The Project Gutenberg eBook of Maanantai-tarinoita: Valikoima This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Maanantai-tarinoita: Valikoima Author: Alphonse Daudet Translator: O. A. Kallio Release date: November 9, 2018 [eBook #58258] Language: Finnish Credits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAANANTAI-TARINOITA: VALIKOIMA *** Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen MAANANTAI-TARINOITA Valikoima Kirj. ALPHONSE DAUDET Ranskasta ["Contes du Lundi"] suomentanut O. A. Kallio Kansan Novellikirjasto 13 Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1908. Savonlinnassa, O.-Y. Savolaisen kirjapainossa. SISÄLLYS: Alkusanat Viimeinen opetustunti Berlinin piiritys Kelvoton zuavi Peli biljardia Pikku kavaltaja Lipunkantaja Kommunin turkosotilas Sunnuntaipiirakat Taistelu Père-Lachaisella Tarasconin puolustus Äidit Maalaiset Pariisissa Ranskan keijukaiset Ritarimerkki Kuvastin ALKUSANANEN. _Alphonse Daudet_ (lue: Dodee) on uudemman ranskalaisen kirjallisuuden tunnetuimpia ja suosituimpia nimiä. Suurimman maineensa hän on saavuttanut viehättäväin pikkukertoelmain ja Pariisin kuohuvaa elämää todenmukaisesti kuvaavien romaanien taitavana sepittäjänä. Runoseppänä ja näytelmäinkirjoittajana -- mikäli hän näitä runoudenaloja viljeli -- hän ei päässyt läheskään yhtä korkealle. Daudet oli kotoisin aurinkoisesta Etelä-Ranskasta, ja eteläranskalainen hilpeys ja herttaisuus olivatkin hänelle luonteenomaisia. Hän syntyi Nimes'in kaupungissa lähellä Välimeren kukoistavaa rannikkoa v. 1840 ja vietti täällä etelän uhkean luonnon keskellä varhaisimman lapsuutensa. Sitten hän vanhempineen muutti pohjoisemmaksi suureen Lyonin tehdaskaupunkiin, oli koulunkäyntinsä lopetettuaan aliopettajana erään pikkukaupungin koulussa, mutta kyllästyi pian siihen ja lähti 17-vuotiaana toivorikkain mielin, kuten moni muukin kirjailijan tai taiteilijan alku, Pariisiin onnenhakuun. Taisteltuaan täällä aluksi kovia aineellisia vaikeuksia vastaan hän tuli vähitellen tunnetuksi sirojen runojen ja sievien kertoelmain sepittäjänä, pääsi Mornyn herttuan yksityissihteeriksi (1861), ylhäisten seurapiirien tuttavaksi, ja voi sitten huolista vapaana antautua kirjallisiin töihin, pistäytyen tuon tuostakin matkoilla laajentamassa ihmistuntemustaan ja havaintoja keräämässä. Pianpa hän luopui herttuan palveluksesta (1865) haluten elää vapaana, riippumattomana kirjailijana. Daudet kuuluu uudemman ranskalaisen kirjallisuuden n.s. realisteihin eli todellisuudenkuvaajiin, mutta hänen realismiinsa, joka perustuu ympäröivästä elämästä saatuihin välittömiin hetkenhuomioihin, liittyy samalla paljon oikeaa runollista mielikuvitusta ja lämmintä tunnetta, joka varsinkin hänen aikaisemmille tuotteilleen antaa erityisen sulouden. Hänen varsinainen tuotantokautensa alkaa vuoden 1870 vaiheilla. Tällöin ilmestyi runollisella vapaudella ja paikoin ylellisellä tunteellisuudella sepitetty Daudet'n oman lapsuuden kuvaus _Pikku seikkoja_ (Le petit chose 1868). Seuraavana vuonna valmistui sorea kertomuskokoelma _Kirjeitä myllyltäni_ ja sittemmin (1873) isänmaallista innostusta uhkuvat _Maanantai-tarinat_, joista tässä seuraa valikoima suomeksi. Samalta ajalta (1872) on hänen mainion hauska ja leikehtivä kertomuksensa _Tarasconin Tartarin_, jolla hän toi Ranskan kirjallisuuteen oivallisen, mahdottomasti kerskailevan eteläranskalaisen tyypin. Mainituissa tuotteissaan Daudet on hilpeä, herttainen ja tuntehikas kertoja, jonka parissa lukija mielihyvällä viihtyy. Mutta keskellä Pariisin kuohuvaa elämää ja tapoja hän herkällä huomiokyvyllään oppii näkemään ja tuntemaan ne perin pohjin niin hyviltä kuin huonoiltakin puolilta. Niinpä soluukin sitten hänen kynästään pitkä sarja laajahkoja romaaneja -- _Fromont nuorempi ja Risler vanhempi_ 1874, _Jack_ 1876, _Pohatta_ (Le nabob) 1877, _Kuninkaita maanpaossa_ 1880, _Numa Roumestan_ 1882, _Evankelista_ 1883, _Sapho_ 1884, y.m. -- joissa hän voimakkaasti ja todenmukaisesti kuvaa huumaavan pariisilais-elämän eri puolia, varsinkin siinä vallitsevaa itsekkyyttä, kunnian-, vallan- ja nautinnonhimoa ja siveellistä rappiota. Henkilömalleinaan hän nähtävästi käyttää suoraan tosielämästä otettuja jopa julkisesti tunnettujakin henkilöitä. Hänen entinen eteläranskalainen hilpeytensä on näissä romaaneissa yleensä tehnyt tilaa vakavaluontoiselle, jopa katkerahkollekin pohjasävylle. Eikä ihmekään, sillä kirjailija sairasti parantumatonta tautia, mikä seikka yhdessä synkkien tosielämän kuvien kera kyllä voi saattaa hilpeänkin luonteen vakavalle tuulelle. Daudet'n teoksissa paikoin ilmenevä taiteellisen eheyden ja kiinteän kokoonpanon puute voi ehkä jonkunverran antaa aihetta muistutuksiin -- siihen on epäilemättä hänen välittömistä todellisuushuomioista eli impressioneista johtuva tekotapansa syynä -- mutta niitä elähyttää voimakas, moniväreinen tuntemus ja kannattaa sorea, pirteä, havainnollinen ja omintakeinen tyyli, joka näennäisessä huolimattomuudessaankin aina satuttaa oikean sanan ja kuvan oikealle paikalle. Hän onkin varmaan Ranskan parhaita ja omintakeisimpia tyyliniekkoja ja kielitaitureita. Miellyttävin on Daudet epäilemättä novellistina. Varsinkin hänen _Kirjeitä myllyltäni_ ja _Maanantai-tarinoita_ ovat hienon herkkiä, tunnelmallisia "lastuja", joissa Daudet'n eteläranskalaiset ominaisuudet kenties selvimmin esiintyvät. Niissä on todellisuutta ja runoutta sekaisin, siten että kirjailija on runollisella näkemyksellään ja tuntemuksellaan keveästi kirkastanut ja värittänyt näkemiään ja kokemiaan todellisuuskuvia. _Maanantai-tarinat_ ovat suuren, ranskalaisille onnettoman ranskalais-saksalaisen sodan ja Pariisin piirityksen (1870-71) vaikutelmista syntyneitä, täynnä hehkuvan lämmintä isänmaallista tunnelmaa, joka tosin joskus leimahtaa kiihkoisänmaallisuuteen saakka ja silloin myös vaikuttaa hieman tympäisevästi muukalaiseen. Parhaat niistä ovat juurikuin "Vänrikki Stoolin Tarinain" tapaisia suorasanaisia runoelmia, joiden herkkä tunne, huolellinen suunnitus, viehättävän yksinkertainen ja kuitenkin syvästi tehoova piirrostelu, ynnä moniväreinen, kerkeä kieli vastustamattomasti tempaavat lukijan mukaansa. Tuntee heti että nuo kuvat ja tunnelmat ovat välittömästi soluneet paperille kirjailijan herkkävireisestä näkemyksestä. Daudet kuoli Pariisissa joulukuussa 1897, jättäen jälkeensä maineen että oli ollut -- ja on vieläkin -- maansa suosituimpia kirjailijoita. Eräs etevä ranskalainen Daudet'n tuntija (Georges Pellissier) sanookin hänestä [Teoksessa _Histoire de la Langue et de la Littérature française des Origines à 1900_, tome VIII, siv. 197. -- Muuten viittaamme lähemmin niihin selontekoihin Daudet'sta ja hänen kirjailijatoimestaan, joita toht. Kasimir Leino on laatinut kääntämänsä Daudet'n romaanin "Kuninkaita maanpaossa" (Kansan Romaanikirjasto I) ja maist. V. Tarkiainen kääntämänsä "Kirjeitä myllyltäni" alkuun. -- Daudet'n teoksia on jo käännetty suomeksi koko joukko. Paitsi juuri mainittuja on suomeksi jo ennestään "Tarasconin Tartarin", "Fromont nuorempi ja Risler vanhempi", "Seinevirran laivuri" y.m.]: "Alphonse Daudet yhdisti oivalla tavalla runouden havaintoon. Hänellä on kyynelten lahja eikä mikään ole hänen viehättävän hymynsä vertaista. Hellyys ja ivallisuus, liikutus ja iloisuus, voima ja sulo, siivekäs mielikuvitus ja täsmällinen tarkkuus, tyyliniekan taituruus ja improvisoitsijan välittömyys -- siinä joukko hänelle yhtä ominaisia piirteitä, joista on vaikea päättää, mikä paraiten hänen kykyään kuvaisi... Varmasti Daudet on uudemmista romaanikirjailijoistamme rikkain ja täydellisin. Hän yksin on löytänyt salaisuuden miellyttää koko yleisöä... Hänen teoksensa ovat yhtä paljon hänen sydämensä kuin neronsa tuotteita. On kirjailijoita, joita ihaillaan, ja toisia, joita rakastetaan; mutta hyvin vähän on sellaisia, joita samalla rakastetaan ja ihaillaan. Alphonse Daudet on niitä. Kaikki ne ihailijat, jotka hänen neronsa on hänelle hankkinut, on hänen sydämensä tehnyt hänen ystävikseen". _Suomentaja_. Viimeinen opetustunti. Pikku elsassilaisen kertomus. Tuona aamuna olin kovin myöhästynyt kouluun menossani ja pelkäsin suuresti torumisia, varsinkin kun herra Hamel oli sanonut meille kyselevänsä partisipeista, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Jopa hetkisen välähti mielessäni ajatus jäädä pois tunnilta ja lähteä kuljeksimaan kedoille. Ilmakin oli niin lämmin, niin kirkas. Rastaat livertelivät metsän laidassa, ja Rippertin niityllä sahan takana pitivät preussilaiset parast'aikaa harjoituksiaan. Kaikki tuo viehätti minua paljoa enemmän kuin partisipien säännöt; mutta onneksi minulla oli voimaa vastustaa kiusausta ja kiirehtiä koululle. Sivuuttaessani kunnantalon huomasin ihmisiä kokoontuneen sen pienen ilmoituskaapin luo. Juuri täältä meille jo kahden vuoden aikana oli annettu tiedoksi kaikki nuo huonot uutiset, tappiot, vaatimukset ja päällystön määräykset, ja minä ajattelinkin pysähtymättä: "Mitähän niillä taas mahtaa olla?" Kun siis siinä juosten jouduttausin paikan ohi, niin seppä Wachter, joka oli siinä oppipoikansa kera lukemassa julkipanoa, huudahti minulle: "Elä riennä niin kovasti, poikaseni; kyllähän sinä aina ehdit liiankin aikaisin kouluusi!" Luulin että hän laski leikkiä kanssani ja astuin aivan hengästyksissäni hra Hamelin pieneen taloon. Tavallisesti tunnin alkaessa kuului sieltä kadulle saakka ankara melu, kun oppilaat sulkivat ja avasivat pulpettejaan ja yhdessä kertasivat ääneen läksyjään, sulkien korvansa paremmin muistaakseen, ja opettaja paukutti paksulla viivottimella pöytään: "Hiljemmin, hiljemmin!" Minä luotinkin juuri tähän meteliin päästäkseni huomaamatta paikalleni. Mutta, kumma kyllä, tänään kaikki oli rauhallista kuin sunnuntaiaamuna. Avatusta akkunasta näin toverieni jo istuvan paikoillaan ja hra Hamelin kävelevän edestakaisin hirveä rautaviivotin kainalossaan. Täytyi siis avata ovi ja astua keskelle tätä suurta, hiljaisuutta. Luulette kai että olin punastunut ja peloissani. Enpä niinkään. Hra Hamel katseli minua vihastumatta ja sanoi perin sävyisästi: "Mene pian paikallesi, pikku Frans; me aioimme jo alottaa ilman sinua." Harppasin penkin yli ja istuuduin suoraan pulpettini ääreen. Silloin vasta, toinnuttuani hiukan pelästyksestäni, huomasin, että opettajallamme oli yllään kaunis viheriä pitkätakkinsa, hienosti poimuteltu kaularöyhelö ja musta silkkinen koruommeltu kalotti, joihin hän pukeutui ainoasti tarkastus- ja palkintojen jakamistilaisuuksissa. Muutenkin koko luokassa oli jotakin outoa ja juhlallista. Enimmin minua kuitenkin hämmästytti nähdä kylän väkeä istumassa meidän lailla hiljaa salin perällä olevilla tavallisesti tyhjillä penkeillä. Siellä istui vanha Hauser kolmikolkkaisine hattuineen, entinen kylävouti, entinen kirjeenkantaja ynnä muita kyläläisiä. Kaikki he näyttivät surullisilta; ja Hauser oli tuonut mukanaan vanhan laitarikon aapisen, jota hän piti avoinna polvillaan, suuret nenäkakkulansa laskettuna kirjanlehdille. Minun kummastellessani kaikkea tätä hra Hamel oli asettunut istuimelleen, ja samalla säveällä ja vakavalla äänellä, jolla hän oli ottanut minut vastaan, hän sieltä lausui meille: "Lapsukaiseni, viimeistä kertaa nyt opetan teitä. Berlinistä on saapunut käsky opettaa yksinomaan saksaksi Elsassin ja Lotringin kouluissa... Uusi opettaja saapuu huomenna. Tänään on teidän viimeinen ranskantuntinne. Pyydän siis teitä olemaan hyvin tarkkaavaisina." Nämä muutamat sanat kokonaan musersivat minut. Oi noita kurjia! Tätäkö he olivat ilmoittaneet kunnantalolla? Viimeinenkö ranskantuntini!... Ja minä poloinen kun osasin tuskin kirjoittaakaan! Enkä enää siis koskaan oppisi! Siihen sitä nyt jäisin!... Kuinka toivoinkaan takaisin menettämääni aikaa, tunteja, jotka olin hukannut linnunpesiä etsimässä ja liukumassa Saar-joella! Kirjani, jotka vielä äsken tuntuivat niin ikäviltä ja niin raskailta kantaa, kielioppini, raamatunhistoriani näyttivät nyt minusta vanhoilta ystäviltä, joista oli perin vaikea luopua. Samoin myös hra Hamel. Ajatellessani hänen lähtevän pois, niin etten häntä enää milloinkaan näkisi, unhotin helposti rangaistukset ja viivottimella lyönnit. Mies parka! Tämän viimeisen opetustuntinsa kunniaksi hän siis oli pukeutunut kauniiseen pyhäpukuunsa, ja nytpä ymmärsin miksi kylän vanhukset olivat saapuneet istumaan luokan perälle. Näyttävätpä nyt siltä kuin katuisivat ett'eivät ennen useammin olleet tulleet tänne koululle. Tämä oli siis juurikuin jonkinlainen kiitollisuuden osotus opettajallemme hänen 40-vuotisesta kunnon palveluksestaan ja kunniatervehdys isänmaalle, joka kadotettiin... Istuin siinä mietteissäni, kun kuulin nimeäni mainittavan. Oli minun vuoroni vastata. Mitäpä olisinkaan antanut voidakseni rentonaan lasketella ulkoa nuo partisipien mutkalliset säännöt, ääneen, selvästi, virheettömästi. Mutta minä sotkeuduin heti ensi sanoihini ja jäin pystyyn vaappumaan paikalleni sydän kylmänä, tohtimatta kohottaa päätäni. Kuulin kuinka hra Hamel puheli minulle: "En tahdo sinua torua, pikku Frans, sillä luulenpa että olet jo tarpeeksi rangaistu... Kas siinä sen nyt näet! Joka päivä arvellaan: Hoo, onpa minulla kyllin aikaa. Opinpahan huomenna. Ja nytpä näet kuinka on käynyt... Ah, siinäpä se juuri onkin ollut Elsassimme pahin onnettomuus, kun on aina lykätty oppiminen huomiseen. Nyt nuo ihmiset tuolla ovat aivan oikeassa sanoessaan meille: Kuinka! Te tahdotte mieluummin olla ranskalaisia, mutta ettehän te osaa puhua ettekä kirjoittaa omaa kieltänne!... Tähän kaikkeen et sinä, Frans raukkani, yksin ole syypää. Meillä kaikilla on yllin kyllin aihetta syyttää siitä itseämme. "Vanhempanne eivät ole tarpeeksi pitäneet huolta teidän oppimisestanne. He mieluummin lähettivät teidät työskentelemään vainioille tai silkkikehräämöihin ansaitakseen muutaman pennin enemmän. Entäpä minä itse? Eikö minussakin ole moittimisen varaa? Enkö olekkin monasti pannut teidät kastelemaan puutarhaani koulutyön asemesta? Ja kun minua halutti mennä forelleja pyytämään, niin enpä ollenkaan epäröinyt antaa teille lupaa!" Tämän jälkeen hra Hamel alkoi puhua meille ranskankielestä, sanoen että se oli maailman kaunein kieli, selkein ja ehoin; kieli, jota meidän tuli säilyttää keskuudessamme, konsanaan sitä unohtamatta, koska muka kansa, joutuessaan orjuuteen, kieltänsä vaalimalla juurikuin omistaa vankilansa avaimen... Sitten hän otti kieliopin ja esitti meille läksymme. Ihmeekseni ymmärsin nyt aivan hyvin. Kaikki mitä hän lausui tuntui nyt perin helpolta. Luulenpa tosin, etten ollut koskaan ennen kuunnellut niin tarkkaavaisesti ja ettei hänkään ennen ollut niin kärsivällisesti antanut selityksiään. Ehkäpä miesparka ennen virasta poistumistaan tahtoikin jakaa meille kaiken tietonsa, saadakseen sen päähämme yhdellä kertaa. Läksyn loputtua ruvettiin kirjoittamaan. Täksi päiväksi hra Hamel oli meille valmistanut aivan uudet kaavat, joihin oli kauniilla pyörökirjoituksella piirretty: _Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi_. Tämä tuntui juurikuin pieniä lippuja olisi liehunut ympäri luokkaa pulpettiemme vaiheilla. Sietipä silloin nähdä, kuinka kukin ahkeroi, ja millainen hiljaisuus sitten! Ei kuulunut muuta kuin kynän rapina paperilla. Kerran lensi sisään turilaita, mutta kukaan ei siihen kääntänyt huomiotaan, eipä edes pienimmätkään, jotka vain ahkerasti vetelivät viivojansa kaikesta sydämestään ja sielustaan juurikuin ranskalaisuuttaan osottaakseen... Koulutalon katolla kuhertelivat hiljaa kyyhkyset, ja minä ajattelin heitä kuunnellessani: "Eiköpähän vain heitäkin vielä velvoiteta laulamaan saksaksi?" Kun tuon tuostakin kohotin silmäni kirjoituksestani, näin hra Hamelin istuvan liikkumatonna tuolillaan tarkastellen ympäröiviä esineitä, juurikuin tahtoisi hän katseessaan viedä mukanaan koko pienen koulutalonsa... Aatelkaas! Neljäkymmentä vuotta hän oli jo ollut siinä samalla paikalla, pihamaansa häntä vastapäätä ja luokka aivan samaisena. Ainoasti penkit ja pulpetit olivat kiillottuneet ja kuluneet käyttämisestä; pihan pähkinäpuut olivat kasvaneet ja hänen oma istuttamansa humala köynnösteli nykyään jo ikkunat kattoon saakka. Miten tuskallista mahtoikaan olla miesparalle jättää kaikki nämä esineet ja kuulla sisarensa häärivän yläkerrassa heidän matka-arkkujaan täyttämässä. Heidän näet täytyi lähteä huomenna ja jättää maa ainiaaksi. Siitä huolimatta hänellä oli voimaa hoitaa opetus loppuun saakka. Kirjoituksen jälkeen meillä oli historiaa; sitten pikku lapset jamasivat yhteen ääneen a. e. i. o. u. Salin perällä vanha Hauser oli pannut kakkulat nenälleen ja, pidellen aapistaan molemmin käsin, hän tavasi äänteitä lasten mukana. Näkyi selvästi kuinka hänkin ponnisteli; hänen äänensä värisi liikutuksesta, ja niin hassunkurista oli kuulla häntä, että meillä kaikilla oli halu sekä nauraa että itkeä. Ah! tämän viimeisen opetustunnin muistan aina! Äkkiä kirkon tornikello löi 12; sitten soitettiin angelus. [Angelus on rukous neitsyt Maarian puoleen; siihen kehotetaan kolmasti päivässä kirkonkellon läppäyksellä.] Samalla harjoituksista palajavien preussilaisten torvet rämähtivät aivan akkunaimme alla... Hra Hamel nousi aivan kalpeana paikaltaan. Ei koskaan hän ollut näyttänyt minusta niin suurelta. "Ystäväiseni", hän sanoi, "ystäväiseni, minä... minä..." Mutta jokin häntä tukehdutti. Hän ei voinut lopettaa lausettaan. Silloin hän kääntyi tauluun päin, otti palasen liitua ja, painaltaen kaikin voimin, kirjoitti niin suurilla kirjaimilla kuin voi: "_ELÄKÖÖN RANSKA_!..." Sitten hän jäi siihen päätään seinään nojaten, ja puhumatta hän antoi meille kädellään merkin: "Kaikki on lopussa... menkää!" Berlinin piiritys. Olimme tohtori V:n kera kävelemässä Champs Elysées'in puistokujannetta ja katselimme Pariisin piirityksen historiaa granattien halkaisemista seinistä ja kartessien särkemistä jalkakäytävistä, kun, juuri ollessamme saapumaisillamme l'Etoile-pyörylälle, tohtori pysähtyi ja osotti minulle yhtä noista suurista kulmataloista, jotka niin ylväinä ovat ryhmittyneet Riemukaaren ympärille: "Näettekö", sanoi hän minulle, "nuo neljä suljettua ikkunaa tuolla ylhäällä parvekkeen kohdalla? Elokuun alussa viime kesänä, tuona raskasten tuhojen ja tappioiden kauheana vuonna, minut haettiin sinne kamalan halvauskohtauksen vuoksi. Halvaantunut oli översti Jouve, ensimäisen keisarikunnan aikuinen kyrassieri, kunniaa ja isänmaallisuutta hehkuva vanhus, joka sodan alussa oli muuttanut asumaan Champs Elysées'in luo parvekkeella varustettuun huoneustoon... Arvatkaapa miksi? Ollakseen näkemässä joukkojemme voitollista kotiinpaluuta... Vanhus parka! Uutinen Weissenburgin tappiosta [4 p. elok. 1870] saapui hänelle hänen pöydästä noustessaan. Lukiessaan Napoleonin nimen tappiosanoman alla hän oli kaatunut halvautuneena maahan. "Minä tapasin entisen kyrassierin pitkällä pituuttaan huoneensa lattialla, kasvot verisinä ja velttoina juurikuin hän olisi saanut nuijan iskun päähänsä. Pystyssä hän nähtävästi oli hyvin kookas mies, pitkällään hän näytti vallan suhdattomalta. Hänellä oli kauniit piirteet, oivalliset hampaat, huolellisesti hoidettu valkea tukka, ja kahdeksankymmenvuotiaanakin hän näytti vasta kuusikymmenvuotiselta... Vieressä oli polvillaan hänen pojantyttärensä ja itki kovasti. Hän oli vanhuksen näköä. Kun näki heidät siinä toistensa vieressä, olivat he kuin kaksi kaunista kreikkalaista mitalia, jotka oli lyöty samalla leimalla, toinen tosin vanha, maatunut, hiukan kulunut ääriviivoiltaan, toinen taas vastaleimatun tavoin kiiltävä, siro ja hienosti välähtelevä. "Tuon lapsosen tuska liikutti minua. Hän oli sotilaan tytär ja pojantytär, hänen isänsä palveli Mac-Mahonin esikunnassa, ja tuon suuren, hänen edessään viruvan vanhuksen näkö herätti hänen sielussaan toisen yhtä hirveän kuvan. Lohdutin häntä parhaani mukaan, mutta itse asiassa minulla oli niukalti toivoa. Tässähän oli täydellinen toisen sivun halvaus, ja kahdeksankymmenvuotiaana siitä tuskin suoriutuu. "Kolme päivää todellakin sairas pysyi yhtä tylsänä ja liikkumattomana... Tällä välin uutinen Reichshofenin (Wörthin) tappiosta saapui Pariisiin. Tehän muistatte, millä kummallisella tavalla. Iltaan saakkahan me uskoimme saaneemme suuren voiton, jossa muka 20,000 preussilaista tuhottiin ja kuninkaallinen prinssi vangittiin... En tiedä millä ihmeen tavalla, mitä magneettivirtaa pitkin kaiku tästä kansallisesta ilosanomasta oli löytänyt tiensä kuuromykkä raukkamme luo hänen halvaustilaansa asti; kuitenkin kaikitenkin minä tuona iltana lähestyessäni hänen vuodettaan tapasin siinä vallan muuttuneen olennon. Silmä oli melkein kirkas, kieli vähemmän kankea. Hänellä oli voimaa hymyillä minulle ja sammaltaa pari kertaa: "'Voit... to!' "'Niin, översti, suuri voitto!...' "Ja mikäli minä kerroin hänelle Mac-Mahonin kauniin menestyksen erikoiskohtia, sikäli hänen piirteensä selvenivät ja olentonsa kirkastui... "Poistuessani tapasin talon nuoren tyttären odottamassa minua kalpeana ovella. Hän nyyhkytti. "'Mutta hänhän on pelastettu! sanoin tytölle tarttuen hänen käteensä.' "Lapsirukalla oli tuskin rohkeutta vastata minulle. Julistettiinhan juuri paraillaan oikeaa uutista Reichshofenista: Mac-Mahon paossa, koko armeija murskana... Me katselimme toisiamme hämmästyneinä. Tyttö oli tuskassa isänsä vuoksi. Minä taas vapisin vanhusta ajatellessani. Oli varmaa ettei hän kestäisi tätä uutta iskua... Mutta mitä tehdä?... Jättääkö hänet iloonsa ja harhaansa, joka oli saanut hänet jälleen eloon?... Mutta silloinhan täytyisi meidän valhetella... "'No hyvä, minä valhettelen! sanoi sankarillinen tyttönen, kuivaten nopeasti kyyneleensä, ja iloa sädehtien hän palasi isoisänsä huoneeseen.' "Vaikeaan urakkaan hän siinä oli puuttunut. Ensimäiset päivät menivät mitenkuten. Vanhuksen pää oli heikko, ja hän antoi pettää itseänsä kuin lapsi. Mutta terveyden palatessa hänen aatoksensakin seestyivät. Täytyi pitää häntä sotaliikkeiden tasalla ja sommitella hänelle sotasanomia. Oli todella sääli nähdä tuo sievä lapsonen yöt ja päivät kumartuneena Saksan kartan yli piirtelemässä siihen pieniä lippuja ja vaivalloisesti suunnittelemassa loistavaa sotaretkeä: Bazaine Berliniin, Froissart Baijeriin, Mac-Mahon Itämerta kohti. Kaikkeen tähän hän kyseli minulta neuvoa, ja minä autoin häntä minkä voin; mutta isoisä itse se etusijassa oli meille avullisena tässä kuvitellussa maahansamoamisessa. Hänhän oli valloittanut Saksanmaan jo niin monta kertaa ensimäisen keisarin johdolla! Hän tiesi kaikki tapaukset edeltäkäsin: 'Kas tuossa he nyt kai jo ovat menossa... Tuossapa tapahtuu se ja se...' Ja hänen ennustuksensa toteutuivat aina, mikä tietysti yhä lisäsi hänen itseluottamustaan. "Valitettavasti me viivyimme liiaksi kaupunkien valloittamisessa ja taistelujen voittamisessa emmekä koskaan hänen mielestään edenneet kyllin nopeasti. Hän oli kyllästymätön, tuo vanhus!... Joka päivä käydessäni siellä kerroin hänelle jonkun uuden maineteon: "'Tohtori, olemme valloittaneet Mainzin, sanoi minulle tuo nuori tyttönen tullen minua vastaan ja hymyillen tuskallisesti'; samassa kuulin oven takaa iloisen äänen huutavan minulle: "'Hei, edespäin mars!... Kahdeksan päivän päästä me samoamme Berliniin!' "Tällä hetkellä preussilaiset olivat vain kahdeksan päivän päässä Pariisista... Me arvelimmekin heti aluksi, eikö olisi parempi siirtää hänet maaseudulle; mutta ulkonapa hänellä heti olisi ollut selvillä Ranskan tila. Sitäpaitsi huomasin hänet vielä liian heikoksi, liian lamautuneeksi ankarasta iskustaan antaakseni hänen tietää totuuden. Päätettiin siis pysyä Pariisissa. "Saarroksen ensi päivänä menin heidän luokseen -- muistan sen hyvin -- sangen kiihdyksissä, sydän täynnä tuskaa siitä, että Pariisin portit olivat suljetut, muurien juurella taisteltiin, ja sota oli siirtynyt aivan äärellemme. Tapasin vanhuksen istumassa vuoteellaan riemullisna ja ylväänä: "'Onpa hyvä, sanoi hän, että 'piiritys' on alkanut!' "Katselin häntä ällistyneenä: "'Kuinka, översti, Te tiedätte?...' "Hänen pojantyttärensä kääntyi puoleeni: "'Niin, kyllä! tohtori... Suuri uutinen saapunut... Berlinin piiritys on alkanut.' "Hän sanoi tämän ompelukseltaan, pikku naama niin totisena ja tyynenä... Kuinka olisikaan vanhus voinut epäillä mitään? Linnoitusten tykkejä hän ei voinut kuulla. Onnetonta, synkkää ja sekasortoista Pariisia hän ei voinut nähdä. Vuoteeltaan hän näki ainoasti Riemukaaren yhden sivupuoliskon ja huoneessaan ympärillään kaikenlaista ensimäisen keisarikunnan aikuista rihkamaa, joka oli omiaan pitämään vireillä hänen harhaluulojaan. Siinä oli marsalkkain kuvia, taistelupiirroksia, Rooman kuningas [Napoleon I:sen poika, joka jo kasteessa sai nimen 'Rooman kuningas'] kapalolapsena; lisäksi suuria ja raskaita jalustoja, koristettuina vaskisilla voitonmerkeillä, täynnä keisarillisia muistoesineitä, mitaleja ja pronssikaluja; palanen S:t Helenan kalliota lasikuvun alla; joukko pienoismaalauksia, jotka esittivät samaa naista hienosti käherrettynä, tanssipuvussa, keltaisessa leningissä, röyhyshihoin, silmät säteilevinä; -- ja kaikki tämä, jalustat, Rooman kuningas, marsalkat, keltapukuiset naiset pystyine vartaloineen, korkeine vyötäryksineen ja nurinkurisesti pyntättyinä, kuten vaati muoti v. 1806 -- juuri tämä voittojen ja valloitusten ilmakehä se enemmän kuin kaikki se mitä me voimme hänelle kertoa, saattoi kelpo överstimme niin lapsellisesti uskomaan Berlinin piiritykseen. "Tämän päivän jälkeen meidän sotatoimemme muuttuivat hyvin yksinkertaisiksi. Berlinin valloitushan ei ollut muuta kuin odotuksen asia. Aika ajoin vanhuksen liiaksi ikävystyessä luimme hänelle kirjeen hänen pojaltaan, tietysti kuvitellun kirjeen, sillä Pariisiin ei enää ulkoapäin päässyt mitään, ja sitäpaitsi Sedanin taistelun jälkeen Mac-Mahonin ajutantti oli lähetetty vankina erääsen Saksan linnoitukseen. Voitte kuvitella tuon lapsi raukan epätoivoa, hän kun ei saanut mitään uutisia isästään, vaan tiesi että tämä oli vankina, vailla kaikkea, kenties sairaana, ja kuitenkin hänen täytyi antaa isänsä muka kirjoittaa iloisia kirjeitä, jotka olivat lyhyehköjä, kuten ainakin sotaretkellä sotilaan, joka kulkee yhäti eteenpäin valloitetuissa maissa. Joskus voimat pettivät hänet; meni viikkoja uutisitta. Mutta silloin vanhus tuli levottomaksi eikä nukkunut enää. Hetipä saapui jälleen Saksasta kirje, jonka tyttönen iloisesti luki vanhukselle vuoteen ääressä pidätellen kyyneliään. Översti kuunteli hartaasti, hymyili jännitetyin kasvoin, hyväksyi, arvosteli ja selvitteli meille hämärähköjä kohtia. Pojallensa hän lähetytti erittäin kauniita vastauskirjeitä: 'Älä konsanaan unhota olevasi ranskalainen', kirjoitti hän... 'Ole jalomielinen noita ihmisparkoja kohtaan. Älä tee maahansamoamista heille liian raskaaksi...' Siinä oli suositteluja loppumattomiin, hartaita varoituksia omistusoikeuden kunnioittamisesta, kohteliaisuusneuvoja naisten varalle, todellinen sotilaskunnian katkismus valloittajain tarpeeksi. Myöskin sekoitti hän joukkoon muutamia politiikkaa koskevia yleismietelmiä ja voitetuille säädettävän rauhan ehtoja. Siinä hän, se sanottakoon, ei ollut vaatelias: "'Ainoasti sotakorvaus eikä muuta... Miksi hyväksi riistää heiltä maakuntia?... Eihän koskaan voida Saksaa Ranskaan sulattaa!...' "Hän lausui tämän niin varmalla äänellä, ja hänen sanoissaan oli sellainen vilpittömyys, sellainen isänmaallinen kunniantunto, että väkisinkin tuli liikutetuksi häntä kuullessaan. "Sillä välin piiritys edistyi päivä päivältä, mutta ei suinkaan Berlinin vaan Pariisin! Kaikkialla vallitsi kylmyys, pommitus, kulkutaudit ja nälkä. Mutta kiitos olkoon meidän huolenpitomme, ponnistustemme ja väsymättömän hellyyden, joka yhä eneni hänen ympärillään, vanhuksen levollisuus ei päässyt kertaakaan häiriytymään. Loppuun saakka minulla oli hänelle tarjottavana valkeaa leipää ja tuoretta lihaa. Sitä oli tietysti ainoasti häntä varten, ja Te ette voi ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo isoisän ateriat, niin viattoman itsekkäät: -- vanhus vuoteellaan, karskina ja naureskelevana servietti kaulassa, vierellä pojantytär, kalpeahkona puutteista, ohjaamassa hänen käsiään, antamassa hänelle juotavaa, auttamassa häntä syömään kaikkia noita vaivoin hankittuja herkkuja. Talvinen viima puhalsi ulkona ja lumi ryöppysi ikkunoita vasten, mutta vanhuksellamme oli lämpimässä huoneessaan mukava olo, ja levon virkistämänä hän muisteli sotaretkiänsä pohjolan maissa ja kuvaili meille sadannenkin kerran tuon kauhean paluumatkan Venäjältä, jolloin ei ollut muuta syötävää kuin jäätyneitä korppuja ja hevosen lihaa. "'Ymmärrätkö, tyttöseni? me söimme 'hevosta'!' "Tiesin varmasti että tyttö ymmärsi, sillä kahteen kuukauteen hänkään ei ollut muuta syönyt... Kumminkin kävi tehtävämme päivä päivältä, sikäli kuin parantuminen edistyi, sairaan luona yhä vaikeammaksi. Tuo hänen kaikkien aistiensa ja jäsentensä lamautuminen, joka tähän saakka oli ollut meille niin suureksi avuksi, alkoi haihtua. Pari kolme kertaa olivat jo Maillot'n portilla ammutut tykkien kauheat yhteislaukaukset saaneet hänet hätkähtämään ja heristämään korviaan kuin metsäkoira; ja meidän täytyi keksiä hänelle rauhoitukseksi vielä yksi viimeinen Bazainen voitto Berlinin luona ja sen kunniaksi Invaliidihotellin luona ammutut yhteislaukaukset. Kerran taas, kun hän oli työnnättänyt vuoteensa ikkunan ääreen -- luulen sen olleen Buzenvalin torstaina -- hän näki kyllin selvästi kansalliskaartilaisia, jotka kokoontuivat 'Suuren armeijan' puistotorille. "'Mitä joukkoja ovat nuo tuolla?' kysyi vanhus, ja me kuulimme hänen murahtelevan hampaihinsa: "'Huono ryhti! huono ryhti!' "Siitä ei toki seurannut enempää. Mutta ymmärsimme hyvin että vast'edes täytyi olla paremmin varoillaan. Onnettomuudeksi ei kuitenkaan kyllin. "Kun eräänä iltana saavuin heille, tuli lapsukainen vastaani kokonaan suunniltaan: "'Huomenna he marssivat kaupunkiin', sanoi hän minulle. "Lieneekö vanhuksen kamarin ovi ollut auki, vai miten, mutta seikka on sellainen, että sitten myöhemmin asiaa ajatellessani muistelin vanhuksen sinä iltana olleen aivan erityisessä mielentilassa. Luultavaa onkin että hän oli kuullut meidän sanamme. Ero oli vain siinä, että me puhuimme preussilaisista, mutta vanhus ajatteli ranskalaisia ja heidän voitollista kotiinpalaustaan, jota hän jo niin kauan oli odottanut: -- Mac-Mahon kulkemassa valtakadulla kukkasateessa, torvien soidessa, hänen poikansa marsalkan sivulla ja hän, vanhus, parvekkeellaan juhlapuvussa kuten Lützenin luona, tervehtien rikkinäisiä sotalippuja ja ruudin mustaamia kotkia... "Isä Jouve parka! Nähtävästi hän oli arvellut että hänet pidätettäisiin olemasta läsnä tässä joukkojemme riemukulussa, jotta hän välttyisi liialliselta mielenliikutukselta. Niinpä hän ei hiiskunut asiasta kenellekään. Mutta huomispäivänä, juuri kun preussilaiset pataljoonat arkaillen järjestyivät sille pitkälle tielle, joka vie Maillot-portilta Tuilerioita kohti, avautui tuolla ylhäällä hiljaa ikkuna, ja översti näyttäytyi parvekkeella kypäri päässä, valtainen sapeli kupeella, kiireestä kantapäähän Milhaud'n entisen kyrassierin vanhassa kunniakkaassa puvussa. Tänäkin päivänä vielä ihmettelen, mikä tahdonponnistus, mikä elämäntarmo oli nostanut hänet noin jalkeille ja täyteen asuun. Varmaa vain oli että hän oli tuolla pystyssä rintanojan takana ja kai kummasteli nähdessään kadut niin tyhjinä ja äänettöminä, talojen ikkunasäleiköt suljettuina, Pariisin synkkänä kuin suuri sairaala, kaikkialla tosin lippuja, mutta niin omituisia: kokonaan valkeita punainen risti keskellä, eikä ketään menossa sotilaitamme vastaan. "Tuokion hän voi luulla tulleensa petetyksi... "Mutta ei! Tuolta alhaalta Riemukaaren takaa kuului sekava melu ja näkyi musta jono, joka samosi eteenpäin ylenevän auringon säteissä... Sitten vähitellen alkoivat kypärien piikit välähdellä, pienet rummut pärryttää, ja Tähtikaaren alla, sotilasten raskaitten askelien ja sapelien kalinan säestämänä, raikahti ilmoille Schubertin voittomarssi!... "Silloin tienoon synkässä hiljaisuudessa kajahti huuto, hirvittävä huuto: 'Aseihin! Aseihin! Preussilaiset!...' Ja etujoukon neljä ulania voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä parvekkeella kookas vanhus horjui huitoen käsiään ja kaatui jäykkänä maahan. Tällä kertaa översti Jouve oli todella kuollut." Kelvoton zuavi. [Zuavit ovat itämaisesti puettua kevyttä jalkaväkeä, jota Ranska pitää Algeriassa.] Sainte-Marie-aux-Mines'in väkevä seppä Lory ei ollut tyytyväinen tänä iltana. Tavallisesti hän, heti auringon laskiessa sammutettuaan ahjonsa, istuihe ovensa eteen rahille nauttimaan suloisesta väsymyksestä, jonka tuottaa raskas ja lämmin työpäivä. Ja ennen oppipoikien poistumista hän siinä särpi heidän kanssaan muutamia pitkiä kulauksia raikasta olutta, katsellen tehtaista kotiutuvia työläisiä. Mutta tänä iltana seppämme viipyi pajassaan illallishetkeen saakka, ja vastahakoisesti hän näkyi vihdoin saapuvan. Loryn eukko ajatteli miestään katsellen: "Mitähän hänelle on tapahtunut?... Mahdollisesti hän on saanut rykmentistä huonoja uutisia, joita ei tahdo kertoa minulle?... Poikamme on kenties siellä sairaana..." Mutta hän ei tohtinut kysellä mitään, vaan koetti ainoasti hillitä kolmea pientä valkotukkaista päivänpaahtamaa vekkulia, jotka naureskelivat pöydän ääressä ja syödä nakertelivat kermasta ja mustista retiiseistä valmistettua maukasta salattia. Vihdoin seppä työnsi lautasensa vihaisesti syrjään: "Haa, konnat ja lurjukset!" "Mikä sinulla on, Lory?" Seppä kivahti: "Mikäkö? Onpahan viisi tai kuusi roistoa, jotka tästä aamusta alkaen on nähty maleksivan kaupungilla ranskalaisten sotamiesten pukineissa käsikynkin baijerilaisten kanssa... Ne ovat niitä samoja lurjuksia, jotka ovat -- kuten he sanovat -- muka ruvenneet Preussin kansalaisiksi... Joka päivähän näemme noita epäkelpoja elsassilaisia palajavan!... Mitä hiton taikajuomaa heille on mahdettu tarjota?" Eukko koetti heitä puolustella: "Näetkös, ukkoseni, eihän se oikeastaan ole näiden poikaparkojen vika... Onhan tuo afrikkalainen Algeria, jonne heidät lähetetään, niin kovin kaukana!... Heille tulee siellä koti-ikävä, joka kovasti houkuttelee heitä palajamaan ja jättämään sotilaan toimen". Lory iski nyrkkinsä ankarasti pöytään: "Vaikene, vaimo! Te naiset ette sellaisesta ymmärrä mitään. Eläessänne alati lasten kanssa ja vain niiden hyväksi te tietysti asetutte noiden mukulainne puolelle... No hyvä, minä sanon sinulle, että tuollaiset miehet ovat lurjuksia, luopioita, kurjia pelkureita, ja jos onnettomuudeksi meidän Risto olisi yhtä kunnoton raukka, niin, niin totta kuin olen Georges Lory ja seitsemän vuotta palvellut Ranskan jääkäriväessä, minä lävistäisin hänet sapelillani." Ja julmana, puoliksi pystyyn kimmoten, seppä viittasi pitkään jääkärisapeliinsa, joka riippui seinällä pojan muotokuvan alla. Kuva esitti afrikkalaista zuavia. Mutta nähdessään nuo rehdit elsassilaiskasvot aivan tummina ja Afrikan tulisen auringon paahtamina, hän kohta tyyntyi ja rupesi nauramaan: "Minä kiivastun niin helposti... Miten voisi Ristomme ajatellakaan muuttuvansa preussilaiseksi; hänhän on heitä kaatanut niin paljon sodan aikana!" Tultuaan tätä ajatellessa jälleen hilpeälle tuulelle seppä lopetti iloisena illallisensa ja lähti tuota pikaa ottamaan pari naukkua _Ville de Strassbourgiin_. Nyt on rouva Lory yksin. Saatettuaan makuulle kolme pientä valkotukkaistansa, jotka sitten livertelevät vierushuoneessa kuin nukkuva linnunpesä, hän ottaa käsityönsä ja istuutuu mietteliäänä ovelle puutarhan puolelle. Aika ajoin hän huoahtaa ja ajattelee itsekseen: "Niin, minä kyllä tahdon. He ovat lurjuksia, luopioita... mutta samapa se! Heidän äitinsä ovat niin kovasti onnellisia nähdessään heidät jälleen." Hän muistelee aikaa, jolloin hänen poikansa ennen sotaväkeen menoaan oli ollut täällä tällä samalla hetkellä vaalimassa pientä puutarhaa. Hän katselee kaivoa, josta hän oli täyttänyt ruiskukannunsa, pusero yllään, hiukset pitkinä, nuo kauniit hiukset, jotka häneltä oli leikattu hänen zuaviksi joutuessaan... Äkkiä hän hätkähtää. Pikku takaportti, joka antoi vainioille päin, on auki. Koirat eivät ole haukkuneet; kuitenkin se, joka lähestyy pitkin muuria varkaan lailla, pujahtaa mehiläiskekojen välitse... "Päivää, äitiseni!" Siinä on Risto hänen edessään univormu reuhallaan, nolona, hämmentyneenä, kieli kankeana. Tuo onneton on saapunut kotiseudulleen muiden mukana ja jo tuntikauden kierrellyt taloa odotellen isän poistumista tullakseen sisälle. Äiti tahtoisi torua häntä, mutta hänellä ei ole tarpeeksi rohkeutta. Onhan siitä jo niin kaualti kuin hän ei ole nähnyt poikaansa eikä syleillyt! Sitäpaitsi Risto esittää perin päteviä järkisyitä; kuinka muka hänelle oli tullut ikävä kotia, pajaa ja omaisia, kuinka kuri oli tullut siellä ankarammaksi ja toverit olivat kutsuneet häntä "preussilaiseksi" hänen elsassilaisen ääntämisensä vuoksi. Ja äiti uskoi mielellään kaiken tämän. Hänen ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa Ristoon uskoakseen heti. Jutellen yhtämittaa saapuvat he alasaliin. Pikku veikot heräävät ja rientävät paljain jaloin paitasillaan syleilemään suurta veljeä. Häntä kehotetaan syömään, mutta hänellä ei ole nälkä. Hänellä on vain kauhea jano, ja hän särpii ahnaasti vettä niiden olut- ja valkoviini-annoksien päälle, jotka hän sitten aamun on tilannut kapakassa. Mutta joku käy pihalla. Se on seppä, joka palajaa kotiin. "Risto, tuolla tulee isäsi. Nopeasti piiloon, jotta ennätän puhua ja selittää asiat hänelle", ja hän työntää Riston suuren fajanssikaakeliuunin taa sekä ryhtyy ompelukseensa vapisevin käsin. Onnettomuudeksi zuavin chechia (päähine) oli jäänyt pöydälle, ja heti ensimäiseksi Lory näkee sen. Äidin kalpeus, hänen hämmennyksensä -- seppä ymmärtää heti kaikki. "Risto on täällä!" hän karjaisee hirvittävällä äänellä, ja paljastaen sapelinsa hurjalla tempauksella hän syöksyy kaakeliuunia kohti, jonka takana zuavi on kyyrysissään, kalpeana, humalastaan selvinneenä, kaatumisen pelosta seinään nojaten. Äiti heittäytyy väliin: "Lory, Lory, älä häntä tapa... Minä itse olen hänelle kirjoittanut ja pyytänyt palajamaan, koska sinä tarvitset häntä pajassa..." Hän takertuu miehensä käsivarteen, laahaa mukana ja nyyhkyttää. Pimeässä huoneessaan, huutavat lapset kuullessaan nuo vihan ja itkun siihen määrin täyttämät äänet, etteivät he enää niitä edes tunnekkaan. Seppä pysähtyy ja sanoo vaimoonsa katsahtain: "Hoo! vai sinä se annoit hänen palata? No niin, hän menköön maata. Huomenna katson mitä minun on tehtävä." Huomisaamuna Risto, herättyään raskaasta, painajaisten ja aiheettomien kauhujen täyttämästä unesta, tapaa itsensä omasta lapsuuskamaristaan. Pienistä lyijykehyksisistä ikkunoista, joiden läpi kukkiva humala tunkee, paistaa jo lämmin aurinko korkealta. Alhaalla vasarat paukahtelevat alasinta vasten... Äiti seisoo päänpohjissa, hän ei ole jättänyt poikaansa koko yönä -- niin kovasti isän viha oli saanut hänet pelästymään. Eipä ukko itsekkään ole nukkunut. Aamuun saakka hän on kävellyt huoneessaan itkien, huokaillen, avaten ja sulkien kaappeja, ja nytpä juuri hän astuu poikansa huoneeseen, vakavana, puettuna juurikuin matkaa varten, korkeat säärykset jalassa, avara hattu päässä ja vahva, päästä raudoitettu vuorisauva kädessä. Hän käy suoraan vuoteen ääreen: "Ylös, poika, nouse ylös!" Hiukan hämmentyneenä poika aikoo ottaa zuavipukineitaan. "Anna niiden olla!" sanoo isä ankarasti. Johon äiti arkana lausuu: "Mutta, ystäväiseni, hänellähän ei ole muita". "Anna hänelle minun vaatteeni... En niitä enää itse tarvitse". Pojan pukeutuessa Lory käärii huolellisesti kokoon univormun, pienet liivit ja avarat punaiset roimahousut, ja saatuaan mytyn valmiiksi hän ripustaa kaulaansa läkkipeltisen kotelon, jossa on matkakartta. "Menkäämme nyt alas", sanoo hän vihdoin, ja kolmisin he ääneti laskeutuvat pajaan... Palje puhisee, kaikki ovat työssä. Nähdessään taas edessään tämän työsuojan, jota hän oli niin usein ajatellut tuolla kaukana, zuavi muistelee lapsuusaikaansa, kuinka hän oli leikkinyt pitkät ajat tuolla pajan lämpimässä, kipunain säihkyessä mustan hiilentomun keskellä. Hän tuntee jonkinlaisen hellyyden puuskan ja suuren halun saada anteeksi isältään; mutta katsahtaessaan tähän hän yhä kohtaa isän heltymättömän katseen. Vihdoin seppä ryhtyy puhumaan: "Poika", hän sanoo, "tuossa on alasin, tuossa työkalut, kaikki ne ovat sinun!... Ja kaikki tuo myös", lisää hän osottaessaan hänelle pientä puutarhaa, joka näkyy savuttuneesta oviaukosta täynnä auringonpaistetta ja mehiläisiä... "Mehiläispesät, viiniköynnökset, talo, kaikki ne kuuluvat nyt sinulle... Koska olet uhrannut kunniasi näitten asiain vuoksi, niin on paikallaan, ettäs niistä huolenkin pidät... Sinä olet nyt isäntä talossa... Minä lähden täältä... Sinä olet Ranskalle velkaa viisi vuotta, minä menen maksamaan ne edestäsi." "Lory, Lory, mihin sinä menet?" huutaa vaimo parka. "Isä!" rukoilee poika... Mutta seppä on jo menossa ja kävelee pitkin askelin enää kääntymättä... * * * * * Sidi-bel-Abbés'issa, 3:n zuavirykmentin asemapaikassa, otettiin palvelukseen joku päivä sitten 55-vuotias vapaaehtoinen. Peli biljardia. Taisteltuaan kaksi päivää ja vietettyään yön rensseli selässä rankkasateessa sotilaat ovat tuiki väsyksissä. Ja kuitenkin annetaan heidän väristä kolme kuolettavaa tuntia, kiväri jalalla, suurten teitten loassa ja veteläin vainioin liejussa. Nääntyneinä uupumuksesta ja yönvalvonnasta, univormu läpimärkänä, he pakkautuvat kiinni toisiinsa lämmitelläkseen ja pysyäkseen pystyssä. Onpa sellaisiakin, jotka nukkuvat seisaallaan nojaten naapurinsa rensseliin, ja väsymys sekä kärsimykset kuvastuvat selvemmin juuri näistä uneen vaipuneista lamautuneista kasvoista. Kaikkialla vain sadetta ja kuraa, ei tulta eikä keittoa, taivas sameana ja synkkänä, vihollinen aivan ympärillä. Tuo on kamalaa... Mitä täällä sitten on tekeillä? Mitä aiotaan? Kanunat, kita ammottaen metsää kohti, näyttävät juurikuin vaanivan jotakin. Väijyvät kuularuiskut tähtäävät tuikeasti ilmanrantaa. Kaikki näyttää valmiilta hyökkäykseen. Mitä sitten odotetaan?... Odotetaan käskyä, mutta päämaja ei sitä lähetä. Eikä päämaja suinkaan ole kaukana. Se sijaitsee Ludvig XIII:n aikuisessa kauniissa linnassa, jonka punaiset kattotiilet, sateen huuhtelemina, paistavat mäen rinteellä puiston keskeltä. Todellakin ruhtinaallinen asunto, kyllin arvokas kantamaan Ranskan sotamarskin lippua. [Tämä kertoelma tarkoittanee marski Bazainea Metzissä, johon saksalaiset hänet sulkivat ja jossa hänen täytyi ruokavarain puutteessa useampain turhain uloshyökkäysten jälkeen antautua noin 175,000 miehen kera 26 p. lokak. 1870.] Avaran ojanteen ja kivisuojakkeen takana, niiden erottamina valtatiestä, ulottuvat ruohopenkereet suoraan pääportaille asti, sileinä ja vihantina, kukka-astiain reunustamina. Palatsin toisella puolella on valkopyökkimetsikköön laitettu valoisia aukeamia; siellä vesilammikot, joissa joutsenet uiskentelevat, kuvastimena kuultavat, ja suunnattoman lintuhuoneen pagodimaisella katolla löyhyttävät riikinkukot ja fasanit kimeästi kirkuen siipiään ja levittelevät pyrstösulkiaan. Omistajain katoamisesta huolimatta ei linnassa silti häviö eikä sodan turma tunnu. Armeijan ylipäällikön valtalippu on suojellut jopa ruohopengermäin pienimmät kukkasetkin, ja hämmästytpä hyväsestikin tavatessasi niin lähellä taistelutannerta tällaisen runsaan rauhallisuuden, jonka vaikuttaa mallikelpoinen järjestys, puistikkojen säännöllinen ulkonäkö ja lehtokujain syvä hiljaisuus. Sade, joka tuolla alhaalla kasaa niin ilkeätä liejua teille ja uurtaa niihin niin syviä vakoja, on täällä juurikuin ylhäistä, ylimyksellistä kastelua, joka elähyttää tiilien punaa ja ruohopenkkien vihannuutta ja kiillottaa oranssien lehviä sekä joutsenien valkeita sulkia. Kaikkialla kimaltelee, kaikkialla on rauhallista. Todellakin, ilman katon harjalla liehuvaa lippua, ilman kahta vahtisotilasta ristikko-ovella ei kukaan uskoisi olevansa päämajassa. Hevoset lepäävät talleissa. Siellä täällä kohtaat vaatteenharjaajia, upseerien palvelijoita arkipuvussa vetelehtimässä keittiöiden ovilla tai jonkun punahousuisen puutarhurin, joka tyynesti vetelee haravaansa avarain pihain hiekkakäytäviä pitkin. Ruokasalissa, jonka ikkunat antavat pääportaille päin, näet puoliksi korjatun ruokapöydän, avattuja pulloja, tyhjiä tahmaisia laseja, tahroja rytistyneellä pöytäliinalla, kaikkialla aterian ja syöminkien jälkiä. Sivuhuoneesta kuuluu äänekästä puhelua, naurua, pallojen vierimistä ja lasien kilinää. Marski pelaa parhaillaan siellä biljardia, ja siinäpä syy miksi armeija saa odottaa käskyjä. Kun kerran marski on alottanut pelinsä, niin saa taivas huoleti revetä eikä mikään maailmassa voi estää häntä lopettamasta. Biljardi! Sepä se on tämän suuren sotasankarin heikko puoli. Siinä hän seisoo vakavana kuin taistelussa, juhlapuvussa, rinta tähtiä täynnä, säihkyvin silmin, posket punottavina, aterian, pelin ja ryyppyjen kiihottamana. Adjutantit seisovat ympärillä jännitettyinä, kunnioittavina, juurikuin kivettyneinä ihmetellen jokaista hänen lyöntiään. Kun marski saa pisteen, syöksyvät he kaikki sitä merkitsemään; kun marskia janottaa, tahtovat kaikki valmistaa hänen lasinsa. Kaikkialla vain olkahetuleitten ja sulkatöyhtöjen kahinaa, mitalien ja kultanauhojen välkettä; ja nähdessäsi kaikki nuo hienot hymyilyt ja hovimaisen kohteliaat kumartelut sekä uudet kullalla kirjaillut univormut tässä korkeassa tammilaudoituksella koristetussa salissa, josta näkee sekä puistoon että suurelle pihalle, muistuvat tuokioksi mieleesi Compiègnen syysjuhlat ja haihtuvat sieltä hetkiseksi tahraiset sotilasraukat, jotka värisevät tuolla alhaalla teitten varsilla ja muodostavat niin synkkiä ryhmiä vesisateessa. Marskin pelitoverina on pieni, tiukkapukuinen, valkohansikkainen ja käherretty esikuntakapteeni, joka on oivallinen pelaaja ja kyllä kykenee kumoomaan kaiken maailman marskit, mutta hän tietää pysyttäytyä kunnioittavan matkan päässä päälliköstään ja osaa olla sekä voittamatta että menettämättä liian helposti. Sellainen juuri onkin oikea tulevaisuuden mies... Olkaa varoillanne, nuori mies, ja pitäkää puoltanne! Marskilla on jo viisitoista pistettä ja teillä vasta kymmenen. Siten juuri on peli pelattava loppuun saakka, ja silloin olette varmasti tehneet enemmän ylenemiseksenne kuin jos olisitte tuolla ulkona muiden mukana rankkasateessa, joka pimittää ilmanrannan, tahraamassa kauniin univormunne ja himmentämässä nauhojenne kultauksen, odottaen tulemattomia käskyjä. Peli on todellakin jännittävä. Pallot vierivät milloin koskettaen toisiinsa milloin vilahtaen ohi. Reunat ponnahtavat hyvin, verka kuumenee... Äkkiä leimahtaa taivaalle kanunanlaukaus. Ankara jyrähdys saa ikkunat vapisemaan. Kaikki säpsähtävät ja katselevat levottomasti toisiaan. Marski yksin ei ole mitään nähnyt, mitään kuullut: kumartuneena biljardin yli hän paraillaan suunnittelee lyödä loistavasti reunasta peräytyvän pallon; hänen vahvin puolensahan onkin peräyttäminen!... Mutta välähtääpä uusi leimahdus ja taas toinen. Tykinlaukaukset jatkuvat ja tihenevät. Adjutantit rientävät ikkunoihin. Mahtanevatko preussilaiset hyökätä? "No hyvä, hyökätkööt vaan!" sanoo marski lyöden ohi... "Teidän vuoronne, kapteeni." Esikunta vallan värisee ihmettelystä. Kanunanlavetilla nukkuva Turenne [Turenne oli kuuluisa ranskalainen sotapäällikkö 1600-luvulla, kaatui 1675 Sasbachin taistelussa] ei ollut mitään tämän sotamarskin rinnalla, joka niin tyynesti pelaa biljardia vaaran hetkellä... Sill'aikaa meteli yhä kasvaa. Tykinlaukauksiin sekaantuu kuularuiskujen rätinä ja kivärien paukkina. Punerva mustalaitainen savupilvi kohoo ruohopengermäin tasalle. Koko puiston takaosa leimuaa tulta. Riikinkukot ja fasanit kirkuvat lintuhuoneessa; arabialaiset ratsut, haistaessaan ruutia, keikkuvat pilttuissaan. Päämaja alkaa liikehtiä. Tiedonantoja tulee lakkaamatta. Sananlennättäjät saapuvat täyttä laukkaa. Kysytään marskia. Marski on saavuttamattomissa. Sanoinhan jo ettei mikään voisi estää häntä peliänsä päättämästä. "Teidän vuoronne, kapteeni". Mutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sen se nuori veri sittenkin tekee! Hän on joutunut suunniltaan, unhottanut pelinsä ja lyö nyt peräkkäin useita pisteitä, niin että hän on jo miltei voittamaisillaan pelin. Silloin marskin hahmo muuttuu hirvittävästi. Hämmästys ja suuttumus kuvastuvat hänen miehekkäillä kasvoillaan. Samalla hetkellä syöksyy hevonen pihaan hurjaa vauhtia. Eräs loan peittämä adjutantti ryntää vahdin läpi ja hyökkää yhdellä harppauksella portaista. "Marsalkka! marsalkka!..." Sietipä nähdä kuinka hänet otettiin vastaan... Puhisten kiukusta, punaisena kuin kukko, marski näyttäytyy ikkunassa, biljardikeppi kädessä: "Mikä siellä on hätänä? Mitä on tapahtunut? Kuinka rohjetaan vahdin ohitse?" "Mutta, marsalkka..." "Hyvä on... Heti paikalla... Odotettakoon käskyjäni, jumal'avita!" Ja ikkuna paukahtaa vihaisesti kiinni. Odotettakoon hänen käskyjään! Sitähän he juuri tekevät nuo miespoloiset. Tuuli ajaa heihin sadetta ja raehauleja vasten kasvoja. Kokonaiset pataljoonat ovat muserretut, toisten seistessä hyödyttöminä paikoillaan kiväri kädessä, voimatta käsittää toimettomuuttaan. Ei voida tehdä mitään; odotetaan määräyksiä... Niinpä, kun kuolemiseen ei tarvita erityisiä käskyjä, miehiä kaatuu satamäärin pensaihin ja kaivantoihin vastapäätä suurta rauhallista linnaa. Vielä kaatuneinakin heitä raehaulit silpovat, ja heidän avonaisista haavoistaan juoksee verkalleen Ranskanmaan jalo veri... Tuolla ylhäällä biljardisalissa on myöskin tulinen taistelu: marski on taas päässyt edelle; mutta pikku kapteeni puolustaa itseään leijonan rohkeudella... Seitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksäntoista!... Tuskin ehditään merkitä pisteitä. Taistelun melske lähenee. Marskilta puuttuu vain yksi piste. Granatit lentelevät jo puistoon saakka. Jopa yksi niistä räjähtää vesilammikon kohdalla. Sen kalvo särkyy; muudan joutsen pyörii säikähtyneenä ympäri, veristen höyhenten pöllytessä. Se oli viimeinen laukaus... Sitten on kaikki hiljaa. Ainoasti sade valuu valkopyökkien lehville, kukkulan juurelta kuuluu sekava sorina, ja kuraisilta teiltä kiireisen ihmisjoukon askelien jytinä... Armeija on aivan hajallaan. Mutta marski on voittanut pelin. Pikku kavaltaja. Hänen nimensä oli Stenne, pikku Stenne. Hän oli Pariisin lapsi, hintelä ja kalpea, ehkä kymmenvuotias, mahdollisesti viidentoistakin vanha; noiden huitukkain ikäähän ei koskaan varmasti tiedä. Äiti oli kuollut; isä, entinen merisotilas, oli puistonvartijana Templen kaupunginosassa. Pikku lapset, lapsentytöt, vanhat naiset saranatuoleineen, köyhät äidit, koko tuo jaloitteleva Pariisi, joka hakee suojaa ajoneuvoilta näillä käytävien reunustamilla puistotanhuoilla, tunsivat Stenne-ukon ja kunnioittivat häntä. Tiedettiinhän että noitten karheain viiksien alla, joita koirat ja penkkien siirtelijät kammoksuivat, piili suopea ja hellä, milt'eipä äidillinen hymy, ja että sitä nähdäkseen ei tarvinnut muuta kuin kysyä vanhukselta: "Kuinka pikku poikanne jaksaa?..." Hänhän rakasti niin kovin poikaansa, Stennevanhus! Hän oli niin onnellinen, kun poikanen iltasella koulusta päästyään tuli häntä noutamaan, ja he sitten yhdessä tekivät kierroksen lehtokujilla, pysähtyen joka penkin kohdalla tervehtimään tuttuja ja vastaamaan näiden kohteliaisuuksiin. Piirityksen [Pariisin piiritys kesti 19 p:stä syysk. 1870 28 p:ään tammik. 1871] mukana kaikki surkeasti muuttui. Isä Stennen puisto suljettiin, sinne sijoitettiin petrolivarasto, ja miespoloinen, velvoitettuna alituiseen silmälläpitoon, kulutti aikansa autioin ja runneltujen puistikkojen keskellä, yksin, tupakoimatta, saamatta nähdä poikaansa muulloin kuin vasta myöhään iltasella kotona. Sietipä tällöin nähdä hänen viiksiään, kun hän puhui preussilaisista... Mutta pikku Stenne, hän ei liioin valitellut tätä elämänmuutosta. Piiritys! Sehän oli niin hupaista pojannallikoista. Ei huolta koulusta eikä muusta! Alati vaan joutoaikaa ja katu kuin markkinatori! Poikanen viipyikin ulkona juoksentelemassa iltaan saakka. Hän saattoi valleille marssivia varusväkipataljooneja, seuraten etusijassa niitä, joilla oli hyvä soittokunta; ja siinä pikku Stenne olikin tarkoin perillä. Hän väitti hyvin varmasti ettei 96. pataljoonan soittokunta kelvannut juuri mihinkään, mutta että 55. pataljoonalla oli erinomainen. Aika ajoin hän katseli nostoväen puutteellisia harjoituksia. Kori kainalossa hän tunkeusi niihin pitkiin ihmisjonoihin, jotka talvisen aamun kaasuvalottomassa hämärässä muodostuivat teurastajain ja leipurien ristikkoakkunain eteen. Siinä sitten vedessä seisten tehtiin tuttavuutta ja juteltiin politiikkaa, ja isä Stennen pojalta tietysti jokainen tahtoi kuulla hänen omaa mielipidettään. Mutta kaikista hauskinta oli sentään muudan laji nappipeliä, tuo tunnettu "kalossipeli", jonka bretagnelaiset nostomiehet olivat saattaneet muotiin piirityksen aikana. Milloin pikku Stenne ei ollut valleilla tai leipomoissa, niin ainakin hänet tapasi kalossipelin äärestä Vesilinnan torilla. Hän tietysti ei itse pelannut, koska siihen tarvittiin rahaa; hän tyytyi olemaan vain pelkkänä päältäkatselijana! Varsinkin eräs iso, sinimekkoinen pelaaja, joka ei pannut peliin vähempää kuin sadan soun [sou on noin 5 penniä] kappaleita, herätti hänessä ihmetystä! Hänen juostessaan helisivät hopeakolikot hänen mekkonsa povella... Kerran, hakiessaan pikku Stennen jalkoihin saakka vierinyttä kolikkoa, iso sanoi hänelle matalalla äänellä: "Mitäs siinä tuijottelet, häh?... No hyvä, jos haluat, sanon sinulle mistä näitä on saatavissa." Pelin loputtua hän vei Stennen syrjään ja kehotti häntä tulemaan mukaansa myömään preussilaisille sanomalehtiä, joilla ansaitsisi 30 frangia matkalta. Inhoten torjui Stenne moisen esityksen; vieläpä hän pysyi poissa pelin äärestä koko kolme päivää. Kolme kauheaa päivää. Hän ei syönyt eikä nukkunut koko aikana. Yöllä hän näki unissaan pelkkiä kalossiläjiä kasattuna vuoteensa ääreen ja sadan soun kappaleita välkkyvinä kieriskelevän lattialla. Kiusaus oli liian väkevä. Neljäntenä päivänä hän palasi Vesilinnan luo, tapasi siellä ison ja suostui houkutukseen... He lähtivät retkelleen eräänä lumisena aamuna, pussi olalla, sanomalehdet puseroiden sisällä piilossa. Heidän saapuessaan Flanderin portille päivä vasta hämärsi. Iso tarttui Stenneä käteen ja lähestyen vahtia -- punanenäistä ja sävyisää kelpo varusväkisotilasta -- hän virkkoi tälle surkealla äänellä: "Sallikaa meidän päästä, hyvä herra... Äitimme on sairas, isä on kuollut. Me olemme, pikku veljeni ja minä, menossa keräämään perunoita vainioilta." Hän itki. Stenne häpeissään katseli maahan. Vahtisotilas katseli heitä tuokion, loi pikaisen silmäyksen autiolle ja valkoiselle tielle ja sanoi heille astuen syrjään: "Menkää sukkelasti." -- Silloin pojat kiireesti loikkasivat Aubervilliers'in tielle, ja iso naurahteli mielissään! Sekavasti kuin unessa pikku Stenne näki kasarmeiksi muutettuja tehtaita, autioita, märkien riepujen peittämiä vallituksia ja pitkiä savutorneja, jotka läpäisivät sumun, kohoten särkyneinä ja tyhjinä taivasta kohti. Siellä täällä näkyi vahtisotureja, huppupäähineesen kääriytyneitä upseereja, jotka kaukolasilla katselivat etäisyyteen, ja pieniä, sammuvien vahtitulien sulattaman lumen liottamia telttoja. Iso tunsi kyllä tiet ja oikaisi kedon poikki välttääkseen vahteja. Kuitenkin he osuivat, voimatta sivuuttaa, erääsen vapaajääkärien (francs-tireurs) päävartiostoon. Vapaajääkärit olivat pienine päällysvaippoineen kyyryksissä vedellä täyttyneen haudan uomassa Soissons'iin vievän rautatien varrella. Tällä kertaa ison taas täytyi alottaa historiansa, heitä kun ei mielitty laskea ohi. Silloin, ison juuri vaikertaissa, astui vahtimajasta tielle vanha kersantti, aivan valkoparta ja kurttuinen, isä Stennen näköinen: "Menkää raukat, älkääkä itkekö! sanoi hän pojille. Te pääsette etsimään perunoitanne; mutta sitä ennen käykää sisään hiukan lämpenemään... Tuon nallikan naamahan on vallan jäässä!" Oi, ei suinkaan! Ei pikku Stenne värissyt kylmästä, vaan pelosta ja häpeästä... Vartiossa he tapasivat muutamia sotamiehiä kykkysillään perin kurjan ja kituvan tulen ympärillä, jonka lieskassa he paahtelivat painettiensa kärjessä korppujaan. Miehet puristausivat toisiinsa tehdäkseen pojille tilaa. Pojat saivat murenen korppua ja vähän kahvia. Heidän sitä juodessa tuli ovelle eräs upseeri, kutsui kersanttia, puheli hänelle aivan hiljaisesti ja poistui saman tien. "Pojat! sanoi kersantti palaten säteilevänä sisään, tänä yönä me _saamme tupakkaa_. On siepattu preussilaisten tunnussana... Luulenpa että me tällä kertaa otamme heiltä takaisin tuon kirotun Bourget'n!" [Bourget on kylä Pariisin lähellä; taistelu 30 p. lokak. ja 21 p. jouluk. 1870] Kaikki remahtivat hyvähuutoihin ja naurunpuuskiin. Tanssittiin, laulettiin, kalistettiin kuvepistimiä; sill'aikaa pojat, käyttäen meteliä hyväkseen, hävisivät tiehensä. Päästyään varuspaikan ohi heillä oli jälellä vain tasankoa ja perällä pitkä valkea ampumareikien läpäisemä muuri. Juuri tätä muuria kohti he suuntasivat kulkunsa, pysähtyen joka askeleella juurikuin ollen poimivinaan perunoita. "Kääntykäämme... Älkäämme menkö sinne", sanoi pikku Stenne vähän väliä. Toinen hytkäytti vain olkapäitään ja eteni yhä. Äkkiä he kuulivat napsahduksen, joka syntyi pyssyn vireesen vetämisestä. "Pitkällesi!" sanoi iso heittäytyen maahan. Maasta pitkältään hän vihelsi. Toinen vihellys vastasi lumelta. He etenivät ryömimällä...Muurin edessä maan tasalla näyttihe kaksi keltaista viiksenpuolikasta likaisen päähineen alta. Iso hyppäsi etuvarustukseen preussilaisen viereen. "Se on veljeni," sanoi hän osottaen toveriaan. Stenne parka oli niin pikkunen, että preussilainen hänet nähdessään purskahti nauramaan ja oli pakoitettu ottamaan hänet käsivarsilleen hilatakseen hänet muurinaukkoon. Muurin toisella puolella oli suuria maakasoja, kaadettuja puita, mustia kuoppia lumessa ja joka kuopassa sama likainen päähine, samat keltaiset viikset, jotka nauroivat nähdessään poikien menevän ohi. Eräässä kulmassa oli puunrunkojen suojaama puutarhurinhuone. Alakerta oli täynnä sotilaita, jotka pelasivat korttia ja keittivät soppaa suurella ja kirkkaalla valkealla. Siitä levisi suloinen kaalin ja läskin lemu; millainen ero vapaajääkärien nuotioon verraten! Ylhäällä oli upseereja, jotka soittivat pianoa ja korkkailivat auki samppanjapulloja. Pariisilaisten saapuessa tervehdittiin heitä riemuhuudoin. He antoivat saksalaisille sanomalehtensä; heille kaadettiin juotavaa ja käskettiin juttelemaan. Huolimatta upseerien ankarasta ja tuikeasta naamasta huvitti iso heitä etukaupunkilaissukkeluuksillaan ja laitakatu-sanavarastollaan. He nauroivat, toistelivat hänen sanojaan ja ahmivat mielihyvällä sitä Pariisin lokaa, jota heille täten tarjottiin. Pikku Stenne olisi hänkin mielellään halunnut puhua todistaakseen, ettei hän ollut mikään elukka, mutta jokin häntä ahdisti. Häntä vastapäätä oli erillään eräs vanhempi preussilainen, joka luki tai pikemmin oli lukevinaan, sillä hänen silmänsä seurasivat tarkasti Stenneä. Tuossa katseessa oli hellyyttä ja moitetta, juurikuin miehellä olisi ollut kotonaan Stennen ikäinen poika, jolle hän olisi tahtonut sanoa: "Pikemmin kuolisin kuin näkisin poikani moisessa ammatissa..." Tällä hetkellä Stenne tunsi ikäänkuin käden laskeutuvan sydämelleen ja estävän sen tykytyksen. Päästäkseen tästä tuskasta hän joi. Kohtapa kaikki pyöri hänen ympärillään. Hän kuuli hämärästi naurunpuuskien keskeltä, kuinka hänen toverinsa pilkkasi kansalliskaartilaisia ja heidän sotaharjoituksiaan, matki aseihin tarttumista Marais'ssa [Marais on alava kaupunginosa Pariisissa.] ja yöllistä hälytystä valleilla. Vihdoin iso alensi äänensä, upseerit lähenivät ja muuttuivat kasvoiltaan vakaviksi. Tuo kurja näet rupesi varoittamaan heitä vapaajääkärien hyökkäyksestä. Silloin Stenne äkkiä nousi raivoisana ja selvinneenä: "Ei sitä, kuuletko iso... Minä en tahdo." Mutta toinen vain nauroi ja jatkoi. Hän ei ennättänyt lopettaa, kun jo upseerit olivat kaikki jaloillaan. Eräs heistä osotti pojille ovea: "Ulos leiristä!" sanoi hän heille. Ja upseerit alkoivat puhua nopeasti keskenään saksaksi. Iso lähti ylpeänä kuin ruhtinas helistellen rahojaan. Stenne seurasi häntä allapäin; ja kun hän kulki sen preussilaisen lähitse, jonka katse häntä oli niin kovasti vaivannut, kuuli hän surullisen äänen sanovan: "Syvälle vajonnut, poika parka." Hänelle tulivat kyyneleet silmiin. Päästyään taas tasangolle pojat alkoivat juosta nopeasti kaupunkia kohti. Heidän pussinsa oli täynnä preussilaisten antamia perunoita; siten he esteettömästi pääsivät vapaajääkärien varuspaikalle. Siellä valmistauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Joukkoja saapui hiljaisesti ja kokoontui muurien taakse. Vanha kersantti oli täällä sijoittamassa miehiään paikoilleen kasvot ilosta loistavina. Poikien mennessä ohi hän tunsi heidät ja hymyili heille herttaisesti... Oh, kuinka tuo hymy koski pikku Stenneen! Jopa hänen teki mieli huutaa: "Älkää tehkö hyökkäystä! me olemme kavaltaneet teidät." Mutta toveri oli sanonut hänelle: "Jos puhut, niin meidät ammutaan," ja pelko pidätti häntä... Courneuven luona he menivät autioksi jätettyyn taloon rahoja jakamaan. Totuus vaatii sanomaan, että jako tapahtui täysin rehellisesti ja että pikku Stenne, kuullessaan kiiltäväin kolikkojen helisevän puseronsa povella ja ajatellessaan vastaista kalossipeliä, tunsi rikoksensa vähemmän inhottavaksi. Mutta yksin jäätyään tuo lapsi parka oli onneton! Kun iso oli jättänyt hänet kaupungin portilla, alkoivat hänen taskunsa tuntua kovin raskailta ja käsi, joka puristi hänen sydäntään, puristi sitä entistä ankarammin. Pariisikaan ei hänestä ollut entisensä näköinen. Ohikulkijat katselivat häntä tuikeasti, juurikuin olisivat tienneet mistä hän tuli. Sana "kavaltaja" kaikui hänen korviinsa rattaiden räminästä ja sotarumpujen pärinästä kanavan rannalta, jossa pidettiin harjoituksia. Vihdoin hän saapui kotiinsa, ja iloissaan siitä ettei isänsä vielä ollut tullut kotiin, hän riensi nopeasti huoneesensa piilottamaan päänalusensa alle nuo niin raskaat kolikkonsa. Koskaan ei isä Stenne ollut niin hyvä, niin hilpeä kuin tänä iltana. Oli saatu hyviä uutisia maaseudulta: siellä asiat menestyivät paremmin. Kesken syöntiään tuo vanha soturi katseli seinällä riippuvaa pyssyään ja virkkoi naureskellen pojalleen: "Hei, poikaseni, kaipa sinäkin menisit preussilaisia vastaan, jos olisit suuri!" Kello kahdeksan tienoissa kuului tykinpauketta. "Se on Aubervilliers'in luota... Taistellaan kai Bourget'sta," virkkoi vanhus, joka hyvin tunsi kaikki linnoitukset. Pikku Stenne kalpeni ja syyttäen väsymystä hän meni makuulle, mutta eipä hän saanut unta. Tykit paukkuivat yhäti. Hän kuvitteli mielessään, kuinka vapaajääkärit hyökkäävät yöllä yllättääkseen preussilaiset ja itse kaatuvat väjytykseen. Hän muisti kersantin, joka oli hymyillyt hänelle; hän näki nyt hänet pitkänään lumella ja niin paljon toisia hänen ympärillään!... Kaiken tuon veren hinta oli kätkössä täällä hänen päänalusensa alla, ja hän itse, kunnon Stennen, soturin poika, oli... Kyyneleet tukehuttivat häntä. Viereisessä huoneessa hän kuuli isänsä kävelevän ja avaavan ikkunan. Alhaalla torilla pärisi hälytysrumpu, ja pataljoona nostoväkeä valmistausi lähtöön. Epäilemättä siellä oli tositaistelu käymässä. Poika raukka ei voinut pidättää nyyhkytystään. "Mikä sinulla on?" sanoi isä Stenne astuen huoneeseen. Poika ei kestänyt enää, vaan karkasi vuoteestaan ja heittäysi isänsä jalkoihin. Samassapa hopearahatkin kierivät lattialle. "Mitä nuo ovat? Oletko varastanut?" kysyi vanhus vavisten. Silloin pikku Stenne yhdessä hengenvedossa kertoi käyntinsä preussilaisten luona ja siihen liittyvät seikat. Mikäli hän ennätti puhua, sikäli hän tunsi sydämensä kevenevän, paljastus juurikuin antoi hänelle lievitystä... Isä Stenne kuunteli hirvittävän näköisenä. Kun kertomus oli lopussa, niin hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki. "Isä, isä..." yritti poika sanoa. Vanhus työnsi hänet vastaamatta luotaan ja keräsi rahat lattialta. "Tässäkö kaikki?" hän kysyi. Pikku Stenne nyökkäsi myöntävästi. Vanhus otti naulasta pyssynsä ja patruunakotelonsa ja virkkoi, pistäen rahat taskuunsa: "Hyvä on, minä menen palauttamaan ne heille." Ja lisäämättä sanaakaan, kääntämättä edes päätään hän astui alas yhtyäkseen nostomiehiin, jotka lähtivät öiselle retkelleen. Eikä häntä ole sen jälestä enää koskaan nähty. Lipunkantaja. I. Rykmentti seisoi taistelujärjestyksessä rautatien pengermällä, maalitauluna koko preussilaiselle armeijalle, joka oli ryhmittynyt vastapäätä, metsän suojaan. Siinä ammuttiin toisiaan 80 metrin matkalta. Upseerit kyllä komensivat: "Pitkällenne!..." mutta kukaan ei halunnut totella, ja urhea rykmentti seisoi pystyssä, ryhmittyneenä lippunsa ympärille. Tässä laskevan auringon, tuleentuneen viljan ja vihantain laidunten muodostamassa avarassa maisemassa tuo ihmispaljous, levottomana, sakean sauhun kietomana, näytti karjalaumalta, jonka hirvittävän rajumyrskyn ensimäinen puuska on yllättänyt aukealla kedolla. Satamalla satoi rautaisia rakeita penkereelle. Ammunta räiski taukoamatta, kaatuvien kenttäkattilat vierivät kalisten syvänteesen, ja kuulat viuhuivat ja soivat taistelutantereen toisesta laidasta toiseen juurikuin kamalasti kajahtelevan soittimen vireessä olevat kielet. Aika ajoin lippu, joka kohosi päitten yläpuolella ja jota ampumisen vaikuttama ilmanvirta liehutteli, vaipui alas savuun. Silloinpa aina kajahti ankara ja ylväs ääni, kuuluen ammunnan, kuolevain korinan ja haavoitettujen sadatusten yli: "Lipun luo, lapseni, lipun luo!..." Ja heti joku upseeri syöksyi vilahtaen kuin varjo tuohon punaiseen usvaan, ja sankarillinen sotamerkki, uudelleen näkyvissä, hulmusi jälleen taistelun yllä. Kaksikolmatta kertaa se vaipui!... Kaksikolmatta kertaa sen vielä lämpimään lipputankoon, josta kuolevan käsi juuri oli hellittänyt, tarttui toinen käsi ja kohotti sen jälleen pystyyn. Ja kun auringon mentyä mailleen rykmentin jäännökset -- tuskin kourallinen miehiä -- taistellen hitaasti peräytyivät, ei lipusta ollut enää jälellä muuta kuin riekaleita, joita kantoi kersantti Hornus, kolmaskolmatta lipunkantaja sinä päivänä. II. Tämä kersantti Hornus oli vanha yrmeä sotakarhu, joka tuskin osasi kirjoittaa nimeänsä ja joka oli kuluttanut kaksikymmentä vuotta aliupseerin kalunain hankkimiseen. Kaikki löytölapsen osaksi tulleet kärsimykset ja koko tuo kasarmielämän synnyttämä elukkamainen tylsyys kuvastuivat hänen matalasta ja painuneesta otsastaan, hänen rensselin köyristämästä selästään ja arvossa kohonneen rivisotilaan itsetiedottomasta ryhdistään. Kaiken lisäksi hän hiukan änkytti, mutta eipähän lipunkantajan oikeastaan tarvitse ollakaan kaunopuhuja. Mainitun taistelun iltana översti lausui hänelle: "Sinulla on lippu, kelpo kersanttini, no hyvä, suojelekin siis sitä!" Ja hetipä leirikaupustelijatar punoi aliluutnantin kultaisen reunusnauhan hänen kehnoon sotilashuppuunsa, jonka sade ja tuli olivat jo läpeensä turmelleet. Tämä se olikin tuon nöyryytyksistä rikkaan elämän ainoa ylpeys. Samassa vanhan soturin vartalo suoristui. Tuo mies parka oli tottunut marssimaan kumarassa, silmät maahan luotuina, mutta täst'edes hänen olemuksensa oli ryhdikäs, katse tähtäsi ylös nähdäkseen tuon kalliin vaateriekaleen liehumassa ja pysyttääkseen sen pystyssä korkealla, kuoleman, petoksen ja sekasorron yläpuolella. Te ette ole koskaan nähneet niin onnellista ihmistä kuin Hornus taistelupäivinä, kun hän piteli kaksin käsin lipputankoa, joka istui lujasti vaskikotelossaan. Hän ei puhunut eikä hievahtanut paikaltaan. Hän seisoi vakavana ja juhlallisena kuin pappi pyhä esine kädessä. Koko hänen elämänsä ja voimansa oli keskittynyt hänen sormiinsa, jotka puristivat tuota kaunista kullattua varrentynkää, kuulien vinkuessa sen ympärillä, ja hänen uhmaaviin silmiinsä, jotka tuijottivat suoraan preussilaisiin juurikuin tahtoen sanoa heille: "Koettakaapa tulla tätä minulta ottamaan!..." Kukaan sitä ei koettanut, eipä edes kuolemakaan. Sodan verisinten tapahtumain, Bornyn ja Gravelotten [Bornyn taistelu 14. ja Gravelotten taistelu 18. p. elok. 1870] taistelujen johdosta lippu kyllä yhä hupeni ja tuli täyteen reikiä, repeämiä ja kaistaleita, mutta vanha Hornus se sitä kumminkin yhä edelleen kantoi. III. Saapui sitten syyskuu, armeija oli saarrettu Metziin ja majaili liikkumatta liejussa, jossa kanunat ruostuivat ja jossa maailman parhaat joukot, toimettomuuden, elintarpeiden puutteen ja huonojen uutisten lamauttamina kuolivat kuumeesen ja ikävään koplattujen kiväriensä ääreen. Kaikki, sekä päälliköt että sotilaat, olivat kadottaneet uskonsa; Hornus yksin vielä luotti tulevaisuuteen. Tuo kolmivärinen riepu se piti häntä yhä pystyssä, ja niin kauan kuin hän tiesi sen olevan tallella, ei hänestä vielä mitään ollut kadotettu. Paha kyllä översti säilytti lippua luonaan eräässä Metzin etukaupungissa, koska taisteluja ei enää ollut, ja kelpo Hornus oli melkein kuin äiti, jonka lapsi on imettäjällä. Hän ajatteli sitä lakkaamatta. Ja kun ikävä kävi kovin ankaraksi, hän suoraa päätä lähti Metziin yksistään näkemään, oliko lippu vielä yhä paikoillaan rauhallisesti seinän nojassa. Tultuaan siitä vakuutetuksi hän palasi leiriin täynnä rohkeutta ja kärsivällisyyttä, ja alkoi taas jutella vettyneessä teltassaan taistelu-unelmistaan ja eteenpäin marssinnasta, jolloin tuo kolmivärilippu jälleen hulmuaisi mahtavana levällään tuolla preussilaisten saarrosvarustusten yllä. Eräs marski Bazainen päiväkäsky murskasi nuo harhakuvat. Muuanna aamuna Hornus herätessään näki koko leirin metelöivän ja sotilaat ryhmissä, kiihkoisina, yllyttämässä toisiaan raivon huudoilla, nyrkit heristettyinä suoraan kaupunkia kohti, juurikuin heidän kiukkunsa hakisi sieltä syyllistä. Huudettiin: "Vangitkaamme hänet!... Ampukaa hänet!..." Ja upseerit sallivat sen! He astuivat syrjään, allapäin, juurikuin olisivat hävenneet miestensä edessä. Todellakin se oli häpeällistä. Olihan näet luettu sadalleviidellekymmenelle tuhannelle hyvin asestetulle ja vielä voimakkaalle miehelle marskin päiväkäsky, joka luovutti heidät taistelutta viholliselle. "Entä liput?" kysyi Hornus kalveten... Liput oli luovutettu muiden mukana, yhdessä kivärien, miesten ja sotavarojen kanssa. "Tu... tu... tuli ja leimaus!" sammalsi miespoloinen. "Minun lippuani he eivät tule koskaan saamaan..." Ja hän lähti juoksujalkaa kaupunkia kohti. IV. Sielläkin oli kauhea hälinä. Kansalliskaartilaiset, porvarit, nostomiehet huusivat ja kiihottivat toisiaan. Lähetystöjä kulki, muristen ja alistuen, marskin luona. Hornus parka ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän puheli itsekseen ja kulki suoraan ylös Faubourgin katua. "Riistetäänkö lippuni!... Tokkohan sentään! Onko se edes mahdollista? Onko hänellä siihen oikeutta? Antakoon preussilaisille omat tavaransa, kullatut vaununsa ja Mexikosta tuomansa kauniin ja kiiltävän pöytäkaluston! Mutta lippu, se on minun... Se on minun kunniani. Minä estän kenenkään siihen koskemasta." Näitä katkonaisia lauseita hän sammalteli matkallaan; mutta niiden pohjana vanhuksella oli oma ajatuksensa! Kylläkin selvä ja päätteliäs ajatus: temmata lippu, viedä se rykmentin keskelle ja hyökätä suoraan preussilaisten kimppuun kaikkien niiden kanssa, jotka tahtoisivat häntä seurata. Kun hän saapui perille, ei häntä tahdottu edes laskea sisään. Översti, itsekin vimmoissaan, ei tahtonut nähdä ketään. Mutta eipä Hornuskaan kuunnellut häntä. Hän sadatteli, huusi ja tempoi päivystäjää: "Lippuni... minä tahdon lippuni..." Vihdoin avautui akkuna: "Sinäkö se olet, Hornus?" "Niin, herra översti, minä..." "Kaikki liput ovat asehuoneessa. Mene vain sinne, niin saat siellä kuitin..." "Kuitin?... Ja mitä varten?..." "Niin kuuluu marskin käsky..." "Mutta herra översti..." "Jätä minut rauhaan!..." ja ikkuna suljettiin. Vanha Hornus horjui kuin juopunut. "Kuitin... kuitin..." toisteli hän koneellisesti... Vihdoin hän lähti liikkeelle käsittämättä muuta kuin että lippu oli asehuoneessa ja että hänen täytyi välttämättä nähdä se. V. Asehuoneen portit olivat selkosen selällään, jotta pihalla rivissä odottelevat preussilaisten kuormavaunut pääsisivät kulkemaan. Hornus tunsi kamalan väristyksen sisään astuessaan. Kaikki muut lipunkantajat olivat siellä, viisi- tai kuusikymmentä upseeria, masentuneina, ääneti. Ja nähdessään nuo synkeät ajoneuvot sateessa ja ihmiset paljain päin niiden takana luulipa olevansa hautajaisissa. Eräässä nurkassa olivat sekaisin läjässä likaisella kivilattialla Bazainen armeijan kaikki liput. Mikään ei ollut surkeampaa nähdä kuin nuo kiiltosilkkiset lippukankaat, nuo kultatupsujen ja sirotekoisten lipputankojen jätteet, koko tuo kunniakas koru, viskattuna maahan, sateen ja loan tahrimana. Eräs sotahallinnon virkailija otti niistä yhden erältään, ja kuullessaan rykmenttiänsä mainittavan jokainen lipunkantaja astui esiin saamaan kuittia. Jäykkinä ja kylmän virallisina valvoi kaksi preussilaista upseeria toimitusta. Ja niin te lähditte, te pyhät ja mainehikkaat repaleet, levitellen nähtäviin reikänne ja laahaten surullisesti pitkin kivipermantoa juurikuin siipirikot linnut! Te menitte tahrattujen mainetekojen häpeän saattamina, ja kukin teistä vei mukanaan palasen Ranskaa. Pitkien marssien päivä pimeni vaalenneitten poimujenne väliin. Kuulien jättämät merkit säilyttivät teille muiston tuntemattomista vainajista, jotka sattuman oikku oli surmannut levitetyn sotalipun juurella... "Hornus, tuossa on lippusi... Sinua kutsutaan... mene hakemaan kuittisi..." Siis todellakin kysymys kuitista! Lippu oli siinä hänen edessään. Varmasti se oli hänen, tuo kaikista kaunein ja repaleisin... Ja nähdessään sen jälleen hän luuli olevansa yhä vielä tuolla ylhäällä ratapenkereellä. Hän kuuli luotien vinkuvan, kenttäkattilain kalisevan ja överstin huutavan: "Lipun luo, lapseni!..." Hän näki kaksikolmatta toveriaan kaatuneina ja itsensä kolmantenakolmatta vuorostaan rientävän nostamaan ja kannattamaan tuota käsivarren puutteessa vaipuvaa lippu raukkaa. Oi, tuonahan päivänä hän oli vannonut puolustavansa ja säilyttävänsä sitä kuoloon saakka. Ja nyt... Tätä ajatellessa kaikki veri sydämestä pakkautui hänelle päähän. Huumautuneena, suunniltaan, hän heittäysi preussilaisen upseerin päälle ja riuhtaisi häneltä rakkaan sotamerkkinsä, tarttuen siihen lujasti molemmin käsin. Sitten hän koetti vielä kerran kohottaa sen tuonne ylös, korkealle ilmaan, huutaen: "Lip..." mutta ääni takertui hänelle kurkkuun. Hän tunsi lipputangon vapisevan ja luisuvan käsistään. Siinä sameassa ja kuolonkolkossa ilmassa, joka niin raskaana painaa antautuneina kaupunkeja, eivät sotaliputkaan voineet enää liehua, eikä mikään ylväs tunnelma voinut enää elää... Ja vanha Hornus kaatui kuin ukkosen lyömänä maahan. Kommunin turkosotilas. ["Kommuni" (ransk. "la commune" = kunnallisneuvosto) oli se vallankumous-sosialistinen erikoishallitus Pariisissa, jonka sosialistiset johtajat piirityksestä villiytyneen Pariisin työväestön ja kansalliskaartin pohjakerrosten avulla perustivat, anastamalla ensin haltuunsa Pariisin kanunat ja sotatarpeet. "Kommuni" vallitsi Pariisia 18 p:stä maalisk. 29 p:ään toukok. 1871, välittämättä hitaistakaan Ranskan laillisesta hallituksesta ja tukien valtaansa hirmukeinoin. Vasta hirveällä taistelulla ja verisaunalla, jossa noin 17,000 "kommunardia" ja 7,000 hallituksen sotilasta menetti henkensä, onnistui Ranskan oikean hallituksen valloittaa pääkaupunki takaisin, sittenkuin vallankumoukselliset olivat petrolin avulla jo polttaneet useita Pariisin loistorakennuksia ja hävittäneet sen muistomerkkejä.] [Turkot (ransk. "turcos") ovat alkuasukkaista muodostettua kevyttä algerialaista jalkaväkeä, jolla on arabialaiset pukineet. Ottivat osaa ranskalais-saksalaiseen sotaan.] Hän oli alkuasukas-sotilaihin kuuluva pieni rumpali. Hänen nimensä oli Kadour, ja oli hän Dshendelin heimoa sekä kuului siihen kouralliseen turkoja, joka oli pelastautunut Sedanista Pariisiin kenraali Vinoyn osaston mukana. Weissenburgista Champignyhin saakka hän oli ollut alati mukana sotaretkellä, samoten taistelukenttien halki kuin myrskylintu rautaisine pärryttimineen ja arabialaisine rumpuineen ("derbouka"); ja niin ripeästi, niin huimasti, etteivät kuulat kyenneet osumaan häneen. Mutta talven tultua tuo pikkuinen ruskea afrikkalainen, jonka naaman kartessipanosten tuli oli punannut, ei voinut kestää öitä päävartiossa ja paikallaan-oloa lumessa. Niinpä eräänä tammikuun aamuna hänet tavattiin Marnen rannalta, jalat paleltuneina, koko mies kohmeessa. Hän joutui kauaksi aikaa sotasairaalaan. Sielläpä minä hänet ensi kertaa näinkin. Surullisena ja kärsiväisenä kuin kipeä koira turko katseli ympärinsä suurin lempein silmin. Kun hänelle puheltiin, niin hän hymyili että hampaat paistoivat. Siinäpä olikin kaikki mitä hän voi tehdä, sillä ranskaa hän ei taitanut, ja hädin tuskin hän osasi edes "sabir"-kieltä, tuota algerialaista murretta, joka on sekoitus provensalista, italiasta ja arabiasta sekä muodostettu kaikenkarvaisista sanoista, joita siihen on koottu kuin näkinkenkiä pitkin Välimeren rantaa. Mielen virkistykseksi oli Kadourilla ainoasti "derboukansa" (rumpunsa). Aika ajoin, kun hänen tuli kovin ikävä, tuotiin rumpu hänelle sänkyyn ja sallittiin hänen pärrytellä sitä, tietysti aivan hiljaa, ettei häiritsisi muita sairaita. Silloin hänen synkkä ja surumielinen olemuksensa, jonka oli hervannut Pariisin kellahko talvinen päivä ja kadulta näkyvä alakuloinen maisema, jälleen elostui, vilkastui ja seurasi tarkoin tahdin kulkua. Konsa hän pärrytti rynnäkkömerkin, ja silloin hän nauroi julmasti, niin että valkeat hampaat kiilsivät; konsa taas hänen silmänsä kyyneltyivät jonkun muhamettilaisen aamusoiton sävelmästä, hänen sieramensa laajenivat, ja sairaalan tympeässä ilmassa, lääkepullojen ja kääreitten keskellä, hän näki jälleen Blidah'n oranssimetsiköt ja pienet maurittaret tulemassa kylvystä, valkoharsoissaan ja lemuten rautayrtille. Siten kului kaksi kuukautta. Pariisissa oli tällä aikaa paljon tapahtunut; mutta Kadour ei siitä aavistanut mitään. Hän oli kyllä kuullut, kuinka hänen ikkunainsa alitse kulki väsyneitä ja laahustavia joukkoja, jotka palasivat taistelusta, kuinka sittemmin kanunoita kuljetettiin edestakaisin aamusta iltaan, kuinka hätäkellot soivat ja tykit paukkuivat. Tästä kaikesta hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että sota yhä jatkui ja että hänen oli mentävä taistelemaan, jahka hänen säärensä ehtisivät parata. Ja niinpä hän sitten lähtikin, rumpu selässä, etsimään komppaniataan. Hänen ei tarvinnut hakea sitä kauan. Joukko ohikulkevia kapinaliittolaisia vei hänet mukanaan eräälle pääasemalleen. Pitkän kuulustelun jälkeen, jossa hänestä ei saatu muuta selkoa kuin sanat _bono bezef, macache bono_, päivystävä "kenraali" lopuksi antoi hänelle 10 frangia ja omnibushevosen sekä otti hänet esikuntaansa. Näissä kommunin esikunnissa nähtiin jos jotakin: punaisia laahustakkeja, puolalaisia viittoja, unkarilaisia ihotakkeja, merimiespuseroita, kultakoristeita, samettia, kiiltosolkia ja korunauhoituksia. Turkon siniset, keltaisella kirjaillut liivit, turbani ja "derbouka" täydensivät osaltaan näitä naamiaisia. Perin iloisena siitä että oli joutunut näin pulskaan seuraan ja kevätauringon, tykinjyskeen, katumelun, aseitten ynnä univormujen kirjavuuden huumaamana sekä uskoen vahvasti sodan täten yhä jatkuvan Preussia vastaan, tosin, kumma kyllä, entistä vilkkaammin ja vapaammin, karkurimme tietämättään ja tahtomattaan myllersi mukana tuossa Pariisin suuressa bacchusjuhlassa ja tuli päivän sankariksi. Kaikkialla missä hän näyttäytyi kapinaliittolaiset häntä riemuhuudoin tervehtivät ja juhlivat. Kommuni oli niin ylpeä hänen omistamisestaan, että se näytteli häntä, kuulutti häntä ja kantoi häntä näkyvissä kuin kokardia. Parikymmentä kertaa päivässä hänet lähetettiin kapinallisten pääasemalta toiselle. Olihan näet heitä kylliksi pilkattu siitä että heidän merisotilaansa olivat vääriä merimiehiä, heidän tykkisotilaansa vääriä tykkimiehiä!... Mutta ainakin tämä mies jos kukaan oli todellinen turkosotilas. Ollakseen siitä varma ei tarvinnut muuta kuin katsella hänen nuoren apinan tapaista vikkelyyttään ja tuon pikku ruumiin huimia eleitä ja kummia hyppyjä suuren ratsunsa selässä. Jotakin kuitenkin puuttui Kadourin onnesta. Hän olisi tahtonut tapella, antaa ruudin puhua. Valitettavasti kommunin aikana kävi samoin kuin keisarikunnan aikana: esikunnat perin harvoin menivät tuleen. "Virkatoimien" ja paraatien väliajat turko parkamme vietti Vendome-torilla tai sotaministeriön pihalla keskellä kaikkea sitä sekamelskaa, jonka muodostivat alati vuotavat "elämänvesi"-lekkerit, avatut läskitynnyrit ja koko se määrätön mässäys, jossa vielä selvästi kuvastui piirityksen aikuinen nälänkiihko. Ollen liiaksi hyvä muhamettilainen ottamaan osaa näihin hurjisteluihin Kadour pysyttelihe syrjässä kohtuullisena ja tyynenä, suoritti uskontonsa vaatimat pesemiset jossakin nurkassa ja valmisti pivollisesta vehnäryynejä kusskussinsa. Sitten hän, ensin hiljaisesti rummutettuansa "derboukaansa", kääriytyi vaippaansa ja nukahti jonnekin portaille nuotiotulien lähelle. Eräänä toukokuun aamuna turko heräsi hirveästä kivärien räiskinästä. Ministeriö oli mullin mallin; kaikki juoksivat, kaikki pakenivat. Koneellisesti hän seurasi muiden esimerkkiä, hyppäsi hevosensa selkään ja liittyi esikunnan mukaan. Kaduilla soivat torvet korvia särkevästi, ja pataljoonat olivat yhtenä mylläkkänä. Kivitystä revittiin irti, katusulkuja rakennettiin. Näkyi selvästi että jotakin erinomaista oli tekeillä... Mikäli lähestyttiin rantakatua, sikäli yltyi ammunta ja kasvoi meteli. Concorde-sillalla Kadour joutui erilleen esikunnasta. Hieman kauempana häneltä otettiin hevonen; sen vei joku, jolla oli moninauhainen kapipäähine ja kauhean kiire joutua katsomaan, mitä tapahtui Kaupungintalolla. Raivoisena turko lähti juoksemaan suoraan taisteluun. Juostessaan hän latasi chassepot-kivärinsä ja virkkoi hampaitaan kiristellen: _Macach bono, Brissien_... hän näet luuli että preussilaiset ne tunkeutuivat kaupunkiin. Jo vinkuivat kuulat obeliskin ympärillä ja Tuileriain puistossa. Rivoli-kadun katusulun luona huusivat Flourens'in [Gustave Flourens, professori, sosialisti, oli kommunin pääjohtajia ja kaatui 3 p. huhtik. 1871 eräässä uloshyökkäyksessä] kuoleman kostajat hänelle: "Hoi, turko! turko!..." Heitä oli vain tusinan verta, mutta Kadour yksin oli kokonaisen armeijan veroinen. Seisoen katusulun harjalla rohkeana ja näkyväisenä kuin sotalippu hän taisteli huitoen ja huutaen keskellä kuulasadetta. Kerran sauhupilvi, joka kohosi maasta, hetkiseksi hälveni tykinlaukauksien väliajalla, ja silloin hän voi nähdä punahousuja kokoontuneina Champs-Elysées'ille. Sitten taas kaikki meni sekaisin. Hän luuli pettyneensä ja antoi kivärinsä paukahdella entistä kiivaammin. Äkkiä katusulku vaikeni. Viimeinen tykkimies lähti käpälämäkeen ammuttuaan viimeisen laukauksensa. Mutta turko ei hievahtanut mihinkään. Väjyen, valmiina ponnahtamaan, hän ojensi tanakasti painettinsa ja odotti siten piikkikypärejä... Tuossa saapuikin niitä koko rivi!... Rynnäkköaskelten kumeasta jytinästä kuului upseerien ääni: "Antautukaa!..." Turko tuokioksi ällistyi, mutta kimmahti sitten pystyyn kiväri korkealla: _Bono, bono Francése_!... Hämärästi hän yksinkertaisella ymmärryksellään otaksui, että siinä se nyt oli tuo pelastava armeija, kenraalit Faidherbe tai Chanzy, jota pariisilaiset jo niin kauan olivat odottaneet. Kuinka hänkin nyt oli onnellinen, kuinka hänkin nyt hymyili heille koko kiiltävän hammasrivinsä täydeltä!... Silmänräpäyksessä oli katusulku valloitettu. Hänet ympäröitiin, häntä töykittiin. "Näytäs kivärisi." Hänen kivärinsä oli vielä kuuma. "Näytäs kätesi." Hänen kätensä olivat mustana ruudista. Ja turko levitti ne ylpeästi yhäti vain hyväntahtoisesti hymyillen. Mutta silloin hänet työnnetään seinää vasten ja pau!... Hän kuoli ymmärtämättä tästä mitään. Sunnuntaipiirakat. I. Tuona aamuna, joka sattui olemaan sunnuntai, kutsui Turenne-kadun varrella asuva piirasleipuri Sureau oppipoikansa ja sanoi tälle: "Tässä ovat herra Bonnicarin sunnuntaipiirakat... juoksuta ne hänelle ja palaja vikkelästi... Näyttää siltä kuin hallituksen joukot olisivat jo tunkeutuneet Pariisiin." Tuo pikkupoika, joka ei välittänyt vähääkään politiikasta, latoi piirakat aivan kuumaltaan piiraspannuun, kääri sen huolellisesti valkeaan pyyheliinaan ja nosti koko kantamuksen suoraan lakkilättänänsä päälle sekä lähti juoksujalkaa Saint-Louis'n saarelle, jossa hra Bonnicar asui. Aamupäivä oli ihana, yksi noita toukokuun kirkkaita aurinkoisia päiviä, jolloin kukka- ja hedelmäkaupat täyttyvät sireenien ja kirsikkapuiden kukkakimpuilla. Huolimatta kaukaisesta ampumisesta ja torvien merkkisoitoista katujen kulmissa, säilytti koko tuo vanha Marais'n kortteli rauhallisen ulkonäkönsä. Sunnuntai tuntui itse ilmassa; lapset leikkivät pihain perillä, suuret tytöt heittivät palloa porteilla, ja tuo pieni valkea olento, joka astuskeli aution viertotien keskellä lämpimäin piirakaisten suloisessa lemussa, antoi osaltaan tälle taisteluaamulle jonkinlaisen pyhäpukuisuuden ja luonnollisuuden leiman. Korttelin koko touhina näytti siirtyneen Rivolin kadulle. Siellä raahattiin kanunoita, siellä rakennettiin katusulkuja; joka askeleella kohtasi siellä joukkoja ja toimessa olevia kansalliskaartilaisia. Mutta pikku piirasleipuri ei joutunut ymmälle. Nuo veitikathan ovatkin kuin kotonaan keskellä pahinta tungosta ja katuhälinää! Juuri meluisina juhlapäivinä, jotka tungokseen nähden ovat vuoden pahimpia, ja karnevalisunnuntaisin he saavat enimmin juosta; eivätpä edes vallankumouksetkaan heitä ollenkaan häiritse. Olipa todella hauskaa nähdä, kuinka tuo pieni valkea lakkilättänä puikkelehti kapipäähineitten [kapi on eräänlainen sotilaslakki] ja painettien välitse, karttaen töyttäyksiä, somasti vaapahdellen, milloin nopeasti, milloin taas väkinäisen hitaasti, mistä vielä selvästi tuntui juoksemisen halu. Mitäpä häneen kuului taistelun touhu! Hänelle oli tärkeintä joutua Bonnicarien luo puolisiksi ja siepata sieltä nopeasti pieni juomaraha, joka vartosi häntä eteisen pikkupöydällä. Äkkiä syntyi tungoksessa hirveä puristus, sillä "Tasavallan holhokit" marssivat laulaen ohitse. Ne olivat kahden- tai viidentoista vanhoja katupoikia, chassepot-kivärit olalla, punaiset vyöt vyöllä, suuret saappaat jalassa ja yhtä ylpeitä nyt sotilasmaisuudestaan kuin juostessaan laskiaistiistaina lokaisilla bulevardeilla paperimyssy päässä ja kummallinen ruusunpunainen päivänvarjon retale kädessä. Tällä kertaa pikku leipurillamme oli keskellä töyttimisiä kylliksi työtä säilyttää tasapainoansa. Mutta hänen piiraspannunsa ja hän olivat niin sievästi liukuneet kadulla ja tehneet harakanhyppyjä jalkakäytävällä, että piiraspahaiset olivat suoriutuneet pelkällä pelästyksellä. Onnettomuudeksi tuo huumaava meno, poikien laulu ja punaiset vyöt, yhdessä ihmettelyn ja uteliaisuuden kera, herättivät leipurinoppilaassa halun kulkea perille saakka noin hauskassa seurassa. Ja sivuutettuaan Kaupungintalon ja Saint-Louis-saaren sillat hän hoksasi joutuneensa tämän remuavan kulkueen mukana pölyssä ja pauhinassa en osaa sanoa minne. II. Vähintäin jo viidenkolmatta vuoden aikana oli Bonnicarin perhe pitänyt tapanaan syödä piirakaisia sunnuntaisin. Täsmälleen puolipäivän hetkellä, kun koko perhe, sekä pienet että suuret, olivat koolla salissa, oli soittokellon iloinen ja hilpeä helinä ilmoittanut kaikille: "Ahaa!... siellä on piirasleipurimme." Silloin kolisivat tuolit, kahisivat pyhävaatteet, ja riemusta remahteli lasten nauru katetun pöydän ääressä, johon koko perhe onnellisena asettui piirakkain ympärille, jotka olivat kauniisti ladotut hopeaiselle lämmittimelle. Tänä päivänä soittokello pysyikin ääneti. Harmistuneena hra Bonnicar katsoi kaappikelloonsa, jonka päällä istui täytetty haikara ja joka ei vielä milloinkaan ollut eistänyt eikä jättänyt. Lapset pälyivät ikkunasta tähystäen kadunkulmaa, josta leipurinoppilas tavallisesti kääntyi heille. Keskustelu laimeni; ja nälkä, jota puolipäivän kaksitoista peräkkäistä lyöntiä yhä lisäsi, saattoi ruokasalin näyttämään niin kovin suurelta ja surulliselta, huolimatta kuviokudokkaalla pöytäliinalla hohtavasta vanhasta hopeakalustosta ja kankean valkeista, torvelle sievästi käärityistä ruokaliinoista. Monasti oli jo vanha rouva käynyt supattamassa miehensä korvaan, että paisti oli palanut, herneet liiaksi kiehuneet. Mutta hra Bonnicar oli saanut päähänsä, ettei hän istuisi pöytään ilman piirakoita, ja vimmoissaan Sureaulle hän päätti lähteä itse katsomaan, mitä tällainen ennen kuulumaton viivytys merkitsi. Kun hän oli jo menossa heilutellen keppiään, koettivat naapurit varoittaa häntä: "Olkaa varoillanne, hra Bonnicar; sanotaan että hallituksen joukot ovat jo tunkeuneet Pariisiin." Hän ei tahtonut kuulla mitään, eipä edes Neuillystä pitkin vedenpintaa räiskivää kiväritulta tai Kaupungintalolla ammuttuja tykkien hälytyslaukauksia, jotka panivat koko korttelin ikkunat tärisemään. "Haa, tuo kirottu Sureau!..." Ja matkansa kiihdyttämänä hän puheli itsekseen, nähden hengessä itsensä jo tuolla alhaalla myymälässä kolkuttamassa kepillään permantoon, niin että näytelaatikon lasit tärisevät ja leivoslautaset hypähtelevät. Louis-Philippen sillan katusulku katkaisi hänen kiukkunsa. Siinä lojui muutamia julmannäköisiä kapinoitsijoita paistattamassa päivää irtikiskotulla kivityksellä. "Minne matka, kansalainen?" Kansalainen kyllä sen selitti, mutta juttu piirakaisista tuntui kovin epäilyttävältä, varsinkin kun hra Bonnicarilla oli yllä kaunis pyhätakkinsa ja nenällä kultasankaiset silmälasit -- siis esiintyi koko vanhan taantumusmiehen komeudella. "Se on joku urkkija, sanoivat kapinoitsijat, hänet täytyy lähettää Rigault'n luo." Jonka jälkeen neljä hyväntahtoista miestä, joita ei vähääkään huolettanut katusulun jättäminen, tyrkkivät pyssynperillä edellään kiukkuista Bonnicar parkaa. En tiedä miten he menettelivät, mutta jo puolta tuntia myöhemmin he olivat kaikki siepatut kiinni ja yhtymässä pitkään jonoon vankeja, joka oli valmiina marssimaan Versailles'ia kohti. Herra Bonnicar väitti vastaan minkä ehti, heristeli keppiänsä ja jutteli tarinaansa satakin kertaa. Valitettavasti tuo hänen juttunsa pienistä piirakoista tuntui niin mahdottomalta, niin uskomattomalta kaiken tämän suuren myllerryksen keskellä, jotta upseerit vain nauroivat sille. "Hyvä on, hyvä on, kelpo ukkoseni... Saatte selvittää asianne Versailles'issa." Ja Champs-Elysées-puiston halki, joka vielä oli aivan valkoisenaan ruudinsauhua, vankijono laahusti eteenpäin kahden jääkäririvin välissä. III. Vangit marssivat viiden miehen muodostamissa tiukasti yhteensullotuissa riveissä. Estääkseen kulkuetta hajaantumasta täytyi heidän käydä toistensa käsikynkässä; ja tuo pitkä ihmisjono synnytti pölyistä tietä polkiessaan ankaraa rankkasadetta muistuttavan huminan. Bonnicar raukka luuli näkevänsä unta. Hikoillen, puuskuttaen, pelon ja väsymyksen näännyttämänä hän laahusti eteenpäin jonon jälkipäässä kahden vanhan noita-akan välissä, jotka löyhkivät petrolilta ja paloviinalta; ja kuullessaan sanat "leipuri, pikku piirakat", jotka alati toistuivat hänen sadattelujensa ohella, ympärillä kulkijat luulivat hänen tulleen hulluksi. Totta onkin että tuo miesparka oli kokonaan joutunut suunniltaan. Kun kulkueen rivit ylä- ja alamäissä hiukan hajaantuivat, niin hän todellakin kuvitteli näkevänsä tuolla kauempana pölyn seassa, joka kaikkialta ympäröi heitä, Sureaun pienen oppipojan valkean mekon ja leipurilakin. Ja ainakin kymmenesti tällä matkalla luuli hän niin! Tuo pieni valkea pilkku vilahti hänen silmiensä editse juurikuin ilkkuakseen hänelle ja katosi jälleen univormujen, puseroin ja puvunriekaleitten sekamelskaan. Vihdoin, päivän laskiessa, saavuttiin Versailles'iin. Ja kun täällä nähtiin tuo vanha, silmälasiniekka porvari, puku aukinaisena, koko mies pölyisenä ja yrmeänä, niin kaikki tietysti olivat heti yksimieliset siitä, että hän oli oikein joku pääheittiö. Sanottiin: "Hän on Félix Pyat... Ei! hän on Delescluze." [Pyat ja Delescluze olivat "kommunin" johtomiehiä, jälkimäinen kaatui katusulkutaistelussa.] Vartiojoukon jääkäreillä oli aika puuha saattaa hänet eheänä ja terveenä Orangerien pihaan asti. Vasta täällä tuo nääntynyt joukko sai hajaantua, heittäytyä pitkälleen maahan ja hengähtää. Muutamat siinä nukkuivat, toiset kiroilivat, muutamat rykivät, toiset itkivät; Bonnicarpa ei nukkunut eikä itkenyt. Istuen portaitten laidalla, pää käsien välissä, enemmän kuin puolikuolleena nälästä, häpeästä ja väsymyksestä, hän hengessään palautti näkyviinsä tämän onnettoman päivän, lähtönsä kotoa, levottomat pöytätoverinsa, iltaan saakka lykkäytyneen ateriansa, joka vieläkin häntä odotti, vieläpä kaikki nuo nöyrytykset, sadatukset ja pyssyn perällä kolhimiset -- ja kaikki tämä oli tapahtunut vain leväperäisen piirasleipurin vuoksi. "Herra Bonnicar, kas tässä teidän pikku piirakaisenne!..." virkahti äkkiä joku ääni hänen vieressänsä; ja kelpo ukkosemme hämmästyi suuresti, kun päätään kohottaen äkkäsi mestari Sureaun pienen oppipojan, joka oli joutunut kiikkiin yhdessä "tasavallan holhokkien" kera, paljastavan ja tarjoavan hänelle valkean esiliinansa alta ottamaansa piiraspannua. -- Niinpä siis kapinasta ja vangitsemisesta huolimatta hra Bonnicar tänä sunnuntaina kuten muinakin sai syödä piirakaisia. Taistelu Père-Lachaisella. [Père-Lachaise on tunnettu hautausmaa Pariisissa, monen kuuluisan miehen viimeinen leposija.] Vartija hymähti: "Täälläkö taistelu?... eihän täällä ole koskaan ollut taistelua. Se on niitä sanomalehtien juttuja... Voinhan toki koristelematta kertoa, kuinka asian laita oikeastaan on. Toukokuun 22 päivän illalla, joka sattui sunnuntaiksi, näimme saapuvan tänne kolmisenkymmentä kapinallista tykkimiestä seitsentykkisen patterin ja uusimallisen kuularuiskun kera. He valitsivat asemansa tuonne hautausmaan ylängölle; ja koska juuri minulla on se osa vartioitavanani, niin minäpä sainkin antaa heille tilaa. Heidän kuularuiskunsa sijaitsi tuossa puistokäytävän nurkkauksessa, lähellä minun vahtikoppiani; heidän kanunansa hiukan alempana tuolla tasanteella. Saapuessaan he pakoittivat minut avaamaan heille useita hautakappeleja. Luulin aluksi heidän aikovan särkeä ja raastaa tyyten niiden sisällyksen; mutta heidän päällikkönsä pani joukkonsa järjestykseen ja piti heille, asettuen heidän keskelleen, tällaisen pienen puheen: 'Ensimäiseltä lurjukselta, joka vain koskettaa johonkin, minä kärvennän kurkun... Rivit hajalleen!...' Hän oli aivan valkohaiveninen, Krimin ja Italian sodista kunniamerkkejä kantava vanhus, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Hänen miehensä tottelivat häntä, ja minun on mainittava heidän kunniakseen, ett'eivät he riistäneet haudoista mitään, eipä edes Mornyn herttuan haudalta ristiinnaulitunkuvaa, joka yksinään on parin tuhannen frangin arvoinen. "Kuitenkin kaikitenkin nuo Kommunin tykkimiehet olivat laatuansa perin alhaista väkeä, tilapäisiä tykistösotilaita, jotka eivät ajatelleet muuta kuin helposti ansaita kolmen ja puolen frangin suuruisen päiväpalkkansa... Sietipä nähdä sitä elämää, jota he hautausmaalla pitivät. He makasivat yhteensullottuina hautaholveissa, Mornyn ja Favronnen vieraina, Favronnen, jonka kauniissa haudassa keisarin imettäjä lepää. He säilyttivät viiniään kylmänä Champeaux'n haudassa, jossa on suihkulähde; myös naisia he hankkivat seurakseen. Ja yöt läpeensä siellä juotiin ja mässättiin. Niin, voinpa vakuuttaa teille, että vainajamme saivat kyllikseen kuulla hulluttelua. "Kuitenkin nuo heittiöt, taitamattomuudestaan huolimatta, tekivät Pariisille suurta vahinkoa. Heidän asemansa oli näet oivallinen. Aika ajoin heille saapui määräys: "'Tähdätkää Louvrea... tähdätkää Palais-Royal'ia!' "Silloinpa vanhus suuntasi kanunansa, ja petroligranatit lensivät suoraan kaupunkia kohti. Mitä siellä tapahtui, siitä ei meillä kenelläkään ollut varmaa selkoa. Kuultiin tosin ampumisen lähenevän vähän kerrassaan; mutta se ei rahtuakaan huolettanut kapinallisia. Chaumontin, Montmartren ja Père-Lachaisen tahoilta ammutussa ristitulessa he katsoivat hallituksen joukkojen etenemisen mahdottomaksi. Asianlaidan selvitti heille vasta ensimäinen granatti, jonka meriväki ampui tänne, saapuessaan Montmartren kukkulalle. "Sellaista oli kaikkein vähimmin odotettu! "Minä itse olin heidän parissaan, nojaten Mornyn hautapatsaasen, ja polttelin piippuani. Kuullessani pommien tulevan minä töin tuskin ennätin heittäytyä maahan. Aluksi tykkimiehemme luulivat niitä harhalaukauksiksi, jotka joku pöhnäinen virkaveli oli tähdännyt... Mutta kaikkea muuta! Viiden minutin päästä välähtää jälleen Montmartrelta, ja toinen ilkeä veskuna osuu meihin yhtä suoraan kuin ensimäinenkin. Tällä kertaa nuo veitikat jättivät siihen sekä kanunansa että kuularuiskunsa ja painaltivat kiireimmittäin käpälämäkeen. Eipä hautausmaa silloin ollut heille kyllin avara! He kirkuivat mennessään: 'Olemme petetyt... Olemme petetyt.' "Vanhus se jäi yksin granattisateesen ja riehui kuin itse paholainen patterinsa keskellä, itkien raivosta nähdessään tykkimiehensä jättäneen hänet. "Kuitenkin illan suussa niitä palasi muutamia takaisin palkanmaksun ajaksi. Malttakaahan, hyvä herra, ja katsokaa minun vahtikoppiani. Sen seinässä on vielä niiden nimet, jotka palasivat nostamaan palkkaansa. Vanhus kutsui heitä nimeltä ja merkitsi sitä mukaa muistiin: 'Sidaine, läsnä; Choudeyras, läsnä; Billot, Vollon...' "Kuten huomaatte oli heitä vain neljä tai viisi; mutta heillä oli naisia mukanaan... Ah, en koskaan unhota tuota palkanmaksuiltaa! Alhaalla tuolla loimusi Pariisi, paloi Kaupungintalo, Asehuone, täyteläiset viljamakasiinit. Père-Lachaisella oli valoisaa kuin keskellä päivää. Kapinoitsijat yrittivät vielä ryhtyä ampumaan tykeillään; mutta heitä ei ollut tarpeeksi paljon, ja sitäpaitsi Montmartre pelotti heitä. Niinpä he työntyivätkin erääsen hautakammioon ja rupesivat siellä naikkostensa kera juomaan ja lauleskelemaan. Vanhus oli istuutunut noiden kahden kivikuvan väliin, jotka ovat Favronnen haudan ovella, ja hirvittävän näköisenä hän katseli Pariisin paloa. Nähtävästi hän aavisti viimeisen yönsä olevan käsissä. "Tästä hetkestä alkaen en oikein varmasti tiedä, mitä tapahtui. Menin näet asuntooni, tuohon pieneen majaan, jonka näette tuolla alempana oksien peitossa. Olin ylen väsynyt. Heittäysin vuoteelleni täysin taminein ja jätin lampun palamaan kuten myrskyöinä on tapani... Äkkiä kolkutetaan kiivaasti ovelle. Vaimoni menee avaamaan kovasti peloissaan. Luulimme vieläkin näkevämme kapinallisia... Ne olivatkin meriväkeä. Päällikkö, muutamia vänrikkejä ja lääkäri. He sanoivat minulle: 'Nouskaa keittämään meille kahvia!' Minä nousin ja laitoin heille kahvia. Hautausmaalta kuului muminaa ja sekavaa liikettä juurikuin kaikki vainajat siellä heräisivät viimeiselle tuomiolle. Upseerit joivat kahvinsa nopeasti seisaaltaan ja veivät sitten minut mukanaan ulos. "Hautausmaa oli täynnä sotilaita ja meriväkeä. Minut pantiin erään komennuskunnan etunenään, ja me ryhdyimme tarkastamaan paikkaa hauta haudalta. Aika ajoin sotamiehet, nähdessään lehvien liikahtelevan, ampuivat laukauksen jonkun puistokäytävän perälle, kuvapatsaasen tai hautaristikkoon. Siellä täällä keksittiin joku onneton lymynneenä johonkin kappelin nurkkaan. Hänen kanssaan ei pitkälti vitkasteltu... Niin kävi tutuille tykkimiehillenikin. Tapasin heidät kaikki, miehet ja naiset, sulloksissa vartiokoppini edessä; myös mitalirinta vanhus oli mukana. Eipä ollut se hauska näky aamun kylmässä hämyssä... Brrr... Mutta enimmin minua hämmästytti pitkä jono kansalliskaartilaisia, joita tuotiin samalla hetkellä Roquetten vankilasta, jossa he olivat viettäneet yönsä. He nousivat pitkin suurta puistokäytävää hitaasti kuin saattokulkue. Ei kuulunut sanaakaan, ei itkua erottanut. Nuo onnettomat olivat niin lamassa, niin masennuksissa! Olipa sellaisiakin, jotka nukkuivat kulkiessaan, eikä tieto siitä että menivät kuolemaan heitä herättänyt valveille. Heidän annettiin astua hautausmaan perälle, ja ampuminen alkoi. Heitä oli sata neljäkymmentä seitsemän. Voitte arvata, kauanko tuollainen toimitus kesti... Sellainen se oli Père-Lachaisen taistelu..." Tässä tuo kelpo vartija, huomattuaan päällysmiehensä, jätti minut äkkiä, ja niin jäin yksin katselemaan hänen vahtikoppinsa seinältä noita viimeisen palkanmaksun nimiä, Pariisin tulipalon kajastuksessa siihen kirjoitettuja. Siinä loihdin mielessäni esille tuon toukokuun yön, granattien halkomana, veren ja liekkien punaamana, tuon suuren aution hautausmaan, joka oli valaistu kuin kaupunki juhlaa varten, keskelle tienristeystä jätetyt kanunat, ympärillä olevat avatut hautaholvit, mässäykset haudoissa, ja tuolla lähellä, keskellä tätä hautakumpujen, patsaiden ja kivikuvien paljoutta, joita liekkien loimahtelut panivat elämään, Balzac'in laajaotsaisen, suurisilmäisen rintakuvan, joka katseli, kaikkea tätä. [Honoré de Balzac (1799-1850), mainio ranskal. romanikirjailija; pääteos romanisarja _La Comédie humaine_ (Inhimillinen huvinäytelmä), mahtava kokoelma tosielämän kuvauksia väkevine valoineen ja varjoineen.] Tarasconin puolustus. Jumalan kiitos! Vihdoinkin on minulla uutisia Tarasconista! Sitten viiden sotakuukauden olen tuskin ollut hengissä -- niin suuri oli levottomuuteni!... Tuntiessani tämän kelpo kaupungin kiihkeän innostuksen ja sen asukasten sotaisan mielenlaadun, ajattelin itsekseni: Kukapa tietää, mitä Tarascon on tehnyt? Kenties se on miehissä syöksynyt raakalaisten kimppuun? Kenties se on pommituttanut itseänsä kuten Strassburg tai nääntynyt nälkään kuten Pariisi tai palanut elävältä kuten Châteaudun? Tai ehkäpä se hurjan isänmaallisuuden huumauksessa on lennättänyt itsensä ilmaan kuten Laon ja sen peloton linnoitus?... [Laonin kaupungin linnoituksen räjähyttivät ranskalaiset itse ilmaan preussilaisten valloituksen jälkeen 9 p. syysk. 1870.] Ei mitään sellaista ole tapahtunut, ystäväiseni, Tarasconissa. Tarascon ei ole palanut poroksi, Tarascon ei ole ilmaan räjähtänyt. Tarascon on edelleen samalla paikalla, rauhallisena viinitarhainsa keskellä, kadut tulvillaan auringon armasta paistetta, kellarit täynnä oivallista muskattiviiniä; ja Rhone, joka huuhtelee tätä rakastettavaa paikkakuntaa, vie kuten ennenkin mukanaan mereen kuvan onnellisesta kaupungista ja kantaa kalvossaan heijastuksen sen vihreistä säleakuttimista, hyvin haravoiduista puutarhoista ja uusiin mekkoihin puetuista reservimiehistä, jotka harjoittelevat joen rannalla. Älkää toki sentään luulko, ettei Tarascon ole tehnyt mitään sodan aikana. Päinvastoin se on erinomaisesti kunnostautunut; ja sen sankarillinen vastarinta, josta tahdon koettaa teille kertoa, on saava ansaitun sijansa historiassa paikallispuolustuksen perikuvana, elävänä tunnusmerkkinä etelän puolustamistavoista. _Lauluseurat_. Kerronpa siis teille, että Sedanin onnettomuuteen saakka kelpo tarasconilaisemme olivat pysyneet kotonaan aivan rauhallisina. Näiden ylvästen Pikku-Alppien poikien mielestä se ei suinkaan ollut isänmaa, joka sortui tuolla pohjoisessa; sehän oli vain keisarin sotamiesten ja keisarikunnan häviö. Mutta syyskuun neljäs päivä, tasavalta, Attila leirissä Pariisin edustalla -- nepä äkkiä muuttivat aseman. Ja silloin, niin silloin Tarasconkin heräsi, ja saatiinpa nähdä, mitä on oikea kansallissota... Sen alotti tietysti laulukuntalaisten julistus. Tiedätte kyllä, miten kiihkeästi nuo etelän asukkaat harrastavat musiikkia. Varsinkin tarasconilaiset aivan raivoisasti. Kävellessänne kaduilla kaikki ikkunat teille laulavat, kaikki parvekkeet ravistelevat romansseja niskaanne. Menitpä mihin myymälään tahansa, aina siellä on myymäpöydällä huokaileva kitara; jopa apteekkioppilaatkin yleisöä palvellessaan hyräilevät: "Oi satakieleni -- sa Spanjan luuttuni -- tralala -- lalalala." Paitsi näitä yksityiskonsertteja on Tarasconissa kaupungin torvisoittokunta, lukion torvisoittokunta ja ties miten monta lauluseuraa. Pyhän Kristofferin lauluseura ja sen oivallinen kolmiääninen köörilaulu: "Pelastakaamme Ranska!" ne saivat vireille kansallisen liikkeen. "Todella, pelastakaamme Ranska!" huudettiin kelpo Tarasconissa ja huiskutettiin ikkunoista nenäliinoja, miesten paukuttaessa käsiään ja naisten heitellessä lentomuiskuja suorasuhtaiselle falangille, joka neljän miehen riveissä, sotalippu etunenässä, marssi pitkin katuja ja ylpeästi tömisti askeleitaan. Vauhtiin oli siten päästy. Tästä päivästä alkaen kaupunki muutti muotoansa: ei enää kitaroita eikä venelauluja. Kaikkialla espanjalainen luuttu sai siirtyä Marseljeesin tieltä, ja kahdesti viikossa aivan tapeltiin esplanadilla, kun tahdottiin kuulla lukion torvisoittokunnan soittavan "Lähtömarssia". Paikoista maksettiin huimaavia hintoja!... Mutta tarasconilaiset eivät siitä välittäneet. _Juhlakulkueet_. Lauluseurojen esiintymisen jälkeen tulivat ratsastavat historialliset juhlakulkueet haavoitettujen hyväksi. Mikäpä olisikaan viehättävämpää kuin nähdä jonakin kauniina aurinkoisena sunnuntaina koko tuo voimakas Tarasconin nuoriso, jalassa pehmeät, jalanmukaiset, vaaleat saappaat, almuja anomassa, ovelta ovelle kulkien, ja hypittämässä hevosiaan parvekkeiden alla, kädessä mahtavat tapparakeihäät ja perhoshaavit; mutta kauneinta kaikista olivat isänmaalliset turnajaiset -- Frans I Pavian taistelussa -- joita seuraklubin herrat pitivät esplanadilla kolmena päivänä perätysten. Ken niitä ei ole nähnyt, hän ei ole koskaan mitään nähnyt. Marseillen teatteri oli lainannut puvut: kulta, silkki, sametti, korukirjaillut liput, vaakunakilvet, kypärikoristeet, hevosloimet, silkkinauhat, ruusukkeet, tupsukkeet, keihäänkärjet, rintahaarniskat panivat koko esplanadin kiurupeilin lailla leiskahtelemaan ja värisemään. Kaiken lisäksi navakka mistraltuuli huojutteli koko tätä valonvälkettä. Se oli kerrassaan suuremmoista. Valitettavasti kävi niin, että kun Frans I - hra Bompard, seuraklubin esimies -- vimmaisen taistelun jälkeen huomasi olevansa saksalaisratsurien saartamana, onneton Bompardimme antaessaan miekkansa viholliselle, teki niin arvoituksellisen liikkeen olkapäillään, että pikemmin näytti siltä kuin "kaikki on menetetty paitsi kunnia" [Frans I:n kuuluisa ilmoitus äidilleen Pavian tappion ja vangiksi joutumisensa johdosta (1525)] lauseen sijasta hän olisi mielinyt sanoa: _Digo-li que vengue, moun bon!_ [Eteläranskalainen, merkitykseltään vaihteleva puheenparsi, suomeksi sananmukaisesti: "pyydä häntä tulemaan, ystäväiseni."], mutta tarasconilaiset eivät olleet niin turhantarkkoja, ja isänmaallisen innostuksen kyyneliä kimalteli kaikkien silmissä. _Läpimurtautuminen_. Nämä näytelmät, nämä laulut, aurinko, Rhonen raikas ilma -- muutapa ei tarvittukaan panemaan päät pyörälle. Hallituksen viralliset julistukset saattoivat innostuksen kukkuroilleen. Esplanadilla ihmiset puhuttelivat toisiaan uhkaavin katsein, hampaitaan kiristellen, syytäen sanoja kuin kuulia. Keskustelut haiskahtivat vahvasti ruudille. Ilmassa oli salpietaria. Varsinkin olisi pitänyt kuulla näitä kiehuvia tarasconilaisiamme aamiaisella teatterikahvilassa: "Hävytöntä! Mitä ne pariisilaiset sitten oikeastaan tekevät tuolla kirotulla kenraali Trochulla? Eiväthän he sittenkään murtaudu saarroksen läpi... Vaikka sillä kehnolla olisi kyllä ollut hyvä tilaisuus! Tapahtuisipa sellaista Tarasconissa!..." Prrr!... Jo aikoja sitten olisi hyökkäys tehty!' Ja sill'aikaa kuin Pariisi oli tukehtumassa kauraleipäänsä, nieleksivät nämä herrasmiehet mehukkaita, oivallisella paavinviinillä höystettyjä peltokanoja, ja hyvin ravittuina, korvia myöten kastikkeesta kiiltävinä he kirkuivat kuin kuurot pöytää rusikoiden: "Hyvänen aika, tehkäähän toki uloshyökkäyksenne..." ja, kautta kunniani, heillä oli siihen hyvät syynsä! _Seuraklubin puolustus_. Kaikesta huolimatta raakalaiset lähenivät etelää päivä päivältä. Dijon antautui; Lyonia uhattiin, ja jo hirnahtelivat ulanien ratsut halusta haukata Rhone-laakson tuoksuavaa nurmea. "Järjestäkäämme puolustus!" sanoivat tarasconilaiset toisilleen, ja kaikki kävivätkin työn touhuun. Käden käänteessä kaupunki oli pantsaroitu, vallitettu, ammuksilta suojattu. Joka talosta tuli linnoitus. Aseseppä Costecalden luona oli makasiinin edessä vähintäin kahden metrin levyinen, nostosillalla varustettu juoksuhauta, perin soma laitos. Seuraklubilla puolustustyöt olivat niin mainittavat, että niitä sulasta uteliaisuudesta mentiin katselemaan. Hra esimies Bompard seisoi ylhäällä tikapuilla, chassepot-kiväri kädessä, ja selitteli asioita naisille: "Jos he tulevat täältäpäin, niin pau, pau... Jos he taas nousevat tuoltapäin, niin pau, pau!" Vieläpä joka kadunkulmassa kulkijat pysäyttivät toisensa virkkaen salaperäisinä: "Teatterikahvila on valloittamaton", tai vielä paremmin: "Esplanadi on varustettu torpedoilla!..." Siinäpä olisi raakalaisille hiukan ajattelemisen aihetta. _Tarkk'ampujat_. Samaan aikaan syntyi tarkk'ampujayhdistyksiä kuin sieniä sateella. Kuoleman veljekset, Narbonnais'n shakalit, Rhonen muskettimiehet -- niitä oli kaikennimisiä, kaikenvärisiä kuin satakaunokkeja kaurapellossa. Entäs kypärintöyhtöjä, kukonsulkia, jättiläishattuja ja julman leveitä vöitä!... Tullakseen pelottavamman näköiseksi jokainen tarkk'ampuja antoi partansa ja viiksiensä kasvaa niin pörheiksi, ett'eivät enää tunteneet toisiaan kävelimöillä. Kaukaa näette käyvän teitä kohti Abruzzien vuorelaisrosvon, viikset koukussa, säkenöivin silmin, kalistellen sapelejaan, revolverejaan ja väkipuukkojaan; ja kun sitten lähestytte häntä, onkin se veronkantaja Pégolaude. Toisella kertaa kohtaatte portaissa itsensä Robinson Crusoen, suuri suippohattu päässä, kädessä sapeli kuin sahanterä, pyssy kummallakin olkapäällä; loppujen lopuksi se olikin aseseppä Costecalde, joka palasi päivällistä syömästä kaupungilta. Hulluinta asiassa oli se, että tarasconilaiset, täten koettaessaan tulla julmannäköisiksi, lopulta pelottivat toisensakin niin pahasti, ettei kohta kukaan uskaltanut lähteä ulos. _Tarhakaniinit ja kaalikaniinit_. Kun hallitus käski järjestää kaikkialla kansalliskaarteja, loppui toki tämä sietämätön tila. Triumviirien [väliaikaisen hallituksen johtomiehet Gambetta, Favre ja Thiers] mahtavasta puhalluksesta lensivät kukonsulat äkkiä päästä, ja kaikki Tarasconin tarkk'ampujat -- shakalit, muskettimiehet ja muut -- liittyivät yhdeksi pataljoonaksi kelpo sotilaita kunnon kenraali Bravidan, entisen varusmestarin, johdolla. Seurauksena oli uusia selkkauksia. Hallituksen käsky jakoi, kuten tiedetään, kansalliskaartit kahteen ryhmään: liikkuvat kansalliskaartit ja paikalliset kansalliskaartit; "tarhakaniinit ja kaalikaniinit", sanoi heistä kylläkin sattuvasti veronkantaja Pégolaude. Kaartien muodostuessa oli luonnollisesti tarhakansalliskaartilla paras osa. Joka aamu kelpo kenraali Bravida johti heidät esplanadille ampumis- ja sotilasharjoituksiin. "Pitkällenne! Pystyyn!" ja niin edespäin. Nämä leikkisodat houkuttelivat aina paljon katsojia paikalle. Tarasconin naisista ei ollut poissa yksikään, vieläpä Beaucairenkin naisväki joskus kulki sillan yli sotaisia kaniinejamme ihailemaan. Samalla aikaa kaalikansalliskaarti parka vaatimattomasti palveli kaupunkia ja piti vahtia museon edustalla, missä tosin ei ollut muuta vartioitavaa kuin sammalilla täytetty paksu liskoeläin ja kaksi falkonettikanunaa hyvän kuningas Renén ajoilta. [René I Hyvä, Provencen kreivi, vv. 1435-1442 Neappelin kuningas, runouden harrastaja; kuoli 1480.] Huomatkaa ett'eivät Beaucairen naiset aivan turhan tähden sillan yli lähteneet... Ja kuitenkin, kun kolme kuukautta kestäneitten ampumaharjoitusten jälkeen nähtiin, ett'eivät tarhakansalliskaartilaiset koskaan hievahtaneetkaan esplanadilta, innostus alkoi vähitellen kylmetä. Kunnon kenraali Bravida sai kyllin huutaa kaniineilleen: "Pitkällenne! Pystyyn!" -- kukaan ei enää katsellut heitä. Kohtapa nämä leikkisodat joutuivat pilapuheeksi kaupungissa. Jumala sen kuitenkin tietää, ettei suinkaan ollut näitten kaniiniraukkain syy, ett'eivät päässeet lähtemään. He siitä olivatkin vallan raivoissaan. Jopa he eräänä päivänä kieltäytyivät harjoituksistakin. "Ei mitään paraateja!" he huusivat isänmaallisen innostuksensa vallassa; "mehän olemme liikkuvaa kaartia; antakaa meidän lähteä liikkeelle!" "Te pääsette liikkeelle, nimeni panen siitä pantiksi," sanoi heille urhea kenraali Bravida; ja harmista halkeamaisillaan hän lähti raatihuoneelle vaatimaan selvityksiä. Raatihuoneella sanottiin ettei heillä ollut ohjeita ja että se kuului prefektin toimivaltaan. "Olkoonpa niinkin!" arveli Bravida ja lähti heti pikajunassa Marseilleen etsimään prefektiä, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä, syystä että Marseillessa oli alati viisi tai kuusi vakituista prefektiä, eikä siellä kukaan voinut sanoa ken heistä oli oikea. Erityisen onnenpotkauksen avulla Bravida löysi heti paikalla oikean, ja keskellä juhlallista prefektineuvostoa tuo kelpo kenraali ryhtyi puhumaan miestensä nimessä kaikella entisen varusmestarin arvokkaisuudella. Heti ensi sanoihin prefekti keskeytti hänet: "Anteeksi, kenraali... Mistä johtuu että sotilaanne teiltä vaativat liikkeellelähtöä ja minulta pyytävät saada pysyä paikoillaan?... Kas tässä, lukekaahan!" Ja hymyhuulin hän ojensi kenraalille liikuttavan pyyntökirjeen, jonka kaksi tarhakaniinia, -- kaksi hurjimmin lähtöä huutanutta -- oli jättänyt prefektin virastoon, varustettuaan sen lääkärin, kirkkoherran ja notarion todistuksilla, ja jossa he kivulloisuuden vuoksi anoivat päästä kaalikaniineiksi. "Minulla on yli kolmesataa tuollaista", lisäsi prefekti yhäti hymyillen. "Käsitätte kai nyt, hra kenraali, miksi emme ole kiirehtineet käskemään miehiänne liikkeelle. Valitettavasti on jo lähetetty liikkeelle liiaksi sellaisia, jotka tahtoivat jäädä. Niin ei saa enää käydä... Ja nyt, Jumala pelastakoon tasavallan, ja kosolti terveisiä kaniineillenne!" _Jäähyväiskemut_. Tarpeetonta mainita, että kenraali oli nolo Tarasconiin palatessaan. Mutta tässäpä onkin uusi juttu. Olipa näet hänen matkalla ollessaan pälkähtänyt tarasconilaisten päähän panna toimeen listakeräyksellä jäähyväiskemut sotaan lähtevien kaniinien kunniaksi! Kelpo kenraali Bravida sai heille turhaan vakuuttaa, ettei sellainen maksanut vaivaa, koska ei kukaan lähtisi; juomat oli jo kerätty ja tilattu, siis ei muuta kuin juoda ne suihinsa, ja niinpä tapahtuikin... Eräänä sunnuntai-iltana siis nuo liikuttavat jäähyväiskemut pidettiin raatihuoneen saleissa, ja aamuhämärään saakka maljat, eläköönhuudot, puheet ja isänmaalliset laulut panivat neuvostotalon ikkunat tärisemään. Jokainen tosin tiesi, mitä oli ajateltava koko juhlasta; kaalikansalliskaartilaiset, jotka sen maksoivat, olivat aivan varmoja siitä, ett'eivät heidän toverinsa lähtisikään, ja tarhakansalliskaartilaiset, jotka sen joivat, olivat siitä yhtä tietoisia; ja arvoisa varapormestari, joka liikutetuin äänin oli juuri vannonut kaikille näille sankareille olevansa valmis lähtemään heidän päällikökseen, tiesi paremmin kuin kukaan, ettei ollenkaan lähdettäisi liikkeelle. Mutta mitäpä siitä! Nämä etelän ihmiset ovat niin eriskummaisia, että jäähyväiskemujen lopuksi kaikki itkivät, kaikki halailivat toisiaan, ja, mikä oli asiassa ihmeellisintä, kaikki olivat siinä täysin vilpittömiä, yksinpä itse kenraalikin!... Tarasconissa, kuten koko Ranskan eteläosassa, olen usein huomannut tämäntapaisen kangastusilmiön. Äidit. Piiritysmuistelma. Eräänä aamuna menin Valérien-vuorelle tervehtimään ystäväämme maalaaja B:tä, joka palveli luutnanttina Seinen nostoväessä. Tuo kelpo poika sattui juuri olemaan vahdissa, eikä siis voinut liikkua mihinkään. Täytyi vain kävellä edestakaisin laivavahdin lailla linnoituksen holviportin edessä ja puhella siinä Pariisista, sodasta ja rakkaista poissaolevista ystävistämme... Äkkiä luutnanttini, joka mobilivaipassaankin oli yhä edelleen pysynyt kiihkeänä värintöhrijänä, keskeytti, pysähtyi ja kuiskasi minulle tarttuen samalla käsivarteeni: "Oh, näetkös, millainen Daumier!" [Henri Daumier oli tunnettu ranskalainen pilakuvien piirtäjä (1810-79).] Ja samalla kuin hänen pienet harmaat silmänsä äkkiä välähtivät kuin metsästyskoiran silmät, hän osotti minulle kahta arvoisaa olentoa, jotka juuri kohosivat näkyviin Valérien-vuoren rinteellä. Todellakin oiva Daumier-pilakuva! Miehellä pitkä kastanjanvärinen takki, kaulus vihervää samettia, joka näytti metsän vanhasta sammalesta valmistetulta; muuten mies laiha, pieni, punakka, otsa matala, silmät ymmyrkäiset, nokka kuin pöllöllä. Kurttuinen linnunpää, tyhmänjuhlallinen ilme. Lopuksi kukikas kaislakori, josta pisti esiin pullon pitkä kaula, ja toisessa kädessä säilykerasia, tuollainen iänikuinen läkkipeltirasia, jollaista pariisilaiset eivät enää voi nähdä ajattelematta viisikuukautista saarrostaan... Vaimosta ei aluksi näkynyt muuta kuin jättiläismäinen röyhyhattu ja vanha shaali, joka kietoi häntä tiukasti päästä jalkoihin ikäänkuin selvästi tuodakseen ilmi hänen raihnaisuutensa. Silloin tällöin vilahti hänen hattunsa kuihtuneitten poimutusten välistä terävä nenänkärki ja muutamia harmaantuneita hiusten haituvia. Saavuttuaan tasangolle mies pysähtyi hengähtääkseen ja kuivatakseen hikeä otsaltaan. Tosin täällä ylhäällä ei suinkaan ollut lämmin näin marraskuun lopulla usvassa, mutta hehän olivat kulkeneet niin nopeasti... Vaimopa ei pysähtynytkään. Käyden suoraan valliporttia kohti hän katseli meitä tuokion epäröiden, juurikuin hän haluaisi puhutella meitä. Mutta nähtävästi upseerikalunain pelottamana hän mieluummin kääntyi vahtisoturin puoleen, ja minä kuulin hänen arasti pyytävän saada nähdä poikaansa, joka kuului Pariisin mobiliväen siihen ja siihen osastoon. "Odottakaa täällä, sanoi vahtisoturi, minä käyn kutsuttamassa hänet." Perin iloisena, helpotuksesta huoahtaen, vaimo kääntyi miehensä luo; ja molemmat kävivät istumaan syrjään vallipengermälle. He saivat siinä vartoa kauan. Tuo Valérien-vuorihan on niin avara, niin täpösen täynnä pihoja, rintavarustuksia, vallinsarvia, kasarmeja, ampumasuojuksia! Meneppäs sitten sinne etsimään jotakin sen ja sen sotilasosaston nostomiestä tuosta sokkeloisesta kaupungista, joka vaappuu maan ja taivaan välillä ja kiemurtelee korkealle pilvien keskelle kuin Laputan saari. Puhumattakaan siitä että tällä erällä koko linnoitus oli täynnä rummunpärinää, sotatorvien soittoa, juoksentelevia sotilaita ja kalisevia kenttäleilejä. Vahdin vaihto, työkuntain vuorotus, ruokatarpeiden jakelu, verta vuotava vakooja, jota tarkk'ampujat tyrkkivät edellään pyssynperillä, Nanterren talonpoikia, jotka tulevat valittamaan kenraalille, nelistävä pikalähetti, paleltunut sotamies, vasta teurastettu nauta, sairaskoreja, jotka saapuvat etuvartiosta tuoden haavoitettuja, jotka vaappuvat koreissa muulien kupeilla ja hiljaa ähkivät kuin kipeät karitsat, merimiehiä raahaamassa uutta kanunaa vihellyspillin ja "hej, hoj" huutojen tahdissa, linnoituksen karja, jota punahousuinen paimen ajaa edellään, pitkä raippa kädessä, kiväri olkanauhassa: -- kaikki tämä myllerrys tulee, menee, kulkee ristiin pihoilla ja työntyy valliportin holviin ikäänkuin jonkun itämaisen karavanimajatalon matalan porttiholvin aukkoon. "Kunhan vain eivät unhottaisi poikaani!" puhuivat täll'aikaa äiti raukan silmät; ja joka viiden minutin päästä hän nousi, lähestyi varovasti sisäänkäytävää ja heitti salaisen silmäyksen etupihaan väistäen muuria, mutta hän ei rohjennut enää kysellä mitään, peläten siten saattavansa poikansa naurunalaiseksi. Mies taas, ollen vieläkin arempi kuin hän, ei liikahtanutkaan nurkastaan; ja joka kerta kuin vaimo palasi paikalleen sydän pakahduksissa, masentunein ilmein, nähtiin, kuinka mies torui häntä hänen kärsimättömyydestänsä ja kuinka hän hänelle juurta jaksain selitteli palvelusvelvollisuuksia menetellen kuin vähäjärkinen, joka tahtoo tulla ymmärretyksi. Minua ovat alati suuresti huvittaneet tuollaiset vaiteliaat ja luottamukselliset pikku kohtaukset, jotka kyllä voi arvata näkemättänsäkin, nuo mykät eleet kadulla, kun sievästi kosketetaan kyynärpäällä ohi kulkiessa ja pienellä liikkeellä paljastetaan kokonainen maailma asioita; mutta tällä kertaa herätti mielenkiintoani etusijassa henkilöitteni suunnaton yksinkertaisuus, ja tunsinpa todellista liikutusta seuratessani tarkoin heidän eleitään, joissa niin ilmehikkäästi ja selvästi kuvastuivat heidän mielentilansa vivahdukset ja koko pienen perhenäytelmän vaiheet. Näin hengessäni äidin jonakin kauniina aamuna mietiskelevän itsekseen: "Minua ikävystyttää tuo kenraali Trochu kaikkine määräyksineen... Enhän ole saanut kolmeen kuukauteen nähdä lastani... Tahdon lähteä syleilemään häntä." Arka ja typerä isä, kammoen luvan saamiseen tarvittavia puuhia, koettaa heti järkisyillä estellä häntä. "Mutta ajattelehan toki, kultaseni. Tuo Valérien-vuorihan on vallan hornassa! Miten aiot mennä sinne ajoneuvoitta? Muutenkin, sehän on linnoitus, jonne naiset eivät pääse sisälle." "Kyllä minä menen", sanoi äiti; ja kun mies teki kaikki mitä vaimo tahtoi, niin hän nytkin lähti liikkeelle ja kulki piiripäällikön, pormestarin, esikunnan ja komisariuksen luona, pelosta hikoillen, vilusta jähmettyen, tunkeutuen kaikkialle, erehtyen ovissa, viipyen pari tuntia ihmisjonossa jonkun viraston edessä huomatakseen sitten ettei se ollutkaan oikea paikka. Vihdoinkin hän palajaa iltasella taskussaan kuvernöörin lupakirja... Huomenna he nousevat ajoissa aamukylmään ja sytyttävät lampun. Mies pureksii lämpimikseen leipäkyrsää, mutta vaimolla ei ole nälkä. Hän tahtoo mieluummin murkinoida poikansa kera vuorella. Ja ravitakseen kerrankin oikein ruhtinaallisesti nostomies parkaa hän latoo kaislakoriin aika kasan piiritykseltä säästyneitä ruokatavaroita, suklaatia, makeisia, vanhaa viiniä y.m. kahdeksan frangin arvoiseen säilykerasiaan saakka, jota oli talletettu huolellisesti suurimman puutteen varalle. Sitten lähdetään. Kun he saapuvat kaupungin muurin luo, on heidän päästävä portista ulos. Heidän täytyy näyttää lupakirja. Vaimoa pelottaa jo kovasti... Mutta ei hätää! Lupakirja on laillisessa kunnossa. "Laskekaa menemään!" sanoo vahtipäällikkö. Silloin vaimo itsekseen huoahtaa: "Olipa se todella kelpo mies, tuo upseeri." Ja kepeästi kuin peltokana hän sipsuttelee eteenpäin. Mies töin tuskin pysyy rinnalla: "Kovinpa sinä kiiruhdat, kultaseni!" Mutta vaimo ei kuuntele häntä. Tuolta ylhäältä näköpiirin siinnosta viittaa hänelle Valérien-vuori: "Tulkaa nopeasti... poikanne on täällä." Ja nyt, kun he ovat jo saapuneet perille, on edessä uusi huoli. Jollei häntä tavattaisikaan! Jos hän on mennytkin palajamatta!... * * * * * Äkkiä minä näin vaimon hätkähtävän, tarttuvan miehensä käsivarteen ja hypähtävän pystyyn... Kaukaa valliportin holvista hän oli tuntenut poikansa askeleet. Se oli hän! Kun hän näyttäytyi, kirkastui samalla koko linnoituksen etusivu. Toden totta, komea poika! täynnä ryhtiä, rensseli selässä, kiväri kädessä... Hän lähestyi vanhuksia avoimin katsein ja virkkoi miehekkäällä ja iloisella äänellä: "Päivää, äitiseni." Ja kohtapa rensseli, päällysvaippa, kiväri, sanalla sanoen koko mies peittyi äidin röyhyhatun alle. Vihdoin tuli isänkin vuoro, mutta se ei ollut pitkä. Röyhyhattu vaati kaikki itsellensä. Se oli kyllästymätön... "Kuinka voit?... Onko sinulla hyvät tamineet?... Miten on liinavaatteittesi laita?" Ja hatun röyhyreunojen alta huomasin äärettömän hellyyden katseen, jolla hän mittaili poikaansa päästä jalkoihin saakka, samalla suudellen, itkien ja naurahdellen yht'aikaa; äidillisen rakkauden kolmekuukautisen säästön hän nyt maksoi yhdellä kertaa. Isä oli perin liikutettu hänkin, mutta hän ei tahtonut sitä ilmaista. Hän ymmärsi meidän katselevan heitä ja vilkutti silmää meihin päin ikäänkuin sanoakseen meille: "Suokaa anteeksi... hänhän on nainen." Tietysti me sen soimme anteeksi! Silloin torventoitotus äkkiä rikkoi tämän suloisen riemun. "Se on merkkisoitto", sanoi poika. "Minun täytyy mennä." "Kuinka, etkö siis murkinoi kanssamme?" "Ei käy päinsä. Minä en voi. Olen vahdissa neljäksikolmatta tunniksi ylhäällä linnoituksessa." "Oh", pääsi vaimo paralta; eikä hän kyennytkään virkkamaan sen enempää. Hetkisen he kaikki kolme katselivat liikkumatta toisiaan hämmästynein ilmein. Vihdoin sai isä sananvuoron: "Otahan toki mukaasi säilykerasia", sanoi hän tuskallisella äänellä, ja hänen ilmeensä, joka johtui hukkaan menneestä herkuttelusta, oli samalla liikuttava ja naurettava. Mutta kas kun tuossa hyvästelyjen hämmingissä ja liikutuksessa ei enää löydettykään tuota peijakkaan purkkia; ja kävipä todella sääliksi nähdä heidän käsiensä kuumeisesti vavisten etsivän ja hapuilevan sitä ja kuulla noita kyynelten keskeyttämiä ääniä, jotka kyselivät: "rasia, missä on rasia?" ja kainostelematta sekoittivat tämän vähäpätöisen talousasian heidän suureen tuskaansa... Kun rasia vihdoin löytyi, seurasi viimeinen pitkä syleily, jonka jälkeen poika juoksujalkaa palasi linnoitukseen. Kuvitelkaahan, kuinka he olivat saapuneet kaukaa tätä ateriaa varten, josta he aikoivat laittaa suuren perhejuhlan, kuinka äiti ei ollut yökausiin nukkunut; ja sanokaahan sitten, tiedättekö mitään tuskallisempaa kuin on tuollainen pettymys, tuollainen paratiisin sopukka, joka jo puoliksi avattuna niin julmasti jälleen suljetaan. Vanhukset odottelivat vielä jonkun aikaa liikkumatta paikallaan, silmät yhäti tähdättyinä tuohon porttiholviin, jonne heidän poikansa oli kadonnut. Vihdoin mies ravistihe, teki puolikäännöksen, rykäisi kelpo lailla pari kolme kertaa ja varmisti ääntänsä: "Lähtekäämme liikkeelle, muoriseni!" virkkoi hän ääneen ja reippaasti. Jonka jälkeen hän komeasti tervehti meitä hyvästiksi ja tarttui eukkonsa käsivarteen... Seurasin heitä silmilläni tien mutkaan saakka, Mies oli raivoissaan. Hän heilutteli koriaan epätoivoisin liikkein... Vaimo sen sijaan näytti tyynemmältä. Hän käveli miehensä sivulla allapäin, kädet riipuksissa. Mutta silloin tällöin olin huomaavinani shaalin suonenvedon tapaisesti tutisevan hänen kapeilla hartioillaan. Maalaiset Pariisissa. Piirityksen aikana. Champrosayssa nuo ihmiset olivat perin onnellisia. Heidän takapihansa oli aivan ikkunaini alla, ja kuuden kuukauden aikana vuodessa heidän elämänsä oli hiukkasen kosketuksissa minun elämäni kanssa. Varhain aamusella kuulin miehen menevän talliin, valjastavan rattaittensa eteen ja lähtevän Corbeiliin myömään vihanneksiaan; sitten nousi vaimo, puki lapset, kutsui kanat syömään, lypsi lehmän, ja pitkin aamupäivää riitti suurten ja pienten puukenkäin kopinaa puuportaissa... Puolipäivän jälkeen seurasi hiljaisuus. Isä oli vainiolla, lapset koulussa, äiti äänetönnä pihalla joko levittämässä pesuvaatteita kuivamaan tai ompelemassa ovensa edessä, pitäen silmällä pienintä lastaan. Aika ajoin sattui tielle joku ohikulkija, jonka kera hän neulaansa pistellen jutteli... Kerran elokuun, tuon vaiherikkaan elokuun lopulla kuulin vaimon virkkavan naapurilleen: "Todellako, preussilaiset?... Ovatko he jo Ranskassa, mitä?" "He ovat Châlons'issa, rouva Jean!..." huusin hänelle ikkunastani. Sekös häntä kovasti nauratti... Tässä pienessä Seine ja Oise jokien kolkassa talonpojat eivät tietysti uskoneet vihollisen maahantuloa. Joka päivä kuitenkin nähtiin menevän tavaroilla kuormitettuja ajoneuvoja. Porvarien talot sulkeutuivat, ja tässä kauniissa kuussa, jolloin päivät ovat niin pitkiä, puutarhat herkesivät kukkimasta, pysyen autioina ja kolkkoina suljettujen ristikkoporttiensa takana... Vähitellen naapurinikin joutuivat liikkeesen. Jokainen uusi maaltamuutto koski heihin kipeästi. He tunsivat itsensä hylätyiksi... Sittenpä eräänä aamuna kuului rummunpärrytys kylän neljältä kulmalta. Kylähallinnon käsky! Oli mentävä Pariisiin myömään lehmänsä, rehunsa, ettei jäisi mitään preussilaisille... Mies lähtikin Pariisiin, ja se oli surkea matka. Valtatien kivityksellä seurasivat raskaat majanmuuttovankkurit jonossa toisiaan, ja samassa mylläkässä kulkivat siat ja lampaat, jotka kirmailivat pyörien välissä, ja kytketyt härät, jotka ankarasti mylvivät; tien laidalla ravien varsilla patikoi ihmispoloisia, työntäen edellään pieniä käsikärryjä, jotka olivat täynnä vanhanaikuisia huonekaluja, haalenneita nojatuoleja, empiiripöytiä, persialaisella kankaalla verhottuja peilejä, ja selvästi näkyi, että ainoasti pakoittava hätä oli saattanut heidät asunnoistaan liikuttelemaan kaikkia noita tomuisia kaluja, siirtämään paikoiltaan kaikkia noita perhekalleuksia ja raahaamaan niitä roukkiossa pitkin valtateitä. Pariisin porteilla nousi tie pystyyn. Täytyi odottaa pari tuntia... Täll'aikaa miesparkamme, litistettynä lehmäänsä vasten, katseli pelolla ja vavistuksella kanunain ampumareikiä, veden täyttämiä vallihautoja, kaikkialta näkyviä linnoituksia ja pitkiä italialaisia poppelipuita, jotka kaadettuina ja karisseina viruivat tien ohessa... Iltasella hän palasi sieltä typertyneenä ja kertoi vaimolleen kaikki näkemänsä. Vaimolle tuli pelko, hän tahtoi lähteä jo huomispäivänä. Mutta huomisesta toiseen lähtö yhä viivästyi. Oli korjattava viljaa, oli vielä muokattava jotakin maapalasta... Kukapa tietää, vaikka vielä ennättäisi korjata viinisadonkin?... Ja kytipä lisäksi sydämen sopukassa toivonkipinä, että kenties preussilaiset eivät osukaan tälle seudulle. Eräänä yönä he heräsivät hirmuisesta pamauksesta. Corbeilin silta räjähti silloin ilmaan. Kylässä kiiruhti ihmisiä ovelta ovelle kolkuttaen: "Ulanit! ulanit! pelastakaa itsenne!" Silloinpa noustiin äkkiä, valjastettiin kärryt, puettiin unenpöpperöiset lapset, ja niin lähdettiin pakoon oikotietä muutamain naapurein kera. Kun he ennättivät nousta mäelle, löi kello kolme. He kääntyivät viimeisen kerran ympäri. Juottopaikka, kirkkotori, heidän tavalliset tiensä, sekä Seinelle laskeutuva että viinitarhain välissä kiemurteleva -- kaikki ne jo näyttivät heistä vierailta, ja aamun vaaleassa huurussa hylätty kyläpahanen puristautui talo taloa vastaan ikäänkuin hirveästä odotuksesta väristen. * * * * * He ovat nyt Pariisissa. Asuntona on heillä kaksi huonetta neljännessä kerroksessa kolkon kadun varrella... Miehellä ei ole suurtakaan hätää. Hänelle on keksitty sopivaa työtä; hän näet kuuluu kansalliskaartiin, hän oleksii varustuksilla ja harjoituksissa ja touhuaa parhaansa mukaan unohtaakseen tyhjän aittansa ja kylvämättömän niittynsä. Vaimo, ollen arempaa luonnetta, on huolissaan, ikävöi eikä tiedä mitä tehdä. Hän on pannut kaksi vanhinta tyttöänsä kouluun, ja kolkossa puutarhattomassa koulutalossa nuo tytöntypykät tuntevat tukehtuvansa muistellessaan hauskaa maalaista luostarikoulua, joka pörisi iloisesti kuin mehiläispesä, ja puolen peninkulman matkaa, joka oli tehtävä metsän halki joka aamu kouluun mennessä. Äiti kärsii nähdessään heidät alakuloisina, mutta varsinkin pikku poikanen tekee hänet levottomaksi. Maalla kotona poikanen näet liikkui vapaasti, seuraten äitiään kaikkialla pihalla ja talossa, harpaten kynnyksen yli yhtä monesti kuin äitikin, liottaen pieniä ruskettuneita kätösiään lipeäsoikossa ja istuen oven vieressä äidin virkatessa lepotöikseen. Täällä sen sijaan oli neljä kerrosta kiivettävänä, pimeät portaat, joissa jalat kompastelivat, kurjat tulennokset ahtaissa kamineissa, ikkunat korkealla, näköpiiri täynnä harmaata savua ja märkiä liuskekattoja... Olihan tosin piha, jossa poikanen olisi voinut leikkiä; mutta portinvartijatar ei sitä sallinut. Nekin niitä kaupunkilaiskeksintöjä, mokomat portinvartijattaret! Tuolla maalla kotikylässä kukin on isäntä talossaan, ja kullakin on pieni kolkkansa, joka itse vartioi itsensä. Pitkin päivää asunto siellä on auki; iltasella työnnetään eteen suuri puinen kääntösalpa, ja koko talo vaipuu pelotta tuohon pimeään maaseudun yöhön, jossa uni maistuu niin makealta. Aika ajoin haukahtaa koira kuutamossa, mutta se ei häiritse ketään... Pariisin poloisissa taloissa näkyy sen sijaan portinvartijatar olevan talon todellinen omistaja. Poikanen ei uskalla yksin mennä alas, niin kovasti hän pelkää tuota ilkeää akkaa, joka on pakoittanut heidät myömään vuohensa sillä tekosyyllä, että se muka kuljetti oljenkorsia ja likaa pihan kivitykselle. Huvittaakseen ikävystynyttä lasta äiti raukka koettaa keksiä jos jotakin. Heti syönnin jälkeen hän vaatettaa pojan juurikuin vainioille menoa varten ja taluttaa häntä kädestä kaduilla pitkin bulevardeja. Hämmästyneenä, kömpelönä, pää pyörällä lapsi tuskin katseleekaan ympärilleen. Hevoset yksistään jaksavat herättää hänessä mielenkiintoa; nepä ne ovatkin ainoa seikka, jonka hän tuntee ja joka panee hänet hymyilemään. Eipä äitiäkään mikään näy huvittavan. Hän kävelee hitaasti ajatellen omaisuuttaan ja taloaan, ja kun näkee heidän kulkevan kahden, äidin ujona ja säädyllisenä, siistissä puvussa, hiukset sileinä, ja poikasen pyöreänä palleroisena paksuine puuanturoineen, niin helposti arvaa, että he ovat kotoaan poistuneita, pakolaisia, ja että he kaikesta sydämestään kaipaavat kotikylänsä raikasta ilmaa ja väljiä tanhuoita. Ranskan keijukaiset. Kuviteltu jutelma. "Syytetty, nouskaa!" sanoi puheenjohtaja. Petrolinaisten löyhkävällä penkillä syntyi liikettä, ja jokin muodoton olio astui kalisevin hampain aitauksen ääreen. Sen muodosti kasa riepuja, reikiä, paikkauksia, purjelankaa, vanhoja kukkia, vanhoja sulkatöyhtöjä ja niiden sisällä kurja kuihtunut olento, ruskettunut, kurttuinen, halkeillut, jonka pienet mustat silmät vilahtelivat kurttujen keskestä kuin sisilisko vanhan muurin raosta. "Mikä on nimenne?" kysyttiin häneltä. "Mélusine." "Kuinka sanoitte?"... Nainen vastasi perin vakavasti: "Mélusine." Tuuheain rakunaöverstin viiksiensä peitossa puheenjohtaja hymyili, mutta jatkoi kuitenkin silmiään räpäyttämättä: "Ikänne?" "En muista enää." "Ammattinne?" "Olen keijukainen!..." Silloinpa kuulijat, neuvosto, itse hallituksen komisariuskin, koko yleisö purskahti valtaiseen nauruun; mutta se ei häntä vähääkään häirinnyt, ja suppealla äänellään, joka oli kirkas ja kimakka sekä kantoi salissa kauas, väreillen kuin joku utuinen unisävel, vanha nainen jatkoi: "Ah, Ranskan keijukaiset, missä ne ovat? Kaikki jo kuolleet, hyvät herrat. Minä olen viimeinen; ei ole muita jälellä kuin minä... Todella suuri vahinko, sillä Ranska oli paljoa kauniimpi silloin kun sillä vielä oli keijukaisensa. Mehän olimme maan runous, sen kunnia, sen rehellisyys, sen nuoruus. Kaikki ne paikat, joissa me oleskelimme, tiheäpensaisten puistojen perukat, lähteitten kivet, vanhain linnain pikkutornit, usvaiset lammet ja suuret rämeiset nummet täytti meidän läsnäolomme tenhoisalla lumollaan. Tarinain haaveellisessa valossa nähtiin meidän liikkuvan vähän kaikkialla hulmutellen helmojamme kuutamossa tai karkeloiden niityillä ruohojen päällitse. Maalaiset rakastivat ja kunnioittivat meitä. "Yksinkertaisen rahvaan mielikuvituksessa helmillä seppelöidyt otsamme, taikasauvamme ja loihditut värttinämme vaikuttivat jonkun verran pelkoa ihailun ohella. Lähteemmekin pysyivät aina kirkkaina. Aurat pysähtyivät vartioimillemme teille; ja koska me pidimme arvossa kaikkea vanhaa, me, maailman vanhimmat olennot, niin annettiin Ranskan toisesta laidasta toiseen metsien rauhassa kasvaa, kivien itsestään vieriä. "Mutta aika on muuttunut. Rautatiet ovat tulleet. Tunneleja on koverrettu vuoriin, lammet täytetty ja puut hakattu niin tarkkaan, että tuskin olemme enää tienneet, missä oleskella. Vähitellen ovat talonpojatkin herenneet uskomasta meihin. Kun kolkutimme iltasin heidän ikkunaluukkuihinsa, sanoivat he: 'Se on tuuli', ja nukahtivat jälleen. Vaimot tulivat pesemään pyykkiänsä meidän lammikoissamme. Siitä lähtien olemme mennyttä kalua. Koska me elimme ainoasti rahvaan herkkäuskoisuudesta, niin sen kadottaessamme olemme kaikki kadottaneet. Taikasauvojemme voima on haihtunut, ja mahtavista kuningattarista, jollaisia olimme, on tullut vanhoja akkoja, kurttuisia ja ilkeitä kuten konsanaan unhoon jääneet keijukaiset; täten oli meidän hankittava leipämme käsillä, jotka eivät osanneet tehdä mitään. Jonkun aikaa nähtiin meidät metsissä raahaamassa kuivia risukuormia tai kokoamassa tähkäpäitä teiden varsilla. Mutta metsänvartijat olivat meille vihaisia, talonpojat heittivät meitä kivillä. Silloin me kuten muutkin raukat, jotka eivät enää kykene hankkimaan elatustaan maaseudulla, lähdimme hakemaan työtä suurista kaupungeista. "Toiset meistä menivät kehruutehtaihin. Toiset ovat myöneet omenia talvella siltain kulmissa tai rukousnauhoja kirkkojen ovilla. Me työntelimme edellämme hedelmäkärryjä, me ojensimme ohikulkijoille viiden pennin kukkakimppuja, joita kukaan ei ostanut. Lapset pilkkasivat tutisevia leukojamme, poliisit ahdistelivat meitä, ja raitiovaunut ajoivat meidät kumoon. Entäpä taudit, puutteet, vaivaistaloon joutuminen... Kas siten on Ranskanmaa jättänyt kaikki keijukaisensa kuolemaan. Mutta onpa se siitä saanut kelpo rangaistuksenkin! "Niin, niin, naurakaa vaan, hyvät ihmiset. Sill'aikaa tulemme näkemään miten käy maalle, jolla ei ole enää keijukaisia. Olemmehan kaikki nähneet noiden hyvin syötettyjen ja irvisteleväin talonpoikain avaavan hinkalonsa preussilaisille ja neuvovan heille tiet. Kas niin! Talonpoika ei enää uskonut taikuuteen; mutta vielä vähemmin hän uskoi isänmaahan... Ah! olisimmepa vain me olleet siellä, me muut, niin ei kaikista noista saksalaisista, jotka ovat tunkeuneet Ranskaan, yksikään olisi päässyt elävänä. Haltiamme ja virvatulemme olisivat johtaneet heidät nieleviin nevoihin. Kaikkiin noihin kirkkaihin lähteihin, jotka kantoivat nimeämme, me olisimme sekoittaneet taikajuomaa, joka olisi tehnyt heidät hulluiksi; ja kokouksissamme kuunvalossa me olisimme loitsimalla niin hyvin sotkeneet tiet ja joet, niin hyvin kietoneet viidakoilla ja pensailla puiden tyvet, joiden suojassa he alituisesti piileskelivät, ett'eivät edes hra Moltken pienet kissansilmät olisi koskaan voineet sieltä selviytyä. Maalaiset olisivat marssineet meidän kanssamme. Lampiemme suurista kukista me olisimme valmistaneet voiteita haavoille, maarianlangoista olisimme saaneet harsokangasta, ja taistelutantereilla olisi kuoleva soturi nähnyt kotipuolensa keijukaisen kumartuvan puoliksi sulkeuneitten silmiensä yli ja osottavan hänelle metsikköä, tien mutkaa tai muuta sellaista, joka hänelle muistutti kotiseutua. Sillä tavalla sitä käytäisiin oikeaa kansallissotaa, pyhää sotaa. Mutta oi! maassa, joka ei enää usko, maassa, jolla ei enää ole keijukaisia, sellainen sota ei ole mahdollinen." Tässä tuo pieni kimeä ääni hetkiseksi taukosi, ja puheenjohtaja virkkoi: "Tuo kaikki ei selitä meille, mitä te teitte petrolilla, joka löydettiin hallustanne sotamiesten vangitessa teidät." "Minä sytyttelin sillä Pariisia, hyvä herra, vastasi vanhus perin rauhallisesti. Minä sytyttelin Pariisia, koska vihaan sitä, koska se nauraa kaikelle, koska juuri se on tappanut meidät. Pariisihan on lähettänyt oppineita tutkimaan meidän kauniita ihmeellisiä lähteitämme ja ilmoittamaan tarkalleen, miten paljon rautaa ja rikkiä ne sisältävät. Taikatemppumme ovat muuttuneet leikinteon, ihmetyömme pilan esineeksi, ja kaikkialla nähdään nykyään niin usein rumia olentoja esiintyvän ruusunpunaisissa puvuissamme, siivitetyissä vaunuissamme kuutamolla bengalitulen valossa, ettei enää voida nauramatta ajatella meitä... Ennen aikaan pikkulapset tunsivat meidät nimeltä, rakastivat meitä, pelkäsivätkin meitä hiukan; mutta kaunisten, kultauksilla ja kuvilla täytettyjen kirjojen sijasta, joista he oppivat tuntemaan meidän vaiheemme, Pariisi nykyään on pannut heidän käteensä lastentajuista tiedettä, paksuja nidoksia, joista ikävä kohoaa kuin harmaa tomu ja himmentää noilta pikku silmiltä lumolinnamme ja taikapeilimme... Haa! olenpa todella ollut tyytyväinen nähdessäni tuon Pariisinne loimuavan... Minä se täytin petrolinaisten säiliöt, ja minä itse opastin heidät hyville paikoille: 'Menkää, tyttäreni, polttakaa kaikki, polttakaa, polttakaa!...' "Aivan varmaan tuo mummo on hullu", sanoi puheenjohtaja. "Viekää hänet pois." Ritarimerkki. Ollessani kerran metsästysretkellä Algeriassa yllätti minut iltasella hirveä rajuilma Chelif-joen lakeudella, muutamia peninkulmia Orléansvillestä. Ei jälkeäkään kylästä tai karavanimajatalosta ollut näkyvissä. Kaikkialla vain kääpiöpalmuja, pihkapuuviidakkoja ja aavoja muokattuja peltomaita silmänkantamattomiin. Lisäksi Chelif-joki, rankkasateen paisuttamana, alkoi pelottavasti kohista, ja vaara oli tarjona että saisin viettää yöni vetelällä suolla. Onneksi Milianah'n toimiston kohtelias tulkki, joka oli seuralaisenani, sattui muistamaan, että aivan lähellä meitä syrjäisessä laaksossa asui muudan heimo, jonka agan (päällikön) hän tunsi, ja me päätimmekin mennä pyytämään tältä vieraanvaraisuutta yhdeksi yöksi. Nämä tasangon arabialaiskylät ovat niin kaktuksien ja Berberian viikunapuiden peitossa, niiden savihökkelit ovat rakennetut niin kiinni maanpintaan, että olimme jo kylän keskellä sitä ollenkaan huomaamatta. Lieneekö sen sitten vaikuttanut pimeä, sade tai tuo suuri hiljaisuus?... Muuten tienoo näytti minusta kovin kolkolta, ja tuntui kuin jokin raskas tuska olisi sen elämän lamannut. Ympäröivillä vainioilla sato oli korjaamatta. Vilja, jyvät, kaikkialla muualla jo korjatut, olivat vielä tuolla mädäntymässä paikalleen. Äkeitä ja ruostuneita auroja oli unhotettu venymään sateesen. Koko heimo näytti vaipuneen samankaltaiseen välinpitämättömään suruun. Tuskinpa edes koiratkaan lähestyessämme haukahtivat. Aika ajoin jonkun majan perältä kuului lapsen huutoja, ja viidakosta vilahti jonkun nulikan keritty pää tai vanhuksen reikäinen vaippa. Siellä täällä seisoi pieniä väriseviä aaseja pensaitten suojassa. Mutta hevosista tai miehistä ei merkkiäkään... ikäänkuin olisi vieläkin ollut suurten sotien aika ja kaikki ratsumiehet olisivat lähteneet jo kuukausia sitten. Agan talo, pitkähkö, valkoseinäinen ja ikkunaton rakennus, ei näyttänyt toisia elävämmältä. Me tapasimme tallit avoinna, soimet ja ruuhet tyhjinä, eikä ollut tallirenkiä ottamassa hevosiamme vastaan. "Katsahtakaammepa maurilaiseen kahvilaan", sanoi seuralaiseni. Maurilaiskahvilan nimellä kulkee arabialaisten päällikköjen vastaanottosali; se on talossa ohikulkeville vieraille varattu huone, jossa nuo kelpo moslemit, niin kohteliaina ja ystävällisinä, saavat harjoittaa vieraanvaraisuushyveitänsä kaikella sillä kotoisella sydämellisyydellä, johon tapa ja laki velvoittaa. Aga Si-Slimanin maurilaiskahvila oli avoin ja hiljainen kuten hänen tallinsakin. Korkeat kalkilla sivellyt seinät, asekoristeet, kamelikurjen sulat, matala leveä sohva, joka kiersi salin ympäri -- kaikki ne valuivat vettä sadekuurojen kastelemina, joita tuulenpuuskat ajoivat ovesta sisään... Kuitenkin oli kahvilassa ihmisiä. Ensiksi kahvinkeittäjä, vanha, ryysyinen kabyli, käppyrässä pää polvien välissä lähellä ylösalaisin kaadettua hiiliastiaa; sitten agan poika, kaunis ja kalpea kuumetautinen lapsi, joka lojui sohvalla, kiedottuna mustaan vaippaan, kaksi suurta ajokoiraa jaloissaan. Meidän astuessa sisään ei kukaan liikahtanutkaan; korkeintansa toinen koirista kohotti päätään, ja lapsi suvaitsi kääntää meihin kauniit mustat kuumeen hiuduttamat silmänsä. "Missä on Si-Sliman?" kysyi tulkki. Kahvinkeittäjä teki päällään epämääräisen liikkeen, joka viittasi kauas, hyvin kauas ilmanrannan taa... Me ymmärsimme siitä että Si-Sliman oli lähtenyt jollekin pitkälle matkalle; mutta kun sade ei sallinut meidän jatkaa tietämme, niin tulkki kääntyi agan pojan puoleen ja sanoi hänelle arabiaksi, että olimme hänen isänsä ystäviä ja pyysimme häneltä suojaa huomiseen saakka. Hetipä lapsi nousi huolimatta taudista, joka poltti häntä, antoi määräyksensä kahvinkeittäjälle, ja osottaen sitten meille sohvia kohteliain elein juurikuin sanoakseen meille: "Te olette vierainani", hän tervehti meitä arabialaisittain kumartunein päin sormisuukkosella sekä, kääriytyen ylväästi viittaansa, poistui kaikella agan ja talon valtiaan arvokkaisuudella. Hänen mentyä kahvinkeittäjä sytytti jälleen hiiliastiansa, asetti sen päälle kaksi pienenpientä keittoneuvoa, ja sill'aikaa kuin hän valmisti meille kahvia, voimme me siepata häneltä muutamia erikoistietoja hänen herransa matkasta ja siitä oudosta tilasta, jossa koko heimo oli. Kabyli puhui nopeasti, vanhan akan eleillä, käyttäen kaunista kurkunpääkieltä, joka milloin yltyi, milloin katkesi pitkään äänettömyyteen, minkä aikana me kuulimme, kuinka sade putosi sisäpihojen kivitykselle, keittokojeet sihisivät ja shakalit, joita tuhatmäärin kierteli lakeudella, ulvoivat ulkona. Kas näin oli käynyt Si-Sliman paralle. Neljä kuukautta aikaisemmin, 15 p:nä elokuuta [Napoleonin syntymäpäivänä. Napoleon aikoinaan perusti kunnialegionan (1802).], hän oli saanut kunnialegionan kuuluisan ritarimerkin, jota hänen oli jo niin kauan annettu odottaa. Hän olikin maakunnan ainoa aga, jolla sellaista ei vielä ollut. Kaikki muut olivat jo ritareja, upseereja; jopa pari tai kolme kantoivat vaippansa ympärillä komentajankin suurta nauhaa ja niistivät siihen kaikessa viattomuudessa nenäänsä, kuten olen nähnyt heidän hyvin monesti tekevän Bach Aga Boualemissa. Syynä siihen ettei Si-Sliman tähän saakka ollut vielä saanut tuota ritarimerkkiä oli eräs riita, joka hänellä oli ollut arabialaistoimiston päällikön kera erään uhkapelin johdosta, ja sotatoveruus on Algeriassa niin voimakas, että sitten kymmenen vuoden agan nimi kyllä koreili ehdokaslistoissa ennättämättä koskaan perille. Niinpä voittekin kuvitella mielessänne kelpo Si-Slimanin ilon, kun elokuun 15 päivän aamuna eräs Orléansvillen spahi (turkkil. ratsumies) oli saapunut tuomaan hänelle pienen kultaisen lippaan ynnä kunnialegionan jäsenen valtakirjan ja kun Baia, rakkain hänen neljästä vaimostaan, oli hänen vaippaansa kiinnittänyt Ranskan ritarimerkin kamelin jouhilla. Siitäkös riitti heimolle juhlimisten ja rajattomain ratsuleikkien aihetta. Läpi öiden raikuivat rummut ja soivat ruokopillit. Tansseilla, ilotulituksilla, lampaitten teurastuksella ei ollut loppua; ja ettei juhlasta puuttuisi mitään, sepitti eräs kuuluisa Djendeliläinen taitoniekka Si-Slimanin kunniaksi muhkean juhlalaulun, joka alkoi näin: "_Tuuli, ratsut satuloi viemään suurta sanomaa_..." Huomenissa auringon noustessa Si-Sliman kutsui aseihin koko heimonsa sotakykyisen väen ja lähti ratsureineen Algeriin kiittämään kuvernööriä. Soturit seisahtuivat tavallisuuden mukaan kaupungin porteille. Aga meni yksin hallituksen palatsiin, näki Malakoffin herttuan [Marski Pélissier, ranskalaisten ylipäällikkö Sevastopolin piirityksessä, Malakoffin linnoituksen valloittamisen (8/9 1855) johdosta korotettu Malakoffin herttuaksi] ja vakuutti altista alamaisuuttaan Ranskalle muutamin korusanaisin lauseparsin siihen itämaiseen puhetapaan, joka pidetään kuvarikkaana, koska se jo kolmen vuosituhannen aikana on verrannut kaikkia miehiä palmupuihin, kaikkia naisia gaselleihin. Suoritettuaan kunniatervehdyksensä hän lähti näyttäytymään ulkona kaupungilla, pistäysi ohimennen harjoittamassa hartauttaan moskeassa, jakeli rahaa köyhille, kävi parturilla ja koruompelijalla, osti vaimoilleen hajuvesiä, kukka- ja lehtikoristeisia silkkejä ja sinisiä, kultanauhoilla ylt'ympäri koristettuja liivejä sekä punaisia ratsusaappaita pikku agalleen, maksaen kaikki tinkimättä ja julistaen iloansa kauneilla kultakolikoilla. Hänet nähtiin basareissa istumassa Smyrnan matoilla ja juomassa kahvia maurilaisten kauppiasten luona, jotka häntä onnittelivat. Hänen ympärillään tungeskeli utelias ihmisjoukko. Sanottiin: "Tuossa on Si-Sliman... _keisari_ on lähettänyt hänelle ritarimerkin." Ja pienet maurittaret, jotka palasivat kylvystä leivoksia nakerrellen, loivat salaa valkeitten huntujensa alta pitkiä ihmetteleviä silmäyksiä tuohon kauniisen kiiltohopeaiseen ristiin, joka niin ylväänä välkkyi agan rinnalla. Ah, onpa joskus elämässä suloisiakin hetkiä!... Illan tullessa Si-Sliman oli juuri lähtemässä soturiensa luo ja oli jo pistänyt jalkansa jalustimeen, kun eräs prefektiviraston lähetti aivan hengästyksissään ehätti hänet. "Täälläkö olet, Si-Sliman, olen kaikkialta etsinyt sinua... Tule sukkelaan, kuvernööri tahtoo sinua puheilleen!" Si-Sliman seurasi häntä levollisesti. Kulkiessaan palatsin suuren maurilaispihan poikki hän kuitenkin kohtasi arabialaistoimiston päällikön, joka hymyili hänelle ilkeästi. Tuo vihamiehen hymyily pelästytti häntä, vavisten hän astui kuvernöörin saliin. Marski otti hänet vastaan istuen hajasäärin tuolilla: "Si-Sliman", sanoi hän tavallisella karkeudellaan ja tuolla kuuluisalla nenä-äänellä, joka pani hänen ympäristönsä vapisemaan, "Si-Sliman, poikaseni, olen vallan lohduton... on tapahtunut erehdys... Ei ollutkaan tarkoitus antaa sinulle kunniamerkkiä, vaan Zug-zugien kaidille (päällikölle)... sinun on annettava ristisi takaisin." Agan kaunis pronssinkarvainen pää sävähti punaiseksi ikäänkuin olisi sattunut lähelle ahjotulta. Suonenvetomainen puistatus värisytti hänen kookasta ruumistaan. Hänen silmänsä välähtivät tuimasti... Mutta vain tuokion. Hän loi ne heti alas ja kumarsihe kuvernöörille. "Sinä olet käskijä, valtaherra", sanoi hän tälle, ja temmaten ristin rinnaltaan hän pani sen pöydälle. Hänen kätensä vapisi; kyyneliä kiilsi hänen pitkien silmäripsiensä päissä. Vanha Pélissierkin oli liikutettu: "Hyvästi, hyvästi, kelpo ystäväiseni, ensi vuonna varmastikin on sinun vuorosi." Ja hän ojensi hänelle kätensä lapsenomaisella hellyydellä. Aga ei ollut sitä huomaavinaan, kumarsi vastaamatta ja lähti. Tiesihän hän, minkä verran marskin lupaus merkitsi, ja hän katsoikin arvonsa iäksi päiväksi alenneen toimiston juonien kautta. Huhu hänen epäsuosioon joutumisestaan oli jo levinnyt kaupungille. Bab-Azoun kadun juutalaiset katselivat virnistellen, kun hän kulki ohitse. Sen sijaan maurilaiset kauppiaat kääntyivät hänestä pois säälivin ilmein; ja tämä sääli se juuri koski häneen enemmän kuin nauru. Hän vaelsi pitkin sein'vieriä etsien kaikkein pimeimpiä katuja. Paikka, josta hän oli temmannut rinnaltaan ristin, poltti häntä kuin avoin haava. Ja kaiken aikaa hän ajatteli: "Mitä sanovat ratsumieheni? Mitä sanovat vaimoni?" Ja hän sai oikein raivonpuuskia. Hän näki hengessä itsensä saarnaamassa pyhää sotaa tuolla kaukana Marokon rajoilla, joita tulipalot ja taistelut alituisesti punasivat; tai myös samoamassa sotaväkensä etunenässä pitkin Algerin katuja, ryöstäen juutalaisia, murhaten kristittyjä ja kaatuen itsekin tässä suuressa mylläkässä, johon hänen häpeänsä piiloutuisi. Kaikki tuo näytti hänestä helpommalta kuin palata heimonsa luo... Äkkiä keskellä koston suunnitelmia ajatus kääntyä _keisarin_ puoleen välähti kuin salama hänen aivoissaan. _Keisari_!... Si-Slimanilla kuten yleensäkin arabialaisilla kaiken oikeuden ja mahtivallan aate oli keskittynyt tähän ainoaan sanaan. Hänhän oli näitten voitettujen oikeauskoisten moslemien oikea päämies; toinen, Stambulissa asuva, häämötti heille kaukaa juurikuin jonakin aateolentona, jonkinlaisena näkymättömänä paavina, joka oli säilyttänyt itselleen ainoasti hengellisen vallan, ja meidänhän aikana tiedetään kyllä, mihin tuo valta kykenee. Mutta _keisari_ jykeine kanunoineen, zuaveineen, pantsarilaivoineen!... Ajatellessaan häntä tunsi Si-Sliman itsensä turvallisemmaksi. Varmastihan keisari antaisi hänelle ristin takaisin. Siihenhän tarvittiin vain kahdeksanpäiväinen matka Pariisiin, ja hän luotti siihen niin lujasti, että päätti jättää väkensä odottamaan Algerin porteille. Huomispäivänä lähtevässä matkustajalaivassa hän jo oli menossa kohti Pariisia, mietteliäänä ja levollisena kuin pyhiinvaellukselle Mekkaan. Si-Sliman parka! Oli jo kulunut neljä kuukautta hänen lähdöstään eivätkä hänen kotiin lähettämänsä kirjeet vieläkään puhuneet mitään paluusta: Neljä kuukautta oli poloinen aga jo ollut kadonnut Pariisin humuun, kuluttaen aikansa juoksemalla ministeriöissä, kaikkialla peijattuna, takertuneena ranskalaisen hallintokoneiston hirveään sokkeloon, lähetettynä virastosta toiseen, tahraten vaippansa istuessaan etuhuoneiden halkolaatikoilla vaanimassa puheillepääsyä, jota ei koskaan hänelle suotu; iltasilla sitten nähtiin hänet pitkine surullisine vartaloineen, jonka liiallinen arvokkaisuus teki naurettavaksi, odottavan avaintaan matkustajahotellin konttorissa, ja hän nousi huoneesensa väsyneenä juoksemisista ja puuhista, mutta yhä vielä rohkeana ja toivoon kiinni tarrautuneena, ponnistaen kiihkeästi kuin kaikki menettänyt peluri kunniansa puolesta. Sill'aikaa hänen ratsumiehensä, ryhmittyneinä Bab-Azounin portin luo, odottelivat itämaisella kohtaloonsa alistumisella; telttapaaluihin sidotut ratsut hirnahtelivat merelle päin. Heimossa vallitsi täydellinen neuvottomuus. Vilja mätäni paikalleen käsivarsien puutteessa. Vaimot ja lapset laskivat päiviä, pää käännettynä Pariisia kohti. Ja säälittipä nähdä, kuinka paljon toiveita, levottomuutta ja turmiota jo riippui tuosta punaisesta ritarinauhasta... Milloin tuo kaikki loppuisi? "Jumala sen yksin tietää", sanoi kahvinkeittäjä huoaten, ja puoliavoimesta ovesta hänen paljas käsivartensa viittasi meille sinertävän ja surullisen lakeuden yli valkean kuun kapeaa puolikasta, joka kohosi kostealle taivaalle... Kuvastin. Pohjolaan Niemen-virran partaalle on saapunut viisitoistavuotias pikku kreolitar [kreoleiksi kutsutaan espanjalaisten jälkeläisiä Amerikassa], valkea ja punerva kuin mandelipuun kukka. Hän tulee kolibrien kotimaasta; lemmen tuulonen hänet sieltä tuo... Hänen kotisaarelaisensa sanoivat hänelle: "Älä lähde, Europan mantereella on kylmä... Talvi sinut siellä tappaa." Mutta pikku kreolitar ei uskonut talveen eikä tuntenut kylmyyttä muusta kuin sorbetin [sorbetti on puolikylmäksi jäähdytetty juomaseos] nauttimisesta; sitäpaitsi hän oli rakastunut eikä siis pelännyt kuolevansa... Ja nytpä hän tuolla astuu laivasta maalle Niemenin usvassa viuhkoineen, rippumattoineen, hyttyshuppuineen ja kultalankaverkkoisine häkkineen, joka on täynnä hänen kotimaansa lintuja. Kun vanha ukko Pohjoinen näki tulevan tämän saarien kukkasen, jonka Etelä lähetti hänelle päivän säteessä, liikutti sääli hänen sydäntään. Ja kun hän hyvin tiesi, että pakkanen yhdellä henkäyksellään tuhoaisi sekä tyttösen että hänen kolibrinsa, niin sytytti hän nopeasti suuren keltaisen aurinkonsa ja pukeutui kesään heitä vastaanottaaksensa... Kreolitar pettyikin aluksi; hän luuli tätä Pohjolan rajua ja painostavaa hellettä pysyväksi lämmöksi, tätä tummaa ikuista vihannuutta kevään vihannuudeksi, ja kiinnitettyään riippumattonsa puiston perälle kahden kuusen väliin hän siellä tuulotteli ja keinutteli itseään päivät päästään. "Mutta täällä Pohjolassahan on ylen lämmintä", sanoi hän naureskellen. Kuitenkin eräs seikka teki hänet levottomaksi. Miks'ei tässä oudossa maassa taloilla ole verantoja? Miksi nämä paksut seinät, nämä matot, nämä raskaat tapetit? Nämä jykevät kaakeliuunit ja nämä suuret halkokasat, jotka ladotaan pihoille, nämä sinikettujen nahat, nämä kaksinkertaiset päällysvaipat, nämä turkit, jotka riippuvat kaappien perällä; mihin tätä kaikkea mahdettaneen tarvita?... Pikku raukka, hän saa sen kyllä pian tietää. Eräänä aamuna herätessään pikku kreolitar tuntee ankaran väristyksen ruumiissaan. Aurinko on kadonnut, ja mustan raskaalta taivaalta, joka yön aikana näyttää lähenneen maata, putoo hiutaleittain ja äänettömästi valkeaa nukkaa kuten puuvillapensaan alla... Kas siinä talvi! talvi on tullut! Tuuli vinkuu, kaakeliuunit tohisevat. Suuressa kultaverkkoisessa häkissään kolibrit eivät enää livertele. Heidän pienet koreat sinipunavihreät siipensä pysyvät liikkumatta, ja sääliksi käy nähdä heidän puristautuvan toisiaan vasten, ryyhöttäen kohmettuneina, hienoine nokkineen ja neulannupin kokoisine silmineen. Tuolla alhaalla puistossa riippumatto kahisee täynnä huurretta, ja kuusien oksilta hohtaa härmänkiteitä... Pikku kreolittarella on vilu, hän ei tahdo enää mennä ulos. Kyyhöttäen tulen ääressä kuin joku linnuistaan hän kuluttaa aikansa katselemalla liekkejä ja lämmitteleiksen muistoillaan. Suuressa kirkkaasti roihuavassa uunissa kuvastuu hänen silmiinsä kotimaa: avarat rantakadut aurinkoa tulvillaan, ruo'ot, joista tihkuu ruskea sokeri, maissin tähkät, jotka nuojuvat kullankarvaisessa autereessa, vieläpä puolipäivän jälkeiset lepohetket, kiiltävät rullakartiinit, olkimatot, samoin tähti-illat, kimaltelevat kärpäset ja tuhannet pienet siivet, jotka surisevat kukkien välissä ja hyttysverkkojen tyllikankaan silmukoissa. Ja sill'aikaa kuin hän noin unelmoi pesävalkean ääressä, seuraavat talvipäivät toisiaan yhä lyhyempinä, yhä tummempina. Joka aamu tavataan yksi kolibri kuolleena häkissä; kohta niitä on jälellä vain kaksi, kaksi vihreähöyhenistä villatukkua, jotka kyyröttävät kiinni toisissaan häkin nurkassa... Eräänä aamuna pikku kreolitar ei enää jaksakkaan nousta. Pakkanen puristaa ja lamaa hänet samoinkuin pohjan jäät niihin takertuneen kepeän välimereläisaluksen. Huone on synkeä ja kolkko. Huurre on muodostanut ikkunoihin paksun verhon himmeää silkkiä. Kaupunki näyttää kuolleelta, ja hiljaisilla kaduilla viuhuu valittaen lumipyry... Huviksensa leikittelee kreolitar vuoteellaan korealla viuhkallansa ja viettää aikansa katsellen kuvaansa kotoa tuoduissa peileissään, joiden kehyksiä suuret indianisulat koristavat. Yhä lyhyempinä, yhä himmeämpinä seuraavat talvipäivät toisiaan. Pitsiuutimiensa sisällä pikku kreolitar hiutuu ja käy lohduttomaksi. Varsinkin surettaa häntä se, ettei hän vuoteeltaan voi nähdä tulta. Hänestä tuntuu kuin olisi hän kadottanut toistamiseen isänmaansa... Vähän väliä hän kysyy: "Onko huoneessa tulta?" -- Tietysti, lapsukaiseni, kyllä on. Uunissa roihuaa iso valkea. Etkö kuule kuinka halot räiskyvät ja männynsilmut paukahtelevat? -- "Oh, katsokaamme, katsokaamme." Mutta kuinka hyvänsä hän kallistaiksen katsomaan, liekki on hänestä liian kaukana; hän ei voi nähdä sitä, ja se se saattaa hänet epätoivoon. Siksipä eräänä iltana, kun hän venyy siinä mietteliäänä ja kalpeana, pää korvatyynyn laidalla ja silmät alati käännettyinä tuota näkymätöntä tulta kohti, hänen ystävänsä lähestyy häntä ja ottaa yhden vuoteella olevista kuvastimista: "Tahdot nähdä tulen, armahaiseni... No hyvä, varrohan vähän..." Ja polvistuen uunin eteen hän koettaa lähettää hänelle kuvastimen avulla heijastuksen tuosta tenhoisasta liekistä: "Voitko nähdä? -- En! En näe mitään. -- Entäpä nyt? -- En! En vieläkään..." Sitten äkkiä, saadessaan vasten kasvojaan tulen loimun, joka ympäröi hänet, sanoo kreolitar perin iloisena: "Oi, nyt sen jo näen!" ja hän kuolee hymyillen, syvällä silmissä kaksi tuikkivaa valopilkkua. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAANANTAI-TARINOITA: VALIKOIMA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.