liittoasi ensin hiukan halveksien ajattelin?"

Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kääri käsivartensa sisaren kaulaan.

Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä. He tunsivat että kaikkivieroittavat esteet heidän väliltään olivat kadonneet.

Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan ja virkkoi puheen muutteeksi:

"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa vanhan Borgsten'in jälkeen?"

"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin.
Silloinhan tullaan naapureiksi."

"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti paljon reippaammalta ja miehevämmältä kuin silloin kun hän täällä oleili. Kustaa Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer."

Elisa nojausi puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta joutilaana helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne valaisivat hänen peittämätöntä päätään, ja lankesivat varjostavien silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia väikkynyt jokaisessa sen kaarelmassa. Hienon kaareva nenä myös osaltaan kaunisti näitä kasvoja, joissa samalla niin paljon jaloutta ja mielen lujuutta ilmeni.

Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäilyn Elisaan, joka yhä vielä siinä ajatuksiinsa vaipuneena istui, itsestään ja ympäristöstään irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan ääreen tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.

Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen nöyryyteen, hänen itsensä kun usein oli vaikea olla luulematta jotain olevansa.

Oli tuiman kylmä päivä adventinaikaan. Aurinko välkkyi hehkuvana kiekkona aamuisen autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli Hirvenhovin härmäisten metsien ja lumenpeittämien maitten.

Metsän rinnassa oli pieni tupanen, jonka ikkunat punasinervänä kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemata odotellen. Tohtori Hessel, joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui sairaan vuoteen yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt ensimmäisellä virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt siinä voivan mitään tehdä. "Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti viimeisen kerran sormensa ristiin.

Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä ei merkkiä ymmärtänyt.

Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas tavannut jotakin, mikä sai hänet heltymään ja hänen mielensä jalommaksi kohotti. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan uskoa ollut, niin oli siinä ainakin tunnetta. Kukapa hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä minkä tietää olevan armaansa mielen mukaista.

Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan. Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin rukoilija itse. Ääneti he puristelivat toistensa käsiä ja kääntyivät sitte sairaan puoleen.

Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringon valossa esiintyi kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla kuvastuva rauhallinen sävy kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.

"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden".

Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan.
Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.

"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut", jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin."

"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanoi tohtori Hessel katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä täällä ei enää tarvittu.

"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla, jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen enemmän, ja siitä jakoi minullekin."

Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta. Hellävaraa hyväili hän sen uurteista otsaa. Mielellään olisi hän tahtonut pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehk'ei ollut se myöhäistä vieläkään.

Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel seurasi häntä.

Vierekkäin kulkivat he kuin valoisata unta nähden. Äskeinen kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se oli vaan kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät lähemmäksi toisiansa.

Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten. Ilma oli tyyni ja puhtaan raitis. Adventtijuhlaa näytti luontokin viettävän. Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli hänen sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko hän tulla hänen omakseen. Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.

Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain aikomuksin. Mitään ei hän aikonut Elisalta salata; hän oli valmis vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi häneltä kysyä.

Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vast'ikään kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt kehittyneen siihen mielen tilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.

Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja oliko väärin näin käyttää hänen luottavaisuuttaan hyväkseen.

Mutta jos nyt ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei Elisa suoran luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.

Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä aatostensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt, ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää rakkaammaksi.

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti.
"Pese meidät !"

Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään. Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen. Kuulijakunta ne jo osasi täysin yhtä hyvästi ulkoa, kuin majuri itsekin, mutta yks'kaikki! Elisa osasi ne milt'ei sanasta sanaan, samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä huolimatta istuivat he ääneti kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä heitti yksinpuhelunsa kesken ja kysyi kelloa.

"Miks'ei ole kukaan minua huomauttanut?" sanoi majuri kärsimättömästi. "Jo neljännestuntia sitte olisi minun pitänyt mennä levolle. Sepä nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen päästyä unohtaa kokonaan ajan kulun."

Ja kiireisesti katosi majuri huoneeseensa voittaaksensa takaisin edes jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen ollut tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori Hesselin neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa edelle päivällistä, määräten siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta hän kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja palasi vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-unen tarpeettomaksi, selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan nukkunut, korkeintaan vaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka majurin huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua majurin uinailu oli.

Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahden kesken huoneeseen. Elisa pani työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.

"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen. "Sinä olet löytänyt perustuksen elämällesi, Alfred. Olenko liian tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen löysit?"

Alfred asettui istumaan morsiamensa jalkain juureen, jott'ei Elisa voinut hänen kasvojaan nähdä, muuten kuin silloin kun hän ne erityisesti häntä kohden käänsi.

"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi matalan tuntehikkaalla äänellä:

"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen tuikkailemaan nousi! Kysy hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa pitää, eikä uudelleen aallokon ajeltavaksi heittäy?"

"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti hänen puheensa oman sydämensä mukaan.

Ei osannut Elisa aavistaa, että Alfredin tähti ei ollutkaan taivaan tähtiä, ja ett'ei se perustus, josta Alfred puhui, Jumalaa tarkoittanutkaan.

"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkia löytänyt."

Hän puhui totta, mutta ei hän sittekään Elisalle tositilaansa paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko hän sille mitään, että Elisa hänen puheensa maallisesta rakkaudesta selitti taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä peittää. Elisa itse pettyä tahtoi, ja koska hän tässä pettymystilassaan oli onnellinen, niin miksikä sitte riistää häntä siitä? Ja tosi onnea tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen arvoista.

"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päämäärään ikuiseen päässeet"! vastasi Elisa lempeästi.

Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta Elisa, vaikk'ei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, mitä ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ett'ei Alfred halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä tunteita, ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista poikkeava kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen päätti Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred itse vapaaehtoisesti puhuisi.

Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi käsivartensa morsiolleen.

Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin rinnalla tuntui niin turvalliselta tulevaisuutta kohden vaeltaa, niin lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.

Ennenkuin he ennättivät ruokasalin ovelle, pysähtyi tohtori. Elisa katsahti kysyvästi häneen.

"Elisa", sanoi hän äkkiä, "onko rakkautesi sammuva, jos minussa mustia vikoja huomaat?"

"Olet niin varma sielutieteellisestä syvänäköisyydestäsi", sanoi tohtori hieman säälivästi; "parasta olisi että et siihen niin sokeasti luottaisi".

Säälin ilme tohtorin kasvoilta katosi ja vaihtui vakavuuteen. Omatunto otti kovalle.

"Sinä teet minusta ihanteen", alkoi hän, mutta keskeytti lauseensa, kun sattui katsahtamaan Elisan kasvoihin.

Milloinkaan ennen ei ollut hän Elisaa noin kauniina nähnyt. Hymy välähti hänen kasvoillaan, leikkivä, veitikkamainen, mutta hento ja tuntehikas.

Tämmöinen viehättävä iloisuus oli jotain niin uutta ja outoa Elisassa, että se ihan hurmasi tohtorin ja oli hänet suunniltaan saattaa. Lujasti painoi hän Elisan käsivartta rintaansa vasten ja päätti olla mitään enempää puhumatta, mitään alttiiksi panematta. Elisa saattaisi hänet hylätä. Pelkkä ajatus tämmöisestä mahdollisuudesta oli hänelle sietämätön. Hänen omakseen piti Elisan tulla, tapahtukoon se sitten vaikka totuuden kustannuksella. Avomielinen tunnustus, joka jo oli hänen huulilleen pyrkinyt, jäi sittenkin lausumatta. Vakavampia puheluita kokonaan välttääkseen, ei tohtori kihlausaikana usein Elisan kanssa kahdenkeskisille pakinoille pyrkinytkään; päinvastoin hän tällaisia tilaisuuksia kartteli. Tämä näyttikin aivan luonnolliselta, sillä tohtorilla oli paljon työtä, eikä hänellä juuri ollut aikaa Hirvenhovissa viipyä muuta kuin jonkun lyhyen hetken. Ei Elisakaan puolestaan näyttänyt haluavan mitään häiritsemättömiä puhelun hetkiä sulhonsa kanssa. Elisa tahtoi nyt omistaa enimmän aikansa isälleen ja vasta senjälkeen tuli Alfredin vuoro. Hän luki Alfredille hienotunteisuudeksi sen, ettei tämä Hirvenhovissa käydessään tahtonut pitää häntä yksinomaan itseänsä varten.

Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin, leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, jotta seurustelu jo alkoi ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä tuntunut majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että aivan oli unhottaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan hänen olevissa oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin täydellisesti kuin Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi muuttamaan, sijaitsi ainoastaan puolen peninkulman päässä Hirvenhovista korkealla kukkulalla Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein saisi siis majuri tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat vakuuttaneet häntä niin hellästi vaalivansa, ettei hänen liiaksi paljon tarvitsisi Elisan huolenpitoa kaivata.

Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin aikaa ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten kokoilemisen tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi silmiin enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeusi. Kaikki nukkuivat. Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni ansarille, taittoi sieltä kauniimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän kautta kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle hän kukkalahjansa laski. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen kohdistuivat, sillä jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt hänen omanansa. Rakkaus Sven Riiseen ei ollut Elisassa kuollut; mutta ei ollut se hänen toisen rakkautensa tielläkään, siihen oli se liiaksi maantomun sukuista. Niin, ehk'ei olisi tuo ensimmäinen rakkaus koskaan tullutkaan semmoiseksi kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä jo alussa olisi puhtaalla iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi se asiainhaarain toisin ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän maallista tälle maailmalle. Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen, mutta ei hän siihen mitään vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan. Yksi asia oli hänelle varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään ja tulisi siellä aina edelleenkin jalostavana voimana elämään.

Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille: Sven Riise, ja sitten sitä mukaan kun aurinko kohosi ja sen säteet ulottuivat alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta loistelivat kullassa kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka minuun uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."

Elisa sai sen rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen maantomuun kytketty henkensä pääsi taas irtautumaan ja aatosten levoton kuohunta asettui. Hiljaa hän itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli hänen puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen omaksi ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka mielellään hän olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli ilmaissut halunsa Svenille, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalle vielä olisi paljon tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä kohdistui tämä elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hän tänään vihittiin. Aatoksiinsa vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki metsän kautta kotiinsa.

Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle tuskin koko päivänä sellaista suotukaan. Toimi seurasi toista, ja kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen piti oleman mukana.

Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti sen, ja hän oli ensi alussa niin liikutetulla mielellä, että ääni värähteli. Mutta pian sai hän itsensä hillityksi ja ääni helähteli taas puhdassointuisena, miehekkäänä. Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä oli: "minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa".

Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin puhe lämmitti hänen sydäntänsä. Jonkun kerran koetti hän tapailla miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.

Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille ja mieliala kävi hilpeäksi. Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan seurustelua jatkettiin iltamyöhään.

Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel, kun hän vaan tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei tyytynyt sulhon tavalliseen noloon tehtävään, kulkea ylinmäärin rakastuneen näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa heitä huvitellen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.

Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavata. Hän malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi muista.

"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi
Kustaa Aadolf.

"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan, ja kuinkas muuten olisit Elisan kaltaista vaimoksesi valinnut?"

"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti; että te jo ainoan tarpeellisen suhteen olitte yksimieliset ja että sinäkin jo olit löytänyt perustuksen? Miten onnistuikaan sinulle niin täydellisesti viedä hänet harhaan?"

"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt antautua alttiiksi siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten tähden olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu ikäänkuin olisi hän itse tahtonut tulla hiukan petetyksi."

"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti, mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa. "Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi hän. "Suoruus ja vilpittömyys, sekä Jumalan että ihmisten edessä, on tärkeimpiä elinehtojamme."

"Lupaan, ett'ei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel. "Mutta sinä et ensinkään minua ajattele, vaan yksin häntä. Onko se kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä, ilman häntä, olisin joutunut!"

"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi sisartasi millään vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi paremmin sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä päivästä lähtien."

Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin, odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.

Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu oli hänen mielensä kiihdyttänyt. Olihan luonnollista, että hän etupäässä huolehti armaimman sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred Hessel hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että hän näin ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia luonnollisten siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei se enää voinut avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka itseensä käsittää kaikki? Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisiään, kuten Elisakin, ja eikö ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen opetuslapsena, huolehtia yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen onnesta kuin oman sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta olivatko tässä ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa enemmän? Kumpiko yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan, Elisako vai Alfred? Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?

Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka tällä tavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa kynnykselle. Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen ympärillään ja myrttikruunun varjosta silmät tähtinä säteilivät; kevätillan vaalea hohde sekä mielen liikutus tekivät hänet kuultavan kalpeaksi.

Hellävaraa sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varosi rypistämästä harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa oli sittekin hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen voimallisen suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi Elisa aina luottaa.

"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."

"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen tiedät", vastasi Elisa luottavaisesti.

Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf äsken huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, vaan Hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.

Oli kevät. Taivas kuvastihe vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien lomitse, ja lehdet olivat juuri kerinneet siihen tenhoisaan, mutta pian ohimenevään, kehityskauteen, jolloin kevät neitseellisessä vihannuudessaan on viehkeimmillään. Havumetsäkin Hirvijärven ylävillä rannoilla oli vaaleanvehreään verhoutunut. Kaikkialla oli raitista ja puhdasta. Rattoisasti pauhasi vaahtoharjainen putous, josta Hirvenhovin joki heittäytyi kaivatun järvensä tyveneen helmaan. Metsä helähteli ääniä täynnänsä; siivekkäät parvet olivat palanneet etelästä, ja riemuitsevassa kuorossa ne laulelivat ihastuksensa ilmi.

Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle asti. Hän oli istunut sisällä työnsä ääressä ja kummia ajatuksia oli siellä hänelle sydämeen noussut. Ne painoivat hänen mielensä alakuloiseksi, hän tahtoi niistä päästä ja pakeni sen vuoksi luonnon helmaan.

Rannalla oli laituri, johon oli venonen kiinnitetty. Elisa irroitti sen ja souteli ulapalle. Ensin hän sousi rivakasti, mutta antoi sitte airojen hetkiseksi levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään voimatta kuitenkaan sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi tahtonut.

Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla aironvetämällä souteli hän sinne takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi veneeseen. Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.

"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäisyydessäsi. Nythän oli sinulla hyvä onni, kun minut tapasit."

Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymyssään kuvastui alakuloinen sävy.

"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Miks'et ole oikein iloinen tänään?" kysyi hän.

"Taitaa olla vaan typeryyttä minun puoleltani", alkoi hän ikäänkuin itseään puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla samallaisia."

Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut, jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti. Kuinka olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän avioliittonsa oikein vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut! Hän oli kuvaillut sisällistä tutunomaista luottamusta ihan luonnolliseksi seuraukseksi ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän tärkeimmässä kysymyksessä, miksi siis ei voitu siihen milloinkaan vapaasti kosketella? Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli ollut ihan luonnollista Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä johtuneet ilonsa ja huolensa. Mutta silloin oli Alfred joko vallan vaiennut tai vastannut kauniin ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. Ja alussa oli Elisa siihen tyytynytkin, mutta lopulta hän jo alkoi kaivata jotakin enempää.

"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein kysytyksi.

He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.

Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katseli häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi hän Alfredin katseessa jotakin säälin tapaista. Alfred katseli häntä kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyisi tuskia tuottaa. Nähtävästi ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse. Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?

"En, vaan minä sen tiedän, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten huomaan."

Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli
Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:

"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen huomaat sinäkin, kun vaan sen olemassaoloon totut."

Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko operatiooni suoritettu, eikä se läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.

"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys hivuttaa enemmän kuin mikään varmuus."

"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksimista ilmaisevalla äänellä.

"Niin, sinä epäilet, ett'en olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa
Aadolf, tai toisin sanoen, ett'en ole lammas oikeasta lammashuoneesta."

"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa. "En epäile. Soisin vaan, että joskus sydämesi minulle avaisit. Tiedän kyllä, että luonteet ovat moninaiset; älä luule, että sinua siitä soimaan, ett'et ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."

Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo horjuvan, vaikk'ei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa. Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria jo kovasti painostanut se seikka, että Elisa edelleenkin sai säilyä väärässä luulossaan.

"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, — — — ett'en ole sinun uskoasi, ett'en sinun laillasi elä Hengen elämää."

Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittekään saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.

Alfred ei sallinut hänelle enää sananvuoroa, ja kerrassaan säälimätöntä olisi ollutkin häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten tämä oli toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota Elisa oli toivonut siellä piilevän. Lopetettuaan selvityksensä sousi hän rantaan.

Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä ei paikaltaan liikahtanut. "Elisa, etkö tule jo?"

Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut häijystä unestani!"

Miksikä tuo asia noin hänen sydämelleen kävi? Oliko se nyt niin mahdottoman tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista käsittämättömistä asioista olemaan? ajatteli tohtori itsekseen.

Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen häntä laiturille nousemaan. Sitte läksivät he edelleen kulkemaan auringon kultaamain koivujen kevätvehreyden varjossa.

"Enkö ole sanan arvoinen, kosk'et mitään minulle puhu?" pysähtyi tohtori viimein kysymään.

Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.

"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus minut siihen saattoi. Eikös sekään asiata lievennä?" kysyi hän.

"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Toru, herjaa, syytä minua ulkokullatuksi, katalaksi tai miks'ikänänsä tahdot; mikä tahansa on paremmin kuin että näin uhrikaritsana kuljet ja marttyrina kärsit."

Elisan teki mieli vastata, ett'ei hän ensinkään itsensä tähden kärsinyt, mutta tohtori jatkoi, hänelle sananvuoroa suomatta:

"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, niin teet sen paraiten rakkaudella. Anteeksiantokaan ei siihen yksin riitä, ainoastaan rakkaus."

Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille ja koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta se ei onnistunut. Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Tohtori sen ensiksi lopetti. Elisaa lohduttaakseen alkoi hän viitata Raamattuun, puhuen, miten vaimon puhdas ja laittamaton vaellus voi miehenkin voittaa hyvän puoleen.

"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen niin likeltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti ajatellen vaikeata ja edesvastuullista elämäntehtäväänsä.

Vapaaehtoisesti ei olisi hän milloinkaan uskaltanut semmoiseen elämäntehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, itsekö oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin johdattanut? Tämä kysymys oli tuiki tärkeä hänelle, sillä ainoastaan viimeksimainitussa tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta. Kaiketi ei Jumala omavaltaisille teoille siunaustaan suo.

"Minun mielestäni olet jo ihmeitä saanut toimeen, Elisa", jatkoi tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut takaisin entiseen seikkailija-elämääni, ollen pohjaa ja perustusta vailla. Olethan siis jotakin voittanut."

"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit paremmin pelastuksen tarpeellisuuden tuntoon tullut kuin nyt, jolloin luulet ainakin jotakin olevasi", sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen sanojaan käsittäisi.

Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummainen, ett'ei se vastausta ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti huomionsa.

"Miksi itket? Sentähdenkö että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla, enkä ihan suinpäin sinne suistu, kuten asiain toisin ollessa olisin tehnyt."

Tohtori hymyili koettaen hellyydellä häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei elämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden mieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi.

"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa", vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.

"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin kauvan kun sinut omistan."

Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat, paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän epäjumalan kukistamiseksi?

Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa. Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä jälleen tasapainoon tointuakseen.

Inka-mummon töllissä asusteli tätä nykyä nuorta väkeä. Signe, tuo entinen pikku tyttö, jonka Elisa kerran suutelolla oli elinaikaiseksi ystäväkseen voittanut, ja joka sitten oli Inka-mummoa hoitanut hänen viimeisen sairautensa aikana, oli nyt naimisissa ja asui miehensä ja kolmen lapsensa kanssa tässä mökissä, jossa hän ensi kerran elämässään oli nähnyt jonkun kuolevan. Taaskin oli kuolo heittänyt varjonsa matalaan majaan; Signen mies makasi heikkona sairaana.

Oli ihana ilta keskellä kesäsydäntä. Kaksi vanhinta lasta leikki pihalla, he tiesivät, että nyt piti olla hyvin kilttinä, isä kun oli niin sairas, eikä äidillä ollut aikaa heistä huolia. Pienin makasi kätkyessä kuistilla. Aurinko, joka aikansa oli lämmöllään ja valollaan lasta hellinyt, oli painunut mailleen. Kolakka iltatuuli sen herätti ja se alkoi kovasti itkeä. Vanhin sisar, viisivuotias Anni tuli kehtoa soutamaan ja veikkoa viihdyttämään. Kun ei sekään auttanut, käänsi hän lapsen toiselle kupeelle. Varsin tottuneesti ja taitavasti hän siinä menetteli nuoresta iästään huolimatta. Köyhässä mökissä ei ollut varoja hankkia lapsille nukkia. Pikku tytöllä ei ollut aikaa kehittää äidillisiä taipumuksiaan leikissä, tosielämä ne jo heti vaati palvelukseensa; niin pieni kuin Anni olikin sai hän jo autella äitiä nuorempien siskojen vaalimisessa. Mutta tällä kertaa ei näyttänyt Annin apu riittävän. Hän alkoi juuri juosta äitiä hakemaan, mutta pysähtyi samassa avosuin ja silmät suurina. Kaunis rouva, jonka Anni hyvin tunsi, astuskeli tietä pitkin ja kääntyi sisään veräjästä.

Pienoinen huusi vallan armottomasti. Elisa, sillä hän se oli, nosti lapsen kätkyestä ja alkoi sille puhella. Lapsi vaikeni ja rupesi käsillään haparoimaan hänen kultavitjojaan. Samassa ovi aukeni ja Signe tuli ulos.

"Kas, Elisa-neitiä!" virkkoi hän iloisesti. Vanhan tavan mukaan kutsuttiin tohtorinna Hesseliä usein vielä Elisa-neidiksi. Kansa oli oppinut häntä sen nimisenä rakastamaan, vaikea oli vaihtaa sitä uuteen.

"Puolipäivän aikaan kuulin mieheltäni, että täällä ovat asiat huonosti, ja sentähden tulin tänne teitä tervehtimään", sanoi Elisa osaa ottaen.

"Niin, Karlsson on kovin kipeä", sanoi Signe niin tyynesti, että outo sen helposti olisi voinut otaksua välinpitämättömyydeksi, mutta Elisa huomasi heti, että hän pohjalta oli tuskallisen levoton.

Elisa aikoi panna lapsen kätkyeeseen takaisin, mutta Signe otti sen häneltä ja asetti sen Annin syliin. Elisa ihmetteli, mutta Signestä oli se aivan luonnollista.

Elisa taputteli tyttösen pehmeäsuortuvaista pellavapäätä ja heltyi nähdessään lapsen silmissä niin älykkään ilmeen.

Signe oli avannut oven ja seisoi häntä odottamassa. Elisa meni tupaan. Hän tapasi sairaan hyvin arveluttavassa tilassa, ja kovan kuumeen vallassa. Lääkärin määräykset kysyivät vaalijalta paljon voimaa.

"Kuinka sinä tässä enää jaksatkaan, Signe?" kysyi Elisa katsellen hänen kalpeita poskipäitään ja yövalvonnasta vertyneitä silmiään.

"Jaksan niin kauvan kun jaksan", vastasi Signe kansan naiselle ominaisella sitkeällä väsymättömyydellä.

"Kyllä Pekka Eerikäisen Hanna ja Haanpään torpan Emma täällä joskus ovat minua auttaneet, kun heillä vaan on aikaa ollut. Mutta nyt on sairas niin huono — — —"

— "ett'et tahdo uskoa häntä muiden hoitoon, kyllä ymmärrän", sanoi Elisa myötätuntoisesti. "Mutta sinä et jaksa, ell'et saa nukkua, ja tämä potilaan tila voi kestää vielä kauvankin."

"Miks'ei saa? Kun vaan saisin sanan lähetetyksi miehelleni, niin jäisin heti tänne."

Siihen Signe kyllä neuvon tiesi. Suutari Pitkäsen Antti tulisi kohta maitoa tuomaan, hän asui tohtorissa päin ja veisi nopeasti sanan perille. Mutta mitähän tohtori sanoisi? Niin, sitä ei tosin Elisa itsekään voinut arvata, mutta hän ajatteli, että tohtori, joka itse paraiten tiesi potilaansa tilan, kyllä myöntyisi. Hän kirjoitti Antin mukaan muutaman rivisen kotiinsa. Huomatessaan, minkä huojennuksen hänen tarjomuksensa Signelle tuotti, oli hän oikein iloinen päätöksestään.

Signe riisui lapset makuulle; mutta ennenkuin hän itse meni levolle, seisoi hän vielä hetken aikaa tajuttoman miehensä vuoteen ääressä.

Elisa osasi eläytyä muitten tunteisiin. Syvä sääli valtasi hänen sydämensä. Hän koetti Signeä lohduttaa:

"Jumala on elämän ja kuoleman Herra, ja hän rakastaa meitä enemmän kuin äiti lapsiaan", kuiskasi hän.

Nuori vaimo vaikeni. Kasvot sävähtivät, mutta hän sai mielensä liikutuksen hillityksi.

"Jumala tahtoo tämän kautta jotakin aikaansaada, Signe. Anna Hänen tehdä, mitä Hän tahtoo!"

"Hän tahtoo vetää sinua itseään lähemmäksi. Omituista on, että useinkin paremmin löydämme Hänet hädän hetkellä kuin silloin kun kaikki on hyvin ja elämämme näyttää valoisalta. Sen Jumala kyllä tietää. Ei Hän ole tyly meille koettelemuksia lähettäessään, vaan sulasta armosta ja rakkaudesta Hän niin tekee."

Vaikk'ei Elisa sanoihinsa mitään vastausta saanutkaan, tunsi hän, että ne olivat langenneet hyvään maahan.

"En koskaan voi teitä kylliksi kiittää, tohtorinna", sanoi Signe ja laskeusi täysissä vaatteissaan väliaikaisesti kokoon kootulle vuoteelle makaamaan.

Elisa oikein nautti nähdessään hänen nukkuvan ja hääräili hiljaa kuulumattomin askelin sairaan ympärillä.

Samassa kuului tieltä rattaitten jyrinää. Hevosen pysähtyessä veräjän eteen, läksi Elisa ulos, sillä hän pelkäsi Signen unen nyt häiriytyvän, josta hän juuri äsken oli niin iloinnut. Oikein hän säikähti kun näki miehensä tulevan palvelustytön seuraamana, sillä hän ymmärsi hyvin, mitä tämä merkitsi, ja valmistausi vastaan panemaan. Hän läksi kuistin portaille, pani oven verkkaan kiinni ja asetti sormet huulille merkiksi, että oli hiljaa puhuttava ja liikuttava.

Elisa käski Riitan mennä sisään katsomaan, tarvitsiko sairas mitään.
Riitta meni.

"Sinä palajat nyt kanssani kotiin", sanoi tohtori. "Kuinka saatat ajatellakaan, että minä antaisin sinun täällä valvoella!"

Elisa koetti vakuutella hänelle, miten välttämättömän tarpeellista oli, että vaimoparka saisi hiukan nukkua ja ett'ei hän suinkaan uskonut sairasta miestään kenen hoitoon tahansa.

"Hän on nyt nukahtanut siinä toivossa, että minä täällä valvon", sanoi hän. "Ymmärräthän, ett'en näin muitta mutkitta voi lupaustani rikkoa ja lähteä pois."

"Herätä hänet ja sano hänelle, että lähdet minun kanssani. Riitta tekee kyllä sen, mitä tarvitaan."

"Mutta Riitta näytti niin tyytymättömältä. Ota hänet mukaasi ja salli minun jäädä."

Elisa puhui oikein rukoilemalla. Jo ennestään tiesi hän, ett'ei Alfredia uhalla voitu mihinkään taivuttaa, silmän rukoilevaa katsetta oli hänellä sitävastoin useinkin vaikea vastustaa. Mutta tänä iltana näytti tohtori Hessel karaisseen itsensä sitäkin kestämään.

"Hyvä, siis ennätin vielä oikeissa ajoin", vastasi hän vaan. "Pistäyn ensin hiukan sairasta katsomassa ja sitte ajamme yhdessä kotiin."

"Alfred, ainoastaan tämä kerta anna minun tehdä oman tahtoni mukaan", pyysi hän. "Itsehän paraiten tiedät, kuinka paljon hoitamisesta riippuu, eikä Riitta voi häntä hoitaa niinkuin minä. Emme saa olla itsekkäitä."

Elisa jäi paikalleen seisomaan. Mieliharmi sai hänen verensä kuohuksiin, sillä ei hänkään ollut vapaa siitä luonteen kiivaudesta, joka oli Spitzenholdt'eille suvunomaista. Pohjaltaan hän myös oli ylpeä ja omavaltainen, tottunut hallitsemaan enemmän kuin tottelemaan. Omantunnon vaatimuksiin voi hän taipua, niinpä ihmistenkin, jos ne olivat järjellisiä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen mielestään Alfredin pitänyt mukautua. Häntä kiusasi Alfredin taipumattomuus sekä se itsepintaisuus, millä hän näinkin päteviä syitä vastusteli. Oikein hävettikin näin tulla lapsen lailla kotiin kuljetetuksi. Signen pettymys häntä kuitenkin enin huolestutti. Eikä rohjennut Elisa enää toivoakaan, että Alfred mitään peruuttaisi. Hänestä tuntuisi tietysti liian nololta palata Riitan kanssa kotiin saamatta mitään toimeen. Ja niin tosinaisellinen oli Elisa, että tuskin olisi sitä enää suonutkaan nyt, kun asia jo näin pitkälle oli joutunut. Mutta miksi ei voinut Alfred häntä rauhaan jättää? Hetken perästä tuli tohtori ulos. "Kaikki on kunnossa nyt", sanoi hän. "Riitta on tehtävistään selvillä ja tulee kyllä hyvin toimeen. Tule nyt vaan!"

"Niin, hän on nukahtanut rauhaan luottaen minun lupaukseeni valvoa hänen miehensä vuoteen vieressä. Minä en voi täältä tieheni hiipiä, en edes sinun tähtesi."

Hänen äänessään ilmeni mieliharmia, ja tietämättään ojensihe hän suoraksi. Tahtoiko Elisa todellakin uhmailla? Tohtori päätti kerrassaan näyttää hänelle, ettei sellaisista mitään apua lähtenyt. Hän meni uudelleen tupaan.

Elisa riensi levottomana hänen jälkeensä, mutta ei ennättänyt estää häntä Signeä herättämästä. Unen höpperyksissä kavahti vaimoparka istuvilleen ja kuunteli puoleksi unissaan tohtorin selityksiä, että Riitta tulisi rouvan asemesta valvomaan, mutta Signen ei tarvitsisi mistään huolehtia, saisi vaan rauhassa nukkua.

Niine jäähyväisineen lähti hän tuvasta. Elisa oli jo ennättänyt ulos ennen häntä. Elisa oli voitettu.

Tohtori tarjosi hänelle käsivartensa. Elisa tarttui siihen vähän vastenmielisesti, mielellään olisi hän jättänyt sen tekemättä, mutta häpesi osoittaa mielipahaansa näin pikkumaisella tavalla. Vaieten he saapuivat rattaille.

Hevonen oli sidottu veräjän pylvääseen ja järsi huvikseen sitä hampaillaan, kun ei ylettynyt puitten lehviin kurkottautua.

Elisa hypähti rattaille ilman apua. Alfred irroitti hevosen, nousi sitte hänen viereensä istumaan ja niin ajettiin kotia kohden.

Kesäinen yö oli viileä ja kuultavan selvä. Metsä tuoksui. Silloin tällöin joku väsähtänyt lintu vielä viserryksillään hiljaisuuden katkasi, ja vieno öinen tuulahdus ikäänkuin leposijaa haeskellen kierteli kuusien latvoissa. Kosken kumea yksitoikkoinen kohina kuului kaukaisuudesta. Luonnon hiljainen rauhallisuus se jonkun verran lauhdutti molempain kiihtyneet mielet.

"Pitäisi sinun toki ymmärtämän, että sinun parastasi katsoen näin menettelin", virkkoi vihdoin tohtori.

Elisa ei vastannut mitään. Hän oli hyvin pahoillaan. Elisa vihastui harvoin eikä silloinkaan koskaan raivoon kuohahtanut, hänen paha mielensä ilmeni vaitiolossa, joka merkitsi paljoa enemmän kuin monet sanat.

Tohtori katsoi häneen, mutta Elisa käänsi pois kasvonsa. Tohtori kummasteli. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Elisaa suuttuneena.

"Asiain toisin ollen ehkä en olisi sinua estellytkään", jatkoi tohtori. "Tiedäthän, että sinun nyt tulee olla erityisen varovainen. Olen niin arka sinun puolestasi."

Nämä sanat vähän hellyttivät Elisan mielen, ja ellei hänellä olisi ollut muuta anteeksi annettavaa kuin oma nöyryytys, niin olisi ehkä kaikki ollut hyvin taas, mutta vaikeinta oli unhottaa, miten säälimättömästi Alfred äsken oli Signe-paran herättänyt.

Tohtoria suututti tuommoinen itsepintainen paheksiva vaikeneminen, joka hänestä oli vastenmielisempi kuin vihaisimmatkin nuhteet. Hän päätti pitää puolensa ja vaikeni myös. Mutta johonkin pitää toki mieliharminsa purkaa, ja hän purki sen viattomaan hevosparkaan, sivaltaen sitä ruoskallaan selkään, vaikka se juuri niin siivona mitään aavistamatta juosta hölkötteli eteenpäin. Hevonen käänsi päätään taaksepäin ja katsoi kuin nuhdellen ajajaansa.

Elisan henkinen voima johtui suureksi osaksi siitä, ettei hän milloinkaan luikerrellut omaatuntoa pakoon, kun se häntä alkoi syytellä. Vaikka hän vääntelihe sen kurituksen alla, niin ei hän paennut. Tavallisesti havahtuikin hänen omatuntonsa pian ja voimakkaana kuului silloin sen nuhteleva ääni.

Mutta luonnostaan oli Elisa pitkävihainen, ja suutuksissaan ollessaan ei voinut hän katsoa muita silmiin eikä suuremmitta vaikeuksitta puhutella sitä, jolle hän nurjaa mieltä kantoi. Koko kotimatkan kestäessä kävi hänessä nyt ankara taistelu, mielen suuttumus koetti voittaa omantunnon ääntä ja pitkitetty vaitiolo oli siitä seurauksena.

"Mene nyt suoraan saliin, olen käskenyt panna illallista sinulle", sanoi Alfred autettuaan hänet rattailta.

Vaivoin oli hän saanut nielastuksi kupin teetä ja syöneeksi voileivän, kun keittäjätär tuli tuoden lämpimän ruokalajin lisää.

Mari oli lihava, ystävällinen keittäjätär, joka hänkin puolestansa vaikutti perheen hauskuuteen ja kodikkuuteen enemmän kuin aavistaakaan saattoi.

"Koettakaa sentään, hyvä tohtorinna", rohkasi Mari. "Muuten saattaisi tohtori pahastua. Hän oikein erityisesti pyysi minua tätä ruokalajia valmistamaan, sillä rouva pitää siitä niin paljon, sanoi hän. Ja ruoanvalmistuksen tähden en päässyt sairaan luokse valvomaankaan. Mielelläni olisin tahtonut tulla, näettehän, tohtorinna, mutta eihän Riitta osaa ruokaa valmistaa, ja varsinkaan tähän ruokalajiin hän ei ensinkään pysty, ja tohtori tahtoi välttämättömästi, että rouvan piti illalliseksi saaman jotakin oikein hyvää; rouva söi niin vähän päivällistä, sanoi hän."

Elisa oli taas voitettu. Hän asettui uudelleen pöytään. Tällainen rakastava huolenpito hellytti hänen mieltänsä ja tuli avuksi omantunnon taisteluun. Suuttumus oli jo haihtunut.

Syötyään jonkun verran nousi hän pöydästä ja meni miehensä huoneeseen, vaikka Mari olisi mielellään suonut tohtorinnan enemmänkin käyttäneen hyväkseen hänen herkkujaan. "Et tullut saliin", sanoi Elisa.

Tohtori ei edes hymyillytkään. Hän oli Elisan äskeisestä leppymättömyydestä vieläkin hyvin harmissaan ja arveli, että jonkunlainen sovinto heidän välillään nyt olisi paremmin tarpeen kuin turha pakina materian sielusta.

"Sellaista en todellakaan ole koskaan tullut ajatelleeksi", vastasi hän välinpitämättömästi.

"En minäkään ennenkuin vasta tänä iltana", sanoi Elisa ja puhisti pois karren kynttilästä, jolloin liekki pääsi valaisemaan hänen kasvojaan. "Sen huomasin äskeisessä mieliruoassani, jonka olit antanut minulle valmistaa."

Hänen äänensä sointui niin hellästi, ja yhä vielä näytti hän kynttilän kanssa puuhaavan.

Hän katsahti mieheensä. Taas oli hänen katseensa selvä ja kirkas,
kuten ennenkin. Tohtori mietti, mikä ihme siinä mahtoi olla, että
Elisa nöyrtyessään ja taipuessaan aina ikäänkuin korkeammaksi kasvoi.
Sellainen oli hänelle mieleen.

"Nyt olet liian jyrkkä", sanoi tohtori hymyillen. "Yleensä ovat periaatteesi ja idealisi niin ihanteellista laatua, että niitä tässä räikeässä tosielämässä on varsin vaikea seurata. Tehdessäsi laskujasi elämän kanssa, unhotat niin monta tekijää."

"Panet liian paljon painoa vähäpätöisyyksiin. Minusta on sinun pikku suuttumuksesi tällä kertaa täysin puolustettavissa."

"Sano edes selitettävissä, niin yhdyn sinuun", vastasi Elisa, "mutta teko, joka on selitettävissä, saattaa siltikin olla väärä."

"No, olkoon niin; oli kovin väärin tehty että suutuit, mutta minä olen sen antanut anteeksi. Oletko tyytyväinen nyt?"

"Minulla olisi paljon enemmän sinulle sanottavaa, mutta en oikein tiedä, rohkenenko."

"Joutavia! Miks'et minulle rohkenisi puhua. Tule tänne ja ilmaise minulle kaiken sanottavasi. En ole, näet, niinkään musertava vihassani kuin eräs toinen." Hän asettui sohvalle ja istutti Elisan rinnalleen.

Elisa oli kahdenvaiheilla. Ryhtyäkö vakaviin asioihin nyt, toisen ollessa näin leikillisellä mielellä?

"Soo, siinäpä oli kaksi vallan vastakkaista väitettä, mutta ehkä on niillä syvemmältä katsoen jonkunlainen yhteys."

"Rakastat minua liiaksi, silloin kun minun tähteni laiminlyöt ihmisrakkauden ja armeliaisuuden vaatimat velvollisuudet."

"Kuten tänäkin iltana, tarkoitat", sanoi tohtori. "Olinko mielestäsi noille ihmisille niin armoton siinä, että heille toimitin avuksi toisen sinun asemestasi? En käsittänyt, että sinä olit heille niin tuiki korvaamaton. Sinäkö määräät elämästä ja kuolemasta?"

Elisan posket karahtivat kuumiksi. Sanat olivat häneen kovasti koskeneet, vaikkakin tohtori oli koettanut niitä lempeydellään lievennellä.

"Kun et lähtenyt sieltä vähemmällä. Sitäpaitsi hän kyllä kohta uudelleen nukahti."

"No, siitä syyttäköön itseänsä! Riitta on hyvä kyllä, jos kohta hiukan jäykkä käytökseltään."

"Marilla on hellä sydän, hän säälii sairaita. Hän olisi ollut siellä paremmin paikallaan, mutta hänenhän piti jäämän kotiin minulle mieliruokaa valmistamaan", sanoi Elisa hiljaa tietäen sanojensa sattuvan kipeään kohtaan.

"Samalla kun sinua siitä kiitän", vastasi Elisa ja hänen katseensa ikäänkuin anoi ymmärrystä äskeisille sanoilleen.

"Sydämeni heltyi rakkauden osoituksistasi, mutta mieluummin olisin kuitenkin suonut, että potilaasi parasta olisit ajatellut. Se olisi ollut ensimmäinen velvollisuutesi, mutta sinä ajattelit vaan minua. Olin esteenä sinulle. Sinä rakastat minua liiaksi toisinaan."

"Kun en saa milloinkaan olla sinulle muuta kuin vaimo. Ihmisestä minussa et mitään välitä."

"Mitä sitten ihmiselläsi tarkoitat?" kysyi tohtori, muistellen mitä hän muutamia vuosia sitte oli anatomiasalissa nähnyt, ja mitä silloin miettinyt. "Sitä, joka ei kuolemassa kuole. Tarkoitan Hengen elämää."

Tohtori vaikeni, mutta ei Elisan sanojen vaikutuksesta, hänen mieleensä vaan muistui se aika, jolloin hänkin oli pyrkinyt tuohon Hengen elämään, josta Elisa nyt puhui. Miksi hän ei enää kaivannutkaan sitä senjälkeen kun oli Elisan omakseen saanut. Ehkä oli hän sitä vaan etsinytkin Elisalle kelvatakseen. Outo kaiho täytti hänen mielensä, etsimisen kaiho.

Elisa ei voinut aavistaakaan, mitä Alfred tällä hetkellä mietti, huomasi vaan, että hän oli käynyt hyvin alakuloiseksi. Elisa kysyi, oliko hän liian suoraan puhunut.

"Sinun rakkaudessasi on liiaksi paljo omaatuntoa, Elisa. Sydän yksin ei määrää sinun suhdettasi minuun, niinkuin se määrää minun suhteeni sinuun. Siks'et minua oikein saata ymmärtääkään."

Elisa vaipui ajatuksiinsa. Ehkä olikin Alfred oikeassa. Ehkä asettui hän liiaksi tuomitsevalle kannalle inhimillisiin nähden, peläten, ettei jumalallinen muuten pääsisi oikeuksiinsa. Jos on velttoudella vaaransa, niin on liiallisella ankaruudellakin vastakkaiset vaaransa. Kultainen keskitie on hiuksenhienoinen. Elisa tunsi, ettei hän itse omin voimin voinut sitä löytää. Hän muisti, mitä äsken oli Signelle sanonut: Lähemmäksi Jumalaa! Niin, siinäpä se oli. Kaikki vastoinkäymiset tarkoittavat meidän johtamistamme. Häntä lähemmäksi. Anna Hänen tehdä, mitä Hän tahtoo. Jotenkin näin oli hän Signelle sanonut ja nyt kohdisti hän nämä sanat omaan itseensä. Tämä vaikea asema, mihin hän oli joutunut, pitäisi siis olla omiansa häntä Jumalaan lähentelemään, eikä suinkaan Hänestä vieroittamaan ja erottamaan. Eikä toivonut hän tätä ainoastaan itsensä tähden, vaan myös miehensä tähden, sillä ainoastaan mikäli hän Jumalan läheisyydessä vaelsi, sikäli voi hän puhtaalla vaelluksellaan muitakin Jumalalle voittaa.

"Ajattelen, miten tärkeätä on tulla Jumalaa lähemmäksi", vastasi Elisa alakuloisesti, sillä hän tiesi, ettei hän näillä sanoillaan toisessa minkäänlaista vastakaikua herättänyt. Mutta kenties oli Elisa itse tähän syypää, ehkä hän juuri katseessaan ilmenevällä heikkouskoisuudella ja äänensä toivottomuuteen vivahtavalla sävyllä vastakaiun ehkäsi.

Seuraavana päivänä Elisa taas lähti Hanninkylän metsämökille. Hieman häntä hävetti sinne mennä nyt, senjälkeen kun sieltä eilen oli niin nolosti poistunut, mutta tuollaistahan tunnetta ei saanut valloille päästää.

Nuori mökinvaimo oli siksi hienotunteinen, ett'ei sanallakaan kosketellut eilisiin, kiitti vaan Riitan avusta ja sanoi ensi yönä jo tulevansa yksin toimeen; hänen miehensä oli parempi tänään. Elisa viipyi hetkisen siellä. Lähtiessään oli hänen mielensä vielä entistäänkin alakuloisempi. Hän ei ollut käyntiinsä ensinkään tyytyväinen; ei ollut hän mielestään sillä mitään toimittanut.

"Jumala häntä siunatkoon", sanoi sairas mies hänen lähdettyään. "On kuin kaikki paha hänen tieltään pakenisi."

Äidillisyys oli aina ollut Elisan luonteen huomattavimpia puolia. Muitten hoitaminen ja muista huolehtiminen oli aina ollut hänen ihanimpana ilonaan. Vaikkakin hänellä jo aikaisimmasta nuoruudestaan asti oli ollut tilaisuutta näitä avuja harjoittaa ja kehittää, katsoi hän kuitenkin vasta silloin päässeensä täysin toiveittensa perille, kun hän omaa pientä lastaan käsivarrellaan keinutteli.

Pienet haparoivat kädet, silmät, jotka eivät vielä olleet oppineet katsettaan kiinnittämään, koko tuo pieni avuton olento, joka ei tiennyt omista tarpeistaankaan vielä, osasi vain tuntea ne ja huutaen jättää ne toisten arvattavaksi ja tyydytettäväksi, mitä saattoi Elisa parempata pyytääkään. Äidillisyys oli hänen sydämessään muita avuja voimakkaampi, hän antausi kokonaan sen johdettaviin ajattelemattakaan, että siinäkin joskus saattaisi mennä yksipuoliseen liiallisuuteen.

Mutta tohtori Hessel ei kilpailijaansa juuri suopein silmin katsellut, niin oma poika kun tuo olikin. Mielessään syytti hän Elisaa, joka täten oli hänet laiminlyönyt ja syrjään sysännyt, mutta tyytymättömyyttään hän ei milloinkaan ilmoille lausunut, hankki vaan itselleen muilta tahoilta vahingonkorvausta.

Kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, läksi hän Bergsjön patruunan kotiin, missä aina olikin turvapaikka hänelle varattuna. Ajanviettona siellä oli kortinlyönti ja totin juonti. Patruuna itse ymmärsi kyllä pysyä kohtuudessa, ellei nimittäin kohtuutta käsitetä aivan ahtaimmassa merkityksessä, mutta seurueessa oli muutamia tehtaanherroja, jotka juomisessa jo olivat menneet arveluttavan pitkälle. Perustettiin peliseuruekin, ja niin pian kun tohtori Hessel saapui Bergsjöhön, kokoonnuttiin kortteineen sivuhuoneeseen. Toisinaan kesti yhdessäolo myöhäiseen yöhön. Silloin maljojakin ahkerasti maisteltiin ja sattuipa toisinaan että tohtori Hessel yöpyikin Bergsjöhön. Tämä vihdoinkin havahdutti Elisan. Hänen silmänsä aukenivat näkemään, miten hänen miehensä vähitellen alkoi luisua hänestä erilleen; tämä ei saisi jatkua, ei millään ehdolla.

Hän seurasi miestään Bergsjöhön, mutta sai siellä pian jäädä rouva Hanssonin kanssa kahdenkesken salonkiin. Tapansa mukaan vetäytyivät herrat sivuhuoneeseen.

"Ymmärräthän, että he tahtovat olla rauhassa. Sitäpaitsi he eivät meitä kerkeä paljon huomaamaankaan. Kun heillä on korttinsa, niin eivät mistään muusta välitä."

Ja rouvat menivät. Huone oli sinisenään tupakansavua. Kortit olivat ketterässä käynnissä, ja totikojeista sekä herrojen kasvoista saattoi päättää, että vuorovaikutus heidän välillään oli ollut varsin vilkas. Naisten astuessa huoneeseen herrat sekä hämmästyivät että nolostuivat. Patruuna Hansson se ensin hämmennyksestään tointui, hän kiitteli heitä heidän ystävällisyydestään, tarjoi heille mukavia nojatuolia istuimiksi, tarjoipa sigarettejakin. Hänessä oli yhä vieläkin jälellä hiukkanen entistä ihailuaan Elisaa kohtaan.

Elisalla oli vieläkin suuri vaikutusvalta miehiin, jos hän vaan tahtoi sitä käyttää. Ja tänä iltana päätti hän käyttää kaiken mahtinsa totia ja kortteja vastaan ja onnistuikin siinä. Hän otti patruunan tarjoman sigaretin ja vetäsi siitä muutamia siemauksia, ei mielihalusta, sillä ei hän tupakanpolttoa suosinut, vaan poistaakseen jäykkyyden seurustelusta. Se onnistuikin hänelle ja ennen pitkää olivat herrat jo varsin tyytyväisiä keskeytykseen. Elisa pani kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, hän saattoi olla vallan vastustamaton, kun niin tahtoi.

"Tahdoin kerran minäkin päästä hengittämään sitä ilmaa, missä sinä tätä nykyä näyt niin erinomaisesti viihtyvän", vastasi Elisa. "Mutta sehän oli kerrassaan tukehduttavaa. Kuinka saatat sellaisessa tulla toimeen?"

"Et saa vaatia, että minä olisin sinun kaltaisesi enempää kuin minäkään vaadin sinua olemaan minun kaltaiseni", vastasi hän hieman tylysti. "Ei minulle ole mieluista nähdä sikaria sinun suussasi, eikä sinun paikkasi ole siellä, missä lasit kilahtavat ja korttia lyödään. Minun ruhtinattareni ei vähääkään sopinut tuohon seurueeseen. Eikä moinen kiemailu tehtaan konttooriherrojen edessä ensinkään sovellu sinun arvollesi."

"No, tuohan kuuluu varsin kauniilta", sanoi hän, "mutta parempi olisi sentään, että välittäisit minusta hiukan enemmän täällä kotona, kuin että kylässä näyttelet ystävällisyyttäsi minua kohtaan".

Elisa ei vastannut mitään, mutta tästä hetkestä lähtien muuttui hänen käytöksensä. Hän pani parhaansa vetääkseen puolisoansa taas itseään lähemmäksi, hän tutki häntä, teki huomioita ja asetti aina menettelynsä näitten huomioittensa mukaan. Mutta kuitenkin hänen aikeensa ainoastaan osiksi onnistuivat. Ehkä huomasi Alfred, että nämä hellyydenosoitukset yhtä paljon johtuivat velvollisuuden tunnosta kuin rakkaudesta, ja se häntä pahoitti. Toinen syy oli siinä, että Alfredin vanhat halut entisiltä seikkailuajoilta olivat uudelleen eloon heränneet ja pyrkivät nyt taistelemaan Elisan kanssa, uhaten riistää häneltä hänen puolisonsa.

Omasta puolestaan ei hänellä kuitenkaan ollut valittamisen syytä, sillä Alfred kohteli häntä varsin hienotunteisesti. Milloin vieraita oli kutsuttu heidän kotiinsa, oli Elisa aina johtavana henkenä, eikä tohtori koskaan häneltä mitään omantunnonvastaista vaatinut. Eikä Elisan koskaan tarvinnut nähdä miestään, jos hän sattui ostamaan lasin liikaa. Sellaisissa tilaisuuksissa pysyi hän aina loitolla, mutta Elisa ymmärsi hyvin kyllä syyn, miksi hän toisinaan Bergsjöhön yöpyi. Hirvenhovin vanhan herkästi taipuvan majurin seurassa ei tohtori milloinkaan juonut eikä rahasta pelannut ja siitä oli Elisa hänelle erittäin kiitollinen. Virkansa tehtävät hän suoritti tarkasti ja tunnollisesti, kohdellen alhaisia samalla lailla kuin ylhäisiäkin. Elisa huomasi hänessä monta rakastettavaa ja kunnioitettavaa puolta, ja Alfredkin sydämen lämmöllä Elisaa rakasti, vaikk'ei Elisalla enää ollutkaan entistä valtaansa hänen ylitseen. Mutta siitä, mikä oli Elisan sydäntä lähinnä ja koko hänen elämänsä keskipisteenä, ei voinut hän miehelleen sanaakaan puhua. Luontainen hienotunteisuus taas esti häntä uskoutumasta muille kuin Alfredille. Jumalalle ainoastaan avasi hän siis sydämensä. Näin hän tottumistaan tottui asettamaan sisimmät tunteensa, pyhimmät aatoksensa ja hartaimmat toiveensa yksin Jumalan eteen. Ja tämä ei suinkaan hänelle tappioksi ollut, vaan päinvastoin suureksi voitoksi: hän yhä kasvoi hengen voimassa ja syvyydessä, sulkeusi enemmän itseensä tulematta silti umpimieliseksi.

Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat elämään, vanhuksetkin siihen yhä enemmän kiintyvät ja vaikka he tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.

Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänellä itsellään varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat kukin tahoiltaan saapuneet vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin uskoa, että ukko todellakin jo niin iäkäs oli, sillä vuosikseen oli hän vieläkin varsin suoraryhtinen ja kookas.

Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään. Ja kylläpä hän heistä ylpeilikin.

"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, mutta oli jo ensi tuokiossa taas valmis leikkiä laskemaan entiseen suopeaan, iloiseen tapaansa.

Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä. Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen liioin rakkautta kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli hän rakastanut n.s. toimettomalla rakkaudella, vaimoonsa oli hän ensi aikoina ollut korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vaan häntä tottelemaan tyytyen siihen, mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen hän eli. Tietoisuus siitä, että kerran saisi Hirvenhovin omaksi hallittavakseen ei milloinkaan ollut häntä tosityöhön kannustanut, vasta nyt, kun hän sen hengessä näki vanhimman pikku poikansa perintötilana, pääsi koko hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. Ja työn siunaus huomattiin kaikkialla. Se osoittaikse ulkonaisissa olosuhteissa, mutta sitä enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. Paljon hän oli edukseen muuttunut.

Kustaa Aadolfin elintoiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta onnea tai, paremmin sanoen, suurta siunausta. Kaikki menestyi, mitä hän teki. Hänen maineensa, jonka monet kateudesta olivat ennustaneet pian laskeuvaksi, oli nyt jos mahdollista vielä entistäänkin ylemmällä. Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä vieläkin joka sunnuntai tungokseensa asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko, jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana Jumalalta, eikä sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi kiitellyt. Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta sekä hänen vaimonsa että pikku tyttärensä olivat molemmat hyvin kivulloiset. Perherakkaus oli Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiansa lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi, koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat saattaneet häntä seurata.

Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut oikein kelpo jokapäiväinen perheenemäntä. Samalla harrastuksella, millä hän ennen kiintyi lähetysaatteeseen, puhuu hän nyt pikku Kristerin ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä, jolloin pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka pienelle porolle kolmas hammas puhkesi. Ihmiskunnan elinkysymykset häntä eivät paljoakaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä, ettei hänellä olisi harrastusta niihin, sillä sitä hänellä kyllä oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista mielipidettä, vaan esiintyi aina miehensä ajatussuunnan jäljittelijänä. Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin valtuutti itsensä ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana lapsena niiden ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia tahi kaulustinta Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä hän tarkalleen valvoi ettei Helmer hajamielisyydessään saanut servettirengastaan pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä lusikallaan tahi lautastaan kierrellä. Ja ihmeen kärsivällisesti piti Helmer hyvänään kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän niitä tarvitsikin; ehkä tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen samallaista huojennusta kuin Irenelle vapautus suurten asiain ajattelemisesta. Monessa suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka hänen mielipiteensä vielä olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen uskollaan ollut pysyväistä pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien ihmisystävällisessä tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien toimintaan ja harrasti lämpimästi kaikkia, mikä tarkoitti ihmiskunnan edistystä ja valistusta. Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja piti sen ohella sivistyttäviä esitelmiä eri aineitten aloilta; hänen luennoillaan kävi paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo kirjailijanakin saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin laaja lukijakunta.

Helmerillä ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan Hirvenhoviin lähteäksensä, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi kuin täytyikin Helmerin tulla mukaan.

Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald, joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli käymältä kotiin saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden minuutin kuluttua olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet lempisedäkseen ja mielienokseen.

Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, ja kuka puhui suorasanaisesti, kuka runoiksi rupesi. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon tuostakin kihosi silmään ilon kyynel.

Paljon sai hän tänään rakkauden osoituksia sekä odotettuja että ennen arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman. Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.

Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen. Se oli suurilla pyöreillä kirjaimilla kirjoitettu:

"Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen asti, kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, kannan ja pelastan." Es. 46: 4.

Enempää siinä ei ollut, mutta sittekin täytyi majurin vielä kerran pyyhkäistä silmälasejaan ennenkuin sen loppuun luetuksi sai. Hän luki sen moneen kertaan, sittekään kyllikseen saamatta, ja luettuaan kätki hän kirjeen pieluksen alle, kuten koulupoikakin sinne panee kirjansa, jotta luettu paremmin päähän pystyisi. Majuri tiesi tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina päivinä ollut antanut Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että viattoman lapsen siunaus sekä Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat olla hyvänä pieluksena, johon turvallisesti voisi päänsä laskea.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.

Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä, sillä moni halusi häntä puhutella ja hänen kättään puristaa. Siksi olikin hän kehoittanut omaisiaan ajelemaan kotia, häntä ei tarvitsisi odottaa, hän mieluummin tulisi kävellen.

Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa "ihan kuin tykistä lau'aistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä sanoa.

Kahdenkesken olo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa Aadolf kävi vaan silloin tällöin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina niin monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella.

"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi", vastasi Kustaa Aadolf.

Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan erottaneet.

Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi. Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa, sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa sisällisen tilansa.

He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä salatusta elämästä Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä. Molemmilla oli ollut jotenkin samallaisia kokemuksia, molemmat olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys oli heidät yhä lähemmin Kristukseen yhdistänyt ja saattanut heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia tuo kielinkertomaton onni näytti kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.

"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin, ja kaikesta heikkoudestamme huolimatta, saamme olla varmat siitä, että Jumalan omat olemme", puhui hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele, että minun tapaiseni syntinenkin saa huoleti Jumalalle asiansa uskoa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä kiinni, siinä on minulla turva vahva."

Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä soinnahti surulliselta.

Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo vastaiselta rannalta näkyi. Sieltä vilahti rakennus esille puitten välitse, joiden kellervät syyslehdet auringon valossa loistivat. Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.

"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen nähneensä Elisaa alakuloisena.

Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötärilleen siten rohkaisten häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle, ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua, pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa sisimmästä syvyydestä.

"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä tuomitaan ankarimmin siihen katsoen, miten olemme elämäntehtävämme täällä suorittaneet?"

"Ankarimmin —", toisti Kustaa Aadolf viivytellen. "Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulisi tietysti uskollisuutemme ilmetä, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja vertauksessaan puhuu."

"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut, päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."

Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi, mitä hän ajatteli. Hän painoi häntä itseään lähemmä.

"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa", kysyi hän.

"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään kulunut elämä tahansa. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa Jumala sinulle anteeksi."

"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jesuksen Kristuksen ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"

"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole sinun vallassasi."

"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalan puolelle? Niin olen minä sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä pyrintönä jo kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."

"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."

"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia lohdutuksen suloisuudesta.

"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.

"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla sanalla temmasta hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen vastustamishalunsa."

"Hän näkee, ett'ei aika vielä ole tullut, ehk'ei Hän vielä ole Alfredissa päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut, miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman, että se sinuun olisi syvemmältä vaikuttanut, äkkiä eloon leimahtaa ja uudistavalla voimallaan olentoosi tunkeutuu?"

"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän pyhät muistot, joita veli täten oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.

"Ja mikä oli syynä siihen, että sana näin äkkiä elon sai? Syynä oli se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa tavoitteli."

"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa, ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus Alfrediin palasi. "Hän on itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan sana voisi antaa."

"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua, senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitte matalalla äänellä: "Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen hän ei ennen avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan, vaan on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni jollakin tavoin siihen vaikuttanut?" Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti. "Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi, mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet hänen omansa; eikö niin?"

"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista, jota Pietari tunsi, kun hän Jesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan".

"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa syytä on, vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä elävät todellisen Jumalan lapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat hänen vaikutuksiaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän lohduttaen, "voihan Jumala kallioitakin musertaa".

"Oi, mutta kovasti täytyy Hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi Elisa ja vilunväristys puistatti häntä. Kustaa Aadolf, joka luuli, ettei hän tarjennut paikallaan seistä, lähti kulkemaan edelleen, yhä pitäen hänen kättään kainalossaan.

Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille ja pappilanväelle.

Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven ollutkaan äitiä koko aamupuoleen nähnyt; hänellä oli äidille niin paljon kerrottavaa.

Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat iltapuolis-sikariaan ulkona pengerryksellä istuen.

Uusi kirkkoherra, joka hiljaittain oli astunut virkaan rovastivanhuksen jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla, jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppisuutta ja katsoi järkeä huonoksi ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan salaisuuksissa. Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän välillään innokkaita väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena, että väittelijät kiistan lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin ystävät kuin sen alkaessa. Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman ajan raamatun kritikaan. Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin oli siinä löytänyt yhtä ja toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf tuomitsi sitä vääräksi. Tohtori Hessel seurasi katseillaan hienoa sinervää savukiemuraa, joka hänen sikaristaan nousi kohti suoraan ylös tyveneesen syysilmaan. Hän seurasi keskustelua ylenkatseellisen välinpitämättömästi ja alentui vaan silloin tällöin tekemään jonkun huomautuksen.

"Mutta rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun sentään tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on ainakin ihmisten välityksellä syntynyt."

"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri arvostelun tehtävä."

"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan. Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen mukana nisujakin."

"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer
Broo.

"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf. "Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei minusta suinkaan kumoo raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon raamatusta mitä ikänänsä sanottaneen, mitään muuta keinoa meillä ei ole, jonka avulla löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet tuntemaan. Raamattu on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen pitäisi meidän sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on ainoa oikea raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."

"Siis ei ole järjellä mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi tohtori Hessel.

"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa
Aadolf painolla.

"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii valtansa alle saada muita kuin haaveilijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer Broo.

"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.

"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma uskonto. Peskööt sitte syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.

"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He voivat kääntyä ja tulla kuin lapset."

"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös sen tarvetta täyttää", sanoi Helmer Broo.

"Meidän tulee, olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset", virkkoi kirkkoherra.

"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen nimensä alkukirjaimilla.

"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta samoinkuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon ja rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "Sinun pitää rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta ymmärryksestäsi [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta voimastasi. Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää rakastaman ; ei sanota: sinun pitää arvosteleman ."

Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei enää niin helposti tuleksi tukahtanut kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan hänen kiihkeän mielensä lauhduttanut, luultavampaa on sentään, että monivuotinen läheinen seurustelu Hänen kanssaan, joka sydämestään oli nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten ennen, mieliharmin tuli.

"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän näköisenä.

"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen kysymykseen, jonka Jesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen teki ihmisille."

Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo evankeelismielinen, joka alituiseen saarnasi, ett'ei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin syntiä, hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää Jumalan lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä räikeätä epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.

"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle. Ja kun Hän sitte minut synnin tuomiosta ja vallasta vapahti ja korotti minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että vastaukseni oli ollut oikea."

"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi, kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä enemmän ihmetellen.

Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi sanomasta joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.

"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän, "on lajiaan täydellinen, sillä sen on Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään hallitse koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi rakastaa Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jesuksen Kristuksen rakkaus täyttää vajavuudet minun rakkaudessani. Jesus on minun edusmieheni. Mitä Hän minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle ansioksi, kunnes Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."

"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.

Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai kirkkoherra ensin sananvuoron.

"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän. "Kuulkaapas seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita Jesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus siirsi rikoksensa heidän harteilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala sekä hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on aivan sama silloin kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin elää. Ja Jesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi! Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin olisi hän elänyt Jesuksen elämän ja kuollut Jesuksen kuoleman."

"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa
Aadolf ihastuneena.

"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut muitten hyvällä herrastella. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni, filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle alistettava."

"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät läpitsensä, on vihdoin palannut lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa uskomaan."

"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf. "Mutta jos ihminen vaan oikeen tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."

"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään valoon."

"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf. "Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."

"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori Hessel hymyillen.

"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että minun laiselleni onnettomalle kurjalle vielä armo tarjona olisi. Jos vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en olisi koskaan Jumalan luokse tullut."

"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin siihen auttaa."

"Siis on hyvä syntiä tehdä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen imukkeen puhtaaksi viskattuaan siitä sikaripätkän pois.

"Mutta se voi olla meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.

"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi Juudakselle", sanoi kirkkoherra.

"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra mielenkiinnolla.

"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hänen kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäysin uskossa Jumalan helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona. Jumalan uskollisuus on minua varjellut."

Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli unhottamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin ääni hänet taas todellisuuteen palautti.

"Minusta te vanhoilliset teoloogit vallan suotta mutkittelette siinä pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden käsitteitä. Kohta ei kelpo synti vanhuksestakaan enää siedetä mitään kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat vaan sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa. Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."

Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää oliko tämä moitetta tahi kiitosta.

"Onneksi ei enää monta olekkaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen uskovat", virkkoi Helmer Broo.

"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan laita. Vastustajansa esimerkkiä noudatettaen pitäisi Jumalan asettua uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."

"Älä tuollatavoin puhu Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi kuljeskella edestakaisin penkereellä.

Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas oli saanut hänet tasapainostaan syöstyksi.

"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä niin paljon synnistä puhuta, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän voittoon vielä voimassaan."

"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauvan kestää. Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös Jumalan Pojan ovat he tavalliseksi ihmiseksi muuttaneet. Toistaiseksi vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä kaikkivaltias ihmiskunta säätää."

Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa, millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"

Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja meni Elisalle vastaan.

"Tahdotko tuokion aikaa kanssani kävellä, jotta taas lämpeäisin?" kysyi hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.

Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan lapsikamarissa pienintä lastaan vaalimassa, kuin tohtori Hessel astui sisään ja kertoi aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen satamakaupunkiin. Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä maankiertäjä-ajoilta, oli nimittäin äsken puhunut telefoonitse hänelle. Kapteeni, jonka piti satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumoilta saanut kuulla entisen kumppaninsa asuvan lähitteillä ja toivoi nyt saavansa tavata häntä.

"Kohta puolipäiväjunassa matkustan", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin päivään älä minua takaisin odota!"

"Miks'et häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa. "Sepä ei juolahtanut mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos hän, näet, on se, mikä ennen oli."

Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.

"Puhut kuin kokemattomalle pojalle. Ja mistä niin varmaan päätät, että tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"

"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko sillä sanottu, että hän on heittiö?"

Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan. Hän koetti vielä kerran saada Alfredia taipumaan.

Miksi pelotti ja tuskautti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko sielunsa voimalla rukoili hän häntä kotiin jäämään. Eikö hän siis enää millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?

Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys ja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa ja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta näin hänen vapauttaan sitoa.

Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi malttamattomaksi.

"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitäs pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Ja vaikkapa nyt hiukan siellä hurjisteleisimmekin, no, entäs sitte? Lupaan kotiinpalatessani olla aivan selvänä. Kuule, Elisa, mitä sinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan läksi hän matkalleen valmistaumaan.

Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa, kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa sovintoa anovan. Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien sairaitten luona, sitte ajan oitis asemalle", virkkoi hän kiireisesti. "Ylihuomenna olen jo kotona."

Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin. Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten peitti hänet metsä.

"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani niitä sitä enemmän tuhlailla."

Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.

"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy oli niin suruista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.

"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi
Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.

Äidin piti välttämättömästi nähdä, kuinka hänen ja Rigmorin kaarnaveneet teloiltaan lähtevät. Äiti istuutui läheiselle kivelle.

Lapsenhoitaja käveli hiekkakäytävällä pikkuruinen sylissään. Aslög astua tyllerteli hänen sivullaan, mutta äidin nähtyään hän alkoi naureskellen juosta sinne. Elisa otti lapsen syliinsä ja painoi poskensa sen kiharaiseen päähän.

Aslög veti hiljaa päänsä pois, kääntyi äitiin päin ja katseli häntä kirkkailla sinisillä silmillään. Sitte hän taputteli äitiä poskelle. Aslög oli aivan Sven'in kaltainen. Hänkin heti huomasi, milloin joku oli murheellinen, eikä rauhoittunut, ennenkuin oli murheellisen jälleen iloiseksi saanut. Elisa suuteli pehmoisia rusoposkia ja hymyili hellästi. "Äiti", sanoi Rigmor, "emmekö nyt saakkaan lähteä ajelemaan, kun isä on poissa?"

"Ai, ai, kuinka hauskaa! Mutta äiti, älä sano ehkä ! Lupaa oikein varmasti!"

Lapset riemuitsivat. Elisakin nautti heidän riemustaan, mutta siitä huolimatta olivat hänen aatoksensa heistä kaukana.

Tänäpäivänä hän ei saanut ajatuksiaan mihinkään pystymään, ryhtyipä hän mihin toimeen tahansa. Ne vaan itsepintaisesti kiertelivät hänen miehensä viimeisissä sanoissa: "Vaatimalla liikaa et voita mitään!"

Illalla, lasten maatapantua, istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä. Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti ulos. Vedestä nousi kevyt usva. Se leijaili Hirvijärven pinnalla, kattoi niityt ja kääri harsoonsa puitten alavimmat oksatkin. Mutta latvat olivat vapaina, ne kurottautuivat taivasta kohden, jossa tähdet jo täydessä loisteessaan tuikkailivat.

Niin pian kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista, suurta valoisaa avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan. Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se mikä hänelle itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän asettui kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen, se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti, ja ajattelemattakaan että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin joutuisivat.

"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita. Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa, kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla oleva usko saattaa suvaitsevainen olla, mutta kun usko riippuu kiinni Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, ei kenkään tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä voi tehdä.

"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jesuksen Kristuksen käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!

"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.'

"Ja tämä sana se pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas ja maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita nyt , niin kauvan kun armoa vielä on sinullekin tarjona!

"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin — — — ja ette tahtoneet'!"

Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita sinne ylös katsahtamaan?

Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkonsa aikaa ymmärrä.

Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää. Mutta maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti sitovat hätäkellon lerkun pumpuleilla, ett'ei se liian kovasti kumahtaisi ja ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.

"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä, vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pueta heidät väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"

Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä. Milloinkaan ennen ei ollut hän tuntenut tällaista suurta, sydäntä laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta, johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.

Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin oli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä niin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.

He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä vielä päivällisillekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakkaan.

"Mieluimmiten pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti vanha majuri.

Päivällisen syötyä kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Sven'in kirjettä ja selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.

"Luuletko, että Jesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.

Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella, mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin nyt sieltä palatessa.

Vähän aikaa viivähdettiin Signen mökin luona, sitte ajettiin eteenpäin oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli kotiin; levottoman kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli, mikä ihme Polleen oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas oli käynyt punasen keltaiseksi ja näytti rajuilmaa ennustavan. Ilmakin tuntui raskaan painostavalta.

Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään mökkiäkään ei lähitteillä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin, niin pian kuin suinkin pääsi.

Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä. Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.

Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat, ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla vauhdilla puun runkoa vastaan ja jäi liikkumatonna makaamaan; lapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta paljaalla säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.

"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivossaan, mutta pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa rajuilmaa vastaan.

Sven tunsi edesvastauksensa suureksi. Hän huomasi, että äidin oli käynyt vallan huonosti, mutta mitäpä hän nyt voisi tehdä? Jättäisikö tänne äidin ja pikku siskot ihan oman onnensa varaan ja lähtisi kylästä apua hakemaan. Ei, se ei käynyt laatuun. Mutta eihän tännekkään saattanut jäädä!

"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti hän Rigmorin rukouksiin yhtyen. Hellävaraa hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.

Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui kylään, laahaten perässään kaatuneet rattaat, sai väki siellä jalat allensa ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä kohtasi, oli kerrassaan liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.

Hirvenhoviin lähetettiin sana. Telefoonia ei voitu käyttää, sen oli myrsky tuhonnut.

Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.

Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät kuitenkin onnistuvan.

Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihen peitossa, ei hän kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat hiljaiseen valitukseen.

Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui lapsen päällä levätessään vähitellen eloisammaksi.

Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti lientyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.

"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä rukoillen että lohdutellen.

Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta ei hän uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn tuskien alla irvistykseksi vääntyvän. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.

Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus tunkeutua hänen mieleensä.

"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen tehtäväkseen.

Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen tavoin kuulla ajan ohi vierivän, vai pelkäsikö hän elämänsä liian pian sammuvan.

Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen. Mutta Elisa ei nukkunut. Hänen tajuntansa ei ollut sumussa. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään?

Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli hänestä eronnut vihaisella mielellä. Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu?

Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit olleet tunnin pituisia.

Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuoloa oli Elisa aina suloiseksi kotiin noutajaksi kuvaellut; sellaisena oli se Sven Riisen viimeisenä hetkenä esiintynyt, mutta nyt, kun se häntä itseään läheni, ei ollutkaan hän vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut vielä päivänsä työtä päättänyt.

Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli ympärilleen.

Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti juuri puoleksi väkisin, puoleksi houkuttelemalla saada häntä pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä.

Äiti kutsui! Mari laski pojan irroilleen ja kääntyi ikkunan puoleen kyyneleitään salatakseen. Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmä äitiä, hän ymmärsi, että äiti varmaan mieli hänelle sanoa jotakin. Kuolevan ääni oli niin heikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnistaikse sitä kuulemaan. Niin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja että äidin sanat olivat tarkalleen muistiinpainettavat.

Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnon viesti oli saapuva Alfredille sittekin, vaikk'ei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan.

Voimat vähenemistään vähenivät, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.
Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.

Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin että tulevaisiin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jesuksen uskollinen rakkaus; se se nytkin kaikkein selvemmin loisti hänen sielunsa silmään. Jesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jesus Kristus se eilen ja tänäpänä ja myös iankaikkisesti." Elisa katsoi tulevaisia kohti. Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli moninverroin parempaa: hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä ketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen syvimpään sydämeensä kätkettynä. Varsinkin säteili yksi niistä muita kirkkaampana hänelle hänen kuolon alhoon astuessa. Se kuului: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa."

Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti jotakin enempääkin puhuisi. Mutta äkkiä oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeuvan äidin kasvoille, ja senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä äiti siinä maatessaan jo näytti.

Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään ihan kalpeina levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta säteileviin kasvoihin huomasivat he myöhästyneensä.

Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä kummastuksissaan. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan kuin äsken.

Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin käynyt häntä niin sääli?

"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa", virkkoi hän.

Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä epäröidä että kummastella.

"Äitisi on mennyt Jumalan luo." Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa Svenille määritellä.

Nyt Sven ymmärsi. Vastaanpanematta antoi hän viedä itsensä vuoteeseen. Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauvan makasi hän vielä valveilla kertoillen monesti itsekseen, mitä äiti oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unhottavansa, hän oli ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi arvata ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi.

Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut tavoitella lankoansa, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut. Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei tohtorille saapunut.

Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän pahoitteli mielessään ja katui, että oli Elisasta epäystävällisesti eronnut. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin varemmin kuin Elisa odottaakaan saattoi.

Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä, jotta hän junan asemalle saavuttua tuntui täysin levähtäneeltä ja pirteältä.

Mutta miksi asemapäällikkö häntä noin kummasti katsellen tervehti? Ja mikäpä miehen oli noin alakuloiseksi pannut? Varmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla ei ollut aikaa kyselyihin, eikä halunnut hän päästä mahdolliselle sairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois jättäen asemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa askareissa.

Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta. Mikäpä eriskummainen kiire häntä nyt kotiin jouduttikaan! Naurettavan kummaa!

Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unhottivat tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän pistosanan. Sattumoilta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan. Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.

"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli harmistuneena eteenpäin.

Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut. Etäältä näki hän talonsa vuokraajan vastaan tulevan. Mutta mies, huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?

Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuuden tunnelma. Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden kellervästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän matkalle läksi.

Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella, kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.

"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?" puhutteli häntä isä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"

"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista", sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.

Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan. Ja outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen mitä tohtori jo oli aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.

"Mitä nyt?" kysähti hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.

Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti tohtori hillitä itsensä.

"Koeta urhoollisesti kestää — — —", änkytti Eedit. "Elisa — on kipeä."

Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.

Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vaan saadakseen kuulla toisen vastalausetta.

Kotvan ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitte, missä Elisa oli. Sen saatuaan tietää läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei huoneessa ollut kuin vainaja.

Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei huoneesta palannut. Levottomina tästä, raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka sydänten salaisimmat tutkii.

"Eedit, mikähän meille nyt neuvoksi tulee. Oi, kumpa edes olisi Kustaa
Aadolf täällä", virkkoi Kristian.

Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia, sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa. Sähkösanoma oli hänelle lähetetty, mutta sittekään ei ennättäisi hän tänään paikalle saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.

"Hyvä, hyvä, sinä se aina keinoja keksit", sanoi Kristian, jonka mieli nähtävästi huojentui.

Sven'iä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja äidin luokse.

Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen käänteen isän mielentilassa. Jo nähdessään heidät suli routa hänen sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki kamarista ulos.

Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta ylen paljon nurkunut eikä valittanut. Olipa kuin olisi hän katsonut kaiken tämän aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima oli tapauksen kulkua johtanut ja tässä tahtonsa täyttänyt. Siihen päätökseen oli hän tullut tuolla kamarissa Elisan luona.

Mutta miksi oli hän näin äkisti temmattu pois? Ja miksikä ei ollut tohtorille suotu tilaisuutta lausua vaimolleen ne ystävälliset sanat, joita hän nähtävästi oli ikävöinyt.

Ja miksi hän, Alfred, ei jäänyt kotiin, vaikka Elisa sitä oli niin hartaasti halunnut? Mikä mahti oli häntä matkalle kuljettanut? Samako, joka Elisan oli kutsunut pois? Niin, sen voiman hän kyllä tiesi, joka Elisan oli pois kutsunut, mutta ei oikein tietänyt, minkä voimien johdettaviin hän itse oli antaunut. Sen verran oli hänelle selvennyt, ettei hän ainakaan itse ollut kohtalonsa luoja.

Ulkomuodoltaan pysyi tohtori tyynenä ja jäykkänä, yksin silmän palosta saattoi aavistaa, että hänen sisimmässään kaikki oli kuohuksissa. Milloin hän hurjana uhmailleen kavahti pystyyn, milloin taas murtuneena lyyhistyi istumaan. Oi kuin olisivat julmat voimat ilkkuillen häntä leikkiaseenaan heitelleet, mutta temmellysten keskeltäkin oli hän kuulevinaan armaan äänen kuiskaavan, että kaikki tapahtui rakkaudesta.

Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö vaan iloinnut päästäksensä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys, vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa tukehtumaisillaan.

Hän sulkeusi huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja siellä yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.

Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän horjua, kova isku oli kallion särkenyt.

Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.

"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."

Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.

Jumala! Ihmeellistä, ett'ei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta, joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä, joita jälkeensä jätti.

Milt'ei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään.
Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.

Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä häiritsemään? Ken uskalsi?

Se oli pikku Sven. Koko eilisenä päivänä oli häntä estetty isän huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan ja kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hiukan hän hämmästyi nähdessään isän jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä ilahutti, sillä nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin hän oli saanut isälle asiansa puhua. "Mitä sinä tahdot?"

Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.

"Äiti, — — —, äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun:
Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.

Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä pitänyt itkevistä pojista.

"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?" Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli kummalliseksi muuttunut! Sven katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti kyyneleensä.

Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.

"Näin se äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki anteeksi, niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän kerran kuolee."

Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana oli säntilleen osattava.

"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona, ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta näin se äiti varmasti sanoi; jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen, enkä ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.

"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää minun puolestani."

Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi… Ja Sven syleili isää.

Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan hänellekin osoittanut.

Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät ihmiset juhlapukeissaan kirkkoon, joka vähitellen ääriään myöten täyttyi. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni sitävastoin hiljalleen itki.

Jo alkoivat torninkellot kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan surusaaton lähetessä pääalttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf odottamassa sisartaan. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina kyynelissä, ja sydämessä vallitsi murhe, murhe sellainen, joka mielen ylentää ja puhdistaa. Ja sydämen ylevä rauha heijastui hänen puheestaankin, siinä säteili pelkkää taivasta, maailmalle siinä ei ollut paljonkaan sijaa. Kiinnitä katseesi aina päämäärään, kevyeltä sinusta silloin tuntuu maallisen vaelluksen vaiva. Ihmishenki se niin mielellään katseleisi tulevaisuuden verhon taakse, mutta kumminkin tahtovat useimmat kääntää katseensa pois siitä ainoasta, mikä tulevaisuudessa varmaa on: kuolemasta. Elä autuaan kuoleman saavuttamiseksi! Elä Jesukselle Kristukselle.

Kustaa Aadolfin puhe ei ollut mitään kukkaskieltä, se ei Elisan elämäntyötä ylistellyt, mutta sitävastoin se usein viittasi elämänkruunuun, joka nyt varmaan Elisan päätä koristi. Kaikkia kutsui se iankaikkisen elämän osallisuuteen, kaikkia kehoitti se kääntymään Kristuksen luo, joka ei ketään hylkää. Ja kun hän lopulta käänsi puheensa Elisan persoonaan, tapahtui se vaan muutamin, mutta kaikissa yksinkertaisuudessaan ylevin sanoin. "Tiedän", sanoi hän, "että hänen ainoana kerskauksenaan oli Jesuksen Kristuksen risti ja että hän ainoan toivonsa perusti Jesuksen Kristuksen vereen. Ja nyt, tällä hetkellä Jumalan edessä seisoessaan Jesuksessa täydelliseksi tehtynä, huutaa hän meille kaikille: tulkaa Jesuksen luo!"

Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.

Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi Hirvijärven rannalle, jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"

Muutamia miehiä sattui kulkemaan ohitse. He pysähtyivät siihen ilmaisemaan hänelle suruaan ja kaipaustaan.

"Kummallista oli, että hän näin ennen aikojaan temmattiin pois", sanoi toinen heistä.

"Älä sano niin, Matti!" huomautti Kustaa Aadolf. "Herran omat eivät milloinkaan kuole liian varhain, eivätkä liian myöhään; he kuolevat Herran määräämänä otollisena hetkenä."

Nämä sanat tulivat sellaisella vakaumuksen voimalla, ett'ei Matti enää mielinyt niitä epäillä. Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla lähempänä surun murtamaa perheenisäntää. Ei hän koettanut minkäänlaisia lohdutuksia ladella, vaan suri surevaisten kanssa. Sen taidon oli hän erinomaisesti oppinut. Hän kärsi omalla tavallaan, mutta hänen kärsimyksessään piili toivo parempaan, joka ylensi mieltä ja tuotti siunausta.

Tämä ei voinut olla vaikuttamatta tohtori Hesseliinkin. Aurinko lämmittää silloinkin, kun me tuskin huomaamme sen olemassaoloa.

Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi hetkisen viivähtää siinä huoneessa missä hänen rakkaansa viimeiset aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut. Oi, miks'ei ollut hän Elisan luokse jäänyt? Tuskaa lievitti kuitenkin jonkun verran tuo hellyyttä ja anteeksiantoa uhkuva tervehdys, jonka hän äsken oli vainajalta saanut. Oikeastaan hän itsensä tähden etupäässä olisikin halunnut olla Elisan luona, eihän Elisa häntä tarvinnut. Ilman häntäkin sai Elisa lohtua, sen tiesi tohtori varmasti, vaikk'ei hän voinutkaan itselleen oikein selvittää mistä se vakuutus oli häneen tullut.

Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää, esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittekin luottaa Elisan uskon voimaan. Tosin oli silläkin Hengen elämällä ollut puutteensa ja vajanaisuutensa, mutta todellista se joka tapauksessa oli ollut. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut puutteet ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan sen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän oikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?

Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti sen käteensä hellävaraa kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa hänelle oli kirjoittanut samana päivänä, jolloin he olivat eronneet — jonkun päivän ajaksi, kuten itse luulivat, — mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.

Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut kaikki , vaatinut sen Herransa nimessä.

Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, kuten se ennen olisi tehnyt; hän tunsi vaan itsensä auttamattomasti Elisasta jälkeen jääneeksi. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se juuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät iankaikkisuudessakin erottaa?

"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta
Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."

Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä, pimeätä oli kaikkialla, päivän sädettä ei mistään näkynyt. Entiset puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet pimeyttä hänen ympäriltään hajoittaa. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: Miksi minut loit? Miksi minulle vapaan tahdon annoit, kun kumminkin näit, että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit, kuin minkä maksaa voin?

Ratasten jyrinä pihalla, sekä lasten heleät äänet herättivät viimein epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun, oli unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.

"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua kotimatkalle ilman sinua".

"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.

Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut toinen enää sydämensä tuskia salata, ja toinen taas oli heti valmis lohduttamaan.

Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen. Sen luettuaan Kustaa Aadolf kasvoiltaan kirkastui, mutta tohtori painui vieläkin synkemmäksi.

"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.

"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja kutsuu sinua sisään tulemaan."

"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jesuksen Kristuksen kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä teiltäsi ja usko Poikaan!"

"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätunteisesti, "mutta myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauvan tahdot viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: 'Minä tahdon, mutta te ette tahtoneet'."

Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta, niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pieninkin lapsi saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä pelastuksen tietä kulkemaan. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille tielle saattaisi kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, perinpohjainen mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan myöten uudeksi ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen mullistuksen alaiseksi? Oliko tahtoa?

Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten heiteltävänä?

Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa. Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi sanomattomasti; koko olennollaan hän Elisaa ikävöi.

Lohdutuksena hänelle oli puhella lasten kanssa heidän äidistään. Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään ymmärtänyt. Hän oli ajatteleva lapsi, tuo Sven. Taivaallisissa oli hän kuin kotonaan; nyt hän entistäänkin mieluummin taivasta ajatteli, kun tiesi oman äitinsä sinne äsken lähteneen.

Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa turvausivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien edesvastauksensa varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut. Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä äiti oli opettanut.

Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren syvyyteen kuin epäilyksen kipinääkään heissä herättänyt. Ja senvuoksi olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lapsen uskon kanssa.

Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Ne olivat ennen olleet kuolleita luita, sellaisia, joita profeetta näyssä näki. Mutta seurustellessaan lasten, noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka välittömässä uskossaan lepäävät lähinnä Jesuksen sydäntä, tuli hän itsekin lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. Kuolleet luut, nuo tiedon hajanaiset osat, alkoivat yhdistyä toisiinsa, muodostivat kokonaisuuden, saivat elämän. Suuri totuus alkoi hänelle selvetä: Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. Murtuneena ja maahan masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin lapsi.

Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että hänestä lopulla tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut hänestä tulevankin ja jemmoista Elisa rakasti.

Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan, että isä joskus olisi ollut toisellainen ihminen.

Aika kului. Sanotaan, että se kaikki haavat parantaa, mutta tohtori Hessel ei mielellään sitä myönnä. Jos hänen täytyisi antaa surustaan lääketieteellinen kuvaus, vertaisi hän sitä syvältä johtuvaan fistelitiehyeesen. Se ei milloinkaan tahdo mennä umpeen ja saakin mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän tahdo luopua, sillä hän tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut, ettei kaipaus Herrassa eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu painostavalta, vaan se päinvastoin auttaa meitä kohottamaan sekä sydämemme että silmämme ylös suureen valoisaan päämaalin puoleen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIRVENHOVISSA: KERTOMUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Hirvenhovissa: Kertomus

HIRVENHOVISSA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE