The Project Gutenberg eBook of Sotamuistelmani 1914-1918, by Erich Ludendorff

Tämän teoksen omistan sankareille, jotka ovat kaatuneet Saksan suuruuteen uskoen

SISÄLLYS:

YLEISESIKUNNAN PÄÄLLIKKÖNÄ IDÄSSÄ elokuun 22 päivästä 1914 elokuun 28 päivään 1916.

Tannenberg.
Puolan sotaretki syksyllä 1914.
Masurinmaan talvitaistelu helmi- ja maaliskuussa 1915.
Kesäsotaretki Venäjää vastaan 1915.
Itärintaman ylipäällikön päämaja Kownossa lokakuusta 1915
heinäkuuhun 1916.
Itärintaman ylipäällikkyys laajennettuna elokuussa 1916.

ENSIMMÄISENÄ KENRAALIMAJOITUSMESTARINA elokuun 29:nnestä 1916 lokakuun 26:nteen 1918.

Ententen rynnistys syksyllä 1916.
Tilanne 1916-1917 vuosien vaihteessa.
Jatkuvan sodankäynnin perusteet ja sotakoneisto.
Ententen rynnistys 1917 vuoden alkupuoliskolla.
Flanderin taistelu ja Venäjän luhistuminen kesällä ja syksyllä 1917.
Valmistukset hyökkäykseen lännessä 1918.
Hyökkäys lännessä 1918.
Lopputaistelu kesällä ja syksyllä 1918.
Loppusanat.

ALKULAUSE.

Neljänä sotavuonna en voinut tehdä mitään muistiinpanoja. Siihen ei minulla ollut aikaa. Kun nyt olen joutilas, koetan saada sen korvatuksi panemalla paperille sotamuistelmani, etupäässä ulkomuistista.

Elämä on vienyt minut johtoasemiin. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg ja minä saimme tehtäväksi eräiden muiden miesten kanssa johtaa isänmaan puolustussotaa.

Sotamuistelmat kertovat Saksan kansan ja Saksan armeijan teoista, joihin minun nimeni on liittyvä kaikiksi ajoiksi. Ne kuvaavat minun pyrkimyksiäni ja tekevät selkoa siitä, mitä minä sain tässä kansain sodassa kokea. Tulin näkemään Saksan kansan suunnattoman kamppailun, sen kärsivällisyyden ja lamaantumisen.

Saksalainen ei ole vielä ehtinyt tulla tajuihinsa ja päästä itsetutkisteluun. Hänen hartioillaan on liian suuri taakka. Hän voi sittenkin nousta, armeijansa valtavista mainetöistä ja kotimaan suurista teoista ylpeänä. Mutta hänen tulee viipymättä ottaa oppia tapahtumista, jotka johtivat hänen turmioonsa, sillä maailmanhistoria rientää järkähtämättä tietään ja tallaa kansat, jotka raatelevat itseään sisäisessä eripuraisuudessa.

Kirjoitettu Ruotsissa Hessleholmin kartanossa marraskuusta 1918 helmikuuhun 1919; täydennykset päätetty Berliinissä kesäkuun 23:ntena, rauhanehtojen hyväksymispäivänä.

KATSANTOKANTANI JA TOIMINTANI.

Liègen yllätyksellä alkoi Saksan voittojen jakso. Rohkeasti se päätettiin, uhkarohkeasti päätös toteutettiin.

Itäisen rintaman sotaretket vuosina 1914 ja 1915 ynnä kesällä 1916 olivat valtavia saavutuksia, kaikkien aikain sotahistorian suurimpien mainetöitten arvoisia. Ne asettivat sekä johtajille että joukoille mitä suurimmat vaatimukset. Venäläinen oli siellä taistelevia Saksan ja Itävalta-Unkarin liittoutuneita armeijoja paljon voimallisempi.

Se sota taas, jota kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin ja minun elokuun 29 päivästä 1916 tuli käydä, siitä päivästä siis, jona astuimme ylimpään armeijanjohtoon, kuuluu maailmanhistorian vaikeimpiin. Valtavampaa, järkyttävämpää ei maapallomme ole vielä milloinkaan nähnyt. Saksa heikkojen liittolaisten keralla taisteli vähäväkisempänä koko maailmaa vastaan. Suunnattoman painavia päätöksiä oli tehtävä. Pakottavalla johdonmukaisuudella ne juontuivat sota-asemasta, meidän käsityksestämme sodasta ja tämän sodan luonteesta.

Armeijat ja laivastot taistelivat toisiaan vastaan siten kuin ovat ennenkin taistelleet, joskin sotavoimat ja sotakeinot olivat valtavammat kuin koskaan ennen. Mutta toisin kuin viime sodissa seisoivat nyt kansat kaiken mahtinsa keralla heti sotavoimainsa takana ja sulautuivat niihin. Ainoastaan Ranska tarjosi jo 1870/71 samanlaisen kuvan.

Missä armeijan ja laivaston voima alkoi, missä kansan loppui, sitä ei tässä sodassa enää ollut mahdollista erottaa. Sotavoima ja kansa olivat yhtä. Maailma näki kansansodan sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Täten kootuin voimin seisoivat maailman mahtavat valtiot toisiaan vastassa. Taisteluun vihollisen sotavoimia vastaan valtavilla rintamilla ja aavoilla merillä liittyi kamppailu viholliskansain sielua ja elinvoimaa vastaan tarkoituksella hajoittaa ja hervaista ne.

Helppoa ja varsin vaaratonta on vahvoilla pataljoonilla käydä sotaa ja taistella taisteluita. Siihen asemaan kenraalisotamarsalkka ja minä emme kuitenkaan kolmena ensimmäisenä sotavuotena päässeet. Meille ei jäänyt muuta neuvoa kuin toimia velvollisuutemme ja omantuntomme mukaan ja ottaa vastuullemme, mitä voiton saavuttamiseksi pidimme välttämättömänä. Menestys oli tänä aikana meidän puolellamme.

Kun me maaliskuusta 1918 kävimme hyökkäykseen suotuisammin voimasuhtein kuin Saksalla vielä oli sodassa ollut, riittivät voimat suuriin voittoihin, eivät sitä vastoin nopeaan ratkaisuun. Sitten ne tyrehtyivät, jota vastoin vihollinen vahvistui.

II.

Tämä maailman- ja kansansota vaati suunnattomia meiltä saksalaisilta, joiden hartioilla se lepäsi koko raskaalla painollaan. Jokaisen yksityisen täytyi antaa viimeisensäkin, jos meidän mieli voittaa se. Meidän täytyi sanan todellisessa merkityksessä taistella ja tehdä työtä viimeiseen veri- ja hikipisaraamme saakka ja samalla kuitenkin pysyä taistelunhaluisina ja vielä voitonintoisinakin: se oli raskas, mutta pakottava vaatimus, vaikka vihollinen tekikin elantomme ja toimeentulomme niin vaikeaksi ja vaikka se meitä vainosikin yllytyksellään, joka ulkonaisesti oli niin huomaamaton, mutta kuitenkin niin alkuvoimaisen ankara.

Armeijan ja laivaston juuret ovat isänmaassa, samoin kuin tammen Saksan mannussa. Kotimaasta ne elävät, siitä saavat voimansa. Ne voivat säilyttää, mitä tarvitsevat, eivät sitä vastoin itse aikaan saada, ne voivat taistella vain niillä sielullisilla, aineellisilla ja ruumiillisilla voimilla, jotka kotimaa niille antaa. Näiden avulla armeija ja laivasto voivat voittaa, uskollisesti antautua tehtäväänsä, epäitsekkäästi uhrautua jokapäiväisessä taistelussa ja sodan rasituksissa. Ne yksin saattoivat Saksalle taata lopullisen voiton. Niiden avulla isänmaa kävi tätä jättiläistaistelua maailmaa vastaan, jossa tosin liittolaisetkin auttoivat ja anastettuja alueita käytettiin hyväksi, mikäli maasodan lait sallivat.

Armeijan ja laivaston täytyi sen vuoksi saada kotimaasta yhä uutta henkistä joustavuutta, ihmisiä ja sotakojeita ja siitä myös lakkaamatta uudistua.

Kotoista sieluntilaa ja sotatahtoa oli vahvistettava; hukka peri meidät, jos ne turmeltuivat! Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä suuremmaksi kävivät tuohon nähden vaarat, sitä enemmän karttui voitettavaa, sitä pakottavammaksi kävi samalla armeijan ja laivaston sielullisen ja siveellisen vahvistuksen vaatimus.

Isänmaan ihmisvoimat ja aineelliset voimat olivat sodankäyntiä varten viimeistä myöten liikkeelle ja käytettäviksi saatavat.

Nämä olivat kotimaalle valtavia tehtäviä. Se ei ollut vain se perustus, jolla uljas sotavoimamme lepäsi ja joka oli pienimmältäkin säröltä varjeltava, se oli mahtimme lähde, joka oli säilytettävä hopean kirkkaana ja puhtaana ja samalla voimallisenakin, jotta se saattoi terästää armeijan ja laivaston hermot ja yhä nuorentaa niiden voimia. Kansa tarvitsi sisäistä lujuutta, sillä se yksin saattoi tehdä sen kykeneväksi ehtymättä luovuttamaan voimia armeijaan ja laivastoon. Kansan voima ja sotavoima punoutuivat niin kiinteästi yhteen, että niitä oli mahdoton erottaa toisistaan. Sotavoimain sotakunto vihollista vastassa riippui läheisesti kansan kotoisesta sotakunnosta. Kotimaassa alkoi semmoinen työ ja elämä sodan hyväksi, että tuskin milloinkaan on sen vertaa nähty. Ja tätä elämää ja työntekoa täytyi hallituksen, täytyi vastuunalaisen valtiokanslerin johtaa ja voimallisena säilyttää.

Hänen eteensä nousi vielä toinen suuri sodankäyntitehtävä: hänen tuli johtaa taistelua kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan. Pitikö Saksan jättää käyttämättä tätä mahtavaa sotakeinoa, jonka vaikutuksen se joka päivä koki omassa ruumiissaan? Eikö viholliskansain sieluntilaa pitänyt koettaa järkyttää samalla tavalla kuin vihollinen valitettavasti niin hyvällä menestyksellä järkytti meidän maamme sieluntilaa? Tätä taistelua oli käytävä kotimaasta puolueettomain ulkomaitten kautta ja vasta sitten rintamasta rintamaan. Tosin Saksalta puuttui yksi voimakas apukeino tässä propagandassa: nälkäsaarto vihollismaitten asukkaita vastaan.

Suuret olivat ne tehtävät, jotka hallituksen tuli kansakunnan palveluksessa ratkaista saattaakseen sodan onnelliseen päätökseen. Enempää ei ole vielä ainoaltakaan Saksan hallitukselta vaadittu, kuin mitä on Saksan kansan yhdistetyn voiman asettaminen keisarin käytettäväksi voiton saavuttamiseksi tappotanterella ja taistelun johtaminen viholliskansain henkeä ja mielialaa vastaan. Hallituksen työ ja toiminta saavutti täten sodassa ratkaisevasti vaikuttavan merkityksen. Tämä vaati hallitukselta, valtiopäiviltä ja kansalta ennen arvaamatonta antautumusta sota-aatteelle. Niin oli asia: sodankäynnin voima oli kotimaassa, voimanilmaus vihollisrintamalla.

Voimallinen sodankäynti yksin oli omiaan viemään suureen päämääräämme, rauhaan. Sotatyöllään hallitus sen vuoksi samalla edisti rauhan asiaa. Rauhan palauttaminen mitä nopeimmin oli sen korkea tehtävä.

Kenraalisotamarsalkka ja minä ylimpään armeijanjohtoon kutsuttuina ja asemaan perehdyttyämme heti ilmoitimme valtiokanslerille, mitkä mielestämme armeijan ja samalla laivastonkin tarpeet olivat, ja harkitsimme niitä tehtäviä, jotka siitä kotimaalle johtuivat. Kutsuimme hänet sodankäyntiä varten yhteistyöhön ja olimme aseman uhkaavasta vakavuudesta huolimatta toivehikkaita.

Hallitus oli ottanut meidät suosiollisesti ylimpään armeijanjohtoon. Avoimella luottamuksella suostuimme sen esitykseen. Pian alkoi kuitenkin keskenään taistella kaksi aatemaailmaa, joita hallituksen ja meidän käsityksemme edustivat. Tämä vastakohta oli meille raskas pettymys ja samalla suunnaton rasitus.

Berliinissä ei voitu hyväksyä meidän käsitystämme sodan välttämättömyyksistä, siellä ei ollut sitä rautaista tahtoa, joka yhdistää koko kansan ja kohdistaa sen elämän ja ajatuksen yhteen päämäärään: sotaan ja voittoon. Ententen suuret kansanvallat tähän pystyivät. Gambetta 1870/71, Clemenceau ja Lloyd George tässä sodassa alistivat kansansa ankaralla tahdonvoimalla voiton palvelukseen. Tämän päämääräntietoisen pyrkimyksen, ententen voimallisen tuhoamistahdon täyttä terävyyttä ei hallitus älynnyt. Ei koskaan ollut siitä epäilystä. Sen sijaan että olisi koottu kaikki tarjolla olevat voimat sotaan ja jännitetty ne ylimmilleen, jotta rauha saavutettaisiin taistelutanterella, kuten sodan luonne vaati, poikettiin Berliinissä toiselle tielle; puhuttiin yhä enemmän sovinnosta ja ristiriitain sovittamisesta, antamatta samalla omalle kansalle voimakasta sotaista herätettä. Berliinissä luultiin tai kuviteltiin näin: viholliskansat muka ikävöiden kuuntelisivat sovinnollisuuden sanoja ja vaatisivat hallituksiaan solmimaan rauhan. Niin vähän siellä oli tietoa viholliskansain ja niiden hallitusten mielentilasta, voimakkaasta kansallisesta ajatussuunnasta ja teräskovasta tahdosta. Berliini ei ollut mitään oppinut entisaikain historiasta. Siellä vain tunnettiin oma voimattomuus vihollisen sielunvoimien rinnalla, menetettiin voiton toivo ja antauduttiin tuuliajolle. Rauhan saavuttamisen ajatus kävi voimallisemmaksi kuin tahto taistella voiton hyväksi. Tietä rauhaan oli vihollisen tuhoamistahdon vuoksi mahdoton löytää. Näin laiminlyötiin kansan johtaminen voiton vaikealle tielle.

Valtiopäivät ja kansa huomasivat olevansa ilman moista johtoa, jota suuri osa kiihkeästi kaipasi, ja ne liukuivat hallituksen kanssa kaltevalle radalle. Itse sodan valtavat kysymykset työnnettiin yhä enemmän syrjään. Sisäpoliittiset näkökohdat ja oman itsensä muistaminen hautasivat ne alleen. Se koitui isänmaalle onnettomuudeksi. Voi olla, että se vallankumous, joka nyt kauttaaltaan järisyttää Eurooppaa, saa aikaan toisen maailmanjärjestyksen ja paremmin kypsyttää kansain ajatukset ja tunteet semmoiseen rauhaan, joka antaa ihmiskunnalle oikeuden ja sovinnon. Aselepo- ja rauhanehdot tosin vastustavat semmoista käsitystä. Vielä sillä ajalla, jonka minä olin ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina, ei maailma ainakaan ollut muuttunut.

Ylin armeijanjohto asettui samalle kannalle kuin presidentti Wilson marraskuussa 1918 esiintyessään suuren amerikkalaisen laivasto-ohjelman puolesta: hän sanoi pitävänsä epäviisaana, että Amerikka nyt jo laatisi laivasto-ohjelmansa tulevaisuuden maailmanpolitiikan mukaiseksi, kun ei tätä maailmanpolitiikkaa vielä oltu ratkaistu.

Samassa mielessä kirjoitti marraskuussa 1918 4:nnen armeijan sotamiesneuvoston esimies:

"Vallankumous perustuu ehkä monen päässä ihanteihin. Joka on seisonut vihollista vastassa, sen täytyy tunnustaa, että ententen maailmankatsomus tällä hetkellä vielä palvelee materialismia."

Nyt ovat hämmästyneen ja ihanteissaan pettyneen maailman silmät auenneet. Mutta petetty Saksan kansa saa maksaa harhaluulonsa hengellään.

Ylin armeijanjohto oli sillä kannalla, että ensin tuli ihmiskunnan muuttua, sitten mekin voisimme laskea aseemme ja ajatella sovinnon tekoa; muutoin oli varmasti odotettavissa turmiolliset seuraukset. Rauhan palmu ei ole puolustus miekkaa vastaan. Niin kauan kuin ihmiset ja varsinkin vihollisemme pysyvät sinä, mitä ihmiskunta on tähän saakka ollut, tuli Saksan ja joka tapauksessa kenraalisotamarsalkan ja minun vastuunalaisina sotilasjohtajina pitää miekka kourassamme ja yhä uudelleen teroittaa sitä. Sen vuoksi oli vakava velvollisuutemme hallituksen suhteen hellittämättä vaatia sodan välttämättömyyksien toteuttamista ja juurruttaa siihenkin päättäväisyys, jota meidän täytyi pitää ainoana oikeana.

Kaikissa kysymyksissä ylin armeijanjohto kääntyi perustuslaillisten tekijäin puoleen. Sota vaati siltä joka hetki nopeita ja kauaskantavia ratkaisuja, se vaati ja vahvisti päätöskykyä. Berliinissä pysyttiin totutulla rauhan tolalla. Usein saapui vasta viikkojen kuluttua vastauksia, jopa tärkeimpiinkin kysymyksiin. Tästä berliiniläisten viranomaisten tavattoman vitkastelevasta asiain käsittelystä ja sodan välttämättömyyksien tajuamattomuudesta oli seurauksena, että keskenäinen yhteytemme joskus sai tylyn sävyn. Olemme tätä valittaneet. Meidän sielussamme poltti tuli. Oli nopeaan toimittava, sillä usein täytyi estää mittaamattomia vahingoita.

Rauhan aikana oli valtakunnan hallituksella kaikkiin viranomaisiin nähden ratkaiseva sananvalta. Ulkoasiain virasto tunsi olevansa kaiken arvostelun yläpuolella. Vaikea oli valtakunnan virastojen tottua siihen, että sodan puhjettua ylimmästä armeijanjohdosta oli tullut paikka, joka ei ainoastaan jakanut vastuunalaisuutta valtakunnankanslerin kanssa, vaan jonka kannettavana oli niin suunnaton edesvastuu, että se sitä enemmän tuli pakotetuksi tarmokkaaseen toimeen, kuta vähemmän Berliinissä toimittiin. Olisin toivonut, että hallituskin olisi selvään tajunnut tämän yksinkertaisen asianlaidan. Kenraalien v. Moltken ja v. Falkenhaynin suhde hallitukseen ei pääasioissa ollut toinen kuin kenraalisotamarsalkan ja minunkaan.

Hallitus kulki omia teitään eikä ylimmän armeijanjohdon tahtoon nähden jättänyt mitään tekemättä, mitä se piti tarpeen vaatimana. Mutta paljon semmoista jäi tekemättä, mikä sodankäynnin kannalta oli merkittävä pakottavan välttämättömäksi.

Ylimmän armeijanjohdon täytyi jo heti sodan puhkeamisen jälkeen esiintyä toimivana eräillä aloilla, jossa tämä olisi ollut toisten viranomaisten asia. Sanomalehdistön laaja ala, sensuuri, vihollisen vakoilun ja sabotagen torjuminen ynnä valtiojärjestyksen kukistamista sodassa puuhaavain voimain selville saaminen jäivät sotilaallisen omin neuvoin selviytymisen varaan sodankäynnille vahingoksi. Epäselvyys siitä kenelle asia kuului ja henkilöjen puute ehkäisivät asianomaisten viranomaisten aloitetta. Edesvastuun syvä tunto pakotti yleisesikunnan ryhtymään luovaan työhön. Se saattoikin paremmin täyttää henkilöpuutteen armeijasta otetuilla, etenkin sitä varten hyvillä ennakkotiedoilla varustetuilla virkavapailla upseereilla. Johto täten joutui yleisesikunnan käsiin. Toimeenpano usein jäi kotoisten mahtien asiaksi. Rajaviiva, jonka takana vastuunalaiset viranomaiset yksin pitivät itseään asianomaisina, ei ollut selvä. Hankauksia ei voitu välttää. Selvä ja luja johto kotimaassa, jota ylin armeijanjohto usein pyysi, olisi tämän estänyt.

III.

Ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina tuli minun usein persoonallisesti hallitukselle esittää ylimmän armeijanjohdon vaatimukset.

Valtiollisista henkilöistä ja puolueista en ole välittänyt. Ne puolueet, jotka alati vain puhuivat sovinnon aikaansaamisesta, sen sijaan että olisivat virittäneet kansan sotatahtoa, eivät käsittäneet ylimmän armeijanjohdon esittämäin vaatimusten välttämättömyyttä. Hallitus ajatteli samoin kuin he. Ja siten olivat hallitus ja enemmistöpuolueet samaa mieltä ja sisällisesti hylkäsivät minut ja sotilaallisen tahtoni ja ajatukseni.

Oli selvää, että näin ollen sain enemmän kannattajia niiden puolueiden keskuudesta, jotka samoin kuin minäkin pitivät sovintoa mahdottomana vihollisen tuhoamistahdon vuoksi ja sen tähden puolustivat sodankäynnissä mitä suurinta tarmoa. En ole koskaan kääntynyt heidän puoleensa, mutta he luottivat minuun. Näitä puolueita oli oikeistoon kuuluva vähemmistö. Sen vuoksi leimasivat minut muut, vaikka minä ajattelin vain sodankäyntiä, "taantumukselliseksi". Jos olisin nuo samat mielipiteet tavannut kansanvaltaisissa puolueissa, olisin niistäkin saanut kannattajia, ja oikeisto ehkä olisi silloin huutanut, että minä olin "kansanvaltainen", mikä muutoin oikeistotaholta kylläkin usein tapahtui.

En ole "taantumuksellinen", enempää kuin "kansanvaltainenkaan". Minä puolustan yksinomaan Saksan kansan menestystä, sen kulttuurin kukoistusta, sen kansallista voimaa, esivaltaa ja järjestystä. Näillä patsailla lepää isänmaan tulevaisuus. Sodan aikana oli päämäärä: mitä tarmokkain sodankäynti ja sotilaallisten ja samalla taloudellistenkin elämismahdollisuuksien turvaaminen sodan jälkiaikainkin varalle.

Valtakunnanjohdon toimettomuudesta monella alalla koitui minulle se epäkohta, että pahansuovat ja joskus liian innokkaat ystävätkin, vaikka en siihen antanut vähintäkään aihetta enkä koskaan esiintynyt, yhä enemmän sekoittivat minut puoluetaisteluun. Mitä tein, se esitettiin väärin ja yhteydestään irti repäistynä. Toimille ja puheille annettiin merkitys, joka oli niille vieras, lievitettiin epäselviä, kokonaan perusteettomia väitteitä. Sotilaallinen, avoin ajatustapani torjui tuon kaiken alussa olkainkohautuksella, se oli liian merkityksetöntä sen suuren tehtävän rinnalla, jota varten toimin. Myöhemmin valitin tätä ilmiötä, voimatta sitä kuitenkaan muuttaa. Sanomalehdistöä pyysin moneen kertaan jättämään minut rauhaan. Minulla muutoin oli liian paljon työtä voidakseni edes siihen nähden kantaani määritellä. Ja minulta puuttui tilaisuuttakin esiintymiseen; sitä paitsi luotin siihen, että Saksan kansassa oli enemmän ankaran todellisuuden tuntoa. Mutta hallitukselle soveltui hyvin, että se oli saanut ukkosenjohdattimen; sen sijaan että se olisi minua puolustanut, antoi se yllyttäjäin jatkaa yllytystään, esitti minut diktaattoriksi, syytti ylintä armeijanjohtoa ja siten lisäsi kiihtymystä minua vastaan. Semmoinen oli yleiskuva. Valtiokanslerit t:ri Michaelis ja kreivi v. Hertling eivät olleet osallisia tähän yllytykseen, mutta kohtalokas paha — sotilaallisen asemani vuoksi se seurauksineen oli kansallisonnettomuus — oli jo tapahtunut.

Ylin armeijanjohto, ja tässä tapauksessa minut persoonallisesti, tehtiin yhä enemmän vastuunalaisiksi paljosta pahasta. Niinpä esimerkiksi kotoisen muonitusjärjestelmän välttämätöntä kovakouraisuutta ja suoranaisia luonnottomuuksiakin kuvattiin minusta riippuviksi, jopa minua väitettiin ja syytettiin niiden alkuunpanijaksikin. Mutta ei kenraalimajoitusmestarilla, sen enempää kuin kenraali-intendentillä tai minullakaan ollut mitään tekemistä kotimaisen muonituksen kanssa. Se oli yksinomaan sotaministeriön ja sotamuonitusviraston käsissä.

Sosialidemokraattisilta johtajilta sain eroni jälkeen kuulla, että minä muka olisin ollut vastuunalainen siitä, että valtuuttamani komentavat kenraalit hoitivat kokoontumisoikeutta. Tämä oli kokonaan virkavaltuuksieni ulkopuolella.

Ehkä on vielä seuraavakin kuvaavaa. Talvella 1916/17 esitettiin liikenne- ja hiilipula minun syykseni. Syy oli suurimmaksi osaksi siinä, että oli liian vähän huolehdittu, ennenkuin minä ylimpään armeijanjohtoon astuin. Helmikuussa 1917 vaadin hiilikomissaarin asettamista. Valitettavasti ei kohta löydetty oikeata miestä. Vasta myöhemmin valittiin toinen. Kesällä 1917 ylin armeijanjohto vapautti rintamapalveluksesta 50,000 vuorimiestä. Talvella 1917/18 oli hiiliä kotipolttoon riittävämmin kuin edellisenä vuotena, mutta tästä hyvästä ei ylin armeijanjohto, joka oli parannukseen ratkaisevasti vaikuttanut, jolla joka tapauksessa oli siinä suurempi osa kuin talven 1916/17 huonossa asemassa, saanut pienintäkään kiitosta eikä edes tunnustusta. Se ei sopinut niiden miesten ajatuksenjuoksuun, jotka muokkasivat mielialaa minua vastaan taikka paremmasta tiedostaan huolimatta sallivat mielialaa muokata.

Äärettömän edesvastuun johdosta, joka hartioillani lepäsi, halusin sotatointen päättymistä; muuhan ei ollut mahdollistakaan. Usein puhuin tähän suuntaan. Mutta oli saatava rauha, joka isänmaalle takasi elämisen mahdollisuuden, muutoin oli sota menetetty. Minun käsitykseni mukaan oli rauhanmahdollisuus tarjolla vain silloin, kun vihollinenkin oli rauhaan taipuvainen. Rauhanvalmiutemme yksipuolinen painostaminen näytti minusta vaaralliselta.

Käsitin hyvin, ettei rauhaa likimainkaan saada vielä sillä, että siitä puhutaan ja sitä kaikesta sydämestä toivotaan. Sopimusrauhan pasifistinen ajatus oli yksi monesta meitä vastaan käytetystä aseesta; useat sitä tarkoittivat rehellisesti: se osoitti korkeata ihanteellisuutta, joka ei vielä ole toteutumistaan löytänyt tässä taistelun maailmassa. Mutta tiesivätkö asianomaiset, että vihollinenkin ajatteli niin, ja jollei niin ollut, olivatko he selvillä siitä, että he levittämällä ajatusta semmoisen rauhan mahdollisuudesta millä hetkellä tahansa aikaansaivat sanomatonta vahinkoa, sillä siten he, kun ihmiset nyt kerta kaikkiaan ovat sellaisia, ratkaisevasti vahingoittivat sotatahtoa, jota ei olisi koskaan voitu liiaksi kohottaa? He ovat saaneet kansamme rauhaa ikävöimään, mutta ei vihollista rauhaan suostuvaiseksi. Siten he tekivät rauhan saannin vaikeammaksi, koska entente siitä sai yleiskäsityksen oloistamme ja käytti sitä hyväkseen; tämän kautta he myös vaikeuttivat ylimmän armeijanjohdon pyrkimystä saada vihollinen rauhaan taivutetuksi niillä keinoilla, jotka yksistään sodassa johtavat päämäärään. Kaikesta ihanteellisuudestaan huolimatta he ovat syyllisiä isänmaan onnettomuuteen!

Vihollisen kanta oli semmoinen, etten tunne ainoatakaan tilaisuutta, jolloin kohtuullinen ja oikeudenmukainen sopimusrauha olisi voitu tehdä. Kaikki mitä siitä on suullisesti tai sanomalehdissä levitetty, on paikkansa pitämätöntä. Hallitus ei ole kertaakaan ylimmälle armeijanjohdolle esittänyt moista rauhanmahdollisuutta.

Varmaan kyllä olisimme millä hetkellä tahansa voineet saada semmoisen rauhan, jommoinen meidän nyt täytyi tehdä. Kuka valtiokansleri, kuka valtiomies, kuka aatteiltaan saksalainen mies olisi sitä tahtonut? Mutta toisenlaista rauhaa ei ollut mahdollinen saada, sen saattoivat kaikki tarkkaan tietää, ja sen vuoksi täytyi meidän, kun sota kerran oli syttynyt, taistellen pyrkiä voittoon.

Kreivi Czernin oikeastaan ajatteli kuten minäkin, vaikk'ei hän totuutta tunnustanut. Joulukuun 11 p:nä 1918 pitämässään puheessa hän sanoi:

"Aina oli tilanne vain semmoinen, että me jollain ehkä ilmestyvällä sotilaallisesti suotuisalla hetkellä olisimme voineet ehdottaa rauhaa, jolla, jos melkoisia uhrauksia olisi tehty, ehkä olisi ollut toivoa saavuttaa vihollisen hyväksyminen. Mutta kuta loistavampi oli saksalaisten sotilaitten menestys, sitä vaativammiksi he kävivät ja vaikeampi kuin koskaan oli suurien voittojen jälkeen taivuttaa heitä moiseen myöntyväisyyspolitiikkaan.

"Minä muutoin luulen, ettei koko tämän sodan historiassa ollut kuin yksi hetki, jolloin moisella yrityksellä todella olisi ollut sangen hyvät toiveet, nimittäin Gorlicen kuuluisan taistelun jälkeen."

Gorlicen taistelu oli toukokuussa 1915. Myöhemmin ei siis — kreivi Czerninin mielestä — enää ollut mahdollista saada rauhaa melkoisillakaan uhrauksilla. Ja vaikka tämä mahdollisuus olisikin ollut toukokuussa 1915 tai myöhemmin: eivät ainoastaan saksalaiset sotilaat, vaan melkein koko Saksan kansa olisi moisen rauhan hylännyt, niin kauan kuin se vielä ylpeässä itseluottamuksessa tunsi, että sillä oli taisteluun voimaa! Tätä itseluottamusta ja tätä voimaa oli valtiomiesten velvollisuus terästää tehdäkseen isänmaan kykeneväksi voittamaan ja varjellakseen sitä tappiolta ja siihen liittyviltä mittaamattomilta onnettomuuksilta. Vihollistemme tahto oli semmoinen, ettei mitään väliehtoa ollut. Meidän tahdollamme ei niin ollen ollut mitään merkitystä. Vielä ei vihollisen tahto ollut murrettu. Kun se sotilaallisen voiton johdosta vihdoinkin olisi tapahtunut, vasta silloin olisivat diplomaatit voineet puhua sovinnosta — jos enää olisivat halunneet.

IV.

Neljä vuotta olemme syvimmässä sopusoinnussa työskennelleet yhdessä kuin yksi mies, kenraalisotamarsalkka ja minä. Syvällä ja hartaalla tyydytyksellä näin, että hänestä tuli Saksan kansalle tämän sodan ihannehenkilö, jokaiselle saksalaiselle voiton perikuva.

Kenraalisotamarsalkka salli minun päästä osalliseksi kunniastaan. Viettäessään seitsemättäkymmenettä syntymäpäiväänsä lokak. 2:sena 1917 hän puki tämän erikoisen syvästi tunnettuihin sanoihin.

Sotapäällikölle kuuluu vastuunalaisuus. Hänelle se kuuluu maailman edessä ja myös itsensä, oman armeijansa ja oman isänmaansa edessä, joka on paljon raskaampaa. Esikunnan päällikkönä ja ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina olin täydelleen vastuunalainen hänen kerallaan ja olen aina ollut tästä tietoinen. Vastaan teoistani milloin tahansa.

Meidän molempain strateegiset ja taktilliset mielipiteemme kävivät täydelleen yhteen ja siitä johtui itsestään sopusointuinen ja luottamuksellinen yhteistyö. Apulaisteni kanssa harkittuani esitin kenraalisotamarsalkalle lyhyesti ja suppeasti ajatukseni kaikkien sotatointen suunnittelusta ja johdosta ja tein hänelle aivan määrätyn ehdotuksen. Minulla oli se tyydytys, että kenraalisotamarsalkka aina — Tannenbergistä alkaen aina eroamiseeni 1918 — ajatteli samoin kuin minäkin ja hyväksyi käskysuunnitelmani.

Meillä niinikään oli sama käsitys tämän kansansodan luonteesta ja siitä johtuvista välttämättömyyksistä. Samoin olivat mielipiteemme rauhasta samat. Kenraalisotamarsalkka tahtoi yhdessä minun kanssani turvata Saksan kansan elämän uusilta hyökkäyksiltä. Persoonallisuudellaan hän esiintyi tämän kaiken puolesta.

Ne, joille ylimmän armeijanjohdon valta oli esteenä itsekkäitten päämääräin saavuttamiselle tai vielä saattoi siksi tulla, koettivat erottaa kenraalisotamarsalkan ja minut toisistamme. Hänen persoonansa kimppuun ei uskallettu käydä, sen vuoksi suunnattiin isku minua kohtaan. Keksittiin ristiriitoja kenraalisotamarsalkan ja minun tekojen ja ajatusten välillä. Hän sen mukaan edusti hyvän, minä pahan prinsiippiä. Niiden, jotka tämmöisiä levittelivät, olisi ainakin tullut tehdä samalla myös kenraalisotamarsalkka vastuunalaiseksi kaikesta luulotellusta vahingosta, muutoin he heikonsivat hänen asemaansa ja tekivät hänestä miehen, jolla ei ollutkaan niitä korkeita ominaisuuksia, jotka he tahtoivat hänessä nähdä ja jotka hänellä onkin.

Minä olen häntä suuresti kunnioittanut ja häntä uskollisesti palvellut, pitänyt arvossa hänen ylhäistä mieltään, samoin kuin kuninkaanrakkauttaankin ja edesvastuunalttiuttaan.

Elämäni on ollut työtä isänmaan, keisarin ja armeijan hyväksi. Neljä sotavuotta olen elänyt vain sotaa varten.

Päiväni kuluivat säännöllisesti. Niin kauan kuin olin idässä esikunnan päällikkönä ja välittömästi johdin joukkoja, järjestyi kaikki sotilaallisen tilanteen vaatimusten mukaisesti. Kello 6:sta tai 7:stä aamulla olin myöhään yöhön virkahuoneessa.

Ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina olin levollisina aikoina kahdeksan tienoissa virastossa. Noin tuntia myöhemmin tuli kenraalisotamarsalkka ja nyt keskustelimme lyhyeen sotatapauksista ja aikomuksista ja vireillä olevista kysymyksistä.

Täsmälleen kello 1 aamiainen, johon kului 1/2 tai 3/4 tuntia. 1/2 4:n vaiheilla olin jälleen virkahuoneessani. Kello 8:n aikaan söimme illallista; 1 1/2 tunnin loman jälkeen kesti työtä puoleenyöhön tai kello 1:een asti.

Tämä yksitoikkoisuus harvoin keskeytyi. Eivät edes ne neljä tai viisi päivää, jotka minulla oli sotalomaa, olleet virkatoimista vapaat.

Olin kaukopuhelimilla ja kaukokirjoittimilla yhteydessä rintaman kaikkien osien ja liittoutuneiden ylimpäin armeijanjohtojen kanssa. Armeijat antoivat tietonsa säännöllisesti aamuin ja illoin ja erikoiset tapaukset paikalla.

Kenttälennättimen päällikkö itäisellä rintamalla, eversti Lehmann ja myöhemmin koko armeijan kenttälennättimen päällikkö, kenraalimajuri Hesse, ovat kaukonäköisesti ja tehokkaasti minua auttaneet. Ylipäällikön esikunnan kaukopuhelumiehistö itäisellä rintamalla ja ylimmän armeijanjohdon kenttälennättimen hoitokunnat, jotka välittivät yksityiskohtaista yhteyttä, ovat työskennelleet mitä etevimmällä tavalla.

Toiselta puolen oli välttämätöntä saada selvä yleissilmäys valtavien rintamien kaikkiin tapauksiin, toiselta puolen taas välittömästi tuntea tavallisuudesta poikkeava painostus, taisteluiden suonentykytys. Ylimmän armeijanjohdon täytyi kuitenkin saada paikalla tieto kaikista tärkeistä tapauksista. Sillä liiankin usein täytyi reservien puutteessa paikalla tehdä kohtalokkaita ratkaisevia päätöksiä.

Joukkojen johto, huolenpito armeijasta ja kotimaan sotakunnosta kävivät kaikkien muitten töitten edellä. Sotilaspoliittiset tulevaisuudenkysymykset seurasivat vasta toisessa sijassa.

Työtuntini kuluivat omaan työhöni, alaisteni osastonpäälliköitten ja viranomaisten esittelyihin ynnä neuvotteluihin.

Erityisellä ilolla ja tyydytyksellä muistelen virallista ja toverillista yhdyselämäämme sekä idässä esikunnassani että ylimmässä armeijanjohdossa.

Kun työtaakkani oli niin suunnaton ja vastuunalaisuuteni niin raskas, en ympärilläni voinut käyttää muuta kuin itsenäisesti toimivia, suoria ihmisiä, joilta vaadin, että he arkailematta lausuivat minulle mielipiteensä, minkä he tekivätkin — usein sangen perusteellisestikin. Yhteistyömme oli rakennettu keskenäiselle luottamukselle miehestä mieheen. Itsetietoisina ja varmoina seisoivat työkumppanini uskollisesti rinnallani. He olivat minulle alttiita ja itsenäisiä apulaisia, korkeimman velvollisuudentunnon läpitunkemia. Tietysti oli ratkaisu minun asiani, sillä edesvastuu ei sallinut epäröimistä. Sota vaati nopeaa toimintaa. Mutta ratkaisu ei ollut mielivaltaa ja milloin poikkesinkin työkumppanieni ehdotuksesta, en loukannut. Tässä ja mielipiteitä yhteensovitettaessa olen pyrkinyt antamaan tunnustuksen poikkeaville mielipiteille epäselvyyteen horjahtamatta. Työtoverieni kunnia ja hyvä maine ilahuttavat minua. Aina olen kannattanut sitä mielipidettä ja kannatan sitä vielä tänäänkin, että sota oli niin valtava ja vaati niin suurenmoisia, ettei yksi mies yksinään voinut vaatimuksia täyttää. Se jätti sangen paljon tilaa loistavalle toimiosuudelle.

Ensimmäinen apulaiseni idässä oli silloinen everstiluutnantti, nykyinen kenraalimajuri Hoffmann, nerokas, eteenpäin pyrkivä upseeri. Kuinka suuren arvon annan hänelle sotilaana, käy parhaiten selville siitä, että ehdotin hänet jälkeläisekseni, kun elokuun lopulla 1916 astuin armeijan ylijohtoon. Hän on tässä toimessa osoittanut yhtä loistavaa kuntoa kuin ennen vanhimpana yleisesikunta-upseerinanikin.

Suuressa päämajassa otin luokseni everstiluutnantti Wetzellin sotatoimia valmistelemaan. Minä tunsin hänet ja tiesin hänen arvonsa jo entisestään. Hän tunsi asiat lännessä. Vanhimpana yleisesikuntaupseerina ja kolmannen armeijaosaston yleisesikunnan päällikkönä oli hän siellä kunnostautunut ja varsinkin Verdunin edustalla toiminut erinomaisesti. Hän on oiva sotilasluonne ja mieleltään uskollinen ja luja. Toimihaluisena ja heräterikkaana, tarkkana työmiehenä tuli hänestä minulle erinomainen ja rakas apulainen. Kun syyskuussa 1918 erosin hänestä, oli arvonanto molemminpuolinen ja tapahtui ero vain siitä yksinkertaisesta syystä, että minun täytyi jakaa esikunta toisella tavalla saadakseni itse hieman enemmän lepoa.

Everstiluutnantti Wetzellin jälkeen tulivat luokseni eversti Heye ja majuri v. Stülpnagel, joka Berliinissä oli kauan ollut virastoupseerinani, kaksi karaistua ja selvää sotilasluonnetta. Olen heidän kanssaan elänyt vaikeimman ajan, mitä sotilas voi elää: oli käynyt ilmeiseksi, ettemme enää voineet sotilaallisesti sotaa voittaa. Inhimillisesti vaikeinta oli minulle se, kun minun tänä aikana täytyi heistä luopua. Järjestämisasiat olivat etenkin majurien v. Vollard-Bockelbergin ja vapaah. v. dem Busche und Frahnertin käsissä, miesten, joilla oli suunnaton työvoima, työilo ja kauas kantava katse. Heidän aikaansaantinsa ovat hyvin huomattavat.

Kolme apulaisistani varsinkin esiintyi enemmän muita julkisuudessa. Se johtui heidän työaloistaan.

Eversti Bauer, selväpiirteinen luonne, joka samoin kuin minäkin käsitti kotimaan sotakunnon lopullisen voiton perustaksi, koetti uupumatta sitä säilyttää ja kohottaa. Hän on ratkaisevalla tavalla edistänyt tykistön kehitystä. Hänen tehtävänsä oli kotimaan edessä edustaa armeijan sotavälinetarvetta ja hankkia selvä kuva teollisuuden tuotantokyvystä työnantajain ja työntekijäin kanssa yhteyttä ylläpitäen. Hänen työalansa oli läheisessä kosketuksessa sotaministeriön työalan kanssa.

Myös sotataloudellisissa ja useissa taktillisissa kysymyksissä hänen myötävaikutuksensa ja neuvonsa tuotti sodankäynnille mitä suurinta hyötyä.

Kenraali v. Bartenwerffer, levollinen ja selvästi ajatteleva, lämmintä isänmaallista tunnetta huokuva mies, oli poliittisen osaston päällikkö. Kenttäarmeijan yleisesikunnan tärkeisiin tehtäviin kuului seurata vihollismaitten ja puolueettomain ulkomaitten sotilaspolitiikkaa ja siitä johtuviin poliittisiin kysymyksiin nähden asettua yhteyteen valtiokanslerin kanssa. Sama oli miehitettyjen alueitten poliittisten tapausten laita, mikäli nuo alueet kuuluivat ylimmän armeijanjohdon alle. Niillä rajoilla, jotka sota meille antaisi, oli isänmaan tulevalle sotilaalliselle turvallisuudelle ratkaiseva merkitys ja kaikki sen yhteyteen kuuluvat kysymykset olivat ylimmälle armeijanjohdolle tärkeä työala. Poliittinen osasto oli kaikissa rauhankysymyksissä kirjeenvaihtoa hoitava sotilaallinen virkapaikka.

Kolmas herra oli everstiluutnantti Nicolai, rautaisen ahkeruuden ja velvollisuudentunnon mies, järjestävä kyky. Hänen tehtävänsä olivat erikoisen monipuoliset, ehkä liiaksikin. Työala oli elimellisesti kehittynyt. Everstiluutnantin tehtävänä oli sanomalehdistön sotilaallinen johto ja läheisessä yhteydessä sen kanssa, mikäli se oli sotilaallisesti mahdollista, mielialan silmällä ja vireillä pitäminen kotimaassa ja armeijassa. Kummassakin oli yhteistyö valtakunnan viranomaisten kanssa luonnollinen. Emme saaneet aikaan mitään. Sanomalehtien valvominen ja tiedoilla varustaminen jäivät sen vuoksi hajanaiseksi, siitä olimme selvillä.

Sanomalehtien sotilaallinen sensuurikin kuului everstiluutnantti Nicolaille ja hänen alaisilleen. Tämän, sodassa valitettavasti välttämättömän pahan olemukseen kuuluu, ettei se voinut ketään tyydyttää. Pidin valitettavana asiana, että ylimmän armeijanjohdon täytyi sitä harjoittaa, muut asianomaiset kun osoittivat pidättyväisyyttä.

Everstiluutnantti Nicolain toinen suuri työala oli salainen tiedonhankinta ja vakoilun torjuminen postia, sähkölennätystä ja kaukopuhelua valvomalla, raja- ja postisululla, ynnä taloudellisen vakoilun ja sabotagen (ilkivaltaisen turmelemisen) vastustaminen. Everstiluutnantti Nicolai on tietoineen hyvin palvellut ylintä armeijanjohtoa. Epätietoisuus kuuluu sodan luonteeseen. Ei vihollinenkaan paljon suuremmista apuneuvoistaan huolimatta saanut koskaan tietää, mitä meillä oli tekeillä. Se yllätettiin aina, paitsi 15 p:nä heinäkuuta 1918, jolloin teimme asiat sille liian helpoiksi.

Vihollista koskevain tietojen käsittely sotilaallista päätöksentekoa varten kuului "Vihollisarmeijat"-nimiselle osastolle, joka oli majuri v. Rauchin, kokeneen ja huolellisen yleisesikuntaupseerin johdossa. Hän täytti edesvastuullisen tehtävänsä. Tässäkin suhteessa yleisesikunta sai aikaan, mitä kohtuudella voitiin odottaa.

Vielä monta muutakin uskollista apulaista minulla oli esikunnassani;
mainitsen everstit v. Tieschowitzin ja v. Mertzin, majurit v. Waldowin,
Crantzin, v. Harboun, Hofmannin, Bartenwerfferin, Muthsin, kapteenit
Weverin, Gabrielin, Geyerin, v. Fischer-Treuenfeldin, v. Gosslerin, v.
Poseckin ja monta muuta.

Erikoisen toverilliset olivat yhteiset ateriamme suuremmassa piirissä. Kenraalisotamarsalkka piti hauskoista jutuista ja vilkkaasta keskustelusta. Minä otin siihen mielelläni osaa, mutta otin myös puheeksi palvelusta koskevat asiat. Luonnollisestikin pidettiin mitä tarkin huoli siitä, ettei tällöin keskusteltu suunnitelluista sotaliikkeistä.

Usein saapui vierailijoita, joko pöytään taikka vain virastohuoneeseen. Joskus oli vieraita erikoisen kriitillistenkin tilanteitten aikana. Muistan, kuinka lokakuussa 1914 Radomissa saimme luoksemme rakkaudenlahja-junaa tuovia herroja, jotka puhuivat Varsovan pian tapahtuvasta valloituksesta, vaikka minun jo täytyi ajatella peräytymistä sieltä. Semmoisissa tilaisuuksissa vieraat olivat raskas hermorasitus, mutta yleensä he tuottivat virkistystä.

Kauttamme matkustavilta upseereilta, jotka edustivat eri aselajeja ja rintaman kaikilla osilla olevia divisioneja, saimme kuulla, mitä armeijassa tapahtui, toisinaan paremminkin kuin suurista virallisista kertomuksista. Annoin mitä suurimman arvon läheiselle yhteydelle rintaman kanssa ja sain paljon herätyksiä, jotka aina otettiin varteen. Nämä sotilasvierailut olivat minulle erikoisen rakkaat ja arvokkaat.

Usein kävi luonamme Berliinistä ja liittovaltakunnista hallituksiin kuuluvia herroja. Valtiokansleri v. Bethmann-Hollweg kävi luonamme jo syksyllä 1914 Posenissa ja sitten helmikuussa 1915 Lötzenissä. Seuraavatkin valtiokanslerit kävivät usein meitä tapaamassa. Joskus kävi luonamme edusmiehiä. Sain aina sen vaikutuksen, että herrat mielellään olivat luonamme, mihin puolueeseen kuuluivatkin. Heille samoin kuin muillekin yksityisille henkilöille esitin sotilaallista asemaa ja ajatuksiani rauhasta tietenkin asian vaatimalla varovaisuudella.

Joskus tuli vieraiksemme suurteollisuuden, kaupan ja työnhakija- ja virkailijaliittojen edustajia, ja istuivat he pöytämme ääressä.

Saapui puolueettomia sotilasattasheita, puolueettomia upseerilähetystöjä, jotka kävivät rintamalla, kotimaisia ja ulkomaisia kirjeenvaihtajia ja myös sanomalehdentoimittajia, tiedemiehiä ja taiteilijoita.

Itäisen rintaman ylikomentajan pöydän ääressä istui erikoisen usein edustajia Itä- ja Länsi-Preussin kaikista osista.

Erityinen kunnia tietysti oli, kun Hänen Majesteettinsa Keisari kävi luonamme. Keskustelu silloinkin sujui vapaasti, meistä tuntui, että Hänen Majesteettinsa oli mielellään luonamme.

Minulle oli vieraiden saapuminen pöytämme ääreen aivan erikoisen mieluinen siitä syystä, että tällöin oli tilaisuus ottaa puheeksi kaikkia niitä kysymyksiä, jotka olivat pohdinnan alaisia. Näin minulle jälkeenpäin riitti enemmän aikaa muihin sotilaallisiin tehtäviini.

VI.

Armeijan johtaminen vaatii tahtoa ja ennakkohuoltoa, mutta se vaatii myös valtavan armeijajärjestön hallitsemiskykyä, joka voidaan saavuttaa ja säilyttää vain rautaisella työllä. Tähän on vielä lisättävä sotajoukkojen sielun ja vihollisen erikoisuuden käsittäminen. Tätä ei enää voi työllä hankkia, se sisältyy, kuten suunnattoman paljon muutakin, persoonallisuuteen. Imponderabilit käyvät sitä tärkeämmiksi, kuta suurempi on tehtävä. Luottamus ja voitonusko liittävät toisiinsa johtajat ja sotaväen.

Armeijaryhmäin ja armeijan ylikomennot antoivat meille itsetoimivaa ja asianymmärtävää apuaan meidän ylenmäärin vaikeassa tehtävässämme. Olimme niiden kanssa vilkkaassa ajatusten vaihdossa, mutta ratkaisu kuului meille. Ylimmän armeijanjohdon tuli myös vaikuttaa yhteensovittavasti ja pitää huolta käsityksen yhdenmukaisuudesta niillä suunnattoman monilla aloilla, jotka muodostavat armeijan elämän. Joukkojen tiheäin siirtelyiden vuoksi tämä oli erikoisen tärkeätä.

Näillä välttämättömillä rajoituksilla olivat komentoviranomaiset kukin käskypiirissään itsenäisiä. Tämä tuli näkyviin jyrkemmin sotatoimien aikana ja hyökättäessä kuin asemasodassa ja puolustettaessa. Oli luonnollisestikin taktillisia tilanteita, joissa yksityissuunnitteluissa komentoviranomaisten mielipiteet poikkesivat ylimmän armeijanjohdon käsityksistä. Ratkaisu silloin useinkin jäi paikallisten komentoviranomaisten asiaksi. Jouduin tämän kautta sisällisiin ristiriitoihin: jos ratkaisu johti menestykseen, iloitsin; jos vastoinkäymiseen, tunsin syyllisyyttä.

Suulliselle keskustelulle ja välittömien vaikutuksien hankkimiselle annoin mitä suurimman arvon. Mielelläni kävin rintamalla ja ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina käytin aina ylimääräistä junaa, jossa oli erikoinen työ- ja sähkölennätinvaunu. Virantoimitus ei keskeytynyt matkallakaan. Määrätyillä asemilla otettiin päiväraportit vastaan kuten päämajassakin ja tarpeen tullen asetuttiin koko maailman kanssa yhteyteen.

Persoonallinen suhteeni esikuntiin ja joukkoihin oli sopusointuinen.
Osakseni tuli paljon luottamusta.

Erikoisen mielelläni muistelen suhteitani Saksan kruununprinssin päämajaan. Kruununprinssi osoitti ymmärtävänsä hyvin sotilaanammattia ja teki älykkäitä, asiallisia kysymyksiä. Hän rakasti sotamiehiä ja piti huolta joukoista. Hän ei ollut sodan puolella, vaan puhui rauhan puolesta. Tämä pitää paikkansa, vaikka muut väittäisivätkin päinvastaista. Kruununprinssi lausui aina valittelunsa sen johdosta, ettei hän ollut riittävästi valmistunut keisariuteen, joka häntä odotti, ja koetti kaikella mahdollisella tavalla parsia tätä jäljestäpäin. Hän sanoi minulle, että hänen asemansa oli vaikeampi kuin ammattityömiehen. Hän laati tästä kirjoituksenkin, jonka hän antoi isälleen keisarille ja valtiokanslerille. Kruununprinssiä hänen ulkonainen esiintymisensä vahingoitti; hän oli enemmän kuin näytti.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmän esikunnanpäällikkö, eversti kreivi v. der Schulenburg, erinomaisen selvästi ajatteleva ja toimitarmoinen upseeri, oli minulle hyvä ja luotettava tuki.

Baierin kruununprinssin Rupprechtin armeijaryhmän luona olin usein. Sen huolellinen ja tavattoman ahkera yleisesikunnanpäällikkö, kenraali v. Kuhl, oli vanha nuoruudentuttavani; sain ihmetellä hänen levollisuuttaan vaikeissakin tilanteissa.

Kävisi liian pitkäksi puhua muistakin armeijaryhmistä ja armeijoista. Tahdon tässä vain mainita vielä kenraali v. Lossbergin. Tämä etevä upseeri ja taistelun järjestäjä on usein tuonut isänmaalle ja armeijalle avun. Hänen luottamuksensa minuun tuotti minulle erikoista tyydytystä.

Ollessani rintamalla esittivät esikunnanpäälliköt minulle aseman. Ylipäälliköt olivat tässä saapuvilla. Esikunnanpäälliköt lausuivat mielipiteensä aivan yhtä peittelemättä kuin päämajankin herrat. He tiesivät, että tahdoin kuulla heidän oman mielipiteensä ja saada selvyyttä, enkä kaivannut mitään Potemkinin kyliä. Joskus armeijoille muistutettiin, että niiden tuli ilmoittaa aina objektiivinen totuus, epäedulliset asiat samoin kuin edullisetkin.

Esittelyyn liittyi keskustelu, johon ylipäällikötkin ottivat osaa, elleivät he itse esitelleetkin, mistä olin erikoisen kiitollinen. Esittelyn jälkeen yleensä aina viivyttiin jonkun aikaa yhdessä ja minulla oli tällöin tilaisuus keskustella ylipäälliköiden kanssa monista kysymyksistä.

Seurusteluni armeijain kanssa ei rajoittunut viikkomatkoihin. Joka aamu keskustelin kaukopuhelimella armeijain esikunnanpäälliköitten kanssa ja kuulin heidän huolensa ja luottamuksensa. Usein he esittivät pyyntöjä. Milloin saatoin auttaa, autoin, sen he tiesivät. Usein olen näitä herroja rohkaissut ja minusta sitten tuntui, että he taas suuremmalla luottamuksella ryhtyivät vaikeaan tehtäväänsä. Niin sanotun viheriän pöydän ääressä oli strateegisesta ja taktillisesta tilanteesta usein mahdollinen saada varmempi yleiskäsitys kuin itse paikalla voimakkaitten persoonallisten vaikutusten alaisena.

Kaukopuhelinta käytin yleensä tilanteen selvillesaamiseksi. Käskyjä tällöin annettiin vain kiireellisimmissä tapauksissa ja ne sitten toistettiin nimenomaisilla kirjallisilla käskyillä, jotka lähetettiin ylikomennoille.

Itsestään selvää oli, että keskusteluistani annettiin tieto ylipäälliköille. Esikuntavaltaa vieroin kerrassaan. Ylipäälliköt olivatkin siksi itsenäisiä luonteita, ettei se olisikaan voinut saada jalansijaa.

Tietooni tuli yksityisiä tapauksia, joissa ylimmän armeijanjohdon käskynvallan varjolla annettiin käskyjä, joita en koskaan olisi hyväksynyt; milloin semmoisesta kuulin, puutuin jyrkästi asiaan.

Kun en itse voinut lähteä jonnekin näkemään, lähetti ylin armeijanjohto yleisesikuntaupseereja rintamapaikalle näkemään ja selostamaan tai armeijan-ylikomentajan luo saamaan tilanteesta välittömästi itse paikalla niin selvän kuvan kuin suinkin.

Ylimpäin virantoimittajain siirtely oli välttämätöntä. Komentoviranomaiset esittivät niitä sotilaskabinetin päällikölle, yleisesikuntaa varten taas kenttäarmeijan yleisesikunnan päällikölle. Pääasiassahan asianlaita oli jo rauhankin aikana ollut sama. Ylin armeijanjohtokin yksityisissä tapauksissa teki aloitteen henkilömuutoksiin.

Tämä kävi tarpeelliseksi, milloin tuli taistelun polttopisteihin saada erikoisen sodankokeneita upseereja. Tästä oli etua sodankäynnille ja etenkin sotajoukolle ja siten säästimme ihmishenkiä.

Ylipäälliköidenkin ja armeijain esikunnanpäälliköiden kesken tapahtui miesten muutoksia erikoisen pitkällisten taisteluiden aikana, etenkin kun ne eivät käyneet onnellisesti. Se oli ajan pitkään näille miehille aivan suunnaton hermorasitus. Kenraalikomentojen sijaan, jotka olivat uupuneet, lähetettiin taistelurintamalle toisia. Vaihto oli häiritsevä, mutta epäkohdat, jotka siitä koituivat, voitiin voittaa. Kokonaisia armeijan-ylikomentoja ei käynyt vaihtaminen, siitä olisi johtunut liian hankalia hankauksia sanomattoman monella, varsinkin armeijan tarvehankinnan alalla. Henkilömuutos oli ainoa mahdollinen. Siitä johtuva levottomuus oli vähempänä pahana otettava kaupassa lukuun.

Ylimmän armeijanjohdon esityksestä vapautettiin joskus ylipäälliköitä ja esikunnanpäälliköitä, kun oli torjuttava johtoa ja joukkoja uhkaava vahinko; joustavuuden luonnollinen herpoaminen siellä ja täällä oli sodan pituuden vuoksi hyvin selitettävissä. Tyydytykseksemme olivat nämä kuitenkin aivan yksityisiä tapauksia. Tehtävä oli vaikea; ilman loukkausta, ehkä ilman epäoikeudenmukaisuuttakaan, tämä ei tahdo käydä päinsä kaikesta tunnollisuudesta huolimatta. Vastaväitteille soin sijaa, mikäli mahdollista, mutta jos asia sen kautta kärsi haittaa, täytyi minun moittia itseäni kenenkään voimatta minua näistä moitteista päästää.

Vuoden 1918 elokuun 8 p:n voimallisten vaikutusten johdosta tarjosin kenraalisotamarsalkalle paikkani täytettäväksi. Kieltämättä olivat minuakin sodan loppupuolen raskaat pettymykset rasittaneet, mutta pidin kuitenkin hermoni kurissa.

LIÈGE.

Tämän linnoituksen valloittaminen on sotilaselämäni rakkain muisto. Se oli reipas yritys, jossa saatoin taistella kuin tavallinen rivisotamies, joka tappelussa osoittaa kuntonsa.

Sodan syttyessä olin brigaadin komentajana Strassburgissa. Kauan olin ollut yleisesikunnassa, ja viimeksi, v:n 1904 maaliskuusta v:n 1913 tammikuuhun vain yhtä lyhyttä keskeytystä lukuunottamatta rintamaansijoitusosastolla, jonka päällikkö minusta sitten tuli. Sain käsityksen sotavalmistuksistamme ja eri puolien voimasuhteista. Minun päätyöni oli rintamaansijoitus. Ohjeet sitä varten antoi yleisesikunnan päällikkö itse.

Rintamaansijoitus, joka tapahtui elokuussa 1914, oli suunnittelultaan kenraali, kreivi v. Schlieffenin keksintöä, miehen, joka oli suurimpia sotilaita, mitä on koskaan elänyt. Hän oli suunnitellut sen sen tapauksen varalta, ettei Ranska kunnioittaisi Belgian puolueettomuutta, taikka että Belgia liittyisi Ranskaan. Tällä edellytyksellä oli Saksan päävoimain marssi Belgiaan itsestään selvä. Jokainen muu sotaliike olisi lamautunut sen kautta, että Saksan armeijan oikea siipi olisi ollut Belgian puolelta ainaisen uhan alaisena ja nopea ratkaisu Ranskaa vastaan olisi ollut mahdoton. Mutta nopea ratkaisu oli välttämätön, jos mieli ajoissa torjua se suuri vaara, että venäläiset pääsisivät tunkeutumaan Saksan sydämeen saakka. Hyökkäys Venäjän kimppuun ja puolustautuminen lännessä merkitsi oletetussa sota-asemassa, kuten lukemattomat sotaleikit olivat vakuuttavasti osoittaneet, jo etukäteen pitkää sotaa, jonka vuoksi kreivi v. Schlieffen sen hylkäsi. Kreivi v. Schlieffenin ajatukset toteutettiin, kun Belgian ja Ranskan kannasta ei enää ollut epäilystä.

Ryhtyikö kenraali v. Moltke valtiokansleri v. Bethmannin kanssa keskusteluihin marssista Belgian läpi, sitä en tiedä. Minun osastostani ei ole tämmöistä ajatuksenvaihtoa tapahtunut. Se ei kuulunut sen tehtäviin. Saiko ylimajoitusmestari sen toimekseen, siitä ei minulla myöskään ole tietoa. Olimme kaikki vakuutetut, että tämä joukkojensijoitus oli oikea. Belgian puolueettomuuteen ei uskonut kukaan. Epäedullisessa sotapoliittisessa asemassamme, keskellä Eurooppaa vihollisten ympäröiminä, täytyi meidän ottaa lukuun se, että vihollisella oli suuri ylivoima, ja varustautua, ellemme vapaaehtoisesti aikoneet antaa nujertaa itseämme. Tunnettua oli, kuinka Venäjä puuhasi sotaa ja uupumatta vahvisti armeijaansa. Se tahtoi ratkaisevasti heikontaa Itävalta-Unkarin ja päästä Balkanin herraksi. Ranskassa virkosi kostoajatus uuteen voimaan, Saksan vanhain valtakunnanmaitten piti jälleen muuttua ranskalaisiksi. Useat Ranskan tapaukset, kolmivuotisen sotapalveluksen käytäntöönotto uudelleen, osoittivat epäämättömästi, mitkä aikeet siellä olivat vallalla. Englanti katsoi karsain silmin taloudellista kukoistustamme, halpaa työtämme ja rautaista ahkeruuttamme. Saksa oli lisäksi Euroopan lujin mannermaamahti. Sillä oli sitä paitsi hyvä, yhä yhtämittaa kehittyvä laivasto. Tämä sai Englannin pelkäämään maailmanvaltansa puolesta. Anglosaksilainen tunsi, että hänen herraselämänsä tavat olivat vaarassa. Englannin hallitus kokosi merivoimansa, joiden painopiste vielä hiljakkoin oli Välimeressä, Pohjanmereen ja Kanaaliin. Lloyd Georgen uhkaava puhe heinäkuun 21 p:nä 1911 loi räikeän valon Englannin aikeisiin, jotka se muutoin niin taitavasti peitti. Täytyi yhä kasvavalla varmuudella ottaa lukuun, että meidät pian pakotettaisiin sotaan ja että siitä tulisi taistelu, jonka vertoja maailma ei vielä ollut kokenut. Otaksuttavien vastustajain voimain arvaaminen liian pieneksi, jota kuuli Saksan sivilipiireissä, oli vaarallista.

Vielä viimeisellä hetkellä, syksyllä 1912, kun kaikki epäilykset vihollisaikeihin nähden olivat kadonneet ja armeijassa tehtiin työtä kaikella voimalla ja rautaisella ahkeruudella ja saksalaisella velvollisuudentunnolla, minä laadin armeijan vahvistukseksi suuren suunnitelman, joka oli asiaa-ymmärtäväin kansanpiirien ja selvänäköisten parlamentaaristen puolueiden toivomusten mukainen. Sain kenraali v. Moltken esittämään sen valtiokanslerille. Tämä mahtoi niinikään pitää tilannetta ylenmäärin vakavana, koska hän paikalla hyväksyi esityksen. Hän antoi sotaministerin laatia senmukaisen lakiehdotuksen noudattamatta kuitenkaan edes nyt selvää ja päämäärästä tietoista politiikkaa, joka olisi oikein arvioinut kansain psyyken. Tämän johtopäätöksen olisi pitänyt olla hänelle selvä. Miljardi-lakiehdotuksella ei koko sen alkuhistoriakaan huomioon otettuna ollut mitään hyökkäysluonnetta, se vain tasoitti pahimman epäsuhteen ja tarkoitti yleisen asevelvollisuuden perusteellista toteuttamista. Yhä vielä oli tuhansia asevelvollisia, jotka eivät palvelleet isänmaata. Ei pyydetty ainoastaan ihmisvoimaa, vaan etenkin linnoitustemme vahvistamista ja sotatarpeita. Kaikki myönnettiin; mutta harrasta pyyntöäni, että perustettaisiin kolme uutta armeijaosastoa, ei otettu huomioon. Ei edes tehty semmoista esitystä. Tämä on kantanut huonoja hedelmiä. Armeijaosastot puuttuivat sodan alussa ja ne uudet joukot, jotka meidän täytyi syksyllä 1914 muodostaa, olivat kaikin puolin puutteelliset, kuten hätävara ainakin. Myöhemmin uudet muodostukset jo alun pitäen tehtiin voimakkaammiksi, mutta siksi ne samalla heikonsivat entisiä joukkoja, joiden täytyi niille luovuttaa paljon voimia. Ennenkuin koko lakiehdotus vielä oli edes loppuun käsitelty, siirrettiin minut Düsseldorfiin 39:nnen fysilieri-rykmentin komentajaksi. Kolmen armeijaosaston vaatimuksellani oli tässä osansa.

II.

Rintamapalvelus on elävää työtä. Vilkas seurustelu ja alituinen välitön yhteistyö niiden ihmisten kanssa, jotka oli huostaani uskottu, ja heidän hyväkseen, upseerien, aliupseerien ja sotamiesten opetus, nuorukaisen sotilaallinen kasvatus mieheksi viehättivät minua nyt suuresti pitkällisen virastotyön jälkeen. Kolmetoista vuotta olin ollut erilläni rintamapalveluksesta. Nyt olivat rekryyttien tarkastukset rykmentissä ensimmäinen virkatehtäväni. Seitsemän kertaa oli minulla nuorena upseerina viime vuosisadan kahdeksankymmen-luvulla ollut rekryyttejä, jalkaväenrykmentissä n:o 57 vanhassa Weselissä ja meri-jalkaväessä Wilhemshavenissa ja Kielissä. Myöhemmin palvelin jonkun viikon henkikrenatööri-rykmentissä n:o 8 Oderin Frankfurtissa ja olin vuodesta 1898 vuoteen 1900 komppanian päällikkönä Thornissa, jalkaväenrykmentissä n:o 61; se oli minulle unohtumaton aika. Düsseldorfissa minulle nyt tuotti iloa se, mitä noilta ajoilta vielä oli mieleeni jäänyt.

Korkeasta edesvastuusta, joka minulla rykmentin komentajana oli, olin sitä enemmän tietoinen, kun näin tulevan sodan suurin askelin lähestyvän. Useissa puheissa huomautin upseerikunnalleni ajan suunnatonta vakavuutta. Armeijaa pidin Saksan turvallisuuden ja tulevaisuuden perustuksena ja myös sisällisen rauhan suojana. Että armeijaa täytyisi tähänkin suuntaan käyttää, siitä ei — Jumalan kiitos — v. 1913 näkynyt vielä pienintäkään merkkiä.

Mieskuri, jonka alainen oli upseeri samoin kuin sotamieskin, oli minulle se kulmakivi, jolle yksin oli mahdollinen rakentaa armeijan sodan vaatimusten mukainen opetus. Se oli mahdollinen saavuttaa vain pitemmällä palvelusajalla. Vain se, mikä on mennyt kurissa karaistun miehen lihaan ja vereen, pysyy siellä vuosikausia ja kestää vielä taistelunkin hajoittavat elämykset ja pitkän sodan syvät sielulliset vaikutukset. Hyvän rauhanaikaisen harjoituksemme tuli korvata se miesluvun vähemmyys, joka meidän jokaisessa tulevassa sodassa tuli huomioon ottaa.

Kurin vahvistamassa joukossa tuli minun kasvattaa itsetoimivia ja vastuunalaisuutta pelkäämättömiä sotamiehiä. Kurin ei pidä luonnetta tappaa, vaan vahvistaa sitä. Sen tulee saada kaikki luopumaan omaa itseään ajattelemasta ja tasaisesti työskentelemään vain yhden päämäärän eteen. Tämä päämäärä on voitto. Mitä mieheltä taistelussa vaaditaan, sitä on mahdoton sanoin lausua. Syöksyminen eteenpäin vihollisen tuleen on suuri urotyö. Se ei vielä likimainkaan ole vaikeinta. Mikä vastuuvalmius, mikä suunnaton päätösvoima tarvitaankaan, kun tulee johtaa — taikka lähettää — muita kuolemaan! Ne ovat sanomattoman vaikeita toimia, joita ei kukaan voi arvostella, joka ei itse ole ollut niitä suorittamassa.

Samalla kuin pidin huolta sotamiehistä ja aliupseerien edistyksestä, myös heidän myöhempää ammattiaan silmällä pitäen, oli minulle upseerikunnan edelleen kehittäminen ja varsinkin nuoren upseerin kasvatus erikoisen tärkeä tehtävä. Rauhanaikainen upseerikunta on pysyväinen, kun taas virkavapaitten luokkaan kuuluvat upseerit, aliupseerit ja miehistö vaihtelevat. Siten siitä tulee armeijan hengen tuki, sen tulee tuntea sen mainetyöt ja isänmaan historia, samoin kuin jokaisen johtavassa asemassa olevan miehen tulee olla tähän historiaan perehtynyt. Ei mitään ole mahdollista reväistä pois sen historiallisesta yhteydestä suurta haittaa aikaan saamatta. Upseerista aliupseerien tukemina tulee vaaran hetkellä valtiojärjestyksen suojelija, sitä ei kenenkään pidä unohtaa. Tähän etupäässä perustui upseerikunnan eristäytyminen ja upseerien pysyminen etäällä valtiollisesta elämästä, mikä oli sen kanssa läheisessä yhteydessä.

Koetin tutustuttaa upseerejani uudenaikaisen sodan olemukseen. Pyrkimykseni oli vahvistaa heidän itsetietoisuuttaan, joka on tarpeen heidän vaikean tehtävänsä täyttämiseksi, mutta joka ei saa esiintyä ylimielisyytenä.

Suurella innolla antauduin rykmenttini kehittämiseen ja minulla oli se tyydytys, että se on vihollista vastassa kuntonsa osoittanut. Minulle tuotti syvää iloa, että minut sodan kuluessa asetettiin siihen à la suite ja myöhemmin nimitettiin sen päälliköksikin. Erotessani rykmentti sai nimensä minun mukaani. Fysilierirykmentti kenraali Ludendorff on ylpeyteni.

Huhtikuussa 1914 siirrettiin minut Strassburgiin, jossa kenraali v. Deimling johti vilkasta sotilaallista elämää. Brigaadinkomentajan asema oli tuiki toinen kuin rykmentinkomentajan asema Düsseldorfissa. Puuttui välitön yhdessäolo sotaväen ja upseerikunnan kanssa. Työni kuului kokonaan opetusalalle. Minulla oli vielä ilo ennen sodan puhkeamista esitellä brigaadini esimiehilleni Bitschin harjoituskentällä.

Tuli kysymykseen minun uudelleen käyttämiseni ylimajoitusmestarina suuressa yleisesikunnassa. Minulle annettiin yleisesikuntatöitä. Toukokuussa tein suuren yleisesikuntamatkan, joka alkoi Breisgaun Freiburgissa ja päättyi Kölniin. Hänen Keisarillinen Korkeutensa Kruununprinssi otti siihen osaa. Vakaasti ja innokkaasti hän antautui tehtäviinsä ja osoitti samalla hyvää sotilaallista älyä ja suurien tilanteiden käsitystä. Elokuussa minun piti johtaa niin sanottua "jauhomatkaa", jolla armeijan muonitusta harkittiin strateegiselta kannalta.

Itävalta-Unkarin nootti Serbialle heinäkuun lopulla säikäytti Strassburgissa minuakin. Sen vakavuuden täytyi olla jokaiselle selvä. Pian kävi sota varmaksi. Diplomatia asetti Saksan armeijan ratkaistavaksi sanomattoman vaikean tehtävän. Suurella jännityksellä käänsin katseeni Berliiniin ja tunsin nyt, että seisoin syrjässä kaikista suurista tapauksista.

III.

Elok. 1 p:nä annettiin käsky panna armeija liikekannalle. Vaimoni matkusti heti Berliiniin, kaikkien upseeri- ja virkamiesperheitten kun täytyi lähteä Strassburgista. Emme ole neljänä sotavuotena voineet laittaa itsellemme omaa kotia. Sangen harvoin, kuin ohimennen vain, saatoin tavata vaimoani. Perheeni on saanut kärsiä tämän valtavan ajan, palvelus kun pysyvästi kiinnitti minut.

Elok. 2 p:nä matkustin varhain hevosineni Kölnin kautta Aacheniin, jonne illalla saavuin. Liikekannallepanomääräykseni mukaan tuli minusta 2:sen armeijan ylimajoitusmestari; ylipäällikkö oli kenraali v. Bülow, esikunnanpäällikkö kenraali v. Lauenstein.

Menin ensinnäkin kenraali v. Emmichin luo, jonka tehtävä oli muutamilla nopeaan liikkeelle lähteneillä seka-jalkabrigaadeilla yllättämällä vallata Liègen linnoitus. Näissä joukoissa ei vielä ollut täyttä sotalukua. Armeijalle oli täten avattava tie Belgiaan. Aachenissa asuin Hotel Unionissa.

Elok. 3:ntena saapui kenraali v. Emmich. Näin hänet ensi kerran. Syvä kunnioitus yhdisti minut siitä pitäen tähän etevään sotilaaseen hänen kuolemaansa saakka. Hänen esikuntapäällikkönsä oli eversti kreivi v. Lambsdorff, oiva upseeri, joka sekä Liègen luona ett myöhemminkin kunnostautui erinomaisesti.

Elok. 4:ntenä varhain marssittiin Belgian rajan poikki, samalla kuin Berliinissä valtiopäivät isänmaallisella mielenosoituksella antoivat hallitukselle kannatuksensa ja läsnäolevat puoluejohtajat valtaistuinpuheen lukemisen jälkeen juhlallisesti kädenlyönnillä lupasivat keisarille ehdotonta uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisessä. Samana päivänä olin Visessä, aivan Hollannin rajan läheisyydessä, ensimmäisen kerran taistelussa. Oli aivan ilmeistä, että Belgia jo kauan oli varustautunut tulomme varalta. Tiet oli niin suunnitelmallisesti hävitetty ja suljettu, että se oli ollut mahdollista vain pitkällisen työn kautta. Belgian lounaisrajalla emme huomanneet nimeksikään tämmöisiä sulkuja. Miksi ei Belgia Ranskaa vastaan ryhtynyt samanlaisiin varokeinoihin?

Erikoinen merkitys oli sillä, vieläkö tapaisimme Visen sillat ehjinä. Lähdin v. der Marwitzin ratsuväki-osaston luo, joka oli sinne määrätty. Se pääsi vain verkalleen etenemään, toinen murroseste toisensa jälkeen kun sulki tien. Minun pyynnöstäni lähetettiin pyöräilijäkomppania eteenpäin. Pian sen jälkeen tuli muuan pyöräilijä takaisin: komppania muka oli ajanut Visehen saakka ja kokonaan tuhottu. Lähdin sinne kahden miehen keralla ja tapasin ilokseni komppanian terveenä, johtaja vain oli juuri saanut pahan haavan Maasin toiselta rannalta ammutusta luodista. Tämän pienen tapauksen muisto on minulle myöhemmin ollut hyödyksi. Kävin tunnottomammaksi tataari- eli etappihuhuja kohtaan, joksi niitä myöhemmin sanottiin.

Visen kauniit suuret Maasin yli vievät sillat oli hävitetty: Belgia oli valmistautunut sotaan.

Illalla olin Hervessä, ensimmäisessä majassani vihollismaassa. Olimme yötä eräässä ravintolassa asemaa vastapäätä. Kaikki oli koskematta. Kävimme rauhallisesti maata. Yöllä heräsin vilkkaaseen ammuntaan, joka kohdistui meidänkin taloamme vastaan. Belgiassa oli sissisota alkanut. Se virisi seuraavana päivänä kaikkialla ja edisti siten ratkaisevasti katkeruutta, joka oli tälle sodalle ensimmäisinä vuosina luonteenomaista läntisellä rintamalla, muodostaen vastakohdan itärintaman mielialalle. Belgian hallitus otti niskoilleen raskaan edesvastuun. Se järjesti suunnitelmallisesti kansansodan. Garde civique, jolla rauhan aikana oli aseensa ja univormunsa, saattoi esiintyä milloin toisessa, milloin toisessa puvussa. Belgialaisella sotamiehelläkin varmaan sodan alussa oli yhä sivilipukukin repussaan. Liègen koillisrintamalla näin Barchonin linnan luona ampumahaudoissa univormuja, jotka siellä taistelevat sotamiehet olivat jälkeensä jättäneet.

Moinen sodankäynti ei ollut sotatapain mukaista. Sotaväkeämme ei voi moittia siitä, että se mitä ankarimmin esiintyi sitä vastaan. Syyttömätkin ovat voineet joutua kärsimään muitten mukana, mutta nuo "Belgian hirmut" ovat vain erinomaisen viekas ja kaikella oveluudella keksitty ja levitetty taru. Ne ovat yksinomaan pantavat Belian hallituksen syyksi. Minä itse olin sotaan lähtiessäni kuvitellut ritarillista ja inhimillistä sodankäyntiä. Tämä sissisota ei voinut olla inhottamatta jokaista sotilasta. Sotilaallinen tunteeni oli kärsinyt pahan pettymyksen.

IV.

Tehtävä, joka edeltä lähetetyn brigaadin piti Liègen luona ratkaista, oli vaikea. Ennen kuulumattoman rohkea teko olikin tunkeutua uudenaikaisen linnoituksen linnakelinjan läpi sen sisustaan. Sotajoukot olivat painostuneella mielellä. Keskusteluista upseerien kanssa älysin, että luottamus yrityksen onnistumiseen oli hyvin pieni.

Yöllä elokuun 6:tta päivää vastaan alkoi marssi varustuslinjan läpi
Liègeen. Yleisesikunnan erikoiskertomuksessa, joka on laadittu
Stallingin luona Oldenburgissa, on koko toiminta esitetty. Minun
aikomukseni ei ole sitä toistaa, tahdon vain kuvata omat kokemukseni.

Puoliyön aikaan 6:tta päivää vastaan kenraali v. Emmich lähti Hervestä. Ratsastimme lännen — kenraalimajuri v. Wussowin — jalkaväenbrigaadin kokoontumispaikalle Micheroux'hun, joka on parin kolmen kilometrin päässä Fléron-linnakkeesta. Tielle, jonka linnoitus saattoi välittömästi pyyhkäistä, kokoontuivat yön synkimmässä pimeydessä joukot sangen epäsotamaiseen tapaan kenttäkeittiöineen, joihin ne vielä olivat koko vähän tottuneet, mutta jotka kaikille tuottivat mitä suurinta siunausta. Tähän joukkoon ammuttiin muutamia laukauksia tien eteläpuolella olevasta talosta. Syntyi taisteluita. Mutta linnake vaikeni, se oli Jumalan ihme. Kello 1 aikaan alkoi eteneminen. Kuljimme Fléron-linnakkeen ohi pohjoispuolitse Retinnen kautta linnakelinjan taa ja sitten kaupungin reunalla oleville Chartreusen kukkuloille. Sinne meidän piti päästä varhain aamupäivällä; muitten brigaadien, joiden piti murtautua linnakelinjan läpi toisesta kohdasta, tuli samaan aikaan saapua kaupunkiin.

Kenraali v. Emmichin esikunta oli jotenkin marssikolonnan loppupäässä. Äkkiä pitempiaikainen seisahdus. Tunkeuduin takaa marssikolonnan läpi etupäähän. Seisahduttu oli ilman mitään syytä; päinvastoin oli se käsitys asemasta, joka oli sen aikaan saanut, sangen valitettava. Minä itse oikeastaan olin vain "Schlachtenbummler", minulla ei ollut mitään päällikkövaltaa, minun kun vain piti myöhemmin saapuvalle armeijan ylikomennolleni antaa tieto Liègen tapauksista ynnä saattaa kenraali v. Emmichin toimenpiteet sopusointuun kenraali v. Bülowin odotettavain määräysten kanssa. Minä luonnollisestikin toimitin kolonnan liikkeelle ja jäin sen etupäähän. Eteenpäin oli yhteys sillä välin katkennut. Täydessä pimeydessä, vaivalla tietämme kulkien, saavuimme Retinneen. Yhä vielä olimme vailla yhteyttä eteenpäin. Etujoukon kanssa astuin eräästä kylästä ulos väärää tietä. Vastaamme sinkosi luoteja. Oikealla ja vasemmalla kaatui miehiä. Luotien kuuluvaa iskua niiden ihmisruumiiseen sattuessa en unohda milloinkaan. Juoksimme muutamia hyökkäyksiä näkymätöntä vihollista vastaan, jonka tuli kiihtyi. Pimeässä ei ollut helppo löytää. Mutta siitä ei voinut olla epäilystä, että olimme kulkeneet harhaan. Meidän täytyi peräytyä tulesta, se oli kiusallista. Miehet eivät voineet muuta luulla, kuin että minä pelkäsin. Ei auttanut, korkeammat tarkoitukset olivat vaarassa. Ryömin takaisin ja käskin miehiä tulemaan perässä kylän laitaan saakka.

Retinnessä pääsin oikealle tielle. Täällä näin kenraali v. Wussowin hevospojan kenraalin hevosten kera. Hän arveli, että kenraali oli kaatunut. Pienen saattojoukon keralla lähdin oikealle tielle, Queue du Bois'han johtavalle viertotielle. Äkkiä edessäni tulta. Kartessilaukaus sähähti pitkin tietä, meihin ei osunut. Muutaman askeleen astuttuamme näimme kasan kuolleita ja haavoitettuja saksalaisia sotamiehiä. Siinä oli kenraali v. Wussowin johtama kärkijoukko; varhaisemmin ammuttu kartessilaukaus näytti siihen sattuneen. Kokosin 4:nnen jääkäripataljoonan ja 27:nnen jalkarykmentin miehet, sitä myöten kuin niitä saapui, ja päätin ottaa brigaadin johdon käsiini. Ensinnäkin oli saatava pois tykit, jotka ampuivat katua. Kapteenit v. Harbou ja Brinckmann, molemmat yleisesikunnasta, tunkeutuivat muutaman urhoollisen miehen kanssa pensasaitain ja maatalojen kautta tien kahden puolen tykkien luo. Niiden lukuisa miehistö antautui. Tie eteenpäin oli vapaa.

Marssimme eteenpäin ja jouduimme pian sen jälkeen Queue de Bois'ssa vaikeaan kylätaisteluun. Vähitellen valkeni päivä. Molemmat yleisesikunta-kapteenit, 4:nnen jääkäripataljoonan komentaja majuri v. Marcard, 4:nnen kenttärykmentin II:sen osaston komentaja majuri v. Greiff ja hänen oivallinen ajutanttinsa yliluutnantti Neide ja minä kuljimme muutamien sotamiesten keralla eteenpäin. Joukkomme kärkeen tuotiin yksi kenttähaupitsi ja myöhemmin toinenkin. Ne puhdistivat kadut ja ampuivat taloihin oikealle ja vasemmalle. Siten pääsimme verkalleen eteenpäin. Minun täytyi tiheään kehoitella miehiä, jotka vain epäröiden etenivät, etteivät antaisi minun lähteä yksin. Kylä oli vihdoinkin takanamme. Väestö sivumennen sanoen oli paennut. Täällä taisteltiin Belgian säännöllistä armeijaa vastaan.

Kylästä ulos marssiessamme huomasimme Maasin puolella Liègeen päin marssivan kolonnan. Minä toivoin, että se olisi 27:s jalkaväenbrigaadi. Mutta ne olivatkin belgialaisia, jotka suin päin peräytyivät Maasin poikki, sen sijaan että olisivat kimppuumme käyneet. Kauan kesti, ennenkuin asemasta oltiin selvillä. Minun luonani olevat voimat sillä välin vahvistuivat sitä myöten kuin jäljelle jääneitä sotamiehiä saapui. Linnoituslinjan murto oli onnistunut. 165:s jalkaväen-rykmentti etevän komentajansa, silloisen eversti v. Ovenin johtamana lähestyi suljetussa järjestyksessä. Kenraali v. Emmich saapui. Marssia jatkettiin Chartreuseä kohti.

Kenraali v. Emmich antoi käytettäväkseni vielä osia kauemmaksi etelään määrätystä 11:nestä jalkaväenbrigaadista, otaksuen senkin murtautuneen läpi. Marssia jatkettaessa ei tapahtunut mitään erikoista. Liègen pohjoisrintaman varustusten näkyvissä nousimme Maasin laaksosta Chartreusen itäpuolisille kukkuloille. Brigaadin sinne saapuessa kello oli kahden vaiheilla. Tykit suunnattiin kaupunkia vastaan. Silloin tällöin ammuttiin laukaus, osaksi merkiksi toisille brigaadeille, osaksi komentajan ja kaupungin taivuttamiseksi. Minun täytyi tarkkaan säästää ampumatarpeita, ne olivat huvenneet sangen vähiin. Joukkomme oli uupunut ja oli osaksi paljon kärsinyt rasittavasta taistelusta. Upseerit olivat menettäneet hevosensa. Kenttäkeittiöt olivat jääneet jäljelle. Annoin brigaadin levätä ja hankin sille muonaa mitä saatiin, vaatimalla sitä ympärillä olevista taloistakin.

Pian kenraali v. Emmich uudelleen saavutti brigaadin. Chartreusen itäpuolella olevilta kukkuloilta näimme mainiosti koko kaupungin. Se oli jalkaimme alla. Maasin toisella rannalla kohosi siitä kaupunkilinna, sitadelli. Sinne nostettiin äkkiä valkoisia lippuja. Kenraali v. Emmich aikoi lähettää sinne sovintoairuen. Minä ehdotin, että odotettaisiin vihollisen airutta. Kenraali pysyi päätöksessään. Kapteeni v. Harbou ratsasti kaupunkiin. K:lo 7 aikaan illalla hän palasi takaisin: valkoinen lippu oli nostettu vastoin komentajan tahtoa. Liègeen emme voineet marssia, oli jo liian myöhä. Vaikea yö odotti meitä.

Olin sillä välin antanut brigaadin majoittua. Asemamme oli ylenmäärin vakava. Toisista brigaadeista ei tullut mitään tietoa, ei edes 11:nnestä. Sananviejiä ei ollut saapunut ainoatakaan. Yhä selvemmäksi kävi: brigaadi oli yksin linnoituspiirissä, ulkomaailmasta eristettynä. Meidän täytyi ottaa lukuun, että vihollinen tekisi vastahyökkäyksiä. Suurta hankaluutta tuotti tuhatkunta belgialaisia sotavankeja. Kun huomattiin, että edessämme oleva Chartreuse, vanha linnoitus, oli ilman puolustusväkeä, lähetin sinne yhden komppanian näiden vankien keralla. Komppanianpäällikkö mahtoi epäillä järkeäni.

Joukkomme hermostus lisääntyi, kun tuli pimeä. Kävin rintamat ja kehoitin joukkoja pysymään levollisina ja jäykkinä. "Olemme huomenna Liègessä"; nämä sanat heitä rohkaisivat.

En milloinkaan unohda yötä elokuun 7 päivää vastaan. Oli kylmä. Tavarani olin jättänyt jälkeen, majuri v. Marcard antoi minulle viittansa. Jännitettynä kuuntelin, kuuluiko missään taistelua. Toivoin yhä, että ainakin joku brigaadi olisi murtautunut linnakelinjan läpi. Kaikki oli hiljaa, aina puolen tunnin kuluttua ammuttiin vain kaupunkia vastaan haupitsin laukaus. Jännitys oli sietämätön. Kymmenen aikaan illalla annoin kapteeni Ottin jääkärikomppanialle käskyn miehittää Liègessä Maasin sillan, jotta se olisi hallussamme edetessämme ja edessäpäin brigaadille turvana. Kapteeni loi minuun katseen — ja lähti. Taistelutta komppania saavutti päämääränsä. Tietoja siitä emme enää saaneet.

Tuli aamu. Menin kenraali v. Emmichin luo ja keskustelin hänen kanssaan asemasta. Päätös marssia kaupunkiin pysyi lujana. Kenraali vain pidätti itselleen oikeuden määrätä hetken, milloin se tapahtuisi. Parantaessani brigaadin sijoitusta ja koettaessani saavuttaa 11:nnnen jalkaväenbrigaadin etenemistien, sain sitten hyvinkin pian kenraali v. Emmichiltä käskyn marssia kaupunkiin. Eversti v. Oven johti etujoukkoa. Loput brigaadista vankien keralla seurasi jonkun matkan päässä, kenraali v. Emmich esikuntineen ja minä brigaadin esikunnan keralla sen etupäässä. Meidän kaupunkiin marssiessamme antautui paljon ympärillä seisovia belgialaisia sotamiehiä. Eversti v. Ovenin piti miehittää sitadelli. Saamainsa tietojen johdosta hän ei sitä kuitenkaan tehnyt, vaan jatkoi marssiaan kaupungin luoteispuolelle Loncin linnaketta kohti asettuakseen tämän Liègeen vievän tien vartijaksi. Otaksuen eversti v. Ovenin olevan sitadellissa ajoin sinne ottamassani belgialaisessa voimavaunussa brigaadin ajutantin keralla. Siellä ei perille tullessani ollut ainoatakaan saksalaista sotamiestä. Sitadelli oli vielä vihollisen käsissä. Kolkutin suljetulle ovelle. Se avattiin sisäpuolelta. Parisataa belgialaista antautui minun vaatimuksestani. Brigaadi marssi nyt eteenpäin ja miehitti sitadellin, jonka annoin paikalla panna puolustuskuntoon.

Tehtävä, jonka olin itse määrännyt itselleni, oli täten päättynyt. Saatoin pyytää kenraali v. Emmichiä nyt vapauttamaan minut. Aikomukseni oli lähteä linnoituksesta samaa tietä, jota olin tullutkin, antaakseni armeijan-ylikomennolle tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, etsiäkseni muut brigaadit ja johtaakseni tykistön marssia linnakkeita vastaan. Minun vielä ollessani sitadellissa saapui sinne muutama sata saksalaista vankia, jotka nyt oli vapautettu. 34:nnen jalkaväenbrigaadin alkupää oli murtautunut Maasin länsirannalle, mutta sitten luopunut taistelusta. Läpimurtautuneet osat oli otettu vangiksi. Sitten tuli 11:s ja myöhemmin 27:s jalkaväenbrigaadi, niin että kenraali v. Emmichillä minun jättäessäni hänet kuitenkin oli koossa jommoinenkin voima. Tosin oli saatu tietoja, että ranskalaiset lähestyivät Namurista käsin. Asema siis pysyi epätoivoisen vakavana. Sitä ei voitu pitää turvattuna, ennenkuin ainakin joitakuita idänpuoleisia linnakkeita oli kukistunut.

Jäähyväiseni kenraali v. Emmichistä oli liikuttava. Kello 7 lähdin Aacheniin paluumatkalle, joka oli sangen omituinen. Yksi mies Garde civiquesta tarjoutui viemään minut sinne. Hän valitsi voimavaunun, jota minä en hyväksynyt. Se voimavaunu, jonka minä valitsin, teki jo kaupunkilinnassa tenän. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin sokeasti luottaa tähän belgialaiseen sotamieheen. Matka sujui mainiosti. Ajoimme Herven kautta, kortteerini ja asematalo oli poltettu. Saksalaisella alueella vaunun ohjaaja äkkiä pysähtyi ja ilmoitti, ettei hän voinut jatkaa matkaa. Erilaisia liikeneuvoja hyväkseni käyttäen saavuin sitten myöhään illalla belgialaisen sotamieheni keralla Aacheniin. Siellä minua Hotel Unionissa tervehdittiin kuin kuolleista noussutta. Siellä tapasin myös pääosan matkatavaroistamme ja palvelijani Rudolf Petersin, joka kuusi pitkää vuotta oli pysynyt minulle uskollisena. Hänen suurin toivonsa oli rautaristi; sitä hän ei voinut saada, koska sen antaminen hänelle oli minun käsitysteni kanssa ristiriidassa. Aachenissa hätäpikaa söin ja lähdin sitten yöllä jälleen matkaan etsimään brigaadeja. Lähes 90 tuntiin en ollut voinut riisuuntua. Kohtasin sattumalta vanhan rykmenttini, joka kaikella kiireellä oli otettu junaan Liègen luona auttamaan. Berliinissä oli ylin armeijanjohtokin ollut kohtalostamme kovin huolissaan.

Linnoituksessa oli joukkojemme asema sangen jännitetty. Olin huolissani niiden kohtalosta. Jännitys laukesi, vihollinen ei tehnyt mitään.

En enää joutunut myötävaikuttamaan muuta kuin Fort de Pontissen valloitukseen pohjoisrintamalla ja saavuin paikalle, kun Fort Loncin kukistui. Yksi laukaus 42 sentin tykistämme oli siihen sattunut. Ampumatarve-huoneet olivat räjähtäneet ilmaan ja koko varustus luhistunut. Mustuneita, päästään aivan sekaantuneita belgialaisia sotamiehiä kömpi esiin rauniokasasta, joukossa elokuun 6 päivän vastaisena yönä otettuja saksalaisia sotavankeja. Verta vuotaen, kätensä korkealle kohottaen he tulivat vastaamme. "Ne pas tuer, ne pas tuer" (ei saa tappaa, ei saa tappaa) he sammalsivat. Me emme olleet hunneja. Sotamiehemme toivat vettä vihollista virvoittaakseen.

Varustukset saimme toisen toisensa jälkeen siksi ajoissa käsiimme, että
Saksan armeijan oikea sivusta ehkäisemättä saattoi kulkea Maasin poikki
Belgiaan. Kivi putosi rinnaltani.

Olen pitänyt erityisenä kohtalon suosiona, että saatoin myötävaikuttaa Liègen valloitukseen, etenkin kun olin rauhan aikana myötävaikuttanut hyökkäyssuunnitelman laatimiseen ja olin elävästi vakuutettu tehtävän tärkeydestä. Hänen Majesteettinsa antoi minulle brigaadin johtamisesta ritarimerkin "Pour le mérite". Kenraali v. Emmich luonnollisestikin sai sen ensimmäisenä. Hänhän oli vastuunalainen johtaja. Liègenkään valloitus ei ollut yhden miehen, vaan monen miehen teko, jotka keskenään voivat jakaa linnoituksen valloituksen kunnian.

Marssiessamme etemmäksi Belgiaan olin sitten mukana ylimajoitusmestarina. Minulla oli tilaisuus perinpohjin perehtyä kaikkiin armeijan muonitusta koskeviin kysymyksiin, joihin perehtymisestä minulla myöhemmin päällikön virassa oli suuri hyöty. Kautta maan matkustaessamme tulin myös Andenneen ja näin siellä sissisodan hävityksistä hirvittävän ja sydäntä särkevän kuvan.

Elok. 21:senä olin vielä Namurin länsipuolella mukana kaartin 2 divisionan kulkiessa Sambren yli. Taistelu kehittyi levollisesti. Oli mieltä ylentävää nähdä Augusta-rykmentin kauniitten muhkeitten miesten marssivan taisteluun.

YLEISESIKUNNAN PÄÄLLIKKÖNÄ IDÄSSÄ

TANNENBERG.

Kenraalien v. Moltken ja v. Steinin kirjeet, jotka kutsuivat minut suureen päämajaan Coblenziin ja ilmoittivat, että minut oli määrätty Itä-Preussiin 8:nnen armeijan esikunnanpäälliköksi, tapasivat minut elok. 22:sena k:lo 9 aamupäivällä 2:sen armeijan päämajassa Wavren ja Namurin puolivälissä. Kapteeni v. Rochow oli sen tuoja.

"Teidän on ryhdyttävä uuteen tehtävään, joka ehkä on vielä vaikeampi kuin Liègen valtaus… En tiedä ketään toista, johon niin ehdottomasti luottaisin kuin teihin. Ehkä vielä idässä pelastatte tilanteen. Älkää minulle suuttuko, kun kutsun teidät pois toimesta, jossa ehkä sotatoimet teitä juuri odottivat, toimet, jotka ovat ratkaisevia, jos Jumala niin tahtoo. Teidän täytyy isänmaalle kantaa tämäkin uhri. Keisarikin katsoo teihin luottamuksella. Teitä ei tietystikään voida tehdä vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut, mutta tarmollanne voitte vielä pahimman torjua. Noudattakaa siis uutta kutsua, joka teille on kunniakkain, mitä sotilaan osaksi voi tulla. Te ette saata häpeään osaksenne tullutta luottamusta."

Kenraali v. Stein, silloinen kenraalimajoitusmestari ja myöhemmin sotaministeri, lopetti kirjeensä seuraavin sanoin:

"Teidän siis täytyy lähteä. Tässä sitä vaatii valtion paras. Vaikea on tehtävä, mutta te kyllä siitä suoriudutte."

Kapteeni v. Rochowilta sain vielä kuulla, että kenraali v. Hindenburgista piti tulla ylipäällikkö, mutta ettei tiedetty, suostuiko kenraali ottamaan ylipäällikkyyden vastaan.

Olin ylpeä uudesta tehtävästäni ja siitä luottamuksesta, joka kirjeestä ilmeni. Mieltäni ylensi se ajatus, että saisin pahimmassa pulassa ratkaisevalla tavalla palvella keisaria, armeijaa ja isänmaata. Isänmaanrakkaus ja uskollisuus kuningasta kohtaan ynnä se selvä taju, että jokaisen yksityisen velvollisuus on elää perheen ja isänmaan hyväksi, ne olivat se perintöosa, jonka isänkodista sain mukaani elämään. Vanhempani eivät olleet varakkaita, maallista palkintoa heidän uskollinen työnsä ei saanut. Elimme sangen säästäväisesti ja onnellisesti sopusointuista ja onnellista perhe-elämää. Sekä isäni että äitini omistivat kaikki huolensa meille kuudelle sisarukselle. Olkoot vanhempani tästä kaiken maailman edessä kiitetyt.

Nuorena upseerina täytyi minun kaikilla voimillani ponnistaa eteenpäin. Elämäniloni ei siitä kärsinyt. Suuren osan ajastani vietin vaatimattomassa luutnantinasunnossani Weselissä, Wilhelmshavenissa ja Kielissä ja luin historiaa, sotahistoriaa ja maantieteellisiä kirjoituksia. Mitä lapsena olin vastaanottanut, se nyt laajeni. Kävin ylpeäksi isänmaastani ja suurista miehistämme. Hehkuen kunnioitin Bismarckin valtavaa ja intohimoista suuruutta. Selvänä esiintyi minulle hallitsijahuoneemme vaikutus Preussin-Saksan hyväksi. Uskollisuudesta, jonka olin vannonut, kehittyi syvä sisällinen antautumuksen tunne. Saksa on ollut yhä ja alati Euroopan taistelutantereena ja armeijan ja laivaston ratkaiseva merkitys turvallisuudellemme kävi minulle sitä ilmeisemmäksi, kuta kauemmaksi askel askelelta seurasin historiaa. Elämään tutustuen samalla älysin isänmaan rauhallisten saavutusten suuruuden ja merkityksen kulttuurille ja ihmiskunnalle.

Kun minut 1904 siirrettiin suuren yleisesikunnan rintamaansijoitusosastolle, alkoi välitön työni armeijan hyväksi. Se päättyi esiintymiseeni miljardi-lakiehdotuksen puolesta.

Kauan aikaa oli liikekanta-määräykseni: ylimmän armeijanjohdon sotaliike-osaston päällikkö. Tämä tietysti lakkautettiin samalla kuin sain Düsseldorfissa rykmenttini. Sen sai seuraajani suuressa yleisesikunnassa. Liikekanta-määräys 2:sen armeijan ylimajoitusmestariksi oli minulle Liègen vuoksi tärkeä, vaikk'ei muutoin erikoisen miellyttävä.

Olin kenraali v. Moltken johdon aikana tehnyt hänen kanssaan useita suuren yleisesikunnan matkoja ja päässyt luomaan suureen sotaan syvällisen katseen. Uusi asemani tarjosi minulle tilaisuuden näyttää, kykeninkö teoiksi muuttamaan yleisesikunnan suuren oppimestarin, kenraali kreivi v. Schlieffenin ajatukset, vaikkapa vain ahtaammallakin alalla. Enempää ei sotamiehelle voitu sodassa tarjota. Syvästi valitin sitä, että sain tämän aseman isänmaalle niin erinomaisen vakavassa tilanteessa.

Neljännestunnin kuluttua istuin voimavaunussa ajaakseni Coblenziin. Kuljin Wavren kautta. Edellisenä päivänä olin nähnyt sen rauhallisena kaupunkina, nyt näin sen palavan. Sielläkin oli väestö noussut taisteluun. Näin hyvästeli minut Belgia.

Kello 6 illalla olin Coblenzissa. Ilmoitin itseni heti kanaali v. Moltkelle, joka minusta näytti väsyneeltä. Nyt sain tarkemmin kuulla, millä kannalla asiat olivat idässä. 8:s armeija oli elokuun 20 p:nä Gumbinnenin luona hyökännyt venäläisten Niemenin-armeijan kimppuun, jota Rennenkampf johti. Vaikka hyökkäys alussa menestyi, ei se kuitenkaan johtanut ratkaiseviin tuloksiin. Taistelu oli täytynyt keskeyttää. Armeija oli siitä pitäen kaikkineen peräytynyt Mauer-Seen ja Pregelin välillä Angerapin kautta länttä kohti ja Pregelin pohjoispuolelle Deimen taa, joka oli Königsbergin linnoituksen etumainen varustuslinja. I:n armeijaosaston piti Insterburgin länsipuolisilta asemilta ajaa junalla Gosslershauseniin armeijan-ylikomennon käytettäväksi ja 3:nnen reservidivisioonan Angerburgista Allenstein-Hohensteiniin XX:n armeijaosaston vahvistukseksi.

Järvilinja Nikolaiken-Lötzen, joka oli vain kevyesti varustettu, oli meidän hallussamme. Sitä oli lähestynyt vain heikonlainen vihollinen.

XX:n armeijaosaston komentava kenraali, kenraali v. Scholtz, oli ylijohtajana Itä-Preussin etelärajalla. Divisioonansa, johtoonsa kuuluvan 70:nnen maanpuolustus-brigaadin, ynnä Thornin ja Veikselin muitten linnoitusten sota-varusväkien osat hän oli koonnut Gilgenburgin luo ja sen itäpuolelle, kaiken aikaa taistellen venäläisten Narewin-armeijaa vastaan, jota Samsonow komensi. Tämä ahdisti häntä ankarasti.

Oli otettava lukuun, että molemmat vihollisarmeijat etenisivät järvisulun kahden puolen. Kenraali v. Moltke sanoi minulle, että 8:s armeija aikoi luopua Veikselin itäpuolella olevasta maasta, linnoihin vain jätettäisiin sota-varusväki ja niitä puolustettaisiin. 8:s armeija epäilemättä oli tehnyt tämän päätöksen siinä odotuksessa, että lännessä pian tapahtuisi ratkaisu, jonka jälkeen sieltä saapuvain apujoukkojen kanssa Itä-Preussi voitaisiin valloittaa takaisin ja maahan tunkeutunut vihollinen voittaa. Kenraali kreivi v. Schlieffenin strateegisissa sotaleikeissä oli näin useinkin tapahtunut. Jos edellytys piti paikkansa, oli 8:nnen armeijan päätös säilyttää itsensä myöhempää taistelua varten oikea. Mutta se ei ottanut huomioon sodan todellisuutta eikä sitä suunnatonta edesvastuuta, jonka oman maan viholliselle luovuttaminen tuotti. Mitä sodan välittömästi kohtaamain maitten täytyy kärsiä humaanisimmankin sodankäynnin jaloissa, sen on tämä maailmankamppailu jälleen ihmiskunnalle opettanut. Siihen nähden kuinka asiat sitten kehittyivät, olisi peräytyminen Veikselin taa ollut häviömme. Veikselin linjaa emme olisi kyenneet puolustamaan venäläisten ylivoimaa vastaan, emme ainakaan kyenneet syyskuussa välittömästi auttamaan Itävalta-Unkarin armeijaa. Seuraus olisi ollut sen perikato. Tilanne, joka minua odotti, oli epäilemättä sangen vakava, mutta olihan onneksi sentään keinojakin.

Minun pyynnöstäni lähetettiin itään heti käsky, että 8:nnen armeijan pääosain peräytyminen 23 p:nä keskeytettäisiin. I:n reserviosaston ja XVII:n armeijaosaston ja Königsbergin linnoituksen pääreservin piti levätä. I:tä armeijaosastoa ei pitänyt viedä Gosslershauseniin vaan lähemmäksi kenraali v. Scholtzia Deutsch-Eylaun itäpuolella olevaan seutuun. Kaikki mitä Thornin, Kulmin, Graudenzin ja Marienburgin sota-varusväestä suinkin vielä liikeni, oli lähetettävä Itä-Preussin Strasburgiin ja Lautenburgiin. Näihin sota-varusväkiin kuului vain maanpuolustus- ja nostoväki-muodostuksia. Itä-Preussin lounaisosaan täten keräytyi vahva armeijaryhmä. Sillä saattoi ryhtyä hyökkäykseen, sillä välin kuin pohjoinen ryhmä edelleen jatkoi peräytymistään lounatta kohti taikka poikkeutettiin jyrkkään etelää kohti taisteluun Narewin-armeijaa vastaan. Mitä sitten oli tehtävä, se voitiin vasta paikalla määrätä. Ilman uutta taistelua emme aikoneet venäläistä laskea. Jokaisen yleisesikunta-upseerin lihassa ja veressä oli, että molempain vihollisarmeijain erillisyyttä oli sitä varten hyväksi käytettävä.

Annoin myös ilmoittaa itseni Hänen Majesteetilleen Keisarille. Hänen Majesteettinsa oli levollisella mielellä, puhui vakavasti itäisen rintaman tilanteesta ja valitti haikeasti, että osa Saksan isänmaasta oli joutunut vihollisen hyökkäyksen jalkoihin. Hän ajatteli alamaistensa kärsimyksiä. Keisari antoi minulle Liègen johdosta luvatun "Pour le mérite"-ritarimerkin ja lausui minulle tunnustuksen sanoja. Tämä on kautta elämäni oleva minulle ylpeä ja surumielinen muisto.

Vähän ennen lähtöäni sain tiedon, että kenraali v. Hindenburg oli suostunut ottamaan vastaan ylipäällikkyyden ja astuisi junaan Hannoverissa kello 4 aamulla. Hannoverissa kenraali oli asemalla. Ilmoittauduin hänelle. Näimme toisemme silloin ensi kerran. Kaikki muu kuuluu juttusepittelyn piiriin.

Elokuun 23:ntena kello 2 aikaan iltapäivällä saavuimme Marienburgiin, jossa ylikomento meitä odotti. Asema oli muuttunut. Päätöksestä peräytyä Veikselin taa oli luovuttu. Lähinnä aiottiin puolustaa Passargea. Kenraali Grünert, 8:nnen armeijan ylikomentaja ja everstiluutnantti Hoffmann olivat vaikuttaneet siihen suuntaan.

Vastaanottomme Marienburgissa oli kylmä. Minusta se oli kuin toista maailmaa: Liègestä ja nopeasta etenemisestä lännessä tähän painostaneeseen mielialaan. Kaikki muuttui nopeaan. Mieliala elpyi. Yhdyselämämme esikunnassa muodostui semmoiseksi kuin olen ennen kuvannut.

II.

Majuri Valdivia, Espanjan oiva sotilasattashee sodan aikana, kysyi minulta lokakuussa 1914 ensi kerran Posenissa päämajassa käydessään, oliko Tannenbergin taistelu taisteltu kauan valmiina olleen suunnitelman mukaan. Tähän minun täytyi vastata kieltävästi. Hän oli ihmeissään; monet olivat niin luulleet, hänkin.

Rintamaansijoitus voi ja sen täytyy olla kauan edeltäkäsin suunniteltu. Asemasodan taistelut vaativat jotain samantapaista. Liikuntasodassa ja liikuntasodasta johtuvassa tappelussa vaihtelevat kuvat, jotka johtajan tulee itselleen luoda, kirjavassa jaksossa. Siinä hänen täytyy tehdä päätöksiä tuntonsa mukaan: sotamiehen käsityö muuttuu taiteeksi ja sotamies taistelujen johtajaksi.

Ajatus, miten taistelu oli suunniteltava, kehittyi yksityiskohtaisesti vähitellen elokuun 24:nnen ja 26:nnen päivän välisenä aikana. Pääkysymys oli, oliko todella mahdollista kuljettaa I reserviosasto ja XVII armeijaosasto Rennenkampfin armeijan luota ja yhdistää ne 8:nnen armeijan muihin osiin taisteluun Narewin-armeijaa vastaan. Tämä riippui yksinomaan Rennenkampfista. Jos hän tiesi käyttää hyväkseen Gumbinnenin luona saavuttamaansa menestystä, ei tämä ollut mahdollista. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa, kuin tuoda I armeijaosasto ja XVII reserviosasto enemmän lounaiseen suuntaan Wormdittia kohden sillä välin kuin 8:nnen armeijan toinen ryhmä pidätteli Narewin-armeijaa tuottaakseen sille sopivassa tilaisuudessa vastoinkäymisiä. Hätätilassa voitiin myös ajatella kiinteätä puolustusta jollain linjalla Veikselin itäpuolella.

Vähitellen selveni, että Rennenkampf eteni vain aivan verkalleen. Sen johdosta voitiin molemmat armeijaosastot vähitellen peräytymissuunnaltaan poikkeuttaa jyrkkään eteläiseen suuntaan likimain Bartenstein-Gerdauenin linjan kautta Bischofsburgia ja Neidenburgia kohti.

Ensinnäkin XVII armeijaosasto I:sen ratsuväkidivisioonan ja I:n reserviosaston suojassa vedettiin Schippenbeilin kautta etelää kohti Bischofsteiniin. Kun se oli peittynyt I:n reserviosaston taa ja 26 p:nä Bischofsteinistä marssi Bischofsburgia kohti, vietiin I reserviosastokin Schippenbeilin eteläpuolitse Seeburgia kohti. Rennenkampfia vastaan jäi rintamaan vain I ratsuväkidivisioona Schippenbeilin seuduilta eteläänpäin. Siitä sai vielä 26 p:nä I ratsuväkibrigaadi käskyn marssia Rösselin kautta Sensburgiin. Elok. 27 p:stä alkaen seisoi siten vain kaksi ratsuväkibrigaadia Mauer-Seen ja Pregelin välillä Rennenkampfin 24:ää sangen vahvaa jalkaväki- ja useata ratsuväkidivisioonaa vastassa. Järvisulku oli länttä kohti avoin, se voitiin kiertää, Königsberg helposti eristää.

Päätös ryhtyä taisteluun rakentui käsitykseemme venäläisten johdon hitaudesta, sen syvällinen perustus oli velvollisuutemme voittaa heikommuudestamme huolimatta, mutta silti se oli sanomattoman vaikea toteuttaa.

Armeijaosastot täällä marssivat Neidenburgista Allensteiniä kohti etenevän Narewin-armeijan selkään. Samalla ne kuitenkin paljastivat oman selkänsä Rennenkampfin armeijalle ilman sanottavaa suojaa, kahden tai kolmen päivän marssi väliä. Kun sitten 27:ntenä päivänä taistelu alkoi koko ankaruudessaan eikä yhdessä päivässä päättynyt, kuten ennen oli ollut sääntönä, vaan venyi aina 30:nteen saakka, seisoi Rennenkampfin valtava armeija koillisessa kuin uhkaava ukkospilvi. Hänen ei muuta tarvinnut kuin lähteä liikkeelle, niin me menettäisimme tappelun. Mutta Rennenkampf pääjoukkonsa kanssa marssi vain mitättömän matkan yli Allenburgin-Gerdauenin-Neidenburgin linjan ja me saimme loistavan voiton.

Huolesta, jolla näinä pitkinä päivinä katselin Niemenin-armeijaa, ei monikaan tiennyt.

Jotta XVII armeijaosasto ja I reserviosasto pääsisivät täyteen vaikutukseensa, täytyi tietysti 8:nnen armeijan toisen ryhmän hyökätä. Sen lähin velvollisuus kuitenkin oli pitää huolta siitä, ettei sitä lyöty.

Vahvistettu XX armeijaosasto oli saanut kestää sangen vaikeita, rasittavia päiviä. 23 p:nä se oli Gilgenburgin koillispuolisilla kukkuloilla, rintama jyrkkään etelää kohti, vihollisen lähestyessä Neidenburgista, siis kaakosta päin. 3:s reservidivisioona vielä oli kokoontumassa Hohensteinin länsipuolella. I armeijaosasto oli alkanut purkautua junista Deutsch-Eylaun luona. Tosin kenraali v. Scholtzin onnistui torjua suuremmat vihollisvoimat. Mutta hänen täytyi kuitenkin Gilgenburgin itäpuolisista kukkuloista kiinni pitäen vetää vasen sivustansa Hohensteinin länsipuolella jyrkkään takaisin aina Mühlenin seuduille saakka. Vaikka tämä liike olikin joukoille niin epämukava, oli sillä kuitenkin hyväkin vaikutus: venäläisestä tuntui, että se oli voittanut. Se ei luullut saksalaisten enää tekevän vastarintaa, hyökkäyksestä puhumattakaan. Se piti tietä Veikselin itäpuoliselle saksalaiselle alueelle vapaana.

24 p:nä olimme jo kenraali v. Scholtzin luona. Tapasimme hänet Tannenbergissä. Hän ja hänen esikunnanpäällikkönsä, eversti Hell sodan kuluessa vielä saattoivat nimensä suureen kunniaan ja ikuistivat sen historiassa.

Kenraali v. Scholtz antoi valoisan kuvauksen johtoonsa kuuluvain joukkojen suurista saavutuksista sotaretken alusta alkaen viime taisteluitten tavattomasta ankaruudesta. Hän luuli, että vihollinen edelleenkin ahdistaisi häntä, mutta että hän kykenisi pitämään puoliaan.

Matkalla Marienburgista Tannenbergiin oli meille lähetetty salaa siepattu vihollisen kipinäsanoma, joka antoi selvän käsityksen vihollisen toimista lähipäivinä. Narewin-armeija marssi vasemmalle porrastettuna VI:n armeijaosaston kanssa Ortelsburgin kautta Bischofsburgiin, jonka se voi saavuttaa 26 p:nä, jopa edetä sen ohikin, XIII:n armeijaosaston kanssa Neidenburgista Passenheimin kautta Allensteiniin. Sen perässä seurasi XV ja XXIII armeijaosasto, joiden kanssa kenraali v. Scholtz oli näinä päivinä taistellut. Sen eteläisin porras oli 26 p:nä Waplitzin seuduilta haettava. Vielä kauempana vasemmalla ja takanapäin ja länttä kohti työnnettynä marssi I armeijaosasto Mlawan ja Soldaun kautta, joitakuita ratsuväkidivisioonia suojanaan Lautenburgin ja Strasburgin suunnalla.

Meidän tuli nyt lännestä hyökätä tähän liikkeeseen 8:nnen armeijan eteläisellä ryhmällä. Viettelys oli suuri kiertää aina Soldaun eteläpuolitse, jotta ensimmäinenkin venäläinen armeijakunta olisi mutkaan saatu. Venäläisen Narewin-armeijan tappio olisi siten XVII:n armeijaosaston ja I:n reserviosaston liikkeitten yhteydessä käynyt kerrassaan musertavaksi. Mutta siihen eivät voimat riittäneet. Minä sen vuoksi ehdotin kenraali v. Hindenburgille, että hyökättäisiin I:lla. armeijaosastolla Deutsch-Eulausta ja Montowosta ja vahvistetun XX:n armeijaosaston oikealla sivustalla Gilgenburgista Usdauta kohti ja syydettäisiin venäläisten I armeijaosasto Soldaun kautta takaisin etelää kohti. Sitten piti meidän I:n armeijaosaston murtautua läpi Neidenburgin suuntaan, jotta edes Narewin-armeijan pääosa voitaisiin XVII:llä armeijaosastolla ja I:llä reserviosastolla kiertää. Meidän täytyi näin rajoittaa toimintaamme, jos mieli voittaa.

I:n ja XX:n armeijaosaston hyökkäys täytyi jättää 27:nteen päivään. Mielelläni olisin suonut, että se olisi alkanut aikaisemmin, mutta I armeijaosasto ei vielä ollut valmiina, Itä-Preussin rautatiesuhteet olivat vielä epäsuotuisat. Täydellä syyllä I:n armeijaosaston komentava kenraali, kenraali v. François vaati, että hän ennen hyökkäystään saisi koota armeijaosastonsa.

Kaikki ei myöskään kehittynyt niin sujuvasti kuin tässä lyhyessä yleissilmäyksessä voin esittää. Kaikki joukkomme olivat tavattomasti rasittuneet ja yhtämittaiset taistelut olivat niiden lukumäärääkin vähentäneet. Käskyjen lähetystä I:lle reserviosastolle ja XVII:lle armeijaosastolle kohtasivat monet vaikeudet. Vihollisten ratsastavain vartioitten vuoksi seudut olivat epävarmat. Oli kysymyksenalaista, soisiko vihollinen meille riittävästi aikaa aikeittemme toteuttamiseen.

Erikoisen paljon hankaluutta tuottivat v. Scholtzin ryhmän takana olevat pakolaiset. Niitä oli monia tuhansia, jalan ja vaunuilla, ja ne tukkivat tiet. Ne tarrasivat armeijaan kiinni. Armeijaryhmän äkillinen peräytyminen olisi välttämättä tuottanut mitä surkeimpia seurauksia sekä pakolaisille että joukoille. Mutta asiaa oli mahdoton auttaa. Ne vähät santarmit, mitä oli paikalla, eivät riittäneet laumoja johtamaan. Ne täytyi jättää omiin valtoihinsa. Paljon surullisia kuvia on mieleeni jäänyt.

III.

Elokuun 24 ja 25 p:nä oli majamme Rosenbergissa, 26 p:nä Löbaussa. Olimme käyttäneet 25:ttä ja 26:tta päivää päästäksemme monessa kohdassa kosketukseen johtajien ja joukkojen kanssa.

26 p:nä illalla molemminpuolinen asema oli osapuilleen seuraava; Kenraali v. Mühlmann — I:n armeijaosaston alle kuuluen — seisoi Veikselin linnoitusten sota-varusväkien osien kera Lautenburgissa ja Strasburgissa vihollisen ratsuväen kanssa läheistä kosketusta ylläpitäen. I armeijaosasto itse oli kokoontunut Montowoon ja siitä etelään ja oli taistellen tunkeutunut Usdaun luo, jota I venäläinen armeijanosasto piti lujin voimin hallussaan. Kenraali v. François oli valmiina jatkamaan toimiaan 27 p:nä.

Vahvistetun XX:n armeijaosaston oikea sivusta oli saanut tehtäväkseen käydä Usdaun kimppuun pohjoisesta ja sitten liittyä I:een armeijaosastoon sen myöhemmin käydessä Neidenburgin kimppuun. 41:sen jalkaväkidivisioonan oli määrä edetä Gr. Gardienenistä Waplitziin, sen vieressä vasemmalla piti yhden maanpuolustus-brigaadin, 3:nnen reservidivisioonan ja 37:nnen jalkaväkidivisioonan hyökätä Mühlenistä pohjoiseen niinikään Waplitziin ja Hohensteiniin. Vihollinen oli koko rintamalla edennyt lähelle, Allensteininkin se oli ottanut haltuunsa.

V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, jonka ylin armeijanjohto oli antanut käytettäväksemme, saapui juuri Osterodeen ja Biesselleniin. Se tuli Schleswig-Holsteinista, jossa se tähän saakka oli puolustanut kanavaa ja rannikoita. Sen piti luoteesta käsin valloittaa Hohenstein.

I reserviosasto oli 26 p:nä saapunut Seeburgin seuduille. XVII armeijaosasto oli Lauternin ja Gr. Bössaun välillä Bischofsburgin pohjoispuolella taistellut erään VI:n venäläisen armeijaosaston divisioonan kanssa ja työntänyt sen takaisin Bischofsburgia kohti. 6:s maanpuolustusbrigaadi, joka 24 ja 25 p:nä oli Lötzenistä edennyt aina Bischofsburgin luoteispuolelle saakka, oli menestyksellä ottanut osaa taisteluun.

Hyökkäyksen Usdaun kimppuun piti alkaa 27 p:nä kello 4 aamulla Tahdoimme olla täällä läsnä koko taistelun ratkaisevassa kamppailussa valvoaksemme itse paikalla I:n ja XX:n armeijaosaston yhteistyötä, joka jo oli käskyllä järjestetty. Jo lähtiessämme Löbausta Gilgenburgiin tuli se ilosanoma, että Usdau oli valloitettu. Pidin taistelua voitettuna. Niin pitkällä ei kuitenkaan vielä oltu. Valitettavasti ensinnäkin kävi selville, että Usdauta ei oltu vielä valloitettu. Saimme sen vasta myöhemmin aamupäivän kuluessa. Narewin-armeija oli nyt taktillisesti murrettu. I armeijaosasto työnsi vihollisen takaisin Soldaun kautta ja marssi Neidenburgia kohti.

XX armeijaosasto, joka oli kovin uupunut, ei taistellut yhtä hyvällä menestyksellä. 41:nen jalkaväkidivisioona ei Gr. Gardienenin luona päässyt etenemään. Ei kauempana pohjoisessakaan vallattu alaa.

V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona eteni Hohensteiniä kohti yhteensulkeutuen.

Emme olleet täydelleen tyytyväisiä palatessamme iltapäivällä takaisin
Löbauhun.

Sinne saapuessamme tuli tieto, että I armeijaosasto oli lyöty. Jäännökset muka paraillaan saapuivat Montowoon. Tätä tietoa oli vaikea uskoa. Tiedustellessamme kaukopuhelimella sikäläisen rautatienaseman komentajavirastolta saimme kuulla, että sinne keräytyi I:n armeijaosaston joukkoja. Myöhemmin kävi selville, että oli kysymyksessä vain yksi pataljoona, joka oli joutunut vaikeaan asemaan ja peräytynyt. Löbaun kautta suurella kiireellä saapuvat kuormastokolonnatkin aiheuttivat uutta levottomuutta. Johtajan tulee kaikki myrskyt kestää. Hänellä tulee olla hyvät hermot. Maallikko uskoo liian helposti, että sodassa kaikki on vain laskuesimerkkejä määrätyillä suureilla. Se on kaikkea muuta paitsi sitä. Se on valtavien tuntemattomien fyysillisten ja sielullisten voimain kamppailua toisiaan vastaan ja se on sitä vaikeampaa, kuta suurempi oma heikommuus on. Se on työskentelyä ihmisillä, joilla on erilainen luonteenlujuus, ja omilla ajatuksilla. Johtajan tahto yksinään on alallaan oleva napa.

Kaikkien miesten, jotka arvostelevat johtajantoimia, pitäisi ensin tutkia sotahistoriaa, elleivät he ole johtajan-asemassa sotaa käyneet. Soisin heille, että heidän itsensä täytyisi joskus johtaa taistelua. Aseman epäselvyyden ja valtavien vaatimusten vuoksi tehtävän suuruus heitä kauhistuttaisi ja — tekisi heidät vaatimattomammiksi. Ainoastaan valtion pää, valtiomies, joka päättää sotaan ryhtyä, kantaa yhtä suurta ja vielä suurempaakin taakkaa kuin sotapäällikkö, jos hän sen tekee selvällä sydämellä. Valtiomieheltä vaaditaan yksi ainoa valtava päätös, sotapäälliköltä vaaditaan joka päivä ja hetki moisia ratkaisuja. Hänestä riippuu pysyväisesti monien satojentuhansien, jopa kokonaisten kansojenkin onni ja onnettomuus. Sotilaalla ei ole suurempaa, mutta ei vaikeampaakaan tehtävää kuin johtaa armeijaa taikkapa maan kaikkia sotavoimia.

Löbauhun saimme vielä myöhään illalla tiedon, että I reserviosasto oli saapunut Wartenburgiin. XVII:n armeijaosaston edellä peräytyi venäläinen VI armeijaosasto kaikkineen Ortelsburgia kohti, se työnnettiin uudelleen Bischofsburgin eteläpuolelle.. Sinne sitä ajoivat takaa heikommat voimat, jota vastoin XVII:n armeijaosaston pääosa 27 p:n illalla leiriytyi Mensgutin luo ja sen pohjoispuolelle.

28 p:ksi tarvitsi vain käskeä I:n armeijaosaston ottaa haltuunsa Neidenburg. Se oli sillä välin itse sinne kääntynyt. XX:n armeijaosaston piti suorittaa loppuun sille 27 p:ksi toimeksi annettu hyökkäys, etenkin viedä tuimasti eteenpäin 41:stä jalkaväkidivisioonaa. V. der Goltzin maanpuolustusdivisioonan piti käydä Hohensteinin kimppuun. I reserviosasto ja XVII armeijaosasto vedettiin länttä kohti Allenstein-Passenheimiin suojaamalla sitä Ortelsburgin puolelta.

28 p:nä lähdimme varhain Frögenauhun ja seisoimme kylän itäisen liikeväylän suulla paljaan taivaan alla. Kenraali v. Scholtz oli läheisyydessä. I:een armeijaosastoon meidät yhdisti surkean kehno kenttätelefoonijohto. Muitten joukkojen kanssa yhteys oli mahdoton.

Vaikutukset, joita lähinnä saimme, eivät suinkaan olleet edullisia. Neidenburg tosin oli vallattu. 41:nen jalkaväkidivisioona oli sumussa hyökännyt Waplitzin kimppuun, mutta lyöty takaisin. Sillä oli ollut sangen suuret tappiot, se oli nyt Waplitzin länsipuolella ja suurella huolestuksella odotti vihollisen vastahyökkäystä. Lähetin sen luo upseerin voimavaunulla. Tiedot, jotka hän toi sen tilasta, eivät suinkaan olleet hyviä. Mühlenin luona ei maanpuolustusväki päässyt eteenpäin. Täällä XX:n armeijaosaston oikealla sivustalla saattoi vielä syntyä vakava pula, jos vihollinen olisi hyökännyt kootuin voimin. Taistelun olisi ainakin täytynyt venyä pitemmäksi. Rennenkampf olisi vihdoin voinut lähteä liikkeelle. 41:sen jalkaväkidivisioonan edessä vihollinen pysyi toimettomana eikä Niemenin-armeija lähtenyt liikkeelle.

XVII:n armeijaosaston yleisesikunnasta toi kapteeni Bartenwerffer lentokoneella vihollisen linjain poikki hyviä tietoja armeijakuntansa marssista vihollisen selän taa.

Iltapäivällä asema yhä muuttui eduksemme. Hohensteinin länsipuolella 3:s reservidivisioona ja myöhemmin myös 37:s jalkaväkidivisioona etenivät ja v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona tunkeutui Hohensteiniin. Vihollisen rintama näytti rupeavan horjumaan. Kenraali v. Hindenburg tahtoi lähteä Mühleniin. Saavuimme sinne kesken ohimenevää pakokauhua, jonka saivat aikaan venäläiset sotavangit, niitä suurella joukolla sinne tuotaessa. Se teki ilkeän vaikutuksen ja levisi kauas taapäin.

Illalla lähdimme Osterodeen. Valtionvirastot olivat onnettoman liikekanta-käskyn johdosta jo lähteneet kylästä. Se tietysti lisäsi väestön levottomuutta.

Eri joukko-osastojen tilasta emme olleet aivan selvillä. Siitä, että taistelu oli voitettu, ei enää ollut epäilystä. Mutta oli vielä epätietoista, tulisiko siitä Cannae. I armeijaosasto sai käskyn lähettää osaston Willenbergiin, jonne XVII:nkin armeijaosaston piti kääntyä. Venäläisiltä oli paluumatka katkaistava.

Yön kuluessa saimme lisää tietoja. XIII venäläinen armeijaosasto oli Allensteinistä marssinut Hohensteiniin ja siellä ankarasti ahdistanut maanpuolustusjoukkoja. I reserviosasto oli saapunut Allensteinin lounaispuoliseen seutuun, yhä edetessään sen piti sulkea XIII:n venäläisen armeijaosaston ympäri suunniteltu rengas ja päättää täällä taistelu, kun taas I ja XVII armeijaosasto sulkivat muitten osien paluutien.

Päätin 29 p:nä aamupäivällä lähteä Hohenburgiin selvittääkseni sinne kokoonsulloutuvat joukot. Oli pantava alulle sotatoimet Rennenkampfin armeijaa vastaan, etenipä hän taikka jäi paikoilleen.

Vielä kuitenkin sattui välikohtaus, ennenkuin vihdoin olimme varmat voitostamme.

29 p:n aamuna saimme lentäjältä tiedon, että etelästäpäin Neidenburgia vastaan marssi vihollisen armeijaosasto, tätä kaupunkia lähestyen. Se niinikään eteni I:n armeijaosaston selkään, tämä kun rintama pohjoista kohti käännettynä taisteli peräytyviä venäläisiä vastaan. Meille ilmoitettiin, että putoili vihollisen shrapnelleja. Sitten puhelinyhteys katkesi. Kaikki voimat, mitä suinkin oli käytettävissä, pantiin liikkeelle Neidenburgia kohti I:tä armeijaosastoa auttamaan odotettavassa taistelussa. Kenraali v. François oli toimitarmollaan kuitenkin jo auttanut itse itseään ja vihollinen oli varovaisempi kuin aseman vuoksi oli tarpeellista.

Kun nämä käskyt oli annettu, lähdin Hohensteiniin. Kuljin ensinnäkin taistelukentän poikki. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Hohensteinin itäpuolella ahtaantuivat omat kolonnat ja venäläiset vankijoukot kokoon. Ei ollut pieni asia saada täällä aikaan järjestystä I reserviosasto ja XX armeijaosasto sijoitettiin pitkin Allensteinin-Hohensteinin tietä. Armeijan ylikomento siten taas sai edes kaksi armeijaosastoa vähitellen lujasti käsiinsä.

Taistelu läheni loppuaan. 3:s reservidivisioona oli tunkeutunut kauas vihollisen läpi ja saapunut Neidenburgin itäpuolelle Muschakeniin. Sekavan metsämaan kautta tänne myöhemmin yhä takaisin virtaavat venäläiset koettivat vielä monesta kohdasta murtaa saksalaisen renkaan. Varsinkin Muschakenissa sattui vielä 30 p:nä sangen vakavia, tuimia taisteluita, mutta ratkaisu ei enää voinut muuttua.

Kenraali Samsonov ampui itsensä. Hänet haudattiin tuntemattomana Willenbergin läheisyyteen. Medaljongista, joka kaatuneelta sotapäälliköltä otettiin tuntomerkiksi häntä haudattaessa, saattoi hänen puolisonsa, joka oli Saksassa sotavanki-asioissa, päästä haudasta selville.

Vangiksi joutuneet komentavat venäläiset kenraalit tulivat Ostrodeen ja ilmoittautuivat kenraali v. Hindenburgille.

Vihollisen veritappiotkin olivat ankarat. Se laajalle levinnyt juttu, että venäläisiä muka oli tuhansittain ajettu soihin, joihin he muka hukkuivat, on satua. Suota ei ollut missään lähimaillakaan.

Yksi maailmanhistorian loistavimpia taisteluita oli täten taisteltu, ja tämän suurtyön olivat suorittaneet joukot, jotka olivat taistelleet viikkoja, osaksi onnettomasti. Siitä saamme kiittää rauhanaikaisia armeijalaitoksiamme. Tämä taistelu on johtajille, joukoille, upseereille ja sotamiehille, koko isänmaalle kunniakas lehti.

Saksa ja Itävalta-Unkari riemuitsivat — maailma vaikeni. Taistelulle annettiin minun ehdotuksestani Tannenbergin taistelun nimi muistoksi siitä taistelusta, jossa Saksalainen ritarikunta joutui tappiolle Liettuan ja Puolan yhdistettyjä armeijoja vastaan taistellessaan. Salliiko saksalainen nyt, kuten silloin, että liettualainen ja varsinkin puolalainen käyttää voimattomuuttamme hyväkseen ja tekee meille väkivaltaa? Tuleeko vuosisatoja vanhan saksalaisen kulttuurin tuhoutua?

En voinut täydestä sydämestäni iloita tästä valtavasta voitosta; Rennenkampfin armeijan tuottama hermorasitus oli ollut liian ankara. Mutta ylpeitä olimme tästä taistelusta. Läpimurto ja kierto, rohkea voitontahto ja päämäärän viisas rajoittaminen olivat tämän voiton meille tuottaneet. Huolimatta siitä, että idässä olimme vastustajaamme heikommat, oli meidän onnistunut taistelutantereelle yhdistää melkein yhtä suuret voimat kuin vihollisella oli. Ajattelin kenraali kreivi v. Schlieffeniä ja kiitin tätä oppimestaria.

Allensteinin protestanttisessa kirkossa kenraali v. Hindenburg ja minä syvällä liikutuksella kiitimme kaikkivaltiasta Jumalaa.

Minulle ei jäänyt hetkeäkään aikaa lepoon. Minun täytyi valmistaa armeijan ryhmitystä sotatoimien jatkamista varten. Oli tavattoman vaikea tehtävä taistella toinen taistelu loppuun ja seuraavaa valmistella. Tällä välillä oli sanomattoman paljon järjestettävää. Vankien poiskuljetusta oli kiirehdittävä. Aseman epävarmuuteen nähden oli niiden suuri luku itsessäänkin rasitus.

Sain II luokan rautaristin ja kiinnitin sen ylpeänä rintaani. Kun ajattelen Liègiä ja Tannenbergiä, täyttää vielä nytkin oikeutettu tyydytys sydämeni. Rautaristin II luokka on sodan varressa sitten menettänyt arvonantoaan; se on kovin valitettava, vaikka tosin luonnollinen ilmiö. Jokaisen, joka on sen rehellisesti ansainnut, pitäisi ylpeydellä sitä kantaa.

IV.

Lännessä oli Saksan aseitten voittokulkua jatkunut. Armeijan ylijohto luuli sen vuoksi voivansa lännestä lähettää kolme armeijaosastoa 8:nnen armeijan vahvistukseksi. Tannenbergin taistelun alussa saimme sähkösanoman, joka toi tiedon näistä apujoukoista. Minulta myöhemmin kysyttiin, voitaisiinko yksi armeijaosasto pitää edelleenkin lännessä. Minä kun en ollut apuväkeä pyytänytkään, suostuin tähän. Tuli vain kaksi armeijaosastoa, kaartin reserviosasto ja XI armeijaosasto, sekä 8:s ratsuväkidivisioona. Liian aikainen oli päätös heikontaa itseämme lännessä. Valitettavasti emme voineet idässä sitä oivaltaa, lännestä saamamme tiedot olivat olleet niin suotuisat. Erikoisen paljon merkitsi vielä se, että itään lähetetyt vahvistusjoukot otettiin ratkaisua tavoittelevasta oikeasta sivustasta eikä vasemmasta, joka nyt oli liian vahva, kun Lothringissa oli taistelu päättynyt. Sinne jätettiin yksi armeijaosasto, joka oli kolmanneksi määrätty itään.

Galitsiassa asema oli nyt jo käynyt epäedulliseksi. Venäjän sotajoukon pääosa oli hyökännyt Itävalta-Unkarin armeijoja vastaan elokuun lopulla ja lyönyt ne Lembergin itäpuolella. Itävalta-Unkarin armeija ei sodan alussa ollut täysipätöinen sotasuure. Jos meillä todella ennen sotaa olisi ollut hyökkäysaikeita, olisi meidän täytynyt vaatia Itävalta-Unkaria parantamaan sotavoimaansa. Valtakunnan rautatieverkkoakin olisi pitänyt täydentää, se kun oli aivan riittämätön. Siitä huolimatta oli suuri erehdys, että jätimme sen tekemättä. Kolmiliitto oli vain poliittinen liitto. Ranskan ja Venäjän välisellä liitolla sitä vastoin oli nimenomaan sotilaallinen luonne. Siitä johtui, että vihollisemme pääsivät meistä paljon edelle.

Välipuheemme Itävalta-Unkarin kanssa yhteisen sodan varalta olivat niinikään puutteelliset. Kenraali kreivi v. Schlieffen pelkäsi salaisuuden kavaltamista, joka todella on tapahtunutkin. Yhteisiä sotatoimia varten oli vain karkea suunnitelma. Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Sanin taa oli oikeutettu vain siinä tapauksessa, että se yksin oli Venäjän armeijaa voimallisempi, kuten useat itävalta- unkarilaiset upseerit otaksuivatkin, taikka että me saatoimme samalla kulkea Narewin poikki vahvoin voimin. Mutta sitä me emme voineet, syystä ettei viimeisestä armeijanvahvistus-laista saatukaan tulokseksi niitä kolmea armeijaosastoa, joita yleisesikunta toivoi. Nyt oli sitä paitsi korvattava Italian puuttuminen länsirintamalla.

Vanhempain Italian kanssa tekemäimme sotilaallisten välipuheitten mukaan piti Elsassiin tulla kolme italialaista armeijaosastoa ja kaksi ratsuväkidivisioonaa, kun taas armeijan pääosa, rannikkotykistöä lukuun ottamatta, oli koottava Ylä-Italiaan Ranskan rajalle. Laivaston piti samalla pyrkiä katkaisemaan Ranskan yhteys sen pohjoisafrikkalaisen siirtomaavaltakunnan kanssa. Jonkun aikaa otettiin nämä välipuheet lukuun. Sitten ne jäivät. Italian yleisesikunnan päällikön, kenraali Pollion nimenomaisesta pyynnöstä näitä toimenpiteitä sitten uudelleen kehitettiin.

Kesällä 1914, vähän ennen sodan syttymistä, kenraali Pollio kuoli. Ranskan ei kaakkoisrajalleen tarvinnut jättää ainoatakaan miestä. Se saattoi lähettää meitä vastaan kaikki, se kun tarkkaan tiesi, ettei Italia sodassa astuisi meidän puolellemme. Entinen liittolaisemme vahingoitti meitä sen kautta aivan suunnattomasti. Sen vaarallinen asema Englantiin nähden oli ilmeinen. Ristiriita Itävalta-Unkarin kanssa oli olemassa. Nämä suhteet olivat vanhat, mutta eivät ne estäneet Italiaa tekemästä liittoaan Itävalta-Unkarin ja meidän kanssamme. Sillä oli ollut siitä paljon etua. Saatoimme edes odottaa, että Italia tuntisi meihin nähden velvoitusta. Terve kansallinen itsekkyys on ymmärrettävä, sen tulee elää joka kansassa. Mutta on eetillisiä lakeja, joita ei saa rikkoa. Sen Italia teki. Tyytyköön siihen, että meillä on huonot ajatukset sen käytöksestä neljänä sotavuotena.

Itävalta-Unkarin armeijan vaikea asema elokuun lopulla sangen suurta venäläistä ylivoimaa vastassa oli ilmeinen. Itävalta-Unkarin yleisesikunnan päällikkö, kenraali v. Conrad, oli täysin oikeutettu tekemäänsä vaatimukseen, että meidän piti marssia Narewin yli. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista siihen nähden, että 8:s armeija yhä vielä oli Rennenkampfin armeijaan verraten heikko. Millä hetkellä tahansa Rennenkampf saattoi Allensteinin-Elbingin linjaa vastaan etenemällä pysäyttää meidän etenemisemme Mlawan-Pultuskin linjaa vastaan. Ei ollut muuta neuvoa, kuin ensinnä tehdä tilit venäläisen Niemenin-armeijan kanssa.

Rennenkampf tosin oli Tannenbergin taistelun vaikutuksen alaisena vienyt etujoukkonsa jonkun kilometrin taapäin, mutta näytti kuitenkin aikovan jäädä Pregelin ja Mauer-Seen välille. 8:nnen armeijan täytyi taistella uusi taistelu ja sitä varten koota kaikki voimansa. Tämän aikomuksen toteuttamiseksi vietiin lännestä saadut apujoukot Allensteinin-Elbingin välille ja entinen 8:s armeija koottiin linjalle Willenberg-Allenstein olemaan valmiina eteenpäin marssimaan. Soldaun luo jäi rajan suojaksi vain heikkoja voimia; niiden piti Mlawan suuntaan marssien kulkea Puolan rajan poikki.

Joukkojen sijoituksen päätettyämme tahdoimme Pregelin ja Mauer-Seen välillä käydä Rennenkampfin leveän rintaman kimppuun ja Lötzenin kautta ja vielä kauempaa etelästä kiertää hänen vasemman siipensä. Äärimmäisen eteläsivustamme tehtäväksi jäi armeijan turvaaminen Augustowia ja Ossowietzia vastaan, jonne saattoi arvata vihollisen purkavan sotaväkeä. Paraillaan koossa olevan 8:nnen armeijan piti siten taistella kolmessa ryhmässä Pregelin ja Mauer-Seen välillä Lötzenin itäpuolella ja Eyckin suunnalla.

3:s reservidivisioona ja I armeijaosasto Willenbergin, Ortelsburpin luona, I ratsuväkibrigaadi Johannisburgin länsipuolella.

Kaartin reserviosasto levitti rintamaansa Elbingistä Passargen alijuoksua kohtaan.

I ratsuväkidivisioona ilman I:stä ratsuväkibrigaadia seisoi vielä Niemenin-armeijan rintaman edessä, senkin piti kulkea Lötzenin kautta eteenpäin.

Posenin pääreservi ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioona aiottiin myös tuoda avuksi, mutta ne eivät enää ennättäneet siksi ajoissa, että olisivat voineet taisteluun osaa ottaa.

I:n reserviosaston ja XVII:n armeijaosaston kolonnain ja kuormastojen, jotka alkuaan olivat peräytymässä Passargen taa, oli täytynyt suorittaa sangen vaikeita liikkeitä. Ne olivat kuitenkin lopulta ilman kovin suuria hankauksia päässeet oikealle rintamaansijoittumisalueelleen.

Venäläistä ratsuväkeä, jonka edestä I:sen ratsuväkidivisioonan oli täytynyt väistyä, oli joksikin aikaa tunkeutunut kauas länttä kohti aina alas Passarge-Wormdittiin saakka, mutta mitään sotilaallista vahinkoa se ei ollut aikaan saanut. Niinpä se käsittämätöntä kyllä oli jättänyt Elbing-Königsbergin suuren radan hävittämättä.

Meille tietysti oli sangen tärkeätä saada pian uudelleen liikekuntoon rautatiet ja ennen muita ne, jotka Gumbinnenista takaisin marssiessamme olimme katkaisseet. Etenkin oli Korschenin asema tärkeä. Se oli pitänyt hävittää perusteellisesti. 48 tuntia sen jälkeen kuin saimme sen haltuumme, oli se jälleen käyttökunnossa. Tässä oli eduksi, ettei hävitystyö ollutkaan ollut niin perinpohjainen kuin olin odottanut. Joukoilla ei vielä ollut kokemusta. Erikoiset teknilliset ohjeet ovat tarpeen. Olen siitä tulevaisuuden varalle oppinut.

Eteneminen Rennenkampfin armeijaa vastaan alkoi syyskuun 4:ntenä. 7 p:nä asetuimme kaartin reserviosaston, I:n reserviosaston, XI:n ja XX:n armeijakunnan kanssa vihollisen asemien eteen linjalle Wehlau-Gerdauen-Nordenburg-Angerburg Pregelin ja Mauer-Seen välille ja seuraavana päivänä suunnitelmallisesti kävimme sen kimppuun. Taistelut eivät menestyneet suotuisasti varsinkaan XX:n armeijakunnan kohdalla. Venäläinen teki siellä voimakkaan vastahyökkäyksen. Vihollisen asemat olivat vahvat ja taitavasti rakennetut. Emme niillä taisteluneuvoilla ja ampumatarpeilla, mitä meillä oli koskaan olisi niitä käsiimme saaneet, elleivät aiottu kiertoliike Lötzenin kautta ja linnoitettu järvisulku olisi tehonneet.

Ei tila Lötzenin itäpuolellakaan alussa näyttänyt hyvältä, vaikka kaupunki itse olikin urhoollisesti pitänyt puoliaan. XVII armeijaosasto ynnä 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisioona, jotka olivat edenneet linnoituksen kautta, pääsivät sen luoteispuolella järviseudussa 8 ja 9 p:nä vain hitaasti eteenpäin. Kruglaukenin ja Possessernin luona niiden täytyi taistella ankaria taisteluita. I armeijaosasto, joka oli edennyt Nikolaikenin ja Johannisburgin kautta, oli järvilinjan itäpuolella vietävä sangen jyrkkään pohjoista kohti. 9 p:n illalla se helpotti XVII:n armeijaosaston ahdinkoa, 3:s reservidivisioona, jonka jälkeen oli lähtenyt v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, marssi yhä edelleen suuntaa Bialla-Lyck. Jo syysk. 8 p:nä ne Biallan luona kohtasivat vahvasti ylivoimaisen vihollisen.

Tämäkin sotatoimi oli kuulumattoman rohkea. Niemenin-armeija ja sen 24 jalkaväen-divisioonaa oli jo sinänsä hyvin paljon voimallisempi 8:tta armeijaa ja sen 15 tai 16 divisioonaa. Venäläisissä divisioonissa sitä paitsi oli 16, meikäläisissä vain 12 pataljoonaa. Venäläisten sotavoimain lisäksi tuli vielä neljästä kuuteen divisioonaa, jotka olivat koolla Ossowietzin ja Augustowin seuduilla. Joka hetki ja mille paikalle tahansa voitiin nämä joukot koota meitä vastaan valtavaksi ylivoimaksi. Oikea sivustamme järvien itäpuolella varsinkin oli vaarassa. Se olisi voitu musertaa. Emme hetkeäkään epäröineet uskaltaa tappelua tässäkin tilanteessa. Etevämpi harjoituksemme oli meidän puolellamme. Tannenberg oli meille tuottanut suuren ylivoiman.

Ylikomento olisi mielellään suonut, että oikea sivusta olisi ollut vahvempi. Sitä varten oli yksi XX:n armeijaosaston divisioona lähetetty järvien länsipuolelle käytettäväksemme. Mutta se oli annettava kenraalikomennolle taas takaisin. Ne neljä armeijaosastoa, jotka kävivät vihollisen rintaman kimppuun, olivat levitettyinä 50 kilometrin matkalle, joka sentään oli sangen suuri matka. Lisäksi kaartin reserviosaston kenraalikomento pelkäsi venäläisten hyökkäystä vastaansa ja siitä syystä vetäytyi enemmän kokoon. Pohjoissivustan täytyi pitää kiinni Pregelistä, muutoin saattoi 8:s armeija tulla siltä puolelta kierretyksi. Kiertävää sivustaa ei voitu tehdä vahvemmaksi kuin alkuaan oli määrätty. Meidän täytyi odottaa, kuinka hyvin tai huonosti hyökkäyksemme luonnistuisi. Aseitten täytyi tässäkin ratkaista. Meidän vain täytyi tehdä kaikki turvataksemme menestyksen, johon pyrimme.

Syysk. 10:ntenä saapui varhain ratkaiseva tieto, että vihollinen oli yön kuluessa k:lo 9:stä illalla Gerdauenin pohjoispuolella II reserviosaston edestä jättänyt asemansa — arvatenkin I:n ja XVII:n armeijaosaston jatkuvain taistelujen johdosta. Reserviosasto oli tunkeutunut asemiin ja aikoi kulkea eteenpäin. Helppo on kuvitella, minkä riemastuksen tämä päämajassa synnytti. Jälleen oli saavutettu suuri menestys, ei vielä kuitenkaan ratkaisua. Venäjän armeija ei vielä suinkaan ollut lyöty. Tötzenin koillispuolella saavutimme vain paikallista menestystä. Meidän tuli nyt kaikella mahdollisella tarmolla ajaa takaa rintamalla ja tunkeutua peräytyvän vihollisen sisään, sillä välin kuin kiertävä sivusta Romintenin nummen itäpuolitse eteni Wirballenin-Kownon tietä kohti. Tahdoimme täten, mikäli mahdollista tunkea venäläiset Memeniä kohti. Samalla oli kuitenkin otettava lukuun, että Rennenkampf vieläkin kauempaa etelästä tulevain apujoukkojen keralla kykeni mihin suuntaan tahansa tekemään voimallisen hyökkäyksen. Linjamme olivat kaikkialla sangen ohuet, mutta molemmat pohjoiset ryhmät, joita Mauer-See oli tähän saakka toisistaan erottanut, olivat jälleen yhtyneet. Tilanne jäi edelleenkin tavattoman jännittyneeksi.

Joukkomme ryhtyivät uusiin tehtäviin. Niiden tuli uupumatta ajaa vihollista takaa monta tietä marssien ja läheistä yhteyttä keskenään pitäen ja käydä sen kimppuun, milloin se yritti vastarintaan asettua. Samalla oli kuitenkin odotettava naapurikolonnain ryhtymistä paikallisiin kiertoliikkeihin, jotta tappiot olisivat pienemmät. XVII:n ja varsinkin äärimmäisenä oikealla sivustalla olevan I:n armeijaosaston ja 1:sen ja 8:nnen ratsuväkidivisioonan täytyi tuon tuostakin tehdä kiertoliikkeitä. Eri osien marssisuunnat olivat, vasemmalta sivustalta alkaen, osapuilleen seuraavat:

Königsbergin pääreservi Königsberg — Tilsit,
Kaartin reserviosasto Grosss-Audowöhnen,
I reserviosasto Insterburg-Pillkallen,
XI armeijaosasto Darkehmenin pohjoispuolitse,
Gumbinnen-Stallupönen,
XX armeijaosasto Darkehmen, Wirballenin-Wyshtyter-järven
puolitiehen,
XVII armeijaosasto aivan Romintenin nummen pohjoispuolitse
Wyshtynjetziin,
I armeijaosasto aivan Romintenin nummen eteläpuolitse
Marjampolia kohti,
8:s ja 1:nen ratsuväki- I:n armeijaosaston edellä
divisioona Wirballenin—Kownon tietä kohti.

Liikkeet eivät menestyneet juuri niin, kuin olin toivonut. Ystävää ja vihollista oli vaikea erottaa toisistaan. Joskus ampuivat omat kolonnat toisiaan. Joukot kävivät liian tuimasti rintamain kimppuun, eivätkä odottaneet naapurikolonnain tointa. Pahin vastus kuitenkin oli, että XI armeijaosasto syysk. 11 p:nä ilmoitti suuren ylivoiman käyneen kimppuunsa. Moinen tapaus oli mahdollinen, meidän täytyi ottaa se lukuun. Rintama tarvitsi, kun molemmanpuoliset voimasuhteet olivat semmoiset kuin ne olivat, kiertäväin osastojen välitöntä taktillista apua. Meidän täytyi sen vuoksi johtaa XVII ja I armeijaosasto jyrkemmin pohjoista kohti, kuin alkuaan aikomuksemme oli. I:n armeijaosaston otaksuma osoittautui muutaman tunnin kuluttua vääräksi. Kiertävälle sivustalle oli kuitenkin jo lähetetty käsky. Myöhemmin armeijakunnat jälleen suunnattiin takaisin, mutta ainakin puolen päivää oli menetetty.

8:s armeija toimi erinomaisesti. Koko eteneminen, jonka kuluessa neljänä päivänä vallattiin maata paljon yli 100 kilom., oli näille pitkiä taisteluja kestäneille ja kaikenlaisia rasituksia kärsineille joukoille loistava voittoretki. Tämä koski varsinkin 8:nnen armeijan entisiä joukko-osastoja; kaartin ratsuväkiosasto ja XI armeijaosasto olivat lännessä Namurin luona urhoollisesti taistelleet, mutta kuitenkin oli niillä tähän saakka ollut helpommat päivät.

Taistelun tulos ei ollut yhtä silmäänpistävä kuin Tannenbergin taistelun. Vihollista ei ahdistettu selän puolelta; se ei ollut mahdollista. Vihollinen ei jäänyt paikoilleen, vaan lähti pois; siten oli vain rintaman ja sivustain takaa-ajaminen mahdollista. Tannenbergin luona saimme yli 90.000 vankia, nyt 45.000. Mutta mitä olevissa oloissa oli mahdollista saavuttaa, se saavutettiin.

Rennenkampf ei yleensä näytä ajatelleenkaan vakavaa vastarintaa. Ainakin hän sangen varhain alkoi paluumarssinsa ja marssi yötkin. Lentäjämme olivat nähneet tallatuita kolonnanteitä, mutta tiedot olivat olleet liian epämääräisiä. Venäläinen oli mestari panemaan toimeen peräytymisiä ja teistä sivussakin kuljettamaan joukkoja kenttien ja metsäin halki.

Hellittämättömät liikkeemme yhdessä kiertoliikkeen kanssa ajoivat peräytyvän venäläisen armeijan kulkemaan niin terävään edellämme, että se oli hajaannustilassa Niemenin yli päästessään. Sitä ei lähiviikkoina enää tarvinnut pitää täysiarvoisena taistelumahtina, ellei venäläinen saattanut sille hankkia vereksiä voimia.

Masurin-järvien taistelu ei ole saanut osakseen niin suurta tunnustusta, kuin se ansaitsee. Se oli suuresti suunniteltu ja suunnitelmallisesti toimeen pantu ratkaiseva taistelu erinomaisen suurta ylivoimaa vastaan; suuret vaarat liittyivät siihen, mutta vihollinen oli voimistaan tietämätön. Se ei edes ryhtynyt lopputaisteluun, vaan vältti sen hätäisen peräytymisen kautta, joka meidän painostuksemme johdosta sai paon luonteen.

Syrjässä suuresta tappelukentästä olivat 3:s reservidivisioona tarmokkaan johtajansa kenraali v. Morgenin johdolla ja v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona syysk. 8:ntena Biallan luona sangen hyvällä menestyksellä taistelleet suurta vihollisen ylivoimaa vastaan ja lyöneet saapuvat apujoukot. Sen kautta ne olivat torjuneet suuren vaaran, joka uhkasi kauempana pohjoisessa taistelevaa armeijaa. Ossowietzin kohdalla jäi kenraali v. der Goltz asemilleen. Kenraali v. Morgen ankarin taisteluin valloitti Augustowin ja Suwalkin. Suuriruhtinas Nikolain aikomus huojentaa Rennenkampfin asemaa siltä puolelta meni myttyyn.

Linnoitusjoukot kenraali v. Mühlmannin johdossa Mlawan luona, v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona Ossowietzin edustalla, 3:s reservidivisioona Augustowin-Suvalkin luona, 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisioona kaukana edellä Marjampolin suunnalla, I armeijaosasto kaukana edellä Marjampolin suunnalla, XVII armeijaosasto Wyschtynjetz—Wirballenin linjan etupuolella, XX armeijaosasto Wyschtynjetz—Wirballenin linjan etupuolella, XI armeijaosasto Wirballenin pohjoispuolella, I reserviosasto Wladislawowissa, Kaartin reserviosasto jo perääntyneenä Wehlaun koillispuolella, Königsbergin pääreservi: Tilsitissä.

Taistelukentän keskustaan oli täten joutunut hyvin lähekkäin useita armeijakuntia. Osaksi niiltä jo puuttui tilaa ja sotatointen jatkamiseen ne olivat ensimmäisinä valmiina käytettäviksi. Jo silloin kun lähdettiin Rennenkampfia vastaan etenemään, ei voinut enää olla epäilystä siitä, ettei eteneminen missään tapauksessa tulisi kulkemaan Niemenin yli. Minun aikomukseni oli, että Rennenkampfin kanssa välimme selvitettyämme edettäisiin Itä-Preussin itärajaa suojaamalla käytettävin voimin etelärajan poikki Narewia vastaan, jotta päästäisiin välittömämpään yhteistoimeen Itävalta-Unkarin armeijan kanssa siihen suuntaan kuin kenraali v. Conrad oli ehdottanut. Minulla ei silloin vielä ollut tietoa siitä ankarasta tappiosta, jonka Itävalta-Unkarin armeija sillä välin oli kärsinyt. Mainittuun ajatussuuntaan käyviä määräyksiä oli jo annettu, mutta niitä ei enää toteutettu.

VI.

8:nnen armeijan koko voittoretken aikana Allensteinin seuduilta aina vihollisen alueelle saakka oli armeijan-ylikomento seurannut lähellä joukkojen perässä. Olen aina pitänyt kiinni siitä, että meidän tulee pysyä mitä lähimmässä kosketuksessa johtajien ja joukkojen kanssa. Se oli käskyjen lähettämisen ja tietojen saamisen vuoksikin ehdottoman välttämätöntä: teknilliset sananlähetyskeinot olivat vielä epätäydelliset. Itä-Preussin maakunnassa olivat kaukopuhelumahdollisuudet vielä koko vaatimattomat. Virkamiehet olivat osaksi jättäneet virkansa. Kipinäasemista oli hyvä apu, mutta niitä ei ollut muuta kuin ratsuväellä ja armeijan ylikomennolla. Minun täytyi sen vuoksi ensi sijassa turvautua voimavaunuun ja lähettää esikunnan upseereja. Vapaaehtoisen autojoukon herrat vaununkuljettajat ovat toimineet varsin etevästi. He suorittivat matkoja, jotka muistuttivat uhkarohkeimpia partioratsastuksia. Ne muutamat lentäjät, mitä meillä oli, tarvitsin välttämättömästi tiedusteluun, sanan lähettämiseen en voinut niitä käyttää. Huolimatta tiedonantokeinojen niukkuudesta onnistui meille kuitenkin aina olla selvillä asioista ja ajoissa saattaa perille armeijan ylikomennon käskyt. Puhuin itsekin paljon kaukopuhelimella, kannustin toimeen, missä se näytti tarkoituksenmukaiselta, ja sekaannuin asiaan, missä se koko yrityksen onnistumiselle oli välttämätöntä. Tämä persoonallinen seurustelu päälliköiden kanssa oli hyödyksi, se tarjosi tilaisuuden saada välittömästi tietoja ja välittömästi vaikuttaa.

Meillä oli koko jakso uusia majoja. Niistä paikoista, mihin tulimme, oli Nordenburg ensimmäinen, joka oli pitemmän aikaa ollut venäläisten hallussa. Se oli käynyt aivan uskomattoman siivottomaksi. Tori oli törkyä täynnään. Huoneet oli iljettävästi liattu.

Insterburgissa asuimme Dessauer Hofissa, samassa kortteerissa, josta
Rennenkampf oli vast'ikään lähtenyt. Suuriruhtinas Nikolai
Nikolajevitshkin kuuluu vasta sangen myöhään lähteneen kaupungista.

Saimme tilaisuuden tarkemmin katsella venäläisten asemia. Syvä kiitollisuuden tunne valtasi meidät kaikki, ettei meidän tarvinnut niitä väkirynnäköllä vallata. Se olisi maksanut paljon verta.

Suuri osa venäläisestä sotaväestä käyttäytyi elokuussa ja syyskuussa Itä-Preussissä mallikelpoisesti. Viinikellareita ja varastoja vartioitiin. Insterburgissa Rennenkampf piti yllä kovaa kuria. Mutta sota tuotti kuitenkin sanomattoman paljon kurjuutta ja paljon kauhua. Kasakat olivat julmia ja raakoja, he polttivat ja ryöstivät. Paljon asukkaita surmattiin, naisille tehtiin väkivaltaa, väestöstä osa kuljetettiin pois. Enimmäkseen oli tämä aivan järjetöntä. Turhaan saa kysyä syytä. Väestö ei vähimmälläkään tavalla vastustanut venäläisiä. Se alistui eikä ottanut taisteluun osaa, mikä olikin meidän käsityksemme mukaan oikein. Venäläiset ovat vastuunalaiset näistä ilkitöistään.

Raskaasti oli venäläinen armeija rasittanut Itä-Preussiä. Nyt olimme ylpeät siitä, että olimme saksalaisen maan vapauttaneet vihollisesta. Väestön riemu ja kiitollisuus olivat suuret. Maata ei ole sitä varten pelastettu, että se joutuisi muukalaisen ikeen alle. Moisesta häpeästä meitä varjelkoon taivas.

Insterburgissa olimme syysk. 14 p:nä täysin tietoisina voitosta ja suurista saavutuksista. Sitä suurempi yllätys oli minulle, kun minut määrättiin esikuntapäälliköksi eteläarmeijaan, joka oli kenraali v. Schubertin johdolla muodostettava Breslauhun.

VII.

Lännessä oli saksalaisten eteneminen päättynyt peräytymiseen. Saksan länsiarmeijan oikea sivusta oli liian heikko eikä kaartanut kyllin kaukaa, kaartin reserviosaston ja XI:n armeijaosaston pois lähettäminen olivat vaikuttaneet tuhoisasti. Sivustaa päinvastoin olisi tullut vahvistaa Lothringista ja Elsassista otetuilla joukoilla. Niin edellytti kenraali kreivi v. Schlieffenkin tutkimuksissaan. Hänen käsityksiään vastaan oli toimittu siinäkin, että sinne marssivat saksalaiset joukot vietiin niin etäälle Luneville-Epinalin linjaa kohti ja että ne sinne takertuivat. Se olisi ollut koko armeijan kohtalo, ellemme olisi edenneet Belgian kautta, vaan olisimme pitäneet oikean sivustan Longwyn eteläpuolella. Sillä välin kuin me olisimme vuodattaneet vertamme Verdunin-Belfortin linjan ranskalaisten salpalinnoitusten luona, olisi oikeanpuoleinen sivustamme joutunut Belgian puolelta Belgian, Ranskan ja Englannin yhdistetyn hyökkäyksen alaiseksi ja lyöty. Samalla olisimme menettäneet alareiniläisen teollisuusalueemme. Se olisi ollut varma häviömme.

Armeija oli saanut käskyn peräytyä Marnelta, syylläkö vai syyttä, siitä en ole koskaan voinut saada selvyyttä.

Sodan täytyi nyt kestää kauan, isänmaalta vaadittaisiin suunnattomia. Oli tullut se hetki, että Saksassakin kaikki täytyi kohdistaa sotaan ja oli aljettava suurisuuntainen valistustyö. Olin hämmästyksissäni mielialasta, jonka Berliinissä tapasin lokakuun lopulla 1914. Asemamme äärettömästä vakavuudesta ei huomannut jälkeäkään.

Oli ankara ja kohtalokas tapaus, ettei Saksa kahdenliiton ollessa miesluvultaan heikompi ja vihollisten ympäröimänä rohkealla iskulla voittanut sotaa, johon se oli pakotettu, ja tuottanut tappiota miesluvun puolesta voimallisemmalle, mutta huonommin opetetulle viholliselle. Nyt oli lukuun otettava, että armeijat sodan kuluessa opetukseen nähden kävisivät tasasuhtaisemmiksi, vaikka saatoimmekin toivoa, että vakaantuneet traditsionit vielä kauaksi aikaa takaisivat Saksan armeijalle jonkinlaisen etevämmyyden. Vakinaisten upseerien suuri puute saattoi arveluttaa. Joka tapauksessa oli tehtävä kaikki mitä suinkin voitiin tehdä sotataitomme etevämmyyden säilyttämiseksi, ettei vihollisen suurempi miesluku kävisi liian tuntuvaksi.

Varsinkin täytyi meidän ottaa lukuun se, että Englanti käyttäisi aikaa puolustusvoimainsa vahvistamiseksi ja laivastonsa lisäksi vielä hankkisi vahvan armeijan. Miehiä sillä kyllä oli. Tämän vuoksi emme saaneet vähääkään laiminlyödä voittaaksemme vielä sittenkin sodan. Saksasta oli tehtävä asestettu sotaleiri. Se olikin uudenvuodentoivotukseni, jonka v:n 1915 tammikuun 1 päiväksi lähetin eräälle sanomalehdelle. Ylin armeijanjohto oli syksyllä 1914 ja talvella 1914/15 luonut 18-20 divisioonaa. Teimme uusia divisioonia maanpuolustus- ja nostoväkiryhmityksistä. Aluksikin vähensimme divisioonan pataljoonaluvun 12:sta 9:ään ja muodostimme täten vapautuneista pataljoonista uusia divisioonia, antaen niille tykistöä ja erikois-aselajeja. Paljon saimme aikaan, useissa suhteissa jäi saavutuksemme kuitenkin vaillinaiseksi.

8:s armeija olisi nyt täydelleen voinut luovuttaa armeijaosastoja länteen. En tiedä, onko tämä ollut ylimmässä armeijanjohdossa harkinnan alaisena vai eikö Itävalta-Unkarin armeijan asema ensinkään suonut sijaa semmoiselle ajatukselle. Tämä armeija oli, kuten nyt valitettavasti sain nähdä, täydelleen lyöty ja peräytyi Sanin yli mitä suurimpia tappioita kärsien. Venäläinen seurasi perässä. Venäläisten hyökkäys Mähriin ja sitten Ylä-Schlesiaankin kävi mahdolliseksi. Itävalta-Unkarin armeijaa oli autettava, jos mieli pelastaa se tuhoutumasta. 8:nnen armeijan eteneminen Narewin poikki, jota syyskuun alussa oli ajateltu, olisi ollut tuulentupa. Apua oli annettava heti eikä se voinut olla liian tehokas. Länttä emme voineet vahvistaa.

Käskyssä, jonka 14 p:n iltana sain Insterburgiin, lausuttiin, että kaksi 8:nnen armeijan armeijaosastoa muodostaisi Ylä-Schlesiassa eteläarmeijan. Tämä näytti vain torjumista ja suojelusta tarkoittavalta toimelta. Ei missään tapauksessa se riittänyt edes johonkin määrään palauttamaan maassa asemaa ennalleen. Me emme saaneet vain torjua, meidän tuli myös toimia. Kaukopuhelussa sen vuoksi heti ehdotin ylimmälle armeijanjohdolle ja vielä kenraali v. Moltkelle persoonallisestikin, että 8:nnen armeijan pääosa ja vast'ikään ylennetty kenraalieversti v. Hindenburg lähetettäisiin Ylä-Schlesiaan ja Poseniin. Vain heikkoja osia oli jätettävä Itä-Preussin suojaksi senkin varalta, että Venäjä vereksin voimin uudelleen hyökkäisi tähän onnettomaan maahan. Minä tosin sentään toivoin, että siitä oltaisiin vielä kaukana. Jo sotatoimien aikana oli kaikkien tapausten varalta määrätty Lötzenin ja järvien asemat vahvistettaviksi ja laajennettaviksi. Me vaadimme, ettei tehtäisi vain suunnitelmaa, vaan myös alettaisiin itse työt. Angerapp-linjakin oli vahvistettava. Nämä toimenpiteet aiheutuivat sotatilanteen muutoksesta ja myöhemmin maksoivat vaivat.

Kenraali v. Moltke lupasi, että ehdotukseni otettaisiin harkittavaksi, ja lyhyesti selosti minulle, kuinka asema lännessä oli muuttunut. Siihen saakka olimme kuulleet siitä vain huhuja. Kenraali v. Moltke oli syvästi liikutettu lännen aseman johdosta. Se oli viimeinen virkapuheluni tämän ihmisenä niin huomattavan miehen kanssa. Hänellä oli terävä sotilaallinen äly ja suuria sotatilanteita hän osasi käsitellä erinomaisen selvästi. Mutta hän ei ollut mikään perinpohjainen luonne, hän oli mielialaltaan enemmän rauhan kuin sodan mies, muistan montakin hänen lausuntoaan. Hänen terveytensä oli sodan alussa kahden Karlsbad-hoidon johdosta muutamassa kuukaudessa kovasti heikontunut.

Syysk. 14:nnen illalla lausuin jäähyväiset kenraalieversti v. Hindenburgille ja tovereilleni. Helppoa ei ollut kahden voitokkaan taistelun jälkeen erota ylipäälliköstä ja esikunnasta. Kenraali v. Hindenburg oli aina suostunut ehdotuksiini ja vastuuvalmiina ne hyväksynyt. Muodostui kaunis luottamussuhde meidän kahden samoin ajattelevan miehen kesken. Esikunnassa vallitsi täydellinen yksimielisyys kaikista sotilaallisista asioista.

Syysk. 15:ntenä lähdin Insterburgista ajaakseni voimavaunulla Graudenzin ja Thornin kautta määräpaikkaani Breslauhun. Uudesta vaikutusalastani en ollut vähääkään selvillä. Se näytti minusta nykyistä pienemmältä. Pian huomasin joutuneeni laajalle, tärkeälle toimialalle.

PUOLAN SOTARETKI SYKSYLLÄ 1914

Matka Breslauhun ei ollut hauska. Ajoin Allensteinin kautta ja söin siellä päivällistä samassa hotellissa, jossa olin asunutkin. Elämä kulki taas entistä rauhallista latua. Iltapäivällä olin Graudenzissa ja sieltä jatkettiin matkaa myrskyssä ja sateessa Brombergin kautta Poseniin, jonne saavuin yön pilkkopimeydessä ja jossa olin yötä. Monet suhteet liittivät minut Posenin maakuntaan ja kaupunkiin. Isäni, joka polveutui pommerilaisesta kauppiassuvusta, oli asunut siellä aina 1870/71 vuosien Saksan ja Ranskan sodan jälkiaikaan. Minä itse olin palvellut Posenissa ja ilomielin näin sen uudelleen. Vuodesta 1902 vuoteen 1904 olin siellä V:n armeijaosaston kenraalikomennon vanhimpana yleisesikunta-upseerina. Sekä tässä toimessa että edellisessäkin 9:nnen divisioonan yleisesikunta-upseerina Glogaussa tarjoutui minulle tilaisuus oppia tuntemaan maakunnan vaikeat olot. Eräillä manöövereillä jouduin Jarotschinin-Pleshenin seuduille. Puolalaisuus ei ole meitä kiittänyt siitä, mitä olemme sille antaneet. Oikeassa ovat ne, jotka yhä uudelleen ovat kehoittaneet saksalaista isänmaatamme olemaan varuillaan sen pyyteisiin nähden. Syvällä tuskalla näen kotimaakunnalleni alkavan surullisen kehitysajan.

Aamulla syyskuun 16:ntena saavuin Breslauhun. Pian sen jälkeen saavutti minut sähkösanoma, että ylin armeijanjohto oli hyväksynyt 14 p:n illalla tekemäni ehdotuksen. Kenraalieversti v. Hindenburgin ja 8:nnen armeijan pääosan piti viipymättä lähteä Ylä-Schlesiaan Itävalta-Unkarin avuksi. Nämä osat muodostaisivat 9:nnen armeijan.

Itä-Preussiin jäi 8:nneksi armeijaksi. 1 ratsuväkidivisioona, I armeijaosasto, I reserviosasto, 3:s reservidivisioona, v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, muutamia maanpuolustusväenbrigaadeja, Königsbergin pääreservi sekä Veikselin linnoitusten sota-varusväet lukuun ottamatta 35:ttä reservidivisioonaa, joka oli muodostettu etupäässä Thornin sota-varusväestä. Ylipäälliköksi nimitettiin kenraali v. Schubert.

9:s armeija muodostettiin 8:nnesta ratsuväkidivisioonasta, Xl:stä, VII:stä ja XX:stä armeijaosastosta, kaartin reserviosastosta, 35:nnestä reservidivisioonasta ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioonasta. Sen rintamaansijoitus oli suunniteltava. Nostoväki, joka oli asetettu harvaan rajan vartijaksi Kattowitzin ja Thornin välille Puolan puolella, saattoi sitä suojata.

Armeijan ylikomento itse olisi mieluummin koonnut armeijan Beuthenin ja Pleschenin seuduille. Ylin armeijanjohto piti kuitenkin Itävalta-Unkarin armeijan asemaan nähden tarpeellisena siirtää rintamaansijoittumisen jyrkemmin kaakkoa kohti, jotta saksalainen apu Itävalta-Unkarille ja sen armeijalle olisi silmäänpistävämpi. 9:nnen armeijan oikea sivusta, XI armeijaosasto, joutui siten Krakowaan, vasen vietiin näin ollen kauemmaksi etelään. Läheinen liittyminen Itävalta-Unkarin armeijaan tietysti rajoitti 9:nnen armeijan liikuntavapautta. Siitä ei kuitenkaan ollut erikoisia haittoja.

Syysk. 17 p:nä saapui kenraalieversti v. Hindenburg Breslauhun, osa esikuntaa mukanaan. Olimme jälleen kutsutut tärkeälle paikalle sotaiseen yhteistyöhön.

Minä itse lähdin jo 18 p:nä Neu-Sandeciin, Itävalta-Unkarin armeijan päämajaan. Matkalla, joka tapahtui rumalla sateisella säällä, sain nähdä uutta. Ylä-Schlesia ja sen korkea kulttuuri olivat tähän saakka olleet minulle vieraat. Galitsiassa tutustuin Euroopan luultavasti rappeutuneimpaan maahan ja sain käsityksen puolalaisten isännyydestä. Erikoisesti takapajulla oli puolalais-juutalainen, vielä enemmän takapajulla kuin hänen uskon- ja heimoveljensä Puolassa. Se ei ole vain tämän kansan oma syy, vaan myös niiden, jotka ovat sitä hallinneet.

Neu-Sandecissa ilmoittauduin arkkiherttua Friedrichille, miehelle, jolla on lämmin saksalainen sydän ja oikeat sotamiehen tunteet. Muistelen häntä kunnioituksella. Itävalta-Unkarin armeijan sotatointen henkinen johtaja oli kenraali v. Conrad, älykäs, henkisesti erinomaisen joustava ja huomattava kenraali. Hän oli sotapäällikkö, jolla oli harvinainen aaterikkaus, ja Itävalta-Unkarin armeijalle hän antoi alati uutta virikettä. Se on oleva hänen iäinen ansionsa. Itävalta-Unkarin armeija ei ollut kuitenkaan riittävän voimakas jokaisessa yksityisessä tapauksessa toteuttamaan hänen rohkeita suunnitelmiaan. Armeijan hyväksi oli rauhan aikana tehty liian vähän. Sitä laiminlyötiin aivan huomattavasti eikä se kotimaassaan nauttinut sitä arvoa, joka velvoittaa tekoihin, kuten meidän saksalainen armeijamme. Rintama-upseerikunnan kukoistus, joka yli kansallisuus-eripuraisuuden oli armeijaa koossa pitänyt, oli jo ohi; se mitä myöhempänä kautena vielä oli jäljellä, jätti monessa suhteessa toivomiselle sijaa eikä enää muodostanut armeijan kittiä. Hyvä, urhoollinen sotamieskantakin oli jäänyt tappotantereille. Itävalta-Unkarin armeija oli kasvatettu aivan toisella tavalla kuin Saksan armeija. Kenraali v. Conrad ei ollut tähän saakka antanut suurta arvoa rauhanaikaiselle opetuksellemme. Nyt hän tunnusti minulle julkisesti kannattavansa sen periaatteita. Hänen mielestään ei varsinkaan voitu antaa kylliksi arvoa kaikelle sille, joka vahvisti mieskuria. Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunta oli liian paljon teoriain vallassa ja rivipalvelukselle vieras. Käskettiin liian paljon ylhäältä päin ja kaikki itsenäisen toiminnan ilo masennettiin.

Suhteeni kenraali v. Conradiin pysyi aina tyydyttävänä; erikoisen edullisesti vaikutti se, että joskus tapasimme toisemme. Usein sain sen vaikutuksen, ikäänkuin ei esikunnassani ollut Itävalta-Unkarin yhdysside-upseeri olisi ilmoittanut vain tosiasioita, vaan myös juoruja. Liittolaisvallan yhdysside-upseerilla on erikoisen tärkeä tehtävä. Hän saattaa helposti saada aikaan vahinkoa. Siitä syystä hänen tulee olla kauttaaltaan vakaantunut persoonallisuus.

Pohdimme edellisiä ja tulevia sotatoimia. Itävalta-Unkarin armeija ei ollut peräytymistään jatkaessaan kulkenut vain Sanin, vaan Wislokankin yli, se seisoi nyt yli 40:n divisioonansa keralla yhteensullottuna Karpaattien ja Veikselin välillä Wislokan länsirannalla. Minulle oli käsittämätöntä, kuinka armeijalle oli siinä tilaa. Suuri sotavanki-hukka, josta sain myöhemmin kuulla, selitti asian. Armeija oli suunnattomasti kutistunut. Kenraali v. Conrad teki rohkean päätöksen, kun hän Saksan apuun luottaen päätti lokakuun alussa uudelleen lähteä hyökkäämään, vaikkapa Itävalta-Unkarin armeijan aluksi täytyisikin venäläisten painostuksen vuoksi peräytyä vielä kauemmaksi.

9:s armeija jo rintamaansijoittumisellaan suojeli sen pohjoista sivustaa kiertämiseltä; sen tuli ensinnäkin päästä Itävalta-Unkarin armeijan tasalle ja sitten edetä sen mukana Veikselin pohjoispuolella. Liittoutuneiden armeijain tuli käydä venäläisen kimppuun, missä vain sen kohtaisivat. 9:nnen armeijan piti tällöin tarkkaan varoa vapaata vasempaa siipeään ja avointa vasenta sivustaansa.

Venäläisten puolella oli Veikselin laajassa, länttä kohti avoimessa mutkassa aluksi vain joitakuita ratsuväkidivisioonia ja tarkka-ampujabrigaadeja. Nämä eivät voineet estää, että saksalainen rajansuojelusjoukko oli siirtynyt Puolan alueelle ja Woyrschin maaupuolustusosasto oli marssinut suoraan Puolan poikki Radomin kautta Veikselille kulkeakseen tämän poikki Sanin suun pohjoispuolella. Tämä joukko-osasto oli antanut apuaan Itävalta-Unkarin armeijalle vielä ennenkuin tämä joen itäpuolella kärsi tappion.

Venäjän armeijan valtava pääosa oli vielä Sanin itäpuolella, heikkoja osia vain joen länsipuolella ja Itä-Preussissä lyödyt osat ylisen Narewin ja Niemenin varrella. Siperialaiset armeijakunnat eivät vielä olleet kaikki saapuneet Venäjän länsirajalle, osaksi ne vielä olivat matkalla. Ne olivat erikoisen hyvät ja antoivat meille paljon tekemistä.

Meille oli ollut katkera pettymys, ettei diplomatiamme onnistunut pitää Japania erillään vihollistemme luvusta. Se oli seuraus onnettomasta politiikastamme, joka v. 1895 tehdyn Shimonosekin rauhan jälkeen korjasi Venäjän hyväksi kastanjat tulesta ja esti Japania saamasta haltuunsa Port Arthuria. Venäjä ei ole meitä siitä milloinkaan kiittänyt, Japaniin nähden on teko meitä äärettömän paljon vahingoittanut. Tämän maan oli tosiaankin vaikea ymmärtää, mitä syytä meillä oli sitä heikontaa.

Ultimaatumi, jonka Japanin hallitus elokuussa 1914 meille antoi, kuuluu sanasta sanaan olleen samanlainen kuin meidän uhkavaatimuksemme vuonna 1895. Me puhuimme silloin Port Arthurin takaisin antamisesta, Japani nyt Kiautshoun. Japanilainen osaa kostaa!

Ennenkuin sotatoimia jatkettiin, täytyi odottaa, että Venäjän armeija kaikista marssivaikeuksista huolimatta seuraisi Itävalta-Unkarin armeijaa. Sille varsinkin tila Sandomirin ja Krakovan välisen Veikselin-osan eteläpuolella oli aivan liian kapea. Hyökkäystä Unkariin se ei vielä voinut ajatella, sitä uhkasi vaara kärsiä tappio Karpaattien pohjoispuolella. Varmana voitiin pitää, että venäläinen Sanin suun alapuolellakin etenisi. Kuinka suurin joukoin ja kuinka laajalta, sen täytyi etupäässä riippua siitä, saisiko se tiedon saksalaisten voimain uudesta ryhmittelystä ja minkä merkityksen se antoi Itä-Preussissä kärsimälleen tappiolle.

Piirittäen Przemyslin venäläinen todellisuudessa vain heikosti ahdisti Sanin tällä puolella. Niemenin luona oleville joukoilleen se vei aluksi vain ensi hätään apua. Heti sen jälkeen se kuitenkin, saksalaisten etenemisestä selville päästyään, käytti kaikkensa, paraillaan saapuvat siperialaiset armeijakunnatkin, valtavaan ja suuresti suunniteltuun etenemiseen Veikselin yli Varsovasta Sanin suuhun saakka. Neu-Sandecin keskusteluiden aikana asema vielä oli kesken kehitystään. Meidän täytyi sovittaa toimemme lähinnä sen mukaan, kuinka venäläinen marssi Sanin yli ja venäläisiä osastoja eteni ylisen Veikselin pohjoispuolella. Kestääksemme sen ja huomioon ottaen täydelleen mahdollisen sivustaliikkeen Varsovasta käsin pidimme suotavana, että osia ahtaaseen sulloutuneesta Itävalta-Unkarin armeijastakin maanpuolustus-joukkomme mukana, vietäisiin Veikselin pohjoiselle rannalle. Veikselin eteläpuolella oli Itävalta-Unkarin armeija vielä sittenkin riittävän vahva täyttääkseen kaikki, mitä siltä voitiin vaatia.

Kolonnillamme ja kuormastoillamme oli enimmäkseen Puolan sotanäyttämölle liian raskaat vaunut. Näitä ei sitä paitsi ollut riittävästi. Pyysin sen vuoksi kenraali v. Conradia hankkimaan keveitä kuormastokolonnia, joita saimmekin tarvitsemamme määrän. Ne olivat muodostetut aivan kevyistä ajoneuvoista, jotka olivat kevyiden vaatimattomien hevosten vetämiä, talonpoikain ajamia. Piankin pääsi käytäntöön nimitys "panjekolonnat". Panjehevoset ja panjevaunut saivat merkitystä läntiselläkin rintamalla. Nimi johtui siitä, että ajurit käyttivät toisiaan puhutellessaan sanaa "panie", "herra", joksi sotamiehemmekin heitä sanoivat.

Neu-Sandecin sotilaalliset välipuheet oli kaikin puolin tyydyttävästi ja täydellisessä yksimielisyydessä ratkaistu. Yhteistä ylijohtoa ei perustettu. Kenraalieversti v. Hindenburg ja minä pysyimme mieluummin itsenäisinä.

Keskusteltaessa todennäköisistä etappialueista näytti syntyvän kahnausta. Itävalta-Unkari on aina vaarinottanut etunsa paljon suuremmassa määrässä kuin sen sotilaalliset saavutukset olisivat oikeuttaneet. Omalta kannaltaan se menetteli oikein, mutta valitettava asia oli, että Berliinin viranomaiset aina tähän suostuivat. Ne pelkäsivät, että Itävalta-Unkari tekisi ententen kanssa erikoisrauhan, jota minä pidin fyysillisenä mahdottomuutena. Syyskuussa 1914 etappialueen rajoituksessa kuitenkin otettiin huomioon Saksan tarpeet, ilman että Itävalta-Unkarin ylikomento pani sitä pahakseen.

II.

9:s armeija oli syysk. 27:nä valmiina toimimaan. Armeijan päämajana oli Beuthen. Joukkojen sijoitus oli:

Maanpuolustusosasto Proschowitzen, Pintschowin kautta Opatowiin,
XI armeijaosasto Jendrtschejewin, Lagowin kautta niinikään sinne,
Kaartin reserviosasto Chentzinyn ja Kielcen kautta Ostrowietziin,
XX armeijaosasto Wloschtschowon ja Bshinin kautta Ilshaan,
XVII armeijaosasto Nowo-Radomskin kautta Konsskiin ja Radomiin,
35:s reservidivisioona Petrikaun kautta Tomaschowiin,
8:s ratsuväkidivisioona ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioona
Koljuschkin asemaa kohti Lodzin itäpuolelle.

Kolme viimeksimainittua divisioonaa yhdistettiin kenraali v. Frommelin johtoon yhdeksi yhtymäksi. Rajaa suojelevat nostoväki-muodostukset koottiin brigaadeiksi ja niille annettiin linnoituksista tykistöä, niin että ne pystyivät yksinkertaisiin taistelutehtäviin.

Veikselin itäpuolella olivat lähimmät voimallisemmat 8:nnen armeijan saksalaiset joukot Mlawan luona. V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona ampui Ossowietzia. 8:nnen armeijan muut osat olivat edenneet Niemenille Grodnon ja Kownon väliselle osalle saakka herättämään semmoista käsitystä, että Saksan puolelta oli aikomus jatkaa hyökkäystä.

Syysk. 20:ntenä ryhtyi Rennenkampf täällä hyökkäämään, melkoisia apujoukkoja saatuaan, ja tunki seuraavien viikkojen kuluessa 8:nnen armeijan rajalle ja Lyckin luona sen ylitsekin.

8:s armeija oli tosin kenraalieversti v. Hindenburgin johdon alainen. Mutta meillä oli niin paljon tehtävää omissa asioissamme, yhteydet sitä paitsi olivat niin huonot ja kävivät yhä huonommiksi, ettemme voineet mitään vaikuttaa vanhan armeijamme toimiin. Tämä oli mahdollista vasta kun 9:s armeija marraskuussa sai erikoisen ylipäällikön ja kenraalieversti v. Hindenburg vapautettiin armeijan välittömästä johdosta. 8:nnnen armeijan kohtalot eivät mitenkään vaikuttaneet 9:nnen armeijan alkavaan sotaretkeen.

Oikealla sivustallamme oli liittolaistemme asema melkoisesti parantunut. Venäläinen oli vain varovasti seurannut perässä Wislokan yli kuljettuaan. Itävalta-Unkarin armeija sai aikaa vetää henkeään ja lokakuun ensi päivinä lähteä marssia jatkamaan. Ylisen Veikselin pohjoispuolella toimimaan määrätty kenraali v. Danklin I:nen armeija ja maanpuolustus-osasto olivat joen eteläpuolella Dunajecin ja Krakovan välillä valmiina lähtemään 9:nnen armeijan kanssa etenemään.

Tätä maanpuolustus-osastoa on erikoisesti muistettava. Siihen kuului divisioona Posenin ja Schlesian maanpuolustusväkeä. Alkuaan sitä oli aiottu käyttää enemmän rajan suojelukseen. Mutta sitenhän aina käy, että kun jossain on joukkoja, tuodaan ne apuun, kun taistelu syntyy. Niinpä oli maanpuolustus-osastokin elokuussa lähetetty marssimaan Puolaan ja Veikselin yli. Sitä varten oli divisioonissa paljon väliaikaisesti täytettävä. Veikselin yli mentyään se Lublinin eteläpuolella otti osaa Itävalta-Unkarin armeijan vaikeihin taisteluihin. Sen täytyi sitten peräytyä tämän keralla Tanew-seudun, alisen Sanin itäpuolella olevan tiettömän suo- ja metsäalueen kautta.

Maanpuolustus-osasto oli jo elokuussa saanut käskyn noudattaa kenraalieversti v. Hindenburgin käskyjä. Emme voineet asiaan sekaantua, meidän täytyi kenraalikomennolle jättää täysi päätosvapaus. Se oli meille sitä helpompaa, kun tunsimme joukon oivan päällikön kenraali v. Woyrschin ja hänen ansiokkaan esikuntapäällikkönsä eversti Heyen.

Vähää ennen lähtöäni Insterburgista saapui eräs voimavaunun kuljettaja asiakirjoja tuoden ja kertoi, että hänellä oli maanpuolustusosaston pelastetut asiakirjat mukanaan. Osasto muka oli tuhottu. Kenraali v. Woyrsch esikuntapäällikkönsä keralla murhattu. Kului monta päivää, ennenkuin saimme asiasta selkoa ja huomasimme huhut perättömiksi.

Maanpuolustus-osastolle oli onnistunut raivata tie vihollisen läpi. Asetuimme Breslaussa heti sen kanssa yhteyteen ja pidimme sen täydentämisestä ja uudelleen varustamisesta niin hyvää huolta kuin taisimme. Pyynnöstään se sai raskastakin tykistöä. Emme kuitenkaan voineet antaa sille muuta kuin yhden maanpuolustuspataljoonan, jolla oli vanhat kenttähaupitsit. Kun otetaan huomioon teitten huonous, olivat ne hyvin raskaat. Raskaan tykistön tärkeyttä pidettiin kuitenkin niin suurena, että kaikki vaikeudet voitettiin. Tykistön liikkuvaisuudelle annetaan usein liian suuri merkitys tehon kustannuksella.

Maanpuolustus-osaston mainetyöt ovat kaikille osanottajille ylpeä muisto. Ne ovat samalla täysipätöinen todistus armeijamme kunnosta, armeijalaitostemme kelvollisuudesta sekä sotamiestemme opetuksen ja kasvatuksen huomattavasta arvosta ennen sotaa. Tämän kautta meille kävi mahdolliseksi käydä idässä yhä suuremmassa määrässä sotaa maanpuolustus- ja nostoväki-muodostuksilla.

III.

Itävalta-Unkarin armeija kaartoi oikealle alista Nidaa kohti ja eteni kohti linjaa Sandomir-Opatow.

8:s ratsuväkidivisioona ja kreivi von Bredowin maanpuolustusdivisioona Koljuschkin asemaa kohti Lodzin itäpuolelle.

Vihollisesta ei ollut vielä tullut mitään uusia tietoja. Alussa se ei tehnyt minkäänlaista vastarintaakaan, vaan peräytyi sitä myöten kuin etenimme.

Päämaja lähti Wolbromiin, sitten Miechowiin ja Jendrtschejewiin. Wolbrom oli vain tehdas, molemmilla kaupungeilla oli pienten likaisten puolalaiskaupunkien tunnuspiirteet. Luteet kuuluivat päiväjärjestykseen. Miechowissa olimme jo sangen kaukana edessäpäin. Kasakkavartioita retkeili läheisyydessä. Kenraali v. Woyrschin, joka tuli tapaamaan kenraalieversti v. Hindenburgia, täytyi kulkea kiertoteitä ne välttääkseen.

Kielcessä taas saimme kunnolliset asumukset ja mukavat työhuoneet; se helpotti työtä.

Rasitukset, joita joukkojemme täytyi edetessään kestää, olivat tavattoman suuret. Tiet olivat pohjattomat, säät huonot. Siitä huolimatta täytyi vaatia sangen pitkiä, 30 kilometrin päivämatkoja ja pitempiäkin, jotta tapaisimme vielä vihollisen sen Veikselin yli kulkiessa, taikka pidättäisimme sitä toisella rannalla.

Yhä enemmän kiteytyi se toimisuunnitelma, että Itävalta-Unkarin armeija etsisi ratkaisua Veikselin eteläpuolella, vapauttaisi Przemyslin piirityksestä ja kulkisi Sanin poikki, jota vastoin Veikselin pohjoispuolella olevain joukko-osastojen piti enemmän pidätellä vihollista. Tämä oli mahdollista vain sillä ehdolla, että vihollinen vielä tavattiin Veikselillä. Jos sillä Veikselin länsirannalla jo oli vahvat voimat, kuten sillä aina saattoi olla, silloin olimme me liian heikot sitä menestyksellä vastustamaan. Neu-Sandeein välipuheiden jälkeen kuva alkoi herkeämättä kehittyä täydellisemmäksi. Se muuttui sitten sekä suuriin että pieniin piirteihinsä nähden. Sen vuoksi kuuluukin tämä retki vaiherikkaimpiin, mitä on milloinkaan tehty. Se ansaitsee päästä sotahistorian aikakirjoissa ensimmäisille sijoille.

Ylikomennon täytyi joka päivä tehdä uusia kohtalokkaita päätöksiä. Alijohtajien täytyi toimia itsenäisesti. Se oli rohkea isku tuntemattomaan, pontevaa taistelua ja varovaista väistämistä. Armeijan heikot voimat oli hajoitettu erilleen toisistaan pitkäin matkain päähän. Mutta siitä huolimatta vallitsi vain yksi selvä, päämäärästä tietoinen tahto.

Sotajoukkojen liikunnot riippuivat mitä suurimmassa määrässä kuormastosta. Mutta sille olivat edellytykset teitten kuvaamattoman tilan ja huonon sään vuoksi niin epäsuotuisat kuin suinkin. Krakovan ja Varsovan välisellä suurella valtatielläkin oli polvenmittaisia kuoppia ja tien peitti jalankorkuinen kurakerros. Teiden korjaamiseen ja jälleen kuntoon laittamiseen olisi tarvittu tavattoman paljon työtä, mutta voimat olivat vähäiset. Sotaväki ja maantienkorjauskomppaniat työskentelivät uupumatta ja saivat paljon aikaan. Meidän peräytyessämme lokakuun toisella puoliskolla oli teiden näkö aivan toinen. Olimme suorittaneet kulttuurityön.

Yhtä vaikeat olivat rautatieolot. Kielcen kautta kulkeva rata, joka meille ensi sijassa tuli kysymykseen, kulki Miechowin tunnelin kautta, joka oli hävitetty. Rakennusliikkeille oli jo etukäteen annettu toimeksi sen korjaaminen ja työt edistyivät verraten nopeaan. Tällä tunnelilla on historiansa. Tällä kertaa venäläiset olivat tehneet sen kelvottomaksi ja me korjasimme sen lokakuussa. Marraskuussa me sen hävitimme. Sitten venäläiset korjasivat sen ja taas hävittivät kesällä 1915; tämän jälkeen me lopullisesti panimme sen kuntoon. Toisiakin laajoja töitä täytyi tehdä, kuten naulata venäläinen leveä raide normaaliraiteeksi ja korjata paljon siltoja. Työ sujui kiitettävästi. Kielcen ja myöhemmin Radomin rata valmistuivat koko joukon ennen kuin olin odottanut. Toistakin, Wienin ja Varsovan välistä normaaliraiteista rataa ryhdyttiin korjaamaan Tschenstochaun, Nowo-Radomin ja Koljuschkin välillä ja työ suoritettiin nopeasti loppuun. Samoin onnistui meille panna muutamia poikkiratoja liikekuntoon. Mutta Sieradzin siltaa Kaliszin ja Lodzin välisellä radalla emme saaneet kuntoon emmekä siis Puolan ratoja yhdistetyksi lännessä Saksan rautateihin.

Muutamain esikuntaani kuuluvain herrain, majuri Drechselin, kapteenien v. Waldowin ja Sperrin väsymätöntä työtä oli meidän kiittäminen siitä, että yhteytemme taapäin nopeasti vakaantui. Kaikki vaikeudet voitettiin niin hyvissä ajoin, etteivät sotatoimet kärsineet haittaa.

Teknillisiltä tiedonantovälineiltä vaadittiin vielä enemmän kuin Itä-Preussissä. Venäläiset olivat hävittäneet ne muutamat pylväsjohdot, mitä maassa oli, pylväät itse kaataneet. Saatoimme rakentaa muutamia kenttäjohtoja, niillä meidän täytyi tulla toimeen; emme vielä olleet tottuneet siihen ylellisyyteen, jota myöhemmin johtojen rakentaminen asemasodassa tarjosi. Henkilö-voimavaunut ja viestiratsastajat, nämä kukin viesti-välimatkaansa hoitaen, olivat varmimmat yhdysneuvot. Vähälukuiset kipinäasemamme olivat jälleen hyvänä apuna. Täälläkin minun onnistui aina saada selvä käsitys asioista ja ajoissa toimittaa perille käskyni.

Väestö ei tuottanut meille vaikeuksia. Se oli aulista eikä vastustanut määräyksiämme. Lausuttiin sekin ajatus, että sitä olisi käytettävä venäläisiä vastaan, mutta tätä oli mahdoton toteuttaa. Itävalta-Unkarin armeijan n.s. puolalaiseen legioonaan kuului enimmäkseen Galitsian puolalaisia, jotka olivat velvolliset palvelemaan Itävalta-Unkarin armeijassa. Vasta myöhemmin selvisi tämä minulle koko laajuudessaan.

IV.

Lokak. 4 p:nä alkoivat Itävalta-Unkarin armeijan päävoimatkin, 2:nen, 3:s ja 4:s armeija marssia eteenpäin, kulkien 5 p:nä Wislokan yli. Venäläinen ei tehnyt jäykkää vastarintaa. Itävalta-Unkarin joukot saapuivat jo 9 p:nä Sanille ja tunkeutuivat Przemysliin.

Itävalta-Unkarin armeija ja 9:nnen armeijan oikea sivusta taistelivat lokak. 4 p:nä Klimontowin ja Opatowin luona venäläisiä tarkka-ampuja-brigaadeja vastaan, jotka pääsivät leikistä kylläkin vähällä. Itävalta-Unkarin armeija siirsi nyt painopisteensä Sandomiriin, kun taas 9:nnen armeijan oikea sivusta jatkoi marssiaan Veikseliä kohti Sanin suistamon yläpuolelle.

XX armeijaosasto saapui Kielcen luoteispuoliseen seutuun, XVII armeijaosasto helpon taistelun jälkeen Radomiin ja kehiytyi sinne. Frommelin joukko-osasto oli saapunut Tomaschowin—Koljuschkin aseman linjalle, 8:s ratsuväkidivisioona oli Rawan seuduilla. Kalischin ja Thornin välillä rajansuojelusjoukkomme etenivät hitaasti Puolaan, muutoin niitä käytettiin suojelemaan yhteyttämme taapäin.

Sillä välin saapui yhä enemmän tietoja, että siperialaisia armeijakuntia oli tuotu Varsovaan ja että Veikselin oikealla rannalla Sanin suusta pohjoiseen eteni suuria voimia. Saimme sen käsityksen, että 9:ttä armeijaa vastaan valmistettiin vihollisen puolelta suurta sotaretkeä. Tämä vahvisti minun mielipidettäni omiin sotatoimiimme nähden. Meidän tuli saavuttaa Veikselin linja ja pitää se hallussamme, sillä välin kuin Itävalta-Unkarin armeija Sanin luona kävi venäläisten kimppuun ja löi heidät, siten saaden aikaan pääratkaisun.

Yksityiskohtaisemmin määritellen tuli meidän ensinnäkin saavuttaa todennäköiset ylimenopaikat Sanin suun ja Ivangorodin välillä ja eristää tämä linna, parhaassa tapauksessa anastaa sen vasemmanpuolinen sillanpää. Vielä meidän tuli vartioida Veikseliä Ivangorodin ja Varsovan välillä. Vihdoin meidän tuli iskeä isku Varsovan eteläpuolelle kokoontuvia siperialaisia armeijaosastoja vastaan sekä yksin tein eristää, ehkäpä valloittaakin linnoitus. 9:s armeija yksin oli liian heikko suorittamaan yksin kaikki nämä lukuisat tehtävät. Itävalta-Unkarin armeija oli saatava avuksemme ja sitä varten siirrettä melkoinen matka pohjoista kohti.

XVII armeijaosasto, jota kenraali v. Mackensen johti, sai käskyn marssia Varsovaa kohti.

XX:n armeijaosaston piti vartioida Ivangorodia ja estää vihollista pääsemästä linnoituksen pohjoispuolella millään kohdalla Veikselin yli.

Kaartin reserviosasto sai samanlaisen käskyn linnoituksen eteläpuoliseen Veikselin osaan nähden Novo Alexandrijaan saakka tämä mukaan luettuna.

XI armeijaosasto astui Itävalta-Unkarin armeijan puitteisiin antaakseen sille enemmän kiinteyttä. Sen piti puolustaa Veikselin linjaa etelään Annopoliin saakka ja siellä itse kulkea joen yli, kun kauempana etelässä oli kuljettu Sanin yli. Kenraali v. Conrad antoi käytettäväksemme kaksi ratsuväki-divisioonaa, joista 3:s annettiin XX:lle armeijaosastolle Veikselin vartioimista varten, 7:s Frommelin joukko-osastolle.

XVII armeijaosasto marssi Radomista Bialobrshegin kautta jyrkkään vasemmalle ja tapasi jo 9 p:nä lokak. Grojetzin luona ja sen itäpuolella sinne kokoontuvat siperialaiset joukot. Ankarain taistelujen jälkeen ne työnnettiin takaisin Varsovaa kohti. Kenraali v. Mackensen lähestyi kintereillä ja veti kenraali Frommelin vasemman sivustansa tueksi. Jo 12 p:nä hän oli linnoituksen vieressä sen eteläpuolella.

Kaatuneelta tai haavoitetulta venäläiseltä upseerilta löydettiin 9:nnen p:n tappelutanterelta käsky, josta saimme erinomaisen tärkeitä tukikohtia.

Yksi XX:n armeijaosaston brigaadi ryhtyi Ivangorodin pohjoispuolella Kosjenitzen luona taisteluun vihollista vastaan, joka oli sillä kohdalla heikoin voimin kulkenut Veikselin yli. Se ei voinut karkoittaa sitä takaisin.

Kaartin reserviosasto kävi Nowo Alexandrijan luona joen yli tulleen vihollisen kimppuun ja ajoi sen Veikselin toiselle rannalle sangen katkerien taisteluiden jälkeen, joihin maanpuolustus-osastokin otti osaa.

Grojetzin luota löydetty käsky antoi meille selvän käsityksen vihollisen aikeista. Suuriruhtinaan suunnitelma oli suuripiirteinen ja meille vaarallinen. Paljon yli 30 venäläisen armeijaosaston, jotka oli vankasti oikealle puolelle kokoon kasattu, piti Varsovan ja Sanin suun välillä kulkea Veikselin yli ja muiden voimain etelämpänä Sanin yli. 14 divisioonan tuli vain lyödä Mackensenin ryhmän viisi. Suuriruhtinas aikoi pohjoisen puolitse suurin voimin kiertää 9:nnen armeijan ja käydä sen samoin kuin Itävalta-Unkarinkin armeijan kimppuun rintaman puolelta, samalla kuin hän vasemmalla siivellään piti hallussaan Przemyslin itäpuolisia kukkuloita. Näihin sotatoimiin suuriruhtinas toi osia Rennenkampfinkin armeijasta. Jos suunnitelma onnistui, oli Venäjän voitto varma, johon ententen strateegiset laskut osaksi perusturvatkin.

En vielä ollut menettänyt toivoani, että Itävalta-Unkarin armeija löisi venäläiset Sanin itäpuolella ja kulkisi Sanin poikki. Tosin Sanin suun pohjoispuolella olevat joukot tarvitsivat jonkun verran, vaikkei aivan suurtakaan, vahvistusta ja tuntuvaa äkillistä taajennusta Varsovaa ja Ivangorodia kohti.

Samalla Luoteis-Puolaan marssinut V:n, II:n ja XVII:n armeijaosaston nostoväki lähetettiin Bshuran alajuoksua kohti.

Erikoisen jälkitarkastelun alaisiksi otettiin selkäpuoliset yhteydet.
Liiankin helposti saattoi peräytyminen käydä välttämättömäksi.
Rautateitten hävitystä valmisteltiin muun muassa sen kautta, että
hankittiin varalle suunnattomat määrät räjähdysaineita.

Lokakuun 15 p:stä täytyi kenraali v. Mackensenin Varsovan eteläpuolella puolustaa itseään vihollisen vahvoja hyökkäyksiä vastaan ja kauempana etelässä venäläinen yhä ja yhä koetti kulkea Veikselin poikki. Kävi tarpeelliseksi lähettää XX:n armeijaosaston 37:s jalkaväkidivisioona Kalvarijaa kohti. Se esti siellä pääsyn joen yli, mutta vihollisjoukko, josta osia jo oli tullut vasemmalle rannalle, pääsi muutamalla mustelmalla. Divisioona jäi siihen seutuun. Sekin annettiin kenraali v. Mackensenin komentoon.

41:nen jalkaväkidivisioona ja Itävalta-Unkarin 3:s ratsuväkidivisioona seisoivat Pilitzan suulla aina Kosjenitzeen asti etelässä.

Kaartin reserviosasto oli ryhtynyt Ivangorodia eristämään. Se aikoi työntää takaisin vihollisen Kosjenitzen kohdalla, jossa se vielä oli Veikselin vasemmalla rannalla. Sillä oli sitä varten apunaan myös yksi XI:n armeijaosaston brigaadi, jonka armeijan-ylikomento oli sen käytettäväksi lähettänyt.

Kosjenitzen tappelu on aina pysyvä minulle unohtumattomana. Vietiin todella neljä brigaadia Veikselin kapealle rantueelle, jonka rankkasade oli kastanut kuravelliksi. Ivangorodin edustalla seisovan brigaadin työnsi voimakas venäläinen hyökkäys takaisin. Minun täytyi pelätä, että venäläisten hyökkäys ulottuisi aina neljän yllä mainitun brigaadin sivustaan saakka, ja tilan ahtaus taas mitä suurimmassa määrässä rajoitti niiden rintaman kehittämistä ja puolustautumista. Sinä yönä en voinut kertaakaan silmiäni ummistaa. Seuraavana aamuna kävi selville, ettei asema Ivangorodin edustalla ollutkaan niin kireä. Kosjenitzen luona kesti taisteluita liejussa, venäläinen kun kävi kimppuun. Kammolla sitä muistelevat kaikki joukot, jotka siihen osaa ottivat.

Sen johdosta että kaartin reserviosasto oli lähetetty pohjoiseen, oli maanpuolustusosasto ryhtynyt puolustamaan Nowo Alexsandrijan kohdalla olevaa ylimenopaikkaa.

Kosjenitzen taistelun vielä parhaillaan riehuessa sain lentäjäin tuoman tiedon, että Ivangorodin eteläpuolellakin Veikselin yli oli kulkenut suuria vihollisvoimia. Tilamme oli sen johdosta käynyt ehdottomasti erinomaisen vakavaksi. Armeijan-ylikomennolla ei ollut käytettävänään minkäänlaisia reservejä, kaikki oli käytetty. Hyvä oli, että tieto osoittautui vääräksi. Lentäjä oli luullut Kosjenitzen taistelupaikan olevan Ivangorodin eteläpuolella.

Maanpuolustus-osastolle ei ollut tapahtunut mitään erikoista. Kasimiershin kohdalla Nowo Aleksandrijan eteläpuolella estettiin sillan teko. Ylempänä jokivarressa venäläinen vielä pysyi odottavalla kannalla.

Aikomuksemme päästä Veikselin linjalle olimme saavuttaneet, mutta Varsova ja Ivangorod jäivät vihollisen käsiin ja Ivangorodin pohjoispuolella Kosjenitzen luona oli vihollinen saanut haltuunsa ylimenopaikan, vaikka huononkin.

VI.

Veikselin eteläpuolella ei Itävalta-Unkarin armeijan ollut onnistunut kulkea Sanin poikki eikä Przemyslin itäpuolella edetä. Kenraali v. Conrad kuitenkin toivoi vielä saavuttavansa menestystä.

Kuta kauemmin ratkaisu Sanin eteläpuolella viipyi, sitä pakottavammaksi kävi 9:nnen armeijan vasemman siiven vahvistaminen, sen asema kun kävi yhä kireämmäksi. Se oli mitä täydellisimmässä vuorovaikutuksessa Sanin tapausten kanssa. Jos siellä edettiin, voitiin Varsovan luona ottaa vaarojakin kaupan päälle, muussa tapauksessa meidät Varsovan luona tuhottaisiin.

Apujoukkojen avulla asema voitiin jonkin aikaa säilyttää. Ylimmältä armeijanjohdolta oli mahdoton mitään saada. Uudet vastamuodostetut armeijaosastot se oli lähettänyt Ypernin luo, XXV:n reserviosaston Itä-Preussiin, jossa asema oli käynyt vakavammaksi.

Armeijan-ylikomento ajatteli kaartin reserviosaston, maanpuolustusosaston ja XI:n armeijaosaston vapauttamista Veikselin puolustuksesta ja Itävalta-Unkarin joukkojen tuomista sijaan, joten mainitut voimat olisi siirretty pohjoista kohti, taikka, ja se olisi ollut meille mieluisinta, vasen siipemme suoraan noilla joukoilla vahvistettu. Veikselille varustautuneet saksalaiset joukot olisivat siinä tapauksessa voineet jäädä sinne. Veikselin linja olisi siten saatu todella turvatuksi. Jokainen vaihto olisi sitä paitsi ehdottomasti vaatinut kallista aikaa. Asema ei sietänyt viivytystä.

Kenraali v. Conrad niinikään piti taistelurintaman vahvistamista Pilitzan pohjoispuolella tarpeen vaatimana, mutta hän vastusti jyrkästi sitä, että siellä käytettäisiin Itävalta-Unkarin joukkoja molempia ratsuväkidivisioonia lukuun ottamatta. Käännyimme ylimmän armeijanjohdon puoleen ja H.M. Keisari kääntyi Keisari Frans Josefin puoleen, joka antoi suopean vastauksen. Itävalta-Unkarin ylikomento pysyi kuitenkin mielipiteessään. Annettiin käsky kolmen preussilaisen armeijaosaston vaihtamisesta. Ivangorodin edustalla tuli vaihdon I:sen armeijan osiin kenraali v. Conradin käskystä tapahtua sillä tavalla, että ylimenopaikat jätettäisiin vapaiksi. Itävalta-Unkarin joukkojen piti sitten tunkea takaisin Veikseliin perässä tulevat venäläiset. Tästäkin me hartaasti varoitimme, mutta kohtalon piti saada kulkea tietään.

Itävalta-Unkarin jalkaväkijoukko-divisioonat, jotka I:sestä armeijasta lähetettiin vapauttamaan Veikselin luota maanpuolustus-osastoa ja kaartin reserviosastoa, lähestyivät hitaasti. Kaikkien osien vaihtamista ei ennen 20 p:ää voitu loppuun suorittaa. Varsovan luona oli asema sillä välin kehittynyt senluontoiseksi, että nopea päätös oli tarpeen. Vihollisen kiertoliike lähestyi yhä tuntuvammin. Novo Georgiewskin ja Varsovan luona vihollisen painostus kävi yhä kovemmaksi.

Syntyi valtava jännitys. Liian vaarallista olisi ollut suostua taisteluun. Nyt kävi selville, että oli tullut hetki kenraali v. Mackensenin peräyttämiseksi Varsovan luota. Se ei saanut tapahtua liian varhain, eikä liian myöhään. Se oli raskas päätös. Mitä sanottaisiin kotimaassa? Lokakuun 17 p:n iltana päätin hetken tulleen, jona minun tuli käskeä hänet peräytymään. Pyysin kenraalieversti v. Hindenburgia, että hän nyt kutsuisi kenraali v. Mackensenin ryhmän pois Varsovasta lounaiseen suuntaan Rawan—Skiernjewitzen—Lowitschin linjalle. Saatoimme toivoa, että meidän onnistuisi tuoda vapautettu maanpuolustus-osasto vielä hyvissä ajoin asemiin Nowe Miaston ja Rawan välille Pilitzan pohjoispuolelle. Tähän muodostui uusi rintama, jota vastaan venäläinen jouti rynnätä. Tosin nostoväki ja ratsuväki vain puutteellisesti suojasi sen vasenta sivustaa, mutta olihan mahdollista vetää se taapäin. Jos venäläinen puraisisi lujasti kiinni, niin kävi mahdolliseksi lähettää sen sivustaan sillä välin yhtyneet tai paikalla olevat XX, XI armeijaosasto ja kaartin reserviosasto Pilitzan yli Nowe Miaston itäpuolelta ja tavoittaa ratkaisevaa taistelua. Näillä sotatoimilla voitaisiin voittaa aikaa. Oli vihdoinkin päästävä varmuuteen siitä, saavuttaisiko Itävalta-Unkarin armeija Sanin eteläpuolella menestystä.

Tämä kävi yhä epäiltävämmäksi. Jopa venäläinen yöllä lokak. 18 p:ää vastaan päinvastoin kulki Sanin yli ja siten teki juuri sen, mitä Itävalta-Unkarin 4:s armeija ei saanut aikaan.

Kenraali v. Mackensen marssi yöllä 19 p:ää vastaan pois Varsovan edustalta. Nämä liikkeet, joita oli jo kauan valmistettu, suoritettiin mallikelpoisessa järjestyksessä. Vihollinen ei saanut saalista ja vasta myöhemmin alkoi vähitellen ahdistaa tuimemmin.

Lokak. 25 ja 26 p:nä käytiin kenraali v. Mackensenin ja ajoissa saapuneen maanpuolustus-osaston, samoin kuin 37:nnen jalkaväkidivisioonankin kimppuun Nowe Miaston pohjoispuolella niiden uusissa asemissa tavattoman kiivaasti. Vasemman siiven täytyi polveta taapäin Lodzin suuntaan ja myös 37:s jalkaväkidivisioona oli vedettävä takaisin Pilitzan etelärannalle. Muutoin me seuraavinakin vaikeina taistelupäivinä pysyimme aseman herroina. Mutta hyökkäyksestä Pilitzan yli ei tullut mitään. Itävaltalaiset kärsivät Ivangorodin luona tuntuvan tappion ja peräytyivät Radomiin.

Oli tapahtunut se, mitä päämajamme oli pelännytkin. Itävalta-Unkarin I:nen armeija, joka lokak. 21 p:stä oli seisonut Ivangorodin edustalla vartioimassa, oli laskenut Veikselin poikki liian paljon venäläisiä; sen sijaan, että se olisi työntänyt vihollisen takaisin, kärsikin se itse tappion.

Itävalta-Unkarin armeijan vasemmalla sivustalla koetimme kaartin
reserviosaston avulla parhaan taitomme mukaan torjua onnettomuuden.
Mutta mahdotonta oli asiaa enää auttaa. Venäläinen tunki päälle Nowo
Alexandrijasta ja Ivangorodista ja Pilitzankin suun kohdalla kulki
Veikselin poikki.

Itävalta-Unkarin armeijan päätöksestä peräytyä Radomiin sain vasta sattuman kautta tiedon. Kaartin reserviosaston aseman vuoksi everstiluutnantti Hoffmann paikalla pani vastalauseen. Itävalta-Unkarin armeija jäi paikalleen vielä muutamaksi tunniksi, mikä kävi aivan helposti päinsä. Kaartin reserviosasto tuli näin autetuksi, mutta hyökkäystä Pilitzan yli suunnassa pohjoisesta etelään ei ollut ajattelemistakaan, sen oikeanpuolinen sivustasuoja kun oli puserrettu luttuun.

Mackensenin ryhmän vasemman siiven tueksi siirrettiin nyt XI armeijaosasto pitkin marssein Lodzin luoteispuoliseen seutuun.

Itävalta-Unkarin armeijan peräytyminen Ivangorodista Radomiin oli täydelleen muuttanut aseman. Nyt oli odotettavana, että vihollinen koko Veikselin rintamalla ryhtyisi ankarasti ahdistamaan. Meidän täytyi epäillä, tokko itävalta-unkarilaiset joukot kykenisivät sitä vastustamaan. Veikselin eteläpuolellakin asema oli käynyt yhä arveluttavammaksi. Kaikki toivo suotuisasta aseratkaisusta oli lopullisesti menetetty. Jos 9:s armeija olisi jäänyt tähän yhteisasemaan paikoilleen, olisi siitä vain seurannut, että se aikanaan olisi kierretty ja lyöty. Itävalta-Unkarin armeijan kohtalo olisi silloin ollut itsestään selvä. 9:s armeija oli tuotava takaisinpäin, jotta se uudelleen voisi toimia. Selvää oli, että tämä liike vaikuttaisi itävalta-unkarilaisiin joukkoihin. Mutta venäläisten hyökkäys olisi muutoinkin pakottanut sen peräytymään.

Itävalta-Unkarin puolelta myöhemmin sanottiin, että Itävalta-Unkarin armeija oli peräytynyt, koska 9:s armeija oli peräytynyt; tämä sekä on että ei ole totta. Vaietaan siitä, että syynä 9:nnen armeijan peräytymiseen oli yksinomaan se, ettei sodan alussa niin urhea Itävalta-Unkarin armeija voinut täyttää tehtäväänsä, se kun ei vielä ollut toipunut Lembergin tappeluitten jälkivaikutuksista.

VII.

27 p:nä annettiin käskyt lähteä paluumatkalle, jonka todennäköisyys oli niin sanoaksemme ollut ilmassa. Asema oli erinomaisen kriitillinen, lokakuun sotatoimilla oli voitettu aikaa, mutta ne eivät olleet menestyneet. Näytti siltä, kuin nyt pitäisi tapahtua sen, mitä oli tahdottu estää syyskuun lopulla rintamaansijoittumisella Ylä-Schlesiaan ja siihen liittyvällä etenemisellä: suuresti ylivoimaisen venäläisen armeijan hyökkäys Poseniin, Schlesiaan ja Mähriin kävi todennäköiseksi.

Peräytymisen yleiset ohjeet olivat jo Saksan joukoille tunnetut. Niille oli moneen kertaan ilmoitettu, että kaikki, jota paitsi voitiin toimeen tulla, oli lähetettävä kauas taapäin. Yleiseen oli täten toimittu, yksityisissä tapauksissa vain rintamalla oli enemmän kuin siellä piti olla. Raskaat vaunumme ja teitten huonous tuottivat minulle vakavia huolia.

Liikkeet olivat suoritettavat mikäli mahdollista läntiseen suuntaan, jotta päästäisiin kierroksesta.

Pääpiirtein "strateeginen peräytymisemme", joksi sotilaat sen ristivät, suoritettiin suunnitelman mukaisesti ja mallikelpoisessa järjestyksessä. Maata säästettiin. Peräytymisemme on kaikkina aikoina oleva varman ja humaanisen sodankäynnin esikuva.

Oikealla sivustalla oli kaartin reserviosaston asema vaikea, Itävalta-Unkarin armeija kun yhä enemmän menetti vastustusvoimaansa ja vihollisen rintamahyökkäysten edessä peräytyi.

Itävalta-Unkarin armeijat peräytyivät Veikselin kahden puolen aina Krakovan tasalle ja osat Karpaateille Przemyslin lounaispuolelle saakka.

Kaartin reserviosaston, XX:n armeijaosaston ja maanpuolustusosaston peräytyä Kielce—Tomaschow linjan kautta Krakovan—Tschenstochaun linjaa kohti puoliväliin, jopa Tschenstochaun pohjoispuolelle saakka.

XVII:n armeijaosaston ja Frommelin osaston Petrikaun—Lodzin kautta, maanpuolustus-osastoon liittymällä, Wjeluniin.

Prosnan ja Warthen välille yhdistyivät kenraali v. Frommelin johtoon, joka nyt luovutti pois 35:nnen reservidivisioonan ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioonan komentovallan, 5:s ratsuväkidivisioona, joka tuli lännestä, 8:s ratsuväkidivisioona ja 7:s Itävalta-Unkarin ratsuväkidivisioona.

Venäläinen seurasi kaikella mahdilla. Itä-Preussissä ja Mlawan luonakin se kävi kimppuumme suurella voimalla. Asema kävi sangen vakavaksi. Etsimme tilaisuutta käydäksemme peräytymisestä hyökkäykseen, mutta Itävalta-Unkarin armeijan naapuruus oli liian epävarma tekijä mihinkään sotatoimeen, jokainen rintamaisku sitä paitsi kohdistui vihollisen vahvaan kohtaan. Menestystä ei voitu saavuttaa.

Oli tehtävä uusi suuri päätös. Yhä selvemmäksi minulle kävi, että tämä päätös vain saattoi olla voimallisten armeijanosain lähettäminen rautatietä Hohensalzan ja Thornin seuduille, josta niiden tuli pitkin Veikseliä Lodzin—Lowitschin suunnassa toimia etenevän venäläisen armeijan sivustaa vastaan pysäyttääkseen sen. Toinen asia oli, mitä voimia saatoimme tähän liikkeeseen käyttää.

Ensinnäkin oli tarpeellista pidättää venäläistä niin kauan kuin mahdollista ja pysyttää se poissa Saksan radoilta. Rautateiden ja maanteiden hävitys oli mallikelpoisesti valmisteltu. Kokemus oli meille opettanut, että uudenaikainen armeija voi edetä noin 120 km rautatien-päätekohdistaan. Jos tämä piti paikkansa, ja jos meidän onnistui hävittää rautatiet siten kuin toivoin, niin saatoimme ottaa lukuun, että joksikin aikaa pakottaisimme ilman asevoimaakin venäläisen armeijan pysähtymään, ennenkuin se rajallemme pääsisi. Kaikista valmistuksista huolimatta ei ollut mahdollista saada rautateiden hävitystä todella tehokkaasti toteutetuksi, joukot tahtoivat yhä vain viivytellä, ennenkuin siihen ryhtyivät. Mutta ei auttanut, minä käskin ja valvoin, että se tapahtui. Kapteeni Sperr oli tässä erinomaisena apunani. Maantiesillat joukot muitta mutkitta tuhosivat. Suurenmoisia töitä suoritettiin. Minulla oli se tyydytys, että vihollisen eteneminen kävi yhä hitaammaksi ja todentotta seisahtuikin yllä mainitun matkan päähän, vaikka jätimmekin jälkeemme suuria maantuotevarastoja. Olin kieltänyt niitä hävittämästä.

VIII.

Jo lokakuun lopulla oli kenraali v. Falkenhayn kutsunut minut Berliiniin. Kenraali v. Conrad oli hänelle ehdottanut, että lännestä vietäisiin suuria voimia itään. Kenraali v. Falkenhayn puhui toivehikkaasti Ypernin hyökkäyksestä eikä halunnut tehdä päätöstä. Armeijan-ylikomennon aikeista en voinut hänelle antaa varmoja tietoja. Kaikki oli vielä epämääräistä. Berliinissä olin mielestäni kuin toisessa maailmassa. Ero sen suunnattoman jännityksen välillä, jota olin sodan alusta pitäen kokenut, ja Berliinin elämän välillä oli liian valtava. Siellä vallitsi huvittelun- ja nautinnonhimo. Puuttui vakavuutta, jota vaikea sotatilanteemme vaati. Se teki minuun vastenmielisen vaikutuksen ja tunsin itseni vieraaksi. Saavuttuani taas Tschenstochauhun ja toverien piiriin olin tyytyväinen.

Marrask. 3:ntena aamupäivällä olin mielessäni selvillä siitä, että oli tarpeen ryhtyä uudelleen toimeen. Ehdotin kenraalieversti v. Hindenburgille, että hän suostuisi ennen pohdittuun ajatukseen sotaväen keräämisestä Hohensalzan luo. Käskyt paikalla annettiin ja ylimmälle armeijanjohdolle lähetettiin tieto päätöksestä.

Mlawassa ja Itä-Preussin itärajalla asema kävi päivä päivältä vakavammaksi. Uudesti muodostettu XXV reserviosasto, joka oli lähetetty Itä-Preussiin vahvistukseksi, oli sankarillisesti taistellut. Pian kuitenkin kävi selville, että uusien muodostuksien taisteluarvo oli paljon pienempi kuin niiden joukkojen, jotka oli koottu kauan palvelleesta miehistöstä ja joille oli annettu verekset ja toimitarmoiset upseerit. Näissä uudestamuodostetuissa armeijaosastoissa oli itse ihmisaines ihmeteltävän hyvä, mutta miehet eivät vielä olleet sotamiehiä. Sankarius ja uhrautuvaisuus eivät korvanneet puuttuvaa opetusta. Ne monet vakinaiseen väkeen kuulumattomatkin upseerit, jotka jälleen oli otettu niissä palvelukseen, tekivät minkä suinkin voivat, mutta heiltä sentään puuttui harjaannus. Poikkeuksia luonnollisestikin oli. Armeijaa ei luoda muutamassa viikossa. Siihen tarvitaan pitkällistä opetusta ja traditsiooneja. Sen osoittavat englantilaisetkin divisioonat ja amerikkalaiset joukot; niidenkin täytyi raskailla uhreilla maksaa pelkäämättömyytensä. XXV reserviosasto ei ollut voinut muuttaa itärajalla tilannetta. Nyt oli odotettava, että suuriruhtinas valtavalla ylivoimallaan Veikselin kaarteesta suuntaisi Saksaa ja Itävaltaa vastaan ratkaisevan iskun, ja samalla kävisi Veikselin itäpuolella olevan saksalaisen maan kimppuun, koettaakseen saada sielläkin aikaan ratkaisun ja ainakin estääkseen meitä voimiamme siirtämästä.

Preussin kuningaskunnan koko itärajalla täytyi kehittyä taisteluita, jotka olivat keskenään mitä läheisimmässä yhteydessä. Yhtenäinen ja luja johto oli välttämätöntä. Tätä oli jo pohdittu kun Berliinissä tapasin kenraali v. Falkenhaynin. Marrask. 1 p:nä oli Hänen Majesteettinsa nimittänyt kenraalieversti v. Hindenburgin itään ylipäälliköksi, vapauttaen hänet samalla 9:nnen armeijan ylipäällikön toimesta. Tähän toimeen nimitettiin meidän ehdotuksestamme kenraali v. Mackensen. Minä jäin kenraalieversti v. Hindenburgin esikunnanpäälliköksi. Useimmat työtovereistani siirtyivät uuteen esikuntaan.

Idän ylipäällikön käskyvalta käsitti nyt epäämättömästi 8:nnen ja 9:nnen armeijan ynnä I:n, XX:n, XVII:n, II:n, V:n ja VI:n armeijaosaston sijaiskenraalikomennot Itä- ja Länsi-Preussissä, Pommerissa, Posenissa ja Schlesiassa näissä maakunnissa olevine linnoineen.

Myöhemmin Soldaun—Mlawan linjalla oleva Zastrowin joukko-osasto, joka vielä kuului 8:nnen armeijan johtoon, siirtyi välittömästi itäisen rintaman ylipäällikön alle.

Johtojärjestely oli hyvä. Se kohotti ylipäällikön armeijanjohdon yksityisseikkain yläpuolelle. Siitä huolimatta vaativat joskus olot puuttumaan armeijainkin käskypiiriin ja antamaan armeijan-ylikomennolle ohjeita. Helppoa se ei minulle ollut. Alussa ehkä liian usein laiminlöin sen, myöhemmin toivoakseni löysin oikean tien.

Itäisen rintaman ylipäällikön päämaja sijoitettiin Poseniin. Asetuimme asumaan kuninkaalliseen linnaan ja jäimme sinne 1915 vuoden helmikuun alkuun. Se oli sanomattoman rasittava ja työteliäs aika. Täällä kehittyi se säännöllinen elämä, jota olen erooni saakka viettänyt.

IX.

Kauttaaltaan tietoisina edesvastuun suunnattomasta suuruudesta olimme me päämajassa kaikki selvillä siitä, mistä oli kysymys. Posenissa tunsimme selvemmin kuin Puolassa kotimaan suonentykytyksen ja tunsimme sen huolestuksen vihollishyökkäyksen ja sen kauheitten seurauksien johdosta. Sotilaallisilla toimilla meidän vielä täytyi lisätä sen levottomuutta. Odotettavain tappeluiden tulos ei ollut varma Venäläisten ylivoima oli valtava, joukkomme olivat kovin rasittuneet, liittolaisten taistelukunto vähäinen.

Rajamaakuntain asekuntoinen nuoriso siirrettiin pois. Tutkittiin strateegisia asemia ja annettiin käsky ryhtyä niitä varustamaan. Puolan vuorikaivokset jo toisin paikoin tehtiin käyttökelvottomiksi ja ryhdyttiin toimiin Saksan puoleisten rautateiden hävittämiseksi, samoin kuin rajaseudunkin vuorikaivosten. Ylä-Schlesian vuorikaivosten hävittämiseksi tehtävistä valmistuksista kehoitti VI:nnen armeijaosaston ylikomento minun pyynnöstäni erästä maakuntansa vuorikaivosvirastoa tekemään ehdotuksia, jotka sitten päätettiinkin toteuttaa. Nyt levisi kautta maakunnan kauhistus. Minun täytyi rikkoa vuorikaivokset siten, ettei venäläisille pitkiin aikoihin kävisi mahdolliseksi niitä käyttää, sitä vaativat sotilaalliset edut. Englantilaiset myöhemmin mitä säälimättömimmin hävittivät Romanian öljykentät; yhtä ratkaiseva merkitys on kivihiilellä sodankäyntiin. Erään korkeamman viranomaisen lausunnon perustuksella kävi kuitenkin mahdolliseksi rajoittaa valmistavia toimia.

Rajamaakuntaimme puolalaisten seutujen mieliala ei ollut suopea, ne pysyivät hyvin umpimielisinä ja odottavalla kannalla. Ei kukaan selvänäköinen mies voinut muuta odottaakaan.

Heikommuutemme johdosta oli odotettavaan ratkaisuun nähden tärkeätä, että Preussin linnoituksista ja alaisiksemme määrättyjen virkaatekeväin kenraalikomentojen hallusta saimme kaikki käyttökelpoiset joukot ja kenttäsotaan kelpaavat sota-aseet. Jo elokuussa 1914 olimme alkaneet idässä muodostaa nostoväestä, maanpuolustusväestä ja muista linnoitusmuodostuksista divisioonia yhtä suuren luvun, kuin niitä kenraali v. Moltkella oli käytettävänään Königgrätzin taistelussa. Nämä divisioonat saivat myöhemmin numerot kuten vakinaisetkin divisioonat, mutta niiden luonne ei silti muuttunut. Varsinkin taisteluun ja marssiin nähden niille oli asetettava toiset vaatimukset kuin nuoremmista ikäluokista muodostetuille joukoille. Usein tämä ei hädän pakottaessa ollut mahdollista. Nämä joukot ovat saaneet aikaan enemmän kuin niiltä kohtuudella voitiin odottaa; kotimaataan ja sen keralla tavaraansa ja omaisuuttaan, vaimojaan ja lapsiaan ne ovat puolustaneet mitä suurinta uhrautuvaisuutta osoittaen.

Preussin itärajalla oli 8:nteen armeijaan vähitellen muodostettu muutamia maanpuolustusdivisioonia. Soldaun luo oli Veikselin linnoitusten sota-varusväestä ja nostoväestä muodostettu rajansuojelusjoukko, kaksi divisioonaa käsittävä Zastrowin joukko-osasto, myöhemmin XVII reserviosasto. Thornin linnoitus, jonka ensimmäinen pääreservi — 35:s reservidivisioona — oli Tschenstochaun luona, asetti vähitellen uuden pääreservin: sitä sanottiin v. Dickhuthin joukko-osastoksi. Sitä myöhemmin käytettiin Veikselin oikealla rannalla Plockin suunnalla. Thornin pääreservin ensinnäkin muodosti v. Westernhagenin nostoväki-brigaadi, joka lähetettiin Bshuraa kohti ja joka 9:nnen armeijan peräytyessä oli kulkenut takaisin Wlozlawekiin.

Poseninkin linnoitus oli jo luovuttanut yhden pääreserveistään. Kenraali kreivi v. Bredow oli erinomaisen etevästi johtanut sitä Frommelin joukko-osastossa Puolan sotaretkellä. Hänen maanpuolustusosastollaan ei ollut kenttäkeittiöitä ja venäläisten kimppuun hän kävi sillä verukkeella, että muka aikoi lähteä niitä noutamaan, — ja hän noutikin ne. Nyt Posenin linnoitus ja maakunta antoivat uusia voimia. Posenin joukko-osasto, joka koottiin Kalischin seuduille, oli sangen vahva divisioona, joka oli suurella huolella varustettu. Posenin kuvernööri kenraali v. Koch ja hänen esikuntapäällikkönsä eversti Marquard ponnistivat erikoisesti voimiaan sen hyväksi.

VI:n armeijaosaston sijaiskenraalikomennon piti Kempenin itäpuolella muodostaa rajan suojelusta varten Breslaun joukko-osasto. Kesti verrattain kauan, ennenkuin tämä oli tehty ja joukko-osasto oli taistelukunnossa.

Majuri v. Bockelberg oli minulle oivana apuna näiden uusien joukkojen muodostamisessa.

Kuta enemmän ajatuksineni syvennyin nyt edessäni olevaan uuteen tehtävään, kuta jyrkemmin asema ja suunnaton vaara kävivät ilmi, sitä selvemmäksi alkoi minussa kiteytyä päätös kehittää Tschenstochaussa päätetty sotaliike mikäli mahdollista suureksi tuhoiskuksi; se yksin saattoi lopullisesti pelastaa meidät. Ei riittänyt se, että vihollinen vain seisautettiin. Tämäkään ajatus ei syntynyt yht'äkkiä, vaan kehittyi vähitellen.

Mitä itäisen rintaman ylipäälliköltä itseltään riitti, se koottiin hyökkäystä varten Wreschenin ja Thornin välille. Kenraali v. Conrad oikeana sotilaana osoitti meille mitä suurinta myötämielisyyttä.

8:tta armeijaa heikonnettiin, se ei voinut enää jäädä entiseen tehtäväänsä, suojelemaan Itä-Preussin itärajaa. Spirding-Seen ja Mauer-Seen äsken varustetut asemat ja linnoitetut Angerapp-asemat soivat sen sotatoimille tukea. Armeija vähitellen luovutti pois paljon tappioita kärsineen XXV:n reserviosaston, jonka tilasta vasta myöhemmin saimme tiedon, ynnä I:n reserviosaston ja 1:sen ja 36:nnen reservidivisioonan. Nämä joukot lähetettiin Thorniin, Wlozlawekin suuntaan. 8:nnen armeijan päällikön, kenraali Otto v. Belowin, täytyi nyt tarkkaan käyttää voimiaan, jos mieli säilyttää asemat, joihin hänen viime hädässä tuli asettua. Ja säilyttää hänen ne piti, vaikkapa tehtävän ratkaisu vaatisikin päälliköltä ja joukoilta tavattomia.

Zastrowin joukko-osaston tuli pitää puoliaan Soldaun luona, siitä riippui 8:nnen armeijan elämä ja Itä-Preussin kohtalo.

Erittäin tärkeätä olisi ollut, että tänne olisi voitu sijoittaa enemmän voimia. Voimallinen eteneminen Mlawasta Narewin linjaa kohti Roshanin ja Pultuskin välillä olisi ollut omiaan mitä tehokkaimmin tukemaan sotatoimiamme Veikselin vasemmalla rannalla. Meidän täytyi tyytyä vähempään, oli turvattava vasemmalla rannalla tapahtuvan sivustahyökkäyksen menestys. Muutoin hajoittaisimme voimamme. Paljon voitettaisiin jo sillä, jos voitaisiin Zastrowin joukkoa sen verran vahvistaa, että se saattaisi pitää yllä Pohjois-Puolaa kohti jonkun verran painetta ja siten edes vähäksi aikaa pitää vireillä semmoista harhakäsitystä, että moinen hyökkäys todella oli tekeillä. Nowo Georgiewskin pohjoispuolella oli melkoisia venäläisiä voimia. Veikselin vasemmalla rannalla tapahtuvaa taistelua varten oli tärkeätä saada ne siellä pidätetyiksi.

Thornin linnoituksesta voitiin Westernhagenin brigaadi ja myöhemmin osa pääreservistä lähettää Veikselin oikeata rantaa ylöspäin marssimaan. Sitä oli aiottu käyttää Plotzkin suunnalla vaikuttamaan harhaanjohtavasti Zastrowin joukko-osaston kanssa. Plotzkista oli mahdollinen tuoda se Veikselin vasemmalle rannalle taisteluun osaa ottamaan.

9:nnen armeijan ylikomento sijoitettiin Hohensalzaan. Thorniin määrättyjen 8:nnen armeijan osain — I:n reserviosaston ja XXV:n reserviosaston — tuli kuulua sen johdon alle.

XX armeijaosasto ja 3:s kaartindivisioona lähetettiin Ylä-Schlesiasta etelää kohti Hohensalzaan, XVII armeijaosasto Gneseniin.

V. Richthofenin ratsujoukko ynnä 6:s ja 9:s ratsuväkidivisioona, jotka tulivat lännestä, koottiin niinikään sinne.

XI armeijaosasto marssi jalan saksalaisen alueen halki Ostrowon kautta
Wreschenin seutuun.

Frommelin ratsujoukko taisteli venäläistä ratsuväkeä vastaan Prosnan ja Warthen välillä Kalischin itäpuolella, sen takana Posenin joukko-osasto asettui asemiinsa.

Nostoväki, joka myöhemmin liittyi Breslaun joukko-osastoon, täytti yhä edelleen niukasti tilan aina Wieluniin saakka. Sieltä Tschenstochaun—Krakovan linjan puoliväliin seisoi kenraali v. Woyrsch, johdossaan 35:s reservidivisioona, kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioona, maanpuolustusosasto ja kaartin reserviosasto ilman 3:tta kaartindivisioonaa. Se oli kosketuksessa Itävalta-Unkarin I:sen armeijan kanssa, joka ulottui Veikseliin asti; joen eteläpuolella aina Karpaatteihin saakka seisoivat taajaan yhteensullottuina liittolaisarmeijan muut osat, vuoristossa oli melkoisia voimia Unkarin suojana.

Tästä kuvasta näkyy, että varsinaiseen hyökkäykseen vihollisen sivustaa vastaan riitti vain 5 1/2 armeijaosastoa. Vihollisen rintaman kimppuun siitä, missä Warthe tulee saksalaiselle alueelle, aina Tschenstochaun seuduille saakka voitiin käydä vain aivan riittämättömin voimin. Kenraali v. Woyrschin tuli toimia yhdessä Itävalta-Unkarin armeijan kanssa. Aivan epätietoista oli, ryhtyisikö se hyökkäämään. Sen mieliala oli jälleen laskeutunut niin alhaalle kuin suinkin. Kysymykseen, kykenisikö Itävalta-Unkarin armeija kestämään vihollisen hyökkäyksen, jota yhä odotettiin, saatiin vastaukseksi, että 24 tuntia se varmasti siihen kykenisi. Hyökkäystä ei tehty. Kenraali v. Conradin ansio taaskin oli, että hän sai mielialan kohoamaan ja hyökkäysajatuksen uudelleen suosioon, mutta epäilemättä hän tarvitsi sen toteuttamiseen saksalaisten apua.

Saadaksemme sivustahyökkäyksen tehokkaammaksi ja vahvistaaksemme rintamaa olimme aikoneet viedä pohjoiseen Woyrschin armeijaosastosta melkoisia osia. Mutta kenraali v. Conrad pyysi hartaasti, että luopuisimme siitä aikeesta. Ainoastaan 3:s kaartindivisioona vietiin sen vuoksi Hohensalzaan ja yhdistettiin 9:nnen armeijan sivustahyökkäys-ryhmään.

Kenraali v. Conrad lähetti Karpaateilta rautateitse kenraali v. Boehm-Ermollin neljän jalkaväki- ja kahden tai kolmen ratsuväkidivisioonan keralla Ylä-Schlesian läpi Tschenstochaun pohjoispuolella olevaan seutuun.

Kenraali v. Conradin toivomuksesta alistettiin kenraali v. Woyrsch
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alaiseksi.

Itävalta-unkarilaisten joukkojen saavuttua voitiin parhaillaan muodostuva Breslaun joukko-osasto supistaa vähän enemmän kokoon. Tosin tämän toimenpiteen kautta rintama jälkeen marraskuun keskivälin jonkin verran vahvistui, mutta suureen iskuun se vielä oli liian heikko.

Myöhemmin sanottiin, että Itävalta-Unkarin armeija oli puolustanut Ylä-Schlesiaa. Todellisuudessa se Tschenstochaun pohjoispuolella puolusti omaa kotimaataankin.

Luonnollista oli, että näissä oloissa katseet jälleen luotiin länteenkin. Minä kysyin itseltäni, oliko vielä toiveita voiton saavuttamisesta Ypernin luona, vai olisiko parempi tyytyä lännessä kokonaan puolustautumiseen ja suorittaa Venäjää vastaan suunnitellut sotatoimea niin pontevasti kuin suinkin. Kenraali v. Conrad oli ehdottanut tätä marraskuussa. Tämä kanta näytti minusta oikealta ja pyysin ylimmältä armeijanjohdolta lännestä apuvoimia. Niitä meille luvattiinkin molempien ratsuväkidivisioonain lisäksi; ne saapuivat kuitenkin liian myöhään ja liian vähin erinkin. Sivustahyökkäys saattoi käydä sotaaratkaisevaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että se tapahtui yllättäen, s.o. nopeaan ja kootuin voimin yhdessä vahvan rintamahyökkäyksen kanssa. Idässä meidän täytyi viipymättä ryhtyä toimeen, vaikkapa olisimmekin marrask. 10 p:nä selvään tienneet, paljonko apujoukkoja saisimme.

Lännestä tulevat joukot olivat taisteluissa menettäneet niin paljon miehiä, etteivät ne mieslukuun nähden olleet täydelleen sotakuntoisia, enempää kuin idänkään joukot. Se seikka, että Puolan sotanäyttämön olot olivat niin kokonaan toiset kuin lännen, oli sitä paitsi alussa omiaan haittaamaan niiden toimia.

En voi yksityisseikkaisesti arvostella, olisiko apua lännestä lähetettäessä voitu menetellä toisin. Arvostelua en sen vuoksi voi julki lausua. Olen aina ollut sillä kannalla, sota-akatemian opettajanakin, että jokainen arvostelu, joka ei ole asiallisesti perusteltu, tuomitsee arvostelijan itsensä.

Pian v. Richthofenin ratsuväkiosaston jälkeen, joka saapui paikalle hyvissä ajoin voidakseen ottaa osaa etenemiseen, saapui vielä v. Holleninkin ratsuväkiosasto, 2:nen ja 4:s ratsuväkidivisioona. Se liitettiin Zastrowin joukko-osastoon.

Myöhemmin, mutta vasta etenemisen aljettua, saapui vielä: III reserviosasto, kenraali v. Beseler, tuoden 5:nnen ja 6:nnen reservidivisioonan, XIII armeijaosasto, kenraali v. Fabeck, kerallaan 26:s jalkaväkidivisioona ja 25:s reservidivisioona, II armeijaosasto, kenraali v. Linsingen, tuoden 3:nnen ja 4:nnen jalkaväkidivisioonan, XXIV reserviosasto, kenraali v. Gerok, mukanaan 47:s ja 48:s reservidivisioona. Niitä käytettiin sen mukaan kuin tilanne vaati.

Apuneuvot, jotka meillä oli marrask. 10 p:nä käytettävänämme, olivat epätäydelliset. Siitä huolimatta oli koetettava, voisimmeko ratkaisevalla iskulla lopullisesti pysäyttää Veikselin kaarteen venäläiset joukot ja saada ne luopumaan jatkamasta etenemistään, vieläpä antaa niille tuhoiskunkin. Tämä onnistuisi, jos saisimme ne tungetuksi pois Varsovan luota. Jos kuitenkin olisimme tähän liian heikot, täytyisi meidän tyytyä tuohon pienempään tulokseen. Sekin oli valtavan suuri.

XI.

Marraskuussa sotatoimet alkoivat edistyä, niinkuin oli odotettukin. Venäjän armeija ryhtyi kaikkialla suorittamaan suuriruhtinaan sille antamia suuria tehtäviä.

8:nnen armeijan kimppuun hyökättiin. I:n ja XXV:n reserviosaston pois luovutettuaan se koetti suojella Itä-Preussin itärajaa venäläisten ylivoimaisia hyökkäyksiä vastaan, mutta ajan pitkään tämä kävi mahdottomaksi. Marraskuun puolivälissä se vietiin taapäin Masurin-järville ja Angerapp-asemille.

Itä-Preussin itäosa oli siten jälleen jätetty venäläisille. Se on saanut paljon kärsiä. Vaikka tämä olikin odotettavaa, oli 8:tta armeijaa kuitenkin täytynyt heikontaa. Venäläinen seurasi perässä tuimasti ja kävi uusienkin asemien kimppuun. Siitä huolimatta päätettiin viedä 9:nnen armeijan 1:nenkin jalkaväkidivisioona Veikselin länsipuolelle taistelemaan. Uskallettiin paljon, jotta tärkeimmällä kohdalla saavutettaisiin päämäärä.

Zastrowin joukko-osaston kimppuun käytiin Mlawan—Prassnyshin asemilla ja sen täytyi perääntyä Soldaun—Neidenburgin suuntaan. Ankarin taisteluin vihollisen hyökkäys täällä pysäytettiin. Koko tilanne Veikselin itäpuolisessa maassa näytti uhatulta, Länsi-Preussi ainakin näytti olevan mitä suurimmassa vaarassa, mutta Zastrowin joukko-osasto teki velvollisuutensa. Posenissa elimme huolestuksen hetkiä. Asema parani kuitenkin, kun v. Hollenin ratsuväkijoukko marraskuun puolivälissä saapui kummallekin siivelle.

v. Westernhagenin nostoväkibrigaadi saavutti Plotzkin, mutta tuotiin myöhemmin Veikselin vasemmalle rannalle.

9:nnen armeijan rintamaansijoitus oli sillä välin saatu suunnitelman mukaisesti suoritetuksi. Rautatie oli täyttänyt kaikki, mitä siltä oli vaadittukin. Jo marrask. 10:nnen illalla armeija seisoi valmiina marssimaan eteenpäin:

XXV ja I reserviosasto Thornin eteläpuolella, marssisuunnassa
Wlozlawek—Lowitsch.

v. Richthofenin ratsuväkiosasto, XX armeijaosasto ja 3:s kaartindivisioona Hohensalzan eteläpuolella, marssin suuntana Kutno.

Frommelin ratsuväkiosasto Unjejowin ja Sieradzin välillä, marssisuunnassa Lodz.

Breslaun joukko-osaston nostoväeltä ei voinut paljoakaan odottaa, enempää kuin sinne saapuvilta Itävalta-Unkarin ratsuväkidivisiooniltakaan. Muita voimia ei toistaiseksi ollut paikalla. Kauempana etelässä ei ollut ajattelemistakaan ryhtyä vielä hyökkäykseen. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että kenraali v. Woyrsch, jota vihollinen tuimasti lähenteli, yksin olisi ryhtynyt hyökkäämään.

Veikselin kaarteessa oli Wlozlawek venäläisten miehittämä, mutta muutoin asema oli jotenkin epäselvä aina Wartheen saakka. Täällä oli I:nen venäläinen armeija, josta kuitenkin osa vielä oli Veikselin oikealla rannalla. Se oli 10-14 divisioonan suuruinen. 8:sta 10:een divisioonaa täytyi varmaan olla Veikselin ja Warthen välillä. Heti Warthen pohjoispuolella voimakkaat venäläiset ratsuväkijoukot tunkeutuivat rajaa kohti. Venäläisen armeijan pääosa oli yhtenäisessä linjassa saavuttanut Warthen Sieradzin—Nowo Radomskin—Krakovan koillispuolisen seudun pohjoispuolella. Toisia osia oli saapunut Galitsiaan Dunajecin varrelle ja tunkeutunut syvälle Karpaatteihin. Vastustajan liikkeissä oli tapahtunut seisahdus. Rautateiden hävityksellä oli ollut tarkoitettu vaikutus. Mutta merkit viittasivat siihen, että meidän nyt täytyi valmistua etenemisen jatkamiseen.

Kenraali v. Mackensen alkoi marrask. 11:ntenä viipymättä sotatoimet; saatoimme vain antaa tähän suostumuksemme. Jo etenemisen ensi päivinä tapahtui Wlozlawekin, Kutnon ja Domben luona sangen ankaria ja molemmin puolin sangen suuria tappioita tuottavia tappeluita täydelleen yllätettyä venäläistä vastaan. Vihollinen työnnettiin kaikkialla takaisin.

Samalla kuin 9:nnen armeijan pääosat herkeämättä etenivät suuntaan Lodz—Koljuschkin asema, suojasi kenraali v. Morgen I:n reserviosaston keralla Lovitschin pohjoispuolisissa seuduissa sen sivustaa. Häntä ahdistettiin sangen ankarasti. Alussa hän puolustautui siten, että itse ryhtyi pontevasti toimimaan, sitten vain torjuen päältään Nowo Georgiewskin kautta Veikselin vasemmalle rannalle eteneviä venäläisiä armeijaosastoja. Mlawan luota vaikuttavaa painostusta saimme kiittää siitä, että tämä eteneminen tapahtui vain verkalleen.

9:nnen armeijan keskusta, v. Richthofenin ratsuväkiosasto, 3:s kaartindivisioona ja XXV reserviosasto murti lopullisesti edessään olevan vastustuksen. Se kulki Lovitschin—Lodzin linjan poikki ja tunkeutui Brsheshinyn kautta kauas etelään. Se oli suunnannut katseensa vain tänne ja länteen päin ja tähtäsi suureen menestykseen. 9:nnen armeijan käsky, josta minullakin oli tieto, että sen piti Skiernjewitzen luo asettua varustettuihin asemiin, ei saapunut perille; ylikomento oli jäänyt liian kauas jäljelle.

XX, XVII ja XI armeijaosasto, jotka olivat vetäytyneet yhteen sangen ahtaalle alalle, kohtasivat 17 p:nä Lodzin pohjoispuolella voimallisen vihollisen ja taistelivat sen kanssa. Frommelin ratsuväkiosasto ja Posenin joukko-osasto pääsivät Warthen itärannalla vain hitaasti eteenpäin.

Venäläinen tuumi sieppaamamme kipinäviestin mukaan lähteä Lodzista peräytymään. Ilomme oli suuri. Mutta suuriruhtinaan valtava tahto piti, kuten toisesta kipinäsanomasta saimme tietää, joukkoja paikoillaan. Olimme kärsineet pahan pettymyksen.

Veikselin oikealla rannalla olevat venäläiset joukot saivat käskyn kulkea Veikselin poikki lukuun ottamatta niitä osia, jotka jäivät Mlawan luo. Hyvä oli, että tämä edelleenkin tapahtui vain vitkastellen, muutoin olisi kenraali v. Morgenin asema käynyt vielä vaikeammaksi.

Skiernjewitzen kautta takaisinvirtaavat, Varsovan luona lyödyt voimat koottiin linnoituksen viereen sen länsipuolelle; ne oli uudelleen johdettava eteenpäin.

Venäläisten oikea sivusta keräytyi Lodzin ympärille. 2:sen ja 5:nnen venäläisen armeijan toimettomana olevasta rintamasta siirtyi osia Koljuschkia kohti ja myös Lodzin länsipuolitse pohjoista kohti. Nämä tapasivat täällä yllättäen XI:n armeijaosaston ja ahdistivat sitä ankarasti.

Vahvistettu XXV reserviosasto oli kokeneen johtajansa, kenraali v. Sehäffer-Boyadelin johdolla, jonka esikuntapäällikkö oli eversti v. Massow, 22:seen päivään mennessä tunkeutunut kauas Brsheshinyn ohi. V. Richthofenin ratsuväkiosastosta oli osia saapunut Petrikaun ja Tomaschowin läheisyyteen. Jalkaväki-divisioonat kaartoivat Lodzin kaakkoispuolitse länteen; suuria toivottiin. Silloinpa muuttuikin asema.

XXV:n reserviosaston yhteys XX:n armeijaosaston kanssa katkesi. Vihollista ei Lodzin luona voitu työntää takaisin. Se päinvastoin oli työntänyt takaisin XX:n armeijaosaston ja tunkeutunut molempain armeijaosastojen sisempien siipien väliin. Skiernjewitzestä tunkeutuivat Varsovan länsipuolelle uudelleen kootut voimat minkään pidättämättä jälleen Brsheshinyä kohti. XXV:s reserviosasto ja sen luona olevat joukko-osat olivat eristetyt, etelästä käsin kävivät niiden kimppuun Koljuschkin asemalle marssivat 5:nnen venäläisen armeijan osat.

Ne taistelut, jotka nyt sukeutuivat kenraali Litzmannin johtamaa 3:tta kaartindivisioonaa, XXV:ttä reserviosastoa ja v. Richthofenin ratsuväkiosastoa vastaan, on kapteeni v. Wulffen erikoisesityksessä yksityiskohtia myöten mestarillisesti kuvannut. Voin siis viitata siihen. Vihollisen kipinäsanomista saimme Posenissa, taistelukentältä kaukana, tietää, kuinka toivehikkaana venäläinen piti tilannetta, kuinka se varustautui ratkaiseviin taisteluihin, kuinka se riemuitsi, kun muka oli saamaisillaan vangiksi monta saksalaista armeijaosastoa. Vihollinen varusteli jo junia, joilla vangit kuljetettaisiin pois. En voi sanoin kuvata, mitä tällöin tunsin. Mistä olikaan kysymys! Ei ainoastaan niin monen urhoollisen miehen vangiksijoutumisesta ja vihollisen voitonriemusta sen johdosta, vaan menetetystä sotaretkestä! 9:s armeija olisi tämän tappion jälkeen täytynyt viedä takaisin. Kuinka olisi silloin vuosi 1914 päättynyt?

Brsheshinyn episodi päättyi loistavaan urotyöhön. Piiritetyt saksalaiset joukot murtautuivat yöllä marrask. 25 päivää vastaan ulos pohjoista kohti. Mukanaan ne toivat yli 10.000 vankia ja paljon anastettuja tykkejä.

Läpimurtautuneet osat pysäytettiin XX:n armeijaosaston ja I:n reserviosaston väliin. Muodostui terävä yhtenäinen rintama, jota vastaan venäläinen suotta tuimasti törmäsi.

Sotaliikkeen suurta päämäärää, venäläisen armeijan tuhoamista Veikselin kaarteessa, ei oltu saavutettu. Meillä ei ollut siihen riittäviä voimia.

Kenraali v. Conrad oli sillä välin käskenyt Boehm-Ermollin armeijaa, Woyrschin armeijaosastoa ja Krakovan eteläpuolella seisovaa Itävalta-Unkarin armeijaa hyökkäämään. Taisteluilla oli paikallista menestystä. Sangen pian ne kuitenkin laimenivat. Strateegista merkitystä niillä ei enää ollut.

Aina marraskuun loppuun venäläinen vuorostaan kävi sangen ankarasti 9:nnen armeijan kimppuun, hyökäten kauempana etelässäkin, mutta se ei missään saavuttanut sanottavaa menestystä.

Marraskuun lopussa ja joulukuun alussa minulla oli vielä kerran tilaisuus sivumennen noudattaa entistä sotaliike-aatettani, kun 8:nnen armeijan 1:nen jalkaväkidivisioona ja vihdoin lännestä apujoukot saapuivat, mutta oli joukkoja sijoitettaessa myös otettava lukuun vihollisen hyökkäystenkin torjuminen, etenkin I:n reserviosaston kohdalla.

Zastrowin joukko-osaston onnistui vallata Zjiechanow ja Prassnysch. Venäläinen oli sieltä siirtänyt voimia Veikselin vasemmalla rannalle. Ratsuväkidivisioonat eivät kuitenkaan päässeet pitemmälle, sää oli käynyt liian huonoksi. Hevosetkaan eivät vielä olleet talvikengässä. Vihollinen ryhtyi pian vastahyökkäyksiin. Zastrowin joukko-osaston täytyi jälleen peräytyä Mlawaan.

Veikselin kaarteessa tapahtui uudelleen ylenmäärin katkeria hyökkäystaisteluita.

III reserviosasto ja XIII armeijaosasto liitettiin 9:nnen armeijan johtoon ja sijoitettiin kauimmaksi sen vasemmalle sivustalle. Kun tilanne oli erittäin vakava I:sen reserviosaston luona, tapahtui tämä heti niiden saavuttua. Yhtenäistä taistelutoimintaa ei täällä syntynyt. Ehkä olisin menetellyt oikeammin, jos olisin ehdottanut erityisen armeijaosan muodostamista, joka olisi ollut välittömästi itäisen rintaman ylipäällikön johdossa. Siten olisimme saaneet tehokkaamman vaikutuksen sotatoimiin.

9:nnen armeijan vasen siipi oli nyt käynyt niin vahvaksi, ettei ollut mitään pelon syytä, se saattoi vihollisen asemain kautta verkalleen tunkeutua Bshuraa kohti; tämä oli kuitenkin puhtaasti rintamakamppailua eikä enää suuripiirteistä kiertämistä. Samalla saatoimme rintamankin kohdalla ryhtyä hyökkäykseen aina Woyrschin armeijaosaa myöten, se mukaan luettuna. II armeijaosasto oli sijoitettu Sieradzin itäpuolelle, 48:s reservidivisioona rintaman vahvistukseksi Breslaun joukko-osaston luo. II:n armeijaosaston hyökkäyksellä joulukuun alussa oli täysi menestys, se tunkeutui tuimasti Lodzin suuntaan. Valitettavasti oli tämä painostus 14 päivää aikaisemmin puuttunut.

Venäläinen tyhjensi Lodzin jouluk. 6:ntena ja peräytyi Miashgan taa. Kauempana etelässäkin pääsimme etenemään, vihollinen kun oli marraskuun jälkipuoliskolla siellä heikontanut voimiaan voidakseen pitää Lodzin hallussaan.

Jouluk. 15:ntenä valloitettiin pohjoisella sivustalla Lowitsch; rintaman kohdalla tapahtui edelleenkin paikallisia etenemisiä.

Krakovan eteläpuolella asema marraskuun lopulla oli käynyt kireämmäksi. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento oli hartaasti pyytänyt saada yhden saksalaisen divisioonan rintamansa vahvistukseksi. Raskaalla sydämellä lähetimme sinne 47:nnen reservidivisioonan. Puhtaasti teoreettiselta kannalta katsoen tämä näytti olevan erehdys. Tapaukset kuitenkin osoittivat meidän menetelleen oikein. Divisioona tuli perille parhaiksi pelastaakseen taistelun. Kenraali v. Conrad pyrki täällä Karpaateilta kiertämään venäläisten eteläisen siiven. Voidakseen sen tehdä hän oli suuresti heikontanut rintamaansa. Limanowa—Lapanowin pulista rikkaassa taistelussa jouluk. 3:nnesta sen 14:nteen päivään onnistui hänen voittaa venäläiset Dunajecin länsipuolella; tämä oli Itävalta-Unkarin aseille kaunis menestys niiden monien vastoinkäymisten jälkeen, joita Itävalta-Unkarin armeija oli sotaretken alusta saakka kärsinyt.

Meidän etenemisemme painostuksesta Puolassa ja Galitsiassa venäläisten rintama peräytyi Bshuran ja Rawkan välisen osan ylitse Pilitzan, Nidan ja Dunajecin taa.

Kenraali Boroevicin kiertoliike Karpaateilta Sanin ja Dunajecin välillä kohtasi pian ylivoimaisen vihollisen, joka vitkastelematta itse kävi hyökkäykseen. Itävalta-unkarilaisten kiertävä siipi tungettiin takaisin Karpaateille. Täällä alkoi muodostua tilanne, jolla sitten oli mitä laajakantoisin merkitys 1915 vuoden päätöksille.

Veikselin kaarteessa, varsinkin 9:nnen armeijan luona, tapahtui vielä sarja paikallisia taisteluita, jotka olisi ollut parempi jättää. Tunsimme vielä liian vähän juoksuhauta-sotaa. Tapeltiin liian paljon umpimähkään. Minun olisi pitänyt paikalla käydä tuimemmin kiinni, kuten myöhemmin teinkin. Tarjona oli vaara, etteivät tappiot olleet sopusoinnussa saavutusten kanssa. Johdon velvollisuus on pitää tästä huoli.

Veikselin pohjoisrannalla venäläinen miehitti Plotzkin ja tunkeutui aina Wlozlawekin tasalle saakka. Kaupungin itäpuolella saatoimme pitää hallussamme Veikselin oikean rannan kukkulat, joilta rataa voitiin vallita. Tänne oli kuitenkin 9:nnelle armeijalle syntynyt pitkä sivusta Bshuran suun ja Wlozlawekin välille. Sitä oli herkeämättä silmällä pidettävä. Veiksell ei jäätynyt. Siitä ei tullut 9:nnelle armeijalle vaaraa.

Maamme etelärajalla Veikselin itäpuolella asema pysyi ennallaan. Kestävissä jännittävissä taisteluissa 8:s armeija pääasiassa säilytti linjansa. Venäläisten murtautumisella Masurin-järvien sulkulinjan läpi eräästä kohdasta oli vain paikallinen merkitys.

Sotatoimien aikana meille tuotti huolta rautateiden kuntoon paneminen, me itse kun olimme vähän aikaisemmin niin perinpohjin hävittäneet ne. Kaikin voimin teimme nyt työtä saadaksemme ne korjatuiksi, mutta runsaan ajan kesti, ennenkuin rautatieliike kävi todella säännölliseksi. Joukkojen, jotka olivat ylenmäärin rasittuneet, täytyi sen vuoksi vielä paljon kärsiä. Se varsinkin oli valitettava asia, ettemme voineet ajoissa toimittaa perille joululähetyksiä. Tämä oli rautateille melkoinen tehtävä; rakkaudenlahjoja virtasi silloin vielä runsaasti. Lomalupiakaan ei voitu antaa niin paljon kuin olisi suotavaa ollut.

Oman aikansa vaativat toimet vallatun Puolan osan hallitsemiseksi; nyt niillä ei enää ole minkäänlaista mielenkiintoa. Maalla ei ollut syytä valittaa, vaikka otimmekin arvokkaat sotaraaka-aineet, kuten asemamme vaati.

Itävalta-Unkarin kanssa keskusteltiin molemminpuolisten etappialueitten uudelleen rajoittamisesta. Välipuheet, jotka olin tehnyt syyskuussa toisilla edellytyksillä, kaipasivat luonnollisestikin muuttamista. Valitettavasti ylin armeijanjohto ja Berliini, arvatenkin Itävalta-Unkarin toimesta, nyt sekaantuivat keskusteluihin. Tästä ei ollut asialle hyötyä, asianomaiset kun eivät tunteneet kysymyksessä olevia tapauksia. Tähänkin on enää turha puuttua. Virkatoimeni vaati minua käsittelemään koko joukon sotilaspoliittisia kysymyksiä, jotka minulle tuottivat enemmän harmia kuin sisällistä tyydytystä.

Ylpeään tyydytyksen tunteeseen, jonka sotatilanteen muodostuminen itärintamalla oli meille tuottanut, lankesi varjo. Itävalta-Unkarin armeija oli Serbiassa taistellut onnettomasti. Se oli marraskuun lopulla tunkeutunut syvälle maahan. Belgrad oli valloitettu jouluk. 2:sena. Itävalta-Unkarissa riemuittiin. Mutta jo samoina päivinä jolloin Lodz valloitettiin ja Limanowan luona taisteltiin, peräytyivät Itävalta-Unkarin joukot Serbiasta voitettuina. Ne eivät enää olleet täysiarvoinen taisteluvoima. Alussa ne olivat arvostelleet vastustajansa liian heikoksi, nyt ne tekivät päinvastaisen virheen, antoivat niille liian suuren arvon ja kauhistuivat paljasta lukua. Tästä taikauskosta ja jonkinlaisesta heikkouden tunteesta, jota tämä alkuaan urhoollinen armeija näitä vihollisia kohtaan tunsi, ei se sen koommin päässyt vapaaksi.

Posenin linnassa kehittyi sopusointuinen esikunta-elämä, yhteisesti kannetut huolet, samoin kuin yhteisesti ansaittu mainekin olivat meidät yhteen liittäneet. Tavaksi kävi, että illallisen jälkeen vielä jäimme joksikin aikaa yhteen. Istuimme silloin pyöreän pöydän ympärillä, jolla oli viuhkapalmu. Sen olimme saaneet lahjaksi Hänen Majesteetiltaan Keisarinnaltamme, todella saksalaiselta naiselta, jota aina muistelen syvimmällä kunnioituksella.

Minulle tämä lyhyt hetki oli levähdystä näiden neljän sotakuukauden melkein ylivoimaisen työn keskellä.

Valtava taistelu oli päättynyt. Uutta oli tulossa! Saksa ja Itävalta-Unkari oli venäläisvaarasta pelastettu. Kaikki suuriruhtinaan suunnitelmat olivat menneet myttyyn. Hänen hyökkäyksensä Preussin itärajaa vastaan ja eteneminen Veikselin länsirantaa pitkin olivat kärsineet haaksirikon ja samalla rauenneet kaikki ententen toiveet, että sotavuosi 1914 päättyisi sille voitollisesti. Tämän rinnalla ei paljoa merkitse se, että Itä-Preussin itäosa ja suuri osa Galitsiaa oli annettu viholliselle alttiiksi, vaikka se olikin hyvin valitettavaa.

Puolan sotaretken toinenkin osa oli mainetyö. Sotahistoria tuntee vähän sen vertoja.

Sotajoukkomme, jotka elokuun alusta olivat yhtämittaa taistelleet tai olleet liikkeellä, olivat osoittaneet olevansa kaiken kiitoksen yläpuolella. Nytkin ne jälleen olivat voittaneet melkein kaksinkertaisen ylivoiman. Vain semmoisten päälliköiden ja sotamiesten avulla oli mahdollista ylivoimaakin vastaan toteuttaa rohkeita aikeita.

MASURINMAAN TALVITAISTELU HELMI- JA MAALISKUUSSA 1915

Vuoden 1914 sotaretki ei saanut aikaan ratkaisua. Kuinka siihen oli vuonna 1915 pyrittävä, siitä en voinut luoda itselleni käsitystä. Vuoden vaihteessa oli muodostettu neljä uutta armeijaosastoa, joiden piti helmikuussa olla taistelukunnossa. 1914 syksyllä uusia joukkoja muodostettaessa saadut kokemukset oli otettu varteen. Nämä joukko-osastot olivat taistelutehoisemmat kuin silloiset muodostukset, sillä jokaiseen komppaniaan oli annettu kantajoukko sotaa kokeneita ja erikoisen kunnollisia upseereja, aliupseereja ja sotamiehiä. Korkeammatkin paikat oli sangen hyvin täytetty. Minä toivoin luonnollisestikin, että nämä neljä armeijaosastoa lähetettäisiin itään, jotta voisimme antaa Venäjälle edelleenkin iskuja ja heikontaa sen vastustusvoimaa, sikäli kuin omat voimamme sallivat. Suunnittelimme Itä-Preussissa uutta taistelua. Strateegisesti se olisi ollut aivan mahdollinen Karpaateillakin, jos Unkarin rautateitä olisi rauhan aikana paremmin kehitetty.

Jo vuodenvaihteessa Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento pelkäsi, että Przemysl keväällä kukistuisi ja lisäksi se pelkäsi, että Unkariin hyökkäisi suuri vihollisen sotavoima, Siellä venäläinen oli jatkanut hyökkäystään kenraali Boroevicin armeijaa vastaan ja saanut haltuunsa Karpaattien harjanteen. Kenraali v. Conrad tahtoi nyt itse ryhtyä suurisuuntaiseen vastahyökkäykseen ja samalla päästää Przemyslin piirityksestä.

Minusta näytti olevan syytä tukea Itävalta-Unkarin armeijaa Karpaateilla sen sisällisten olojen vuoksi; siihen oli sitäkin enemmän syytä, kun Venäjän armeijaan ei muualta voitu tarmokkaasti päästä käsiksi. Kysymyksenalaista vielä oli, oliko se Itä-Preussissä mahdollista; emme vielä tienneet, saisimmeko oikeuden käyttää noita neljää joukko-osastoa. Minun täytyi sentähden kannattaa saksalaisten voimain lähettämistä Unkariin, ottamalla niitä itärintaman ylipäällikön käskynalaisista joukoista. 9:s armeija oli Puolassa sangen suppealla alalla. Asemat olivat parhaillaan syntymässä. Maailmansota oli opettanut, että asemasodassa puolustuksen rintamaleveydet voivat olla melkoista suuremmat kuin oli tähän saakka otaksuttu. 9:nnestä armeijasta voitiin ottaa koko monta divisioonaa muualla käytettäväksi. Rintamahyökkäysten jatkamista täällä tai Pilitzan eteläpuolella, jota eräältä taholta ehdotettiin, en voinut hyväksyä. Unkarin rintamaa varten vapautettiin II:n armeijaosaston ylikomento, 1:nen jalkaväkidivisioona ja 48:s reservidivisioona, sitä paitsi yksi vahvistettu kolmen rykmentin brigaadi, josta myöhemmin muodostettiin kaartindivisioona, ja 5:s ratsuväkidivisioona. Samalla tuotiin vielä lisää reservejä itärintaman ylipäällikön käytettäväksi. Jos luvattujen apujoukkojen kanssa kenraali v. Conradin aikoma hyökkäys voitiin toteuttaa, oli se parempi kuin pelkkä torjuminen.

Kenraali v. Conrad puolestaan päätti mikäli mahdollista heikontaa Serbian rajalla olevia joukkoja ja kuljettaa Karpaateille kaikki, mitä suinkin liikeni. Hän aikoi päävoimillaan Uzsokin ja Duklan solain väliltä suunnata pääiskun Przemysliä kohti. Idempänä piti saksalaisten joukkojen itävalta-unkarilaisilla joukoilla vahvistettuina seurata saksalaisena etelä-armeijana päävoimain etenemistä Przemysliä kohti ja olla päävoimain oikeanpuolisena sivustaporrastuksena.

Saksalainen eteläarmeija, jonka komentaja, kenraali v. Linsingen, oli erinomaisen huolellinen ja tarmokas johtaja, oli siksi heikko, ettei sillä voitu kiertoliikettä suorittaa. Sen olisi täytynyt kaartaa kaukaa Bukovinan kautta. Ei rautatieverkkokaan soveltunut semmoisiin aikeisiin.

Meidän keskustellessamme sotatoimista yllätti minut ylimmän armeijanjohdon sähkösanoma, jonka mukaan minusta oli tullut eteläarmeijan yleisesikunnanpäällikkö.

Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg ei tahtonut erota minusta. Seikkaperäisessä kirjelmässä hän Hänen Majesteetiltaan pyysi, että minä saisin jäädä hänen luokseen ja entiseen toimeeni.

Samoin kuin silloin Insterburgissa hyvästelin kuitenkin nytkin esikunnan ja astuin uuteen toimeeni, ollen kuitenkin varma siitä, että pian saisin palata takaisin.

Matkalla Karpaateille keskustelin Breslaussa kenraalien v. Conradin ja v. Falkenhaynin kanssa, ja tässä keskustelussa sovittiin lähemmin rintamasijoituksen ja sotatointen yksityisseikoista. Erityisesti harkittiin sotajoukkojen varustusta. Kenraali v. Conrad ei pitänyt vuoristovarustusta tarpeellisena. Tullessani myöhemmin rintamaansijoitusalueelle huomasin, että ehdoton pakko vaati sitä. Kiireimmiten ryhdyin sitä hankkimaan.

Väestö otti meidät Unkarissa vastaan sangen lämpimästi, samoin kuin myöhemmin Siebenbürgiäkin vapauttaessamme. Mutta kun olimme velvollisuutemme tehneet, katosi kiitollisuuden tunne sangen nopeaan. Tapahtui kaikenlaista semmoista, joka teki sotajoukkojemme elämän ikäväksi. Magyarit ovat voimallista isäntävalta-kansaa, mutta heiltä puuttuu Itävalta-Unkarin yhteisten etujen käsitys, eivätkä he ota huomioon Unkarissa eläväin lukuisain kansallisuuksien oikeutettuja toiveita ja tarpeita. Unkari oli kaksoismonarkian vahvempi osa ja se väärinkäytti tätä asemaansa pakottaakseen koko valtakunnan onnettomaan ulkopolitiikkaan Serbiaa ja Romaaniaa kohtaan. Me sallimme tämän valitettavasti.

Etelä-armeijan ylikomennon päämaja oli Munkacsissa. Kenraali v. Linsingen ja minä teimme sieltä matkan rintamaansijoitusalueen kautta ja asetuimme yhteyteen läheisten komentoviranomaisten ja Itävalta-Unkarin joukkojen kanssa, jotka jo olivat vuoristossa ja joiden piti eteläarmeijaan liittyä.

Joukoista ei ollut pidetty riittävää huolta, yhtä vähän asemain rakentamisesta kuin majoituksestakin. Paljon laiminlyötyä oli nyt korjattava.

Eräällä käynnillä metsävuorilla tapasin vahdin. Hän sanoi minulle ilmoituksensa vieraalla, en tiedä millä kielellä. Eivät mukanani olleet itävalta-unkarilaiset upseeritkaan sitä ymmärtäneet. Täten sain käsityksen niistä vaikeuksista, joita tämän armeijan täytyi voittaa. Niitä vielä lisäsi se, että rykmenteissä kansallisuudet olivat melkoisesti sekaisin, jotta ne olisivat luotettavammat. Tshekkiläisiä ja romaanialaisia rykmenttejä oli mennyt vihollisen puolelle. Nämä kansallisuudet hajoitettiin nyt moneen rykmenttiin. Tästä toimenpiteestä ei ollut apua. Se heikonsi hyvin olennaisesti urheitten unkarilaisten ja erikoisen kunnollisten saksalaisten rykmenttien sisällistä arvoa. Sitä paitsi se aivan tavattomasti lisäsi kielellisiä vaikeuksia.

Täälläkin, kuten syyskuussa 1914 Neu-Sandecissa käydessäni, sain sen vaikutuksen, että kaikki ne kansaheimot, jotka eivät kuulu vallitseviin, ovat täydelleen takapajulla. Niinpä tulin eräällä retkellä käyneeksi hutsulien kylissä. Tämän onnettoman heimon asumukset ja köyhyys jäivät ainiaaksi mieleeni. Kuinka toisin ovat viisaitten ruhtinaitten toimesta asiat Saksassa ja kuinka korkealla ovat meillä Itävalta-Unkariin verraten kulttuuri ja edistys. Nähdessäni nämä hutsulikylät minulle selvisi, ettei tämä kansa voinut tietää, minkä puolesta se taisteli. Itävalta-Unkari on laiminlyönyt sanomattoman paljon; liittolaisvaltana olisi meidän tullut osata se estää. Jos kaksoismonarkia ja sen armeija olisivat tehneet puoletkaan siitä, mitä Saksa täydellä syyllä saattoi niiltä odottaa, niin ei ainakaan saksalaisia joukkoja olisi siihen määrään tarvittu Itävalta-Unkarin rintamain tueksi; meiltä olisi kaiken aikaa riittänyt enemmän voimia länteen. Tosin Itävalta-Unkarikin puolestaan syyttää sitä, ettemme me syksyllä 1914 Ranskassa voittaneet ja että se yksin joutui venäläisten ylivoimalle alttiiksi. Joka tapauksessa oli meille onnettomuus, että olimme tehneet liiton kuolevain valtioiden, kuten Itävalta-Unkarin ja Turkin kanssa. Radomissa sanoi eräs juutalainen yhdelle herroistani, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka Saksan kaltainen elosta lämmin ja voimallinen ruumis saattoi käydä yhdessä kuolleen kanssa. Hän oli oikeassa, mutta elinvoimaisia taistelutovereita Saksan ei ollut suotu itselleen saada. Ja me laiminlöimme antaa kuolevalle liittolaiselle edes joksikin aikaa uutta elinvoimaa. Itävalta-Unkarin oloihin tutustuin vasta sodan aikana, ennen minulla ei ollut siihen tilaisuutta. Niin alhaisen tason näkeminen oli minulle yllätys. Vastuunalaiset virastomme olivat tosin älynneet, että kaksoismonarkiasta oli tullut Euroopan sairas mies, mutta he eivät siitä tehneet oikeita johtopäätöksiä. Meidän olisi tullut pysyä sille uskollisena ja johtaa sitä, eikä sille lupautua ja seurata sen tosin etevää, mutta yksipuolista politiikkaa.

Munkacsissa en kauan viipynyt. Tammikuun lopulla olin jälleen Posenissa entisessä toimessani. Olin tällä ajalla saanut paljon herätteitä enkä ollut mitään oleellista laiminlyönyt.

II.

Itärintaman ylipäällikölle oli sillä välin tullut ylimmän armeijanjohdon ilmoitus, että helmikuun ensi puoliskolla idässä oli käytettävänä kolme uutta joukko-osastoa ja XXI armeijaosasto. Ylin armeijanjohto oli pitänyt välttämättömänä vaihtaa XXI armeijaosaston yhteen uuteen sen elsass-lothringilaisen täydennyksen vuoksi. Osa valtakunnanmaitten sotamiehistä osoittautui epäluotettaviksi läntisellä rintamalla ja tämä epäluotettavuus sodan pitkittyessä yhä lisääntyi. Enimmäkseen ne sen vuoksi lähetettiin itään. Tämä kohtasi kaikkia uskollisiakin elsass-lothringilaisia. Ei ollut mahdollista päättää, mikä jokaiselle yksityiselle olisi ollut oikein. Vuonna 1918 otettiin Ranskaan hyökkäyssotaan itäarmeijasta kaikki nuoremmat miehet ja vietiin länteen, muiden mukana vastaavat elsass-lothringilaisetkin vuosikutsunnat, joita vastaan joukot paikoitellen olivat kovin valittaneet. Idässä elsass-lothringilaiset taistelivat moitteettomasti, XX armeijaosasto kerrassaan etevästi.

Ylimmän armeijanjohdon kanssa oli sovittu, että nuo neljä armeijaosastoa heti perille saavuttuaan käytettäisiin 8:tta armeijaa vastassa olevain vihollisvoimain voittamiseksi. Tannenbergin ja Masurinjärvien taisteluissa saadut kokemukset olivat osoittaneet, että suuri ja nopea tappelumenestys oli mahdollinen saavuttaa ainoastaan siinä tapauksessa, että vihollisen kimppuun käytiin kahdelta puolelta. Tässä oli tarjolla mahdollisuus vahvalla, kolme armeijaosastoa käsittävällä joukkoryhmällä, joka oli koottava Niemenin ja Insterburgin—Gumbinnenin tien välille, tehdä kiertoliike Tilsitin—Wladislawowin—Kalwarijan suuntaan, ja viedä toinen ryhmä, XXXX reserviosasto, johon liitettiin 2:nen jalkaväkidivisioona ja 4:s ratsuväkidivisioona, Spirding-Seen ja rajan välitse Biallan kautta Raigrodiin ja edelleen Augustowiin ja etelää kohti. Samalla oli vihollista rintamahyökkäyksellä pidätettävä.

Vastustajan molemmat siivet olivat heikot. Saatoimme toivoa tekevämme paljon taivalta, ennenkuin vihollisen päävoimat kykenisivät irtaantumaan hyökkäyksen alaisesta rintamasta. Kummankin sivuiskuryhmän piti kiertää vihollinen; sitä parempi, kuta pikemmin tämä tapahtui.

Jos vastustajan tuhoaminen onnistuisi, voisi sitten tulla kysymykseen hankkia pysyvä turva Kownoa—Grodnoa vastaan ja tehdä hyökkäys linjalla Ossowjetz—Grodno ja takaapäin avata Bobrin ylimenopaikka Ossowjetzin luona. Edellytyksenä oli, että pitkä sivusta Wlozlawek—Mlawa—Johannisburg—Ossowjetz oli varma.

Edullisempaa olisi, jos samalla kuin Itä-Preussin itärajalla taisteltiin, voitaisiin linjalta Wlozlawek—Johannisburg edetä Narewia kohti ja käydä Ossowjetzin kimppuun. Tähän minä pyrin. Siinä tapauksessa olisi meillä kaikkialla ollut venäläisiin nähden etu puolellamme. Tulevaisuuden varaan oli jäävä, voisimmeko myöhemmin tehdä hyökkäyksen Veikselin länsipuolella olevain venäläisten päävoimain selkään.

Johtajan tulee tämmöisiä ajatuksia viljellä. Hän ei saa elää kädestä suuhun, muutoin kärsivät sodanjohto ja sotajoukko. Rautainen todellisuus pitää huolta siitä, etteivät aikeet muodostu teoiksi laajemmassa määrässä kuin joukon voima vihollisen voittamiseen riittää.

Toimenpiteet, joita tässä mieteyhteydessä puolsin, tekivät tehokkaasti tyhjiksi vihollisen tunnetuiksi tulleet aikeet. Entente v. 1915 aikoi vielä Venäjän voimilla voittaa sodan. Samalla kuin suuriruhtinas aikoi koko voimallaan tehdä hyökkäyksen Karpaateille, piti hänen niin sanotun "jättiläissuunnitelmansa" mukaan vahvoja venäläisiä voimia Niemenin ja Gumbinnenin—Insterburgin viertotien välillä marssia 8:nnen armeijan heikkoa pohjoista siipeä vastaan, musertaa se, kiertää armeija ja työntää se Veikseliä vastaan. Toisten joukkojen, etenkin voimakkaitten ratsuväkijoukkojen, piti lyödä Mlawan ja Veikselin välillä olevat heikot sotavoimamme ja hyökätä Länsi-Preussiin. Veikselin itäpuolella olevat preussilaiset maa-alueet oli valloitettava ja niissä olevat joukot tuhottava. Todellakin alkoi tammikuussa tuntua, että vihollinen 8:nnen armeijan vasemmalla sivustalla vahvistui. Venäläisten eteneminen Veikselin itäpuolella linjaa Wlozlawek—Mlawaa vastaan joulukuussa 1914 tarkoitti ehkä jo tämä aikomuksen edistämistä. Toisen sotaliikkeen jälkikaiut olivat täällä samoin kuin Karpaateillakin johdantona uuteen. "Jättiläissuunnitelman" suoritus oli vasta alkamassa. Mutta jo olivat venäläisten silmät kiintyneet Veikselin itäpuoliseen maahan. Jo tammikuun alussa oli vihollinen ottanut Veikselin länsipuoliselta rintamalta joukkoja käyttääkseen niitä pohjoisessa. Jos me aikeinemme ennätimme ennen sitä, niin tuli meidän ottaa lukuun, että sekä Niemenin että Narewin puolelta saisimme kokea voimakkaita vastahyökkäyksiä. Vastahyökkäykset todella tulivatkin. Tarmo ja itsepintaisuus, jolla niitä johdettiin, tuottivat meille ankaraa työtä. Suuriruhtinas oli täysi sotilas ja sotapäällikkö.

Sotatointen suojelus toiselta puolen Kownoa ja Olitaa, toiselta Ossowjetzia ja Lomshaa vastaan oli pääasiassa määrätty niille 8:nnen armeijan osille, jotka rintaman supistuksen johdosta vapautuivat. Tämä johtui molempain siipien kiertoliikkeestä Grodnon pääsuuntaan.

Etelärintaman vahvistukseksi tuli jo helmikuun alussa 9:nnen armeijan neljän joukko-osaston sijoittuessa rintamaan XX armeijaosasto Ortelsburgin kaakkoispuoliseen seutuun. Se oli valmiina vietäväksi Lomshaa ja Myschinjetziäkin kohti. Myöhemmin seurasivat I reserviosasto ja 6:s ratsuväkidivisioona Willenbergiin, 3:s jalkaväkidivisioona Neidenburgiin ja 1:nen kaartin reservidivisioona Woyrschin armeijaosastosta Soldaun seutuun. Näiden osien sijoittuminen rintamaan saattoi olla suoritettu helmikuun 20 päiväksi. Ne oli tarkoituksella lähetetty myöhään liikkeelle. Pelkäsimme, etteivät niin laajat liikkeet Puolan vallatusta osasta käsin voisi pysyä salassa, vaan voisivat ilmaista Itä-Preussiin tähdätyn iskun. Annoin salassapysymiselle menestyksen turvaamisessa ratkaisevan merkityksen. Myöhemmin otettiin Veikselin länsipuoliselta rintamalta vielä lisää divisioonia. Tämä kävi mahdolliseksi, kun vihollinenkin siellä vähensi joukkojensa lukua. Voimain siirto muodostui täydelliseksi vuorosiirtelyksi, joka vaati paljon huomiota.

Nyt tosin täytyi jäljestäpäin ottaa kysymyksenalaiseksi: oliko oikein, että Karpaateille lähetettiin saksalaisia joukkoja? Epäilemättä niitä Veikselin itäpuolella talvisotaretkellä kaivattiin. Oikeastaan niiden olisi pitänyt olla siellä, mutta kun Itävalta-Unkarin armeija kerran oli semmoinen kuin oli, tuli niiden olla Karpaateilla. Tuo armeija tarvitsi niitä tuekseen. Minun olisi kuitenkin ollut melkoista vaikeampi puolustaa niiden lähettämistä, jos jo silloin olisin selvään nähnyt, että saisimme nuo neljä armeijaosastoa.

En voi muodostaa mielipidettä siitäkään, eikö ylin armeijanjohto nyt jo olisi voinut lännestä itää varten vapauttaa enemmän voimia, kuten se huhtikuussa tekikin. Jokainen lisäys tietysti olisi ollut meille tervetullut. Tuo suuri päätös käydä kaikin voimin Venäjän kimppuun tehtiin vasta myöhemmin.

III.

Veikselin kaarteessa Puolassa oli sillä välin jatkunut paikallisia taisteluita. Epätietoista oli, missä määrin venäläisten huomiota niillä kiinnitettiin. Yleensä ei tarvitse odottaa paljoakaan moisista huomionpoisjohtamisista, niin kauan kuin vihollisen joukot ovat luotettavat ja pitävät paikkansa. Vasta kun arveluttavien ilmiöiden johdosta johto alkaa tuntea itsensä epävarmaksi, saavuttavat ne merkitystä. Jos valehyökkäykset muodostuvat taktillisiksi taistelutoimiksi, jotka saattavat johtaa suurempaan paikalliseen menestykseen, on asian laita kuitenkin toinen.

Saadaksemme venäläiset uskomaan, että hyökkäystä aiottiin jatkaa, aioimme tammikuun lopulla Bolimowin seuduilla tehdä 9:nnellä armeijalla voimallisen hyökkäyksen. Ylin armeijanjohto oli sitä varten antanut käytettäväksemme 18,000 ammusta, vieläpä kaasuammuksia. Kuvaavaa sen ajan käsitykselle on, että tätä ammusmäärää pidettiin aivan erikoisen suurena. Idässä meillä ei milloinkaan ollut ampumavarain puutetta, meillä oli alati niin paljon kuin kuormasto liikuntosodassa saattoi teiden huonouden vuoksi mukana kuljettaa, eikä asemasodassa silloin vielä koottu suuria varastoja. Lännessä olot kuitenkin olivat toisin; siellä oli tuntuva puute ampumatarpeista. Kaikki sotaakäyvät vallat olivat yhtä väärin arvostelleet sekä voimallisesti kootun tykkitulen vaikutuksen että ammusten kulutuksen.

Rintamaansijoitusosaston esimiehenä rauhan aikana huomautin alati, kuinka välttämätöntä oli arvata ja lisätä rauhanaikaiset ammusvarastot niin suuriksi, että ne riittivät siksi, kunnes liikekanta-hankinnat alkoivat. En likimainkaan saanut tässä toimeen sitä, mikä näytti tarpeelliselta. Ammuksista olisi tullut puute, vaikka minun ehdotukseni olisi toteutettukin; kulutus oli niin valtava. Mutta me olisimme aikaisemmin suoriutuneet pulasta ja olisimme ehkä ammusten valmistukseen nähden päässeet etukynteen, sen sijaan että lopulta aina jäimme takapajulle. Jo syksyllä 1914 everstiluutnantti Bauer puuttui asiaan kiitettävällä tarmolla.

9:nnen armeijan hyökkäys Bolimowin luona tapahtui tammik. 31:senä. Kaasuvaikutukseen sää oli liian kylmä; tätä ei silloin vielä tiedetty. Ei muutoinkaan kaikki ollut niin kuin olisi suotavaa ollut. Saimme parituhatta miestä vangiksi, mutta taktillinen menestys oli muutoin vähäinen. Mutta venäläisiin tämä hyökkäys teki suuren vaikutuksen. Näin saavutettiin toivottu strateeginen etu.

Helmikuun alussa alkoi neljän hyökkäykseen määrätyn armeijaosaston rintamaansijoitus ja se sujui liukkaasti. Helmik. 6:ntena se päättyi. Päämajan sijoitimme Insterburgiin. Ero Posenista ei ollut helppo. Olimme siellä eläneet suurta aikaa, mutta herättihän Insterburgkin meissä hyviä muistoja v:n 1914 syyskuulta.

Sotatoimia varten oli itäisen rintaman ylipäällikön käytettäväksi vielä annettu 10:s armeijan-ylikomento, kenraali v. Eichorn, esikunnanpäällikkö eversti Hell; 8:nnella armeijan-ylikomennolla oli joukkoyhtymiä ollut liian paljon. Tämä uusi jako oli minulle erittäin mieleen, sillä on helpompi toimia kahdella kuin yhdellä armeijan-ylikomennolla; Puolan sotaretki oli sen minulle opettanut. 10:s armeija oli 8:nnen pohjoispuolella, niiden välinen raja kulki likimain Darkehmenin kautta. 10:nnen armeijan kiertoryhmä, johon vasemmalta oikealle lukien kuuluivat XXI armeijaosasto, XXXIX ja XXXVIII reserviosasto, oli Ragnitin ja Insterburgin pohjoispuolella olevain suurten metsäin välillä, sivusuojanaan 1:nen ratsuväkidivisioona ja 5:s kaartin jalkaväkibrigaadi, tämän vieressä Insterburgin suuren viertotien sivussa Königsbergin pääreservi, nyt maanpuolustus-divisioona. Sitten seurasi Spirding-Seehen asti hajallisessa järjestyksessä 3:s reservidivisioona, kolme maanpuolustus-divisioonaa, seassa vahvasti nostoväkeä, ja 5:s jalkaväkibrigaadi. Kenraali Litzmannin johtaman 8:nnen armeijan hyökkäysryhmästä oli 2:nen jalkaväkidivisioona Johannisburgin länsipuolella, XXXX reserviosasto siitä etelään rajalle saakka, 4:s ratsuväkidivisioona sen taa ryhmittyneenä. Pitkin rajaa seisoi nostoväkimuodostuksia. 8:nnen armeijan oikean siiven takana Ortelsburgin luona XX armeijaosasto parhaillaan päätteli kuormastonsa purkamista. Se tuli 9:nnestä armeijasta ja sen piti kenraali Litzmannin hyökkäysryhmän takana marssia Lomshaa kohti ja Myschinjetzin kautta tunnustella Narewin puolta. Muiden joukkojen liikkeellelähtö ja niiden kuljetus Mlawan suuntaan oli käynnissä. Kenraali v. Gallwitzin piti ottaa käsiinsä johto Veikselin ja Orshitzin välillä ja joukkonsa koottuaan niinikään edetä etelää kohti. Kokemus oli osoittava, kuinka kauas Pohjois-Puolaan hyökkäävät saksalaiset joukot pääsisivät. Hyökkäys oli täällä 10:nnen ja 8:nnen armeijan päähyökkäyksen tueksi paras apu ja paras shakkisiirto vihollisen vastahyökkäyksiä vastaan.

Talvitaistelu alkoi helmik. 7:ntenä. Kenraali Litzmann teki mainittuna päivänä alun. 8:nnen ja 10:nnen armeijan muitten osien piti vasta helmik. 8:ntena lähteä liikkeelle ja hyökätä. Sotatoimet voitiin käskyillä määrätä vain pääpiirteissään. Armeijan-ylikomennoilla oli mitä laajin toimivapaus. Kaikkien asianomaisten samat taktilliset mielipiteet olivat menestyksen takeena. Itse taistelunkin aikana itäisen rintaman ylikomentaja ryhtyi sitä varten vain muutamiin harvoihin toimenpiteihin. Minun oli ajatteleminen sotatoimen jatkoa ja sivustasuojaa.

Raskasta oli päättää ja lähettää armeija liikkeelle, siten kuin aikomus oli. Talvi oli kylmä. Helmikuun 4:nnestä tai 5:nnestä päivästä alkaen vallitsi harvinaisen ankara lumimyrsky, joka tuiskutti tiet ja rautatiet umpeen ja aivan tavattomasti haittasi etenemistä sivulla teistä. Usein vaihtelivat miehenkorkuiset kinokset ja paljaat paikat, jotka olivat iljanteella. Pidimme kiinni alkuperäisistä suunnitelmistamme. Venäläisillä oli vielä suurempia vaikeuksia voitettavanaan. Heidän kuormastonsa joutui marssivan armeijan edelle.

Meidän joukkomme olivat talvisotaretkeä varten varustetut. Ajoneuvoilla oli jalakset. Nämä osoittautuivat myöhemmin epäkäytännöllisiksi. Niitä oli mahdoton käyttää teillä, joilla vain paikoitellen oli lunta.

Uskomatonta on, mitä miehet ja hevoset seuraavina päivinä saivat aikaan ja pysyy mainetyönä kaikiksi ajoiksi. Marssikolonnain alkupäät tunkeutuivat vaivalloisesti kinoksien läpi. Ajoneuvot juuttuivat kiinni, kolonnat takertuivat ja venyivät yhä pitemmiksi. Jalkaväki tunkeutui ajoneuvojen ja tykkien sivuitse ja koetti jälleen sulkea jonot eteenkäsin. Tykkien ja ammusvaunujen eteen valjastettiin 10-12 hevosta. Täten ne tiet, joita pitkin edettiin, joutuivat vähitellen pitkäveteisten joukkojonojen peittoon, joissa jalkaväki ponnisti eteenpäin, mutta lomassa oli vain vähän tykkejä ja vielä vähemmän ampumatarpeita. Yöksi tai taistelua varten joukot taas jonkun verran sulkeutuivat. Muutaman päivän kuluttua sää muuttui, tiet kävivät pohjattomiksi, teiden kahden puolen vielä jäässä olevalla maalla oli alavilla paikoilla ja soilla vettä. Onni oli, että me laajan kiertoliikkeemme kautta saimme vihollisen kuormastokolonnista ruokatavaroita, muutoin olisi koko liike ollut muonan puutteen vuoksi heitettävä sikseen.

Kenraalikomentojen ja alemman johdon täytyi voittaa kerrassaan kuulumattomia vaikeuksia. Vihollisen kanssa yhteeniskettäessä viipyi kauan, ennenkuin taistelukykyisiä joukko-yhdistymiä pääsi paikalle. Käskyjä oli mahdoton toimittaa perille, johdot katkeilivat myrskyssä, tietoja ei saatu. Mutta siitä huolimatta olivat saavutukset mitä parhaat.

Kuten useimmat taistelut ei tämäkään sujunut takerruksitta, jotka suuressa määrin haittasivat strateegista tulosta.

Kenraali Litzmannin joukot pääsivät 7 p:nä hyvin etenemään. Ne pääsivät aina Johannisburgin seudulle saakka ja kauempana etelässä kulkivat Pissan poikki. 8 p:nä ne valloittivat Johannisburgin ja seuraavina päivinä suojattuina Ossowjetziu suuntaa vastaan tunkeutuivat Raigrodiin, jossa ne kohtasivat jäykän vastarinnan. Ossowjetzin suunnalta kohdistettiin niitä vastaan vihollisen hyökkäysliike, jonka ne torjuivat päältään. Samalla lähestyi 8:nnen armeijan keskusta Lyckiä, seuraten kintereillä koko rintamalla väistyvää vihollista.

Johtajat ja joukot ponnistivat parhaan taitonsa mukaan päästäkseen nopeaan eteenpäin. Suureen strateegiseen suunnitelmaan nähden se tapahtui liian hitaasti. Lyck, III:nnen siperialaisen armeijaosaston etevästi puolustamana, joutui käsiimme vasta 14 päivän aamulla. Armeijaosasto vältti tuhon ja peräytyi Augustowin kautta ylisen Bobrin suoseutujen taa.

Lyckin valloituksen jälkeen edettiin nopeaan; jo yöllä 17:ttä päivää vastaan kenraali Litzmann uuden ankaran taistelun jälkeen saapui Augustowiin. Olin näinä päivinä koettanut viedä 8:nnen armeijan oikean sivustan Raigrodista jyrkkään itää kohti Augustowin eteläpuolitse Tainon kautta Bobria kohti, päästäkseni yhä uudelleen III:ta siperialaista armeijaosastoa sivulta ahdistamaan. Teiden tilan vuoksi ei 8:s armeija pitänyt tätä mahdollisena.

Armeijojen suojaksi Ossowjetzia-Lomshaa vastaan erotettiin sangen varhain, vielä kolonnain Augustowia kohti rientäessä, 3:s reservidivisioona, 5:s jalkaväkibrigaadi ja 11:s maanpuolustusdivisioona hyökkäyksestä ja lähetettiin sinne. Ossowjetz oli saarrettava ja sen kimppuun hyökättävä. Vahvain sotavoimain kerääntyminen Lomshan luo oli käynyt varmaksi. Sinne lähetetyt XX:n armeijaosaston osat eivät enää riittäneet.

Sillä välin oli 10:nnen armeijan kiertoliike ennättänyt täydelleen vaikuttaa. Erinomaisten marssiennätysten jälkeen ja sanomattomia rasituksia voitettuaan sen keskusta jo yöllä 11 p:ää vastaan Tilsitin—Kalwarijan hyökkäyssuunnalla saavutti Insterburgin—Kownon tien Wirballenin luona ja kun Lyck 14 p:nä valloitettiin, olivat marssikolonnat saapuneet aivan Augustowin suuren metsän pohjoispuolelle Suwalkin—Seinyn luo.

Takaisin vyöryvän venäläisen armeijan sivustaan tehtiin ratkaiseva hyökkäys ja se tungettiin etelää kohti. Se näytti tälläkin kertaa tulleen yllätetyksi, aivan samoin kuin Ylä-Schlesiasta ja Hohensalzastakin liikkeelle lähdettäessä. Tiedustelu-osastomme työskenteli täällä erittäin hyvin levitellen vääriä huhuja ja estäen oikeita tietoja leviämästä. Venäläisten ei enempää kuin ententenkaan onnistunut saada tietoa näistä liikkeistä. Onkin ylenmäärin vaikeata saada vihollisesta tarkkoja tietoja, varsinkaan hyvissä ajoin, muutoinhan sodankäynti heikommilla voimilla ei olisikaan niin tavattoman vaikea tehtävä. Tannenbergin luona oli meitä suosinut onni.

Venäläisten sotavoimista olivat osat, jotka olivat peräytyneet Kownoa kohti ja kaiken aikaa uhkasivat sivustaa, hyökkäyksillään turhaan koettaneet etenemistä viivyttää. 10:nnen armeijan sivustasuoja työnsi ne takaisin Kownon—Olitan suunnalle.

14 päivän illalla näytti siltä, kuin olisi vihollisen kiertäminen mahdollinen toteuttaa heti Augustowin itäpuolella. Kenraali v. Eichorn sijoitti sinne vasemman siipensä. XXl:n armeijaosaston etujoukko tunkeutui 15 ja 16 p:nä Seinyn—Augustowin viertotietä pitkin kauas metsään, mutta siellä lännestä itää kohti takaisin virtaavat venäläiset kolonnat lamasivat sen alleen ja osaksi ottivat vangiksi. Muitta mutkitta lähetti nyt 10:s armeija aina helmik. 18 p:ään saakka osia metsän pohjoisreunaa pitkin Grodnon luoteispuolisiin seutuihin. Siellä ne seisoivat rintama länttä kohti, linnoituksen varustukset aivan selän takana. Tässä rohkeassa asennossa ne sulkivat viholliselta paluutien. Toisia saksalaisia joukkoja tunkeutui metsään pohjoisesta ja eteni Augustowin valloitettuaan Grodnoon vievää tietä pitkin taistellen Lipskiin sekä Bobria alaspäin Krasnyboriin. Lipskin luona rengas suljettiin.

Grodnon edustalla joukkojen asema oli tavattoman vaikea. Linnoituksesta, johon venäläinen oli vienyt lisäjoukkoja, tehtiin etenkin 20 ja 21 p:nä sangen ankaria hyökkäyksiä. Augustowin metsästä sinne virtaava, peräytyvä vihollinen teki yhä uusia hyökkäyksiä. Raskaita tappioita kärsien saksalaiset joukot pitivät paikkansa. Se oli XXI:n armeijaosaston loistava urotyö ja sen johtaja, kenraali Fritz v. Below, joka myöhemmin armeijan ylipäällikkönä osoitti lännessä kuntoaan, saattoi olla ylpeä päättäväisyydestään ja joukoistaan. 10:nnen armeijan ylikomento saattoi sisällisellä tyydytyksellä päästä osalliseksi tästä kunniasta. Seuraavina päivinä antautuivat Augustowin metsässä sinne tänne aaltoilevat, epätoivoisesti itseään puolustavat venäläiset; taistelu oli päättynyt.

IV.

Masurinmaan talvitaistelun taktilliset tulokset olivat melkoiset: 110,000 vankia ja monta sataa tykkiä. Venäläisten 10:s armeija oli tuhottu, venäläistä sotavoimaa jälleen tuntuvasti heikonnettu.

Sotaliikkeen perussuunnitelman mukaan oli hyökkäys Ossowjetzia vastaan aljettu järeintä laakatulta käyttäen. Hyökkäysarmeijain osista, jotka vielä taisteluiden kestäessä metsässä olivat saapuneet ylisen Bobrin rannalle Augustowin eteläpuolelle, piti XXXVIII:n ja XXXX:n reserviosaston, 2:sen jalkaväkidivisioouan ja 4:nnen ratsuväkidivisioonan mennä joen poikki. Ne olivat kuitenkin jo osaksi olleet mukana niissä valtavissa metsätaisteluissa, joita käytiin ennen venäläisten 10:nnen armeijan tuhoutumista. Yhä kiihtyvällä jännityksellä olin odottanut niiden päättymistä. Se 8:nnen armeijan osa, joka täällä toimi — Litzmannin tyhmä — liittyi 10:nteen armeijaan. 8:nnen armeijan tuli edellisen tehtävänsä mukaisesti Grajewosta käsin toteuttaa mainittu hyökkäys Ossowjetzin kimppuun ja täältä Orshitziin saakka suojella Itä-Preussiä venäläisten hyökkäyksiltä.

Joukoillemme ei sitkeistä yrityksistä huolimatta onnistunut päästä ylisen Bobrin suoalueen yli. Tarvitsimme pakkasta, mutta sen sijaan satoikin yhä vettä rankasti. Oleskelu metsä- ja suoseuduissa kävi kovin tukalaksi. Ylisen Bobrin poikki oli mahdoton kulkea muuta kuin teitten kohdalla. Sillat oli hävitetty. Lyckin luota pakoon päässyt III siperialainen armeijaosasto teki urheasti vastarintaa ja venäläisten epätoivoinen vastarinta Augustowin metsässä oli viholliselle suonut aikaa Grodnon—Ossowjetzin välin puolustuslaitosten vahvistamiseen. Epäsuotuisat säät ja sotatointen rasitukset uuvuttivat kovasti joukkojamme. Ne ilmoittivat, että venäläinen kanavan eteläpuolella oli betonivarustuksissa. Se tosin kyllä saattoi olla mahdollista, vaikka melko lailla sitä epäilimmekin. Myöhemmin, vuonna 1916, everstiluutnantti Hoffmann kävi katsomassa venäläisten asemia eikä hän nähnyt mitään betonivarustuksia. Kuta uupuneempi hyökkäävä joukko on, sitä vahvemmalta siitä näyttää asema, jonka kimppuun on käytävä, vihollisessa se näkee olemattomia voimia. Tämä ilmiö on inhimillinen. Päätöksiin sillä ei ollut vaikutusta. Nuoren sotaväen voimat olivat uupuneet. Tämä vaati uusia toimenpiteitä.

Hyökkäys Ossowjetziakaan vastaan ei sillä välin ollut edistynyt.
Rintaman puolelta sitä valtavasta tykistöstämme huolimatta olikin
mahdoton valloittaa, tykkituli kun ei yleensä ensinkään tavoittanut
Bobrin etelärantaa vallitsevia kukkuloita.

Näin ollen täytyi minun itselleni myöntää, ettemme voineetkaan strateegisesti hyväksemme käyttää suurta voittoamme. Ylikomennon täytyi ryhtyä harkitsemaan sangen painavia asianhaaroja.

Ensinnäkin annettiin käsky, että hyökkäykset Bobria ja Ossowjetzia vastaan olivat keskeytettävät.

10:s armeija ei voinut jäädä nykyisiin asemiinsa. Olisi tarvittu hyvin suuria voimia suojelemaan sen sivustaa idän puolelta, Olita—Kownon suuntaa kohti, mutta niitäpä ei ollut. Pahat säät olivat tehneet armeijan selkäyhteyden ja toimeentulon edellytykset vaikeiksi. Kauan ei tätä voitu kestää. Venäläisten rakentama täysiraiteinen rata Marggrabowasta Ratshkin kautta Suwalkiin ei voinut ratkaisevasti parantaa tätä asiaa. Viertotiet ja muut tiet olivat liian huonot, säät huonot ja hevoset kovin rasittuneet. Kuormavaunut tuskin pääsivät eteenpäin viertoteillä, joiden ohut kivipeite oli ajettu rikki. Niitä oli lisäksi vähän käytettävänä. Armeijan tuli päästä oloihin, joissa se saattoi elää ja jälleen uudistaa voimansa. Ehdoton pakko oli niin ollen kaartaa 10:s armeija taapäin.

Jo sotatoimien alussa oli ryhdytty toimiin selkäpuolisten asemien varustamiseksi heti Augustowin—Suwalkin itäpuolelle. Varustusjoukot ryhtyivät työhön paikalla, kun olimme alueen valloittaneet. Nämä alueet tarjosivat jo jonkun verran tukea, vaikka työ vasta olikin alulla. 10:s armeija sai käskyn kaartaa oikean siipensä taapäin varustetulle linjalle. Itse se sai päättää, vetäisikö vasemman siipensä yhtä kauas, vaiko vain linjalle Kalwarija—Pilwishki, jolla sen sivustasuoja jo oli; peräytymisliikkeen yksityiskohdat jätettiin niinikään sen toimivaltaan. Oli arvattavaa, että vihollinen tunkisi ankarasti perässä.

Samalla 10:s armeija oli saanut käskyn vapauttaa voimia, joita kiireesti tarvittiin kauempana lännessä. Venäläisten suuret vastahyökkäykset pitkää sivustaamme vastaan Länsi- ja Itä-Preussin etelärajalla olivat alkaneet. Ja Niemenin pohjoispuolellakin venäläinen askarrutti taas meitä. Veikselin itäpuolella olevan saksalaisen maan joka puolella riehui taistelu.

Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Przemyslin päästämiseksi piirityksestä ei ollut menestynyt. Venäläinen oli sangen pian ryhtynyt vastahyökkäyksiin. Przemysl ei voinut kohtaloaan välttää. Koko itäisellä rintamalla elimme ankarain venäläisten vastahyökkäysten merkeissä.

Kun Augustowin metsä oli puhdistettu ja haavoitetut kuljetettu selkäpuolelle, vei kenraali v. Eichhorn maaliskuun alussa oikean siipensä viipymättä taapäin määrättyihin asemiin ja vasemman siipensä Augustowin metsän pohjoispuolella Seinyyn ja Kalwarijan eteläpuolelle saakka. Hän aikoi uudelleen käydä perässä tunkevain venäläisten kimppuun ja lyödä ne kiertämällä niiden oikean siiven.

Ajatus oli hyvä ja armeijan-ylikomennon suosimien nopeitten päätösten mukainen. Maaliskuun 9:nnen ja 11:nnen päivän välisenä aikana yrityksellä olikin menestystä. Venäjän 10:s armeija, joka oli uusittu, kärsi tappion. Joukkojen levontarve oli kuitenkin niin suuri, säät niin epäsuotuisat, että armeijan-ylikomennon, jonka myös täytyi vielä hankkia lisäväkeä 8:nnelle armeijalle ja Gallwitzin armeijaosalle, epäröiden täytyi lopullisesti luopua enemmistä hyökkäystuumista ja vakaantua asemasotaan. Se jätti vasemman siipensä linjalle Kalwarija—Marjampol—Pilwishki. Venäläinen törmäsi maaliskuun puolivälissä näitä asemia vastaan, mutta vähitellen kaikki rauhoittui. Etelärintamalla venäläisten hyökkäykset olivat käyneet yhä itsepintaisemmiksi, taistelut yhä katkerammiksi. Kenraali Litzmannin marssiessa Johannisburgista Biallan kautta eteenpäin talvitaistelun ensi päivinä oli XX:sta armeijaosastosta 41:nen jalkaväkidivisioona nostoväen keralla Johannisburgin—Kolnon tietä edennyt Lomshaan eristämään sen pohjoisen puolelta. 37:s jalkaväkidivisioona piti yllä Mysehinjetzistä eteenpäin painostusta. 41:nen jalkaväkidivisioona tapasi Lomshan linnoitusten etupuolella vihollisen, ja sen voimat juuri ja juuri riittivät sulkemaan Pissan ja Shtshutshinin—Stawiskin—Lomshan välin. Vähitellen vasta saapuivat 3:s reservidivisioona ja 5:s jalkaväkibrigaadi paikalle. Niiden piti olla suojana Stawiskin ja Bobrin välisellä pitkällä alalla 11:nnen maanpuolustusdivisioonan ryhtyessä Ossowjetzin kimppuun hyökkäämään. 3:nnen reservidivisioonan ja 5:nnen jalkaväkibrigaadin tulo sattui samaan aikaan kuin venäläinen kaarti ja V armeijaosasto tekivät Lomshasta hyökkäyksen. Helmik. 21 p:stä alkaen kehittyi salpalinnoitusten pohjoispuolella ankaria taisteluita. Saksalaiset joukot taistelivat sankarillisesti, pula oli vakava. Eräänä aamuna 8:nnen armeijan esikunnanpäällikkö ilmoitti minulle, että 3:s reservidivisioona oli murrettu. Lopulta se kuitenkin piti puoliaan, venäläinen kun väsyi kesken. Kauan pysyi siellä tilanne ja samalla Ossowjetzia piirittäväin joukkojenkin asema jännitettynä. Vasta 1:sen maanpuolustusdivisioonan saavuttua Lomshasta maaliskuun alussa oli meidän rintamamme siksi taaja, että saatoin pitää jokaista vaaraa Pissan itäpuolella torjuttuna. Joukkojen jäykkyys, varsinkin 3:nnen reservidivisioonan, oli meille tuottanut loistavan puolustusmenestyksen. Kenraali v. Scholtz otti ryhmän johtoonsa. Hänen käskyvaltansa ulotettiin myöhemmin Shkwahan saakka. Kenraali v. Scholtz oli jo Tannenbergin taistelussa ja Puolassa osoittanut erinomaista johtajakykyä. Virka-arvoltaan hän oli melkoista vanhempi kuin 8:nnen armeijan ylipäällikkö, kenraali Otto v. Below, mutta auliisti kenraali alistui nuoremman toverinsa johtoon. Pissan ja Orshitzin välillä oli kenraali v. Staabs 37:nnen jalkaväkidivisioonan ja siellä olevan nostoväen johtajana edennyt Narewia kohti. Venäläinen lisäsi piankin voimiaan tällä suunnalla melkoisesti. Herkeämättä se teki hyökkäyksiä Nowogrodista ja varsinkin IV:llä siperialaisella armeijaosastolla Ostrolenkasta. Taistelut kävivät yhä katkerammiksi. Yhä enemmän täytyi tänne lähettää joukkoja, jotka olivat ottaneet talvitaisteluun osaa. Toinen toisensa jälkeen tulivat tänne 10:nnestä armeijasta 2:nen jalkaväkidivisioona, 75:s reservidivisioona, 10:s maanpuolustusdivisioona ja 4:s ratsuväkidivisioona. Ajan pitkään ne eivät kuitenkaan riittäneet; 76:skin reservidivisioona siirrettiin sinne 10:nnestä armeijasta oltuaan jo jonkun ajan Orshitzin länsipuolella kenraali v. Gallwitzin luona. Maiseman luonteen mukaisesti, laajain tasaisten soitten välillä kun oli metsätilkkuja ja harvaa petäjikköä kasvavia kannaksia, hajaantuivat taistelut täällä yksityisotteluiksi. Alemmalle johdolle varsinkin ne asettivat vaikeita tehtäviä. Mies taisteli miestä vastaan. Ja vaikkei paikallisista ahdingoista tahtonutkaan tulla loppua, jäimme kuitenkin taistelujen huhtikuussa vihdoinkin päättyessä rajan tuolle puolelle.

Orshitzin länsipuolellakin olivat taistelutoimet helmikuun jälkimäisellä puoliskolla täydessä käynnissä. Kenraali v. Gallwitz, yritteliäs ja aaterikas sotilas, mies, jolla elämän kaikkiin aloihin nähden oli mitä monipuolisimmat harrastukset, oli sotajoukkomme parhaita johtajia. Hän vahvisti Mlawan länsipuolista ohutta rintamaa ja tunkeutui täällä helmikuun keskivaiheilla Veikseliä ylöspäin aina Plotzkin ohi. Täälläkin ennätimme häiritsemään venäläisen suunnitelmia ja teimme sen keräytymisrintamaan hyökkäyksen. Gallwitzin armeijaosan vasemmallekin siivelle, Neidenburgin—Willenbergin seuduille, oli saapunut saksalaisia apujoukkoja. Asema näytti siltä, kuin voitaisiin vereksellä toimella Prassnyshin suunnalla XVII:n reserviosaston edessä seisovat vihollisjoukot työntää takaisin. Gallwitzin armeijaosan eteneminen Narewia kohti oli silloin mahdollinen. Tämä näytti silloin vielä strateegisesti tärkeältä. Hyökkäystä Ossowjetzia ja ylistä Bobria vastaan ei vielä oltu keskeytetty. Jokainen kenraali v. Gallwitzin saama osittaismenestys paransi yleisasemaa ja tulevien taisteluiden menestysmahdollisuuksia. Olimme suuressa jännityksessä.

Kenraali v. Gallwitz teki helmik. 22 p:nä XVII:n reserviosaston osilla, I:llä reserviosastolla ja 3:nnella jalkaväkidivisioonalla hyökkäyksen Prassnyshin suuntaan. Kenraali v. Morgen valloitti 24 p:nä tämän erinomaisen lujasti linnoitetun kaupungin reippaalla ja tarmokkaalla toimella. Kaikki näytti erittäin suotuisalta, kun huomattiinkin, että Zjechanowin—Mlawan tien ja Orshitzin välillä oli tulossa hyvin suuria vihollisvoimia, jotka jo alkoivat kulkea kenraali v. Morgenin sivustain ohi. Näinä päivinä oli ollut mahdotonta hankkia tietoja lentäjäin avulla; lentäjämuodostuksia meillä olikin ylen vähän käytettävänämme. Ratsuväkivartiomme eivät enää päässeet etenemään, lopulta seisoi kaikkialla vastakkain jalkaväkivartioita. Siperialaisten joukko-osastojen hyökkäyksen johdosta oli meidän helmik. 27 p:nä kerrassaan melkoisia tappioita kärsittyämme luovuttava Prassnyshista ja kenraali v. Morgen peräytyi Janowin—Chorshelen rajalinjaa kohti. Venäläinen ei sanottavasti tunkeutunut pohjoista kohti, Mlawaa vastaan sen sijaan ylenmäärin tuimasti.

Paikalliset johtajat pitivät huolen Neidenburgin—Willenbergin eteläpuolisten, parhaillaan rakenteella olevain raja-asemain miehityksestä. Minä pidätin I:tä reserviosastoa kauempana etelässä. Täälläkin syntyi nyt katkeria taisteluita.

Venäläinen teki maaliskuun 7 p:ään saakka Mlawan ja Chorshelen välillä herkeämättä turhia hyökkäyksiä mitä raskaimpia tappioita kärsien.

Tähän aikaan taisteltiin Itä- ja Länsi-Preussin koko itä- ja etelärintamalla. 10:s armeija oli kaartanut taapäin ja parhaillaan kävi vastahyökkäykseen Augustowin metsän pohjoispuolella. Lomshan luona ahdinkomme oli laimenemaisillaan, Pissan ja Mlawan välillä se ei ollut vielä likimainkaan päättynyt. Jokainen päivä vaati minua ratkaisemaan suunnattoman paljon taktillisia ja muita kysymyksiä. Etelärintaman päälliköt yhä herkeämättä pyysivät apua, 10:s armeija piti muutamia, vaikka tosin vain paikallisia menestyksiä vielä mahdollisena ja oli sen vuoksi vastahakoinen luovuttamaan muuanne joukkojaan.

Kenraali v. Gallwitzille ja 8:nnen armeijan oikealle sivustalle oli sillä välin 10:nnestä armeijasta saapunut uusia apujoukkoja. Olimme nyt kyllin voimakkaat tekemään Orshitzin kahden puolen vastahyökkäyksen viimeisten päiväin raskaitten tappioitten heikontamaa vihollista vastaan.

Hyökkäysliikkeemme tunkeutui eteenpäin maaliskuun 8:nnesta 12:nteen päivään ja seisahtui Prassnyshin pohjoispuolella. Venäläinen vastasi tuimilla vastahyökkäyksillä. Maalisk. 18 p:nä se Jednoroshetzin luona opetti joukoillemme, ettei suo ole vihollista vastaan varma suoja. Meidän sotamiestemme käsityksissä suo tiesi uppoamista, mutta luonnonlapsena venäläinen tunsi asian paremmin. Suot näillä taistelualueilla jäätyivät vain osaksi, osaksi niissä oli matalan kerrostuman alla läpäisemätön pohjakerros, joten niiden poikki voitiin kahlata.

Orshitzin länsipuolella taistelu maaliskuun lopulla laimeni. Täällä kävi mahdolliseksi viedä pois 76:s reservidivisioona ja käyttää sitä joen itäpuolella. 6:s ratsuväkidivisioonakin voitiin Orshitzin länsipuolelta vapauttaa, sitä kun kipeästi tarvittiin Pregelin pohjoispuolella.

Gallwitzin armeijaosa oli saanut suuria aikaan ja tämäkin johtaja saattoi hyvällä syyllä olla joukoistaan ylpeä. Ne olivat pitäneet puoliaan tavatonta ylivoimaa vastaan, jopa sen takaisinkin tunkeneet.

Maaliskuun lopusta ja huhtikuun alusta alkaen joukkomme koko etelärintamalla vihdoinkin saivat kauan kaivatun levon.

Lomshan ja Mlawan väliset taistelut ovat tulleet verraten vähän tunnetuiksi. Idässä Saksa ajatteli vain suuria voittoja. Näitä ei enää ollut mahdollinen saada yhtä silmäänpistävällä tavalla. Suuriruhtinaan suuri vastasiirto talvitaistelun kostoksi, hyökkäys Narewin poikki heikkoa sivustaamme vastaan oli torjuttu ja samalla tehty tyhjäksi osa ententen sotasuunnitelmasta vuodeksi 1915; sotajoukot ja jokainen yksityinen mies olivat taistelleet entisten suurtöittensä maineen mukaisesti, vanhat ja uudet muodostukset taistelussa keskenään kilpailleet. Vanhoissa muodostuksissa oli enemmän pysyvää voimaa. Maanpuolustusväki ja nostoväki olivat taistelleet täysipätöisesti. Johto oli tehtäväinsä tasalla, päättynyt talvisota sotilaallinen saavutus, josta voitiin olla ylpeitä.

VI.

Kaukana suurista ratkaisuista tapahtui helmikuun puolivälistä alkaen taisteluita Pregelin pohjoispuolella. Niissä käytettiin molemmin puolin vain nostoväkeä ja maanpuolustusjoukkoja, ja ne olivat vailla strateegista merkitystä, mutta siitä huolimatta ne meitä askarruttivat, ja vaativat paljon huomiota.

Helmikuun alussa venäläinen vielä oli Tilsitin koillispuolella Preussin alueella ja täydellä syyllä voitiin toivoa, että tämäkin pieni kaistale Saksanmaata voitaisiin vihollisen käsistä riistää. Tämä tehtävä uskottiin Königsbergin kuvernöörille, kenraali v. Pappritzille, jonka piti se suorittaa paikalla olevalla nostoväellä, jonkun verran tykistöä apunaan. Tauroggen vallattiin helmik. 18:ntena.

Tauroggenin nimeen liittyy maailmanhistoriallisia muistoja ja molemmille nyt toisiaan vastaan taisteleville valtakunnille on luopuminen siltä tieltä, jonka varressa Saksan ja Venäjän ystävyyden merkkinä Tauroggen on, merkinnyt onnettomuutta.

Lepo, joka tämän jälkeen jälleen seurasi Pregelin pohjoispuolisella alueella, rikkoutui väkivaltaisesti maalisk. 17:ntenä, jolloin Memelin ja Tauroggenin luona maahan hyökkäsi venäläisiä reservi-, maanpuolustus- ja rajansuojelusjoukkoja. Tämä oli meille yllätys, meillä oli vielä kaikkialla täysin määrin työtä.

Tosin oli kuulunut huhuja, että Venäjän puolelle Memelin kohdalle koottiin vihollisvoimia. Mutta usein ennenkin oli kulkenut huhuja. Tähän saakka ne eivät olleet toteutuneet. Eikä nyt ollut minkäänlaista sisäistä todennäköisyyttä, että venäläiset niissä seuduissa ryhtyisivät toimiin.

Venäläisiä joukkoja tunkeutui Memeliä kohti, jonka nostoväki jätti. Saimme tästä tiedon eräältä telefonineidiltä, joka soitti meille ja vielä antoi tietoja, kun venäläiset jo olivat postitoimistossa.

Koetin hankkia tälle nuorelle tytölle, neiti Erica Röstelille, II luokan rautaristin. Se ei ollut mahdollista. Hän sai myöhemmin valtiolta kultakellon.

Venäläinen valloitti samaan aikaan Tauroggenin ja tunkeutui tuimasti Tilsitiä kohti. Muiden rintamain taistelut olivat kuluttaneet reservit. Nyt täytyi II:n armeijaosaston sijaiskenraalikomennon lähettää Stettinistä täydennyspataljoona; tämä osoittaa, kuinka olimme kuluttaneet varamme vähiin ja kuinka ankarasti helmikuun alusta pitäen käydyt taistelut olivat jäytäneet voimiamme. Maaliskuun 21:senä Memel jälleen oli vapautettu ja 22:sena vastustajalta vielä otettiin 3000 henkilöä, jotka se oli mukanaan raastanut. Venäläiset olivat mellastaneet uskomattomasti. Tauroggen vallattiin maalisk. 29:ntenä. 6:s ratsuväkidivisioona sijoitettiin tuohon seutuun ja se suojeli nyt rajaa Liettuan puolella.

Itä-Preussi vapautettiin täten uudelleen ja säästyi siitä pitäen vihollisen hyökkäyksiltä. Voitiin ryhtyä saattamaan sitä ennalleen. Päämaja oli helmikuun puolivälistä Lötzenissä. Minä olin huhtikuun alkuun saakka viettänyt raskaita päiviä. Niistä toiveista, joita minulla oli ollut talvitaistelun välittömään strateegiseen hyötyyn nähden, minun täytyi luopua. Taktillisesti se oli onnistunut, se seikka tuotti minulle tyydytystä. Olin tyytyväinen, että suuriruhtinaan suuret hyökkäykset olivat menneet myttyyn ja me kaikkialla majailimme vihollismaassa. Mutta ratkaisu taistelussa Venäjää vastaan, ja sitähän sisimmissä ajatuksissani ja tunteissani lähinnä haudoin, oli astunut vain askeleen lähemmäksi. Venäläisten suuri voimankulutus Itä- ja Länsi-Preussissä tuli myöhemmin Galitsian sotatoimien hyväksi. Venäläisten tappiot sitä paitsi olivat meidän tappioihimme verraten tavattoman suuret. Eivät edes Venäjän ihmisvarat voineet ilman muuta ajan pitkään korvata niin suurta hukkaa.

Eri taktilliset tilanteet olivat vaatineet koko sielullisen joustavuuteni. Kaikkea ei ole mahdollinen kirjoittaa paperille, ylpeitä toiveita, sydämen epäröimistä, pettymystä, päätökseen johtavaa mielentaistelua, milloin minkin asian tuottamaa mielipahaa. Mahdotonta on kuvata kahnauksia, joita monessa tilaisuudessa täytyi voittaa, mahdoton kertoa sitäkään, mitä tunsin joukkojen puolesta, joiden kaikkein kehnoimmalla säällä täytyi kestää talvisodan rasitukset. Myöhemmin sain Lötzenissä kokea parempia aikoja. Asuntomme ja virkahuoneemme olivat ahtaat, mutta viihdyin niissä hyvin. Mielelläni muistelen tuota aikaamme ystävällisessä Itä-Preussin pikkukaupungissa.

Taisteluiden vielä kestäessä oli selkäpuolen asemain varustaminen meidän tärkeimpiä tehtäviämme. Preussin koko itärajalle syntyi piikkilanka-aita, joka oli ensimmäinen näyte myöhemmin täydennettävistä varustuksista. Minun vaatimuksestani muodostettiin hätäpikaa opetetuista, kenttäpalvelukseen kelpaamattomista, mutta työkykyisistä miehistä useita varustuspataljoonia. Usein näiden täytyi työskennellä vihollisen tulessa ja alttiiksiantautuvasti ne sen tekivät. Sana "Schipper" (lapiomies) on kunnianimitys. Myöhemmin varustuspataljoonat otettiin itärintamalta pois ja lähetettiin länsirintamalle.

Ylimmän armeijanjohdon määräyksestä muutettiin divisioonat läntisellä rintamalla siten, että niihin 4 rykmentin sijasta tuli vain 3, 12 pataljoonan sijasta 9. Mekin teimme samoin. Sen kautta saatiin enemmän strateegisia yksiköitä, liikkuminen kävi helpommaksi, mikä kieltämättä oli suuri etu. 9 pataljoonan divisioona on kuitenkin taktillisesti liian heikko, esikunta- ja hallintolaitokset kaikkineen liian suuret. Sodan jälkeen olisin ehdottomasti kannattanut voimakasta divisioonaa.

Tulevaisuus on osoittava, mitä kauniista ja ylpeästä armeijastamme nyt tulee, armeijasta, joka sotilaallisesti ala-arvoisten liittolaisten rinnalla on nämä neljä vuotta puoliaan pitänyt, jopa maailmaa uhmannut ja melkein koko kotimaan suojellut sodan kauhuilta. Onko moinen armeija katoava? Tekeekö saksalainen vielä kerran itsemurhan? Sitä en voi koskaan uskoa. Saksalaiset, nuo 70-80 miljoonaa saksalaista, löytävät vielä toisensa ja luottamuksen itseensä. Muistaen tämän sodan valtavat sotilaalliset suurtyöt he eivät unohda, mikä merkitys lujasti yhteenliitetyllä armeijalla on.

KESÄSOTARETKI VENÄJÄÄ VASTAAN 1915.

Hyökkäyksellä, johon kenraali v. Conrad tammikuussa päätti ryhtyä, ei ollut minkäänlaista menestystä. Ensi rynnäköllä oli koko Karpaattien selänteellä päästy etenemään, mutta sitten seurasi seisahdus. Venäläinen ryhtyi vastahyökkäykseensä ja pani Itävalta-Unkarin armeijan sangen ahtaalle, ainoastaan kenraali v. Linsingenin johtama urhoollinen eteläarmeija tunkeutui yhä kauemmaksi. Ilman näitä saksalaisia joukkoja asemaa olisi ollut mahdoton pelastaa. Sotanäyttämön vaikeudet olivat talvella valtavat. Ne vaativat suunnattomia ponnistuksia joukoilta, jotka saivatkin aikaan ihmeitä. Pakkasvammain aiheuttama miesten poisto rintamasta oli suuri.

Przemysliä ei voitu pelastaa, se kukistui maalisk. 10:ntenä.
Hyökkäykset Veikselin itäpuolista saksalaista maata vastaan talttuivat
huhtikuun alussa ja suuriruhtinas jatkoi sen sijaan hyökkäyksiään
Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan nimenomaisena päämääränään marssia
Karpaattien poikki alas Unkariin ja siten lyödä maahan Itävalta-Unkari.

Teschenissä majaileva ylikomento piti kaksois-monarkian sotilaallista asemaa huhtikuussa ylenmäärin arveluttavana. Italian suhtautuminen oli käynyt yhä epäilyttävämmäksi. Se oli hylännyt kaikki Itävalta-Unkarin pitkälle menevät myönnytykset, joita minäkin olin kenraali v. Conradille puoltanut, ja oli kokonaan joutunut ententen verkkoihin. Tämä tarvitsi ylivoimastaan huolimatta uusia apuvoimia voidakseen meidät kukistaa. Yhä varmempana asiana oli otettava lukuun, että Italiakin sekaantuisi sotaan vihollisenamme. Itävalta-Unkari huomasi välttämättömäksi melkoisesti vahvistaa joukkojaan Italian rajalla; Serbiankin armeija näytti taas vaativan entistä enemmän huomiota. Venäjän hyökkäyksen täytyi kohdata Itävalta-Unkarin armeijaa sitä kipeämmin, kuta enemmän sen täytyi muita rintamia varten heikontaa mieslukuaan Unkarissa ja Galitsiassa. Teschenissä mieliala yhä enemmän lannistui. Itävalta-Unkarin yhdysside-upseeri esitti meille kenraali v. Conradin käskystä aseman ylen vakavaksi. Tämä pitikin paikkansa sen mukaan, mitä minä tiesin Itävalta-Unkarin armeijasta. Nämä vakavat lausunnot ja oman käsityksemme ilmoitimme edelleen ylimmälle armeijanjohdolle.

Huhtikuun keskivälissä asema Karpaateilla kävi yhä jännitetymmäksi. Kenraali Boroevicin armeija työnnettiin takaisin vuoriselänteen yli, jota vastoin kauempana idässä saksalainen eteläarmeija piti puoliaan. Nyt oli tullut se hetki, jolloin ehdottomasti täytyi auttaa. Lähetimme 9:nnen armeijan luona varalla olevan 25:nnen reservidivisioonan rautateitse matkaan. Se saapui perille siksi ajoissa, että juuri ja juuri saattoi torjua pahimman onnettomuuden.

Ilmoitimme ylimmälle armeijanjohdolle, mihin toimiin olimme ryhtyneet. Se hyväksyi kantamme. Se muodosti Beskidien armeijaosaston, nimittäen sen päälliköksi kenraali v. der Marwitzin, joka tähän saakka oli meidän luonamme johtanut XXXVIII:ta reserviosastoa. Itäisen rintaman ylipäällikkö antoi lisäksi vielä 4:nnen ja erään uuden divisioonan Karpaattien rintaman vahvistukseksi. Sikäläinen tilanne pysyi kuitenkin vakavana. Samaan aikaan piti meidän lähettää apujoukkoja Serbian rintamalle. Ne tukivat myöhemmin kenraali v. Linsingeniä hänen toukokuussa ryhtyessään hyökkäämään.

Saksan ylin armeijanjohto päätti nyt pyrkiä ratkaisevaan voittoon Venäjästä. Suunnitelma oli suuripiirteinen, päätös heikontaa lännessä voimia siellä vallitsevasta jännityksestä huolimatta osoitti rohkeata päättäväisyyttä.

Marraskuun taistelujen jälkeen Ypernin seuduilla oli kamppailu koko länsirintamalla kehittynyt ampumahautasodaksi. Etenemisen keskeytys Ranskassa, oikean sivustan takaisin kaartaminen syyskuussa ja Flanderin taistelujen pienet tulokset olivat tehneet lännen armeijain mielialaan kovin painostavan vaikutuksen, jota ampumatarpeitten puute vielä lisäsi. III:n armeijaosaston hyökkäys ansiokkaan ja etevän komentavan kenraalinsa v. Lochowin johdolla Soisponsin luona tammikuussa oli vaikuttanut erinomaisen elähyttävästi ja hyökkäys, jonka saksilaiset pian sen jälkeen olivat tehneet Craonnen luona, oli johtanut oivalliseen menestykseen. Raskain taisteluin oli vihdoin onnistuttu tehdä tyhjäksi suurisuuntainen murtoyritys, jonka ranskalaiset helmikuussa ja maaliskuussa tekivät Champagnessa.

Ententen puolella liittyivät toiveet edelleenkin Venäjään. Englannissa Kitchenerin armeijat vielä olivat muodostumassa; ne olivat etevän järjestävän kyvyn suuri luoma. 32 divisioonasta saattoivat ensimmäiset 12 toukokuussa olla valmiina. Ententen teollisuuden kiinnittämistä sotatarpeiden valmistukseen laajennettiin. Yhdysvallatkin esiintyivät sen hankkijoina. Vaikka meidän aluksi onnistuikin taloudellisilla toimenpiteillä vaikeuttaa sotatarpeitten vientiä Amerikasta, ei tämä kuitenkaan saattanut jatkua ajan pitkään. Raskaassa taistelussamme emme muuta voineet kuin pitää tätä Yhdysvaltain menettelyä vihollistemme yksipuolisena suosimisena; tämän menettelyn täytyi meissä synnyttää syvää katkeruutta.

Oli odotettavissa, että Saksan hyökkäys Venäjää vastaan saisi vihollisen länsirintamalla tekemään kevennyshyökkäyksiä. Toukokuun jännitetyt ja monivaaraiset taistelut La Basseen ja Arrasin luona osoittavat, minkä vastuun ylin armeijanjohto otti niskoilleen, kun se idässä uskalsi ryhtyä ratkaisevaan taisteluun.

Oli muodostettava uusi, 11:s armeija joukoista, jotka enimmäkseen olivat länsirintamalta, ja kenraali v. Mackensen sai käskyn hyökätä sillä toukokuun alussa Länsi-Galitsiassa niiden venäläisten kylkeen, jotka Karpaateilla kuolemaa halveksien rynnistivät eteenpäin, ja lyödä heidät. Hän oli suuripiirteinen, ylevä mies ja loistava sotilas, jonka mainetyöt elävät ikuisesti historiassa. Hänen yleisesikuntansa päälliköksi nimitettiin eversti v. Seeckt, joka siihen saakka oli ollut kenraali v. Lochowin esikunnanpäällikkö; terävän älynsä ja selvän täsmällisyytensä kautta hän oli sodan huomattavimpia ilmiöitä.

9:nnen armeijanjohdon vastaanotti kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold, joka täydellä syyllä oli saanut tämän korkeimman sotilasarvon. Auliisti hän alistui virka-arvon puolesta melkoista nuoremman kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin johdonalaisuuteen.

Itäisen rintaman ylipäällikköä käskettiin rintamallaan panemaan toimeen mielenosoitus-sotatoimia sitoakseen vihollisen voimia.

II.

9:s armeija oli viettänyt levon aikoja. Maaliskuun alussa se luuli voivansa saavuttaa menestystä Pilitzan pohjoispuolella ja teki monenlaisten kahnausten haitatessa paikallisia hyökkäyksiä; pian sen kuitenkin täytyi niistä luopua.

Ylimmän armeijanjohdon ohjeiden mukaan sen piti nyt tehdä hyökkäys Skiernjewitzen luona. Olimme saaneet kaasua ja luulimme sitä käyttämällä saavamme suuren taktillisen menestyksen, venäläisten varustukset kaasuja vastaan kun olivat vielä keskeneräiset. Saatoimme lisäksi toivoa, että 10:s armeija Suwalkin itäpuolella hyökkäyksellä voisi saavuttaa paikallisia etuja. Annettiin senmukaiset käskyt.

9:nnen armeijan kaasuhyökkäys, joka tapahtui toukok. 2:sena, ei onnistunut. Tuuli oli suotuisa, mutta joukkojen johto ei ollut oikea. Kaasu kulki, kuten oli tarkoitettukin, mutta joukot luulivat, ettei vihollinen enää saisi osoittaa elonmerkkejä. Kun se kuitenkin paikoitellen yhä ampui eikä omakaan tykistö tahtonut ruveta tehoamaan, niin ei jalkaväki hyökännyt. Se otaksui, ettei kaasu ollutkaan vaikuttanut. 9:nnellä armeijalla oli kaasunkäytössä huono onni. Kun se myöhemmin, ei enää tämän suuren tilanteen kehyksissä, samalla paikalla uudisti kaasuhyökkäyksen, kääntyikin tuuli. Riveistämme poistui kovin paljon kaasusairaita. Kaasu ei joukoissa saavuttanut suosiota. Laitosten paikoilleen asettaminen kesti liian kauan ja tuulen odotteleminen juoksuhaudoissa täysin kaasusäiliöin oli upseereille ja sotamiehille vastenmielistä.

Hyödyttivätkö nämä hyökkäykset todella suurta sotatointa, sitä en tiedä, mutta kun ne olivat taktillisesti oikeat, näyttivät ne oikeutetuilta. Tehokkaammin olisi kenraali v. Mackensenin yritystä voitu tukea, jos olisimme itse päässeet vapaasti liikkumaan vihollista vastaan. Tämä oli mahdotonta 9:nnen armeijan, Gallwitzin armeijaosan ja 10:nnen armeijan rintamilla, ainoastaan Niemenin pohjoispuolella Liettuaan ja Kuurinmaalle käsin se kävi päinsä. Olimme maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa saaneet lännestä 3:nnen ja baierilaisen ratsuväkidivisioonan ja purkaneet ne Gumbinnenin luona junasta, koska 10:nnen armeijan vasen siipi yhä vielä oli melkoisen heikko. Näiden molempain divisioonain ja 6:nnen ratsuväkidivisioonan, joka jo oli Pregelin pohjoispuolella, piti huhtikuun lopulla ratsastaa Liettuaan ja Kuurinmaalle, 6:nnen, 36:nnen ja 78:nnen reservidivisioonan tukemina. Ratsuväkidivisioonat oli tätä sotaretkeä varten sangen huolellisesti varustettu. Johto uskottiin täällä kenraali v. Lauensteinille.

Itäisen rintaman ylipäällikön määräämistä rintamaansijoitusasemista kenraali v. Lauenstein lähti liikkeelle Schaulenia kohti kolmessa kolonnassa:

oikeanpuolinen — baieril. ja 3:s ratsuväkidivisioona ja 36:s reservidivisioona — Jurborgin kautta,

vasemmanpuolinen — 6:s ratsuväkidivisioona ja 6:s reservidivisioona — Memelin seuduilta.

Jo 27 päivän illalla 3:s ratsuväkidivisioona oli heti Tauroggenin—Kjelmyn viertotien kaakkoispuolella lähellä Skaudvilea, kun taas baierilainen ratsuväkidivisioona oli ratsastanut Rossienya kohti. 6:nnen ratsuväkidivisioonan täytyi heti rajan itäpuolella tuimasti taistella, eikä se 27 p:nä päässyt kovinkaan kauas.

Vihollinen, jonka päävoimat maaliskuun lopulta saakka olivat olleet liikkumatta paikallaan Tauroggenin koillispuolella, väisti Kjelmya kohti ja pääsi pakoon, kun 3:s ratsuväkidivisioona ei käynytkään kimppuun. Huhtik. 28 p:nä baierilainen ja 3:s ratsuväkidivisioona olivat Kjelmyn seudulla ja idempänä ja 6:s Wornyssa. Kahdessa päivässä oli edetty 75 kilom. 29 p:nä ratsuväkidivisioonat lähestyivät Schaulenia ja Kurschanya. 30 p:nä Schaulen vallattiin, kun venäläiset ensin olivat sytyttäneet sen palamaan. 6:s ja 3:s ratsuväkidivisioona jatkoivat etenemistään Mitauta kohti, jonka edustalle 6:s ratsuväkidivisioona saapui toukok. 3 p:nä. Se ei täällä enää voinut murtaa vihollisen vastarintaa ja jäi aluksi Mitaun lounaispuolelle. Myöhemmin se Mitaun—Moscheikin rataa pitkin väisti Windaun taa. 3:s ratsuväkidivisioona seisautettiin piankin ja vietiin baierilaisen divisioonan perässä. Molemmat retkeilivät nyt Schaulenista Beissagolan kautta kaakkoiseen suuntaan Keidanya kohti. Siellä vihollisen vastarinta kuitenkin vahvistui. Eteenpäin ponnistavan vihollisen edestä ne nyt peräytyivät hitaasti Kjelmyn suuntaan Dubissan taa.

Jalkaväkidivisioonat saattoivat ylpeillä erinomaisista marssisaavutuksista. 36:s reservidivisioona lähetettiin aliselle Dubissalle suojaksi Kownoa vastaan, kun taas 78:s ja 6:s reservidivisioona Schaulenin luona yhtyivät.

Nyt seurasi Dubissan luona sen suusta Kjelmyyn saakka, Schaulenin ympäristössä ja sen luoteispuolella pitkillä rintamilla koko joukko jännittäviä ja sekä johtoa että joukkoja väsyttäviä taisteluita, joita kesti touko- ja kesäkuun. Meidän puolellamme taisteltiin paljon pienemmillä voimilla milloin torjuen, milloin hyökäten, mutta seurauksena oli, että me vähitellen sekä saavutuksiemme säilyttämiseksi että vihollisen edelleen sitomiseksi siirsimme Niemenin pohjoispuolelle vielä 9:nnen armeijan 8:nnen ratsuväkidivisioonan, 1:sen reservidivisioonan ja 2:sen ratsuväkidivisioonan Gallwitzin armeijaosasta ja 10:nnestä armeijasta Beckmannin heikon divisioonan. Joukkomme täten vahvistuivat siihen määrään, että niiden täytyi saada yhteinen armeijanylikomento lukuisine hallintoviranomaisineen; kenraalikomento ei enää riittänyt. Kenraali Otto v. Belowista tuli ylipäällikkö ja armeijan nimeksi annettiin "Niemenin-armeija".

Dubissan linjaa puolustimme ankarin taisteluin. Sehaulenia emme voineet ajan pitkään vallassamme pitää ja vain osa sikäläisistä runsaista ja meille niin erinomaisen tärkeistä nahkavarastoista voitiin kuljettaa pois.

Jo toukokuussa täytyi meidän luovuttaa kaupunki viholliselle takaisin, mutta jäimme aivan sen eteläpuolelle. Ratsuväkemme oli Windaun varrella Kurschanyn alapuolella aina Hasenpotin seudulle saakka, joskus vihollinen murtautui sen läpi, mutta lopulta se sittenkin piti jokilinjan hallussaan.

3:s ratsuväkibrigaadi oli toukok. 7 p:n illalla vallannut Libaun. Tiesimme kyllä erinomaisesti, että siellä olevat venäläiset joukot merkitsivät hyvin vähän, mutta emme tienneet, missä kunnossa varustukset olivat. Sotasatamana Libau oli jo ennen sotaa lakannut toimimasta. Sen laajat sotilaalliset satamalaitokset todistivat tsaarinaikuisen Venäjän suurisuuntaisuutta kaikilla aloilla, jotka koskivat valtakunnan mahtiasemaa. Kaupungissa oli tärkeitä teollisuuslaitoksia, muun muassa väkälankatehdas, joka oli Venäjän suurimpia. Everstiluutnantti Hoffmann ehdotti äkkiyllätystä. Minä suostuin siihen. Sotajoukkoa meillä ei ollut paljoa. 3:s ratsuväkibrigaadi, jota eversti v. der Schulenburg johti, pari-kolme pataljoonaa ja muutama siellä jo olevain reservidivisioonain patteri sai käskyn lähestyä kaupunkia idän puolelta, sillä välin kuin yksi nostoväkipataljoona eteni etelästä käsin rannikkoa pitkin ja torpedoveneet tekivät hyökkäyksen meren puolelta. Linnoitusta ei toden takaa puolustettu. Varusväki räjähytti varustukset ilmaan, rannikkotykit osoittautuivat kuviksi. Heikko varusväki, 1500 miestä, antautui joukkojemme etelästä ja idästä tunkeutuessa kaupunkiin. Libaun valloitus ei ollut mikään urotyö, josta maailmanhistoria tulevaisuudessa puhuisi, mutta se oli onnistunut yritys, jota kaikki mukana olleet mielellään muistelevat. Erittäin suuri arvo oli sillä seikalla, että se tapahtui ilman tappioita; tämä oli sopusoinnussa pyrkimyksieni kanssa saada vähillä tappioilla menestystä. Joukko voi ylpeillä siitä, että se voi kestää suuria tappioita ja sen kautta voittaa. Johtajan tulee ajatella toisin.

III.

Kenraali v. Mackensen oli toukokuun 2:sen päivän aamuhetkinä hyvin valmistetulla ja joukkojen loistavasti suorittamalla hyökkäyksellä murtanut venäläisten rintaman Dunajecin keskijuoksulla. Seuraavina päivinä valloitettiin venäläisten toinen ja kolmas linja. Venäläinen lähti silloin Unkarista, peräytyen Karpaattien selänteen poikki pohjoista kohti. Unkari vapautettiin ja Itävalta-Unkarin armeija tuli nyt ratkaisevasti autetuksi. Olikin aika, sillä Italia yhtyi näinä päivinä sotaan. Sen armeijaan kuului yli 600.000 miestä ilman niitä lukuisia toisen linjan muodostuksia, joita ei käytetä välittömästi taisteluun. Ententelle se oli valtava voimain lisäys.. Syyskuussa Italian rintamajoukkojen koko miesluku oli jo noussut 900.000 mieheen.

Kenraali v. Mackensen tunki hellittämättä Sania ja Jaroslawia kohti ja toukok. 15:ntenä rynnäköllä valloitti siltalinnakkeen. Itävalta-unkarilaiset naapuriarmeijat tarrasivat molemmin puolin kiinni eteenpäin tunkeutuviin saksalaisiin joukkoihin ja saksalainen eteläarmeijakin kävi hyökkäämään ja eteni Stryjn yli pohjoista kohti. Kesäkuun alussa Przemysl uudelleen valloitettiin venäläisiltä takaisin.

Veikselin latvaosan pohjoispuolella venäläinen jätti Nidan väistyäkseen takaisin Veikseliä kohti. Kenraali v. Woyrsch saattoi toukokuun puolivälissä vasenta siipeään paikallaan pitäen edetä Kielceen saakka.

Karpaattien ja Pilitzan välillä olevain venäläisten armeijain oli niin ollen täytynyt luopua asemistaan ja ne olivat samalla kärsineet suuria tappioita. Liittolaiset eivät kuitenkaan yleensä voineet muuta kuin ajaa niitä takaa rintaman puolelta, vaikka ne kaikin tavoin koettivatkin tehdä paikallisia kiertoliikkeitä ja varsinkin koettivat päästä venäläisen Karpaattien-armeijan läntiseen siipeen käsiksi. Itävalta-Unkarin armeija koetti Bukowinassa saada satimeen sen oikealla siivellään, mutta tämä yritys raukesi tyhjiin. Voimat olivat riittämättömät. Se päättyi lopulta peräytymiseen vihollisen painostuksen vuoksi.

Vaikeat selkäpuolen yhteydet pakottivat aluksi pysäyttämään etenemisen Sanille. Kesäkuun alussa vaikeudet oli saatu voitetuksi. Hyökkäystä jatkettiin nyt. Saksalaisten joukkojen osalle tulivat aina vaikeimmat taistelutehtävät. Kesäk. 22:sena valloitettiin Lemberg takaisin, pian sen jälkeen otettiin Rawa Ruska väkirynnäköllä ja venäläinen pakotettiin edelleen peräytymään Bugia kohti. Vihollinen peräytyi nyt Veikselin vartta alaskinpäin Lublinia—Ivangorodia kohti.

Olimme tietysti Lötzenissä mitä suurimmalla jännityksellä seuranneet Galitsian tapauksia ja luoneet itsellemme pysyvän kuvan, kuinka voisimme edelleenkin tarmokkaasti tukea sotatoimia Venäjää vastaan. Toistaiseksi olimme sitoneet voimamme. Venäläinen heikonsi kuitenkin rintamaansa, varsinkin 9:nnen armeijan edessä. Länsi- ja Itä-Preussin etelärajaltakin se vei joukkoja Galitsiaan. 10:nnen armeijan edessä olevalta rintamalta se meidän Liettuaan hyökätessämme oli lähettänyt sinne joukkoja. Vihollinen oli siis edessämme kaikkialla käynyt ohuemmaksi. Mekin olimme jo ottaneet rintamastamme ja vähitellen kaakkoisen rintaman sotatoimiin lähettäneet paljon joukkoja. Hiljalleen saatoimme kuitenkin yhä vieläkin edetä. Rintaman suunnattoman pituuden vuoksi oli joukkojen vähennyksellä kuitenkin lopulta rajansa. Asemat olivat ainakin siten miehitettävät, että yksityinen sotamies voitiin laskea lepäämään. Vasta kun ylin armeijanjohto kesäkuussa meille myönsi muutamia äsken muodostettuja nostoväkirykmenttejä, saatoimme ruveta varustamaan divisioonia omia hyökkäystoimiamme varten.

Venäläisten rintaman takaisintunkeminen Galitsiassa ei tuottanut sodan ratkaisua, vaikka se olikin heille niin tuntuva isku. Venäläiset peräytyivät taistellen niin kauas kuin me yhteyksiimme nähden saatoimme seurata. He eivät vielä taistelleet venäläisellä alueella, omalla pohjallaan, vaan saattoivat vielä luovuttaa paljon alaa, ennenkuin siellä olivat. Lisäksi olivat meidän tappiomme näissä rintamahyökkäyksissä melkoiset. Täytyi harkita, eivätkö muut sotatoimet tarjoaisi parempia mahdollisuuksia. Gallwitzin armeijaosaan, josta sillä välin oli muodostettu 12:s armeija, saatoimme ehkä koota 9 tai 10 divisioonaa hyökkäystä varten Narewin alijuoksua vastaan, mutta emme siitä paljoakaan toivoneet. Saatoimme pitää varmana, että venäläinen sopivassa tilaisuudessa tekisi vastarintaa ja sitten jälleen peräytyisi, samoin kuin se oli tehnyt Galitsiassakin.

Teoreettisesti edullisemmalta näytti nytkin se sotatoimi, jota talvitaistelun jälkeen olimme ajatelleet: eteneminen Ossowjetzin—Grodnon, ehkä vielä Lomshankin linjalla. Semmoisella marssilla olisi voinut olla ratkaiseva vaikutus. Se vei lyhintä tietä Itä-Galitsiasta Veikselin ja Bugin välillä peräytyvän venäläisen armeijan selkään. Tutkimme Ossowjetzin kahden puolen suot löytääksemme ylimenopaikan, mutta tulos oli kielteinen, kuten odotettava oli. Maanlaadun vuoksi oli ylimeno siellä mahdoton. Meidän täytyi ottaa lukuun, että taktillisesti itsessään jo sangen vahva ja luultavasti vahvoilla joukoilla puolustettukin linja Ossowjetz—Grodno tekisi vakavaa vastarintaa. Ei ollut luultavaa, että siellä voittaisimme vastarinnan ja muut vaikeudet. Minua suretti syvästi, etten voinut semmoista hyökkäystä puoltaa, en edes ylimmän armeijanjohdon tiedustellessa.

Pohjoisemmassa kaikki sotatoimet etääntyivät Grodnon kaakkoispuolella olevasta ratkaisevasta kohdasta. Tämä epäkohta oli korvattava nopeudella, varsinkin jos vihollisen peräytyminen muuttuisi entistä nopeammaksi. Tässä tapauksessa tuli vihollisen sivustaan käydä kiinni yhä enemmän ja enemmän Wilnon—Minskin suunnassa. Saksalaisten valtava eteneminen Grodnon—Kownon välillä ei ollut riittävän tehokas, olisimme joutuneet pussiin. Edullisemmalta näytti antaa 10:nnen armeijan vallata Kowno lännestä samalla kuin Niemenin-armeija sen kiersi pohjoisen puolelta. Kun tämä linnoitus, venäläisten Niemenin-puolustuksen kulmakivi, kukistuisi, avautuisi samalla tie Wünoon ja Venäjän armeijan päävoimain selkään. Sen täytyisi silloin tehdä valtava harppaus taapäin. Jos Niemenin-armeija ja 10:s armeija ajoissa saisivat vähänkin apua ja niille varustettaisiin runsaasti kolonnia ja kuormastoa, niin oli toivottava, että tämän harppauksen sivustaan voitaisiin pohjoisesta Wilnosta päin käydä siksi tehokkaasti, että kesäsotaretki 1915 päättyisi Venäjän sotavoimain ratkaisevalla heikontamisella. Tämä tulos saavutettaisiin sitä helpommin, kuta enemmän sotatoimet Itä-Galitsiasta siirtyisivät Bugin itäpuolella olevaan seutuun.

Tämän suunnitelman toteuttamista varten Niemenin-armeijaa vahvistettiin 41:sellä jalkaväkidivisioonalla, 76:nnella reservidivisioonalla ja 4:nnellä ratsuväkidivisioonalla, jotka otettiin 8:nnesta armeijasta.

Hyökkäys Kownon kimppuun oli käynyt yksinkertaisemmaksi sen johdosta, että toukokuun puolivälissä, kun venäläiset olivat tehneet Kownon länsipuolella olevista metsistä hyökkäysliikkeen Shakia kohti, meidän linjamme oli näissä metsissä siirretty eteenpäin siksi kauas, että saatoimme kuljettaa asemiin raskaimman tykistömme. Tämä venäläisten hyökkäys oli ollut meille yllätys ja alussa se eteni rajaa kohden melko kauas. Ei ollut mahdollista selvään nähdä, oliko sen määrä valmistaa suurempaa hyökkäystä 10:nnen armeijan heikkoa pohjoista siipeä vastaan. Tämän armeijan ylikomento kokosi nopeaan Wilkowishkiin kenraali Beckmannin johtoon eri divisioonista osia, ja nämä joukot löivät sangen pian vihollisen takaisin. Tunsimme jonkun verran huojennusta, kun asema siellä taas laukesi jännityksestään. Kenraali Beckmann kulki myöhemmin Niemenin poikki, jossa hänet alistettiin Niemenin-armeijanjohdon alaiseksi.

Valmistuksien sotatoimia varten Kownoa vastaan piti alkaa, kun Hänen Majesteettinsa kutsui kenraalisotamarsalkan ja minun heinäk. 1 p:ksi Poseniin. Yleisesikunnan päällikön ehdotuksesta, kenraalisotamarsalkan esityksen kuultuaan, keisari täällä päätti, että hyökkäyssotaa Puolassa jatkettaisiin, varsinkin että 12:nnen armeijan tuli murtautua edessään olevan vihollisen läpi ja tunkeutua Narewia kohti, jota vastoin 9:nnen armeijan kenraali v. Woyrschin johdossa piti edetä Veikselille. Muutoin liittoutuneiden armeijain piti jatkaa etenemistä Bugin ja Veikselin välillä.

Ylin armeijanjohto luuli tällä sotatoimella vielä voivansa tuhota osan Veikselin kaarteeseen yhä jääneestä Venäjän armeijasta. Minun täytyi jättää ajatukseni sikseen, mutta minä toivoin, että minun haluamani sotatoimi toteutettaisiin, kun kenraali v. Gallwitz olisi saapunut Narewille ja ryhtynyt rintamankin puolelta vihollista ahdistamaan. Näytti vielä silloinkin olevan sen toimeenpanemiseen riittävästi aikaa. Linjaimme eteneminen Liettuassa ja Kuurinmaalla siellä jo olevain joukkojemme toimesta saattoi olla tälle sotatoimelle suotuisa valmistus. Tosin meidän täytyi luopua lähettämästä Kuurinmaalle toisia joukkoja, jotka jo oli sinne määrätty ja joita olisi voitu käyttää Kownon valloitukseen.

IV.

Ylimmän armeijanjohdon ohjeiden mukaan valmisteltiin Narewin ylimenoa nyt mitä perusteellisimmin, ja sitä varten asetettiin sekä 12:s armeija että 8:nnen armeijan oikea siipi siten, että 12:s armeija tunkeutuisi eteenpäin Veikselin ja Shkwan välillä, painopisteenä Pultuskin—Roshanin suunta, 8:s armeija taas yhdyttäisi joen Shkwan ja Pissan suun välillä.

Kenraali v. Gallwitz päätti sijoittaa ensimmäisen hyökkäyksen
Prassnyshin kahden puolen. Hyökkäykseen hänellä oli käytettävänä:

XVII armeijaosasto, 35:s ja 36:s jalkaväkidivisioona
ynnä 1:nen kaartin reservidivisioona,

XVII reserviosasto, v. Breugelin divisioona, 14:s
maanpuolustusdivisioona ja Dickhuthin joukko-osasto.

Kenraali v. Scholtz teki hyökkäyksen 75:nnellä reservidivisioonalla ja 10:nnellä maanpuolustusdivisioonalla.

Hyökkäyksen valmisteluun meillä, varsinkin 12:nnella armeijalla, oli koolla tykistö, joka oli varsin voimallinen siihen verraten, mitä itäisellä rintamalla oli siihen saakka ollut.

Kummankin armeijan hyökkäys alkoi heinäk. 13:ntena. Armeijan-ylikomentojen erittäin huolelliset valmistukset ja joukkojen oiva hyökkäyshenki vaikuttivat, että sillä oli täydellinen menestys.

Kenraali v. Gallwitzin divisioonat valtasivat vihollisen asemajärjestelmässä alaa kauas eteenpäin ja tunkeutuivat herkeämättä eteenpäin. 15 p:nä valloitettiin eräs taaempi asema tuimassa taistelussa väkirynnäköllä ja saavuttiin jo 17 p:nä Narewille, kun taas oikea siipi saapui aivan Nowo Georgiewskin luoteiskulmille. Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme taistelussa läsnä 13 ja 14 p:nä 12:nnen armeijan luona; saimme johdosta ja joukoista mitä parhaan vaikutuksen. 12:s armeija oli samoin kuin Galitsiassa 11:s armeija ensi ryntäyksellä päässyt paljon etenemään. Kuten aikanaan Sanilla, niin täällä Narewillakin seurasi liikkeissä pysähdys. Pultusk ja Roshan valloitettiin rynnäköllä heinäk. 23:ntena, Ostrolenka vasta elok. 4:ntenä ja samalla oli pääsy Narewin yli leveällä rintamalla taattu. Toisia osia kääntyi Serotzkia ja Segersheä kohti saartaakseen, sikäläiset varustukset vallattuaan, Nowo Georgiewskin koillisen puolelta.

12:nnen armeijan ohella oli 8:skin armeija ankarain taistelujen jälkeen Shkwan ja Pissan välillä saavuttanut Narewin, mutta vain heikoilla voimilla saanut jalansijaa Narewin etelärannalla Shkwan suun läheisyydessä.

Venäläinen teki kaikkialla mitä sitkeintä vastarintaa ja kärsi mitä raskaimpia tappioita.

Puolan alueella olevaan Veikselin kaarteeseen olivat myös saapuneet 9:s armeija ja kenraali v. Woyrschin armeijanosa. Jälkimmäinen oli lyönyt venäläiset Ilshankan varrella ja Radomin luona, heinäk. 19 p:nä vallannut Radomin ja pakottanut venäläiset peräytymään Veikselin taa. Venäläinen peräytyi tämän jälkeen 21 p:nä Pilitzan pohjoispuolellakin Veikselin taa ja erääseen Varsovan ulkovarustukseen. Nyt lähti liikkeelle 9:skin armeija, joka vielä oli heikko, ja ryhtyi tätä asemaa vastaan hyökkäämään. Sen tuli myös etelän puolelta eristää Nowo Georgiewsk.

Bugin ja Veikselin latvaosain välillä liittolais-armeijat herkeämättömillä rintamahyökkäyksillä pääsivät etenemään yhä kauemmaksi pohjoiseen.

Kaukana Puolan suurelta sotakentältä oli Niemenin-armeija heinäkuun keskivaiheilla niinikään ryhtynyt hyökkäämään ja edennyt kauas itää kohti.

Minä esitin nyt sen mielipiteen, että oli aika toteuttaa minun haluamani sotatoimi ja edetä Niemenin alijuoksulta Kownoa kohti ja sieltä suurilla voimilla venäläisten selkään. Joukot voitiin ottaa Woyrschin armeijanosasta, 9:nnestä, 12:nnesta ja 8:nnesta armeijasta. Aika oli jo täpärällä, Kownon valloitus vaati aikaa ja venäläisten peräytyminen Galitsiassa oli edistynyt pitkälle. Näytti kuitenkin yhä vieläkin mahdolliselta päästä suureen tulokseen, joka tapauksessa suurempaan kuin käynnissä olevalla sotatoimella. Tämä ei voinut muuhun johtaa, kuin että vihollista suoraan rintamalla työnnettiin yhä kauemmas itää kohti.

Ylin armeijanjohto pysyi entisellä kannallaan. Oli jatkettava sotatoimia Veikselin ja Narewin poikki. Emme saaneet niihin osaaottavia armeijoja heikontaa 10:nnen armeijan ja Niemenin-armeijan vahvistamiseksi. 12:nteen ja 8:nteen armeijaan ylin armeijanjohto lähetti lännestä uuden divisioonan kumpaankin. Eikö ylin armeijanjohto syistä, jotka olivat yhteydessä yleisen sotatilanteen kanssa, enää tahtonut antautua niin laajaan sotatoimeen, kuin meidän ehdottamamme oli, sitä en voi päättää.

9:s, 12:s ja 8:s armeija jäivät entiseen etenemissuuntaansa ja pysyivät vahvuudeltaan sellaisina kuin ylin armeijanjohto oli määrännyt. Ryhdyttiin toimiin Nowo Georgiewskin valloittamiseksi. Samalla päätimme käydä Kownon kimppuun ja jättää Niemenin-armeijan hyökkäystään jatkamaan, niin hyvin kuin kumpaankin kyettiin.

Liittolaisarmeijain liikkeet Veikselin itäpuolella Puolassa johtivat vihollisen ahdistamiseen rintamalla ja yhtämittaisiin taisteluihin, kuten olin odottanutkin. Täälläkin tehtiin yhä uudelleen ja uudelleen turhia yrityksiä venäläisten kiertämiseksi. Venäjän armeijaa tosin pidettiin liikkeellä, mutta se pääsi käsistämme. Usein se vahvoin voimin teki mitä tuimimpia vastahyökkäyksiä ja lukuisat soistuneet joki- ja puroseudut tarjosivat sille yhä uudelleen ja uudelleen tilaisuuden järjestyä ja menestyksellä tehdä pitempää vastarintaa. Joukkomme rasittuivat tavattomasti jo pelkästään siitä, että niiden täytyi viikkokausia herkeämättä kulkea eteenpäin huonoja teitä ja enimmäkseen pahalla säällä. Vaatteet ja jalkineet hajosivat repaleiksi. Ravinnon hankinta kävi vaikeaksi, majaa tuskin oli minkäänlaista, venäläinen kun järjestelmällisesti hävitti ja poltti muonavarastot ja kylät. Karjan se ajoi edellään antaakseen sen sitten tien viereen heittää henkensä. Mukaan raastettu väestö ajettiin teiltä soihin, kun se tukki tiet. Muistoon painui monta kohtausta venäläisten sodankäynnistä.

Muonan kuljetus kävi päivä päivältä vaikeammaksi, etenkin 12:nnelle armeijalle, joka eteni yhä kauemmas rautatienpäätekohdista. 8:nnen armeijan selkäpuolen yhteys parani, kun Lomsha-Ossowietz oli valloitettu. Muonan kuljetus sivulta päin kävi mahdolliseksi, mutta siitä huolimatta se jäi vaikeaksi. Kaikki alukset, mitä meillä oli, käytettiin pääasiallisesti ammuksien kuljettamiseen armeijalle. Uupunut jalkaväkemme tarvitsi hyökkäykseen ryhtyessään sitä enemmän tykistön apua, kuta kauemmas itää kohti se eteni. Mutta kuta suuremmaksi etäisyys kasvoi, sitä vaikeammaksi kävi ampumatarpeiden perillekuljetus. Näin taistelut viivästyivät ja laimenivat. Eräs korkea venäläinen upseeri sanoi minulle myöhemmin — rauha Venäjän kanssa oli silloin jo solmittu —, ettei hän käsittänyt, miksi emme ahdistaneet tuimemmin, Venäjän armeija muka olisi hajonnut. Johto ja joukot tekivät mitä suinkin saattoivat tämän päämäärän saavuttamiseksi, mutta kun täyden mieskurin vallitessa yksityisen miehen voimat uupuvat hänen parhaasta tahdostaan ja suurimmasta tarmostaan huolimatta, silloin ei johtajan tahdostakaan ole apua.

Rakensimme rautatieyhteyden Willenbergistä Chorshelen kautta Ostrolenkaan ja korjasimme muutkin radat verraten nopeasti käyttökuntoon, mutta maaetappiyhteys kävi yhä pitemmäksi; se jätti kauas jälkeensä ne 120 kilometriä, jotka olimme otaksuneet korkeimmaksi rajaksi. Parempi oli ententen asema siinä suuressa hyökkäyksessä, jonka se teki kesällä 1918. Sillä oli heti rintamansa takana tiheä rautatieverkko ja suunnattomat sotatarpeensa se saattoi herkeämättä kuljettaa eturintamalle ja niillä tehokkaasti tukea jalkaväkeään. Voimavaunukolonnain avulla voitiin jalkaväelle toimittaa hyvä majoitus ja hyvä muonitus, niin että se saattoi yhä uudelleen ryhtyä taisteluun vereksin voimin.

Liikkeet jatkuivat siten, että ylimmän armeijanjohdon antamia määräyksiä toteutettiin. Cholm ja Lublin joutuivat meidän haltuumme jo heinäkuun lopussa. Kauemmaksi itää kohti emme voimakkaasti tunkeneet. Venäläiselle jäi näin aikaa antaa kaarteesta virrata joukkoja etelää kohti ja siellä muodostaa uusi rintama.

Kenraali v. Woyrsch valloitti Ivangorodin läntisen siltalinnakkeen, kulki sen pohjoispuolella heinäk. 28:ntena vihollisen nähden Veikselin yli, jonka toisella puolella hänen kimppuunsa ankarasti hyökättiin. Olin pitänyt tätä ylimenoa erittäin vaikeana, taktillisesti se oli onnistunut, mutta suuri strateeginen tilanne ei siitä muuttunut.

9:nnen armeijan edestä venäläinen elokuun alussa peräytyi Varsovan ulkoasemista ja Varsovasta itsestään.

Elok. 5:ntenä 9:s armeija valtasi Puolan pääkaupungin. Armeija erosi nyt meidän käskypiiristämme ja joutui suoraan ylimmän armeijanjohdon alaiseksi. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold; sai samalla Woyrschin armeijaosan päällikkyyden. Ylimmällä armeijanjohdolla varmaankin oli pätevät syynsä, kun se näin järjesti johdon uudelle kannalle. Minun työni ei sen kautta käynyt yksinkertaisemmaksi, etenkin kun 9:nnen armeijan etappi jäi meidän hoitoomme. Etenemisen jatkamistakin varten minun täytyi suoranaisesti tehdä tämän armeijan kanssa sangen monta välipuhetta, 9:nnen ja 12:nnen armeijan liikkeet koskettivat sangen läheltä toisiaan. Ylimmällä armeijanjohdolla oli aivan liian paljon työtä, joten minä en voinut sitä vaivata kaikilla tästä johtuvilla yksityisseikoilla.

Varsovan valloitus täytti meidät suurella tyydytyksellä. Olimmehan jo syksyllä 1914 siitä ankarasti taistelleet. Ne sotaretket laskivat, perustuksen nykyiselle menestykselle, jonka ulkonainen tunnusmerkki Varsovan valtaus oli.

Seuraavina päivinä kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä meni Ivangorodin ja Varsovan välillä leveällä rintamalla kaikkine osineen Veikselin poikki. Vielä kerran ylin armeijanjohto koetti panna toimeen kiertoliikkeen suuntaamalla tämän armeijaryhmän Brest-Litowskia vastaan, kun Lublinin pohjoispuolella vielä oli melkoisia venäläisiä voimia. Se oli turha yritys. Venäläinen väisti. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin pyrkiessä Brest-Litowskiin suunnattiin prinssi Leopoldin armeijaryhmä Bugia kohti linnoituksen alapuolelle.

12:nnen armeijan kuljettua heinäkuun viimeisinä päivinä Narewin poikki oli kenraali v. Gallwitz kääntänyt katseensa kiinteästi etelään Bugia kohti. Hän toivoi vielä ennättävänsä kiertää vihollisen, joka silloin oli Varsovan luona. Painopisteensä hän sen vuoksi sijoitti jyrkkään oikealle siivelleen Wyshkowiin, Bugia kohti. Nämä toiveet eivät täyttyneet, kuten minä olin pelännyt ja kenraali v. Gallwitzkin otaksunut. 10:nnen päivän vaiheilta 12:nnen armeijan marssisuunta kävi suoraan itään, oikea siipi Bugin vartta ylöspäin seuraten. Se joutui täten läheisesti koskettamaan 8:tta armeijaa, joka Ostrolenkan antauduttua elok. 5:ntenä oli Narewin etelärannalla päässyt enemmän etenemään ja nyt kulki painopiste Lomshan suunnassa.

Sillä välin olivat Serotzk ja Segershe sekä Dombe kukistuneet ja Nowo Georgiewsk saatu joka puolelta saarretuksi. Kenraali v. Beseler oli kenraalisotamarsalkalta saanut linnoituksen valloituksen toimekseen. Hänen johtoonsa alistettiin joukot, jotka 9:nnestä ja 12:nnesta armeijasta oli Nowo Georgiewskin edustalle lähetetty. Hän sai niinikään melkoisen määrän kaikkein järeimpiä itävalta-unkarilaisia pystytulitykkejä.

Nowo Georgiewskin valloitusta koskevat määräykset, 8:nnen ja 10:nnen armeijan yhtenäinen johto, hyökkäys Kownoa vastaan ja Liettuan ja Kuurinmaan olot vaativat edelleenkin esikunnaltani ja minulta paljon työtä. Vaikka emme johtaneetkaan 1915:n kesäsotaretken toimia yhtä itsenäisesti kuin edellisiä sotaretkiä, vaan pääpiirteissä noudatimme ylimmän armeijanjohdon osoituksia, oli minun kannettavanani kuitenkin erinomaisen suuri työtaakka ja minun täytyi tehdä sekä melkoinen joukko pienempiä että suurempiakin päätöksiä ja panna päätökset toimeen. Ilmeni lisäksi erimielisyyksiä kenraali v. Falkenhaynin kanssa, kuten itsenäisten luonteitten välillä sattuu liiankin helposti, ja ne velvoittivat minun toteuttamaan niitä ylimmän armeijanjohdon ajatuksia, jotka poikkesivat minun mielipiteistäni, jos mahdollista vieläkin suuremmalla huolella kuin omia tai omain mielipiteitteni kanssa sopusoinnussa olevia ajatuksia.

VI.

Nowo Georgiewskin valloitus ei välittömästi vaikuttanut sotatointen jatkamiseen. Se oli itsenäinen toimi itää kohti tunkeutuvain armeijain selkäpuolella. Kenraali v. Beseler, Antwerpenin valloittaja, ja hänen erinomaisen tarmokas esikunnanpäällikkönsä, eversti v. Sauberzweig, olivat takeena siitä, että jokainen niin sanotun piirityksen ajatus monine mutkineen hylättiin. Jo paljas saarroskin olisi saanut Nowo Georgiewskin kukistumaan. Linnoituksen sotavarusväki, jonka luku nousi 80,000 mieheen, ei voinut kauan puoliaan pitää. Hämmästyttävää on, että suuriruhtinas oli päästänyt asiat tälle kannalle, vaikka myöhemmin Brest-Litowsk ja Grodno hylättiin. Hänen täytyi itselleen myöntää, ettei linnoitus voinut puolustautua ja etteivät varustukset todellakaan olleet siinä kunnossa, että ne saattoivat kestää ankaraa pystytulta.

Kenraali v. Beseler päätti tehdä hyökkäyksen koillisen puolella olevia linnakkeita vastaan; Mlawan—Zjechanowin—Nasjelskin rautatie, joka oli hyvissä ajoin kuntoon saatu, viittasi siihen suuntaan. Ennen kaikkea oli tärkeätä, että rautatietä tuodun tykistön paikoilleen ajamista varten ja ammuksien toimittamista varten oli lyhyet maantiet, jotta päästiin tuhlaamasta aikaa kenttä- ja nostoratain rakentamiseen. Rintaman vahvuudella ei tässä ollut mitään merkitystä, runsaat järeät ammukset takasivat hyökkäykselle kaikki edut. Tykistö ajettiin paikalle heti kun rata oli Nasjelskiin saakka valmis.

Elok. 9:ntenä linnoituksen saarto oli päättynyt, tykistön sijoitus ja ammuksien tuonti alkoi heti tämän jälkeen. Elokuun puolivälissä patterit saattoivat aloittaa tulen. Sen vaikutus ei näyttänyt riittävältä. Kuului nyt ääniä, jotka perästäpäin olivat viisaampia kuin aikanaan, ettei nimittäin lyhennetystä hyökkäysmenetelmästä ollut mihinkään; se mikä jossakin tapauksessa tehosi, ei toisessa käynyt päinsä. Tämä horjuminen voitettiin pian. Koillisvarustukset kukistettiin hellittämättömällä tulella ja valloitettiin rynnäköllä. Sitten seurasi rynnäkkö koko Veikselin pohjoispuolista rintamaa vastaan. Joukkomme, johon pääasiassa kuului vain nosto- ja maanpuolustusväkeä, kävivät lujasti toimeen; elok. 19:ntenä Nowo Georgiewsk antautui.

Hänen Majesteettinsa keisari kävi heti sen jälkeen tarkastamassa linnoitusta ja kiitti joukkoja. Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme saaneet käskyn tulla mukaan. Saatoin omin silmin todeta sekä järeän tykistön tuhoisat vaikutukset että varustusten huonon rakenteen.

Vapaaksi joutuneet joukot lähetettiin nyt ylimmän armeijanjohdon suostumuksella 10:nteen armeijaan, joka siten valitettavasti vasta kovin myöhään sai kaivatun vahvistuksen. Järeimmät patterit oli lähetettävä Grodnoa vastaan. Kowno oli sillä välin jo kukistunut.

Puolan venäläinen kenraalikuvernöörikunta oli elokuun lopulla kokonaan liittolaisten käsissä. Saksa ja Itävalta-Unkari jakoivat keskenään sen hallinnon, kuten jo tähänkin saakka. Veikselin länsipuolella oli Pilitza rajana, sen itäpuolella raja kulki likimain Wjepshin alajuoksua pitkin. Näin syntyivät saksalainen Varsovan kenraalikuvernöörikunta, joka annettiin kenraali v. Beselerille, ja itävalta-unkarilainen Lublinin sotilaslääni. Jaosta koitui vahinkoa liittolaisten yhteisille eduille: paljon kiireellisiä välttämättömiä toimenpiteitä jäi sen johdosta toteuttamatta.

Itäisen rintaman ylipäällikkö oli v:n 1914 syksystä hoitanut Puolan vallattujen osien hallintoa. Hän luovutti sen nyt kenraali v. Beselerille ja sai sen sijaan koillisessa ylenmäärin runsaasti hallintohuolia. Nowo Georgiewsk on ehkä viimeinen saarrokseen saatettuna valloitettu rengaslinnoitus. Ei siksi, että minä uskoisin aseittenriisumiseen. Sen harhaluulon oikean arvon maailma on piankin kokeva. Ihmiskunta ei koskaan pääse niin pitkälle, niin surulliselta kuin tämä voikin tuntua. Mutta rengaslinnoituksen aika on ollut ja mennyt. Se ei voi millään tavalla kilpailla uudenaikaisen tykistön ja sen suunnattomien ammusmääräin kanssa, vaan on tuomittu häviämään. Maalinnoitukset ovat edelleenkin tarpeen, mutta ne saavat enemmän laajain rajavarustusten luonteen.

VII.

Kun elokuun 10:ntenä 12:s armeija lähti liikkeelle, oikea siipi Bugia ylöspäin seuraten, jäi se länttä kohti 8:tta armeijaa taammaksi, joka Narewin kahden puolen eteni Lomshaa kohti. Koetin marssia jatkettaessa pysyttää tämän porrastuksen voidakseni käyttää molemminpuolisia sivustaliikemahdollisuuksia. Mutta vähitellen molempain armeijain sisäsiivet Ostrolenkan—Lapyn radalla tulivat samalle tasalle. Bugin eteläpuolella kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmä kulki vastaavan määrän eteenpäin.

Itäisen rintaman ylipäällikön täytyi etenemistä varten järjestää taktillisia yksityiskohtia, joilla ei suureen sotaan nähden ollut merkitystä. Everstiluutnantti Hoffmann ja minä olimme armeijain kanssa paljon keskusteluissa. Molemmat armeijanesikunnanpäälliköt, eversti Marquard ja majuri kreivi Schwerin, olivat oivallisia sotilaita, jotka tukivat tehokkaasti ylipäälliköitään.

Lomsha valloitettiin elokuun 9:ntenä etelästä käsin. Meillä oli Itä-Preussissä kauan aikaa käytettävänämme lentopommituslaivasto. Salpalinnoituksiin, joihin oli majoitettu vihollisen kenraalikomento tai armeijan-ylikomento, nakattiin usein pommeja ja meille kerrottiin niiden suurenmoisesta vaikutuksesta; kun nyt jäljestäpäin annoin tutkia näitä vahingoita, ei niitä ollut edes mahdollista huomata. Joukkojen puolesta olin siitä hyvilläni: ne saivat niissä suojan. Vasta myöhemmin pommimme kävivät tehokkaammiksi ja pommien heittäminen alkoi herättää enemmän ilmailijain harrastusta.

Etenemistä jatkettaessa alkoi tuntua, että Mackensenin ja prinssi Leopoldin armeijaryhmät tunkivat pohjoista kohti ja sen vuoksi sekä 12:s että 8:s armeija työntyi vasemmalle. Elok. 18:ntena kenraalisotamarsalkka v. Mackensen saapui Brest-Litowskin edustalle, kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä lähestyi Belovezin nummea ja 12:s armeija Bjalystokia, Uuden Itä-Preussin oivallisen preussilaisen hallituksen entistä pääkaupunkia 18:nnen vuosisadan lopulla ja 19:nnen vuosisadan alussa; 8:s armeija Bjalystokin ja Narewin välisellä ahtaalla alalla eteni koillista kohti Grodnoon päin valloittaakseen Ossowjetzin eteläpuolelta. 22 p:nä se vallattiin. Olimme aikoneet valloittaa sen idästä ja pohjoisesta, mutta saimmekin sen haltuumme etelästä käsin. Semmoista on sota. Molemmat armeijat marssivat elokuun viimeisinä päivinä Bjalystokin—Ossowjetzin linjalta edelleen suunnilleen koilliseen suuntaan, 12:s armeija Wolkowyskin pohjoispuoliseen seutuun, 8:s Grodnoa kohti. Molemmat armeijat erosivat siten yhä enemmän taktillisesta yhteistoiminnasta molempien eteläisten armeijaryhmäin kanssa, jotka Brest-Litowskin 25 ja 26 p:nä elokuuta antauduttua marssivat edelleen Pinskiä ja Baranowitshia kohti. Vähitellen ne liittyivät sotatoimiin, joita kauempana pohjoisessa valmisteltiin.

Syyskuun alussa 8:s ja 12:s armeija saapuivat Grodnon seudulle ja sen kaakkoispuolelle, noin 14 päivää myöhemmin niiden oli määrä päästä Lidaan Niemenin pohjoispuolelle. Tähän ne hyökkäyksen alusta lukien tarvitsivat noin kahdeksan viikkoa. 12:nnen armeijan täytyi tällöin kaartaa kauas etelää kohti. Kuinka paljon edullisempaa olisi ollut, jos tämän liikkeen sijaan olisi ollut mahdollista hyökkäys Lomshan—Grodnon kautta. Se ei käynyt päinsä. Mutta sotaliikkeellä Grodnon ohi sen pohjoispuolitsekin, johon olisi liittynyt Kownon valloitus, olisi koko joukon nopeammin ja tehokkaammin saavutettu tämä seutu ja saatu enemmän aikaan, jos se täydellä voimalla olisi suoritettu vasta elokuun ensi puoliskolla.

Jonkun aikaa näytti siltä, kuin ylin armeijanjohto olisi asiain kehityttyä näin pitkälle aikonut keskeyttää marssin itää kohti. Se lähetti melkoisia osia kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin armeijasta ja myöhemmin 12:nnesta ja 8:nnestakin armeijasta länteen ja Etelä-Unkariin. Mutta niihin sotatoimiin, jotka me Kownon sillä välin tapahtuneen valloituksen ja Liettuaan ja Kuurinmaalle tehdyn retken kautta olimme alkuun panneet, se antoi vapaan vallan.

VIII.

Kownon valloitus väkirynnäköllä oli peloton teko. Jotta se olisi mahdollinen, täytyi 10:nnen armeijan keskustaa ja oikeaa siipeä sen ylenmäärin laajoista asemista huolimatta yhä enemmän ja enemmän ohentaa; vain näin saatoimme Kownon länsipuolelle koota jommoisiakin hyökkäysvoimia. Itärintaman ylipäällikkö ja kenraali v. Eichhorn ottivat tämän jännityksen kannettavakseen rintamansa muilla osilla. Kenraali oli jo kauan valittanut minulle sitä, että 10:s armeija oli liian kauan ollut toimettomana, ja ryhtyi nyt ilolla uuteen tehtäväänsä. Hän ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Hell, olivat erittäin yritteliäitä ja rohkeita miehiä. Kenraali v. Eichhorn oli upseeri, jolla oli häikäisevät henkiset lahjat ja joka osasi kasvattaa joukkojansa esikuvalliseen henkeen.

Kenraali Litzmannin johtaman vahvistetun XXXX armeijaosaston piti toimeenpanna hyökkäys.

Kenraali oli tulinen mies, jolla oli joukkoihinsa suuri vaikutus. Sotamaineensa hän loi Brsheshinyn läpimurrossa marraskuun 22:sen ja 25:nnen päivän välillä 1914. Hän oli kerran kirjoittanut kaartin upseerikuntaa vastaan, mutta tässä läpimurrossa kuitenkin huomannut, mikä voima tästä upseerikunnasta lähti. Minä itse olen ylpeydellä kuulunut linjajalkaväkeen ja henkikrenatöörirykmentissä n:o 8 oppinut tuntemaan rykmentin, jonka upseerikunnassa kulki perintönä erityiset traditiot, kuten kaartin upseerikunnassakin. Moiset traditiot ovat oikeutetut, mutta ne eivät saa johtaa suosimiseen eikä kopeuteen; muutoin ne ovat omiaan synnyttämään tyytymättömyyttä ja ovat hylättävät.

Hyökkäys Kownoa vastaan oli vaikeampi sen vuoksi, että puuttui raskainta pystytulta. Se mitä ylimmältä armeijanjohdolta saatiin heinäkuun lopulla, oli vietävä Nowo Georgiewskin edustalle. Itsellemme pidätimme pääasiallisesti vain muutamia pattereita, jotka voitiin kiskoja pitkin kuljettaa paikalle, mutta joiden kantavuus oli vain vähäinen. Emme kuitenkaan säikähtäneet mitään vaikeuksia, vaan rakensimme radat. Koko tilanteesta johtui, että hyökkäys voitiin tehdä vain Wirballenin—Kownon rautatien ja Niemenin välillä. Hyökkäyksen oikea siipi oli kaiken aikaa mitä suurimmassa vaarassa ja sitä suuremmassa, kuta enemmän etenimme. Venäläinen saattoi joka hetki tykistöllään käydä sangen tehokkaasti sen sivustan kimppuun. Vasenta siipeä suojeli Niemenin pohjoispuolella nostoväkibrigaadi, joka Niemenin-armeijan hyökkäysliikettä jatkaen eteni Dubissan poikki Kownon luoteispuolisille varustuksille saakka.

Elokuun alussa rautatiet olivat valmiit. Nyt puuttui ammuksia järeihin kenttähaupitseihin. Annoin hätävarastani; itärintaman kenttäammuspäälliköllä, everstiluutnantti Rostockilla, oli aina jonkun verran varalla. Näin oli vihdoinkin elokuun 8:ntena kaikki jotenkuten saatu kokoon ja hyökkäys saattoi alkaa. Vähemmillä apuneuvoilla ei ole vielä milloinkaan linnoituksen kimppuun käyty, mutta joukkoa, jonka piti se tehdä, elähytti johtajainsa reipas henki.

Tällä hetkellä oli venäläinen, mainittakoon se vielä tässä kerran, yhä lähellä Veikseliä vastapäätä Varsovaa.

Elok. 6:ntena siirrettiin jalkaväki jo hyökkäyspalstalla kauemmaksi eteenpäin, jotta voisimme saada paremmat tiedot tulen vaikutuksesta. 8 p:nä alkoi tykkitaistelu. Seuraavina päivinä valloitettiin väkirynnäköllä koko sarja lujia asemia. Hyökkäysjoukkojen voima näytti lamaantuvan. Kenraali Litzmann tunkeutui siitä huolimatta aina 15:nteen päivään saakka yhä lähemmä linnakelinjaa. Onneksi venäläinen näytti hyvin huonosti kestävän järeimmän tykistön tulta. Sen kautta onnistui erään komppanian, johon muut joukot liittyivät, reippaalla toimella 16 p:nä murtautua läntisen linnakelinjan sisään.

17 p:nä kenraali Litzmann kulki Niemenin poikki ja valloitti kaupungin ja idänpuoliset linnakkeet. Saalis oli pienempi kuin Nowo Georgiewskin valloituksessa. Tämä ei ollut hyökkäys saarretun linnoituksen kimppuun, selkäpuoli kun oli jäänyt avoimeksi. Idänpuolisen rintamansa kautta se oli yhteydessä venäläisen armeijan kanssa. Miksi tämä ei auttanut, oliko linnoitusvarustusten kukistuminen sille yllätys, sitä en ole tullut tietämään.

Kaikki sillat, ylen tärkeä rautatiesiltakin, sekä itärannan tunneli oli hävitetty, tämä ei onneksi kovin perusteellisesti. Se saatiin pian korjatuksi. Saatoimme sen jälkeen aloittaa jonkinlaisen liikkeen Niemenin itäpuolella Wilnoa kohti jo ennenkuin rautatiesilta oli valmiskaan. Sen kuntoonsaattaminen oli armeijalle elinkysymys, jos mieli saada sotatoimet toivon mukaan menestymään.

Kownon kaupunki itse oli säilynyt tehtaita lukuunottamatta. Nämä oli poltettu, väestö oli paennut. Täällä näin, kuinka vaikeaan tilaan joukot joutuvat, kun ne on majoitettava ilman väestön apua. Kownon valloituksen jälkeen kenraali v. Eichhorn lähetti viipymättä kenraali Litzmannin hyökkäysjoukkoineen Wilnoa kohti ja siirsi lähinnä olevat joukot perässä Niemenin valloitetun ylimenopaikan kautta. Samalla hän lähetti 10:nnen armeijan muut osat ja kenraali v. Hutier'n johtaman XXI:n armeijaosaston liikkeelle painamaan etupäässä Olitaa kohti ja heikompia osastoja Augustowin metsän kautta Grodnoa kohti; nämä toimivat mitä lähimmässä kosketuksessa 8:nnen armeijan kanssa, joka oli marssinut samaan suuntaan ja jo päässyt melkein niiden tasalle.

Kenraali v. Eichhornin aikomus oli koko linjalla tunkeutua Niemenin yli, vaikuttaakseen täten meidän suunnittelemamme sotaliikkeen puitteissa. Nämä toimenpiteet olivat mitä parhaassa sopusoinnussa meidän mielipiteidemme kanssa. Vaikka toiselta puolen jäikin paljon järjestettävää, varsinkin siellä, missä armeijat koskettivat toisiaan, helpotti toiselta puolen armeijain itsenäinen päätösvalta koko hoitoa tavattomasti. Niiden velvollisuus vain oli ajoissa ilmoittaa, miten ne tilanteen käsittivät ja mitä aikoivat. Armeijain rajakohdat ovat aina erikoisia kahnauskohtia. Idässä se ei, varsinkaan asemasodassa, esiintynyt samassa määrässä kuin myöhemmin lännessä. Täällä osastojen rajat muodostuivat toisinaan korkeiksi aidoiksi, joita pitkin vain saattoi nähdä, ylitse ei. Ylemmän johdon tärkeä velvollisuus oli tällöin vaikuttaa tasaavasti, ettei osastojen rajakohdista tullut taktillisesti heikkoja kohtia.

10:nnen armeijan keskustan ja oikean siiven eteneminen tapahtui ankarin taisteluin. Kownon tapausten painostuksesta venäläinen, rautatiet ja Niemenin sillat perusteellisesti hävitettyään, ensinnäkin luovutti tämän joen vasemman rannan ja väistyi pian sen jälkeen yhä etemmä Oranya kohti. XXI armeijaosasto valtasi jo elok. 26:ntena Olitan. Elokuun lopussa 10:s armeija oli kulkenut Niemenin poikki ja eteni hitaasti Grodnon—Wilnon rataa kohti. Jo ennenkuin se tämän radan saavuttikaan se kohtasi sangen ankaraa vastarintaa, jota se ei voinutkaan paikalla murtaa. Venäläinen alkoi Puolan itäosista siirtää voimia pohjoista kohti.

10:nnen armeijan tunkeutumisella Niemenin yli Grodnoa kohti ei ollut suurtakaan taktillista vaikutusta tämän linnoituksen koillispuolella olevan suunnattoman metsäalueen vuoksi. Venäläinen oli kuitenkin käynyt araksi. 10:nnen armeijan oikean siiven ja varsinkin 8:nnen armeijan hyökätessä se jätti hämmästyttävän pian Grodnon. 75:nnellä reservidivisioonalla kenraali v. Scholtz jo syysk. 1 p:nä valloitti kaupungin lounaispuoliset varustukset ja 2 p:nä itse kaupungin kiivaiden katutaistelujen jälkeen. Grodnon lähellä sen itäpuolella Kotran ja Osjery järvestä tulevan pohjoisen lisäjoen varrella hän kohtasi voimallisen vihollisen vastarinnan.

Piiritystykistö oli käynyt tarpeettomaksi. Se annettiin nyt ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi.

Kenraali v. Gallwitz saapui taistellen Swislotshille. Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä oli samonnut Belovezin metsän läpi, joka ei sivumennen sanoen ole mikään ylipääsemätön suoalue, vaan teillä hyvin varustettu. Kauempana etelässä joukot vielä etenivät Pinskiä kohti.

IX.

Niemenin-armeijan taistelut heinäkuussa ja elokuussa olivat tähän saakka vain sikäli olleet välittömässä yhteydessä suurien sotatoimien kanssa, mikäli ne vetivät puoleensa vihollisvoimia. 10:nnen armeijan ja Niemenin-armeijan sisemmät siivet olivat luonnollisestikin taktillisessa yhdysvaikutuksessa keskenään Niemenin luona. Ryhdyttäessä Kownoa vastaan hyökkäämään tämä yhdysvaikutus kävi yhä läheisemmäksi ja johti linnoituksen valloituksessa taisteluun samalla tappotantereella, jonka jälkeen se jälleen löyhtyi. Nyt piti sotatoimien yhteisvaikutuksen astua jyrkästi etualalle.

Kenraali Otto v. Below johti sotaa eristetyllä sotanäyttämöllä ja oli sen vuoksi toimissaan itsenäisempi kuin muut armeijan-ylipäälliköt, jotka taistelivat ahtaammissa kehyksissä. Saatoimme taistelun johtoon nähden tyytyä yleisiin ohjeisiin.

Niemenin-armeija oli heinäkuun puoliväliin saakka puolustanut Dubissan linjaa aina Schaulenin lounaispuolelle saakka sekä pitänyt hallussaan Wentaa ja Windauta aina Hasenpotin tasalle ja kauemmaksi rannikolle saakka. Sotatoimien alkamiseksi sai kenraali v. Below käskyn kiertäen käydä Schaulenin luona olevan voimallisen vihollisen kimppuun ja vasemman siipensä Riian suuntaa kohti suojaten edetä Niemenin pohjoispuolella itää kohti. Tämä sotatoimi oli erikoisen hyvissä käsissä. Kenraali v. Below, jota jo rauhan aikana pidettiin erikoisen kyvykkäänä upseerina ja itsenäisenä luonteena, oli Tannenbergiu taistelussa osoittanut selvää käsitystä johtajan toimessa ja Masurinjärvien taistelussa kunnostautunut tarkoituksenmukaisilla toimillaan. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg piti aivan erikoisessa arvossa hänen suoraa ja miehuullista luonnettaan ja ehdottikin hänet marraskuussa Hänen Majesteetilleen 8:nnen armeijan ylipäälliköksi, vaikka hän virkavuosiinsa nähden oli nuorimpia komentavia kenraaleja. Kenraali v. Below on osoittautunut täydelleen sen luottamuksen arvoiseksi, jota ylin sotaherra häntä kohtaan tunsi. Hänen esikunnanpäällikkönsä, kenraali v. Böckmann, oli ollut yleisesikunnassa kauan, sodassa hän oli kunnostautunut joukkojen johtajana ja hänellä oli hyvän armeijanjohtajan ominaisuudet. Molemmat miehet työskentelivät yhdessä täydessä sopusoinnussa. Päämajassa Lötzenissä saatoimme olla vakuutetut siitä, että Niemenin pohjoispuolisilla sotatoimilla todella saataisiin aikaan, mitä sinne viedyillä voimilla oli mahdollinen aikaansaada.

Niemenin-armeijan selkäpuolen yhteys oli vaikea. Täysiraiteiset radat päättyivät Tilsitin koillispuolella Laugzargeniin ja Memeliin. Niemeniä, joka kyllä soveltui laivaliikkeeseen, saattoi oikea armeijansiipi selkäpuolisiin yhteyksiinsä käyttää, mutta se oli niin perkaamaton, ettei siihen ollut luottamista. Yritys kuljettaa kerran niemeniläisillä veneillä joukkoja jokea ylöspäin oikean siiven välttämättömäksi käyneeseen vahvistukseen epäonnistui. Hinattavat alusjonot tarttuivat Venäjän puolella hiekkasärkille.

Libauta voitiin vain suurimmalla varovaisuudella käyttää muonitussatamana. Venäjän laivasto ja englantilaiset vedenalaiset veneet vallitsivat silloin vielä Itämeren itäosaa. Olimme kuitenkin käsillä olevalla kalustolla voineet panna toimeen heikon junaliikkeen Libausta itää kohti vievällä radalla. Jo varhain olimme ryhtyneet rakentamaan kenttärataa Laugzargenin—Tauroggenin—Kjelmyn linjalle; työvoimain puutteen vuoksi se edistyi kuitenkin vain hitaasti. Kun suuren sotaliikkeen suunnitelmat alkoivat saada varman muodon, täytyi ryhtyä ajattelemaan rautatieverkon täydentämistä suuremmassa mittakaavassa. Lyhin yhteys venäläisille radoille kulki Memelistä Prekulniin Libaun itäpuolelle. Tämän välin rakentamiseen ryhdyttiin, mutta myöhemmin se oli jälleen heitettävä kesken, kun itärintaman ylipäällikön täytyi luovuttaa rautatietyöväkeä Willenbergin—Ostrolenkan radan rakennukseen. Heinäkuun alussa valmistui rata Prekulniin. Sillä oli suunnattoman suuri arvo, vaikka sen liikenne vielä olikin monessa suhteessa puutteellinen. Libaun—Mosheikin rata naulattiin nyt uudestaan. Myöhemmin Koschedaryn kautta Kownon itäpuolella yhdytimme Liettuan rautatieverkon. Vihdoin aloimme rakentaa Schaulenin kaakkoispuolelle vievää Tauroggenin-Radsiwilishkin rataa. Tämän radan puisesta sillasta Dubissan yli oli tuleva taideteos.

Heinäkuun puolivälissä päättyi Niemenin-armeijan ryhmitys jo kesäkuussa lähetettyjen apujoukkojen saavuttua perille. Ylikomentoon koski sangen raskaasti, ettei se hyökkäykseen Narewia vastaan saanut kaikkia joukkoja, jotka se oli toivonut saavansa. Siitä huolimatta se piti kiinni sotatoimen periaatteesta. Dubissan se Kjelmyyn saakka jätti vain heikkojen joukkojen huostaan. Kjelmyn ja Schaulenin välille koottiin reserviosasto hyökkäysryhmäksi. Sitten seurasi Windaun vartta alaspäin taas heikko linja, johon Libauhun vievän radan pohjoispuolella liittyi vahva ryhmä. Täällä seisoi kahdesta kolmeen jalkaväkidivisioonaa ja yhtä monta ratsuväkidivisioonaa.

Heinäk. 14:ntenä, Prassnyshin juuri kukistuttua Pohjois-Puolassa ja venäläisen kauempana etelässä vielä ollessa Veikselin länsipuolella ja Lublinin—Cholmin eteläpuolella, kulki kenraali v. Below Vindaun yli kiertääkseen etenemällä pohjoiseen Mitaun suuntaan Schaulenin luona olevat vahvat venäläiset sotavoimat ja antaakseen I reserviosaston ahdistaa niitä ankarasti kaakosta, samalla kuin heikko keskusta pysyisi paikoillaan. Dubissan luona tuli armeijan oikean siiven toistaiseksi odottaa ja vasta sotatoimien edistyessä lähteä liikkeelle.

Venäläinen ei ilmeisestikään ollut odottanut hyökkäystä eikä myöskään huomannut sen ulottuvaisuutta pohjoista kohti. Se hyökkäsi Okmjanyn suuntaan keskustassa etenevää 6:tta reservidivisioonaa vastaan ja pakotti sen väistymään länttä kohti. Venäläisen oikea sivusta oli kuitenkin niin uhattu, ettei vihollinen voinut menestystään käyttää.

Vasemman siiven jalkaväkidivisioonat löivät jo 17 p:nä venäläisen Autzin luona, mutta antoivat sitten 6:nnelle reservidivisioonalle sattuneiden tapausten vetää itseään etelää kohti; kiertoliike menetti täten tehoaan. Herkeämättömissä taisteluissa, jotka venyivät heinäk. 23:nteen päivään saakka ja joista on käytetty "Schaulenin taistelun" nimeä, työnnettiin 5:s venäläinen armeija Schaulenin taa Ponjewjeshiin. Se pääsi osittain pakoon, sen selän taa päässeeltä saksalaiselta ratsuväeltä kun puuttui tehoisia ampuma-aseita. Jo heinäk. 29:ntenä valtasimme Ponjewjeshin. Vasemmalla sivustalla ratsuväki retkeili aina Riianlahdelle saakka ja liittyi jalkaväkeen sen ahdistaessa Mitauta, joka elok. 1 p:nä valloitettiin. Kauempana etelässä kuljettiin Dubissan poikki ja edettiin heinäk. 29 p:ään mennessä Kownon—Ponjewjeshin linjalle saakka.

Selkäpuolen yhteyttä oli jälleen vahvistettava ja joukoille hankittava ampumatarpeita. 12:s ja 8:s armeija olivat saaneet suuret määrät kolonnia, joita sen vuoksi Niemenin-armeijalta puuttui. Sen eteneminen kävi nyt hitaammin. Samana päivänä, jona Kowno valloitettiin, se oli Swjentan ja Jaran rannalla. Tähän se jäi pitkäksi aikaa vasemman siiven edetessä edelleen Väinäjokea kohti. Riian eteläpuolella venäläinen piti hallussaan suuren siltavarustuksen, josta meille tuli pitkäksi ajaksi vaaran aihe. Sen sijaan saavuttiin syyskuun alkupäivinä Väinäjoelle Ykskyllin ja Friedrichstadtin välillä ja täällä oleva vihollinen työnnettiin joen toiselle rannalle.

Venäläinen oli sillä välin vahvistanut voimiaan. Niemenin-armeijan heikot voimat oli jaettu sangen laajoille aloille, joten ne toistaiseksi eivät voineet omin neuvoin enää edetä. Se ylläpiti tuntumusta 10:nnen armeijan vasemman siiven kanssa, kun tämä Kownon valloituksen jälkeen puolimatkassa Wilnoon jälleen tapasi voimallisen vihollisen.

Laivaston yrityksellä Riianlahdessa elok. 8:ntena ei maasotatoimiin ollut mitään vaikutusta.

Niemenin-armeijan nopea eteneminen osoittaa, että olisi ollut mahdollista saada aikaan vielä enemmän, jos armeija olisi ollut suurempi ja varsinkin paremmin varustettu kolonnilla.

Elokuun toisella puoliskolla oli aikomus jatkaa sotatoimia Niemenin itäpuolella saanut kiinteämmän muodon. Puolasta peräytyvän armeijan sivustaan oli, jos ollenkaan, enää mahdollista päästä käsiksi vain Kownon—Wilnon—Minskin yleisessä hyökkäyssuunnassa. Tämä hyökkäysliike tuli 10:nnen armeijan tehdä, kun taas 8:s ja 12:s armeija ja eteläiset armeijaryhmät seurasivat vihollista kintereillä.

10:nnen armeijan sotatoimet tarvitsivat pohjan puolella sivustasuojelusta Riian—Väinänlinnan ratalinjaa vastaan, johon koillisesta ja idästä yhtyi useita kiskoteitä, ja samoin Polotzkin—Molodetshnon ja Orsehan—Borissowin—Minskin rataosia vastaan. Niemenin-armeijan tuli jatkaa etenemistään, painopisteenä Väinänlinna, samalla kuin molempia viimemainittuja ratoja vastaan eteni vahvoja ratsuväkieskadroonia.

Venäläinen, joka 10:nnen ja Niemenin-armeijan edessä seisoi yhtenäisessä, mutta Kownon koillispuolella vain ohuessa rintamassa, oli siis murrettava, s.o. tungettava takaisin Wilnon kautta ja Väinänlinnaa kohti ratsuväkidivisioonain edetessä Polotzkia—Minskiä kohti.

Kysymyksenalaista oli, vieläkö tämä sotatoimi kannatti, kun venäläisten peräytyminen itää kohti jo oli joutunut niin pitkälle. Siitä ei ollut epäilystäkään, että jokainen päivä, jonka viivytystä kesti, vähensi sen menestystoiveita. Minä punnitsin, eikö meidän olisi tyydyttävä hyökkäykseen Lidaa kohti Olitan—Oranyn kautta. Luovuin kuitenkin siitä, kun kaikki samanlaiset yritykset päästä vihollisen sivustan kimppuun edellisen kesäretken aikana olivat menneet myttyyn. Mielessäni jäin sen vuoksi kannattamaan suurta sotaliikettä, sillä kun saattoi vielä olla suurempi menestys. Tässäkin meidän täytyi toimia arviokaupalla. Selvää oli, että 10:ttä armeijaa oli vahvistettava. Nowo Georgiewskin saartojoukot liitettiin siihen.

8:s ja 12:s armeija olivat sotatoimien kestäessä vetäytyneet niin yhteen, että oli käynyt mahdolliseksi paitsi länteen määrättyjä osastoja ottaa niistä vielä muitakin divisioonia. Nämä lähetettiin Kownoon ja vietiin sieltä 10:nnen armeijan vasemmalle tai 8:nnen oikealle siivelle.

Sillä välin oli Wilnosta käsin tehty 10:nnen armeijan kimppuun sangen voimakas hyökkäys. Vihollinen oli Puolasta vienyt voimia pohjoiseen. Yrittäen sivustahyökkäystä olivat sekä 10:s armeija että sen vastustaja lisänneet voimiaan pohjoisessa Wilkomirin suunnalla. Taistelu tapahtui Wilijan pohjoisella rannalla ja oli erikoisen kiivas.

Seurasi jälleen erinomaisen jännittäviä päiviä. Mielelläni olisin kiirehtinyt sotatoimien alkua, mutta Wirballenin—Kownon rata ei keskeneräisessä kunnossaan voinut kuljettaa enempää kuin se kuljetti. Kaikki vaati sanomattoman paljon aikaa, tiet lisäksi olivat huonot eivätkä joukot enää reippaita.

Syysk. 9:ntenä alkoi vihdoin eteneminen. Niemenin-armeija pääsi hyvin eteenpäin Väinänlinnaa—Jakobstadtia kohti. Sen oikea siipi asettui Uzjanyn vaiheilla Kownon—Väinänlinnan tielle ja työnsi vihollisen sangen pian takaisin Nowo Aleksandrowskin kautta. Molemmissa siltavarustuksissa vihollinen piti puoliaan. Täällä alkoivat pitkät katkerat taistelut.

10:nnen armeijan vasen siipi, joka oli Wilkomirin eteläpuolella, pääsi molempina ensimmäisinä päivinä hyvin etenemään Wilijaa kohti Wilnon yläpuolella. Sittemmin voitiin kuitenkin vain vähitellen työntää venäläistä taaksepäin tämän joen yli.

Molempien armeijain sisempien sivustain välillä, Väinänlinnasta Wilijaan saakka, oli ratsuväkidivisioonain pääsy eteenpäin vapaampaa. Ensinnä niiden täytyi yhtämittaa taistellen raivata itselleen tie Wilkomirin ja Swentzjanyn välisen järviseudun läpi. 13 p:nä tämä paikka valloitettiin. Sieltä divisioonat kääntyivät Smorgonia, Molodetshnoa ja Molodetshnon—Polotzkin rataa kohti, molempain näiden paikkain puoliväliin. 8:nnen armeijan ratsuväkidivisioonia voitiin nyt lähettää perästä. Jo 14 p:nä oli Wilnon—Molodetshnon—Polotzkin rata saavutettu Smorgonin ja Wileikan luona ja Glubokojen itäpuolella ja venäläisten oikea siipi Wilijan varrella Wilnon koillispuolella saatettu hyvin uhattuun asemaan. Orshan—Minskin ratakin katkaistiin Borissowin seudulla. Ratsuväkidivisioonat saivat täällä, kuten jo niin usein muulloinkin idässä, uuden toiminta-alan. Saksalaisen ratsuväen reipas ratsumieshenki on kaikkialla kunnostautunut loistavasti.

10:s armeija pyrki yhä uudelleen ja uudelleen lähettämään rintamastaan joukkoja vasemmalle siivelleen. Sitä varten se kaartoi Wilijaa ylöspäin Smorgonia kohti ja heti Wishnjew-järven eteläpuolitse Wileikaa kohti. Liikkeet olivat vaikeat suorittaa ja maksoivat aikaa. Joukoille ne tuottivat aivan tavattomia rasituksia, sillä tiet ja sää olivat kehnot ja vaikuttivat haitallisesti. Jalkaväkidivisioonat eivät voineet kyllin nopeaan asettua ratsuväkidivisioonain sijaan niiden etäällä edessäpäin oleviin asemiin. Heikon tulivoimansa vuoksi ne eivät voineet ajan pitkään pitää Smorgonia hallussaan. 19 p:nä tämä jälleen riistettiin meiltä Wilnosta käsin, vaikka 1:nen ratsuväkidivisioona oli mitä urhoollisimmin pitänyt puoliaan.

Venäläinen oli huomannut uhkaavan vaaran ja tuonut rautateitse Väinänlinnan itäpuolelle apujoukkoja, jotka sangen pian ilmestyivät Väinänlinnan eteläpuolelle. Polotzkin kautta Molodetshnoon menevää rautatietä ei käytetty. Sen sijaan vihollinen saattoi jalkaväkidivisioonilla tehdä suuren peräytymisliikkeen Lidasta ja Slonimista Molodetshnon suuntaan, ratsuväkidivisioonilla taas Dokshitzyyn päin. Venäläisten suuri rintamansiirto Puolasta Länsi-Venäjälle oli valitettavasti jo ehtinyt niin pitkälle, että pohjoista kohti poikkeavat joukot ennättivät vielä ajoissa Wilijalle. Saksalaisten kiertoliike joutui tässä seisahduksiin. Sen voima ei riittänyt voittamaan vihollisen vastarintaa. Venäläinen siirtyi nyt vuorostaan Wilijan yli Molodetshnon pohjoispuolella vastahyökkäykseen, mutta ei sekään päässyt etenemään. Saksalaisten hyökkäys oli sillä välin rintamankin kohdalla edistynyt verkalleen. Tämän painostuksen vuoksi venäläisen oli mahdotonta pitää Wilnoa, ja se peräytyi nyt hitaasti, taistellen koko rintamalla. Saksan armeijan rintamalla oli vielä siksi paljon voimaa, että se saattoi saavuttaa heti Smorgonin länsipuolella olevan seudun, läntisen Beresinan ja Baranowitshin ja Pinskin seudut.

Armeijan verkalleen edetessä Wilnosta Smorgoniin oli minulle selvinnyt, että sotaliike oli keskeytettävä. Hyökkäyksen jatkaminen ei voinut enää tulla kysymykseen. Vihollisen ratsuväen vuoksi, jota joka puolelta tunkeutui yhä voimallisemmin meidän läpimurtokohtaamme vastaan, ei 10:nnen armeijan vasenta siipeä ollut mahdollinen ajan pitkään pysyttää sen kaukana edessäpäin olevissa asemissa. Meidän täytyi järjestäytyä talven varalta ja Wishnewin-, Narotshin- ja Dryswjaty-järvien linja tarjosi edullisen tuen.

Dryswjaty-järven luona yhtyi Niemenin-armeijaan uusia osia, mutta 10:nnen armeijan pohjoinen siipi kääntyi takaisin mainitulle linjalle. 10:s armeija aikoi, kuten aikanaan Grodnon edustalla samanlaista liikettä suoritettaessa, pidättää perässä tunkevaa vihollista, mutta tässä se runsaan ajan viivytteli ja joutui lopulta Narotsh-järven itäpuolella kovakouraisen puristuksen alaiseksi.

Uutta rintamaamme vastaan hyökyi sitten venäläistulva, mutta vähitellen meri taas asettui. Itävalta-Unkarin armeija oli sillä välin yrittänyt Lutzkin pohjoispuolella murtaa vihollisen rintaman ja päästä kiertämään. Vastahyökkäys oli kuitenkin työntänyt sen takaisin. Väinänlinnan luona taisteluita kesti vielä kauan. Niemenin-armeija toivoi yhä voivansa valloittaa siltavarustuksen. Ammuksien perille saapuminen oli kuitenkin niin riittämätön, ettei voitu ryhtyä hyökkäykseen. Taistelut keskeytettiin sen vuoksi minun kehoituksestani.

Kesäsotaretki Venäjää vastaan oli päättynyt. Venäläinen oli lyöty ja koko rintamalla taapäin tungettu. Kownon kautta yritetty sotatoimemme ei johtanut suurempiin tuloksiin, se kun tuli liian myöhään. Tämä oli pääsyy. Vihollinen oli kyennyt estämään kierroksen, joka sitä Wilijan luona uhkasi. Jos se olisi ollut muutamankaan päivämatkan kauempana lännessä, ei se olisi ollut sille mahdollista.

Emme voineet idässä eikä lännessä koko sodan aikana suorittaa loppuun ainoatakaan suurta strateegista murtoliikettä ja saavuttaa kaikkia siitä johtuvia seurauksia. Wilnon ja Väinänlinnan välinen murtoliike edistyi kaikista pisimmälle. Se osoittaa, kuinka strateeginen murtoliike vasta sitä seuraavan taktillisen kiertoliikkeen kautta pääsee täyteen vaikutukseensa. Bulgaarian armeijan osaksi jäi näyttää syyskuussa 1918 maailmalle semmoisen sotatoimen painavat seuraukset. Mutta ne olivat mahdolliset vain sen kautta, että Bulgaarian armeija oli silloin täydelleen lamassa.

Syyskuun päiväin ankara jännitys oli tuottanut meille jälleen vain taktillisen menestyksen. Oli ollut voitettava erinomaisen kriitillisiä tilanteita. 1:sen ratsuväkidivisioonan taistelu Smorgonin luona vihollisen peräytymislinjalla oli traagillisen suurta. Aivan vähää ennen jalkaväen saapumista sen täytyi väistyä suuria tappioita kärsittyään. Niemenin-armeijan eteläisenkin siiven asema oli kaiken aikaa arveluttava, 10:nnen armeijan taapäin kääntyminen suuressa määrin vaarallinen temppu. Tämä kaikki jäi kuitenkin toiseen sijaan hermoja jännittävän odotuksen rinnalla: pääseekö jalkaväki huonoilla teillä kyllin nopeaan eteenpäin voidakseen saattaa päätökseen kiertoliikkeen, jonka valmistelut ratsuväki niin hyvällä ymmärryksellä oli suorittanut? Moisen jännityksen voi vain se täysin ymmärtää, joka on sen kokenut ja sydämellään ja järjellään ollut siinä mukana.

Venäjän nujertamisessa olimme astuneet uuden suuren askeleen eteenpäin. lujatahtoinen suuriruhtinas erosi. Tsaari asettui armeijansa ylimmäksi johtajaksi.

Kaikkialla olivat joukkomme ja johtajamme tehneet velvollisuutensa ja saksalaisessa sotamiehessä vakaantui syystä se tunne, että hän on venäläistä ehdottomasti etevämpi. Lukumäärä menetti kammottavuutensa.

ITÄRINTAMAN YLIPÄÄLLIKÖN PÄÄMAJA KOWNOSSA LOKAKUUSTA 1915 HEINÄKUUHUN 1916

LEVON AIKA.

Taistelujen päätyttyä Arrasin pohjoispuolella toukokuussa oli läntisellä rintamalla kesällä 1915 yleensä levollista. Syyskuun lopulla alkoivat ententen valtavat hyökkäykset Loosin luona ja Champagnessa. Idästä kutsutut joukot saapuivat juuri parhaiksi auttamaan länsirintaman urheita, kestäviä puolustajia ja torjumaan suurta ja vaarallista iskua.

Italialaiset olivat tehneet useita turhia hyökkäyksiä. Itävalta-Unkarin armeija taisteli hyvin Italiaa vastaan; sehän olikin vanha perivihollinen, kun taas Venäjää vastaan eivät mitkään kansalliset vaistot nousseet.

Saksan ylin armeijanjohto ja Itävalta-Unkarin armeijan-ylikomento olivat päättäneet nujertaa Serbian. Luonnollinen ristiriita Serbian kanssa ja makedonialaisten painostus sai Bulgaarian julkisesti rupeamaan meidän puolellemme; Varsovan valloitus oli siellä tehnyt erikoisen syvän vaikutuksen. Bulgaaria tuotti meille Balkanilla 12:lla voimakkaalla jalkaväkidivisioonallaan paikalla voimaintasauksen. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen kulki lokakuun alussa Tonavan yli. Serbian sotaretki saattoi meidät joulukuun alkuun mennessä lähelle Kreikan rajaa. Varovaisuus Kreikan suhteen, joukkojen uupumus ja selkäpuolisten yhteyksien tila ja ehkä vielä muutkin minulle tuntemattomat valtiolliset ja sotilaalliset syyt estivät meitä jatkamasta sotatoimia Salonikiin saakka, josta ensimmäiset entente-joukot puuttuivat taisteluun. Salonikin valloitus olisi tuottanut meille Balkanin niemimaalla suuren huojennuksen. Myöhempien kokemuksieni nojalla täytyy minun kuitenkin todeta, ettemme siten menettelemällä olisi länsirintamalle saaneet ainoatakaan bulgaarialaista. Olisimme luultavasti saaneet Ranskaan ne englantilaiset, ranskalaiset ja serbialaiset, jotka myöhemmin olivat Makedonian rintamalla. Nämä näkökohdat jäivät edelleenkin määrääviksi. Hyökkäys Salonikia vastaan jäi aina sivusotatoimeksi ja sitä on siltä kannalta arvosteltava.

Itävalta-Unkarin joukot tunkeutuivat Montenegron kautta Albaniaan Vojusalle saakka, jossa taisteluita kesti helmikuuhun saakka. Itävalta-Unkarin sivustasuoja oli siirtynyt Tonavalta kauas Albanian sisäosiin ja Kreikan rajalle saakka. Täällä olivat vartiona etupäässä bulgaarialaiset joukot ei ainoastaan oman maansa puolesta, vaan myöskin Itävalta-Unkarin ja meidän puolestamme.

Saksalaiset joukot vedettiin vähitellen suurimmaksi osaksi takaisin Tonavalle. Itävalta-Unkarinkin voimia vapautui. Serbian armeija oli kärsinyt perusteellisen tappion, jätteitä peräytyi Valonaan päin ja Ranskan ja Englannin voimakkaissa käsissä niistä jälleen tuli sotatekijä, jota bulgaarialainen sotamies pelkäsi. Ne siirrettiin myöhemmin Salonikiin ja taistelivat siellä täysitehoisesti.

Entente huomasi välttämättömäksi vapauttaa toisilta sotanäyttämöiltä voimia Makedoniaan. Se luopuikin Gallipolin yrityksen jatkamisesta, joka saksalaisten miesten ja Välimeren divisioonan toiminnan johdosta oli tullut sille maksamaan paljon. Retkikunta oli nyt joutunut liian suureen vaaraan. Yhteys Turkin kanssa oli aikaan saatu, kun Serbia oli voitettu ja Bulgaarian kanssa tehty liitto. Meidän ei enää tarvinnut kuljettaa sotatarpeitamme salaa Romaanian kautta. Turkkia voitiin välittömästi avustaa. Tammikuun 16:ntena avattiin rautatieyhteys Konstantinopoliin. Tammikuun 8:ntena ja 9:ntenä ententen joukot olivat lähteneet Gallipolin niemeltä.

Salmien sulkeminen oli nyt turvattu. Jos vihollisten laivastot olisivat salmien avulla Mustaakin merta vallinneet, olisi Venäjälle voitu hankkia sotatarpeita, joita se niin välttämättä tarvitsi. Idässä olisivat taistelut silloin saaneet paljon ankaramman luonteen. Entente olisi voinut käyttää hyväkseen Etelä-Venäjän ja Romaanian rikkaita viljavarastoja ja taivuttaa tämän kuningaskunnan mielensä mukaiseksi jo ennen kuin näin tapahtuikaan. Venäjän yhteys ulkomaailman kanssa sotatarpeitten tuontia varten kulki siihen aikaan Siperian rataa pitkin, Muurmanin rannikon kautta, johon Pietarista paraikaa rakennettiin rautatietä, mutta joka ei vielä pitkään aikaan voinut valmistua, ja kesällä Vienanmeren kautta. Liike Suomen kautta Ruotsiin oli tärkeä, mutta sitä tietä ei voitu kuljettaa sotatarpeita. Ruotsilla oli oikea käsitys puolueettoman vallan velvollisuuksista. Tämä esitys osoittaa mitä epäämättömimmällä tavalla, kuinka tärkeät salmet ja niiden mukana Turkki olivat itäiselle rintamalle ja samalla koko asemallemme. Turkin aasianpuoleisilla alueilla sodankäynti oli vaikeata. Turkki saattoi käyttää ainoastaan maayhteyksiään. Uudenaikainen sota tarvitsee kuitenkin rautatie- ja laivayhteyksiä. Kaukaasian rajalle rakennettava rautatie oli Angoran ja Sivasin välillä vasta alulla. Bagdadin rata, jonka Taurus ja Amanus-vuoristot vielä katkaisivat, ei ollut vielä likimainkaan ennättänyt Tigriille. Tunnelit olivat keskeneräiset. Syyrian rautatie liittyi Bagdadin rataan Alepon luona, siis erottavain vuorenharjanteiden tuolla puolen. Damaskon eteläpuolella se vaihtui kapearaiteiseen Hedshasin rataan ja pieneen rataan, joka vei Palestiinaan ja päättyi Berzebaan, Jerusalemin eteläpuolelle. Rautatieoloja, jotka jo itsessään olivat näin huonot, pahensi vielä se, että kuljetusmahdollisuudet sekä henkilökunnan että kaluston puolesta olivat huonoimmat, mitä ajatella saattaa. Rautateiden tuottama hyöty oli sangen pieni, suhteettoman pieni vaatimuksiin verraten.

Koetettiin käyttää Eufratia ja Tigristä, vieläpä jonkinlaisella menestykselläkin. Mutta kokonaiskuvaa tämä ei voinut muuttaa.

Selkäpuolen yhteyksien vuoksi oli sodankäynti Vähässä Aasiassa, Syyriassa ja Mesopotamiassa tuomittu tuloksiltaan huonoksi, kunnes liikenneolot saataisiin parannetuiksi.

Turkin sotatoiminnan tehoa rajamaakunnissa rajoitti vielä se, että Kaukaasian rajalla kurdit ja armeenialaiset, Mesopotamiassa ja Syyriassa arabialaiset heimot aina Adenia myöten olivat turkkilaisille vihamielisiä. Turkin politiikan suhtautuminen maan omiin alamaisiin on aina ollut onneton. Turkkilaiset ovat vain ottaneet, eivät milloinkaan antaneet. Nyt heidän täytyy tyytyä siihen, että nuo heimot ovat heidän vastustajiaan. Kohtelemalla armeenialaisia niin anteeksi antamattomalla tavalla Turkki riisti itseltään työvoiman, jota se niin välttämättä tarvitsi muun muassa rautateiden rakennukseen ja maanviljelykseen.

Turkkilaisten yritys nostattaa Tripolis ja Benghasi pyhään sotaan menestyi vain osittain. Sukelluslaivamme kuljettivat sinne aseita ja ylläpitivät jonkinlaista yhteyttä noiden maiden ja Turkin kanssa.

Suezin kanavaa vastaan tammikuussa ja helmikuussa 1915 kohdistettu yritys oli kärsinyt haaksirikon. Menestystä olisi sillä voinut olla vain siinä tapauksessa, että senussit olisivat samaan aikaan lännestä hyökänneet Egyptiin ja egyptiläiset nousseet kapinaan. Mutta nämä olivat tuulentupia; englantilainen ylivalta on luja niissä maissa, joissa se on päässyt voimaan.

Eufratin ja Tigriin suistamossa Englanti, meri tukenaan, eteni asteettain Bagdadia kohti. Turkin puolelta oli tätä ollut mahdoton estää. Joulukuussa 1915 taisteltiin jälleen Kut-el-Amaran seuduilla Bagdadin alapuolella; englantilainen sotaretkikunta oli saapunut arveluttavan lähelle sitä.

Kaukaasian rajalla Turkin armeija oli lyöty talvella 1914-15. Se oli tämän jälkeen odottavalla kannalla. Siitä huolimatta se herkeämättä menetti sangen paljon väkeä varsinkin pilkkukuumeen ja pakkasen johdosta.

Sinain niemimaan ja Mesopotamian tapaukset eivät suoranaisesti vaikuttaneet itärintamaan. Suezin yritystä seurattiin suurella mielenkiinnolla ja suurilla toiveilla. Selkäpuolisten yhteyksien vaikeudet, jotka olen lyhyesti kuvannut, eivät silloin vielä olleet minulle koko laajuudessaan tunnetut. Näin varsinkin Bagdadin radan melkoista edullisemmassa valossa ja edistyneempänä kuin se todenteolla oli. Olisiko täällä ollut mahdollista saada enemmän aikaan, sitä en voi päättää.

Kaukaasian rintaman taistelut eivät meille Venäjään nähden tuottaneet sitä lievennystä, jota olin aikoinani toivonut.

Laajain alueiden valtauksesta idässä, Balkanin niemimaan avauksesta ja yhteyden aikaansaamisesta Turkin kanssa oli seurauksena, että sotataloudellinen asemamme melkoisesti parani, ja Romaaniakin oli nyt auliimpi myymään, kun se ei voinut muuanne luovuttaa varastajaan. Vuosi 1915 merkitsi meille plussia. Seuraavan vuoden varalle keräsimme voimia, emme kuitenkaan ottaneet irti kotimaastamme likimainkaan kaikkea, mitä olisimme voineet ja olisi tarpeen ollut. Vihollistemme varustelut jatkuivat.

Englantilaiset Kitchenerin-armeijat lujittuivat. Niistä oli jo suurin osa saapunut länsirintamalle. Englantilaisten rintama oli levinnyt etelää kohti ja huojentanut Ranskan taakkaa. Englannissa muodostettiin yhä uusia divisioonia. Pestauksen sijaan alkoi väenotto. Tammikuussa 1916 hyväksyttiin parlamentissa englantilainen asevelvollisuuslaki. Englantikin asettui silloin viimeisenä valtana Euroopassa yleisen asevelvollisuuden kannalle, joka onkin sodan pakon mukainen ja sen siveellisen vaatimuksen kanssa sopusoinnussa, että jokaisen asekuntoisen miehen on ase kädessä palveltava valtiota. Englanti ei ulottanut lakia Irlantiin. Se on kuvaavaa.

Ranskan armeija oli pysynyt entisen vahvuisena, Serbian armeija uusittiin. Venäjä alkoi tappioittensa vaikutuksesta ammentaa syvältä melkoisia ihmisvarojaan.

Ranskan, Englannin, Japanin ja Amerikan teollisuuden mobilisatio oli ratkaisevasti edistynyt.

Valtavia taisteluja oli v. 1916 ehdottomasti odotettavissa. Näissä maailmanhistoriallisten tapausten suurissa kehyksissä väistyvät itärintaman ylipäällikön toimipiirin tapaukset syrjään oltuaan marraskuusta 1914 koko sodan oleellisena, usein ratkaisevanakin osana. Meidän tuli nyt tehdä enemmän hiljaista työtä.

II.

Idän armeijat jäivät suurten sotatoimien päättyessä oloihin, jotka olivat joka suhteessa keskeneräiset. Samoin kaipasivat sodan kestäessä miehittämäimme maiden olot järjestämistä.

Ollaksemme miehitetyllä alueella ja lähempänä armeijoja lähdimme lokakuun lopussa Kownoon.

Kenraalisotamarsalkka, yleisesikunnan herrat ja minä asetuimme asumaan kahteen huvilaan, jotka olivat herra Tillmannsin omaisuutta, saksalaisen, jonka sukunimellä oli Venäjän saksalaisten keskuudessa hyvä kaiku. Kenraalisotamarsalkka, eversti Hoffmann ja minä asuimme kaikki toisessa huvilassa. Siinä söi myös suppeampi esikunta. Olen tässä talossa viettänyt monet hetket, se on kiintynyt syvään muistooni.

Yleisesikunnan virkahuoneet olivat sotilashallinnon rakennuksessa. Kuvaavia Venäjän silloiselle kulttuurille olivat tsaarin, tsaarittaren ja suuriruhtinaallisen perintöruhtinaan 50-pfennigin kuvat. Huoneet olivat suuret, tarkoitukseemme soveliaat ja seuraavana talvena voitiin niitä hyvin lämmittää.

Kowno mataline vähäpätöisine puutaloineen ja verraten leveine katuineen on venäläisen kaupungin perikuva. Kukkuloilta, jotka sulkevat kaupungin ahtaaseen piiriinsä, on mieltäkiinnittävä näköala yli kaupungin ja Niemenin ja Wilijan yhtymäkohdan. Niemenin tuolla puolen on vanhan saksalaisen ritarikuntalinnan torni merkkinä saksalaisesta kulttuurityöstä idässä ja lähellä sitä eräs ranskalaisten maailmanvaltasuunnitelmain muistomerkki, se kukkula, jolta Napoleon v. 1812 katseli suuren armeijan kulkua joen yli.

Kulttuurityön, jota saksalaiset olivat monen vuosisadan kuluessa noissa maissa tehneet, päätin aloittaa vallatuilla alueilla uudestaan. Itsestään ei tämä kirjava sekaväestö kykene kulttuuria luomaan, omiin oloihinsa jätettynä se joutuu puolalaisuuden saaliiksi.

Olin ylpeä siitä, että me perisaksalaisen heikkouden aikain ja katkerimman hädän aikain jälkeen enemmän kuin sata vuotta takaperin olimme päältämme luoneet muukalaisen ikeen. Sama Saksa, joka oli ollut laho ja jonka Napoleon oli iskenyt palasiksi mutta jonka suuret miehet sitten olivat liittäneet yhteen, sama Saksa piti nyt voitokkaasti puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan ja oli saavuttanut loistavaa menestystä. Minä toivoin sen voittavan. Toisin ei voinut käydä. Saksan kansa oli jo kokenut liian ankaria aikoja antautuakseen vielä kerran niin kamalaan kohtaloon. Niiden miesten, jotka Saksaa johtivat, ei muuta tarvinnut kuin ottaa käytäntöön sen kaikki voimat ja lietsoa sitä pyhää tulta, joka — niin luulin silloin — paloi kaikkien saksalaisten sydämessä.

Muuttomme kautta Lötzenistä Kownoon ei työ luonnollisestikaan keskeytynyt päiväksikään. Tarpeelliset kaukopuhelinjohdot oli ajoissa asetettu työhuoneisiin ja hankittu lisää kaikkein tärkeimpiä huonekaluja. Ainoa keino oli ottaa ne toisista taloista, jotka väestö oli jättänyt autioiksi. Tämä toimitettiin tietysti niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin, mutta paljon sekaantui kuitenkin. Nämä ovat valitettavia seikkoja, mutta ne johtuvat säälimättömästä pakosta. Sotaa käyvää valtaa ei voida syyttää siitä enempää kuin yksityistä sotamiestäkään. Olot ovat tahtoa voimallisemmat. Vieraan maan yksityiselle asukkaalle on tietysti yhdentekevää, millä tavalla hän omaisuutensa menettää. Hän ei käsitä sodan pakkoa ja sitten ollaan hyvin kärkkäät syyttämään vihollista raakamaisesta sodankäynnistä.

Kownosta löysimme riittävästi huonekaluja; mutta kun myöhemmin muutimme
Brest-Litowskiin, tulimme tyhjiin parakkeihin. Tuotimme sen vuoksi
Kownosta osan huonekaluistamme, lisää saimme muualta. Sotahan on
karkeata ammattia.

Kaupungissa kävin usein evankelisessa jumalanpalveluksessa, joita pastori Wessel piti entisessä oikeauskoisessa kirkossa, mahtavassa rakennuksessa, joka näillä seuduilla edusti venäläistä pakkovaltaa. Kuulin siellä vieraassa maassa ensikerran virtenä kauniin vanhan laulun:

Ich hab' mich ergeben mit Herz und mit Hand Dir Land voll Lieb' und Leben mein deutsches Vaterland.

Se liikutti minua syvästi. Tätä laulua olisi nyt sunnuntaisin laulettava kaikissa kirkoissa ja jokaisen saksalaisen miehen tulisi kätkeä se syvälle sydämeensä.

III.

Ensi työ oli rintaman vahvistaminen ja armeijain elämän siedettävämmäksi tekeminen. Oikealla siivellämme oli Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmällä se rintaman osa, joka Niemenin eteläpuolelta ulottui Pinskin eteläpuolelle saakka. Tämä armeijaryhmä ynnä itärintaman ylipäällikkö olivat Saksan ylimmän armeijanjohdon käskyn alaisia. Tähän liittyi etelän puolella Itävalta-Unkarin Teschenissä olevan ylikomennon rintama, Linsingenin armeijaryhmä vasemmalla siivellä; oikea siipi oli aivan lähellä Romaanian rajaa.

Itärintaman ylipäällikön käskyalueella olivat 12:s ja 8:s armeija vetäytyneet niin yhteen, että tilaa jäi vain yhdelle armeijalle. 12:s pysytettiin, se ulottui Niemenistä aina Lidan—Molodetshnon radan tuolle puolelle. Kenraali v. Gallwitz oli luopunut ylipäällikkyydestä ja ryhtynyt komentamaan yhtä Serbiaa vastaan toimivaa armeijaa. Hänen sijassaan komensi 12:tta armeijaa kenraali v. Fabeck, joka oli tullut lännestä.

10:s armeija liittyi tähän pohjoisessa ulottuen Disnaan saakka. Sen pohjoispuolelle muodostettiin 8:tta armeijaa komentaneen kenraali v. Scholtzin nimeä kantava armeijaryhmä. Sen vasen siipi oli Väinäjoella, Väinänlinnan ja Jakobstadtin puolivälissä.

Rintaman pohjoinen osa ja rannikon vartioiminen oli uskottu kenraali v. Belowille. Niemenin-armeijasta, jonka nimi ei enää sopinut, tuli nyt 8:s armeija. Moinen nimenmuutos ei ole niin yksinkertainen, kuin sen kirjoittaminen tähän. Tarvitaan koko joukko toimenpiteitä, jos mieli välttää nykyisiä ja tulevia haittoja.

Sotalaivasto asettui Libaun sotasatamaan. Erikoista järjestelyä kaipasi sen sikäläinen käskyvalta.

Tähän rintamaa varten muodostettuun kehykseen ryhmitettiin alemmat joukkoyhtymät. Oli suoritettava koko joukko huomattavia siirtoja. Entisissä suurien hyökkäysliikkeitten painopisteissä joukot seisoivat liian tiheässä, muissa paikoin liian harvassa. Tässä oli saatava aikaan tasoitusta. Ratsuväkidivisioonain sijaan oli vietävä jalkaväkidivisioonia. Kesti melko kauan, ennenkuin siirtelyt oli loppuun suoritettu ja joukot saatu niihin paikkoihin, joissa niiden tuli toistaiseksi olla. Todellisesta levosta ei vielä voinut olla puhettakaan. Asemia oli varustettava. Yhden joukon tuli pitää hallussaan laajoja aloja. Kumpikin tehtävä kysyi sotamiehen voimia. Aseman varustamiseen ryhdyttiin yleensä siellä, missä hyökkäys oli seisahtunut. Semmoisista paikoista, joita oli vaikea puolustaa, oli luovuttava. Johtajain ja joukkojen oli vaikea suostua siihen.

Wishnjewin ja Disnan välillä, johon 10:nnen armeijan vasen siipi oli peräytynyt, voitiin asemat paremmin valita.

Asemain ja asumusten rakentamista ja koko rintamaelämääkin haittasi suuresti huono rautatieyhteys. Venäläinen oli kaikkialla hävittänyt radat perinpohjin. Niemenin ja muiden suurien jokien sillat oli kauttaaltaan räjäytetty, asematalot poltettu, vedenhankintalaitokset hävitetty, sähkölennätinjohdot purettu. Ratapenkereet oli osaksi hajoitettu, pölkyt ja kiskot viety pois. Sotilasrautatieviranomaisilla ja heidän rakennus- ja liikennejoukoillaan, joita sähkölennätinjoukot avustivat erinomaisen tärkeissä johtotöissä, oli suunnaton työ suoritettavanaan. Itärintaman kenttärautatiepäällikkö, eversti Kersten, oli valtavan tehtävänsä tasalla.

Mitä suurin merkitys oli Kownon rautatiesillan valmistumisella. Syyskuun lopulla se oli käyttökunnossa, ja kauan aikaa se oli ainoa tie, jota 10:s ja 12:s armeija ja Scholtzin armeijaryhmän oikea siipi saattoi saada tarpeensa. Olin siihen aikaan tyytyväinen, kun saatoin olla varma siitä, että 12:nnelle armeijalle voitiin Lidaan lähettää kaksi junaa päivässä, mutta nyt saatiin nähdä, ettei ollut niinkään yksinkertaista saada armeijan tarvitsemat junat perille. Kotimaan rautateillä vallitsi ankara liikepula. 12:s armeija olisi tarvinnut kiireimmiten kaurajunan, mutta saikin junallisen seltterivettä. Suuressa sodassa sellaiset ovat vähäpätöisyyksiä. Mutta sotamiehen ja hevosen viihtyminen riippuu lopultakin vähäpätöisistä seikoista ja sen vuoksi näillä on aivan suunnaton ja ratkaiseva merkitys.

Pohjoinen rautatieverkko liittyi Prekulnissa Memelin rataan. Liettuan ja Kuurinmaan venäläisten ratain kuljetuskyky oli rauhan aikana odottamattoman pieni. Asianlaita olisi ollut toinen, jos Venäjä todella olisi tarvinnut Windaun ja Libaun satamia taloudellista elämäänsä varten. Prekulnin—Memelin rata oli nytkin liikenteeseensä nähden takapajulla. Kauan kesti, ennenkuin Ponjewjeshin ja Väinänlinnan välisellä radalla saatiin edes likimain säännöllinen kolmen tai neljän junan liike.

Wilnon—Smorgonin ja Wilnon—Väinänlinnan suurilla linjoilla eivät olot olleet niin tukalat, mutta täälläkin jäätyivät ensi hätään rakennetut vesisäiliöt talvella ja oli voitettava kaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia vaikeuksia.

Ponjewjeshin—Uzjanyn—Swentzjanyn pieni rata ei ollut hävitetty erittäin pahasti, mutta sen kuljetuskyky oli varsin pieni.

Vasta myöhään joulun jälkeen oli liikenne kaikilla radoilla varma ja johonkin määrään säännöllinenkin, niin että nyt jälleen voitiin ryhtyä lähettämään toivottuja lomallekuljetusjuniakin.

Nyt ilmestyi vielä aivan erikoinen pula. Ankaran pakkasen jälkeen loivat Niemen ja Windau jäänsä. Jäät veivät mukanaan Mosheikin kohdalle Windaun yli rakennetun sillan. Toinen rautatieyhteys Saksan kanssa täten katkesi. Kownon rautatiesiltaa vastaan kasautui niin paljon jäitä, että kiskot siirtyivät, mutta silta kesti. Nämä olivat jälleen, vaikka aivan toisella tavalla, jännittäviä päiviä. Armeijat olisivat joutuneet mitä vaikeimpaan tilaan, jos tämäkin silta olisi sortunut.

Muut Niemenin sillat valmistuivat vähitellen. Ratojen kuntoon saattaminen edistyi. Liikenne alkoi kehittyä ja itärintaman ylipäällikön alueella vakaantui koko rautatieliikenne. Suuret ratatyöt: Tauroggenin—Radsiwilishkin ja Schaulenin—Mitaun radat valmistuivat toukokuussa ja elokuussa 1916, Swentzjanyn—Narotshin järven suunnan rata vasta myöhemmin.

Molemmat ensiksimainitut radat ovat avanneet maassa uusia kulttuurimahdollisuuksia. Se on meille siitä kiitollisuuden velassa.

Tämän rataverkon yhteydessä syntyi rintaman taa verkko kenttä- ja muonitusratoja, joiden nimenomainen tehtävä oli kuljettaa joukoille kaikenlaisia tarpeita.

Maanteillä ja muilla teillä oli edelleenkin suuri merkityksensä niiden seutujen piirissä, joissa armeijat olivat. Grodnon ja Lidan, Kownon ja Väinänlinnan sekä Tauroggenin ja Mitaun väliset suuret viertotiet pantiin oivalliseen kuntoon. Muita teitä parannettiin, mikäli voitiin. Lumensulamisen aikana ne muuttuivat osittain kamalaksi kuraksi, johon kaatuneet hevoset upposivat.

Samalla kuin rautateitä ja maanteitä rakennettiin, jatkettiin asemienkin varustamista. Joukot kaatoivat puita, väkälankaa valmistimme osaksi itse. Erikoisia vaikeuksia tuottivat koko kaivantojärjestelmälle pohjavesiseikat. Näiden voittamisessa saivat joukot geologeilta arvokasta apua.

Rintaman taa syntyi työpajoja kaikenlaisten sotavälineiden korjausta varten. Lukuisat saaliiksi saadut venäläiset konekiväärit korjattiin erikoisissa tehtaissa siten, että niissä voitiin käyttää saksalaisia ammuksia.

Näihin asioihin puutuin tietenkin vain yleispiirtein, minun ei tarvinnut muuta kuin vaikuttaa vireillepanevasti ja tasoittavasti.

Majoitusolot eivät itsessään olleet epäsuotuisia. Sota oli verraten nopeaan kulkenut niiden seutujen yli, jotka lopulta joutuivat valtaamme, eikä sen vuoksi ollut vaikuttanut liian hävittävästi. Eikä venäläinen ollut kaikkea polttanut, kuten etelämpänä Puolassa. Paljon täytyi kuitenkin, varsinkin asemain läheisyydessä, tehdä majoituksen hyväksi. Joukot sisustivat kaivossuojukset mikäli mahdollista asuttaviksi sikäli kuin niitä valmistui, mikä tapahtui hitaasti. Mutta siitä, mihin upseerien ja miesten täytyi tyytyä ja mihin he tyytyivätkin, siitä on käsitystä vain niillä, jotka ovat olleet rintamalla mukana.

Kauemmaksi taapäin oli miehille ja hevosille rakennettava parakkeja. Niiden teossa joukot saavuttivat suuren taidon. Taideaisti kehitti jonkinlaisen koivu-ornamentiikan.

Sotamiehen annostelu järjestyi suurin piirtein ohjeiden mukaiseksi. Toisilla joukoilla se monesti jäi niukaksi, etenkin perunain saanti. Hevosille ei voitu hankkia riittävästi rehua. Kauroista oli puute, heiniä ja olkia ei voitu tuoda riittävästi niiden tilanottavuuden vuoksi. Paljon hevosia kuoli uupumuksesta. Lopulla syötettiin puujauhojakin.

Erikoista huolta kysyi se, miten suurella vaivalla hankittu muona saataisiin estetyksi varastoissa pahenemasta. Vajoja ja telttoja ei asemilla tietenkään ollut nimeksikään. Tästäkin minun tuli pitää huolta. Kaikkialla oli tahto hyvä, mutta vaikeuksia lisääntyi alaspäin yhä enemmän ja ne masensivat monenkin mielen.

Miesten ja hevosten terveysoloihin kiinnitin kaiken mahdollisen huomioni. Pohdin asiaa perusteellisesti niiden molempain herrain, ylikenraalilääkäri v. Kernin ja pääeläinlääkäri Grammlichin kanssa, jotka niistä olivat erikoisesti vastuunalaiset.

Haavoitettujen hoito oli etenemisen aikana ollut vaikeata, nyt olivat edellytykset käyneet hieman yksinkertaisemmiksi. Mutta yhä vielä jäi vastuunalaisten virastojen tehtäväksi suunnattoman paljon. Ne harvat sairashoitolaitokset, joita vallatulla alueella oli, tulivat tuskin kysymykseenkään. Koetin vaikuttaa siihen suuntaan, että kotimaahan lähetettäisiin niin suuri määrä haavoittuneita kuin mahdollista, mutta sangen kauan sain malttaa mieltäni. Lievästi sairastuneet ja lievästi haavoittuneet jätettiin myöhemmin vallatulle alueelle ja saivat ne siellä toipuessaan tehdä helppoja töitäkin. Armeijataudeilta säästyimme, pilkkukuume vain silloin tällöin pikimmältään kohotti päätään. Joukkojen varjelemiseksi syöpäläisiltä ryhdyttiin toimiin ja rajoilla ryhdyttiin mitä laajimpiin varokeinoihin, ettei syöpäläisiä päässyt kotimaahan leviämään. Koko terveydenhoitolaitos oli ylikenraalilääkäri v. Kernin toimeliaan tarmon ja sotilaslääkärien velvollisuudentunnon vuoksi mallikelpoisessa järjestyksessä. Herra v. Kern on filosofi. Filosofitkin voivat siis olla tarmokkaita ja toimekkaita.

Hevosia vaivasivat ruvet ja räkätauti. Räkätaudista tekivät veritutkimukset lopun, eivät sitä vastoin rupitaudista. Tämä tuotti meille sangen suuria vaurioita. Useita keinoja koetettiin, mutta vasta sodan päätyttyä löydettiin tehoisa keino. Hevosparantoloja perustettiin paljon. Eläinlääkäreillä oli runsaasti työtä. Heidän uutteruudellaan oli tärkeät seuraukset.

Hevosten hoito ja majoitus ei ollut aina moitteetonta. Usein käännyin armeijan ylikomentojen puoleen ja vaadin hevosten hoidossa suurempaa huolta ja rakkautta.

Vaatetuksen uusiminen, talvivaatteiden ja villavaatekappaleiden sekä kaivantojen seinäverhouksen hankkiminen synnytti sangen ankaraa kahnausta. Minun täytyi puuttua tarmokkaasti asiaan.

Lomalle alettiin laskea, heti kun se oli vähänkin mahdollista. Tämä edistyi tasaisesti sikäli kuin rautateidenkin tila parani.

Kirje- ja sanomalehtilähetysten nopeuden otin erityisen tutkimuksen alaiseksi. Minulle oli tärkeätä saada yhteys sotamiehen ja kodin välillä niin läheiseksi kuin suinkin. Saatoinkin auttaa asiaa. Kenttäpostilla oli sodan puhjetessa edessään pulma, jota oli mahdoton ratkaista. Siltä puuttui voimavaunuja. Kenttäpostimestari Domizlaffin johdolla se saatiin sangen nopeaan järjestetyksi ja tyydytti suuriakin vaatimuksia.

Rintaman taa ja suurempiin kaupunkeihin perustettiin sotilaskoteja, joskus upseerikotejakin. Minun mielipiteeni oli, ettei tässä voitu hevillä liikoja tehdä. Itärintamalla sotamieskodit täyttivät kipeän tarpeen. Siitä on todistuksena se, että niissä käytiin niin ahkeraan Kotimaa auttoi minua tehokkaasti, naiset, jotka lähtivät sotilaskoteihin, tekivät hyvän työn.

Suureksi ilokseni tuttavat pastori Hoppen kautta tarjosivat keuraalisotamarsalkalle ja minulle joukkoja varten kirjallisuusvaunuja. Henkisen ravinnon hankkiminen joukoille oli meille rakas tehtävä. Suostuimme tarjoukseen sen vuoksi ilolla. Pastori Hoppe hoiti edelleenkin asiaa ja edisti sitä tarmokkaasti. Syntymäpäivänäni 1917 hän toi minulle melkoisen lahjan samaan tarkoitukseen käytettäväksi lausuen nämä syvään vakaumukseen perustuvat sanat: "Henki hankkii aseet ja voiton." Toivon, että kirjallisuusvaunut ovat joukkoja hyödyttäneet. Tietysti ne eivät voineet kokonaan tyydyttää joukkojen lukutarvetta. Syntyi paljon kenttäkirjakauppoja. Niiden oikeudet oli annettu Stilke-toiminimelle, jonka piti työskennellä yhdessä muiden toiminimien kanssa. Se palveli armeijaa hyvin. Kenttäkirjakaupat pitivät kaupan kaikkien puolueiden sanomalehtiä.

Armeijat julkaisivat omia armeijanlehtiään; minä autoin niitä uutisten saannissa.

Konserttien, teatteri-esitysten ja eläväin kuvain näytäntöjen toimeenpano oli armeijain huolena, me edistimme sitäkin. Suunnattomani ponnistusten jälkeen, joita itärintaman ylipäällikön oli täytynyt joukoilta vaatia, oli minulle rakas tehtävä nyt pitää niistä niin hyvää huolta kuin suinkin taisimme. Apulaiseni ovat minua tässäkin erittäin tehokkaasti tukeneet.

Joukkojen jokapäiväistä sotapalveluselämääkään ei laiminlyöty. Opetusta edistettiin, mikäli se oli mahdollista, vaikkei perustettukaan kouluja samassa määrin kuin lännessä jo siihen aikaan perustettiin.

Niemenin linnoituksia, Grodnoa ja Kownoa, vahvistettiin, Libauta niinikään. Entisiä raja-asemia pidettiin kunnossa. Niiden piti olla selkänojana. Sen suurempiin töihin eivät työvoimat riittäneet.

Ne tehtävät, joita huolenpito armeijoista minulle välittömästi tuotti, laajenivat sangen oleellisesti niiden vaatimusten johdosta, joita armeijalla ja kotimaalla oli vallattuun alueeseen nähden sekä niiden velvollisuuksien kautta, joita huolenpito sen väestöstä tuotti. Mielelläni ryhdyinkin näihin minulle monessa suhteessa uusiin töihin ja päätin vahvasti saada aikaan jotain kokonaista.

IV.

Maa oli sodan johdosta joutunut avuttomaan tilaan, järjestystä oli vain siellä, missä jo olimme pitemmän aikaa olleet. Väestö oli osaksi vapaaehtoisesti lähtenyt kotoaan peräytyvän vihollisen edellä, osaksi oli tämä vienyt sen mukanaan. Osaksi se oli piiloutunut suuriin metsiin ja palasi nyt jälleen kotiinsa. Monet maatalot jäivät kuitenkin autioiksi. Vainioilta ei ollut satoa vielä korjattu. Mahdotonta oli arvata, miten peltotöiden kävisi. Esivaltaa ei ollut minkäänlaista. Venäläiset hallintoviranomaiset ja venäläiset tuomarit, koko venäläinen virallinen valloittajasääty ja melkein koko kotimainen sivistyneistö oli lähtenyt maasta. Ei ollut poliisiviranomaisia, ei santarmistoa, papistolla vain oli jonkun verran arvovaltaa.

Maaseutu tuli toimeen; kaupungeissa, etenkin Wilnossa, Kownossa ja Grodnossa, ilmeni heti valtauksen alussa arveluttavia muonitusvaikeuksia, joiden tietysti täytyi lisääntyä ja levitä muihinkin kaupunkeihin. Lämmitykseen ei ollut riittävästi puita.

Väestö asettui meitä kohtaan vierovalle kannalle, saksalaisia aineksia lukuun ottamatta. Nämä, varsinkin baltilaiset, olivat ottaneet saksalaiset joukot hyvin vastaan. Lättiläinen opportunistina asettui odottavalle kannalle. Liettualainen luuli, että nyt oli hänen vapautuksensa hetki lyönyt; kun ei toivottu parempi aika paikalla tullutkaan sodan rautaisen pakon vuoksi, käänsi hän jälleen selkänsä ja kävi epäluuloiseksi. Puolalainen pysyi vihamielisenä syrjässä, sillä se pelkäsi hyvällä syyllä, että me noudattaisimme liettualais-ystävällistä politiikkaa. Valkovenäläinen ei tullut kysymykseenkään, puolalaiset olivat siltä riistäneet kansallisuuden antamatta mitään sijaan. Koetin syksyllä 1915 muodostaa itselleni kuvan valkovenäläisten asuma-aloista. Niitä oli alussa kirjaimellisesti mahdoton löytää. Vasta myöhemmin selveni, että he muodostavat laajalle levinneen, mutta ulkonaisesti puolalaistuneen heimon, joka on niin alhaisella kulttuuriasteella, että sitä vain pitkällisen vaikutuksen kautta on mahdollinen auttaa. Juutalainen ei vielä tiennyt, mimmoista naamaa sen tuli näyttää, mutta se ei tuottanut meille mitään vaikeuksia ja kielenkin puolesta tulimme sen kanssa toimeen, mikä taas puolalaisten, liettualaisten ja lättiläisten kanssa oli melkein kaikkialla mahdotonta. Nämä kielelliset vaikeudet vaikuttivat sangen haitallisesti, niitä ei voi liian suuriksi arvata. Tätä alaa koskevan saksankielisen kirjallisuuden puutteessa tunsimme muutoinkin maan ja kansan oloja vain vähän ja näimme siis edessämme aivan uuden maailman.

Alueella, joka oli likimain yhtä suuri kuin Itä- ja Länsi-Preussi, Posen ja Pommeri yhteensä, oli meidän nyt ryhdyttävä kerrassaan valtavaan työhön: kaikki oli alusta alkaen rakennettava ja järjestettävä. Ensinnäkin oli armeijan selkäpuolella rauha ja järjestys turvattava ja vakoilu ehkäistävä. Maan tuli itse elättää itsensä ja siitä oli myös hankittava elintarpeita armeijoille ja kotimaalle ja muita tarveaineita joukoillemme ja sotataloudellemme. Taloudellinen asemamme teki tämän vihollisten saarron vuoksi ehdottomaksi velvollisuudeksi.

Kulttuuritehtäviin oli käytävä käsiksi niin nopeaan kuin suinkin, valtiollisten kysymysten ratkaisuun ryhtyminen olisi vielä ollut ennenaikaista.

Etappitarkastajat, joiden tehtävänä ensi sijassa on hoitaa vallattujen alueiden hallintoa, saivat sen täälläkin toimekseen.

Etappikomendantit pitivät sotilaallisen velvollisuutensa mukaisesti maassa järjestystä yllä. Sitä varten heillä oli käytettävänään etappijoukot ja vakoojain torjumisessa avusti heitä kenttäpoliisi.

Maan hallintoa varten etappitarkastajat saivat erityisen hallintopäällikön johtaman järjestön, jolla oli erikoiset valtuudet ja joka oli etappitarkastajalleen ankarasti vastuunalainen.

Etappitarkastajat olivat esimiehen asemassa etappikomendantteihin ja hallintoviranomaisiin nähden. Mutta mahdotonta oli kokonaan välttää kahnauspintoja, ja missä niitä on, siellä on meillä saksalaisilla ehdottomasti kahnaustakin. Niin oli täälläkin asianlaita. Mutta lopulta tästä kaikesta kuitenkin oivallisten etappitarkastajain avulla suoriuduttiin. Kenraalit v. Harbou, Madlung ja vapaah. v. Seekendorff ovat hallintoviranomaisina osoittaneet taattua kuntoa.

Itärintaman ylipäällikön koko alueella tuli korkeamman viraston yhdistää ja tasoittaa kaikki hallinto- ja taloudelliset kysymykset. Kenraalikuvernöörikunnalle ei ollut sijaa, puhumattakaan siitä, että se on epätarkoituksenmukainen laitos; armeijoilla piti olla oma etappialueensa. Kenraalimajoitusmestarilla oli lännessä työtä yllin kyllin; hän ei voinut kiinnittää riittävästi huomiotaan itäisen rintaman ylipäällikön alueeseen. Tämän täytyi itse ryhtyä asioihin käsiksi.

Etappitarkastusviranomaisten tuli toteuttaa hänen tekemänsä päätökset ja suorittaa paljon erikoistehtäviä.

Kun maassa ei ollut minkäänlaista kotimaista hallintokoneistoa eikä tuomioistuimia, niin sai hallinto erikoisen luonteen. Tämä teki sille mahdolliseksi kestää 1918 vuoden marraskuussa vallankumouksen myrskyt.

Luon vain katsauksen itärintaman ylipäällikön hallintoon ja teen sen mielelläni, sillä samoin kuin työtovereitani puhtaasti sotilaallisella alalla olen tässäkin velvollinen kiittämään apulaisiani. Työ, jota siellä yhdessä suoritimme aina erooni saakka, joka tapahtui heinäkuun lopulla 1916, oli suuri, kaunis ja saksalaisten miesten arvoinen työ. Siitä oli hyötyä ja apua armeijalle ja kotimaalle, samoin kuin maalle itselleen ja sen asukkaille.

Vastuunalaiseen työhöni tarvitsin paljon apulaisia. Näitä ei kutsuttu yhdellä kertaa, vaan vähitellen, sitä mukaa kuin tarve vaati. Sotilaallisen esikuntani rinnalle syntyi vähitellen laaja hallintoesikunta, jonka esimies oli ylimajoitusmestari kenraali v. Eisenhart-Rothe. Hänellä oli kokemusta taloudellisen elämän useilla aloilla. Hän on alttiilla innolla palvellut asiaa ja minua ja antanut herätteitä. Myöhemmin hän kenraali-intendenttinäkin oli minulle erittäin arvokas tuki. Lokakuun lopulla oli hallinto ensinnäkin ulotettava etappialueen äsken vallattuihin osiin. Läntisillä alueilla se oli jo aikaisemmin saatettu voimaan. Pitkin koko rintamaa jäi sotatoimi-alueeksi kaistale, joka asetettiin armeijan-ylikomentojen välittömän vallan alaiseksi.

Hallinnollinen järjestely oli eri etappialueilla ruvennut kulkemaan eri teitä; tässä oli saatava aikaan yhdenmukaisuutta, muutoin koneisto kävi liian monimutkaiseksi, mutta se oli varovaisella kädellä aikaan saatava. Asialle olisi muutoin koitunut vahinkoa.

Tehtävän suuruuden ja hallittavan alueen laajuuden vuoksi tarvittiin hallintoon paljon miehiä, vaikka olikin säästettävä niin paljon kuin mahdollista. Joskin muutoin kannatankin sitä mielipidettä, ettei luku ole pääasia, vaan yksilöjen laatu, niin on tällä kuitenkin rajansa. Määrättyä vähintä lukua vähemmällä en voinut tulla toimeen, eikä mikään muukaan järjestämistapa olisi voinut tyytyä pienempään määrään. Kunkin yksityisen työtulokset olivat sangen hyvät ja ne vaativat täyttä miehuusvoimaa.

Panin painoa siihen, että sotilaallinen luonne säilytettiin, joka luonne olikin etappitarkastuksen puitteissa ainoa mahdollinen, ja että käytettiin etupäässä semmoisia sotilassäätyyn kuuluvia miehiä, joita ei enää voitu käyttää rintamalla. Otin kuitenkin työhön muitakin kuin sotilaita. Minulle tietysti oli tärkeätä koettaa saada ammattitekniikkaan perehtyneitä miehiä, sillä en voi yhtyä siihen käsitykseen, että useimmat ihmiset kykenevät hoitamaan mitä tointa tahansa. Olen usein nähnyt, kuinka pelkästään määrätty työtekniikkakin helpottaa työtä kokonaisuuden eduksi. Puhtaaseen hallintotyöhön täytyi minun ottaa semmoisiakin herroja, joilla ei ollut ammattiteknillisiä tietoja, toivossa että selvä tahto, yleistiedot ja terve arvostelukyky korvaavat sen, mitä puuttui. Maanviljelystä ja metsiä, oikeudenhoitoa, raha-asioita, kirkkoa ja koulua varten tarvittiin ehdottomasti ammattimiehiä. Varsinkin alussa oli vaikeata hankkia tarvittavat toimihenkilöt, armeija ja kotimaa kun niin tyystin tarvitsivat ihmisvaramme; myöhemmin, kun itärintaman ylipäällikön hallinto oli saavuttanut jonkin verran mainetta, se kävi helpommaksi. Ilmoittautuvista pyysimme kotimaasta asianomaisilta esimiehiltä tarkkoja tietoja. Samalla tavoin hallinnolliset tai etappitarkastusviranomaiset hankkivat miehiä alempiinkin virkoihin. Tahdoin saada vieraaseen maahan luotettavaa väkeä. Paikkakuntalaisia käytettiin vain Kuurinmaalla ja sielläkin varovasti.

Kaikki ryhtyivät heti innolla vaikeaan ja vaivaloiseen työhönsä. Työskentelimme oloissa, jotka siihen saakka olivat olleet meille kokonaan vieraat, lisäksi sodan raastamassa maassa, jossa kaikki valtiolliset ja taloudelliset siteet oli katkottu. Olimme tekemisissä vieraan väestön kanssa, johon kuului useita keskenään sotakannalla olevia heimoja, joka ei ymmärtänyt kieltämme, ja joka sisimmässään oli meille vihamielistä. Mutta kaikkia meitä elähytti uskollisen ja epäitsekkään velvollisuuden täyttämisen henki, satavuotisen preussilaisen kurin ja saksalaisen tradition perintöosa.

Opittuani maata paremmin tuntemaan näin vähitellen, ettei kaikkea ollut mahdollinen toteuttaa, vaan että milloin mitäkin oli muutettava. Itsestään selvää on, että siellä ja täällä oli sentään mahdollista saada parempaakin aikaan. Minun velvollisuuteni oli kuitenkin tuntemattomissa oloissa menetellä lyhyeen ja tarmokkaasti. Tässäkin tapauksessa oli taloudellisissa kysymyksissä laiminlyönti suurempi paha kuin erehdys, sillä erehdys voitiin aina korjata. Vasta kun asiaan oli käsiksi käyty, saatoin arvostella sitä täysin selvästi. Poliittisissa kysymyksissä olisi täytynyt menetellä varovammin; mutta niihin en vielä puuttunut.

VI.

Itärintaman ylipäällikön hallittava maa ulottui etelää kohti kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin etappialueelle. Nämä osat olivat ennen kuuluneet 12:nnen armeijan läpimarssi- ja etappialueihin. Belovezin metsäkin joutui täten itärintaman ylipäällikön hallinnon alaiseksi. Hallinnon jäsentely mukautui etappialueiden kaikkiin muutoksiin ja siten se kehittyi näiden keralla. Vuodenvaihteeseen 1915/16 oli syntynyt seuraavat hallintopiirit:

Myöhemmin jako muuttui: ensinnäkin Wilno ja Suwalki yhdistettiin Wilnon hallintopiirikunnaksi; minun erottuani heinäkuussa 1916 yhdistettiin minun toivomukseni mukaisesti Wilnon ja Liettuan piirikunnat Liettuan piirikunnaksi. Grodno yhdistettiin aluksi Bjalystokiin. Syksyllä 1917 sulatettiin täten suurennettu piirikunta Liettuan kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi.

Kuurinmaan ja Liettuan hallinnon päälliköt ovat olleet julkisen arvostelun alaisina.

Kuurinmaalla hoiti majuri v. Gossler sangen levolliseen ja objektiiviseen tapaan hallitusta. Hän oli valtiopäiväin jäsen, ritaritilan omistaja ja entinen maaneuvos. Toiselta puolen hän sai baltilaiset, jotka olivat vuodesta 1905 olleet lättiläisiä kohtaan sangen katkeroituneet, myöntyväisemmiksi ja lättiläistenkin kanssa hänen onnistui päästä kosketuksiin ja taivuttaa heidät positiiviseen yhteistyöhön. Vielä tänäpäivänä puhutaan Kuurinmaalla kiitellen ja tunnustuksella hänen oikeamielisestä ja huolekkaasta hallinnostaan.

Liettuassa everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburg oli toimihaluinen, ehkä joskus liiaksikin. Hän oli työtarmoinen mies, joka hoiti etevästi perhetilaansa. Hän oli jo vallattujen Puolan osain hallinnossa toiminut etevästi ja oli siellä kiinnittänyt huomiotani. Everstiluutnantti joutui myöhemmin politiikan uhriksi. Niin kauan kuin minä olin Kownossa, ei se vielä vaikuttanut hallintoon. Hänellä oli tilaisuus häiritsemättä toimia muilla aloilla ja ylläpitää suhteita silloin vielä pienen piirikuntansa väestön ja papiston kanssa.

En saata ryhtyä tässä luettelemaan muiden ansiokkaiden hallintopäälliköiden nimiä. Bjalystokin piirikunnassa astui etappitarkastajan, kenraali vapaah. v. Seckendorffin persoonallisuus erikoisen jyrkästi näkyviin; hän antoi hallinnolle erikoisen leiman, piiripäällikön ja etappikomentajan sujuvan yhteistyön oli hän paremmin ja pikemmin kuin kukaan muu saanut toteutetuksi.

Hallintopäälliköt olivat etappitarkastajille ja itärintaman ylipäällikölle maan hallinnosta kaikissa suhteissa vastuunalaiset. Heillä oli apunaan virasto, joka vastasi minun taloudellista esikuntaani.

Hallintopiirikunnat oli jaettu piireihin, jotka olivat kooltaan useinkin lännen etappialueiden kokoisia. Hallinnon painopiste oli hallintoteknillisessä ja taloudellisessa suhteessa keskitetty piiripäällikköön. Oikeudenhoitoon hänellä ei ollut mitään vaikutusta, se kulki pääasiallisesti hänen rinnallaan. Piiripäällikköjen tasalla olivat suurempien kaupunkien kaupunginpäälliköt.

Piiripäällikköjen alaisia olivat pormestarit ja viranhoitajat pienemmissä kaupungeissa ja maaseudulla. Viranhoitajat puolestaan olivat paikallisten viranomaisten esimiehiä. Maan viljelysmahdollisuuksien käyttämistä varten oli piiripäälliköiden avuksi annettu erikoisia talousupseereja, joiden velvollisuutena oli valvoa maan viljelemistä ja tilain hoitoa sekä pitää huolta tuotannon lisäämisestä ja käytöstä. Toiset virkamiehet auttoivat piiripäälliköitä kaikenlaisten sotaraaka-aineiden hankinnassa.

Yllä hahmotellun hallinnon yhdenmukaisuus toteutettiin eri piirikunnissa vasta vähitellen kesäk. 7:ntenä 1916 annetun hallintoasetuksen mukaisesti.

Poliisiviranomaisina oli piiripäälliköillä santarmisto käytettävänään. Hallintopiirikunnissa se oli järjestetty erityisiksi santarmiosastoiksi, itärintaman ylipäällikön alueella santarmikunnaksi. Kovin kipeästi haittasi se, ettei ollut kotimaisia poliisiviranomaisia. Saksa ei voinut luovuttaa riittävää santarmimäärää, minun täytyi sen vuoksi tulla toimeen sillä, että vanhempia miehiä rintamalta komennettiin santarmipalvelukseen. Nämä saivat erikoista opetusta ollakseen jonkin verran edes valmistuneita toimeensa. Mielellään olisi sekä erinomaisen huolellinen santarmi-eversti Rochus Schmidt että minä saanut aikaan jotain parempaa. Koko laitoksella oli hätävaran luonne. Ehkä ovat yksityiset santarmit, valitettavasti kyllä, antaneet aihetta myöhemmin ilmenneeseen tyytymättömyyteen. Kuinka olisi heidän ollut mahdollista saada vieraassa maassa vihamielistä väestöä vastaan esiintyen mitään aikaan, kun heiltä puuttui riittävä kielitaitokin? Viitattakoon vain tällä yhdellä kysymyksellä kaikkiin niihin vaikeuksiin, joita saksalaisten täytyi vieraassa maassa voittaa. Epärehellisyyttä ja kunniatonta voittoa ei koskaan voida suvaita. Moni santarmi on hengellään maksanut uskollisuutensa taistelussa lukuisia rosvojoukkoja vastaan. Siitä olemme heille ikuisesti kiitolliset.

Oikeudenkäyttö liittyi hallintoon, piirijaon puitteissa kulkien. Kukin piiri sai piirioikeutensa maan väestöä varten; meidän täytyi ne luoda, kun ei tuomioistuimia ollut minkäänlaisia. Piirikunnanoikeuksista tuli jonkinlaisia korkeampia oikeusasteita, ne ehkä olivat tarpeettomat. Korkeimpana asteena oli Kownon ylioikeus, jonka esimies oli senaatinpresidentti Kratzenberg. Oikeudenkäyttöosaston päällikkönä hänen tuli myös valmistaa hallinto-oikeudelliset asiat.

Etappioikeuksien toimintaa eivät nämä maan oikeuslaitokset millään lailla häirinneet. Molemmat oikeusmuodot työskentelivät hyvin yhdessä ja rinnan.

Hallintopiirikuntien metsänhoito oli piirijaosta riippumaton.
Metsäntarkastaja asetettiin aina sen mukaan, kuinka metsää oli.
Tunnetuin oli Belovezin sotilas-metsäntarkastusvirasto.

VII.

Täten järjestettyyn hallintoon oli puhallettava elämä, jotta se kykenisi hyödylliseen työhön. Sen ei tullut työskennellä virkavaltaisesti, vaan tarpeita silmälläpitäen. "Ennakkomenettelyä", kaiken vapaan päätösvallan haudankaivajaa, ei onneksi ollut olemassa.

Koko hallinnon järjestämistyössä ovat reservikapteenit v. Brockhusen ja vapaah. v. Gayl olleet apunani. Edellinen oli ennen sotaa maaneuvos, jälkimmäinen itäpreussilaisen maayhtiön johtaja Preussin Königsbergissä. Syntyi hyvä rakennus, joka otti täydelleen lukuun vakavat tarpeet.

Erikoista huomiota panimme väestön terveysoloihin. Pilkkukuume oli monin paikoin vallalla ja sitä vastaan järjestettiin tehokas taistelu. Meidän täytyi siihen uhrata paljon lääkäreitä.

Väestön rauhoittamiseksi ja maan aineellisen tilan parantamiseksi ryhdyttiin lunastamaan pakko-ottokuitteja, joita joukot olivat sotatoimien kestäessä jättäneet; tämä oli ylenmäärin mutkikas ja vaikea toimi. Tästä lähtien maksoimme kaikki käteisellä rahalla. Tahdoin näin saada tuotannon paranemaan, mikä oli minulle ylen tärkeätä, ja auttaa maata.

Meille oli tärkeätä päästä maanviljelystuotteihin käsiksi sekä pitää huolta säännöllisestä maanviljelyksestä ja maan ja viljelyksien hyödynannosta. Tämä kävi mahdolliseksi sen kautta, että maassa oli niin vähän asukkaita — Bausken piirissä esimerkiksi oli vain 4 asukasta neliökilometrillä. Haluten kotimaatamme auttaa ja sen painostuksesta me yritimme viljeltävään alaan nähden liikaa. Hankimme apuun saksalaisiakin yhtiöitä, joiden apuneuvoineen tuli hoitaa viljelystä tässä harvaan asutussa maassa. Suuria tiluksia otimme omaan viljelykseemme, hankimme moottoriauroja ja kaikenlaisia maanviljelyskoneita, jakelimme siemenviljaa. Maan muokkauksessa käytettiin sotaväen hevosia apuna. Mutta pääasia oli käteismaksun ohella oikealla hintasäännöstelylläkin vaikuttaa maalaisväestöön rohkaisevasti.

Myöntämämme hinnat olivat pienemmät kuin Varsovan kenraalikuvernöörin alueella, mutta ne olivat täydelleen riittävät. Otimme lukuun valtiorahastomme suunnattomat menot. Prinssi Maxin hallitus koroitti paikalla hintoja; syitä siihen en käsitä. Kiitosta ei valtiokansleri prinssi Max siitä ainakaan saanut.

Maasta saadut sadot olivat yleensä pienet ja tuottivat meille pettymyksen. Maa ei ollut salaojitettu ja peltotyöt voitiin sen vuoksi aloittaa liian myöhään. Viljalajien valintaa ei toimitettu kyllin huolellisesti. Keinotekoinen lannoitus oli tuntematon. Hyviä satoja saatiin vain apilaasta ja tavallisesta heinästä ynnä rapsista ja pellavasta.

Varastojen kuljetus rautatielle tai muihin keruupaikkoihin tuotti erikoisia vaikeuksia. Huonoilla teillä, pienillä yhden tai kahden hevosen vetämillä vaunuilla kuljetettuina maalaistuotteet usein viipyivät tiellä päiväkausia, ennenkuin saapuivat perille. Maksoimme vedätyspalkinnoita, mutta tämän sotanäyttämön omituisuuksia voitiin vain lieventää, ei poistaa. Paljon jäi varastoihin toimittamatta.

Perunankuivauslaitoksia ryhdyttiin heti hankkimaan ja olkien ja puun ravinnoksi muokkaaminen pantiin niinikään alkuun.

Siihen nähden, että kotimaan karjakanta hupeni kovasti, oli vallattujen alueitten karjakannan hyväkseenkäyttäminen erikoisen tärkeätä. Tietysti sota oli sitä paljon vähentänyt. Oli pantava toimeen lasku. Tämä työ oli sangen vaikea. Eläimiä piiloteltiin kellareihin tai ajettiin metsiin, mutta vähitellen karjakanta kuitenkin saatiin lasketuksi, vaikka ei ollut olemassa mitään veroluetteloa. Näin saatiin taloudenhoito vähitellen säännölliselle kannalle.

Suurta huomiota kiinnitettiin vihannesten ja hedelmäin viljelykseen.
Rakennettiin tehtaita marmelaadin ja säilykkeiden valmistamista varten.
Sieniä kerättiin suuret määrät ja kuivattiin.

Lukuisain suurien sisämaanjärvien kalastus annettiin vuokralle.
Libausta käsin järjestettiin merikalastus.

Kaupunkilaisväestön keskuudessa vallitsi suuri hätä, talvella 1915/16 täytyi meidän sitä lieventää jakamalla ruokatarpeita sotamuonavirastoista. Myöhemmin olot melkoisesti paranivat. Armeija sai osansa ja kotimaatakin saatoin auttaa. Muistan, kuinka herra v. Batocki kesä- tai heinäkuussa 1916 pyysi minun auttamaan Berliiniä; saatoinkin sen tehdä.

Maan avustamiseksi sallimme vallatun alueen kansallisuuksiin kuuluvain ulkomaalaisten avustuskomiteain toimia; minä vain vaadin, etteivät ne apua antaessaan yksipuolisesti rajoittaisi sitä omaan kansallisuuteensa, vaan muistaisivat muitakin. Juutalaisten komiteat, joilla oli suurimmat varat ja jotka saivat niitä Amerikastakin, vaikuttivat suuripiirteisesti ja hyödyllisesti. Niiden toiminta saavutti tunnustusta ja osoitti tämän kansan lujaa yhteenkuuluvaisuutta. Ensimmäinen juutalainen kansankeittiö, joka perustettiin Kownoon, sai minun mukaani nimensä. Kenttärabbiini Rosenack pyysi siihen minulta luvan.

Kaikissa maataloutta ja ravitsemista koskevissa kysymyksissä sain taatuilta voimilta tehokasta apua: ensinnäkin tunnetulta herrainhuoneen jäseneltä majuri kreivi Yorck v. Wartenburgilta, sal.hall.neuv. ratsumestari v. Rümkeriltä ja myöhemmin hovikamarineuvos majuri Heckeliltä.

Hevosten oton toimittivat tietysti sotilaat. Piirikapteenit olivat siinä osallisina samoin kuin preussilainen maaneuvosto. Maan täytyi hankkia niitä meille paljon, jottei meidän tarvinnut vielä ankarammin kuluttaa kotimaan varoja. Liettualainen hevonen on pieni, voimallinen, vähään tyytyvä ja sitkeä, siitä syystä sangen sopiva sotilashevonen.

Maahan koski tietysti kipeästi, että sen varoja täten herkeämättä vahvasti kulutettiin, varsinkin jatkuva hevosten ja karjan otto. Paikalliset hallintoviranomaiset huomauttivat tätä usein, mutta minulla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hankintavaatimuksesta kiinni. Meidän hallitsemaltamme maalta ei vaadittu enempää kuin muiltakaan alueilta. Kotimaata itseäänkin rasittivat samanlaiset toimenpiteet. Suuri osa myöhemmin esiintyneestä vastahakoisuudesta saa selityksensä näistä välttämättömistä sotilaallisista vaatimuksista. Lienee sattunut tylyyttäkin ja tämä arvatenkin vielä lisäsi tyytymättömyyttä, se oli tietysti paheksuttavaa. Poliittis-demagoginen yllytys sitten käytti tätä tyytymättömyyttä hyväkseen sitä yhä lisätäkseen.

Mieletöntä olisi ollut vääristä humanisuussyistä säästää itärintaman ylipäällikön aluetta kotimaan kustannuksella. Saksan kehittyneen maanviljelyksen vuoksi täytyi sitä paitsi vähimmänkin viljelystyön supistamisen kotimaassa vaikuttaa tuotantoon paljon vahingollisemmin kuin viljelyksen heikontumisen itärintaman ylipäällikön alueella.

Raaka-aineitten hankinta oli erikoisen tärkeä tehtävä. Sekin tapahtui käteismaksua vastaan. Juutalainen oli tässä välikauppiaana korvaamaton. Toimitimme kotimaan sotataloudelle paljon vuotia ja nahkoja, kuparia ja messinkiä, lumppuja ja romurautaa ja helpotimme sen tehtävää sitenkin, että Libaussa, Kownossa ja Bjalystokissa panimme käyntiin tehtaita. Vähitellen syntyi kauppaosasto, joka lopulta kehittyi sangen laajaksi; sen johto uskottiin erinomaisen kyvykkäälle ja selvänäköiselle salaneuvos majuri Eilsbergerille, josta myöhemmin tuli valtakunnanrahaston ministerialijohtaja.

Suuri arvo annettiin väkälangan valmistukselle. Kapteeni Markau, joka rauhan aikana oli palvellut Allgemeine Elektrizitäts-Gesellschaftissa, sodassa itärintaman kenttälennätinpäällikön virastossa, oli ottanut nämä ja muitakin tehtaita tarmokkaaseen johtoonsa. Siten käytettiin kaikki voimat, kutakin henkilöä kykynsä mukaan.

Sotilasrautatieviranomaiset olivat Libauhun muun muassa perustaneet suuren työpajan rautatieliikenteen tarpeita varten.

Raaka-aineiden hankinnan yhteydessä alkoi kauppakin vähässä määrin vilkastua. Henkilöliikenteen rajoitukset, jotka meidän täytyi saattaa maassa voimaan sotilaallisen turvallisuuden vuoksi, estivät kauppaa vapaammin kehittymästä.

Runsaat metsävarat varsinkin houkuttelivat, mutta kaikki ryöstökäyttö kiellettiin. Varustusrakennuksiin ja ratapölkkyihin kului tavattoman paljon puutavaraa. Syntyi sahalaitos toisensa jälkeen ja samalla kuin armeijamme vähitellen hankkivat omat tarpeemme, saatoimme vielä lähettää puutavaraa länteen ja Serbiaankin. Veistopuuta lähetettiin itse Saksaankin ja väestölle annettiin puita asuntojen uudelleen rakentamiseen.

Kenttälentopäällikkö rakensi Alt-Autziin Kuurinmaalle erittäin hyvin varustetun työpajan halleja ja parakkeja varten.

Lämmitykseen tarvittavain polttopuiden hankkiminen oli suuri työ ja talveksi 1915/16 erikoisen vaikeakin, meillä kun ei ollut mitään ohjetta tarvittavain määräin suuruuteen nähden.

Saksaan vietiin varsin melkoiset määrät selluloosapuuta ruudin- ja paperinvalmistusta varten. Tämän puutavaran kaupan vapautimme sangen pian vallatulla alueella. Kotimaalle ja meille oli tästä suuri hyöty. Minua ilahutti, että saatoin helpottaa paperin hankintaa kotimaan sanomalehtien kustantajille.

Niemenillä ja monilla muilla uittokelpoisilla vesillä ryhdyttiin uudelleen tukinuittoon; metsänhoitoneuvos Schütte järjesti tämän työn suuripiirteisesti.

Pihkankin keruuseen kiinnitimme huomiota ja järjestimme sen näillä alueilla uudelleen ylimetsänhoitaja Kienitzin ehdotusten mukaan. Se on pitkästyttävää askartelua, mutta antaa kuitenkin loppujen lopuksi helpon ansion. Pihkan keruu kelpasi myöhemmin Saksallekin esikuvaksi. Pihkan jalostusta varten rakennettiin Kownoon tehdas.

Metsänhoitoneuvos Kirchner ja monet muut metsänhoitomiehet ovat älykkään ja tarmokkaan toimintansa kautta pystyttäneet sinne itselleen muistopatsaan. Sitä mitä metsänhoitoneuvos majuri Escherich talouden järjestäjänä ja hallinnollisena virkamiehenä sai aikaan Belovezin aarniometsäalueella, on Saksasta moni käynyt katsomassa ja ihailemassa.

Maan taloudellinen hyödyksikäyttäminen oli joka suhteessa sangen perusteellista, mutta mikäli mahdollista se samalla säästi maata ja sen asukkaita.

Valuuttahuolien vuoksi oli meidän mahdotonta maksaa kaikkea Saksan rahalla. Yksissä neuvoin Saksan valtakunnanpankin ja Berliinin asianomaisten virastojen kanssa perustivat armeijan-intendentti salaneuvos Kessel ja kapteeni Königs erikoisen itärintaman ylipäällikön rahan, jota pian alettiin mielellään vastaanottaa. Saksalaisia pankkejakin toimitimme maahan antamaan sille uutta taloudellista voimaa.

Koko hallintoon tarpeellisten varain toimittaminen ei ollut mikään helppo asia. Salainen ylifinanssineuvos kapteeni Tiesler, jonka erittäin selvä katse ja suuri toimitarmo ansaitsevat kiitosta, ryhtyi tähän tehtävään mitä suurimmalla taidolla. Hänen tuli laatia koko hallinnolle tarkka kustannusarvio ja samalla keksiä tulolähteet.

Virkamiehiä koskeva menosääntö suunniteltiin, kuten jo mainitsin, niin niukaksi kuin mahdollista. Hallintoni eri osastojen välillä riehui aika kiivas taistelu alempien virkamiesten paikoista ja palkoista. Etappihallintojen päälliköt esittivät herkeämättä uusia vaatimuksia. Minun täytyi vaikuttaa tasoittelevasti ja sain tässä esimakua valtion finanssihallitusten huolista ja tuskista. Kun olimme onnellisesti saaneet ensimmäisen kulunkiarviomme valmiiksi, lähetettiin se Berliiniin sotaministeriöön ja ylimajoitusmestarille, siitä annettiin lausunnot ja kovien taisteluiden jälkeen se vihdoin hyväksyttiin.

Tulomme perustuivat tulleihin, monopoleihin, veroihin ja valtion harjoittamiin liikkeisiin.

Kaikki maksujärjestelmät olivat teknillisesti rakennettavat niin yksinkertaiselle perusteelle kuin mahdollista. Mutkikkaammat ja samalla kohtuullisemmat järjestelmät olisivat olleet kerrassaan mahdottomat toteuttaa, koska oli puute harjaantuneesta henkilökunnasta, venäläisajalta kun ei ollut minkäänlaisia esikuvia olemassa ja väestö oli tottumaton semmoisiin. Tulojen pääpaino pantiin venäläisiin oloihin nojautuen tulleihin, välillisiin veroihin ja monopoleihin.

Tuontitulleja kantoivat rajalla Preussin finanssihallituksen virkamiehet mainitulle hallitukselle suoritettavaa korvausta vastaan. Armeijalle tulevista muonalähetyksistä ei tietysti otettu tullia. Tullit kohdistuivat vain niihin vähiin lähetyksiin, jotka olivat väestön kulutusta varten aiotut. Tästä lähteestä herui tuloja kylläkin niukasti. Vain selluloosalle määräsimme kohtuullisen vientitullin. Siitä ei paljoa lähtenyt.

Verot tuottivat paremmin. Kapteeni Tiesler perusti savukekauppamonopolin, jonka järjestely minusta näyttää olevan finanssiteknillisesti jäljentelyn arvoinen. Paloviina-, imellysaine-, suola- ja tulitikkukauppamonopolit järjestettiin likimain samoille perusteille.

Välittömistä veroista meidän täytyi ottaa käytäntöön summittaisesti porrastettu päävero, meillä kun ei ollut minkäänlaisia tukikohtia paremman henkilöverotuksen säätämiseksi.

Väestö oli yleensä veroihin tyytyväinen. Verorasitus ei ollutkaan ankara. Koko rasitus, kunnalliset verot mukaan luettuina, nousi tällä alueella henkeä kohti vuodessa vain 19,50 Saks. markkaan, jota vastoin se ennen sotaa oli ollut 32,75 Saks. markkaa. Koiraveroon vain ei voitu tottua. Koirat olivat vesikauhuvaaran vuoksi käyneet maanvaivaksi ja tätä vastaan oli ryhdyttävä toimiin. Kun koiravero oli tuossa suhteessa tehtävänsä täyttänyt, lakkautettiin se.

Hallituksen harjoittamat liikkeet eivät aluksi tuottaneet sanottavia voittoja. Toiselta puolen siihen olivat syynä korkeat perustamiskustannukset ja korkea kuoletus, toiselta puolen se, ettei johtavana periaatteena Saksan taloudellisen saarron vuoksi voinut olla voittojen hankkiminen, vaan niin suuri tuotanto kuin suinkin.

Olen edellä esittänyt vain perusteet, lisää tulolähteitä hankittiin vähitellen. Tulos oli suotuisa. Tulokset riittivät maan hallitsemiseen ilman Saksan valtakunnan rahallista avustusta. Suurisuuntainen, mutta yksityiskohdissaan silti erinomaisen hieno työ oli suoritettu.

VIII.

Oikeudenkäyttö oli järjestetty Haagin maasota-asetuksen mukaisesti. Tämä vaati, että asukkaat yksityisasioissa oli tuomittava maan lakien mukaan. Oli sen vuoksi ensinnäkin saatava selville, mitkä lait yleensä olivat voimassa. Tämä ei ollut helppoa niissä sekavissa venäläisissä oloissa, jotka ennen sotaa tälläkin alalla vallitsivat. Kun laeista oli päästy selville, oli ne käännettävä saksaksi, jotta saksalaiset tuomarit saattoivat niiden mukaan tuomita. En luule, että mikään muu kuin Saksan kansa menettelisi näin perusteellisesti sodassa vallatussa maassa. Siitä huolimatta ovat viholliset propagandallaan voineet leimata meidät siihen määrään hunneiksi koko maailman edessä, että me olemme voimattomat sitä vastaan. Senaatinpresidentti Kratzenbergin levollinen selvyys on luonut erinomaista. Saksalainen tuomari on tuominnut täällä köyhissä, syöpäläisten vallassa olevissa liettualaisissa pikkukaupungeissa vieraiden lakien mukaan yhtä puolueettomasti ja yhtä vakavasti kuin Berliinissä omien lakiemme mukaan. Kuka kykenee tässä seuraamaan meidän esimerkkiämme?

Vielä oli majuri Altmann, Preussin opetusministeriön esittelijäneuvos, väestön hyvinvoinnin vuoksi suunnitellut koululaitoksen suuntaviivat. Ne oli ylevältä kannalta laadittu ja jokainen uskontunnustus ja jokainen kansallisuus sai niissä oikeudenmukaisesti osuutensa. Tässä, kuten kaikessakin, oli hyljättävä kaikki semmoinen, mikä saattoi vaikuttaa neulanpistopolitiikan tavoin. Koulua varten ei ollut opettajia. Nostoväkeen kuuluvia koulumiehiä otettiin avuksi. Perästäpäin on meitä moitittu siitä, että he vapaaehtoisesti kouluihin kerääntyneille lapsille puhuivat vain saksaa. Opettajat eivät valitettavasti osanneet muuta kieltä. Liettuan- ja puolankieltä puhuvia opetusvoimia oli käytettävissä vain aivan pieni määrä. Oppikirja-asiaankin kiinnitettiin huomiota; kuinka opetuskeinoilla voidaan kansallista tunnetta kasvattaa, sen osoittivat minulle useat puolalaiset oppikirjat. Niissä Danzig, Gnesen, Posen ja Wilno olivat puolalaisia kaupunkeja. Tämä seikka teki minuun yhtä syvän vaikutuksen kuin sekin johdonmukaisuus, jota Ranska osoitti kasvattaessaan nuorisoaan samalla tavalla kostosodan ajatukseen. Puolalaiset ja ranskalaiset ovat täten pitäneet itsessään vireillä voimakasta kansallistunnetta, jonka hedelmät he nyt saavat korjata. Me emme ole noudattaneet tämmöistä koulupolitiikkaa ja saamme nyt kärsiä siitä, ettei nuorisossamme ole vahvistettu voimallista kansallistunnetta. Moinen tunne on tarpeellinen, kun maan tulee suoriutua semmoisista vaikeuksista, joita me jälkeen vuoden 1914 ja varsinkin nyt olemme saaneet kokea. Tämän käsityksen hylkäävät kaikki ne, jotka asettavat ensi sijaan ihmisyysihanteen. Tämä on heidän kannaltaan ymmärrettävää. Mutta tosiasiain valta puhuu heitä vastaan niin kauan kuin eivät kaikki valtiot noudata samoja periaatteita. Kipeästi tarvitsisimme nyt voimakasta kansallistunnetta!

Eri uskontojen tunnustajia ei suinkaan estetty uskontoaan harjoittamasta. Menimme auliudessamme niin pitkälle, että hankimme juutalaisille vehnäjauhoja happamattoman pääsiäisleivän valmistamiseen.

Kuurinmaan evankelinen papisto oli kokonaan meidän puolellamme. Liettuan katolilaisen papiston kanssa saimme pian aikaan siedettävät välit. Puolalais-katolilainen papisto sitä vastoin oli meille vihamielinen. Tässä papiston kannassa kuvastui myös tavallaan väestön mieliala meitä vastaan, sillä erotuksella kuitenkin, että Liettuan papisto yleensä oli meitä kohtaan suosiollisempi kuin Wilnossa liettualaiset kansanvaltaiset ainekset, jotka epäselvissä pyrkimyksissään sangen pian joutuivat pettävälle pohjalle. Puolalainen papisto oli puolalais-kansallisen propagandan tuki. Venäläisen ruoskankin vallan alla se on toiminut mitä suurimmalla johdonmukaisuudella. Liettualaisia vastaan se jatkoi yhä taistelua, valkovenäläiset se jo oli nujertanut. Käsittämätöntä on, kuinka venäläiset ovat tätä sallineet. Venäläiset suvaitsivat sitä, että valkovenäläiset eivät saaneet kuulla Jumalan sanaa omalla kielellään, vaan puolaksi! Samoin kuin Itä-Galitsiassa ukrainalaisia, niin täällä heidän veljiään sorrettiin papiston avulla.

Koulun alalla puolalaiset ryhtyivätkin sangen pian toimiin, he tahtoivat saada Wilnoon yliopiston; minä en siihen suostunut.

Sinä aikana, jonka minä hallintoa hoidin, me olimme eri kansallisuuksia kohtaan pääasiallisesti puolueettomat. Siinä, että pidimme liettualaisia ja puolalaisia tasa-arvoisina, näkivät viimemainitut puolalaisvihaa. Tiesin kyllä hyvin, ettei puhtaasti puolueettomalla politiikalla saa ketään ystäväkseen.

Tahallani pidättäydyin kansallisesta politiikasta, koska tämä voitiin toteuttaa vasta sen jälkeen, kun olimme selvittäneet suhteemme Puolaan. Valtakunnan hallitus ei ollut missään suhteessa tehnyt ratkaisevaa päätöstä ja pidättyväisyyteni oli siitä loogillinen seuraus. Maan koko tilaankin nähden oli poliittisten kysymysten sekoittaminen hallintoon liian aikaista. En sen vuoksi nähnyt olevan syytä pyytää valtiokanslerilta minkäänlaisia poliittisia ohjeita, annoin hänelle vain tiedon mielipiteistäni.

Kullakin kansallisuudella oli sanomalehtensä, joka tietysti oli sensuurin alainen. Saksankielisenä kuului ensi sija "Kownoer Zeitungille."

Sanomalehdistöä ja sensuuria varten minulla oli neuvonantajana kapteeni Bertkau. Suureen työkykyyn ja sanomalehtitekniikan hallitsemiseen hänessä yhdistyi itsenäinen ja kypsynyt valtiollinen arvostelukyky, ja hän oli minulle erittäin suureksi hyödyksi. Hän oli sitä ennen työskennellyt Ullsteinin kustannustoimistossa, kun taas "Kownoer Zeitungin" päätoimittaja, luutnantti Osman, kuului "Deutsche Tageszeitungin" aputoimittajiin. Lämpimän kansallistunteensa vuoksi hän oli mieleni mukainen mies.

Kaikille sanomalehdille annoin sen selvän ohjeen, että niiden piti käsitellä Saksan tapahtumia valtakunnan hallituksen hengessä.

Väestön en luonnollisestikaan voinut sallia ryhtyä valtiolliseen toimintaan. Se kiellettiin; kaikki kokouksetkin kiellettiin.

Olojen vaatimista liikennerajoituksista huolimatta sai väestö luvan kirjeenvaihtoon määrätyssä laajuudessa. Valtakunnan postiviraston avulla järjestin maapostin. Maksumerkkeinä käytettiin valtakunnan postimerkkejä, joihin oli erikoisesti painettu leima, että ne kuuluivat itärintaman ylipäällikön alueelle.

Ja vihdoin helpotimme liettualaisten ja juutalaisten yhteyttä heidän
Yhdysvalloissa olevain heimolaistensa kanssa.

Tyydytyksellä näimme, että olot maassa vahvistuivat ja sikäläinen elämä taas asettui säännöllisiin uriin. Saksalaisen järjestyksenrakkaus ja hänen käsityksensä terveyshoidon tärkeydestä teki tehtävänsä. Maamies ansaitsi enemmän kuin venäläisaikana. Kaupungeissa kauppa alkoi uudelleen.

Väestöä johdettiin levollisella varmuudella. Asetuin tervehtimispakkoa vastaan, jonka eräs armeija oli voimaan saattanut. Väestö on nyt älyävä, että olemme toimineet oikeuden ja kohtuuden mukaan.

IX.

Ne taloudelliset toimenpiteet, joihin vallatussa maassa ryhdyttiin, jäivät sotatoimien alueella sotajoukkojen huoleksi. Joukkojen vyöhykkeeseen syntyi etenkin paljon sahalaitoksia; paitsi lautain kulutusta, joka oli suuri, tarvittiin myös paljon lastuvillaa upseerien ja miesten vuoteisiin ja hevosille kuivikkeiksi. Asemasodan yksitoikkoisuudessa tuotti osallisuus talouselämän toimiin joukoille paljon iloa.

Minua elähytti sama tunne ja olin tyytyväinen, kun saatoin isänmaatani auttaa muillakin aloilla kuin tähän saakka. Osalleni oli tullut erinomaisen viehättävä työ, joka vaati suuressa määrin huomiotani. Opin tuntemaan oivallisia ihmisiä ja sain vaikuttaa useilla aloilla, jotka siihen saakka olivat olleet minulle vieraat. Suurta tyydytystä minulle tuotti, että herrat sotilashallinnon jäsenet osoittivat minulle rajatonta luottamustaan. Minun tahtoni imeytyi koko hallintotoimeen ja sai siitä luomisen iloa. Meitä elähytti se tunne, että me työskentelimme vieraalla pohjalla Saksan tulevaisuuden hyväksi. Etenkin Kuurinmaalla tahdoimme valmistaa alaa saksalaiselle siirtolaisuudelle. Kielsin maan myynnin saadakseni täten perustuksen terveelle maa- ja siirtolaispolitiikalle ja ehkäistäkseni maakeinottelun. Minun mielessäni oli tällöin samanlaiset määräykset, jotka laivastomme oli hyvällä menestyksellä toteuttanut Kiautshoussa.

Se mitä itärintaman ylipäällikön hallinto oli saanut aikaan tuona lyhyenä kautena elokuun alkuun 1916, jolloin maasta lähdin, pysyy kulttuurityönä. Se oli vapaata iskusanoista, käytännöllisestä toiminnasta sitä rikkaampaa.

Se kaunis lahja, jonka hallintoalalla palvelevat herrat myöhemmin antoivat minulle Plessissä, on aina johtava mieleeni tämän ajan, jolloin minun keskellä sotaa oli suotu rakentaa.

Tämä työ ei mennyt hukkaan, se on ainakin sodan aikana hyödyttänyt kotimaata, armeijaa ja maata itseäänkin. Onko sitten maankamaraan jäänyt siemeniä, jotka myöhemmin antavat hedelmiä, se on kovalle kohtalollemme kysymys, johon vain tulevaisuus voi vastata.

TAISTELU JA AHDINKO ITÄRINTAMALLA

Samalla kuin itärintaman ylipäällikön toimipiirissä tehtiin hiljaista työtä armeijan ja vallatun alueen hyväksi, jatkoivat sotatapaukset kulkuaan.

Menestyksemme Serbiaa ja Montenegroa vastaan olivat marras- ja joulukuussa 1915 aiheuttaneet neljännen Isonzon taistelun ja joulun aikaan samana vuonna Itävalta-Unkarin rintaman eteläosaa vastaan venäläisten hyökkäyksen, jota kesti aina tammikuuhun 1916 saakka. Molemmat päättyivät siten, että liittolaisemme torjui vihollisen täydellä menestyksellä.

Molempien ylimpäin armeijanjohtojen oli nyt tehtävä päätöksensä vuoden 1916 sotaretkeä varten. Molemmat yrittivät päästä hyökkäyksen avulla ratkaisuun. Saksan ylin armeijanjohto aikoi hyökätä Verduniä vastaan, Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento Tirolista Italiaan.

Koko itärintaman täytyi tämän vuoksi luovuttaa pois joukkoja ja ryhtyä torjumaan varmuudella odotettavia venäläisten hyökkäyksiä. Verdun oli strateegisesti oikein valittu hyökkäyskohdaksi. Tämä linnoitus oli aina ollut erittäin arka hyökkäysaukko meitä vastaan ja se uhkasi tavattomasti selkäpuolen yhteyksiämme, kuten syksy 1918 oli mitä räikeimmin osoittava. Jos olisi onnistunut valloittaa edes Maasin oikean rannan varustukset, niin olisi sekin meille ollut täysi menestys. Strateeginen asemamme länsirintamalla ynnä joukkojemme taktilliset elinehdot St. Mihielin kaaressa olisivat suuressa määrin parantuneet. Hyökkäys alkoi helmikuun 21:senä ja varsinkin ensi päivinä se joukkojemme loistavain ominaisuuksien vuoksi menestyi erinomaisesti; mutta se tehtiin kapealla alalla ja jotenkin pian pysähtyi. Maaliskuun alussa oli maailmalla vielä eheänä vaikutus saksalaisten voitosta Verdunin edustalla.

Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäyksen Tirolista Ylä-Italiaan piti tapahtua vasta huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa. Tirolin huonojen rautatieolojen vuoksi täytyi valmistuksiin ryhtyä jo sangen varhain. Jotta hyökkäys Verduniä vastaan kävisi mahdolliseksi, täytyi saksalaisen itärintaman lähettää länteen raskasta tykistöä. Ylin armeijanjohto oli muuten kutsunut taas takaisin Serbiasta sinne lähetetyt divisioonat. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento taas oli heikontanut tuntuvasti itärintamaa Italian rintaman hyväksi.

Kummallekin hyökkäykselle täytyi sitten käydä niin, ettei ensimmäistä menestystä voitu voimain puutteen vuoksi edelleen kehittää. Verdunin luona ei ehkä olisi aivan paljon tarvittu, jotta olisi päästy meille edes johonkin määrään edulliseen päätökseen, hyökkäys kun sentään oli taktillisesti rajoitettu.

Hyökkäys Italiaa vastaan sen sijaan suurena sotatoimena oli sitä laatua, että sen todellinen menestyminen edellytti jo alunpitäen tuntuvasti enemmän voimia kuin yleensä oli käytettävänäkään. Tämä tunne lieneekin ollut syynä siihen, että itärintamaa niin tuntuvasti heikonnettiin, vaikka se venäläisten melkoisen ylivoiman vuoksi epäilemättä oli vaarallista, siinäkin tapauksessa, että Italiassa olisi saatu ratkaiseva voitto. Näyttää siltä, kuin venäläisten talvihyökkäyksen onnellinen torjuminen olisi saanut Itävalta-Unkarin pitämään itseään turvattuna.

Olisiko molempain ylimpäin armeijanjohtojen ollut mahdollista joko ryhtyä toisiin sotatoimiin taikka tehdä Italiaa vastaan yhteinen hyökkäys, sitä en voi arvostella. Sodan ratkaisua ei missään tapauksessa ollut mahdollinen saavuttaa Italian rintamalla. Ratkaisu oli lännessä, Ranskassa. Siellä saatoimme esiintyä kyllin voimallisina vasta kun venäläinen oli nujerrettu. Ajatukseni suuntautuivat Romaaniaan. Siitä riippui, kummalle puolelle vaaka kallistui. Sen aikeista oli päästävä selvyyteen. Jos se olisi meihin liittynyt, vaikkapa vain painostuksestakin, olisi samalla Venäjän armeijan sivusta ratkaisevasti kierretty. Täällä oli mahdollinen saada suuria aikaan. Jos taas Romaania meidän painostuksemme johdosta kääntyi ententen puolelle, niin sittenhän tiesimme, miten meidän oli meneteltävä. Saatoimme toimia ilman ajan hukkaa ja joukoilla, jotka meillä silloin oli paikalla.

Balkanilla ja Vähän-Aasian sotanäyttämöillä neliliitto oli puolustuskannalla. Ainoastaan Bagdadin eteläpuolella kenraalisotamarsalkka v. der Goltz valmisteli iskua englantilaisia vastaan Kut-el-Amaran luona.

Turkin asema oli melkoisesti parantunut ententen luovuttua
Gallipolin-yrityksestään.

Mitä entente aikoi tehdä 1916, ennenkuin Ranskan armeijan täytyi keräytyä Verdunin luo, siitä minulla ei ole tietoa. Näytti siltä, että se itse valmisteli kaikilla rintamilla suuria hyökkäyksiä, niinkuin luonnollista olikin.

Venäläisten etenemisellä Armeeniassa, josta oli keväällä 1916 seurauksena Trapezuntin ja Erzerumin valloitus, ei ollut strateegista merkitystä. Venäläisillä oli turkkilaisiin verraten suuri ylivoima ja edullinen asema.

Englantilaisten toimenpiteet Persiassa, Mesopotamiassa ja Siinain niemellä eivät myöskään tarkoittaneet Turkin armeijan tuhoamista, vaan ainoastaan paikallisia valloituksia brittiläiselle maailmanvallalle.

XI.

Saksan hyökkäys Verduniä vastaan sai Italian armeijan maalisk. 5:ntenä ryhtymään Isonzon hyökkäykseen. Tämä tapahtui siis paljon ennen Itävalta-Unkarin suunnittelemaa hyökkäystä ja jäi jälleen tuloksettomaksi.

Hyökkäys, jonka venäläiset maaliskuun jälkipuoliskolla tekivät itärintaman ylipäällikön varustuslinjoja vastaan, ei suinkaan ollut pelkkä kevennysyritys. Se oli taistelua ratkaisusta ja siksi jo alunpitäen suunniteltukin. Käskyt, joita löydettiin, puhuvat vihollisen karkoituksesta valtakunnan alueelta.

Maaliskuun alusta saakka meille saapui tietoja hyökkäyksestä, jota suunniteltiin Wilnoa vastaan. Smorgonin itäpuolelle huomattiin koottavan joukkoja. Todennäköistä oli, että Smorgonin—Wilnon suunta oli kysymyksessä. Väinänlinnasta ja Jakobstadtistakin saapui tietoja, että hyökkäystä valmisteltiin. Ryhdyttiin vastatoimiin. Näytti siltä, että alku vielä oli melko kaukana. Päätin sen vuoksi lähteä kahdeksi päiväksi Berliiniin perheasioissa ja Preussin prinssin Joakimin häihin; prinssi oli syksystä 1914 ollut esikuntamme uskollinen jäsen. Olin siellä maaliskuun 11 ja 12 päivän ja sain sinne tietoja, joiden mukaan hyökkäys näyttikin alkavan tuota pikaa. Tuntui rauhoittavalta, kun jälleen olin saapunut takaisin Kownoon.

Jo 16 p:nä venäläinen aloitti rumputulensa, ei kuitenkaan Smorgonin luona, kuten olimme odottaneet, vaan Wishnjew- ja Narotshjärvien kannasta kohti, Swentzjanyn—Postawyn kapearaiteisen radan kahden puolen ja Väinänlinnan lounaispuolella. Tykistötaistelu oli voimakkaampi kuin itärintamalla koskaan ennen oli ollut ja sitä jatkui 17:ntenäkin päivänä. 18:ntena alkoivat jalkaväen hyökkäykset ja niitä jatkui keskeytyksin maaliskuun loppuun saakka.

Venäläisten aikomus oli katkaista pohjoinen siipemme Kownon suunnalla ja samalla tehdä toisaallakin hyökkäys, joten se saataisiin järkkymään. Jälkihyökkäyksellä se sitten oli Niemenin pohjoispuolitse työnnettävä rannikkoa kohti. Suunnitelma oli suurenmoinen.

Katkaisemisen piti alkaa sillä, että rintamastamme leikattaisiin pois kappale molempain hyökkäysten avulla järvikannaksen ja Postawyn väliltä Swentzjanyn suunnassa. Rintamakappale oli leveä ja hyvin valittu. Meillä ei olisi ollut niin paljoa reservejä, että olisimme voineet sen jälleen sulkea. Ja kun rautatieyhteys Narotsh-järven kanssa oli niin huono — rataa vasta parhaillaan rakennettiin — oli niiden lisäksi vaikea päästä taistelutantereelle. Jos vain aukko saatiin tehdyksi, seurasi jatko itsestään, tie Kownoon päin oli vapaa.

Hyökkäykset kauempana pohjoisessa olevaa rintamaa vastaan tehtiin Dryswjaty-järven eteläpuolella Widsyn luona ja niiden lähtökohtana oli pääasiallisesti Väinänlinnan ja Jakobstadtin sotavarustukset.

Maaliskuun 18:nnen ja 21:sen päivän välisellä ajalla oli 10:nnen armeijan asema arveluttava, venäläisen ylivoima mieslukuun nähden valtava. 21 p:nä venäläinen saavutti järvikannaksella menestyksen, joka tuntui meihin kipeästi, ja Postawyn länsipuolellakin sen rynnäkkö saatiin vain vaivoin pysäytetyksi. Maa oli pehmennyt, vesi, joksi lumi oli sulanut, oli suoperäisellä seudulla kokoontunut lammikoiksi, tiet olivat kerrassaan pohjattomat. Apujoukot, joita 10:nnen armeijan ylikomento ja me kaikella kiireellä toimitimme hätään, pääsivät Wilnon—Väinänlinnan radalta soilla kahlaten vain hitaasti etenemään. Suunnaton jännitys valtasi kaikki, miten nyt oli käyvä. Mutta venäläinen, jonka hyökätessään oli kuljettava vielä pahemman maan poikki kuin mitä meidän asemillamme ja niiden selkäpuolella oli, uupui. Kun venäläisten hyökkäys 26 p:nä saavutti uudelleen huippukohtansa, olimme me pääasiassa jo päässeet ahdingosta.

Scholtzin armeijaryhmän ja 8:nnen armeijan asema oli yhtä vaikea. Widsyn luona täytyi henkihusaaribrigaadin laajoihin asemiin hajoitettuna torjua vihollisen joukkorynnäköt. Se teki sen loistavasti. Kauempana pohjoisessa Väinänlinnan luona vihollisen hyökkäykset olivat erikoisen itsepintaiset. Vanhimmistakin ikäluokista muodostetut divisioonat taistelivat yhtä alttiisti kuin heidän nuoremmat toverinsa heidän rinnallaan.

Jakobstadtin luona rintama oli erikoisen ohuesti miehitetty, mutta siellä seisovat länsipreussiläiset rykmentit tekivät velvollisuutensa. Vihollisen hyökkäykset raukesivat.

Jo maaliskuun lopulla venäläisten hyökkäys alkoi laimentua. Se tukahutettiin "suohon ja vereen", kuten silloin liioittelematta sanottiin. Venäläisten tappiot olivat erinomaisen suuret. Meidän vielä hyvin harjoitetut urheat joukkomme, joilla oli riittävä luku upseereja, olivat osoittaneet etevämmyytensä huonosti harjoitetun venäläisen armeijan massataktiikkaa vastaan. Taistelevain joukkojen rasitukset olivat maata peittävän syvän vesikerroksen ja kylmänkostean sään vuoksi sangen suuret.

Itärintaman ylipäällikön linjat olivat ensimmäisestä suuresta puolustustaistelusta suoriutuneet hyvin.

Ylemmälle johdolle tämmöinen taistelu on vain näennäisesti vähemmän jännittävä kuin hyökkäystaistelu; tosiasia on, että se vielä enemmän koskee hermoihin. Ylemmän johtajan tulee tyytyä siihen, että hän saa ajoissa reservit paikalle; sitä varten tietenkin tulee ensin olla reservejä. Niitäpä on vaikea toimittaa, kun ylikomennon on pakko kaiken aikaa elää kädestä suuhun, kuten meidän laitamme oli. Ei ole helppo päättää, miten reservejä on siirrettävä, niin kauan kuin ei vihollisen hyökkäyssuunnasta olla ehdottomasti selvillä, ja kuitenkin niitä on siirrettävä, muutoin ne tulevat liian myöhään. Ja lisäksi on sangen vaikea vaatia alemmalta johdolta reservien luovutusta, niinkauan kuin se itse uskoo joutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Luottamussuhde, jossa everstiluutnantti Hoffmann ja minä olimme armeijan ylikomentojen kysymyksessä oleviin viranomaisiin, sai aikaan, että nämä vakavat kysymykset ratkaistiin ilman kahnauksia armeijain onneksi.

Huhtik. 28:ntena 10:s armeija valloitti oivallisesti valmistetulla, suurilla tykistövaroilla tuetulla hyökkäyksellä maaliskuun taistelussa Wishnjew- ja Narotsh-järvien välillä menetetyn alueen takaisin. Se oli itärintamalla ensimmäinen taistelu, jossa käytimme länsirintamalla tavaksi käyneitä tykistötaistelukeinoja. Tulos oli hyvä.

Varustausimme siihen, että venäläinen jatkaisi rintamallamme suurhyökkäystään.

Armeijat järjestettiin ja reservit erotettiin. Ylimmän armeijanjohdon toimesta saimme Itävalta-Unkarin armeijan rintamalta saksalaisia divisioonia. Toukokuun kuluessa näytti olevan odotettavissa uusia hyökkäyksiä Riian siltavarustuksesta ja Smorgoninkin seuduilta. Ryhmityimme sen mukaan, ajattelimme hyökkäystä itsekin. Sen johdosta, että meillä oli niin heikot voimat, täytyi meidän rajoittua paikalliseen hyökkäykseen Riian luona, päämääränä meille hankaluutta tuottavan siltavarustuksen valloitus.

Toukokuun lopulla kävi Hänen Majesteettinsa luonamme. Keisari kävi kaikkialla itärintaman ylipäällikön alueella. Kenraalisotamarsalkka ja minä seurasimme häntä matkoilla. Kävimme Mitaussakin. Saksalaisia vaikutelmia, jotka siellä sain, en unohda milloinkaan. Kaikki herrat, jotka ensi kertaa kävivät Baltikumissa, saivat saman vahvan vaikutelman: siellä on kappale kotimaatamme.

Kesäkuun alussa juhlimme menestystä, joka Saksan laivastolla oli ollut Skagerrakin taistelussa; sekin oli tämän sodan suurtöitä ja puolueettomain valtain kantaan sillä oli vaikutusta. Valitettavasti masensi menestyksen tuottamaa iloa tapausta koskeva tiedonanto, joka ensin ilmoitti tappiot pienemmiksi, sitten suuremmiksi.

XII.

Olin lämpimällä harrastuksella seurannut sotalaivastomme toimia. Siihen oli rauhan aikana kiinnitetty suuret varat. Sen oli nyt armeijan rinnalla täysipätöisenä taistelutekijänä oteltava voitosta ja suojeltava meitä Englannin kuristusyritykseltä. Englannin osanotto sotaan tiesi meille sitä, että taistelua Englannin historiallisten traditioitten mukaisesti käytäisiin keskusvaltain koko väestöä vastaan, pitämättä lukua voimassa olevasta kansainoikeudesta ja inhimillisyyden laeista. Alunpitäenkin oli selvää, etteivät risteilijämme voisi pitää vallassaan avointa valtamerta. Välimeren-divisioona lähti Konstantinopoliin. Itä-Aasiassa ja Tyynellä merellä menetti risteilijä-eskaaderimme tukikohtansa, kun japanilaiset ryhtyivät toimiin Kiautshouta vastaan, jonka varusväki puolusti urhoollisesti tätä menetettyä asemaa. Eskaaderin täytyi palata kotimaan satamiin. Coronelin taistelu marrask. 1:senä ja Falklandin saarien jouluk. 3:ntena 1914 olivat risteilijä-eskaaderin voitto, ahdinko ja loppu; ne täyttävät jokaisen saksalaisen sydämen ylpeydellä ja syvällä haikeudella. Risteilijämme ja apuristeilijämme ovat miinoillaan saastuttaneet vihollisen vedet ja silloin tällöin tehneet valtameren viholliselle epävarmaksi. Saksalaisen uhkarohkeuden ne saattoivat suureen kunniaan, ratkaisevaa ne eivät voineet saada aikaan. Siitä huolimatta eivät niiden teot ole menneet hukkaan. Nekin rohkaisevat saksalaista.

Bosporissa oli Välimeren-divisioona enimmäkseen tuomittu toimettomuuteen ententen luovuttua hyökkäyksestä Konstantinopolia vastaan. Vihollisen ylivoima Mustalla merellä ja Välimerellä oli suuri. Itävalta-Unkarin laivastolta puuttui toimintahalua. Kun Italia oli julistanut sodan, se teki vain vähäpätöisiä partioretkiä sen itärannikolle.

Itämerellä olivat voimasuhteet semmoiset, että saksalaisen kauppalaivaliikkeen jatkaminen oli mahdollista. Tällä oli sodankäyntiin nähden erittäin suuri merkitys, malmia kun voitiin tuoda Ruotsista. Pitämällä Itämeren vapaana laivasto on täyttänyt osan tehtävästään ja samalla tehnyt itärintaman ylipäällikölle mahdolliseksi yhteyden aikaansaamisen Saksan Itämeren-satamain ja Libaun välillä, mikä oli mitä tärkeintä tarveaineiden lähetyksen vuoksi Kuurinmaalla oleville joukoillemme. Itämeren länsiosa jäi laivastollemme harjoituskentäksi.

Sotalaivastomme pääosa oli Pohjanmerellä, tukikohtanaan Elben suu, Helgolanti ja Wilhelmshaven. Meidän olisi sodan alussa tullut aivan erikoisesti pyrkiä sillä taisteluun, kuten suuramiraali Tirpitzkin tahtoi, vaikkei hän saanut tätä tahtoaan toteutumaan. Vain sillä tavalla olisimme voineet tehdä tyhjiksi vihollisen toimenpiteet, joista emme voineet itsellemme muodostaa selvää kuvaa. Jälkeen 1910 ja 1911 vuosien Englannin laivastoharjoituksien merkit viittasivat siihen, että Englanti suunnitteli laajaa saartoa. Tämä ei ollut kansainoikeuden kanssa sopusoinnussa ja se voitiin toteuttaa vain sillä ehdolla, että puolueettomat vallat, etenkin Yhdysvallat, olivat sitä kohtaan suopeat.

Englanti karttoi meritaistelua. Brittienkin olisi pitänyt rohjeta siihen ryhtyä. Traditio, voimasuhteet ja sotatilanne vaativat sitä väkipakolla. Jos Englanti olisi taistelun voittanut, olisi se voinut ratkaisevasti katkaista malmintuontimme Ruotsista, emmekä me olisi mitenkään voineet ryhtyä niin laajaan sukellussotaan, että se olisi käynyt Englannille vaaralliseksi. Mutta Iso-Britannia säilytti valtiollisista syistä laivastonsa. Taistelua Saksan laivaston kanssa se piti vaarana, joka olisi voinut maksaa sen mahtiaseman maailmassa, liittolaisten kesken ja omassa valtakunnassakin. Eivät mitkään muut syyt, kuten telakkain puute itärannikolla, minkä vuoksi ei vaurioita olisi taistelun jälkeen voitu kyllin nopeasti korjata, tunnu vakuuttavilta. Se, ettei Englanti taisteluun ryhtynyt, ei ole kunnian lehti sen muutoin niin ylpeälle laivastolle.

Meritaistelulla, joka elokuun 28:ntena 1914 taisteltiin Saksan mutkassa Helgolannin ulkopuolella, ei ollut strateegista merkitystä. Uhkarohkeus viehätti risteilijöitämme toimeen. Laivastomme oli edelleenkin yritteliäämpi kuin vihollisen. Ammuimme moneen kertaan Englannin rannikkoa, joka ei vuosisatoihin ollut nähnyt vihollista. Tammikuun 24:ntenä 1915 oli moinen hyökkäysretki johtanut Doggerbankin taisteluun.

Sotalaivastomme pyrkimys saada Englannin laivasto taisteluun niin lähellä rantojamme kuin mahdollista, sai selvän muodon amiraali Scheerin johtaessa avomerilaivastoamme. Toukokuun 31:senä 1916 hänen onnistui saada taistelu aikaan. Häntä ei arveluttanut, vaikka hän olikin kaukana sotalaivastomme tukikohdista.

Vihollisen laivaston pidättyväisyyden vuoksi kävi epätodennäköiseksi, että merilinnoituksiamme uhattaisiin. Niiden sotavarusväet voitiin viedä muuanne. Niistä muodostettiin meriväenosasto, jota Antwerpenin valloituksen jälkeen käytettiin Flanderin rannikolla. Osia niistä taisteli rohkeasti maarintamallakin.

Sillävälin oli helmikuun 4:ntenä 1915 — aluksi suuramiraali v. Tirpitzin neuvoa vastaan, hän kun piti ajankohtaa vielä liian varhaisena — sukellussota vihollisen kauppalaivoja vastaan alkanut Englantia ympäröivässä saartovyöhykkeessä. Sukelluslaivain luku oli sangen pieni; minä en käsitä, mitkä syyt siihen vaikuttivat. Tosin siitä, mihin sukelluslaivat kelpasivat, päästiin selville vasta sodassa sitä mukaa kuin niiden miehistöt saavuttivat yhä enemmän menestystä ja samalla yhä enemmän kokemustakin. Helmik. 4:ntenä julistettu sukellussota ei päässyt täyteen voimaansa; se johtui siitä, että se valtiollisista syistä oli yksipuolisesti rajoitettu vain vihollisen kauppalaivoja vastaan. Pian sitä supistettiin vielä muillakin rajoituksilla, jotka saattoivat sen täydellisesti lamaan. Lusitania-jutun jälkeen se nukahti täydelleen. Lopulla marraskuuta 1915 ja helmikuussa 1916 se virkosi uudelleen vähäksi aikaa. Höyrylaiva Sussexin tuhosta maalisk. 24:ntenä 1916 oli seurauksena, että Saksa toukok. 4:ntenä 1916 selitti sen jälkeen käyvänsä kauppasotaa vain merisaalisasetuksen mukaisesti. Näin sukellussota oli lakkautettu.

Sukellussodan-pelossaan vastustajamme ovat häikäilemättä leimanneet sen kansainoikeudenvastaiseksi ja epäinhimilliseksi taistelukeinoksi. Omituinen väite siihen nähden, kuinka entente on pysyväisesti oikeutta rikkonut. Uudet sotakeinot synnyttävät uusia kansainoikeusnormeja. Sen Yhdysvallatkin myönsivät Englannille huhtik. 5:ntenä 1915 antamassaan nootissa. On niinikään olemassa arvovaltaiselta taholta annettu lausunto, amiraali Sir Percy Scottin sanat, jotka "Times" julkaisi heinäk. 16:ntena 1914 ja joilla on ratkaiseva merkitys. Amiraali kirjoittaa:

"Semmoinen julistus — miina- ja sukellusvenesaarrosta — olisi minun mielestäni aivan paikallaan, ja jos sen voimaan astuttua englantilaiset tai puolueettomat laivat jättäisivät sen huomioon ottamatta ja koettaisivat saarron murtaa, niin ei voitaisi sanoa, että ne liikkuisivat semmoisilla rauhallisilla asioilla, joista lordi Sydenham puhuu; jos ne sitä yrittäessään upotettaisiin, niin ei tätä voitaisi leimata raakuuteen ja merirosvouteen palaamiseksi niiden mustimmassa muodossa."

Kieltämätön sotilaallinen oikeutemme oli sukellussotaan nähden säätää semmoisia määräyksiä, joita pidimme soveliaina saattaaksemme sotatarkoituksemme sopusointuun ihmisyyden vaatimusten ja puolueettomain oikeuksien kanssa. Löysimme oikean tien eikä mikään arvostelu voi tätä muuttaa. Tulevaisuuskin on sen osoittava.

Heti sodan alussa Englanti oli kansainoikeutta loukkaavin toimenpitein alkanut nälkäsodan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Kuristus- ja nälkäsaarron piti heikontaa ruumista ja samalla kypsyttää mielet propagandan myrkylle vastaanottaviksi. Englannilla oli vielä toinenkin päämäärä: taistelu lasta vastaan, joka oli äidin kohdussa, jotta Saksassa syntyisi fyysillisesti voimaton rotu. Se oli kamalaa taistelua, jota kammottavampaa ei voi ajatella. Englanti toimi tiukan johdonmukaisesti, kuten jo usein ennenkin julman historiansa kuluessa. Asteettaisesti menetellen ja päämäärästään tietoisena Englannin hallitus elokuun 20:ntenä ja lokakuun 29:ntenä 1914 annetuilla order in councileillaan ynnä erikoisilla taloudellisilla ja sotilaallisilla toimenpiteillä lakkautti kaiken välittömän tuonnin meritse Saksan satamiin, kaiken tuontikaupan puolueettomain maiden kautta ja lopulta puolueettomain maitten omainkin tuotteiden tuontikaupan. Kaiken huippu oli se että Pohjanmeri marraskuun 2:sena 1914 julistettiin sota-alueeksi. Sen kautta Pohjanmeren pohjoiset tuloväylät täydelleen suljettiin ja puolueettomain meriliike pakotettiin kulkemaan Kanaalin kautta aivan läheltä Englannin rannikkoa ja edelleen Pohjanmeren poikki yhtä ainoata tietä. Ja kuitenkin Englanti oli sodan alussa selittänyt, että se periaatteessa tunnusti Lontoon deklaration toimintansa normiksi; ja sen kanta ennen sodan syttymistäkin oli ollut aivan toinen.

Sota-aluejulistuksellaan se oli nyt julkisesti lausunut, ettei se enää katsonut sitoviksi niitä määräyksiä, jotka kaappaussodasta merisaalissääntöjen mukaan olivat voimassa, vaan piti kaikkia, väkivaltaisiakin toimenpiteitä merenkulkua vastaan oikeutettuina sota-alueella. Siten Saksa saarrettiin, vaikkei lainpätevää saartoa ollutkaan. Merisotaoikeuden kannalta katsoen se oli tehoton jo senkin vuoksi, ettei Englanti kyennyt Itämerellä estämään liikettä.

Helmik. 4:ntenä 1915 annettu Saksan saartoaluejulistus ei ollut muuta kuin englantilaisen menetelmän mukainen toimenpide. Siitä Englanti sai aiheen ruveta yhä koventamaan taloudellista taisteluaan keskusvaltoja vastaan. Maaliskuun 11:ntenä 1915 päivätyllä n.s. saartokäskyllään se määräsi, että jokainen Saksasta tuleva tai sinne menevä laiva oli otettava takavarikkoon. Kaikki Saksaan menevät tai sieltä tuodut tuotteet ja samoin kaikki saksalaisten omistamat ja saksalaista alkuperääkin olevat tuotteet, vaikka ne olisivat puolueettomainkin omaisuutta, olivat siitä alkaen puolueettomistakin laivoista anastettavat. Tämäkin oli kuulumatonta oikeuden alistamista vallan alle. Englanti puolusti itseään sillä, että sen menettely oli vastapakkotoimi sukellussotaa vastaan, joka helmikuussa 1915 oli pantu alkuun.

Tämä kanta menetti perustuksensa, kun Saksa Sussex-tapauksen jälkeen juhlallisesti luopui sukellussodasta semmoisenaan. Englannin olisi nyt, jos se olisi tahtonut menetellä omain sanainsa mukaisesti, myös tullut lakkauttaa niin sanottu saartonsa, kun ei syytä vastatoimiin enää ollut olemassa. Mutta sitä se ei ajatellutkaan. Merisaarto jatkui muuttumattomana edelleen.

Kesäkuun 7:ntenä 1916 päivätyllä order in councililla Englanti lopullisesti sanoutui irti Lontoon selityksestä. Samalla poistettiin muodollisesti nekin määräykset, joita annetuista vakuutuksista huolimatta ei oltu todenteolla koskaan noudatettu. Kansainoikeuden rikkomiselle oli saatava lain pätevyys!

Englannin jatkuvan kansainoikeuden loukkaamisen saimme mekin tuntea itärintamalla ja se se lopulta oli hankkiva ententelle Saksasta voiton, Yhdysvallat kun sen hyväksyivät sekä ennen omaa sekaantumistaan sotaan että sen jälkeenkin ja kun Euroopan puolueettomat vallat olivat Englannin pakkovallan alaisia.

XIII.

Saksalaisten hyökkäys Verdunin kimppuun ei johtanut ratkaisevaan tulokseen. Toukokuussa se oli saanut ensimmäisen suuren uuvutustaistelun luonteen, jossa ihmisiä ja sotatarpeita joukoittain käyttäen yhä samalla paikalla taisteltiin ratkaisusta.

Toukokuun 15:ntenä oli vihdoin Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa vastaan alkanut. Alussa sen oli suotu saada kaunista menestystä. Se tunkeutui Asiagon—Arsieron linjalle saakka. Mutta jo kuukauden lopulla saattoi huomata, että tarmo alkoi tyrehtyä.

Makedonian ja Turkin rintamilla oli levollista. Mesopotamiassa vain taisteltiin. Kut-el-Amara valloitettiin huhtikuun lopulla. Kenraalisotamarsalkka v. der Goltz ei saanut enää nähdä tätä menestystä, jota hän oli valmistellut. Vähää ennen hyökkäystä hän kuoli pilkkukuumeeseen.

Idässä, Itävalta-Unkarin rintaman kohdalla, ilmeni paikallisten hyökkäysten oireita, kun taas Venäjän armeijan päävoimat yhä olivat saksalaisten rintaman edessä, valmiina käymään sen kimppuun. Entente valmisteli valtavaa iskua vaarallisinta vastustajaansa, Saksan armeijaa vastaan. Lännessä oli Sommen luona ryhdyttävä hyökkäämään. Idässä tuli venäläisen tällä kerralla hyökätä siten, että pääpainostus tuli Baranowitshin, Smorgonin ja Riian suunnalta. Niillä taisteluilla, jotka kesäkuussa alkoivat Lutzkin, Tarnopolin ja Dnjestrin luona Itävalta-Unkarin armeijan rintamalla, oli aluksi etupäässä mielenosoituksen luonne.

Saksalaista rintamaa vastassa oleviin painostuskohtiin koottiin ja käytettiin paljon suurempia voimia kuin alussa Lutzkia ja Bukovinaa vastaan. Vasta yllättävän suuri menestys hyökkäyksessä Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan sai venäläisen luopumaan suurhyökkäyksestä itärintaman ylipäällikön joukkoja vastaan ja — jatkamalla hyökkäystä Baranowitshin suuntaan — siirtämään toimintansa painopisteen Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan. Kuta vastustuskykyisemmäksi saksalainen rintama osoittautui, sitä enemmän venäläinen siitä luopui, sitä valtavammin se heittäytyi heikompaa vastustajaansa, Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan Pripjetin ja Karpaattien välillä. Tämän taistelutilanteen johdosta täytyi itärintaman ylipäällikön armeijaa yhä enemmän heikontaa, jotta eteläisempiä rintamia voitiin vahvistaa. Näin alkoi läheinen taktillisten toimien yhteys kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja itärintaman ylipäällikön armeijaryhmän välillä ja myös saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen rintaman välillä. Voimassa oleva johdon järjestely oli kyllä tyydyttävä niin kauan kuin oli levollista, mutta ei niissä tilanteissa, jotka saattoivat venäläisten hyökkäyksistä kehittyä. Nopea toiminta oli tässä tarpeen. Kiertotie molempain Charlevillessa tai Plessissä ja Teschenissä olevain armeijanjohtojen kautta saattoi tuottaa ajanhukkaa, joka ei milloinkaan ole oikeutettu. Jo maaliskuun suuressa hyökkäyksessä oli johdon jako vaikuttanut häiritsevästi. Kahnaukset oli vältetty vain siten, että me toimimme niin oivallisesti yksissä neuvoin kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja hänen alleen kuuluvan Woyrschin armeijajoukon kanssa. Siitä ajasta saakka ei enää poistunut päiväjärjestyksestä ajatus, että itärintama oli saatettava yhteisen ylikomennon alaiseksi. Ensinnäkin tuli kysymykseen viimemainitun armeijaryhmän alistaminen itärintaman ylipäällikön johdon alaiseksi. Mutta kun oli saatava aikaan jotain kokonaista, kuten sota aina vaatii, niin tuli itärintaman ylipäällikön saada johtoonsa koko rintama Riian lahdesta Karpaatteihin saakka. Katkeria opetuksia tarvittiin, ennenkuin tästä tuli tosi. Ulkonaiset seikat, joilla ei ollut asian kanssa mitään yhteyttä, vaikeuttivat ratkaisua. Varsinkin oli Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon vaikea sulattaa ajatusta, että sen taktillinen johtovalta itävalta-unkarilaisten joukkojen yli tuli rajoitetuksi. Kaikissa johtovallan järjestelyissä oli tämä ylikomento pitänyt kateellisesti kiinni itävalta-unkarilaisesta kannasta, jonka mukaan oli kartettava Saksan sotilaallisen ylivallan varjoa. Saksan puolelta asetettiin aina jyrkkään etualalle vain puhtaasti sotilaalliset vaatimukset.

Kesäkuun 4:ntenä alkoi venäläisten hyökkäys Itävalta-Unkarin rintamaa vastaan Lutzkin itäpuolella, Tarnopolin luona ja heti Dnjestrin pohjoispuolella.

Hyökkäyksiä ei tehty mitenkään ratkaisevalla ylivoimalla. Tarnopolin eteläpuolisissa seuduissa sen torjui vaivatta kreivi v. Bothmer, joka kenraali v. Linsingenin jälkeen oli saanut saksalaisen eteläarmeijan johtoonsa, mutta molemmissa toisissa kohdissa venäläisten menestys sitävastoin oli täydellinen. Kummallakin kohdalla venäläinen murtautui syvälle Itävalta-Unkarin armeijan rintamaan. Mutta vielä arveluttavampaa oli, että Itävalta-Unkarin joukot olivat osoittaneet niin kovin vähäistä vastustuskykyä; asema itärintamalla oli siten yhdellä iskulla käynyt erinomaisen vakavaksi. Vaikka itse otaksuimme saavamme kestää hyökkäyksen, varustimme kuitenkin paikalla divisioonia lähtemään etelään. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä, jonka asema oli samanlainen, menetteli samalla tavalla. Saksan ylin armeijanjohto karsi kumpaakin armeijaryhmää sangen tuntuvasti ja lähetti divisioonia lännestäkin. Sommen taistelu ei silloin vielä ollut alkanut. Itävalta-Unkari luopui vähitellen hyökkäyksestään Italiassa ja lähetti niinikään joukkoja itärintamalleen.

Italian armeija kävi silloin hyökkäykseen Tirolia vastaan. Sotatilanne oli kerrassaan muuttunut. Pian sen jälkeen alkoi Sommen taistelu ja myöhemmin seurasi Romaanian sodanjulistus, joten asema muuttui vielä epäsuotuisammaksi meille.

Saksan ylin armeijanjohto näyttää toivoneen, että vihollisen murto Lutzkin luona voitaisiin vastahyökkäyksellä korjata, kuten meidän myöhemmin onnistui tehdä marras- ja joulukuussa 1917 Cambrain luona, kun taas Dnjestrin syvä läpimurto oli pysäytettävä.

Lutzkin luona venäläisen hyökkäys vyöryi nopeasti eteenpäin Itävalta-Unkarin armeijan vastarinnan kokonaan rauetessa ja saapui Koveliin vievää rautatietä Stochodille saakka. Ensimmäiset saksalaiset apujoukot sekaantuivat peräytymiseen. Stochodin varteen, rautatien kahden puolen, muodostui vähitellen uusi saksalainen rintama. Se oli kosketuksissa Styrin luo jääneiden itävalta-unkarilaisten joukkojen kanssa. Länttä kohti venäläinen oli seurannut vähemmällä tarmolla, vaikka siellä oli tarjolla suuri voitto. Vihollisella oli kuitenkin paikalla liian vähän joukkoja käyttääkseen tilannetta hyväkseen. Lyöty Itävalta-Unkarin armeija saattoi koota jäännöksensä Saturtzy—Kisjelin linjalle heti Stochodin länsipuolelle. Luonnollista oli, että Lutzkin eteläpuolella vapautuneen itävalta-unkarilaisen siiven täytyi väistyä jyrkkään taapäin, jottei se tulisi tuhotuksi. Sielläkin Brussilovilta puuttui voimia tarmokkaaseen jälkihyökkäykseen.

Edelleen saapuvat apujoukot vahvistivat rintamaa Kovelin—Lutzkin radan kahden puolen, saaden kauempana etelässä tuekseen 4:nnen armeijan, ja muodostivat vahvan hyökkäysryhmän Gorochovin seuduille lounatta kohti peräytyneen siiven taa. Jännitetty tilanne ei sallinut odottaa kaikkien apujoukkojen saapumista ja ryhtyä yhtenäiseen hyökkäykseen, vaikka Linsingenin armeijaryhmä tavan takaa pyrkikin siihen. Vastahyökkäyksillä, joita etupäässä saksalaiset joukot tekivät kesäkuun jälkipuoliskolla ja heinäkuun ensi päivinä, oli vain paikallista menestystä.

Dnjestrillä oli venäläisten hyökkäys murtanut kenraali v. Pflanzer-Baltinin itävalta-unkarilaiset divisioonat koillisesta Oknan (Zaleshtshykin itäpuolella) —Sniatynin suuntaan ja sangen pian joen eteläpuolella vallannut melkoisesti alaa; Czernowitz menetettiin. Kesäkuun loppuun mennessä venäläinen oli saavuttanut Dnjestrin Tlumatshin—Kolomean—Kimpolungin linjan ja parhaillaan tunkeutui siitä edelleen Karpaattien solia kohti.

Dnjestrin eteläpuolella oli itävaltalainen rintama, joka joen ja Romaanian rajan välillä Czernowitzin itäpuolella alkuaan oli vain kapea, venynyt moninkertaiseksi. Sen vuoksi olivat pitkät uudet linjat nyt aivan ohueen miehitetyt.

Erinomaisen huonojen rautatieyhteyksien vuoksi oli sinne sangen vaikea viedä apujoukkoja. Saksalaisiakin joukkoja lähti Dnjestrille ja Karpaateille. Ne tulivat itärintaman ylipäälliköltä ja lännestä. Niin paljon kuin vereksiä divisioonia saapuikin, ne tuskin riittivät rintaman tueksi. Näin ollen eivät vastahyökkäykset olleet paikallaan. Joukkomme tosin yrittivät niitä, mutta niiden täytyi jäädä tuloksettomiksi. Pelkkä puolustautuminen olisi täällä alunpitäen ollut oikeampaa. Mutta venäläistenkin täytyi voittaa erinomaisen suuria kuljetusvaikeuksia selkäpuolellaan, eivätkä he siksi voineet toimia voimakkaasti. Tästä oli Itävalta-Unkarin armeijalle enemmän apua kuin sen omasta vastarinnasta. Kun liittolaisemme olivat osoittaneet Dnjestrin eteläpuolella täydellistä voimattomuutta, täytyi kenraali kreivi v. Bothmerin tyytyä heinäkuun alussa peräyttämään oikea siipensä Butshatshista aina Koropietzin suupuoleen saakka. Muutoin armeija oli torjunut venäläisten kaikki hyökkäykset, vaikuttamalla erinomaisesti alaisiinsa Itävalta-Unkarin joukkoihin.

Kun venäläisten iskut Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan vielä saavuttivat ensimmäistä alkumenestystään ja suurin osa itärintaman ylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin reserveistä jo oli lähtenyt liittolaisten rintamalle, alkoi kesäk. 13:ntenä ylenmäärin voimakas venäläisten hyökkäys Woyrschin armeijaa vastaan. Tämä hyökkäys meni kerrassaan myttyyn. Taistelu oli tavattoman ankara. Armeijaryhmän ja kenraali v. Woyrschin oli täytynyt luovuttaa reservinsä.

Tähän aikaan yhä vielä otimme lukuun sen mahdollisuuden, että saisimme kestää hyökkäyksen Smorgonin luona taikka, kuten jälleen näytti, maaliskuun vanhoilla taistelutantereilla ja Riian luona. Täällä oli venäläisellä edelleenkin sangen vahvat voimat.

Siitä huolimatta vähensimme joukkojamme niin paljon kuin suinkin taisimme voidaksemme auttaa kauempana etelässä olevia armeijoja. Me siirsimme pitkää rintamaamme varten pataljoonia taapäin varaväeksi. Muodostin reservejä rekryyttikutsunnoistakin, vaikka olinkin selvillä siitä, että tämä olisi vain pisara kuumille kiville, jos venäläinen jossain saavuttaisi todellista menestystä. Luottamus siihen, että joukkomme kestäisivät asemien ohuesta miehityksestäkin huolimatta, oli rajaton. Jännityksemme kiihtyi sitä mukaa kuin tapaukset kehittyivät.

Alussa venäläinen ei vielä ollut tuntuvasti vähentänyt joukkojaan rintamamme edessä. Sen täytyi päättää, kävisikö todella kimppuumme, vai käyttäisikö hyväkseen ja varmentaisi etelässä saavuttamaansa menestystä. Sille oli tietysti sanomattakin selvä, että me ja Itävalta-Unkari lähettäisimme sinne apujoukkoja. Ratkaisevaan taisteluun se pyrki Itävalta-Unkarin rintamalla, mutta sillä oli reservejä niin paljon, että se saattoi käydä ankarasti meidänkin rintamamme kimppuun ja ainakin estää meitä lähettämästä etelään vielä uusia joukkoja.

Saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen saapuessa Lutzkin kaaren kehälle, Dnjestrille ja Karpaateille ja kesäkuun jälkipuoliskolla melkein kaikkialla tehdessä paikallisia hyökkäyksiä, vei venäläinen apujoukkonsa läpimurtokohtiin ja sai saksalaisten osittaishyökkäykset vastahyökkäyksillä lakkaamaan.

Heinäkuun puolivälissä vihollinen pakotti katkerain taisteluiden jälkeen, joissa itävalta-unkarilaiset joukot jälleen osoittivat heikkoa vastustuskykyä, saksalaiset Lutzkin kaaressa luopumaan alkusaavutuksista. Se tunkeutui lounattakin kohti, Styriä ylöspäin, ja pääsi etenemään. Kenraali v. Boehm-Ermollin oli pakko viedä vasen siipensä ja keskustansa takaisin Galitsian rajalle. Mutta Lutzkin mutkassa vihollisen hyökkäys seisautettiin.

Dnjestrin eteläpuolella venäläinen vielä pääsi etenemään Karpaatteja kohti.

Sillaikaa kuin molemmissa pääpolttopisteissä näin taisteltiin, tekivät venäläiset voimallisia hyökkäyksiä itärintaman ylipäällikön asemia vastaan Narotsh- ja Wishnjew-järvien välillä ja Smorgonin luona, kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmää vastaan Baranowitshin koillis- ja eteläpuolella ja v. Linsingenin armeijaryhmää vastaan Styrin kaarta kohti. Kreivi Bothmerinkin rintamalla oli taisteluja.

Valtava kamppailu oli käynnissä suurimmalla osalla itärintamaa heinäkuun alussa, samalla kuin Englanti ja Ranska Sommen luona saavuttivat ensimmäisen menestyksensä.

Me kestimme hyökkäyksen ja monipäiväisen taistelun jälkeen torjuimme sen tuloksettomiin. Kun Woyrschin armeijaryhmään kuuluvain itävalta-unkarilaisten joukkojen kohdalla tapahtui rintaman murto, lähetimme sinne kaikki vaivoin säilytetyt reservimme rintamaa tukemaan; se kestikin. Heinäk. 8:nnestä alkaen taistelut täällä laimenivat.

Venäläisen hyökkäyksellä Styrin kaarta kohti Lutzkin pohjoispuolella oli täydellinen menestys. Itävalta-Unkarin joukot antoivat monin paikoin murtaa rintamansa, apuun tulleet saksalaiset joukot joutuivat täälläkin vaikeaan asemaan, kenraali v. Linsingenin täytyi heinäk. 7:ntenä vetää vasen siipensä Stochodin taa. Myöskin kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin oikeanpuolisen armeijaryhmän — Pripjetin eteläpuolella olevan Gronaun armeijaryhmän — täytyi väistyä sinne.

Tämä oli itärintaman suurimpia ahdinkotilanteita. Toivo, että itävalta-unkarilaiset joukot kestäisivät varustamattomalla Stochod-linjalla, oli sangen heikko.

Teimme sen rohkean teon, että yhä vieläkin vähensimme joukkojamme. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldkin menetteli samoin. Vaikka venäläisten hyökkäykset saattoivat alkaa uudelleen milloin tahansa, venytettiin linjoja yhä vieläkin ja vapautettiin siten rykmenttejä tukemaan Kovelin koillis- ja itäpuolella Linsingenin armeijaryhmän vasenta siipeä. Jos tämä vieläkin peräytyisi, niin olisi aavistamatonta, miten kävisikään. Nämä olivat sanomattoman vakavia päiviä, luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan, ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme. Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella voimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään. Kului raskasta jännityksen aikaa, ennenkuin ahdinko täälläkin joukkojen urhoollisuuden ja 8:nnen armeijan huolellisen johdon kautta saatiin voitetuksi. Johdon täytyi jo työskennellä yksityisillä pataljoonilla ja pattereilla.

Nämä taistelut eivät vielä olleet päättyneet, kun heinäkuun lopulla jälleen ilmeni varmoja merkkejä siitä, että vihollinen aikoi jatkaa hyökkäyksiä Baranowitshin luona ja Stochodia vastaan pitkin sen koko pituutta. Huolen ahdistamina odotimme niitä. Joukot olivat uupuneet ainaisista taisteluista ja niiden täytyi puolustaa pitkiä rintamia, itävalta-unkarilaiset joukot olivat menettäneet kaiken luottamuksen omiin voimiinsa ja tarvitsivat kaikkialla saksalaisten tukea.

Stochodiin saakka saatoimme nähdä tarkoin aseman, kauempana etelässä ei kuva ollut yhtä selvä. Tiesimme vain, että kenraalieversti v. Boehm-Ermollikin odotti nyt Brodyn luona hyökkäystä ja että venäläinen Dnjestrin ja Karpaattien välillä jatkoi hyökkäystään kaikella voimallaan ja kauempana vuoristossa tunkeutui harjannetta kohti eteenpäin. Kuin kallio hyökyvässä meressä oli kenraali kreivi Bothmer pääasiassa torjunut vihollisen jatkuvat hyökkäykset.

Selvää oli, että venäläinen parhaillaan kokosi voimia valtavaan iskuun, kun taas me edelleen vuodatimme runsaasti vertamme Sommella ja Itävalta-Unkarin armeijaa ahdistettiin ankarasti Italian rintamalla. Ilmassa oli ukkosentuntua, hermojen toiminta oli jännitetty äärimmilleen.

XIV.

Niinä raskaina ja ylen jännittävinä päivinä, jotka kesäkuun alusta pitäen olimme Kownossa eläneet, olimme ylimmän armeijanjohdon kanssa mitä lähimmässä yhteydessä. Olimme uupumatta huomauttaneet, kuinka välttämättä oli saatava itärintamalla yhtenäinen ylijohto voimaan. Tosinhan oli mitenkuten tultu näinkin toimeen, mutta samalla oli kuitenkin käynyt ilmi, että reservien siirtely tapahtuisi ehdottomasti vähemmin kahnauksin, jos vain yksi tahto vallitsisi itärintamalla. Jo kesäkuun lopulla olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsusta käyneet Plessissä selvittämässä mielipiteitämme itärintaman oloista. Meidän täytyi myöntää ne sangen vakaviksi. Luonnollisestikin otimme taas puheeksi yhtenäisen ylijohdon ja huomautimme samalla, että oli välttämätöntä sekoittaa vielä perusteellisemmin itävalta-unkarilaisiin joukkoihin saksalaisia. Itärintaman ylipäällikön linjoille voitiin taas levollisiin kohtiin sijoittaa Itävalta-Unkarin joukkoja. Erikoisesti tehostimme sitä, että Itävalta-Unkarin armeijan, varsinkin jalkaväen, opetuksen tuli tapahtua todella uudenaikaisten perusteitten mukaisesti.

Matkamme Plessiin ei ylijohdon järjestämiseen nähden tuottanut tuloksia. Vastarinta oli liian luja. Ylin armeijanjohto päätti sen sijaan lännestä ja idästä Itävalta-Unkarin rintamalle luovutettavasta väestä muodostaa kolme uutta divisioonaa. Niiden tuli olla elokuun alkupuolella valmiina Puolassa. Pyydetty saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten divisioonain vaihtaminen pantiin alkuun. Me saimme taisteluiden runteleman itävalta-unkarilaisen jalkaväkidivisioonan, joka vaihdettiin 10:nnen armeijan 10:nteen maanpuolustusdivisioonaan. Tämä lähetettiin paikalla kenraali v. Linsingenille. Toista itävalta-unkarilaista divisioonaa, joka oli luvattu, ei taistelun ahdingossa enää voitu luovuttaa.

Itävalta-Unkarin armeija oli järjestänyt mieshukan korvaamisen sillä tavalla, että kuhunkin jalkaväkirykmenttiin, kaikkiin samalla kertaa, liitettiin määrätyn väliajan kuluttua täyteväestä muodostettu n.s. marssipataljoona. Usein nämä pataljoonat liitettiin rykmentteihin taistelupataljooniksi. Rykmenteissä, jotka eivät olleet kärsineet ensinkään mieshukkaa, oli joskus viisi tai kuusikin pataljoonaa kolmen sijasta, kun taas toisten miesluku oli kovin pieni. Tasoitus oli saatava aikaan, joka kuitenkin Itävalta-Unkarin armeijan kansallisuuksien moninaisuuden vuoksi oli sangen vaikea suorittaa. Edelleenkin jäi joukko-osastoihin epätasaisuutta. Arveluttavampaa oli, että jalkaväen marssipataljoonain opetus oli aikalailla puutteellista. Se johti aina suuriin vankilukuihin. Näiden marssipataljoonain opetukseen meidän täytyi puuttua. Teimmekin sen. Sotamies-aines huomattiin tällöin hyväksi ja kelvolliseksi; Itävalta-Unkarin armeijan upseeri oli veltto eikä ollut kasvatettu yhtä ankaraan velvollisuudentuntoon kuin saksalainen upseeri.

Heinäk. 27:ntenä meidät kutsuttiin vielä kerran Plessiin. Sanoma Brodyn menetyksestä, joka mainittuna päivänä saapui, sai Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon osaksi luopumaan entisestä kannastaan. Se suostui siihen, että kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg sai ylipäällikkyyden aina Brodyyn saakka etelässä. Kenraalien kreivi Bothmerin ja v. Pflanzer-Baltinin armeijat muodostivat jo armeijaryhmän, jonka komentaja arkkiherttua-kruununprinssi oli, kenraali v. Seeckt esikunnanpäällikkönä. Me jäimme Saksan ylimmän armeijanjohdon ylipäällikkyyden alaisiksi. Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä oli edelleen, kuten ennenkin, Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alainen. Ei vieläkään oltu voitu ponnistella niin pitkälle, että olisi saatu aikaan eheä päätös. Joka tapauksessa tämä järjestely tarjosi niin olennaisia etuja, että pidin sitä suurena edistyksenä.

Palasimme aluksi Kownoon. Sanoin jäähyväiset paikoille, joissa olin elänyt rauhallisen työn onnellisen ajan ja lopuksi ankaran ahdistuksen hetkiä. Monta uskollista työtoveria jätin hallintoon. Sotilasesikunta jäi entiselleen.

Olin ehdottanut, että ensin kävisimme tähänastisen Itävalta-Unkarin rintaman armeijan ylikomentojen luona voidaksemme muodostaa tilanteesta oman mielipiteen. Uuden päämajan suhteen emme vielä olleet mitään päättäneet. Kownoon jääminen ei tullut kysymykseen, se oli liian kaukana pohjoisessa. Toistaiseksi aioimme asua junassamme.

Kenraali v. Eichhornille luovutettiin Scholtzin armeijaryhmän ja 8:nnen armeijan armeijajoukon komento; hän pysyi samalla edelleen 10:nnen armeijan ylikomentajana. 12:s armeija joutui kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän komennon alaiseksi.

Elokuun 3:ntena tai 4:ntenä olimme Koverissa, kenraali v. Linsingenin päämajassa. Hänen esikuntansa päällikkönä oli eversti Hell, joka sitä ennen oli ollut 10:nnen armeijan esikunnanpäällikkönä. Hän oli ryhtynyt heinäkuussa uuteen toimeensa ja oli näissä niin sanomattoman vaikeissa oloissa oikea mies oikealla paikalla.

Itärintama oli taas kokenut raskaita päiviä. Venäläisten valtava hyökkäys oli sillä välin alkanut. Taistelujen loppua oli mahdoton arvata. Joukot olivat kovin rasittuneet. Vaihtomahdollisuuksia oli vain aivan ahtaissa rajoissa. Itärintamalla oli liian paljon joukkoja, joissa oli hyvin vanhoja ikäluokkia. Niitä emme mielellämme sijoittaneet tärkeimmille taistelupaikoille.

Kun taistelut Riian luona olivat jo laimenemaan päin, ryhtyi venäläinen 25 p:nä Baranowitshin pohjoispuolella uudelleen hyökkäämään kohdassa, missä se otaksui kohtaavansa itävalta-unkarilaisia joukkoja ja missä se oli aikaisemmin saavuttanut menestystä; sen saavutuksia oli kuitenkin jo saksalaisella vastahyökkäyksellä supistettu. Hyökkäykset, jotka venäläinen 25 ja 27 p:nä teki suurella raivolla, olivat jääneet kokonaan tuloksettomiksi.

v. Linsingenin armeijaryhmän kohdalla olivat taistelut jatkuneet heinäkuun toiselle puoliskolle saakka. Ne eivät koskaan täydelleen lakanneet. Armeijaryhmä oli lujilla. Rintama ei ollut vahva.

Heinäkuun 28:ntena oli venäläisten suuri hyökkäys pitkin Stochod-jokea alkanut ja se oli kuulumattoman ankarana kestänyt elokuun 1:sen iltaan saakka. Venäläinen oli kerännyt moninkertaisen ylivoiman ja tappioistaan huolimatta yhä uudelleen uudistanut yrityksensä. Monessa kohdassa oli tilanne jo ollut sangen arveluttava. Saksalaisten maanpuolustusjoukkojen täytyi työntää takaisin itävalta-unkarilaisten joukkojen linjoihin tunkeutunut vihollinen; saksalaistenkin joukkojen täytyi ohuine linjoineen peräytyä. Tappiot olivat suuret. Lopulta rintama kuitenkin voitiin säilyttää, kun kaikki voimat ponnistettiin.

Taistelu oli levinnyt pohjoiseenkin Gronaun armeijaryhmän kohdalle, joka pitkälle matkalle venytettyine heikkoine voimineen puolustautui voimakkaasti ja mallikelpoisen tyynesti. Vähäisiä reservejään se käytti äärimmäisellä huolella ja aina siltä vielä jonkin verran riitti kenraali v. Linsingeninkin äärimmäisen vasemman sivustan tukemiseksi.

Tämän ylikomennon mieliala oli luonnollisestikin sangen vakava, mutta järkähtämättömän luja. Oltiin täydelleen selvillä siitä, että venäläinen uudistaisi pian suunnattomista tappioistaan huolimatta hyökkäyksensä ja jatkaisi niitä pitkän aikaa. Väkeä vihollisella riitti, mutta se käytti sitä säälimättä; semmoisella taktiikalla se ei ohuita linjojamme vastaan saavuttanut mitään menestystä. Armeijaryhmän ylikomento toivoi edelleenkin voivansa vallita tilannetta.

Kovelissa näin kenraali v. Bernhardinkin, joka komensi Kovelista Lytzkiin ja Sarnyyn vieväin ratain viereistä ja välistä rintamaa intomielisen sotilaan, jonka hehkuva isänmaanrakkaus täytti.

Illalla olimme Vladimir-Volynskissa 4:nnen itävalta-unkarilaisen armeijankomennon luona, joka kuului v. Linsingenin johtoon. Tämä armeija oli kauttaaltaan vahvistettu saksalaisilla joukoilla. Ylipäällikkö, kenraalieversti v. Tertszczanski, hermostunut herra, oli ylen arka "itävaltalaisille tulevasta arvosta" ja tuotti kenraali v. Linsingenille paljon vaikeuksia. Söimme hänen luonaan. Marssipataljoonat muodostivat kenraalisotamarsalkan kunniaksi kujanteen asemalta aina ruokailulaitokseen saakka. Sotamiehet tekivät hyvän ja reippaan vaikutuksen.

Kenraali v. Tertszczanski lausui silloin ihmeellisen peittelemättä ajatuksensa itävalta-unkarilaisten joukkojen käytöksestä viimeisissä taisteluissa. Saamamme kuva ei ollut ilahduttava.

Seuraavana aamuna olimme Lembergissä, 2:sen itävalta-unkarilaisen armeijankomennon päämajassa. Lembergin kauneus ja sen saksalainen ulkonäkö hämmästyttivät minua. Siinä suhteessa se oli kerrassaan Krakovan vastakohta, sillä viimemainitulla on kauttaaltaan puolalaisen kaupungin leima. Kenraali v. Boehm-Ermollissa ja hänen esikunnanpäällikössään kenraali Bardolfissa tutustuimme selvänäköisiin ja oikein arvosteleviin sotilaihin, joiden kanssa yhteistyö oli aina ilo kaikille saksalaisille viranomaisille. Joukkojensa vähästä vastustuskyvystä he olivat täysin selvillä; heinäkuun lopulla tapahtuneiden venäläisten hyökkäysten jälkeen armeija oli viety Brodyn ja Serethin latvain taa. Molemmat herrat olivat iloissaan, kun saatoimme luvata, että heille lähipäivinä toimitettaisiin yhdistetty saksalainen joukko-osasto. He uskoivat varmaan, että vihollinen jatkaisi hyökkäystä. Armeijan ylikomennon toveripiirissä vietimme vielä muutamia tunteja ja erosimme siitä vakuutettuina, että se itse oli täydelleen tehtävänsä tasalla. Mutta venäläisten odotettavan hyökkäyksen vuoksi täytyi meidän valmistua siihen, että rintamalla syntyisi vakava ahdinko, meidän kun oli mahdoton toimittaa sinne ajoissa apujoukkoja.

Lembergissä puhuttelin kenraali v. Seecktiäkin, jonka mielipiteen mukaan arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän asema etenkin Dnjestrin eteläpuolella oli sangen vakava. Venäläinen oli työntynyt voimallisesti Tlumatshin—Ottynian länsipuolella oleviin asemiin ja osaksi jo noussut Karpaattien harjanteelle Tataari-solan ja Romaanian rajan välillä. Tämän armeijaryhmän kohtalo oli meille elämän ja kuoleman asia; sen arveluttavan aseman täytyi tietenkin meillekin tuottaa raskaita huolia. Jos armeijaryhmä Dnjestrin eteläpuolella vielä edelleen peräytyi, niin veti se mukanaan vasemmankin siipensä ja myöhemmin myöskin laajentuneen itärintaman oikean siiven. Tämän armeijaryhmän tila meidän piti alati ottaa lukuun, vaikkei se kuulunutkaan meidän johtoomme. Ja me autoimmekin sitä. Parhaillaan oli sinne matkalla lännestä Unkarin kautta ylimmän armeijanjohdon toimesta lähetetty 1:nen jalkaväkidivisioona, joka jo talvella 1915 oli Karpaateilla taistellut. Mieluummin olisin vienyt sen vuoriston pohjoispuolelle. Sangen epätodennäköistä oli, että venäläinen tunkeutuisi rintamamme ja Moldaun välitse Karpaateille kiertääkseen äärimmäisen oikean siipemme. Selkäpuolen yhteydet olivat siihen aivan liian huonot. Tämä vaara ei koskaan voinut koitua kovin suureksi. Oli aina mahdollista ajoissa ryhtyä toimiin sitä vastaan Unkarin uskomattomista rautatieoloista huolimattakin. Mutta Teschenissä Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento pelkäsi venäläisten hyökkäävän Unkariin. Sieltä tulevat avunhuudot painoivat enemmän kuin sotilaalliset syyt.

Paluumatkalla Brest-Litovskiin, jossa ensiksi aioimme juninemme viipyä, puhuttelimme vielä kenraali v. der Marwitzia ja Litzmannia, jotka nyt Linsingenin armeijaryhmään kuuluen johtivat saksalaisista ja itävalta-unkarilaisista joukoista yhdistettyjä ryhmiä. He pitivät asemaansa kovin vakavana, jos venäläinen jatkaisi hyökkäyksiään ja siihen he uskoivat — ja perustelivat käsitystään kuvauksilla viime taisteluista. Kenraali v. Marwitz oli samoin kuin kenraali Litzmannkin oiva sotilasluonne ja pelkäämätön johtaja, jolle joukkojen hyvinvointi ja niiden opetus olivat sydämen asia.

Kaikkialla oli meille veisattu samaa virttä: idässä oli ahdinko yhä edelleen mitä ankarin.

Olin tehtäväkseni ottanut rintaman vahvistamisen ja Itävalta-Unkarin armeijan opetuksen. Epätietoista oli, missä määrin tämä minulle onnistuisi.

II.

Päämajamme junassa Brest-Litovskin asemalla ei ollut kovinkaan loistava. Asuimme harvinaisen vaatimattomasti. Puuttui työhön tarvittavia huoneita. Suuret kartatkin jo kokonsa vuoksi asettavat vaatimuksia ja sitä paitsi oli kirjoittamistakin. Ihmettelin, kuinka everstiluutnantti Hoffmann tuli toimeen niin sanotulla salongillaan; vielä vähemmän tilaa oli muilla herroilla, ja sitä paitsi aurinko paahtoi armottomasti vaunujen kattoja ja teki olon sietämättömäksi. Päätin sen vuoksi muuttaa junasta pois niin pian kuin suinkin ja ehdotin kenraalisotamarsalkalle juuri Brest-Litovskia päämajaksi. Esikuntaherramme valtasi lievä kauhistus. Täydelleen poroksi palanut kaupunki ei yleensä tullut kysymykseenkään, sitadelli oli kuin pieni vankila. Linnoituksen komendantti oli siihen järjestänyt asuntonsa ja työhuoneensa, mutta työvoimien puutteessa ei hän ollut voinut vähääkään raivata sitadellissa. Kaikki oli autiota, umpeen kasvanutta, pitkään aikaan ei oltu tehty mitään, nokkoset olivat kasvaneet valtavan suuriksi. Ilma oli kosteata ja ummehtunutta. Parakkeja oli, mutta niissä ei ollut ainoatakaan huonekalua. Mikään ei auttanut, päätös oli tehtävä. Annoin määräykset, että päämaja oli järjestettävä sitadelliin. Tietysti viipyi kauan aikaa, ennenkuin kaikki oli valmiina ja me pääsimme junasta.

Oleskelin Brestissä mielelläni enkä sitadellista sen koommin lähtenyt. Harvinaisen kauniit pitkät pajut, joiden oksat riippuivat syvälle linnan läpi juokseviin vesiin, ja muutamat lyhyet lehtokujat antoivat kaikelle ystävällisen leiman. Linnoituksen ulkopuolella oli kaikki autiota; karut, mutta niin ylen tärkeät rautatiet ja poltettu kaupunki tarjosivat sangen vähän viehätystä.

Annoin raivata parakkeja ympäröivät pensaikot, jotta ilma pääsisi seiniin ja saattaisi puhaltaa pois niistä ummehtuneen kosteuden; puitakin kaadettiin ja oksia hakattiin pois, jotta aurinko ja ilma pääsisivät vapaasti rakennuksille. Tämä kuntoonpaneminen tuotti minulle iloa.

Itävalta-Unkarin rintaman vahvistamiseen tarvittiin saksalaisia joukkoja. Itärintaman ylipäällikön entisiä joukkoja oli jo siihen määrään viety muuanne, ettei niistä toistaiseksi voitu sanottavia ottaa. Riian eteläpuolella oli ankara hyökkäys juuri torjuttu. Mahdollista oli, että se uusiutuisi. Luovutimme vielä muutamia ratsuväkirykmenttejä sekä yhden yhdistetyn osaston, johon kuului 3 pataljoonaa ja muutamia pattereita, kenraali Melior niiden johdossa. Nämä olimme jo luvanneet Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle. Ne lähetettiin rautateitse sinne. Ainoa reservimme noin 1000 kilometrin rintamaa kohti oli niin ollen nyt tykistöllä ja konekivääreillä vahvistettu ratsuväkibrigaadi — asema ei suinkaan ollut kadehdittava, kun joka päivä täytyi olla valmiina lähettämään apua kaukana oleviin paikkoihin. Mutta se osoittaa kuitenkin, mitä me saksalaiset olemme saaneet aikaan.

Ratsuväkibrigaadikin päätettiin lähettää Itävalta-Unkarin 2:seeu armeijaan. Sen piti liittyä Meliorin osastoon.

Ylimmällä armeijanjohdolla oli idässä vielä muitakin voimia. Turkin XV armeijaosasto oli parhaillaan tulossa. Enver oli itärintaman ahdingon johdosta päättänyt paikalla lähettää Konstantinopolin seuduilta armeijaosaston itärintamalle. Saksan ylin armeijanjohto tahtoi vahvistaa sillä Linsingenin armeijaryhmää. Majoittajat olivat tulleet jo elokuun alussa, kun arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän tilanne sai ylimmän armeijanjohdon ohjaamaan Itä-Galitsiaan turkkilaisen armeijaosaston, joka saattoi saapua vain muutamilla junilla. Turkkilaiset ovat saksalaisen eteläarmeijan osana taistelleet hyvin, vaikka heidän täytyikin oppia ja noudattaa aivan uutta taistelutapaa.

Niiden kolmen divisioonan täyttäminen, jotka ylin armeijanjohto heinäkuussa oli määrännyt itää varten perustettaviksi, alkoi olla suoritettu. Olisin mielelläni ottanut ne heti käytettäväkseni. Siihen ei ylin armeijanjohto kuitenkaan suostunut, se ei vielä pitänyt divisioonia valmiina. Muutamia päiviä myöhemmin meille kuitenkin lähetettiin kaksi, kolmannen sai arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä.

Venäläinen oli huomannut, ettei se mahtanut mitään saksalaisten rintamalle, eikä Pripjetin pohjoispuolella enää hyökännyt. Se siirsi yhä tuntuvammin pääpainostuksen Volhyniaan ja Itä-Galitsiaan ja vei sinne uusia voimia. Vielä elokuun ensi puoliskolla se jatkoi siellä hyökkäyksiään.

Elok. 8-10 p:nä venäläinen kävi uudelleen Linsingenin armeijaryhmän ja Gronaun armeijaryhmän oikean siiven kimppuun koko niiden rintamalla, mutta lyötiin takaisin. Vaikka suurhyökkäys päättyikin, jatkuivat taistelut kuitenkin ylen katkerina etenkin Stochodilla, Kovelin itä- ja koillispuolella. Venäläisten onnistui saada jalansijaa muutamissa kohdin Stochodin länsirannallakin; sillä ei ollut mitään ratkaisevaa merkitystä, mutta Linsingenin armeijaryhmän ylenmääräisten voimainponnistusten ja suuren voimankulutuksen vuoksi se kuitenkin oli sangen painava tosiasia. Se sai meidät purkamaan ratsuväkireservimme junasta Kovelissa.

Samalla kuin venäläinen hyökkäsi Kovelia vastaan, kävi se myös Itävalta-Unkarin 2:sen armeijan ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän kimppuun Galitsiassa. Itävalta-Unkarin armeijan oikea siipi murtui Zaloschen luona, Meliorin osasto esti pahimman onnettomuuden, mutta rintama oli niin hatara, että veimme sen taapäin Zborowiin. Molemmat käytettäviksemme annetut uudet divisioonat lähetettiin I armeijaosaston kenraalikomennon — kenraali v. Ebenin — johdolla tänne, ne juuri ja juuri jaksoivat pitää lopullisesti hallussamme Zborowin seudun ankarissa, pitkälle venyvissä taisteluissa. Serethin rintamaosaa puolustamaan ne eivät enää ehtineet.

Kun 2:sen armeijan oikea siipi oli tästä luopunut, täytyi myöskin Bothmerin armeijan vasemman siiven peräytyä. Tähän saakka se oli pitänyt puoliaan. Dnjestrin eteläpuolella venäläinen oli Tlumatshin luona uudelleen käynyt itävalta-unkarilaisten joukkojen kimppuun, työntänyt ne takaisin ja valloittanut Stanislaun ja Nadwornan. Täällä sen hyökkäykset olivat menestyneet, jota vastoin Karpaateilla kenraali v. Contan johtamat saksalaiset joukot — 1:nen jalkaväkidivisioona niiden mukana — saivat venäläisestä voiton.

Olin Romaanian vuoksi pitänyt erikoisen tärkeänä, ettemme Itä-Galitsiassa antaisi työntää itseämme taapäin. Mutta kenraali kreivi v. Bothmerin urhoollisesti taistelleen armeijan siirtämistä takaisinpäin ei enää voitu välttää Dnjestrin eteläpuolella sattuneiden tapausten johdosta. Itävalta-Unkarin 2:seen armeijaan Zborowin—Brsheshanyn luona liittyen se peräytyi Zlota-Lipan taa ja kaartoi oikean siipensä takaisin Stanislaun suuntaan. Elokuun keskivaiheilla Itävalta-Unkarin armeijan tappio kävi näin yhä ilmeisemmäksi. Romaanian kanta kävi yhä epäiltävämmäksi.

Elokuun puolivälistä alkoi itärintaman ylipäällikön laajennettu rintama lujittua. Itävalta-Unkarin 2:nen armeija sai nyt vielä ratsuväkireservimme Kovelista Brodyn luona käytettäväksi. Tähän armeijaan olikin nyt sekoitettu siihen määrään saksalaisia joukkoja, että sen asemaa voitiin pitää turvattuna. Luvun puolesta Itävalta-Unkarin joukot olisivat täydelleen voineet pitää asemansa ilman saksalaisten apuakin. Mutta mielenlaatunsa vuoksi ne eivät siihen kyenneet. Meidän täytyi sen vuoksi tulla apuun. Ja me autoimme; mutta sitä verta, jonka saksalaiset joukot vuodattivat Itävalta-Unkarin armeijassa, oli enää mahdoton korvata.

Linsingenin armeijaryhmä koetti saada joukkonsa järjestetyksi ja reservejä muodostetuksi. Toimme sen vahvistukseksi vielä 1:sen maanpuolustusdivisioonan Mitausta, jonka luota venäläinenkin vei pois paljon väkeä.

Asemain vahvistamiseen ryhdyttiin pontevasti. Meidän täytyi sitä varten antaa Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle melkoiset määrät väkälankaa; selkäpuolenkin yhteydet järjestettiin. Oli suoritettava kaikki se, mitä edellisenä syksynä oli tehty kauempana pohjoisessakin itärintaman ylipäällikön armeijain siirtyessä hyökkäyssodasta asemasotaan. Asemain varustamisen edellytykset olivat täällä samat. Kaikkialla oli alettava alusta. Luonnollisesti oli rautatieverkon aikaansaaminen yleensä helpompaa, kun rintama ei ollut edennyt, kuten silloin, vaan painettu lyttyyn yhteyksiään vastaan, mutta kuitenkin oli Itävalta-Unkarin liikkeeseen ottamien rautateiden laitoksissa paljon semmoista, joka oli perästäpäin korjattava; uusiakin ratoja täytyi ruveta rakentamaan ja heti armeijan taa oli tehtävä verkko kenttä- ja kuljetusratoja.

Itävalta-Unkarin 2:seen armeijaan liitetyille saksalaisille joukoille oli Lembergiin perustettava erikoiset etappilaitokset samoin kuin Unkariinkin niitä divisioonia varten, jotka taistelivat Karpaateilla. Ryhdyttiin opettamaan marssipataljoonia meikäläisten perusteitten mukaisesti; saksalaisten kenraalien tuli tarkastaa niitä. Eversti Preussin prinssi Oskar, jonka toimeksi oli annettu opettaa saksalaiseen eteläarmeijaan kuuluvia itävalta-unkarilaisia marssipataljoonia, suoritti erittäin hyödyllisen työn. Saksalaiset tykistöbrigaadinkomentajat opettivat tulen suuntausta suurtaistelun vaatimusten mukaisesti itävalta-unkarilaiselle tykistölle, jonka muu ampumatekniikka oli etevää. Upseerien vaihtoon, tosin hyvin rajoitettuun, ryhdyttiin niinikään. Tehtiin kaikki, mikä tilanteeseen nähden oli mahdollista, Itävalta-Unkarin suojelemiseksi semmoiselta vauriolta, jota se oli kesäkuussa kokenut.

Suurta ja pientä työtä oli kosolta, Brest-Litovskin linnassa hetket kuluivat kuin siivillä.

Elokuun 27:ntenä Romaania julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan. Kaksoismonarkia sai täten palkan Unkarin yksipuolisesta politiikasta ja meillä oli nyt hedelmät siitä, että olimme asiaan puuttumatta sitä suvainneet.

Elokuun 28:ntena kello 1 päivällä sotilaskabinetin päällikkö kenraali
v. Eyncker ilmoitti kaukopuhelimella kenraalisotamarsalkka v.
Hindenburgille ja minulle Hänen Majesteettinsa käskyn tulla viipymättä
Plessiin.

Samana päivänä me kello 4 iltapäivällä lähdimme Brestistä emmekä sen koommin palanneet itärintamalle. Takanamme oli kaksi suuren yhteisen työn ja valtavain tulosten vuotta.

ENSIMMÄISENÄ KENRAALIMAJOITUSMESTARINA.

ENTENTEN RYNNISTYS SYKSYLLÄ 1916.

Saavuimme Plessiin elok. 29:ntenä klo 10 aikaan aamulla, ja kenraali v. Lyncker vastaanotti meidät. Hän ilmoitti, että kenraalisotamarsalkka oli määrätty toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi; minusta piti tulla toinen päällikkö. Minusta tuntui nimitys "ensimmäinen kenraalimajoitusmestari" tarkoituksenmukaisemmalta. Minun mielipiteeni mukaan ei yleisesikunnan päälliköitä saanut olla useampia kuin yksi, mutta minä olin kuitenkin nimenomaan myöntänyt olevani vastuunalainen kenraalisotamarsalkan rinnalla kaikista päätöksistä, joita tehtiin, toimenpiteistä, joihin ryhdyttiin. Hänen Majesteettinsa sanoi minut vastaanottaessaan, että hän toivoi rintamalla vallitsevasta ahdingosta voitavan pian suoriutua. Samaan suuntaan puhui valtiokansleri, joka oli näinä päivinä Plessissä saapuvilla. Ajatusta, että olisi saatava aikaan rauha, hän ei ottanut puheeksi. Mutta varmaan aseman vakavuus toi sen hänellekin mieleen. Sen toteuttamisen tiellä oli vihollisen tahto.

Asemani oli epäkiitollinen, siitä olin täydelleen tietoinen; minä otin sen vastaan pyhästi päättäen, etten mitään muuta tekisi enkä ajattelisi, kuin miten saattaisin sodan voitokkaaseen päätökseen. Siihen vain olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsutut. Tehtävä oli suunnattoman suuri. Vastuunalaisuuden raskas tunne ei hetkeksikään minua jättänyt. Työala oli minulle osaksi täydelleen uusi ja erinomaisen monipuolinen, työtaakka vallan tavaton. Raskaampaa taakkaa ei kohtalo ole vielä koskaan yhtäkkiä pannut yhden kannettavaksi. Taivuttaen päätäni pyysin Kaikkitietävää Jumalaa antamaan minulle tehtävääni voimia.

Tilanne, jossa kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun armeijan ylijohtoon, oli äärimmäisen jännitetty. Suuri puolustussotamme, jota tähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella, hyökkäyksellä, oli muuttunut pelkäksi torjumissodaksi.

Entente oli koonnut kaikki voimansa valtavaan ja otaksumansa mukaan viimeiseen suureen iskuun, pakottanut meidät vain torjumiskannalle ja nyt saanut vielä Romaaniankin liittymään puolelleen. Oli odotettavaa, että se yhä koventaisi hyökkäyksiään länsirintamalla, Italiassa, Makedoniassa ja Pripjetin eteläpuolella, kun taas Romaanian piti, venäläisten vahvistamina, hyökätä Siebenbürgeniin itärintamamme avoimeen oikeaan sivustaan taikka Dobrudshan kautta Bulgaariaan. Jossain paikassa meidän tuli saada surmanisku. Aasiankin sotanäyttämöillä voitiin odottaa vihollisen ryhtyvän entistä vilkkaampaan toimintaan. Olimme joutuneet jättiläistaisteluun, jonka vertoja ei ole nähty. Ehdottomasti jännittyivät lihakset ja hermot, tässä oli pelastettava isänmaa mitä suurimmasta vaarasta, kuten olimme Tannenbergin luona tehneet yksinkertaisemmissa, vaikka yhtä arveluttavissa oloissa. En tällöin vielä täydelleen käsittänyt, kuinka suuren taloudellisenkin vaurion Romaanian sodanjulistus meille tuotti. Syyskuun ratkaisevia sotilaallisia päätöksiä ei tehty tämän painon vaikutuksesta.

Laadultaan mitä kuulumattomimmilla väkivaltaisilla toimenpiteillä muusta maailmasta erotettuina Saksa ja sen liittolaiset tässä ratkaisevassa taistelussa paljaastaan omien apuneuvojensa varaan jätettyinä puolustautuivat Euroopan suuria sotilasvaltoja vastaan, joilla oli käytettävinään muun maailman varat. Tilanne oli jäänyt häilyväksi, kun ensi isku Ranskaa vastaan v. 1914 ei onnistunut. Oli tapahtunut se, minkä kenraalisotamarsalkka v. Moltke oli aavistuksena toukokuun 14:ntenä 1890 lausunut julki:

"Kun sota, joka on Damokleen miekan tavoin jo enemmän kuin kymmenen vuotta riippunut päämme päällä, kun tämä sota kerran puhkeaa, ei sen pituutta eikä päättymistä ole mahdollinen arvata. Euroopan suurimmat vallat käyvät silloin toisiaan vastaan taisteluun paremmin varustettuina kuin milloinkaan ennen; ei ainoatakaan niistä voida yhdellä tai kahdella sotaretkellä niin täydelleen kukistaa, että ne myöntäisivät itsensä voitetuiksi, että ne suostuisivat koviin rauhanehtoihin, etteivät ne uudelleen nousisi, vaikkapa vasta vuoden kuluttua, taistelua jatkamaan. Siitä voi tulla seitsenvuotinen, vieläpä kolmikymmenvuotinenkin sota…"

Vihollistemme ääretön ylivoima mitä sotaväen ja sotatarpeiden määrään tulee, oli käyvä sitä tuntuvammaksi, kuta pitemmälle sota venyi. Meidän puolellamme molemmat ensimmäiset sotavuodet olivat poistaneet paljon väkeä riveistä: aseellisen voimamme kukka makasi vihannan nurmen alla. Mutta armeija oli vielä voimallinen ja vahva ja oli kyennyt pitämään vihollisista vapaina tai uudelleen vapauttamaan sekä oman isänmaansa että liittolaistensakin rajat Euroopan sotanäyttämöllä.

Nyt oli vain itärintamalla ollut taantumusta, Itävalta-Unkarin armeijan taisteluarvo kun oli yhä enemmän rappeutunut. Me olimme pitäneet sitä pystyssä. Sen tuli meille edelleenkin onnistua, mutta se kysyi uusia saksalaisia voimia. Itävalta-Unkari kulutti edelleenkin saksalaista verta ja samalla saksalaista sotatalouttakin. Se tarvitsi varsinkin kivihiiltä ja rautatieliikennekalustoa. Samanlaiset olivat suhteet Bulgaariassa ja Turkissakin, vaikkei joukkojen tarve siellä esiintynytkään niin räikeänä — rahaa ja sotatarpeita sekä liikennevälineitä ne sitä vastoin tarvitsivat sitä enemmän. Kaikkialla Saksan täytyi auttaa, me teimmekin sen; monessa tapauksessa tarpeellista vastapalvelusta saamatta.

Välillisesti liittolaisemme epäilemättä kyllä huojensivat taakkaamme. Ilman niitä sota olisi ollut mahdoton. Nekin suorittivat valtavan osansa, mutta pitivät luonnollisena oikeutenaan esittää meille yhä uusia vaatimuksia, vaikkeivät niiden teot vetäneetkään meidän teoillemme vertoja. Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä tuntuvammaksi muodostui neliliitossa liittolaistemme turvautuminen Saksaan. Tämän sodan koko suunnaton paino lepäsi meidän hartioillamme.

Vihollinen oli sodan alusta lukumäärältään yhä vahvistunut, Italia oli yhtynyt sotaan, kaikki vallat olivat muodostaneet uusia joukkoja ja kutsuneet suuret määrät sotaväkeä apukansoistaankin; nyt nousi Romaaniakin meitä vastaan 750,000-miehisellä voimallaan. Olimme sen vuoksi hyvin paljon heikommat, vaikka Bulgaaria ja Turkki olivatkin liittoomme yhtyneet ja vaikka olimmekin yhä uudelleen muodostaneet uusia joukkoja ja entisiä uusineet. Rintamalla meillä oli noin 6 miljoonaa vihollisen 10 miljoonaa vastassa.

Entente-armeijain varustaminen sotatarpeilla oli kehitetty ennen kuulumattomiin. Sommen taistelu osoitti päivä päivältä yhä selvemmin, kuinka paljon vihollinen oli päässyt edelle meistä. Kun vielä otettiin lukuun ententen viha ja suunnaton sotatahto, nälkä- ja kuristussaarto ja vihollisen meille niin vaarallinen valhe- ja yllytys-propaganda, niin kävi selväksi, että voimme ajatella voittoa vain sillä ehdolla, että Saksa ja sen liittolaiset antoivat väkeä ja taloudellisia voimia, minkä suinkin saattoivat antaa, ja että joka mies sotaan lähtiessään kotoaan toi mukanaan lannistumattoman voitontahdon ja sen vakaumuksen, että armeijan täytyi isänmaan vuoksi voittaa. Sodassa mies kokee raskainta, mitä ihminen voi kokea, ja siksi tarvitsee hän hädän hetkenä ehdottomasti tätä kotoa saatua sielullista voimanlisäystä pysyäkseen lujana rintamalla ja kestääkseen.

Niissä oloissa, joihin kenraalisotamarsalkka ja minä tulimme, me pidimme koko sodan olemuksesta ja vihollisen tuhoamistahdosta saamamme käsityksen nojalla välttämättömänä, että kaikki ruumiilliset, taloudelliset ja siveelliset voimat, mitä isänmaalla suinkin oli, tulivat käytäntöön. Ylin armeijanjohto esitti valtakunnan hallitukselle vaatimuksensa, jotka koskivat väkeä, sotatarpeita ja sielullista voimaa.

liittolaisiimme vaikutimme samaan suuntaan, mikäli voimme. Itävalta-Unkari oli jo koroittanut nostoväkiasevelvollisuutensa 55:nteen, Turkki asevelvollisuutensa 50:nteen ikävuoteen ja siten ainakin paperilla käyttänyt ihmisvoimansa viimeiseen saakka.

Näissä oloissa ylimmän armeijanjohdon täytyi enemmän kuin koskaan ajatella, miten se vallatuista alueista saisi lisävoimia.

Amiraaliesikunnan päällikkö vaati ryhtymistä rajoittamattomaan sukellussotaan, jonka tuli saartoalueella kohdistua puolueettomiinkin laivoihin. Se oli tehokkain apu, mitä laivasto saattoi antaa armeijalle sen raskaassa taistelussa. Epätietoista oli, vieläkö vihollisen sotavoimat toisen kerran antautuisivat taisteluun; yritys, joka elokuussa tehtiin sen aikaan saamiseksi, jäi tuloksettomaksi. Vihollisen miinasulut rajoittivat yhä enemmän avomerilaivastomme liikuntovapautta ja vaikeuttivat sen käyttämistä. Valtiokanslerin pyynnöstä otettiin kysymys rajoittamattomasta sukellussodasta jo elokuun 30:ntenä puheeksi. Kenraalisotamarsalkalle ja minulle oli tärkeätä, ettei laivasto, joka oli puolustuslaitoksemme osa, kansaintaistelussa ollut suorastaan joutilaana. Armeija ei saanut siltä riittävästi tukea vielä sen kautta, että se piti Itämeren vapaana ja että merisotaväki taisteli Flanderissa; ententen laivasto oli sen sodankäynnille ratkaisevasti apuna. Valitimme mitä syvimmin, ettemme voineet kannattaa rajatonta sukellussotaa, siitä kun valtiokanslerin mielestä olisi voinut olla seurauksena, että Hollanti ja Tanska ehkä olisivat ryhtyneet sotaan; suojaksemme näitä molempia valtoja vastaan meiltä ei olisi liiennyt ainoatakaan miestä. Ne olisivat voineet armeijoillaan, joilta tosin puuttui sotakokemusta, marssia Saksaan ja antaa meille surmaniskun. Meidät olisi voitettu, ennenkuin ne rajattoman sukellussodan vaikutukset, joita laivasto lupasi, olisivat tulleet näkyviin.

Mielipiteiden vaihdosta oli kuitenkin seurauksena, että ryhdyimme uudelleen harkitsemaan rajasuhteitamme Tanskaan ja Hollantiin. Hampurissa oleva pohjoinen ylikomento sai käskyn ryhtyä Tanskan ja Hollannin rajoille rakentamaan asemia. Brysselissä oleva kenraalikuvernööri sai käskyn kiirehtiä, mikäli häneltä työvoimia riitti, Belgian pohjoisrajalla jo heikolle alulle pantua asemain rakentamista.

II.

Länsirintamalla oli Verdunin taistelu laimenemassa; Sommen taistelulla ei entente heinäkuun alussa voinut murtaa rintamaamme, kuten se oli toivonut. Vuoden 1916 toista uuvutustaistelua taisteltiin näistä päivistä alkaen Sommen kahden puolen kuulumattoman katkerasti ja toisiaan hellittämättä seuraavilla tappeluilla.

Verdun maksoi meille sangen paljon verta. Hyökkääväin joukkojemme asema oli käynyt yhä epäedullisemmaksi. Kuta enemmän ne pääsivät etenemään, sitä syvemmälle ne joutuivat suppilokentän sisään ja kuluttivat voimiaan taistelujen ohella jo pelkästään silläkin, että ne olivat moisessa paikassa ja että tarveaineiden tuonti pitkäin uhanalaisten välimatkain päästä oli vaikeata, jota vastoin linnoitusten läheisyys antoi ranskalaiselle tukea. Voimia kuluttaen hyökkäys yhä laahusti eteenpäin. Joukkoja, jotka tämän linnoituksen edessä olivat niin paljon aikaan saaneet, kammotti suppilokentän kynnyksellä. Johtoakin koko yritys epäilytti. Saksan kruununprinssi oli jo sangen varhain kannattanut hyökkäyksen keskeyttämistä.

Ryhtyessään Sommen taisteluun ententellä oli suunnaton ylivoima maalla ja ilmassa. Ylimmälle armeijanjohdolle se alussa oli yllätys. Se kuljetti nopeasti kokoon voimia, mutta sen ei onnistunut lähimainkaan tasoittaa vihollisen ylivoimaa tykistöön, sotatarpeihin ja lentäjiin nähden. Entente oli tunkeutunut yhä syvemmälle saksalaisten linjoihin. Olimme menettäneet paljon ihmisiä ja kalustoa. Siihen aikaan etumaisissa haudoissa vielä pidettiin taajassa väkeä. Vihollisen pommittaessa täyttyivät katetut käytävät ja kellarit. Rumputulen suojassa hyökkäävä vihollinen pääsi sukkelammin hautoihin ja kyliin kuin miehistö kömpimään esiin maanalaisista piiloistaan. Siitä usein oli seurauksena, että miehiämme joutui vangiksi. Ruumiillisen ja sielullisen voiman kulutus oli suunnaton, divisioonat saattoivat jäädä asemilleen vain muutamaksi päiväksi. Niitä oli taajaan vaihdettava, jotta ne saattoivat levollisella rintaman osalla virkistyä. Mahdotonta oli jättää niitä reserviksi, siihen meillä ei ollut riittävästi voimia. Yhä pienemmäksi kävi niiden divisioonain luku, mitä meillä oli varalla. Tykistön vähyyden vuoksi se oli divisioonaa vaihdettaessa aluksi jätettävä paikoilleen. Niiden divisioonain, jotka päästettiin taistelusta, täytyi nyt vuorostaan jättää patterinsa toistaiseksi entisiin asemiinsa ja tulla tykistöttä taistelurintaman taa. Siitä oli seurauksena että joukot sekaantuivat pahoin. Länsirintamalla muodostettiin parhaillaan uusia divisioonia. Tähän suuntaan oli jo tehty niin paljon kuin suinkin, mutta kaikki oli vielä keskeneräistä.

Ampumatarpeet kävivät yhä niukemmiksi. Ylin armeijanjohto sai niitä sotaministeriöltä ammusjunilla. Olen itse joka päivä jakanut ne armeijain kesken. Minulle ilmoitettiin, mitä ne tarvitsivat, ja tiesin, mitä saatoin antaa. Se oli suunnattoman surullinen ja inhimillisestikin tuskallinen tehtävä.

Länsirintamalla olot olivat siihen määrään kireät, etten ollut osannut aavistaakaan, vaikka en niiden kireydestä edes vielä ollut täydelleen selvillä. Se oli hyvä. Tärkeä päätöksemme ottaa ankaraa taistelua taistelevalta länsirintamalta vieläkin divisioonia ja lähettää ne itään, palauttaaksemme siellä aseman hyökkäyskannalle ja antaaksemme Romaanialle ratkaisevan iskun, olisi muutoin käynyt liian vaikeaksi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä aioimme lähteä länteen niin pian kuin mahdollista perehtyäksemme oloihin itse paikalla. Tehtävämme oli järjestää puolustus jäykemmäksi ja auttaa. Sitä ennen varustettiin kuitenkin vielä divisioonat Romaaniaa vastaan ja Hänen Majesteetiltaan hankittiin paljon merkitsevä käsky lakkauttaa hyökkäys Verduniä vastaan. Tämä oikeastaan olisi pitänyt keskeyttää heti, kun se sai uuvutustaistelun luonteen. Saavutukset eivät enää olleet sopusoinnussa tappioitten kanssa. Puolustuskannalla meidän tietysti täytyi kestää uuvutustaistelu, kun meidät siihen pakotettiin. Italiankin rajalla asema oli huonontunut. Pohjoisessa itävalta-unkarilaiset joukot olivat jo heinäkuussa perääntyneet Asigon—Arsieron pohjoispuolella oleville kukkuloille ja elokuussa niiden oli uuden Isonzon-hyökkäyksen johdosta täytynyt luopua kauan puolustamistaan asemista. Görz ja osa sen eteläpuolella olevaa Doberdon karstilaisylänköä olivat joutuneet italialaisten käsiin. Täälläkin Itävalta-Unkarin armeijan taisteluvoima ja taistelutahto oli vähentynyt. Kenraali v. Conrad, jonka näimme jo ensi päivinä, sanoi armeijan nyt jo 1 1/2 vuotta suojelleen rajaa ja tekevän sen edelleenkin. Enempää hän ei voinut sanoa. Kovin lohdullista ei tämä itsessään ollut.

Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold oli ottanut johtoonsa saksalaisen itärintaman, everstiluutnantti Hoffmannin olin pyytänyt seuraajakseni entiseen toimeeni; minä tiesin, että silloin työtä jatkettaisiin totuttuun tapaan. Sen armeijaryhmän, joka prinssillä oli tähän saakka ollut, sai kenraali v. Woyrsch, joka piti samalla entisenkin armeijansa. Jonkinlaisella levollisuuden tunteella odotimme taisteluiden jatkumista idässä, vaikkei jännitys varsinkaan Linsingenin armeijaryhmän kohdalla vielä ollut likimainkaan ohi.

Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän peräytyminen ei vielä ollut pysähtynyt. Meidän täytyi olla valmiina uusiin peräytymisiin.

Romaanian sodanjulistuksen jälkeen Karpaatit saivat uuden merkityksen.
Eteläisen siipemme kiertämisen ei enää tarvinnut tapahtua Dnjestrin ja
Moldaun välitse, siihen tarjosi nyt koko Romaania leveän lähtökohdan ja
se voitiin tehdä erinomaisen tehokkaaksi.

Itävalta-Unkari ei ollut rauhan enempää kuin sodankaan aikana tehnyt mitään oikean sivustansa ja Siebenbürgenin suojelemiseksi. Rautatieverkko oli vajanainen, sen harvojen ratojen kuljetuskyky erinomaisen pieni. Linnoituksia ei oltu rakennettu sillä perustuksella, ettei romaanialaisia "ärsytettäisi". Levollisesti oli Itävalta-Unkari katsellut, kuinka Romaania sitä vastoin rakensi linnoituksia Siebenbürgenin puolelle aivan rajalle.

Sinne lähetettiin viime hetkessä heikkoja joukkoja ja kaivostyömiehistäkin muodostettiin pataljoonia. Mutta kaikkialla näkyi ammottavia tyhjiä aukkoja. Pohjoisessa kulki venäläisiä, muualla romaanialaisia joukkoja Moldaun ja Valakian rajan poikki aina Tonavaa myöten Siebenbürgeniin ja Unkariin. Tärkeät vuorisolat vihollinen sai miekan iskutta käsiinsä, Kronstadt ja Petroseny kivihiilikaivoksineen vallattiin jo elokuun 20:ntenä. Hermannstadtiin ilmestyi sangen pian romaanialaisia patrulleja. Vihollinen valloitti Orsowan. Jos romaanialaiset saivat estämättä jatkaa marssiaan, joutui arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä täydelleen kierrokseen ja tie Unkarin sydämeen ja Balkanin-yhteyksiämme vastaan oli vapaa. Se olisi ollut loppumme.

Meidän täytyi nyt ryhtyä siihen vaikeaan tehtävään, että lännessä ja idässä puolustimme rintamiamme kaikkia vihollisen hyökkäyksiä vastaan, samalla vahvistimme arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää ja vielä lähetimme Romaaniaa vastaan siksi paljon joukkoja, että ne sekä takasivat puolustuksen että sallivat ryhtyä hyökkäämäänkin. Tämän työn suoritus tuotti sitä enemmän huolta, kun arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä tarvitsi yhä uusia voimia, jotka oikeastaan olisivat olleet vietävät Siebenbürgeniin. Ylimmän armeijanjohdon täytyi tyytyä vapauttamaan muualta yhä enemmän divisioonia. Marssi Romaaniaa vastaan viivästyi. Länsirintamalta ei voitu enää mitään ottaa. Itärintaman ylipäällikköä käskettiin heikosti miehitetyiltä asemiltaan monin paikoin luovuttamaan joukko-osastoja ja kokoamaan niistä uusia divisioonia. Päätös, että käytämme hyväksemme liikkeiden suoritukseen nähden edullisempaa asemaamme ja avokentällä käymme Romaanian kimppuun, oli ainoa kiinnekohta. Kuinka ja koska tämä päätös toteutettaisiin, sitä oli syyskuun alussa vielä mahdoton nähdä.

Aikeittemme toteuttaminen edellytti, että rintama Karpaattien kahden puolen vasemmasta oikeaan siipeen saakka oli saatava kiinteään tilaan. Se oli pitennettävä Siebenbürgeniin osapuilleen Maros-jokea pitkin Maros Vasarhelyn ylä- ja alapuolelle, samalla kuin me Bulgaariasta, vaikka tosin heikoilla voimilla, kävisimme romaanialaisten kimppuun, kuten jo entinen yleisesikunnan päällikkö oli suunnitellut.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli Serbiaa vastaan tehdyn sotaretken päätyttyä luovuttanut bulgarilais-makedonialaisen rintaman ylijohdon Bulgaarian ylimmälle armeijanjohdolle, mutta oli kuitenkin jäänyt Balkanin niemimaalle. Välien kiristyessä Romaanian kanssa hän oli ryhtynyt sotavalmistuksiin ja elok. 28:ntena ottanut käsiinsä Tonavalla ja Dobrudshan rajalla olevain saksalaisten, itävalta-unkarilaisten, bulgaarilaisten ja osmanilaisten joukkojen ylikomennon. Mutta käytettävänään hänellä oli vain Orsovan länsipuolella oleva Itävalta-Unkarin Tonavan-laivasto, vanhaa ja kokolailla heikkoa bulgaarialaista nostoväkeä Tonavan puolustukseksi, Rustshukin luona saksalainen, Makedonian saksalaisista joukoista otettu sekaosasto, jota eversti Bode komensi, bulgaarialainen jalkaväkiosasto samassa paikassa ja muita niinikään vähäpätöisiä bulgaarialaisia joukkoja itäänpäin aina Bulgaariasta Dobrudshaan vievään rautatiehen saakka. Yhtä järeää saksalaista patteria ja yhtä turkkilaista divisioonaa tuotiin paraikaa kahdella, korkeintaan neljällä junalla päivässä, enempään Pohjois-Bulgaarian radat eivät kyenneet.

Bulgaarian kanta Romaaniaan oli sangen epäiltävä. Saksa ja Turkki olivat astuneet liittolaisensa rinnalle paikalla, kun Romaania julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan, Bulgaaria sitä vastoin suvaitsi tehdä tämän vasta syysk. 1 p:nä. Se laiminlöi tällöin vaatia aseellisesta avustaan määrättyjä etuja, kuten koko Dobrudshaa. Tilanne Makedonian rintamalla sai Bulgaarian silloin noudattamaan jonkinlaista varovaisuutta.

Välipuheiden mukaan, jotka kenraali v. Falkenhayn oli liittolaisten kanssa tehnyt, piti kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin johtamillaan joukoilla kulkea Tonavan yli Bukarestin suuntaan. Kenraali v. Conrad oli hartaasti suositellut tätä liikettä, hän kun toivoi sen erikoisesti huojentavan tilannetta Siebenbürgenissä. Seurauksena tästä liikkeestä olisi ollut kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin heikon armeijan tappio joko Tonavan pohjoisrannalla taikka romaanialaisten ja venäläisten tunkeutumisen johdosta Dobrudshan rajan poikki, joka ei siinä tapauksessa olisi ollut riittävästi suojattu. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg ja minä hylkäsimme tämän liikkeen ja kannatimme kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin marssia Dobrudshaan. Täten torjuttiin samalla parhaiten isku, joka Dobrudshasta käsin olisi voitu suunnata Bulgaariaa vastaan. Marssi Tonavan yli saattoi tulla kysymykseen vasta sitten, kun sotatoimet Romaanian armeijaa vastaan Siebenbürgenissä olivat ennättäneet pitemmälle. Tapaukset osoittivat sitten, kuinka vaarallinen se sittenkin oli. Kenraali v. Conrad suostui vain vastahakoisesti suunnittelujen muutokseen, bulgaarialainen sitä vastoin ilolla; sitä houkutteli Dobrudsha. Enver tietysti suostui tuumaan.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai tämän mukaiset ohjeet. Vaikka Pohjois-Romaanian rintamalla kaikki vielä näytti kovin epävarmalta ja vaaralliselta, kävimme Dobrudshassa hyökkäykseen.

III.

Bulgaarian armeijan pääosa seisoi asemissaan Kreikan alueen rajalla. Se oli vahvistettu saksalaisilla komentoviranomaisilla, jota paitsi se oli saanut likimain yhden saksalaisen divisioonan ja muita saksalaisia joukkoja, etupäässä tykistö- ja konekivääri-, kaukopuhelu- ja lentäjäosastoja. Bulgaaria sai sitä paitsi meiltä ja melkoista vähemmässä määrässä Itävalta-Unkarilta rahaa ja runsaasti sotatarpeita. Bulgaarian rautateiden kuljetuskyky oli pieni. Meidän täytyi ehdottomasti korjata niitä, jotta saisimme liikenteen parempaan kuntoon.

Entente oli vienyt Salonikiin uudelleen muodostetun Serbian armeijan ja omiakin voimiaan, mutta jäänyt toimettomaksi. Kenraali Sarail oli ryhtynyt ylijohtoon ja alkanut toimensa tekemällä Kreikalle häikäilemätöntä väkivaltaa ja perustamalla kreikkalaisia Venizeloksen-joukkoja. Albaniassa oli ollut keväästä alkaen itävaltalais-unkarilaisia sotavoimia Ohrida-järven länsipuolella, Beratin eteläpuolella ja Vojusan alajuoksulla. Italialaiset olivat vallanneet Valonan ja ulottivat siltaansa Pohjois-Epeirosta kohti, jonka Kreikka oli alueeseensa liittänyt. Ententen rintama ei ollut kuitenkaan vielä Egean meren ja Adrian meren välillä yhtenäinen. Kreikan kanssa oli Koritsan kautta vielä sangen vaikeakulkuinen yhteys. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Kreikka oli lujasti ententen käsissä ja kaikkiin elinkysymyksiinsä nähden siitä siihen määrään riippuvainen, ettei kukaan saattanut täydellä todella ajatella, että se voitaisiin meidän puolellemme taivuttaa.

Bulgaarian armeija ja Bulgaaria itse olivat taipuvaisia käymään sotaa niin kauan kuin se edisti maan erikoispyrkimyksiä, jotka tähtäsivät suurvalta-asemaan Balkanin niemimaalla. Sitä varten taisteli Bulgaarian armeija, joka tosin ei vielä ollut toipunut molempain edellisten Balkanin sotain jälkivaikutuksista. Ei ollut otaksuttavaa, että Bulgaaria suostuisi sotatoimiin millään muulla neliliiton sotanäyttämöllä.

Kun Turkki v. 1914 liittyi Saksaan, oli Bulgaaria puolueettomuutensa hinnaksi saanut Maritsan oikealla rannalla olevan turkkilaisen alueen ja vasemmalta rannalta kymmenen kilometriä leveän kaistaleen Adrianopolista mereen saakka. Palkaksi siitä, että se ryhtyi sotaan Serbiaa vastaan, se oli vaatinut maa-alueita Serbian kustannuksella, ja siinä tapauksessa, että Romaaniakin yhtyisi sotaan, niin sanotun bulgaarilaisen Dobrudshan, jonka se Bukarestin rauhassa 1913 oli luovuttanut Romaanialle. Sopimukset, jotka syksyllä 1915 oli tehty saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen sotaväen lähettämisestä, olivat tarkoittaneet vain sotaretkeä Serbiaa vastaan ja nyt menettäneet merkityksensä. Itävalta-Unkari ja Bulgaaria olivat saaneet hallittavakseen silloin valloitetun alueen. Raja kulki pääpiirteissään Moravaa pitkin suusta ylöspäin Pristinaan, Prizreniin ja sitten Driniä ylöspäin.

11:nellä saksalaisella armeijan ylikomennolla oli käskyvalta Makedonian rintamalla Vardarin molemmin puolin olevalla kappaleella; siellä oli suurin osa saksalaisista joukoista, toisia kuitenkin rintaman muillakin osilla. Nishissä oli etappitarkastus. Emme olleet Serbian alueesta pidättäneet itsellemme omaa etappialuetta. Vain sikäläiset radat olivat hallinnossamme. Valtiollisia vaikeuksia ehkä täten vältettiin, mutta saksalaisille joukoille tämän vaatimattomuuden ehdottomasti täytyi tuottaa häiriöitä. Bulgaarian armeijaan kuuluvina he eivät saaneet kokea semmoista avuliaisuutta, kuin ne kaukana kotimaastaan tietenkin olisivat voineet odottaa ja mihin Bulgaaria monessa suhteessa oli nimenomaan sitoutunutkin. Velvollisuutensa käsittävä saksalainen sotamies taisteli Makedonian rintamalla yhtä uskollisesti kuin lännessä ja idässäkin. Hän tiesi, että hän Balkanin niemimaallakin puolusti kotimaataan. Bulgaarian kansa ja Bulgaarian armeija eivät olleet moiseen korkeaan katsantotapaan kypsät. Ne eivät kyenneet sitä käsittämään vielä sittenkään, kun saksalaiset joukot vietiin Makedonian rintamalta taistelemaan toisaalla ratkaisusta.

Jo ennenkuin romaanialainen rajuilma puhkesi valloilleen, oli Bulgaarian ylin armeijanjohto päättänyt tehdä hyökkäyksen Salonikin suuntaan. Hyökkäys oli sotilaallisesti paikallaan. Bulgaarian armeijan vasen sivusta oli melkoista turvallisemmassa asemassa Struman luona, jossa se sai tukea merestä, kuin nykyisissä asemissaan pitkin rajaa. Struman itäpuolisen alueen valtaus tapahtui elokuun 27:nteen päivään mennessä ilman sanottavaa taistelua. Siellä oleva IV kreikkalainen armeijaosasto ei tehnyt vastarintaa, vaan salli kaikessa rauhassa bulgaarialaisten joukkojen kulkea ohitseen. Se jäi Draman ja Kavalan seuduille. Ylin armeijanjohto antoi paikalla saksalaiselle yhdysside-upseerille käskyn, että hänen piti ottaa kreikkalaiset joukot huostaansa. Tuota pikaa ne antautuivatkin meille ja lähetettiin Görlitziin, jonne ne omalla suostumuksellaan suljettiin. Bulgaarian armeijan selkäpuolella oli täten saatu aikaan tarvittava selvyys. Struman rannalla seisoi entente. Bulgaarialaiset eivät sen koommin edenneet, heidän päähyökkäyksensä Florinan kautta oli sillä välin mennyt myttyyn. Bulgaarialaiset olivat täällä elokuun 19:ntenä kulkeneet Kreikan rajan yli valloittaakseen ensinnäkin Florinan itäpuolelta Malka Nidzen kukkularyhmän, jota serbialaiset puolustivat. Etumaiset vuoret vallattiin yllätyksellä, mutta päähyökkäyksen serbialaiset torjuivat voimallisella vastahyökkäyksellä. Bulgaarialaisten tappiot olivat suuret. Bulgaarialaisten hyökkäys meni myttyyn ja heidän urheutensa lannistui. Bulgaarian tsaari ja Radoslavov, jotka syyskuun alussa kävivät Plessissä, valittivat ja tahtoivat saada saksalaisia joukkoja. Hallituksemme puolusteli tätä meille hartaasti, samoin kuin sen velankin anteeksiantoa, joka Bulgaarialla oli Saksalle; se oli kysymys, josta en silloin vielä ollut ensinkään selvillä ja joka ei vähääkään kuulunut minulle.

Olisi ollut sodan terveitä periaatteita vastaan, jos nyt olisimme suostuneet Bulgaarian pyyntöön ja lähettäneet avuksi saksalaisia joukkoja. Siebenbürgenissä oli parhaillaan vireillä sellaista, joka oli koko sodankäynnille paljon tärkeämpää. Ylin armeijanjohto epäsi avunlähetyksen. Saatoin todeta, ettei kulkuyhteys Vardarin laaksosta Monastirin tasangolle mitenkään riittänyt siihen, että siellä oleville joukoille olisi voitu lähettää likimainkaan, mitä ne tarvitsivat. Olisi ollut väärin lähettää sinne vielä lisää joukkoja. Täälläkin oli siis aluksi saatava aikaan terveet olot, vaikkapa bulgaarialaiset menettäisivätkin kappaleen maata; siihenkin oli nyt tyytyminen. Emme voineet käyttää kaikkeen saksalaisiakaan joukkoja. Mutta ylin armeijanjohto auttoi niinkuin asema salli. Saksalainen armeijan-ylikomento siirrettiin Vardarilta oikealle siivelle, olemaan takeena siitä, että taktillinen johto oli oikea ja että selkäpuolen yhteyksiä olojen vaatimusten mukaisesti parannettiin. Saksalaisten rautatie- ja työjoukkojen tuli ottaa taitaviin käsiinsä työt tässä ylenmäärin vaikeassa vuorimaassa ja käyttää pitkät kuukaudet sen suorittamiseen jäljestäpäin, mikä olisi pitänyt tehdä jo ennen hyökkäystä Florinaan.

Bulgaarialaisten ylipäällikkö oli kenraali Jekov. Hän oli uskollinen liittolainen, mutta häneltä puuttui ne etevät johtajaominaisuudet, joita uudenaikainen sota vaatii, sitä paitsi olivat hänen opintonsa vajanaiset. Vaikka hänen oma luonteensa olikin moitteeton, ei hän kuitenkaan ollut siksi tarmokas, että olisi kyennyt Bulgaarian armeijasta poistamaan eräitä sangen painavia epäkohtia; hän sekaantui ahtaaseen puoluepolitiikkaan ja sen vuoksi unohti sodan. Hänen silloinen yleisesikunnanpäällikkönsä, kenraali Lukov, oli ajatuksenjuoksultaan epäselvä ja juonitteleva, ja syypää maansa ja neliliiton onnettomuuteen.

Bulgaarian kansan sieluntilasta, psyykestä, minun oli vaikea päästä selville. Minusta kansa näytti natsionalistiselta ja halukkaalta taistelemaan johtovallastaan Balkanilla.

Radoslavov lyöttäytyi Saksaan sisäisestä vakaumuksesta. Liiton mukana hän pysyi pystyssä tai kukistui. Vaatimuksissaan Saksalta ja suurbulgaarialaisessa politiikassaan hän oli erinomaisen itsepintainen ja antoi kaikille tämänkaltaisille pyrinnöille täyden vallan käyttääkseen sitten kansantahtoa meitä vastaan. Tällöin hän ei ajatellut, kuinka suuresti hän siten mahdollisissa rauhanneuvotteluissa vaikeuttaisi omaa asemaansa. Eikä hän antanut kansalleen tietoja sodan välttämättömiin vaatimuksiin nähden, ehkei hän itsekään niitä oikein käsittänyt.

Tsaari niinikään seisoi lujana liiton pohjalla. Hän oli erinomaisen älykäs mies, mutta enemmän taitavain neuvottelujen kuin toimen mies. Piti mielellään tulessa useata rautaa ja luuli voivansa lykätä ratkaisuja tuonnemmaksi. Opittuaan bulgaarialaisia erinomaisen taitavasti käsittelemään, hän oli rauhan aikana tullut tällä toimeen, mutta sodassa se ei enää riittänyt. Etenkin oli minusta valitettavaa, ettei hän ollut sotilas ja ettei hänellä armeijaansa ollut sitä vaikutusta, kuin korkea asema häneltä vaati.

Kruununprinssi Boris, joka oli isältään saanut mallikelpoisen kasvatuksen, oli kokonaan sotilasluonne ja paljon kypsyneempi kuin hänen nuoren ikänsä perusteella saattoi olettaa. Hänen selvä katseensa käsitti sodan välttämättömät vaatimukset. Bulgaariassa olevat komentoviranomaiset olivat hänen kanssaan mielellään tekemisissä samoin kuin minäkin. Parempaa hallitsijaa tuon kansan on mahdoton saada.

IV.

Turkin asema oli parantunut ententen joukkojen lähdettyä Gallipolin niemimaalta. Enver pashalle oli käynyt mahdolliseksi antaa joukkoja Saksan ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi. Hän teki tämän ollen selvillä siitä, että sota Turkkiin nähden nyt ratkaistaisiin toisilla sotatantereilla.

Tosin kyllä nämä joukot oli ensin opetettava, vaatetettava ja varustettava. Siihen kului aikaa. Turkin XV armeijaosasto oli heinäkuun lopulla ja elokuun alussa viety Galitsiaan, nyt oli yksi ottomaninen divisioona matkalla Varnan seuduille. Enver otti nämä joukot marsalkka Liman pashan armeijasta; marsalkan tehtävänä oli vielä Konstantinopolin ja Vähän Aasian suojeleminen.

Englantilaiset olivat tunkeneet turkkilaiset pois Siinain niemimaalta. Innokkaasti he parhaillaan rakensivat täysiraiteista rataa ja vesijohtoa. Heti kun nämä molemmat olivat edistyneet kyllin pitkälle, saattoi otaksua vihollisen ryhtyvän toimiin Palestiinaa vastaan. Turkkilaisten voitosta Kut-el-Amaran luona ei ollut mitään seurauksia. Englantilainen valmisti Bagdadia vastaan uutta yritystä, tällä kertaa kaikesta päättäen perusteellisesti. Täälläkin oli aikaisemmin tai myöhemmin odotettavissa uusia sotatoimia.

Kummankin yrityksen täytyi menestyä, jos englantilainen niihin kävi todella käsiksi, kuten nyt näytti olevan laita. Mutta kuta sitkeämmin turkkilainen teki vastarintaa, sitä enemmän joukkoja täytyi englantilaisten siihen käyttää. Sen kautta Turkin armeija sai meillekin välillisesti mitä suurimman merkityksen. Lännessä asemamme sitä tuntuvammin keventyi, kuta urhoollisemmin Turkki piti puoliaan Palestiinassa ja Mesopotamiassa ja kuta enemmän joukkoja Englanti sinne lähetti päämääränsä saavuttaakseen. Tosin sillä oli Intiassa joukkoja, joita se ei hevillä voinut kuljettaa Ranskaan. Tämän voiman käyttäminen Aasian puoleista Turkkia vastaan ei hyödyttänyt asemaamme lännessä. Mutta lisäsihän kuitenkin sekin brittien sotilaallisia ponnistuksia.

Turkkilaisten yritykset Persiassa Hamadanin suunnalla olivat episodeja, joilla ei sodankäyntiin nähden ollut merkitystä.

Vähän Aasian itäosissa, Trapezuntin—Erzingjanin—Mushin linjan länsi- ja eteläpuolella, seisoivat venäläiset ja turkkilaiset vastakkain tekemättä toisilleen mitään. Kummankin armeijan lukumäärä näyttää vähentyneen aivan erinomaisen paljon. En ole koskaan päässyt selville siitä, paljonko turkkilaisia siellä oikeastaan oli. Ei luultu Venäjän enää tekevän suuria hyökkäyksiä, Venäjällekin oli tämä sotanäyttämö siksi hankala.

Turkin armeija oli lopen kulunut. Sekään ei vielä ollut toipunut Balkanin sodasta, kun sen jo täytyi lähteä uuteen sotaan. Sen mieshukka oli taistelujen ja tautien johdosta edelleenkin suuri. Hyvä urhoollinen anatolialainen katosi armeijasta. Epäluotettava arabialainen täyteväki sai yhä enemmän sijaa varsinkin Mesopotamiassa ja Palestiinassa. Joukkoja ei enää voitu saada täysilukuisiksi, niiden muonanhankinta oli huono, varustus vielä huonompi. Kunnollisten upseerien puute varsinkin oli tuntuva. Arvovaltaansa turvautuen koetti Liman pasha divisioonistaan muodostaa yhä uudelleen kunnollisia joukkoja. Mikä oli mahdollista, sen hän sai aikaan. Jos turkkilaiset hänen käsistään taas joutuivat saksalaisen ylikomennon alaisiksi, kuten Galitsiaan tai Romaaniaa vastaan, taistelivat ne jotakuinkin, jopa hyvinkin, mutta jos ne joutuivat turkkilaiseen johtoon, unohtivat ne sangen pian, mitä saksalainen vakavuus oli pannut päähän.

Paitsi rahoja Turkki sai meiltä upseereja ja teknillisiä työkuntia sekä sotatarpeita, näitä niin paljon kuin Konstantinopoliin meneväin junain kovin rajoitettu luku salli lähettää. Liman pashan divisioonat voitiin siellä varustaa. Sotatarpeiden kuljetus edelleen Palestiinassa ja Mesopotamiassa tai Kaukaasian rintamalla oleville joukoille oli niin rajoitettu, että niille voitiin hankkia vain mitä niukimmat varustukset. Nämä vähäiset joukot menettivät sen kautta yhä enemmän merkitystään. Turkin ratain kuljetuskykyä koetimme parantaa lähettämällä liikennekalustoa ja teknillistä henkilökuntaa.

Huolimatta kehoituksistani ei Turkki ryhtynyt vakaviin toimiin entisen araabilaispolitiikkansa muuttamiseksi. Ehkä jo olikin liian myöhä. Englannin raha teki loput. Araabialaiset kääntyivät yhä jyrkemmin Turkkia vastaan. Ihme oli, että Turkki melkein sodan loppuun saakka piti puoliaan Hedshasin radalla ja Medinassa.

Enverkin saapui jo syyskuun alussa Plessiin. Hän oli suurisuuntainen mies ja teki harvinaisen vaikutuksen. Hän oli Saksan uskollinen ystävä. Lämmin myötätunto yhdisti minut häneen. Sodankäyntiin nähden hänellä oli sotilaallista ymmärrystä. Mutta häneltä puuttui perustaa ja työaseet; samoin kouluutus. Hänen suuret sotilaalliset lahjansa eivät päässeet oikeuksiinsa. Turkkilaisten joukkojen lähettäminen Galitsiaan ja Romaaniaa vastaan johtui hänen oikeasta sotilaallisesta tunteestaan. Toiselta puolen hän vaati sotatarpeita semmoiset määrät, että niitä olisi ollut aivan mahdoton toimittaa perille. Suurin osa Sofian kautta Turkkiin menevistä junista käytettiin hiilen kuljetukseen Ylä-Schlesiasta Konstantinopoliin. Pyysin Enveriä, pyysin Talaatia, joka oli sangen huomattava mies, ja muita turkkilaisia viranomaisia, jotka kävivät luonamme, jos kuinka moneen kertaan edistämään hiilenkaivamista, joka näytti täysin mahdolliselta. Siten he olisivat saaneet tilaa sotatarpeiden kuljetukselle. Olen heidän kanssaan keskustellut rautateiden suuresta merkityksestä sodankäynnille ja osoittanut, kuinka Turkki voisi auttaa itseään. Osakseni ei tullut paljoa ymmärtämystä, ainakaan ei neuvojani otettu varteen. Mutta siitä huolimatta yhä vain vaadittiin, vaikkei voinutkaan olla näkemättä, ettei vaatimuksia otettaisi varteen. Turkki ei puolestaan tehnyt todellisuudessa mitään vuorikaivostensa ja rautateittänsä hyväksi.

Turkin tila ei minun ryhtyessäni toimeeni suinkaan näyttänyt ilahduttavalta, minun täytyi huolella ajatella Mesopotamiaa ja Palestiinaa.

Meidän ja liittolaistemme välinen ajatuksenvaihto tapahtui molemmin puolin sotilasasiamiesten välityksellä, milloin ei suoranainen keskustelu ollut mahdollinen. Molemminpuolista yhteyttä Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa välitti saksalainen kenraali v. Cramon, joka hoiti erinomaisella taidolla ja suurella henkilökohtaisella hienotunteisuudella useinkin vaikeata tehtävätään. Hänen ansiostaan suhteemme Itävalta-Unkarin armeijan ylikomentoon kävivät yhä luottavammiksi. Itävalta-Unkarin sotilasasiamies Saksan suuressa päämajassa, sotamarsalkkaluutnantti v. Klepsch, ei joutunut samassa määrin etualalle. Hänkin oli erinomaisen sovelias henkilö, joka piti aina huolta siitä, ettei väärinkäsityksiä syntynyt, ja oli aina valmis toimimaan rikkomattoman aseveljeyden hengessä.

Keskusteluitamme Bulgaarian kanssa välitti etupäässä eversti, myöhemmin kenraali Gantshev, joka oli Bulgaarian sotilasasiamies luonamme. Erinomaisen älykäs ja tottunut mies, joka edusti taitavasti Bulgaarian etuja, pitäen samalla kuitenkin silmällä suuriakin näkökohtia. Hän oli liiton uskollinen kannattaja. Myöhemmin hän seurasi kuninkaallista herraansa hänen erottuaan Saksaan. Saksan sotilasasiamies Sofiassa, eversti v. Massow, jota tsaari piti suuressa arvossa, sai usein puuttua asioihin ja tuon tuostakin tasoittaa soraääniä, joita bulgaarialaisille ominainen luonnonlaatu helposti aiheutti.

Turkin sotilasvaltuutettu, kenraaliluutnantti Zeki pasha, oli ylhäismielinen osmani ja Saksan luotettava ystävä, joka edusti armeijaansa erinomaisen tahdikkaasti ja taitavasti. Saksan edustaja Konstantinopolissa, kenraali v. Lossow, oli erikoisen perehtynyt Turkin oloihin ja Enverin persoonallinen ystävä. Asiain luonteen mukaista oli, että käännyimme usein hänen puoleensa. Kun Turkin ylimmässä armeijanjohdossa saksalainen oli yleisesikunnan päällikkönä — ensin kenraali Bronsart v. Schellendorf, sitten kenraali v. Seeckt — muodostui yhteytemme sen kanssa erikoisen luottavaksi.

Kenraalisotamarsalkan ja minun tullessa Plessiin oli parhaillaan harkinnan alaisena kysymys yhteisestä sodanjohdosta neliliitolle taktillis-strateegisella alalla; minä kannatin sitä lämpimästi ja minulle tuotti tyydytystä, kun siitä pian tuli tosi. Hänen Majesteetilleen keisarille tuli kuulumaan viimeinen ratkaisu, kenraalisotamarsalkka sai määrätä "toimeksi saaneena". Käytännössä johto oli rajoitettu; meiltä puuttui selvä käsitys liittolaistemme armeijain sisäisestä arvosta, emmekä siitä syystä esim. voineet määrätä, että Itävallan rajalle Italiaa vastaan oli jätettävä vain niin ja niin monta divisioonaa. Käytännössä olivat molemminpuoliset välipuheet tarpeen; ja nämä välipuheet takasivat joka tapauksessa Saksan ylimmälle armeijanjohdolle jonkinlaisen arvovallan, joka osoittautui hyödylliseksi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä siis olennaisella tavalla johdimme sotaa länsi- ja itärintamalla Dobrudshaa myöten etelässä. Siitä, miten sotaa Romaaniaa vastaan oli käytävä, oli meidän sovittava liittolaistemme, ensi sijassa Itävalta-Unkarin kanssa. Teschenissä olevan Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alle kuuluivat arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä ja ne joukot, joita parhaillaan saapui Siebenbürgeniin. Mutta ne olivat niin riippuvaiset niistä toimenpiteistä, joihin meidän tuli ryhtyä, ettei se todellisuudessa muuttanut ylimmän armeijanjohdon suorittamaa yhtenäistä johtotyötä.

Makedonian rintaman, Bulgaarian ja Turkin olot vaativat mitä suurimmassa määrässä huomiotamme, mutta niihin nähden emme voineet toimia ratkaisevina tekijöinä.

Yhteisen sodanjohdon perustamisesta johtui myös, että liittoutuneiden ylimmät armeijanjohdot kääntyivät meidän puoleemme, milloin niiden kesken esiintyi erimielisyyksiä. Bulgaarian ylin armeijanjohto antautui Balkanin asioissa hyvin vastahakoisesti tekemisiin Turkin ja Itävalta-Unkarin ylimmän armeijanjohdon kanssa ja nämäkin keskustelivat mieluummin meidän kuin Bulgaarian ylimmän armeijanjohdon kanssa.

VI.

Hänen Majesteettinsa Keisari oli ylin sotaherra. Hänelle kuului armeijan ja laivaston korkein komentovalta. Armeijain ja laivaston ylipäälliköt olivat hänen alaisiaan.

Toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö johti sotatoimia itsenäisesti Hänen Majesteettinsa tahdosta; ratkaiseviin päätöksiin vaadittiin keisarin hyväksyminen. Komentovaltaa hänellä ei ollut.

Keisari siis oli ylimmän armeijanjohdon päämies. Kun muistelmissani käytän tätä nimitystä ahtaammassa, toimivan armeijan yleisesikunnan merkityksessä, noudatan yleistä, vaikka tosin erehdyttävää kielenkäyttöä.

Amiraaliesikunnan päällikkö oli merisodan johdon edustajana samanarvoinen kuin toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö. Merisodan käyntiin nähden hänellä oli samat oikeudet ja velvollisuudet kuin tälläkin. Yleisesikunnan ja amiraaliesikunnan yhteistyö on aina sujunut hyvin.

Brüsselin ja Varsovan kenraalikuvernöörit kuuluivat suoraan keisarin käskyvallan alle ja politiikkaansa nähden ne olivat riippuvaiset valtiokanslerista. Sotilaallisissa asioissa ne noudattivat ylimmän armeijanjohdon toivomuksia — kerrankin oli Hänen Majesteettinsa käsky tarpeen, kun oli Varsovan kenraalikuvernöörin alueelta saatava hevosia.

Muu vallattu alue oli kenraalimajoitusmestarin ja samalla ylimmän armeijanjohdonkin vaikutuksen alainen. Tämän alueen varsinaisia valtiaita olivat armeijan-ylikomennot.

Preussin, Baierin, Saksin ja Württembergin sotaministeriöt olivat meidän kanssamme tasa-arvoisia. Niiden edustajat olivat suuressa päämajassa, liittovaltioitten ministeriöiden puolesta olivat edustajoita asianomaisten miehistöjen sotilasvaltuutetut. Baierin edustajat vaihtuivat usein. Viimeiset olivat kenraali v. Hartz ja hänen jälkeensä kenraali Köberle. Saksia ja Württembergiä edustivat kenraalit v. Eulitz ja Graevenitz, jonka sijaan myöhemmin tuli everstiluutnantti Holland. Nämä herrat huolehtivat samalla ylimmän armeijanjohdon luona miehistöjensä eduista. Selvää on, ettei Saksankaan armeijassa voitu välttää miehistöjen välistä kateutta. Jos syntyi vaikeuksia paikassa tai toisessa, saattoi kontingentti joskus vierittää syyn toisen niskoille. Toisen kerran sen mieshukka oli ollut liian suuri, toisen kerran sillä muka oli ollut liian vähän toimintatilaisuutta. Henkilökysymyksiäkin oli sotilasvaltuutettujen kanssa harkittava. Näiden herrain yhteistyö ylimmän armeijanjohdon kanssa sujui hyvin. Heidän on täytynyt varmaan saada minusta se käsitys, että minä otin puolueettomasti huomioon heidän etunsa. En ole koskaan tehnyt eroa näiden neljän kontingentin välillä. Kaikki ne täyttivät velvollisuutensa, itsekussakin oli sekä hyviä että heikompia divisioonia; vain Württembergillä oli pelkästään hyviä. Sama tunnustus voidaan antaa Badeninkin divisioonille, vaikka ne eivät muodostaneetkaan omaa kontingenttia. Eriheimoisuudesta huolimatta armeija pysyi lujasti koossa. Vasta pitkällisen hajoittavan työn onnistui saada aikaan jonkinlaista ristiriitaa Baierin ja Preussin joukkojen välillä. Mutta korkeampi upseeri pysyi tästäkin vapaana.

Preussin sotaministeriön edustaja oli majuri Stieler v. Heydekampf; lämpimällä antaumuksella hän otti osaa moniin huoliini.

Sotaministeriöt täyttivät vaatimuksemme monella alalla. Ne olivat minulle uskollisia apulaisia. Semmoisissa asioissa kyllä, joissa sodan pakko kouraisi syvään kansan sisäiseen elämään, eivät asianomaiset miehet voineet vapautua kotimaassa puhaltavasta hengestä, he eivät voittaneet sitä, vaan alistuivat sen alaisiksi eivätkä sen johdosta tuoneet armeijalle sitä, mitä se niin pakottavasti tarvitsi.

Sijaisina toimivien komentavain kenraalien kanssa olen ollut tekemisissä vain isänmaallisen opetustoimen johdosta. He eivät ylimmältä armeijanjohdolta saaneet minkäänlaisia ohjeita. Piiritystilaa koskevan lain nojalla he olivat täydelleen itsenäisiä ja kuuluivat sotaministeriöittensä alle, kun valtiopäivät syksyllä 1916 olivat perustaneet sotilas-ylikomentajan viran; Baierissa oli laita jo ennen ollut näin.

Preussin sotaministerillä tuli näin ollen olemaan suuri merkitys sodan voitokkaaseen päätökseen nähden. Hänen vastuunalaisuutensa oli kasvanut entistä suuremmaksi, hänen tuli nyt kaikella voimallaan vaikuttaa valtiokansleriin ja saada hänet toimimaan kansan hengen vahvistamiseksi kotimaassa, jotta armeijan henki ei huonontuisi, ja vielä hänen piti alueellaan teroittaa mieliin valtiojärjestyksen säilyttämistä, jos sitä yritettäisiin järkyttää. Tätä odotti armeija Preussin sotaministeriltä. Komentavain kenraalien sijaisten asema menetti merkitystään valtakunnanjohdon kannan ja sotilas-ylipäällikköä koskevan lain johdosta. Se olikin tämän lain tarkoitus, ensi sijassa se juuri kohdistui heitä ja heidän toimintaansa vastaan. Epäilemättä kirjavuus yhdistyslain tulkitsemisessa ja sensuurin käyttämisessä ja monessa muussa asiassa olikin paha ja omiaan synnyttämään sekaannusta. Parempi olisi ollut, jos hallitusvallalla olisi ollut yhdenmukainen luja käsitys. Tätä kuitenkin puuttui eikä sotaministerikään saanut sitä aikaan. Kuta enemmän valtiokansleri myöntyi puolueiden vaatimuksiin, sitä enemmän epävarmuus levisi Berliinistä maaseudullekin. Komentavain kenraalien sijaisten itsenäinen toiminta lakkasi yhä enemmän. Laki, joka perusti sotilas-ylipäällikön toimen ja joka olisi saattanut olla hyvä, kävi vaikutuksiltaan meille turmiolliseksi.

Sotilaskabinetin päällikkö, joka virassaan oli vastuunalainen vain keisarille, oli niinikään viranomainen, jonka kanssa ylimmän armeijanjohdon tuli olla tekemisissä tasa-arvoisuuden pohjalla. Tämä viranomainen työskenteli vakaasti ja tunnollisesti. Mielipiteensä se muodosti yksinomaan komentoviranomaisten kertomuksien perusteella. Armeijanjohtajista ja komentavista kenraaleista se kysyi minunkin mielipiteitäni. Muutoin eivät henkilöasiat ensinkään kuuluneet ylimmälle armeijanjohdolle, ainoastaan yleisesikunnan upseereihin nähden minulle kuului moraalinen vastuunalaisuus, myöskin mitä ritarimerkkien jakoon tulee. Olisin kovasti suonut, että sotilaskabinetin johdossa olevat miehet olisivat omasta kokemuksestaan tunteneet tarkoin sodan ja voineet arvostella upseerikunnan tarpeita. Nyt se työskenteli liiaksi rauhanaikuisten kaavojen mukaan eikä riittävästi asettanut esiin lujia luonteita.

Ritarimerkki-kysymykset, joiden merkitystä armeijalle ei ole arvattava liian vähäiseksi, kuuluivat sotilaskabinetin päällikön ratkaistaviin. Niihinkin nähden hän piti johtonaan armeijan-ylikomentojen esityksiä. Valitettavasti viipyi liian kauan, ennenkuin ehdokkaat saivat ritarimerkkinsä. Pitkien ponnistuksien jälkeen onnistui ylimmän armeijanjohdon painostuksellaan saada haavoitettujen kunniamerkki hyväksytyksi.

Siirtomaasodan johto oli valtakunnan siirtomaaviraston valtiosihteerin käsissä. Hänen ja yleisesikunnan välillä ei rauhankaan aikana ollut läheistä yhteyttä siirtomaiden sotatoimiin nähden. Kenraali kreivi v. Schlieffen oli vasta 1904 erikoisella käskyllä saanut toimekseen sotatoimien johdon Lounais-Afrikassa. Valtakunnan siirtomaavirasto ei ole pitänyt riittävää huolta siirtomaiden puolustuskyvystä. Hyötyä, jonka Ranska sai siirtomaa-alueiltaan sodankäynnilleen, ei voida kyllin korkeaksi arvata. Se käytti varsinkin kesällä 1918 sotaan suuressa määrin tummaihoisia. Sitä me emme tietysti olisi tehneet missään tapauksessa, mutta paremmin olisimme voineet käyttää siirtomaitamme hyödyksemme. Itä-Afrikan saksalainen sankarijoukko kykeni vetämään vastaansa voimallisen vihollisen. Tätä ei voitu käyttää Turkkia vastaan, vaan tänne täytyi varmaankin osaksi lähettää toisia joukkoja, jotka lopulta säästyivät länsirintamalta. Mielenkiinnolla olen seurannut siirtomaasotaa ja minua hämmästytti, ettei Lounais-Afrikassa toimittu tarmokkaammin. Sen ei olisi tarvinnut kukistua niin nopeasti. En näe syytä, mistä se johtui. Kotimaan vähäinen huolenpito siirtomaittemme puolustuskyvystä ei voinut olla ainoa syy. Itä-Afrikassa kenraali v. Lettow-Vorbeck piti syksyllä 1917 puoliaan Rufidjin ja Rovuman välillä ja myöhemmin portugalilaisella alueella aina sodan loppuun saakka. Loistava esimerkki saksalaisesta urheudesta vieraassa maanosassa.

Ylin armeijanjohto ja valtiokansleri olivat tasa-arvoiset. Niidenkin yhteisenä huippuna oli Hänen Majesteettinsa. Yhteytemme valtakunnan hallituksen kanssa kävi piankin sangen vilkkaaksi, vaikka tosin sangen masentavaksi. Hallitukselle tekemämme ilmoitukset siitä, mitä sodankäynti ehdottomasti odotti siltä, jotta Saksan kansa kykenisi voittamaan, eivät saaneet tarpeellista vastakaikua.

Sotilaallisten etujen edustus kaikissa ulkopoliittisissa kysymyksissä sodan aikana ja rauhan solmimista varten tuotti myös monta kosketus- ja samalla hankauskohtaakin.

Jaostot työskentelivät liiaksi paljon rinnakkain ilman vähintäkään keskinäistä kosketusta; usein vasen käsi ei tiennyt, mitä oikea teki. Bismarck saattoi saada jaostot onnelliseen yhteistyöhön, sodanaikaisille valtiokanslereille se ei ollut mahdollista.

Molemminpuolinen yhteys kävi yksinkertaisemmaksi ja paremmaksi, kun valtiokansleri helmikuusta 1917 alkaen lähetti ylimpään armeijanjohtoon oman edustajansa, ensimmäisenä alivaltiosihteeri v. Steinin, josta puhalsi raikas tuulahdus koko ajan, jonka hän oli luonamme. Syksyllä 1917 tuli kreivi Limburg-Stirum luoksemme, mies, jonka tottumukseen ja runsaihin tietoihin yhtyi lämmin isänmaallinen mieliala. Seurustelu hänen kanssaan tuotti minulle vilpitöntä iloa. Melkein samasta ajasta alkaen edusti ylintä armeijanjohtoa valtiokanslerin luona Berliinissä eversti, myöhemmin kenraali v. Winterfeldt. Hän suoritti vaikean tehtävänsä antaumuksella ja hienolla älyllä.

Ylimmän armeijanjohdon täytyi lisäksi olla tekemisissä monen muun valtakunnan viraston ja liikenneasioissa suurten liittovaltioittenkin hallitusten kanssa. Voimakkaan valtiomahdin puute tuntui kipeästi. Valtiollinen monimuotoisuutemme kävi tuntuvaksi. Asiaaymmärtävät korkeammat baierilaiset upseerit lausuivat toivomuksen, että perustettaisiin valtakunnan-sotaministeriö. Minä en voinut muuta kuin kannattaa tätä ajatusta ja pyysin heitä kotimaassaan toimimaan sen puolesta.

Päiväjärjestyksessä on nyt Saksan perustuslain yhtenäiseksi tekeminen. Tapahtukoon se siten, että se on isänmaallemme uusi kehitysaskel, älköönkä tällöin unohdettako, mitä Saksa on Preussille ja liittovalloille velkaa.

Puolueettomissa valtakunnissa olivat ylimmän armeijanjohdon käytettävinä sotilasattasheet, samoin kuin rauhankin aikana. He kuuluivat asianomaisen lähettilään alle eivätkä harjoittaneet politiikkaa. Sotilaallisista asioista he tekivät ilmoituksia suoraan yleisesikunnalle, jättäen lähettiläälle jäljennöksen. Tämä menettelymuoto ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Propagandankin alalla sotilasattasheet työskentelivät yksissä neuvoin lähettiläiden kanssa. Siihen kuuluvat ohjeensa he saivat eversti v. Haefteniltä.

Liittolaisvalloissa sotilasattasheilla oli samanlaiset tehtävät. Hekin pysyivät erillään politiikasta. Etupäässä he olivat Saksan ylimmän armeijanjohdon yhdysside-upseereina liittolaisarmeijain ylikomennoissa.

VII.

Syyskuun 5:ntenä kenraalisotamarsalkka ja minä lähdimme länteen ensimmäiselle matkallemme. Matkustimme Charlevillen kautta, jossa suuri päämaja vielä oli, Cambraihen Baierin kruununprinssin Rupprechtin päämajaan.

Charlevillen edustalla tervehti meitä kruununprinssi. Kenraalisotamarsalkan kunniavartiona oli komppania v. Rohrin kuuluisasta rynnäkköpataljoonasta. Ensi kerran näin nyt suljetun rynnäkköpukuisen joukon, päässä teräskypärä, joka oli osoittautunut niin erinomaisen hyödylliseksi. Meille se itärintamalla oli tuntematon. Kruununprinssi oli erittäin tyytyväinen siihen, että hyökkäys Verduniä vastaan oli keskeytetty, siten oli toteutunut, mitä hän jo kauan oli toivonut. Hän kosketteli sitten muita kysymyksiä ja huomautti minullekin haluavansa rauhaa; mutta hän ei sanonut minulle, miten se olisi saatavissa ententelta.

Charlevillessa kenraalisotamarsalkka kohtasi suuren päämajan herrat. Ylimmän armeijanjohdon jako kahteen ryhmään ja Plessin ja Charlevillen ylen pitkä välimatka oli kokonaisuuteen vaikuttanut melko häiritsevästi. Hyvät kaukopuhelin- ja kaukokirjoitus-yhteydet eivät voineet korvata suullista keskustelua. Olisin mielelläni yhdistänyt päämajan länteen, en tosin kuitenkaan Charlevilleen, joka oli epäedullisella paikalla. Belgiassa ja Ranskassa oli Saksan joukkojen kestettävä taistelun koko raskaus sen leppymättömimmässä muodossa. Halu olla sitä paikallisesti lähellä oli luonnollinen. Mutta ylimmän armeijanjohdon täytyi jäädä Plessiin, sotatoimet Romaaniaa vastaan kun edellyttivät läheistä yhteyttä Teschenissä olevan kenraali v. Conradin kanssa. Suuri päämaja siirrettiin sen vuoksi itään ja majoitettiin Plessiin, Kattowitziin ja muihin paikkoihin.

7:nnen aamupäivällä keskustelimme Cambraissa kiivaan kamppailun riehuessa Sommella. Kaikki olivat näiden ylenmäärin ankarain taistelujen vaikutuksen alaisina.

Länsirintaman järjestely ei siihen aikaan ollut onnistunut. Armeijain yhdistäminen armeijaryhmiksi ei vielä ollut kehittynyt kyllin pitkälle. Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli syntynyt elokuussa Sommen taistelun vaikutuksesta. Se käsitti nyt Arrasin edustalla olevan 6:nnen armeijan, jota kruununprinssi Rupprecht siihen saakka oli itse komentanut, ja molemmat taisteluarmeijat, 1:sen ja 2:sen armeijan, joita johtivat kenraalit Fritz v. Below ja v. Gallwitz. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli vanhempi; se oli muodostettu Reimsin luona olevasta 3:nnesta armeijasta, Verdunin edustalla olevasta 5:nnestä, jota kruununprinssi itse johti, ja Lothringissa ja Elsassissa olevista armeijanosista A ja B. Armeijaryhmämuodostuksen ulkopuolella olivat 4:s armeija, jota kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrecht johti, sotajoukon oikealla sivustalla ja kenraalieversti v. Schubertin johtama 7:s armeija molempain armeijaryhmäin välissä. Muutoksiin ei aluksi ryhdytty, 7:s armeija vain liitettiin kruununprinssi Rupprechtin johtoon ja pian sen jälkeen muodostettiin Saksan kruununprinssiä varten erikoinen armeijaryhmäkomento. Ylimmän armeijanjohdon tarvitsi nyt enää antaa käskyjä vain kolmeen paikkaan. Länsirintaman järjestelyn täydelliseen uudistukseen oli vasta taistelulevon jälkeen ryhdyttävä.

4:nnen armeijan esikunnanpäällikkö, kenraali Ilse, ja kruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmäin esikunnanpäälliköt, kenraalit v. Kuhl ja v. Lüttwitz, esittivät yleispiirtein rintamaosainsa olot. Eversti v. Lossberg syvällä vakavuudellaan ja Bronsart v. Schellendorf vilkkaalla tavallaan täydensivät kenraali v. Kuhlin esitystä Sommen taistelusta kuvaamalla sen sisäistä menoa. Tähänastinen alueen menetys ei mielestäni merkinnyt paljoa, se voitiin vielä kestää, mutta äärettömän tärkeä oli sitä vastoin kysymys, miten se voitaisiin tulevaisuudessa ehkäistä ja samalla sen seurauksena ilmenevä voimamme yhä jatkuva heikontuminen. Minun oli voimasuhteista päästävä selvyyteen samoin kuin siitäkin, vieläkö taktilliset käsityksemme olivat oikeat. Edellinen oli helppoa, jälkimmäinen sanomattoman vaikeata. Strateegis-taktillisissa kysymyksissä mielipiteet törmäsivät yhteen aivan samalla tavalla kuin kaikissa valtiollisissa ja taloudellisissakin kysymyksissä. Tässä suhteessa on yhtä vaikeata vaikuttaa vakuuttavasti; ilmiöt todetaan, mutta perussyyt kielletään. Niitä on sen vuoksi vaikea korjata. Joukkojen kestävyys on suuri. Niin oli asian laita rauhan aikana, sama se on sodassa.

Kuva, jonka olin itselleni luonut Verdunin ja Sommen rintaman oloista, täytyi minun nyt kuulemani perustuksella nähdä vielä melkoista synkemmissä väreissä. Ainoa valoisa värisävy oli saksalainen sankarius, joka isänmaan puolesta kärsi vaikeinta, mitä kärsiä saattoi. En voi toistaa niitä liikuttavia taistelukuvauksia, jotka kuulin; kauneimman, mitä siitä on julkaistu, on eräs karaistuneen hampurilaisen rykmentin nuori upseeri kirjoittanut. Siinä on sankariruno suorasanaisessa muodossa.

Minulle selveni, mitä äärettömiä vaatimuksia uusi toimi asetti sotamarsalkalle ja minulle ja mitä vaatimuksia me asetimme lännessä taisteleville joukoille ja niiden johdolle heikontaessamme niitä yhä, jotta kaakossa voisimme ryhtyä hyökkäykseen.

Valtava, lentäjien hyvin ohjaama tykistö oli Sommen luona suunnattomin ammusmäärin nujertanut ja murskannut tykistömme. Jalkaväkemme puolustuskyky oli siihen määrään lopussa, että vihollisen joukkohyökkäys onnistui. Emme menettäneet vain sielullista joustavuutta, vaan suuren verenhukan lisäksi menetimme vielä vankeina melkoisen määrän ja paljon sotatarpeita.

Päällikköjen toiveet keskittyivät siihen vaatimukseen, että oli kiireimmiten saatava lisää tykistöä, ampumatarpeita, lentäjiä ja ilmapalloja sekä paremmat mahdollisuudet miehistön vaihtoon hankkimalla enemmän ja ajoissa vereksiä divisioonia ja muita joukkoja. Näiden vaatimusten tyydyttäminen kävi helpommaksi sen kautta, että luovuttiin hyökkäyksestä Verduniä vastaan; meidän täytyi kuitenkin ottaa lukuun, että siellä edelleenkin menetettäisiin paljon väkeä paljaastaan paikallisten olojenkin vuoksi. Mahdollistahan oli, että ranskalainen itse ryhtyi linnoituksesta hyökkäämään. Verdun jäi avoimeksi, voimia kuluttavaksi mätähaavaksi. Olisi ollut suotavampaa, että asemat olisi siirretty taapäin suppiloalueella. Verdunin taistelun paikallisista vaikeuksista minulla ei silloin ollut oikeata käsitystä. Linnoitus vaati Sommen ohella yhä vakavaa huomiota; siitä huolimatta 5:nnen armeijan täytyi luovuttaa melkoiset määrät tykistöä ja lentäjiä. Muiden armeijain suhteen oli meneteltävä häikäilemättömämmin. Niiden tuli venyttää rintamiaan ja vapauttaa taistelurintamaa varten divisioonia, tykistöä, lentäjiä ja ilmapalloja. Itsestään selvää on, että sen johdosta syntyi heikkoja kohtia; siihen saimme tyytyä, jos mieli kyetä Sommella puolustukseen. Mutta siihen taas oli pakko; selkäpuolella ei ollut asemia. Ylin armeijanjohto saattoi lisäksi turvautua muutamiin uusiin divisiooniin, jotka vähitellen valmistuivat.

Tykistö- ja ilmataistelusuhteiden täytyi vähitellen käydä rintamalla suotuisammiksi, kun annetut määräykset oli pantu toimeen; ammuskysymys vain jäi surettavaksi, vaikka riistätinkin toisilta rintamilta ampumatarpeita.

Jos divisioonain toimittamista edistettiin, näytti käyvän mahdolliseksi vähitellen saada Rupprechtin armeijaryhmän olot sille kannalle, ettei sen enää tarvinnut elää vain kädestä suuhun. Siinä tapauksessa saattoi toivoa, että divisioonia vapautettaessa ja rintamalle tuotaessa niiden pysyvä jaoitus voisi säilyä. Tähän minun täytyi armeijan sisäisen rakenteen ja joukkojen säästämisen vuoksi panna mitä suurin paino. Asiain nykyisellä kannalla kärsi huolenpito sekä miehistä että hevosista haittaa. Kun ylin armeijanjohto oli tehnyt voitavansa, vaadin kaikella ankaruudella, että joukkoyhtymät oli pidettävä koossa. Siihen saakka se olojen pakosta oli ollut mahdotonta. Voimain erikoisen lisätuonnin ohella jäi uupuneiden divisioonain vaihtaminen toisiin pysyväksi välttämättömyydeksi. Sotatoimi-osastollani oli sangen olennaisena tehtävänä pitää aina saatavissa divisioonia, joita voitiin käyttää Sommen taistelussa. Se oli sangen vaikea ja vastuunalainen tehtävä! Joukon tilasta oli oltava hyvin selvillä, ennenkuin voitiin määrätä, että se oli rauhalliselta rintamanosalta siirrettävä ja asetettava enemmän tai vähemmän tärkeihin taistelurintaman kohtiin.

Niitä apujoukkoja, jotka taistelun varalle poistettiin jostakin osasta rintamaa, ei voitu paikalla käyttää toisaalla. Säännölliset tulo- ja menolähetykset rasittivat jo ylenmäärin ratoja. Nyt oli tämän lisäksi vielä pantava liikkeelle valtava määrä junia. Siten kului pakostakin pari-kolme viikkoa, ennenkuin kaikki, mitä nyt oli varattu, todella oli määräpaikallaan. Mutta siihen mennessä saattoi vihollisen menestys tehdä tyhjäksi kaikki laskut ja uusia tehtäviä ilmaantua. Kohtalo sai ratkaista; vihollisellakin oli sanansa sanottavana. Lähinnä tehtiin, mitä hetken ahdingossa voitiin aikaan saada.

Taktillisella alalla täytyi meille onnistua saada uudelleen etusijalle tykistötaistelujen hyökkäyksellinen johto, joka ennen rynnäkköä ruhjoo vihollisen tykistön ja jalkaväen. Tykkien ja ammuksien heikommuuden vuoksi olimme siitä luopuneet. Sulkutulesta oli tullut luuloteltu yleislääke. Jalkaväki tahtoi sitä; mutta se on kuitenkin sekoittanut paljon terveitä käsityksiä. Vaikka sulkutuli olikin teoriassa hyvä, täytyi sen kuitenkin liiankin usein menettää tehonsa vihollisen ammuksien myrskysateessa. Turvautuen sulkutuleen jalkaväkemme laiminlöi liian helposti tehokkaan itsenäisen puolustuksen. Samalla kuin taisteluun tarvittavien tykkien ja ammusten lukumäärää lisättiin, mikä oli tykistön tehokkaan käyttämisen välttämätön ehto, oli korkeampien päällikköjen tehtävänä oleva tulen ohjaus saatava täsmällisemmäksi ja ilmassa tehtävien havaintojen avulla tähtäys tarkemmaksi. Useiden muiden upseerien kanssa kannatin tykistötaistelun johtoa pääasiallisesti divisioonittain korkeampien viranomaisten tarkkain käskyjen mukaisesti. Tämä tosin synnytti vastustusta, mutta vähitellen ajatus kuitenkin tunnustettiin oikeaksi. Jokaisen divisioonankomentajan tuli saada erikoinen korkeampi tykistöupseeri tämän aselajin käyttöä varten. Tämmöisen viranomaisen puute kävi kipeästi tuntuvaksi.

Tykistö ja lentäjä oli saatava lähemmäksi toisiaan. Lentäjän tuli mieltyä tulen ohjaamiseen. Taistelu korkealla ilmassa, jota lisäksi odottivat korkeat kunnianosoitukset ja maininta armeijan tiedonannoissa, oli innostuttavampaa ja ihanampaa kuin tykkitulen ohjaus, jossa kaikesta huolimatta oli mahdoton ketään tyydyttää. Tykkitulen ohjauksen suurta merkitystä voitiin vasta vähitellen ruveta käsittämään.

Taistelukeinona maassa olevia maaleja vastaan lentokoneet eivät silloin vielä esiintyneet niin suunnitelmallisesti kuin 1917 ja varsinkin 1918, mutta jo Sommen taistelussa matalalta lentävät vihollisen lentäjät vaikuttivat konekivääritulellaan aivan suhdattomasti jalkaväkeemme. Siihen eivät niinkään olleet syynä veriset tappiot, kuin se tunto, että vihollinen keksi ja tavoitti semmoisistakin paikoista, missä siihen saakka oli ollut turvallista. Tämä masentava tunne oli alussa niin voimakas, että kivääri ja konekivääri useinkin jäivät käyttämättä, vaikka niiden käyttäminen olisi ollut sangen tarkoituksenmukaista. Jokaisen taistelun lopullinen ratkaisu riippuu perimmäisenä jalkaväestä. Olen ollut jalkaväensotilas, olen ollut sitä kaikesta sielustani ja sanoin pojillenikin: menkää jalkaväkeen! He tekivät niin; vasta myöhemmin he seurasivat houkutusta ja nousivat monen muun nuoren miehen keralla ampumahaudoista antautuakseen lentäjän vapaaseen toimeen. Jalkaväen vanhan ohjesäännön kaunis lause: "Jalkaväki kantaa taistelun päärasituksen ja sen ovat suurimmat uhrit, sen vuoksi sitä odottaa suurin kunniakin" on aina pysyvä sotilaallisena totuutena.

Jalkaväen kannettava taakka on valtava, sen on tämäkin sota osoittanut. Maata paikallaan vihollisen rumputulen alaisena, liassa ja ravassa, kosteassa ja kylmässä, nälissään ja janoissaan tai kyykkiä yhteen sullottuina maanalaisissa käytävissä, kuopissa ja kellareissa vihollisen ylivoimaa odotellen ja nousta varmasta suojasta hyökkäämään tuhoa tuottavaa vihollista vastaan, katsella kuolemaa silmästä silmään, on miehen työtä. Se on mahdollista vain siinä tapauksessa, että voimaa antaa mieskuri, jota kannattaa rakkauden tunne isänmaata kohtaan ja syvällä sydämessä uinuva velvollisuuden käsky. Se kunnia on suuri. Mutta suurin palkka on se ylpeä tietoisuus, että on kotimaata palvellut vielä enemmän kuin muut, oman miehuuden kautta saavutetun voiton tunne. Kotia jääneet miehet eivät voi kyllin usein pitää tätä mielessään. Moisen sankariuden edessä niiden tulee vaieten paljastaa päänsä — ja olla puhumatta!

Saavutuksia arvosteltaessa ovat kaikki ne tasa-arvoisia, jotka ovat taistelleet kuten jalkasotilas: pionieerit, ratsuväen ampujat tai kenttätelegrafistit ansaitsevat saman kunnian. Heihin kaikkiin sopii vanhan ohjesäännön kaunis lause.

En tällä lausunnolla tahdo vähentää sitä, mitä muut aselajit ovat aikaan saaneet. Ylin armeijanjohto antoi kaikille samalla huolella ja samalla kunnioituksella tunnustuksensa, lentäjälläkin on voittajan mieli, tuo syvää tyydytystä tuottava tunne: tässä mies merkitsee jotain! Mutta hänen ei tarvitse kestää taistelun repiviä vaikutuksia. Tykistön täytyi kestää samantapaista kuin jalkaväenkin. Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä suuremmiksi kasvoivat sen tappiot sekä puolustuksessa että hyökkäyksessä, siitä tuli yhä enemmän taistelun ja rintaman vankkuuden tuki. Siitä huolimatta ei tykistönkään tarvitse kieltää vääräksi tuota jalkaväestä sanottua lausetta. Oikeassa se oli noustessaan sitä käsitystä vastaan, että jalkaväki muka on pääase. Valitettavasti oli tämä päässyt erehdyksestä pujahtamaan erääseen tykistöä varten laadittuun ohjesääntöönkin. Pääaseita ei ole. Kullakin on oikeutuksensa, sillä kaikki ovat tarpeen. Ei tulla toimeen ilman yhtäkään niistä.

Se mitä Cambraissa sain kuulla jalkaväestämme, sen taktiikasta ja varustuksista, oli minulle erinomaisen tärkeää. Oli varma, että jalkaväki taisteli liian ahtaassa, liian jäykästi, se takertui liiaksi kiinni alueen säilyttämiseen; suuri mieshukka oli siitä seurauksena. Syvät katetut käytävät ja kellarit muodostuivat usein tuhoisiksi ihmisansoiksi. Kiväärin käyttäminen oli joutunut unohdukseen, käsigranaatista oli tullut pääase ja jalkaväen varustus konekivääreillä ja muilla ampuma-aseilla oli jäänyt paljon jälelle vihollisen vastaavista toimenpiteistä. Kenraalisotamarsalkka ja minä saatoimme aluksi vain pyytää, että etumaiset linjat yleensä miehitettäisiin ohuemmalta, syvät käytävät hävitettäisiin ja luovuttaisiin kaikista semmoisista kaivannoista ja maakappaleista, joiden jäykkä säilyttäminen oli merkityksetön yleiselle toiminnalle, mutta tuotti erikoisia tappioita. Jalkaväen muut opetus- ja varustuskysymykset voitiin vain vähitellen panna alulle.

Käsigranaattien pääsy etualalle oli johtunut siitä, että ne kaivantosodassa voitiin heittää turvapaikoista ja näitä hyväksi käyttäen, jota vastoin kiväärin käyttäminen vaati poistumaan suojan takaa. Läheltä taisteltaessa omissa aloitteissa ja vihollisen nyt tehdessä suurhyökkäyksiään, joissa mies äkkiä joutui miestä vastaan, oli käsigranaatti mukavampi ja tottumattomankin taistelijan helpommin käytettävä ase kuin kivääri, joka lisäksi helposti likaantui. Tämä oli ymmärrettävää; mutta jalkaväen tuli kyetä omin voimin torjumaan vihollinen päältään ja taistelemaan sitä vastaan matkan päästä. Jos taisteltiin vain mies miestä vastaan, kävi vihollisen miesluku helposti ratkaisevaksi.

Jalkamies oli granaatin vuoksi unohtanut ampumisen. Sitä oli hänelle uudelleen opetettava. Hänen täytyi ruveta uudelleen luottamaan kivääriinsä; sitä varten hänen tuli osata sen käyttöä. Helppo oli tätä huomauttaa, sanomattoman vaikeata saada tässä todella jotain aikaan. Täyteväkemme lyhyen palvelusajan vuoksi ei se enää onnistunutkaan, niin moneen kertaan kuin sitä koetettiinkin. Se olisi ollut mahdollista vain pitkän perusteellisen harjoituksen avulla rauhan aikana, sillä se saa ampujan taistelun vaikutuksen alaisena ampumaan koneellisesti.

Vihollisen jalkaväessä oli jo aikoja sitten ihmisen voimaa laajassa mitassa koneella kohotettu; me sitä vastoin työskentelimme vielä liiaksi ihmisellä. Meillä oli täysi syy mitä tarkimmin säästää yksilöjä. Tässäkin oli saatava aikaan perinpohjainen muutos; konekivääristä oli tehtävä jalkaväen tulivoiman pääase. Jalkaväkikomppanian tuli saada uudeksi aseeksi kevyt konekivääri, jonka käyttämiseen se luovutti niin vähän kiväärillisiä miehiä kuin suinkin. Se konekiväärimme, joka konekiväärikomppanioilla oli, oli siihen liian raskas.

Voidaksemme aivan pian vahvistaa jalkaväen tulen tehoa ainakin valtavan sotanäyttämömme polttavimmilla kohdilla, päätimme perustaa erikoisia konekiväärijoukkoja — tarkka-ampuja-osastoja. Tähän oli jonkinmoisia runkoja jo olemassa; ne oli nyt yhdistettävä ja laajennettava.

Miinain- ja granaattien heittäjäin tuli lisäksi vahvistaa jalkaväen taisteluvoimaa. Kaikkien pikalataus-aseitten valmistusta oli edistettävä.

Ja vihdoin oli järjestettävä jalkaväen kehittäminen hyökkäysjoukoiksi, jommoisia sota oli luonut, ja tämäkin tehtävä jalkaväen yhteiseksi omaisuudeksi. Opetusryhmillä, rynnäkköpataljoonilla, oli suuri arvo ja ne ovat suuressa määrin vaikuttaneet opetukseen; ne olivat esikuvia, joita jalkaväki innolla jäljitteli. Kuinka tämän tuli tapahtua, oli lausuttava sille opetusohjeessa. Sellaista ei vielä ollut olemassa.

Asemain rakentamiseen ja järjestämiseen nähden saatiin Sommen taistelun tähänastisesta kulusta tärkeitä opetuksia. Etumaisten hautojen syväin käytäväin sijaan oli tehtävä matalampia kaivantoja. Betoniset suojakkeet huomattiin yhä arvokkaammiksi, mutta valitettavasti niiden rakentaminen vaati paljon aikaa. Helposti huomattavat kaivantolinjat, jotka jokaisessa lentäjän ottamassa valokuvassa näkyivät hiuksentarkasti, olivat oivallinen maali vihollisen tykistölle; koko puolustusjärjestelmä oli leveydelleen venytettävä, höllitettävä ja saatava pinnanmuodostukseen mukautumaan. Suuret taajat lankaesteet eivät enää suojaa suoneet, vaikka ne lepoaikoina olivatkin niin viihdyttävät. Vihollisen ammussateessa ne katosivat olemattomiin. Kevyet rautalanka-aidat, joita oli vaikea huomata, soveltuivat paremmin taisteluun. Eturinteen asemat, joista jalkaväellä oli laaja ampuma-ala, vihollinen huomasi helposti. Vihollisen tykistö rummutti ne hajalle ja omat tykistön vaikutuksen havaitsijat usein vain vaivalla saattoivat pitää niitä silmällä. Takarinteen asemat, joiden ampuma-ala oli pieni, ja joita oma tykistö saattoi hyvin silmällä pitää, voitiin säilyttää. Suurtaistelussa oli niille annettava etusija.

Tykistön havaintomahdollisuuden ratkaiseva arvo ja samalla välttämättömyys asemaa valittaessa ottaa se ensi sijassa huomioon, oli käynyt sangen ilmeiseksi.

Tähänkin suuntaan oli siis kehitettävä; paljon oli muuttunut, jopa kääntynyt kerrassaan päinvastaiseksi!

Kaikkia näitä kysymyksiä oli Cambrain keskustelussa vain kosketeltu. Yleensä minä sain vain vaikutuksia, jotka kuitenkin osoittivat, kuinka välttämätöntä oli antaa taistelumenetelmille uusia muotoja ja kuinka armeija halusi, että sitä taktiikan ja varustuksen puolesta kehitettäisiin. Idässä olimme pääasiassa taistelleet vanhan taktiikan mukaan, jonka olimme rauhan aikana oppineet, ja sen mukaan joukkomme kehittäneet; täällä oli vastassamme uusia ilmiöitä, joiden huomioon ottaminen oli velvollisuuteni.

Olen aina erikoisen mielelläni pohtinut kaikkia taktillisia ja varustusasioita ja ne kuuluivatkin tehtäviini, kun olin Berliinissä suuressa yleisesikunnassa. Koetin jo silloin saada aikaan paljon semmoista, mikä nyt oli käynyt polttavaksi. Kuten jo ennakolta saattoi helposti arvata, olivat ne nyt, kun armeija seisoi vihollista vastassa, tulleet sen elinkysymyksiksi, niille ei voinut suoda liian suurta huomiota. Tämä vastuunalaisuus armeijaa kohtaan oli erikoisen painava. Vaikka minun toiselta puolen täytyikin vaatia sotaan väkeä, oli minulla toisaalta inhimillisesti ihanampi velvollisuus säilyttää isänmaamme ihmishenkiä.

Tämä sai minun miettimään kannettavia suojapanssareita. Niitä jaettiinkin joukoille. Ne eivät kuitenkaan saavuttaneet suosiota, ne kun olivat liian raskaat.

Cambrain keskustelu oli ollut hyödyksi. Syvän vaikutuksen teki näiden kokoontuneiden päällikköjen ja esikunnanpäällikköjen hiljainen suuruus. Lähes kaksi vuotta he olivat nyt lännessä pitäneet puoliaan suurissa torjuntataisteluissa, sillä välin kuin kenraalisotamarsalkka ja minä olimme idässä saattaneet voittaa rohkeita hyökkäystaisteluita. Yhä vahvemmaksi kävi mielipiteeni, että valtakunnan hallitus oli saatava sodalle antamaan, mitä sodalle kuului. Ihmiset, sotatarpeet ja sielullinen voima olivat armeijalle elinkysymyksiä. Kuta kauemman sotaa kesti, sitä pakottavampana täytyi tämän tulla näkyviin. Kuta enemmän armeija vaati, sitä enemmän tuli kotimaankin antaa, sitä suuremmaksi kävi valtakunnan hallituksen ja etenkin Preussin sotaministeriön tehtävä.

Keskustelun jälkeen kutsuttiin meidät aterialle Baierin kruununprinssin luo. Hän oli sotamies velvollisuudentunnosta. Hänen taipumuksensa eivät olleet sotilaalliset. Suurella vakavuudella hän hoiti korkeata sotilaallista tointaan ja sen tehtäviä ja onkin oivallisten yleisesikunnanpäällikköjensä tukemana — alussa baierilaisen kenraali Krafft v. Dellmensingenin ja nyt kenraali v. Kuhlin — täyttänyt ne suuret vaatimukset, jotka ylipäällikölle on asetettava. Samoin kuin Saksan kannatti Baierinkin kruununprinssi sodan lopettamista ilman minkäänlaista voittoa, mutta suostuisiko entente siihen, sitä ei hänkään tiennyt. Suhteeni Baierin kruununprinssiin oli aina hyvä.

Württembergin herttua Albrecht, 4:nnen armeijan ylipäällikkö, joka niinikään oli läsnä, on jyrkempi sotilasluonne kuin molemmat kruununprinssit. Minulla on ollut harvoin ilo häntä tavata, mutta erikoisen mielelläni muistelen herätteistä rikasta keskusteluani hänen kanssaan. Hän oli persoonallisuus.

Iltapäivällä lähdimme Cambraista paluumatkalle Belgian kautta. Kenraalikuvernööri v. Bissing matkusti jonkun matkaa kerallamme. Sovimme hänen kanssaan, että miehitysjoukkojamme Belgiassa vähennettäisiin; pian tapahtuva joukkojen venyttäminen useissa kohdin länsirintamaa kehoitti pistämään sinne tänne väliin nostoväkijoukkoja. Samoin pyysimme häntä auttamaan, kun ryhdyttiin toteuttamaan aiottua sotatarpeiden hankintaa.

Seuraavana iltapäivänä keskustelin tästä asiasta matkalla herrain Duisbergin ja Krupp v. Bohlen u. Halbachin kanssa. Olin pyytänyt heitä tulemaan junalle. Raaka-ainetilanteeseemme nähden he pitivät sotatarpeittemme lisäystä aivan mahdollisena, kunhan vain työmieskysymys saataisiin ratkaistuksi.

9:nnen aamulla saavuimme jälleen Plessiin. Olin nyt perehtynyt asemaani ja tunsin työmaani. Valtava oli se toimiala, joka oli äkkiä minulle avautunut ja joka minulta vaati paljon semmoista, mikä tähän saakka oli ollut minulle aivan outoa. Minun täytyi tunkeutua syvälle sodankäynnin koneistoon ja kotimaan elämään, suuriin ja pieniin seikkoihin, ja samalla myös olla selvillä suurien maailmankysymysten probleemeista.

Entiset virkahuoneet — eräässä ruhtinaallisen linnan siipirakennuksessa — olivat käyneet liian ahtaiksi; uudet huoneet sisustettiin ruhtinas Plessin hallintorakennukseen. Muutimme herra Nassen, Plessin ruhtinaan omaisuuden hoitajan taloon. Säännöllinen työ alkoi.

VIII.

Ententen hyökkäystä jatkui syyskuun ja lokakuun ajan ja vielä kauemminkin muuttumattomalla voimalla, kuten olikin odotettavaa. Syyskuu oli erikoisen kriitillinen kuukausi. Meidän ei ollut helppo päästä Siebenbürgenissä alkamaan sotatoimia Romaaniaa vastaan.

Sommen taistelu, joka alkoi heinäkuun 1:senä suurisuuntaisella murtoyrityksellä, oli pyrkimyksessään pysyen jatkunut heinäkuun keskivaiheille saakka muuttumattomalla voimalla. Elokuun loppuun saakka entente oli taistelurintaman kaikilla osilla ryhtynyt uusiin laajoihin hyökkäyksiin mitä suurimpia voimia käyttäen pehmittääkseen meidät ensinnäkin perinpohjin. Romaanian sodanjulistuksen jälkeen alkoivat hyökkäykset jälleen mitä valtavimmalla voimalla ja entente ryhtyi taas suunnitelmallisesti murtoyritykseen. Ne taistelut, joita nyt taisteltiin, kuuluvat koko sodan valtavimpiin ja voittivat käytettyihin sotatarve- ja ihmismääriin nähden kaikki entiset hyökkäykset. Jo syyskuun 3:ntena alkoivat rynnäköt Sommen pohjoispuolella ja kestivät 7:nteen päivään saakka. Vihollinen tunkeutui asemiimme yhä syvemmälle. Syyskuun 5:ntenä ranskalainen kävi Sommen eteläpuolellakin hyökkäykseen leveällä rintamalla. Me menetimme useita paikkoja.

Pohjoisrannalla alkoivat taistelut uudelleen jo 9:ntenä päivänä ja kestivät 17:nteen, meidät työnnettiin yhä kauemmas taapäin. Vihollinen anasti Ginchyn ja Bouchavesnesin. 17:ntenä päivänä oli etelärannalla suurtaistelun päivä, Berny ja Deniécourt menetettiin. Sommen eteläpuolella taistelutoiminta hieman lauhtui, mutta vihollisen tykkituli jyrisi edelleen. Sommen pohjoispuolella taisteluja jatkui; 25:ntenä alkoi ankarista otteluista niin rikkaan Sommen taistelun valtavin kamppailu. Tappiomme olivat suuret; vihollinen anasti Rancourtin, Morvalin, Geudecourtin ja Comblesinkin, josta niin kiihkeästi oteltiin. 26:ntena menetettiin Thiepvalin luona kulmaus. 28:ntena yhä jatkuvat hyökkäykset menivät myttyyn.

Johtajilta ja joukoilta vaadittiin suunnattomia. Cambraissa luvatut joukkojen vaihdot ja länsirintamaa varten hahmoteltu vaihtosuunnitelma eivät enää likimainkaan riittäneet. Divisioonia ja muita joukkoja oli nopeammassa tahdissa työnnettävä Sommen rintamalle ja niiden tuli kestää siellä kauemmin. Yhä lyhyemmäksi kävi se aika, joka jäi virkistymiseen ja harjoituksiin levollisella rintamanosalla. Joukot kuluivat kulumistaan. Kaikki oli äärimmilleen pingoitettu! Plessissä oli hermojännityksemme valtava, yhä uusia apukeinoja oli keksittävä ja toimeen pantava. Tarvittiin kenraalien v. Gallwitzin, Fritz v. Belowin, v. Kuhiin, everstien v. Lossbergin ja Bronsart v. Schellendorfin rautaiset hermot mielenmaltin säilymiseen ja saapuvain apujoukkojen suunnitelmalliseen paikoilleen toimittamiseen, jota paitsi heidän kaikista vastoinkäymisistä huolimatta vielä piti pitää silmämääränään tilanteen parantamistakin. Mutta ennen kaikkea siihen vaadittiin sellaisia joukkoja kuin saksalaiset joukot ovat!

Lokakuussa hyökkäykset jatkuivat vähentymättömällä voimalla, etenkin taistelutantereen pohjoisella osalla. Vihollisen käyttämät keinot kävivät vieläkin voimallisemmiksi; kärsimme tappioita, mutta puolustuksen menestyksellinen varmistuminen kävi kuitenkin tuntuvaksi.

Suppiloseudussa Verdunin koillisrintamalla taisteltiin edelleen. Ranskalainen teki hyökkäyksiä, me pysyimme puolustuskannalla. Joukkomme kärsi paljon. Mutta siellä kokonaiskuva ei siitä huolimatta muuttunut.

Italian rintamalla teki Itävalta-Unkari syyskuun 14:nnen ja 17:nnen päivän välillä Italian armeijan 7:nnen, lokakuun 9:nnen ja 13:nen päivän välillä 8:nnen Isonzo-hyökkäyksen tyhjäksi; uusi hyökkäys oli odotettavissa.

Makedonian rintamalla oli entente syyskuun jälkipuoliskolla ryhtynyt Ostrowo-järven länsipuolella vastahyökkäykseen Florinan suuntaan ja tunkenut bulgaarialaiset takaisin ja työntänyt heidät aina heidän elokuullisiin lähtöasemiinsa saakka. Minä toivoin, että heillä olisi siellä ennakolta varustetut asemat. Mutta 11:nnen armeijan ylikomento, joka sillä välin oli siellä ottanut ylijohdon käsiinsä, antoi minulle kylläkin pian päinvastaiset tiedot. Bulgaarialaiset eivät olleet tehneet mitään. Tilanne oli tietenkin vakava ja eversti Gantsev valitti sangen liikutettuna, kuinka huonon vaikutuksen Monastirin menetys tekisi hänen bulgaarialaisiinsa. Miten paljon huonomman vaikutuksen vielä hänen bulgaarialaisensa tekivät meihin, sitä hän ei tahtonut ajatella. Heitä ei toistaiseksi voitu auttaa. Mutta minä olin tullut siihen johtopäätökseen, että Bulgaarian armeija oli otettava lujempiin käsiin, ja ehdotin sen vuoksi erikoisen armeijaryhmän muodostamista, jolla olisi saksalainen ylipäällystö, mutta joka kuuluisi Bulgaarian ylimmän armeijanjohdon alle. Tämä siihen suostui. Kenraali Otto v. Below lähti esikunnanpäällikkönsä kenraali v. Böckmannin keralla Kuurinmaalta ja ryhtyi Yskybissä johtamaan uutta armeijaryhmää.

Bulgaarian sotajoukon aseina Makedonian lakeudella oli lokakuun alkupuoliskolla vakava.

Itärintamalla ylin armeijanjohto ensinnäkin koetti toimittaa saksalaisia joukkoja Maros-joen rintamaosalle antamaan siellä jonkinmoista tukea Itävalta-Unkarin heikolle puolustukselle. Se oli ensimmäinen, mitä oli tehtävä. Päällikkyyssuhteet sodassa Romaaniaa vastaan oli lisäksi järjestettävä selvälle kannalle ja Karpaattien pohjoispuolellakin uusittava. Kun kenraali v. Conrad piti tärkeänä, että itävalta-unkarilainen komentoviranomainen johtaisi Siebenbürgenissä, muodostettiin Unkarissa uusi armeijaryhmä, jonka johtajaksi arkkiherttua Kaarle tuli ja hänen esikunnanpäällikökseen kenraali v. Seeckt.

Arkkiherttuan tähänastinen armeijaryhmä, lukuunottamatta Karpaateilla olevia joukkoja, joutui kenraali v. Boehm-Ermollin johtoon; samalla hän pysyi Itävalta-Unkarin 2:sen armeijan päällikkönä. Täten muodostettu armeijaryhmä joutui itärintaman ylipäällikön ylijohdon alaiseksi. Nyt oli vihdoinkin Karpaattien pohjoispuolella saatu aikaan selvä ja olojen vaatimusten mukainen johdonjako, johon jo niin kauan olimme pyrkineet. Tämä oli nyt käynyt välttämättömän tarpeelliseksi. Kenraali kreivi v. Bothmerin armeijan saksalaiset divisioonat, joiden kimppuun venäläinen herkeämättä ankarasti hyökkäsi ja joita oli pahoin kolhittu, kaipasivat vaihtamista semmoisiin itärintaman ylipäällikön vanhalla rintamalla oleviin divisiooniin, joiden oli tarvinnut vähemmin kestää. Vaihtaminen oli sangen hidasta työtä, se kun voitiin toimittaa vain juna junalta. Voimat olivat kaikkialla niin heikot, ettei jännitetyn sotatilanteen vuoksi ollut mahdollista yhdestä paikasta kerrallaan viedä pois kokonaisia divisioonia. Tätä oli sitä enemmän kartettava, kun itärintaman ylipäällikön täytyi irroittaa yhä uusia voimia Romaaniaa vastaan.

Arkkiherttua Kaarlen uuden armeijaryhmän alle kuuluivat Karpaateilla olevat joukot, jotka yhdistettiin Itävalta-Unkarin 7:nnen armeijakomennon johtoon yhdeksi armeijaksi, ynnä lisäksi molemmat Siebenbürgenissä muodostettavat armeijat. Pohjoisen, Itävalta-Unkarin 1:sen armeijan piti kenraali v. Arzin johdolla asettua rintamaan Maros Vasarhelyn kahden puolen taaksepäin Klausenburgiin saakka, eteläisen Saksan 9:nnen armeijan kenraali v. Falkenhaynin johdolla Karlsburgin ja Mühlbachin välille, heikoin osastoin etelää kohti Orsovaan saakka. Kenraali v. Falkenhayn sai täällä kaikkein tärkeimmällä kohdalla tilaisuuden isänmaan palveluksessa osoittaa joukkojen johtajana sotilaallista kykyään.

Venäläinen ahdisti elokuun lopulla ja syyskuun alussa arkkiherttua Kaarlen silloista armeijaryhmää ankarasti Itä-Galitsiassa ja Karpaateilla, mikä sai kenraali kreivi v. Bothmerin armeijan verkalleen vetäytymään Zlota-Lipalta Narajowkan taa ja itävalta-unkarilaisten joukkojen peräytymään Karpaateilla yhä kauemmaksi, etenkin Tataarisolan seuduilla ja Bukovinan rajalla. Kun Siebenbürgeniin hyökännyttä romaanialaista armeijaa vastaan tähdättyjen sotatoimien ensimmäisenä edellytyksenä oli tämän rintaman lujittuminen, niin ei ollut muuta neuvoa, kuin lähettää vielä ainakin kolme divisioonaa, jotka niin ankarasti ahdistetusta lännestä olivat tulossa Siebenbürgeniin, Boehm-Ermollin ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmiin Dnjestrille ja Karpaateille. Verta vuotavalla sydämellä siihen suostuin. Muistan sen katkeruuden, joka minussa silloin pääsi valloilleen Itävalta-Unkarin armeijaa kohtaan, kun ajattelin asemaamme lännessä ja idässä ja sitä, mitä joukkojemme kaikkialla täytyi aikaan saada. Mutta meidän täytyi toimia, molempain edut olivat yhteiset.

Jatkuvan horjunnan jälkeen lujittui sitten rintamamme venäläisiä vastaan syyskuun puolivälistä. Uudet, mitä suurimmilla ihmisvoimilla tehdyt hyökkäykset Lutzkin länsipuolella Saturtzy—Pustomityn linjaa vastaan, Brodyn länsipuolella Graberkan rintamaosaa, Zborowin kukkuloita ynnä Brsheshanya ja Narajowkalla olevia asemiamme vastaan pysyivät joka kerta tuloksettomina. Eikä venäläisillä Karpaateillakaan taisteluissa, joita käytiin Tataari-solassa ja harjanteilla siitä kaakkoon Kirlibabaan saakka, enää saksalaisten joukkojen erinomaisen vastustuksen vuoksi ollut sanottavaa menestystä. Lokakuun puolivälissä ei asema kuitenkaan vielä ollut lopullisesti varma, venäläisten hyökkäysvoima kun ei vielä suinkaan ollut murrettu. Entisellä rohkeudella he edelleen tekivät joukkohyökkäyksiään; missä rohkeutta puuttui, siellä autettiin takaapäin konekivääreillä. Halu päästä voitolle Volhyniassa, Itä-Galitsiassa ja Karpaateilla vaikutti yhä tehokkaana käyttövoimana Venäjän armeijan päämajassa.

Joukkojen sijoitus Maros-joelle viivästyi aina syyskuun loppupuolelle saakka. Jos romaanialaiset olisivat toimineet nopeaan, olisivat he voineet kerrassaan mullistaa kaikki. Dobrudshaan hyökänneen kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin suuri menestys käänsi kuitenkin Romaanian armeijan huomion toisaalle. Se odotti sitä paitsi venäläisten pääsyä Karpaattien yli ja kulki hitaasti kuin etana eteenpäin. Vasemman siipensä se piti alallaan Orsovasta Hermannstadtiin saakka, jossa oli vahvanlainen ryhmä. Päävoimat etenivät Kronstadtista ja Moldaun rajavuoristosta käsin idästä länteen päin läheisessä kosketuksessa venäläisten vasemman siiven kanssa.

Venäjän ja Romaanian aikomus näyttää olleen laskeutua Unkarin alangolle suljetussa linjassa Karpaattien ja Tonavan välillä. Sitä varten oli kuitenkin Karpaattien yli tuotava sangen suuria venäläisvoimia. Romaanialaisten olisi sitä varten ollut, tarmokkaasti edeten meidän joukkojemme keskitysalueille, avattava venäläisille takaapäin Karpaattien ylimenopaikat. He tekivätkin aivan päinvastoin. Suursotaan perehtymättömänä romaanialainen ei käyttänytkään mitenkään hyväkseen olojen suotuisuutta, jonka meidän divisioonaimme siirtäminen Dnjestrille ja Karpaateille yhä uudelleen tarjosi. Se eteni tavattoman hitaasti ja menetti aikaa. Jokainen päivä oli meille voitto! Venäläisetkään eivät menetelleet tarkoituksenmukaisesti; he ryntäilivät mieluummin Karpaattien harjanteita vastaan, sen sijaan että olisivat Moldaun kautta hyökänneet meidän avoimeen sivustaamme. Romaanian osanotto sotaretkeen tapahtui ilman suunnitelmaa. Ei oltu sovittu yhteisistä sotatoimista.

Kun ensimmäiset lännestä Romaaniaa vastaan lähetetyt saksalaiset joukot oli ohjattu Itä-Galitsiaan ja Karpaateille, oli meidän Siebenbürgeniin tuotava itärintaman ylipäällikön divisioonia. Saimme tyytyä siihen, että rintama heikkeni. Tuskin saatoimme kuitenkaan toivoa, että nämä joukot saapuisivat ennen syyskuun puoliväliä Siebenbürgeniin. Unkarin huonot radat viivyttivät osaltaan kuljetusta.

Itävalta-unkarilaisiakin joukkoja saapui hitaasti. Kenraali v. Conrad ei uskaltanut heikontaa Isonzon rintamaa kovin tuntuvasti. Hän luovutti Tirolista vain muutamia vuoristobrigaadeja. Nämä saattoivat kuitenkin tulla perille vasta hyvin myöhään. Tarjosin sen vuoksi Teschenissä olevalle ylikomennolle Linsingenin armeijaryhmästä eräitä itävalta-unkarilaisia divisioonia, joita ei enää voitu käyttää Venäjän armeijaa vastaan. Ne otettiin kiitollisuudella vastaan. Nämä divisioonat täyttivät aukkoja; hyökkäysjoukoiksi niitä tuskin kuitenkaan enää voitiin käyttää.

Syyskuun toisella puoliskolla joukkojen sijotus Siebenbürgeniin alkoi vähitellen olla taajempaa; mutta vihollisen voimiin verraten joukkomme olivat vielä sangen heikot. Niitä ei kaiken kaikkiaan ollut kuin muutamia harvoja divisioonia. Itävalta-Unkarin armeijan taisteluteho oli pieni. 9:s armeija kykeni kuitenkin hyökkäämään, siinä oli sotatoimien painopiste.

Kummankin armeijan piti lähteä liikkeelle, heti kun rintamaansijoitus syyskuun lopulla oli päättynyt, Itävalta-Unkarin 1:sen armeijan Schässburgin pohjoispuolitse jyrkkään itää kohti, 9:nnen armeijan siten, että sen pääosa kulki Hermannstadtia—Kronstadtia kohti. Oli hyökättävä romaanialaisten kimppuun ja työnnettävä heidät takaisin itää kohti. 9:nnen armeijan piti kulkea siten, että sen oikea siipi oli aivan Transsylvanian alppien pohjoisseinässä kiinni, joten se voisi katkaista Siebenbürgenissä olevan romaanialaisen armeijan yhteyden Valakian kanssa. Itsestään selvää oli, että tällöin oli turvattava armeijan oikea sivusta.

9:nnen armeijan kolmen divisioonan sijoittuminen Mühlbachiu tienoille tarjosi viholliselle tilaisuuden kiertoliikkeeseen Vulkan- ja Szurduk-solista Petrosenyn suunnalta, jos romaanialainen aikoi pyrkiä Hermannstadtin kautta ja edelleen pohjoista kohti Maros-joen yli. Tämä mahdollisuus oli etusijassa otettava lukuun. Oli sen vuoksi tärkeätä, että työntäisimme Petrosenyn luona olevat romaanialaiset takaisin vuoriston taa. 19 p:nä tämä onnistui ensinnä paikalle saapuneille saksalaisille joukoille. Kun ne oli kutsuttava pois ja liitettävä Mühlbachista Hermannstadtia kohti eteneviin joukkoihin, joutuivat solat itävalta-unkarilaisten joukkojen puolustettaviksi. Romaanialaiset saattoivat vallata ne uudelleen 25 p:nä, mutta osaksi ne silloin jo olivat menettäneet merkityksensä.

Romaanialainen oli 1:sen armeijan kohdalla tunkeutunut Maros-joen ylemmässä kaarteessa olevaan Görgeny-vuoristoon ja Maros—Vasarhelyn yläpuolella tunkenut takaisin jokeen saakka itävalta-unkarilaiset vartiot. Kauempana etelässä se oli edennyt likimain Szekely—Udvarhelyn seudulle ja idässä Fogarasiin. Hermannstadtin seuduilla oleva ryhmä, pari kolme divisioonaa, oli jäänyt alalleen. Schässburgin ja Hermannstadtin välillä oli harvassa linjassa heikkoja itävalta-unkarilaisia joukkoja, joiden vahvistuksena oli kolmesta ratsuväkirykmentistä tähän tarkoitukseen muodostettu Siebenbürgenin ratsuväkibrigaadi.

Sotatoimien piti alkaa sillä, että kenraali v. Falkenhayn löisi perinpohjin Hermannstadtin luona olevan ryhmän. Kun Rotenturmin sola oli saatu suljetuksi, piti molempain armeijain sitten edetä itää kohti.

Hermannstadtin tappelu onnistui. Kiertoliikettä suorittaen alppijoukko saapui syyskuun 26 päiväksi Rotenturmin solalle vihollisen selän taa, jonka jälkeen 9:s armeija teki pääosallaan hyökkäyksen Hermannstadtin kahden puolen. Voimamme olivat heikot, taistelu kesti 30:nteen päivään saakka. Romaanialainen puolustautui sitkeästi ja kävi etelästä käsin alppijoukonkin kimppuun. Romaanialaisten pääjoukot lähtivät kuitenkin liian myöhään liikkeelle eivätkä enää voineet estää sitä, että osa armeijasta kärsi Hermannstadtin luona tuhoisan tappion.

Alppijoukko, jonka vahvistukseksi nyt saapui itävalta-unkarilaisia vuorijoukkoja, ryhtyi suojelemaan armeijan oikeata sivustaa Rotenturmin solan luona. Kenraali v. Falkenhayn itse lähti viipymättä marssimaan itää kohti vuoriston pohjoispuolella. Jotta painostus täällä saataisiin vielä vahvemmaksi, vietiin 1:sen armeijan 89:s saksalainen divisioona Schässburgin länsipuolitse 9:nnen armeijan viereen; kenraali v. Arz lähti samalla liikkeelle. Vihollisen armeijat joutuivat täten marssiessaan yhteen.

Romaanialaisilla oli aluksi keskustassa menestystä. Mutta Fogarasin eteläpuolella 9:s armeija löi heidät ja työnsi heidät loistavalla hyökkäyksellä, jota kesti lokakuun 10:nteen päivään saakka, Geister-Waldin ja Kronstadtin kautta tämän kaupungin eteläpuolella olevaan vuoristoon Campulungiin, Sinajaan ja Buzauhun saakka. 9:nnen armeijan täten aikaansaama painostus oli niin ankara, että romaanialainen peräytyi kauempana pohjoisessakin ja Itävalta-Unkarin 1:nen armeija saattoi vähitellen Altin ja Maroksen lähdeseuduilta nousta Moldaun rajavuoristoon.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin hyökkäys romaanialaisia vastaan oli sillä välin menestynyt hyvin. Dobrudshan rataa Dobriciin lähetettiin vain heikkoja joukkoja, kun taas kenraalisotamarsalkka kävi muine voimineen syyskuun ensi päivinä linnoitetun Tutrakanin kimppuun. Boden heikon saksalaisen osaston osanotto sai ratkaisevasti aikaan sen, että tulos oli hämmästyttävän hyvä. Suunnilleen kaksi romaanialaista divisioonaa antautui syyskuun 6:ntena lyhyen vastarinnan jälkeen. Nopealla toiminnalla saatiin Silistriakin 9 p:nä antautumaan. Dobric oli jo 4 p:nä valloitettu. Tätä kaupunkia kauemmaksi ei ollut mahdollinen tunkeutua, romaanialaiset joukot kun täällä saivat tuota pikaa avukseen yhden venäläisen ja yhden itävalta-unkarilaisista sotavangeista muodostetun divisioonan. Sofiassa tunnettiin jonkinmoista huolta siitä, kuinka bulgaarialaiset joukot taistelivat venäläisiä vastaan; pelko oli aiheeton. Bulgaarialaiset eivät tehneet venäläisten ja romaanialaisten välillä eroa, mutta heidän toimi- ja hyökkäyskykynsä ei ollut suuri. Saksalaiselle ylikomennolle 3:s bulgaarialainen armeija tuotti toisinaan paljon huolta.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen nojasi vasemmalla sivustallaan suorastaan Tonavaan ja keskittikin tänne pääpuserruksen. Vihollisen voimat, jotka kokoontuivat linjalle Kara Omer — 10 km Dobricin koillispuolella — Oltina-järvi, oli määrä tunkea Mustaa merta kohti. Vasemmalla siivellä oleva Boden saksalainen osasto mursi nämä asemat rohkealla rynnäköllä ja jatkoi työntöä kauemmas Tonavan vartta alaspäin. Mutta bulgaarialaiset eivät saapuneet paikalle kyllin nopeaan; tosin hekin tekivät hyökkäyksen, mutta vastustaja peräytyi syyskuun 15:ntenä järjestyksessä. 3:s bulgaarialainen armeija oli päästänyt käsistään tilaisuuden suureen menestykseen. Vihollinen saattoi uudelleen asettua jo ennen sodan alkua vahvistettuihin Rasovan—Cobadinun—Tuzlan asemiin.

Yrityksistä, joita tehtiin näidenkin asemain valtaamiseksi, oli pian luovuttava. Paikalla olevain bulgaarialais-turkkilaisten joukkojen hyökkäysvoima ei riittänyt siihen. Selkäpuolen yhteydet oli järjestettävä ja varustettava, jotta saataisiin paikalle hyökkäykseen tarvittavat ampumatarpeet. Se vaati aikaa.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen pyysi jo syyskuun toisella puoliskolla saada yhden saksalaisen divisioonan, ilman sitä hän ei voinut suorittaa hyökkäystä. Toistaiseksi täytyi odottaa, kunnes tämä pyyntö voitiin ratkaista.

Kun valmistukset hyökkäyksen jatkamiseen olivat täydessä käynnissä, saimme äkkiä lokakuun 1:senä Sofiasta sen yllättävän tiedon, että romaanialainen oli Rahovon luona Rustshukin koillispuolella vahvoin voimin kulkenut Tonavan yli. Tonavaa suojelevat voimamme olivat heikot, muita joukkoja ei ollut paikalla. Kenraalisotamarsalkka työnsi hyökkääjiä vastaan mitä kokoon sai, ja jo lokakuun 3:ntena romaanialaisen oli pakko palata takaisin Tonavan pohjoisrannalle. Itävalta-Unkarin Tonavan-laivasto oli puuttunut tehokkaasti taisteluun. Mitä Romaanian armeijanjohto oikeastaan tarkoitti tällä yrityksellä, siitä ei ole selvyyttä saatu. Siebenbürgenin ja Dobrudshan tapauksiin se ei voinut vaikuttaa.

Lokakuun puolivälissä yleistilanne oli parantunut. Länsirintamalla se pysyi suuressa määrin vakavana, mutta sikäläisten voimain valtavilla ponnistuksilla pahimmasta ahdingosta päästiin.

Romaanian armeija oli Dobrudshassa ja Siebenbürgenissä saanut tuntuvia iskuja. Muu itärintama kesti.

Ententen suunnitelma musertaa lopullisesti meidät syksyllä 1916, jolla suunnitelmalla vielä elo- ja syyskuussa näytti olevan hyvät toiveet, oli nyt toistaiseksi tehty tyhjäksi. Vielä eivät taistelut kaikilla rintamilla kuitenkaan olleet päättyneet. Vihollisenko voimat kestäisivät kauemmin, vai meidän, sitä emme silloin vielä tienneet, kuten nyt tiedämme, luodessamme silmäyksen taapäin. Romaania ei ollut vielä lyöty. Nyt olin täysin selvillä siitä, ettemme voisi mitenkään elää ja käydä sotaa ilman Romaanian viljaa ja öljyä, vaikka olisimmekin Galitsiassa venäläisten käsistä pelastaneet Drohobytshin öljykentät.

Sen jälkeen kun sotamarsalkka ja minä olimme tulleet ylimpään armeijanjohtoon, olimme astuneet valtavan askeleen eteenpäin ja toinen askel oli vielä astuttava; rintamat oli saatava kestämään ja Romaania oli voitettava, jotta voisimme edelleenkin elää. Vuosi 1917 alkoi, ennenkuin tämä päämäärä saavutettiin. Mutta silloin emme enää ajatelleet ententen 1916 vuoden suuren rynnistyksen torjuttuja vaaroja, vaan tunsimme uusia huolia katsellessamme ylenmäärin vakavaan tulevaisuuteen.

IX.

Toinen yritys, josta meidän täytyi lokakuun keskivaiheilla päättää, oli erinomaisen vakava.

Oli vaikea antaa Romaanialle isku rajavuorien poikki tai Tonavan yli; vielä vaikeampi oli saada kokoon uusia joukkoja sotatoimien jatkamista varten.

Olimme tietysti kaiken aikaa keskenämme harkinneet, miten sotatoimia Romaaniaa vastaan oli jatkettava. Edullisin liike oli molempain armeijaryhmäin samanaikainen eteneminen, sisäsiipi Galatzia kohti. Mackensenin armeija etenisi Tonavan suistamoa kohti, Galatzin alapuolella, ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä Serethiä kohti, Galatzin yläpuolella. Sisempiä sivustoja suojattaisiin. Tuloksena olisi ollut Romaanian armeijain pääosan tuhoaminen Valakiassa ja alueen valtaus, joka oli erinomaisen rikas juuri niistä sotatarpeista, joita meiltä puuttui. Tämä kaunis suunnitelma oli iskenyt asianomaisten johtajain ja minunkin päähäni.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai ajoissa pyytämänsä divisioonan — 217:nnen — ja saattoi ryhtyä hyökkäykseen vihollisen asemia vastaan Tuzlan—Cobadinun—Rasovan linjalla ja tunkeutua edelleen Tonavan suistamoon saakka.

Se ankarin hyökkäyksin toimiva vastarinta, jota arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä sai kokea rajavuoristossa Orsovasta Bukovinaan saakka, osoitti kuitenkin sangen pian, että 9:s ja Itävalta-Unkarin 1:nen armeija olivat takertuneet kiinni. Siellä ei hyökkäyksen jatkaminen ollut mahdollista.

Toisia teitä oli keksittävä yleistä sotasuunnitelmaa varten. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tuli sen saksalaisen divisioonan avulla, joka paraillaan oli matkalla, vaikka sen matka edistyikin hyvin hitaasti, lyödä vihollinen Dobrudshassa, seurata sitä vain osalla sotavoimastaan ja viedä loput Bukarestin eteläpuolella Tonavan yli. Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmästä piti 9:nnen armeijan kulkea Transsylvanian alppien poikki etelää kohti Valakiaan. Kummankin armeijan oli sitten koetettava voittaa vihollinen ja pyrittävä yhtymään.

Ei ollut vielä selvää, kulkisiko kenraalisotamarsalkka v. Mackensen Tonavan yli Tutrakanin, Rustshukin vai Svistovin kohdalla, ja hyökkäisikö kenraali v. Falkenhayn, käyttäen tukikohtanaan Orsovaa, Szurdukin vaiko Rotenturmin solan kautta Valakiaan. Ne voimat, jotka olivat Romaaniaa vastaan tähän saakka taistelleet, eivät missään tapauksessa enää riittäneet. Romaanian armeija oli vahva. Venäjältä odotettiin apua. Oli itsestään selvää, että molemmat armeijaryhmät hankkivat niin paljon voimia, kuin suinkin kokoon saivat, Valakiaan marssiakseen.

Mielelläni olisin lähettänyt kenraalisotamarsalkka v. Mackensenille ne lisävoimat, mitä ehkä irti saataisiin, asettaakseni hänen rintamalleen koko sotasuunnitelman painopisteen. Tonavan yli oli helpompi kulkea kuin vuoriston, jossa sitä paitsi jo oli satanut lunta. Vihollisen koko huomio oli niinikään sinne kääntynyt. Bulgaarian rautatieolot tekivät kuitenkin sotamarsalkka v. Mackensenin armeijan vahvistamisen mahdottomaksi. Täytyi sen vuoksi tehdä päätös, että ensin raivattaisiin pääsö vuoriston poikki; vasta kun tämä olisi tapahtunut ja Valakiassa päästy etenemään, tuli kenraalisotamarsalkan kulkea Tonavan poikki, muutoin hänen asemansa voimain vähyyden vuoksi olisi käynyt vaaralliseksi.

Periaatteessa kaikki oli selvillä. Päävaikeus oli ratkaista, oliko joukkoja tätä sotatointa varten yleensä ensinkään käytettävissä. Taistelin sisäistä taistelua. Voimain kulutus molemmilla suurilla rintamilla idässä ja lännessä oli ollut sangen suuri, eivätkä taistelut olleet vielä päättyneet. Ummistin silmäni kaikille vaaroille muilla rintamilla. Itärintaman ylipäällikön piti vielä luovuttaa pari-kolme jalkaväkidivisioonaa ja kaksi ratsuväkidivisioonaa. Belgian kenraalikuvernöörin piiristäkin tuotiin 7:s ratsuväkidivisioona. Näillä lisävoimilla voitiin ainakin tehdä yritys ja siihen päätettiin ryhtyä marraskuun puolivälissä; epätietoista oli, onnistuisiko se voimiemme vähyyden vuoksi.

Kun uutta joukkojen sijoitusta Romaaniaa vastaan suoritettiin lokakuun lopussa ja marraskuun alussa ja siihen liittyvät tapaukset kulkivat kulkuaan, jatkuivat taistelut edelleen muilla rintamilla.

Sommen taistelua taisteltiin vielä koko lokakuu suurella katkeruudella. Joen pohjoisella rannalla olivat lokakuun 13, 18 ja 23 päivä mitä vakavimpia suurtaistelupäiviä; joukot olivat tavattoman ahtaalla, mutta yleensä ne säilyttivät asemansa; puolustuksemme oli sentään käynyt jäykemmäksi. Valtava rynnäkkö, joka marraskuun 5:ntenä tehtiin Bouchavesnesin ja Le Sarsin välillä, torjuttiin niinikään. Mutta seuraavissa katkerissa taisteluissa ranskalaisella jälleen oli menestystä. Marraskuun 13:ntenä englantilainenkin Ancren kahden puolen tunkeutui asemiimme — se oli erikoisen raskas isku, sillä emme olleen enää pitäneet tätä mahdollisena, varsinkaan täällä, missä joukkomme vielä olivat hyvissä asemissa. Marraskuun 14:ntenä oli englantilaisella jälleen siellä menestystä. 18:s oli uusi suurtaistelun päivä, jolloin meillä kuitenkin, huolimatta vihollisen suuresta voimankäytöstä, ylipäänsä oli menestystä.

Sommen etelärannallakin oli taisteltu. Lokakuun 10:nnen jälkeen kävivät hyökkäykset Roomalaistien eteläpuolella jälleen ankarammiksi, myöhemmin taisteltiin sen pohjoispuolellakin katkerasti. Saavutimme täällä lokak. 20:ntenä menestystä hyökkäyksessä Maisonetten maatilaa vastaan. Se herätti yleistä iloa, vaikka se itsessään olikin vähäpätöinen; olihan kerran lännessäkin tehty onnellisesti päättynyt hyökkäys! Koettakaamme asettua joukkojen mielialaan, joukkojen, jotka vihdoinkin pääsevät hyökkäämään, oltuaan vihollisen ainaisen rumputulen suomittavina, ja joille nyt onnistuu saada hyökkäyksellä voitto rintamalla, missä siihen saakka oli täytynyt vain puolustautua ja nähdä Saksan aseitten kärsivän paljon vastoinkäymisiä.

Samalla kuin Sommen taistelutantereen ranskalaisella osalla taistelutoiminta laimeni, kävi Verdunin edustalla asema jälleen kireämmäksi. Lokakuun 24:ntenä ranskalainen jälleen teki hyökkäyksen, menetimme Douaumontin linnakkeen ja marraskuun 1:senä meidän täytyi lähteä Vaux'nkin linnakkeesta. Tämä tappio koski kipeästi, mutta vielä raskaampaa oli muutamain divisioonain pirstoutuminen, joka tuli meille yllätyksenä. Länsirintaman jännitys oli meille sitä kovempaa tähän aikaan, kun toinen joukkojensijoitus Romaaniaa vastaan vielä oli keskeneräinen. Ylin armeijanjohto kesti epävarmuuden keskellä vielä tämän uudenkin koettelemuksen toteuttaakseen oikeaksi harkitsemansa aikomuksen, lyödäkseen Romaanian armeijan ja miehittääkseen Valakian.

Ahdistetuin mielin odotimme marraskuun puolivälistä alkaen sekä Sommella että Verdunin luona vihollisen ankarain hyökkäysten jatkumista, mihin marssimme Romaaniaan saattoi antaa aihetta. Mutta taistelutoiminta, joka oli Sommen etelärannalla alkanut lauhtua marraskuun alussa ja pohjoisrannalla kuukauden loppupuolella, ei enää kühtynyt. Ententella ei sillä hetkellä enää ollut voimia eikä arvatenkaan ammuksiakaan hyökkäyksiensä jatkamiseen.

Mutta joulukuun 14:ntenä, 15:ntenä ja 16:ntena taisteltiin Verdunin edustalla uudelleen sangen ankarasti. Ranska ryhtyi hyökkäykseen supistaakseen yhä ennen vuoden loppua niitä saavutuksia, joihin saksalaiset vuonna 1916 olivat tämän linnoituksen edustalla päässeet. Tuo aie menestyi, saamamme isku oli erikoisen raskas. Paitsi paljon voimia menetimme tärkeitä asemiakin. Vuoden rasitukset olivat olleet liian suuret. Puolustuksessa yhtämittaa alallaan olleiden joukkojen joustavuus oli herpaantunut vihollisen valtavan tykkitulen ja omain tappioiden johdosta. Olimme länsirintamalla täydelleen uupuneet!

Italian rintamalla alkoivat taistelut uudelleen marraskuun alussa. 7 p:nä Italian 9:s Isonzo-lryökkäys oli pääasiassa torjuttu. Taistelutoiminta taukosi täällä toistaiseksi. Italiallakaan ei ollut voimia liittolaisensa Romaanian keventämiseksi. Itävalta-Unkarin sikäläiset joukot olivat niinikään niin uupuneet, ettei niistä voitu luovuttaa uusia voimia Romaaniaa vastaan.

Makedonian rintamalla ei tilanteen ollut suotu kehittyä onnellisesti. Selkäpuolen yhteydet Makedonian lakeudelle päin ja Cernan molemmin puolin olevaan vuoristoon olivat vielä aivan keskeneräiset. Hyvin paljon laiminlyötyä oli tehtävä. Saksalaisella armeijanylikomennolla oli hyvin vähän toiveita Bulgaarian armeijan lujittamisesta sen entisiin alkuasemiin. Hyvissä ajoin se ryhtyi johtamaan selkäpuolen asemain rakentamista Monastirin pohjoispuolelle suoraan tasangon poikki ja Cernan kahden puolen olevan ylen rotkoisen vuorimaan yli.

Jo lokakuun keskivaiheilla onnistui ententen kulkea tämän joen yli Brodin kohdalla ja saada käsiinsä tärkeitä kukkula-asemia. Tämä sai 11:nnen armeijan ylikomennon siirtämään rintaman takaisinpäin lähemmäksi Monastiria. Kun entente sitten marraskuun keskivaiheilla jatkoi hyökkäyksiään, väistyivät bulgaarialaiset joukot taas ja niiden täytyi taistellen peräytyä Monastirin pohjoispuolella oleviin asemiin. Serbialaiset valtasivat kaupungin marrask. 18:ntena. Bulgaarian armeijan lujuus oli saanut olennaisen kolahduksen. Meidän täytyi lähettääkin sinne saakka kolme tai neljä jääkäripataljoonaa, jotka olivat matkalla vain Orsovaan, ja sijoittaa ne Makedonian vuoristoon. Ei voinut enää olla puhettakaan siitä, että Bulgaarian armeijasta riittäisi lisää väkeä Romaaniaa vastaan. Tunkeutumisemme Valakiaan antoi ententelle marraskuun lopulla ja joulukuun alussa mitä lähimmän aiheen ryhtyä ankariin hyökkäyksiin uusia asemia vastaan, jotka kuitenkin katkerista taisteluista huolimatta säilytettiin. Joulukuun jälkipuoliskollakin suoriuduttiin voitokkaasti taisteluista, mutta viimeisetkin voimat oli pantava liikkeelle. Selkäpuolella yhteydet paranivat, joukoille voitiin toimittaa tarpeita; Makedonian rintama alkoi jälleen lujittua; ikävä kyllä oli sinne ollut pakko sijoittaa saksalaisia pataljoonia, tosin vain muutamia, joita tietenkin kipeästi kaivattiin Romaaniassa.

Entente oli sillä välin lokakuussa miehittänyt Piraioksen ja Ateenan ja näin sillä oli hallussaan nyt sekä Kreikka että Kreikan rautatiet. Se edisti Venizeloksen joukkojen muodostamista suuressa mittakaavassa. Minne entente vain lähti, sieltä se myös hankki voimia sodankäyntiin. Tämä pyrkimys ratkaisi sen kannan Kreikkaankin nähden.

Kuninkaalle uskolliset joukot oli marraskuussa tuotu pois Tessaliasta.
Florinan ja Valonan välille syntyi vähitellen katkeamaton linja.

Itärintamalla tekivät venäläiset vielä lokakuun keskivaiheilla valtavan turhan hyökkäyksen Lutzkin länsipuolella Pustomityn—Saturtzyn rintamaa vastaan, sitten laimenivat täälläkin hyökkäykset. Narajovkalla niitä jatkui vielä marraskuussakin. Venäläinen oli vihdoinkin uupunut. Meillä oli vielä voimia tehdä muutamia hätäpikaa valmisteltuja paikallisia hyökkäyksiä, joista huomattavimman teki Woyrschin armeijaryhmä marraskuun 9:ntenä aivan lännen malliin ja joka onnistui. Nyt olivat meidänkin voimamme lopussa.

Karpaateilla venäläinen jatkoi Romaanian taistelujen yhteydessä hyökkäyksiään lokakuusta joulukuuhun saakka.

Samalla alkoi venäläisen rintaman piteneminen etelää kohti käydä tuntuvaksi. Venäläiset ja romaanialaiset tekivät hyökkäyksiä Itä-Siebenbürgenin ja Romaanian rajalla. Tunkeutumisemme Valakiaan sai taistelutoiminnan kiihtymään ja venäläiset siellä tekemään voimakkaita joukkohyökkäyksiä, jotka jälleen synnyttivät paikallista ahdinkoa ja rasittivat ankarasti hermoja. Varsinkin joutui Itävalta-Unkarin 1:nen armeija ahtaalle Itä-Siebenbürgenin rajavuoristossa, kunnes baierilaiset joukot saivat sielläkin aseman lujittumaan.

Paraikaa kun lokakuun lopulla ja marraskuun alussa taistelutoiminta kaikilla rintamilla oli ylimmillään, eikä sen päättymisestä vielä ollut tietoa, suoritettiin toinen joukkojen sijoitus Romaaniaa vastaan loppuun. Se ei ollut helppo. Niinä pitkinä päivinä, jotka se vaati, oli runsaasti aikaa vielä jäljestäpäinkin harkita, oliko päätös oikea. Menestys todisti sen oikeaksi; ellei Romaanian sotaretki olisi menestynyt, mitenkähän sitä olisikaan arvosteltu!

Sanomattomia kuljetusvaikeuksia voitettuaan oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensen lokakuun keskivaiheilla saanut valmistuksensa Dobrudshassa loppuun suoritetuksi. Ylikomennon yleisesikunnan päällikkö oli kenraali Tappen, joka syyskuun alkuun saakka oli ollut ylimmän armeijanjohdon sotaliikeosaston päällikkönä ja nyt ryhtyi innolla ja huolella uutta tointaan hoitamaan.

Lokakuun 10:ntenä alkoi hyökkäys. Tällöin oli perillä 217:s jalkaväkidivisioonakin, jota käytettiin ratkaisevalla paikalla, rynnäkköön Topraisaria vastaan. Jälleen sai saksalainen veri vuotaa, kun liittolaiset eivät kyenneet täyttämään tämän sodan vaatimuksia. Vihollisen voimat olivat melkoisesti kasvaneet ja se oli lokakuun alussa koettanut lyödä Dobrudshassa olevat saksalais-bulgaarialais-turkkilaiset joukot, mutta se ei ollut tehnyt hyökkäyksiään kyllin voimallisesti ja yhtenäisesti; näin se laiminlöi suotuisan hetken, jota se olisi voinut käyttää. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin hyökkäys oli ankarain kolmipäiväisten taistelujen jälkeen johtanut loistavaan menestykseen, murto oli onnistunut. Vihollisen armeija työnnettiin epäjärjestyksessä taaksepäin pohjoista kohti Konstantsan—Tshernavodan radan taa. Sitä ajettiin uupumatta takaa; jo 23 p:nä valtasivat joukkomme Konstantsan ja sen runsaat öljyvarastot; pian sen jälkeen antautui Tshernavodakin. Vasta 20 kilometriä radan pohjoispuolella luovuttiin takaa-ajosta.

Tietysti otettiin harkittavaksi, eikö armeijan pitänyt, menestystään edelleen hyväkseen käyttäen, jatkaa marssiaan pohjoista kohti Tonavalle saakka. Minä vastustin tätä, koska arkkiherttua Kaarlen hyökkäyksen takertuminen Siebenbürgenin reunavuoristoon oli käynyt kieltämättömäksi tosiasiaksi. Vaikka kolmas bulgaarialainen armeija, jonka selkäpuolen yhteys oli riittämätön, olisikin tunkeutunut Tonavalle saakka, olisi se joutunut olemaan siellä yksikseen. Sitä ei olisi sieltä voitu saada yhteistoimintaan 9:nnen armeijan kanssa tämän hyökätessä Valakiaan. Mutta yhteistoiminta oli perusehto koko sotaretken onnistumiselle. Niin vaikeata kuin ylimmän armeijanjohdon olikin, täytyi sen kuitenkin lähettää käsky, että kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tuli keskeyttää etenemisensä, valmistaa menoa Tonavan yli Bukarestin eteläpuolella ja marraskuun jälkipuoliskolla suorittaa ylimeno niin suurin voimin kuin mahdollista. Kenraalisotamarsalkka uskalsi jättää Pobjois-Dobrudshan ylenmäärin heikkojen joukkojen varaan. Ne kaivautuivat siellä maahan. Luonnollisestikin niiden asema oli erinomaisen vaarallinen. Päävoimat lähtivät matkalle Rustshukia kohti jalan ja käyttäen vähitellen uudelleen liikekuntoon saatettua Dobrudshan rataa, jonka kuljetuskyky kuitenkin oli vähäinen. Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen valitsi Svistovin—Zimnicean ylimenopaikaksi. Plessissä olimme sangen tyytyväisiä siihen, että oli valittu näin kaukana lännessä oleva paikka. Tonavan armeija joutui näin niitä 9:nnen armeijan osia lähelle, jotka marssivat Länsi-Valakiaan.

Hyökkäysportteina Valakiaan lännestä ja pohjoisesta tulivat kysymykseen
Orsovan seutu, Vulkan- ja Szurduk-solat tai Rotenturmin sola.

Rotenturmin solassa ja heti sen eteläpuolella oli kenraali Krafft v. Dellmensingen alppijoukkoineen, joiden vahvistuksena olivat Itävalta-Unkarin vuoristobrigaadit, kohdannut sangen sitkeää vastarintaa, kun hän Hermannstadtin tappelun jälkeen oli saanut tehtäväkseen Kronstadtiin pyrkivän 9:nnen armeijan sivustan turvaamisen. Kohdistaakseen vihollisen voimat itseensä ja keventääkseen armeijaa vastaan suuntautuvaa painostusta hän oli puolustautunut hyökkäyksin. Erinomaisen katkerissa taisteluissa, joissa romaanialainen ryhtyi usein vastahyökkäyksiinkin, alppijoukot lokakuun loppuun mennessä solan ylimmän kohdan eteläpuolella pääsivät hyvin vähän etenemään. Niiden täytyi täällä käydä keskellä talvea vuoristosotaa kaikissa sen luonteenomaisissa muodoissa ja sen kaikkia suunnattomia vaikeuksia kärsien. Joukot, Itävalta-Unkarin vuoristobrigaaditkin, taistelivat oivallisesti; mutta sotatoimet vaativat täällä suunnattoman paljon aikaa.

9:nnen armeijan päävoimain yritys päästä vuoriston poikki sen korkeimmalla ja leveimmällä kohdalla, vahvan ja nyt varuillaan olevan vihollisen sitä vastustaessa, olisi joutunut takerruksiin samalla tavoin kuin samanlainen hyökkäys lokakuussa Kronstadtin eteläpuolella. Vastahakoisesti siirsimme hyökkäyksen kauemmaksi länteen; sen strateeginen vaikutus heikkeni siten. Mutta sitä ei nyt käynyt katsominen. Tällä kertaa oli pääasia yleensä vain päästä vuorten yli. 9:s armeija oli vielä lokakuun lopulla koettanut Vulkan- ja Szurduk-solain eteläpuolella päästä etenemään. Yritys oli mennyt myttyyn äkillisen epäedullisen säänmuutoksen ja vihollisen valppauden vuoksi. Joukot oli tuotava taapäin aina solan huippukohdalle saakka. Olimme kuitenkin jonkun verran perehtyneet seutuihin ja saaneet sen vaikutuksen, että kulku vuoriston yli tällä erittäin kapealla kohdalla oli kylläkin mahdollinen. Otin lukuun senkin, ettei romaanialainen tällä kohdalla odottaisi hyökkäyksen uudistamista, se kun oli meille maksanut paljon. Ylin armeijanjohto päätti siis valita tämän kohdan vuoristosta ylimenoportiksi. Se näytti suotuisammalta kuin Orsovan seutu, jossa solan huippukohdat olisi täytynyt vielä taistellen valloittaakin.

Kalliisti ostettua kokemusta hyväksi käyttäen valmisteltiin ylimenoa perusteellisesti ja yksityisseikkoja myöten ja joukkojen vuoristovarustuksia täydennettiin. Erikoista huomiota kiinnitettiin vuoristoteiden korjaukseen ja kuormaston käytännölliseen järjestelyyn, jotta etenemistä vihollista vastaan voitaisiin paikalla jatkaa. Raitiovoimavaunujakin hankittiin; niitä päätettiin käyttää Romaanian radoilla. Huolimatta kaikista varusteluista tulisi selkäpuolen yhteys Valakiassa olemaan sangen vaikea, niin kauan kuin siihen saatettiin käyttää vain Szurduk-solaa.

Marraskuun 10:ntenä kenraali Kühne oli saanut valmistuksensa suoritetuiksi. Sotaliikkeiden alkaminen oli määrätty marrask. 11:nneksi. Ryhmän piti tällöin lähteä matkaan neljän jalkaväki- ja kahden ratsuväkidivisioonan vahvuisena, kenraali kreivi v. Schmettow komentajanaan, ja kaikella voimalla tunkeutua Crajovan kautta Alt-jokea kohti. Samalla sen tuli tehdä sivuhyökkäys Orsovan suuntaan ja itää kohti Rotenturmin solan puolustajien selkään. Orsovaa vastaan piti samaan aikaan heikon brigaadin, johon kuului saksalaisia pyöräilijäjoukkojakin, hyökätä itävalta-unkarilaisen eversti Szivon johdolla. Kenraali v. Krafftin, joka sai lisäjoukkoja, ja Kronstadtin eteläpuolella olevien joukkojen tuli jatkaa hyökkäyksiään.

Kenraali Kühnellä oli marraskuun 11 päivänä täydellinen menestys; lokakuun lopulla tehty yritys maksoi täten jäljestäpäin takaisin, mitä oli vienyt. Kenraali Kühne pääsi vuoriston poikki, löi häntä vastaan työntyneet romaanialaiset divisioonat Targu Jiun tappelussa marraskuun 17:ntenä ja valtasi jo 21:senä Crajovan. 23 p:nä oli kenraali kreivi v. Schmettow ratsuväkidivisiooneineen saapunut Alt-joelle Caracalin itäpuolelle. Hän oli siellä saanut Altin sillan käsiinsä. Kauempana pohjoisessa, Slatinan kohdalla, oli Altille saapunut jalkaväkeäkin. Täkäläiset sillat, samoin kuin joen vartta ylöspäinkin, oli perinpohjin hävitetty.

Samana päivänä oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensen Zimnicean kohdalla sankassa sumussa kulkenut Tonavan pohjoisrannalle. Täälläkin olivat valmistukset jälleen olleet oivalliset. Tämä päivä oli valittu, jotta armeijat kaikkia sotatoimimahdollisuuksia hyväkseen käyttäen pääsisivät läheiseen yhteistoimintaan. Näennäisesti se oli onnistunut, mutta vielä oli esiintyvä vaikeuksiakin.

Kenraali Krafft oli sillä välin tullut taistellen yhä pitemmälle vuoriston läpi, mutta ei vielä saavuttanut Râmnicu Valcean luona ja Curtea de Argesin pohjoispuolella olevaa vuoriston suuta.

Kenraali Kühnen selkäpuolella oli romaanialainen lähtenyt urhoollisesti taistellen Orsovasta käsin peräytymään Tonavan vartta alaspäin ja jatkanut peräytymistään, pysyen aivan lähellä jokea. Joka puolelta saarrettuna nämä joukot laskivat Altin suulla vasta joulukuun alussa aseensa. Niiden toivo, että romaanialaisten joukkojen hyökkäys Bukarestista Tonavan-armeijaa vastaan pelastaisi ne tästä, ei käynyt toteen.

Etenemistä ja sotatoimia Altin itäpuolella käskettiin arvelematta jatkaa. Molempain armeijain tuli yhtyä siten, että sisäsiivet olivat Bukarestin suunnassa. Pidin erikoisen tärkeänä, että Kühnen ryhmä kulki nopeaan Altin yli Tonavan-armeijan vasemman siiven suojaksi. 9:nnen armeijan piti muutoin saada aikaan lakeudelta puristus pohjoista kohti, vuoristoon päin, ja avata siten idempänä olevat vuoritiet ja vetää niitä pitkin etelää kohti yhä lisäjoukkoja.

Heti kun armeijat pääsivät yhtymään ja käskyjen välitys oli taattu, piti kenraalimarsalkka v. Mackensenin ottaa vastaan 9:nnenkin armeijan ylikomento; Tonavan-armeija annettiin kenraali Koschin johdettavaksi; 9:nnen piti erota arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmästä. Saksan ylimmän armeijanjohdon täytyi edelleenkin johtaa välittömästi käskyillä sotaliikettä, kunnes tämä oli tapahtunut.

Tonavan-armeija alkoi etenemisensä marraskuun 25:ntenä; 26:ntena se kulki Vedean poikki ja sai jo 30:ntenä ankaran taistelun jälkeen viedyksi vasemman siipensä Nejlov-alanteen poikki Bukarestin lounaispuolella, kun oikea siipi marssi sen kanssa yhtätasan Tonavan vartta alaspäin.

Alppijoukot olivat 27 p:nä taistellen raivanneet itselleen Rotenturmin solan kautta tien lakeudelle, 29 p:nä ne olivat saapuneet Pitestiin ja seuraavana päivänä edenneet kaakkoa kohti, päävoimat Argesin pohjoispuolella. Tämän kautta oli Kronstadtin-ryhmän oikean siiven, joka Campulungin pohjoispuolella oli joutunut koviin taisteluihin, mahdollista päästä vuoristosta lakeudelle.

Kauempana takanapäin seisoi kenraali Kühne. Hänen jalkaväkidivisioonansa olivat takertuneet liiaksi Slatinan ylimenopaikkaan, sen sijaan että olisivat paikalla kulkeneet Altin yli kauempana etelässä Caracalin luona, kuten ratsuväkijoukkokin, ja siten kierroksesta huolimatta säästäneet aikaa. Näin ne vasta 27:nnen p:n kuluessa pääsivät Altin yli ja olivat 30 p:nä vielä noin 80 kilometrin päässä Tonavan-armeijan vasemmasta ja Krafftin ryhmän oikeasta siivestä.

Romaanian armeijanjohdon aikomus oli ollut pidättää kenraalien v. Krafftin ja Kühnen joukkoja ja käydä Tonavan-armeijan kimppuun. Alussa se näyttää aikoneen näitä molempia ryhmiä vastaan puolustaa Curtea de Argesin ja Râmnicu Valcean luona olevia solateitä ja Altia; kun tämä kävi mahdottomaksi, se koetti saada kauempana takana taistelevan 1:sen armeijansa kerran toisensa jälkeen seisautetuksi, voidakseen vielä kahdennellatoista hetkellä käyttää suotuisia oloja Tonavan-armeijaa vastaan.

Joulukuun 1 p:nä käytiin aivan Bukarestin lounaispuolella sangen ankarasti Tonavan-armeijan vasemman siiven kimppuun ja se työnnettiin taapäin. Saksalaiset joukot, jotka jo olivat kulkeneet Nejlovin poikki, tulivat eristetyiksi. Asema oli epäilemättä sangen kriitillinen. Vain toisella linjalla marssiva turkkilainen divisioona sai vihollisen kiertoliikkeen seisautetuksi. Romaanialaista hyökkäysliikettä ei jatkettu kyllin voimakkaasti, 9:nnen armeijan oikea siipi pantiin sitä vastaan mitä nopeimpaan liikkeeseen. Joulukuun 2:sena saapui 9:nnen armeijan ratsuväkeä Tonavan-armeijan tappotantereelle, 3 p:nä jalkaväkeä ulottuville ja ahdinko oli täten voitettu. 4 p:nä alkoi vastahyökkäys, jota romaanialainen taitavasti väisti.

Sillä välin oli kenraali Kühnen joukkojen vasen siipi päässyt yhteyteen
Krafftin ryhmän kanssa ja tunkenut 1:sen romaanialaisen armeijan
Argesin yli itää kohti. Tonavan-armeija ja 9:s armeija taistelivat
tästä lähtien yhtätasan. Sotatointen menestys oli taattu.

Ei ollut ollut helppoa saada molempia armeijoja läheiseen taktilliseen yhteistoimintaan. Joulukuun 1:senä tämä vielä viime hetkellä oli vähällä epäonnistua. Sodassapa tulevatkin sangen monet vastukset kysymykseen.

Kun tästä jännityksestä oli päästy, oli edessämme uusi. Puolustettaisiinko Bukarestia linnoituksena, vai eikö? Edellinen vaihtoehto olisi ollut meille kovin hankala, se olisi pidentänyt Romaanian sotaretkeä. Vuodenaika oli jo käynyt sangen myöhäiseksi. Meidän tuli varustautua seuraavan vuoden varalle. Kaikenlaisia hyökkäysneuvoja oli tuotu varalle ja tehty, mikä suinkin mahdollista, jotta valloitusta voitaisiin jouduttaa. Kivi putosi kuitenkin rinnaltani, kun jo 6 p:nä tuli tieto, että ratsuväkidivisioonamme olivat yöllä joulukuun 6:tta vastaan tavanneet linnoituksen pohjoiset varustukset autioina ja räjähytettyinä. 6:ntena saimme haltuumme Bukarestin, Ploestin ja Campinan. Koko öljyalueella olivat romaanialaiset Englannin käskystä ja johdolla panneet toimeen mitä perusteellisimman hävityksen.

Venäläiset eivät olleet vielä toden takaa ottaneet osaa tähänastisiin taisteluihin. Bukarestin kaakkoispuolella jouluk. 5:ntenä tehty venäläisten hyökkäys oli vähäpätöinen. On mahdoton arvata, miksi venäläiset antoivat romaanialaisten taistella yksinään; he olisivat aivan hyvin voineet jo olla Valakiassa. Vain sen vuoksi voitto kävi meille siellä mahdolliseksi. Tämän jälkeen alkoivat venäläiset vahvistaa voimiaan, he näyttävät nyt ruvenneen pelkäämään oman sivustansa puolesta. Dobrudshastakin he vähensivät joukkojaan ollakseen Valakiassa vahvemmat.

Sotatoimia jatkettaessa oli silmämääränä tuottaa romaanialaisille vielä enemmän tuntuvaa vahinkoa, lyödä nyt varmuudella odotettavat venäläiset heidän kokoontuessaan ja sotaretken lopuksi päästä Tonavan suistamon—Serethin—Trotuksen linjalle. Tämä oli lyhin saavutettava rintama. Sotataloudenkin tilanne kehoitti pyrkimään siihen.

Mackensenin armeijaryhmän piti sijoittaa päävoimansa Buzaun—Focsanin suuntaan, murtaa vuoristosta käsin kiertäen vastarinta, jota lakeudella ehkä kohdattaisiin ja muutoin edetä Tonavan kumpaakin rantaa alaspäin.

Kenraali v. Conrad oli suostunut siihen, että arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä myöhemmin yhtyisi oikealla siivellään hyökkäykseen Trotusta vastaan.

Bukarestin—Ploestin linjan itäpuolella taistelut saivat toisen luonteen kuin tähänastiset. Joukkomme olivat uupuneet eivätkä enää tavanneet vihollista muuta kuin rintaman edessä; kiertämismahdollisuus oli pieni, vihollinen kun lujittautui varsinkin vuoristoon. Venäläinen ilmestyi pian suurilukuisena ja taisteli paremmin kuin romaanialainen. Ampumatarpeiden tuonti — niitä tarvittiin nyt entistä enemmän — kävi epäedullisen yhteyden vuoksi hitaaksi. Alkoivat rankat sateet ja uuden vuoden vaiheilla harvinaisen kovat pakkaset.

Joulukuun 10:ntenä olivat Tonavan-armeija ja 9:s armeija kohdanneet romaanialais-venäläisiä joukkoja Jalomnitzalla ja Mizilin luona Buzaun tällä puolella varustetuissa asemissa. Vielä onnistui murtaa nopeaan vastarinta, 12:ntena kulkea Jalomnitzan poikki ja 15:ntena valloittaa Buzau kovan taistelun jälkeen.

Jo 17:ntenä armeijaryhmä tapasi lakeudella edessään uudet lujat asemat, jotka ulottuivat Tonavalta Calmatuiun suun kohdalta Râmnicu Saratin lounaispuolelle vuoristoon. Tämän länsi- ja luoteispuolella olevilla vuorilla romaanialainen ylläpiti läheistä kosketusta niiden joukkojen kanssa, jotka olivat arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää vastassa.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli sillä välin tuonut 3:nnenkin bulgaarialaisen armeijan Tonavan oikealle rannalle. Se ei suistamoon saakka kohdannut vakavaa vastarintaa, saavutti tämän joulukuun 24:ntenä ja kääntyi nyt Brailan oikeanpuolista siltavarustusta vastaan, Macinin luona ja siitä alaspäin. Tonavan länsipuolella olevalla lakeudella armeijaryhmä saattoi vasta ampumatarpeita saatuaan ryhtyä hyökkäämään. Sangen katkeran kamppailun jälkeen 9:s armeija joulupäivinä mursi venäläis-romaanialaiset asemat, vihollinen pakotettiin koko rintamalla perääntymään Serethin latvapuolta kohti, etupäässä Brailan ja Focsanin suuntaan.

Sillä ei vihollisen vastarinta Serethin eteläpuolella kuitenkaan ollut vielä likimainkaan murrettu. Aina tammikuuhun saakka venyivät Valakiassa taistelut. Meidän joukkomme olivat pikaisen levon tarpeessa. Huolella ajattelin, kuinka saisin ne tästä kolkasta jälleen suurille sotanäyttämöille. Tosin oli tehty kaikki, jotta Romaanian rautatiet saataisiin taas liikekuntoon. Niiden kuljetuskyky ei kuitenkaan voinut olla suuri. Valmisteltiin sotaväen kuljetusta Tonavaakin pitkin; talven tulo oli kuitenkin niin harvinaisen ankara, että sen jäätyminenkin oli otettava lukuun. Huolimatta kaikista valmistavista toimenpiteistä ei joukkojen poiskuljetus missään tapauksessa voinut käydä nopeasti. Vihdoin, tammikuun 4:ntenä, Tonavan-armeija valloitti Brailan uusien raskaiden taistelujen jälkeen. Serethin se saavutti Buzaun suulle saakka alaspäin. Tonavan-armeijaan liittyen oli 9:s armeija yhtämittaisin taisteluin, joissa venäläinen varsinkin 6 p:nä ahdisti meitä erittäin tuimasti, tunkeutunut Serethille saakka. 8 p:nä se valloitti Focsanin ja sen pohjoispuolella olevan seudun Putnaan saakka.

Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä, jonka hyökkäys alkoi joulun vaiheilla, ei kuitenkaan edennyt vähääkään Trotusta kohti. Joukkojen perinpohjainen uupumus, vuodenaika ja sää vaativat päättämään sotaretken. Mackensenin armeijaryhmän saavuttama linja olikin likimain sama kuin päämääräksi asetettu. Hyökkäys lakkautettiin. Armeijat kaivautuivat saavutetulle linjalle.

Romaanian sotaretken toinen askel oli astuttu ja sotaretki siten päättynyt. Se oli ollut rikas urhoollisten joukkojemme uljaista urotöistä, rikas johtajain suurista päätöksistä alimmasta johtajasta ylimpään armeijanjohtoon saakka, mutta rikas vakavista huolistakin, joita ei kukaan tuntenut raskaammin kuin minä. Olimme lyöneet Romaanian armeijan; tuho-iskun antaminen sille oli ollut mahdotonta. Olimme saavuttaneet, mitä suinkin oli mahdollinen saavuttaa, mutta meidän täytyi kuitenkin jättää Dobrudshaan ja Valakiaan voimia, joita ennen Romaanian sotaan yhtymistä olimme käyttäneet itä- ja länsirintamalla ja Makedoniassakin. Vaikka olimmekin Romaanian armeijan voittaneet, olimme kuitenkin koko sodankäyntiin nähden heikontuneet.

Romaanian sotaretken päättyessä olivat 1916 vuoden syksyn taistelut saaneet lopullisesti meille edullisen ratkaisun. Tulosta ei saavutettu vain Siebenbürgenin, Valakian ja Dobrudshan tappotantereilla, joilla sen ulkonaiset ilmaukset tulivat näkyviin, vaan myös länsirintaman, Isonzon rintaman, Makedonian ja idän kamppailuissa. Se oli ollut kaikkien käytettävinä olevien voimien kokoamista yhteen päämäärään, ententen hyökkäyksen torjumiseen ja elämisen mahdollisuuksien säilyttämiseen itsellemme. Tuo hyökkäys oli mennyt myttyyn ja Valakian apulähteet olivat meidän. Ententen suunnaton ylivoima ihmisiin ja sotatarpeihin nähden oli joukkojemme kunnon ja johtomme varmuuden ja päättäväisyyden johdosta mennyt tyhjiin.

Torjuntataisteluissa saksalaiset joukot olivat monista tappioista huolimatta pitäneet puolensa, itävalta-unkarilaiset olivat osoittautuneet venäläisiä heikommiksi. Bulgaarialaiset olivat tuottaneet monta pettymystä. Turkkilaiset tekivät, mitä olimme heiltä odottaneetkin.

Romaanian sotaretken liikuntataisteluissa oli saksalainen johto uudelleen osoittanut vanhan etevämmyytensä. Saksalaiset joukot, jotka osasivat temmata mukaansa liittolaisetkin, olivat vapaassa itsenäisessä toiminnassa lyöneet vahvan vihollisen. Tämä voi meitä vastaan taistellessaan teknillisten sotakeinojen paljottaisella käyttämisellä saavuttaa menestystä vain siellä, missä olimme puolustuskannalla; missä niitä ei ollut, siellä oli saksalainen taas etevämpi.

Valtavan rintaman kaikilla osilla oli Saksan armeija ja jokainen yksityinen tehnyt parhaansa, kirjaimellisesti antanut viimeisensä. Vain tämän kautta oli käynyt mahdolliseksi se menestys, jonka vuoksi maailmanhistoria on saksalaiselle sotamiehelle laakerin antava. Nyt olimme välttämättä levon tarpeessa. Armeija oli mitä suurimmassa määrin menettänyt taistelutarmoaan ja tavattoman uupunut.

Vihollinenkin näytti väsyneen. Sillä oli kuitenkin vielä ollut voimia menestykselliseen hyökkäykseen Verdunin luona. Ylivoimansa vuoksi se saattoi suoda joukoilleen enemmän lepoa. Meidän tuli ottaa lukuun, että ne toipuisivat pian.

TILANNE 1916-17 VUOSIEN VAIHTEESSA.

Uuden sotavuoden mahdollisuudet olivat 1916 vuoden edullisesta päättymisestä huolimatta ylenmäärin vakavat. Varmaa oli, että entente vuoden 1917:nkin varalle ryhtyi mitä suurimpiin ponnistuksiin ei ainoastaan tappioittensa korvaamiseksi, mikä oli sille täysin mahdollista, vaan vielä yhä kartuttaakseen voimiaan ja lisätäkseen lukumäärään perustuvaa ylivoimaansa. Sen täytyi niin varhain kuin suinkin ja ankarammin kuin syksyllä 1916 käydä vielä uupuneiden joukkojemme kimppuun saadakseen lopullisen voiton.

Ranska oli jo luovuttanut lapsensa. Sen pataljoonissa oli enää vain kolme komppaniaa neljän asemesta. Mutta siirtomaissaan sillä oli erinomaisen suuri ihmismäärä, josta se yhä enemmän ja enemmän ammensi.

Varsinkin Venäjä ryhtyi sangen suuriin muodostelupuuhiin. Divisiooniinsa se jätti vain 12 pataljoonaa, pattereihin vain 6 tykkiä ja ylijäämästä, 4:stä pataljoonasta ja kunkin patterin 7:nnestä tai 8:nnesta tykistä, se muodosti uusia divisioonia. Tämä muodostelu tuotti suuren voimanlisäyksen.

Ranskalaisten upseerien piti uudelleen muodostaa ja kouluuttaa Romaanian armeija. Molempain kansain hengenheimolaisuuden ja sen vaikutuksen vuoksi, joka ranskalaisilla on romaanialaisten henkiseen elämään ja varsinkin Romaanian armeijaan, saattoi odottaa, että ranskalainen upseeri perehtyisi Romaanian armeijan psyykeen ja saisi paljon aikaan.

Oli todennäköistä, että itävalta-unkarilaisista sotavangeista ja Venizelokseen liittyneistä kreikkalaisista muodostettaisiin yhä uusia joukkoja.

Saksalla ja sen liittolaisilla ei ollut mitään, mitä heittää vaakakuppiin vastapainoksi. Ylimmän armeijanjohdon suunnittelema tykistön lisäys ja 13 uuden divisioonan muodostaminen ei ollut täysipätöinen voimain lisäys, entiset ryhmät kun sen kautta heikontuivat. Jalkaväkipataljoonain muodostaminen oli mahdollinen vain kuluvan vuoden täyteväkeä käyttämällä ja pataljoonain mieslukua vähentämällä. Todellisen voimainlisäyksen olisi puolalaisen armeijan luominen tuottanut. Pian kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei se onnistuisi. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin hankkia Saksasta ja sen liittolaismaista mahdollisimman suuret ihmisvarat.

Sotateollisuus, joka entente-valtioissa oli kehittynyt yhä pitemmälle, lisäsi edelleen uhkaavassa määrässä vihollisen miesluvusta johtuvaa ylivoimaa. Se työskenteli yksinomaan sotaa varten. Julaistiin laajakantoisia, työväestöä koskevia pakkolakeja ja määräyksiä ja alistuttiin niihin ilman sanottavaa vastustusta. Työvoimia oli riittävästi käytettävissä. Mitään raaka-aineita ei puuttunut, tuotanto ei ollut vähentynyt, elämä entente-maissa kulki säännöllistä latuaan. Valtameret olivat vapaasti niiden käytettävissä. Pohjois-Amerikan Yhdysvallat antoivat nyt mitä suurimmassa määrässä apuaan ja loivat uutta. Teknillisiltä varustuksiltaan kehittyivät ententen joukot yhä täydellisemmiksi ja saavuttivat siihen saakka kuulumattoman voiman. Lännessä tämä oli käynyt armottomasti ilmi. Myöskin idän taisteluissa vuonna 1916 olivat teknilliset sotavälineet ja nimenomaan ampumatarpeet hyvin huomattavasti lisääntyneet. Venäjä oli sijoittanut osan omista sotatarvetehtaistaan Donets-joen hiilialueelle ja laajentanut niitä suuresti. Japani valmisti varustuksia yhä uutterammin. Sitten kun Muurmanin rata oli valmistunut ja Siperian rautatietä oli teknillisesti paranneltu, lisääntyi tietysti tavaran tuonti Japanista, Amerikasta, Englannista ja Ranskasta. Entente pystyi kaikilla sotanäyttämöillä kohottamaan yhä korkeammalle mieslukuun perustuvan ylivoimansa sotatekniikan kaikilla eri aloilla saavutetun voimanlisäyksen avulla ja tuhoamaan meidän joukkojamme vielä enemmän kuin Sommen ja Verdunin taistelukentillä.

Meidän sotavoimiemme vahvistamiseksi saattoi ja täytyi teollisuutemme tehdä paljon. Oli ymmärrettävää, että kestäisi kauan, ennenkuin suunnitelmat tässä suhteessa toteutuisivat. Varmaa oli, etteivät meidän sotatarvetehtaamme valtavasta tuotannostaan huolimatta, saivatpa ne työväkeä kuinka paljon hyvänsä, mitenkään kyenneet pääsemään vihollisen saavutusten tasalle, niin kauan kuin sen suurenmoinen teollisuus sai edelleen häiritsemättä työskennellä rauhallisia aikoja muistuttavissa olosuhteissa. Tasavertaisiin voimiin ei siis tässä suhteessa voitu ehtiä.

Mieslukumme ja sotavarustustemme ollessa tuntuvasti heikompia oli pantava painoa sotajoukon puolustuskuntoisuuden kehittämiseen. Oli luonnollista, että se tällaisissa oloissa oli mitä huolellisimmin asestettava, järjestettävä sekä kouluutettava. Kaikki välttämättömät valmistukset oli tehty. Mutta me tiesimme, että vihollinen pian mukautuisi meidän uusiin menetelmiimme. Voittoennätyksemme oli siis ohimenevää laatua.

Ylin armeijanjohto oli pakotettu ottamaan lukuun, että vihollisen miehistön ja sotavälineiden valtava ylivoima 1917 vuoden kuluessa oli käyvä vielä paljoa tuntuvammaksi kuin vuonna 1916. Se sai pelätä, että rintamamme eri osissa riehuisi aikaisin "Sommen taisteluja", joiden raivoa meidänkään joukkomme eivät ajan pitkään jaksaisi kestää. Sitä suuremmalla syyllä, kun vihollinen ei suonut meille minkäänlaista levon hetkeä eikä aikaa sotavarustusten kokoamiseen. Asemamme oli ylen vaikea ja keinoa selvitä siitä oli tuskin löydettävissä. Emme voineet ajatella omaa hyökkäystä, olimme pakotetut säilyttämään reservimme puolustuksen varalle. Minkään entente-valtion romahdusta emme uskaltaneet toivoa. Häviömme näytti selvältä, jos sota jatkui. Tämän lisäksi olivat meidän tahollamme taloudelliset edellytykset uuvutussodan käyntiin sangen epäsuotuisat. Kotoiset voimat olivat peräti väsytetyt. Me olimme huolissamme elinehdoistamme ja samalla sielullisesta joustavuudestamme. Me emme taistelleet nälkäsaarrolla eikä kiihoitustyöllä viholliskansojen mielentilaa horjuttaaksemme. Kun tarkasteli tulevaisuutta, näytti se ylen synkältä. Se ylpeä ajatus yksin rauhoitti, että me olimme siihen asti jaksaneet vastustaa ylivoimaista vihollista ja olimme kaikkialla omien rajojemme ulkopuolella.

II.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme tästä tilanteen vakavuudesta täysin yhtä mieltä. Me emme olleet tulleet siihen yhtäkkiä, se oli elokuun lopulla 1916 tapahtuneesta viran vastaanotosta asti meissä vähitellen itsestään kehittynyt. Tämän käsityksemme mukaisesti oli jo syyskuulla ryhdytty läntisellä rintamalla rakentamaan suuria selkäpuolen asemia: Siegfried-asemia Arrasista — Cambrain editse St. Quentiniin — La Fèreen — Vailly sur Aisneen kulkevalle linjalle, minkä kautta suoristuisi Albertista — Roye'han — Noyonin lounaispuolitse — Soissinsiin — Vailly sur Aisneen johtava laaja kaari, johon Sommen taistelun aikana oli syntynyt syvä mutka, ja Michel-asemia, joiden tuli suoristaa Verdunistä etelään Etainin-Gorzin linjan etupuolitse kulkeva St. Mihielin kaarelma. Näiden strateegisten asemien avulla voitiin lyhentää rintamaa sekä säästää voimia ja valmistukset niihin siirtymiseksi suoritettiin suunnitelman mukaisesti. Syyskuulla 1916 jäi luonnollisesti avoimeksi kysymys, oliko noihin asemiin peräydyttävä ja miten niitä oli käytettävä. Aluksi ne olivat vain rakennettavat. Siitä johtui välttämättömästi laajoja toimenpiteitä. Minä vaadin kotimaasta sangen suuria työvoimia. Mutta ne riittivät tyydyttämään ainoastaan läntisen rintaman tarpeet, idässä emme voineet valmistaa tällaisia asemia.

Asemien rakentaminen, sotajoukon kehittäminen puolustustaisteluun ja kotimaan voimien tarkka käyttö merkitsivät erittäin paljon sodankäyntikeinoina. Ratkaisu saattoi niiden avulla lykkääntyä tuonnemmaksi, jos hallitus kykeni nostattamaan koko kansan sotaisaksi. Mutta sotaa ne eivät mitenkään voineet saattaa suotuisaan päätökseen. Tulevaisuus oli siis aivan hämärä, sattumiin ei sotilaan käy luottaminen. Sen vuoksi tuli kysymys rauhasta ja sukellusveneistä meille tavattoman suurimerkitykselliseksi. Oli siis valittava rauha, häviö ilman rajoittamatonta sukellusvenesotaa tai voiton mahdollisuus sukellussodan avulla, joka edellytti hyökkäyssotaa merellä, kun maalla turvauduttiin puolustukseen.

Nimitys rajoittamaton sukellusvenesota ei ole täysin paikallaan, yhtä vähän kuin nimitys "häikäilemätön" sukellusvenesotakaan.

Syyskuulla 1916 valtiokansleri mietiskeli sitä mahdollisuutta, että presidentti Wilson esiintyisi rauhanvälittäjänä. Eri tahoilla Saksassa pidettiin tätä ajatusta sangen epämiellyttävänä, sillä Amerikan yksipuolinen entente-valtioiden suosinta oli meillä herättänyt kasvavaa katkeruutta. Valtakunnan hallituksen oli vaikea jättää tuota mielialaa huomioonottamatta. Valtiokansleri ehdotti kuitenkin Hänen Majesteetilleen, että lähettiläälle, kreivi Bernstorffille olisi annettava ohjeet, joiden mukaan tämä koettaisi saada Wilsonin esittämään valloille rauhantarjouksen mahdollisimman pian, joka tapauksessa vielä ennen marraskuun alussa tapahtuvaa presidentinvaalia. Minä olin asiasta aivan samaa mieltä ja sydämestäni siitä iloitsin, vaikkakin tuntiessani vihollistemme hävityshalun suhtauduin siihen epäilevästi. Heidän toiveensa vuoteen 1917 nähden olivat niin paljon paremmat kuin meidän, että minä en uskonut presidentti Wilsonin rauhanaloitteen menestymiseen, vaikkakin sitä toivoin. Odotin suurella jännityksellä, ilmestyisikö lokakuussa presidentti Wilsonin taholta tarjousta. Mutta hänen vaalipäivänsä marraskuussa kului kuten koko marraskuukin eikä hän sitä tehnyt. Silloin en minä enää uskonut hänen välitykseensä.

Nyt esiintyi kreivi Burian ehdottaen, että neliliiton itsensä oli ryhdyttävä toimeen ja tehtävä vihollisille rauhantarjouksensa. Tähän hankkeeseen suhtauduin yhtä epäilevästi, vaikka saattoihan sitä koettaa. Meidän oli kuitenkin vältettävä kaikkea, mikä voisi näyttää heikkouden merkiltä. Se olisi vaikuttanut painostavasti sotajoukkoon sekä kansaan ja vain kiihoittanut ententen kaksinkertaisiin ponnistuksiin meidän tuhoamiseksemme. Minä otin osaa tähän rauhanhankkeeseen sikäli kuin valtiokansleri kääntyi siinä minun puoleeni. Jottei vihollinen joutuisi siihen väärään käsitykseen, että me tunsimme itsemme heikoiksi, pyysin minä lykkäämään asian toteuttamisen siksi, kunnes Romaanian sotaretki oli saatettu varmaan päätökseen. Joulukuun 6 päivänä antautui Bukarest ja silloin minä pidin sotilaallista tilannetta niin taattuna, etten mitenkään epäillyt rauhannootin julkaisemisen suotavuutta. Myöskin siviiliasevelvollisuus, joka sillä välin oli tullut laiksi, oli omiansa osoittamaan, että päättävästi tahdottiin taistella edelleen, jos meidän tarjouksemme hylättäisiin.

Hänen Majesteettinsa Keisari oli täydellä harrastuksella omaksunut rauhanaloitteen. Selvästi ilmeni, että hän suuren vastuunalaisuutensa tuntien tahtoi niin pian kuin mahdollista valmistaa maailmalle rauhan. Joulukuun 12 päivänä julaistiin neliliiton rauhantarjous. Mahdollisten rauhanehtojemme johdosta seurasi ajatustenvaihto, jonka tulos tuli näkyviin kreivi v. Bernstorffille tammikuun 29 päivänä annetussa ilmoituksessa.

Rauhaa koskeva tiedonanto otettiin ententen sanomalehdistössä mahdollisimman epäsuosiollisesti vastaan. Mitään sovinnonmahdollisuutta ententen kanssa ei kohta voinut enää ottaa lukuun. Se oli sitoutunut päätöksiin ja salaisiin sopimuksiin, jotka ainoastaan meidän täydellisen häviömme kautta olivat toteutettavissa. Tammikuun 30 päivänä entente antoi vastauksensa, jolla se selvästi osoitti, että se tahtoi meidän tuhoamme. Väite, että tarjouksemme sävy jo ennakolta teki sen menestymisen mahdottomaksi, ei ole paikallaan. Koko asemamme pakotti meidän käyttämään luottavaa kieltä. Minä asetuin myöskin sotilaallisista syistä sille kannalle. Joukkomme olivat aikaansaaneet valtavan paljon. Miten olisivat ne asian ymmärtäneet, jos me olisimme toisenlaista puhetapaa käyttäneet? Rauhantarjous ei saanut vahingoittaa joukkojemme sotakuntoa eikä se sitä tehnytkään, tarjous kun pysyi yksinäisenä ja joukkojemme henki oli vielä hyvä. Jos entente olisi rehellisesti halunnut oikeus- ja sopimusrauhaa, niin olisi se saattanut ja sen olisi täytynyt saapua neuvottelupöydän ääreen. Siellä olisi se voinut esittää vaatimuksensa. Jos neuvottelut Saksan edustajien mahdollisesti osoittaman valtaushalun vuoksi olisivat rauenneet, niin olisihan ententella ollut tilaisuus nostattaa meidän kantaamme vedoten kansansa jälleen taisteluun. Me sen sijaan emme tässä tapauksessa olisi enää voineet saada jo silloin rauhaa kaipaavaa Saksan kansaa kamppailuun. Vielä vähemmän olisivat sotaan väsyneet liittolaisemme meitä seuranneet. Tämä yksinkertainen ajatuksenjuoksu osoittaa vakuuttavasti, että me tehdessämme tarjouksemme olimme valmiit oikeus- ja sopimusrauhaan.

Ententen epäävä kanta tällöin ja kaikissa myöhemmissä tilaisuuksissa todistaa myöskin selvästi, ettei se halunnut ryhtyä mihinkään neuvotteluihin, koska ne olisivat ilmaisseet maailmalle meidän rauhan valmiutemme. Se pelkäsi tuon seikan johtavan tuhoamiskiihkon heikentymiseen omassa piirissään ja se tahtoi meidät kuitenkin rauhanteossa ratkaisevasti lyödä sekä heikentää.

Tällä välin oli nyt presidentti Wilson kuitenkin joulukuun 18 päivänä laatinut sotaakäyville valloille nootin "saadakseen selville kaikkien nyt sotaakäyvien valtojen mielipiteet ehdoista, joiden perusteella sota voitaisiin lopettaa". Presidentti tahtoi ilmeisesti vertailla kummankinpuolisia vaatimuksia ja hakea sovinnon keskitien. Hän ajatteli rauhaa ilman voittajia ja voitettuja. Nootti jätettiin 21 päivänä. Valtakunnan hallitukselle oli marraskuussa ilmoitettu tästä Wilsonin aikomuksesta. Sen käsityksen mukaan oli silloin presidentin pitkäaikaisen vitkastelun vuoksi kyseenalaista, toteuttaisiko tämä tosiaan myöskin aikomuksensa. Hallituksen kantaa en minä kuitenkaan yksityiskohtia myöten tunne.

Neliliiton hallitukset ehdottivat jo joulukuun 26 päivänä, että sotaakäyvien valtojen edustajat kokoontuisivat hetimiten puolueettomaan paikkaan. Ne poikkesivat Wilsonin tarkoituksista siinä, että halusivat neuvotella välittömästi itse vastustajien kanssa. Amerikanvastainen mieliala Saksassa lienee ollut siihen vaikuttamassa. Entente oli kuitenkin täysin hylkäävällä kannalla. Vastaus, jonka se tammikuun 12 päivänä antoi, vahvisti joulukuun 30 päivän nootin; se ehkä osoitti vain vielä suurempaa tuhoamiskiihkoa kuin viimeksimainittu. Siitä ilmeni Lloyd Georgen rautainen tahto, tuon miehen, joka joulukuun alussa oli muodollisestikin ottanut käsiinsä hallitusvallan Englannissa. On hyvä lukea yhä uudelleen ne vastaukset, jotka entente antoi meidän rauhantarjoukseemme ja Wilsonin noottiin. Monen käsitys sopimusrauhan mahdollisuudesta tulee sen kautta selvenemään.

Kumpikin yritys rauhan lähentämiseksi oli siten rauennut. Sota oli ententen tahdosta edelleen jatkuva. Ainoastaan asevoimin piti se ratkaistaman. Voitto taikka tappio oli oleva tunnussanana. Tämän johdosta oli pakko varustautua edelleen ja ylläpitää taistelunhalua vaatimuksiamme vastaavalla tavalla, mutta samalla oli käytettävä myöskin kaikkia niitä taistelukeinoja, joita Saksalla saattoi olla.

III.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme arvioidessamme asemaa ja, ikävä kyllä, oikeutetusti epäillessämme rauhanhankkeen onnistumista ryhtyneet jo aikaisin sotilaallisesti tutkimaan sukellusvenesotaa jyrkemmässä muodossa tapahtuvana vedenalaisena saartosotana.

Rajoittamaton sukellusvenesota oli viimeinen keino, jonka avulla saattoi taistelun johonkin aikaan saada voitokkaasti päättymään. Jos sukellusvenesota tässä muodossa voi vaikuttaa ratkaisevasti — ja merisotilaspiireissä uskottiin siihen — niin sotilaallinen velvollisuus Saksan kansaa kohtaan vaati siihen ryhtymään.

Kuten mainittu, olimme me elokuun 30 päivänä ilmaisseet vastustavamme rajoittamatonta sukellusvenesotaa, huomauttaen, ettemme pitäneet ajankohtaa vielä siihen sopivana. Valtiokansleri v. Bethmann silloin tämän totesi ja lisäsi, että hän näin ollen saartosodan muodossa käytävää sukellusvenesotaa koskevan päätöksen jättää kenraalisotamarsalkan erikoisen selityksen varaan. Rajoittamaton sukellusvenesota oli alkava siinä tapauksessa, että kenraalisotamarsalkka sitä toivoi. Samanlaisen ajatuksen esitti valtakunnankansleri valtiopäivillä syyskuun 28 päivänä. Kysymys sukellusvenesodan tarkoituksenmukaisuudesta oli sillä välin herättänyt valtiollisten puolueiden kesken jyrkkää erimielisyyttä ja kiihdyttänyt mieliä tavattomasti: kun oikeistopuolueet sitä sangen hartaasti kannattivat, vastustivat sitä yhtä kiivaasti hallitusta lähellä olevat vasemmistolaiset. Herra v. Bethmannin huomautukseen nojaten hallitus ensi kerran haki ylimmältä armeijanjohdolta tukea itselleen valtiollisessa taistelussa. Minä olen sitä syvästi valittanut. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Ylin armeijanjohto oli pysyttäytynyt syrjässä kaikesta poliittisesta toiminnasta eikä se ollut mitenkään halunnut muutosta tässä suhteessa. Sitä kiusallisempaa oli kenraalisotamarsalkasta ja minusta herra v. Bethmannin aikaansaama liike. Ylin armeijanjohto saatettiin tosiasiallisesti yhä suuremmassa määrässä vastuunalaiseksi siitä, käytiinkö rajoittamatonta sukellusvenesotaa vaiko ei.

Lokakuun alussa olimme keskustelleet amiraaliesikunnan päällikön kanssa rajoittamattomasta sukellussodasta ja ryhtyneet harkitsemaan sen aloittamista. Valtiokanslerin asian johdosta aloittaman kirjeenvaihdon kuluessa pyysimme me lokakuun 5 päivänä häneltä vielä kerran vastuunalaisuutta koskevaa määrittelyä. Lokakuun 6 päivänä selitti kansleri, että rajoittamatonta sukellusvenesotaa koskeva ratkaisu sisältyi itsessään keisarin käskyvaltaan, mutta puolueettomiin kohdistuvan vaikutuksensa vuoksi kuului se ulkopolitiikan piiriin. Hän, kansleri, oli siitä siis yksin valtiosäännön mukaisesti vastuussa, jota ei voinut toiselle siirtää. Hänen kantaansa nähden tulisi kenraalisotamarsalkan mielipiteellä olemaan sangen suuri merkitys. Tätä käsitystä vastaan ei voi väitellä. Kenraalisotamarsalkka ei voinut mitenkään riistää valtiokanslerilta tämän vastuunalaisuutta eikä hän ollut sitä koskaan ajatellutkaan. Minä yhdyin täydellisesti hänen käsitykseensä. Mutta tuo selitys merkitsi valtiokanslerin varhaisempiin lausuntoihin nähden melkoista muutosta, sillä hän oli ne esittänyt edellyttäen, että me kuuluisimme sukellusvenesodan vastustajiin.

Lokakuulla 1916 alkoi sukellusristeilijäsota, jossa laivat oli pidätettävä ja perinpohjin tarkastettava. Se menestyi hyvin ja herätti levottomuutta vihollisen taloudellisessa elämässä. Se oli hyvä todistus aseesta. Mutta oli otettava huomioon, että vastustajan puolustuskyky aivan pian vahvistuisi ja sitten menestys alkaisi vähetä.

Tarkasteltaessa, mikä talouspoliittinen vaikutus sukellusvenesodalla eri muodoissaan oli sodankäyntiin, oli meidän ohjeenamme amiraaliesikunnan päällikön ja valtiokanslerin arvostelu. Ollakseen tästä sekä erikoisesti rajoittamattoman sukellusvenesodan tarkoituksenmukaisuudesta selvillä oli ylin armeijanjohto yhtämittaa kosketuksissa kummankin kanssa.

Sitten kun olimme voittaneet Romaanian, ei ylin armeijanjohto enää pelännyt, että Hollanti ja Tanska sekaantuisivat meidän vahingoksemme sotaan. Yhä edelleen kuitenkaan ei voinut mitään panna vaaralle alttiiksi. Jos kävi tarpeelliseksi, piti saartosota aloittaa vasta sitten, kun Romaanian sotaretki oli päättynyt ja siellä olevat joukot tuotu Saksaan sekä länsi- ja itärintamalle. Me saatoimme ajoissa havaita, ettei se voinut tapahtua ennen helmikuun alkua. Niinikään oli itsestään selvää, että oli odotettava, mikä vaikutus presidentti Wilsonin mahdollisilla rauhanvälityshankkeilla, joita valtakunnan hallitus oli syyskuulla puuhannut, sekä meidän rauhantarjouksellamme tulisi olemaan. Jos vihollisuuksien päättyminen näytti mahdolliselta, eihän silloin enää sukellusvenesotakaan suunnitelman mukaisessa muodossaan ollut tarpeen. Kaikki laskelmat antoivat vähäisen tuloksen. Joulukuun viimeisinä taikka tammikuun ensimmäisinä päivinä voitiin saada varmuus siitä, menestyivätkö meidän rauhanhankkeemme. Myöskin tämä seikka puhui sen puolesta, että tarpeen tullen välttämätön sukellusvenesota oli aloitettava helmikuun alussa.

Valtakunnan hallituksen varhemmat epäilykset Hollannin ja Tanskan esiintymiseen nähden haihtuivat, myöskin Sveitsin, Espanjan, Norjan ja Ruotsin suhtautumisesta puhuttiin huolettomasti. Sitä vastoin oli määrätyllä varmuudella otettava se mahdollisuus huomioon, että Pohjois-Amerikan Yhdysvallat saattoivat ryhtyä sotaan meitä vastaan. Ylimmän armeijanjohdon täytyi sotilaallisissa laskelmissaan ottaa lukuun nämä vastuunalaisten piirien esittämät seikat. Ententen sodankäynnissä se olisi merkinnyt ensimmäisenä vuonna 5-6 divisioonan lisäystä ja myöhemmin, jollei sukellusvenesota olisi vaikuttanut tehokkaasti, vakavaa ja sangen paljon painavaa vihollisvoimien kasvua. Ei voinut epäillä, etteikö Amerikka kerran sotaan sekaannuttuaan asestautuisi samoin kuin Englantikin oli tehnyt ja etteikö entente saisi Yhdysvaltoja tämän maan kannan ja tarmon vuoksi ryhtymään yhä uusiin varusteluihin. Mitä tuli sotateollisuuden nousuun Yhdysvalloissa, en minä sitä erityisesti pelännyt. Se työskenteli jo nyt ententen hyväksi kaikin voimin.

Amiraaliesikunnan päällikkö, valtiokanslerin ystävä, mutta samalla rajoittamattoman sukellusvenesodan innokas puoltaja, toivoi varmasti, että tällainen sukellusvenesota puolen vuoden kuluessa vaikuttaisi ratkaisevasti sotaan. Tonniston menetys ja merenkulun vähennys tuottaisivat Englannille taloudellisia vaikeuksia ja tekisivät sodan jatkamisen mahdottomaksi. Tässä suhteessa vetosi hän, paitsi omaan velvollisuuksien mukaiseen käsitykseensä, myöskin Saksan taloudellisen elämän huomattavien edustajien mielipiteeseen. Tonniston puute tulisi ehkäisemään sotaliikennettä, etenkin lukuisten sotatarvekuormastojen vientiä Ranskaan, ja ne joutuisivat helposti suoranaisen tuhonkin alaisiksi. Sukellusveneiden luku olisi tätä tarkoitusta varten riittävä ja korjausrakennustoiminta tulisi valtakunnan merisotaviraston käsityksen mukaan sujumaan mahdollisimman hyvin, häviöt voitaisiin runsaasti peittää. Tosin ei v. 1916 ollut lisätyin voimin rakennettu sukellusveneitä, sitten kun sukellussota oli periaatteellisesti hylätty. Miehistökysymys oli ratkaistavissa. Miehistö oli otettava etupäässä toisesta laivastosta, jossa oli vanhimpia laivoja, mutta myöskin muista laivoista oli saatavissa keski-ikäluokkaan kuuluvia upseereita ja insinöörejä.

Luonnollisesti ei laivastonkaan määrättyä vahvuutta saanut vähentää. Kun vihollisen merisotavälineet runsaan uutisrakentelun ja Yhdysvaltain mahdollisen sekaantumisen vuoksi yhä enenivät, täytyi sen edustaa sellaista voimaa, että sukellussodan suoritus oli taattu. Laivaston oli avattava vihollisen miinavyöhykkeen läpi tie sukellusveneille. Sen piti myös olla niin kunnioitustaherättävä, ettei vihollislaivasto saattanut mitenkään yrittää ehkäistä liikennettä Itämerellä.

Amiraaliesikunnan päällikkö uskoi lisäksi, että rajoittamattoman sukellussodan julistaminen vaikuttaa samalla myös pelästyttävästi puolueettomaan merenkulkuun, joka oli tähän saakka hyödyttänyt etupäässä ententea. Hän oli selvillä siitä, että siihen tarvittiin valtiollisten virastojen ehdoton kannatus, jota hän kuitenkin sai tulevaisuudessa väliin kaivata.

Keskusteltiin Amerikasta Ranskaan tapahtuvasta joukkojen kuljetuksesta ja niiden muonitusmahdollisuuksista. Merisotalaitos laski, että kuljetettaessa sotajoukkoa kuormastoineen ja asesaattueineen tarvittaisiin joka miestä kohti laivatilaa vähintään 5 br. reg. tonnia. Tämä laskelma osoittautuikin Saarenmaan retkellä syksyllä 1917 oikeaksi. Tutkimukset johtivat meille suotuisaan tulokseen. Siten, jos jokseenkin lyhyessä ajassa kuljetettiin miljoona amerikkalaista sotilasta meren yli, tarvittiin siihen 5 miljoonan tonnin laivatila. Mutta länsivaltojen muonitus vaati tonniston niin tarkoin, ettei tätä määrää voitu luovuttaa muihin tarkoituksiin lyhyeksikään aikaa.

Sukellusvenesotaa taloudellisesti arvioidessaan oli valtakunnan hallitus epävarma. Lopulta sisäasiain virasto, vaikka vasta sitten kun sukellusvenesota oli alkanut, asettui suosiolliselle kannalle. Samoin teki valtiokanslerikin.

Tuntiessani sotaa ja tietäessäni vihollisen tahdonlujuuden suuruuden en minä pitänyt merisotalaitoksen lukuja rajoittamattoman sukellusvenesodan odotetusta vaikutuksesta ehdottomasti varmoina. Minä tiesin myöskin, että taloudellisia ja liikennekysymyksiä on erittäin vaikea arvioida. Minä uskoin, että saattoi luottaa ainakin vuoden perästä tapahtuvaan ratkaisevaan vaikutukseen, siis ennenkuin Amerikka ehtisi esiintyä uusilla joukoillaan sotanäyttämöllä. Minä toivoin, että siihen saakka asema maalla pysyisi ennallaan niiden toimenpiteiden nojalla, joihin oli ryhdytty ja vielä oli määrä ryhtyä, jos sukellusvenesota häiritsemällä vihollisen taloudellista elämää vahingoittaisi sen sotateollisuuden aikaansaannoksia ja vähentäisi sotatarpeiden kuljetusta Ranskaan. Tässä suhteessa pidin lähimpiä kuukausia erittäin tärkeinä.

Kun joulukuun keskipalkoilla kävin länsirintamalla, ilmaisin sikäläisen tilanteen minuun uudelleen tekemän syvän vaikutelman johdosta eräässä Berliiniin lähettämässäni sähkösanomassa mielipiteeni asiasta. Minä en silloin enää toivonut mitään tuloksia rauhantarjouksesta. Joulukuun 23 päivänä toi kenraalisotamarsalkka esiin pitkähkössä lausunnossaan valtiokanslerille rajoittamattoman sukellusvenesodan välttämättömyyden. Joulukuun 24:ntenä tämä ilmoitti olevansa valmis ryhtymään keskusteluihin heti, kun jonkinlainen ententen vastaus saattaisi rauhanhankkeemme varmaan ratkaisuun. Uudistaen lokakuun 6:ntena antamansa lausunnon valtiokansleri tällöin vielä kerran esitti mielipiteenään, että rajoittamaton sukellusvenesota kuului ulkopolitiikan piiriin, josta hän yksin oli valtiosäännön mukaan vastuussa, jota ei voinut toiselle siirtää. Tähän kysymykseen nähden ei käsityksemme ollut muuttunut. Valtiokansleri sai kantaa vastuunalaisuutensa, me kannoimme omamme. Eräässä sähkösanomassa herra v. Bethmannille kenraalisotamarsalkka asemansa selittämiseksi lausui: "… että Teidän Ylhäisyytenne valtiokanslerina vaatii tosin lopullista vastuuta, mutta minä luonnollisesti edelleenkin kaikin voimin, täydellisesti tuntien vastuunalaisuuteni sodan voitokkaasta päättymisestä, pidän kiinni siitä, että sotilaallisesti tapahtuu se, minkä katson siinä suhteessa oikeaksi." Ylimmällä armeijanjohdolla, kuten valtiokanslerillakin, oli oikeus ja velvollisuus vaatia korkean asemansa täydellä arvovallalla mielipiteelleen vaikutusta tässä vakavassa ja paljonpainavassa kysymyksessä. Jos syntyi erimielisyyttä, niin kuului ratkaisu Hänen Majesteetilleen.

Siltä varalta, että ententen vastaus meidän rauhantarjoukseemme ja Wilsonin välityshankkeeseen olisi kielteinen, saapui valtiokansleri jo joulukuun lopussa neuvotteluihin Plessiin. Mitään ei vielä lopullisesti päätetty. Ratkaiseva neuvottelu tapahtui Hänen Majesteettinsa puheenjohdolla, sitten kun meidän tarjoukseemme oli tullut vastaus ententelta ja kun varmasti odotettiin ententen asettuvan samalle kannalle siihen aloitteeseen nähden, jonka presidentti Wilson oli tehnyt tammikuun 9:ntenä. Amiraaliesikunnan päällikkö edusti mielipiteitä, jotka edellä olen esittänyt. Hän oli sitä mieltä, että rajoittamaton sukellusvenesota muutamassa kuukaudessa vaikuttaa ratkaisevasti sotaan, ja puolusti sitä. Kenraalisotamarsalkka esitti meidän käsityksemme tilanteesta ja hänkin puolsi sitä. Valtiokansleri valaisi sitä vaikutusta, jonka tämä taistelukeino voisi tehdä puolueettomiin, erittäinkin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin. Hän piti Amerikan sekaantumista sotaan mahdollisena sekä todennäköisenä ja pelkäsi, että ententen Belgialle antama elintarveavustus kohtaisi vaikeuksia. Meidän rauhantarjoustamme hän piti rauenneena. Uusia rauhanmahdollisuuksia, jotakin uutta yritystä Wilsonin taholta — joulukuun 18 päivänä tehtyä aloitetta pidettiin jo ratkaistuna — taikka erikoisrauhaa hän ei pitänyt luultavina, yhtä vähän kuin sitäkään, että valtiollinen asemamme muuttuisi sen kautta, että joku vihollisistamme luhistuisi, kuten myöhemmin Venäjä. Se olisi luonut aivan uuden tilanteen ja vaikuttanut tietysti voimakkaasti laskelmiimme. Valtiokansleri arvosteli sotilaallis-poliittista asemaamme samoin kuin mekin. Kun me uskoimme, että välttämättömät, raskaat johtopäätökset oli tehtävä tyynellä päättäväisyydellä, pysyi valtiokansleri yleisen luonnesävynsä mukaisesti epäröivänä ja päätteli jotenkin seuraavaan tapaan: "Päätös rajoittamattomaan sukellusvenesotaan ryhtymisestä riippuu siis siitä vaikutuksesta, jota voimme odottaa" ja "mutta jos sotilaspiirit pitävät sukellusvenesotaa välttämättömänä, niin en minä pysty sitä vastustamaan" ja "jos menestys on edessä, niin täytyy meidän toimia".

Myöskin valtiokansleri, kuten muutkin Hänen Majesteettinsa neuvonantajat, puolsi siis rajoittamatonta sukellusvenesotaa tuntien täysin poliittisen vastuunalaisuutensa. Keisari yhtyi tähän mielipiteeseen ja antoi käskyn rajoittamattoman sukellusvenesodan aloittamisesta helmikuun 1:senä sillä määräyksellä, että saartoalueella oleville puolueettomille laivoille oli myönnettävä aikaa niin paljon, että ne ehtisivät alueen jättää, taikka että ne, jos olivat matkalla sinne, saisivat päättää matkansa.

Valtiokansleri työskenteli nyt amiraaliesikunnan päällikön kanssa valmistaakseen puolueettomille valloille nootteja, joissa julistettiin Englannin ympäri ja pitkin Ranskan länsirannikkoa ja Välimerta ulottuva saarto. Ne piti esittää asianomaisille tammikuun 31:senä.

Amiraaliesikunnan päällikkö antoi lähemmät ohjeet sodankäynnistä saartoalueella. Tällöin hän otti varteen useita ulkoasiainviraston toivomuksia, joiden tarkoituksena oli ehkäistä välien katkeaminen Amerikan kanssa. Se oli luonnollisesti myöskin meidän toivomustemme mukaista.

Ylin armeijanjohto ryhtyi puolestaan pohjoisen alueen ylipäällikön käskypiirissä kaiken varalta erinäisiin varmuustoimenpiteisiin, vaikkakaan ei valtiokansleri ollut Hollannin eikä Tanskan suhteen huolissaan.

Suoja-asemien rakentaminen Pohjois-Slesvigiin oli edistynyt hyvin. Joku ratsuväkijoukko riitti puolestamme hieman vahvistamaan rajavartiota. Väliaikaisesti sijoitettiin sinne kenraalikomento, jonka tuli tutustua sikäläisiin oloihin. Hollannin puoleisella Saksan rajalla yhdistettiin rajavartiasto divisioonakomennuskuntiin ja asetettiin Münsteriin tulevan kenraalikomennon alaiseksi. Asemien rakentaminen ei ollut vielä pitkälle edistynyt. Belgian Hollannin-puoleisella rajalla ei oltu myöskään kovin paljoa saatu aikaan. Oli ollut puute työvoimista.

Yleensä olivat meidän suojatoimenpiteemme ainoastaan paperilla.
Romaaniasta vapautuvien joukkojen piti vain tarvittaessa ne toteuttaa,
muussa tapauksessa joukot saivat siirtyä länsirintamaa lujittamaan.
Niiden tuli matkustaa aluksi Belgiaan.

IV.

Tammikuun keskivaiheilla saapui ylimmälle armeijanjohdolle ulkoasiain virastolta jäljennös kreivi Bernstorffin tammikuun 10 päivänä antamasta lausunnosta, jossa sanottiin, että asestettuja kauppalaivoja koskeva kirjelmä "tekisi tyhjäksi presidentti Wilsonin rauhanvälityksen". Minä olin hämmästyksissäni sen johdosta. Mistään erikoisesta presidentin välityksestä ei enää ollut ollut puhetta. Kreivi Bernstorff saattoi siis tammikuun 10:ntenä päivätyssä kirjelmässään kosketella ainoastaan presidentin joulukuun 18 p:n toimenpidettä, johon entente vasta tammikuun 12:ntena virallisesti vastasi ja joka siten tämän vastauksen johdosta sai ratkaisunsa edeltäkäsin aavistetulla tavalla. Mistään uudesta hankkeesta ei minun käsitykseni mukaan ollut kysymys. Valtiokansleri oli samaa mieltä. Tammikuun 16:ntena hän lausui kreivi Bernstorffille tämän johdosta: "Me olemme päättäneet uskaltaa (senkin uhalla, että välit katkeavat ja mahdollisesti syttyy sota Yhdysvaltain kanssa)." Tämä sähkösanoma oli tuskin vielä ehtinyt kreivi Bernstorffin käsiin, kun hän itse sähkötti ulkoasiainvirastolle: "Jolleivät sotilaalliset syyt ole välttämättömästi ratkaisevia, niin olisi (rajoittamattoman sukellusvenesodan) lykkääminen erittäin toivottava. Wilson luulee voivansa saada aikaan rauhan meidän esittämämme, kaikkien kansojen samanlaisia oikeuksia koskevan periaatteen pohjalla."

Välittäessään tämän sähkösanoman huomautti ulkoasiain valtiosihteeri pyytäneensä amiraaliesikunnan päälliköltä, että tämä liittämällä puolueettomia laivoja koskeviin määräyksiin varman rauhoitusajan, jota lähettiläs oli ehdottanut, vaikuttaisi siihen suuntaan, että välien rikkoutuminen Amerikan kanssa ei tulisi niin uhkaavaksi. Olen jo sanonut, että me olimme tähän suostuneet. Ulkoasiainvirasto ei ole voinut siis tästäkään Bernstorffin sähkösanomasta havaita, että yleinen tilanne olisi jollakin tavalla muuttunut. Valtiosihteeri olisi siihen muutoin viitannut.

Minä en yleensä ole ollut selvillä valtakunnan hallituksen ja lähettilään välisestä vuorovaikutuksesta ja vain varsin katkonaisesti sain siitä tietoja.

Neuvottelujen kulkua Yhdysvaltain kanssa en saanut seurata. Valtiokansleri ja ulkoasiainviraston valtiosihteeri valittivat, että yhteys lähettilään kanssa oli vaikea ja että siitä aiheutui helposti epäselvyyttä. Heidän täytyi velvollisuutensa mukaan käyttää hyväkseen jokaista mahdollisuutta, että rajoittamattomasta sukellusvenesodasta huolimatta välien katkeaminen Amerikan kanssa välttyisi.

Minun hämmästyksekseni saapuivat valtiokansleri v. Bethmann ja valtiosihteeri tri Zimmermann tammikuun 29 päivänä Plessiin. Meidät kutsuttiin yhteiseen neuvotteluun keisarin luokse. Oli kysymys uudesta rauhanvälitysehdotuksesta Wilsonin taholta. Valtiokansleri luki hänen laatimansa, kreivi Bernstorffille osoitetun kirjelmän, jossa hän kannatti rauhaa status quo ante'n pohjalla.

Mahdollisten rauhanneuvottelujen perusteina piti, mikäli minä muistan, presidentti Wilsonille joko nyt taikka muussa tilaisuudessa antaa tieto seuraavista vaatimuksista:

Saksa ja Puola saavat Venäjää vastaan strateegisesti ja taloudellisesti turvalliset rajat;

Siirtomaat palautetaan sellaisen sopimuksen muodossa, joka takaa Saksalle sen väkilukua ja taloudellisten etujen arvoa vastaavan siirtomaaomistuksen;

Saksan miehittämät ranskalaiset alueet palautetaan, mutta
oikeus rajojen strateegiseen ja taloudelliseen järjestelyyn
ja rahavastikkeeseen pidätetään;

Belgia palautetaan ennalleen Saksan turvallisuuden takaavilla,
varmoilla määräyksillä, joista sovitaan Belgian hallituksen
kanssa tapahtuvissa neuvotteluissa;

Toimitetaan taloudellinen ja rahallinen tasoitus sillä perusteella, että kummankin puolen valloittamat ja rauhanteossa ennalleen palautettavat alueet vaihdetaan;

Saksalaisten liikeyritysten ja yksityisten henkilöiden sodassa kärsimät vahingot korvataan;

Kaikki sellaiset sopimukset ja toimenpiteet kumotaan, jotka rauhan tultua haittaisivat säännöllistä kauppaa sekä liikennettä, ja asianmukaiset kauppasopimukset solmitaan; Varmuus merien vapaudesta."

Nämä ovat ainoat Saksan taholta vihollisen tietoon tulleet ehdot, joiden laatimiseen minä olen ottanut osaa.

Valtiokansleri ei vaatinut rajoittamattoman sukellusvenesodan lykkäämistä tuonnemmaksi. Lähettiläs valtuutettiin selittämään, että valtakunnan hallitus oli valmis antamaan käskyn sukellusvenesodan keskeyttämisestä heti, kun oli luotu rauhanneuvotteluille menestystä lupaava pohja. Kenraalisotamarsalkka ja minä yhdyimme näihin päätöksiin.

Kaikki tämä tapahtui hyvin nopeasti eräässä keisarin huoneessa. Siellä oli vielä esillä syntymäpäivälahjoja. Risteilijä Emdenin kaunis kuva on jäänyt muistiini. Tämän diplomaattisen hankkeen lähempää yhtenäisyyttä ja menoa en minä voi enää kuvata. Lausuin neuvottelun päätyttyä kenraalisotamarsalkalle epäileväni sitä tapaa, jonka kautta oli saatu meidän myötävaikutuksemme niin perin tärkeisiin päätöksiin. Toiselta puolen me emme olleet seikoista täysin selvillä, toiselta me taas muiden mukana olimme niistä moraalisesti vastuussa.

Tammikuun 31 päivänä esitettiin Washingtonissa nootti, jossa julistettiin sukellusvenesota saartosotana alkavaksi, ja, kuten otaksun, valtakunnan hallituksen tammikuun 29:ntenä päivätty ilmoitus.

Tammikuun 9 päivän jälkeen ei ollut ilmennyt minkäänlaisia sotilaallisia syitä, jotka olisivat saaneet kenraalisotamarsalkan taikka minun muuttamaan kantaamme, jonka mukaan sukellusvenesota oli aivan välttämätön.

Amiraaliesikunnan päällikön esityksestä Wienissä päätti myöskin Itävalta-Unkarin hallitus ryhtyä sukellusveneillään rajoittamattomaan sotaan. Minä tervehdin kiitollisena tätä liittolaisystävällistä askelta ja sitä täydellä varmuudella odotinkin. Sukellusvenesota saattoi tehota vain jos sitä käytiin Välimerelläkin, missä menestys näytti erittäin lupaavalta. Kuului asiaan upottaa niin paljon tonnistoa kuin mahdollista. Myöskin kenraali v. Conrad oli puoltanut Itävallan osanottoa. Kun kreivi Czernin myöhemmin, 1918, sanoi kannattaneensa rajoittamatonta sukellusvenesotaa välttääkseen selkkausta Saksan kanssa, niin ilmoitti hän asian, josta minulla silloin ei ollut tietoa. Kukaan ei ollut ajatellut sotilaallista painostusta Itävaltaan nähden.

Kun arvioin, mitä kotimaassa ajateltiin, merkitsi minulle sangen paljon saada havaita valtiopäivien helmikuun 27:ntenä pidetystä istunnosta, että Saksan kansa rauhantarjouksemme rauettua jotenkin yksimielisesti asettui kannattamaan hallitusta. Enemmistösosialistien johtaja, herra Scheidemann, vaikkakin torjui vastuun sukellusvenesodasta, lausui asian yhteydessä seuraavaa:

"Koko maailma käsittää sen syvän tyydytyksen, jota tunsimme, kun hallitus perusteluilla, jotka lähenivät meidän perustelujamme, tarjosi maailmalle rauhaa. Kun vastustajat tunnetussa vastauksessaan Wilsonille paljastivat häikäilemättömän valloitus- ja tuhoamishalunsa, niin silloin jälleen lujatahtoisesti päätimme nousta maatamme puolustamaan. Silloin ei kuulunut kansasta muuta kuin yksi ääni: mieluimmin vaikka mitä kuin sellainen rauha! Jokainen oli kyllä odottanut, etteivät vastustajat ilman mutkittelua ja vastaanhangoittelua, ilman omien voimiensa korostamista tai tunnusteluyrityksiä ja koekeskusteluja ottaisi vastaan Saksan kutsua neuvotteluihin. Mutta vain sangen harvat olivat odottaneet, että he käyttäisivät niin häikäilemätöntä sekä vaativaa kieltä ja esittäisivät niin mielettömän, kaikkia tosiasioita ivaavan rauhanohjelman. Eivätkä he enää koskaan pääse vastaamasta ihmiskunnalle siitä verivelasta, minkä he ovat ottaneet hartioilleen hylätessään röyhkeästi Saksan rauhantarjouksen. Lloyd George on niiden päätösten kummi, joita valtakunnan hallitus sukellusvenesotaan nähden on tehnyt. Kärjistetyn sukellusvenesodan on päättänyt oikeastaan liittoutuneiden Rooman konferenssi. Sitten kun tämä ratkaisu on tehty, kun asia on pantu käyntiin, voimme mekin sydämestämme vain toivoa, että se pian toisi meille rauhan. Me luotamme siihen, että hampaisiin asti asestettu kansanvoima tekee mahdolliseksi sen, mikä vastustajistamme vielä tällä hetkellä näyttää mahdottomalta. Valtakunnan kunnian, olemassaolon ja sen taloudellisen kehittymisvapauden täytyy tässä taistelussa säilyä koskemattomina."

Se oli juhlallinen tunnustus ja kehoitus äärimmäiseen kamppailuun, silloin kun vihollinen tahtoi meidät tuhota. Jospa se olisi toteutunut.

Marraskuun 21 päivänä 1916 vaipui keisari Frans Josef ikuiseen lepoon. Hän oli kaksoismonarkian kansojen koossapitäjä. Tosin hän ei ollut kyennyt luomaan niiden elämää uudeksi. Hänen valitsemansa neuvonantajat eivät olleet siihen kyllin vahvoja. Hän oli uskollinen liiton ystävä, vaikkakaan hän ei voinut unohtaa vuotta 1866, jolloin Preussi ja Itävalta taistelivat Saksan yliherruudesta.

Huhtikuun alussa 1916 vietettiin Kownossa kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin 50-vuotista virkariemujuhlaa. Minä pidin lyhyen puheen ja lausuin tällöin asiaan laajemmin puuttumatta, että kenraalisotamarsalkka oli ensimmäisenä palvelusvuotenaan ottanut osaa 1866 vuoden sotaretkeen. Tuskin olivat sanani ilmestyneet jossakin painettuina, kun sain valtiokansleri v. Bethmannilta kirjeen, jossa sanottiin, että puheeni oli tehnyt Wienissä ikävän vaikutuksen syystä, että olin maininnut vuoden 1866 sotaretken. Hän pyysi, että estäisin puheen julkaisemisen. Sitä ei voinut enää tehdä. Minua Wienin hovin käsitys hämmästytti yhtä paljon kuin Berliinin kirjekin. Vuoden 1866 sotaretki oli vaikuttanut syvästi keisari Frans Josefiin. Sen johdosta hän menetti luottamuksensa armeijaansa eikä hän enää koskaan koko sydämellään omistautunut sille, vaikkakin hän sen hyväksi työskenteli ja piti suuriarvoisina yhtenäisen armeijan vanhoja traditioita. Hänen kuolemansa tuotti meille korvaamattoman tappion. Murhattu kruununperijä arkkiherttua Frans Ferdinand ei ollut toimen ja tarmon mies, vaikka häntä usein sellaisena pidettiin. Hän oli itse asiassa luonteeltaan horjuva sekä päättäväisyyttä vailla eikä hän suinkaan ollut Saksan ystävä. Meidän Keisarillinen Majesteettimme näki paljon vaivaa koettaessaan saada hänessä ja hänen puolisossaan vireille saksalaisystävällisen mielen. Hänen kuolemansa oli traagillinen ja hänen murhansa seuraukset olivat kohtalokkaat. Neljän sotavuoden kuluttua ne saivat aikaan Itävaltaan nähden sen, mitä venäläiset, teon alkuunpanijat, tarkoittivatkin. Tosin Venäjä itsekin siinä tuhoutui. Murhatussa vallanperijässä ei myöskään olisi ollut miestä vanhan keisarin kuoltua tarttumaan kaksoismonarkian peräsimeen. Hajoittavat voimat olivat sodan aikana liiaksi vahvistuneet. Sekavuus taloudellisessa elämässä oli päässyt valtaan. Monin paikoin oli kansan ja sotajoukon henki huonontunut. Väsymys sotaan lisääntyi ja rauhankaipuu yhä kasvoi. Olisi tarvittu aivan erikoista miestä, joka olisi herättänyt kaksoismonarkiassa taistelunhalua ja luonut keisarillis-kuninkaalliseen armeijaan uutta elämää.

Minä näin keisari Kaarlen arkkiherttuana ensi kerran joulukuulla 1914. Hän teki kovin nuorukaismaisen vaikutuksen. Marraskuun alussa 1916 tapasin hänet uudelleen. Hän oli kehittynyt ja käynyt miehekkäämmäksi. Hän puheli selvästi sotilaallisista kysymyksistä. Mutta hänen uuden korkean asemansa taakka oli käyvä hänelle liian raskaaksi. Levottomuus valtasi hänen olemuksensa. Hän ponnisteli paljon ja antoi myöten paljon sekä monessa asiassa. Hän tunsi kaksoismonarkian sisäpoliittiset vaikeudet, hän ajatteli Habsburgien suvun alaista liittoa Itävallan kansojen kesken, mutta hän ei kuitenkaan voinut taivuttaa Unkaria vähemmän itsekkääseen politiikkaan eikä saanut sitä peruuttamaan elintarvesulkua Itävaltaan. Luonteenomaista hänen toiminnalleen oli tshekkiläisjohtajien armahdus, vaikka nämä julkisesti olivat työskennelleet monarkiaa vastaan. Näin hän ilmaisi olevansa huolissaan tshekkiläisliikkeen johdosta ja paljasti hallituksen sekä monarkian koko heikkouden. Siitä oli vain seurauksena, että hajoittavat kansalliset pyrkimykset saivat uutta virikettä ja että saksalaisissa, jotka pysyivät uskollisina vanhalle keisarisuvulle, epäluulo kasvoi. Myöskin armeija tunsi itsensä loukatuksi, ja erikoisesti sen saksalaiset upseerit sekä sotilaat, jotka vanhalla urhoudella taistelivat keisarihuoneen ja kaksoismonarkian puolesta. Hyvin monet heidän saksalaisista veljistään olivat sen vuoksi tappotantereella kaatuneet, että tshekkiläiset olivat menneet vihollisen puolelle.

Keisari ei ollut mikään luja liittolaisuuden kannattaja, mutta hän pysyi kuitenkin Saksan rinnalla. Hän harrasti rauhaa, mutta pyrkiessään sitä aikaansaamaan hän meni liian pitkälle kirjeissä, jotka hän kirjoitti langolleen, prinssi Sikstukselle.

Itävalta-Unkarin armeijan ylimmän päällikön asemastaan keisari Kaarle oli erittäin arka. Hänen toivomuksensa mukaisesti muutettiin ja jonkun verran lievennettiin neliliiton korkeinta sodanjohtoa koskevia määräyksiä. Hän ei ollut sotilasluonne, mutta hän tahtoi kuitenkin tehdä parhaansa armeijan hyväksi.

Keisarinna Zita, jolla oli suuri vaikutusvalta puolisoonsa, harrasti innokkaasti politiikkaa. Hän oli, ikävä kyllä, kokonaan meitä vastaan, ja häntä johtivat papit, jotka eivät olleet meidän ystäviämme. Ulkoasiainministeriksi tuli kreivi Czernin, viisas maailmanmies, sivistynyt ja rakastettava persoonallisuus, joka oli Wilhelmstrassen herroja paljon etevämpi. Muutoin kulki hän samoja latuja kuin Berliinissä oleva valtiokanslerikin. Hän pyrki rauhaan, mutta yhdessä Saksan kanssa. Hän oli uskollinen, se mainesana hänestä on säilyvä. Hän osoittautui siinä suhteessa lämpimäksi ja tavattoman taitavaksi kaksoismonarkian asiain valvojaksi. Rauhallisen varmasti hän suhtautui keisarilliseen herraansa. Siitä huolimatta hän mukautui keisarin tshekkiläisille suomaan armahdusjulistukseen ja tämän epäselvään kansalliseen politiikkaan. Hän jäi virkaan, vaikka hän ei armahdusta kannattanutkaan ja vaikka hän näki, että se oli merkkinä kaksoismonarkian häviön alkamisesta ja vaikeutti rauhan tuloa sekä vahvisti ententen voiton toiveita.

Minä persoonallisesti olin suuresti mieltynyt häneen ja keskustelin mielelläni hänen kanssaan. Mutta Wilhelmstrasselta liikkeellelähteneitä kulkupuheita minun "diktatuuristani" hän, ikävä kyllä, liian herkkäuskoisesti toisti. Usein todistin hänelle, kuinka löyhä hänen otaksumansa oli. Hänen joulukuun 11:ntenä 1918 tekemänsä valtiollinen tunnustus ei hämmästyttänyt minua, kun tunsin hänen käsityksensä sodasta.

Kenraali v. Arz tuli Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunnan päälliköksi kenraali v. Conradin sijaan, joka sai sotajoukkojen päällikkyyden Tirolin rintamalla. Minun ja kenraali v. Conradin väliset suhteet olivat käyneet yhä luottamuksellisemmiksi. Sen vuoksi herättikin hänen virasta luopumisensa minussa vilpitöntä persoonallista surua.

Suhteeni kenraali v. Arziin oli kehittyvä vielä läheisemmäksi. Hän oli vakaumukseltaan Saksan valtakunnan ja armeijan ystävä. Kesäsotaretkellä 1915 hän oli ollut Itävalta-Unkarin 2:sen armeijaan kuuluvan VI:n armeija-osaston päällikkönä ja suorittanut sen tehtävän mitä läheisimmässä yhteydessä saksalaisten joukkojen kanssa tavalla, joka herätti saksalaisissa arvonantoa häntä ja hänen miehistöään kohtaan. Ollessaan 1:sen armeijan ylipäällikkönä Siebenbürgenissä hän sai armeijallaan aikaan kaiken, mitä siltä sen kokoonpanon vuoksi saattoi odottaa. Hän toimi hyvän yhteishengen säilymiseksi armeijassaan olevien saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen välillä, joiden kehityksestä hän piti vakavaa huolta. Henkisesti ei hän ehkä ollut niin joustava kuin kenraali v. Conrad, mutta hän oli tervekäsityksinen sotilas, joka koki kohottaa Itävalta-Unkarin armeijaa ja hankkia sille omasta maasta kaiken, mitä se tarvitsi. Hän teki kaiken mahdollisen saavuttamatta kuitenkaan mitään ratkaisevaa. Hän kehittyi sitä pitemmälle, kuta kauemmin hän oli virassaan. Kenraali v. Arz otti sotatoimiosastonsa päälliköksi kenraali v. Waldstättenin, kyvykkään ja kunnianhimoisen upseerin, joka ansaitsi päällikkönsä ja Itävalta-Unkarin armeijan luottamuksen.

Hyvä yhteistyö Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa oli edelleen taattu.

JATKUVAN SODANKÄYNNIN PERUSTEET JA SOTAKONEISTO.

Sota velvoitti meitä kokoamaan ja käyttämään viimeisetkin ihmisvoimat. Oli samantekevää, suoritettiinko työ taistelussa vai rintaman takana, tarkoittiko se sotataloutta vai palvelusta kotimaan joukoissa tai valtion toimessa. Yksityinen mies saattoi palvella isänmaataan vain yhdessä paikassa, mutta hänen voimansa oli tehtävä hyötyätuottavaksi. Valtionvirka muodosti oman alansa. Muutoin ylin armeijanjohto suoritti yksissä neuvoin kotoisten viranomaisten kanssa summittaisen voimien jaon maasotajoukkojen, meriväen ja kotimaan kesken. Vain ylimmällä armeijanjohdolla saattoi olla yleiskäsitys kaikesta. Preussin sotaministerikään ei voinut riittävästi eikä kyllin monipuolisesti arvostella vihollista vastassa olevien asevoimien suuruutta eikä sodan tarpeita.

Näihin asti oli täytevoimat saatu toipuneista, joita oivallisen sairashoitojärjestelmän vallitessa palasi armeijaan suuret joukot, sekä käytettävissä olevista uusista ikäluokista ja jälkitarkastusten avulla aikaisemmin kelpaamattomiksi julistetuista. Me olimme pakotetut lähettämään rintamalle 19-vuotiaita. Oli mahdotonta kajota enää sitä nuorempiin ikäluokkiin. Kelpaavaisuusehdot olivat lievennetyt. Ehdottomasti suurin osa tähän saakka käytettävissä olevista miehistä oli kutsuttu aseisiin. Kuitenkin oli pyrittävä siihen, ettei armeijaan otettaisi yksinomaan vain niitä, joita näihin asti oli voitu palvelukseen kutsua, vaan sen lisäksi oli saatava takeet uudesta voimienlisäyksestä. Nimenomaan oli vähennettävä lykkäystä saaneiden lukua. Samalla oli koottava riittävät voimat kotimaassa sotatalouden tarpeisiin sekä töihin armeijan selkäpuolelle, missä asemien rakentaminen oli niin tuiki tärkeää.

Minusta sanontatapa "linnapalveluskelpoinen" on aina ollut vastenmielinen. Miksi ei linnapalvelukseen kelpaava mies, jota käytetään sodassa, voisi, jos tarvittaisiin, kantaa kivääriä yhtä hyvin kuin "kenttäpalveluskelpoinenkin"? "Linnapalveluskelpoisuudesta" sai mies sen sijaan jonkunlaisen suojakirjan. Ylin armeijanjohto ei voinut sovittaa tuota käsitettä sodan vaatimuksiin eikä ehkäistä sen aikaansaamaa huonoa vaikutusta. Eräs määräys, jonka sotaministeri syksyllä 1918 antoi, ei pystynyt enää asiaa muuttamaan. Hän oli kuitenkin jo aikaisemmin ottanut vielä kerran jälkitarkastuksen alaisiksi sotapalveluskelpoisuutta koskevat ehdot. "Linnapalveluskelpoisuutta sotakentällä tai kotimaassa" seurasi siten vielä "työkelpoisuus".

Jälkitarkastus ja silmälläpito kotimaassa eivät näyttäneet minusta moitteettomilta. Alinomaa saapui valituksia mitä uskomattomimmasta palveluspelkuruudesta. Minä esitin sotaministerille, että olisi kajottava mitä ankarimmin asiaan. Sitä vaati oikeudenmukaisuus. Kuitenkaan en minä koskaan saanut tuntea, että täällä kaikki tulisi sellaiseksi kuin armeijan ja kotimaan mielialan kannalta pidin toivottavana.

Lain mukaan oli jälellä voimia, jotka eivät olleet valtion palveluksessa. Siihen olivat velvoitetut näihin saakka ainoastaan 17-45 ikävuosien välillä olevat miehet. Sodan ankariin vaatimuksiin nähden en minä pitänyt tätä rajoitusta enää sopivana.

Jo syyskuussa 1916 ylin armeijanjohto teki valtiokanslerille ensimmäisen kerran esityksiä, että poikkeuksetta kaikki ihmisvoimat koottaisiin. Tällöin se oli yhä jyrkemmin sitä mieltä, että sodassa yksilöiden voimat kuuluivat valtiolle, että sen vuoksi jokainen saksalainen 15:sta 60:een ikävuoteen asti oli palvelusvelvollinen ja että tämä velvollisuus, vaikkakin rajoituksin, oli ulotettava myöskin naisiin. Sellaista palvelusvelvollisuutta saattoi vastata asevelvollisuus armeijassa taikka työvelvollisuus — sen laajimmassa merkityksessä — kotimaassa. Se ei käsittänyt mitenkään yksinomaan työntekijöitä sanan tavallisessa merkityksessä, vaikkakin se eniten kohdistui heihin.

Työvelvollisuuden saattamisella voimaan palvelusvelvollisuutena sodan hyväksi olisi ollut suuri siveellinen merkitys siinä suhteessa, että siten jokainen saksalainen näissä vakavissa vaiheissa joutui palvelemaan isänmaataan ikivanhaa germaanilaista oikeuskäsitystä vastaavalla tavalla. Sillä olisi myöskin ollut se suuri käytännöllinen merkitys, että valtakunta pääsi määräämään työntekijäin palkkaussuhteet. Jokainen sotilas varmastikin tunsi sen mitä räikeimmän vääryyden tässä sodassa, että hänen, joka joka päivä sai lyödä arpaa hengestään, täytyi elää kurjemmin kuin tavallisen työmiehen, jonka elinehdot olivat taatut. Kun viimeksimainittu ansaitsi elatuksen itselleen, vaimolleen ja lapsilleen, sai sotamies olla huolissaan omasta ja perheensä tulevaisuudesta. Valtion antama avustus ei mitenkään suhdetta tasoittanut. Perhetunne loi ihanteellisen pohjan sille pyrkimykselle, että oli päästävä armeijasta kotimaahan. Jo persoonallisen varmuuden tunnekin sen selittää. Toiselta puolen se kiinnitti monta kotimaahan ja sai heidät pitämään rintamapalvelusta rangaistuksena. Sellaiset olosuhteet olivat pohjiaan myöten epäterveitä.

Minun toivomukseni oli — vaikkakaan sillä kotimaisten viranomaisten vastarinnan vuoksi ei ollut sanottavaa vaikutusta —, että sodassa olevien sotamiesten palkkaa olisi ollut koroitettava ja sen sijaan työmiesten palkkausta kohtuullisessa määrässä rajoitettava. Tästä tietysti olisi johtunut, että sotataloudesta tulevaa voittoakin olisi pitänyt tuntuvasti vähentää. Palkkojen ja voiton olisi täytynyt olla mitä läheisimmässä suhteessa toisiinsa. Me olisimme siten voineet rahataloutemme ja pääomavoimamme hyväksi panna säästöönkin huomattavia summia. Minä tunsin kyllä ne vaikeudet, joita tämän kysymyksen ratkaisu tuotti sen tähden, että raaka-aineiden puutteen vuoksi hinnat kaikilla aloilla olivat kohonneet. Minä toivoin, että kotimaassa siitä selvittäisiin ja löydettäisiin tie terveisiin oloihin. Siinä suhteessa olisi työvelvollisuuslaki ollut kiinnekohtana.

Yleisen palvelusvelvollisuuden toteuttaminen työvelvollisuuden ohella ei yksin riittänyt. Oli myöskin pidettävä huoli siitä, että työvelvollisten työvoima tuli viisaasti käytetyksi ja valtion hyväksi.

Minä kyllä olin selvillä siitä, että sellaiset toimenpiteet vaikuttaisivat syvästi valtiolliseen, taloudelliseen ja yksityiseen elämään. Ei myöskään saanut unohtaa, että liian voimakkaat otteet ovat vaikutukseltaan ehkäiseviä. Oli varmaa, että vastustusta oli ilmenevä, vaikka vaatimukset johtuivatkin sodan rautaisesta pakosta. Itsekkyys ja voitonhimo olivat jo laajalle levinneet. Mutta kansalle oli osoitettava tie voittoon. Sen oli oltava selvillä asioista ja määrättävä oma kohtalonsa. Valtiopäivien ja niiden rinnalla koko kansan täytyi kantaa vastuu. Lokakuun 16:ntena 1916 pyydettiin valtiokanslerilta ehdotusten voimaansaattamista. Minä toivoin, että hallitus olisi ollut valmis edustamaan yleisen palvelusvelvollisuuden suurta aatetta ja kehoittamaan kansaa keksimään voimia, joita se vielä voisi antaa isänmaan käytettäväksi. Oli saatava kansa epäitsekkäästi ajattelemaan, se oli saatava sodan vuoksi kokonaan luopumaan sisäpoliittisesta, omahyväisestä asioiden arvioinnista. Sen oli toteutettava käytännössä ylimmän johdon tekemiä ehdotuksia vastaavat päätökset.

Hallitus ei lähtenyt tälle tielle. Minä luotin siihen aikaan vielä rajattomasti Saksan kansaan ja sen työväestöön. Sota koski meidän kaikkien elämää. Työläistenkin täytyi nähdä, että tilanne oli tällainen ja silloin he tuntiessaan — niin minä luulin —, miten suuri heitä ja isänmaata uhkaava vaara oli, asettuisivat samalle kannalle kuin ylin armeijanjohtokin, antaisivat vielä enemmän kuin he tähän saakka olivat antaneet. Saksalainen työmies oli saanut aikaan paljon ja saattoi vielä enemmänkin aikaansaada. Kuten sotilaskurin tukema isänmaanrakkaus vie sotajoukon vakavana hetkenä suuriin tekoihin, niin pysytetään kansakin lujana ja koossa pitkän sodan aikana, jos sitä lujasti johdetaan ja jos se saatetaan selvästi käsittämään, mitkä vaarat isänmaata uhkaavat. On luonnollista, että hetken hurmio haihtuu. Kurin ja järkevyyden on astuttava sen sijalle. Minä en yhtään epäile, etteikö siihen olisi voitu tulla.

Ilman uutta lakiakin olisi hallitus voinut olla apuna. Piiritys- ja sotatilaa koskevien lakien perusteella olisi kyllä voitu koota ihmisvoimia, kun vaan olisi haluttu niitä todella käyttää. Mutta siihen puuttui hallitukselta tahtoa. Näiden lakien soveltaminen merkitsi sitäpaitsi suoranaista pakkoa, josta en asiaa avoimesti katseltuani mennyt tekemään mitään lupauksia. Minä pidin parempana lakia, jonka takana olisi ollut koko kansa ja joka ulospäinkin olisi osoittanut meidän päättäväisyyttämme. Tämän minä ilmaisin myöskin kanslerille.

Vihdoin kaksi kuukautta myöhemmin, kun ylin armeijanjohto oli uudelleen äärettömän paljon ja väsymykseen asti tyrkyttänyt asiaa, päätti hallitus marraskuulla tehdä valtiopäiville esityksen siviiliasevelvollisuuslaista, joka joulukuun 2 päivänä hyväksyttiin. Se ei sisältänyt sitä eikä tätä. Me olimme tahtoneet aikaansaada jotakin ehyttä. Lakiehdotus poikkesi sangen paljon yleisen palvelusvelvollisuuden periaatteesta, jota me syyskuulla olimme kannattaneet, eikä se ollut takeena siitä, että työvelvollisuuden käyttämisestä olisi koitunut mahdollisimman suuria aikaansaannoksia. Tämä laki oli käytännössä ja erityisesti toteuttamistapansa vuoksi vain vaihdokas jossa ei ollut mitään yhteistä sen meidän vaatimuksemme kanssa että koko kansa oli saatava palvelemaan isänmaata ja siten kartuttamaan sotajoukon täyteainesta sekä voimia, jotka työllään auttaisivat armeijaa ja kotiseutua. Koko lain sanamuodosta muistuttaa ainoastaan sen ensimmäinen pykälä sitä, mihin ylin sodanjohto varsinaisesti pyrki.

Naistakaan eivät määräykset koskeneet. Naisia oli kyllä niin runsaasti, että he olisivat voineet astua työhön miesten sijaan ja valmistaa näille tilaisuuden sotapalvelukseen.

Kaikesta huolimatta tervehdin minä kuitenkin aluksi tätä lakia lämpimästi. Taisteluvalmiutemme merkkinä se sai sekä ystävän että vihamiehen puolelta paljon suuremman arvon kuin mitä se ansaitsikaan. Romaaniassa saavutettujen voittojen rinnalla se oli omiansa vaikuttamaan voimakkaasti.

Minä seurasin asiain käsittelyä valtiopäivillä vain surumielin. Ensi kerran sodan aikana oli minulla siihen nyt tilaisuutta ja asemani ensimmäisenä ylimajoitusmestarina velvoittikin minua siihen. Ylimmän armeijanjohdon oli päästävä selville kansan mielenlaadusta, jolla sodan lopputulokseen nähden oli suorastaan ratkaiseva merkitys. Oli luonnollista, että hallituksen asema työväestöä koskevien sangen pulmallisten kysymysten vuoksi oli vaikea. Olisi ollut seurattava lujaa sotapolitiikkaa eikä tehtävä myönnytyksiä sisäpolitiikassa. Miksi hallitus ei tinkimättä antanut koko kansan vastata sodan lopputuloksesta? Näytti selvästi siltä, että eräiden puolueiden taholla eduskunnassa ei tunnettu halua luopua tänä hädän hetkenä erikoispyyteistä yhteisen hyvän vuoksi. Hallitus ja valtiopäivät olivat yhtä vähän kuin suuri osa kansastakaan vielä tajunneet nykyaikaisen, kaikille samalla tavoin vaatimuksia asettavan kansojensodan olemusta, eivätkä ne ole milloinkaan oikein käsittäneet, mikä merkitys niiden sotilaallisella yhteistyöllä oli ratkaisuun nähden, vaikka ylin armeijanjohto puolestaan yhä uudelleen ja uudelleen oli selittänyt, että juuri siitä riippui Saksan olemassaolo.

Pian selveni, ettei siviiliasevelvollisuuslaki ollut vain epätyydyttävä, vaan että se kaikkialla vaikutti vahingollisesti. Sotilaihin koski erityisesti se, että siviiliasevelvolliset, jotka työskentelivät samoissa toimissa ja asemissa, saivat paremman palkan kuin ne miehet, jotka tähänastisen lain perusteella olivat joutuneet sotapalvelukseen ja jotka nyt palvelivat sotamiehinä. Näitä epäkohtia kärjisti vielä se, että lykkäystä saaneille sotilaille maksettiin sama palkka kuin vapaille työmiehille, s.o. sama palkka kuin siviiliasevelvollisillekin. Se oli suorastaan kohtuutonta ja epäoikeudenmukaista. Vielä räikeämpiä epätasaisuuksia ilmeni etapissa. Raskaista taisteluista rintamalta palaavat joukot saivat nähdä, miten siellä siviiliasevelvolliset ja apunaiset rauhallisissa oloissa nauttivat moninkertaisena sen, mikä sotamiehen osalle tuli. Tämä oli tietysti miehistä, jotka joka päivä saivat olla hengenvaarassa ja kestää mitä suurimpia rasituksia, ylen katkeraa ja omiansa herättämään vielä suurempaa tyytymättömyyttä palkkausasiassa. Se seikka, että korkeapalkkaisia avustusvelvollisia käytettiin etapissa, vaikutti kuin kaksiteräinen miekka. Nämä olot olivat kovin epäterveitä.

Toimenpiteet, joihin syyskuulla oli kaikkien voimien keräämiseksi ryhdytty, olivat näin ollen johtaneet vain vähäisiin tuloksiin. Kansamme voimia ei saatu riittävästi kootuksi, sillä osaksi ne saattoivat vetäytyä toimista syrjään, osaksi jäädä käyttämättä. Kotimaahan jäi niitä liiaksi, armeija olisi voinut saada enemmän. Ylin armeijanjohto oli pyrkimyksissään epäonnistunut. Se pääsi siihen käsitykseen, ettei Saksan kansan elämä ollut enää tervettä.

Sotatyön ja siviiliasevelvollisuuden arvoa kohottaakseni olin ehdottanut avustuspalvelusristin perustamista. Minä sain sellaisen sittemmin ensimmäisten joukossa ja olen kantanut sitä siksi, että olin ylimmän armeijanjohdon taholta suoritetussa sotatyössä ratkaisevalla tavalla mukana, yhtä ylpeänä kuin muitakin sotakunniamerkkejäni, vaikkakin jonkunlaista surumielisyyttä tuntien. Minä olen ajatellut niitä seurauksia, joita oli siviiliasevelvollisuuslailla, joka tuotti minulle yhä suurempaa ja suurempaa pettymystä.

Hankkiessaan laajentuneen teollisuuden välttämättömästi tarvitsemia ammattimiehiä ylin armeijanjohto oli pakotettu käyttämään sangen suuressa määrässä miehistöä siihen tarkoitukseen ja sen kautta heikontamaan voimia. Talvella 1916-17 laskettiin siten riveistä 125,000 miestä, joiden piti heti, kun pääsivät jälleen vapaiksi, palata armeijaan. Minä vaadin yhtämittaa, että sotilasviranomaiset ja teollisuusmiehet ryhtyisivät mitä pikimmin kasvattamaan ammattilaisjoukkoa ja ottaisivat palvelukseen invaliideja sekä naisia. Tosin tehtiinkin paljon, mutta kaikkialla ei toimittu niin pontevasti kuin asemamme vaati. Sen lisäksi lykkäystä saaneille myönnettiin oikeus liikkua esteettömästi kaikkialla, ja siitä johtui, ettei silmälläpito enää voinut tulla kysymykseen.

Kun teollisuutta oli laajennettu, lisääntyivät armeijan voimat tavattomasti. Mutta se kulutti myöskin sen mieslukua. Kuta suuremmassa määrässä näin tapahtui ja kuta enemmän tarvittiin omaa väkeä vihollisen lisääntyneiden varustusten vastapainoksi, sitä tiukemmin täytyi ylimmän armeijanjohdon isänmaata, armeijaa ja jokaista rintamalla palvelevaa yksityistä sotilasta kohtaan tuntemansa velvollisuuden pakotuksesta ponnistella siihen suuntaan, että kotimaassa todellakin työskenneltäisiin. Armeijasta ei saanut enää ottaa eikä pidättää poissa ketään. Työn tulosten vähentyminen, jota ilman muuta ei voinut ulkonaisten olosuhteiden nojalla selittää, ja lakot olivat ilmiöitä, jotka välittömästi vaikuttivat mitä suurimmassa määrässä turmiotatuottavasti isänmaan sotakuntoisuuteen. Ne olivat jokaista rintamasotilasta vastaan kohdistettuja rikoksia ja korkeimman oikeusistuimen käsityksen mukaan maanpetoksellisia tekoja. Vailla valtion ohjausta, sokaistuna ja yllytettynä on osa Saksan työväestöstä syössyt isänmaansa, toverinsa ja oman itsensä mittaamattomaan kurjuuteen. Tämä syytös tulee aina hirvittävän raskaana lepäämään tuon työväestön hartioilla.

Hallituksen täytyi erikoisesti pyrkiä vaikuttamaan työväkeen sillä, että asemamme vakavuutta selviteltiin, mutta sen ei olisi tarvinnut säikähtää pakkotoimenpiteitäkään, milloin ei muusta todellakaan ollut apua.

Ylin armeijanjohto tunsi hyvin kyllä, että lykkäystä myönnettäessä esiintyi suorastaan suosikkijärjestelmään kuuluvia tapauksia, jotka vaikuttivat joka suhteessa yhtä katkeroittavasti kuin sotapalveluskierrot kotimaassa. Uudestaan ja uudestaan tein sotaministeriölle pyynnön, että nämä epäkohdat korjattaisiin.

Oli luonnollista, että me hädässämme ajattelimme myöskin miehitettyjä alueita. Sotaministeriö oli käsitellyt tätä kysymystä. Oli jo alettu Saksassa käyttää belgialaisia työmiehiä. Ylin armeijanjohto pyysi, että kenraalikuvernööri noudattaisi sotaministerin ja teollisuusmaailman toivomuksia, ja se teki tämän pyynnön sitä hartaammin, kun ei hallitus vielä siihen aikaan ollut siviiliasevelvollisuuslain muodossa vastannut sen esityksiin ihmisvoimien lisäämisestä.

Belgian omien etujen mukaista oli, että työmiehiä siirrettiin Saksaan, sillä maassa vallitsi suuri työttömyys. Kun asiasta oli neuvoteltu keskusviranomaisten kanssa Berliinissä, laajennettiin tätä siirtoa edelleen. Toimeenpantaessa tällöin lähetyksiä, jotka alussa olivat liian runsaita, osoitettiin usein kovuutta, jota olisi ollut parempi välttää. Suureksi osaksi voi siitä syyttää myöskin itse belgialaisia, sillä usein he milloin minkin seikan perusteella ilmoittivat työttömiksi sellaisia tovereitaan, jotka eivät työttömiä olleetkaan. Kenraalikuvernööri asettui kovakouraisuutta ehkäisemään heti, kun hän sitä huomasi. Aikojen kuluessa tuotiin siten Saksaan paljon belgialaisia työmiehiä eikä sen pitemmältä valituksia kuulunut. Siirsimme belgialaisia myöskin miehitetyille alueille. Belgialainen pakolaissanomalehdistö ja ententen yllyttäjät nostivat tietysti raivoisan metelin ja sitä meidän tahollamme oli odotettukin. Kun oltiin kovin kypsymättömiä sotaa arvostelemaan, niin saatiin meilläkin kuulla samanlaisia ääniä. Sotilasviranomaiset eivät toimineet umpimähkään, vaan he tunsivat isänmaallisen velvollisuutensa.

Myöskin Puolasta ja muilta miehitetyiltä alueilta, vieläpä niistäkin seuduista, joita myöhemmin vallattiin, saimme lisää työvoimia, mutta ei kuitenkaan niin runsaasti kuin olisi ollut toivottavaa. Me menettelimme kaikkialla niin säästäen kuin mahdollista, sillä meillä ei ollut ensinkään halua valloittajan ylpeällä kädenliikkeellä sortaa vieraita kansallisuuksia. Me olimme aivan liian objektiivisia emmekä me muuta tahtoneet ollakaan.

Vangit merkitsivät tavattoman paljon meidän sotataloudessamme. Jollemme olisi idässä saaneet niin runsaasti venäläisiä vankeja, ei meidän taloudellinen elämämme olisi saattanut kestää. Toiselta puolen merkitsi myöskin omien miestemme vangiksijoutuminen tuntuvaa voimiemme vähennystä ja samalla vihollisen sotataloudessaan tarvitsemien työvoimien lisäystä. Jos me saimme vankeja, niin oli joka kerta ratkaistava, käytettäisiinkö niitä työhön ja toimiin miehitetyillä alueilla vai kuljetettaisiinko ne kotimaahan. Myöskin tässä suhteessa otettiin kotimaa tarkasti huomioon, vaikkakin armeija kärsi suurta työvoimien puutetta.

II.

Koettaessamme saada kotimaasta ihmisvoimia pyrimme me sen ohessa myöskin luomaan sotavarustusten hankintaohjelmaa, jonka toteuttamiseen osa noista voimista oli käytettävä. Ensi sijassa me tarvitsimme lisää kanuunoita, ampuma-aineita sekä kuularuiskuja ja niiden lisäksi yhä runsaammin kaikenlaista muuta.

Kanuunoita ei tarvittu yksinomaan uutta asestusta varten, vaan myöskin uudistuksiin, korvaamaan vanhemmanmallisia rakenteeltaan nykyaikaisemmilla, ja sen lisäksi oli paikattava sangen suuria aukkoja. Verdunin ja Sommen taisteluissa ei yksistään vihollisen tuli ollut tehnyt vahinkoa, vaan kului tykistöä runsaat määrät myöskin oman kiihtyneen ammuntamme vuoksi.

Raskas tykistö oli hyvästi varustettu viistotulikanuunoilla. Laakatuli ei sen sijaan ollut yhtälailla edustettuna ja me vahvistimme sitä, sillä sen ammukset, kohdistuessaan kauas vihollisen selkäpuolelle, olivat sangen tehokkaita. Sen kautta etuasemissa olevien joukkojen huoltoa ja vaihtoja sekä myöskin taistelun aikana käskyjen antoa ja reservien käyttöä vaikeutettiin.

Myöskin vahvistettiin järeintä laakatulta. Hänen Majesteettinsa Keisari vaikutti erikoisesti siihen, että merisotalaitos luovutti palveluksesta vapaista taistelulaivoistaan kanuunoita. Järein laakatuli oli vielä liiaksi riippuvainen rautateistä ja sen vuoksi liiaksi sidottu määrättyihin paikkoihin. Enemmän kuin ennen ruvettiin myöskin ampumatarpeita kuljettamaan konevoimalla (mekanischer Zug).

Kenttätykistössä otettiin käytäntöön kauaskantava kanuuna ja samanlainen haupitsi.

Oli määrättävä, kuinka monta kanuunaa kuukausittain piti valmistaa, jotta koko tarve tulisi tyydytetyksi. Arvio oli vaikea. Raskaaseen tykistöön nähden osuimme lähimain oikeaan, mutta kenttätykistön tarpeet laskimme liian suuriksi. Heti kun saimme siitä selon, alensimme valmistusmäärää, mutta siitä aiheutui aina jonkunlaista horjuntaa. Teollisuuden alalla ei voi tehdä äkillisiä kokokäännöksiä. Siirtyminen uudelle kannalle vaatii aina aikaa. Se ilmenee tuotannon vähennyksenä. Sen vuoksi olikin aina sangen varovasti siirryttävä uuteen asetyyppiin. Siitä johtui, ettemme aluksi olleet erittäin halukkaita uuden jalkaväen kanuunan käytäntöön ottamiseen, vaikka se myöhemmin huomattiin välttämättömäksi.

Taisteluaseena tankeja vastaan käytettiin kenttäkanuunaa 06, joka lävisti tankin. Niitä oli vain saatava käytettäväksi riittävä määrä.

Ampumatarpeiden lisääminen riippui tähän aikaan ruutiteollisuuden noususta ja se taasen mitä läheisimmin siitä, oliko tarvittavia raaka-aineita saatavissa taikka voitiinko niitä valmistaa. Rikillä ja typellä oli erikoinen merkitys. Oli ylen vaikeaa hankkia selvyyttä tähän kysymykseen. Me koetimme saada tähänastisen ruutimäärän kohoamaan kaksinkertaiseksi. Siihen voitiinkin vähitellen päästä monista häiriöistä, suurista räjähdyksistä ja hiilenpuutteesta huolimatta. Kun ruutiohjelma oli saatu toteutetuksi, tuli puute teräksestä. Siten riitti jatkuvassa sarjassa hankaluuksia, ennenkuin saavutimme tarkoituksemme ja saimme ampumatarpeiden valmistuksen nousemaan.

Erikoista huomiota oli kiinnitettävä siihen, miten joukoille eri ampuma-aineita toimitettiin. Ammuksia oli monta lajia, ja patteripäälliköiltä vaadittiin taitoa selviytymiseen, samoin oli komentoviranomaisten vaikea pitää huolta siitä, että sopivaa ampumatavaraa oli oikeaan aikaan siellä, missä sitä tarvittiin. Sytytinjärjestelmässä oli toivomisen varaa. Rauhanaikaiset sytyttimet eivät olleet tarpeeksi yksinkertaisia. Oli päästävä parempaan malliin. Mutta raaka-aineiden puutteen vuoksi täytyi säästää kuparia sekä messinkiä, ja se jälleen häiritsi meidän suunnitelmiamme. Tykistön kokeilukommissionin työstä huolimatta me saimme vasta myöhään sytyttimiä, jotka olivat moitteettomia ja toimivat niin, että pommit juuri maanpintaa koskettaessaan räjähtivät. Sirpaleet sinkosivat tällöin maasta eivätkä vajonneet siihen. Shrapnelleista me pian luovuimme. Joukkojen saama oppi ei riittänyt, kun oli käytettävä niin arkoja ammuksia. Yleensä pidettiin parempina pommeja, joissa oli herkkä sytytin.

Lisättäessä ampumatarpeiden valmistusta oli myöskin kaasun tuotanto saatava samassa määrässä kasvamaan. Kaasun puhaltaminen pulloista sai yhä enemmän jäädä syrjään, sillä se oli aina miehistöstä vastenmielistä. Sen sijaan saivat kaasuammukset käytännössä yhä enemmän sijaa. Meidän "keltaristimme" oli taisteluase, jota vihollinen pelkäsi. Vielä nytkin kammoivat meidän joukkomme sangen kauan oman kaasun vaikutusta ja vasta myöhemmin tapahtui siinä suhteessa muutos parempaan päin. Salaneuvos Haber johti kaasutaistelua ansiokkaasti.

Jalkaväki sai keveän konekiväärin, joka olisi kuitenkin voinut olla yksinkertaisempi ja kevyempi. Se tarvitsi vielä liian monta kiväärimiestä käyttäjikseen. Mutta ratkaisu oli tehtävä ja ruvettava aseita valmistamaan ja siihen kului monen monta kuukautta. Jokaisen jalkaväkikomppanian oli saatava 4 ja myöhemmin 6 kevyttä konekivääriä.

Meidän vanha, raskas konekivääriimme oli hyvä, ja sitä joukkomme pitivät arvossa. Se joutui hyvin pian tykkiväen palvelukseen, joka käytti sitä puolustusaseenaan vihollisen tehdessä hyökkäyksiä ja lentäjien uhatessa.

Jalkaväen teräskuula-ammuksia, joilla saattoi menestyksellisesti taistella lentokoneita sekä tankkeja vastaan, lisättiin ja sotaministeriö ryhtyi suunnittelemaan edelleen jalkaväen tarpeiksi pikatuliaseita sekä suurempireikäisiä kiväärejä, joilla sopi hyvästi vastustaa vihollisen tankeja.

Suurta huomiota kiinnitettiin uusien kuorma-autojen hankintaan. Hevosaines yhä huononi ja uusia saatiin niukasti. Olimme pakotetut panemaan kuorma-autoja hevosten sijalle. Tosin tällöin jouduimme jälleen vaikeuksiin käyttöainevarastoinemme. Mutta me olisimme tarvinneet kuorma-autoja joukkojen kuljetukseenkin. Suunnattoman teollisuutensa avulla kykeni entente entistä enemmän automobiileilla siirtelemään nopeasti ei vain reservejään, vaan myöskin suuressa määrässä joukkojaan majapaikoista taistelukentälle ja sieltä jälleen takaisin. Siten saattoivat joukot tavattomasti säästää hengen- ja ruumiin voimiaan. Me saimme olla tyytyväisiä, jos edes kiireellisimmissä tapauksissa saatoimme kuljettaa väkeämme kuorma-autoilla. Meidän tahollamme ei tankkien rakentamisen aika ollut vielä koittanut.

Aivan erikoisasemassa oli lentokoneteollisuus. Vihollisarmeijat kilpailivat keskenään saadakseen rakennetuksi mahdollisimman nopean ja äkkiäkohoavan taistelulentokoneen. Oli käynnissä kummankinpuolinen kilpailu ja meidän lentokoneteollisuutemme oli usein voitolla. Nimenomaan vuonna 1918 oli meillä mainioita malleja, joita meidän lentäjämme oman rohkeutensa ohella saivat kiittää ilmavoitoistaan.

Olen edellä kosketellut ainoastaan tärkeimpiä sotavälineitä, joita välttämättä oli suuresti lisättävä. Tosiasiallisesti oli ajateltava kaikkia, sillä kaikki olivat tärkeitä. Piikkilankaa esimerkiksi tarvittiin yhtä hyvin kuin jalkaväen ampuma-aineitakin. Taisteluvälineitä oli niiden merkityksen ja todennäköisen kulutuksen perusteella vertailtava keskenään ja sitten oli määrättävä, kuinka paljon niitä piti valmistaa. Koko ohjelma oli työlästä, tulevaisuuteen tähtäävää henkistä työtä, johon eversti Bauer minun esikunnastani aivan erikoisen huomattavalla tavalla otti osaa. Vasta monien Berliinissä pidettyjen neuvottelujen perästä se valmistui ja sai Hindenburg-ohjelman nimen, vaikka ylimmän armeijanjohdon ohjelma ei käsittänytkään yksinomaan sotavarustuksia koskevia vaatimuksia, vaan sisälsi myöskin ehdotuksen, että ihmislukua ja sielullista voimaa lisättäisiin.

Hindenburg-ohjelman toteuttamiseen tarvittiin tietysti paljon aikaa, jo yksistään sen toimeenpanon täytyi synnyttää levottomuutta, joka menestyksen sijasta vaikutti ehkäisevästi. Oli myöskin voitettava luonnollisia hankauksia. Juuri kun tie näytti selvältä, kävi ilmi, että rauhanaikaiset lokomotiivitehtaat, jotka oli otettu yksinomaan sotateollisuuden palvelukseen, piti jälleen palauttaa entiseen tehtäväänsä. Liikennevälineemme tarvitsivat vihdoinkin perusteellista parannusta. Toisten tehtaiden oli otettava suorittaakseen niiden töitä. Kaikkia laitoksia oli mahdollisimman tarkoin käytettävä. Lisätty tuotanto vaati laajennuksia tehtaissa ja siihen kului taas aikaa. Toisin paikoin olivat työt seisauksissa taikka työpaikka oli yhdistettävä toiseen. Kun oli paljon korjattava, käytiin sitä ankarammalla otteella käsiksi taloudelliseen elämään.

Kului tietysti paljon aikaa, ennenkuin työt Hindenburg-ohjelman toteuttamiseksi alkoivat, ja vielä enemmän, ennenkuin raaka-aineista oli saatu valmistetuksi sotatarpeita. Ohjelmaa täytyi myöhemmin tarkistaa ja rajoittaa. Käsityksemme selvenivät ja me huomasimme, ettei välttämättömiä työvoimia voitu koota armeijan ja laivaston täyteainesta vahingoittamatta. Myöhemmin kuului ääniä, jotka selittivät, että koko Hindenburg-ohjelma oli ollut virhe, ja että ylin armeijanjohto olisi saanut antaa sotaministeriön työskennellä rauhassa edelleen. Sen olisi vain pitänyt antaa määräykset. Kenraalisotamarsalkan ja minun oli pidettävä kiinni siitä, että me olimme havainneet armeijan sotavarustusten hankinnan riittämättömäksi huolimatta siitä, että sotaministeri oli suuressa päämajassa ja vaikka koko maailma asiasta puhui. Luonnollisesti olisi ollut tätä yhtäkkistä sotateollisuuden nousua tuntuvasti parempi, jos rauhanaikaisen teollisuuden muutos sotateollisuudeksi olisi tapahtunut suunnitelmallisesti ja tehtävän suuruutta vastaavalla tavalla ja jos sitä jo ennen sotaa olisi valmisteltu sekä kahden ensimmäisen sotavuoden kuluessa ohjelman mukaan toteutettu. Mutta ylimmän armeijanjohdon ei ollut suotu joutua niin ihanteellisiin olosuhteisiin; sen vuoksi sen täytyi toimia. Juttu on aina sama: aikanaan ei tehdä, mitä pitäisi, arvostelu sitä moittii, mutta ei keksi kuitenkaan kohtaa, jota se voisi korjata. Mutta jos jotakin saadaan aikaan, jotakin syntyy, nousee mahtava rakennus, silloin arvostelu kyllä tietää, mihin kohtaan se hyökkää. Se on useimmiten oikeassa. Jälkeenpäin on helppo nähdä kaikki. Mutta toimettomuus ja laiminlyönti ovat aina pahimpia vikoja, ne ovat vaarallisempia kuin jotkut järjestelmäerehdykset. Itse asiassa syntyi Hindenburg-ohjelmasta todellakin ohjelma. Sillä saatiin enemmän aikaan kuin suuren ohjelman muilla kohdilla, joihin me emme niin voineet käydä käsiksi.

Lopulta teollisuus joutui käyntiin. Hindenburg-ohjelman toteuttaminen merkitsee saavutuksena kokonaisuutta, mistä se saa kiittää kenttävaruslaitoksesta syntyneen ase- ja ampumatarvehankintaviraston toimintaa. Viraston päällikkönä oli kenraali Coupette, joka on erittäin perehtynyt teknillisiin ja teollisuutta koskeviin kysymyksin. Hänen kanssaan toimivat samassa hengessä hänen huomattavat, lujatahtoiset osastonpäällikkönsä, majuri Stadtlaender ja eversti Wurtzbacher. Armeija tietää, mistä se saa kiittää tätä virastoa ja sen johdossa olevia miehiä.

Teollisuusmaailmalta sai sodankäynti tukea. Tämä maine on sillä aina säilyvä. Päästyään selville, mitä siltä vaadittiin, se täytti sille annetut tehtävät omin työvoimin ja sen tuotanto aina parani. Kun se otti valtiolta vastaavan maksun, niin oli se siihen vahingon uhan ja meidän vaatimuksistamme aiheutuvien suurten rahallisten kulujen vuoksi suorastaan yhtä oikeutettu kuin työmies, joka kantoi työstään siltä palkan. Liikanaisuudet ja itsekkäät pyyteet minä jo yksistään sotilaiden etujen nimessä hylkäsin. Hallituksen asia oli pitää silmällä ja ryhtyä toimenpiteisiin, etteivät Hindenburg-ohjelmasta aiheutuneet suunnattomat lisävaatimukset enää huonontaneet meidän taloudellisia olosuhteitamme. Veroilla oli vain osittain tasoittava vaikutus. Kiskurien voittoa olisi pitänyt ehkäistä. Minä valitan syvästi, että armeijassa ja kotimaassa oli vallalla henki, joka esti meitä korjaamasta tätä asiaa. Sodankäynnin kannalta minä kyllä usein koetin siihen päästä. Sotakeinottelija on epämiellyttävä ilmiö, joka turmelevan vaikutuksensa kautta saa aikaan sanomattomia vahinkoja.

Ylimmän armeijanjohdon pyynnöstä oli tällä välin sotaministeriössä tapahtunut eräs muutos.

Koko sotatalouden keskusvirastoksi tuli sotavirasto. Siinä käsitteli miehistökysymystä täytevoima- ja työosasto, raaka-ainekysymystä sotaraaka-aineosasto ja lopuksi valmistuskysymystä edellämainittu ase- ja ampumatarvehankintavirasto. Se, mitä sotavirastolta ihmisvoimien kokoamiseen nähden odotin, ei toteutunut. Tämäkin virasto katseli ilmeisesti sisäpoliittiselta näkökannalta kaikkia tähän kuuluvia kysymyksiä asettamatta sodan vaatimuksia etualalle. Minä olin toivonut, että se olisi onnistunut lähentämään työnantajia ja työmiehiä toisiinsa. Useilla tahoilla tällaista kummankinpuolista lähentymistä harrastettiin.

Valmistuskysymyksen ratkaisu olisi käynyt helpommaksi, jos alunpitäen koko sotateollisuus, myöskin pionieerivarustus-, automobiili- ja lentokonetyöt sekä nimenomaan laivastotehtaat olisivat joutuneet sotaviraston valvonnan alaisiksi. Mutta tässä suhteessa ei käyty perinpohjaisesti asiaan käsiksi.

Me koetimme saada sotateollisuutta käyntiin myöskin miehitetyillä alueilla ja kenraalikuvernöörikunnissa. Mutta se oli vain rajoitetussa määrässä mahdollista. Vaihteleva sotatilanne, joka oli otettava lukuun, sekä työvoimien puute tuotti esteitä. Sitäpaitsi oli muitakin ehkäiseviä syitä. Niinpä Liègen ja sen ympäristön suurissa käsiasetehtaissa belgialaiset työmiehet selittivät, että he vasta sitten ryhtyvät töihin, kun he saavat takeet siitä, etteivät saksalaiset sotilaat kuljeta heidän valmistamiaan aseita länsirintamalle. Tällaisia takeita ei voitu antaa.

Meidän täytyi sen vuoksi monesta paikasta kuljettaa koneita, joita aikaisemmin olimme löytäneet ja joita sotateollisuudessa voitiin käyttää, saksalaisiin tehtaisiin, missä niistä teollisuus ja siten sodankäynti saattoivat tarpeellisessa määrässä hyötyä.

III.

Raaka-aineiden hankintaa ja jakelua Saksassa johti varmoin käsin eversti Koeth, joka toimi omalla alallaan sodan vaatimuksia vastaavalla tavalla. Hän vaikutti suuresti siihen, että miehitetyiltä alueilta raaka-aineita saatiin. Raaka-aineiden tuontia liittolais- ja puolueettomista maista johti erityinen Preussin sotaministeriöön kuuluva osasto, jonka kanssa eversti Koeth oli mitä läheisimmissä suhteissa. Hiilet ja käyttöaineet eivät kuuluneet hänen työalaansa.

Eversti Koeth hankki armeijalle välttämättömimmät tarpeet, muuhun ei meidän asemamme eikä riippuvaisuutemme ulkomaista suonut mahdollisuutta. Raaka-aineiden saanti oli pitkäksi ajaksi taattu. Väestömme kärsi kuitenkin suurta puutetta. Sillä ei ollut vaatteita eikä jalkineita. Hintasuhteet olivat peloittavia ja ne vaikuttivat ratkaisevasti elintarpeittemme kallistumiseen sekä sen seikan yhteydessä oleviin epäkohtiin. Se havainto herätti minussa surua. Sodankäynnin nimessä ei ylin armeijanjohto voinut sellaista suvaita ja se kääntyikin asian johdosta hallituksen puoleen, vaikka ilman menestystä.

Riippuvaisuutemme ulkomaista koitui turmiolliseksi. Erittäin tärkeältä näytti minusta lankasijakeaineiden hankinta. Minä jätin tämän kysymyksen everstiluutnantti Schmidt-Rederin tutkittavaksi. Tämä upseeri asettui yhteyteen valtion virastojen ja teollisuusmaailman kanssa. Enimmäkseen ovat saavutukset hänen ansiotaan. Toivoakseni hänen työnsä tulee hyödyttämään isänmaata. Se voi tulevaisuudessa olla maallemme loppumattomaksi siunaukseksi, jos Saksan kansa oppii valmistamaan näitä tuotteita, jotka se näihin asti on hankkinut ulkoa.

Erinäisten raaka-aineiden hankintaa varten muodostettiin joukoittain sotahankintayhtymiä. Minun arvosteluni ulkopuolelle jäi, olivatko ne välttämättömiä ja missä määrin. Tosiasia on, että ne tekivät tavattoman lamauttavan vaikutuksen.

Liikenteen tilasta riippui, saattoiko maan taloudellinen elämä lopullisesti säilyä. Se taasen oli riippuvainen vetureista, rautatievaunuista sekä henkilökunnasta ja liittyi mitä läheisimmin hiilien saantia koskevaan kysymykseen. Ministeri v. Breitenbach oli joka suhteessa tehnyt hyvin paljon armeijan tarpeiden tyydyttämiseksi. Henkilökuntaa ja kuljetusvälineitä oli liiaksi rasitettu, varsinkin vetureita oli kovasti kulutettu. Alettiin siitä, että veturi- ja vaunutehtaat pääsivät entiseen työhönsä. Ylin armeijanjohto avusti kuitenkin vain vastahakoisesti yleisten töiden ministeriä uusien vapautusten myöntämisessä, sillä ne heikonsivat armeijaa. Mutta sitä ei voinut välttää syystä, että rautatiehenkilökunnan työtä oli helpotettava. Me olimme monessa suhteessa varustautuneet ainoastaan lyhytaikaisen sodan vaatimusten mukaan ja nyt olimme pakotetut tässä, kuten useassa muussakin kohden, järjestäytymään siltä varalta, että sota kestäisi kauan. Sotilaallisista vaatimuksistamme johtui, että maan rautateitä täytyi sangen paljon käyttää. Me olimme ottaneet haltuumme Belgian rautateiden liikkuvan kaluston sekä Pohjois-Ranskan veturit ja vaunut, mutta ne eivät riittäneet. Sen vuoksi, että saaliiksi saatu venäläinen kalusto edellytti leveämpää kiskoväliä, ei sitä voitu käyttää.

Liittolaisemme rasittivat sen lisäksi tavattomasti meidän veturi- ja vaunuvarastoamme. Itävalta-Unkarin rautateillä liikkui monta sataa saksalaista veturia ja kymmeniätuhansia vaunuja. Samoin Turkki ja Bulgaaria saivat meiltä kalustoa ja palveluskuntaakin. Me olimme nyt saaneet Romaaniasta kalustoa saaliiksemme, mutta vihollinenkin oli kuljettanut Moldauhun useita tuhansia saksalaisia vaunuja ja piti ne hallussaan. Miehitetyillä alueilla, missä oli niin pitkiä rautatielinjoja, tarvittiin kokonaisen armeijan suuruinen liikennehenkilökunta ja huomattava määrä liikennekalustoa.

Ylin armeijanjohto esitti sotarautatiepäällikön kautta ministerille useampia kertoja peräkkäin, että erinäisillä toimenpiteillä, rajoittamalla esimerkiksi matkailijaliikennettä, pyrittäisiin tarkemmin säännöstelemään maan rautatieliikennettä. Miehitetyillä alueilla toimittiin siihen suuntaan. Raskaat aselepoehdot ja vallankumous pakostakin toteuttivat sen, mitä silloin ei saatu aikaan ja mikä taloudellisen elämämme vuoksi ei kaikessa laajuudessaan ollut mahdollistakaan. Miten kireä liikenteen tila siihen aikaan oli, selviää siitä, että ruuti- ja räjähdysainetehtaat, joiden tuotannosta kaikki riippui, saivat seisoa päiväkausia. Rautatiet eivät voineet kuljettaa niille hiiliä, vaikka niitä olikin. Asiat menivät niin pitkälle, että minun täytyi joka päivä saada tieto siitä, oliko ruutitehtaista pidetty huolta.

Sotarautatielaitoksen päällikkö, eversti v. Oldershausen ja hänen apulaisensa, majuri v. Stockhausen, olivat kumpikin henkilöitä, jotka hoitivat erittäin ymmärtävästi laaja-alaisen tehtävänsä. He olivat yhtämittaa mitä läheisimmissä tekemisissä liittolaisten sotarautatieviranomaisten ja Saksan liittovaltioiden liikenneministerien kanssa. Sangen paljon vaikeuksia johtui Saksan rautatiehallintojen moninaisuudesta. Me tunsimme kalvavaa haittaa siitä, ettemme ennen sotaa olleet saaneet luoduksi mitään suurempaa yhtenäisyyttä ja etteivät liittovaltiot olleet kulkeneet rinnakkain järjestelmään nähden. Esim. Baierilla oli kilometrilukuunsa verraten tuntuvasti vähemmän raskaita vetureja kuin Preussilla. Baierilaiseen veturiin tarvittiin toisenlaisia korjausosia kuin preussilaiseen. Ilman valtiosäännön muutostakin olisi voitu saavuttaa paljon.

Liikenteen tilaa rasitti edelleen se, ettei kanava- ja jokiliike ollut yhtenäisen johdon alainen. Näihin asti ei sitä ollut sillä tavoin edistetty kuin olisi ollut välttämätöntä. Aikaa myöten täytyi laiminlyönti korjata. Muodostettiin erityinen laivaliikeosasto. Valtakunnan merisotavirasto antoi minun pyynnöstäni apuaan toimittamalla palvelusväkeä.

Talvella 1916-17 olivat liikenneolot sangen huonot, mutta parantuivat sittemmin. Seuraavana talvena ne jälleen kiristyivät, vaikkakaan ei samassa määrässä kuin edellisenä vuonna. Työministeri koetti myös puolestaan tehdä kaiken, mikä näytti todella olevan omiaan ehkäisemään liikennepulaa.

Kaiken sotateollisuuden ehtona on hiilen ja raudan saanti. Meillä oli kumpaakin omassa maassa. Longwyn sekä Brieyn malmi- ja Belgian hiilikaivokset, osa Pohjois-Ranskan ja Puolan hiilialueita, joista viimeksimainitut kuuluivat meidän ja Itävalta-Unkarin hallintoon, paransivat asemaamme huomattavasti puolueettomiinkin maihin verraten. Koillis-Serbian hiilituotantoa ruvettiin myöskin edistämään. Me koetimme saada Turkinkin käyttämään paremmin hyväkseen mahdollisuuksiaan. Me toimitimme hiiliä liittolaisillemme ja saimme ainoastaan Itävalta-Unkarista böömiläisiä ruskohiiliä Saksin sekä Baierin tarpeisiin. Puolueettomilta valloilta me saimme hiilen ja raudan vastikkeiksi ravintoaineita sekä rahaa valuuttamme vahvistamiseksi, ja myöskin hevosia. Hiili ja rauta olivat siis tosi voimaa!

Talvella 1916-17 hiilien puute kotimaassa lisääntyi huomattavasti. Se vaikutti syvästi mielialaan ja pakotti ratkaiseviin toimenpiteisiin. Saksan hiilenhankintaa ei oltu järjestetty ja tuotanto oli suuresti heikontunut. Helmikuussa 1917 esitin valtiokanslerille, kuten jo olen maininnut, että olisi asetettava erityinen hiilikommissaari asioita hoitamaan. Vasta vuorisalaneuvos Stutzin onnistui järjestää hiilikysymys, s.o. voittaa ainakin suurimmat hankaluudet ja tasoittaa kotitalouden, valaistus- ja kulkulaitosten, maatalouden ja teollisuuden sekä rautateiden ja merilaitoksen tarpeet. Minun oli erittäin vaikea hänen pyynnöstään touko- ja kesäkuulla 1917 jälleen heikontaa 50,000:lla töihin tarvittavalla miehellä armeijaa, sillä ententen suuri hyökkäys läntisellä rintamalla oli käynnissä ja sen vaikutus oli syvä ja voimia kului tavattomasti. Pidettäköön tämä mielessä kysymyksessä olevaa ajankohtaa seuratessa. Ylin armeijanjohto oli ottanut sen vastuulleen luodakseen kotimaassa kiinteän pohjan vihollisalueella suoritettavalle sodankäynnille. Tehostan tässä vielä kerran, että ylin armeijanjohto tunsi tällaisen sotaväen heikontamisen asettavan sille samalla velvoitukseksi rintamasotilasta kohtaan koettaa lakkaamatta lisätä työn tuloksia ja parantaa työvoimain käyttöä Saksassa. Armeijaan ei näitä työvoimia kotimaasta palautettu ja työnteho siellä vain pieneni. Se oli tietysti kirvelevä isku.

Rautaa ei ollut niin runsaasti saatavissa kuin hiiltä. Vain suurilla ponnistuksilla voitiin saada valmistetuksi tarvittava määrä terästä, erikoisesti ilmaterästä. Ruotsista tuotimme paljon rautamalmia ja myöskin Potin malmirikkaudet Taka-Kaukasiassa tekivät meille huomattavan palveluksen. Teräksen valmistukseen tarvittiin välttämättömästi myöskin rautaromua. Sitä saimme runsaasti miehitetyiltä alueilta. Saadaksemme vanhaa rautaa kanuunain ja ammuksien teräkseen, oli meidän, kun saarto painoi uhkaavana ja sodan ahdinko oli suuri, uhrattava sotateollisuudellemme monta tehdasrakennusta. Lopulta teräksen valmistus rupesi riittämään. Teräs oli tällöin jaettava esim. kanuunain, ampumatarpeiden ja väkälangan jatkuvaa valmistamista varten, erityisesti oli varattava rautateiden korjauksiin oma osuutensa.

Mitä vakavin merkitys oli yleensä sillä seikalla, että sodankäyntiä varten saatiin, paitsi hiiltä, rautaa ja terästä, käyttöaineita sekä voiteluöljyjä sukellusveneisiin, automobiileihin ja lentokoneisiin. Meidän oli tässä suhteessa turvauduttava Itävalta-Unkariin ja Romaaniaan. Kun Itävalta-Unkari ei voinut hankkia kylliksi öljyä ja kun kaikki yritykset sen tuotannon kartuttamiseksi jäivät tuloksettomiksi, niin sai Romaanian öljy meille sotaan nähden suorastaan ratkaisevan merkityksen. Öljytuotantoa oli Romaania saattanut parantaa, mutta käyttöainekysymys pysyi yhä edelleen hyvin vakavana ja vaikeutti sodankäyntiä sekä elämää Saksassa. Kaukaasian varastot avasivat vuonna 1918 eteemme hyviä mahdollisuuksia. Omaa benzoliteollisuuttamme ei yleisen sotataloutemme kehyksissä voitu myöskään ilman muuta laajentaa. Benzolia ei voinut käyttää sukellusveneissä eikä lentokoneissa. Kun sodan lopulla kuitenkin päätimme antaa lentäjien koneisiin benzoliakin, niin teimme sen yksinomaan bensiinin puutteen vuoksi siitä huolimatta, että tiesimme vähentävämme heidän lentotehoaan ja lisäävämme vaaran uhkaa. Jatkuvasti oli pidettävä silmällä sitä, että varastot riittivät ja että joukkojen tarpeet tyydytettiin. Matka-automobiililiikennettä oli yhä enemmän rajoitettava, samoin täytyi vähentää kuorma-autojen käyttöä rauhallisempina aikoina, jotta uhkaavissa tilanteissa voitaisiin toimia täydellä voimalla. Muuta en voinut armeijalle vaatia.

Öljyn puute kotimaassa oli suuri. Maaseutu ei saanut riittävästi petroleumia talveksi. Maalaisten täytyi viettää pitkät talvi-illat pimeässä. Se oli omiansa vaikuttamaan raskaasti mielialaan. Meidän oloillemme kuvaavaa on, että tästä epäkohdasta puhuttiin niin vähän. Liikennepulan syynä oli pitkän aikaa veturien huono voiteluöljy, joka jähmettyi helposti kylmässä. Yksityinen autoliikenne kotimaassa oli melkein kokonaan seisahduksissa. Koko käyttöainekysymys pysyi edelleen sangen vakavana. Sitä täytyi ehdottomasti mitä huolellisimmin pitää silmällä. Vasta syksyllä 1918 toteutui toiveeni, että armeijasta ja laivastosta pidettäisiin yhtenäisesti huolta. Käyttöaineiden hankinta armeijan ja kotimaan tarpeiksi oli yhtenäistä. Sitä hoiti sotaliikennepäällikkö.

Ylimmän armeijanjohdon toimesta koetettiin yhtämittaa kehittää kaikkia menettelytapoja, jotka käyttöainevastikkeiden valmistuksessa tulivat kysymykseen. Mutta monet luonnolliset vaikeudet haittasivat tapojen toteuttamista ja tekivät ne usein mahdottomiksikin.

Ampumahautasotaan tarvittavia aineita, puuta ja soraa, otettiin entistä enemmän miehitetyiltä alueilta. Kotimaastakin oli niitä vielä saatavissa.

Minä en voinut raaka-ainekysymykseen nähden huolehtia muusta kuin pääasioista. Siihen vaadittiin sitäpaitsi laajaa perehtymistä. Minun täytyikin jatkuvasti olla selvillä asiain kulusta voidakseni tehdä erinäisiä tärkeitä päätöksiä.

Raaka-aineita oli otettava miehitetyiltä alueilta. Se kuului sodan luonteeseen. Lujan järjestelyn avulla saatiin tässä kohden vähitellen paljon aikaan. Ylin armeijanjohto pyysi kummankin kenraalikuvernöörin toimimaan sanottuun suuntaan. Kaikkialla seurattiin olennaisesti samoja periaatteita. On totta, että siitä johtui väestölle rasituksia mutta selvää on myöskin, ettei näitä toimenpiteitä voitu välttää.

Jokainen asiaan perehtynyt myöntää, että me olisimme voineet menetellä monessa tapauksessa käytännöllisemmin. Mutta tässäkin kohden oli viranomaisilla ja yksityisillä ratkaistavanaan uusi tehtävä, jota pitkän sodan vaihtelevat tarpeet olivat omiaan hämmentämään. Mutta kaikista vaatimuksista huolimatta menettelimme me kotimaahan verraten hyvin varovaisesti. Sen täytyi luovuttaa kirkonkellonsa, kun taas Belgia sai ne pitää valtiokansleri kreivi v. Hertlingin Hänen Majesteetilleen tekemästä esityksestä.

Ei yksin armeija, vaan myöskin kotimaa sai miehitetyistä alueista ratkaisevaa apua. Kuten kotimaan sotateollisuus, nieli myöskin miehitettyjen alueiden huolto meiltä väkeä huomattavat määrät. Elossa pysyäksemme oli meidän tehtävä tämä kauppa.

Liittolaisten osuus Saksan raaka-ainehankinnassa tuli siten korvatuksi, että Saksa sotaministeriön toimesta joko valmisti taikka antoi vastikkeeksi sotavarustuksia. Sen käsissä oli myöskin Koillis-Serbiassa sijaitsevien Borin kuparikaivosten hallinto, joista saimme mitä runsainta apua. Ylin armeijanjohto puuttui vain silloin asiaan, kun Bulgaaria tai Turkki vanhaan balkanilaiseen tapaan vitkastelivat liiaksi raaka-aineiden toimittamisessa ja kaipasivat jonkinmoista ravistusta muistutukseksi sitoumustensa suorittamisesta.

Hankittaessa armeijalle raaka-aineita antoi tiede koko mahdillaan sodankäynnille apua. Siitä saakoonkin tiede kiitokset.

Kaikissa kysymyksissä, jotka koskivat voimiemme vahvistamista kotimaassa, olivat eversti Bauer ja majuri v. Harbou minulle voimakkaana tukena. Heidän työnsä oli esimerkiksi kelpaavaa.

IV.

Ruokinnalla oli yhtä suuri merkitys, olipa kysymys väestöstä tai armeijasta, miehestä tai hevosesta.

Sotilaan aikaansaannoksiin sotakentällä vaikuttaa tavattomasti ravinto. Se ynnä lomasuhteet määräävät joukkojen mielialan. Sen vuoksi täytyi minun kaikella tarkkuudella seurata ruokintakysymystä.

Saksan kansan mielialan herpaantuminen oli mitä olennaisimmin riippuvainen ravitsemisseikoista. Ruumis ei saanut jokapäiväiseksi ravinnokseen, varsinkaan mitä munanvalkuaisaineeseen ja rasvaan tulee, sitä määrää, joka ruumiillisten ja henkisten voimien ylläpitämiseksi on välttämätön. Laajoissa piireissä oli ruumiin ja sielun vastustusvoima jollakin tavalla lamassa ja synnytti epämiehekkään, hysteerisen mielialan, joka vihollisten harjoittaman propagandan herpaisemana sai monen saksalaisen yhä enemmän vaipumaan epäsotilaalliseen ajatustapaan. Kesällä 1917 tein ensi kerran näistä seikoista tarkkoja huomioita ja kauhistuin. Siinä oli äärettömän heikko kohta. Tämä ilmiö johtui ihmisluonteen olemuksesta. Luja, isänmaallinen tahto saattoi sitä tasoittaa, mutta täydellisesti oli se poistettavissa ainoastaan parempien ravinto-olojen avulla. Ravintoa oli saatava enemmän. Meidän täytyi sitä saada muualta ja pitää huolta käsilläolevien tuotteiden säilymisestä, mutta ennen kaikkea siitä, että tuotanto lisääntyi. Se oli tärkeintä.

Valakian valtaaminen merkitsi tällöin jonkinlaista ratkaisua. Lisäapua oli saatava muilla keinoin. Ylin armeijanjohto huomautti alinomaa, että olkia ja puuainesta oli sopivasti valmistettuna välttämättömästi käytettävä eläinten ja mahdollisesti myöskin ihmisten ravinnoksi, samoin lehdeksiä. Meidän oli kansasta saatava irti kaikki, mitä sodankäyntiin tarvittiin, mutta meidän oli samalla koetettava ottaa luonnosta tieteen avulla, joka tässäkin meitä tuki, kaikki ihmisten ja eläinten ravinnoksi kelpaava, myöskin sellainen, jonka saattoi ruoka-aineeksi muuntaa.

Koettaessamme keksiä keinoja ravintoaineiden mätänemisen ehkäisemiseksi johduimme perunain kuivaamiseen, jota lämpimästi harrastin.

Tuotannon lisääntyminen edellytti keinotekoisten lannoitusaineiden riittävää saantia ja kohtuullisia hintoja.

Ylin armeijanjohto edisti kaikin tavoin edellistä. Se kävi sitä tärkeämmäksi, kuta niukemmaksi tuli luonnollisen lannan saanti sen vuoksi, että karjakanta oli alentunut ja lantarehua puuttui, ja kuta enemmän voimaperäinen maanviljelys voitti alaa. Me tuotimme fosfaatteja miehitetyiltä alueilta Pohjois-Ranskasta ja Belgiasta ja alinomaa teimme valtiokanslerille sekä rahaministeriölle esityksiä, että typpitehtaita (Merseburgissa) laajennettaisiin.

Hintojen säännöstely kuului kotimaan viranomaisille. Sitä haittasivat sisäpoliittiset suhteet. Kun sosialidemokraatit harjoittivat kiihoitusta maaseutua ja agraareja vastaan, jotka panivat köyhän leivälle kalliin hinnan, ja kun elinehdot itsessäänkin olivat vaikeat, ei hallitus uskaltanut kaukonäköisesti määrätä sopivia rajahintoja. Sen vuoksi, että työkustannukset olivat korkeat ja että sodan loputtua kävi välttämättömäksi hankkia kalustoa, eivät maatalouspiirit monin paikoin katsoneet voivansa toimia niillä hinnoilla. Varastot eivät väestölle riittäneet eikä niihin alhaisten hintojen vuoksi päästy oikein käsiksikään. Järjestöt, joiden olisi tullut pitää huolta asiasta, eivät tunteneet alaa eivätkä muutoinkaan tehtäväänsä pystyneet. Niiden toiminta oli usein ärsyttävää ja vieroittavaa. Siten ei yksityinen saanut edes niitä säädettyjä annoksia, jotka täyden elinvoiman ylläpitämiseksi olivat riittämättömät. Maaseutu ja kaupungit turvautuivat tällöin, mikäli siihen pystyivät, omaan apuunsa. Salakauppa ja keinottelu pääsivät vauhtiin. Ennen pitkää ei luisumista tällä pinnalla voinut enää mikään estää.

Omistavat luokat hankkivat itselleen kaikki välttämättömät tarpeensa, vieläpä sen ylikin. Vaikkakaan heidän kulutuksensa ei yleiseen ravitsemiskysymykseen sanottavasti vaikuttanut, oli se kuitenkin omiaan katkeroittamaan.

Laajoilla kansankerroksilla, nimenomaan keskisäädyllä, kiinteäpalkkaisilla virkamiehillä ja upseereilla, oli kovat päivät. Pieni osa lienee kyllä hätäajan koettelemuksissa langennut ja auttanut itseään, mutta suurempi nälkiintyi kirjaimellisesti. Tämä painoi vielä kaiken sen taakan lisänä, mikä keskisäädyllä muutoinkin oli kannettavanaan. Ja kuitenkin tämä sääty, jota joka suhteessa poljettiin, täytti velvollisuutensa — vaikka ikävä kyllä vain ääneti — viimeiseen asti.

Työläisestä pidettiin huolta. Hän järjesti palkkavaatimuksensa, joita usein lakoillakin vietiin perille, salakaupan mukaisiksi. Totta on, että melkoinen osa työväkeäkin sai kokea vaikeuksia. Mutta toisin kuin keskisäädyllä oli sillä yleensä kuitenkin mistä elää.

Salakauppakysymys sai mitä suurimman sisäpoliittisen merkityksen. Sodan kestäessä se yhä kasvoi sitä mukaa kuin sota-ajatukset kotimaassa haihtuivat ja luonnolliset vaistot, joiden vastapainona ei enää ollut mitään, entistä räikeämpinä tunkeutuivat esiin. Salakauppa ja keinottelu pukeutuivat ajan pitkään yhä inhottavampiin muotoihin ja vaikuttivat syillään ja seurauksillaan yhä häiritsevämmin saksalaiseen ajatusmaailmaan. Meidän jyrkkä pakkotaloutemme rajahintoineen oli sortunut. Tuotantoa ei saatu kohoamaan, tulos laski laskemistaan riippuen ulkonaisista olosuhteista, kuten miehisten työvoimien puutteesta, lannoitusaineista ja epäsuotuisista ilmoista. Vaikka ylin armeijanjohto kääntyi useasti valtiokanslerin puoleen pyynnöllä, että hän salakauppaan sekä sen ohella liiallisiin urakoitsijavoittoihin ja työpalkkoihin nähden ryhtyisi sellaisiin toimenpiteisiin kuin sotakykymme säilyttäminen vaati, ei se johtanut mihinkään tuloksiin. Tämä oli ikäänkuin ilveilyä: eikö todellisuudessa juuri siitä, että pelättiin liian korkeita rajahintoja maatalouden alalla, johtunut kaikkien elinehtojemme kallistuminen ja eikö se aivan olennaisesti syventänyt kaupunkien ja maaseudun välistä juopaa? Tyytymättömät ainekset osasivat lyödä rahaa kaikesta. Vihollinen riemuitsi nälkäsaartonsa tuloksista, se saattoi meidät sekä aineelliseen että myöskin sielulliseen hätään.

Minun yksityinen käsitykseni maamme pakkotalousjärjestelmästä oli, että se olisi ollut lakkautettava mitä pikemmin sitä parempi, eräisiin ravintoaineisiin nähden suorastaan viipymättä, ja vapaa kauppa saatettava voimaan. Sen ohessa oli minusta tuiki välttämätöntä, että osuuskunnat ja tuottajayhtymät olisi otettu lujemmin hallituksen apureiksi. Mutta ne eivät, ikävä kyllä, olleet kaikkialla tarpeeksi järjestyneitä. Ennen kaikkea olisi eräiden tuotteiden hintain pitänyt olla parempia ja ne olisi tullut ajoissa määrätä, sillä siten olisi maatalous voinut järjestää suhteensa asiaan. Vastoin sotaelintarvehallituksen kantaakin puolusti tätä käsitystä yli-intendentti, joka oli siinä samaa mieltä. Minusta näyttää siltä, että Englanti alinhintajärjestelmänsä avulla ratkaisi onnellisemmin kysymyksen, sillä sen tuotanto kohosi aivan tavattomasti.

Maamies teki työtä. Erittäinkin suurtilat saivat ratkaisevaa aikaan. Isänmaa tuli jälleen huomaamaan, että, kuten armeija on järjestyksen kulmakivi, niin on maanviljelys meidän taloudellisen, vieläpä poliittisenkin elämämme perus ja pohja. Meidän olisi pitänyt ennen sotaa ottaa se huomioon, sillä silloin olisimme suoriutuneet helpommin monesta pulasta. Valtion ensimmäisiä tehtäviä on nyt laiminlyöntien korjaaminen ja maamiehen velvollisuus voimaperäinen maanviljelys.

Olen usein keskustellut avomielisesti sotaelintarvehallituksen kummankin presidentin, herrojen v. Batockin ja v. Waldowin kanssa. Niin erilaisia kuin he olivatkin, täytti kummankin tietoisuus raskaasta vastuunalaisuudesta, rautainen velvollisuudentunto ja harras isänmaanrakkaus.

Armeija auttoi useasti kotimaataan. Suuria rasituksia kestävien sotamiesten asema ei ollut suinkaan parempi kuin kotonaolijoidenkaan. Armeija ja kansa olivat minun syvimmän vakaumukseni mukaan kaikilla aloilla yhtä. Ylin armeijanjohto toimi aina siinä hengessä. Berliinissä sai joskus kuulla mielipiteen, että armeija ja kansa muodostivat kaksi eri ruumista, joilla kummallakin oli oma vatsansa. Tämä käsitys oli minusta surullisena todistuksena siitä, miten vähän sotaa kotimaassa ymmärrettiin. Raskain sydämin täytyi ylimmän armeijanjohdon useinkin joksikin aikaa vähentää armeijan liha-, leipä-, peruna- ja rasva-annosten, samoin kuin kaura- ja heinäannostenkin määrää. Teimme sen kansaa tukeaksemme ja pysyttääksemme sen sotakykyisenä. Myöskin sotaelintarvehallitus ymmärsi täydellisesti armeijan tarpeet ja se käsitti, että rintamasotilasta oli ennen kaikkea muistettava.

Useinkaan ei sotamiehen ravinto ollut riittävä, vaikka sitä annettiin tarkalleen ne annokset, jotka siihen aikaan olivat voimassa. Ruoka oli liian yksitoikkoista. Kuulin usein ylipäällikköjen valittavan tätä, mutta yksityiskohtia minä en voinut korjata. Kotimaassa ei täytejoukko-osastojen ruokavarat olleet riittävät ja siitä aiheutui ikäviä epäkohtia.

Nautintoaineet kävivät yhä harvinaisemmiksi. Hevoset olivat erikoisen huonossa asemassa. Ne saivat aivan riittämättömästi ruokaa. Vilja-annos oli liian pieni ja korsirehun saanti oli edelleen hyvin vaikeaa.

Sotaintendenttilaitos sai sodan alussa kestää monet vaikeudet, sillä kun oli vain rauhanaikaisiin oloihin perustuva muodollinen perehtymys alaansa. Henkilökuntaakin oli liian vähän. Myöhemmin se mukautui vastuunalaiseen tehtäväänsä. Uhrautuvalla ja alttiilla työllään se on palvellut sekä joukkojen johtoa että rintamasotilasta. Ylimmän armeijanjohdon yhteistyö sotaministeriön hallintodepartementin johtajan, kenraali v. Ovenin, minun liègeläisen taistelutoverini sekä sotaelintarvehallituksen kanssa oli aina sopuisaa. Sitä kannatti molemminpuolinen avuliaisuus. Ennen sotaa tehtyjä laiminlyönnin syntejä — puuttuvaa taloudellista valmistelua ja sitä virhettä, ettei ennen sodan alkua koottu mitään suuria varastoja — ei voinut enää korjata.

Myöhemmin me avustimme kotimaata siten, että luovutimme tavarankuljetukseen, erittäinkin asemilta-ajoon suurkaupungeille kuorma-autoja ja ajokaluja. Me teimme sen, vaikkakin siitä johtui armeijalle vaikeuksia. Sadonkorjuulomia myönnettiin paljon yli säännöllisen määrän. Maan perunanhankintaa edistettiin helpottamalla rautatievaunujen saantia siihen tarkoitukseen.

Miehitetyt alueet huojensivat elintarvekysymystä. Etappitarkastuskunta järjesti niin, että ne pitivät huolen nimenomaan myöskin lihan hankinnasta, ja se johti niiden maataloustoimintaa mahdollisimman ammattimaisesti. Joukot tekivät itse niillä seuduilla, missä ne joutuivat kauemman aikaa viipymään, ahkerasti kylvö- ja elonkorjuutöitä. Mutta jos vaihtoja sattui usein, ei tässä suhteessa paljoakaan aikaansaatu. Vain Romaanian avulla me, Itävalta-Unkari ja Konstantinopoli vuonna 1917 jotenkuten selviydyimme.

Puolueettomat maat, nimenomaan Tanska, Hollanti ja Sveitsi antoivat meille huomattavia määriä tuotannostaan. Tavarankuljetukseen me käytimme omia saksalaisia järjestöjämme emmekä menetelleet ententen tavoin, joka teetti työtä asianomaisen maan asukkailla, joille se hankki ansiotyötä. Tämä herätti, syystäkö vai syyttä, suurta tyytymättömyyttä ja pahaa verta sekä liittolaisissa että puolueettomissa valtioissa ja myöhemmin myöskin omassa maassa.

Itävalta-Unkarin elintarveolot olivat koko ajan kovin kireät. Unkari oli varustautunut. Se huolehti tosin siitä, että melkoinen osa Itävalta-Unkarin armeijasta sai elintarpeensa, mutta Itävaltaa se ei avustanut. Itävalta näki nälkää. Siellä eivät tshekkiläiset maanviljelijät luovuttaneet mitään köyhemmissä seuduissa asuville saksalaisille. Tämän lisäksi oli Itävallan hallintokoneisto raskasliikkeinen, minkä vuoksi kaikista jyrkistä määräyksistä huolimatta mistään todellisesta hankinnasta ja oikeudenmukaisesta jaosta ei ollut puhettakaan. Minä en koskaan unohda, miten eräs korkea itävaltalainen virkamies pyysi minun apuani Unkarin taivuttamiseksi elintarveasiassa. Itävalta-Unkarin armeija kärsi osittain nälkää, kuten saksalainen Itävaltakin ja nimenomaan Wien.

Tilanne Bulgaariassa oli parempi, vaikka siellä ei maata viljeltykään juuri uudenaikaisesti, mutta hallintojärjestelmä oli kehno. Armeijan etappi oli huonosti varustettu ja sotaväen elintarvelaitos vanhentuneille periaatteille rakennettu. Usein kärsittiin armeijassa puutetta. Mutta kuitenkin saattoi toivoa, että Bulgaaria loppujen lopuksi kykenisi pitämään itse itsestään huolen.

Turkin elintarvejärjestelmä oli kauttaaltaan mätä, maanviljelys vielä jonkinmoisella alkuasteella, rauta-aura kokonaan tuntematon. Maatalousministeri vapaaherra v. Schorlemer oli koettanut kohottaa Turkin maataloutta, mutta ei tavannut Turkin hallituksessa asiaan todellista ymmärtämystä eikä arvostelukykyä. Pyydettiin moottoriauroja suurien pinta-alojen kyntämiseksi, mutta ei kukaan ajatellut mitään täysin perinpohjaista uudistustyötä, jolla tuotantoa olisi tosiaankin ratkaisevasti voitu kohottaa. Turkki ja erikoisesti Konstantinopoli tarvitsi sen vuoksi apua ja tukea.

Syksyllä 1916 esitettiin ajatus, että perustettaisiin neliliiton keskuselintarvevirasto, joka toimisi Saksan johdolla. Ajatus tuntui houkuttelevalta. Elintarveolot neliliiton valtioissa olivat kuitenkin pohjimmaltaan liian erilaisia. Yhdenmukaisiin elintarvesäännöksiin ei olisi mitenkään päästy. Kaiken lopuksi olisivat kaikki eläneet Saksan kustannuksella. Hyvällä syyllä tuo ajatus hylättiin.

Edellä on monessa kohden viitattu siihen suureen merkitykseen, joka Romaanialla, taikka oikeammin Valakialla, oli sodankäyntiin nähden. Meidän oli nyt hankittava tarpeemme ja tuotava ne kuluttajille. Romaanian ja myöskin Dobrudshan hallinto järjestettiin säännölliselle kannalle. Sen vuoksi, että meillä saksalaisilla Romaanian kukistamisessa oli ollut niin huomattava osuus, koetin minä päästä siihen, että tämä hallinto annettaisiin saksalaisten käsiin. liittolaistemme ominaisuuksiin ja heidän liiketoimintansa laatuun katsoen tämä järjestely antoi parhaat takeet siitä, että meidän sotataloudellisia vaatimuksiamme otettiin jatkuvasti huomioon. Liittolaisemme suostuivat tähän.

Meidän etuihimme ei soveltunut, että Bulgaaria olisi ottanut haltuunsa koko Dobrudshan. Se oli syksyllä 1915 tehdyn sopimuksen mukaan ryhtynyt heti hallitsemaan sitä osaa Dobrudshasta, joka oli alkuaan kuulunut Bulgaarialle ja jonka se vasta toisen Balkanin-sodan jälkeen oli luovuttanut Romaanialle. Se tyytyi toistaiseksi siihen. Jos muu osa Dobrudshaa ja sen mukana Tshernawodan—Konstantsan rataosa olisi luovutettu, olisi se silloisten suhteiden vallitessa merkinnyt samaa kuin että kolmaskin ja samalla viimeinen Keski-Euroopan ja Turkin välinen maailmankauppatie olisi jätetty Bulgaarialle, jonka tarkastuksen alaisia olivat jo Salonikin ja Sofian kautta kulkevat tiet. Meidän ja Turkin väliselle kaupallemme olisi tämä Bulgaarian liikennemonopoli tuottanut vakavia haittoja. Itävalta-Unkarin itsekäs kanta rasitti sitä jo tarpeeksi asti. Itävallan ja Turkin edut Dobrudshaan nähden kävivät yhteen Saksan pyrkimysten kanssa. Siitä huolimatta asettui Wien Bulgaarian kysymysten suhteen, joilla oli meille merkitystä, aina epäselvälle kannalle. Siksipä ei Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennonkaan kannasta ollut varmuutta. Bulgaarian pyrkimykset sotivat eräässä suhteessa minun tarkoituksiani vastaan. Kuitenkin sain tuntea tyydytystä siitä, että kaikki liittolaisemme kannattivat saksalaisen etappihallinnon sijoittamista Dobrudshaan. Se joutui kenraali v. Mackensenin armeijaryhmän komennon alaiseksi ja sen piiri ulottui vanhan romaanialaisen Dobrudshan etelärajalta noin 20 km päässä Tshernawodan—Konstantsan radasta pohjoiseen kulkevaan viivaan. Muu osa jäi 3:nnen bulgaarialaisen armeijan toiminta-alueeksi ja niin ollen Bulgaarian hallintoon.

Bulgaarialaiset tuottivat hyvinkin pian Dobrudshassa saksalaisille viranomaisille, joiden etunenässä oli kenraali Kurt v. Unger, paljon vaikeuksia. Myöskin ylintä armeijanjohtoa he ahdistelivat. Minä pidin pääni niihin bulgaarialaisten pyyteisiin nähden, jotka tarkoittivat etappialueen hallinnon luovuttamista heidän käsiinsä, ja siinä suhteessa kannattivat minua saksalaiset virastot, jotka uljaasti vastustivat liittolaistemme itsekkäitä menettelytapoja. Maan hallinto tietysti kärsi sellaisesta, mutta kenraali v. Unger ja hänen saksalaiset etappikomendanttinsa huolehtivat siitä, että Konstantsan runsaat öljyvarastot ja myöskin muut etappialueen raaka-aineet saatiin irti ja käytettiin sitten sekä meidän että liittolaistemme etuja vastaavalla tavalla. Maan taloutta hoidettiin niin kuin vaikeat olosuhteet suinkin sallivat. Jos Bulgaarian armeija ei Dobrudshasta saanut sitä elintarvemäärää, minkä maakunnasta olisi voinut saada, niin johtui se yksinomaan tämän armeijan ja Bulgaarian menettelytavoista.

Etappialueen väestö nautti meidän suojelustamme aina sodan loppuun saakka. Tämän alueen eteläisen osan täydellinen luovutus Bulgaarialle Bukarestin rauhan perusteella ei enää ehtinyt toteutua. Kolmannen bulgaarialaisen armeijan toiminta-alueella olimme pidättäneet itsellemme oikeuden ostaa raaka-aineita. Bulgaarialaiset katsoivat kärsivänsä siitä vahinkoa ja tuottivat meille hyvin paljon vaikeuksia.

Valakian hallinnon järjestämiseen otti Itävalta-Unkari tehokkaasti osaa. Se ei tietystikään ollut mukavaa. Mutta meidän oli siihen suostuttava siitä sangen yksinkertaisesta syystä, että Saksa ei yksin jaksanut kaikkea järjestää. Itävalta-Unkarin hallintoelimet toivat monta kertaa vaikeuksia elämäämme, sillä Itävalta-Unkari pelkäsi, että Saksan vaikutus Romaaniassa lisääntyisi, ja se koetti sen vuoksi omilla keinoillaan saavuttaa kaikenlaisia etuja. Bulgaariakin vaikeutti hallintoa, se kun toimi suorastaan oma- ja mielivaltaisesti. Turkki oli lojaalinen.

Hallinto kulki "sotilashallinnon" nimellä ja oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin ja näin ollen samalla ylimmän armeijanjohdon lainen eikä siis, kuten kenraalikuvernöörit, riippuvainen suorastaan keisarista. Ulkoasiainviraston vaikutusvalta säilyi. Sotilaskuvernööriksi tuli kenraali Tülff v. Tschepe und Weidenbach, joka jo vuoden 1915 alussa oli jonkun aikaa hoitanut silloin miehitettyjen Puolan osien hallintoa, mikäli ne eivät kuuluneet sotatoimialueihin. Hänen esikuntansa päällikkönä oli ensin kenraali v. Bergmann, sittemmin eversti Hentsch, joka Romaanian sotaretkellä oli toiminut ylimajoitusmestarina Mackensenin esikunnassa ja ymmärsi erinomaisesti hallintoteknillisiä ja taloudellisia kysymyksiä.

Saksalaiset ja itävaltalaiset komendantit olivat sotilaskuvernöörin käskynalaisia.

Sotilaskuvernementtiin ei kuulunut koko Valakia, kapea kaistale siitä oli jätetty 9:nnen ja Tonavan-armeijan toiminta-alueeksi. Mutta koko alaa hoidettiin samojen periaatteiden mukaan.

Suurin osa romaanialaisia virkamiehiä ja tuomareja oli pysynyt paikoillaan. Jos heistä joku oli poistunut, voitiin toinen romaanialainen panna tilalle. Hallintotoimet muodostuivat siten yksinkertaisemmiksi kuin aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella, ja niillä oli etupäässä taloudellinen luonne. Vain niillä olikin sodankäyntiin nähden merkitystä. Sotilaskuvernöörin esikunta ja erikoisesti tehtävään valitut etappipäälliköt huolehtivat tarpeista.

Kaikenlaisia maanviljelystuotteita, erittäinkin vehnää ja maissia, mutta myöskin herneitä, papuja, luumuja, munia ja viinejä oli ilahduttavan runsaasti saatavissa. Syystöihin käytiin heti käsiksi. Koetettiin kaikin keinoin kannustaa yritteliäisyyttä. Talvivehnän kylvö oli tärkeä, sillä meidän täytyi turvautua Romaanian tuotteisiin ahtaana aikana, Unkarin sato kun valmistui vasta heinäkuussa ja meidän satomme elokuussa. Myöskin vihannesten viljely merkitsi meille paljon ja sitä kehitettiin mahdollisuuden mukaan tuottavaksi. Karjakanta oli sodan vuoksi alentunut. Sitä käytettiin nyt maanviljelyksen hyväksi. Lihan vienti oli sen vuoksi vähänpuoleista.

Hankkiessaan maataloustuotteita oli sotilashallinto yhteistyössä keskusostoyhtiön viranomaisten kanssa, jotka olivat työskennelleet siellä jo ennenkuin Romaania julisti sodan. Yhtiön ei kuitenkaan annettu toimia itsenäisesti.

Öljyvarastot, jotka Romaaniassa joutuivat meidän käsiimme, eivät olleet suuria. Porauslaitteet oli perinpohjin rikottu ja putket sangen taidokkaasti tukittu. Englantilainen eversti Thomsen, joka oli saanut tehtäväkseen estää meitä käyttämästä öljykenttiä, oli suorittanut sen hyvin. Hänen työstään ei entente tosin ratkaisevasti hyötynyt, mutta kuitenkin se vähensi huomattavasti öljynhankintaamme armeijan ja kotimaan tarpeisiin. Hänen ansiotaan osittain on Saksan öljypula. Sotilashallinto kutsui maahan Romaanian öljyteollisuuden erikoistuntijoita ja ryhtyi tarmokkaasti toiseen mitä tärkeimpään tehtäväänsä, öljytuotannon saattamiseen taas kukoistukseen avaamalla suletut putket sekä myöskin tekemällä uusia porauksia ja korjaamalla jalostuslaitoksia sekä panemalla ne jälleen käyntiin. Öljyn saanti lisääntyi, vaikkakin vain hyvin hitaasti.

Useiden hädän ahdistamain ja meille ynseäin wieniläisten mielestä ei sadon saanti eikä öljytuotannon kuntoonpano käynyt kyllin nopeasti. Niinpä helmikuussa 1917 saapui siitä valituksia Wienistä ja samaa toitotettiin minulle Berliinistäkin päin. Hetkisen epäilin, tehtiinkö työtä tosiaan asianmukaisella tavalla. Kownossa saamieni omien kokemusten nojalla saatoin kuitenkin käsittää, mitä vaikeuksia Romaaniassa oli voitettava, enkä sen vuoksi antanut johtaa itseäni harhaan. Huhtikuussa sitten valitukset vaimenivatkin ja hallinto sai osakseen yleistä tunnustusta.

Dobrudshan ja Valakian tuotteista koottujen varastojen jako tapahtui liittolaisten kesken erikoisten sopimusten pohjalla. Öljynjako ei tuottanut sanottavia vaikeuksia. Sitä vastoin Valakian maataloustuotteiden jako oli väsyttävimpiä tehtäviä, mitä kenraalimajoitusmestari kenraali Hahndorffin osalle oli tullut, joka varsin harkintakykyisenä ja sotatalouselämän aloihin laajasti perehtyneenä miehenä näytti näihinkin kysymyksiin erityisesti soveltuvan. Bulgaaria ei ollut Romaanian varastojen jaossa osallisena, se sai Dobrudshan sadon. Turkille tuli ainoastaan vähäinen määrä, sillä sille oli luvattu etukäteen suurehkoja Dobrudshassa olevia varastoja. Oli siis varsinaisesti kysymys Saksan ja Itävalta-Unkarin, tai oikeammin ainoastaan Itävallan, välisestä sopimuksesta. Itävallan edustajat esittivät tavattomia vaatimuksia. Me otimme oppia heistä ja menettelimme samoin. Katkeran kiistan perästä oli kultainen keskitie tässäkin tapauksessa ainoa sovintoon johtava ja lopulta molempia puolia tyydyttävä ratkaisu. Neuvotteluihin ei tietysti kutsuttu meidän sotaelintarvevirastomme edustajia ja heidän kanssaan jo ennakolta asioista perusteellisesti keskusteltu. Ainoastaan erikoisen kireissä tapauksissa täytyi ylimmäisen armeijanjohdon päättää.

Viljan, öljyn y.m. viennissä voitiin yleensä ruveta jälleen käyttämään niitä liikereittejä, joita myöten ennen Romaanian sodanjulistusta Valakian tuotteita oli kuljetettu. Sen vuoksi pantiin Romaanian rautatiet uudelleen kuntoon ja se vaati oman aikansa. Tonavalla pantiin laivaliike heti käyntiin. Itävalta-Unkari piti Tonavaa yksinomaisena valta-alueenaan. Eversti v. Oldershausen hankki meidän etujemme mukaisen ratkaisun. Saksalaisen Tonavan-laivayhtiön Baierin Lloydin, toiminta laajeni.

Meidän kulkulaitoksemme ovat aina olleet tehtävänsä tasalla. Kun odotettiin kasvavaa öljyn vientiä, niin lisättiin sen mukaisesti tankkivaunujen ja -pursien rakentamista. Ploestista Giurgiuhun rakennettiin putkijohto. Sellaistahan ei vielä rauhan aikana ollut täydellisessä muodossa olemassa.

Kuten aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella, niin täälläkin saksalainen sotilashallinto ja muut virastot, joille Valakian hallinto oli uskottu, olivat selvillä siitä, että niiden tehtävällä oli ratkaiseva merkitys sodankäynnissä, mutta samalla ne käsittivät, että meidän työmme, kuten me kaikki toivoimme, hyödyttäisi rauhan aikaakin.

VI.

Saksan kansa on kotona ja sotakentällä näiden neljän pitkän sotavuoden aikana saanut kestää ja kärsiä sanomattoman paljon. Sota on syvältä raastanut ja vahingoittanut kansan tunne-elämää ja koko kansanmoraalia.

Kuristus- ja nälkäsaarto sekä vihollisen kiihoitustyö, joiden vaikutukset liittyivät mitä kiinteimmin taisteluun, jota käytiin saksalaista rotua ja saksalaista henkeä vastaan, painoivat raskaasti ja ahdistivat meitä sitä tukahduttavammin, kuta kauemmin sotaa kesti ja niitä jatkui. Saarto vaikutti. Kotimaassa kiihoitustyö tapasi suotuisan maaperän, se suuntautui nyt välittömästi rintamasotilaaseen, joka hänkin oli käynyt vastaanottavaiseksi. Saarto ja kiihoitustyö alkoivat vähitellen järkyttää meidän henkistä sotakuntoisuuttamme ja horjuttaa uskoamme lopulliseen voittoon. Oikeutettu rauhankaipuu pukeutui muotoihin, jotka hipoivat heikkoutta, pirstoivat kansaamme ja painoivat armeijan hengen masennuksiin.

Tässä maaperässä itivät myrkylliset kasvit. Monesta katosi kokonaan saksalaistunne ja isänmaan-ajatus. Heidän oma minänsä astui etualalle. Kaikenlainen sotakeinottelu, poliittinenkin, joka käytti hyväkseen valtion hätää ja hallituksen heikkoutta persoonallisia sekä poliittisia etuja saavuttaakseen, pääsi yhä enemmän ja enemmän valtaan. Henkinen sotakuntoisuutemme kärsi äärettömiä vaurioita. Me menetimme uskon omaan itseemme.

Vallankumousajatus, jonka levittämisestä vihollisen kiihoitus ja bolshevismi pitivät huolta, tunkeutui valmiiksi muokattuun saksalaiseen sieluntilaan ja valloitti riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen avulla alaa armeijassa ja laivastossa. Harhaopit vetivät pian puoleensa syviä rivejä. Saksan kansa sekä kotona että rintamalla sai kuoliniskun.

Kun tulin ylimajoitusmestariksi, oli tämä kehitys alullaan Saksan kansassa, mutta sen luonnetta ja suuntaa ei saattanut selvästi nähdä. Järkkymättömän varmaa oli vain, että me emme saaneet jäädä siihen nähden toimettomiksi.

Nälkäsaartoa vastaan oli tällöin jotakin tehty, olimme sen murtaneet Romaaniassa. Kukaan ei tietänyt, löytäisimmekö siihen vielä toista tilaisuutta ja miten sitä käyttäisimme hyväksemme.

Vihollisen kiihoitustyöhön me tuijotimme kuin kaniini käärmeeseen. Se toimi erinomaisen suurpiirteisesti ja taitavasti, voimakkain ja laajoihin kansankerroksiin pystyvin ajatuksin, sodankäyntitapojen kanssa täydessä sopusoinnussa ja käyttäen häikäilemättä kaikkia keinoja.

Saksan kansa, joka ei vielä ollut oppinut tuntemaan vaikenemisen taitoa ja arvoa, oli itse hyljättävässä avosydämisyydessään kirjoitustensa, puheittensa ja toimintansa avulla osoittanut tien, jota vihollinen saattoi hyväkseen käyttää.

Se oli itse ruvennut puhumaan "preussilaisesta militarismista", vaikka juuri tämä "preussilainen militarismi", epäitsekkään velvollisuudentunnon henki, yksilön mukautuminen valtioajatukseen, oli luonut Preussin ja hankkinut Saksalle sen loistavan kehityksen. Se merkitsi samaa kuin viimeksimainittu. Militarismin ulkonaisia muotoja pidettiin sen olemuksena eikä tajuttu siitä pulppuavaa kansallista voimaa. Sen sijaan, että sitä vastaan taisteltiin, olisi pitänyt sitä henkevöittää. Korkeat hallintoviranomaisetkin lausuivat minulle tämän sanan sodan aikana moittivalla sävyllä. Saattoiko silloin närkästyä siitä, että monikin luuli tekevänsä hyvän työn vastustaessaan "militarismia", vaikka ei osannutkaan määritellä tätä käsitettä? Useat kyllä tiesivätkin, mitä he tällä taistelulla tarkoittivat: se koski arvovaltaa!

Entente oli tästä "preussilaisen militarismin" voimasta hyvästi selvillä. Se tiesi kyllä, minkä vuoksi se sitä vastaan taisteli. Se tiesi myöskin, mitä teki, lietsoessaan Saksassa vihantulta upseerikuntaa ja kaiken lopuksi valtiovallan haltijaa vastaan. Se oli päämäärästään selvillä, kun se nimenomaan Etelä-Saksassa harjoitti yllytystä Preussia vastaan, kun se kiihoitti mieliä keisaria, valtakunnan yhteyden edustajaa, ja Saksan kruununprinssiä vastaan, ja se lupasi Saksan kansalle kultavuoria siinä tapauksessa, että se syöksisi vallasta keisarihuoneen ja muut hallitsijasukunsa.

Myöhemmin kajosi vihollisen kiihoitus minunkin persoonaani. Kansassa ja sotajoukossa oli herätettävä epäluuloa ylimmän armeijanjohdon toimintaan, usko sodan voitokkaaseen loppuun oli saatava järkkymään ja juuritetuksi luottamus siihen mieheen, joka koki lujasti vastustaa ententen pyyteitä.

Vihollisen onnistui meidän kansanvaltaisiin mielipiteisiimme nojautumalla aikaansaada se, että meidän hallitusmuotomme yksinvaltaisena joutui huonoon huutoon Saksassa ja kaikkialla maailmassa, vaikka keisarillamme ei ollut samaa valtaa kuin Yhdysvaltain presidentillä, ja vaikka vaalioikeus valtiopäiville, siis valtakunnan määräävään kansaneduskuntaan, oli kansanvaltaisempi kuin monessa muussa maassa.

Vihollinen pyrki yllytyksellään yhä selvemmin päämäärään, jonka tarkoituksena oli saada Saksan valtakunnan yhtenäisyys järkkymään, erottaa Saksa hallitsijahuoneestaan ja hallitsijasuvut sekä hallitukset kansasta: siis poliittiseen kumoukseen.

Se tiesi, miten epäpoliittisesti ja epäsotaisesti ajattelevaan, suuressa hädässä elävään Saksan kansaan vaikuttaisivat sanat "sopimusrauha", "aseistariisuminen sodan jälkeen", "kansainliitto" ja muut sellaiset. Tämä seurasi vain liian herkästi, tietoisena taikka tiedottomasti itseään pettäen, näitä houkuttelevia ja kuitenkin niin kavalia ilvekuvia.

Tällöin lankesi tietenkin hedelmälliseen maaperään se kiihoitusväite, että Saksan suunnitelmat maailmanherruuden saavuttamiseksi olivat rikkoneet rauhan ja nyt olivat sen esteenä.

Todellisuudessa ei Saksan hallituksella ole Bismarckin jälkeisenä aikana ollut yleensä muuta suurta ulkopoliittista päämäärää kuin rauhan säilyttäminen. Se ehkä pyrki laajentamaan Saksan siirtomaa-alueita. Se tuskin ajatteli maailmanpolitiikkaa ja se kulki hapuillen Bagdadin tietä. Yhä enemmän ulospäin suuntautuvassa ja tosiolojen yläpuolelle kohoutuvassa elämässämme me arvioimme vuosien 1870/71 jälkeen voimamme liian suuriksi emmekä osanneet antaa vastustajillemme sitä merkitystä, joka niille kuului. Me pyrimme levitteleimään yli maapallon, olematta vielä lujasti kiinni Euroopan kamarassa. Kun Saksan kansa oli hankkinut itselleen valtakunnanmaat, Elsass-Lothringin, ja pystyttänyt Saksan valtakunnan, oli se kylläinen. Oli käynyt välttämättömäksi laajentaa sen siirtomaa-alueita ja lujittaa sen tehoisuutta maapallolla lisäämällä sen tuotteiden markkinapaikkoja. Vaikka tämä olikin ainoastaan valtakeinoilla saavutettavissa, pyrki se yhtäläisiin oikeuksiin vain rauhallisen kilpailun avulla. Kauppapyyteissään ja poliittisten opinkappaleiden sokaisemana se ei käsittänyt, että toisten, maailmanherroina elävien kansojen oli näitä kahta seikkaa vaikea erottaa.

Rauhan säilyttäminen oli suuri päämäärä. Kuten puolustussotamme oli ainoastaan hyökkäyksellä voitettavissa, saatoimme me ylläpitää rauhaa vain seuraamalla selvää, lujaa ja varmojen suuntaviivojen mukaista politiikkaa. Mutta sellaista ei ollut Saksan politiikka. Se ilmeni äkkipäisenä ja töykeänä. Meille vihamieliset kansat käyttivät tätä hyväkseen yhtyäkseen meitä vastaan. Nekin, jotka siihen asti olivat olleet eripuraisia keskenään, liittyivät yhteen meitä vastaan. Toiselta puolen osoitimme me epävarmuutta ja horjuvaisuutta. Silläkään emme hankkineet itsellemme yhtään ystävää.

Monet saksalaiset alkoivat tuntea huolta ja ilmaisivat usein jyrkässä muodossa pelkonsa joka suhteessa. He esittivät päinvastoin kuin hallitus sangen laajakantoisia ajatuksia. Mutta ne olivat vain yksityisiä mielipiteitä, joille ei meillä annettu mitään muuta merkitystä, kuten kaikki muut kansat olisivat tehneet. Sodan aikana eivät asiat ole tässä suhteessa muuttuneet. Ententen hallitusten ja kansojen sotapyyteet olivat aina paljoa laajakantoisempia kuin yksityisten saksalaisten unelmat. Me tunnemme sen nyt veressämme.

Maailmanherruussuunnitelmat edellyttävät voimakasta kansallistuntoa. Huolimatta valtakunnan perustamisesta vuonna 1871 me emme ole siihen päässeet, hallitus ei ole Bismarckin jälkeisenä aikana sitä kehittänyt edelleen. Päinvastoin se meistä katosi samassa suhteessa kuin tahdonvoimamme heikkeni. Sen lisäksi me olimme ajatustavaltamme jääneet liian paljon liittovaltiomaiselle kannalle ja meitä vaivasi sisäpoliittisesti suuri pirstoutuneisuus. Kansallistuntoa vailla olevina me astuimme liian aikaisin maailmaan emmekä vieraille vaikutuksille alttiissa maailmankansalaismielessämme osanneet sovittaa yhteen kansallista ja kansainvälistä katsantotapaa, yhtä vähän kuin kotimaahan ja maailmaan kohdistuvia etujamme.

Eivät Saksan hallituksen maailmanherruussuunnitelmat taikka sen natsionalismi ole ennen v. 1914 olleet rauhaa uhkaamassa eikä v. 1914 jälkeen sitä estämässä, kuten vihollistemme propaganda on väittänyt. Se ei ole tahtonutkaan puhua totta, se on vain halunnut järkyttää Saksan kansan yhtenäisyyttä ja sotakuntoisuutta sekä levittää ajatuksia, jotka vihollisen kannalta ovat olleet edullisia.

Lopuksi tuli iskusanaksi kansojen itsemääräämisoikeus. Näennäisesti siinä on houkutteleva oikeudenmukaisuuden probleemi, joka ei kuitenkaan ole ilman väkivaltaa ratkaistavissa, jos kansallisuudet asuvat sekaisin, kuten niin lukemattomissa tapauksissa on laita. Tuo iskusana koski enemmän Itävalta-Unkaria kuin meitä, mutta se sattui syvästi meihinkin sellaisena, miksi pelko ja viha sen tulkitsivat, ja oli sattuva meihin kuolettavasti sen sisällön vuoksi, minkä saksalaiset miehet vihollisen edessä antoivat sille.

Lopuksi — ratkaisevasti vuoden 1918 alusta — ryhdyttiin valtiollisen vallankumouksen ohella harjoittamaan kiihoitustyötä yhteiskunnallisen mullistuksen aikaansaamiseksi. Selitettiin, että kymmenentuhatta ylempisäätyistä oli työväestön kustannuksella aikaansaanut sodan ja että Saksan voitto olisi sen onnettomuus.

Vihollisen kiihoitustyöllä ja bolshevismilla, joka pyrkii yleismaailmalliseen vallankumoukseen, oli kummallakin Saksassa sama päämäärä. Englanti antoi Kiinalle ooppiumin, viholliset meille vallankumouksen ja — me otimme vastaan myrkyn sekä levitimme sitä edelleen muille, kuten kiinalaiset ooppiumia.

Samalla kuin entente vaikutti kiihoitustyöllään yhä valtavammin Saksan kansaan, Saksan armeijaan ja laivastoon, osasi se omissa maissaan ja omissa sotajoukoissaan pitää yllä sodanhalua sekä vaikuttaa meille epäedullisella tavalla puolueettomiin valtioihin.

Sodan syy, Belgian kauhut, vankien pahoinpitely, meidän poliittinen moraalittomuutemme ja kavaluutemme, valheellisuutemme ja preussiläis-saksalainen häikäilemättömyytemme, mielivaltamme sekä Saksan kansan orjuutus olivat taitavasti keksittyjä ja sangen tehokkaita kiihoitussanoja, joita vihollisemme käydessään meitä vastaan valhesotaansa levittivät koko maailmalle. Sen ohessa oli tietysti iskusanoilla demokratian taistelusta militarismia, yksinvaltiutta ja junkkareita vastaan, kamppailusta sivistyksen ja pienten kansojen vapauden puolesta sekä muilla samanlaisilla ihannoivaan asuun puetuilla lauselmilla tavaton vaikutus ihmisiin, joilta puuttui selvänäköisyyttä. Maailman julkinen mielipide oli kokonaan niiden lumoissa. Niinpä esim. amerikkalaiselle sotilaalle tämä sota merkitsi ristiretkeä meitä vastaan.

Puolueettomat maat muodostivat jonkinlaisen henkisen saarron meitä vastaan. Puolueettomien kansojen sielu oli meiltä suljettu. Me emme osanneet sitä avata. Me yksin teimme väärin. Mitä entente teki, oli siveellisesti oikeutettua ja luonnollista. Saksa tyrannisoi maailmaa, vain ententen politiikka oli pyrkimyksiltään tosi siveellistä, se takasi maailman onnen ja vapauden. Me kadotimme puolueettomissa maissa, joiden silmät nyt avautuvat, kaiken luoton, mutta vihollistemme luotto kohosi äärettömiin. Luonnollisesti oli meillä ystäviäkin, mutta niillä ei ollut vaikutusvaltaa.

Samalla tavalla työskenneltiin liittolaisvalloissakin. Saksa oli eristettävä liittolaisistaan.

Kiihoitustyö oli Englannin vanha ja voimakas taistelukeino. Itä-Intian kauppaseura oli Intian valloituksen aikana saavuttanut sillä loistavia tuloksia. Se oli muodostunut Englannissa kouluksi. Englanti oli ainoa maa, joka oli jo kauan selvin tarkoituksin käyttänyt oikein suurpiirteisesti tätä politiikan ja sodankäynnin apukeinoa kansallisen, maailmaakaartavan politiikkansa palveluksessa.

"Nykyisin on Englannin toimena, ja on ollut jo vuosikausia, uhata vieraita valtoja vallankumouksella", sanoi Bismarck jo kuusikymmentä vuotta sitten. Hän ajatteli silloin Canningin joulukuun 12 päivänä 1826 pitämää puhetta, jossa pääministeri julkisessa alahuoneen istunnossa lausui uhkauksen, että Englannin käytettävissä on "Aioluksen tuulipussi" ja että se koska tahansa voi päästää irralleen vallankumouksen voimat. "Jos me", hän lausui, "joudumme sotaan, näemme me lippujemme alle kokoontuvan jokaisen vihollismaamme kaikki levottomat ja kaikki tyytymättömät ainekset, olkoon heidän tyytymättömyytensä sitten oikeutettua tai ei."

Jo ennen sotaa olivat tarkat havaintojentekijät huomanneet selvästi nykyisten vihollistemme kiihoitustyön. Se aloitettiin suunnitelman mukaisesti jo silloin meitä vastaan. Sitä saattoivat Englanti ja Ranska ensi sijassa kiittää politiikkansa saavutuksista, kun se taas meiltä maailman mielipiteessä kaivoi pohjan jalkojen alta. Sen tuloksia olivat tsaarin aseistariisumisehdotukset, jotka rakentuivat kokonaan laajojen kansalaispiiriemme arvostelukyvyttömään herkkäuskoisuuteen. Bernhardin kirjan levittäminen englantilaiseen maailmaan kuuluu myöskin siihen. Olisi ollut parempi, ettei sitä olisi kirjoitettu. Reuterin kautta oli yhteytemme muuhun maailmaan katkaistava. Nykyisten entente-maiden vaikutus maailman sanomalehdistöön näytti jääneen valtiolliselta johdoltamme huomaamatta, vaikka kyllä usein siihen vaaraan viitattiin, samoin kuin ranskalaisen kulttuuripiirinkin vaikutus mielipiteeseen puolueettomien maiden pääkaupungeissa.

Myöskin maailman vapaamuurariosastot olivat jo kauan Englannin johdolla tehneet työtä, käyttäen kaikkea sitä kammottavaa vaikutusta, mikä tällä salaliitoista mahtavimmalla on, anglosaksilaisen ja siten meihin nähden kansainvälisen politiikan hyväksi. Ainoastaan Preussin vapaamuurariosastot lienevät pysyneet tästä työstä erossa.

Kaikkialle vihollismaihin oli perustettu vahvoja kiihoitusjärjestöjä, joita johtivat kokeneet valtiomiehet ja poliitikot. Yhtenäisen johdon alaisina ne työskentelivät joka paikassa yhtynein voimin selvien suuntaviivojen mukaan, käyttäen suunnattomia rahasummia. Niillä oli haaraosastonsa puolueettomissa maissa ja ne pääsivät sielläkin ententelle ominaisella häikäilemättömyydellä tarkoitustensa perille. Erityiset järjestöt työskentelivät kansallisten pyrkimysten herättämiseksi, niin ainakin Puolassa ja lättiläisten keskuudessa, epäilemättä myöskin kaksoismonarkian kansallisuuksien, nimenomaan tshekkien ja eteläslaavien keskuudessa.

Sillä välin kuin aloite sotanäyttämöllä oli meidän käsissämme melkein viimeiseen asti, kävi vihollinen jo alusta alkaen henkistä sotaa hyökäten pitkin linjaa suletussa täysirintamassa, ja se sai apujoukkoja puolueettomissa maissa olevista karkulaisista, mutta, ikävä kyllä, se löysi tukea itse saksalaisesta isänmaastammekin.

Yleisen kiihoitustyön johto Englannissa oli lordi Beaverbrookin käsissä, ja hänellä oli kolme johtajaa käytettävänään, joista lordi Northcliffe hoiti asioita vihollismaissa, Kipling kotona sekä siirtomaissa ja lordi Rothermere puolueettomissa valtioissa. Englannin toiminta kohdistui pääasiallisesti poliittiseen ja taloudelliseen propagandaan, kun taas sotilaallinen ja kulttuuripropaganda olivat Ranskan oikeaa erikoisalaa. Tässä ilmenee samalla tyypillisessä muodossa vihollistemme ajatuskanta. Amerikka, joka alkuaan auttoi vain rahallisesti — ententen koko kiihoitustyökuluista se otti osalleen 50 % —, astui myöhemmin myöskin aktiiviseen toimintaan.

Italia, Belgia ja muut liittolaiset toimivat Amerikan antamilla runsailla varoilla niinikään sangen uutterasti.

Yhä selvemmäksi kävi, että Amerikan ja Englannin kiihoitustyö pyrki lopullisesti saamaan aikaan Saksassa sisäisen vallankumouksen.

Lloyd George tiesi, mitä teki, esittäessään sodan päätyttyä lordi Northcliffelle Englannin kiitokset tämän harjoittamasta kiihoitustyöstä. Northcliffe oli mestari joukkosuggestionin aikaansaannissa.

Me huomasimme vähitellen vihollisen propagandan käyvän sekä suullisesti että kirjallisesti meidän kimppuumme puolueettomien valtojen alueilta käsin, nimenomaan maarajojemme yli Hollannista ja Sveitsistä, mutta myöskin Itävalta-Unkarista päin, vieläpä omasta maastammekin, lopuksi ilmasta, ja se teki sen niin taitavasti sekä laajassa mitassa, että monet eivät kohta osanneet erottaa vihollisen yllytystä omasta tunne-elämästään. Kiihoitus koski meihin sitä tuntuvammin, kun me emme voineet sotia suurilla, vaan hyvillä pataljoonilla. Joukon suuruuden arvo on sodassa eittämätön, ilman sotilaita ei yleensä mikään taistelu ole mahdollinen. Mutta joukon paljous ei yksinään ratkaise, vaan henki, joka niitä elähdyttää. Niin on laita kansan elämässä ja samoin sotakentälläkin. Me taistelimme maailmaa vastaan ja saatoimme sen tehdä hyvällä omallatunnolla, niin kauan kuin olimme henkisesti sotakuntoisia. Niin kauan saatoimme myöskin toivoa voittoa eikä meidän tarvinnut — mikä merkitsi samaa — taipua vihollisten tuhoamistahtoon. Kun henkinen sotakuntomme herpautui, muuttui kaikki täydelleen. Me emme taistelleet enää viimeiseen veripisaraan asti. Useat saksalaiset eivät tahtoneet enää kuolla isänmaansa puolesta.

Sisäisen mielialan rikkominen, joka vaikutti sotakuntoisuuteemme: taistelu kotoista rintamaa ja armeijan henkeä vastaan oli joka tapauksessa pääasiallisin keino, jolla entente tahtoi meidät kukistaa, kun se oli jättänyt sotilaallisen voiton toiveet.

"Nykyään on Lontoossa ja Pariisissa ententen johtavien valtiomiesten piirissä se käsitys yleisenä ja määräävänä, ettei Saksan armeijaa länsirintamalla saada koskaan puhtaasti sotilaallisin keinoin voitetuksi. Mutta siitä huolimatta jokainen käsittää, että entente tulee voittamaan ja että se tapahtuu Saksan ja keskusvaltojen sisäisten olojen vuoksi, jotka johtavat keisariuden kukistumiseen. Viimeistään syksyllä tänä vuonna puhkeaa Saksassa vallankumous. Me olemme täysin selvillä siitä, että Saksassa on vaikutusvaltaisia voimia, jotka eivät pidä mitään pahempana kuin Ludendorffin sotilaallista voittoa."

Se kävi yhteen niiden sanojen kanssa, jotka valtiopäiväin edustaja
Ströbel, "Vorwärtsin" johtava kirjailija, oli vuonna 1915 lausunut:
"Minä tunnustan aivan suoraan, että valtakunnan täydellinen voitto ei
vastaisi sosialidemokratian etuja."

Minä en tahtoisi näitä sanoja kirjoittaa ja päästää leviämään maailmalle. Mutta totuus pysyy totena, ja nämä sanat ovat totta.

VII.

Valtiokansleri oli vastuussa kotimaan mielialasta. Mielellään ylin armeijanjohto olisi välittömästi antanut tietoja kansalle. Mutta se kääntyi aina velvollisuutensa mukaisesti valtiokanslerin puoleen ja pyysi häntä toimimaan.

Hänen oli poistettava syy nurjaan mielialaan, jota, ikävä kyllä, hyvinkin oikeutetuista syistä kansassa ilmeni, ja koetettava ehkäistä sotataloudessa esiintyvät rikkomukset ja epäkohdat. Ne herättivät arveluttavilla seurauksillaan luonnollisesti suurta tyytymättömyyttä ja heikensivät mitä laajimpien kansankerroksien siveellistä ryhtiä tavalla, joka vahingoitti arvaamattomasti sotakuntoisuuttamme. Voiton- ja nautinnonhimo sekä omat persoonalliset pyyteet tukahduttivat kaikki jalot pyrkimykset, mutta hätäkin vaikutti tylsistyttävästi. Vihollista vastassa ampumahaudassa seisovat sotamiehet saivat pelätä, että toiset riistävät heidän entiset toimensa ja ammattinsa. Vain syvällä surulla saattaa katsoa taaksepäin siihen, miten saksalainen totuuden ja rehellisyyden tunto, tahraton persoonallinen puhtaus ja kaiken alistaminen isänmaata palvelemaan hävisivät ja sijaan tuli jotakin aivan muuta, saksalaiselle vierasta. Elämän korkeimmaksi laiksi tuli oma hyvinvointi.

Valtiokanslerin olisi ollut sanottava Saksan kansalle, mihin se oli menossa, hänen olisi ollut selvitettävä sille sen aseman koko suuri vakavuus. Hallituksen olisi pitänyt yhä uudelleen ja uudelleen selittää kansalle, mistä oli kysymys, että vain voitetulta viholliselta oli saatavissa siedettävä rauha, että muussa tapauksessa saisimme alistua väkivaltarauhaan. Ainoastaan voitto oli suojeleva meidät siltä ja tuova mukanaan siedettävän rauhan.

Poliittinen ja henkinen kypsymättömyytemme sekä arvostelukyvyttömyytemme, jotka estivät meitä tuntemasta iskusanojen ja suurisanaisten lupausten onttoutta, tuottivat meille tuhon. Olin aina elänyt siinä toivossa, että Saksan kansa pystyisi selviytymään korulauseiden, iskusanojen ja valtiollisen valheellisuuden pauloista ja arvostelemaan asioita karun todellisuuden pohjalta. Olen pettynyt. Korulauseet ja iskusanat sekä rikollinen houkuttelu kuvitelmilla pääsivät aina sitä suurempaan valtaan, kuta kiihkeämmäksi sisäpoliittisen taistelun palo kasvoi ja kuta enemmän eri kansankerrosten ja kaupunkien ja maaseudun välinen juopa syveni. Puolueet ja niiden tarkoitusperät merkitsivät pian enemmän kuin isänmaa. Porvariston suuri lauma kulki monipäisyydessään, rikkiviisaudessaan ja hillittömyydessään omia teitään ja pysyttelihe henkisessä ylevämmyydessään, raukkamaisessa eristäytymisessään ja luonteettomuudessaan asioista erossa. Siltäkin puuttui isänmaallista vastuunalaisuuden tunnetta. Se ei ajatellut, miten äärettömän vahingolliseksi tämä muodostui sekä maalle että sille itselleen. Porvaristo ei tehnyt mitään syvien kansankerrosten kurittomuuden ja löyhämielisyyden, enempää kuin riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen myyräntyönkään vastapainoksi. On kauhistuttavan synkkää, että muutoin terveesti ajattelevat saksalaiset antoivat mihinkään ryhtymättä hädän päivänä päänsä hämmentyä ja riistää itseltään sen, minkä vuoksi olivat siihen saakka eläneet. Porvaristokin on siten syypää isänmaamme rappioon.

Siihen perustaan, jolle uljas armeijamme oli rakennettu, syntyi syviä halkeamia. Lähde, josta piti pulputa sotajoukkoa uudistavaa voimaa, samentui.

Sodanaikaiset valtiokanslerimme eivät ole tehneet mitään vaurioita korjatakseen ja kansaa valistaakseen. Heillä ei ollut mitään luovia ajatuksia, he eivät ole koonneet ja johtaneet kansaa kuten suuret diktaattorit Clemenceau, Lloyd George ja Wilson. Ne tulokset, joita ylin armeijanjohto saavutti harjoittamalla isänmaallista valistustyötä ja ulottamalla ulkomailla harjoitetun propagandan myöskin kotimaahan, olivat vain vähäisiä muruja. Saksan kansan sielu jäi ohjaajaa ja johtajaa vaille kaikenlaisten vaikutusten ryöpytessä sen yli. Maailmaa tuntemattomana ja soaistuna se tavoitteli haavekuvia, joita ei voinut saada kiinni. Sen vuoksi olikin hyvin ymmärrettävää, että se liittyi niihin, jotka joko kohtalokkaassa tietämättömyydessään tahi kirouksen ansainneessa rikollisessa tarkoituksessa asettivat sen silmien eteen sen, mitä se hartaasti ikävöi, eikä ymmärtänyt niitä miehiä, jotka tuon vaarallisen tien tajusivat ja jotka tulevaisuudestamme syvästi huolehtien ja isiemme maata pyhästi rakastaen yhä uudelleen ja uudelleen vaativat siltä äärimmäisiä ponnistuksia. Oli syvästi kohtalokasta, että näistä miehistä hyvin pian tehtiin "sotakiihkoilijoita", vaikka hekin halusivat hartaasti rauhaa.

Saksan kansaa halkova puoluekiihko ja sen sielulliset muutokset kuvastuivat tarkalleen sodanaikuisessa sanomalehdistössä. Vain osa sanomalehdistöä pysyi itselleen uskollisena. Toinen osa joko ihanteellisuudesta, puoluepoliittisista syistä taikka puhtaasti kauppaetujensa vuoksi piti varmana tosiasiana maailmanparannusta, josta sopimusrauhan puoltajat olivat saaneet keppihevosen, ja luopui vuonna 1914 edustamistaan ajatuksista. Lopuksi oli sellaisiakin lehtiä, jotka häpesivät syksyllä 1914 julkilausumiaan mielipiteitä ja kaikkia suotuisasta rauhasta esittämiään ajatuksia. Niistä tuntui tuskalliselta, jos noihin miehekkäihin tunteisiin viitattiin. Ne saivat saksalaisen itsensä kyllästymään tämän sodan aikana isänmaahansa ja tekivät kaikkensa horjuttaakseen uskoa Saksan voimaan. Niihin sekaantuivat valtiollista arvovaltaamme ja järjestystä vastaan kohdistetut sotahuudot, joihin liittyi kehoitus nousta taisteluun yhteiskuntajärjestyksemme kukistamiseksi. Tunsin syvää tuskaa isänmaani tähden, kun havaitsin tämän käänteen. Nämä olivat ylen vakavia viittauksia, jotka tuli ottaa huomioon, jos tahdottiin säästää sodankäyntiä raskailta vaurioilta, tässä oli varoitusmerkki Saksan kansan ja samalla sen armeijankin sielullisesta sotakuntoisuudesta. Tämä, kuten moni muukin seikka käsitettiin selvästi vihollismaissa, missä niiden perusteella tehtiin vain mieluisia johtopäätöksiä.

Elokuussa 1914 koko sanomalehdistö oli täydestä vakaumuksestaan asettunut puolustussodan kannalle ja lausunut kauniita, uljaita sanoja siitä, että sota oli välttämättömästi käytävä loppuun. Myöhemmin, ikävä kyllä, tapahtui siinä suhteessa eräällä taholla muutos. Siellä ei tajuttu, ettei puolustussotammekaan voinut päättyä sopimusrauhaan, vaan ainoastaan hävitä tai joutua sietämättömien ehtojen uhriksi. Kuten hallituksessa ja kansassa, oli myöskin tässä osassa sanomalehdistöä se mielipide vahvempi, että vihollisen kanssa oli tehtävä sopimus, kuin se, että vihollinen oli voitettava, mikä asetti niin raskaita vaatimuksia jo muutenkin hätääkärsivälle kansalle. Monet eniten levinneet lehdet asettuivat uuden, kansojen yhteisymmärrykseen perustuvan maailmankatsomuksen airueiksi. Ne kävivät kiivaasti niiden kimppuun, jotka eivät tahtoneet uskoa vihollisen rauhanharrastuksiin, mutta ne eivät kuitenkaan tahtoneet heikontaa omaa taisteluvoimaa, ennenkuin nuo harrastukset ilmenisivät moitteettomina. Sen vuoksi niistä oli välttämätöntä, että miekka oli terävä ja miekkaa pitelevä käsivarsi niin vahva kuin mahdollista.

Tämän kysymyksen yhteydessä levitettiin vielä erästä toistakin ajatusta. Sotaa ei voitaisi puhtaasti sotilaallisin keinoin ratkaista, s.o. lopettaa asevoimalla. Epäilemättä sodanjohto oli yhteistyössä hallituksen kanssa syventääkseen sotilaallisten saavutusten vaikutusta. Mutta laumojen oli sanottava viimeinen sana. Siitä ei ollut epäilystäkään. Niinkö vähän tiedettiin tosiaankin vihollisen tuhoamiskiihkosta, eikö tunnettu Lloyd Georgen ja Clemenceaun henkeä ja puheita? Miksi vielä taisteltaisiin, kun se ei kuitenkaan ole tarpeen sodan voittamiseen tai häviön estämiseen? Eikö sitten ensinkään ajateltu, mitä sotamies tunsi, jonka kotiaskareistaan, vaimonsa ja lastensa luota ja hyvästä ansiopaikastaan täytyi lähteä hätään ja vaaraan, jos se kuitenkin oli hyödytöntä ja jos hän siten asetti oman ja perheensä tulevaisuuden vaaralle alttiiksi? Eikö voitu ymmärtää sotamiestä, joka pimeässä yössä yksin alituisen hengenvaaran alaisena pyrki yli liejuisen umpihetteikön eteenpäin, missä häntä odotti helvetti, taikka jonka täytyi vielä tänään taistella ja ehkä kuollakin, vaikka huomenna koitti kauan ikävöity loma? Keksittiin maailmaa onnellistuttavia aatteita, kauas tulevaisuuteen leijailivat ajatukset ja kova nykyhetken todellisuus unohdettiin. Ei muistettu, millainen sielunhätä mahtoi olla sotilaalla, jonka oli uhrattava elämänsä.

Sanomalehdistökin oli vailla yhtenäistä johtoa, joka vihollisten taholla oli niin mallikelpoinen. Ilman johtoa saattoi siitä helposti kehittyä ei ainoastaan kelvoton, vaan sodankäynnille suorastaan vahingollinen ase. Se seikka, ettei siitä puhtaasti sotilaallisissa kysymyksissä sellaista tullut, vaan että se tunnustusta ansaitsevalla tavalla suostui sille annettuihin kehoituksiin, osoittaa, että se olisi ollut valmis alistumaan varman, kummankinpuoliseen luottamukseen perustuvan ohjauksen alaiseksi. Tosin oli yksinäisiä poikkiteloin asettuvia päitä. Sanomalehdistö suostui minun pyynnöstäni käsittelemään sotilaallisia asioita tietyltä näkökannalta. Siitä voin tässä lausua sille kiitokseni. Mutta ymmärrettävä pyrkimys tyydyttää lukijoiden uutisnälkää johti useinkin siihen, että puhtaasti sotilaallista laatua olevia tiedonantoja, jotka hyödyttivät yksinomaan vihollisten kiihoituspyrkimyksiä, joutui vihamielisten taikka puolueettomien lehtien kautta Saksan sanomalehdistöön. Kun sen lisäksi eräs osa sanomalehdistöämme suosi sitä tapaa, että tiedonannoille annettiin hälyyttävä muoto tai otsake, niin eivät vihollisemme voineet itselleen parempia kiihoitustyönsä edistäjiä toivoakaan. En ollenkaan tahdo pitää tuollaisia hairahduksia ilkeämielisyydestä tai sensatsioninhalusta johtuvina. Yleensä oli siinä suhteessa puutteellisella käsityskyvyllä huomattava osuus, usein myöskin erittäin vaikeilla olosuhteilla, joihin oli jouduttu, toimituksille kun kertyi ylenmäärin työtä sen vuoksi, että joukko perehtyneitä voimia joutui pois lehtien palveluksesta.

Saamieni vaikutusten nojalla pyysin joulukuulla 1916 valtiokanslerin järjestämään kanslerinvirastoon oman välittömän valvontansa alaisen osaston, jonka tuli johtaa yhtenäisesti koko valtakunnan sanomalehdistöä sen kaikilla aloilla. Minä olen aina pitänyt onnettomana järjestelynä sitä, että tuo johto tapahtui ulkoasiainviraston kautta. Tämä virasto pääsi sen kautta vaikuttamaan sisäpolitiikkaan, joka oli mieluummin pidettävä siitä erossa. Tietysti oli tämänkin viraston etuja edustettava ja otettava huomioon, mutta ratkaisevan ja kaikista aloista huolehtivan johdon tuli kuulua vain valtiokanslerille, jonka alle valtiosäännön mukaan kaikkien poliittisten alojen ja niiden sovittelun tuli kuulua. Minä luovutin marraskuun alussa 1916 valtiokanslerin toivomuksesta hänen käytettäväkseen everstiluutnantti Deutelmoserin toivossa, että tämän nimityksen kautta salaneuvos Hammannin erottua syntyisi jotakin kokonaista. Tehtävä, jonka everstiluutnantti sai, ei vastannut minun toiveitani. Minä olin vaatimuksissani pyrkinyt yksityiskohtaisesti siihen, että siiviliviranomaisten hoidossa olevien sanomalehtijaostojen johto joutuisi arvovaltaisen, välittömästi valtiokanslerin alaisen henkilön käsiin, että tämän toimisto olisi mitä läheisimmässä yhteistyössä sotasanomalehtiviraston ja amiraaliesikunnan sanomalehtiosaston kanssa, että ulkoministeriön sanomalehtiosaston toiminta rajoitettaisiin ulkopoliittisiin kysymyksiin sekä että sen sijaan tämän osaston työtä, mitä tulee vihollismaiden, puolueettomien ja liittolaisten lehtiin, syvennettäisiin, ja lopuksi, että sanomalehdistön taloudellisia etuja edustettaisiin ja edistettäisiin määrätyn keskustoimiston toimesta.

Sanomalehdistön saattaminen yhtenäisen johdon alaiseksi olisi ollut keino, jonka kautta Saksan kansassa olisi voitu herättää jälleen eheä mieliala ja poistaa siitä kaikki hajoittava. Valistustyön, jonka tuli olla tehokkaampaa, olisi täytynyt välittömämmin vaikuttaa, kuten vihollisten yllytys meihin vaikutti. Valtiomiesten ja johtavien henkien vapaan sanan sekä suullisen propagandan olisi täytynyt olla tässä lisänä. Jokaiselle saksalaiselle, oli hän sitten mies tai nainen, olisi pitänyt joka päivä toitottaa, mitä menetetty sota merkitsi isänmaalle. Kuvien ja filmien olisi pitänyt julistaa samaa. Vaarojen kuvaaminen olisi tehnyt toisen vaikutuksen kuin kaikenlaisten sotavoittojen harkitseminen, kuin sopimusrauhaa koskevat puheet ja kirjoitukset. Ja mikä oli yhtä tärkeää: se olisi suojellut meitä suuresta vaarasta ja vaikuttanut rauhan hyväksi. Minä yritinkin sitä — mutta herätin paljon pahaa verta.

Saksin, Württembergin ja Badenin sanomalehdistö oli erikoisasemassa, mutta se koki päästä yhteistyöhön meidän kanssamme. Baierin lehdet kulkivat, kuta kauemmaksi tultiin, sitä enemmän joka suhteessa omia teitään.

Yhteyttä sanomalehdistön kanssa vaikeutti muuten huomattavasti se, ettei sillä ollut mitään yhtenäistä edustusta. Sen järjestöt olivat yhtä hämäriä kuin vastaavien valtakunnan virkamiesten järjestöt. Me jouduimme tekemisiin "sanomalehdistön valiokunnan" kanssa, jonka muodostivat Berliinin lehtien edustajat, ja Saksan sanomalehtien kustantajaliiton sekä Saksan sanomalehdistön valtakuntaliiton kanssa. Nämäkään järjestöt eivät olleet keskenään yksimielisiä. Toimittajat vetivät yhtä köyttä, kustantajat yhtä j.n.e., mikä osoitti niiden erimielisyyttä. Minä pidin tätä valitettavana, sillä sen kautta estyi julkisen mielipiteemme voimakas, yhtenäinen kokoomus. Olen aina arvioinut hyvin suureksi sanomalehdistön vaikutuksen, enkä ainoastaan pääkaupungin, vaan myöskin maaseudun lehtien.

Sanomalehdistön edustajat olivat aina, mikäli virkani salli, tervetulleita luokseni.

Ylin armeijanjohto oli kosketuksissa sanomalehtien kanssa sotasanomalehtiviraston välityksellä. Se oli lokakuussa 1915 muodostettu erinäisistä sodan alussa sijais-yleisesikunnan yhteyteen syntyneistä osastoista, joiden työnä oli koti- ja ulkomaisten lehtien seuraaminen ja sensuuri. Siihen liittyi sitten vuonna 1917 isänmaallisesta valistustyöstä huolehtiva järjestö.

Sotasanomalehtivirastoon liittyivät valtakunnan sekä Preussin tärkeimmät siviilialat välityselimien avulla. Sen rinnalla oli meriesikunnan sanomalehtiosasto. Sotasanomalehtivirasto oli lakkaamatta mitä läheisimmässä yhteistyössä kaikkien näiden virastojen kanssa.

Saksan sanomalehtiin nähden pysyi sotasanomalehtivirasto annettujen ohjeiden mukaisesti kaikesta poliittisesta vaikutuksesta erossa. Kaikki päinvastaiset väitteet ovat vääriä, niinpä sekin, että se ajoi ylimmän armeijanjohdon erikoispolitiikkaa.

Sotasanomalehtiviraston aseman tärkeys johtui tiukasta järjestyneisyydestä, sen henkilökunnasta sekä siitä, että sen perustaminen oli aiheutunut yhtenäisen, koko valtakuntaa käsittävän järjestön puutteesta. Sen tunsi myöskin sanomalehdistö. Sen tyytymättömyyden tunne ei kohdistunutkaan niin paljon sotasanomalehtivirastoon kuin kaikkiin muihin virallisiin lehtitoimistoihin, jotka olivat kiinteää järjestöä ja johtoa vailla.

Se seikka, että valtiopäivillä tehtiin useasti epäoikeutettuja syytöksiä tätä virastoa vastaan, saa selityksensä melkein yksinomaan siitä, ettei tunnettu sen toiminta-aluetta. Ne osoittavat vain, miten tuiki mahdottomiksi oli tehty ylimmän armeijanjohdon ponnistukset yrittää käsilläolevilla keinoilla kohottaa sotakuntoisuuttamme. Sotasanomalehtivirasto oli olemassa ja arvostelu saattoi virastoon nähden asettua kielteiselle kannalle. Mutta syytä ei tutkittu ja lyötiin laimin vaatia minun kanssani suuren valtakuntajärjestön perustamista.

Neuvotteluista, joita kahdesti viikossa pidettiin Berliinin sanomalehdistön ja Berliinissä edustettujen maaseutulehtien kanssa ja joihin paitsi sotasanomalehtivirastoa ottivat osaa myöskin meriesikunnan ja kaikkien valtakunnan virastojen edustajat, oli hyötyä vain osalle sanomalehdistöä. Sen vuoksi oli valtakunnan virastojen edustajilla syytä tarpeen tullen pitää esitelmiä maaseutulehtien edustajille eri osissa valtakuntaa.

Sotasanomalehtiviraston tärkeänä tehtävänä oli myöskin puolueettomien ja meidän kanssamme sotaakäyvien valtojen sanomalehdistön seuraaminen.

Sotakentällä olivat armeijanlehdet saaneet yhä suuremman merkityksen. Siitä, että ne saivat aineistoa, huolehti toimivan armeijan yleisesikunnan kenttäsanomalehtitoimisto, jonka tehtävänä oli samalla antaa kotimaan pienemmille ja keskikokoisille lehdille tietoja yksityisten upseerien ja miehistön rintamalla suorittamista erikoisista sankaritöistä.

Miehitetyssä Ranskassa ja vankileireissä vaikutti "Gazette d'Ardennes" huomattavalla tavalla ja saavutti luotettavuutensa sekä oikeudenmukaisuutensa kautta arvoa ja kunnioitusta vihollisenkin taholla. Hyvän maineen saavutti myöskin sotaministeriön johdon alainen, venäjänkielellä painettu "Venäläinen Tiedonantaja".

Suurten saksalaisten päivälehtien sotakirjeenvaihtajat kokoontuivat lännessä ja idässä sotasanomalehdistön majoihin ja saivat, mikäli sotilaallinen asema salli, yksilöllisen vapautensa säilyttäen tutustua mahdollisimman nopeasti ja seikkaperäisesti uusimpiin tapahtumiin. He ottivat osaa joukkojen ja esikuntien elämään, mikäli se kävi päinsä. Heidän rinnallaan oli kuuluisia sotakirjailijoita, jotka kuvasivat sodankäyntiä ylemmältä näkökannalta.

Sotasanomalehtiviraston ylisensuuritoimiston tuli pitää huolta lehtien yhtenäisestä sotilaallisesta tarkastuksesta kotimaassa ja valvoa, että ylimmän armeijanjohdon antamia sensuurimääräyksiä yhdenmukaisesti noudatettiin. Samassa tarkoituksessa se oli kosketuksissa miehitetyille alueille perustettujen sanomalehtihoitokuntien kanssa. Liittolaisten sanomalehdistön sotilaallisten johtovirastojen kanssa se toimi johdonmukaisesti kussakin tapauksessa samaa järjestelmää seuraten.

Ylimmän armeijanjohdon sensuurimääräykset ulottuivat kaikkeen, mikä saattoi vahingoittaa sodankäyntiä. Mutta ne rajoittuivat myöskin siihen. Sitä paitsi ylisensuuritoimisto välitti valtakunnan viranomaisilta saapuvat ohjeet kotimaan sotilaskäskynhaltijoille. Tämä herätti ikäviä väärinkäsityksiä ja perusteettomia luuloja. Ei ollut ollenkaan harvinaista, että sotilaskäskynhaltijat julkaisivat noita ylisensuuritoimiston yksinkertaisesti heille edelleenlähettämiä sensuuriohjeita ylimmän armeijanjohdon antamina, mikä luonnollisesti teki meihin nähden epäedullisen vaikutuksen. Sanomalehtitarkastuksen toimittaminen ei ollut ylisensuuritoimiston, vaan yksinkertaisesti sotilaskäskynhaltijain asia. Ylisotilaskäskynhaltijalle (sotaministerille) ylisensuuritoimisto antoi tämän pyynnöstä lausuntonsa ja ilmoitti seikoista, jotka sen käsityksen mukaan kaipasivat hänen valvontaansa. Ylimmällä armeijanjohdolla ei siis ollut mahdollisuutta kajota välittömästi mihinkään lehteen, se saattoi ainoastaan huomauttaa valtakunnan hallitukselle, erittäinkin sotaministeriölle, kiireellisissä tapauksissa välittömästi sijaiskenraalikomennoille jos se arveli jonkin lehden suunnan vahingoittavan sodankäyntiä.

Laillisesti ei valtiollista sensuuria ollut olemassa. Oli erehdys, ettei sitä ollut, ja se oli omiaan johtamaan harhaan. Hallitus itse kääntyikin usein ylisensuuritoimiston puoleen pyytäen, että se julkaisisi sellaisen tai tällaisen määräyksen. Päästyäni asiain kulusta selville, panin vastalauseeni sellaista sotilassensuurin käyttöä vastaan ja estin sen. Ei ollut onnellista, että ylisensuuritoimisto joutui ylimmän armeijanjohdon alaiseksi. Se oli sodan ensi aikojen oloissa luotu yleisesikunnan avuksi, ja siitä kehittynyt. Sensuuri herättää tietysti aina vastenmielisyyttä ja vastenmielisyyden täytyi ilmetä sitä äänekkäämmin, kuta enemmän rauhan harrastukset mielipiteissä voittivat alaa ja sisäpoliittiset virtaukset tunsivat olevansa rajoituksiin sidottuja. Ylin armeijanjohto kärsi siitä suuresti. Kun syksyllä 1916 ylisotilaskäskynhaltija määrättiin kaikkien kotimaisten sotilasviranomaisten esimieheksi, helpotti se jossakin määrin ulkonaisesti minun asemaani sanomalehdistöön nähden. Mutta, ikävä kyllä, ei sotaministeri vuonna 1917 suostunut ottamaan huostaansa ylisensuuritoimistoa.

Liittolaistemme sanomalehdistö oli kiinteämmin hallitusten vallassa kuin meidän. Mutta Bulgaariassa ja Turkissa ei sillä ollut sitä merkitystä kuin Saksassa ja Itävalta-Unkarissa. Liittolaismaissa oli vallalla ankara valtiollinenkin sensuuri.

Itävalta-Unkarissa ei hallitus ryhtynyt mitenkään kohottamaan sotaista mieltä eikä kokoamaan kansojaan toimintaan. Lopullisesti olemassaolostaan taistellessaan eivät kaksoismonarkian hallitukset kyenneet mitenkään johtamaan kansojaan.

Bulgaarialaisten ja turkkilaisten mieliala tuli julkisuudessa vähän näkyviin, Bulgaariassa kuitenkin tuntuvasti enemmän kuin Turkissa. Hallitus ei Bulgaariassakaan ryhtynyt ohjaamaan kansaa.

Erityisesti kiusallista oli tietenkin huomata, miten vähän tunnustusta Saksa sai yleensä osakseen liittolaistemme lehdissä. Meidän Niebelung-uskollisuutemme ei tosiaankaan ollut mikään tyhjä sana. Vieraassa maassa vuodatettu veri olisi ansainnut ainakin tunnustusta. Minä tein useita ehdotuksia liittolaistemme armeijanjohdoille. Lopulta onnistui everstiluutnantti Nicolain saada aikaan määrättyjä sopimuksia ainakin sotilaallisten tiedonantojen ottamisesta neliliiton sanomalehtiin. Näin epäkohdat osittain poistuivat. Liittolaistemme sanomalehdistön edustajain tekemien matkojen piti myöskin vaikuttaa valaisevasti, mutta ne eivät muuttaneet paljon asiain tilaa.

Tälläkään alalla ei hallituksemme toiminut tehokkaasti. Sen olisi täytynyt pitää huolta suuripiirteisestä tiedonantotyöstä liittolaismaissa ja hankkia siten sodanjälkeiseksikin ajaksi isänmaallemme hyötyä.

Vähitellen järjesti ulkomaista propagandaa varten asetettu sotilaallinen toimisto haaratoimistoja liittolaismaihin.

VIII.

Hyvän propagandan täytyy kulkea paljon edellä varsinaisten poliittisten tapausten kehitystä. Sen tulee olla maaperän muokkaajana politiikalle ja muovata maailman yleistä mielipidettä ilman että tämä on siitä tietoinen. Ennenkuin poliittiset päämäärät siirretään teoiksi, on tärkeätä, että maailma saadaan uskomaan niiden välttämättömyyteen ja siveelliseen oikeutukseen. Sen, mihin pyritään, täytyy syntyä psykologisena seuraamuksena, ikäänkuin itsestään. Me emme ole käyttäneet ulospäin suunnattua propagandaa, tuskin sitä tunsimmekaan, vaikkakin sisäänpäin erinäisiin henkilöihin nähden työskentelimme hyvinkin taitavasti. Meidän valtiolliset päämäärämme ja päätöksemme, jotka tulivat maailman tietoon äkkiä ja odottamatta, tekivät töykeän ja puuskamaisen vaikutuksen. Suuripiirteisen ja kaukonäköisen propagandan avulla olisi sellainen voitu mainiosti välttää.

Paitsi halua propagandaan rauhan aikana puuttui meiltä myöskin edellytykset sellaiseen. Meillä ei ollut yleismaailmallista sähkösanomalaitosta omine kaapeli- ja kipinäasemaverkkoineen. Yritykset asian korjaamiseksi eivät olleet vielä toteutuneet. Meillä ei ollut vahvalla kansallisella pohjalla seisovaa johtavaa sanomalehteä, jolla olisi ollut vaikutusta ulkomailla ja merkitystä kotimaassa, sellaista kuin "Times" Englannissa, "Temps" Ranskassa ja "Novoje Vremja" Venäjällä. Kaikki nuo kolme lehteä toimivat itsetietoisen varmoina kansallisella pohjalla. Sanomalehdet, joista ulkomaat saivat välittömästi Saksaa koskevat tietonsa, palvoivat kansainvälisyyttä, asettuivat periaatteellisesti vastustamaan meidän hallitusmuotoamme ja esittivät Saksan ajatustapaa ja olemusta sekä meidän olojamme yksipuolisesti ja väärässä valossa.

Propagandatyössä oli korjattava pitkäaikaisia laiminlyöntejä, nostatettava taistelu kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan ja sitä käytävä kaikella voimalla, jotta piakkoin alettavaksi päätetyn sukellusvenesodan vaikutukset olisivat voimakkaammin tuntuneet. Meidän ei auttanut karttaa tehokkaasti vaikuttavia taistelukeinoja.

Keskustellessani johtavien henkilöiden kanssa huomasin, miten vähän nytkin sodan aikana käsitettiin suuren, joukkoja tenhoavan, elinvoimaisiin ajatuksiin perustuvan kiihoitustyön tarpeellisuutta. Hallitus suhtautui siihen kylmäkiskoisesti ja epäröivästi. Sen olennaista merkitystä se ei tajunnut vieläkään. Se hylättiin siksi, että sitä pidettiin liian suuriäänisenä, vaikka oikean propagandan olemukseen juuri kuuluu, ettei sen olemassaoloa huomaa, se kun toimii äänettömästi. Hallitus, joka varmaankin tunsi kykenemättömyytensä, piti meidän puoleltamme vihollisen propagandaa vastaan suuripiirteisesti ja voimakkaasti tähdättyä vastatyötä jotakuinkin toivottomana yrityksenä. Tällainen ajatustapa tai sanat: "meidän asiamme on oikea, me emme tarvitse mitään asianajajia", ei tietysti vienyt mihinkään tulokseen. Meillä oli täysi syy lopultakin ryhtyä toimeen ei ainoastaan vakavasti puolustautuaksemme, vaan käydäksemme puolustusasemasta hyökkäykseen. Vain siten me saatoimme tehdä viholliselle saman, mitä se teki meille, ja pitää puoliamme valtavassa kansaintaistelussa.

Joutuessani ylimpään armeijanjohtoon huomasin, että asia oli järjestetty sangen heikosti. Se, mitä oli olemassa, ei ansainnut edes järjestön nimeä.

Jätän huomioon ottamatta Erzbergerin toimiston, sillä sen työtä en tunne. Se lakkasi myöhemmin.

Kesällä 1916 ylin armeijanjohto esitti valtakunnan hallitukselle, että propagandaa varten muodostettaisiin luja järjestö. Kun oli voitettu monta vastusta, jotka keskittyivät ulkoasiainvirastoon, saatiin heinäkuulla mainitun viraston sotilaallinen toimisto hereille.

Paitsi tätä puhtaasti sotilaallisia tarkoituksia varten ajateltua osastoa oli suunniteltu perustettavaksi samanlaisia laitoksia ulkoasiainvirastosta käsin harjoitettavan taloudellisen ja poliittisen propagandan ajamiseksi. Ainoastaan tällä edellytyksellä oli toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö perustanut sotilaallisen toimiston. Kaikkien kolmen osaston tuli ulkoasiainviraston antamien yhtenäisten ohjeiden mukaisesti harjoittaa laajapiirteistä aktiivista propagandaa, joka puolestaan kävisi hyökkäykseen ententen propagandaa vastaan eikä tyytyisi vain voimattomasti puolustautumaan vihollisten valheyllytystä vastaan. Ulkoasiainviraston poliittisen ja taloudellisen propagandatoimiston työ supistui, ikävä kyllä, asianomaisia aloja koskevan sanomalehti- ja lentokirjastoimiston perustamiseen, joka pääasiassa vain koetti vaikuttaa lehtiin tekemällä oikaisuja, selittämällä poliittisia tapahtumia ja käyttämällä hyväkseen vihollisten heikkouksia. Näin heitettiin kuumalle kivelle vain vesipisara, joka ei saanut mitään aikaan.

Eversti v. Haeften sai vähitellen ulkoasiainviraston sotilaallisen toimiston muodostumaan semmoisenaan suureksi järjestöksi. Se oli ylimmän armeijanjohdon alainen, mutta se sai varansa olennaisesti ulkoasiainvirastolta, jolla sen vuoksi oli oikeus tarkastaa sitä ja antaa sille yhtenäisiä toimintaohjeita. Tätä oikeuttaan ei ulkoasiainvirasto ensinkään käyttänyt.

Eversti v. Haeften on henkisesti tavattoman kehittynyt, tulisesti isänmaataan rakastava upseeri, joka vie ihanteellisen lennokkuuden kannattamalla työkyvyllään läpi kaiken, mihin hän ryhtyy, ja joka kykeni luomaan ja tempaamaan mukaansa työtoverinsa. Se, mitä saatiin aikaan, oli olennaisesti hänen ja hänen apulaistensa työtä.

Sanoin ja kuvin, ennen kaikkea filmin avulla eversti v. Haeften koetti päästä kiinteälle pohjalle puolueettomissa maissa.

Suulliseen propagandatyöhön pantiin kaikkein suurin paino. Tiedon siirtyminen suusta suuhun on paras propagandakeino, sillä se on vaarallisin. Ajatus on valmiina eikä kukaan tiedä, mistä se on lähtöisin.

Kuva- ja filmipropagandaa edistettiin sillä, että perustettiin graafillinen osasto, kuva- ja filmitoimisto, ja myöhemmin Universum-filmiosakeyhtiö. Filmi on kansankasvatuskeino ja sellaisena tahtoi eversti v. Haeften käyttää sitä sodan jälkeenkin. Hänen sotajärjestönsä perustui siihen ajatukseen. Kuvat ja filmit, samoin kuin taulukkojen muotoon laaditut graafilliset esityksetkin, vaikuttavat perusteellisemmin ja kokonaisemmin kuin kirjoitettu sana ja sen vuoksi niillä oli syviin kansankerroksiin tehoisampi vaikutus.

Tämän ohessa harjoitettiin sanomalehti-propagandaa sähkösanoma-, kipinä- ja kirjeenvaihtotoiminnan muodossa, samaa tarkoitusta edistettiin lentolehtisillä ja esitelmillä sekä työskentelyllä puolueettomassa sotalehtimajassa. Eversti v. Haeften koetti ennen kaikkea saada nopeasti välitetyksi tietoja niihin puolueettomien maiden lehtiin, jotka olivat meille vihamielisiä.

Taidepropagandaa edistettiin myöskin. Tässä suhteessa olemme tehneet ehkä liian paljon. Ulkoasiainvirasto piti sitä erittäin tärkeänä ja oli jo aikaisemminkin pitänyt siitä huolta.

Eversti v. Haeftenin järjestöinä toimivat lähetystöjen yhteydessä puolueettomiin maihin, liittolaismaihin samoin kuin idän miehitetyille alueille perustetut sotilaalliset ulkomaan-avustustoimistot, jotka muokkasivat keskustoimistosta saamansa aineiston kunkin maan erikoisuuksia silmälläpitäen ja levittivät sitä edelleen. Ne työskentelivät mitä läheisimmässä yhteistoiminnassa lähettilään kanssa.

Oli aivan selvää, ettei eversti v. Haeften voinut yksin korjata sitä, mitä pitkinä rauhan- ja sodanvuosina oli laiminlyöty, eikä päästä yhtä pitkälle kuin vihollisen propaganda ja sen elähyttämä henki puolueettomissa maissa, puhumattakaan tunkeutumisesta vihollismaihin. Englannin ja Amerikan saariasema teki sen mahdottomaksi. Ranskaan saattoi hyökätä Sveitsin ja Espanjan kautta. Mutta Espanjaan me emme päässeet. Jälelle jäi siis vain kapea Sveitsin raja, joka oli myös ainoa tie Italiaankin päin.

Vain vaivoin saattoi saksalainen propaganda pitää puoliaan. Kaikista ponnistuksista huolimatta sen saavutukset olivat tehtävän laajuuteen katsoen riittämättömät. Me emme päässeet koskettamaan tehokkaasti viholliskansoja. Voimakas, taistelunhaluinen hallitus tukahutti siellä häikäilemättömän väkivaltaisesti kaikki tarmottomuuden ja heikkouden tunteet ja kaikki puheet rauhasta, ennen kaikkea omasta "sopimusrauhasta".

Me emme saavuttaneet olennaisia tuloksia puolueettomissa enempää kuin liittolaismaissakaan.

Me koetimme harjoittaa propagandaa myöskin vihollisen rintamalla. Idässä oli venäläinen itse valmistanut tuhonsa, siellä oli meidän työmme toisarvoista. Lännessä ei kotoinen henki ollut vielä tehnyt vastustajan rintamaa vastaanottavaiseksi, sen vuoksi ei siellä rintamakiihoituskaan, jota tuontuostakin yritimme, voinut menestyä.

Toista olisi ollut, jos valtiokansleri korkean asemansa koko voimalla olisi tukenut lujatahtoisesti eversti v. Haefteniä. Minä tein usein pyynnön, että hän loisi tässä asiassa jotakin kokonaista. Saksalaisen valtakunnan-propagandalaitoksen perustaminen kävi ehdottoman välttämättömäksi. Minä panin sellaiseen sitä enemmän arvoa, kun valtiomiesten tiedonantojen kautta tapahtunut kiihoitustyö oli aina vaikuttanut tehokkaammin. Lordi Northcliffe oli epäilemättä oikeassa päätellessään, että englantilaisen valtiomiehen puhe oli Englannille 20,000 punnan arvoinen, 50,000 punnan, jos saksalaiset sen painattivat, ja 100,000 punnan, jos he eivät siihen vastanneet. Vihollismaiden valtiomiesten tiedonantojen rumputulta ei meidän taholtamme tehokkaasti vastustettu, vielä vähemmin välitettiin meillä sen tukahuttamisesta. Ulkoasiainviraston sotilaallinen toimisto ei voinut tätä taistelua järjestää, siihen kykeni ainoastaan sellainen valtioviranomainen, jolla oli erikoinen arvovalta. Lopulta, elokuussa 1918, ryhdyttiin tässä suhteessa erääseen heikkoon yritykseen ja saatiin aikaan aivan puutteellista. Se tuli sitä paitsi — liian myöhään!

Näin ollen ei voitu päästä siihen, että Itävalta-Unkari ja Saksa olisivat kiihoitustyössään toimineet yhdenmukaisesti, kuten ententen taholla niin taitavasti tehtiin. Me pidimme kaikkia niitä asioita, jotka koskivat ainoastaan meitä taikka Itävalta-Unkaria, "sisäisinä", ymmärtämättä, että me muodostimme yhden ruumiin, jonka murskaamiseen vihollinen oli uhkaavasti kohottanut käsivartensa.

Armeijalla ei ollut tukenaan mitään voimakasta, kotimaasta käsin harjoitettua propagandaa. Saksa ei ryhtynyt taisteluun viholliskansojen henkeä vastaan, kun sen armeija vielä oli voitokas sotakentällä.

IX.

Syksyllä 1916 armeija sai enää vain vähässä määrin siveellistä tukea kotimaasta. Siitä ei ollut vielä tähän asti aiheutunut epäkohtia. Armeija oli väsynyt ja voimat loppuun kulutettu, mutta sen henki ja mieliala oli hyvä.

Lomia myönnettiin mahdollisimman paljon. Lomallepääsevien luku ei kohonnut koskaan niin korkealle kuin armeija ja minä olisimme toivoneet. Paitsi sotatilannetta estivät liikenneolot antamasta lomia, niin mielelläni kuin minä olisinkin niitä myöntänyt. Taistelujännityksen ollessa korkeimmillaan täytyi niitä rajoittaa.

Myöskin haavoittuneet ja sairaat toivat kotimaahan tietoja armeijasta ja se puolestaan sai kuulla kotimaan oloista rintamalle saapuvilta täytejoukoilta sekä kotimaasta palaavilta toipuneilta.

Kirje-, sanomalehti- ja pakettilähetysten kulku sujui hyvin eikä sanomalehtien valintaa toimivassa armeijassa ensinkään rajoitettu. Ainoastaan eräiden riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen lehtien ei annettu saapua. Sanomalehtien lähettämistä koskevat rajoitukset olivat muutoin armeijain ylipäällikköjen vallassa. Minä tunnen vain harvoja yksityistapauksia, jolloin tätä oikeutta käytettiin. Armeijaan tuli vielä silloin riittävästi täytevoimaa. Sitä täytyi käyttää ei ainoastaan entisten joukko-osastojen täydentämiseen vaan myöskin, niin vähän suotavaa kuin se olikin, uusien divisioonien luomiseen. Tämä oli välttämätöntä, jotta voitaisiin toimia vapaammin lännessä ja idässä hyökkäykseen varustautuvaa vihollista vastaan. Näin saadut 13 divisioonaa, jotka oli tosin luotu valmiita pataljoonia pienentämällä, saattoivat olla keväällä 1917 taisteluvalmiita.

Ampumahautasodasta oli johtunut, että ne joukot, joilta puuttui erikoista työväkeä, järjestivät itselleen kaikenlaisia taloustyökuntia. Nämä olivat tietysti paikoillaan pysyviä ja niihin kuuluva miehistö jäi paikoilleen, jos divisioonia siirrettiin. Tästä aiheutui kaikenlaista hyvinkin haitallista sekaannusta, joka vaikutti häiritsevästi kaikkeen. Sen johdosta muodostettiin joka divisioonan taloustyökunnan miehistöstä paikoillaan pysyvä talouskomppania. Näin ne joutuivat ei eroamaan entisen joukkonsa yhteydestä. Niiden pataljoonain mieslukua, joihin tämä järjestely eniten oli koskenut, alennettiin uudelleen, vähennys olikin tarpeen, sillä nuoret komppanianpäälliköt eivät kyenneet lähimainkaan valvomaan yli 200 miehen suuruista komppaniaa ja johtamaan sitä taistelussa.

Divisioonat saivat tykistönkomentajan. Sekä kenttä- että raskaan tykistön alalla luotiin paljon uusia joukko-osastoja. Perustettiin erikoinen armeijan kenttätykistö, joka pysyi ulkopuolella divisioonajaon ja jonka tuli taistelurintamalla vahvistaa divisioonan tykistöä. Divisioonain 9 patteria ei riittänyt, vaikka divisioonan rintamaväli olisi ollut vain 2-3 km. Tykistöä tarvittiin hirvittävä määrä.

Ilmasotavälineitä, nimenomaan lentoasestusta, lisättiin edelleen. Ne olivat paisuneet sellaiseksi voimaksi, että kävi välttämättömäksi asettaa ne erikoisen komentavan kenraalin johdon alle, joka puolestaan oli toimivan armeijan yleisesikunnanpäällikön alainen. Ilmasotavoimien ensimmäinen komentava kenraali oli kenraali v. Höppner. Hän oli armeijan esikunnan päällikkönä sekä joukkojen johtajana tunnettu kyvykkääksi ja hän valvoi voimiensa mukaan näiden tulevaisuuden aseiden kehitystä. Hänen esikuntansa päällikkönä toimi eversti Thomsen, joka siihen asti oli itsenäisesti johtanut ilmataistelutointa. Huolimatta yleisesikunnan ponnistuksista ennen sodan alkua me olimme joutuneet lähtemään sotaan ilmataisteluvälineiden puolesta riittämättömin varustuksin. Saksa ja sen armeija saavat kiittää eversti Thomsenin ja kotimaassa toimivan everstiluutnantti Siegertin suurenmoista luomiskykyä siitä, että meidän ilmasotavoimamme sodan kuluessa edelleen kehittyivät hyvällä menestyksellä. Nyt pantiin pääpaino siihen, että ajolentäjien luku lisääntyi ja että heillä oli käytettävänään hyvä taistelulentokone. Mutta silti ei muita lentokonelajeja lyöty laimin. Myöskin pomminheittäjä-laivueihin kiinnitettiin suurta huomiota.

Ilmalaiva poistettiin armeijan taisteluvälineiden joukosta. Se tarjosi liian suuren tähtäyspinnan. Laivastossa se säilyi vielä.

Puolustusaseita lentäjiä vastaan parannettiin sekä lisättiin ja tämä puolustustoiminta järjestettiin niin hyvin rintamalla kuin kotimaassakin mitä perinpohjaisimmalla tavalla. Siihenkin kului väkeä ja sotatarveaineita, jotka rintama näin ollen menetti.

Ratsuväki kävi ampumahautasodassa aivan hyödyttömäksi. Oli jo ryhdytty ratsuväkirykmenteistä muodostelemaan pataljoonien suuruisia ratsuväkiampujarykmenttejä ja laskemaan hajalle nostoväki- ja maanpuolustuseskadroonia ja tätä menettelyä nyt jatkettiin. Tykistön uudestijärjestelyä ja kuormastoa varten tarvittiin välttämättömästi hevosia. Hevoshukka oli armeijassa aivan tavaton ja puolueettomista maista niitä saatiin vain vähän. Kotimaa ja miehitetyt alueet eivät pystyneet vajausta peittämään. Täytettä tarvittiin monella taholla. Lämminverinen rotumme oli tehnyt hyvin tehtävänsä sodassa, mutta kevyt kylmäverinen hevoslajimme ei ollut kyllin jalostettu eikä riittävästi kehitetty. Raskas rotumme ei kyennyt kestämään sodan rasituksia.

Ylimmän armeijanjohdon täytyi päättää jakaa kolonnat ja kuormastot, jotka siihen asti olivat välittömästi divisiooniin kuuluneet, armeijain kesken ja tehdä ne samalla paikallaan pysyviksi. Rautateitä oli rasitettu liiaksi, kun puolustustaisteluissa yhtämittaa divisioonia hajalle laskettaessa kolonnat ja kuormastot kulkivat divisioonain mukana. Minä pidin syvästi valitettavana, että näin oli pakko tehdä, sillä niiden silmälläpito ja huolto oli divisioonain hallussa parempaa kuin armeijoille ja armeijaryhmille uskottuna.

Asemia rakennettaessa länsirintamalla seurattiin suunnitelmallisesti uusia periaatteita, joiden mukaan kaikki varuslaitokset hajoitettiin syvälle ulottuviin pieniin osiin sekä sovitettiin ulkonaisesti mitä tarkimmin pinnanmuodostuksen mukaan. Niitä tarkastettiin huolellisesti. Idässä asemain luonne saattoi jäädä jotakuinkin entiselleen. Paitsi sitä, että lännessä rakennettiin nuo kaksi suurta strateegista asemajaksoa, oli siellä erikoisesti kaikilla rintamanosilla tehtävä paljon töitä, niinpä etenkin Flanderissa, Arrasista itään ja Verdunin edustalla olevia asemia syvennettiin ja Elsass-Lothringinkin rintamaa vahvistettiin, johon siihen asti ei oltu juuri sanottavasti kajottu. Armeijat ottivat ahkerasti osaa asemien rakentamiseen, sillä sotamies rakensi henkeään suojellakseen. Ne työvoimat, joita kotimaasta saatiin, eivät riittäneet, kun oli suoritettava niin suuria töitä pitkillä rintamilla. Meidän oli sen vuoksi, ikävä kyllä, pakko siirtää joukkojakin asemain rakennustöihin. Tähän käytetty aika meni levolta ja kouluutukselta hukkaan. Oli luonnollista, että noiden kummankin vaatimuksen välillä syntyi ristiriitaa. Armeijat olisivat olleet aina rakennustöissä — ne olivat niitä lähinnä — ja everstiluutnantti Wetzell sekä minä tehostimme sotajoukon harjoituksen tärkeyttä. Monta sovittelua oli tehtävä.

Kun armeija oli kouluutettu vastaisiin suuriin puolustustaisteluihin, laadittiin ohjesäännöksi "Puolustustaistelu". Tässä työssä oli mitä suurimmat ansiot eversti Bauerilla ja kapteeni Geyerillä, joka oli aivan erikoisen hyvin perehtynyt taktillisiin kysymyksiin ja osasi esittää selvästi ajatuksensa.

Puolustusasemat järjestettiin uudelle kannalle, joka oli jyrkkä vastakohta entiselle. Puolustus, joka tähän asti oli keskitetty jäykkiin, yhteenkasattuihin ja helposti havaittaviin linjoihin, järjestettiin nyt laajalle alalle hajoitettuihin, syvälle rintaman sisään ulottuviin muotoihin. Aseman täytyi tietysti taistelun päätyttyä jäädä meidän käsiimme, mutta jalkaväen sotilaan ei tarvinnut enää sanoa: tässä seison ja kaadun, vaan hänellä oli oikeus väistyä vihollisen kovan tulen alta rajoitetulla alalla joka suunnalle. Vastahyökkäyksellä oli menetetty linja takaisin vallattavissa.

Ryhmä, jonka merkitystä useat tarkkanäköiset päälliköt olivat ennen sotaa lujasti tehostaneet, tuli ratkaisevasti perusyksiköksi jalkaväen taisteluryhmityksessä. Aliupseerit saivat ryhmäpäällikköinä taisteluissa yhä tärkeämmän sijan. Taktiikka yksilöllistyi yhä enemmän. Kun upseerien, aliupseerien ja miehistön täytejoukot saivat yhä huonomman kouluutuksen ja kuri sen vuoksi löyhtyi, niin oli uskallettua asettaa korkeampia vaatimuksia alemmille päälliköille ja yksityisille sotamiehille. Monet huomattavat sotilashenkilöt olivatkin seurauksista huolissaan.

Minun esikunnassani kävi raju aallokko. Minunkin täytyi taistella sisäistä taistelua ja asettua uuden taktiikan puoltajaksi. Kaikkea muutakin, mitä Sommen taistelu oli opettanut tykistön ja lentäjien käyttöön sekä aselajien yhteisvaikutukseen nähden, kosketeltiin uudessa ohjesäännössä. Siitä tuli oppikirja meidän koko armeijallemme ja myöskin liittolaistemme armeijoille, mikäli olosuhteet sillä taholla sallivat. Ilman viimeksimainittua rajoitusta tämä ohjesääntö oli vaarallinen. Siinä esitetyt vaatimukset soveltuivat vain joukoille, joissa vallitsi epäitsekäs tehtäväänsä antautumisen tunne ja oikea kuri, vaikka ensiluokkainen kouluutus olisikin puuttunut.

"Puolustustaistelua" täydensi "Ohjesääntö jalkaväkijoukkojen kouluutuksesta sodassa", joka laadittiin kenraali Fritz v. Belowin armeijan ylikomennossa. Se on todistuksena siitä, että tämä huomattava kenraali oli perehtynyt syvästi meidän jalkaväkemme luonteeseen. Minun esikunnassani syntyi vielä suuri joukko muita ohjesääntöjä, jotka koskivat erikoisaselajien käyttöä ja varusasemien rakentamista. Tämän talven aikana ei vielä saatu tykistön kouluutusohjesääntöä valmiiksi. "Puolustustaistelu" sisälsi sen olennaisimmat kohdat. Sodan aikana oli käynyt ilmi, ettei "Ampumataitoa" voinut heittää nurkkaan, vaan että sitä oli entisestään vielä huomattavasti parannettavakin. Siinä tarkoituksessa jaettiin joukoille suuren päämajan tykistökenraalin toimesta erikoisia tykistöä koskevia ampuma- ja aseteknillisiä kuukausilehtiä.

Armeijassa oli henkinen elämä kaikilla aloilla vilkasta. Me olimme mitä läheisimmässä ajatuksenvaihdossa joukkojen kanssa. Armeija lienee saanut parasta, mitä annettavissa oli.

Paperille kirjoitetut ohjesäännöt eivät yksin saaneet mitään aikaan, niiden tuli muuttua lihaksi ja vereksi sekä upseerissa että sotamiehessä. Me järjestimme Valenciennes'essa oppikurssit ylemmille joukkopäälliköille ja esikuntaupseereille selvittääksemme puolustustaistelussa varteenotettavia näkökohtia. Myöskin Saksan kruununprinssi pani Sedanissa toimeen samanlaiset.

Armeijoissa järjestettiin kaikenlaisia oppikursseja, erittäinkin nuorille upseereille, joista kasvatettiin komppanianpäälliköitä, ja aliupseereille.

Kaikissa aselajeissa pidettiin tärkeimpänä periaatteena mieskurin säilyttämistä ja lujittamista. Ilman sitä ei armeija voi pysyä pystyssä. Sen täytyi nytkin olla monen, joukkojen elämässä ehdottomasti esiintyvän ilmiön vastapainona. Sen vuoksi, että komennuskuntia usein siirreltiin ja yhtämittaa vaihdettiin, kävivät muonitusolot sotakentällä yhä vaikeammiksi. Omaan apuun turvautumisen vaara oli käynyt yhä suuremmaksi. Taju siitä, mikä oli "minun" ja mikä "sinun" alkoi monestikin hälvetä. Vaatetus ja varustukset olivat kuluneet, niiden kunnossapito oli siksi yhä vaikeampaa. Monet seikat, huomattavassa määrässä myöskin valonpuute suojavarustuksissa, vaikuttivat, että ulkoasusta ei enää välitetty. Sotamies tylsistyi. Sota vaikutti pakostakin ihmisiin. Lujat luonteet kovenivat, mutta niitä oli vähän. Suurten joukkojen moraali kärsi, se huononi sitä enemmän, kuta kauemmin sotaa kesti. Ei yksikään ajatteleva sotilas voinut olla sitä huomaamatta. Kaikissa sodissa oli käynyt samoin. Sitä enemmän tarvittiin henkistä tukea kotimaan taholta, jonka tuli puolestaan itse olla vahva, sitä enemmän velvollisuuden tunnon lujittamista ja kuria. Joukkojen kunnon saattoi ulkonaisesti havaita tarkalleen siitä, miten sotilas julkisissa paikoissa esiintyi ja teki kunniaa. Ei kaikki ollut kehuttavaa, mitä silloin sai nähdä.

Jalkaväelle opetettiin uusia taistelumuotoja ja ampumista. Ryhmä- ja komppanianpäällikköjen oppikursseja pantiin toimeen kaikkialla.

Konekiväärimiesten harjoitus järjestettiin laajalle kannalle ja tarkka-ampujaosastoja varten hankittiin erikoinen harjoituspaikka.

Tykistö paransi ampumaharjoituspaikoissaan ampumataitoaan ja kehitti yhteistoimintaansa lentäjien kanssa. Voimien heikennys, joka aiheutui niin monista uudestaanjärjestelyistä, oli korvattava siten, että kaikilla rintaman osilla pantiin toimeen mahdollisimman huolellisia harjoituksia.

Munanheitto-osastot, pionieerit ja tiedustelujoukot saivat myöskin koulu- sekä harjoituspaikkansa, joissa opetettiin näiden aseiden erikoiskäyttöä, mutta myöskin toisten aselajien upseerit saivat siellä opetusta.

Harjoituksia pidettiin lakkaamatta sekä asemissa että rintaman takana olevien joukkojen keskuudessa. Elämä oli samaa, johon rauhan aikana oli totuttu. Kaikkialla koetettiin vakavasti pyrkiä siihen, että armeija harjaantuisi vaikeaan tehtäväänsä ja kykenisi kestämään tappionsa.

Kotimaassa työskenneltiin samanlaisten periaatteiden mukaan. Mutta edellytykset olivat epäsuotuisia, sillä opettajisto oli vanhentunutta. Elinehdot olivat puutteellisia. Täytejoukko-osastot olivat kytketyt liian kiinteästi kotimaahan ja liittyivät vain löyhästi armeijaan. Minun toivomukseni oli aina ollut, että täytejoukkoja, mikäli suinkin mahdollista, harjoitettaisiin rekryyttikasarmeissa rintaman takana. Alkuun päästiin. Myöhemmin saatiin siinä suhteessa vielä enemmän aikaan.

Kaikki päälliköt pyrkivät tietysti siihen, ja se oli minunkin tarkoitukseni, ettei käytännöllinen työ pääsisi uuvuttamaan joukkoja. Kurinkin vuoksi oli ruumiillinen lepo tuiki välttämätön, ja vain riittävästi levättyään kykeni sotamies vähitellen pääsemään vapaaksi raskaista sielullisista vaikutelmista. Hänen asumuksestaan täytyi pitää huolta. Tyhjät parakit eivät kelvanneet virkistyspaikoiksi. Asuntojen kalustus oli otettava maaseudulta. Mutta se ei, ikävä kyllä, aina pysynyt paikoillaan, siirtyessään toisaalle veivät joukot sen mukanaan. Ajanvietteenä oli sotilasmusiikki, jota niin mielellään kuunneltiin, kaikenlaiset liikuntoleikit, elävät kuvat ja muut esitykset sekä kirjastot.

Rauhanaikuisten aliupseerien rivit olivat harvenneet. Suuri osa heistä — kuten upseereistakin — oli kaatunut rintamalla, osa oli asetettu uusiin, uudelleenjärjestelyssä muodostuneihin joukkoihin taikka toimi kotona harjoitusmestareina. Rintamalta täytteeksi otetut eivät kyenneet johtamaan miehistöä eivätkä pitämään siitä huolta. Kurin vahingoksi ampumahautaelämä hävitti arvoerotuksen. Ei voinut välttää sitä, että arvoerotukseen liittyvä arvovalta kärsi siitä. Useimmat aliupseerit toimivat esimerkiksi kelpaavalla tavalla alapäällikköinä taisteluissa ja upseerien luotettavana apuna. He ovat täyttäneet uskollisesti raskaat velvollisuutensa. Isänmaa on heillekin erikoisessa kiitollisuuden velassa.

Upseeri käsitti täydellisesti vakavan tehtävänsä joukkojensa kasvattajana ja opettajana. Sitäkään ei ole helppo oppia. Rauhan aikana upseeri tarvitsi 12-15 vuotta tullakseen komppanianpäälliköksi. Silloin se, minkä perusteella hän kelpasi virkaansa hoitamaan, palvelustehtävien tunteminen, miesten kohtelu, huolenpito alaisistaan, oli mennyt hänessä veriin. Nyt täytyi nuorten miesten vuoden tai parin palvelusajan kuluttua johtaa komppanioja. Useat pystyivät siihen, toisilta puuttui monessa suhteessa edellytyksiä sellaiseen. Sekin taito perustuu taipumukseen, se on kasvatuksen ja luontaisen käytösälyn tulos. Harrastus ja urhoollisuus eivät aina voi sitä korvata. Kotimaassa ja rintamalla tehtiin komppanianpäällikköjen kasvattamiseksi työtä, mutta ne valitukset, joita kokemattomien komppanianpäällikköjen vuoksi saatiin kuulla joukkojen taholta, olivat syvästi oikeutettuja. Tämä oli sangen vakava ilmiö. Oli tarjolla vaara, että upseerin ja sotamiehen välinen erinomainen suhde katoaa.

Tuota hyvää, vaikka niin usein moitittua rauhanaikuista upseeria ei ollut enää, hän lepäsi vihreän nurmen alla. Lyhyenä sotakautena ei voitu kasvattaa sellaista upseeripolvea, joka olisi ominaisuuksiensa puolesta, tietojen perusteellisuudessa ja velvollisuudentunnossa väkeensä nähden vetänyt vertoja upseeristolle, joka oli pitkänä rauhan aikana hankkinut itselleen nämä avut. Loistavampaa tunnustusta, kuin minkä tämä sota antoi, ei meidän armeijajärjestelmämme saattanut saavuttaa. Eräs tunnettu sosialidemokraattinen valtiopäivämies, joka sanomalehden kirjeenvaihtajana kävi Kownossa minua tapaamassa, vakuutti minulle erityisesti, että hänen oli kokonaan täytynyt muuttaa arvostelunsa aktiivisista upseereista. He pitivät erittäin viisaasti huolta sotamiehistä ja antautuivat suurella hartaudella tähän tehtävään. Reserviupseereille se oli vaikeampaa. Minua ilahdutti tämä sattuva, avoin tunnustus.

Näissä oloissa olisi pitänyt suuremmassa määrässä noudattaa sitä menettelyä, että kunnollisia rauhanaikaisia aliupseereja olisi koroitettu upseereiksi. Niin tehtiinkin osittain. Minun entinen rykmentinkirjurini Düsseldorfin ajoilta oli jo syksyllä 1914 päässyt upseeriksi toimivaan rykmenttiin.

Kun komppanianpäälliköt olivat riittämättömästi kouluutettuja ja kun heillä nimenomaan kasarmipalveluksessa ei ollut tarpeeksi kokemusta, joutui nyt pataljoonanpäällikkö enemmän kuin rauhan aikana etualalle. Mutta pataljoonanpäällikköinä oli hyvin usein reserviupseereja, joilla ei tietystikään kasarmipalveluksessa ollut mitään syvempiä tietoja, vaikkakin heillä korkeamman ikänsä vuoksi oli varmempi vaikutusvalta. Näiltäkin jo korkeampaan ikään ehtineiltä herroilta sota vaati aivan erikoisen paljon, he kun puolustusotteluissa alinomaa joutuivat etumaisille linjoille. Heidänkin terveyttänsä ja hermojansa kysyttiin sanomattomasti. Johtajina taistelussa reserviupseerit, kuten vakinaiset pataljoonanpäällikötkin, saavuttivat erinomaisia tuloksia.

Rykmentinpäällikköjen tehtävät olivat mitä monipuolisimpia ja vaikeimpia. Heidän oli kaikkialla välittömästi vastattava joukoistaan ja tehtävä ylemmälle päällystölle tili jokaisen osastonsa yksilön esiintymisestä ja mielenlaadusta, menestyksestä ja vastoinkäymisestä, voitosta ja häviöstä. Päällikön persoonallisuus, hänen harrastuksensa sekä kykynsä kuvastuivat hänen joukkonsa ja erityisesti hänen upseerikuntansa ulkonaisessa esiintymisessä ja sisäisessä luonteessa. Hänen täytyi valaa oma henkensä upseereihin ja miehistöön. Hän oli näiden esikuva ja selkänoja, uskollinen neuvonantaja ja ystävä niin hyvin levon kuin taistelunkin aikana.

Ampumahautasodassa hänen oli sangen vaikea vaikuttaa joukkoihin ja upseerikuntaan, mutta lopulta hän sai kuitenkin painetuksi leimansa näihin. Kun rykmentinpäälliköitä haavoittumisen vuoksi joutui paljon pois palveluksesta, tapahtui vaihdoksia usein. Usein he eivät ehtineet päästä kehittämään keskinäisiä luottamuksellisia suhteita rykmentin piirissä. Toiselta puolen oli päälliköitä, jotka pysyivät paikallaan hyvinkin kauan, melkein koko sodan ajan. Oli sellaisiakin, joiden täytyi raskaiden taistelujen vuoksi täydelleen uudistaa joukkonsa kolme jopa neljäkin kertaa. Ihmisen kestettäväksi sellainen taakka oli liian raskas. Hävisihän joka kerta palanen heidän sydäntään.

Lähinnä rykmentinpäällikköä oli divisioonanpäällikkö astunut huomattavimmin etualalle, kuten rauhan aikana komentava kenraali oli ollut etualalla. Kun joukkoja asemataistelussa usein siirreltiin, ei armeijaosastoryhmityksiä oltu voitu pysyttää eheinä, vaikka ylin armeijanjohto sitä koettikin. Kokonaisuus kärsi siitä. Divisioonat muodostuivat joka suhteessa yhä itsenäisemmiksi, minkä vuoksi divisioonanpäällikkö sai yhä suuremman merkityksen. Hänen virkatoimistoonsa kerääntyivät kaikki langat sekä ylhäältä että alhaalta, sekä taistelunjohtoa että harjoitusta ja hallintoa koskevissa kysymyksissä. Hänestä tuli joukon kasvattaja. Divisioonanpäällikön vaali vaati mitä suurinta huolta.

Esikuntaupseeri oli erikoisasemassa. Hänen tehtävänsä kävi sitä vaikeammaksi kuta enemmän sodankäynnin teknillinen puoli kehittyi. Silloin ei se enää riittänyt, että oli hankkinut kaikkia aseita ja niiden käyttöä koskevat yleistiedot. Hänen oli kehityttävä hyväksi tykkimieheksi ja sen lisäksi hänen täytyi pystyä arvostelemaan hyvin lentäjäin käyttöä, tiedustelulaitosta, kuormastokysymystä ja tuhansia muita seikkoja sekä pitämään huolta samalla sellaisista yksityiskohdista, joiden ratkaisemiseen päälliköllä ei ollut aikaa. Käskyt, joiden luonnos hänen oli laadittava, kävivät yhä monimutkaisemmiksi ja pitemmiksi, vaikkakin pyrittiin lyhytsanaisuuteen. Kuta enemmän sodankäynnissämme teknillinen puoli edistyi, sitä suurempia taidon ja tiedon näytteitä niistä, ikävä kyllä, tuli. Muu ei auttanut, kun kaiken täytyi sujua. Asioiden monipuolisuudesta johtui, että esikuntaupseerien käsiin oli sijoitettava paljon. Täytyi pitää myös sitä vaatimusta pystyssä, ettei muiden virastojen itsenäisyys sen kautta joutunut kärsimään eikä päällikönkään persoona jäänyt syrjään. Kumpaakaan en minä ole voinut koskaan hyväksyä.

Päällikkö pysyi päällikkönä. Hän oli joukkojensa vastuunalainen kasvattaja ja ohjaaja, hän ei voinut niitä liiaksi usein tarkastaa. Esikuntaupseeri oli hänen neuvonantajansa ja apulaisensa sekä vastuussa siitä, että koneisto kävi hankauksitta, ja että kaikki sujui. Kummankin tehtävät olivat erilaisia. Kummallekin riitti runsaasti itsenäistä toimintaa. Molemmat saivat yhdessä huolehtia joukoista. Divisioonan esikuntaupseerilla ei sen lisäksi ollut mitään omaa vastuuta. Armeijaosaston ja armeijan esikunnanpäälliköiden vastuunalaisuus oli niin suuri kuin sotilaselämässä suinkin on mahdollista. Jokaiselta esikuntaupseerilta vaadittiin harkintakykyä ja uutteraa työtä.

Esikuntaupseerien valinta ja kasvattaminen oli vaikeinta. Minä otin tällaisiksi vain upseereja, jotka olivat perehtyneet rintamapalvelukseen. Rauhanaikaista seikkaperäistä kouluutusta eivät pystyneet korvaamaan sodassa saadut kokemukset eikä se opetus, jota Sedanissa annettiin esikuntaupseereille erikoisilla opetuskursseilla. Ylimmälle armeijanjohdolle saapui kyllä valituksia armeijasta, nimenomaan heidän nuoruutensa vuoksi, mutta yleensä pidettiin heitä arvossa. Esikunta tarvitsi paljon upseereja ja ne otettiin joukoista. Minun täytyi ottaa nuorempia herroja, joten joukot eivät menettäneet liiaksi niitä upseerejaan, jotka soveltuivat päälliköiksi. Olen tavannut heidän joukossaan monta etevää, suoraa ja miehekästä luonnetta, jotka ovat olleet selvillä tehtävistään ja hoitaneet niitä taitavasti. Edellä mainitsemani sosialidemokraattien johtomies huomautti minulle, että hän, vastoin aikaisempaa mielipidettään, pitää nyt esikuntaupseeria sodankäynnin sieluna. Niin olikin laita.

Sodan jälkeen on minulle sanottu, ettei yleisesikunta persoonallisista syistä ollut minulle antanut oikeita tietoja, vaan oli esittänyt aseman aina liian edullisessa valossa. Tämä väite ei ole todenmukainen ja se halventaa yleisesikuntaa, jolle armeija on niin sanomattoman suuressa kiitollisuuden velassa.

Minä en kiinnittänyt erikoista huomiota esikuntaupseeriin, vaan aina upseereihin, sillä he minun käsitykseni mukaan muodostivat armeijan selkärangan. Eräässä lokakuulla 1918 kirjoitetussa kehotusohjeessa, joka on viimeisiä minun laatimiani, minä katsoin upseereille kuuluvan ottaa ratkaisevasti osaa maan uudestiluomiseen.

Meidän upseerimme ovat täyttäneet velvollisuutensa. Sitä todistaa selvästi suuri mieshukka heidän keskuudessaan. Siitä, että useat upseerit olivat liian kokemattomia, ei voida heitä syyttää, se johtui kokonaan ja yksinomaan sodan olosuhteista sekä äärettömistä menetyksistä. Nämä kokemattomatkin upseerit osasivat käydä urheasti kuolemaan. Taistelussa, hädässä ja vaarassa sotilas turvautui aina upseeriinsa, vaikkapa tämä olisikin ollut aivan nuori ihmislapsi, ja luotti häneen. Joskaan eivät upseerit löytäneet aina oikeata käytöksen sävyä suhteessaan alaisiinsa ja vaikka jotkut siinä suhteessa tekivät pahoja virheitäkin, niin ei se seikka silti yleensä koske upseerikunnan esiintymistä. Olot eivät voineet sodassa olla muunlaiset kuin ne olivat. Pitkänä asemasotakautena oli alempien päällikköjen holhoaminen saanut arveluttavasti sijaa. Se oli erittäin surkuteltava epäkohta, joka sai voimaa monista käytettävissä olevista puhelinyhteyksistä ja osaksi myöskin alempien virastojen kokemattomuudesta. Jokainen päällikkö tarvitsi toiminnalleen tilaa. Minä koetin aina sekä komentovirastoissa että yleisesikunnassa vaikuttaa siihen, ettei tässä kohden sallittaisi mitään rajoituksia, jotka ovat sodan luonteen vastaisia.

Armeijan kehittäminen puolustussotaan tuotti ylimmälle armeijanjohdolle sanomattoman runsaasti työtä. Minulle tuotti tyydytystä se, että länsirintaman ylikomennot hyväksyivät meidän toimenpiteemme. Tammikuun lopulla 1917 ei luonnollisestikaan vielä ollut mitään saatu loppuun suoritetuksi. Uusien joukkojen luonti ja vanhojen järjestely uudelle kannalle oli vielä käynnissä. Armeija alkoi vahvistua, mutta se kävi hitaasti. Joukot olivat kärsineet liian raskaita vaurioita. Uusien ohjesääntöjen periaatteet oli tajuttu, mutta ne eivät olleet vielä muuttuneet joukkojen yhteisomaisuudeksi. Sotatarvehankinnassa oltiin vieläkin takapajulla. Jännitys länsirintamalla ei kaikista vaivoista ja uupumattomasta työstä huolimatta ollut vielä olennaisesti vähentynyt.

Itärintamallakin ja Romaaniassa työskenneltiin uutterasti samojen periaatteiden mukaan kuin lännessäkin. Itärintaman ylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tehtäväksi oli annettu muuttaa niitä sotanäyttämön vaatimusten mukaan. Yleensä oli muuten joukkojen tila siellä sama kuin lännessäkin.

Itävalta-Unkarin armeijassa edistettiin sotilasopetustyötä. Se pääsi kuitenkin vain hitaasti suurempaan vauhtiin.

Kenraali v. Below oli ottanut hoitaakseen myöskin Bulgaarian armeijan. Mutta bulgaarialaisten kieli ja kansallistunne olivat meille outoja. Vain työläästi pääsimme eteenpäin, sillä bulgaarialaiset vainusivat kaikkialla saksalaisten holhousta. Bulgaarian armeijan ryhti rupesi kuitenkin lujittumaan, vaikkakaan sen oman ylikomennon taholta ei tehty mitään tehokasta armeijan kehittämiseksi.

Turkin armeijassa teki vakavaa työtä vain Liman pasha. Galitsiassa ja Romaaniassa olevia turkkilaisia joukkoja kouluutettiin saksalaisen mallin mukaan eikä työ suinkaan mennyt hukkaan. Ne tekivät siellä tehtävänsä tyydyttävästi, mutta muilla taistelurintamilla ne eivät pystyneet samaan.

Ylin armeijanjohto oli koettanut tehdä kaikkensa sotakoneiston vahvistamiseksi. Yritys puolalaisen armeijan muodostamiseksi, jonka kautta armeija vahvistuisi myöskin miesluvun puolesta ja poistaisi siinäkin suhteessa vihollisen ylivoiman, kärsi valitettavasti kuitenkin haaksirikon.

Oli luonnollista, että neliliitto halusi käyttää hyväkseen sodassa Puolan asekuntoisia voimia, me kun olimme vapauttaneet tämän maan Venäjän ikeestä. Minä olin asiaa jo aikaisemmin ajatellut ja lopulta edistänytkin puolalaisen legionan värväystä. Tämä työ ei tahtonut kuitenkaan oikein edistyä. Puolalaisen, etenkin Galitsian puolalaisista muodostetun legionan kokoonpanossa ei mikään muuttunut. Venäjän puolalaiset pysyttäytyivät kokonaan syrjässä. Sodan ensi vaiheissa Puola laski pääsevänsä itsenäiseksi Venäjän avulla. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh oli eräässä julistuksessaan antanut lupauksen kuningaskunnan uudistamisesta sen entisissä rajoissa Venäjän tsaarin valtikan alaisena, ja tämä manifesti oli epäilemättä tehnyt syvän vaikutuksen kaikkiin puolalaisiin. Nyt oli sotatilanne täydellisesti muuttunut. He saattoivat nyt ajatella kansansa itsenäisyyttä vain siinä tapauksessa, että he yhteistoiminnassa keskusvaltojen kanssa, jos suinkin mahdollista, nujertaisivat Venäjän. Tähän oli meidän sotilaallisista syistä pyrittävä. Minusta näytti mahdolliselta, että Puola antaisi poikiaan työhön maan irroittamiseksi Venäjästä. Sen edut olivat tässä, kuten oikeastaan monessa muussakin kohden, samat kuin keskusvaltojenkin.

Kun minä elok. 29:ntenä tulin ensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi, sain käsiini valtiokanslerin ja parooni v. Burianin, kaksoismonarkian yhteisen ulkoministerin, välisen sopimuksen, joka oli tehty Wienissä elok. 11:ntenä. Siinä Saksa ja Itävalta-Unkari sitoutuivat yhteisesti perustamaan itsenäisen Puolan kuningaskunnan, josta oli tuleva perinnöllinen monarkia perustuslakeineen ja omine armeijoineen, jonka johto oli oleva yhtenäinen ja Saksan käsissä. Tämän kansallisen valtion perustamishanke aiottiin mahdollisimman pian julistaa kummankin monarkian taholta, valtion luominen oli tapahtuva myöhemmin. Tähän Puolaan oli ajateltu kuuluvaksi myöskin Vilno ja sen rajat aiottiin ulottaa, mikäli se rauhansopimuksessa oli saavutettavissa, mahdollisimman kauaksi itään.

Tämä Puola oli joutuva kummankin keisarikunnan yhteiseen liittoon ja sen ulkopolitiikka ohjattava sen mukaisesti.

Molemmat vallat antoivat vakuutuksen siitä, että niiden tähänastisten puolalaisten alueiden omistus jää voimaan, ja ne keskustelivat sellaisesta rajansiirtelystä, joka Venäjän-Puolan alueella niiden omien rajojen sotilaallisen turvallisuuden vuoksi oli välttämätön. Rajan siirron piti ehdottomasti supistua vain sotilaallisesti välttämättömään. Herra v. Bethmann oli syksyllä 1914 ja vuonna 1915 useampaan kertaan kysellyt minun ajatustani rajaviivasta.

Puolan taloudelliseen tulevaisuuteen nähden mielipiteet hajaantuivat.
Herra v. Bethmann suunnitteli tulliliittoa Saksan kanssa. Parooni
Burianin mielestä tämä olisi ollut liian pitkälle menevä toimenpide.
Hän puolsi sitä, että Puolalla olisi oma tullialueensa.

Molemmin puolin oltiin sitä mieltä, että tulli- ja liikennerajoja, jotka vielä erottivat Saksan ja Itävalta-Unkarin alueen toisistaan, oli koetettava supistaa mahdollisimman vähiin.

Siltä varalta, että Venäjän kanssa olisi syntynyt erikoisrauha, mikä kuitenkin näytti sangen vähän todennäköiseltä, ei sopimuksiin ollut pantu mitään rajoittavia määräyksiä.

On selvää, ja herra v. Bethmannin sekä parooni v. Burianin luonne viittaa siihen, että nämä sopimukset olivat syntyneet sangen pitkien neuvottelujen perästä, joiden alkukohta palautunee aina vuoteen 1915.

Huhtikuun 5:ntenä 1916 oli valtiokansleri joka tapauksessa selittänyt, että Puolan kysymys on esillä ja että Saksan sekä Itävalta-Unkarin oli päästävä siinä ratkaisuun.

Varsovan kenraalikuvernööri oli niinikään pohtinut kysymystä puolalaisen armeijan luomisesta ja tullut erittäin suotuisiin tuloksiin.

Puolan kuningaskunnan perustaminen ja oman armeijan luominen sille oli siis johtavien valtiomiesten sopimusten mukaan varma asia. Puolan kenraalikuvernööri ei pitänyt tämän armeijan muodostamista ainoastaan mahdollisena, vaan tekemiensä huomioiden pohjalla sangen lupaavanakin. Tavattoman jännittynyt sotatilanne vaati nelihitolta mitä kiireellisintä voimasuhteiden tasoitusta. Ylimmän armeijanjohdon velvollisuutena oli saada kysymys puolalaisen sotajoukon muodostamisesta ratkaisuun. Kaikki vitkastelu olisi merkinnyt virheen tekoa, sillä olihan kysymys Saksan kansan voitosta tai tappiosta, sen kuolemasta tai elämästä. Miten myöhemmin kävisi, olisi myöhemmän ajan huoli. Sotatilanne, jossa syyskuun alussa elimme, oli paljastanut hyvin selvästi meitä uhkaavat vaarat.

Aivan kohta pidettiin Puolan kysymyksestä Plessissä, jonne oli kutsuttu politiikasta ja sodankäynnistä vastuunalaisia Saksan ja Itävalta-Unkarin viranomaisia, ja sitä paitsi kenraali von Beseler, sarja neuvotteluja, joissa minun osalleni oli merkitsevää vain Puolan armeijan asia sodankäynnin voimien lisänä.

Kenraali v. Beseler pysyi toivorikkaana, vaikka kenraali v. Conrad varoittikin vakavasti kaikesta optimismista. Kenraali v. Beseler piti täyden onnistumisen ehtona sitä, että kuningaskunta julistetaan ja että Puolaan järjestetään yhtenäinen hallinto, liittämällä Lublinin kenraalikuvernöörikunta Varsovan kenraalikuvernöörikuntaan. Vasta sitten puolalaiset uskoisivat, että keskusvallat tarkoittaisivat totta puolalaisten suunnitelmien toteuttamisella. Ehdotuksella oli minun käsitykseni mukaan sisäinen oikeutuksensa. Harrastaen puolalaisen sotajoukon muodostamista minä vastoin parooni Buriania hyvin lämpimästi kannatin tätä yhdistämistä. Johtavat valtiomiehet eivät päässeet mitenkään yksimielisyyteen. Parooni Burianille merkitsivät kaksoismonarkian pyyteet ja sisäisten vaikeuksien pelko enemmän kuin yhteisen sodankäynnin edut. Saksan ylimmän armeijanjohdon ja kenraali v. Beselerin puoltama suunnitelma kummankin kenraalikuvernöörikunnan yhdistämisestä meni myttyyn. Mutta siitä huolimatta luuli kenraali v. Beseler voivansa muodostaa armeijan, jos keskusvallat antaisivat julistuksen Puolan kuningaskunnan perustamisesta. Hän ehdotti aluksi neljän tai viiden divisioonan muodostamista. Puolalaisen legionan oli määrä olla sen runkona. Hän toivoi voivansa asettaa nämä divisioonat huhtikuussa 1917 ylimmän armeijanjohdon käytettäviksi ja muodostaa myöhemmin vielä uusia. Paljonhan siinä ei ollut, mutta lisästä oli toiveita. Sota saattoi kestää vielä vuosikausia. Kaikki voimien lisäykset, mitkä suinkin olivat mahdollisia, oli otettava vastaan. Sotatilanne pakotti meidät yhtymään kenraali v. Beselerin ehdotuksiin. Ylin armeijanjohto kulki sitä tietä, jota näytti voivan päästä eteenpäin.

Valtakunnan hallitus ryhtyi nyt toteuttamaan herra v. Bethmannin ja parooni Burianin ohjelmaa Puolan kuningaskunnan luomiseksi, kun me taas aloimme neuvotella kenraali v. Beselerin ja Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa puolalaisen armeijan muodostamisesta.

Alivaltiosihteeri Wahnschaffe pyysi minun esittämään ministeri v. Löbellille käsitykseni puolalaisen armeijan luomisen välttämättömyydestä. Seurasin hänen toivomustaan ja perustelin mielipidettäni, jonka mukaan oli välttämättä luotava puolalainen armeija, yksityiskirjeessä sillä, että sota vaati ankarasti lisäväkeä.

En ole yksityiskohtaisesti selvillä siitä, mitä Berliinissä tapahtui. Valtakunnankansleri ja kenraali v. Beseler puolsivat siellä hartaasti puolalaisen armeijan muodostamista ja Puolan kuningaskunnan perustamista. Puolan kuningaskunnan luomista vastaan esitettiin kuitenkin useilla tahoilla Saksaa vakavia epäilyksiä. Heti levisi Berliinistä käsin huhuja, että minä olin suunnitelman luoja. Minä pyysin useaan kertaan hallitusta tekemään selkoa tapausten kulusta, mutta pyynnöistäni huolimatta ei yksikään valtiomies, ikävä kyllä, selittänyt asiaa kaikin puolin. Kuten sukellussotakysymyksessäkin, samoin nyt syksyllä 1916 sekoitettiin ylin armeijanjohto, joka ei itse antanut siihen aihetta, toisen kerran poliittiseen riitaan, vieläpä harhaanjohtavalla tavalla. Oliko ihme, oliko muuta kuin inhimillistä, että minä näiden seikkojen vuoksi tunsin suorastaan loukkaantumista ja kyllästystä? Kaikki herrat, jotka ovat minun kanssani tehneet työtä, tietävät, että minä olin valmis avoimeen keskusteluun, kuuntelin mielelläni vastaperusteluja, mutta vaadin tinkimätöntä suoruutta.

Valtiokansleri antoi vielä minun nähtäväkseni Puolan kuningaskunnan perustamista koskevan julistuksen tekstin.

Marraskuun 5:nnen julistus kuningaskunnan perustamisesta, samoin kuin kaikki toimenpiteet puolalaisen armeijan muodostamiseksi, olivat iskuja ilmaan. Meille selvisi aivan pian, että kenraali v. Conrad oli arvostellut olosuhteita oikein. Toiveet, että puolalaiset joukot vahvistaisivat armeijaamme, minun oli pakko lopullisesti jättää. Kenraali v. Beselerkin huomasi nyt erehtyneensä. Kysymys puolalaisen armeijan perustamisesta oli siten mennyt kokonaan myttyyn. Silloin tällöin ilmoille tullutta ajatusta, että oli muodostettava kansallinen puolalainen joukko, edustivat kenraali v. Beseler ja Itävalta-Unkarin hallitus, mutta ylin armeijanjohto asettui tästä alkaen siihen nähden kielteiselle kannalle. Sen mielestä Puolan epäselvän suhtautumisen vuoksi saattoi sen asestamisesta nyt koitua vaara, jonka torjumiseen ylimmällä armeijanjohdolla oli yhtä suuri velvollisuus kuin aikaisemmin yritykseen saada täältä sotavoiman lisäystä.

Näissä tuloksettomissa neuvotteluissa meni sanomattoman paljon aikaa ja voimia hukkaan ja niissä oli vain mielenkiintoista se itsepäisyys, millä Itävalta-Unkarin valtiomiehet ajoivat meidän etujamme vastaan kohdistuvia tarkoituksiaan Puolassa.

Puolalaisen armeijan luominen raukesi poliittisista syistä. Puola näytti mieluummin tahtovan saavuttaa tarkoituksensa ententen avulla, asettumalla Saksan ja Itävalta-Unkarin vastustajaksi. Puolalla oli tarpeeksi väkeä, vaikka se antoikin työmiehiä Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Väkikysymys ei tässä mielessä ole armeijan muodostamista koskevassa asiassa näytellyt ylipäänsä mitään osaa. Oli selvää, että me edelleenkin koetimme saada Puolasta mahdollisimman paljon työvoimia ja käyttää maata sotatehtävissä hyväksemme.

Jos nyt Puolan ja meidän itäalueittemme olosuhteet yhdistetään tähän Puolan kuningaskunnan perustamista tarkoittavaan yritykseen, niin ammutaan yli maalin. Ilman Puolan kuningaskunnan julistamista ja puolalaisen armeijan muodostamisyritystäkin olisi näihin ilmiöihin johduttu, niihin oli syynä yksinomaan historialliset olosuhteet, puolalaisten luja kansallistunto ja saksalaisten ja puolalaisten välillä ennestään vallinnut vastakkaisuus.

Neuvoteltaessa Puolan kuningaskunnan perustamisesta ja puolalaisen armeijan luomisesta koskettelimme myöskin erikoisrauhan mahdollisuutta Venäjän kanssa. Esitettiin, mitä luonnollisia vaikeuksia niiden pyrkimysten vuoksi syntyisi, joita keskusvalloilla oli Puolaan nähden. Erikoisrauha Venäjän kanssa on aina Saksan kansan ajatuselämässä näytellyt erikoista osaa. Sain jo syksyllä 1914 "taatun" ilmoituksen kreivi Witten oleskelusta Berliinissä. Se oli tietenkin houretta. Englanti ja Ranska pitivät liian lujasti käsissään Venäjää. Stürmer oli jo kauan ollut Venäjällä pääministerinä. Alettiin taaskin puhua rauhan mahdollisuuksista hänen myötävaikutuksellaan. Tietysti olisi minustakin rauha Venäjän kanssa ollut koko joukon mieluisampi kuin koko puolalainen armeija ja etenkin Puolan kuningaskunta, jota minä syntyperäisenä posenilaisena sydämeni sisimmässä vastustin. Puolan armeija saattoi merkitä meille vain muutamia divisioonia, jotka sen kevennyksen rinnalla, minkä Venäjän luopuminen Saksan vihollisista olisi tuonut, eivät olisi merkinneet mitään. Laskutehtävä oli sangen helppo. Siihen ei kannata tuhlata sanaakaan. Heikko kohta oli siinä, että tässäkin tapauksessa toiveista ja toivomuksista oli vielä pitkä matka rauhaan, eivätkä diplomaatitkaan ja valtakunnan hallitus päässeet toiveita ja toivomuksia pitemmälle. He tunsivat kai itsekin, ettei asiassa ollut mitään pohjaa, muutoinhan he eivät olisi esittäneet Puolan-ohjelmaa, joka oli niin jyrkästi tähdätty Venäjää vastaan. Nytkään ei päästy sellaisia rauhaa koskevia mietteitä pitemmälle, joita milloin hyvänsä saattoi hautoa. Ei ollut puhettakaan minkäänmoisesta mahdollisuudesta, johon olisi voitu tarttua, jotta olisi päästy edes yleensä yhteyteen Stürmerin kanssa, yhtä vähän kuin mistään Stürmerin etäisimmästäkään yrityksestä. Ei kukaan uskonut rauhan mahdollisuuteen Venäjän kanssa. Sotatilanne syys- ja lokakuussa ei ollut siihen sopiva, vaikkakin ententen täytyi jo lokakuussa huomata, ettei suuri rynnäkkö syksyllä 1916 tulisi onnistumaan. Lokakuun 21:senä viittasi valtakunnankansleri siihen, ettei siihen aikaan ollut olemassa mitään toiveitakaan erikoisrauhasta Venäjän kanssa. Venäjä oli muka niin riippuvainen Englannista.

Jotta voisin hankkia ylimmälle armeijanjohdolle välttämättömän perustan sodan jatkamiseen ja vahvistaa sotakoneistoa, oli minun käytävä muokkaamaan laajaa ja syvää työmaata. Minä en tietystikään voinut itse olla kaikkialla auraa ohjaamassa enkä kylvämässä. Missä huomasin kykeneviä yhteistyön suorittajia ja yhtä vakavaa suhdetta sotaan, siellä kohosi hyvä kylvö, mutta paikoitellen orasti se heikosti eikä pelto kantanut mitään hedelmää. Ilmestyipä rikkaruohoakin ja se tukahdutti sen, mikä siihen asti oli rehoittanut.

ENTENTEN RYNNISTYS 1917 VUODEN ALKUPUOLISKOLLA

Inhimillisten laskelmien mukaan oli meidän puolustustaistelujemme painopiste vuonna 1917 oleva lännessä, jos kohta idässäkin vielä oteltaisün kuumasti. Välitön yhteistyö Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa ei enää ollut siinä määrin tarpeen vaatima kuin Romaanian sotaretken aikana, päällystön järjestely kun oli itärintamalla sen jälkeen tehty yksinkertaisemmaksi. Ylin armeijanjohto kuului nyt länsirintamalle. Minä ehdotin uudeksi päämajaksemme Spaata taikka Kreuznachia. Spaa hyljättiin, Kreuznach oli erittäin sopiva, sen ohi kun kulki useita rintamalle johtavia lennätinlinjoja. Sikäläiset hotellit ja vieraskodit olivat majapaikoiksi sopivia. Annettiin määräys, että Kreuznach, Münster am Stein ja Bingen oli varustettava päämajaa varten, muuton laskettiin voivan tapahtua helmikuun loppupuoliskolla. Toistaiseksi pidettiin sekin mahdollisuus avoinna, että palattaisiin Plessiin takaisin.

Helmikuun 1:senä 1917 alkoi sukellussota. Kävi pian ilmi, ettei tarvittu erikoisia suojatoimenpiteitä Hollantia eikä Tanskaa vastaan. Tähän tehtävään varatut esikunnat ja joukot vapautuivat siirtymään länsirintamalle.

Lännessä oli otettava laskelmissa lukuun, että englantilaiset jatkaisivat hyökkäystään Sommen taistelukentällä ja laajentaisivat sitä ehkä pohjoiseen päin. Oli mahdollista, että sitä seuraisi ranskalaisten hyökkäys Royen ja Noyonin välillä, mutta todennäköisempää, että Ranska rynnistäisi, kuten syksyllä 1915, Soissonsin—Reimsin—Argonnen rintamaamme vastaan. Entente olisi käyttänyt strateegisesti hyväkseen hyökkäyksiään puristamalla meidän Ranskaan tunkeutuvan kaaremme kumpaakin sivustaa, kaari kun tarjosi suotuisia mahdollisuuksia. Ei saattanut arvata, minkä rintaman osan ranskalaiset erikoisesti valitsisivat rynnistyksensä kohteeksi. Silloin saattoi heidän sivuhyökkäyksensä Royen tienoilla myöskin olla mahdollinen. Tiedustelut viittasivat myöskin Lothringin rintamaan ja Sundgauhun, missä asemiemme järjestelytyö ei vielä ollut mitenkään merkittävämmin edistynyt. Me tunsimme siellä aina jonkinmoista epävarmuuden tunnetta, sillä siinä seudussa olivat paikalliset yritykset milloin tahansa mahdollisia ja me saimme vain vaivalla sinne vahviketta.

Myöskin Verduniin viittasivat välistä tiedonannot. Siellä pystyi ranskalainen aina hyökkäämään. Lopuksi puhuttiin englantilaisten hyökkäysrintaman pitentymisestä pohjoiseen, joten rintamassamme ei ollut ainoatakaan kohtaa, jota emme olleet pakotetut varustamaan sitkeän puolustuksen varalta. Asema oli epäselvä.

Ei ollut epäilemistäkään, etteivätkö taistelut Isonzon rintamalla tulisi jatkumaan. Trieste pysyi Italian pyrkimysten määränä. Makedoniassa ja Vardarin varrella olivat hyökkäykset enemmän kuin todennäköisiä, Turkissa — samoin kuin Palestiinassa ja Bagdadia vastaan saattoi niitä varmasti odottaa.

Idässä pidin luultavana hyökkäystä erityisesti rintaman eteläosaa, Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan. Venäläisten äkillinen hyökkäys Mitaun suunnalla tammikuun lopulla oli pelästyttänyt itärintaman ylipäällikköä ja myöskin meitä; se saatiin juuri ja juuri pysähtymään, kun kiireesti koottiin reservit.

Milloin suuri rynnistys oli alkava, sitä ei vielä osattu arvata. Idässä sitä tuskin saattoi odottaa ennen huhtikuuta. Venäläisten suuri kevätrynnäkkö 1916 oli alkanut maaliskuussa ja ilmasuhteet sekä keli olivat sitä pahasti haitanneet. Niin varhainen uusinto ei ollut varsin todennäköistä, oli mahdollista, että ententekin lännessä viivyttäisi siihen saakka hyökkäystään. Asema Sommella oli niin kireä, että meidän täytyi pitää mahdollisena rynnistyksen alkamista jo aikaisemmin.

Yleinen tilanne pakotti meidät lykkäämään taistelun lännessä niin pitkälle kuin suinkin, jotta sukellussota ennättäisi ratkaisevasti vaikuttaa. Myöskin taktilliset seikat ja niiden lisäksi ampumatarpeiden puute puhuivat sen puolesta.

Samaan aikaan oli meidän rintamanlyhennyksellä päästävä edullisempaan voimainryhmitykseen ja varattava itsellemme suuremmat reservit. Belgiassa ja Ranskassa oli meillä 154 divisioonaa noin 190:tä osittain tuntuvasti vahvempaa divisioonaa vastassa, mikä oli pitkällä rintamallamme sangen epäedullinen voimasuhde. Oli pyrittävä myöskin siihen, että rintaman osia säilytettäisiin mahdollisimman kauan vihollisen suurrynnistyksiltä, ja estettävä vastustajaa käymästä niiden kimppuun vahvoin voimin. Sen kautta samalla saavutettiin asemia, joihin heikommat ja taistelun kuluessa uupuneet divisioonat voitiin asettaa.

Nämä näkökohdat, jotka liittyivät mitä läheisimmin sukellussodan aloittamiseen, johtivat päätökseen, että peräydyttäisiin Ranskaan pistäytyvästä rintamamme kaaresta Siegfried-asemiin, joiden piti olla maaliskuun alussa puolustuskunnossa, ja uusien asemiemme edustalla toimitettaisiin suunnitelmallisesti 15 km levyisellä alalla valmisteltu hävitys.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli laatinut päiväkirjan muotoon ohjelman tyhjennys- ja hävittämistöistä käyttäen ohjelmasta salanimeä 'Alberich' ja jakanut sen viiden viikon osalle. Me saatoimme — jos vihollisen hyökkäys teki sen välttämättömäksi — keskeyttää tämän työn koska tahansa ja lähteä liikkeelle. Pääasia oli välttää taistelua; samalla tuli pitää huolta siitä, että koko meidän varastomme — paitsi rakennetuissa asemissamme kiinni oleva — sekä sotatarveraaka-aineet kuljetettiin pois. Vihdoin vielä oli hävitettävä kulkutiet, asumukset ja kaivot, jotta vaikeutettaisiin vihollisen asettumista lähiaikoina vahvoin voimin uusien asemiemme edustalle. Kaivojen myrkyttäminen oli kielletty.

Rintaman siirtoa koskevan päätöksen tekeminen oli äärettömän vaikea. Sehän merkitsi meidän heikkoutemme tunnustamista, minkä luonnollisesti täytyi vaikuttaa viholliseen innostavasti ja meihin lamauttavasti. Mutta kun se oli sotilaallisesti välttämätöntä, ei ollut valitsemisen varaa. Päätös oli toteutettava. Kenraali v. Kuhl ja minä neuvottelimme asian toteuttamisesta yhtämittaa. Kenraalisotamarsalkka ja hänen Majesteettinsa antoivat suostumuksensa. Helmikuun 4:ntenä annettiin käsky, että Alberich oli suunnitelman mukaisesti pantava täytäntöön. Ensimmäinen Alberich-päivä oli helmikuun 9:s. Peräytymisen tuli alkaa maaliskuun 16:ntena, mutta se voitiin, jos vihollinen painostaisi, aloittaa koska tahansa aikaisemminkin. Tässä tapauksessa olisi kuitenkin, puhumattakaan suuresta varastojen menetyksestä, suuri osa hävitystoimintaan perustuvasta tehosta mennyt hukkaan. Samaan aikaan sai everstiluutnantti Nicolai ohjeet vihollisen harhaan viemisestä erikoisten ilmoitusten avulla, jotka oli sen tietoon saatettava. Hänen ja eversti v. Haeftenin oli pidettävä huoli siitä, ettei oman maan eikä puolueettomien maiden sanomalehdistö saattaisi julkisuuteen mitään huomiota herättävää. Minä ilmoitin valtiokanslerille henkilökohtaisesti aikeistamme.

Alberich-työt kehittyivät järjestelmän mukaisesti. Ne onnistuivat täydellisesti. Tyhjennetyltä alueelta otettiin talteen paljon taideaarteita ja maasotaa koskevien Haagin määräysten mukaisesti vietiin säilytettäviksi alueelle, jota pidimme miehitettynä. Syvästi surkuteltavaa oli, että paljon asukkaitten omaisuutta ja tavaraa turmeltui, mutta se ei ollut autettavissa. Suuri osa asukkaista siirrettiin itään, ainoastaan vähäinen osa jätettiin paikoilleen erinäisille paikkakunnille, kuten Noyoniin, Hamiin, Nesleen, muutaman päivän muonamäärällä varustettuna. Toisaalta ei viholliselle saanut antaa vähääkään työ- ja puolustuskykyistä väkeä lisävoimaksi, toisaalta tuli sille jättää mahdollisimman paljon ruokittavia.

Englantilaisella Sommen-rintamalla ei taistelutoiminta ollut koskaan kokonaan tauonnut. Maaliskuun alussa lisääntyivät merkit, joista voi päättää taistelun Sommen pohjoispuolella alkavan uudelleen. Myös Royen eteläpuolella tulivat ranskalaisten hyökkäysaikeet yhä selvemmin näkyviin. Aiheutuivatko nämä molemmat meidän toimistamme, täytyy jättää ratkaisematta. Sotajoukon paikallisjohtajien hermot joutuivat kovaan koetukseen, kun heidän kaikesta huolimatta oli odotettava, kunnes alkuaan siirron aloittamiseen määrätty aika oli saapunut. Ihan täydellisesti ei tätä voitukaan toteuttaa, sillä pohjoisessa tehtiin pienempiä rintamasiirtoja noin 11:nnestä, etelässä noin 13:nnesta päivästä lähtien, jotta voitaisiin välttää vihollisen yhä todennäköisemmäksi käynyt hyökkäysyritys.

Suuri peräytymisliike alkoi sitten suunnitelmanmukaisesti maaliskuun 16:ntena ja se tehtiin yhtäpäätä muutamin suurin siirroin. Ylin armeijanjohto piti yleensä tärkeänä, että vältettiin taistelua ja että sotajoukoilla oli tilaisuus järjestää Siegfrid-asemat, ennenkuin vihollinen saapuisi ylivoimaisena niiden edustalle. Paikoittain olivat varaväkenä olleet divisioonat sijoitetut uusiin asemiin; toisin paikoin täytyi vihollista vastassa seisseiden joukkojen jäädä yhä edelleen rintamalle.

Ainoastaan St. Quentinin eteläpuolella tuli hyökätä vihollisen kimppuun, kun oli kuljettu Sommen ja Crozat-kanavan yli. Niin tehtiinkin, mutta hyökkäystä ei toimitettu kyllin tarmokkaasti. Sen seuraukset eivät olleet silmiinpistävät. Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä ja me ylimmässä armeijanjohdossa olevat olimme harkinneet, olisiko mahdollista tehdä vastahyökkäys koko Siegfrid-rintamalla. Me olisimme tahtoneet mielellämme korvata huomattavalla taktillisella menestyksellä sen, että olimme peräytymisemme muodossa tunnustaneet heikkoutemme. Voimasuhteet ja sotajoukkojen tila tekivät kuitenkin mahdottomaksi asettaa taistelukentälle, josta tiet oli hävitetty, niin suuria voimia, että menestys olisi ollut varma. Väkisinkin täytyi ylimmän armeijanjohdon jättää suuri vastahyökkäys tekemättä.

Ententen joukot seurasivat perääntyvän armeijamme kintereillä. Peräytymistämme ne koettivat väittää suureksi menestykseksi itselleen. Sanomalehdistössä oli kuitenkin niin tehokkaasti ja taitavasti valmistettu maaperää, ettei tämä niille onnistunut. Todellisuudessa ne eivät olleet saavuttaneet mitään sotilaallista menestystä. Ne eivät olleet myöskään estäneet tyhjentämis- ja hävittämistöitämme, mistä saamme kiittää liikkeelle panemiamme tietoja. Koko siirto on johtajain ja sotilaiden loistava teko ja todistaa Saksan armeijan yleisesikunnan huolellista ja kaukonäköistä toimintaa.

Me seisoimme nyt lujemmissa asemissa ja rivimme olivat suljetummat. Tähänastiset asemamme olivat olleet liian venytetyt. Vihollinen huomasi, että sen taktilliset toimenpiteet oli tehty tyhjiksi.

Entiseen suuntaan se ei enää voinut hyökätä. Alue, jonka läpi olimme kulkeneet, oli tullut tyhjäksi ruokavaroista. Jotta siinä voitaisiin käydä sotaa, oli se ensin saatava kuntoon. Jotta siltä käsin voitaisiin hyökätä, oli ensin äärettömän paljon rakennettava. Siksi asettuikin vihollinen suhteellisesti vähäisin voimin uuden rintamamme eteen. Me saatoimme puolestamme nyt divisioonia erottamalla ohentaa rintamaamme. Se, mitä me Alberich-siirrolla ja Siegfrid-asemiin asettumisella olimme tarkoittaneet, oli täydellisesti saavutettu. Ja Siegfrid-rintama on kestänyt kauan. Peräytymisestämme olemme saaneet täyden korvauksen! Kaikki johtajat toivoivat, että Saksan armeijalla olisi ollut hyvin paljon tällaisia betonisuojuksisia Siegfrid-asemia; sodankäynti vuonna 1918 olisi silloin ollut paljon helpompaa. Mutta niiden rakentamiseen ei saatu työvoimia. Hyvien varustuksien voima väheni myöhemmin myös siitä syystä, että tankit kulkivat leveimpienkin esteiden yli.

Meidän täytyi tyytyä siihen, että entente näiden erittäin tehokkaiden hävitysten ja asukkaitten siirron vuoksi nimitti meitä taas hunneiksi ja pani meitä vastaan liikkeelle koko kiihoitusvarastonsa. Se sai tehdä niinkuin se halusi. Me olimme toimineet sotalakien nojalla, mutta emme tehneet hävitystyötä edes siinä mittakaavassa kuin tehtiin Yhdysvaltain kansalaissodassa. Peräytyessämme 1914 Puolassa me olimme säästäneet maata hävitykseltä. Silloin kiinnitin kaikki toivoni ainoastaan rautateitten hävittämiseen, kun välimatkat olivat suuret. Täällä, missä matkat olivat lyhyet, täytyi maata kohdella kovakouraisemmin. Siellä voimme me jättää vihollismaan asukkaat rauhaan, täällä tekivät inhimillisyys ja hätäpuolustus asukkaiden siirron tarpeelliseksi. Olisiko meidän pitänyt jättää heidät tuhon omiksi hävitetylle seudulle? Kaikki toimenpiteemme määräsi sodan välttämätön pakko. Muutoin noudatettiin niin suurta inhimillisyyttä kuin suinkin oli mahdollista. Me olimme liian suuria, tehdäksemme pahaatarkoittavilla toimenpiteillä ja epäoikeutetulla ankaruudella toisten onnettomuuden vielä suuremmaksi. Niin ei ollut laita vain täällä, niin oli laita kaikkialla. Ainoastaan milloin sotilaallinen turvallisuutemme niin vaati, kuten esim. vakoilun estämisessä, menettelimme me ankarasti.

II.

Peräytymisliikkeestämme odotin maaliskuun lopulla olevan strateegisena seurauksena, että englantilaisten hyökkäyskohta siirtyisi pohjoiseen. Missä hyökkäys tulisi tapahtumaan, sitä ei varmuudella voinut sanoa. Mahdollista oli, että se tapahtuisi Arrasin luona. 3:s armeija oli helmikuun keskipalkoilla 1917 niillä paikoin Champagnessa, missä syyskuussa 1915 oli taisteltu, ryhtynyt paikalliseen yritykseen, joka tarkoitti siirtymistä edullisempiin asemiin. Siirtyminen oli onnistunut. Sotasaaliin joukossa oli tammikuun 29:ntenä annettu Ranskan 2:sen jalkaväkidivisioonan päiväkäsky, joka viittasi ilmeisesti siihen, että huhtikuussa oli odotettavissa ranskalaisten suurhyökkäys Aisnen varrella. Tämä oli erittäin tärkeä tieto. Tästä lähtien kiinnitettiin vähän huomiota ilmoituksiin, joissa puhuttiin Lothringenissa ja Sundgaussa tapahtuvista hyökkäyksistä.

Suurien työvoimiensa avulla oli ententen onnistunut muodostaa sekä Verdunin rintama-alueesta että suuresta osasta muuta rintamaansa hyökkäyskenttä, johon oli hankittu riittävästi kuljetuslaitteita ja sotatarvelaitoksia. Sen vuoksi se saattoi siirtyä hyvin pian eri tahoilla rintamaa hyökkäämään tarvitsematta ilmaista tarkoituksiaan suurten valmistustöiden kautta. Vaikka lentäjämme ottivat valokuvia vihollisen asemain rakentelusta ja varustustöistä ja näin saatuja tietoja tarkistettiin jatkuvasti uusilla lentoretkillä, saatoimme me olla selvillä vihollisen aikeista vain yleisin piirtein.

Ranskalaisten rintama Vaillysta Aisnen varrelta aina Argonneihin saakka oli erittäin hyvin varustettu, jonka vuoksi siellä ei tarvittu mitään töitä hyökkäyksen varalta. Mitä töitä oli tehty Chemin des Damesin eteläpuolella, sen saimme nähdä hyökkäyksemme aikana vuonna 1918. Työ näyttää tehdyn jo 1915-16; ehkä aikoivat ranskalaiset käydä v. 1916 tällä taholla hyökkäykseen, mutta sen esti saksalaisten hyökkäys Verduniä vastaan.

Asema länsirintamallamme oli lujittunut; mutta Sommen taistelun ja Verdunin luona käytyjen kamppailujen aiheuttama painostus tuntui yhä mielialassa ja lisäsi jännitystä, joka luonnollisesti liittyy jokaiseen puolustukseen ja kuluttaa hermoja.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään kuuluivat 4:s, 6:s, 1:nen ja 2:nen armeija ja oli se sijoitettu Kanaalin ja La Fèren välille.

Sen jatkona oli Verdunin itäpuolelle, Orneen asti ulottuva Saksan kruununprinssin armeijaryhmä — 7:s, 3:s, 5:s armeija, joiden jälkeen seurasi kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin armeijaryhmä, josta oli luovutettu 4:s armeija Sixt v. Arminille — armeijaosastot C, A., B. —; sen esikunnanpäällikkönä oli kenraali Krafft v. Dellmensingen. Tämän armeijaryhmän perustamisesta olivat olot Elsass-Lothringenin rintamalla tulleet huomattavasti paremmalle kannalle.

Arrasin ja Laonin välillä toimeenpannun rintamanlyhennyksen johdosta vapautui sieltä 1:sen armeijan ylikomento. Se siirrettiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmään Reimsin molemmin puolin, 7:nnen ja 3:nnen armeijan väliin. Sellainen armeijan ylikomennon poistaminen ja siirtäminen on pitkällinen tehtävä, se kun vaatii samalla muutoksia armeijan etappijärjestelyyn. Sitä ei voida tehdä käden käänteessä, jos tahdotaan välttää hyvin suuria häiriöitä. Minä toivoin, että armeijan ylijohto päämajoineen voitaisiin sijoittaa Retheliin, ennenkuin ranskalaisten hyökkäys Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastaan alkoi.

Armeija oli Alberich-siirron avulla saanut vielä lisäksi kaksi kuukautta aikaa lepoon ja sotilaalliseen valmistautumiseen. Voimat olivat kyllä suuressa määrin palanneet, mutta kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmässä oli vielä väsyneitä divisioonia.

Sotilaallinen harjoitustyö oli saatu kohoamaan. Vasta muodostetut osastot oli jo osaksi sijoitettu rauhallisille rintamille, osaksi niitä paraikaa saatettiin sijoituskuntoon. Romaaniasta oli Belgiaan saapunut divisioonia. Ylin armeijanjohto oli myös vaihtanut länsirintamalla olevia vähemmin taistelukykyisiä joukkoja itärintamalta tuotuihin taistelukuntoisiin joukkoihin, vaikka tämä rintama siten heikkeni.

Asemain rakentamista joudutettiin. Kun oli peräydytty Siegfried-asemille, siirrettiin sieltä vapautuneet työvoimat niiden rintamain taa, joilla hyökkäystä voitiin odottaa. Nyt täytyi siellä kiireesti täydentää selkäpuolella olevia asemavarustuksia. Sotavälinevarustukset olivat parantuneet. Ampumatarvevarastojen runsaus johtui etupäässä kulutuksen vähentymisestä viime kuukausina. Reservivarasto oli saatu kokoon ja se oli jonkunlaisena turvana, elleivät taistelut idässä ja lännessä tulisi hyvin pitkällisiksi. Hindenburg-ohjelma alkoi näyttää tehoaan. Ampumatarpeiden jatkuva saanti rintamalle oli taattu.

Italian rintamalla oli hiljaista. Makedoniassa oli helmi- ja maaliskuussa ententen paikalliset hyökkäykset Monastirin luona ja Cernan mutkassa verisesti torjuttu.

Turkin Aasian-sotanäyttämöillä olivat taistelut alkaneet heti sodankäyntiin sopivan vuodenajan tultua. Englantilaiset olivat saaneet valmiiksi varustelunsa ja kävivät hyökkäykseen. Eversti v. Kressin ansio on, että hyökkäys, jonka englantilaiset tekivät Palestiinassa Gazaa vastaan, epäonnistui.

Mesopotamiassa kävi hyvin pian ilmi, että Irak-alueella toimiva turkkilainen armeija ei ollut vastustuskykyinen. Kut-el-Amara antautui helmikuun 25:ntenä. Jo maaliskuun 11:ntenä valtasivat englantilaiset Bagdadin. Se oli Turkille raskas tappio. Turkin oli tämän vuoksi pakko tyhjentää myös persialainen raja-alueensa. Näitten tapausten vuoksi pyysi Enver, että Saksan ylin armeijanjohto antaisi hänen käytettäväkseen saksalaisen armeijaryhmäkomennon ja saksalaisen retkikunnan, jotta hän voisi valloittaa takaisin Bagdadin. Tämän toimenpiteen valmisteluun kului useita kuukausia. Etappijärjestelmän tuli olla valmiina, ennenkuin joukot lähtivät liikkeelle. Amanustunnelin avaaminen leveäraiteisliikenteelle tammikuussa 1917 ja mahdollisuus voida avata Taurus-tunneli syksyyn mennessä kapearaiteisliikenteelle paransivat kulkuyhteyttä Vähässä Aasiassa. Enverin suunnitteleman yrityksen toteuttaminen näytti mahdolliselta. Me voisimme ehkä pienten saksalaisten pataljoonain avulla saada suuria turkkilaisia joukkoja uudestaan taisteluun ja pakottaa Englannin siirtämään Irakiin huomattavia sotavoimia. Ylin armeijanjohto suostui — vaikkakaan ei hyvillään — Enverin pyyntöön. Kenraali v. Falkenhayn tuli Enverin toivomuksesta armeijaryhmän päälliköksi. Sotaministeriö ryhtyi muodostamaan pientä Aasiaan lähetettävää joukkoa.

Idässä oli tapahtunut suuri muutos. Maaliskuussa kukisti ententen kannattama vallankumous tsaarin. Vahvasti sosialistinen hallitus otti vallan käsiinsä. Epätietoista on, mistä syistä entente kannatti vallankumousta. Huomasiko se edessään voimakkaan kansanliikkeen, jota se ei voinut estää, ja siksi liittyi siihen, vai oliko tsaari sisäisten mullistusten pelosta alkanut suosia rauhaa, minkä vuoksi hänet oli syrjäytettävä? Vai oliko vielä muita syitä? Varmaa vain on, että entente toivoi vallankumouksesta menestystä sodankäynnille, ainakin se tahtoi pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Siksi se toimi epäröimättä. Tsaarin, joka ententen mieliksi oli aloittanut sodan, piti kukistua. Tässä ilmeni suunnaton tahdon voima, joka ei säikähtänyt mitään, kun sota oli saatettava voittoon isänmaan onneksi. Entente olisi toiminut, vaikka Stürmer vuonna 1916 todella olisi suosinut rauhaa.

Vallankumouksen puhkeaminen paljasti täydelleen Venäjän olojen räikeyden. Kansassa ja sotajoukossa vallitsi mädännäisyys; muutoin olisi vallankumous ollut mahdoton. Sielläkin oli sotajoukko osa kansasta, kuten meillä; sielläkin olivat sotajoukko ja kansa yhtä. Kuinka usein olinkaan toivonut Venäjän vallankumouksen puhkeamista, jotta sotilaallinen asemamme olisi käynyt helpommaksi; aina oli se jäänyt pelkäksi haaveeksi. Nyt se oli tapahtunut ja tuli kuitenkin yllätyksenä. Suunnaton paino putosi hartioiltani. En pitänyt silloin mahdollisena, että Venäjän tapahtumat pääsisivät kalvamaan meidänkin voimiamme.

Oli mahdoton ollenkaan arvioida, missä määrin idässä tulisi tapahtumaan jännityksen laukeamista; hyökkäysmahdollisuudetkin piti yhä edelleen ottaa huomioon, mutta siitä huolimatta vallankumous, jonka kautta Venäjän sotakykyisyys väheni, merkitsi ententen voimain heikontumista ja helpotti suuresti meidän vaikeaa asemaamme. Ylin armeijanjohto tunsi helpotusta lähinnä sen kautta, että idässä säästyi sotajoukkoja ja ampumatarpeita. Ryhdyttiin myös suuremmassa määrässä kuin ennen vaihtamaan länsirintaman väsyneitä divisioonia itärintaman voimakkaampiin joukkoihin.

Venäjän armeijassa käyntiin pantavan propagandan avulla oli saatava voimakas rauhankaipuu herätetyksi.

Venäjän vallankumous oli sellaisia tapahtumia, joita ei yksikään sotapäällikkö saa laskelmissaan ottaa varmana tekijänä lukuun. Nyt se ei enää ollut pelkkä toivomus, vaan tosiasia, jota minä sotilaana saatoin käyttää hyväkseni.

Asemamme yleisluonne oli huomattavasti parantunut. Nyt suhtauduin luottavasti länsirintaman taisteluihin.

Sukellussodan tulokset olivat hyvät. Merisotalaitoksen toiveet olivat toteutuneet. Tulos oli laskelmia suotuisampi. Tonniston ja upotetun tavaran menetys ei voinut olla jälkeä jättämättä. Syysk. 7:ntenä 1918 ilmestynyt "Economist" sanoo vuoden 1917 kevättä kriitillisimmäksi ja uhkaavimmaksi ajaksi, mitä Englanti on elänyt sodan alusta alkaen. Entente olikin tästä lähtien pakotettu käyttämään merisodassa niitä ihmisvoimia ja sotatarpeita, joita se tähän asti oli voinut käyttää maasodassa. Tällainen voimain siirto merelle kasvoi ajan mittaan huomattavasti.

Yhdysvallat julistivat huhtikuun 5:ntenä, että niiden ja Saksan välillä vallitsi sotatila. Venäjän heikkeneminen, sukellussotamme saavutukset sekä toivo voida voimakeinoilla parantaa puolustusta sukellusveneitä vastaan lienevät ainakin osittain aiheuttaneet tämän toimenpiteen. Jo helmikuun 3:ntena oli Amerikka katkaissut diplomaattiset suhteensa meidän kanssamme. Mielestäni on epäilyksenalaista, olisimmeko tuona väliaikana voineet päästä sovintoon sen kanssa kajoamatta sukellussotamme perusteihin. Ulkoasiainviraston yritys antautua Meksikon kanssa sotilaallisiin suhteihin kiihoitti Yhdysvaltain mielialaa meitä vastaan. Varoituksistani huolimatta tämä virasto käytti vanhentunutta ja helposti tulkittavaa salakirjoitusta.

Heti Amerikan sodanjulistuksen jälkeen oli koko maailma aseissa meitä vastaan. Ainoastaan muutamat valtiot, niiden joukossa Argentina ja Chile, pysyivät puolueettomina vihollisen painostuksesta huolimatta.

Muutkin neliliiton vallat, paitsi Bulgaaria, asettuivat Amerikkaa vastaan sotakannalle. Amerikan lähettiläs jäi Sofiaan. Saksan hallitus ei pitänyt huolta siitä, että Bulgaarian hallitus olisi vaatinut lähettilästä poistumaan Sofiasta, vaikka minä useaan kertaan pyysin Saksan hallitukselta tällaista toimenpidettä. Tämä laiminlyönti tuli myöhemmin hyvin kalliiksi.

Amerikan liittyminen vihollisiimme ei minulle ollut yllätys. Minä olin uskonut niin tapahtuvan siinä tapauksessa, että selviytyisimme sotakentällä voittajina, vaikkapa sukellussotaa ei olisikaan käyty kireämmässä muodossa. Jo vuoden 1915 alussa oli eräs itärintamalla ollut amerikkalainen sanomalehtimies lausunut sellaisia ajatuksia. Varmaankaan tämä ei ollut ainoastaan hänen yksityinen mielipiteensä.

Amerikka ei tuntenut rauhanaikaista Saksaa ja Englannin veriheimolaisena se näki Saksan nyt, samoin kuin Euroopan tapahtumat yleensä, yksinomaan ententen silmälasien läpi. Saksalaissyntyisillä oli Yhdysvalloissa hyvin vähän vaikutusvaltaa. Epäviisasta menettelyä oli se, että me olimme pitkän aikaa, vedoten heidän syntyperäänsä, yllyttäneet heitä heidän uutta isänmaataan vastaan, ja se vaikutti vieroittavasti. Irlantilaisen kansanaineksen kanta on minulle jäänyt epäselväksi. Yhdysvallat eivät välittäneet siitä, että tätä onnetonta maata sorrettiin.

Vastaus, jonka presidentti Wilson oli lähettänyt keisarin syksyllä v. 1914 kirjoittamaan kirjeeseen, jossa tämä vetosi Amerikan oikeudentuntoon Belgiassa tehtyjä julmuuksia arvosteltaessa, pani jo ajattelemaan.

Yhdysvaltain taloudelliset edut saattoivat maan yhä läheisemmin liittymään ententeen. Englanti, joka oli ollut ensimmäinen kapitaalimaa, oli luovuttanut paikkansa Amerikalle. Entente oli joutunut sille suureen velkaan. Ententen häviö sotatantereella olisi Yhdysvalloille tuottanut aineellista vahinkoa.

Yhdysvaltain kanta ampumatarpeiden hankintaa koskevassa kysymyksessä ilmaisi selvästi, että maan puolueettomuus käsitettiin yksipuolisesti. Ainoastaan Amerikan suostumuksella oli Englannin mahdollista ryhtyä kauheihin toimenpiteihinsä merellä, jotka sotivat kansainvälistä oikeutta vastaan. Eräässä neuvottelussa, joka pidettiin ulkoasiainvirastossamme useita vuosia ennen sotaa, sanottiin minulle aivan empimättä, ettei Amerikka milloinkaan tulisi sallimaan sellaista menettelyä, jota Englanti nyt noudatti. Me olimme varmasti vakuutetut, että tuonti Saksaan voisi tapahtua täysin esteettömästi Hollannin kautta.

Totta kyllä on, että Amerikan hallitus huomautti Englannin hallitukselle englantilaisten merisotatapojen mielivaltaisuudesta.

Yhdysvaltain maalisk. 30:ntenä 1915 antama vastalausenootti oli sävyltään vakava. Siinä todettiin, että n.k. englantilainen saarto "miltei ehdottomasti kieltää niiden kansojen suvereeniset oikeudet, jotka nyt elivät rauhan kannalla". Lopuksi huomautetaan, "että Englannin menettelyn hyväksyminen olisi Ison Britannian nykyisiin vihollisiin nähden puolueettomuudesta luopumista ja ristiriidassa niiden yleväin velvollisuuksien kanssa, joita Yhdysvaltain hallituksella on nykyoloissa". Tämä oli selvää kieltä, Toisessa amerikkalaisessa nootissa, joka annettiin maaliskuun 5:ntenä 1915, huomautetaan jyrkästi, että maaliskuun 11:ntenä samana vuonna julistettu n.k. saarto on laiton, epäpätevä ja vääränä pidettävä. Molempiin nootteihin Englannin hallitus vastasi selvästi torjuen. Yhdysvaltain hallitus tyytyi tyynesti siihen. Se kanta, joka sillä oli melkein kaksi vuotta Saksaan nähden, ei siis, jos pidetään kiinni sen omista sanoista, ollut puolueeton.

Lähettiläs kreivi Bernstorff arvostelee tätä seikkaa eräässä Yhdysvaltain kansalle ja hallitukselle osoittamassaan selonteossa huhtikuun 13:ntena 1915 ilmestyneen "Times"-lehden mukaan seuraavalla tavalla:

"Jos Amerikan kansa tahtoo pysyä todella puolueettomana, on sillä kyllä keinoja, joilla se voi lopettaa yksipuolisen tavarain joukkoviennin maasta, tai ainakin se voi käyttää tätä tavarain maastavientiä pakkokeinona, jonka avulla säännöllinen kauppa Saksan kanssa, ja ennen kaikkea elintarvekauppa, saadaan pysymään pystyssä."

Vasta kuollut Amerikan Lontoossa ollut lähettiläs Choate kirjoitti huhtikuun 7:ntenä 1917 earli Greylle:

"Kuten tiedätte, olen alusta alkaen ollut sitä mieltä, että me autoimme aluksi liittoutuneiden asiaa parhaiten sillä, että pysyimme puolueettomina ja hankimme, mikäli voimme, aseita, ampumatarpeita sekä myöskin — rohkenen ilokseni sanoa — jonkunverran miehistöä, mutta että siitä huolimatta oli velvollisuutenamme olla mukana saattamassa sotaa loppuun oikeuden puolella ja kukistaa perinpohjin preussilainen militarismi ja auttaa sivistystä voittoon, jos saatoimme sen tehdä liittymällä sotaan koko voimallamme ja loppumattomilla apulähteillämme. Nyt se hetki on tullut."

Amerikkalainen amiraali Sims lausui Lontoossa kesäkuun 3:ntena 1917 seuraavat sanat:

"Kun Amerikan laivasto vuonna 1910 oli vierailumatkalla Englannissa, pidin minä lyhyen, ehkä epädiplomaattisen puheen. Lausuin silloin ajatuksen, joka nyt on toteutunut. Sanoin silloin, että jos joskus koittaa aika, jolloin Englannin valtakunnan olemassaoloa uhkaa vakava vaara, voi Englanti olla varma siitä, että Atlannin toiselta puolen annetaan sen käytettäväksi jok'ainoa laiva, jokainen dollari ja jok'ainoa ihminen."

Erityisesti kuvaa virallisten amerikkalaisten piirien käsityskantaa keskustelu, joka tapahtui erään luottamustoimessa olevan henkilön ja Amerikan pääkonsulin kesken ja käy samaan suuntaan kuin edellä mainitut lausunnot.

Kysymykseen, oliko todella "Lusitania"-juttu aiheuttanut Amerikan yhtymisen sotaan, pääkonsuli vastasi:

"— Ei, se oli ainoastaan tulitikku, jolla tuli sytytettiin, ja sitä on käytetty voimakkaasti propagandakeinona. Muutoin olisi meidän täytynyt keksiä muita uskottavia syitä, voidaksemme sekaantua tähän juttuun! Ellemme olisi asettuneet liittoutuneitten puolelle, olisimme me sodan jälkeen menettäneet merkityksemme. Nyt toivomme, että meistä tulee N:o 1, ja niin tuleekin varmasti."

"Saksa on epäilemättä ollut ennen sotaa Euroopan ahkerin maa. Me (Amerikka) ja Englanti näimme, miten korkealle Saksa kohosi, huomasimme, että se muutamien vuosikymmenien kuluessa saavuttaisi valta-aseman, ja että se silloin johtaisi (dictated) ei ainoastaan Euroopan vaan koko maailman asioita. Siitä koituisi vaara, ja me amerikkalaiset tajusimme sen. Tästä syystä me liityimme taisteluun ja me arvelimme näkevämme taistelun lopputuloksen. Me olemme vakuutettuja siitä, että maamme sodan jälkeen saa johtoaseman. Me emme tule määräämään ainoastaan Saksan, vaan myös koko Euroopan olot. Kansat odottavat meiltä paljon, etupäässä ne odottavat kuitenkin rauhaa. Me annamme sen heille, mutta määräämme ehdot ja hinnan."

"Tuleeko Amerikka viemään tahtonsa läpi myös liittolaisiinsa nähden?" "Tulee, sen tulemme tekemään! Mutta heille asetettavat ehdot ovat lievempiä kuin ne, jotka määräämme keskusvalloille. Olemmehan mekin saaneet liittoutuneilta paremmat ehdot. Tämähän on vain kauppaa! Sellaistahan on sota aina ollut."

Pääkonsuli erehtyi kuitenkin laskelmissaan, mikäli ne koskivat Amerikan asemaa sodan jälkeen, mikä tosin johtui vain siitä, että vallankumous teki Saksan vastustuskyvyttömäksi ja maailmanherruus siksi joutui Englannille. Amerikalla ei ollut Euroopassa enää vastapelaajaa.

Oli miten oli, Saksalle sota ei missään tapauksessa ollut kauppaa. Meidät oli siihen pakotettu. Se oli taistelua taloudellisesta tulevaisuudestamme ja vapaudestamme, taistelua elämästä ja kuolemasta.

Jääköön ratkaisematta, missä määrin vasta mainitut lausunnot ilmaisevat, mitä presidentti Wilson ja Amerikan kansan suuri lauma asiasta ajattelevat. Joka tapauksessa nuo mielipiteet vaikuttivat ratkaisevasti. Käyttäen tekosyynään sukellussotaa Amerikka liittyi taisteluun meitä vastaan aikana, jolloin ententen asema oli arveluttava. Epätietoista on, olisiko Amerikka, jollei sukellussota olisi tarjonnut aihetta, yhtynyt sotaan niin varhain, että se olisi voinut estää meitä pääsemästä voittoon vuonna 1918. Toisaalta on mahdotonta arvioida, miten ilman sukellussotaa tapaukset maasotanäyttämöllä olisivat kehittyneet.

Tosiasia on, että tammikuun 9:ntenä 1917 ei voitu tietää Venäjän luhistumista, eikä sitä kukaan ole ottanut tekijänä laskelmiinsa. Me laskimme saavuttavamme voiton sukellussodan avulla viimeistään ennenkuin Amerikka muodostamillaan uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan. Ilman sukellussodan apua oli mielestämme neliliitto sortuva 1917.

Mutta tämän vuoden historia muodostuikin aivan toisenlaiseksi: länsirintama kesti, sukellusveneiden toiminta ei vienyt ratkaisuun, mutta Venäjä sortui. Tilanne itärintamalla muuttui sodan ja rauhan välimuodoksi. Tämän vuoksi ilmaantui mahdollisuus, jota ei kukaan ennen syksyä 1917 ollut voinut ajatella: oli koetettava päästä ratkaisuun 1918 maalla hyökkäyksellä, joka ehdottomasti menestyisi, jos sukellusveneet kykenisivät ainakin siihen saakka vähentämään sen verran tonnistoa, ettei amerikkalaisten joukkojen tuonti tapahtuisi nopeasti, tai jos osakin vihollisen kuljetuslaivoista voitiin upottaa. Merisotalaitoksen ilmoitusten mukaan se oli todennäköistä.

III.

Ylin armeijanjohto alkoi pitää luultavana, että entente ryhtyisi suureen hyökkäykseen huhtikuun puolivälissä Ranskassa, Isonzon rintamalla ja Makedoniassa. Kreuznachista, minne olimme helmikuun lopussa siirtyneet, kävin usein länsirintamalla ja keskustelin asemasta armeijaryhmäin ja armeijain ylikomentojen sekä vaarallisimmilla paikoilla olevien armeijaosastokomentojen kanssa.

Kruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmät tehtiin voimakkaammiksi liittämällä niihin uusia divisioonia. Ne saivat tykistöä, ampumatarpeita ja kaikkea mitä tarvittiin voitokkaaseen puolustautumiseen. Tein kaikkeni päällikköjen toivomusten täyttämiseksi.

6:s armeija toivoi, että sen rintama Lensin ja Arrasin välillä Souchez'n luona oikaistaisiin, ja se valmisteli paikallista etenemistä huhtikuun alussa. Huhtikuun 6:ntena olin varma siitä, että lähimmässä tulevaisuudessa oli odotettavissa suuri hyökkäys englantilaisten taholta Arrasin luona. Siirtyminen, jota oli Souchez'n luona suunniteltu, jätettiin sikseen. Tein armeijaryhmälle pyynnön, että 6:s armeija siirtäisi varajoukot lähemmäksi taistelukenttää. Loka- ja joulukuussa Verdunin luona tehdyt viime hyökkäykset olivat uudelleen opettaneet meille sen vanhan totuuden, että varajoukkojen täytyy olla taistelukentän lähellä. "Puolustustaistelussa" oli siksi esitetty, että niillä rintaman osilla, joihin hyökkäys kohdistuu, tuli olla monin paikoin toisessa aaltovyöhykkeessä toimivalmiita divisioonia, jotka voivat käydä etumaisten linjojen läpi tunkeutuvien vihollisten kimppuun ja työntää ne takaisin.

Toiseen ja kolmanteen aaltovyöhykkeeseen kuuluvat divisioonat 6:s armeija tosin siirsi eteenpäin, mutta ne eivät olleet vielä 8 p:nä tarpeeksi lähellä. Armeija sai vastaansa lyhyen, mutta erittäin ankaran valmistavan tykkitulen tauottua 9 p:nä voimakkaan tankkien tukeman hyökkäyksen Scarpen molemmin puolin. Muutamat etumaisista divisioonistamme murtuivat. Viereisten väistymättömien divisioonain tappiot olivat suuret. Jo aamupäivällä onnistui vihollisen tunkeutua tykistöasemillemme ja saada haltuunsa kukkuloita, jotka hallitsivat seutua kauas itäänpäin. Varadivisioonat, joiden olisi pitänyt työntää vihollinen takaisin, eivät olleet saapuvilla. Ainoastaan pieniä osastoja voitiin automobiileilla saada paikalle. Tilanne oli erittäin arveluttava ja saattoi käydä vaaralliseksi koko meidän armeijallemme, jos vastustaja jatkaisi hyökkäyksiään.

Mutta englantilaiset olivat tyytyväisiä saavuttamaansa suureen menestykseen eivätkä ainakaan huhtikuun 9:ntenä jatkaneet rynnäkköään.

Vietin Kreuznachissa sinä päivänä syntymäpäivääni. Hyökkäystä olin odottanut toivorikkaana ja olin nyt syvästi masentunut. Oliko tämä kaikkien viime puolen vuoden aikana nähtyjen vaivojen ja huolien palkka? Olivatko "Puolustustaistelun" ohjeet olleet vääriä, ja jos niin oli laita, mitä oli tehtävä? Taistelun kulkua en silloin vielä voinut tuntea yksityiskohtaisesti.

Päästin puheilleni niitä upseereja, jotka olivat olleet taistelussa eturintamalla; heidän kertomuksistaan, samoin kuin puhelimitse saamistani ilmoituksista, tulin vakuutetuksi siitä, että ylimmän armeijanjohdon antamat määräykset olivat oikeita. Mutta näiden määräysten toteuttaminen vaati johtajilta taitoa. Eräs divisioona, joka muulloin oli toiminut hyvin, ei nyt tehnyt tehtäväänsä.

Huhtikuun 9:nnen taistelu Arrasin luona oli huono alku tämän vuoden ratkaisevaan kamppailuun.

Huhtikuun 10:s ja sen jälkeiset päivät olivat jännittäviä päiviä. 12-15 km leveä ja 6 km syvä rintamanmurto ei ole helppo korjata. Hyvin suuren ihmishukan, tykkien ja ampumatarpeiden menetyksen ohella, jonka tällainen murto aiheuttaa, se merkitsee paljon muutakin. Ylimmän armeijanjohdon oli pidettävä suurin piirtein huolta tarpeellisten varajoukkojen hankkimisesta. Mutta nykyisessä tilanteessa oli aivan mahdotonta pitää jokaisen mahdollisesti menetettävän divisioonan takana varalta toista divisioonaa. Huhtikuun 9:s tuhosi kaikki suunnitelmat. Tuli kulumaan useita päiviä ennenkuin uusi rintama olisi kunnollisesti saatu aikaan ja lujitettu. Vaarallisesta tilanteesta selviytyminen riippui, vaikkakin tarvittavat joukot saataisiin, suuressa määrin siitä, jatkaisiko vihollinen voittonsa jälkeen hyökkäystään ja vaikeuttaisi uuden menestyksensä kautta rintamamme muodostamista. Kun rintama kerran oli päässyt heikoksi, oli vihollisen hyvinkin helppo saavuttaa menestystä.

Englantilaiset hyökkäsivät 10 p:stä alkaen rintamanmurtoalueella hyvin voimakkaasti, mutta ei kuitenkaan erittäin suuren suunnitelman mukaan. He laajensivat hyökkäystään molempiin suuntiin, etelässä aina Bullecourtiin asti. 11 p:nä he valtasivat Monchyn. Yöllä 12:tta vasten me tyhjensimme Vimyn kukkulat. Huhtikuun 23:s ja 28:s ja toukokuun 3:s olivat taas ankaria taistelupäiviä. Sillä välin oli paikoittain kiivaita kahakoita. Taistelut jatkuivat yhä. Me teimme pieniä menestyksellisiä vastahyökkäyksiä ja menetimme siellä täällä pieniä maa-alueita.

6:nnen armeijan ylipäällikkö kenraalieversti vapaaherra v. Falkenhausen, jolle eversti v. Lossberg oli määrätty esikunnan päälliköksi, järjesti tarmokkaasti uuden rintaman puolustuksen armeijaryhmän ja ylimmän armeijanjohdon avulla. Peräytyminen vielä kauemmas rakennettavina oleville Wotan-asemille, mitä 6:s armeija yhteen aikaan suunnitteli, ei enää ollut tarpeen.

Arrasin taistelu oli huhtikuun jälkipuoliskolla juuri kiivaimmillaan ja vaati suuret määrät varajoukkoja ja sotatarpeita, kun samalla ranskalaisetkin aloittivat suurisuuntaiset hyökkäyksensä Aisnen varrella ja Champagnessa.

En tunne niitä ilmeisesti kauas tähtääviä strateegisia päämääriä, joihin englantilaiset tekemällään hyökkäyksellä pyrkivät. Oletan, että vaikka hyökkäysrintama oli ohut, tarkoituksena ei ollut uuvutustaistelu eikä huomion syrjäänjohto, vaan suuri rintamanmurto. Mahdollista on myös, ettei Englannin armeijakaan ollut vielä täydellisesti toipunut Sommen taistelun jälkeen ja että se täällä ryhtyi toisarvoiseen hyökkäykseen, kun taas Ranskan armeijan oli määrä päästä ratkaisevaan tulokseen.

Kenraali Nivellen strateegisena päämääränä oli heti ensi päivinä puhkaista saksalainen rintama Vaillyn ja Reimsin välillä. Heti sen jälkeen tehtäisiin hyökkäys Reimsin itäpuolelta Suippeen asti ulottuvalla rintamavälillä, joten siis rintamanmurto laajenisi ja rintamamme saataisiin järkkymään 70 km:n pituisella alalla. Hyökkäyksen pääosan suorittaisi se ranskalainen armeija, joka oli Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastassa.

Puristus Arrasista käsin Douaita kohti sekä rintamanmurto Reimsin molemmin puolin Rethelin yli Mezieresiä kohti merkitsi koko Siegfried-asemain saartoa, joiden rakentamisen lukuisat lentäjät olivat todenneet. Entente tahtoi saada rintamamme horjumaan kauttaaltaan aina mereen asti.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä sekä 7:s ja 3:s armeija olivat ryhtyneet erittäin huolellisiin puolustustoimenpiteisiin. Kruununprinssi ja hänen esikunnanpäällikkönsä eversti kreivi Schulenberg työskentelivät väsymättä. 7:nnen armeijan ylipäällikkö oli kenraali v. Boehn, Saksan armeijan parhaimpia kenraaleja, preussilainen upseeri oikeaa entistä lajia, hyvä sotajoukkojen kasvattaja ja tavattoman työkykyinen mies. Hänen esikuntansa päällikkö eversti Reinhardt, erittäin älykäs mies, teki huolellista työtä ja täydensi ylipäällikköä. Kenraali v. Einem, 3:nnen armeijan ylipäällikkö, on tunnettu sotaministerinäolonsa ajalta. Hän oli terävä, kaukonäköinen upseeri ja sotajoukon hengen tuntija. Hänen esikuntansa päällikkö, eversti, myöhemmin kenraali v. Oldershausen, erinomaisen pirteä ja työteliäs mies, täydensi täälläkin sopivasti ylipäällikköään. 3:s armeijanylikomento erosi myöhemmin, jo ennen taistelua. Huhtikuun ensi puoliskolla otti ylipäällikkyyden 1:sen armeijan ylikomento, joka kuului kenraali Fritz v. Belowin alle. Hänen rinnallaan oli everstiluutnantti v. Klüber, joka oli saanut laajakantoisia kokemuksia Sommen taistelussa ja oli, samoin kuin hänen kenraalinsa, erittäin selväjärkinen, sotakysymyksiin perehtynyt mies. Myöhemmin murhasivat spartakistit hänet Hallessa, missä hän oli virkatehtäviään täyttämässä!

Sotajoukot eivät aluksi uskoneet, että hyökkäys oli tulossa; ne eivät huomanneet hyökkäysvalmistuksia. Vasta vähitellen vakiintui niissä käsitys, että raskaat taistelut lähestyivät.

Useita päiviä kestäneen valmistavan tykkitulen tauottua kävivät ranskalaiset huhtikuun 16:ntena Vaillyn ja Brimontin välillä Reimsin luoteispuolella hyökkäämään. Chemin des Damesin alueella he mursivat rintamamme useista kohdin. Meidän oli pakko suurin tappioin vetäytyä Vaillyn luona ulkonevalta rintamalta Chemin des Damesin ylängöille. Idempänä he pysyttelivät lujasti kiinni tarrautuen pohjoiseen päin Ailetteen laaksoon jyrkästi laskeutuvan harjanteen rinteellä. Winterbergin ja Aisnen välillä ranskalaiset tunkeutuivat tankkien avulla aina Juvincourtiin asti, mutta täällä keskeytti onneksi eräs varadivisioona heidän etenemisensä kauemmas. Aivan Aisnen itäpuolella säilyttivät joukkomme entiset asemansa. Myös Brimontin suuntaan teki vihollinen vielä aukon rintamaamme, mutta sen täyttivät varadivisioonamme.

Huhtikuun 17:ntenä ja 18:ntena vihollinen uudisti hyökkäyksensä saavuttamatta kuitenkaan tuloksia.

Myös Champagnessa olivat tällä välin taistelut alkaneet. Vihollisten rynnäkkö suuntautui Moronvilliers'n ylänköseutua vastaan. Eräs divisioonamme ei kyennyt vastarintaan. Me menetimme tärkeät kukkulat.

Laskeutuessaan pohjoiselta ylängöltä ranskalaiset joutuivat tykkitulemme alaiseksi ja heidän oli pakko pysähtyä. Sain myöhemmin, keskustellessani erään divisioonan rykmentinkomentajain kanssa, tietää, että varajoukkomme oli lähetetty liian hätäisesti tuleen. Siksi meidän ei onnistunut 19:ntenä valloittaa takaisin ylänköseutua. Sen menetys oli raskas tappio, sillä ylängöltä oli ympäristö kauas pohjoiseen nähtävissä. Meidän täytyi kuitenkin tyytyä tähän menetykseen.

Näissä taisteluissa ranskalainen jalkaväki oli käynyt hyökkäykseen tiheään sullotuin rivein ja sen mieshukka oli siksi tavattoman suuri.

Sekä Aisnen varrella että Champagnessa yritti kenraali Nivelle vielä toukokuun alussa päästä ratkaisevaan voittoon. Meidän rintamamme oli kuitenkin uudelleen järjestetty ja saatu lujaan kuntoon, ja ranskalaisten uusi hyökkäys valtavan rinnakkaistaistelun molemmilla tantereilla torjuttiin erittäin verisesti.

Toukokuun 7:ntenä oli vielä koko rintamalla ankaria taisteluja. Sen jälkeen laimeni hyökkäyksen voima Aisnen varrella, 9:nnen päivän jälkeen myöskin Champagnessa. Täällä leimahti kuitenkin taistelu 20:ntenä päivänä vielä kerran täyteen voimaansa.

Ranskalaisten rynnistys oli rauennut, heidän tappionsa olivat erittäin veriset. Vaikka Ranskan oli juhlittava taistelua voittonaan, oli sen mieliala masentunut. Sotaministeri myönsi heinäkuun alussa, että hyökkäys oli päättynyt niin suuriin tappioihin, ettei sellainen saanut enää uudistua. Ne olivat olleet niin suuret, että armeijan moraali alkoi huonota ja puhkesi kapinoita, joista tosin me saimme vain vähitellen niukkoja tietoja. Vasta myöhemmin saimme selvän käsityksen asioista.

Ranskan armeijan ylikomennossakin tapahtui muutos. Kenraali Petain tuli kenraali Nivellen tilalle. Molemmat olivat tulleet kuuluisiksi Verdunin puolustuksessa. Kenraali Petain johti Verdunin puolustusta keväällä ja kesällä 1916, ja kenraali Nivelle oli lokakuusta joulukuuhun kestäneen hyökkäyksen toimeenpanija. Mikä oli siellä johtanut menestykseen, sen tuli auttaa Ranskan armeija lopulliseen voittoon keväällä 1917.

Suunnitellusta voitosta oli koitunut Ranskan armeijalle tappio. Se oli meidän puolustustaktiikkamme ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmän sotakunnon ansio. Ponnistaen viimeiset voimamme olimme saavuttaneet suuren menestyksen ja osoittaneet olevamme vihollista etevämpiä sotataidossa.

Joukkojemme ja ampumatarpeittemme kulutus oli näissäkin taisteluissa ollut erittäin suuri. Kuinka vastaiset taistelut tulisivat kehittymään ja mitä uusia vaatimuksia meille asetettaisiin, emme voineet vielä tietää.

Se seikka, että Venäjä ei ryhtynyt hyökkäykseen, vaikutti, ettei tilanne länsirintamalla vakavuudestaan huolimatta kokonaisuudessaan tullut keväällä 1917 niin arveluttavaksi kuin se oli ollut syyskuussa 1916. Olen aina karttanut turhia mietteitä, mutta en voinut olla ajattelematta, millaiseksi asemamme olisi käynyt, jos venäläiset huhti- ja toukokuussa olisivat ryhtyneet hyökkäykseen ja saavuttaneet vaikkapa vähänkin menestystä. Meidän olisi ollut silloin, samoin kuin syksyllä 1916, käytävä suunnattoman vaikeaa taistelua. Myös ampumatarvevarastomme olisi arveluttavasti vähentynyt. Jos vielä oletan, että venäläisten menestys huhti- ja toukokuussa olisi ollut yhtä suuri kuin heinäkuussa, niin en todella käsitä, miten ylin armeijanjohto olisi voinut taistelusta selviytyä. Huhti- ja toukokuussa vuonna 1917 pelasti yksinomaan Venäjän vallankumous meidät vaikeuksista, joihin olisimme joutuneet Aisnen—Champagnen taistelussa saavuttamastamme voitosta huolimatta.

Venäläiset ryhtyivät hyökkäykseen vasta heinäkuussa, 2-3 kuukautta ranskalais-englantilaisen hyökkäyksen jälkeen. Hyökkäys ei ollut yhtenäinen, niinkuin syksyllä 1916. Se oli joukkojen yksittäistä marssimista, ja me voimme, sisälinjalla toimien, yksitellen nujertaa yksityiset hyökkäävät joukot.

Myöskin Italian rintamalla oli toukokuussa kiivaita taisteluita. 10:s
Isonzon taistelu ei tuottanut Italian armeijalle menestystä.

Makedoniassa murtui vihollisen suurisuuntainen hyökkäys bulgaarialaisten rintamaa vastaan.

Sukellussota oli yhä huhti- ja toukokuussakin tuottanut hyviä tuloksia ja tuottanut helpotusta joukoillemme länsirintamalla.

IV.

Huhti- ja toukokuussa tehdyn hyökkäyksen tuhoisa epäonnistuminen sekä Venäjän menetys saattoivat Englannin ja Ranskan uuteen tilanteeseen. Nämä vallat päättivät tehdä toisen voimakkaan hyökkäyksen voittaaksensa sodan vielä vuonna 1917. Samalla ne tahtoivat hankkia takeet siitä, että ne ainakin vuonna 1918 saisivat sodan suotuisaan päätökseen. Hyökkäyksensä ne keskittivät nyt Yperniin saadakseen haltuunsa saksalaisten sukellusveneiden Flanderissa olevan tukikohdan. Amerikkalaisten uutisjoukkojen kuljetus Ranskaan vuoden 1918 varalta oli saatava turvatuksi siten, että käytiin tehokasta sotaa sukellusveneitämme vastaan.

Ranskan armeija pysyi yhä toimettomana, jotta se tappionsa jälkeen sisäisesti lujittuisi. Myöhemmin se ryhtyi ainoastaan paikallisiin, tosin kyllä voimakkaihin hyökkäyksiin. Englantilaisten ja belgialaisten päävoimat olivat ranskalaisten tukemina hyökkäykseen valmiina Flanderissa. Myöskin Isonzon varrella, Makedoniassa ja Palestiinassa varustauduttiin uudelleen hyökkäyksiin.

Kesällä 1917 en luonnollisestikaan saanut vihollisen pyrkimyksistä ja toimenpiteistä, joita jo alettiin toteuttaa, lähimainkaan niin selvää käsitystä kuin heinä- ja elokuussa.

Toukokuun jälkipuoliskolla laimeni ranskalaisten taistelutoiminta huomattavasti. Ranskan armeija pysyi yhä toimettomana. Minun täytyi kuitenkin ottaa lukuun se mahdollisuus, että hyökkäys koska tahansa alkaisi toisessa tai toisessa paikassa. Englannin armeija jatkoi toukokuun jälkipuoliskollakin taistelutoimintaansa entisellä alueella, Arrasin itäpuolella. Se ei hyökännyt niin voimakkaasti kuin aikoinaan Sommen taistelussa, mutta kulutti kuitenkin yhtämittaa elinvoimaamme.

Kesäkuun alussa alkoi vihollisen toiminta huomattavasti kiihtyä Ypernin eteläpuolella Wytschaeten suunnalla, missä meidän rintamamme muodosti vihollisen asemiin tunkeutuvan kaaren. Pyrkimys kaaren poistamiseen oli todellisuudessa jo kesäkuussa aiheena suureen Flanderin-taisteluun. Niin kauan kuin se oli saksalaisten käsissä, voitiin aina englantilaisten hyökätessä Ypernin luona ja sen pohjoispuolella iskeä heidän kylkeensä etelästä käsin. Saksalaisten sotilaallinen asema Wytschaeten mutkassa ei ollut edullinen. Suunniteltiin mainitun mutkan tyhjentämistä ja rintaman suoristamista. Mutta armeija luuli voivansa säilyttää asemansa. Hyökkäyksen torjuminen on jokaiselle puolustusasemassa olevalle sotajoukolle arvokas voitto, vihollinen kun tällöin kärsii erittäin raskaita tappioita. Siitä syystä päätti sekä armeijaryhmä että ylin armeijanjohto jättää rintaman mutkan entiselleen. Asemat olisikin voitu säilyttää, elleivät englantilaiset olisi ryhtyneet aivan erikoisen valtavasti miinoilla räjäyttämään maata ja näin saaneet voimakkaan tykkitulen suojassa tiheään sullotuilla jalkaväkijoukoilla raivatuksi tien. Kesäkuun 7:ntenä he mursivat rintamamme.

Wytschaeten ja Messinesin kukkuloilla oli edellisinä vuosina käyty ankaraa munasotaa. Pitkään aikaan ei nyt kuitenkaan ollut miinoitustyötä tehty kummaltakaan puolelta. Oli ollut kauan hiljaista; kuulostuskäytäviin ei kuulunut mitään vihollisen miinoitustyötä. Miinat olivat siis varmaankin olleet jo kauan ladattuina. Miinaräjähdysten siveellinen vaikutus oli erittäin suuri: monin paikoin perääntyi joukkomme vihollisen jalkaväen hyökätessä. Samalla Wytschaeten kaareen kohdistettu valtava tykkituli esti meitä käyttämästä tehokkaasti varajoukkojamme ja palauttamasta rintamaamme entiselleen. Päätimme nyt suoristaa kaaren ja siirtyä jänneasemiin. En kuitenkaan hyväksynyt ehdotusta, että rintamaa vielä tämänkin jälkeen oikaistaisiin. Kesäkuun 7:s päivä tuli meille kalliiksi. Mieshukka oli ollut vihollisen hyökkäyksen onnistumisen vuoksi hyvin suuri. Täälläkin kului useita päiviä, ennenkuin rintama taas lujittui. Englantilaiset eivät jatkaneet rynnäkköään. Ilmeisesti he olivat tahtoneet ainoastaan päästä asemiin, joista olisi parempi aloittaa Flanderissa tehtävä suuri hyökkäys.

Ensiksi Englannin armeija aloitti taistelut uudelleen Arrasin luona. Myöskin La Bassén ja Lensin välillä ryhtyivät englantilaiset hyökkäykseen. Näiden taistelujen tarkoituksena oli väsyttää meitä ja kääntää huomiomme pois Ypernin rintamalta.

6:nnen armeijan johdossa oli tapahtunut muutos. Kenraalieversti vapaah. v. Falkenhausen oli nimitetty kuolleen kenraalieversti vapaah. v. Bissingin jälkeen Belgian kenraalikuvernööriksi. Hän oli hyvin huomattava henkilö ja me tunsimme täyttä luottamusta häneen nytkin, hänen jouduttuaan uuteen asemaan. 6:nnen armeijan johtoon oli pantu kenraali Otto v. Below. Hän luovutti armeijaryhmän ylikomennon Makedoniassa kenraali v. Scholtzille, joka sitä ennen oli ollut armeijan päällikkönä itärintamalla.

Aisnen—Champagnen taistelun jälkeen olivat 7:s ja 1:nen armeija jääneet asemiin, jotka varsinkin Chemin des Damesin alueella olivat useissa paikoin hyvin epäedulliset. Kukkuloilta peräytyminen olisi merkinnyt ranskalaisten menestystä ja olisi vaikuttanut lamauttavasti joukkoihin, jotka olivat urhoollisesti taistellen pitäneet ne hallussaan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä ja 7:s armeija tahtoivat pienten yritysten avulla tehdä rintamasiirtoja päästäkseen rintamaviivalle, johon ne voisivat pysyvästi jäädä. Ylin armeijanjohto oli samaa mieltä. Useilla taisteluilla, joita asianomaiset päällystöt huolellisesti valmistivat ja joita joukot suorittivat taitavasti, saatiin vähitellen edullisempi rintama ja kohotettiin sotajoukon mielialaa.

Myöskin kenraali v. Gallwitz, 5:nnen armeijan ylipäällikkö, tahtoi mainitusta syystä ryhtyä paikalliseen asemanparanteluun Maasin länsirannalla, ja sikäläiset joukot pitivät sitä hyvin tarpeellisena. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä puolsi tätä suunnitelmaa ja ylin armeijanjohto suostui siihen. 18:ntena ja 19:ntenä p:nä tehtiin tuloksellisia hyökkäyksiä. Mutta täällä, kuten muuallakin, tultiin huomaamaan, että hyökkääminen on helpompaa kuin vallatun alueen säilyttäminen.

Aina milloin asemasodassa ryhdyttiin sentapaisiin hyökkäyksiin kuin 7:nnen ja 5:nnen armeijan hyökkäykset olivat, oltiin valmiit siihen, että vihollinen tekee vastahyökkäyksiä. Tällaisten vastahyökkäysten torjuminen otettiin huomioon niissä voimia ja ampumavaroja koskevissa laskelmissa, jotka jätettiin ylimmälle armeijanjohdolle. Me tahdoimme välttää kaikkia haaveellisia suunnitelmia. Mutta vaikka olimmekin valmistautuneet vihollisen vastahyökkäysten varalta, onnistuivat nämä kuitenkin hyvinkin usein. 7:s armeija piti puolensa. Verdunin luona ranskalaiset tekivät taaskin tyhjäksi melkein kaikki taistelujemme tulokset. Olin iloinen, kun taistelut siellä loppuivat ja kaduin, että olin sallinut joukkomme Verdunin luona ryhtyä hyökkäämään. Yhtä vähän kuin itärintamalla esikunnanpäällikkönä ollessani puolustin nytkään hyökkäysliikkeitä siellä ja täällä, sillä niistä saatu hyöty ei korvaa niiden hintaa.

4:nnen armeijan kohdalla olivat englantilaiset aina vuodesta 1914 asti pitäneet hallussaan erästä siltavarustusta Yserin itärannalla, hyvin lähellä merta. Tämä paikka oli aina tuottanut hankaluutta merijoukoillemme. 4:s armeija, jonka alle meriarmeijaosasto kuului, sai luvan tämän paikan valtaamiseen. Se valloitettiin ripeällä rynnäköllä: Yser-virta esti vihollisen vastahyökkäykset.

Huolimatta Wytschaeten mutkassa kesäkuun alkupuolella käydyistä kiivaista taisteluista sekä muista kahakoista, joita oli ollut englantilaisten rintamalla, oli taistelutoiminta lännessä toukokuusta heinäkuuhun asti ollut sellaista, että sotajoukot ainakin osittain saivat nauttia lepoa ja me voimme hankkia varajoukkoja. Länsiarmeija oli jo hyvin valmistunut taisteluun, kun asema itärintamalla kärjistyi.

Oli käynyt niinkuin olimme odottaneet. Venäjän vallankumous vähensi sen armeijan taistelukykyä. Rauhanajatus näytti voittavan alaa Venäjällä. Mutta Venäjän uuden hallituksen, kansan ja armeijan vaati sodan jatkamista ja Euroopan kartan muuttamista neliliiton kustannuksella. Toiset ministerit puhuivat rauhasta ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia sekä kansojen itsemääräämisoikeudesta. Kaikki tehostivat he Venäjän ja ympärysvaltain välisen liiton voimassapitämistä. Meidän oli otettava huomioon heidän selvään tähtäävä toimintansa, joka suuntautui rauhanajatusta vastaan. Meillä ei ollut vähintäkään syytä uskoa, että Saksan tuhoamista tarkoittava pyrkimys Venäjällä vähenisi.

Venäläiset sotajoukot näyttivät paikoin pyrkivän veljeilemään; me puolestamme suostuimme siihen mielellämme. Muutamilla rintamanosilla venäläiset pysyivät taistelunhaluisina, mutta me kartoimme sielläkin taistelua.

Sodan yleisasema oli huhti- ja toukokuussa aina kesäkuuhun asti sellainen, ettemme halunneet etsiä tilaisuutta hyökkäykseen itärintamalla. Hallitus pelkäsi myös, että meidän hyökkäyksemme ehkäisisi Venäjän hajaantumista. Huhtikuun alussa, jolloin tapausten kehitys Venäjällä jo oli käynnissä, teki Linsingenin armeijaryhmä paikallisen hyökkäyksen Kovelin koillispuolella Stochodin luona olevaa siltaa vastaan, joka 1916 vuoden taisteluissa oli jäänyt venäläisten haltuun. Itsessään oli yritys merkityksetön, mutta vangiksi saatujen venäläisten luku oli niin suuri, että minäkin hämmästyin. Valtakunnankansleri pyysi, että tästä menestyksestä pidettäisiin niin vähän melua kuin mahdollista. Minä suostuin siihen, mutta en kernaasti. Sotajoukko, joka oli hyökkäyksen tehnyt, olisi siitä ansainnut myös kunnian. Sanomalehdistössä on herättänyt melko lailla kummeksumista se, että olemme Stochodin taistelusta puhuneet hillitysti. Minä ymmärsin sen, mutta pidin velvollisuutenani totella valtakunnankansleria, etteivät todennäköiset rauhantoiveet menisi hukkaan. Ylin armeijanjohto kielsi tästedes kaikki hyökkäystoimet.

Se seikka, että Kerenskin valta toukokuussa huomattavasti kasvoi, lisäsi suuresti vaaraa, että Venäjän armeija voimistuisi. Englanti, Ranska ja Amerikka käyttivät kaikki keinonsa Venäjän armeijan lujittamiseksi. Suuressa päämajassa pohdittiin usein tätä mahdollisuutta ja arveltiin, että ehkä olisi viisaampaa lujittaa itärintaman ylipäällikön divisioonia muutamilla länsirintamalta tuoduilla divisioonilla ja tehdä nopea hyökkäys kuin jäädä odottavalle kannalle. Nyt ei vielä olisi myöhäistä, Venäjän armeijan taistelukyky kun oli heikko. Minä en ollut samaa mieltä, vaikka asemamme länsirintamalla olikin parantunut. Minä en tahtonut tehdä mitään, mikä olisi näennäisestikään häirinnyt todellista rauhanmahdollisuutta. Sotilaallisestikin oli tämä mielipide oikeutettu, koskapa jokainen vallankumous hävittää ja järkyttää sotajoukon taistelukykyä. — Kantani rupesi kuitenkin horjumaan, kun venäläiset heinäkuun 1:senä ryhtyivät hyökkäykseen, aluksi Galitsiassa. Tympäisevä odotuksen aika itärintamalla oli nyt ohi. Nyt ei ylintä armeijanjohtoa mikään estänyt toimimasta. Venäläisten hyökkäys oli suurisuuntainen. Riian siltavarustuksesta oli hyökättävä, samoin Väinänlinnan ja Narotsh-järven luona, Smorgonin luona ja sen eteläpuolella sekä koko Itä-Galitsiassa Tarnopolin—Zborowin—Lembergin rautatiestä alkaen aina Karpaatteihin asti. Etelässä oli toiminnan painopiste.

Itärintaman ylipäällikkö oli jo kesäkuun lopulla saanut kuulla hyökkäysaikeista, sillä useat meidän puolellemme tulleet karkurit olivat niistä ilmoittaneet. Hän ryhtyi tarpeellisiin puolustustoimenpiteisiin. Voidakseen tehdä haluamansa vastahyökkäyksen tarvitsi hän apujoukkoja länsirintamalta. Siellä oli tosin tällä kertaa rauhallista, mutta todennäköistä oli, että taistelut tulisivat uudistumaan. Kävi miten kävi, ylimmän armeijanjohdon täytyi käyttää hyväkseen tilannetta idässä sen nykyisellään ollessa. Jos suinkin mahdollista, oli Venäjän kanssa päästävä loppuselvitykseen ja saatava kädet vapaiksi sillä suunnalla. Tämän vuoksi siirrettiin länsirintamalta 6 divisioonaa itärintamalle. Enempää ei voitu siirtää. Länsirintamalla päällikköinä toimivat upseerit luovuttivat divisioonat vastahakoisesti. He eivät tienneet, mitä suuria päämääriä tavoiteltiin.

Hyökkäykseen sopivin paikka itärintamalla, lukuunottamatta Riian yläpuolella olevaa kohtaa, josta saattoi siirtyä Väinäjoen yli, oli Zborowin ja Serethin-alanteen välinen rintama Itä-Galitsiassa, Täältä voitaisiin yrittää kiertää etelämpänä olevat venäläiset joukot. Tätä suunnitelmaa tahtoi itärintaman ylipäällikkö koettaa. Ylin armeijanjohto suostui siihen. Kuinka rynnäkkö tulisi kehittymään, minkä muodon se saisi, varsinaisen sotaliikkeen, kuten itsekseni toivoin, vaiko vastahyökkäyksen, miten tulisi Venäjän ja miten Itävalta-Unkarin armeija taistelemaan? Näitten kysymysten ratkaisua odotin mitä suurimmalla jännityksellä.

Venäläisten hyökkäykseen Itä-Galitsiassa käytettiin paljon ampumatarpeita ja tiheään sullottuja sotajoukkoja. Siellä, missä venäläisiä vastassa olivat itävalta-unkarilaiset joukot, oli venäläisillä menestystä; saksalaiset ja turkkilaiset taas pitivät puolensa. Heinäkuun 1:senä ryntäsivät venäläiset suurin voimin Zborowissa ja Brsheshanyssa itävalta-unkarilaisen joukko-osaston kimppuun. Nämä siirtyivät joukoittain vihollisen puolelle. Itärintaman ylipäällikön täytyi asettaa rintamalle suuria varajoukkoja voidakseen pysäyttää 2 p:nä rynnäkön. Myöhemmät venäläisten hyökkäykset eivät onnistuneet. Hyökkäys eteläarmeijaa vastaan alkoi heinäkuun 4:ntenä, Monipäiväinen kuuma taistelu päättyi siten, että kenraali kreivi v. Bothmerin armeija, jossa oli melkein yksinomaan saksalaisia joukkoja, puolusti asemiansa voitokkaasti.

Heinäkuun 6:ntena ja 7:ntenä onnistui täydelleen venäläisten hyökkäys, joka tehtiin Dnjestrin eteläpuolella itävalta-unkarilaista 3:tta armeijaa vastaan. Itävalta-unkarilaiset joukot perääntyivät. Eräs juuri paikalle saapunut saksalainen divisioona yritti estää peräytymistä, mutta joutui virran mukana itsekin perääntymään. Venäläiset tunkeutuivat Lomnitzalle saakka ja valtasivat Kalushin. Itärintaman ylipäällikkö tunsi aseman arveluttavaksi. Hän oli sijoittanut varajoukot, joita hän aikoi käyttää vastahyökkäykseen, Zborowin ja Serethin välille Tarnopolin suuntaan, ja sinne olivat myös tulossa länsirintamalta lähetetyt joukot. Samoin kuin meidän viime vuonna piti lujittaa arkkiherttua Kaarlen rintamaa, ennenkuin voimme muodostaa rintaman Romaaniaa vastaan, oli itärintaman ylipäällikön nyt annettava tukea itävalta-unkarilaisille joukoille, vahvistettava niitten 3:tta divisioonaa, ennenkuin sillä voitiin käydä vastahyökkäykseen. Itärintaman ylipäällikkö ansaitsee suurta tunnustusta siitä, että hän, huolimatta Dnjestrin eteläpuolisen rintaman horjumisesta sekä huolimatta juuri alkaneesta venäläisten kiivaasta hyökkäyksestä pohjoisessa, ryhtyi kuitenkin hyökkäykseen Zborowin pohjoispuolella ja toteutti empimättä suunnitelmansa.

Kalushin luona oli onni meidän puolellamme. Venäjän armeijan hyökkäysinto oli suuresti laimentunut eikä vihollinen enää edennyt Lomnitzaa kauemmas. Esikuntaani kuuluvan majuri vapaah. v. dem Buschen ansiota oli osittain, että asema voitiin säilyttää vasta saapuneitten saksalaisten joukkojen avulla. Heinäkuun 15:ntenä eteni jo armeijamme. Vaarallisin aika oli ohi.

Se hyökkäys, joka heinäkuun 21:senä tehtiin itärintaman ylipäällikön vanhaa rintamaa vastaan Krevon luona Smorgonin eteläpuolella, oli erittäin ankara. Venäläiset hyökkäsivät pitkälle rintamavälille sijoitettua maanpuolustusdivisioonaa vastaan, mutta tämä piti puoliaan erinomaisen urhoollisesti. Asema oli kuitenkin muutaman päivän erittäin vakava, mutta sitten meidän varajoukkomme ja tykkitulemme saivat aseman palautetuksi entiselleen. Venäläisten täytyi jättää meidän juoksuhautamme. Venäläisten voima ei enää ollut sama kuin ennen.

Tällä välin olivat hyökkäykseen määrätyt joukot ehtineet asemilleen Zborowin ja Serethin välille. Ikävä kyllä, hyökkäys viivästyi epäsuotuisain ilmain takia 2 à 3 päivää. Se tapahtui heinäkuun 19:ntenä, samana päivänä, jolloin Saksan valtiopäivillä rauhankysymys oli käsittelyn alaisena. Hyökkäys onnistui erinomaisen hyvin. 20 km:n pituisella rintamanosalla valtasimme viholliselta 15 km:n levyisen alueen. Koko armeijaamme tämä menestys vaikutti virkistävästi. Saksan valtiopäivillä väitettiin Saksan aseiden voittoa käytetyn propagandana.

Seuraavana päivänä jatkettiin hyökkäystä Tarnopolin suuntaan. Heinäkuun 25:ntenä valloitettiin Tarnopol. Venäläiset alkoivat siirtää rintamaansa Zborowin—Tarnopolin radan eteläpuolella pois meidän rintamamme läheltä. Taktillisesta vastahyökkäyksestä kehittyi täten suurisuuntainen sotaliike. Etelämpänäkin venäläiset harvensivat joukkojaan. Etelä-arrneija, itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija, joissa oli hyvin paljon saksalaista väkeä, alkoivat edetä. Koko itärintama aina Bukovinaan saakka oli joutunut liikkeeseen. Venäjän armeija peräytyi epäjärjestyksessä. Vallankumous oli vioittanut sen ydintä.

Elokuun 2/3 p:nä me olimme yhtämittaa taistellen saapuneet Zbrutschiin asti, valloittaneet Czernovitzin ja Kimpolungin. Sillä tavoin oli heinäkuun 19:ntenä aloitettu vastahyökkäys saatettu meille arvokkaaseen loppuun. Tosin toivoin vielä jonkun aikaa, että itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija voisivat tunkeutua Moldauhun. Mutta näiden joukkojen hyökkäyskyky oli liian vähäinen ja saksalaiset joukot eivät olleet kyllin suuria. Sitä paitsi olivat liikenneneuvot armeijan selkäpuolella niin puutteelliset, ettei voitu riittävän hyvin pitää huolta armeijan muonituksesta, ennenkuin rautatiet oli laitettu kuntoon. Työtä tosin tehtiin suurin voimin, mutta hävitys oli ollut niin perinpohjainen, että meni ehdottomasti useita viikkoja, ennenkuin sotajoukkojen liikkeitä Dnjestrin eteläpuolella voitaisiin jatkaa.

Saksalaiset joukot olivat samoin kuin edellisenäkin syksynä näyttäneet erinomaista kykyään liikuntasodassa. Ne tunsivat vapautuneensa asemasodan aiheuttamasta lamaantumistilasta. Vaikka Itävalta-Unkarin armeijan taistelukyvyn kohottamiseen oli uhrattu paljon työtä, osoittivat nämä joukot niin suurta heikkoutta, että se herätti mitä vakavinta huolta.

Zbrutshin luona taisteltiin vielä muutamia päiviä vaihtelevalla onnella. Czernovitzin eteläpuolella olevan armeijaryhmän johtajaksi oli tullut arkkiherttua Josef, joka keisari Kaarlen jälkeen oli saanut käsiinsä Unkarissa olevain armeijani johdon. Tämä armeijaryhmä eteni vielä jonkun verran itäänpäin. Sotaliike oli täten päättynyt, vaikka olikin puhjennut taisteluja Romaanian rintamalla.

Siellä venäläis-romaanialaiset joukot olivat tehneet heinäkuun 24:ntenä kevennyshyökkäyksen vuoriseudussa Focsanin ja rajan välillä. Hyökkäys tehtiin erästä rintaman heikkoa kohtaa vastaan ja menestyi paikoittain.

Etenemisemme Karpaattien pohjoispuolella Dnjestriä alas sekä Moldauta kohti Bukovinan kautta herätti ajatuksen, että voitaisiin ehkä uudelleen aloittaa taistelu romaanialaisia vastaan sekä hyökätä alisen Serethin varsille, samalla kuin Itävalta-Unkarin armeija marssisi Czernowitzin kautta ja sen eteläpuolelta. Ajatusta toteuttamaan ryhdyttiin siten, että alppijoukot lähetettiin heinäkuussa Romaaniaan; siten yhä heikonnettiin länsirintamaa. Hyökkäystä koskevat neuvottelut eivät vielä olleet päättyneet, kun jo mainittu venäläis-romaanialainen hyökkäys tapahtui. Nyt tultiin siihen tulokseen, että Mackensenin armeijaryhmän tuli edetä Serethin länsirantaa pohjoiseen sekä arkkiherttua Josefin armeijaryhmän eteläosan Oitoz-solasta Otznan suuntaan. Taistelut alkoivat elokuun alku- ja päättyivät saman kuun loppupuolella. Molemmilla suunnilla saavutettiin paikallista menestystä. Vihollisen oli pakko luovuttaa heinäkuun 31:senä valtaamansa maa-alue.

Romaanian armeija oli ranskalaisten avulla saatu niin voimakkaaksi, ettemme sillä suunnalla voineet saavuttaa sotilaallista menestystä, jollei Bukovinasta päin tehty hyökkäys samalla menestynyt. Toistaiseksi se oli kuitenkin mahdotonta. Mackensenin ja arkkiherttua Josefin armeijaryhmäin hyökkäykset keskeytettiin. Romaanialaiset puolestaan alkoivat sen jälkeen hyökkäillä, mutta tuloksetta. Vähitellen taistelutoiminta täälläkin taukosi.

Ententen suuret hyökkäysliikkeet, joiden tuli tuhota meidän armeijamme alkukesällä 1917, olivat päättyneet. Venäjän vallankumous oli estänyt ympärysvaltain yhtenäisen toiminnan. Englantilais-ranskalais-italialaisen hyökkäyksen aikana ei Venäjä toiminut, ja kun Venäjä puolestaan ryhtyi hyökkäykseen, oli ententen voima länsirintamalla heikontunut. Me olimme, joskin saaden ankaria iskuja, kestäneet länsirintamalla tehdyn hyökkäyksen; itärintamalla me olimme päässeet suuriin saavutuksiin. Venäjän sotilaallisen voiman heikkeneminen oli jo käynyt koko maailmalle ilmeiseksi.

Kuusi kuukautta oli jo käyty sukellussotaa. Sillä oli saavutettu paljon, puhtaasti numeroilla ilmaistuna enemmänkin kuin oli uskallettu toivoa, mutta lopputeho oli kuitenkin ollut oletettua pienempi. Minä toivoin yhä, että merisotalaitoksen toiveet toteutuisivat piakkoin. Mutta jouduin kuitenkin harkitsemaan, rakennettiinko niin paljon sukellusveneitä kuin olisi voitu rakentaa. Oli kaikin voimin edistettävä sukellussodan tehokkuutta. Kuitenkaan ei ylin armeijanjohto voinut nykyisessä sotilaallisesti ja taloudellisesti arveluttavassa asemassa luovuttaa maa-armeijan palveluksesta merisotalaitoksen käytettäväksi suurempaa määrää ammattityömiehiä tai supistaa Hindenburg-ohjelmaa merisodan hyväksi.

VI.

Rautaisen työn ja päättäväisyyden ja Venäjän vallankumouksen tarjoamien etujen avulla oli meidän onnistunut keventää sotilaallista asemaamme. Lujan tahdon puute Saksassa ja Itävallassa, suuren mullistuksen ja taloudellisen ahdinkotilan aiheuttama puristus sekä vihollisen harjoittama kiihoitus saivat kuitenkin aikaan sen, että keskusvaltain sotakykyisyys väheni ja että sodan saavutukset joutuivat vaaranalaisiksi. Entente-valloissa lisääntyi tästä alkaen toivo, että niiden viholliset kukistuvat sisäisten levottomuuksien johdosta. Rauhan saavuttaminen kävi vaikeammaksi ja sodan päättyminen siirtyi kauemmas.

Valtakunnankansleri v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat kumpikin kokonaan Venäjän vallankumouksen vaikutuksen alaisina. Molemmat pelkäsivät, että vallankumous pääsisi myös heidän maihinsa. Molemmat ajattelivat vain sitä ja, ikävä kyllä, hyvin kaukaisia rauhanmahdollisuuksia, vaikka juuri heidän tuli, siksi kunnes rauha saavutettaisiin, auttaa sodankäyntiä ratkaisevalla tavalla. Heidän tuli luovalla työllä kohottaa kansan voimaa, samoin kuin ylimmän armeijanjohdon oli onnistunut kohottaa armeijan taistelukykyä ankarassa taistelussa voimakasta vihollista vastaan. Heidän politiikkansa oli yhtämittaista myöntymistä sisältäpäin tuleviin vaatimuksiin, he eivät koettaneetkaan johtaa kansaa. Katsantotavalleen uskollisina he eivät tahtoneet nähdä, mitä suunnatonta vahinkoa he tuottivat kansojensa voimalle, jonka tuli yhdistyneenä ilmetä ulospäin vihollista vastaan, ja samalla sodankäynnille. Kumpikaan näistä miehistä, joille kohtalo mitä vakavimpana aikana oli antanut valtakunnan johdon, ei ollut sellainen voimakas henkilö, jollaista tilanne kaipasi. Selvää oli, että oli odotettavissa ankaria sisäisiäkin taisteluita. Kreivi Czerninin asema Itävalta-Unkarin monikansaisuuden vuoksi oli vaikea. Herra v. Bethmannin asema oli parempi: hänen tarvitsi vain toimia niiden selvien suuntaviivain mukaan, jotka sodan luonne ja tuhoamishaluisen vihollisen uhkaama asemamme meille ehdottomasti määräsi. Hän vajosi yhä enemmän sopimusrauhan ajatukseen, vaikka sen saanti oli käytännössä tuiki mahdoton, sen sijaan että hänen olisi pitänyt koota kansa yhteen, näyttää päämäärät ja sen suuret tehtävät sekä antaa armeijalle, mitä me vaadimme. Saksan kansalle oli yhä uudestaan selitettävä, minkä puolesta se taisteli, ja samalla paljastettava, mikä oli vihollisen lopullinen päämäärä. Suurin osa kansaa olisi silloin seurannut häntä samoin kuin vuonna 1914. Aina on ihmisiä, joiden päähän ei mikään pysty. Voitiinko todella olla epätietoisia siitä, mikä on vihollistemme ajatustapa ja mitkä ovat heidän päämääränsä? Oliko mahdollisuutta epäillä sitä, kun muisti heidän historiansa, heidän katsantokantansa, heidän vastauksensa meidän joulukuun 12:ntena tekemäämme rauhantarjoukseen ja nootin, jonka Wilson antoi joulukuun 18:ntena? Eikö ollut selvää, että isänmaan sotakyvyn heikentäminen heikentää sodankäyntiä?

Huhtikuun ensi päivinä 1917 keisari sai Homburgiin vieraakseen keisari
Kaarlen. Hänen seurueessaan olivat kreivi Czernin ja kenraali v. Arz.
Valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka ja minä olimme myös kutsutut
Homburgiin.

Herra v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat jo ennen kohdanneet toisensa. Maaliskuun 27:ntenä olivat molemmat herrat tehneet sopimuksia, jotka sisältyvät samana päivänä päivättyyn "Wienin asiakirjaan". Siinä on esitetty ne vähimmät vaatimukset, joilla Saksa ja Itävalta voivat solmia rauhan ja joiden edellytyksenä on status quo ante, sekä ohjelma, jota noudatettaisiin, jos sota saadaan suotuisaan lopputulokseen, — tämä ohjelma oli minun ajatussuuntani mukainen Peräytymisestä suuntaan tai toiseen ei ollut kysymystä.

Tämä tärkeä asiakirja tuli vasta helmikuun 5:ntenä 1918 valtiosihteerien ja ylimmän armeijanjohdon tietoon.

Sillä aikaa kuin majesteetit ja valtiomiehet keskustelivat Homburgissa, neuvottelimme me, kenraali v. Arz, kenraalisotamarsalkka ja minä asemasta. Me olimme siirtyneet Siegfried-asemiin ja odotimme suurta huhtikuun hyökkäystä. Minä pidin englantilaisten rynnistystä aivan lähimmässä tulevaisuudessa luultavana. Sukellussodan tulokset olivat maaliskuussa olleet hyvät. Valtakunnan sisäasiainvirasto alkoi antaa sen teholle suuren arvon. Amerikan merkityksestä oltiin kyllä selvillä. Arvostelimme asemaa vakavasti, mutta luottamuksella. Toivoimme lähiaikoina voivamme torjua ententen hyökkäykset. Muuten täytyi meidän odottaa sukellussodan tuloksia ja Venäjän vallankumouksen seurauksia.

Kenraali v. Arzilla oli Itävalta-Unkarin rintamiin nähden samanlaiset toiveet, mutta hän lisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija raaka-aineiden puutteen ja suuren mieshukan vuoksi voisi taistella vain talveen saakka. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä, että oli välttämätöntä ennen kaikkea jatkaa sotaa kaikella tarmolla. Miten asiat kehittyisivät talveen mennessä, oli mahdoton arvata.

Kello 12 tienoissa päivällä pidetyssä neuvottelussa olivat saapuvilla valtakunnankansleri, kreivi Czernin, kenraalisotamarsalkka, kenraali v. Arz ja minä. Valtakunnankansleri kysyi minulta ennen neuvottelun alkamista, oliko mielestäni nyt jo aika ryhtyä rauhanhankkeisiin. Minä saatoin ainoastaan vastata, että entente oli juuri suuren voimainponnistuksen kynnyksellä ja ettei mielestäni nykyinen aika sotilaalliselta kannalta katsoen ollut sopiva. Enempää ei siitä asiasta puhuttu, ei Venäjän vallankumouksenkaan yhteydessä. Kreivi Czernin ehdotti, että me pikaisen rauhan aikaansaamiseksi luovuttaisimme Ranskalle Elsass-Lothringenin. Itävalta-Unkari suostuisi siihen, että Galitsia yhdistetään Puolaan, sekä asettuisi kannattamaan Puolan asettamista Saksan yhteyteen. Olimme ehtineet olla molempien valtiomiesten kanssa vasta noin kymmenen minuuttia, kun keskustelumme jo keskeytyi. Valtakunnankansleri ja kreivi Czernin kutsuttiin molempien keisarien luo. Siihen päättyi minun virallinen osanottoni keisarien neuvotteluun. Iltapäivällä pääsin vielä keisari Kaarlen puheille.

Aamiaisen jälkeen kreivi Czernin esitti minulle yksityisessä keskustelussa ajatuskantansa. Hän selitti rauhanharrastustaan, vedoten kaksoismonarkian sisäiseen tilaan. Minulla ei ollut syytä salata henkilökohtaisia ajatuksiani. Olinhan minäkin oman isänmaani poika ja minulla oli täysi oikeus sanoa, mitä ajattelin. Minä vastasin kreivi Czerninille, että hänen pitäisi lujemmalla kädellä ohjata kaksoismonarkian kansoja ja kohottaa niiden henkeä. Hän sanoi sen olevan mahdotonta. Puhuin sitten hänen suunnitelmistaan. Hänen Puolaa koskeva suunnitelmansa näytti minusta hyvin kysymyksenalaiselta. Mille kannalle Puola asettuisi siihen suunnitelmaan nähden? Miten se vaikuttaisi meidän itäisiin alueisiimme? Koko tämä suunnitelma kummastutti minua sitäkin enemmän, kun se politiikka, jota Itävalta-Unkari harjoitti Varsovassa, ei suinkaan ottanut huomioon vilpittömästi Saksan etuja. Tämä Puolan-suunnitelma oli kaiken kaikkiaan sekava. Selvästi tulkittu oli sen sijaan Elsass-Lothringenin luovuttaminen Ranskalle. Mutta minun ymmärtääkseni se ei voinut tulla kysymykseenkään, ennenkuin meidät oli voitettu. Jokainen kansa elää niin kauan kuin sen kunnia elää, ja kunnian menetys merkitsee kansan kuolemaa. Maamme kaikki puolueet, riippumattomat sosialistitkin mukaan luettuina, olivat aina olleet yksimielisiä siitä, että Elsass-Lothringen on saksalainen maa ja että oli kunnia-asiamme taistella sen puolesta viimeiseen asti. Kansa olisi siihen aikaan täydellä syyllä suuttuneena syössyt jokaisen hallituksen ja ylimmän armeijanjohdon, joka ei olisi sitä tajunnut. Asemamme oli tosin vakava, mutta me pystyimme vielä suuriin voimanponnistuksiin. Täytyi vain tahtoa. Elsass-Lothringenin luovutus olisi ollut julkinen heikkouden tunnustus ja sellaisena sitä olisi yksinkertaisinkin pitänyt. Sillä ei ollut tähän aikaan minkäänlaista pohjaa. Varmasti voi sanoa, että entente näkisi näissä suunnitelmissa vain joko ansan tai meidän sotilaallisen voimattomuutemme todistuksen ja kohottaisi huomattavasti vaatimuksiaan.

Kysymykseeni, olisiko ententen vaatimukset tyydytetty, jos luovutettaisiin Elsass-Lothringen, ei kreivi Czernin voinut antaa varmaa vastausta.

Merkillisen vakavasti kreivi Czernin puhui Saksan sisäisestä tilasta. Hän oli varmasti saanut tietonsa erittäin hyvistä lähteistä. Siihen päättyi keskustelumme.

Siitä, että Galitsia erotettaisiin Itävalta-Unkarista, ei kreivi Czernin toistamiseen puhunut. Vielä pitkän aikaa hän kannatti sitä ajatusta, että Romaanian tulisi kuulua Itävalta-Unkarin, idän taas, ja sen mukana Puolan, Saksan vaikutuspiiriin. Nämä olivat suurisuuntaisia ja selviä ajatuksia, joihin ylin armeijanjohto ehdottomasti yhtyi. Ne ovat merkityt toukokuun 17/18 p:nä laadittuun Kreuznachin sopimukseen.

Pian sen jälkeen kreivi Czernin alkoi kuitenkin erittäin innokkaasti ja taitavasti kannattaa itävaltalais-puolalaista ratkaisua ja ilmaisi siten Itävalta-Unkarin todelliset aikeet. Jos Itävalta-Unkari luovuttaisi Puolan, vaikuttaisi se muka musertavasti kaksoismonarkiaan. Täytyi myös ylläpitää nuoren keisarin arvovaltaa. Kreivi Czerninin ilmeinen tarkoitus oli työntää meidät pois sekä Puolasta että Romaaniasta.

Itävaltalais-puolalainen ratkaisu oli vaarallinen Preussille ja Saksalle. Kenraalisotamarsalkka ja minä pelkäsimme, että se aiheuttaisi liittovaltion hajoamisen ja uhkaisi välittömästi itäisiä maakuntiamme. Puolalaiset eivät lakkaisi koskaan vaatimasta saksalaista aluetta ja Preussin puolalaiset tukisivat näitä vaatimuksia. Wienin hallituksen olisi pakko ajaa puolalaisten asiaa. Niin kauan kuin näitä vaatimuksia esittäisi yksistään Puola, selviytyisi Saksa kyllä, mutta jos slaavilainen Itävalta olisi Puolan selkänojana, saisi asema äkkiä toisen muodon. Saksan elinehtoja uhattaisiin vakavasti, ristiriita molempain valtakuntain välillä olisi valmis ja Saksa joutuisi hyvin vaikeaan sotilaallis-poliittiseen asemaan. Schlesia tulisi eristetyksi, yhteytemme Itä-Preussin, Liettuan ja Kuurinmaan kanssa olisi uhattu. Näiden molempain alueiden saattaminen Saksan yhteyteen ei siihen aikaan suinkaan ollut pelkkä haave. Minä en ollut selvillä siitä, kuinka Saksa taloudellisesti selviäisi itävaltalais-puolalaisesta ratkaisusta, joka meille itse Puolassa tuottaisi mitä suurimpia vaikeuksia ja sulkisi meidät Venäjän markkinoilta. Tiesimmehän me kokemuksesta, mitä vaikeuksia Itävalta-Unkari läpikulkumaana asetti meidän Balkanin-kaupallemme. Tätä kysymystä me saimme myöhemmin vielä monesti pohtia ja sen arvostelu Saksan hallituksen taholla tuli merkillisen monivaiheiseksi.

Itävalta-Unkari pohti yhtämittaa kysymystä pikaisesta rauhansolminnasta. Niinpä kosketeltiin eräässä kirjeessä, jonka Keisari Kaarle kirjoitti Hänen Majesteetilleen huhtikuun keskipaikoilla, rauhan tekemistä siinäkin tapauksessa, että olisi suostuttava suuriin uhrauksiin. Siinä tehtiin hyvin yksityiskohtaisesti selkoa kansainvälisen vallankumouksen aiheuttamasta vaarasta ja perusteltiin sillä rauhan välttämättömyyttä. Tämän ja muut senlaatuiset kirjeet Hänen Majesteettinsa antoi valtakunnankanslerille, jotta tämä laatisi niihin vastauksen. Kenraalisotamarsalkka ja minä saimme sotilaalliselta kannalta antaa lausuntomme, merisotajohdon puolesta taas amiraaliesikunnan päällikkö. Luonnollisesti lausuimme velvollisuutemme mukaisesti sen, mitä pidimme oikeana. Valtakunnankanslerista riippui, missä määrin hän tahtoi käyttää lausuntoamme. Tällä kertaa oli hänen, meidän ja amiraaliesikunnan päällikön käsitys tilanteesta sama.

Toukokuun alussa antamassaan vastauksessa valtakunnankansleri asettui sille kannalle, että tällä hetkellä, jolloin entente kiinnittää toiveensa lähestyvään, sen mielestä ratkaisevaan rynnäkköön ja Venäjän voimistumiseen, meidän rauhankaipuumme kovin näkyvä ilmaiseminen olisi tuloksetonta. Entente pitäisi sitä vain keskusvaltain toivottoman nääntymyksen ilmauksena, mikä olisi taas omiaan voimistuttamaan vihollista. Nykyhetkellä voitaisiin rauha saada vain sillä ehdolla, että täydellisesti alistuttaisiin vihollisten vaatimuksiin; mutta sellaista rauhaa ei kansa ymmärtäisi eikä se siihen suostuisi.

Olosuhteet Venäjällä olivat tähän saakka kehittyneet meidän eduksemme; rauhankaipuu ilmeni siellä yhä voimakkaammin. Meidän oli seurattava tarkasti Venäjän hajaantumista ja kehitystä sekä niitä edistettävä ja samalla tuli meidän mahdollisiin Venäjän taholta tuleviin tunnusteluyrityksiin suhtautua siten, että ne johtaisivat rauhanneuvotteluihin. Ehkä ne olisivat alkuna yleisen rauhan lähenemiseen.

Kreivi Czernin puolusti vielä useissa tilaisuuksissa rauhanajatusta. Hän oli vielä sitä mieltä, että Saksan tulisi luovuttaa alueita Ranskalle. Mutta hän ei voinut sanoa, oliko entente taipuvainen rauhaan ja oliko löydettävissä mitään tietä, joka johtaisi rauhaan. Kreivi Czernin olisi varmasti ilmaissut, jos tällainen keino olisi ollut löydettävissä.

Puheessaan joulukuun 11:ntenä 1918 hän käsitteli laajasti rauhankysymyksiä. Varmaankin vain näyttääkseen, että hän oli nähnyt onnettomuuden lähestyvän. Sellainen ei hyödytä ketään! Onnettomuuden ennustajat ovat aina viisaita; jos onnettomuus tulee, ihmetellään heidän viisauttaan. Kansanjoukot ylistävät heitä ja samalla itseään. joukko on aina nähnyt ennakolta onnettomuuden tulon. Ellei onnettomuutta tapahdu, silloin ovat onnettomuuden ennustajat ja kansanjoukot vieläkin tyytyväisempiä. Kummankin asema on hyvä. Toiminnan miesten laita on huonompi. Heidän tekonsa saavat tunnustusta vain silloin, kun ne ovat onnistuneet. Silloin ylistävät kansanjoukot heitä. Elleivät heidän työnsä onnistu tai jos käy huonosti, kivittää sama kansanjoukko näitä toiminnan miehiä. Eivät onnettomuuden ennustajat eikä kansanjoukko kysy, mitä nämä miehet ovat tehneet onnettomuuden estämiseksi. Arvostelukyvyttömältä kansanjoukolta ei muuta voi odottaakaan. Minua hämmästytti se, että kreivi Czernin menetteli samoin kuin kansanjoukot. Onko hän tehnyt itselleen ja maailmalle tiliä siitä, mitä asiallista työtä hän tärkeässä asemassa on tehnyt estääkseen tappiota sotatantereella ja pelastaakseen oman maansa ja liittolaisensa onnettomuudesta ja häpeästä?

Ikävä kyllä, ei kreivi Czernin ole meille ennen ilmoittanut eräitä seikkoja, jotka minä mainittuun puheeseen tutustuttuani vasta sain tietää. Hän lausui nimittäin:

"Useampia kertoja on meidän ja ententen edustajain kesken tunnusteltu maaperää rauhankysymyksen pohtimista varten, mutta nämä tunnustelut eivät, ikävä kyllä, ole johtaneet määrättyjen ehtojen esittämiseen. Me tunsimme usein, että me voisimme tehdä erikoisrauhan, Saksasta erossa, mutta meille ei koskaan ilmoitettu niitä todellisia ehtoja, joilla Saksa puolestaan voisi solmia rauhan. Meille ei koskaan ilmoitettu, että Saksa saisi pitää ne alueensa, jotka sillä oli ennen sotaa. Kun entente ei tahtonut ilmoittaa, että se halusi ryhtyä keskusteluihin sen Saksan kanssa, jolla ei ollut valloitusaikeita, kun entente selitti aina, että sen tarkoituksena on tuhota Saksa, pakotti se töykeästi meidän käymään puolustussotaa Saksan puolesta ja vaikeutti äärettömästi toimintaamme Berliinissä."

Tällaiset sanat olisivat, jos ne olisi aikaisemmin lausuttu, saaneet meidän maassamme sopimusrauhaa kannattavat äänet vaikenemaan ja sytyttäneet meidän sodanhalumme uudelleen isänmaan onneksi.

Kreivi Czernin oli vaiti. Hän on siten ottanut kannettavakseen suunnattoman suuren vastuunalaisuuden. Vai onko hän ilmaissut tämän valtakunnankanslerille, mutta tämä on jättänyt sen ilmoittamatta kansalle? Saksan kansalla on oikeus saada tietää totuus.

Ei ainoastaan Berliinissä, kuten kreivi Czernin arvelee, vaan myös Wienissä puuttui valtiomiestä, joka olisi ollut tämän sodan tehtävien tasalla ja yhdessä sodan johtajain kanssa voinut voittaa vihollisen.

Johtavat valtiomiehet eivät uskoneet voittoon, eivät löytäneet tietä rauhaan, mutta pysyivät kuitenkin paikallaan!

VII.

Menestyksellistä sodankäyntiä ja rauhan saavuttamista silmällä pitäen olen syvästi surkutellut keväällä ja kesällä 1917 sattuneita Saksan sisäisiä tapahtumia, samoin kuin yleensä kaikkia heikkoudenilmauksia. Kun luon katseeni kuluneeseen aikaan, voin sanoa: meidän rappeutumisemme alkoi ilmeisesti yhtaikaa kuin Venäjän vallankumous. Toisaalta oli hallituksemme vallannut pelko, että meillä tapahtuisi samoin kuin Venäjällä, toisaalta hallitus tunsi itsensä voimattomaksi antamaan kansalle uusia voimia ja terästämään sodankäyntiin tarpeellista tahtoa, joka hyvin monista syistä oli lamautunut. Epäilemättä vaikeutti kansan taistelukyvyn kohottamista meidän epävarma sotilaallinen asemamme sekä se seikka, että sukellussota, jonka onnistumista muutamalla taholla, ikävä kyllä, oli pidetty varmana, ei tuottanut toivottuja tuloksia. Huomasi selvään, että nämä seikat vaikuttivat taistelukykyyn painostavasti. Mutta kaikesta huolimatta oli sotilaallinen asemamme kesällä 1917 parempi kuin ententen, mikä johtui Venäjän kukistumisesta. Meillä oli syytä olla toivehikkaita. Meidän henkiseen herpautumiseemme oli myös muita syitä. Hallitukselta puuttui päättäväisyyttä ryhtyä voimakkaalla kädellä epäkohtien poistamiseen. Valtiopäivien toiminnassa ilmeni yhtenäisen tahdon puute; toisaalta oli olemassa vilpitöntä huolta tulevaisuudestamme, toisaalta itsekkäitä vallantavoittelupyyteitä.

Huhtikuun 7:ntenä antoi Hänen Majesteettinsa julistuksen, joka koski vaalioikeutta Preussissa. Minä sain tiedon siitä vasta kun se oli saatettu julkisuuteen. Keisari ja valtakunnankansleri v. Bethmann eivät koskaan keskustelleet kanssani valtakunnan sisäisistä asioista, enkä minä pyrkinytkään keskustelemaan, kun sisäpolitiikka oli minulle vieras ala.

Vaalioikeutta koskevan julistuksen ja Venäjän vallankumouksen välinen yhteys oli liian silmiinpistävä. Se oli asian arveluttava puoli. Vaalioikeuden muuttaminen oli epäilemättä tarpeellista, mutta sen olisi pitänyt tapahtua ennen sotaa, viimeistään elokuussa 1914, ja olisi lujan hallituksen pitänyt se tehdä vapaaehtoisesti, ylevällä tavalla. Lisäksi vielä hallitus nyt salli sen, että kiihkeän valtiollisen keskustelun kohteeksi tuli kruunu, jonka olisi pitänyt jäädä puolue-elämän ulkopuolelle. Tämä toimenpide tyydytti ainoastaan pientä kansalaispiiriä sekä luonnollisesti vihollista, joka varmaankin tunsi syyn ja oli tyytyväinen. Hallituksen olisi pitänyt jokaiseen toimenpiteeseen ryhtyessään kysyä, miten se vaikuttaa viholliskansojen mielialaan, eikä ainoastaan, miten se vaikuttaa omaan maahan. Sodan olisi pitänyt kotimaan oloja järjestettäessä aina ottaa huomioon sisäisen toimintamme vaikutus vihollisiin. Jos valtakunnan sisäasiat alkavat huomattavassa määrässä tunkeutua etualalle, silloin on kansan sotilaallinen kyky alenemassa. Se täytyisi jokaisen valtiomiehen tietää. Huhtikuun 7:ntenä ja myöhemmin heinäkuun 11:ntenä annettu julistus paljastivat koko maailmalle heikkoutemme ja osoittivat, että me pelkäsimme vallankumousta. Vihollinen luonnollisesti päätteli: missä on savua, siellä kytee ainakin. Siis liekki voi leimahtaa! Vallankumous saapuu! Vihollinen saattoi tehdä ainoastaan sen johtopäätöksen, että on jäätävä odottavalle kannalle ja lietsottava, kunnes päämäärä, Saksan romahdus ja tuho, tulee.

Huhtikuun julistuksen vaikutus sisäisiin oloihimme oli osittain samanlainen kuin sen vaikutus uloskinpäin. Hajoitushaluiset kansanainekset huomasivat hallituksen pelon ja tulivat vaativammiksi. Julistukseen he vastasivat ryhtymällä lakkoihin huhtikuun jälkipuoliskolla. Nämä olivat Venäjän vallankumouksen jäljittely-yrityksiä ja osoittivat samalla, kuinka tavattoman vähän lakkoihin ryhtyneet henkilöt tunsivat osanottoa rintamalla taistelevia joukkojamme kohtaan. Lakot osoittivat myös, kuinka suuressa määrin työväenjoukot olivat vapautuneet entisistä johtajistaan. Julistus ei vaikuttanut rauhoittavasti, niinkuin hallitus oli toivonut. Sopiva hetki oli lyöty laimin. Lisäksi ei hallitus ollut tarpeeksi voimakas luomaan uutta.

Kansa ei paljoa välittänyt Preussin vaalioikeuskysymyksestä. Ainoastaan muutamat valtiolliset piirit ja eräät sanomalehdet pohtivat sitä vilkkaasti. Ikävä kyllä, se antoi aihetta sisäisen kuilun syventymiseen ja vahvisti maanalaista myyräntyötä. Armeija asettui koko kysymykseen nähden välinpitämättömälle kannalle. Merisotaväki, joka oli lähempänä kotimaata ja joka sai nauttia lepoa, lienee osoittanut suurempaa huomiota kysymystä kohtaan. Minä ajattelin huolestuneena sodan aikana tapahtuvaa vaalitaistelua. Sen täytyi vaikuttaa yhä heikontavasti taistelukykyymme. Mielestäni oli vaali myös vääryys niitä vihollista vastassa olevia sotilaitamme kohtaan, jotka silloisten — kylläkin oikeiden — käsitysten mukaan eivät saaneet ottaa vaaliin osaa. Sekä vaalioikeuden puoltajat että vastustajat koettivat saada minut sekotetuksi puolueriitoihin, vaikka minä en milloinkaan ollut määrännyt kantaani kysymykseen nähden. Minä sanoin sen usein myös ministereille. Henkilökohtaisesti olin sitä mieltä, että vaalioikeuskysymys parhaiten ratkaistaisiin huomioonottamalla yhteiskuntaryhmien ammatit. Sellainen ratkaisu oli Bismarckistakin näyttänyt sopivimmalta. Siten voitaisiin ehkä elähyttää pysähdyksiin joutunutta, hedelmätöntä julkista elämäämme. Me emme kyenneet vielä silloin tätä huomaamaan. Nuo nykyisin muotiin tulleet sanat "työmiesneuvostojen sitominen valtiosääntöön" viittaavat puolestaan nekin ammattien mukaan järjestettyyn kansanedustuslaitokseen, ainakin mikäli asia koskee ensimmäistä kamaria. Mahdotonta on ajatella, että ainoastaan yhdellä säädyllä olisi valtiosäännön mukaan oikeudet, kun taas toiset olisivat niitä vailla.

Ilmeni uusia seikkoja, jotka todistivat, että taisteluhalumme oli laimenemassa. Vielä helmikuun 27:ntenä, siis kylläkin ennen Venäjän vallankumouksen puhkeamista, oli valtiopäivillä taisteluinto huomattavalla tavalla ilmennyt. Sopimusrauhaan pyrkiminen kävi Saksassa yhä voimakkaammaksi, oltiin aivan tietämättömiä vihollisen halusta tuhota meidät. Erityisesti tätä pyrkimystä kannattivat ne, jotka pelkäsivät, että mahdollinen voitto asettaisi esteitä heidän sisäpoliittisille tarkoituksilleen. Touko- ja kesäkuussa useat edusmiehet tekivät matkoja Tukholmaan, Itävalta-Unkariin ja Sveitsiin. Matkojen tarkoituksena oli toimia rauhan hyväksi ja tehtiin ne hallituksen suostumuksella. Minä ja rajamaiden ylipäällikkö vastustimme matkoja. Keisari ratkaisi asian antaen matkoihin suostumuksensa. Berliinissä olevan sijais-yleisesikunnan täytyi valmistaa tarpeelliset passit. Myös kreivi Czernin lähetti Itävalta-Unkarin sosialistien johtajat Tukholmaan. Sieltäpäin piti näitten, nojautuen Venäjän vallankumoukseen, antaa julistus, jossa vedottiin vihollismaiden työläisjoukkoihin, jotta ne puolestaan alkaisivat julistaa ja toteuttaa "ihmiskunnan sovintoa". Nämä pyrkimykset todistivat ihmistuntemuksen puutetta eivätkä missään tapauksessa ottaneet lukuun viholliskansain eikä oman kansan henkeä. Sen sijaan ne edistivät osittain ilmeisesti vallankumouksellisia pyrkimyksiä. Viholliseen eivät nämä yritykset vaikuttaneet mitään. Sen sijaan sekä Saksassa että Itävalta-Unkarissa taisteluhalu yhä heikkenemistään heikkeni. Luottamus omiin voimiin hävisi. Yhä enemmän luisui hallitusasiain johto hallituksen käsistä. Vielä pahempaa oli, että se ei joutunut koko kansan käsiin, vaan ryhmien, jotka uskollisina entisille tavoilleen osasivat ainoastaan arvostella toisten toimia, mutta ei mitään uutta luoda.

Tämänlaatuiset kokoukset ja keskustelut sopimusrauhasta olivat vihollisille mieluisia. Ne antoivat kuvan meidän ajatustavastamme. Mutta tuntien kansainsa sisimmät ajatukset he eivät lähettäneet sosialistien johtajia matkoille. He tunsivat itsensä täysin vapaiksi toimimaan olosuhteiden mukaan. He tavoittelivat muita päämääriä. Ministeripresidentti Ribot ilmoitti kesällä 1917 Ranskan päämääräksi Saksan tuhoamisen, lausuen sen niin selvin sanoin, ettei sitä voitu käsittää väärin, ellei tahallaan tahdottu antautua harhaluuloon. Kaikki, joilla vähänkään oli kykyä nähdä asiat oikeassa valossa, käsittivät, että kaikki kauniit lauseet, joita ententen taholta kuultiin, olivat ainoastaan tarkoitetut johtamaan harhaan kansanjoukkoja. Niitten tarkoituksena oli verhota väkivalta oikeuden pukuun. Hallituksemme, valtiopäivät ja suurin osa kansaa antoivat näiden ententen lauseiden käydä täydestä. Ensi kertaa sodan puhkeamisen jälkeen uhkasivat nyt sosialidemokraattiset edustajat julkisesti vallankumouksella. Noina aikoina valtiokansleri sanoi ylimmälle armeijanjohdolle, että me saamme "orjarauhan", jos myönnymme, ennenkuin vihollinen osoittaa pyrkimystä rauhaan, ja nyt oli tuollainen orjarauha tulossa.

Kun vihollismaiden hallitusten kanta oli luja, täytyi ylimmän armeijanjohdon huolestumisen päivä päivältä lisääntyä isänmaan mielialan lamautuessa. Ylin armeijanjohto huomautti valtakunnan johtomiehille, että tuollainen mielialan lamautuminen kotimaassa, ja etenkin Berliinissä, vaikuttaa turmiollisesti kansaan ja armeijaan. Kenraalisotamarsalkka oli jo useaan kertaan selittänyt Hänen Majesteetilleen, kuinka suuressa määrin ylimmältä armeijanjohdolta puuttuu sitä tukea, jota sen tulisi saada valtiokanslerilta. Vielä useammin olimme ilmoittaneet itse valtiokanslerille, että hänen tulisi vahvistaa sisäistä sotakuntoisuutta.

Kesäkuun 19:ntenä 1917 kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg kirjoitti valtiokanslerille kirjeen, jossa hän varoittaa antautumasta sen luulon valtaan, että sota viimeistään syksyllä loppuu:

"Vihollisissamme on terävä-älyisiä henkilöitä, jotka huomaavat, mikä vaara ententelle koituu sukellussodasta. Kun he siitä huolimatta vaativat sodan jatkamista, tekevät he niin siksi, että he toivovat Saksan ja sen liittolaisten romahtavan ennenkuin vallankumous puhkeaa heidän omissa maissaan. Saksan vallankumouksen he toivovat ehkä sotilaallisesti saavansa aikaan siten, että he voittavat maataistelussa. Mutta pääasiassa perustavat he toiveensa siihen, että taloudelliset ja sisäpoliittiset seikat, nim. muonitusvaikeudet, raaka-aineitten puute, keskinäiset sisäiset riidat, tyytymättömyys ja radikaalisen sosialidemokratian voitto aiheuttavat Saksan luhistumisen. Heidän toiveitansa tukevat meidän sisäisen vastustuskykymme heikkeneminen, kansainvälisten virtausten voimistuminen, elintarvetilanteemme sekä monin paikoin maassamme selvästi ilmennyt rauhankaipuu.

"Mutta jos meidän sisäinen voimamme vahvistuu, tulee vihollinen pian vakuutetuksi siitä, että on hyödytöntä jatkaa sotaa siihen asti, kunnes heidän omat elinehtonsa ovat loppuneet. Sitä vastoin jokainen valitus, jonka lausumme turhiin rauenneitten toiveitten vuoksi, jokainen väsähtämisen tai rauhankaipuun ilmaisu meidän tai liittolaistemme taholta, jokainen sana, jolla lausumme pitävämme mahdottomana uuteen talvisotaan ryhtymistä, tulee varmasti pitentämään sotaa."

Valtiokanslerin kesäkuun 25:ntenä päivätty vastaus tähän kirjeeseen ilmaisi masentunutta mielialaa. Hänen ajatustapansa oli erilainen kuin meidän. Hän ei tiennyt, miten selviytyä tilanteesta, eikä hänellä ollut voimaa toimia. Hän pelkäsi "orjarauhaa", mutta puhui sopimusrauhasta. Hänen mielestään ei sopimusrauhaa voitu saada ilman että Englanti oli halukas rauhaan. Kuitenkin hän epäili, voitaisiinko Lloyd George saada rauhaa kannattamaan.

Sisäisiin oloihimme nähden tuli hän kuitenkin pian paljon toivorikkaammaksi, mikä käy ilmi hänen heinäkuun 5:ntenä keisarille lähettämästään sähkösanomasta.

Tällä välin oli kenraalisotamarsalkka kesäkuun 27:ntenä kirjoittanut keisarille:

"Suurinta huolestumista aiheuttaa tällä hetkellä kansan mielialan lamautuminen. Se täytyy saada kohoamaan, muutoin on sotilaallinen häviömme varma. Myös liittolaisemme tarvitsevat voimakasta selkänojaa; muutoin uhkaa vaara, että he luopuvat liitosta. Vaikeimmat taloudelliset ja tulevaisuudelle merkityksellisimmät sisäpoliittiset kysymykset on ratkaistava… Nämä täytyy oikein ratkaista, muutoin on tuho edessämme. Kysymyksenalaista on, kykeneekö kansleri tähän."

Henkisen voimamme laimeneminen ilmeni selvästi valtiopäiväin päävaliokunnan istunnossa heinäkuun 6:ntena. Kansanedustaja Erzberger piti puheen, joka oli täydellinen yllätys. Hän väitti, että sukellussotamme on toivoton, sillä ei ole onnistumismahdollisuuksia, ja että me emme kykene viemään sotaa onnelliseen loppuun. Puhe vaikutti valtiopäivämiehiin erittäin masentavasti. Näytti siltä, että valtiokansleri oli heinäkuun 5:ntenä tapahtuneessa ajatustenvaihdossa tullut aivan väärään käsitykseen tilanteesta. Selvästi kävi nyt ilmi, kuinka kauas me sisäpolitiikkamme alalla olimme joutuneet. Jos kehitys jatkuisi tähän suuntaan, jollei mitään tehtäisi kansan rohkaisemiseksi ja vahvistamiseksi, ei sotilaallinen häviömme olisi vältettävissä. Sotaministeri oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että Berliinin tapaukset vaikuttaisivat sotilaalliseen asemaamme tuhoisasti, ja hän piti välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka tekisi keisarille tilanteesta selkoa. Kenraalisotamarsalkka ja minä matkustimme tämän vuoksi Berliiniin illalla heinäkuun 6:ntena. Mutta keisarin mielestä Berliinissä sattuneet tapaukset olivat puhtaasti sisäisiä asioita, jotka eivät koske sota-asioita; näitä hoitaa valtiosäännön mukaan sotaministeri. Olomme Berliinissä heinäkuun 7:ntenä oli siis joka suhteessa tulokseton. Illalla palasimme Kreuznachiin.

Asema Berliinissä kärjistyi. Heinäkuun 8:ntena valtiokansleri hyväksyi enemmistöpuolueiden rauhansuunnitelman, vaikka hän siihen aikaan tunsi, miten vihollinen pyrki Saksan tuhoamiseen. Samalla hän ilmoitti, että hallituksen aikomus oli saattaa valtiopäiväin vaalioikeus voimaan myös Preussin edustajakamarin jäsenten vaaleissa. Kumpikin seikka oli omiaan ehdottomasti kohottamaan vihollisen tahdonlujuutta suunnattomasti. Heinäkuun 10:nnen iltana valtakunnankansleri tunsi olevansa pakotettu erohakemuksen jättämiseen. Keisari, joka antoi vastauksensa 11:nnen aamuna, ei kuitenkaan suostunut eroon.

Me olimme Kreuznachissa vähän aikaa siinä luulossa, että ruhtinas v. Bülowista tulee nykyisen valtakunnankanslerin seuraaja. Olosuhteet kävivät yhä sekavammiksi, kun odottamatta Itävalta-Unkarin hallitus asettui kannattamaan v. Bethmannia ja vastustamaan ruhtinas v. Bülowia.

Keisari oli ratkaissut asian v. Bethmannin pysyttämisen hyväksi. Kruununprinssi, joka oli saapunut Berliiniin, tyytyi myös siihen päätökseen. Minä en, sen jälkeen mitä oli tapahtunut, voinut enää pitää valtiokansleria miehenä, joka olisi voinut tehdä mitä tämä sota häneltä vaati. En uskonut, että hän voisi kohottaa Saksan kansan henkisen lamaannuksen tilasta ja johtaa sen voittoon. Mitä enemmän minä toimintani aikana mietin asemaa, sitä selvemmäksi minulle kävi, että ylin armeijanjohto voittaakseen taistelukentällä tarvitsi valtiomiehen apua. Tätä apua emme olleet saaneet. Kansallinen ajatustapa ja tunne olivat taantuneet. Valtiollisilla johtohenkilöillä ei ollut luomiskykyä. Heillä ei ollut niitä aatteita, jotka olisivat vaikuttaneet voimakkaasti kansan mieleen ja puhaltaneet kansaan uutta voimaa. Vuonna 1914 meissä hehkui rakkaus isänmaahan ja antaumus sen asialle sekä usko omiin voimiimme. Meidän täytyi nyt taas saada uutta intoa, uutta herätystä, joka kohottaisi meitä monien vuosien kärsimysten, hädän, katkeruuden ja pettymysten jälkeen, joka jälleen sytyttäisi meihin pyhän tulen, tekisi meidät voimakkaiksi, antaisi meille luottamusta, että me voisimme uudistunein voimin jatkaa puolustustamme. Valtakunnankansleri ei pitänyt näitä seikkoja niin tärkeinä kuin niitä olisi täytynyt pitää. Saksan kansa sai edelleen kärsiä.

Viholliset olivat torjuneet meidän rauhantarjouksemme. Valtakunnankansleri oli antanut tapauksen mennä ilmoittamatta kansalle, ettei se saanut viholliselta kohtuullista rauhaa, että meitä hänen vakaumuksensa mukaan odotti ainoastaan "orjarauha". Hän ei ollut voinut saada aikaan sitä, että kansa olisi uudelleen päättäväisesti ryhtynyt taisteluun, hän ei ollut innostanut sitä sotaan elämän ja kunnian puolesta, taisteluun lujatahtoista vihollista vastaan, joka halusi meidät tuhota. Sitä vastoin hän salli, vaikka itse epäilikin voitonmahdollisuuksiamme, hyödyttömän puheen sopimusrauhasta herpaista meitä ja antoi siten ententen käteen aseet.

Meidän taholtamme ei pantu voimakkaita vastalauseita Englannin kuristussaartoa vastaan, joka loukkasi kansainvälisiä oikeuksia ja tahtoi ottaa meiltä elämän ja hengen. Ei lietsottu sydämiin leimuavaa, pyhää, miehekästä vihaa epäinhimillistä vihollista vastaan. Sitä vastoin sallittiin, että tyytymättömyys kotoisiin oloihin, jonka syynä oli juuri nälkäsaarto, kääntyi sisäänpäin, syvensi saarron vaikutusta ja jäyti kansamme elämää.

Epäinhimillinen kohtelu, joka tuli sotavankiemme osaksi, vankien, joiden suonissa kuitenkin virtasi sama veri kuin meidän, ei saanut herättää mitään vihantunnetta, joka olisi kohdistunut ulospäin vihollisiin — ei luonnollisestikaan meidän vallassamme oleviin sotavankeihin. Sen sijaan tukahdutettiin kaikki vihantunteet ja kylvettiin siten katkeruutta.

Valtakunnankansleri ei tehnyt mitään puolustaakseen keisariaan, kun Wilson Yhdysvaltain yhtyessä sotaan yritti asettua keisarin, ruhtinasten ja kansan väliin. Valtiopäivät panivat tätä meidän sisäisiin asioihimme sekaantumista vastaan vastalauseensa, valtakunnankansleri vaikeni. Hän ei kutsunut kansaa tukemaan monarkian aatetta, joka tänään vielä niinkuin ennenkin on miljooniin sydämiin juurtuneena. Hän ei edes tehnyt mitään estääkseen keisarivaltaan ja majesteettiin kohdistuvaa tuhotyötä.

Valtiolliselta johdoltamme puuttui sitä paitsi vahvaa kättä, joka olisi hallinnut voimakkaasti. Kansa ei silloin vielä pitänyt joutavanpäiväisistä iskusanoista. Se kaipasi vakaumusta, että elintavoissa ja elämän ylläpidossa ei tapahtunut mitään vääryyksiä, että kaikki todella tapahtui oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sekin kaipasi rauhaa, mutta ei sellaista rauhaa, jollaisen nyt olemme saaneet ja jollaisen myös silloin olisimme saaneet. Hallituksella ei ollut halua voittaa, siltä puuttui usko ja luottamus Saksan voimaan, joka kuitenkin kolmen vuoden aikana oli niin loistavasti ilmennyt, mutta joka nyt, johdon puutteessa, oli saatettu horjumaan. Armeija ei saanut mitä se tarvitsi voittaakseen taistelukentällä. Minä en enää uskonut, että nykyisen valtakunnankanslerin aikana muutosta tässä suhteessa tapahtuisi. Se toivo, joka minulla astuessani ylimpään armeijanjohtoon oli ollut, että voisin toimia käsikädessä valtakunnankanslerin kanssa voiton saamiseksi, ei ollut toteutunut. Pyysin sen vuoksi eroa.

Vireillä olevat preussiläis-saksalaiset valtiosääntökysymykset eivät koskeneet minun virkaani. Henkilökohtaisesti olin suruissani sen johdosta, että valtakunnankansleri rakensi muuria hallitsijan ja kansan välille. Keisari saattoi liian vähän oppia tuntemaan ihmisiä. Useaan kertaan olin turhaan pyytänyt, että valtakunnankansleri tutustuttaisi keisarin valtakunnan johtomiehiin. Se olisi vaikuttanut mielipiteisiin tasoittavasti. Parlamentaaristen valtiosihteerien ottaminen keisarin kansliaan olisi mielestäni ollut asialle eduksi. Minä toivoin myös, että heidän avullaan isänmaa paremmin saisi sen, mitä se sodankäyntiin kipeästi tarvitsi.

Kenraalisotamarsalkka oli kanssani yhtä mieltä ja jätti samaan aikaan eronpyyntönsä. Nämä pyynnöt lähetettiin Berliiniin 12:nnen illalla, sen jälkeen kun me aamupäivällä olimme kenraali v. Lynckerille lähettäneet väliaikaisen ilmoituksen asiasta. Samaan aikaan saapui sotaministeriltä kiireellinen sähkösanoma, jossa hän sotilaalliseen asemaamme katsoen sanoi pitävänsä välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka vielä Berliinissä selostaisi tilannetta. Keisari myös tahtoi keskustella kanssamme.

Sillävälin oli kruununprinssi 12:nnen aamulla keskustellut valtiopäiväin puolueitten johtomiesten kanssa, joista suurin osa ilmoitti kannattavansa kanslerinvaihdosta tai selitti, etteivät he vaatineet kanslerin pysyttämistä paikoillaan. Kansleria ei kukaan puolustanut.

Kruununprinssin esityksestä päätti keisari suostua valtiokansleri v.
Bethmannin uudistettuun eronpyyntöön.

Kun me 13:nnen aamuna saavuimme Berliiniin, oli keisari jo ratkaissut asian. Minä toivoin, että hallitukseen olisi tullut mies, joka olisi voinut yhdistää Saksan kansan voimat yhtenäiseen toimintaan.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme jo edellisellä Berliininmatkallamme heinäkuun 7:ntenä olleet valmiit pääesikunnan rakennuksessa tekemään valtiopäiväin jäsenille selkoa meidän sotilaallisesta asemastamme. Minä pidin tärkeänä, että se vaikuttaisi rauhoittavasti. Tällainen tilaisuus oli meillä 13:nnen iltapäivällä. Ennen kokouksen alkua puhuivat minulle valtiosihteeri tri Helfferich ja alivaltiosihteeri Wahnschaffe hyvin kiihtyneessä sävyssä rauhaa koskevasta päätöslauselmasta.

Me olimme vuoden 1917 koko alkupuolen pysyneet puolustuskannalla, meillä oli ollut vastoinkäymistä Arrasin luona, Wytschaeten mutkassa ja Galitsiassa, sukellussotamme ei tähän asti ollut johtanut ratkaisevaan tulokseen, ja elintarve- ja raaka-ainepulamme oli vakava. Kaikki tämä oli herättänyt vakavaa huolestumista. Tästä oli nyt keskusteltava. Kaikkialla oltiin kuitenkin sen rauhaa koskevan päätöslauselman vaikutuksen alla, jota valtiopäivät olivat suunnitelleet ja johon kreivi Czernin oli myötävaikuttamassa, ehkäpä aloitteentekijänäkin. Niin syntyi Berliinissä se täydelleen väärä luulo, että me olimme saapuneet ottamaan osaa keskusteluun rauhaa koskevasta päätöslauselmasta. Edustajatkin yhä uudestaan siirtyivät tätä kysymystä pohtimaan.

Käsityksenämme ilmoitimme, että asema maalla on vakava, mutta turvallinen. Meidän täytyy yhä kestää, koska vihollinen ei tahtonut rauhaa. Ampumatarpeitten hankkiminen oli parantunut, raaka-aineita oli riittävästi. Galitsiassa suunnitelluista sotaliikkeistä emme tahtoneet puhua, koska asia oli pidettävä salassa eikä voitu edeltäpäin tietää, miten liikkeet kehittyisivät. Sukellussotaan me luotimme, vaikkakaan se tähän asti ei ollut tuottanut toivottuja ratkaisevia tuloksia. Amerikkalaisten joukkojen kuljettamisesta Ranskaan lausuimme merisodanjohdon käsityksen mukaisesti, että me pidimme sitä ainoastaan rajoitetussa määrässä mahdollisena. Rauhaa koskevasta päätöslauselmasta puhuimme pidättyvästi. Me emme voineet sitä hyväksyä, koska se vaikutti vahingollisesti armeijan henkeen ja kansan voitonhaluun, koska vihollinen piti sitä meidän heikkoudentunnustuksenamme ja koska päätöksen vaikutus täten oli vahingollinen. Me selitimme myös, kuinka epäedullisesti se vaikuttaisi Bulgaariaan, jossa oli ilmennyt voimakas rauhankaipuu.

Minä lausuin, että me voitamme, jos armeijan selkänojana on yksimielinen kansa. Siihen tarvitaan kansaneduskunnan apua.

Keskustelu oli läpeensä tuttavallinen. Valtioministeri t:ri Helfferich pyysi edustajilta, että he luopuisivat toimenpiteistä rauhaa koskevan päätöksen hyväksi. Hän kutsui heidät kahtena seuraavana päivänä luokseen sisäasiainvirastoon neuvottelemaan. Uusi valtiokansleri tulisi myös olemaan saapuvilla. Herrat lupasivat saapua. Mutta rauhaa koskeva päätös oli kuitenkin seuraavana päivänä luettavana "Vorwärtsissä". Alivaltiosihteeri Wahnschaffen pyynnöstä olin minä koettanut julkaisemista estää ja pyytänyt kansanedustaja Südekumia käyttämään vaikutusvaltaansa, jotta "Vorwärts" ei toimittaisi päätöstä julkisuuteen. Julkaisemista ei kuitenkaan enää voitu estää. Niin olivat valtiopäivien enemmistön kädet sidotut. Neuvottelujen jatkaminen näytti minusta turhalta.

Valtiokansleriksi tuli t:ri Michaelis. Keisarin siviilikanslian päällikkö, herra v. Valentini, oli kenraalisotamarsalkalle maininnut muutamia henkilöitä, joista keisari voisi valita kanslerin. Ruhtinas v. Bülow, jota kenraalisotamarsalkka oli puoltanut, ei ollut nyt mainittujen joukossa. Kreivi Hertling oli kieltäytynyt huomauttaen, ettei hän voi työskennellä ylimmän armeijanjohdon kanssa. Minä en siitä hämmästynyt. Baierin sotaministerin v. Hellingrathin välityksellä tapahtuneesta kirjeenvaihdosta v. Hertlingin kanssa olin tullut, ikävä kyllä, vakuutetuksi siitä, että hän, samoin kuin koko München, arvosteli ylintä armeijanjohtoa samalla tavalla kuin Wilhelmstrasse. Myöhemmin tuli kreivi Hertlingistä valtiokansleri, ja luopuessaan siitä toimesta hän lausui minulle tyytyväisyytensä siitä, että oli voinut työskennellä niin hyvässä sopusoinnussa ylimmän armeijanjohdon kanssa. Kenraalisotamarsalkka lausui herra v. Valentinille, että hän tulisi tyytymään Hänen Majesteettinsa valintaan. Minä puolestani hämmästyin sitä, etteivät asianomaiset virastot pitäneet huolta siitä, että kanslerilla aina olisi joku sopiva seuraaja ja että tällaisessa Saksan koko kohtalolle tärkeässä kysymyksessä kaikki oli jätetty hetken varaan. Saksan sisäisen kehityksen luonne ei ollut tehnyt mahdolliseksi suurten persoonallisuuksien syntyä. Oli selvästi huomattavissa, että upseeriston keskuudessa oli kehittynyt voimakkaita, päättäväisiä henkilöitä, niin sidotussa asemassa kuin upseeristo onkin. Virkamieskunta sen sijaan ei, ikävä kyllä, ollut jaksanut siinä suhteessa kohota yhtä korkealle tasolle. Julkisen elämän johtohenkilöt pysyivät syrjässä ja hoitivat omia asioitaan. Ehkä oli valtiopäivämiesten joukossa huomattavia henkilöitä, jotka olisivat voineet ottaa asiain johdon käsiinsä. Kun puolue-elämä oli niin vallitsevana, eivät tällaiset henkilöt voineet päästä etualalle. Meillä oli puute suurista miehistä. Valtiollinen järjestelmämme ei kyennyt synnyttämään luovia kykyjä. Kun se ei voinut luoda uutta, oli se lausunut oman kuolemantuomionsa.

Uusi valtiokansleri tahtoi, että me ottaisimme uudelleen osaa sisäasiainvirastossa tapahtuvaan neuvotteluun, joka koski rauhan päätöslauselmaa. Minä pyysin siitä päästä. Olin vakuutettu, että meidän toimintamme siinä suhteessa oli päättynyt edellisenä päivänä ja että me näin vain joutuisimme valtiolliseen ristiaallokkoon. Valtiokansleri pysyi vaatimuksessaan. Me halusimme, mikäli mahdollista, auttaa häntä hänen ottaessaan vastaan vaikeatöisen toimensa ja päätimme jäädä neuvottelemaan. Tahdoimme myös osoittaa t:ri Michaelikselle, kuinka tärkeänä pidimme luottamuksellista yhteistyötä hallituksen ja ylimmän armeijanjohdon välillä. Kenraalisotamarsalkka ja minä lausuimme usein kirjeellisestikin tämän mielipiteemme valtiokanslerille.

Keskustelussa oli erittäin merkillistä se, että enemmistöpuolueet perustelivat rauhaa koskevan päätöksen tekemistä sillä, että kansan mieliala muka vaati tällaista toimenpidettä. Vain näin voitaisiin kansanjoukot saada kestämään uusia vaikeuksia, jollei rauhaa saataisi. Se oli synkkä mielialan kuvaus, vielä koko lailla synkempi kuin olin odottanut. Myöskin oli herännyt toivo, että vihollismaissa tapahtuisi vallankumous. Venäläiset sosialistit koettivat saada muita ententemaita luopumaan sodan jatkamisesta. Keskustelussa ei otettu muita uusia asioita pohdittavaksi. Kenraalisotamarsalkka asettui vielä ylimmän armeijanjohdon vanhimpana jäsenenä vastustamaan rauhaa koskevaa päätöslauselmaa. Minä huomautin ainoastaan vieressäni istuville enemmistöpuolueitten jäsenille, ettei mainittua päätöstä laadittaessa ollut armeijaa ollenkaan otettu huomioon. Sen johdosta tähän päätökseen lisättiin myöhemmin lause, jossa ilmaistiin kansan kiitollisuus armeijaa kohtaan. Kokouksesta lähtiessämme tein pyynnön kansanedustaja Erzbergerille, että hän estäisi päätöslauselman. Minusta tuntui muuten, ettei minun läsnäoloni mainitussa kokouksessa ollut tarpeen ja että olisin tehnyt paremmin, jos olisin ollut sieltä poissa. Sen lausuinkin myöhemmin m.m. kansanedustaja Müller-Meiningenille.

Rauhaa koskeva päätöslauselma tuli valtiopäiväin puhujalavalta koko maailman tietoon. Sillä ei, niinkuin oli selvään voinut ennustaa, ollut minkäänlaista poliittista vaikutusta vihollisiimme. Entente piti sitä heikkouden tunnustuksena. Bulgaaria ja Turkki alkoivat epäillä voitonmahdollisuuksiamme. Sisäänpäinkään se ei vaikuttanut niinkuin oli toivottu. Sen sijaan, että nyt olisi vihollisen kielteisestä kannasta tehty oikeat johtopäätökset ja ryhdytty kohottamaan kansamme taistelunhalua, antauduttiin, ollenkaan ottamatta huomioon vihollisen kantaa, yhä enemmän sen onnettoman ajatuksen valtaan, että sopimusrauha oli koska tahansa saatavissa. Tämä oli rauhaa koskevan päätöksen onneton seuraus. Ylin armeijanjohto ei pitänyt sitä sotilaalliselta kannalta oikeutettuna. Mutta kenraalisotamarsalkka ja minä valtuutimme valtiokanslerin julkisesti ilmoittamaan, että me olimme samalla kannalla kuin hän mainittuun päätökseen nähden, hän kun tahtoi välttää ristiriitaa valtiopäiväin enemmistön kanssa, jotta ei vahingoitettaisi sodankäyntiämme. Me otimme siis myös rauhaa koskevasta päätöksestä johtuvan vastuun kannettavaksemme, koska pidimme sitä vähemmän vaarallisena kuin sisäistä hajaannusta. Niin pitkälle olivat siis olot kotimaassamme kehittyneet! Me toivoimme, että uusi valtiokansleri voisi, vaikkapa vain vähitellen, saada aseman paranemaan ja sen vuoksi oli meidän välttämätöntä osoittaa hänelle luottamustamme.

Isänmaan mielialan lamautuminen oli Berliinissä tehnyt minuun masentavan vaikutuksen. Minä en voinut kädet ristissä katsoa, kuinka kansamme henkinen vaipuminen jatkuisi ja meidän sotakuntoisuutemme yhä alenisi. Siksi esitin nyt uudelle valtiokanslerille saman pyynnön, jonka olin esittänyt hänen edeltäjälleen edellisen vuoden joulukuussa, nim. että hän loisi välittömästi johtonsa alaisena toimivan viraston, joka ryhtyisi vaikuttamaan sanomalehdistöön ja valistamaan kansaa. Hän lupasi ottaa elokuun lopulla pyyntöni pohdittavaksi.

VIII.

Isänmaan herpautuneen mielialan kohottaminen vaati kiireellistä toimintaa. Meillä oli suuri mahdollisuus sodan voittamiseen. Mutta sota ei ollut vielä lopussa. Aluksi oli säilytettävä se, mitä oli saatu. Paljon uusia seikkoja oli ilmestynyt. Kotimaan voimien herpautuminen saattoi tehdä koko työmme tyhjäksi. Huomattiin selvästi, että armeijassakin tehtiin maanalaista kiihoitustyötä. Heinäkuun 25:ntenä kirjoitti kenraalimajoitusmestari: "On varmoja todisteita siitä, että riippumattomat sosialistit harjoittavat sotajoukkojen keskuudessa kiihoitustyötä, joka heikontaa erittäin suuressa määrin kuria." Riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen johtaja Ledebour on myöntänyt, että kiihoitusta jo siihen aikaan harjoitettiin. Kosketellessaan marraskuun 5:nnen ja 9:nnen välillä sattuneita tapauksia hän lausui eräässä työmies- ja sotamiesneuvostojen kokouksessa:

"Nämä 4 päivää, ennen marraskuun 9:ttä, käyttivät Scheidemann ja hänen toverinsa korjatakseen sadon kylvöstä, jota riippumattomat olivat tehneet lähes kahden vuoden aikana."

Eräs toinen johtohenkilö, Richard Müller, sanoi: "Vallankumouksen valmistustöihin on ryhdytty jo kesäkuussa 1916, vaikkei silloin vielä päämäärästä oltu tarkoin selvillä."

Riippumaton sosialidemokraattinen puolue on jo pitkän aikaa suunnitelmallisesti valmistanut vallankumousta. Valtiopäiväin enemmistö, osa sanomalehdistöä ja osa kansaa on edistänyt tätä kumoustyötä, joskin usein tietämättänsä.

Heinäkuussa 1917 oli minussa se käsitys tullut aivan varmaksi ettei ylin armeijanjohto nykyisissä olosuhteissa voinut olla toimettomana elokuun loppuun asti. Oli välttämätöntä saada vireille se mitä tarvittiin henkisen taistelukuntoisuuden kohottamiseen. Olin tietoinen siitä, että työmme tulokset olisivat ainoastaan paloittaisia, ellei hallitus itse ryhtynyt voimakkaasti työhön tällä alalla.

Kun sisäinen hallituskoneistomme toimi vitkallisesti ja sotkuisasti, en ollut suinkaan varma siitä, että uusi valtiokansleri saisi kokonaista aikaan, vaikkakin hän henkilökohtaisesti ryhtyisi johtamaan valistustyötä. Ei ollut hänenkään helppo saada puserretuksi ja luoduksi uutta, kun useimmissa valtionvirastoissa vallitsi sama henki, joka tähän saakka oli vallinnut valtiokanslerin palatsissa ja sieltä levinnyt muuanne. Ainakaan ei niissä asetuttu tätä henkeä vastustamaan, mikä oli tulokseen katsoen yhtä haitallista.

Minä olin jo pitkän aikaa suunnitellut valistus- ja opetustoiminnan järjestämistä sotajoukon keskuuteen. Se kysymys tuli nyt polttavaksi. Eversti Nicolain laatiman suunnitelman mukaan ylin armeijanjohto järjesti armeijan isänmaallisen opetustyön. Tämä opetus oli kuitenkin perin vähäistä siihen valistustyöhön verrattuna, jonka entente oli toimeenpannut kansainsa keskuudessa.

Isänmaallisen opetuksen tai — kuten sitä nimitettiin — sotajoukkojen valistustoiminnan merkityksen ilmaisivat seuraavat sanat:

"Saksan armeijaa elähyttävä voima tekee tämän armeijan Saksan vihollisia voimakkaammaksi ja Saksan liittolaisille lujaksi selkänojaksi."

Sodan alussa nojasi tämä henki innostukseen ja pitkänä rauhan aikana kehittyneeseen kuriin. Kuluneet kolme sotavuotta ovat tätä voiman perustusta muuttaneet ja laajentaneet. Hyvin ymmärrettävä kodin, perheen ja jokapäiväisen toiminnan kaipuu voi laimentaa taistelunhalua ja heikentää tahtoa, jonka tulisi tähdätä lopulliseen voittoon.

Sodan jatkuminen on myös yhä lisääntyvässä määrässä aiheuttanut kodeille ja sotajoukolle kieltäymyksiä ja vaatinut uhreja. Kuta enemmän nämä taakat painavat sotilasten mieliä, sitä lujemmin heidän tulee rakentaa vakaumukseen, velvollisuudentuntoon ja lujaan päättäväisyyteen, jotka antavat armeijalle voimaa.

Isänmaallisen opetuksen tarkoituksena on toimia tämän päämäärän saavuttamiseksi.

Syyskuun 15:ntenä minä kirjoitin: "Vihollisen halu tuhota meidät ja välttämättömyys jatkaa taistelua on päässyt heikommin etappijoukkojen, varusväen ja kotimaan palveluksessa olevien sotilaiden tietoisuuteen kuin varsinaisten taistelujoukkojen. Siitä syystä on etappijoukkojen mielialaan kiinnitettävä erikoista huomiota ja alulle pantu isänmaallinen opetustyö kohdistettava heihin erikoisessa määrässä.

"Kotiseudun ja armeijan väliseen vuorovaikutukseen viittaavat myös annetut suuntaviivat. Armeija on kansan erottamaton osa; molempien on työskenneltävä yhdessä isänmaallisessa hengessä isänmaallisten päämäärien saavuttamiseksi. Siitä syystä on yksissä neuvoin siviiliviranomaisten kanssa suoritettavalla isänmaallisen hengen elähyttämisellä suuri merkitys. Kotiseudulla toimivien komentoviranomaisten on otettava tämänsuuntainen toiminta aivan erikoiseksi huolekseen."

Minä ulotin isänmaallisen opetuksen tietoisesti kotimaahan, vaikka minä pysyin syrjässä siellä välittömästi suoritettavasta työstä. Minä en voinut jäädä katsomaan, kuinka kaikki vieri alaspäin. Tahdoin vaikuttaa kohottavasti kansaan, mutta minä en saanut viranomaisten puolelta minkäänlaista tukea huolimatta siitä, että valtiokansleri t:ri Michaelis ja valtiosihteeri v. Kühlmann myönsivät, että jonkinlainen järjestö oli luotava mielialan kohottamiseksi. Minuun jäi vaikutelma, että tahdottiin välttää kaikkea, mikä lietsoisi kansallisia intohimoja. Me olimme joutuneet niin pitkälle, että kansallistunteen herättämistä pidettiin moitittavana rikoksena.

Sotaministeriö oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että isänmaallinen opetus oli ulotettava myöskin sijaiskomentojen alueelle. Kesällä 1918 annettiin sille sen toivomuksen mukaan laaja vaikutusvalta tässä asiassa.

Opetuksen ydinkohdaksi olin merkinnyt: sodan syyt, Saksan taloudellisen kehityksen ja sen merkityksen, mahdollisen häviön seuraukset, erityisesti saksalaiselle työmiehelle koituvat, välttämättömyyden jatkaa taistelua edelleen aina siihen asti, kunnes vihollisen tuhoamishalu on murrettu ja luotu varmat taloudellisen kehityksen edellytykset.

Tämän lisäksi oli tehostettava meidän perusteltuja toiveitamme lopullisesta voitosta. Oli myös opetettava, kuinka välttämättömiä ovat johto ja arvovalta toisaalla ja alistuminen toisaalla.

"Meidän oman yksilömme on väistyttävä, kun on kysymys suuresta yhteisestä päämäärästä. Lakot ovat vaarallisia sodalle, vaativat armeijan verta. Uinailu rauhanhaaveissa ja tyytymättömyys pitentävät sotaa. Yksimielisyys lisää voimia, kaikki muu heikontaa."

Sodan päämääräksi ilmoitin "tulevaisuutemme turvaamisen". Vielä lausuin: "Kansan ja armeijan täytyy voimakkaina ja yksimielisinä olla valtakunnan johtajain tukena aina lopulliseen rauhantekoon saakka."

Nämä ohjeet olivat sopusoinnussa silloisen sotilaallisen asemamme kanssa. Ne johtuivat itsestään isänmaamme silloisesta kurjasta ajatustavasta. Minä uskoin, että voitamme sodan, ja pelkäsin voimaimme heikkenemistä. Tein kaikkeni selvittääkseni kansalle asemamme vakavuuden, lamauttamatta silti mieliä vielä enemmän. Sielullisia seikkoja olen aina pitänyt hyvin suuressa arvossa ja samaa mieltä ovat olleet monet muut, ikävä kyllä, sellaisetkin henkilöt, jotka toiminnallaan tietoisesti lamauttivat Saksan taisteluvoimaa ja samalla horjuttivat armeijan kuria. Suuri kansanjoukko ei ymmärtänyt oman kansan eikä vihollisen henkeä.

Sotasanomalehtivirasto on minun katsantokantani mukaisesti yhä uudestaan selittänyt valistustyöstä huolehtiville elimille, että on tuotava painokkaasti esiin, mitä vaaroja onnettomasta sodasta koituisi.

Isänmaallisen opetuksen tuli olla vapaa kaikista puoluepyrkimyksistä. Sellaisiin kuului mielestäni myös rauhaa koskevan päätöslauselman puoltaminen tai vastustaminen ja sodan päämäärien arvostelu. Poikkeuksia en sallinut. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään sitä vastaan, että päälliköt rauhallisesti ja asiallisesti selittäisivät oman kantansa, jos miehistö luottamuksella tekisi heille sodan päämääriä koskevia kysymyksiä.

Ei ollut hyvä merkki se, että tätä opetusta taaskin lokakuussa käsiteltiin valtiopäivillä pelkästään kotoisen puolue-elämän kannalta ja että sen varsinainen tarkoitus jäi näkemättä. Opetusta koskevat määräykset joutuivat perinpohjaisen tarkastelun alaisiksi. Niitä vastaan ei voitu tehdä mitään muistutuksia. Odotin jännityksellä lausuttaisiinko toivomusta, että hallituksen myös pitäisi ryhtyä valistustyöhön. Odotin, tuntisiko hallitus velvoitusta toimimaan. Mutta valtiopäivät rajoittuivat pelkkään arvosteluun. Luovaan työhön ne eivät ryhtyneet. Hallitus oli tyytyväinen, kun vaarallisen salakarin ohi oli kuljettu onnellisesti. Mutta kansa ei saanut tietää, mitkä vaarat sitä uhkasivat.

Saksassa oli kuitenkin vielä miehiä, jotka olivat oikein käsittäneet vihollisen ajatustavan. He tahtoivat lisätä armeijan sotaisuutta ja perustivat "isänmaallisen puolueen". Minulla ja tällä yhdistyksellä ei ole ollut mitään keskinäisiä suhteita. Sen perustamista ja toimintaa tervehdin kuitenkin ilomielin, koska siitä oli hyötyä sodankäynnille. Ei ollut haitaksi, että se asetti päämääränsä liian korkealle. Sodan myrskyt pitävät kyllä huolen siitä, etteivät puut pääse kasvamaan taivaaseen saakka.

Minä aloin toivoa, että isänmaallisen puolueen toiminta tuottaisi hyvät tulokset. Tämä toivo sammui pian. Myöskin isänmaallinen puolue sekaantui sisäpoliittisiin riitoihin: sen sijaan että olisi harjoitettu sotapolitiikkaa, oli koko Saksan huomio kiintynyt sisäpolitiikkaan. Olkoonpa niin, että isänmaallinen puolue ei ollut valinnut nimeään viisaasti, että sitä perustettaessa tapahtui yhtä ja toista, joka ei ollut asialle eduksi, joka tapauksessa murtui isänmaallisessa puolueessa aluksi ilmennyt innostus sen vastustajain ja hallituksen vastakynteen. Kreivi Hertling ei ainoastaan yhtynyt enemmistöpuolueisiin; kauhukseni huomasin, että hänen kantansa pohjimmaltaan oli sama kuin niiden. Sen sijaan että hallitus olisi hankkinut sodankäynnille liittolaisia, se otti niitä siltä pois antamatta mitään sijaan. Todella oli Jumala hylännyt Saksan kansan, kun kansa oli hylännyt oman itsensä.

Pidin tärkeänä saada henkilökohtaisesti tutustua siihen, miten isänmaallista opetustyötä suoritettiin. Siitä syystä kutsutin Saarbrückenistä valistustyössä toimivan upseerin Kreuznachiin antamaan minulle näytteen, kuinka hän opetti sotilaita. Tämä upseeri, luutnantti Schmetzer, selitti erittäin vaikuttavasti, mitkä onnettomasti päättyneen sodan seuraukset tulisivat olemaan työmiehillemme. Hän osoitti, että he tulisivat olemaan työttömiä ja leivättömiä tai kansainvälisen pääoman orjia. Minä voin sanoa, että kaikki me, jotka kuuntelimme tätä esitelmää, olimme liikutetut. Minä luulin, että esitelmä voisi herättää yleisempää huomiota ja olisi ehkä ulkoministeriön valtiosihteerille mielenkiintoista kuultavaa ja siksi annoin esitelmöitsijän pitää sen uudelleen valtiosihteerin läsnä ollessa. Ikävä kyllä, eivät toiveeni tässä suhteessa toteutuneet.

Ei käynyt odottaminen, että rintamaupseerit, erittäinkin komppaniainjohtajat, joitten aika kokonaan kuluu palvelustehtävien täyttämiseen, osoittaisivat täysin ymmärtävänsä isänmaallisen opetuksen luonnetta. Sen vuoksi johtivatkin tätä opetusta ne upseerit, jotka tunsivat kotiseudun väestön ja armeijan mielialan ja jotka osasivat sovittaa toimintansa rintamalla olevien sotilaitten ajatussuunnan mukaan. Näiden taas piti kiinnittää tähän työhön kykeneviä upseereja, aliupseereja ja sopivaa miehistöä sekä kutsua avukseen myös henkilöitä kotiseudulta. Opetus toi mukanaan kokonaan uuden tehtävän. Sillä oli voitettavana paljon epäluuloa ja vaikeuksia armeijassakin. Sopivien upseerien valinta valistustyötä hoitamaan ei myöskään ollut helppo. Kesti kauan, ennekuin kaikki järjestyi.

Senkin jälkeen, kun isänmaallinen valistustyö oli saatu käyntiin, minä neuvottelin yhä armeijan ylikomentojen kanssa siitä, miten armeijan mielialaa voitaisiin kohottaa, ja käytin jokaista tilaisuutta hyväkseni voidakseni tutustua armeijan henkeen. Sain tietää, että armeijan papit hoitivat antaumuksella vastuunalaista tehtäväänsä ja antoivat ampumahaudoissa oleville sotilaille suuria sielullisia arvoja.

Vielä vaikeampaa kuin armeijassa oli valistustyö luonnollisesti sijaiskenraalikomennon vaikutuspiirissä. Myös tähän työhön saatiin voimia kaikista puolueista. Mutta hallitus pysyi siitä kokonaan syrjässä.

Erityisesti huolestutti sotamiehiä kysymys, mikä heidän kohtalonsa olisi sodan jälkeen. Se olikin luonnollista, kun ottaa huomioon kotimaamme taloudelliset olot, sillä alalla yhä selvemmin ilmenevän itsekkyyden ja häikäilemättömän voitonhimon. Jo itärintaman ylipäällikön esikunnan päällikkönä ollessani, jolloin isänmaamme olot eivät vielä olleet kärjistyneet, minä olin koettanut armeijan sanomalehtien kautta tehdä tunnetuksi, mitä kotimaa oli tehnyt invaliidien sekä leskien ja orpojen hyväksi. Olen useasti pohtinut näitä kysymyksiä ja surukseni tein sen huomion, että kotona olevien kiitollisuus invaliideja kohtaan väheni huomattavasti ja ettei kiinnitetty tarpeeksi huomiota näitten mielialaan. Tämä kysymys koski koko Saksan kansaa eikä sitä saanut käyttää puoluetarkoituksiin.

Sotilasten ja sotaorpojen huoltaminen oli tullut minulle sydämen asiaksi. Parhaiten heistä pidettiin huolta siten, että lopullinen voitto saatiin, sillä vain sillä ehdolla tämä kysymys saatiin lujalle pohjalle. Minä halusin kuitenkin henkilökohtaisemmin toimia heidän hyväkseen. Toukokuussa 1918 aloitettu lahjarahaston kerääminen invaliidien hyväksi, jota olin mukana panemassa käyntiin ja joka silloin toimitettiin minun nimessäni, menestyi hyvin. Aloitteen keräykseen teki asiaan innostunut saksalainen nainen, neiti Emma Tscheuschner. Häntä auttoi tässä suuressa tehtävässä tehokkaasti tirehtööri Henrich. Ludendorff-rahasto nousi siihen asti kuulumattomaan määrään, paljon yli 150 miljoonaan markkaan. Vallankumouksen puhjettua sai rahasto nimekseen "kansankeräysrahasto". Oliko kansanvaltuutettujen, oliko Saksan tasavallan ensimmäisen hallituksen mielestä vääryys, että minun nimeni liittyi hyväntekeväisyysyritykseen, joka juuri minun nimessäni oli tuottanut niin hyvät tulokset ja josta monille tuhansille invaliideille oli hyötyä? Tämän nimenmuutoksen arvostelemisen jätän ihmiskunnan ja niitten invaliidien tehtäväksi, jotka Ludendorff-rahastosta nauttivat ansaittua avustusta — jos he yleensä saavat nimeni tietää.

Millä tavoin tätä lahjarahastoa on käytetty sitten kun se sai uuden nimen, ei ole yksityiskohtaisesti tiedossani. Mielestäni ei ole oikein se, että tästä rahastosta on suoritettu ennakkomaksuja valtiollisen huoltotoiminnan laskuun. Sitä varten se ei ollut perustettu. Minun haluni ja tarkoitukseni oli auttaa sodassa kärsineitä. Nyt tunnen piston sydämessäni, kun näen työhön kykenemättömien invaliidien kadulla kerjäävän. Mokomaakin kiitollisuutta ja kansallista omaatuntoa!

Sota-invaliidien huoltamista pohdittaessa pidin erikoisen tärkeänä kysymystä, millä tavoin urhoolliset miehet, jotka olivat tulleet raajarikoiksi, saataisiin elämän- ja työnhaluisiksi, jotta he voisivat taas tulla itse toimeen ja isänmaa saisi heistä tarvitsemansa työvoimanlisäyksen. Minä seurasin mielenkiinnolla kaikkia tähän päämäärään tähtääviä toimenpiteitä sekä sitä edistystä, joka tapahtui keinotekoisten jäsenten valmistamisen alalla.

Huoltotoiminnan ei tullut kohdistua ainoastaan sotaorpoihin ja invaliideihin, vaan myös siihen, että niille terveille sotilaille, jotka tahtoivat tehdä työtä, taattaisiin varma toimeentulo sodan jälkeen. Se oli valtion ja kotona olevien velvollisuus niitä kohtaan, jotka epäitsekkäästi olivat äärettömän paljon uhranneet näiden hyväksi. Sotamiehille oli hankittava huokea asunto ja halpaa maata edullisilla ehdoilla, heille oli turvattava siihen täysi omistusoikeus, eikä mikään keinottelu saanut tulla kysymykseen. Mutta tämä saattoi tapahtua vain hyvin hitaasti ja asteittain eikä tällöin saanut väkivaltaisesti kohdella entistä omistajaa tai loukata hänen oikeuksiaan. Maanomistusolojen uudistaja Damaschken suunnitelmat siitä, miten työväenluokkamme asunto-olot saataisiin halvemmiksi ja nylkyrijärjestelmältä turvatuiksi, ovat herättäneet suuresti mielenkiintoani. Hänen selontekonsa asuntopulasta 1870/71 vuoden sodan jälkeen olivat mielestäni hyvin arvokkaita. Ylin armeijanjohto kääntyi valtiokanslerin puoleen huomauttaen, kuinka suuri merkitys asunto-olojen järjestämisellä sodan jälkeistä aikaa varten olisi kansan ja armeijan puolustusvoiman kohottamisessa. Samalla se pyysi, että annettaisiin kotipaikkaoikeutta ja sotilaskoteja koskeva asetus, hankittaisiin varoja pienten kotien rakentamisen avustamiseen ja ryhdyttäisiin toimenpiteisiin maakeinottelun ehkäisemiseksi. Ylin armeijanjohto sai kenttäterveydenhoidon päällikön, pääesikuntalääkäri v. Schjerningin ryhtymään asutuspolitiikan tutkimiseen. Hän ja hänen apulaisensa, joista mainittakoon ennen kaikkea esikunnan ylilääkäri t:ri Hochheimer, ryhtyivät mitä suurimmalla innolla työskentelemään tällä alalla. Heidän suunnitelmansa julkaistiin mietinnössä, joka jätettiin valtakunnankanslerille.

Minun toivomuksenani oli, että sodan jälkeen kasvaisi tyytyväinen ja puolustuskykyinen sukupolvi. Halusin Itämeren maakuntiin perustaa suuren siirtolan, johon saisivat asettua sotilaat ja ne suuret joukot saksalaisia siirtolaisia, joiden voitiin odottaa palaavan Venäjältä. Baltilaisissa maissa olevilla laajoilla asumattomilla ja viljelemättömillä alueilla oli kyllin tilaa saksalaisille uutisasukkaille. Maat olivat siellä niin laajat, ettei uusista tulokkaista ollut haittaa maan entisille asukkaille. Myös Elsass-Lothringeniin olisi siirtoloita perustettava. Tuo vanhastaan saksalainen maa saisi siten lopullisesti täysin saksalaisen leiman. Avautui siis laaja vainio, jolla voi tehdä isänmaalle suuriarvoista työtä. Kenraali Hahndorff ryhtyi suurisuuntaisesti käsittelemään näitä kysymyksiä ja työskentelemään tällä alalla. Hyödyllisiä siirtolaseuroja perustettiin ja nämä aloittivat heti toimintansa. Saksan kokeneimmat yhteiskuntapiirit antoivat niille kannatuksensa. Siihen aikaan herätti siirtolaseurojen toiminta paljon pahaa verta. Tulevaisuus oli näyttävä, kuinka oikea suunnitelma oli. Uuden tasavaltaisen hallituksen ensimmäisiä toimenpiteitä oli siirtolatoimintaa koskevan lain luonnos. Pääpiirteissään tämä perustui niihin Kuurinmaata koskeviin asetusehdotuksiin, jotka oli laatinut ylimmän armeijanjohdon kehoituksesta professori Ludvig Bernhard. Sen toteuttamista vaikeuttavat kuitenkin nykyisin suunnaton hintatason nousu ja rakennusaineitten puute. Sotahuoltotoiminnankin alalla on vallankumous vain ottanut, mutta ei mitään antanut. Rahaa on tuhlattu: sotilas, jolla on oikeus huolenpidon saantiin, on jäänyt puille paljaille.

Me pidimme myös huolta niistä ylioppilaista ja korkeakoulujen oppilaista, jotka olivat sotapalveluksessa ja joiden toimeentulo sodan jälkeen näytti käyvän yhä epävarmemmaksi. Heidän huoltamisestaan uskoin koituvan isänmaalle suurta hyötyä. Preussin valistusministeri t:ri Schmidt johti suurella hartaudella tätä työtä.

IX.

Sodankäynnin ja siihen kuuluvien suurten kysymysten ohella oli minulla Kreuznachissa paljon muuta työtä, joka, vaikka se olikin pientä, liittyi kiinteästi toimintamme kokonaisuuteen. Elämä kului siellä samoin kuin se oli kulunut edellisissä päämajoissa. Sotamarsalkan, muiden herrain ja minun asunnoksi oli järjestetty huvila, jossa aikoinaan oli asunut keisari Wilhelm I, tuo suuri hallitsija ja ihmistuntija, jonka hallitessa Saksan yhdistymisunelma oli toteutunut. Meidän työhuoneemme olivat Oranienhofissa. Matka huvilastamme sinne oli lyhyt. Tein säännöllisesti kävelymatkoja ja sain silloin ilokseni usein tervehdyksiä ja kukkia henkilöiltä, joiden suosion olin saavuttanut. Muutoin pysyin syrjässä, koska — minä tunnen ihmiset.

Jokapäiväisillä virkistysmatkoillani kuljin kaupungin lähellä olevaan ruusutarhaan tahi Oranienhofin puistoon asti. Varhain keväällä 1918 tuhosi tulva muutamissa tunneissa tämän ihanan ruusutarhan sekä Oranienhofin puutarhan. Samoin kuin vallankumouksen aalto syksyllä kulki yli Saksan, kulki tulvavesi varhain keväällä Kreuznachin yli. Mitä kaupunki vaivaloisesti monien vuosien aikana oli rakentanut, se tuhoutui muutamassa tunnissa. Hävitys tapahtui hirvittävän nopeasti. Puutarhojen ja talojen raivaus sekä mudan ja mullan kuljetus alkoi heti, mutta työ kesti kauan, kauan aikaa ja tulvan jälkiä näkyi kaikkialla raivaustyöstä huolimatta. Olikohan tämä enne?

Useita vieraita tuli ja lähti. Kaikille piti minun ehtiä lausua joku sana huolimatta hirvittävästä työtaakastani. Preussin ja Baierin sotaministeriön edustajain kanssa oli välttämätöntä neuvotella sotajoukon taisteluvoiman säilyttämisestä ja lisäämisestä. Kotimaan mieliala ja täytejoukkokysymys oli yhä päiväjärjestyksessä. Pohdittiin myös armeijan tulevaisuutta. Aseistariisumisajatus riensi maailmantapausten edelle. Samoin kävi myös sopimusrauhakysymyksen. Aseistariisumisen toimeenpanoa pidin minäkin käytännöllisenä miehenä yhtä mahdottomana kuin sitä pitivät Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain demokraattiset hallitukset, ennenkuin nykyinen maailmanjärjestys olisi muuttunut. Minun mieltäni painoivat usein maamme elintarve- y.m. huolet. Sanalla sanoen: kaikkia sodankäynnin alaan kuuluvia toimenpiteitä valmisteltiin yhtämittaa, niitä pohdittiin yhä uudestaan ja niitä täydennettiin, mikäli meidän voimissamme oli. Valtakunnan hallitukselle tehtiin usein anomuksia, joissa pyydettiin ehdotustemme toteuttamista. Kuinka vähän tuloksia vetoaminen hallitukseen tuotti, olen jo maininnut tärkeimmän, henkisen sotakuntoisuuden vahvistamista koskevan kysymyksen yhteydessä.

Sotapoliittisella alalla kuuluivat toimipiiriini etupäässä itärintaman ylipäällikön aluetta, Dobrudshaa sekä Elsass-Lothringenia koskevat kysymykset.

Dobrudshassa jatkui edelleen bulgaarialaisten taistelu meidän etappihallintoamme vastaan kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen. Kesäkuussa kävivät tsaari ja Radoslavov Kreuznachissa. Radoslavov teki itse aloitteen etappialueen saattamiseksi bulgaarialaisten hallintoon, mikä, kuten hän siihen aikaan toivoi, merkitsi Dobrudshan liittämistä Bulgaariaan. Asiaa pohdittiin taas monipuolisesti. Minä esitin keskustelun alaiseksi myös kysymyksen, voitaisiinko mahdollisesti Serbian rikkaat kivihiilikentät saada Saksan käytettäviksi ja siten neliliiton sodankäyntiä edistämään. Asiasta keskusteltiin, mutta se jäi kuitenkin silleen. Tällainen keskustelu oli ajanhukkaa, sillä minun olisi pitänyt ajatella yksinomaan rintamaamme. Suunnaton pakko, johon minä alistin itseni, asetti minulle miltei sietämättömät vaatimukset. Sellainen ankara itsekasvatus olisi monelle tarpeellinen. Mitä tulee jo mainittuun Dobrudshaa koskevaan asiaan, onnistui ylimmän armeijanjohdon tällä kertaa torjua bulgaarialaisten hyökkäykset etappihallintoamme vastaan. Ainakin saatiin kysymyksen ratkaisu siirretyksi epämääräiseen aikaan. Hallituksen ei myöskään onnistunut saada Radoslavovia toimimaan niin, että Yhdysvaltain lähettilään olisi ollut pakko poistua Sofiasta. Oletan, että hallitus on ainakin vakavasti sitä yrittänyt.

Minä olin elokuun lopulla 1916 poistunut itärintaman ylipäällikön alueelta. Hallinto, jonka olin siellä luonut, otti huomioon ainoastaan sotilaalliset vaatimukset ja se työskenteli hyvin myöskin vuonna 1917. Sen toimintaan oli nyt vähitellen saatava enemmän poliittista sisältöä.

Voitiin odottaa, että julistus, jolla Puolan kuningaskunta luotiin marraskuun 5:ntenä, vaikuttaisi liettualaisiin masentavasti ja saisi aikaan suurpuolalaisen kiihoitustyön itärintaman ylipäällikön alueella. Suuntaviivat, jotka tähtäsivät puolueettomuuteen kaikissa kansallisuuskysymyksissä ja tarkoittivat kaikkien kansallisuuksien rinnastamista, eivät enää riittäneet.

Pyynnöstäni antoi valtiosihteeri v. Jagow miehittämämme alueen sanomalehdissä julistuksen, jonka tarkoituksena oli rauhoittaa liettualaisia. Tämä ilmestyi samaan aikaan kuin Puolan kuningaskuntaa koskeva julistus. Liettuan kansallinen liike, jota tähän asti oli johdettu yksinomaan Sveitsistä, elpyi nyt omassa maassa. Samalla kasvoi kuitenkin myös suurpuolalainen liike, jonka päämäärä oli Liettuan liittäminen Puolaan. Meillä ei ollut syytä suosia tätä kiihoitustyötä. Puolan suhde armeijan luomiseen oli selvästi osoittanut, että Puola tahtoi ainoastaan hyötyä sodan kustannuksella. Meidän täytyi nyt ajatella yksinomaan oman tulevaisuutemme turvaamista ja vaaroja, jotka meitä Puolan taholta saattaisivat uhata. Itärintaman ylipäällikkö sai sentähden meidän tähän asti sovelluttamamme politiikan kanssa sopusoinnussa olevan ohjeen: minkäänlaista puolalaisuuden vahvistumista, joka tapahtuisi muitten kansallisuuksien kustannuksella, ei ole pidettävä suotavana itärintaman ylipäällikön valtapiiriin kuuluvalla alueella.

Liettualaiset ryhtyivät itsekin puolestaan vastustamaan Puolan pyyteitä lausuen ajatuksensa ja toiveensa jyrkemmin kuin ennen. Maaliskuussa 1917 he jättivät itärintaman ylipäällikölle kirjelmän. Tämä puolestaan esitti laatimassaan mietinnössä ylimmälle armeijanjohdolle sen suunnan, jota Saksan politiikan hänen hallintoalueellaan olisi kuljettava. Me lähetimme puolestamme mietinnön valtiokanslerille pyytäen, että hän antaisi tarkat ohjeet siitä, millaista politiikkaa itärintaman ylipäällikön alueella oli noudatettava eri kansallisuuksiin nähden. Ylin armeijanjohto teki samalla sentapaisen huomautuksen, että sen mielestä ei siellä ainakaan voitaisi sallia yksinomaan Puolan etuja silmälläpitävää valtiollista toimintaa. Sellainen Puola, joka ympäröisi Länsi- ja Itä-Preussiä, uhkaisi sotilaallisessa suhteessa Saksan turvallisuutta. Saksan ylivallan tulisi itärintaman ylipäällikön hallintoalueella nojautua liettualaisiin ja valkovenäläisiin. Samalla me esitimme, että nämä kysymykset, joitten pikainen ratkaisu oli mielestäni erittäin tärkeä, otettaisiin keskustelun alaisiksi. Tässä, niinkuin yleensä muissakin tapauksissa, oli mielipiteeni, että valtakunnankanslerin asia oli määrätä poliittiset suuntaviivat, kunhan niitä määrättäessä vain otettiin huomioon sotilaallisen turvallisuuden vaatimukset. Ohjeiden toteuttaminen kuului kysymyksessä olevassa tapauksessa ylimmälle armeijanjohdolle ja itärintaman ylipäällikölle. Huhtikuun 5:ntenä alkoivat neuvottelut valtakunnankanslerin edustajain kanssa Bingenissä. Puheenjohtajana keskustelutilaisuudessa toimi ylimajoitusmestari kenraali Hahndorff.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme suunnitelleet itärintaman ylipäällikön käskyvallan alaisten maitten hallinnon järjestettäväksi siten, että perustettaisiin Kuurinmaan herttuakunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta, jotka kumpikin molemminpuolisten etujen turvaamista silmälläpitäen olisivat kiinteästi yhdistettyjä Saksaan personaliunion kautta, keskittyipä se sitten Saksan keisariin tai Preussin kuninkaaseen. Saksa ja Preussi olisivat täten saaneet sotilaallisen turvan Venäjän mahdollista uutta hyökkäystä vastaan ja samalla olisi pidetty huolta maan hankinnasta sotilaittemme tarpeiksi sodan jälkeen.

Vaikeampi oli määritellä Liettuan rajoja. Varsinainen liettualaisalue, jonka keskellä kuitenkin on joukoittain puolalaisia suurtilanomistajia, rajoittuu etelässä Väinänlinnan, Wilnon, Olitan ja Suvalkin kautta vedettyyn viivaan. Tämän viivan eteläpuolella on liettualaisia siellä täällä puolalaisen tai puolalaistuneen valkovenäläisen väestön keskuudessa. Wilno, Grodno ja muut kaupungit ovat puolalaisia. Vasta Bjalystokista alkoi varsinainen puolalaisasutus. Juutalaisia oli paljon yli koko Liettuan. Saksalaisia asui pääasiassa Itä-Preussin rajoilla. Itärintaman ylipäällikön alueella Kuurinmaan eteläpuolella oli liettualaisia ainoastaan pieni enemmistö vastapainona puolalaisille. Kuten meidän itäisiä rajaseutujamme, uhkasi näitä liettualaisiakin vaara puolalaisten taholta, ja he olivat siis meidän luonnollisia liittolaisiamme. Meidän velvollisuutemme oli lujittaa heidän voimaansa ja koettaa saada heidät ystäviksemme. Näin pitkälle ei ohjelmani mennyt vielä huhtikuun 5:ntenä. Silloin halusin ainoastaan saada valtiokanslerin suostumuksen Liettuaa tehostavalle politiikallemme. Neuvottelu ei tuottanut vielä mitään tuloksia.

Jo saman kuun 23:ntena oli Kreuznachissa toinen neuvottelu. Venäjä oli vallankumouksen jälkeen antanut Liettualle hyvin suuria lupauksia. Nyt huomasi valtiokanslerikin, että meillä täytyy olla varma kanta Liettuaan nähden. Huhtikuun 30:ntenä sovittiin, että itärintaman ylipäällikön alueella on yleensä toimittava seuraavien periaatteiden mukaan: saksalaisille on annettava etusija. Kuitenkin on kaikkien kansallisuuksien suhteen vältettävä kaikkea, mikä hiukankaan vivahtaa saksalaistuttamiseen. Minä en ole koskaan kannattanut saksalaistuttamista. Jo pelkkä sana "saksalaistuttaminen" on minusta ollut aina vastenmielinen. Liettualaisten suosioon olisi pyrittävä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla ja koetettava saada pohjoisen alueen valkovenäläiset liittymään lähemmin liettualaisiin. Etelämpänä olevilla alueilla on tällaisesta lähentämisyrityksestä luovuttava puolalaisten vuoksi.

Puolalaispropagandaa oli ehkäistävä. Oli kuitenkin vältettävä sellaista julkista kannanmääräämistä, joka veisi ristiriitaan Varsovan kenraalikuvernöörin toiminnan kanssa.

Nämä periaatteet eivät vielä lopullisesti sitoneet valtakunnanhallituksen käsiä Liettuan-politiikan suhteen, vaan ne määräsivät tälle politiikalle varman suunnan. Hallituksen suostumuksella antoi itärintaman ylipäällikkö toukokuun 30:ntenä liettualaisille luvan "luottamusneuvoston" perustamiseen, jossa liettualaisilla olisi enemmistö; muilla kansallisuuksilla olisi neuvostossa yksityisiä edustajia. Luottamusneuvosto tuli olemaan se elin, jonka oli esitettävä liettualaisten toiveet hallitukselle.

Olosuhteet pakottivat meidät lopullisesti määräämään kantamme miehittämällämme itäalueella noudatettavaan politiikkaan. Ententen kiihoituksesta syntyneet iskusanat "rauha ilman aluevaltauksia" ja "kansojen itsemääräämisoikeus" olivat omiaan johtamaan Liettuan kysymyksen Saksan etujen vastaiseen ratkaisuun. Niiden avulla Puola saattoi päästä yliherruuteen sellaisillakin alueilla, joissa puolalaiset eivät vielä tähän saakka olleet valtatekijänä.

Heinäkuun 21:senä — t:ri Michaelis oli juuri ryhtynyt hoitamaan valtakunnankanslerin tehtäviä — ylin armeijanjohto ehdotti ulkoasiainvirastolle, että Liettuassa ja Kuurinmaalla alettaisiin harjoittaa kansallista politiikkaa — Liettuassa nimenomaan liettualaista. Päämääränämme oli lopullisesti toteuttaa suunnitelmamme Liettuan ja Kuurinmaan olojen järjestämisestä. Molemmissa maissa oli maaneuvostot herätettävä henkiin.

Heinäkuun 25:ntenä valtiosihteeri Zimmerman ilmoitti, että hän hyväksyy suunnitelmamme toimeenpanoajan ja -tavan. Menestys, jota olimme tällä välin saavuttaneet Galitsiassa, oli selventänyt asemaa. Valtiosihteeri antoi ainoastaan sen neuvon, että arvaamattomien tulevaisuudenmahdollisuuksien varalta ei meidän pitäisi huomattavasti eikä hartaasti vaatia personaliunioonia. Myöhemmin hän kuitenkin huomautti, ettei hän suinkaan tahdo hylätä tätä suunnitelmaa. Milloin hallitus voisi julkisesti myöntää kannattavansa tätä politiikkaa, oli sen oma asia. Minulle riitti se, että ulkoasiainvirasto oli tähän selvään politiikkaan antanut suostumuksensa. Minä lausuin ulkoasiainvirastolle tyytyväisyyteni sen johdosta, että hallitus ja armeijanjohto olivat päässeet yksimielisyyteen itärintaman ylipäällikön alueella lähimmässä tulevaisuudessa ajettavasta politiikasta. Itärintaman ylipäällikkö sai elokuun alussa tarpeelliset ohjeet. Hänen tuli ryhtyä toimenpiteisiin, joitten lopputuloksena olisi maaneuvostojen luominen. Minä toivoin, että me voisimme päästä päämääräämme, kun vain olisimme toiminnassamme tarpeeksi lujia ja järkähtämättömiä. Jos meidän valtiollinen suunnitelmamme Liettuan suhteen toteutuisi, olisi Liettuan tulevaisuus paremmin turvattu kuin maan liittyessä Puolaan tai Venäjään. Arvostelukykyiset liettualaiset olivatkin havainneet, että he voivat säilyttää kansallisuutensa vain Saksan avulla. Näin ajatteli varsinkin papisto, joka oli meitä kohtaan myötätuntoinen, osaksi paremman asiantuntemuksensa vuoksi, osaksi kiitollisuudesta, Kownon piispa kun oli meidän avullamme saattanut palata entiseen toimeensa. Liettuan kansanvaltaiset ainekset taas luottivat "kansojen itsemääräämisoikeuteen", vaikka tätä ei voitu soveltaa Liettuaan, jossa asui useita eri kansoja. Valtiollisiin suunnitelmiinsa kietoutuneina eivät nämä liettualaiset huomanneet vaaraa, joka heitä uhkasi puolalaisten taholta.

Elsass-Lothringenin kysymys oli kolmas niistä kysymyksistä, joitten ratkaisemiseksi kesällä 1917 työskentelin. Ylin armeijanjohto saattoi käsitellä sitä ainoastaan siltä kannalta, jota se oli pantu edustamaan, nimittäin sotilaalliselta kannalta. Vaikutelmat, joita olin saanut ollessani brigaadinkomentajana Strassburgissa ja tämän sodan monet onnettomat kokemukset, sikäli kuin ne koskivat Elsass-Lothringenia, olivat minussa synnyttäneet sen vakaumuksen, että Elsass-Lothringenin valtio-oikeudellinen asema valtakunnanmaana oli epämuodostuma, joka ei tyydyttänyt asukkaita. Valtiopäivät pyrkivät liiaksi sekaantumaan maan hallintoon. Siellä noudatettiin epäselvää ja heikkoa politiikkaa, joka ei ketään tyydyttänyt. Minun pyrkimysteni päämäärä oli Elsass-Lothringenin liittäminen Preussiin, mikä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että sen asukkaat "preussiläistytettäisiin". Reininmaakunta on ollut liitettynä Preussiin; sen asukkaat ovat siitä huolimatta säilyttäneet erikoisluonteensa ja voimakkaasti edistyneet. Miksi ei Elsass-Lothringen voisi kulkea samaa tietä asukkaittensa menestykseksi? Kuuluivathan he sekä heimolaisuuden kannalta että taloudellisessa suhteessa kiinteästi Saksaan. Muitakin ratkaisumahdollisuuksia saattoi ajatella. Joka tapauksessa oli pidettävä silmällä, että raja-alueella olevien sotajoukkojen ylikomento ja rajavartiaston sekä rautateiden ylipäällystö toimisivat yhtenäisesti. Jos asiaa perinpohjin yksityiskohdittain harkitaan, niin on tätä hyvin vaikea saavuttaa muulla tavoin kuin yllämainitun ratkaisun, Preussiin liittämisen avulla.

Sotilaalliselta kannalta katsoen olen pitänyt autonomian antamista Elsass-Lothringenille epäviisaana, minkä vuoksi olen sellaista ratkaisua vastustanut. Mutta valittakoonpa mikä ratkaisu tahansa, pääehto kuitenkin on, että epäoikeutettu ranskalainen vaikutus Elsass-Lothringenin asioihin estetään ja sen sijaan asetetaan saksalainen vaikutus. Tässä suhteessa on ensimmäinen tehtävä papiston ja virkamiehistön saksalaistuttaminen. Elsass-Lothringenin papisto saa kouluutuksensa vielä nytkin ranskalaisissa laitoksissa. Samoin kasvatetaan Ranskassa muutamien laupeudensisarjärjestojen jäseniä sekä opettajattaria. Siinä oli huutava epäkohta! Eikö Saksa yhtä hyvin voisi valmistaa sinne tarvittavia pappeja, sisaria ja opettajattaria? Virkamiehissä tuli olla myös saksalainen henki! Eihän ollut välttämätöntä ottaa kuuluisia "ostelbierejä" (Elben-takaisia), jotka kaikesta parjauksesta huolimatta ovat tehneet sanomattoman paljon Saksan suuruuden hyväksi. Jyrkän luonteensa vuoksi he eivät ehkä olisi sopivia Elsass-Lothringenin virkamiehinä. Reininmaakunnasta ja Etelä-Saksasta saataisiin kyllä riittävästi sopivia henkilöitä.

Vielä olisi Elsass-Lothringenin ranskalaisten hallussa oleva maaomaisuus saatava saksalaisiin käsiin. Tämänsuuntaisen politiikan on entente julistanut sotaoikeuden mukaiseksi. Tällä tavalla hankittaisiin myös maata siirtola-alueeksi saksalaisille sotamiehille.

Yksityisomaisuuteen kohdistuva taistelu oli tämän sodan kauheimpia puolia. V. 1870/71 oli saksalaiset karkoitettu Ranskasta. Sitä pidettiin siihen aikaan kansainvälisen oikeuden loukkauksena. Ranska ei kajonnut näiden karkoitettujen saksalaisten yksityisomaisuuteen. Mutta heti nykyisen sodan alussa Englanti ryhtyi asettamaan suoritustilaan Englannissa olevia saksalaisia liikkeitä ja osoitti siten selvään, mistä syystä se oli sotaan yhtynyt. Se tahtoi syrjäyttää maailman markkinoilta vaaralliseksi käyneen kilpailijan. Englannin antamaa esimerkkiä noudattivat sitten muut ententeen kuuluvat kansat. "Mustilla listoilla" oli samanlainen tehtävä. Osaksi tuli niiden myös lisätä saarron tehokkuutta. Ne koskivat erittäin kipeästi puolueettomain maitten liike-elämään. Mutta nämä — pysyivät ääneti. Kansojen sota muodostui yhä hirvittävämmäksi.

Mielestäni oli välttämätöntä, että sotilas- ja siviiliviranomaiset pääsisivät yhteiseen ohjelmaan Elsass-Lothringenin tulevaisuudesta. Kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin, joka keväästä 1917 oli korkeimman sotilaallisen vallan käyttäjä Elsass-Lothringenissa, tuli saada selvät ohjeet. Minä esitin hallitukselle, että asiasta neuvoteltaisiin. Niin tapahtuikin, mutta selvää ratkaisua ei saatu aikaan.

FLANDERIN TAISTELU JA VENÄJÄN LUHISTUMINEN KEVÄÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1917

Wytschaeten mutkassa kesäkuun 7:ntenä alkaneiden kiivaiden taistelujen jälkeen alkoi monta päivää kestäneen tykkitulen valmistamana Flanderin taistelu heinäkuun 31:senä. Tästä piti kehittyä ententen toinen suuri sotaliike, joka vihollisen toiveitten mukaan tuottaisi sille lopullisen voiton ja tuhoaisi sukellusveneasemamme Flanderissa. Taistelut levisivät suurelle osalle länsirintamaa, Italian, Makedonian sekä myöhemmin myös Palestiinan rintamille.

Länsirintamalla nyt alkanut taistelu tuli meille kaikista tähänastisista taisteluistamme tuhoisimmaksi. Kuitenkaan ei ylin armeijanjohto voinut siirtää joukkoja itärintamalta länsirintaman vahvistukseksi. Idässä oli meidän päästävä perinpohjaiseen tulokseen ja siksi piti siellä olla riittävästi sotavoimia. Meidän täytyi lyödä Venäjän ja Romaanian joukot, jotta voisimme 1918 päästä ratkaisuun hyökkäämällä Ranskan rintamalla ja tukemalla maasotaa sukellussodalla, jollei tämä yksinään olisi vielä vienyt toivottuun päämäärään. Sotilaallinen asemamme oli sellainen, että minun täytyi ottaa raskas taakka hartioilleni. Se oli niin raskas, että se tärisytti minua. Minun täytyi kestää. Muutoin uhkasivat meitä seuraavana vuonna hyvin suuret vaarat. Itsestään on ymmärrettävissä, että ylin armeijanjohto lähetti länsirintamalle jok'ainoan miehen, jota ei välttämättömästi tarvittu muualla. Saksan kruununprinssi varoitti minua usein, etten kärjistäisi liiaksi asemaa länsirintamalla. Minä kyllä käsitin, mitä ylin armeijanjohto, joka piti silmällä asemaa vuonna 1918, teki pannessaan länsirintamalla olevien joukkojen kannettavaksi hirvittävän suuren kuorman: minä ymmärsin, että vaara tulisi olemaan suuri, ellei sukellussota tehoaisi. Mutta minä en kuulu niihin, jotka taipuvat vaaran alla. Minun tehtäväni oli voittaa vaara ja panna kaikki alttiiksi, jotta isänmaani säilyisi sitä uhkaavilta suurilta onnettomuuksilta.

Idässä piti meidän monelta taholta nuijia Venäjää ja antaa sille iskuja murskataksemme tämän jättiläisen. Jo Itä-Galitsian suurten sotaliikkeiden aikana olin puhelimitse tiedustellut eversti Hoffmannilta, mitä hän ajattelisi hyökkäyksestä Väinäjoen yli Riian pohjoispuolella. Luonnollisesti hän tarvitsisi siihen joukkoja, jotka olivat vielä taistelemassa Galitsiassa. Eversti hehkui heti innostusta. Itärintaman ylipäällikkö ryhtyi viipymättä alustaviin valmistelutoimiin. Kun elokuun alkupäivinä kävi selville, että eteneminen Galitsiassa ja Bukovinassa oli keskeytettävä ja että uusi rynnäkkö siellä saattoi alkaa vasta kun rautatiet olivat korjatut, sai itärintaman ylipäällikkö määräyksen kulkea Väinäjoen yli. Luulin silloin, että se voisi tapahtua elokuun 20:ntenä, ja minä toivoin sieltä joitakin joukkoja pian vapautuvan. Ajattelin, että syyskuun puolivälissä tai loppupuolella, kun Dnjestrin eteläpuolella olevat rautatiet olivat korjatut, voisimme aloittaa taas sotaliikkeet etelässä tunkeutumalla Bukovinasta Serethin yli Moldauhun päin. Sitä varten oli Riiasta vietävä joukot uudestaan etelään.

Heinäkuun 31:sen ja syyskuun välinen aika oli tavattoman jännittävä. Heinäkuun 31:senä tekivät englantilaiset, vasemmalla sivustallaan muutamain ranskalaisten divisionain tukemana, hyökkäyksen 25 km:n pituisella rintamalla. He käyttivät hyökkäykseen niin voimakasta tykkitulta ja semmoisen määrän ammuksia, jommoista länsirintamallakin oli tähän saakka harvoin käytetty. Useissa paikoin tunkeutuivat myös tankit rintamaamme. Ratsuväkidivisioonat olivat valmiina käymään kimppuumme, jos peräytyisimme. Varadivisioonain avulla onnistui 4:nnen armeijan, jonka esikunnanpäälliköksi oli tullut eversti v. Lossberg, pysäyttää vihollisen eteneminen ja supistaa se paikallisesti. Taistelun tulos oli meille tuhoisa. Menetimme viholliselle 2-4 km leveän maa-alueen koko hyökkäysrintamalla ja lisäksi vielä huomattavan joukon vankeja ja sotakalustoa. Vakinaisten ja varajoukkojemme mieshukka oli suuri.

Elokuussa leimahti taistelu uudelleen paloon monin paikoin länsirintamaa. Flanderissa hyökkäsi entente taas 10 p:nä. Heinäkuun 31:nen oli vihollisellekin ollut tuhoisa päivä. Elokuun 10:s oli meille menestyksellinen; sen sijaan saimme taas 16:ntena ankaran iskun. Englantilaiset valloittivat aluetta aina Poelkapelleen asti ja vain äärimmäisin ponnistuksin voimme työntää heidät vähän takaisin. Seuraavina päivinä jatkui taistelu, mutta ei niin raivoisana. 22:sena oli taas valtava taistelu. Elokuun 25:ntenä päättyi Flanderin taistelun toinen jakso. Se tuli meille hyvin kalliiksi.

Etelämpänä tunkeutuivat englantilaiset taas elokuun 15:ntenä Lensin pohjoispuolella oleviin asemiimme ja valtasivat meiltä erään tärkeän kukkulan.

Scarpen molemmin puolin, aikaisemman Arrasin taistelun seuduilla, saatiin englantilaisten elokuun 9:ntenä tekemä hyökkäys torjutuksi.

Elokuun lopulla kävivät ranskalaiset turhaan St. Quentinin pohjoispuolella olevain Siegfried-asemain kimppuun. Yritys ei ollut vakava.

Myös Chemin des Damesin kukkulaseuduilla tekivät ranskalaiset pieniä sivuhyökkäyksiä.

Pääiskuun ryhtyivät ranskalaiset elokuun 20:ntenä ja 21:senä Verdunin luona olevia asemiamme vastaan. 5:s armeija oli odottanut tätä hyökkäystä. Jo useita viikkoja aikaisemmin oli annettu määräys, että muutamia alueita, kuten esim. Talou-harjanne, oli tyhjennettävä, ja se tehtiin ajoissa. Ranskalaiset hyökkäsivät ilman tankkeja ja heidän onnistui tunkeutua syvälle asemiimme. Eräs Maasin vasemmalla rannalla taisteleva divisioonamme ei tehnyt tehtäväänsä; oikeallakin rannalla meidän kävi huonosti. Ja kuitenkin olimme täällä, samoin kuin Flanderissakin, tehneet kaikkemme menestyksen turvaamiseksi. Myös elokuun 21:nen ja 26:s päivä olivat viholliselle onnellisia ja tuottivat meille häviöitä. Ranskan armeija oli saanut takaisin hyökkäyskuntonsa. Se oli nopeasti kohonnut lamaannustilasta. Pariisin valtiomiehet asettivat näinä päivinä rauhanehdot, joista kävi ilmi, että he pitivät sotilaallista asemaansa parempana kuin se oli.

Samaan aikaan elokuussa Flanderissa ja Verdunin luona kärsimämme raskaat tappiot heikonsivat länsirintamaamme. Vihollisen tykkituli oli niin tuhoisa, että me tunsimme itsemme melko avuttomiksi betonivarustuksistamme huolimatta. Armeijamme ei enää kaikkialla ollut niin puolustuskykyinen kuin paikalliset johtajat ja minä olimme toivoneet. Vihollinen osasi hyökkäyksiä tehdessään ottaa huomioon varadivisioonaimme käytön. Hyökätessään eivät ranskalaiset enää tavoitelleet sellaisia kaukaisia päämääriä, joihin kenraali Nivelle Aisnen—Champagnen taistelussa oli pyrkinyt. He osasivat varustautua vastahyökkäyksiimme ja käyttivät niitä silmällä pitäen varovaisesti menestystään hyväkseen. Toisaalta tämä oli luonnollisesti meille edullistakin.

Minä myös olin ponnistanut voimani äärimmilleen. Tapaukset länsirintamalla näyttivät nyt ehkäisevän kaikkien muiden suunnitelmiemme toimeenpanon. Voimaimme kulutus oli ollut niin suuri, että se herätti vakavaa huolestumista. Sellaista ei oltu voitu odottaa. Väinäjoen luona toimeenpantavaksi suunniteltu hyökkäys oli lykättävä myöhemmäksi. Voiko ylin armeijanjohto ensinkään ottaa vastuulleen sitä, että divisioonat yhä jäisivät itärintamalle? Ei ainoastaan Saksan kruununprinssi vaan myös muutamat tyynesti ajattelevat päällikötkin pudistivat päätään. Mutta arvostellessani vihollisemme aikeita vakuutin aina itselleni: Tässä sodassa on kysymyksessä lopullinen voitto eli häviö. Vihollisen halu tuhota meidät on niin suuri, ettei meillä ole valittavana mitään kolmatta. Olin varma siitä, että länsirintamamme kyllä kestää vielä ankarammankin puserruksen. Tämäkin oli taas niitä tapauksia, joissa inhimillinen taito ei riitä. Ylin armeijanjohto pysyi aikeissaan, mitä tulee Väinäjoen yli suunniteltuun hyökkäykseen. Se uskoi suureen menestykseen, hyökkäys kun tapahtuisi Pietarin lähellä, joskaan sen tarkoituksena ei ollut ulottaa hyökkäystä hyvin laajalle alueelle. Sotilaallisessa suhteessa olisi tämä sotaliike meille ainoastaan rintaman parannus, jonka kautta voisimme säästää joukkojamme.

Moldauhun tehtävä hyökkäys oli suunnitelmamme mukaan toinen ratkaiseva isku. Mutta tästä vaikeitten rautatietöiden vuoksi toistaiseksi lykkääntyneestä liikkeestä oli meidän kokonaan luovuttava. Isonzon rintamalla oli elokuun lopulla alkanut 11:s Isonzon-taistelu 70 km:n pituisella rintamalla. Italialaisilla oli ollut menestystä. Syyskuun alussa jatkui taistelu ankarana ja sekin tuotti italialaisille voittoja. Itävalta-unkarilaiset armeijat olivat tosin pysyneet paikoillaan, mutta niiden Karstin vuoristossa kärsimät tappiot olivat niin suuret, niiden henki niin lamassa, että johtavissa itävalta-unkarilaisissa piireissä kypsyi se vakaumus, että nämä armeijat eivät voi jatkaa sotaa eivätkä kestää 12:tta Isonzon-taistelua. Italian rintamalla olevat itävalta-unkarilaiset armeijat olivat saksalaisten apujoukkojen tarpeessa. Me emme siis voineet hyökätä Moldauhun. Saksalaisten divisioonain lähettäminen Italian rintamalle pelkkää puolustustaistelua varten ei ollut vakavan asemamme mukaista. Ylimmän armeijanjohdon täytyi järjestää asiat niin, että me täälläkin tekisimme hyökkäyksen tai sotaliikkeen saadaksemme ainakin parannetuksi asemamme.

Moldauhun suunnitellusta hyökkäyksestä luopuminen oli minusta hyvin vaikeaa. Se olisi Venäjän tilan vuoksi voinut tuottaa hyvin paljon huomattavampia tuloksia kuin hyökkäys Italian rintamalla. Se olisi voinut ratkaista taistelun itärintamalla. Kun Venäjä oli rappeutumistilassa, sen armeija ja kansa hajaantumassa, oli ilmeistä että vähilläkin voimilla tekemämme hyökkäys olisi voinut onnistua. Tosin Italian rintamalla tehty hyökkäys helpottaisi länsirintamamme ahdinkoa; mutta epävarmaa oli, voisiko se, Italiassa vallitsevan hiilipulan rinnalla, aiheuttaa siellä sisäisiä levottomuuksia. Tässä suhteessa ei yleensä oltu toivehikkaita. Mutta vaikka emme voineetkaan olla varmoja Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen tuloksiin nähden, oli ryntäykseen kuitenkin ryhdyttävä, ja se päätettiin panna toimeen syyskuun keskipaikoilla. Se oli tehtävä, jos mieli estää Itävallan luhistumista. Vielä oli meidän harkittava, millä keinoin voisimme Riian taistelun jälkeen iskeä uuden haavan Venäjään jouduttaaksemme sen hajoamista. Ikuisena totuutena pysyy Moltken lause: "sotataito on hätäkeinojen järjestelmää."

Elo- ja syyskuun vaihteessa oli kannettavanani suuri työtaakka. Minun oli tehtävä usein matkoja Berliiniin. Matkustaessani kerran länsirintamalle tapahtui rautatieonnettomuus. Toinen juna työntyi sen vaunun päälle, missä seurueeni kanssa paraikaa olin illallisella, ja kaatoi sen kumoon. Tämä aiheutti pienen säikähdyksen. Raskas isku oli minulle ilmoitus vanhimman poikani sankarikuolemasta, oikeammin vaimoni vanhimman pojan hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Minulla ei ollut lapsia. Mutta olin syvästi kiintynyt häneen samoin kuin hänen sisariinsa ja veljiinsä. Vielä äsken olin tavannut hänet Lillessä reippaana ja kukoistavana, täynnä intoa ja antaumusta isänmaalleen ja kutsumukselleen. Hän sai surmansa Kanaalin yläpuolella käydyssä ilmataistelussa. Vasta monien viikkojen kuluttua löysimme hänen ruumiinsa Hollannin rannikolta, minne aallot olivat sen viskanneet.

Jännityksen aikoja seurasi rauhallisempi tila rintamilla, Flanderissa elokuun lopusta, Verdunin luona ja Italiassa syyskuun alkupuolelta ja keskipalkoilta alkaen. Kukaan ei kuitenkaan tietänyt, kauanko tätä rauhan aikaa kestäisi.

Makedonian rintamallakin oli entente elokuun 30:nnen ja syyskuun 8:nnen välisenä aikana tehnyt rajuja hyökkäyksiä saavuttamatta kuitenkaan menestystä. Vuoristossa Ohrida-järven länsipuolella käydyt paikalliset taistelut olivat koko sodankäynnille siinä suhteessa tärkeitä, että ne pakottivat bulgaarialaisten pidentämään rintamaansa.

Romaaniassa taisteltiin Serethin ja rajavuorten välillä. Muutoin oli koko Riikaan asti ulottuvalla itärintamalla taistelutoiminta vähäistä. Czernowitzin luona tehdyn saksalaisen hyökkäyksen tarkoituksena oli ainoastaan saada aikaan aivan välttämättömäksi käynyt rintamanparannus.

Karpaattien ja Tarnopolin välistä rintamaa ohennettiin nyt, jotta saataisiin varajoukkoja tulevia sotaliikkeitä varten.

Syyskuun 1:senä menivät armeijamme Uexküllin luona, Riian kaakkoispuolella, Väinäjoen yli. Ylimeno tapahtui lujan vihollisaseman edustalla. 8:nnen armeijan päällikkö kenraali v. Hutier ja hänen esikuntansa päällikkö kenraali v. Sauberzweig olivat tehneet tätä ylimenoa varten huolelliset valmistustyöt saaden apua ylemmiltä komentoviranomaisilta. Ylimeno onnistui. Venäläiset olivat oikeaan aikaan poistaneet joukkonsa joen vasemmalla rannalla olevasta siltalinnakkeesta ja he tekivät meille, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, hyvin heikkoa vastarintaa. Tunsin vapautuneeni suuresta taakasta, kun tuo isku oli annettu venäläisille. 8:s armeija sai pian käskyn pysähtyä. Se alkoi heti rakentaa etumaisten linjojensa taakse asemia, sijoittaen ne lyhimmälle linjalle Väinäjoen ja Riianlahden välille. Kaksi divisioonaa lähti heti länsirintamalle niiden joukkojen sijalle, jotka oli sieltä määrätty Italiaan. Itärintamalta täytyi siirtää sinne paljon väkeä. Huolimatta siitä, että suunnittelimme hyökkäystä Italian rintamalla ja että taistelu länsirintamalla, missä tilanne oli hyvin kireä, saattoi milloin tahansa leimahtaa uudelleen liekkiin, täytyi itärintaman ylipäällikölle jättää niin paljon joukkoja, että hän yhä uudelleen voi tarpeen vaatiessa käydä Venäjän kimppuun. Kaikki, mitä nyt teimme, oli vain pieni korvaus siitä, että meidän täytyi luopua Moldauhun suunnittelemastamme hyökkäyksestä. Jonkinlainen korvaus se joka tapauksessa oli. Saan tyytyä siihen, että myöhempi arvostelu on pitänyt menettelyäni voimain hajoittamisena. Kaikki ei aina mene suunnitelman mukaan — ja minä pääsin tarkoitusteni perille.

II.

Hyökkäystä, jonka itävalta-unkarilaiset joukot vuonna 1916 olivat Tirolista tehneet, oli, lukuunottamatta näiden joukkojen pientä taistelukykyä, haitannut se, että hyökkäävät joukot olivat liian vähälukuiset ja ettei Isonzon rintamalla oleva itävalta-unkarilainen armeija samaan aikaan ryhtynyt toimintaan. Houkuttelevaa oli nyt alkaa pohtia samanlaisia suunnitelmia ja mahdollisuuksia. Mutta syksyllä 1917 täytyi lähteä siitä tosiseikasta, että itävalta-unkarilaiset joukot olivat väsyneet ja että Saksa saattoi niitä avustamaan lähettää ainoastaan 6-8 divisioonaa. Mahdotonta oli näillä voimilla hyökätä Tirolista päin. Sieltäpäin tehty hyökkäys onnistuisi ainoastaan siinä tapauksessa, että se osuisi hyvin heikkoon kohtaan vihollisen rintamaa ja että hyökkäys tulisi viholliselle odottamatta. Jos lisäksi hyökkäyspaikan valinta onnistuisi niin, että me voisimme käyttää hyväksemme hyökkäyksen tuloksia samoin kuin Itä-Galitsiassa, olisi tehty kaikki, mitä aluksi hyökkäystä varten voi tehdä. Kaikki muu jäisi huolellisen ryntäysvalmistuksen ja aseellisen ratkaisun varaan.

Hyökkäykseen sopiva alue näytti olevan Flitschin ja Canalen välinen seutu. Maan laatu tällä alueella tuotti kuitenkin miltei voittamattomia vaikeuksia. Kulkutiet, jotka veivät hyökkäysrintamalle Itävallan puoleiselta seudulta, olivat mitä hurjimmat. Mutta italialaiset eivät tältä suunnalta odottaneet hyökkäystä ja siksi heidän rintamansa oli sillä kohtaa heikko. Jos vuorien yli Cividalen pohjoispuolelta Udinea kohti suunnattu yllättävä hyökkäys onnistuisi, saattaisi se koko Italian Isonzon-rintaman horjumaan. Me voisimme silloin käyttää hyväksemme hyökkäyksen tuloksia. Tämän suunnitelman innokkain kannattaja oli everstiluutnantti Wetzell. Aluksi täytyi ylimmän armeijanjohdon tietää, olisiko mainitulla alueella hyökkäys yleensä ollenkaan mahdollinen sekä miten se olisi suoritettavissa. Kenraali Krafft v. Dellmensingen, joka tähän aikaan oli herttua Albrechtin armeijaryhmän pääesikunnan päällikkö, ja majuri vapaaherra v. Willisen saivat, kenraali Arzin suostumuksella, toimekseen tarkastaa itse paikalla seutua, jolla hyökkäys aiottiin tehdä. Tutkimuksen tulokset olivat myönteisiä, mikä seikka ylimmän armeijanjohdon mielestä ratkaisi asian. Minä antauduin nyt kokonaan uuteen suureen tehtäväämme.

Kenraali v. Krafft ja majuri v. Willisen olivat lisäksi laatineet erittäin hyviä joukkojen varustamista koskevia ehdotuksia. Ylin armeijanjohto ryhtyi heti neuvottelemaan asiasta Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa. Tämän tuli hankkia saksalaisille joukoille vetojuhtakolonnia ja vuoritykistöä. Vuoritykistön puute on ennen nykyistä sotaa ja sen kestäessä vaikuttanut usein häiritsevästi Saksan armeijan toimintaan. Vuoristojoukkojakin muodostettiin, mutta niitä ei luonnollisestikaan ollut tällä sotaretkellä riittävästi. Onneksi Itävalta-Unkari kykeni auttamaan tässä suhteessa; meidän ei aina tarvinnut itse hankkia kaikkea.

Hyökkäykseen käytettävien joukkojen valinta oli tehtävä huolellisesti. Etupäässä oli otettava sellaisia, joilla, samoinkuin alppijoukoilla, oli Karpaattien vuoristosodassa saatuja kokemuksia ja vuoristosotaan tarvittavat varustukset. Tällaisia olivat 117:s ja 200:s jalkaväkidivisioona. Nämä olivat paraikaa Bukovinassa ja piti niiden sieltä vapautua, kun itävalta-unkarilaiset joukot olivat siellä suoristaneet rintamaansa.

Muille rintaman osille ylin armeijanjohto siirsi mielellään sellaisia divisioonia, jotka olivat taistelleet ainoastaan länsirintamalla tai kärsineet erittäin suuria tappioita. Mutta länsirintama oli meille erittäin tärkeä ja sieltä voitiin siirtää muuanne ainoastaan pieniä joukkoja. Siitä syystä voitiin vain vähässä määrin täyttää useitten ryhmäin toiveita päästä taistelemaan ja hyökkäämään kerran toisillekin rintamille. Nyt määrättiin Italian rintamalle lähetettäviksi 5:s, 12:s ja 26:s (Württembergin) jalkaväkidivisioona sekä muutamia jääkäripataljoonia, joista myöhemmin muodostettiin saksalainen jääkäridivisioona. 6-7 divisioonaa saatiin kuntoon Italian rintamaa varten; 2 niistä otettiin länsirintamalta ja niitten tilalle lähetettiin Riiasta jo mainitut 2 divisioonaa.

Sitä paitsi oli itärintaman luovutettava 2 divisioonaa, jotka myöhemmin, jos tilanne sen sallisi, voitaisiin lähettää Italian rintamalle, muussa tapauksessa länsirintamalle.

Näihin hyökkäystä varten varustettuihin divisiooniin liitettiin vielä saksalaisia tykki-, pionieeri-, miinanheittäjä-, lento-, ilmalaiva- ja tiedustelukuntia, automobiili- ja kuormastokolonnia sekä kaikenlaisia etappijärjestöjä — sanalla sanoen: kaikkea, mitä armeija tarvitsee. Yli-intendentit ja sotaministeriöt pitivät huolta siitä, että nämä joukot saivat vuoristosotaan tarvittavat varustukset. Harjoitukset vuoristosotaa varten aloitettiin heti. Tykistön piti saada erityistä opetusta vuoristo-ammunnassa.

Kenraali v. Arzin kanssa sovittiin, että saksalaiset joukot, joihin liitettiin tarpeellinen määrä itävalta-unkarilaisia joukkoja, muodostaisivat 14:nnen armeijan, jonka johtajaksi tulisi entinen 6:nnen armeijan ylipäällikkö kenraali Otto v. Below. Kenraali v. Krafft tuli hänen esikunnanpäällikökseen ja majuri v. Willisen siirtyi 14:nnen armeijan ylikomentoon vanhimmaksi pääesikuntaupseeriksi. Kenraali v. Belowin tilalle 6:nnen armeijan päälliköksi tuli selväkatseinen ja päättäväinen kenraali v. Quast. Kenraali v. Krafftin paikalle herttua Albrechtin armeijaryhmään siirtyi eversti Heye, joka oli kauan ja ansiokkaasti työskennellyt kenraali v. Woyrschin esikunnanpäällikkönä.

Italiaa vastaan tehtävän hyökkäyksen valmistelujen vuoksi oli usein neuvoteltava Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa, joka oli Badenissa. Kenraali v. Waldstätten kävi sen vuoksi usein Kreuznachissa. Oli jo ilman muuta selvää, että saksalaiset joukot tekisivät päähyökkäyksen, jonka tuloksesta koko menestys riippui. Saksalaiset joukot koottiinkin sen vuoksi tärkeimmälle paikalle, Tolmeinin molemmin puolin. Jääkärit sijoitettiin Flitschin laaksoon.

Keisari Kaarle tahtoi yksissä neuvoin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa johtaa sotaliikkeitä. Minä olin kuitenkin pitänyt huolta siitä, että Saksan ylimmälle armeijanjohdolle turvattiin tarpeellinen vaikutusvalta valmistelujen, saksalaisen armeijanylipäällystön ja puhelinyhteyksien avulla.

Ikävä kyllä kävi ilmi, etteivät sotaliikkeet voisi alkaa ainakaan ennen lokakuun jälkipuoliskoa.

Syyskuussa kehittyivät tapaukset itärintamalla edelleen. Voimakkaalla, hyvin valmistetulla hyökkäyksellä oli Jakobstadtin lähellä oleva siltavarustus vallattu jo syyskuun 21:senä. Nyt oli äkkirynnäköllä otettava venäläisiltä Saarenmaan, Muhun ja Hiidenmaan saaret. Siihen yritykseen tarvittiin yksi divisioona ja pyöräilijäbrigaadi, jotka lähetettiin väliaikaisesti Flanderin rintamalta. Yritystä oli valmistettu syyskuun puolivälistä alkaen yksissä neuvoin merilaitoksen ylipäällystön kanssa, erinomaista yhteistyötä tehden. Saman kuun lopulla olivat sotalaivasto, kuljetuslaivat ja maihinnousujoukko Libaussa lähtövalmiina. Epäedullisten sääsuhteitten vuoksi siirtyi yrityksen toimeenpano aina lokakuun puoliväliin.

Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen sekä saarien valloittamisyrityksen lykkäytyminen lokakuun loppupuolelle ja keskivaiheille aiheuttivat meille raskaan puserruksen vihollisen taholta.

Länsirintamalla hetken aikaa vallinneen melkein täydellisen levon jälkeen, joka jo oli eräillä tahoilla herättänyt toivon, että Flanderin taistelu olisi ohi, teki vihollinen taas syyskuun 20:ntenä rintamaamme vastaan voimakkaan hyökkäyksen. Taistelun kolmas, verinen jakso alkoi. Päähyökkäys tehtiin Passchendalen—Geluveldin suuntaan. Englantilaiset koettivat ilmeisesti saada haltuunsa Ypernin ja Roulers-Meninin välillä olevan ylänköseudun, jolta on laaja näköala molempiin suuntiin. Ylänkö oli meillekin erittäin tärkeä. Se tarjosi meille tähystyspaikkoja ja suojeli samalla jossain määrin vihollisen tykkitulelta.

Vihollisen hyökkäys onnistui nytkin johonkin määrin. Se oli huomattavasti voimakkaampi kuin puolustus. Vihollisen hyökkäyksen voimakkuus ei johtunut tankeista. Ne tuottivat tosin meille haittaa, mutta me teimme ne käyttökelvottomiksi. Vihollisen hyökkäyksen voima perustui tykistöön sekä siihen, että meidän tulemme ei kyennyt hajoittamaan englantilaisten jalkaväkeä sen kerääntyessä ja ennen kaikkea sen hyökätessä.

Englantilaisten uusi 21:senä tekemä hyökkäys torjuttiin. Mutta jo 26:s päivä oli 4:lle armeijalle taas erittäin vaikea taistelupäivä ja meidän tappiomme olivat hyvin suuret. Maa-alueen menetys kyllä voitiin kestää, mutta elävän taisteluvoiman häviö painoi mieltämme sitä raskaammin. Taistelut riehuivat siis hurjina länsirintamalla, ja saimme olla valmiina siihen, että uusia hyökkäyksiä tehtäisiin useilla tahoilla.

Lokakuu saapui, kuukausi, joka oli meille kaikkein raskaimpia tässä sodassa. Maailma — se alkoi aivan minun vierestäni — näki ainoastaan Tarnopolin, Czernowitzin, Riian sekä myöhemmin Saarenmaan, Udinen, Tagliamenton ja Piaven. Se ei voinut katsoa minun sydämeeni, ei voinut nähdä, mitä sääliä tunsin länsirintamalla kärsiviä joukkoja kohtaan. Minun järkeni työskenteli itärintamalla ja Italiassa, sydämeni oli länsirintamalla. Tahdon avulla täytyi saada aikaan jonkinmoinen sovinto järjen ja sydämen kesken. Ilottomaksi olin tullut jo kauan sitten.

Vihollinen oli tässä kolmannessa Flanderin-taistelussa noudattanut samaa järjestelmällistä menettelytapaa kuin toisessa ja taisteluissa Verdunin luona: hyökkääjät eivät tunkeutuneet hyvin syvälle rintamaamme voidakseen siten paremmin välttää vastahyökkäyksemme ja musertaa sen raivoisalla tykkitulellaan. Jokaisen vihollisten tekemän hyökkäyksen jälkeen neuvottelin joko itse rintamalla tai puhelimitse kenraali v. Kuhlin ja eversti v. Lossbergin kanssa niistä kokemuksista, joita hyökkäyksissä oli saatu. Matkustin myös Flanderiin pohtiakseni samoja kysymyksiä upseerien kanssa, jotka olivat ottaneet taisteluihin osaa. Kaikki me tajusimme, että jollakin tavoin oli puolustusmenettelytapaamme muutettava, mutta oli äärettömän vaikeaa keksiä oikea ratkaisu. Täytyi menetellä hyvin varovaisesti ja tehdä ainoastaan pieniä kokeiluja. Itse taisteluihin osaaottaneet henkilöt tekivät tosin ehdotuksia ja viittauksia, mutta ne kallistuivat yleensä ennen noudattamamme taktiikan suuntaan. Huomautettiin, että meidän olisi ainoastaan vähässä määrin vahvistettava etumaisia linjojamme ja luovuttava varadivisioonain tekemistä vastahyökkäyksistä. Sen sijaan olisi tehtävä paikallisia vastahyökkäyksiä. Ne tekisi divisioona, joka toiseen aaltosarjaan kuuluen ja pitkälle rintamalle hajoitettuna olisi tuotu paikoilleen lähelle etumaisia linjoja jo ennen vihollisen hyökkäyksen alkamista. Etulinjoilla tulisivat täten rivistöt jonkun verran tiheämmiksi, taistelukykyisemmiksi ja koko taistelukenttä levenisi. Ylimmän armeijanjohdon täytyisi siis sijoittaa jokaisen etumaisen linjan taisteludivisioonan taakse toinen divisioona. Se merkitsi meille voimain kulutusta, jommoinen ei vielä ollut koskaan tullut kysymykseen. Luonnollisesti oli selvää, että olisimme paremmin turvatut, jos melkein jokaisen etulinjan divisioonan takana olisi toinen divisioona. Mutta yhtä selvää oli, että rintama siten toisilta paikoin tuli entistään ohuemmaksi. Minun täytyi tehdä, mitä voin. Suostuin näihin taktillisiin muutoksiin, vaikka monet esikuntani jäsenistä lausuivat epäilyksiään tällaisen "puolustustaisteluun" sisältyvistä ohjeista luopumisen suhteen. Mielestäni oli kuitenkin tässä asiassa annettava etusija rintamalla olleitten henkilöitten kokemuksille.

Kaikkialta huomautettiin myös tykistön maatähystyksen tärkeyttä. Vain siten voitiin hyökkäävä ja linjoihimme murtautuva vihollinen tuhota tulellamme. Ainoastaan siten oli mahdollista kohdistaa nopeasti monelta suunnalta murhaava tykkituli paikkaan, jossa ratkaiseva rynnäkkö tapahtui.

Tankkien suhteen oli mieliala yleensä rauhallinen. Mitään erikoisen suurta vaaraa ei niiden taholta pelätty. Tahallani käytin keskustelussani sanaa "tankkikauhu". Saapuvilla olevat rintamaupseerit eivät sanoneet sellaista ilmenneen.

Luonnollista on, että 4:nnelle armeijalle oli jo ennestään hankittu mahdollisimman runsaasti ampumatarpeita, aseita ja lentäjiä. Eversti v. Lossbergkin, jonka vaatimukset olivat hyvin suuret, oli vihdoinkin tyytyväinen armeijaryhmäänsä ja minuun. Länsirintamalla olevat päälliköt puhuivat yhä huolestuneempina itärintaman ja Italian suunnitelluista sotaliikkeistä.

Lokakuun alussa kiihtyi tykkituli uudelleen. Lokakuun 2:sena ja 3:ntena oli suuria tykistötaisteluita. 4:nnen aamulla alkoi myös jalkaväkitaistelu. Se oli erittäin kiivas. Vihollinen kyllä torjuttiin, mutta meille hirvittävin tappioin. Nyt kävi ilmi, että syyskuussa minun saapuvilla ollessani alkuunpantu etumaisten rintamalinjojen tiivistys ei vastannut tarkoitustaan. Minä päätin nyt toimia omin päin, kysymättä enää muilta neuvoa. Käskin 4:nnen armeijan muodostamaan esikentän, s.o. järjestämään kapean vyöhykkeen vihollisen etulinjan ja sen linjan välillä, joka joukon tuli pitää hallussaan liikkuvassa puolustuksessa. Vihollisen täytyisi silloin käydessään hyökkäämään kulkea tämän linjan yli. Meidän tykistömme saisi tällöin aikaa sen verran, että se pääsi hyökkääjiin käsiksi, ennenkuin he ehtisivät meidän varsinaiselle vastarintalinjallemme. Erittäin vaikeata oli tässä vain oman esikentän miehistön peräytyminen hyökätessä ja tykkitulen siirtäminen lähelle omaa taistelulinjaa. Käsitettä "esikenttä" on myöhemmin monin tavoin selitetty ja se on usein aiheuttanut sekaannusta. Periaate oli yksinkertainen ja selvä. Etulinjan järjestämistä tarkoittavia kehoituksiani noudatti 4:s armeija hyvin varovaisesti; vasta myöhemmin se omaksui menetelmän omasta vakaumuksestaan.

Lisäksi työskentelin ahkerasti saadakseni aikaan sen, että tykistömme määrättömästi ja mahdollisimman keskitetysti syöksisi tulta.

Lokakuun 9:ntenä ja 12:ntena oli taas ankaria taisteluita. Rintama kesti nyt paremmin kuin 4 p:nä, vaikkakin vihollinen pääsi paikoittain murtautumaan asemiimme. 4:nnessä Flanderin taistelussa oli mieshukkamme erittäin suuri. Länsirintamalla alkoi tulla puute joukoista. Molemmat itärintamalta Italiaan määrätyt, jo matkalla olevat divisioonat pysäytettiinkin sen vuoksi ja lähetettiin Flanderiin. Saarenmaan yritys oli saatu käyntiin, mutta Italian rintamalla rynnäkkö ei voinut alkaa ennen lokakuun 22:sta. Ilmastosuhteiden vuoksi lykkääntyi se vielä 24:nteen. Näinä päivinä oli yleinen asemamme kireys ylimmillään.

III.

Lokakuun 22:sena alkoi Flanderin tärisyttävän murhenäytelmän 5:s näytös. Hirvittävät ammusmäärät, joiden suuruutta ihmisjärki ei ollut ennen sotaa voinut aavistaakaan, syöstiin ihmisiä kohti, jotka mutaisiin ampumakuoppiin hajaantuneina saattoivat vaivoin säilyttää henkensä. Kauhut olivat suurempia kuin Verdunin tulikentällä. Se ei ollut enää ihmiselämää, se oli kuvaamatonta piinaa. Ja tuon liejun keskeltä vyöryivät hyökkääjät esiin, hiljalleen, mutta varmasti ja yhä tiheämmissä ryhmissä. Esikentällä hyökkääjät usein lyhistyivät ammuksiemme murhaavan tulen voimasta ja silloin yksinäinen taistelija kraaterikentällä sai hengähtää. Mutta pian vyöryi näkyviin koko ryntäysjoukko, kiväärit ja konekiväärit mudan tahraamina. Mies syöksyi miestä vastaan — ja ryntäysjoukko onnistui useinkin aikeissaan.

Flanderin taistelussa tekemillään urotöillä, kestämillään vaivoilla ja koettelemuksilla on saksalainen sotamies pystyttänyt itselleen kaikiksi ajoiksi rautaisen muistopatsaan vieraalle maaperälle.

Vihollisenkin tappiot olivat suuret. Kun me vuoden 1918:n alkupuolella saimme haltuumme tämän taistelualueen, oli hirvittävää nähdä, miten paljon ruumiita oli jäänyt hautaamatta. Niitä oli useita tuhansia. Kaksi kolmattaosaa niistä oli vihollisten, yksi kolmasosa täällä sankarikuoleman saaneiden saksalaisten sotilasten ruumiita.

Ja kuitenkin täytyy sanoa: yksityiset joukko-osastot eivät enää kyenneet niinkuin ennen kestämään puolustussodan runtelevaa vaikutusta.

Myös lokakuun 26:s ja 30:s päivä, marraskuun 6:s ja 10:s päivä olivat mitä ankarimpia taistelupäiviä. Vihollinen syöksyi kuin raivostunut härkä rautamuuriamme vastaan, joka esti sitä pääsemästä meidän sukellusveneittemme asemalle. Vihollinen syöksi joukkojaan Houthoulstin metsää, Poelkapellea, Passchendalea, Beselarea, Geluveldia ja Zandvoordea vastaan. Se sai nuijituksi monin paikoin kuhmuja. Näytti siltä, että se särkee muurimme. Mutta tämä kesti, vaikka sen perustus vähän tärisikin. Mieleni oli kuitenkin apea. Taktillisesti oli kaikki tehty, mikä oli mahdollista. Esikenttä oli hyvin järjestetty. Tykkitulemme teho oli huomattavasti parantunut. Melkein jokaisen taisteludivisioonan takana seisoi toinen, taka-aaltona. Kolmannessakin linjassa oli vielä varajoukkoja. Tiesimme, että vihollisen mieshukka oli suuri. Mutta me tiesimme myös, että vihollinen oli erittäin voimakas ja että sillä oli, mikä on yhtä tärkeää, järkähtämätön tahto. Lloyd George tahtoi voittaa. Englanti totteli häntä. Mutta sitä emme tienneet, kauanko taistelu vielä tulisi jatkumaan. Täytyihän vihollisenkin joskus väsyä.

Samaan aikaan olivat ranskalaiset käyneet hyökkäämään. Hyökkäysalueekseen he olivat valinneet sopivan rintamakaaren Laonin eteläpuolella, n.s. Laffaux'n mutkan. Lokakuun keskivaiheilla saimme tiedon vihollisen hyökkäysaikeista tällä taholla. Armeija valmistui kaikin tavoin puolustukseen; sille hankittiin kaikkea, mitä se luuli puolustustaistelua varten tarvitsevansa. Se tahtoi varoituksista huolimatta säilyttää rintamakaarensa ja ryhtyi luottavaisena erittäin suurella huolella perinpohjaisiin valmistelutöihin. Ylimmän armeijanjohdon olisi tästä huolimatta pitänyt määrätä rintamanmutka tyhjennettäväksi.

Vihollisen 22 p:nä tekemä hyökkäys onnistui. Eräs divisioona ei kestänyt valtavaa kaasuammusmäärää, vaan peräytyi ryntäävän vihollisen tieltä. Vihollinen tunkeutui Chavignoniin asti ja teki tosin kapean, mutta syvän aukon rintamakaareemme. Meidän täytyi sen vuoksi tyhjentää rintamanmutka ja vetäytyä Oisen ja Aisnen välisen kanavan taakse. Tappiomme olivat taas olleet surkuteltavan suuret; muutamia divisioonia oli murskattu.

Tämä puolustuslinjamme siirto pakotti meidät tyhjentämään Chemin des Damesin kukkula-alueen. Se määrättiin tehtäväksi ja, kun varastomme oli siirretty taaksepäin, toimitettiin perääntyminen marraskuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä suunnitelman mukaisesti. Itse asiassa oli samantekevää, oliko rintamamme Ailetten etelä- vai pohjoispuolella; mutta kun koko kesän olimme puolustaneet Chemin des Damesia, oli minulle perääntymiskäskyn antaminen hyvin vaikea. Paikalleen jääminen olisi kuitenkin aiheuttanut meille suurta häviötä.

Tunkeutuessaan lokakuun 23:ntena Kanaalia kohti oli vihollisilla jälleen menestystä. Myöhemmin torjuimme me kaikki vihollisen hyökkäykset, jotka olivat nyt levinneet myöskin pohjoiseen ja itäänpäin.

Ranskalaiset olivat täällä, samoin kuin elokuussa Verdunin luona, tykistönsä hirmutulen avustamina taistelleet hyvin voimakkaasti.

Samaan aikaan kuin länsirintamalla sekä meidän että vihollisen armeijat olivat taistelleet erittäin verisesti, oli itärintamalla saarien valtaus jo onnellisesti toimitettu. Sotaretki Italiaa vastaan oli myös alkanut. Joukkomme kulkivat siellä voitosta voittoon.

Lännessä syntyi Flanderin ja Laffaux'n mutkan taistelun sekä niitten jälkitaistelujen johdosta jännittynyt tilanne. Me odotimme Flanderin taistelun jatkuvan ja olimme varustautuneet ottamaan vastaan hyökkäyksiä ranskalaisten rintamalla, kun meitä kohtasi aivan odottamatta uusi isku Cambrain luona. Siegfried-asemat oli heikosti miehitetty. Pohjoisempana tapahtuneet taistelut, etenkin joukkojen kerääminen Flanderiin, olivat aiheuttaneet sen, että kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli ylimmän armeijanjohdon luvalla sijoittanut Siegfried-asemissa olevat divisioonat — ne olivat sekä taisteluissa uupuneita että maanpuolustusjoukkoja — yhä laajemmalle alalle. Asemamme kävi tämän vuoksi hyvin vaaralliseksi, mutta me koetimme korjata heikkoudet. Jo ennen oli ryhdytty vaihtamaan länsirintaman väsyneitä joukkoja itärintaman taistelukykyisiin divisiooniin. Marraskuun keskipaikoilla itärintamalta lähtenyt 107:s jalkaväkidivisioona oli määrätty Cambrain seuduille. Osa sitä oli juuri saapunut määräpaikkaansa, kun vihollinen hyökkäsi.

Englantilaiset olivat pimeän aikana ja Havrincourtin suurten metsien suojassa jo useampina öinä koonneet suuria tankkiosastoja ja useita ratsuväkidivisioonia Bapaumesta ja Peronnesta Cambraihen vievien teiden välille ja ryhtyivät 20:nnen aamulla, lyhyen mutta voimakkaan tykkitulivalmistelun jälkeen hyökkäämään. Tankit vyöryivät hautojen ja muitten esteitten yli ja avasivat siten tien jälessä tuleville ratsu- ja jalkaväkidivisioonille. Keskustellessani klo vähän yli 8 aamulla 2:sen armeijan pääesikunnan päällikön kanssa, ilmoitti tämä vihollisen jo silloin murtautuneen monin paikoin rintamaamme. Minä annoin silloin määräyksen, että muutamien Saksan kruununprinssin armeijaryhmän takana lepäämässä olevien divisioonain oli rautateitse lähdettävä Cambraihen, ja pyysin, että kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä puolestaan siirtäisi joukkoja Cambrain pohjoispuolelle. Kenraali v. Kuhl oli lähtenyt automobiililla 4:nnen armeijan luo jo ennenkuin tieto 2:sen armeijan taistelusta saapui. Sen vuoksi viivästyi tämän armeijan liikkeeseenpano.

Joukko-osastolle annettu lähtökäsky ei vielä merkitse osaston saapumista määräpaikkaan. On marssittava rautatieasemalle, on tilattava vaunut. Muutamilla radoilla voidaan junia lähettää ainoastaan määräajoin. Jonkun ajan kestää matkakin rautatiellä. Kului useimmiten pari kolme päivää tai enemmän, ennenkuin divisioona, joka tarvitsi suunnilleen 30 junaa, voi saapua perille. Harvoissa tapauksissa voitiin matka suorittaa pikemmin.

Ensimmäinen lisäjoukkoja tuova juna ei siis voinut saapua Cambraihen ennenkuin 21:sen päivän aamulla. Vasta marraskuun 23:ntena saattoi meillä olla riittävästi joukkoja vihollisen hyökkäyksen torjumiseen. Nyt kaipasimme kipeästi joukkojen kuljetukseen käytettäviä automobiileja.

Vasta keskipäivällä sain tietää rintamanmurrou suuruuden. Suuri suru valtasi mieleni. Olihan jo ryhdytty kaikkiin toimenpiteisiin, joihin voitiin ryhtyä. En voinut muuta; kohtalo sai kulkea kulkuaan.

Englantilaisten armeijain johtaja ei käyttänyt hyväkseen menestystään. Jos hän olisi niin tehnyt, emme olisi paikoittain voineet supistaa rintamanmurtoa paikalliseksi. Miten olisikaan päinvastaisessa tapauksessa arvosteltu Italian-retkeämme? Sellaista oli sota, jota me kävimme koko maailmaa vastaan! Nyt kävi asema meille paremmaksi. 22:sen illalla ja 23:ntena oli vihollisen hyökkäys linjalla Moeuvres—Bourlon—Fontaine—Noyelles—Masnietes pysäytetty. Nekin joukkomme, jotka ensimmäisenä hyökkäyspäivänä olivat väistyneet tankkien tieltä, taistelivat nyt hyvin. Samoin kunnostautui itärintamalta tuotu 107:s jalkaväkidivisioona. Tämän ansio on, että vihollisen tekemä rintamanmurto voitiin niin pian paikallisesti rajoittaa. Heräsi ajatus iskeä, jos suinkin mahdollista, englantilaisten hyökkäysjoukkojen sivustaa vastaan. Sellaisen päätöksen tekeminen on helppo, mutta sen toteuttaminen käytännössä oli länsirintamalla tavattoman vaikea. Joukkojen kerääminen, niiden varustaminen hyökkäykseen ja suunnattomien ammusmäärien paikalletuonti kysyy aikaa. Puolustus kuluttaa sitä paitsi voimia.

Englantilaiset ja ranskalaiset eivät muilla tahoilla yrittäneet tehdä suuria hyökkäyksiä. Paikalla, missä vihollinen oli murtautunut rintamaamme, raukeni sen hyökkäys raskaitten kamppailujen jälkeen. Mieshukkamme ei kuitenkaan ollut erittäin suuri. 29:nnen päivän illalla oli 2:sen armeijan ylipäälliköllä kenraali v. Marwitzilla koossa vastahyökkäykseen riittävät voimat. Päävoimain tuli keskittyä taistelukentän eteläosaan ja hyökätä Banteux'n—Gouzeaucourtin suuntaan, samalla kuin pohjoisesta Bourlonin länsipuolelta tehtäisiin sivustahyökkäys etelään päin. Tällä kertaa yllätettiin englantilaiset. Marraskuun 30:ntenä tekemämme, hyvin tähdätyn tykkitulen avustama vastahyökkäys onnistui. Menestys ei tosin ollut niin suuri kuin olisi toivonut, mutta joka tapauksessa oli länsirintamallakin hyökkäyksessä saavutettu voitto! 2:sen armeijan pääesikunnan päällikön everstiluutnantti v. Stapffin huolellinen harkinta ja armeijanpäällikön tarmo olivat tuottaneet hyvän tuloksen. Menestys on sitäkin huomattavampi, kun hyökkäävät joukot olivat suurimmaksi osaksi taisteluissa puolittain uupuneita ja hyökkäykseen tottumattomia. Eräs ilmiö herätti kuitenkin huolestumista: menestystämme haittasi se, että eräs hyvä divisioonamme, jonka olisi pitänyt jatkaa taistelua, pysähtyi erään vihollisen ruokatarvevaraston luo.

Englantilaiset toivat paikalle varajoukkoja ja ryhtyivät nyt puolestaan vastahyökkäykseen. Taistelua kesti joulukuun 5:nteen saakka. Kamppailun kestäessä valtasimme me takaisin menettämämme alueen, muutamilla paikoin vielä enemmänkin. Olimme saaneet täydellisen voiton huomattavasta osasta Englannin armeijaa. Näin saivat vuoden 1917 yleensä raskaat taistelut hyvän lopun. Kamppailumme oli antanut meille hyviä opetuksia hyökkäyssotaa varten lännessä, jos sellaiseen vuonna 1918 olisi tilaisuutta.

Englantilaiset ja ranskalaiset eivät enää hyökänneet Ranskassa. Heidän toinen strateeginen sotaliikkeensä vuonna 1917 oli epäonnistunut. Heidän täytyi nyt vielä lähettää apujoukkoja liittolaiselleen Italiaan. Länsirintamalla alkoi viimeinkin lepoaika, jota me perin uupuneina todella kaipasimme.

IV.

Itävalta-unkarilaisen kenraalin v. Kraussin johdon alaisena oleva Flitschin joukko-osaston ja lännen saksalaisen armeijan oli vallattava vuoriryhmä, joka ulottuu Isonzon oikealla rannalla Flitschista Canaleen ja jonka korkein huippu on Karfreitin lounaispuolella 1643 metrin korkeuteen kohoava Matajur. Samaan aikaan kuin kaikki muut divisioonat ottaisivat haltuunsa vuoriselänteen, piti 12:nnen divisioonan kenraali Lequis'n johdolla tunkeutua Tolmeinista Karfreitiin ja Matajurin ympäri Cividalen suuntaan laaksotietä pitkin.

Boroevicin armeijaryhmän tuli Karstista yhtyä hyökkääjiin kulkemalla idästä länttä kohti.

14:nnen armeijan rintamaansijoitus oli ollut hyvin vaivaloinen. Oli käytettävänä ainoastaan kaksi paikoittain hyvinkin kapeaa vuoristotietä, joilla voi marssia ainoastaan yhteen suuntaan. Tarvittiin saksalaisen pääesikunnan upseerin huolellista harkintaa ja terävää älyä, jos mieli saada tämä liikehtiminen sujumaan häiriöittä ja päättymään oikeaan aikaan. Ennen kaikkea piti toimittaa ensin perille tykistö- ja miinanheittäjäjoukot ja ammusvarastot ainoastaan muutamien heikkojen itävalta-unkarilaisten pataljoonain vartioimina. Jalkaväkidivisioonat etenivät vasta myöhemmin.

Rintamaan asettuminen vaati useita päiviä ja italialaiset saivat yrityksemme tietoonsa. Vihollisen länsirintamalla lokakuun loppupuolella tekemät raivoisat hyökkäykset johtuivat ilmeisesti jossain määrin hankkeistamme Italiassa. Viholliset tahtoivat käyttää hyväkseen länsirintamamme heikkenemistä. Taktillisesti ei Cadorna näytä huomanneen olevan aihetta mihinkään toimenpiteisiin. Ehkä hän piti hyökkäyksen toteuttamista mahdottomana.

Muutamia tunteja kestäneen raivoisan tykistö- ja miinanheittotulen jälkeen, jossa käytettiin kaasu- ja brisanttiammuksia, alkoi 24:nnen aamupäivällä nousu vuorille samaan aikaan kuin 12:s jalkaväkidivisioona vastustamattomasti eteni laaksossa Karfreitia kohti ja sen yli. Jo 25 p:nä oli ratkaiseva korkeuslinja hallussamme ja Matajur vallattiin usealta suunnalta tehdyillä rynnäköillä.

27 p:nä oli jo saatu jalansijaa vuoristossa ylemmän Tagliamenton kohdalla ja vallattu Cividale. Italian pohjoinen rintama Kärntin rajalla ja koko Isonzon rintama horjui. Ikävää vain oli, ettei Boroevicin armeijaryhmä tarpeeksi äkkiä käynyt perääntyvän vihollisen kimppuun, joten italialaisia pääsi suurempi määrä pakoon kuin oli tarpeellista.

Kenraali v. Below sai määräyksen jättää oikean sivustansa vuoristoon ja hyökätä vasemmalla sivustallaan Udinen yli Codroipoon päin ja sen eteläpuolelle, jotta hän voisi antaa Tagliamenton tällä puolen viholliselle ratkaisevan iskun. Marraskuun 30:ntenä antautui Tagliamenton itäpuolella 60,000 italialaista vangiksi ja joulukuun 1:senä oli rintamamme edennyt kaikkialla tämän virran varrelle Tolmezzosta alaspäin.

Marraskuun 30:s oli meille onnellinen päivä. Italiassa voimme merkitä hyväksemme suuren menestyksen ja länsirintamalla Cambrain voiton.

Jo marraskuussa olin pyytänyt, että kenraali v. Arz vahvistaisi v. Conradin Tirolissa olevaa armeijaryhmää Boroevicin armeijaryhmästä siirretyillä joukoilla ja ryhtyisi Tirolissa voimakkaasti hyökkäämään joko Brentasta alaspäin tai Asiagon—Arsieron suunnalla. Nyt, kun sotaliikkeemme oli onnistunut, oli kenraali v. Boroevicin käytettävänä liian suuret, kenraali v. Conradilla liian heikot voimat. Kenraali v. Arz suostui pyyntööni, mutta rautatieolot olivat niin kurjat, ettei suurempaa joukkojen siirtoa voitu toimittaa.

Joulukuun 6:ntena menimme Tagliamenton yli ja 11:ntenä olimme Piaven varrella Il Montebellon alapuolella. Osa joukoistamme suuntasi vuoristossa kulkunsa Feltreä kohden. Sen tieltä väistyi italialainen armeija kiireesti vuoristosta pois Piaven yläjuoksun vartta Bellunon ohi.

14:nnen armeijamme oikea sivusta eteni nyt Feltren kautta Brentan ja Piaven välillä olevaa vuoriryhmää kohti hankkiakseen itselleen tien tasangolle. Piave-joki, joka paraikaa tulvi, pakotti meidät pysähtymään. Sen toisella puolen olivat italialaiset jo paremmassa järjestyksessä. Ensimmäiset englantilaiset ja ranskalaiset apujoukot myös saapuivat.

Samoinkuin Bukovinassa ja Itä-Galitsiassa, täytyi täälläkin ensin laittaa kuntoon sotajoukkojemme selkäpuolella olevat rautatiet, ennenkuin voitiin ajatella sotaliikkeiden jatkamista tasangolla. Sääsuhteet vuoristossa kävivät epäsuotuisiksi, taistelut rasittivat suuresti armeijaamme. Se tosin valtasi vielä alueita, mutta ei kyennyt valloittamaan strateegisesti mitä tärkeintä Monte Grappan kukkulaa. Isonzon rintamalla toimeenpanemamme hyökkäys oli kehittynyt niin hyvin kuin se silloisilla voimillamme saattoi kehittyä. Lisävoimia saatuamme olisimme kyllä voineet jatkaa sotaliikettämme. Mutta kenraali v. Conradin joukoilla ei ollut riittävää tykistöä eikä tarpeeksi voimia jalkaväenhyökkäykseen. Hänen joukkonsa alkoivat edetä joulukuun 4:ntenä, siis aivan liian myöhään auttaakseen suurta hyökkäystämme, ja tämä eteneminen keskeytyi pian. Ylin armeijanjohto olisi siirtänyt mielellään yhden saksalaisen divisioonan länsirintamalta Trentinoon, mutta sitä ei marraskuussa voitu lähettää. Kun me sen sitten myöhemmin lähetimme, ei se enää tullut oikeaan aikaan. Täälläkin olivat rautatiet huonossa kunnossa.

Kun olin neuvotellut joulukuun alussa kenraali v. Krafftin kanssa kypsyi mielessäni vakaumus, että meidän on turhaa ryhtyä hyökkäämään Piaven toiselle puolelle. Me esitimme sen vuoksi kenraali v. Arzille että hän antaisi määräyksen sotaliikkeen keskeyttämisestä ja saksalaisten joukkojen saattamisesta lähtökuntoon, jotta ne voitaisiin siirtää länsirintamalle.

Hyökkäys Italiaa vastaan oli onnistunut siihen määrin kuin oli voitu toivoa. Italian armeija oli perinpohjin lyöty ja tarvitsi liittolaisten apua. Itävalta-Unkarin armeijalle ja länsirintamalle oli tuotettu huojennusta. Itävalta-Unkarin armeijan mieliala oli kohonnut. Kun myös Venäjä nyt teki aselevon, saattoi kaksoismonarkia innostua sodan jatkamiseen. Ylin armeijanjohto ei nyt enää kuullut puhuttavan siitä, että Itävalta-Unkarin armeija luopuisi tehtävästään nyt, s.o. ennen talven tuloa, kuten aikaisemmin oli ilmoitettu. Tälläkin sotaretkellä oli käynyt selvästi ilmi tämän armeijan heikko taistelukyky. Se tarvitsi välttämättömästi rauhaa vahvistuakseen ja kehittyäkseen, vaikka se olikin virkistynyt menestyksellisestä hyökkäyksestä.

Saksalainen johto ja saksalaiset joukot olivat taaskin niittäneet mainetta ja osoittaneet etevämmyytensä liikuntasodassa. Joissakin joukoissa ilmennyt hyökkäysvoiman heikkeneminen johtui nuorille joukoille ominaisista seikoista.

Makedonian rintamalla alkoi syyskuun kiivaiden taistelujen jälkeen levon aika, joka tuli kestämään kauan. Kenraali v. Scholtz koetti väsymättömällä innolla kehittää bulgaarialaisia joukkoja ja tehdä ne taistelukykyisiksi. Kaikki Makedoniassa toimivat saksalaiset komentoviranomaiset työskentelivät saman päämäärän hyväksi. Bulgaarialainen sodanjohto kiinnitti tuskin ollenkaan huomiota näihin tärkeisiin kysymyksiin.

Entente ei ollut luopunut pyrkimyksistään saada palvelukseensa Kreikan armeija. Kuningas Konstantinin oli ollut pakko luopua kruunusta ja kuninkaaksi oli tullut hänen poikansa Aleksanteri. Venizelos hallitsi. Kreikan armeija oli pantu liikekannalle. Taistelukykyisten joukkojen muodostaminen kävi kuitenkin hitaasti.

Palestiinassa ja Mesopotamiassa huononi turkkilaisten asema. Hyökkäys Bagdadia vastaan oli suunniteltu tehtäväksi syksyllä 1917 tai keväällä 1918. Valmistaviin toimenpiteisiin oli ryhdytty. Mutta vaikka kulkuneuvot olivat tunnelin valmistumisen johdosta parantuneet, eivät valmistukset edistyneet. Liikenne pysyi huonona ja epäsäännöllisenä. Paikalliset komentoviranomaiset toivoivat kuitenkin saavansa ylimmältä armeijanjohdolta niin tehokasta apua, että vaikeudet voitetaan. He uskoivat liian hyvää turkkilaisista viranomaisista.

Bagdadia vastaan suunnitellun hyökkäyksen menestymisen pääehto oli Palestiinan rintaman säilyminen eheänä. Minä huomautin siitä tuontuostakin Enverille ja pyysin, että hän lujittaisi mainittua rintamaa ja etenkin tekisi parhaansa saadakseen Syyrian rautatiet parempaan kuntoon. Ylin armeijanjohto koetti auttaa häntä näissä toimissa niin paljon kuin se voi. Se ei tosin paljoa voinut. Sekin, mikä voitiin antaa, joutui turkkilaisten taitamattomiin käsiin.

Muita enemmän Palestiinassa olevan Turkin armeijan olojen parantamiseksi työskenteli eversti v. Kress. Tulin huomaamaan, että hän tajusi Palestiinan armeijanjohdon huolet ja kärsimykset paremmin kuin Konstantinopolissa toimivat herrat. Näillä oli Palestiinan armeijasta liian hyvät käsitykset ja he antoivat siksi liian edullisen kuvan asiaintilasta suureen päämajaan.

Vähitellen alettiin kuitenkin Konstantinopolissa käsittää, että Palestiina on paremmin turvattava. Mutta parannuksia asemaan toivottiin saavutettavan hyökkäyksellä. Bagdadin-sotasuunnitelma pantiin muitta mutkitta paperikoriin. Sen sijaan päätettiin hyökätä Palestiinan rintamalla. Sinne saapui nyt myös v. Falkenhaynin saksalainen armeijaryhmänkomento.

Liikennesuhteita ja turkkilaisten joukkojen taistelukykyä silmällä pitäen oli eversti v. Kress lausunut epäilyksensä hyökkäyksen onnistumisesta. Hän oli oikeassa. Sen sijaan, että turkkilaiset olisivat käyneet hyökkäämään, hyökkäsivät englantilaiset. Heidän maaliskuussa Gazaa vastaan tekemänsä epäonnistuneen ryntäyksen jälkeen oli eversti koettanut partioretkien ja lentäjien avulla häiritä englantilaisen armeijan selkäpuolella tapahtuvaa liikennettä Sinain niemimaalla. Hänen onnistuikin kerran saada vesijohto rikotuksi, mutta vakavaa vauriota ei hän kyennyt sille eikä rautatielle tuottamaan. Elokuun lopulla tunkeutuivat voimakkaat englantilaiset ratsuväkijoukot Berzebaa kohti kiertääkseen sieltäpäin Gazan rintaman vasemman siiven ja saadakseen valtaansa Jerusalemin vesijohtolaitokset. Yritys epäonnistui. Lokakuun 2:sena ja 18:ntena tehdyt samaan päämäärään tähtäävät yritykset eivät nekään tuottaneet englantilaisille toivottuja tuloksia. Vasta marraskuun 2:sena onnistui englantilaisten vallata Berzeba. Samaan aikaan ryntäsivät he laivaston tukemana Gazaa vastaan. Turkin armeijan oli pakko vetäytyä taaksepäin ja se siirrettiin Jaffan—Hebronin- ja Kuolleen meren väliselle linjalle turvaamaan Jerusalemia. Englantilainen armeija seurasi hitaasti turkkilaisen armeijan perässä. 17:ntenä se valloitti Jaffan ja eteni myös Jerusalemia kohti vahvoilla joukoilla. Turkkilaiset eivät sillä suunnalla taistelleet ratkaisuun asti, vaan vetäytyivät uusiin asemiin Nabuluksen eteläpuolelle, meren ja Jordanin väliselle linjalle. Joulukuun 9:ntenä marssivat englantilaiset Jerusalemiin. Turkkilaisten tappiot olivat suuret. Heidän vastustuskykynsä oli tämän jälkeen arvioitava hyvin vähäiseksi. Saksalainen apujoukko alkoi vähitellen saapua Palestiinan rintamalle. Liittolaisillemme se antoi hieman lisää itseluottamusta.

Turkkilaisten kärsimä tappio vaikutti suuresti arabialaisiin. Tämän jälkeen he yhä enemmän ja enemmän kallistuivat englantilaisten puoleen.

Mesopotamiassa olivat englantilaiset Bagdadin valloitettuaan edenneet Eufrat- ja Tigris-virtoja ylöspäin. Lokakuussa he olivat jo saavuttaneet linjan Ramadieh—Samara. Marraskuussa laajeni heidän valtausalueensa vielä Mosulin suuntaan.

Molemmilla rintamilla, sekä Palestiinassa että Mesopotamiassa, oli turkkilaisten taistelukyky huomattavasti heikontunut. Ilmeistä oli, että asema siellä voitaisiin säilyttää ainoastaan tuomalla sinne uusia apujoukkoja.

Venäläis-turkkilaisella rintamalla oli yhä edelleenkin ollut hiljaista. Pyynnöstäni aikoi Enver siirtää tältä rintamalta Mesopotamiaan joukkoja. Tiedossani ei ole, toteutuiko tämä suunnitelma.

VI.

Romaanian rintamalla jatkuivat taistelut tuloksitta vielä syyskuuhun asti, mutta sitten ne taukosivat.

Itärintamalla vallitsi rauha. Riian itäpuolella me siirsimme lokakuun keskipalkoilla etujoukkomme taaksepäin entisiin lujiin asemiin. Koko rintamalla alkoi pian vilkas liike juoksuhautojen välillä. Me koetimme enentää Venäjän armeijan rauhankaipuuta.

Lokakuun 11:ntenä lähti laivastomme Libausta ottaakseen osaa Riianlahden edustalla olevien saarien valtaukseen. Täten antamamme isku oli tähdätty Pietaria vastaan, jossa sen tuli vaikuttaa hälyyttävästi, hyvin useilta ihmisiltä kun puuttuu ajan ja paikan suhteen arvostelukykyä. Olin hyvilläni siitä, että laivastomme sai nyt olla toiminnassa. Laivaston pitkällinen paikoillaan-olo oli aiheuttanut ilmiöitä, joista kävi selville, että riippumaton sosialidemokraattinen puolue oli yksityisten merisotajoukkojen keskuudessa tehnyt sangen arveluttavaa myyräntyötä. Nämä ilmiöt valaisivat myös Saksan kansan mielialaa ja armeijamme sotakuntoisuutta. Meidän meriväkemme tulkitsi sitä, mitä pieni murto-osa kansaa ajatteli. Ulkonaiset olosuhteet, joiden vaikutuksen alaisena meriväki oli, sekä kiinteät suhteet kotiseutuun olivat edistäneet vallankumouksellisten aatteitten leviämistä merisotilaittemme keskuuteen. Meriväen kuriin oli vaikuttanut hyvin epäedullisesti se seikka, että suuri joukko kyvykkäimpiä, keski-ikäisiä upseereja ja insinöörejä oli laivastosta otettu sukellussotamme palvelukseen. Nyt alkava sotatoiminta tulisi vaikuttamaan edullisesti meriväkeen.

Meriväen tehtäväksi tuli kuljetuslaivain liikekuntoon asettaminen, kuljetuslaivaston ja maihinnousun turvaaminen, myöhemmin sotaliikkeiden avustaminen mereltä päin sekä maihinnousujoukon ja Libaun välisen yhteyden ylläpitäminen.

Maihinnousujoukon muodostivat 42:nen jalkaväkidivisioona ja pyöräilijäbrigaadi, ja sen johtajana oli kenraali v. Käthen, hänen esikunnanpäällikkönään taas eversti v. Tschischwitz. Johto oli siis erittäin hyvissä käsissä.

Samaan aikaan kuin laivasto, saatettuaan Saarenmaan eteläkärjessä Sworben niemekkeellä olevat patterit vaikenemaan, tunkeutui Riianlahteen ja eteni Muhun salmea kohti, kiersivät torpeedoveneet saaren pohjoispuolitse. Niiden piti tykkitulella vallata tie, joka yhdistää Muhun ja Saarenmaan, sekä siten katkaista Saarenmaalla olevien joukkojen paluutie. Sen jälkeen oli niiden tunkeuduttava Muhun salmeen pohjoisesta. Laivasto tahtoi saada ne vihollisen merivoimat, jotka olivat siellä pysyvästi, joko pakotetuksi taisteluun tai katkaistuksi niiltä yhteyden muun laivaston kanssa. Saarenmaalle nousseiden joukkojen tuli vallata nopeasti mainittu siltatie, ottaa koko saari haltuunsa ja sitten käydä Sworben niemekettä puolustavien joukkojen kimppuun takaapäin.

Suunnitelma onnistui. Vain pieni osa saaren puolustusväestä pääsi pakenemaan siltatietä. 16 p:nä oli Saarenmaa hallussamme. 18 p:nä antautui Muhu. Meriväkemme sai tilaisuuden koettaa voimiaan taistelemalla vihollisen merisotavoimia vastaan. Taistelu itärintamalla oli täten toistaiseksi päättynyt. Tiedossani ei ole, missä määrin vasta mainitsemani sotaliikkeet ovat jouduttaneet Venäjällä tapahtunutta ratkaisua. Tosiasia on, että Venäjän armeijan hajoaminen tapahtui syksyllä hyvin nopeasti bolshevismi-ilmiöiden yhteydessä. Upseeri menetti etuoikeutensa; häneltä riistettiin kaikki arvovalta. Hänellä ei ollut enempää sananvaltaa kuin rivissä seisovalla sotilaalla, pian ei hänellä ollut sanottavaa senkään vertaa: häneltä riistettiin yleensä kaikki oikeudet. Monet henkilöt Venäjällä hyväksyivät tämän upseerien kohtelun. Sielläkin oli lyhytnäköisiä ihmisiä, jotka eivät huomanneet, että armeijan kunto — vieläpä koko yhteiskuntajärjestys — perustuu arvovaltaan. He eivät tajunneet, että he horjuttaessaan upseeriston arvovaltaa samalla järkyttivät koko maailman yhteiskunnallista perustusta. Hetmanni Skoropadski sanoi minulle, että hänen huomaamattaan koko hänen sodassa johtamansa armeijaosasto luisui hänen käsistään. Se katosi olemattomiin. Tämä koruton kertomus teki minuun tärisyttävän vaikutuksen.

Venäjän vallankumous ei tyytynyt ainoastaan riistämään upseereilta heidän oikeutensa. Se asetti upseerien komentovallan tilalle sotamiesneuvoston vallan. Porvarillisilta sotilailta se otti aseet ja muodosti punakaartin. Puhtaasti poliittisella alalla se menetteli samoin. Porvaristo ei merkinnyt mitään, proletaari ja proletaarinen työmiesneuvosto oli kaikkivaltias. Köyhälistön työ ja sotamiesmaailma neuvostoineen oli nyt hallitseva ja luova uuden maailmanjärjestyksen. Kaikki tähän asti luotu tuhottiin säälimättä, kulttuuri hävitettiin. Omistusoikeus poistettaisiin, ihmisten työnilo tukahutettaisiin. Vaimon piti tulla yhteiseksi omaisuudeksi. Ihmisen alhaiset vaistot pyrkivät yhä enemmän esiin. Verisen diktatuurin hahmo ilmeni yhä selvempänä. Valta siirtyi yhä selvemmin muutamille harvoille miehille, joiden diktatuuri perustui heille uskollisiin joukkoihin, joitten intohimoille he antoivat vapaan vallan, olivat joukot sitten vaikka kiinalaisia palkkasotureita. Tämän diktatuurin painon alla maa kulki kohti perikatoaan, mutta se ei vallanpitäjiä surettanut.

Ihmeellisesti olivat tapaukset kehittyneet. Ne, jotka eivät mielestään olleet kyllin voimakkaasti voineet saarnata väkivaltaa ja sotaa vastaan, eivät itse välittäneet vähintäkään enemmistön oikeuksista, harjoittivat suurempaa väkivaltaa kuin mikään hallitus ennen, yllyttivät taisteluun ja kävivät sotaa kaikkea vastaan, mikä oli olemassa, joskaan ei aluksi ulkonaisia vihollisia vastaan. Toisin ajatteleville ei lausuttu ainoatakaan sovinnon, ei ainoatakaan ymmärtämyksen sanaa.

Pian huomasivat kaikki nekin, jotka ennen olivat tehneet kaikkensa järkyttääkseen arvovaltaa armeijan ja kansan keskuudessa, sen vaaran, johon he olivat syösseet maansa ja kansansa. Mutta Venäjällä ei syntynyt kaikkien bolshevistisvastaisten puolueitten aseellista toimintaa, ei voitu koota yhteen voimia, mikä välttämättä olisi ollut tehtävä, ei voitu luopua yksityispyrkimyksistä ja ajatella vain maan pelastamista.

Talonpojat ja porvaristo elivät aseettomina diktatuurin armoilla, anarkian hävittävä myrkky jäyti heidän elinvoimiansa. Kuka tietää, koska he saavat takaisin elämänrohkeutensa? Millään suunnalla ei tähystävä silmä keksi valopilkkua. Itsensä pettämistä olisi antautua toiveitten valtaan. Ehkäpä Venäjän talonpojat ja porvarit suhtautuivat bolshevismiin fatalistisella välinpitämättömyydellä, pitäen sitä välttämättömänä vitsauksena, josta vapautuminen tapahtuu itsestään. Samalle kannallehan asettuivat useat piirit Saksassa keväällä 1919 Tällainen ajatustapa on epämiehekästä. Se on välinpitämättömyyttä, joka on tullut Venäjälle kalliiksi. Bolshevistisesta kurjuudesta ei pelasta toimeton ajatteleminen, vaan viisas ja tarmokas toiminta, vihollisen voimien ja heikkouksien tunteminen ja oikea arvioiminen ja lisäksi taloudellisen elämän alalla laajakantoiset parannukset, joihin sodan jälkeen joka tapauksessa olisi ryhdytty.

Minä käsitin kyllä, että Venäjän armeijan ja kansan rappeutumisesta oli Saksalle ja Itävalta-Unkarille vaaralliset seuraukset. Sitä huolestuneempana ajattelin meidän ja Itävalta-Unkarin hallituksen heikkoutta. Hallituksemme oli ottanut hartioilleen suuren vastuun alaisuuden lähettäessään Leninin Venäjälle. Sotilaallisesti tämä toimenpide kyllä oli oikeutettu. Venäjän täytyi kukistua. Mutta hallituksemme asia oli katsoa, ettemme vaan mekin kukistuneet.

Mitään tyydytystä eivät Venäjän tapaukset tuoneet minuun. Meidän sotilaallinen asemamme tosin parani, mutta siitä huolimatta jäi monta uhkaavaa vaaraa jälelle.

Jo kesällä olin laatinut Venäjälle aselevon ehdot. Meidän tarkoituksenamme oli saada aikaan sovinto Venäjän kanssa. Sotilaallinen asemamme teki rauhan itärintamalla välttämättömäksi.

Aselepoehtojen perusajatus oli, että vihollisuudet lakkautettaisiin ja kumpikin valta pitäisi hallussaan ne alueet, jotka sillä paraikaa oli. En vaatinut minkään alueen tyhjentämistä enkä aseiden luovutusta. Aselepoehtoihin ei sisältynyt mitään sellaista, joka olisi voinut vaikeuttaa aselevon aikaansaantia ja rauhan solmimista. Aselepoehtosuunnitelma saatettiin sekä hallituksen että liittolaistemme ylimpien armeijanjohtojen tietoon ja ne ilmoittivat sen hyväksyvänsä. Pienet muutokset, joita ehdotettiin, koskivat ainoastaan sivuseikkoja. Valtakunnan hallituksen kanssa sovittiin, että ylin armeijanjohto ja valtakunnankanslerin edustaja yhdessä ottavat Saksan edustajina osaa aselepoa koskeviin neuvotteluihin, jos ne tapahtuvat rintamalla. Valtakunnankansleri suostui myös siihen, että varsinaiseen rauhanlähetystöön tulisi ottamaan valtakunnankanslerin edustajan alaisena osaa myöskin ylimmän armeijanjohdon edustaja.

Olin ryhtynyt kaikkiin asiain vaatimiin toimenpiteisiin siltä varalta, että Venäjä tekisi meille aselepopyynnön. Marraskuussa oli bolshevistinen hävitystyö Venäjän armeijan keskuudessa edistynyt niin, että me voimme todellakin ryhtyä suunnittelemaan joukkojen siirtämistä itärintamalta länsirintamalle. Meillä oli siihen aikaan idässä noin 80 divisioonaa, kolmas osa koko sotavoimastamme. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomentoa pyysin ottamaan hoitaakseen joukoillaan entistä pitemmän rintamanosan. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento ja itärintaman ylipäällikkö neuvottelivat yksityiskohtaisesti mahdollisimman suurten saksalaisten joukkojen siirtämisestä Siebenbürgenin, Bukovinan ja Itä-Galitsian rintamilta. Kenraali v. Arz lupasi lähettää itävalta-unkarilaisia joukkoja myös Italiasta itärintamalle. Luonnollista oli, että näitten suunnitelmain toteuttamisen täytyi siirtyä kaukaiseen tulevaisuuteen. Mutta neuvotteluihin täytyi ajoissa ryhtyä, jotta joukkojen siirtäminen voisi tapahtua seuraavana keväänä, meille ratkaisevana aikana. Olivathan rautatieolot miehittämällämme alueella kurjat ja liikenne sekä täällä että kotimaassamme tavattoman suuri. Olosuhteet Venäjällä olivat yhä vielä kuitenkin sellaiset, ettei mitään perinpohjaisia päätöksiä joukkojen siirroista voitu vielä tehdä.

Marraskuun lopusta alkaen kulki yhtämittaa sotilasjunia idästä länteen. Ei ollut enää kysymyksessä länsirintamalla kuluneiden joukkojen vaihtaminen itärintaman tuoreisiin joukkoihin, vaan suorastaan länsirintamallamme toimivien armeijain miesluvun lisääminen.

Itärintamalla oleville sotilaillemme opetettiin länsirintaman sodankäyntitapoja. Samoin tehtiin myös Romaanian rintamalla.

Useat länsirintamalla toimivat sodan johtajat ja ennen kaikkea minä aloimme jo marraskuussa ajatella hyökkäykseen ryhtymistä Ranskan rintamalla vuonna 1918. Siksi odotin mitä suurimmalla jännityksellä sitä päivää, jolloin Venäjän hallitus pyytäisi aselepoa. Marraskuussa oli rintamalla jo useissa kohdin tehty paikallisia aseleposopimuksia. Yhä suuremmat joukko-osastot ryhtyivät kanssamme neuvotteluihin, ehdottivatpa jo kokonaiset venäläiset armeijatkin vihollisuuksien lopettamista. Rauhanneuvottelut, joihin Väinänlinnassa pyrittiin, raukesivat tyhjiin. Sieltä täältä tuli tietoja aseleposopimuksista. Venäjän rintamalta saatu kuva oli sekava. Siellä vallitsi osittain sotatila, osittain rauha.

Marraskuun 26:ntena kysyi Venäjän armeijain ylikomentaja kansankomisaari Krylenko kipinäsähköteitse Saksan ylimmältä armeijanjohdolta, olisiko se valmis tekemään aselevon. Vastauksemme oli myönteinen. Jo joulukuun 2:sena matkustivat venäläiset välirauhaneuvottelukunnan jäsenet Saksan rintaman yli. Neuvottelut aloitettiin viipymättä Brest-Litovskissa, missä itärintaman ylipäällikön päämaja yhä vielä oli. Samaan aikaan lähettivät liittolaisemmekin valtuuskuntansa. Jo joulukuun 7:ntenä tehtiin 10 päivän välirauha. Kenraali Hoffmann johti taitavasti neuvotteluja ja osasi estää bolshevikkien edustajia poikkeamasta esillä olevasta asiasta. Venäläiset neuvottelijat lähtivät välirauhan sopimusluonnos mukanaan Pietariin saadakseen lähempiä ohjeita. 12 p:nä alkoivat neuvottelut uudelleen. 15 p:nä allekirjoitettiin välirauha, joka alkaisi aselevon päätyttyä joulukuun 17:ntenä kello 12 päivällä ja kestäisi tammikuun 14:nteen 1918 kello 12:een päivällä. Ellei sitä sanottaisi irti seitsemän päivää ennen määräajan loppuunkulumista, jatkuisi välirauha edelleen.

Alkuperäinen välirauhanehtosuunnitelmamme ei ollut periaatteiltaan muuttunut. Venäjän rintama jäi ennalleen. Ei muodostettu edes puolueetonta aluetta rintamien välille. Demarkatsionilinjoiksi jäivät molemmin puolin piikkilankaesteet. Olipa venäläisten toivomuksesta avattu muutamia rintaman kohtia liikenneyhteyttä varten rintamalta toiselle. Siinä ilmeni selvästi venäläisten pyrkimys päästä harjoittamaan propagandaa armeijassamme. Itärintaman ylipäällikkö uskoi vastatoimenpiteillänsä voivansa tehdä tyhjiksi venäläisten kiihoitushankkeet. Suostuimme sen vuoksi venäläisten ehdotuksiin, pääasia oli päästä ratkaisuun. Virallisesti välirauhansopimus koski koko Venäjän rintamaa. Mutta neuvostohallituksen vaikutusvalta ei ulottunut niin pitkälle. Sen vuoksi oli välttämätöntä ryhtyä Romaanian ja Vähän Aasian rintamilla erikoisneuvotteluihin Brest-Litovskin välirauhan pohjalla. Nämä erikoisneuvottelut johtivat hyvään tulokseen. Focsanin aselepo tehtiin joulukuun 9:ntenä. On mielenkiintoista verrata meidän asettamiamme ehtoja ehtoihin, jotka meidän tuhoamme haluava entente asetti neliliittoon yhtyneille valtakunnille.

Kolme vuotta kestäneen kamppailun jälkeen saivat nyt aseet koko rintamalla levätä. Saksalaisten joukkojen johdon ja saksalaisten sotilasten tänä pitkänä taisteluaikana suorittamat urotyöt, Saksan armeijan kamppailut ja vuodattama veri tulevat aina pysymään isänmaamme historian mainehikkaimmilla lehdillä, eikä niiden muistoa voi mikään poistaa Saksan historiasta eikä saksalaisten sydämistä.

Olimme sotilaalliselta kannalta päässeet päämäärään, jota minä ponnistaen äärimmilleen kaikki käytettävissä olevat voimat, myöskin omat voimani, olin tavoitellut. Länsirintama oli kestänyt, Italian armeija oli voitettu ja Italiaa vastassa olevain itävalta-unkarilaisten armeijain henki oli tullut paremmaksi. Makedonian rintama pysyi lujana. Idässä olivat välirauhaneuvottelut päättyneet, diplomaateille oli tie rauhaan avattu. Rauhanneuvottelujen piti alkaa Brest-Litovskissa joulun tienoilla. Lopullisen voiton mahdollisuus oli olemassa.

Vähässä Aasiassa ei sota kuitenkaan kehittynyt meille edullisesti; mutta tämä sotanäyttämö oli toisarvoinen Euroopan tapahtumain rinnalla.

Länsirintamalla taistelleet sotajoukkomme ja niiden johtajat voivat itsetietoisesti sanoa, että he olivat rakentaneet pohjan kaikelle tälle tulokselle. Länsirintamamme lujuus teki mahdolliseksi sotaretkemme idässä ja Italiassa. Sielläkin oli saksalainen sotamies tehnyt sankaritöitä.

Ylimmän armeijanjohdon ja liittolaistemme yhteistyöllä oli nyt, samoin kuin edellisenäkin vuonna saatu suuria aikaan.

Ententeen vaikutti luonnollisesti masentavasti tämä sotilaallisessa asemassa meidän eduksemme tapahtunut käänne. Mutta se toivoi Amerikalta apua. Mieliala Ranskassa oli siitä huolimatta Aisnen—Champagnen taistelun jälkeen pysynyt epävarmana. Marraskuussa tuli Clemeneeau, Ranskan voimakkain mies, ministeripresidentiksi, Hän oli ottanut osaa 1870-71 vuoden sotatapauksiin ja oli siitä alkaen ollut kosto-ajatuksen kiivaimpia puoltajia. Hän tiesi, mitä hän tahtoi. Hän noudatti pelkkää sotapolitiikkaa, hän tukahutti jokaisen rauhaan tähtäävän ajatuksen ja hän lujitti maansa voimia. Hänen menettelynsä Callaux'n suhteen näytti meille selvään, mitä meillä on odotettavissa. Hänkin ajatteli ainoastaan voiton saavuttamista, pitäen samoinkuin Lloyd George, huolta siitä, että kotimaa kannatti ja tuki häntä. Vihollisen sodankäynti voimistui huomattavasti. Amerikan sodanhalu kävi yhä selvemmäksi. Sielläkin hallitus tukahutti kaikki rauhanajatukset. Clemenceaun ja Lloyd Georgen taitavien toimenpiteiden avulla kykeni Italia parantamaan tappion aikaansaamat, aluksi hyvin raskaat vauriot. Kansanvaltaisten vihollismaitten hallitukset muuttuivat yhä enemmän diktatuurinluontoisiksi.

VII.

Saksan valtiopäivien rauhaa koskeva päätöslauselma oli aiheuttanut sen, että Vatikaani ryhtyi rauhanvälittäjäksi. Elokuun keskivaiheilla saatettiin julkisuuteen paavin elokuun 1:senä laatima rauhannootti, jossa hän vetoaa sotaakäyvien valtojen päämiehiin.

Tässä nootissa kannatettiin rauhaa ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia ja siinä vaadittiin meiltä paljon, ententelta vähän. Saksan yleinen mielipide suhtautui siihen samalla tavalla kuin se heinäkuussa oli suhtautunut valtiopäiväin rauhaa koskevaan päätöslauselmaan. Oikeistoa edustava sanomalehdistö asettui sen suhteen torjuvalle kannalle, enemmistöpuolueiden sanomalehdet suhtautuivat siihen suopeasti ja vetosivat myös vihollismaiden järkevämpiin aineksiin kehoittaen niitä asettumaan rauhannootissa lausuttujen periaatteiden kannalle. Ententen sanomalehdistö yleensä asettui kielteiselle kannalle ja sillä kannalla se myöhemminkin pysyi. Hallitusten suhtautuminen noottiin oli samansuuntainen kuin kunkin maan sanomalehdistön.

Valtakunnankansleri t:ri Michaelis luki meille Kreuznachissa rauhannoottiin laatimansa vastausehdotuksen. Mielestäni ei tämä rauhanhanke voinut antaa suotuisia tuloksia. Valtakunnankanslerin vastaus ei ollut minun katsantokantani kanssa sopusoinnussa. Mutta minä en lausunut arveluitani, tein ainoastaan vähäpätöisiä huomautuksia ja esityksiä. Näihin puhtaasti teoreettisiin rauhanhankkeisiin nähden täytyi minun asettua odottavalle kannalle, vaikkakin yhtämittainen rauhasta puhuminen alkoi minusta tuntua hyvin vastenmieliseltä ja vaikka pidinkin sitä sodankäynnillemme turmiollisena. Luodessani nyt silmäyksen taaksepäin kadun syvästi, etten aikanaan kaikin voimin ryhtynyt näitä hankkeita vastustamaan. Toivoinhan minäkin rauhaa ja sen solmiminen oli valtiomiesten asia, mutta mielestäni oli lyhytnäköistä puhua yhtämittaa kansalle rauhan mahdollisuudesta niin kauan kuin vihollinen hautoi tuhoajatustaan. Ententen menettely rauhankysymyksen suhteen oli kaukonäköistä ja esikuvaksi kelpaavaa.

Itävalta-Unkarin ja meidän vastauksemme paavin noottiin oli suopea, monin paikoin diplomaattisesti myöntyvä. Vastauksen laatimistyöhön kutsutun seitsemän kansanedustajan toivomuksesta otettiin vastaukseen myöskin viittaus valtiopäivien rauhan asiassa tekemään päätöslauselmaan, minkä kautta kantamme rauhankysymykseen nähden tuli selvästi ilmaistuksi.

Entente asettui noottiin nähden torjuvalle kannalle tai ei antanut mitään asiallista vastausta. Paavin hanke ei johtanut mihinkään tuloksiin. Kävi niinkuin ennenkin oli käynyt. Saksan kansa tahtoi rehellisesti rauhaa, mutta entente ei sitä halunnut. Se teki meidän maassamme ja puolueettomissa maissa melutonta mutta tehoisaa kiihoitustyötä "sopimusrauhan" iskusanallaan, mutta jos tuli kysymykseen sellaisen rauhan tekeminen, väistyi se heti. Nyt kuten ennenkin oli ententella vain yksi ajatus sodan suhteen: Saksa on tuhottava. Paavin hanke ei voinut menestyä. On ollut nyt omituista nähdä, että paavi on pidetty syrjässä Versaillesin neuvotteluista. Rauhannootistaan ei paavi saanut ententelta kiitosta.

Kun valtakunnankansleri t:ri Michaelis otti vastaan virkansa, ilmoitin minä hänelle, että herra Hugo Stinnes tunsi Japanin Tukholmassa olevan lähettilään ja että hän oli antanut meille toiveita. Hän oli aikeissa matkustaa Tukholmaan ja toivoi tapaavansa lähettilään. Valtakunnankansleri otti tämän vuoksi puheilleen herra Stinnesin. Kuinka asia sittemmin kehittyi, ei ole minun tiedossani.

Elokuun lopulla tai syyskuun alussa levisi äkkiä huhu, että meillä olisi tilaisuus ryhtyä ententen kanssa neuvotteluihin. Valtakunnankansleri ja herra v. Kühlmann, josta valtakunnankanslerin vaihtuessa oli tullut ulkoasiainviraston valtiosihteeri, puhuivat siitä salaperäisesti. Eversti v. Haefteniltä kuulin, että yhdenaikaisesti Englannin entisen ministeripresidentti Asquithin heinäkuun 29:ntenä pitämän puheen ja siihen liittyvien Lloyd Georgen lausuntojen kanssa oli eräästä puolueettomasta maasta ilmoitettu, että Englanti odotti selitystä aikeistamme Belgian suhteen. Valtakunnankansleri sanoi minulle nyt, että aloite keskusteluihin ryhtymiseen oli tullut Englannista. Luonnollisesti tulin iloiseksi: Jos Englannissa oli syntynyt rauhaan taipuva mieliala, olivat rauhanmahdollisuudet nyt suuremmat kuin ennen, jolloin me yksipuolisesti olimme rauhaa toivoneet. Arvostelin sen vuoksi nyt rauhankysymystä suopeammin kuin ennen.

Valtakunnankanslerin kanssa käsittelimme nyt Belgian kysymystä monipuolisesti.

Päämäärämme oli Belgian liittäminen Saksaan taloudellisessa suhteessa. Tällöin otettiin huomioon, että Belgia jo ennen sotaa oli läheisissä taloudellisissa suhteissa Saksaan. Valtakunnan hallitus luuli, että tästä voidaan saada kiinnekohta keskusteluille Englannin kanssa. Minä toivoin, että valtiosihteeri v. Kühlmann syyskuun lopulla valtiopäivillä pitämässään puheessa antaisi Belgian suhteen mainittuun suuntaan käyvän selityksen. Syyskuun 20:ntenä oli eversti v. Haeftenillä tilaisuus keskustella tästä asiasta. Valtiosihteeri asettui kuitenkin torjuvalle kannalle ja lausui: "Kuka on Teille sanonut, että minä aion myydä hevosen (Belgian)? Minun on ensin se asia ratkaistava. Toistaiseksi ei koni ole myytävänä." Lokakuun 9:ntenä pitämässään puheessa ei hän maininnut Belgiaa, vaan lausui, valtiopäiväin osoittaessa hänelle myrskyistä suosiotaan, Elsass-Lothringenista ja valtakunnan alueen koskemattomuudesta:

"Niin kauan kuin saksalainen käsi jaksaa kantaa kivääriä, ei valtakunnan alueen, isiemme kunniakkaan perinnön, koskemattomuus voi tulla minkäänlaisten neuvottelujen tai myönnytysten alaiseksi."

Rauhanmahdollisuuksista ei ollut sittemmin puhetta. Tiedustellessaan asiaa valtiosihteeri v. Kühlmannilta ei ylin armeijanjohto saanut selvää vastausta. Tunsin pettyneeni ja kaduin, että olin antanut toiveille valtaa. Vain tästä syystä olin pyytänyt, ettei valtakunnankansleri pitäisi suurta puhettaan, jonka hän aikoi pitää syyskuun lopulla. Pelkäsin nimittäin, että se vähentäisi rauhanmahdollisuuksia. Olisi sittenkin ollut parempi, jos hän olisi puhunut. Hänen suhteensa erinäisiin valtiollisiin puolueisiin oli sellainen, että mielestäni on kuitenkin epävarmaa, olisiko hän voinut saada valtiopäivät ja kansan yhtymään, kuten hän itse toivoi. Hän asettui vastustamaan näiden puolueiden pyrkimyksiä päästä valtaan, mutta valtiopäiviin ei hänellä ollut itselläänkään mitään suhteita.

Odotin myös jonkinmoisia tuloksia Brüsselissä toimivan ulkoasiainviraston edustajan v. der Lanckenin suhteista ranskalaisiin valtiomiehiin. Herra v. der Lancken matkusti kyllä Sveitsiin, mutta ranskalainen herra ei sinne saapunutkaan.

Sattumalta kuulin vielä, että valtiosihteeri v. Kühlmann oli rauhankysymyksen vuoksi asettunut yhteyteen Brüsselissä olevan Espanjan lähettilään kanssa.

Vain nämä rauhanhankkeet tulivat minun tietooni vuonna 1917. N.s. presidentti Wilsonin tarjouksesta, jonka müncheniläinen herra Jaffe oli jättänyt ulkoasiainvirastolle, olen minä vasta toimestani erottuani lukenut sanomalehdistä.

Mainittujen salaperäisten rauhanhuhujen yhteydessä oli kruununneuvoston kokoontuminen Berliiniin syyskuun 11:ntenä. Pidin velvollisuutenani ja virkatehtäviini kuuluvana vielä kerran selvään lausua julki, mitä Saksa tässä sodassa hankittujen kokemusten nojalla tarvitsi turvatakseen tulevaisuutensa ja esitin tässä tilaisuudessa ja muulloinkin syksyllä vuonna 1917 käsitykseni asemasta seuraavaan tapaan:

"Sisäinen tilanne on asianomaisten alojen edustajain ilmoitusten mukaan rehun ja kivihiilen puutteen vuoksi vaikea. Ikävä kyllä ovat kivihiilipulaamme kärjistäneet edellisinä kuukausina sattuneet laiminlyönnit. Rahataloutemme asema on erittäin vakava. Valtiopäiväin enemmistö ei ole syytön sisäisen tilanteemme kireyteen. Työväki- ja samalla myös täytejoukkokysymys on huolestuttava. Mutta olen sitä mieltä, että nämä sisäiset vaikeudet täytyy valtakunnan nykyisen hallituksen lujalla johdolla kyetä voittamaan. Joka tapauksessa ne ovat voitettavissa."

Venäjän luhistumisen vuoksi pidin meidän sotilaallista asemaamme ententen asemaa parempana, mutta lausuin siitä:

"Siitä huolimatta minä olen sitä mieltä, että meidän olisi pyrittävä rauhaan ennen talven tuloa, jos rauha antaa meille, mikä on meille välttämättömintä, mitä me tarvitsemme turvataksemme vastaisen taloudellisen kehityksemme, ja jos sen kautta taloudellisesta ja sotilaallisesta asemastamme tulee sellainen, että voimme levollisesti suhtautua uuteen puolustussotaan."

Käsitellessäni niitä sotilaallisia ja sotataloudellisia päämääriä, joihin meidän tulisi pyrkiä, otin lähtökohdakseni ennen sotaa vallinneet rajasuhteet ja sodan aikana ilmenneet tosiasiat. 3-vuotisen sodan kestäminen oli meille mahdollinen ainoastaan siten, että Saksassa oli riittävästi kivihiiltä sekä rautaa ja elintarpeita niin runsaasti, että ne, kun niitä saatiin lisää valtaamiltamme alueilta ja puolueettomista maista, riittivät, rauta tyydyttävästi, elintarpeet vain sikäli, että me, vihollisen saarron alaisina kun olimme, voimme jatkaa elämäämme, jos rajoitimme ruoka-annokset pienimpään mahdolliseen määrään. Vain sen kautta, että olimme tässä sodassa, johon meidät pakotettiin, hyökkäyskannalla ja laajensimme aluettamme länteen ja itään, saatoimme säilyttää henkemme. Olisimme olleet auttamattomasti hukassa, jos olisimme pysyneet omilla rajoillamme.

Häviömme ei olisi vältettävissä, jos vihollinen olisi saanut pitkäksi aikaa haltuunsa saksalaisia alueita. Me olisimme kuolleet nälkään, sotataloutemme olisi tuhoutunut. Kivihiilen, raudan ja elintarpeiden merkitys sodankäynnille oli tunnettu jo ennen tätä sotaa. Mutta vasta nykyinen pitkä sota on osoittanut maailmalle selvästi, mikä ratkaiseva merkitys on kivihiilellä ja raudalla. Ennen sotaa tajuttiin kyllä, mikä vaara uhkasi Ylä-Schlesian kivihiilialuetta. Miljaardisuostunnassa jäivät myös tämän alueen suojelemista tarkoittavat toimenpiteet sikseen. Voimalähteitämme lännessä pidettiin turvattuina joukkojen sijoituksella.

Kivihiili- ja rauta-alueemme asema maamme rajojen lähellä oli yhtä epäedullinen kuin strateeginen asemamme Euroopan keskellä. Jokaisen muun maan asema oli parempi. Ylä-Schlesiassa olivat rauta- ja kivihiilikenttämme aivan vihollismaan rajalla. Sama oli lännessä Lothringenin malmi- ja Saarbrückenin kivihiilialueen laita. Ala-Reinin—Westfaalin teollisuusalue ei ollut millään tavoin suojattu Belgiaa vastaan. Keski-Saksan ruskohiilialueiden merkitys oli edellisten rinnalla vähäinen.

Hävitysaseitten alalla oli sodassa suuresti kehitytty. Kanuunain kantavuus oli suurentunut, lentäjien toimintapiiri laajentunut. Mutta näitten toiminta riippui useista ehdoista. Jokainen kauas ampuvan kanuunan kuula ei vielä merkinnyt sitä, että työnteko sen kantamilla olisi pysähtynyt. Sen me tulimme huomaamaan pommittaessamme keväällä 1918 ranskalaisia kivihiilikaivoksia ja usein muulloinkin. Lentäjien toiminta on sääsuhteista riippuvainen. Ellei niin olisi laita, olisimme me voineet useammin pommittaa Lontoota ilmasta. Kun arvostelin kaikkea sitä merkitystä, mikä uusilla sodankäyntivälineillä olisi vastaisessa sodassa, täytyi minun tietenkin ottaa huomioon yllämainitut rajoitukset. Lähtökohdaksi otin maamme rajat ja poliittisen aseman sellaisena kuin ne olivat 1914.

Oli odotettavissa, että vihollinen viimeistään heti kun armeija oli pantu liikekannalle kävisi, suuria ammusmääriä ja lentäjäjoukkoja käyttäen, meidän sotateollisuutemme voimalähteiden kimppuun. Vahvat rajalle sijoitetut lentäjä-osastot ja lentosuojelus voisi olla turvana ilmasta päin uhkaavaa vaaraa vastaan. Mutta lentohyökkäystä emme voisi estää emmekä tehdä mitättömäksi pommien vaikutusta. Emme voineet myöskään turvata aluetta kauas kantavain kanuunain ammuksilta. Tällaista vihollisen rynnäkköä seuraisi vihollisarmeijain hyökkäys. Luonnollisesti ei voida sanoa, miten sotaliikkeet yksityiskohtaisesti kehittyisivät. Varmana kuitenkin voi pitää, että ainakin suuri ja joka tapauksessa määräävästi vaikuttava tuotannon aleneminen sotateollisuudessamme tapahtuisi ja se olisi mitä raskain isku Saksan työväelle. Olematta onnettomuusprofeetta saattaa sanoa asiain voivan kehittyä niin, että me jo ensi päivinä kärsisimme häviön ja koko sota olisi menetetty. Meidät tapettaisiin niinkuin makuulla oleva jänis.

Ei luonnollisesti ollut kysymystäkään pitkälle menevien johtopäätösten tekemisestä näiden tulevaisuusmahdollisuuksien perusteella. Emme voisi esimerkiksi vaatia rajan siirtämistä kauemmas Ranskaan. Oli tyydyttävä siihen mikä oli välttämättömältä. Ylä-schlesialaisen kivihiili- ja lothringenilaisen malmialueen lähellä riittäisi meille muutaman kilometrin levyinen suojaava maakaistale turvaamaan nykyistä aluettamme sodan vaurioilta. Kivihiilen ja vasken esiintyminen tällaisella suojelevalla maakaistaleella, sekä Puolassa että Brieyn luona, ei ole vaikuttanut ratkaisevasti lausumiini toiveisiin. Luonnollista on, että tämä suojakaistale ei sellaisenaan ole riittävä turva. Rauhan aikana on siellä välttämätöntä pitää voimakas sotilasvartiasto. Kuitenkin jäisi näitten tärkeiden alueiden suojeleminen aina puutteelliseksi ja siitä juuri johtuu välttämättömästi, että Ala-Reinin—Westfaalin teollisuusalue on tehokkaasti turvattava vihollisen hyökkäyksiltä. Tämän alueen suuren merkityksen sekä rauhan- että sota-ajan taloudelle olin oppinut tuntemaan ollessani Düsseldorfissa rykmentinkomentajana ja nyt ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina. Kaikesta tästä voitiin tehdä ainoastaan seuraava johtopäätös: Belgia ei saa olla vihollisen rintamaansijoitusalueena. Tämän maan puolueettomuus on mielestäni aina ollut harhakuva, jota käytännöllisessä elämässä ei voida ottaa huomioon. Belgian oli liityttävä kiinteästi taloudellisilla eduilla Saksan yhteyteen, johon sillä jo ennestään oli vahvoja kauppapoliittisia suhteita. Se tulisi olemaan itsenäinen valtio, jossa flaamilaisillakin olisi oikeutensa. Tämän vanhan germaanilaisen heimon väkivaltainen kohtelu kuuluu ihmiskunnan historian hirmutöihin. Mielestäni oli kuitenkin välttämätöntä, että saksalaisilla olisi ensi vuosina jonkinmoinen miehitysoikeus maassa. Saksalaiset joukot voitiin Maas-joen linjalta Liègen luota poistaa vasta sen jälkeen kun Belgian taloudellinen liittyminen Saksaan oli tapahtunut ja kun Belgia oman etunsa vuoksi pysyisi Saksan kanssa liitossa.

Minä en kannattanut sitä ajatusta, että Flanderin rannalle rakennettaisiin Saksan laivaston tukikohta. Tämä suunnitelma oli liian vähän harkittu ja sotilaallisesti epäselvä. Minä kirjoitin siitä: "Ala-Reinin—Westfaalin teollisuusalue olisi täysin turvattu — siinä tapauksessa, että Doverin—Calais'n tunneli rakennetaan — ainoastaan siinä tapauksessa, että me valtaamme sotilaallisesti koko Belgian ja pääsemme siis Flanderin rannikolle. Sitä emme nyt voi tehdä. Herää kysymys, voimmeko tämän syyn vuoksi jatkaa sotaa. Mielestäni meidän tulee niin tehdä, jos englantilaiset saavat maa-alueen (Calais'n) Ranskassa. Elleivät he sitä ota haltuunsa, ei meillä ole syytä Flanderin rannikon omistamisen vuoksi jatkaa sotaa yli talven."

Minulle ilmoitettiin siihen aikaan usein, että Englanti aikoo pitää hallussaan Calais'n. Siitä syystä mainitsin sen kirjoituksessani.

Mielestäni oli myös tärkeää, että Luxemburg saatettaisiin lähempään yhteyteen Saksan kanssa.

Jos länsirajan olot järjestettäisiin tähän suuntaan, olisimme me sillä taholla päässeet siihen, mikä oli tarpeellista Saksan tulevaisuuden turvaamiseksi sotilaallisessa ja taloudellisessa suhteessa.

Idässä olivat Saksan rajat sopimattomat kauttaaltaan, eikä ainoastaan Ylä-Schlesian kivihiilialueen turvaamista silmällä pitäen. Vuoden 1914 sotaretki oli osoittanut, kuinka vaikeaa meidän oli pitää hallussamme Veikselin itäpuolella olevaa aluetta. Itä-Preussin maakunta, joka oli sodasta tavattoman paljon kärsinyt, oli ansainnut turvakseen erityisen maakaistaleen.

Kauas länteen Preussin sisään pistäytyvä puolalainen alue oli isänmaamme puolustamiselle tuottanut huomattavan suuria sotilaallisia haittoja. Nekin olivat kaikessa räikeydessään tulleet näkyviin syksyllä 1914, kun suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh siellä johti suurta rynnäkköä Preussin rajaa vastaan. Näytti mahdottomalta voida poistaa näitä haittoja kokonaan aluevalloituksilla. Sitä vastoin oli strateegisesti välttämätöntä, että Danzigin ja Thornin välistä kapeaa kaistaletta levennettäisiin etelässä ja Ylä-Schlesian hiilialueelle hankittaisiin suojavyöhyke.

Rajaolot eivät sen kautta käyneet suotuisammiksi, että saimme Kuurinmaan ja Liettuan yhtymään meihin. Mutta jos maan etelärajalle Veikselin itäpuolelle olisi saatu suojavyöhyke ja Thornin eteläpuolelle laajennus aikaan, silloin voitiin täydentämällä rautatieverkkoa poistaa monet haitat. Kuurinmaa ja Liettua voisivat parantaa meidän muonitusmahdollisuuksiamme, jos meidän jossakin myöhemmässä sodassa vielä kerran olisi turvauduttava omiin voimiimme.

Tällä itärajan uudestaan järjestämisellä olisi myöskin saavutettu se, mikä näytti olevan Saksan sotilaalliselle ja taloudelliselle turvallisuudelle välttämätöntä. Mutta edellytykseksi jäi, ettei Puolan kysymys saisi itävaltalaista ratkaisua ja että Puola pyrkisi taloudellisesti liittymään Saksaan taikka mahdollisesti myös uudestaan Venäjään.

Minun toiveeni menivät vielä vähän pitemmälle. Kuurinmaan ja Liettuan asukkaiden tuli antaa Saksalle uusia ihmisvoimia. Että ihmiset merkitsevät voimaa, sen huomasin joka päivä sodassa. Ihmismääriin perustui ententen suuri ylivoima. Kunkin alueen väestö saattoi Saksan valtakunnan suojassa säilyttää kansallisuutensa. Puolalaisväestön lisääntyminen suojavyöhykkeellä ei ollut suotavaa, mutta kun sotilaallinen välttämättömyys johti siihen, oli raskaatkin epäilykset tukahutettava. Toivottu saksalaisten siirtyminen joukoittain näille väljille itäalueille ja ulkomailla olevien saksalaisten kerääntyminen sinne, mikä jo v. 1915 oli valtakunnankanslerin pyrkimyksenä muutamiin rajaseutuihin nähden, voisi tulevaisuudessa tuottaa meille ihmisvoimain lisäyksen.

Saksan maailmantaloudelliseen asemaan nähden suunnittelin rauhan varalle kauppapoliittisia etuja Romaaniassa ja Balkanin niemimaalla ja ennen kaikkea meidän siirtomaittemme palauttamista tai niiden liittämistä yhtenäiseksi siirtomaa-alueeksi.

Keski-Euroopan valtojen taloudellisen yhteenliittymisen hylkäsin. Se tuntui minusta mahdottomalta toteuttaa, Saksa kun sen kautta olisi saanut liian huomattavan valta-aseman.

Sotakorvauksia en ole koskaan vakavasti toivonut. Tähän sotilaallisesti välttämättömään minä pyrin tietoisena siitä, ettei ole varma, saammeko sen ajetuksi perille. Mutta vaikka se ei onnistuisikaan, niin eivät nämä vaatimukset sentään olisi hyödyttömiä. Jos ne eivät toteutuisi, olisi se tappio, johon meidän täytyisi tyytyä ja jota olisi koetettava korjata suojaustoimenpiteitä lisäämällä rauhan aikana.

Minä en ole koskaan omasta aloitteestani esittänyt julkisuudessa näitä ajatuksia enkä myöskään koskaan niiden pohjalla lausunut rauhanehdoista mielipidettäni. Valtakunnankansleri t:ri Michaeliksen kehoituksesta otin ne kuitenkin pohdinnan alaisiksi useiden eri puolueryhmien edustajain kanssa.

Minun käsityskantani rauhasta ei ole koskaan ollut pohjana minkäänlaiselle keskustelulle vihollisen kanssa, hallitus ei milloinkaan päässyt niin pitkälle. Ensimmäisissä neuvotteluissa Brestissä ja Bukarestissa kulki hallitus myöhemmin omia teitään, jotka kokonaan poikkesivat minun kannastani.

Kaikki, mistä ylin armeijanjohto sodan päämääriin nähden valtakunnankanslerin kanssa neuvotteli, oli vain teoreettista pohdintaa. Jokainen tiesi, että sodan lopputulos yksin vaikuttaisi määräävästi rauhaan ja että kukin kysymys vaatisi oman ratkaisunsa.

Missä oli käytännöllistä työtä tehtävä, kuten Wilsonille vastattaessa tammikuun 29:ntenä 1917, määrättäessä suhdettamme Venäjään keväällä tai Englantiin elo- ja syyskuussa samana vuonna sekä vihdoin idän aselepokysymyksessä, toimittiin asianhaarain vaatimusten mukaan. Teoreettiselle kannalle asettumista en ajatellutkaan.

Niin kauan kuin vihollistemme päämääränä oli tyyten kukistaa meidät, saattoi vain voitto tai tappio ratkaista tämän sodan. Muuta tietä ei ainakaan hallitus osoittanut meille sodan lopettamiseksi ja rauhan saavuttamiseksi.

Usko, että me olisimme voineet varemmin niillä tai niillä ehdoilla saada rauhan, on suunnattoman kevytmielinen ja uutta tietoista Saksan kansan harhaanjohtamista. Entente ei tehnyt ainoatakaan tarjousta, se ei aikonutkaan antaa meille mitään; sitä ei myöskään tyydyttänyt status quo ante, se tahtoi vain ottaa. Onkohan kukaan saksalainen esittänyt sellaista mielipidettä, että meidän pitäisi uhrata Elsass-Lothringen, Posenin maakunta ja siirtomaamme? Valtakunnankansleri v. Bethmann puhui syksyllä v. 1916 sivumennen muutamien Lothringenin ja Sundgaun osien luovuttamisesta tai vaihtamisesta.

Pitäisikö meidän rauhanantimena ehdottaa äänestystä omilla raja-alueillamme? Tällainen ajatus ei varmaankaan ole syntynyt kenenkään tosi saksalaisen aivoissa. Jos olisimme tahtoneet tehdä puolustusmahdollisuutemme vieläkin epäedullisemmiksi, heikontaa poliittista ja taloudellista voimaamme, niin olisi meidän pitänyt ehdottaa sellaista. Nyt on meillä siitä kokemusta.

Sota oli alkanut; meidän täytyi pyrkiä edulliseen aseelliseen ratkaisuun tai ottaa vastaan tappio, jonka ehkäisemiseen meillä oli voimaa. Kunpa Saksa tämän ainakin nyt huomaisi, nyt, kun on käynyt selvää selvemmäksi, että kaikki ententen iskusanat, koski ne kansojen itsemääräämisoikeutta, luopumista aluevaltauksista ja sotakorvauksista, aseidenriisumista tai merten vapautta, ovat ja tulevat olemaan vain tyhjiä harhakuvia.

Jokainen ihmiselämä on taistelua pienoiskoossa; valtion sisällä kamppailevat puolueet keskenään vallasta, samoin kansat maailmassa — niin on ja tulee ikuisesti olemaan. Se on luonnon laki. Valistus ja sivistyksen kohoaminen ihmiskunnassa voivat tätä taistelua vallasta ja valtakeinoista lieventää, mutta ei koskaan poistaa, sillä se sotisi ihmisen luontoa vastaan ja lopulta myöskin itse luontoa vastaan. Luonto on taistelua! Ellei voimakas ja hyvä voita, silloin tunkeutuu alhainen mahdikkaana esille ja pakottaa turvautumaan puolustukseen ja taisteluun, muuten jalo sortuu. Mutta tämäkin jää elämään vain siinä tapauksessa, että se on voimakas.

VII.

Saksan sisäiset olot kehittyivät yhä onnettomaan suuntaan. Puolueet taistelivat valtiopäivillä hallitusta vastaan vallasta ja tämä taistelu sai yhä jyrkemmän muodon. Yhä alastomammin ja peittelemättömämmin ilmaisi tämä parlamenttarismi olemuksensa ammattipoliitikkojen edustamana ja kaikenlaisiin iskusanoihin verhoutuneena. Valtakunnankansleri t:ri Michaelis koetti taistella sitä vastaan kuten ennenkin ja joutui varsin pian työnsä uhriksi. Hän kulutti voimansa tähän taisteluun eikä saanut aikaa työskennellä sodan hyväksi.

Yhdysvaltojen vastauksessa paavin noottiin oli Wilson jälleen yrittänyt sekaantua Saksan sisäisiin asioihin ja koettanut saada kuilun kansan ja hallituksen välille; tämä herätti valtiopäivillä paheksumista. Mutta meillä ei ollut nytkään voimaa pyhällä vihalla torjua luotamme moista tekoa.

Tapahtumat laivastossa kesällä 1917 osoittivat selvästi, miten pitkälle vallankumouksellinen henki jo oli levinnyt. Oli kysymyksessä laivastolakon kautta pakottaa rauhantekoon. Tähän hankkeeseen ei kiinnitetty sitä huomiota, jonka se välttämättömästi olisi ansainnut; vakava varoitus jäi tehottomaksi.

Hallituksen esiintyminen ei ollut voimakasta. Siinä tuntui koko ajan heikolle hallitusvallalle ominainen epävarmuus. Valtakunnankansleri t:ri Michaelis tunsi tosin selvästi vaaran, joka uhkasi riippumattomien sosialimedokraattien taholta sodankäyntiä. Mutta hän ei ehkäissyt tämän puolueen vallankumouksellista toimintaa. Heidän sanomalehdistönsä, jonka turmiollinen vaikutus oli näytetty toteen, sai edelleenkin levittää hajoittavasti vaikuttavia kirjoituksiaan.

Valtiopäivät eivät näkyneet laisinkaan ymmärtävän, mitä sota vaati, huomattavat edusmiehet asettautuivat suojelemaan kansanedustajia, joiden läheinen suhde laivaston tapahtumiin oli todistettu, jotka pyrkivät vallankumoukseen ja horjuttivat mieskuria. Saksan kansa ei saanut riittävästi tietoa tapahtumain tavattomasta vakavuudesta. Laivastolle täytyi tällaisen menettelytavan tuottaa arvaamatonta vahinkoa. Mutta armeijassakin keskusteltiin laivaston tapahtumista. Asian ratkaisu teki syvän vaikutuksen.

Saksan kansan sotakuntoisuus oli heinäkuusta ohimenevän nousun jälkeen vaipunut taas nopeasti arveluttavan matalalle tasolle. Henki, joka oli syksyllä 1918 ja v. 1919 riisuva Saksan kansan aseista, alkoi olla huomattavissa. Meidän anomukseemme, että saisimme ottaa käsiimme sanomalehdistön johdon ja sisäisen valistustyön, ei Venäjän vallankumouksesta ja laivaston tapahtumista huolimatta tullut minkäänlaista vastausta, joka olisi ollut jossain määrin sopusoinnussa aseman vakavuuden kanssa.

Sotaministeriön kanssa keskusteltuaan oli ylin armeijanjohto tullut siihen tulokseen, että nyt oli viimeinkin perustettava erikoinen virasto valtiojärjestyksen kumoamiseen tähtäävien hankkeiden torjumiseksi. Tätä tarkoittavat esitykset menivät Berliiniin ja niistä neuvoteltiin siellä valtakunnan viranomaisten kanssa. Mutta nytkään ei saavutettu mitään. Ylimmän armeijanjohdon edustaja ehdotti nyt tätä tarkoitusta varten osaston perustamista sijaisyleisesikunnan yhteyteen. Siihen suostuttiin joka suhteessa. Sen toiminta sai kontrollin luonteen, mutta työala tuli varsin pian korkeapoliittiseksi; oli kuvaavaa, ettei hallitus kaikesta huolimatta suostunut ottamaan haltuunsa tätä osastoa, kuten sen velvollisuus minusta olisi ollut ja kuten olin tarkoittanut. Ylimmälle armeijanjohdolle ei jäänyt muuta keinoa kuin taas ryhtyä tehtävään, joka ei kuulunut sen toimialaan!

Meidän sotataloudellisen elämämme epäkohdat tulivat yhä räikeämmin näkyviin ja herättivät yhä suurempaa katkeruutta.

Meidän taloudellinenkin asemamme oli kärjistynyt. Raaka-aineiden puute alkoi olla yhä tuntuvampi.

Elintarpeisiin nähden olimme selviytyneet, mutta hyvin vaikeata se oli ollut. Talvella 1916/1917 ei ollut mahdollista kuljettaa perunoita. Lanttujen täytyi tulla avuksi. Monet näkivät silloin nälkää. Keväällä ja kesällä olivat varastot taas suuremmat. Mutta ne riittivät ainoastaan Romaanian vehnän ja maissin ohella. Ryhtymällä suuressa määrin ennenaikaiseen puintiin voitiin selvitä sen lyhyen ajan yli, joka oli vanhan ja uuden sadon välillä. Me elimme siten etukäteen. Hevosten ravinto oli hyvin niukalla; laiduntaminen, johon jo varhain ryhdyttiin, auttoi paljon. Oli tullut huono kauransato eikä heinääkään ollut saatu paljon. Saattoi jo ennakolta nähdä, että eläinten ruokkiminen kävisi yhä vaikeammaksi.

Hiilensaanti näytti taatummalta kuin talvella 1916/17. Lämmitys oli ollut välttävää.

Öljyvarat olivat tavattoman pienet; Romaanian tuotantoa oli välttämättömästi kohotettava. Maaseutu kulki taas pimeitä talvi-iltoja kohti.

Tulevaisuus näytti valtakunnankanslerin t:ri Michaeliksen erotessa varsin vakavalta. Minä toivoin, että Venäjän tuhoutuminen, jota ei enää käynyt epäileminen, sittenkin rohkaisisi mieliä. Tämä saattoi meidän Italiassa saamamme loistavan menestyksen ja länsirintamalla suorittamaimme sankaritekojen yhteydessä todellakin vaikuttaa kohottavasti ja hälventää pettymystä siitä, ettei sukellussotamme täysin vastannut toiveita. Ententen kansat eivät voineet samaan aikaan vedota mihinkään samanlaiseen. Niillä oli ollut vain vastoinkäymistä, mutta niillä oli vankka luottamus itseensä ja hallitukseensa ja ne asettautuivat lujalla kansallisella mielellä tukemaan suurmiehiään, jotka johtivat niitä voimakkaalla kädellä. Vastahakoiset ainekset eivät voineet päästä tehoisiksi. Saksa oli onnettomuudekseen kulkenut päinvastaista tietä. Valtiopäivät vastustivat lujaa johtoa, sotaa vastustavat ainekset voittivat alaa kansassa. Kanslerien valtiollinen johto pysyi olemattomana. Niin kehittyivät olosuhteet sotaakäyvissä valtioissa yhä enemmän meidän vahingoksemme. Vihollisen toivo, että me sisäisesti sorrumme, korvasi sen sotilaallisessa suhteessa kärsimät pettymykset. Sellaisia ajatuksia ei meillä voinut olla mahtavimmista vihollisistamme ja siitä johtui, hyvästä sotilaallisesta asemastamme huolimatta, syvä erotus toisiaan vastaan taistelevien kansojen voitontunteessa.

Tohtori Michaelista seurasi lokakuun lopulla kreivi v. Hertling. Hän oli ensimmäinen valtakunnankansleri, jonka kruunu oli nimittänyt valtiopäivien enemmistön mielipiteen mukaan. Näin pitkälle oli jo vallan siirtyminen parlamentin hyväksi mennyt, se ilmeni myös useissa ministerinnimityksissä. Tästä hetkestä alkaen oli valtiopäivien enemmistö enemmän kuin ennen vastuunalainen Saksan kansan kohtalosta.

Ylin armeijanjohto sai tästä nimityksestä tietää vasta sitten, kun se jo oli saanut varman muodon. Kreivi v. Hertlingin käsitys meistä oli parantunut. Minulle hän oli tuntematon. Me odotimme hänen täyttävän ne tehtävät, jotka hallituksen oli sodankäyntiin nähden suoritettava, saavan aikaan voimakkaan johdon sisäänpäin, nostavan henkistä sotakykyisyyttämme, ratkaisevan jo tohtori Michaelikselle tehdyt ehdotukset täyteväen hankkimisesta ja saavan vihollista vastaan tähdätyn propagandan varmaan käyntiin.

Minä asetuin uudestaan yhteyteen sotaministerin ja sotaviraston päällikön kanssa, jona jo pitkän aikaa oli ollut kenraali Scheuch, huomauttaen, että oli välttämätöntä saada lisätyksi armeijan tarpeiden tuotantoa, mutta tälläkään kerralla ei heillä ollut tarmoa ryhtyä toimeen. Epäilemättä olivat molemmat herrat sekavien sisäisten olosuhteiden vaikutuksen alla ja tunsivat olevansa niiden kahleissa, sen sijaan että olisivat niitä hallinneet.

Minä palasin siihen, mihin olin pyrkinyt syksyllä 1916 tekemissäni anomuksissa: Saksan kansan kaikki voimat on todella saatava palvelemaan voiton asiaa. Oli aivan ilmeisesti tullut näkyviin, että siviiliasevelvollisuuslaki ei ollut tarkoitustaan vastaava, vaan että se lisäksi vaikutti vahingollisesti. Se ei sitä paitsi asettanut yksityisen työvoimaa tyydyttävästi isänmaan palvelukseen eikä armeija saanut tarpeellisessa määrässä takaisin riveihinsä palvelusvapautusta saaneita. Kysymys työnantajan ja työntekijän lähentämisestä, jonka merkitys varsinkin siirtymäkauden taloudelle ja järjestykselle maassa sodan jälkeisenä aikana oli niin tavattoman suuri, ei ollut hitustakaan edistynyt.

Kenraali Scheuchin toivomusta noudattaen otimme me, kenraalisotamarsalkka ja minä, vastaan vapaiden käsityöläisyhdistysten, myöhemmin myöskin kristillisten käsityöläisyhdistysten ja virkailijayhdistysten edustajia. Me huomautimme näille herroille vakavasti, että oli aivan välttämätöntä saada tuetuksi ja rohkaistuksi kotimaan mielialaa, sillä muuten kärsii siitä ehdottomasti myöskin armeijan mieliala. Siviiliasevelvollisuuslain arvosteleminen ei ollut meidän asiamme. Herrat lupasivat tukea meidän pyrkimystämme mielialan kohottamiseksi ja sanoivat vastustavansa lakkoa; huomasin mielihyväkseni että he tunsivat suuren vastuunalaisuutensa. He ilmaisivat minulle joukon yksityisiä toivomuksia kotimaan työväenoloihin nähden, jotka eivät tosin minua suoranaisesti koskeneet, mutta herättivät kuitenkin mielenkiintoani. Ne toimitettiin asianomaisiin virastoihin pyynnöllä että epäkohdat poistettaisiin. Toivon, että minä keskustelun kuluessa sain herroille selväksi armeijan ja kotimaan sisäisen yhteenkuuluvaisuuden ja että he huomasivat, kuinka suureksi arvioin sisäisten olosuhteittemme merkityksen sodankäynnillemme. He istuivat vieraina meidän päivällispöydässämme ja tulivat varmaankin huomaamaan, että me kohtelimme kunnioituksella toisin ajatteleviakin ja pyrimme yhteistyöhön isänmaan onneksi. Arvoton juoru että vain "suurteollisuus" meidän luonamme kävi tuhkatiheään, vaikeni sen johdosta hieman. Meitä innostivatkin aivan toiset näkökannat. Me tunsimme johtavamme koko aseisiin tarttunutta kansaa emmekä vain osaa silloin vielä aseellisesta kansastamme. Tässäkin suhteessa me olimme vastakohtana, vaikkakaan ei jyrkässä muodossa, hallitukselle, joka tietoisesti nojasi valtiopäiväin vasemmistoenemmistön edustamaan demokraattiseen ja radikaaliseen kansanosaan, toisen osan pysyessä aivan eristettynä. Lainsäädännön vasemmistuminen, joka helpotti lakkoja ja jätti työnhaluiset suojattomiksi, joka nuorisolle antoi yhteenliittymisoikeuden ja yhdistymisvapauden ja antoi heidän raaistua, sen sijaan että olisi heitä kasvattanut, sekä samanaikaiset oikealle tähdätyt rankaisumääräykset osoittavat tänään selvästi jokaiselle, mitä tietä hallitus kulki.

Minä keskustelin sotaministerin kanssa kotimaassa vallitsevista valitettavista ilmiöistä ja viittasin muun muassa minun mielestäni epätyydyttävään sanomalehdistön valvontaan. Varusväkeä koskevat seikat tulivat keskustelunalaisiksi. Täytejoukkojen opetus ja kuri jättivät paljon toivomisen varaa, sotilaallinen tervehdys tapahtui joko huolimattomasti tai jätettiin kokonaan tekemättä. Varusväki työskenteli epäilemättä hyvin vaikeissa oloissa. Täälläkin tuntui yhä enemmän sopivien upseerien puute. Rintama-armeija ei tietenkään voinut luovuttaa kenttäpalveluskykyisiä, mutta oli kuitenkin saatavissa joukko sodassa vioittuneita upseereja, jotka olivat säilyttäneet vanhan tarmonsa. Mutta hekin läksivät pois muuanne, ja kotimaan tavattoman huonot palkkaussuhteet pakottivat heitä usein siihen. Tässäkin olisi vain suuripiirteinen toiminta voinut saada muutoksen aikaan. Yhä edelleen antoi täytejoukko-osastojen tila sotaministeriölle aiheen mahdollisuuden mukaan vahvistaa toimivan armeijan rekryyttikeskuksia, jotta täytejoukot joutuisivat mahdollisimman pian pois kotimaasta ja voisivat kosketuksissa rintaman kanssa kehittyä lujiksi sotamiehiksi. Vuoden 1899 ikäluokka siirrettiin talvella 1917/18 kenttärekryyttikeskuksiin.

Jotta täyteväen saanti sodan jatkuessa olisi taattu, otin tämän kysymyksen uudestaan harkittavakseni. Minä pidin täyteväkikysymystä niin perin tärkeänä, että myöskin kansan tuli ottaa siihen osaa. Vain siten se voisi selvitä, vain siten voisi kansa selvästi nähdä ja ratkaista oman kohtalonsa. Syyskuun 10:ntenä 1917 oli ylin armeijanjohto tehnyt valtakunnankanslerille tästä asiasta vakavia esityksiä. Kenraalisotamarsalkka oli kirjoittanut:

"Armeijalla on nykyään aivan riittämättömästi täyteväkeä, varsinkin puuttuu harjoitettua täyteväkeä arveluttavassa määrässä kaikkien aselajien alalla…

"Jollei armeijalle onnistuta toimittamaan sen tarvitsemaa täyteväkeä, niin käy sodan loppu kysymyksenalaiseksi."

Paitsi sotatarmon kohottamista ja laajempaa valistustyötä vaati täyteväen saaminen mielestämme siviiliasevelvollisuutta koskevan lain parantamista, työmiesten työtehon kohottamista. Sitä paitsi tuli teollisuuden alalta luovuttaa mahdollisimman paljon kenttäpalveluskuntoista väkeä keväällä v. 1918 sekä pitentää asevelvollisuusaikaa. Kirjelmä päättyi:

"Mutta velvollisuuteni vaatii minua tehostamaan, että asema muodostuu ehdottomasti kriitilliseksi, ellemme tarmokkaasti ja heti toimi. Jos tässä mielessä toimimme, niin on armeija vievä sodan hyvään päätökseen.

"Kaikilta virastoilta, joiden alaisia edelläkäsitellyt kysymykset ovat, vaaditaan siis suunnatonta vastuunalaisuutta. Varsinkaan eivät valtiopäivät, ammattiyhdistykset j.n.e. saa olla epätietoisia siitä, että ne epäröinnillä tai toimettomuudella ottavat niskoilleen raskaan syyllisyyden.

"Ei tarvinne huomauttaa, että nopea toiminta on tarpeen, kun kuukausia on hyödyttömästi kulunut."

Tästäkään kirjelmästä ei ollut mitään tulosta. Saivatko valtiopäivät tästä tietoa, on minulle tuntematonta.

Opittuani tuntemaan valtakunnankansleri kreivi v. Hertlingiä tulin vakuutetuksi ja sain pian ottaa lukuun, ettei tämäkään mies ollut mikään sotakansleri. Kreivi v. Hertling oli tavallaan lähtenyt eduskuntaenemmistöstä ja hän asettui kokonaan sen kannalle ja sopimusrauha-ohjelman kannattajaksi. Hän lausui tämän päivänselvästi ensimmäisessä suuressa puheessaan saamatta ententen taholta minkäänlaista vastakaikua. Hän nimitti itseään "sovintokansleriksi". Minä luulen, ettei aika ollut vielä kypsä sovintoon. Me tarvitsimme kansleria, joka omistautui kokonaan korkean asemansa sotaisille tehtäville, toimi voimakkaasti ja tarmokkaasti ja selitti kansalle sitä uhkaavat vaarat. Kaikkea tätä vastaan puhui kreivi v. Hertlingin luonne. Hänellä oli taito kohdella valtiopäiväpuolueita, mutta hän antoi niille kuitenkin silloinkin perään, kun sodankäynti vaati toisin. Rehellinen tahto saattoi kreivi v. Hertlingin ottamaan toimen vastaan; mutta aika vaati voimakasta personallisuutta. Työtaakka oli hänen korkealle iälleen ja heikontuneelle terveydelleen liian suuri. Pitäisikö minun se taas Hänen Majesteetilleen sanoa? Kuka olisi tuleva kansleriksi, sen jälkeen kun keisari uudelleen oli ilmoittanut olevansa ruhtinas v. Bülowin ja suuramiraali v. Tirpitzin nimittämistä vastaan? Kuka oli se mies, joka muurin aukkoon asettuisi taistelemaan ja päämääriensä vastustamattomalla voimalla yhdistäisi kansan ja johtaisi sitä? Monet olivat jo tulleet luokseni ehdottaen minua kansleriksi. Tämä ajatus oli epäonnistunut, joskin tarkoitus oli hyvä. Työ, joka minun oli suoritettava, oli summattoman suuri; voidakseni johtaa maailmansotaa, täytyi minun vallita sotakoneistoa. Tämä kysyi jo tavatonta työvoimaa. Mahdotontahan oli sen lisäksi vielä ottaa vastaan niin merkillisen kömpelösti työskentelevän hallituksen johto, joka vielä paljon suuremmassa määrin vaati miehen kokonaan. Lloyd George ja Clemenceau saattoivat olla diktaattoreja, mutta sodankäynnin yksityisseikkojen kanssa he eivät olleet tekemisissä. Saksa tarvitsi diktaattoria, joka oli Berliinissä eikä suuressa päämajassa. Tällaisena diktaattorina täytyi olla mies, joka täydellisesti näki ja tunsi kotimaan olot. Häntä olisi Berliini mahdollisesti seurannut. Minä en voinut ottaa vastaan tätä tehdä. Taistelin itseni kanssa ja se selveni minulle. Minua ei pidättänyt vastuunalaisuuden pelko, vaan selvä tieto, ettei yhden ihmisen voima riitä samalla aikaa johtamaan kansaa kotimaassa ja vihollista vastassa seisovaa armeijaa tässä kansan- ja maailmansodassa kaikkien vastustusten ja ristiriitojen keskellä, joita minä huonoon huutoon joutuneen militarismin edustajana olisin kaikkialla kohdannut. Olosuhteet olivat kuitenkin koko lailla toisenlaiset kuin aikaisemmissa sodissa. Kaikenlaiset vertailut, joita minuun nähden tällöin tehtiin, olivat epäonnistuneita; ajalle ja olosuhteille ei ollut mitään vertauskohtia löydettävissä. Fredrik Suuri oli yksinvaltias ja hänellä oli arvovalta Jumalan armosta, Napoleon tiesi ainakin loistavan nousunsa alussa, että hänellä oli koko Ranska takanaan. Yksi asia oli kuitenkin varma, vallan piti olla yksissä käsissä.

Minun ei auttanut muuta kuin oman valtavan rintamatyöni ohella yhä edelleen kamppailla hallituksen kanssa saadakseni sen, mitä sotajoukko viimeiseen ja ratkaisevaan voittoon tarvitsi. Minä olin tietoinen tehtäväni vaikeudesta, mutta toivoin, että Venäjän kukistuminen tekisi mahdolliseksi onnellisen ratkaisun. Tässä suhteessa erosi nykyinen asemani heinäkuussa 1917 vallinneesta asemasta, jolloin ensimmäinen sotakansleri erosi.

VIII.

Valtiollisista kysymyksistä oli paitsi rauhankysymystä Puolan kysymyksen itävaltalainen ratkaisuehdotus etualalla. Kreivi Czerninin oli onnistunut saada mielipiteitään kannattamaan lähinnä Hänen Majesteettinsa, sitten myöskin valtiokansleri ja valtiosihteeri v. Kühlmann. Heti kun kreivi Hertling oli ottanut vastaan valtiokanslerin viran, kutsuttiin Berliiniin näitä kysymyksiä varten kruununneuvosto, johon myös kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun saapua. Kreivi v. Hertling ja valtiosihteeri v. Kühlmann olivat Baierin valtion alamaisia, varakansleri v. Payer oli württembergiläinen. He eivät tunteneet Preussin itäisten maakuntain olosuhteita ja asettuivat itävaltalais-puolalaisen ratkaisun kannalle; toiset ministerit ja valtiosihteeri liittyivät pääkohdissa heihin. Kenraalisotamarsalkka ja minä puhuimme vakavasti sellaista ratkaisua vastaan. Sotilaalliset näkökohdat pakottivat meitä antamaan hylkäävän lausunnon. Ne olosuhteet, joihin nyt olemme joutuneet, joskin toista tietä, vahvistavat joka tapauksessa kohtalokkaalla tavalla minun väitteeni.

Kenraalisotamarsalkka ja minä jouduimme äänestyksessä tappiolle. Keisari käski meidän tehdä selkoa, mitkä sotilaalliset edellytykset meille tekisivät mahdolliseksi suostua itävaltalais-puolalaiseen ratkaisuun.

Siihen päästiin vain laajentamalla suojavyöhykettä pitkin koko Preussin rajan pituutta.

Asiain kehitys itärintaman ylipäällikön alueella oli sillä välin, mitä elokuussa annettuihin ohjeisiin tulee, kulkenut Kuurinmaalla suotuisaan, Liettuassa sitä vastoin epäsuotuisaan suuntaan.

Majuri v. Gosslerin oli syyskuussa onnistunut perustaa Mitauhun maaneuvosto itärintaman ylipäällikön elokuussa antamien ohjeiden mukaan. Se saattoi ottaa tukikohdakseen Kuurinmaan vanhan historiallisen valtiomuodon. Ritaristo oli siksi arvostelukykyistä, että se seurasi häntä. Se kehoitti lättiläisiä ottamaan osaa maaneuvosten perustamiseen. Nämä suostuivat. Kaikkien niiden mielestä, jotka näkivät maan onnen kaiken voimassa olevan kumoamisessa, oli se, mitä lättiläisille tarjottiin, liian vähäistä. Eikä se paljoa ollutkaan. Mutta se antoi mahdollisuuden jatkuvalle kehitykselle; oli päästy siihen, etteivät lättiläisetkään enää jääneet syrjään. Mitaun maaneuvosto kokoontui juhlallisin menoin ja pyysi adressissa Hänen Majesteettiaan suojelemaan Kuurinmaata ja ottamaan vastaan maan herttuan arvon. Valtakunnan hallituksen vastaus oli suopea, vaikkakin siinä vältettiin varmaa kannanmääräämistä.

Liettuassa tunkeutuivat yhä vain räikeämmin etualalle sikäläisten demokraattien epäselvät toivomukset. Vilnossa muodostettiin luottamusneuvosto maaneuvostoksi. Mutta se osoittautui työkyvyttömäksi. Valtiollinen elämä pysähtyi.

Ennen eroaan oli valtakunnankansleri t:ri Michaelis matkustellut liettuassa ja Kuurinmaalla, ja minä odotin, että idässä nyt luotaisiin jotain todella kokonaista. Hänen kehoituksestaan lupasin hänelle koettaa olla marraskuun ensi päivinä Berliinissä. Hänen äkillinen luopumisensa särki toiveeni.

Marraskuun alussa olin Berliinissä. Odotettu istunto itärintaman ylipäällikön aluetta koskevien kysymysten käsittelyä varten pidettiin 4 p:nä, puheenjohtajana tuli nyt kuitenkin olemaan vasta virkaansa astunut valtakunnankansleri kreivi v. Hertling. Minun tarkoituksena oli määritellä hänelle, millaisella perusteella Kuurinmaa ja Liettua oli liitettävä Saksaan, ja hankkia hänen suostumuksensa aikaisempien valtakunnankanslerien kanssa tehtyihin sopimuksiin. Samalla tahdoin vahvistaa hallintopäällikköjen asemaa siten, että heillä olisi yksinomaan ratkaiseva määräämisvalta maahan nähden eikä millään edustajalla, valtakunnankanslerilla tai ylimmällä armeijanjohdolla. Meidän politiikkamme suuntaviivat, mitä tulee itärintaman ylipäällikön alueeseen, tarkoittivat yhä edelleenkin Kuurinmaan ja Liettuan selvää yhtymistä Saksaan personaliunionissa Hohenzollern-suvun kanssa. Meidän tulevaisuutemme edun kannalta minä pidin nyt tarpeellisena molempain maaneuvostojen pikaista päätöstä. Kuurinmaalla oli työ pääasiassa jo tehty, siellä oli vielä vain muodollisuuksia jälellä. Sitä vastoin oli Vilnossa vielä tavattomia vaikeuksia voitettavana. Kuitenkin saattoi siitä olla täälläkin varmat toiveet, jos hallintopäällikkö saisi selvät ohjeet ja kaikki epävarmuus meidän suhteessamme Liettuaan poistuisi. Molemmissa maissa oli sitten luotava sisäisen hallituksen pääpiirteet sekä määrättävä, missä muodossa sotilaallinen, taloudellinen ja poliittinen liittyminen Saksaan tulisi tapahtumaan.

Minun käsitystäni vastaan ei istunnossa esitetty mitään väitteitä. Itärintaman ylipäällikköä edustavat herrat, jotka eivät vielä tunteneet Berliiniä niin hyvin kuin minä, iloitsivat siitä, että he nyt vihdoinkin pääsisivät jatkamaan työtään. Minä pysyin epäilevänä enkä erehtynytkään. Olot Liettuassa jäivät sekaviksi. Liettualaisten demokraattien taholta alkoi hurja kiihoitus hallintopäällikköä, everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburgia vastaan. Näennäisesti oikeutetut valitukset saivat enimmäkseen selityksensä välttämättömistä sotaoloista, joita ei laisinkaan voinut panna hallinnon syyksi. Mutta vakaumus oli valmis eikä siihen asialliset selitykset tehonneet, kuten valtiollisten mielipiteiden taistelussa laita tavallisesti on. Vilnon demokraatteihin lukeutuvain liettualaisten ääntä kuuntelivat meidän enemmistöpuolueemme ja niitä taas ulkoasiainvirasto. Liettualaiset tottuivat siihen, ettei sotilashallinto ollutkaan Saksan arvovallan ruumiillistuma, vaan että yksityiset edustajat olivat voimakkaammat kuin itse hallitus. Näillä oli taas oma liettualaispolitiikkansa, vaikka he eivät maata tunteneet. Hallitus, joka piti äärimmäisen tarkkaa huolta siitä, ettei ylin armeijanjohto vain saisi suinkaan omaa politiikkaansa seurata, mitä se ei ollut aikonutkaan, antoi edustajain hallita ja vallita. Heidän vaikutuksensa alaisena käsitteli ulkoasiainvirasto Liettuan kysymystä edelleen Berliinissä vain Saksan sisäpoliittisen aseman luuloteltujen vaatimusten eikä itse maan tarpeiden mukaan. Tässäkin siis tuli sisäinen tila määräämään hallituksen suhteen ulkopolitiikkaan. Näin ei Liettuaan voitu luoda terveitä olosuhteita. Kun hallintopäällikön arvovaltaa Berliinistä käsin kolhittiin, täytyi jokaisen hänen askeleensa merkitä epäonnistumista. Neuvottelu marraskuun 4:ntenä oli tässä suhteessa viimeinen yritykseni saada järjestystä tähän liettualaiseen sekasotkuun. Tästä lähtien minä rajoituin vain estämään suoranaisia vaurioita.

Everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburg katsoi olevansa pakotettu pyytämään eroa huomattuaan, että politiikan alalla oli luovuttu hänen oikeana pitämistään suuntaviivoista. Minusta oli hänen eronsa valitettava seikka.

Joulukuun puolivälissä antoi valtakunnankansleri liettualaisille toiveita Liettuan tunnustamisesta vapaaksi, riippumattomaksi valtioksi, jonka pääkaupunkina olisi Vilno. Sen tuli sitoutua tekemään Saksan valtakunnan kanssa erikoisia sopimuksia. Sellainen Liettua joutuisi helposti Puolan käsiin, ellei sopimukseen otettu ehtoja, jotka turvasivat Saksan vaikutusvallan. Mutta liettualaisten menettely antoi tässä suhteessa vähän toiveita. Näiden täytyi yhä enemmän vähentyä, jos heidän epäselviin toivomuksiinsa vielä enemmän myönnyttäisiin. Yksityiset liettualaiset ja eräs vaikutusvaltainen württembergiläinen edustaja panivat toivonsa erääseen württembergiläiseen kuningassukuun kuuluvaan ruhtinaaseen, samalla kuin myöskin saksilaiselle hallitsijaperheelle näyttää annetun toiveita. Jokaisella Vilnon ruhtinaalla olisi ollut puolalaista aatelistoa hovikunnassaan, Liettuan sotajoukon upseerit olisivat olleet puolalaisia, samoin myös hallintoviranomaisten enemmistö. Vain Preussi-Saksa voi pelastaa liettualaiset heille itselleen ja asettaa virkamiehiä ja upseereja, joita heillä itsellään ei vielä pitkään aikaan voinut olla riittävässä määrässä. Pelkillä valtiollisilla iskusanoilla ei luoda elinvoimaisia valtioita eikä pienien kansallisuuksien olemassaoloa turvata. Minä tunsin sentähden sangen vähän innostuvani tästä ylimalkaisesta ja Saksan tulevaisuudelle niin tavattoman vaarallisesta sopimuksesta. Kuvaavaa oli myös että puolalaiset ottivat sen rauhallisesti vastaan. Heillä oli täysi syy tyytyväisyyteen.

Ylin armeijanjohto jäi edelleenkin valtakunnankanslerin aikoinaan hyväksymälle kannalle, jonka mukaan Liettua oli läheisesti yhdistettävä Saksaan, personaaliunionissa Hohenzollern-suvun kanssa.

Hänen Majesteettinsa johtamissa neuvotteluissa Kreuznachissa joulukuun 18:ntena Venäjälle asetettavien rauhanehtojen määräämisestä tulivat itäalueen kysymykset vielä kerran perinpohjin käsittelyn alaisiksi. Silloin ilmoitti keisari, valtakunnankanslerin tai ulkoasiainviraston valtiosihteerin siihen mitään huomauttamatta, olevansa yhtä mieltä preussiläis-puolalaisen rajan suojavyöhykkeen suhteen, jota me olimme pitäneet tyydyttävänä. Ajatukseen Kuurinmaan ja Liettuan personaaliunionista Preussin tai Saksan kanssa yhtyi valtakunnankansleri sillä ehdolla, että liittoruhtinaat antavat siihen suostumuksensa. Hänen Majesteettinsa hyväksyi tämän päätöksen, tehostaen vielä sitä, että on välttämätöntä antaa vieraiden kansallisuuksien näissä puitteissa kehittyä omintakeisesti. Kuurinmaan ja Liettuan kansallisuuskysymykselle merkitsi tämä kiinnipitämistä tähänastisista tuloksista, ellei meidän itärajallamme tulevaisuudessa nousisi uusia vaaroja Saksan valtakunnalle.

Viron ja Liivinmaan suhteen Hänen Majesteettinsa teki sensuuntaisen päätöksen, että venäläisille oli ehdotettava näiden alueiden tyhjentämistä — kuitenkaan sitä suorastaan vaatimatta —, jotta virolaiset ja lättiläiset voisivat käyttää itsemääräämisoikeuttaan.

Lähestyviä rauhanneuvotteluja varten oli siten valtiosihteeri v.
Kühlmannille annettu perusohjeet.

Sillä välin oli itärintaman ylipäällikön alueen hallinnossa tapahtunut muutos. Sen johtoon astuivat erityinen hallintokenraali, kenraali kreivi v. Waldersee ja korkeampi hallintovirkamies, alivaltiosihteeri vapaaherra v. Falkenhausen. Tällä pyrittiin ottamaan tarkemmin huomioon maan valtiollisia tarpeita ja valtakunnankanslerin toivomuksia. Kenraali kreivi v. Waldersee ja valtiosihteeri v. Falkenhausen ovat ymmärtämyksellä ja taidolla virkaansa hoitaneet. Berliinin epäselvän kannan takia eivät hekään ole voineet tuloksellisempaa työtä suorittaa. Elsass-Lothringenin kysymys joutui kreivi v. Hertlingin kansleriaikana sikäli toiseen väylään, että tämä kannatti ehdottomasti Elsass-Lothringenin jakamista, Baierin piti saada Elsass, Preussin Lothringen. Valtakunnankansleri v. Bethmann oli siitä jo Baierin kanssa neuvotellut. Minä en odottanut näistä hankkeista mitään hyvää ja pelkäsin myöskin, että tämä ratkaisu herättäisi vallankin Württembergissä tyytymättömyyttä. Me voimme vain pyytää valtakunnankansleria ottamaan tämän kysymyksen lähinnä alustavan pohdinnan alaiseksi ja jättämään muun siitä riippuvaksi. Asia onkin sen jälkeen levännyt. Minä olin ainakin toivonut, että hän vanhana keskustapuolueen johtajana ja Baierin entisenä ministeripresidenttinä käyttäisi vaikutusvaltaansa Roomassa, jotta Elsass-Lothringenin kirkolliset asiat tulisivat ratkaistuiksi saksalaiskansallisessa hengessä, mutta hän ei saanut mitään aikaan.

VALMISTUKSET HYÖKKÄYKSEEN LÄNNESSÄ 1918

Sotilaallinen asemamme maalla oli vuoden vaihteessa 1917/18 käynyt meille suotuisammaksi kuin olimme milloinkaan uskaltaneet odottaa, mikä johtui siitä, että Venäjä oli poistunut taistelevien riveistä. Me voimme taas, kuten 1914 ja 1915, ajatella sellaista hyökkäystä maalla, joka veisi sodan ratkaisevaan päätökseen. Voimasuhteet olivat meille edullisemmat kuin koskaan.

Sukellussota ei ollut tähän mennessä saanut taloudellisesti aikaan sitä, mitä amiraaliesikunnan päällikkö oli siltä odottanut ja mitä minäkin asiantuntijain lausuntojen perusteella olin toivonut. Huolimatta merilaitoksen vakuutuksista, että tehtiin mikä suinkin oli mahdollista, täytyi minun yhä edelleenkin kiinnittää huomiotani sukellusveneiden rakentamiskysymykseen. Sain myös edustajilta kirjeitä, joissa minulle ilmoitettiin, että niitä voitaisiin rakentaa enemmän. Minä olen näistä kirjeistä iloinnut, sillä nehän osoittivat, että pyrkimykseni käydä sotaa kaikella tarmolla sai kannatusta, toiselta puolen ne hämmästyttivät minua. Perustuslain mukaan ei minulla ollut mitään tekemistä sukellusveneiden rakentamisen kanssa. Minua oli siihen asti näiden herrojen taholta moitittu usein siitä, että huolehdin asioista, jotka eivät minun virkaani kuuluneet. Oli käynyt yleiseksi ilmiöksi, että jos kotimaassa oli jotakin vietävä läpi, käännyttiin minun puoleeni. Minä en tässäkään tapauksessa voinut valitettavasti muuta tehdä kuin jälleen seikkaperäisesti keskustella asianomaisten merilaitoksen virastojen kanssa. Ylin armeijanjohto itse oli jo aikaa sitten antanut armeijalle määräyksen, että milloin nimeltä mainitun henkilön vapauttamista armeijasta vaaditaan asianomaisen viraston taholta, on anomus otettava heti käsittelyn alaiseksi. Pitemmälle emme voineet työväen vapauttamisessa mennä. Raaka-aineiden jakoa koskevalla listalla oli sukellusveneiden rakentaminen pantu ensi sijaan. Kaikelle, mikä oli sen kanssa yhteydessä, antoi ylin armeijanjohto ratkaisevan merkityksen. Kysymys oli: millainen on sukellusveneiden toiminnan johdosta asema oleva keväällä 1918? Voivatko sukellusveneet, joskaan ne eivät kykenisi ratkaisevasti järkyttämään Englantia, vähentää tonnistoa siinä määrin, ettei Amerikka saata tuoda uusia joukkojaan ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa meren yli, ja pääsevätkö ne vihollisen tonnistoa vastaan taistellessaan antamaan iskuja myöskin amerikkalaisia joukkoja kuljettaville laivoille?

Edustaja Erzberger oli heinäkuussa 1917 keskustellut minun kanssani maailmantonniston vaikutuksesta sukellussodan tehoon ja lausunut siitä valtiopäivilläkin mielipiteensä. Sukellussodan tuloksiin on maailmantonnistolla epäilemättä ollut suuri vaikutus, mutta ratkaiseva ei sen merkitys yksin ole ollut. Jos esim. Englannin täytyi kaupankäyntiään varten Amerikan kanssa ottaa laivoja pois Austraalian ja Amerikan reitiltä, niin ne puuttuivat sieltä; austraalialainen vilja, josta Englanti oli riippuvainen, jäi Austraaliaan eikä edistänytkään Englannin ja ententemaiden muonittamista. Sanalla "maailmantonnisto" ei minun mielestäni ilman muuta ole ratkaistu kysymys, minkä tähden sukellussota ei tuhonnut Englantia eikä vienyt sotaa päätökseen. Myöskin maataloudellisen tuotannon nousu Englannissa on keventänyt sen taloudellista elämää ja hidastuttanut sukellussodan vaikutusta. Rakennettiinko ententen maissa uusia laivoja enemmän kuin oli alkuaan suunniteltu, joten vihollinen myöskin sen kautta sai tukea, ei ole tiedossani. Ratkaiseva merkitys oli sillä seikalla, että ententellä oli ollut kahden vuoden aikana tilaisuus taloudellisesti järjestäytyä sukellussodan vaatimusten mukaan ja kehittää sotilaallista puolustustaan. "Mutta laivasto … pääsi (tosin Amerikan avulla!) sukellusveneistä voitolle ja vähensi suuresti niiden toimintaa", kirjoitti "Economist" syyskuun 7:ntenä 1918. Sodassa on tulevaisuutta tutkiva katse vielä paksumman verhon peittämä kuin rauhan aikana, varsinkin niin monimutkaisella alalla kuin sukellussotaa koskevissa asioissa. Niitä ei vihollinenkaan tuntenut. Siten on selitettävissä, ettei merilaitoksemme osannut tarkoin arvostella kysymyksessä olevia seikkoja. Tämänkin alan vastuunalaiset miehet ovat velvollisuuden ja omantunnon mukaisesti työskennelleet ja laskelmiaan tehneet. Joskaan sukellussota ei lokakuuhun 1918 mennessä saanut ratkaisua aikaan, painoivat sen saavutukset kuitenkin paljon vaa'assa. "Se oli suurin vaara, joka Englantia on koskaan uhannut", kirjoitti "Morning Post" lokakuun 3:ntena 1918. Väärin olisi myöskin olla tunnustamatta sen tavatonta vaikutusta sopimusvaltain koko talouselämään ja olla ottamatta lukuun sitä huojennusta, jonka se länsirintamalle on tuottanut. Historian asiaksi jää hankkia selvyyttä tähän kysymykseen ja tutkia sen monimutkaista ongelmaa. Meidän sukellusveneittemme miehistön suoritukset ovat kautta aikojen säteilevän loistavia sankaritekoja, joista isänmaa ja laivasto voivat ylpeillä.

Vuodenvaihteessa 1917/18 saatoin vedota merilaitoksen mielipiteeseen sukellussotakysymyksessä. Sen käsitys oli toivehikas. Tosin minä olin tullut epäilevämmäksi ja ajatukseni pysähtyivät väkisinkin siihen mahdollisuuteen, että Yhdysvaltain uudet joukot alkavat keväästä 1918 alkaen saapua jatkuvasti Eurooppaan. Kuinka suuria joukkoja Amerikka voisi lähettää, en osannut arvata; mutta varmasti saattoi otaksua, etteivät ne ententelle voineet korvata Venäjän edustaman voiman menetystä ja että voimasuhteet olisivat meille keväällä suotuisammat kuin myöhemmin kesällä ja syksyllä, paitsi jos siihen mennessä saavutimme suuren voiton.

Ylin armeijanjohto joutui syksyn lopulla pohtimaan laajakantoista kysymystä: saattoiko se käyttää keväällä vallitsevia suotuisia suhteita suureen taisteluun lännessä, vai pitikö sen, yrittämättä tätä, rajoittua järjestelmälliseen puolustukseen ja vain suorittaa sivuhyökkäyksiä, esimerkiksi Italiassa tai Makedoniassa.

Neliliittoa piti koossa vain Saksan aseiden voiton toivo. Itävalta-Unkarin armeija oli väsynyt; se oli menettänyt 1.800.000 miestä vangiksi joutuneina, täyteväkeä puuttui. Sen taisteluvoima oli vähäinen, Italiaa vastaan sillä oli suunnilleen riittävästi väkeä. Jos Venäjä todellakin poistui taistelevien riveistä, saattoi toivoa, että armeija edelleenkin olisi tehtävänsä tasolla. Epäiltävää oli riittäisikö voimia muihin päämääriin. Oli luultavaa, että Itävalta-Unkarin hallitus tekisi, niinkuin jo v. 1917, myöskin 1918 ilmoituksen, ettei armeija enää jonkun määräajan kuluttua voisi olla taistelussa mukana. Oli suhtauduttava vakavasti mahdollisuuteen, että Itävalta-Unkarin sotilaallinen voima todellakin oli jo loppumaisillaan. Selvää oli, ettei sen poliittinenkaan voima tulisi kestämään hetkeäkään kauemmin. Vain armeija piti vielä kaksoismonarkiaa koossa.

Bulgaarian armeijalla oli riittävästi täytejoukkoja; tosin oli Bulgaariankin pakko kutsua riveihinsä vieraita aineksia. Joukot olivat vuonna 1917 taistelleet auttavasti, armeijan henki oli kohonnut. Liikenneolot kaikkialla rintaman selkäpuolella oli saatu kuntoon. Saksalaisen armeijaryhmäkomennon ja muiden saksalaisten komentoviranomaisten vaikutus oli kasvanut. Mutta tämä vaikutus ulottui vain yhtä pitkälle kuin saksalainen komentovalta. Armeijaryhmäkomennon koulussa edistettiin koko armeijan kasvatusta. Toimintaansa nojaten se saattoi odottaa luottamuksella tulevia taisteluja. Minä neuvottelin usein kenraali Gantshevin kanssa ja pyysin myöskin häntä puolestaan toimimaan Bulgaarian armeijan voimistuttamiseksi. Hän piti sen asemaa edellisen vuoden kokemusten perusteella varmana, vain Kreikan armeijan asettaminen liikekannalle huolestutti häntä. Se, että hän vaatiessaan Saksasta sotavälineitä ja joukkoja meni liian pitkälle, johtui hänen tehtävänsä laadusta. Kaikki hänen sanansa ilmaisivat toivoa, että saksalaiset voittavat länsirintamalla.

Bulgaaria oli miehittänyt kaiken sen, mitä se rauhan aikana halusi pitää. Se oli voitostaan varma — se ei ajatellut enää sotaa, vaan ainoastaan, miten se tulisi nauttimaan voittonsa hedelmistä rauhan aikana. Kansa ja armeija olivat sotaan väsyneitä. Radoslavovin hallitus alkoi seisoa heikolla pohjalla. Maassa alkoi kiihoitus hallitusta ja sotaa vastaan. Lähimpänä tarkoituksena oli saada toiset puolueet valtion lihapatojen ääreen. Niin kasvoi vaara, että ententen vaikutus Bulgaariassa pääsisi yhä suurempaan valtaan. Tämä vaara oli sitäkin suurempi kun tähänastinenkaan hallitus ei estänyt meitä vastaan harjoitettavaa propagandaa. Nyreys meitä kohtaan kasvoi Bulgaariassa siitäkin syystä, että me emme valuuttasyistä ottaneet vastaan riittävästi tupakkaa. Monet bulgaarialaiset katsoivat tästä kärsivänsä vahinkoa. Yhdysvaltain edustaja, joka yhä oli Sofiassa, käytti tätä tilannetta tavattoman taitavasti hyväkseen ja sai bulgaarialaiset kohdistamaan suuret voiton toiveensa hyviin Sveitsin frangeihin. Useille bulgaarialaisille oli kiusaus niin suuri, etteivät he sitä kestäneet. He kääntyivät taas ententen puoleen, jolla puolen heidän sydämensäkin aina oli ollut.

Bulgaariasta tulin ehdottomasti siihen käsitykseen, että se olisi meille uskollinen niin kauan kuin meidän kävisi hyvin. Mutta jos meidän voiton toiveemme vähenisivät, tai jos meillä olisi vastoinkäymisiä, no niin, silloin olisi pakko kaiken käydä, niinkuin käynyt on. Miksipä olisi kansojen elämässä toisin kuin ihmisten elämässä? Niin kauan uskoin armeijan pitävän puoliaan kuin saatoin luottaa Bulgaarian uskollisuuteen.

Turkki oli uskollinen liittolainen, mutta sen voimat olivat lopussa; oliko se siihen itse syypää vaiko ei, oli samantekevää. Sen miesvoima väheni nopeasti, sen armeija oli osaksi olemassa enää vain paperilla. Palestiina joutuisi helposti Englannin saaliiksi, ellei siellä olevia joukkoja vahvistettaisi. Jos ne lyötäisiin hajalle, olisi sillä laajakantoiset, poliittiset seuraukset; sitä oli koetettava estää, vaikkakaan sodan ratkaisu ei tulisi siellä tapahtumaan.

Saksassa vallitsi näennäisesti parempi henki kuin liittolaistemme keskuudessa, mutta sielläkin se oli ilmeisesti voimakkaasti alentunut, samoin oli myöskin mieliala laskenut. Kotimaan väestön tarmoa minä kylläkin kuvittelin suuremmaksi kuin se oli. Minä toivoin täyteväkikysymyksen järjestyvän.

Armeija oli kestänyt vuoden 1917 voitokkaasti; mutta samalla oli käynyt ilmi, että jos länsirintama asettui pelkän puolustuksen kannalle, ei sen kestävyys enää ollut taattu, entente kun käytti niin suunnattomasti sotatarpeita. Sielläkin, missä taktilliset suhteet olivat aivan säännölliset eivätkä niin epäsuotuisat kuin Wytschaeten kaaren tai Laffaux'n mutkan taistelussa, olimme me menettäneet alueita ja kärsineet raskaita tappioita. Nämä tappiot olivat suuremmat kuin meidän hyvin johdetuissa hyökkäyksissämme. Vihollisen valtavat taisteluvälineet olivat tehneet viholliselle paljon helpommaksi hyökätä kuin meidän oli puolustautua. Tämä seikka tuli tietenkin sitä enemmän näkyviin, kuta enemmän meidän jalkaväkemme sai nostoväen luonteen ja kuta enemmän se suli, kun parhaat ainekset kuoleman ja haavoittumisen johdosta joutuivat pois sen riveistä ja kuta tuntuvammin siinä kuri höltyi.

Oli myöskin odotettavissa, että vihollinen ottaisi menneistä taisteluista oppia, järjestäisi hyökkäyksensä leveille rintamille, kuten Aisnen ja Champagnen rinnakkaistaistelussa huhti- ja toukokuussa 1917, ja koettaisi saavuttaa menestystä yllätyksen avulla. Käytettävissä olevat valtavat sotatarvemäärät antoivat sille siihen tilaisuuden.

Sotajoukolle oli tavattoman raskasta pysyä yhtämittaa odottavalla puolustuskannalla. Oli jo paljon piilottelijoita. He tulivat heti takaisin, kun taistelu oli päättynyt. Oli tullut säännöksi, että divisioonassa, joka oli palannut taistelusta toivottoman vähälukuisena, oli muutaman päivän perästä aivan toinen, paljoa edullisempi miesluku. Joukot eivät enää vihollisen sotavälineiden raivoa vastaan osoittaneet puolustuksessa vanhaa vastustuskykyä. Ne ajattelivat kauhulla edessä olevia puolustustaisteluja ja ikävöivät liikuntasotaan. Romaaniassa, Itä-Galitsiassa, Italiassa ja myöskin Cambrain taistelussa, missä liikuntasota oli tullut kysymykseen, olivat saksalaiset joukot suorittaneet loistavia sankaritekoja ja uudestaan osoittaneet olevansa vihollista etevämmät, vaikkakaan niiden toimintakyky ei enää ollut niin kestävää kuin v. 1914. Myös oli tullut näkyviin ilmiöitä, joista päättäen liitokset eivät enää olleet niin lujat kuin sodan alussa. Yhtä paljon kuin puolustus masensi joukkoja, kohotti hyökkäys niiden mieltä. Hyökkäystä vaati armeijankin etu; puolustustaistelussa täytyi armeijan vähitellen sortua vihollisen yhä vain musertavammaksi käyvän sotaväline- ja mieslukuylivoiman alle. Se tunsi sen itse. Se toivoi lännessä hyökkäystä ja odotti sitä Venäjän kukistumisen jälkeen syvällä sielullisella helpotuksella. Minä ilmaisen tällä armeijan mielialan, mitä tulee hyökkäykseen ja puolustukseen. Se kuvasti ajatusta, jonka valtavaa voimaa en voinut olla tuntematta: vain hyökkäyksellä saattaa lopettaa sodan. Monet ja etevimmät kenraalit olivat samaa mieltä. Tietenkään en ole antanut sellaisten mielialojen johtaa toimintaani, siihen oli vastuunalaisuudentunteeni liian suuri. Vain minun asiani on ollut ratkaisevan ehdotuksen teko, siitä olen aina ollut tietoinen. Joukkojen ja johtajien toivomus oli minulle vain kuvastimena, josta saatoin nähdä, mitä sotajoukko itse tunsi voimakseen ja heikkoudekseen.

Meidän ja liittolaistemme asema ja armeijan tila vaativat hyökkäystä, joka toisi pikaisen ratkaisun. Tämä voi tulla kysymykseen vain länsirintamalla. Kaikki edellinen oli ollut vain päämäärään johtavia keinoja ja tarkoittanut sellaisen tilanteen luomista, joka tekisi sen mahdolliseksi. Tähän mennessä ei vielä ollut päästy sellaiselle kannalle. Kuudella, seitsemällä divisioonalla me olimme voineet käydä taistelua Italiassa. Lännessä ei sellainen voimankäyttö riittänyt. Minä luovuin nyt kaikista aikeista hyökätä Italian tai Makedonian rintamalla. Kaikki riippui nyt siitä, saatiinko riittävästi voimia kootuksi hyökkäyksen tekoon lännessä.

Tähän vaaditaan valtavia taisteluvälineitä ja runsaasti joukkoja, jotka ovat, samoin kuin niiden johtajatkin, hyökkäykseen harjoitettuja. Jos tämä ehto voitiin ajoissa täyttää, silloin ei vain ollut mahdollista, silloin suorastaan täytyi hyökätä. Hyökkäys on voimakkain taistelumuoto, vain se tuo ratkaisun. Sitä todistaa jokainen sotahistorian lehti. Hyökkäys on kuin vertauskuva siitä, että hyökkääjä on vihollista voimakkaampi. Odottaminen olisi hyödyttänyt vain vihollista, se kun tiesi varmasti saavansa lisäjoukkoja.

Olin täysin selvillä siitä, että hyökkäys lännessä olisi maailmanhistorian vaikeimpia sotaliikkeitä. Minä en sitä salannut. Myöskin Saksan kansan oli annettava kaikkensa. Kuta suurempi puute miehistä oli, sitä lujempi täytyi Saksan sotatarmon olla, sitä voimakkaampaa työtä vaadittiin hallitukselta sodankäynnin hyväksi. Ylin armeijanjohto oli, kuten aikanaan Tannenbergin taisteluun, koonnut ratkaisua varten kaikki, mitä eri sotatantereilta vain liikeni. Me emme voineet milloinkaan tulla kyllin lujiksi. Toiselta puolen oli otettava huomioon, että Euroopan rintamat olivat keskenään mitä lähimmässä yhteydessä. Epäonnistuminen Italiassa, Makedoniassa tai idässä saattoi ehkäistä meidän sotaliikkeitämme lännessä.

Saksalaisten joukkojen jättäminen Italian rintamalle oli turhaa. Vuoden vaihteessa alettiin niitä kuljettaa pois. Me valvoimme nyt vain sotataloudellisessa suhteessa etujamme miehitetyllä italialaisella alueella, joka joutui Itävalta-Unkarin hallittavaksi. Venäläis-romaanialaiselta rintamalta me kuljetimme huolimatta Bulgaarian vastustuksesta bulgaarialaisia joukkoja Makedoniaan, jotta sieltä voitaisiin saada vapaaksi muutamia saksalaisia joukko-osastoja.

Suurisuuntainen joukkojen siirto Galitsiasta ja Bukovinasta Ranskaan ja Belgiaan oli pantu alulle. Oli myös välttämättä lopullisesti ratkaistava kysymys joukkojen kuljetuksesta Balkanin niemimaalta ja itärintamalta. Mutta meidän oli sitä ennen saatava selvyys siitä, millaisiksi suhteemme muodostuisi Venäjään ja Romaaniaan ja mikä olisi bolshevismin kanta ententeen ja neliliittoon — ei vain sotaakäyvänä, vaan myöskin vallankumouksellisena valtana. Tämä selvyys meidän oli saatava pian. Oli joka tapauksessa selviydyttävä sangen laajasta kuljetusliikkeestä. Amerikkalaisen vaaran vuoksi näytti olevan välttämätöntä niin varhain kuin suinkin mahdollista ryhtyä taisteluun lännessä. Kun armeijan tuli saada riittävästi aikaa harjaantua hyökkäykseen, kävisi suunnitelman toteuttaminen mahdolliseksi maaliskuun puolivälissä. Hevosilla oli silloin jo ainakin laitumilla jotain syötävää. Tämäkin täytyi ottaa huomioon meillä vallitsevan rehunpuutteen takia.

Jos asiat menisivät Brest-Litovskissa mieltä myöten, jos työ siellä sujuisi hyvin, niin oli odotettavissa, että tähän aikaan voitaisiin antaa valmiita taisteluvoimia voitokkaaseen hyökkäykseen lännessä. Vitkastelu ei ollut hyväksyttävissä. Ilman muuta saattaa ymmärtää, millä jännityksellä me seurasimme rauhanneuvottelujen kehitystä.

II.

Neuvottelujen kulun täytyi pakostakin vaikuttaa sotilaallisiin päätöksiin, kun maailmansotaa vielä parhaillaan käytiin. Oli kysymys siitä, sujuisivatko neuvottelut niin, että me voisimme hyökätä ja sittenkin päättää jättiläistaistelun onnellisesti, säästyäksemme voitetun surulliselta kohtalolta.

Saksan tulevaisuudelle oli ehdottomasti välttämätöntä, että koko mutkikas itäaluekysymys saisi sellaisen ratkaisun, joka vastaisi Preussin ja Saksanmaan etua ja supistaisi puolalaisvaaran mahdollisimman vähiin. Joulukuun 18:ntena Kreuznachissa tehdyt päätökset antoivat siitä ehkä vielä takeet.

Neuvottelijoilla oli tavattoman raskas vastuunalaisuus. Eikä sitä suinkaan keventänyt kotimaassa vallitseva mieliala, joka oli päässyt kehittymään vihollisen harjoittaman propagandan lumoissa, kun ei vastapainona ollut voimakkaan ja tarkoitusperistään tietoisen hallituksen valistustoimintaa. Sillä ei ollut ollenkaan käsitystä vihollisen sodanhalusta ja se pelkäsi millään tavoin ärsyttää vihollista ja siten vaikeuttaa rauhan tekoa. Siksi se asettui kielteiselle kannalle kaikkeen todelliseen toimintaan nähden, välittämättä, koituiko tästä vahinkoa isänmaan tai sodankäynnin eduille ja samalla myös lopullisen rauhan saannille.

Saksan valtuutettu Brest-Litovskissa oli valtiosihteeri v. Kühlmann, hänen alleen kuului ylimmän armeijanjohdon erikoisedustaja kenraali Hoffmann. Itävalta-Unkari oli lähettänyt kreivi Czerninin. Muutkin neliliiton vallat olivat edustetut. Valtiosihteeri v. Kühlmann kieltäytyi olemasta puheenjohtajana. Esimiehyys vaihteli sitten neliliittovaltojen kesken.

Venäjän edustajilla katsottiin olevan joka suhteessa yhtä suuret oikeudet. He tekivät heti omia ehdotuksia.

Joulukuun 25:ntenä ilmoitti kreivi Czernin neliliiton nimessä suostuvansa Venäjän ehdotukseen rauhan solmimisesta ilman väkivaltaisia alueanastuksia ja ilman sotakorvauksia.

Tällä pohjalla kutsuttiin myöskin entente-valtoja ottamaan osaa yleisiin rauhanneuvotteluihin. Määräajaksi asetettiin tammikuun 4:s kello 10 illalla.

Neliliiton johtava valtiomies, kreivi Czernin, selitti tämän johdosta: jos entente-vallat olisivat silloin olleet halukkaita rauhantekoon, niin olisi periaate "ilman valtauksia" saatu täydelleen toteutetuksi.

Kansojen itsemääräämisoikeudesta tuli venyvä ja epäselvä periaate, joka ei vastannut Saksan etuja ja jota voittaja käytti hyväkseen.

Yksinkertaisten täsmällisten vaatimusten sijaan oli asetettu sarja näkökohtia, joiden pohtiminen oli ehdottomasti vievä sangen pitkän ajan. Myöskin entente-valloille osoitettu kutsu saattoi vaikuttaa vain hidastuttavasti. Eikä ollut minkäänlaista toivoa, että siihen suostuttaisiin. Niistä päätöksistä, jotka oli tehty joulukuun 18:nnen neuvotteluissa, joissa Hänen Majesteettinsa oli puheenjohtajana, ei ainoakaan säilynyt. Tulevaisuutemme idässä joutui vaaranalaiseksi. Mahdotonta oli arvata, miten lättiläiset nyt tulisivat menettelemään. Vaara, että valkovenäläiset ja liettualaiset joutuisivat Puolan valtaan, kasvoi tavattomasti. Puola itse hyötyi aika lailla Itävalta-Unkarin etujen kustannuksella. Rajojen välttämätöntä sotilaallista turvaamista ei ollut ajateltu. Minä keskustelin kenraali Hoffmannin kanssa ja valitin, että neuvottelut olivat menneet tähän suuntaan. Ei ollut ihme, että hän sanoi uskoneensa, että Kreuznachissa oli joulukuun 18:ntena juuri näin päätetty. Minä ilmoitin hänelle, ettei meille ollut annettu minkäänlaisia tietoja neuvottelujen kulusta ja pyysin häntä, koska nyt kerran oli tehty neljäntoista päivän aselepo, esittämään valtiosihteeri v. Kühlmannille sen lujan vaatimuksen, että hän tekee voitavansa meidän Kuurinmaata ja Liettuaa tarkoittavien suunnitelmiemme toteuttamiseksi ja puolalaisen suojavyöhykkeen hankkimismahdollisuuden säilyttämiseksi, joita me olimme tähän asti pitäneet Hänen Majesteettinsa antamien ohjeiden ja valtakunnankanslerin kanssa tehtyjen sopimusten perusteella valtakunnan vaatimuksina. Kenraali Hoffmannin pyynnön johdosta valtiosihteeri v. Kühlmann asettui nyt sellaiselle kannalle, joka lähenteli Kreuznachissa tehtyjä sopimuksia, joutuen täten epäilemättä jonkinlaiseen ristiriitaan kreivi Czerninin kanssa. Tukeakseen valtiosihteeri v. Kühlmannia tämä uhkasi, niin käsittämätöntä kuin se olikin, sillä, että Itävalta-Unkari tekee yksityisrauhan. Yhteisneuvotteluissa näkyi tuottavan haittaa se, etteivät liittoutuneet olleet varemmin tehneet sopimuksia keskenään.

Venäjän bolshevikkiedustajain puheista kävi alusta alkaen selville, että ententelle oli hyvin tärkeätä saada neuvottelut venymään niin pitkälle kuin suinkin ja että bolshevikit itse yhä vielä uskoivat ententen avulla saavansa aikaan maailmanvallankumouksen. Heidän pyrkimyksenään oli muodostaa Brestin neuvottelut omien aatteittensa suureksi propaganda-sotaretkeksi. Tämä oli meidän sisäisille oloillemme sitäkin vaarallisempaa, kun vain ani harvat käsittivät bolshevismin hajoittavan vaikutuksen yhteiskunnallisessa suhteessa. Erittäinkin arvioivat sitä väärin valtiopäivien enemmistöpuolueet, joilta sen luonne jäi huomaamatta. Ne näkivät sen, mitä Venäjän bolshevikkiedustajat Brestissä olivat esittäneet, vain tukevan niiden omia ihanteellisia maailmanrauhaharrastuksia ja merkitsevän yleismaailmallisen veljeyden alkamista. Minä olin aivan toisella kannalla. Minä olin selvillä siitä, että bolshevismi, olipa sillä ententen kannatus tai ei, olisi meille tavattoman vaarallinen vihollinen, jonka loitolla pitäminen kysyisi meiltä sotilaallista voimaa, vaikka rauhakin saataisiin aikaan.

Joulukuun lopulla erosivat edustajat tekemättä erityisempiä sopimuksia ja lähtivät kukin kotimaahansa, tullakseen taas koolle Brestiin 14 päivän kuluttua tammikuun alussa.

Ylipäällikkö ja minä lähdimme myös tammikuun alussa Berliiniin keskustellaksemme valtiosihteeri v. Kühlmannin kanssa ja saadaksemme hänet nopeampaan neuvottelutoimintaan. Minä halusin myöskin tavata kenraali Hoffmannia; hänkin oli tällöin Berliinissä. Tammikuun 2:sena oli Hänen Majesteettinsa luona neuvottelu. Minä viittasin siihen, että lännessä odotettavan taistelun vuoksi olisi pikainen rauha idässä välttämätön; ainoastaan siinä tapauksessa, että rauha saataisiin aivan ulottuville, voisi joukkojen poiskuljetus, mikä oli välttämätöntä, heti alkaa. Sotilaallisista syistä pitäisi kaikkia viivyttämisyrityksiä vastustaa. Me olimme kyllin voimakkaat sitä estämään. Erityisiä tähän suuntaan käyviä ohjeita ei valtiosihteeri v. Kühlmann kuitenkaan saanut.

Sen jälkeen tuli vielä kerran puolalainen rajavyöhyke keskustelun alaiseksi. Kreivi Czernin oli käyttänyt Brestissä-oloaan valtiosihteeri v. Kühlmannin taivuttamiseksi siihen, että rajavyöhyke tulisi pienemmäksi kuin mitä joulukuun 18:ntena oli päätetty. Tämä oli nähtävästi tähän myöntynyt ja saanut myöskin kenraali Hoffmannin suostumuksen, joka sai nyt tehtäväkseen esittää asian Hänen Majesteetilleen. Vedoten kenraali Hoffmanniin Hänen Majesteettinsa yhtyi kannattamaan valtiosihteeri v. Kühlmannin mielipidettä. Keisarilla oli luonnollisesti päätösvalta. Perustelu koski minuun kuitenkin; olin uskonut, että kenraalisotamarsalkka ja minä olimme Hänen Majesteettinsa vastuunalaiset sotilaalliset neuvonantajat. Rajavyöhykkeen supistaminen niin suuressa määrin merkitsi mielestäni Itä- ja Länsi-Preussin maakunnille uhkaavaa vaaraa. Pidin velvollisuutenani vielä kerran tehostaa kantaani, mutta seurauksena oli vain se, että tunsin herättäneeni keisarin tyytymättömyyttä.

Tammikuun 4:ntenä keskustelin kenraali v. Lynckerin kanssa suhteestani keisariin. Siitä, mitä oli tapahtunut, täytyi minun vetää se johtopäätös, ettei Hänen Majesteettinsa enää tuntenut minua kohtaan sitä luottamusta, jota minun tuli nauttia voidakseni hoitaa ylenmäärin raskasta tointani. Minun on asettauduttava Hänen Majesteettinsa käytettäväksi ja pyydettävä saada toinen tehtävä. Kenraali Lyncker neuvoi minua keskustelemaan asiasta kenraalisotamarsalkan kanssa, joka oli palannut Kreuznachiin tammikuun 3:ntena. Minä suostuin siihen ja keskustelin hänen kanssaan 5 p:nä. Hän pyysi minua luopumaan aikeestani ja lupasi itse ottaa asian järjestelyn toimekseen, mihin minä ilmoitin olevani tyytyväinen.

Siitä, mitä oli tapahtunut, saatiin Berliinissä vihiä, mikä oli erittäin valitettavaa, ja asian sanottiin olevan yhteydessä ilman muuta Brestin neuvottelujen kanssa. Selitys ei pitänyt ollenkaan paikkaansa. Kuten myöhemmin 1918 minun erotessani, koski nytkin asia sitä, että Hänen Majesteettinsa oli keisarinani ja ylimpänä sotapäällikkönäni asettunut minuun nähden henkilökohtaisesti kannalle, joka teki asemani sietämättömäksi ja loukkasi omanarvontuntoani.

Valitettavasti oli tammikuun 2 päivä sumentanut myöskin suhdettani kenraali Hoffmanniin. Olemme kuitenkin suorin sanoin jälestä päin selvittäneet asian.

Tämän tapahtuman johdosta kenraalisotamarsalkka lähetti Hänen Majesteetilleen tammikuun 7:ntenä kirjelmän. Hän huomautti vastuunalaisuudesta, joka sekä hänellä että minulla oli siitä, että rauhan tulos antaa Saksan kansalle niin lujat ja hyvät rajat, etteivät vastustajamme aivan pian uskalla uuteen sotaan ryhtyä. Tämän päämäärän saavutuksen oli tehnyt kysymyksenalaiseksi valtiosihteeri v. Kühlmannin poikkeaminen Hänen Majesteettinsa joulukuun 18:ntena antamista ohjeista, mutta myöskin tammikuun 2:sena annettu kaikkein korkein päätös Puolan rajaa koskevassa kysymyksessä.

Myöskin kosketeltiin kirjelmässä tammikuun 2:sen päivän istunnossa sattuneita tapahtumia ja sitä vaikeaa asemaa, johon kenraalisotamarsalkka ja minä olimme Hänen Majesteettiinsa nähden joutuneet. Se päättyi näin:

"Niin kauan kuin vain neuvotellaan eikä toimita, väistyvät ristiriidat (ulkoasiainvirastoon nähden) näennäisesti taka-alalle. Mutta jos, niinkuin nyt itävaltalais-puolalaisessa kysymyksessä Itävallan suhteen tai Brestissä Venäjän suhteen, ryhdytään toimintaan, niin käy katsantokantani välinen ristiriita koko räikeydessään ilmi. Joka kerta tulee tämä ja sen mukana nykyinen tilanne toistumaan.

"Teidän Majesteetillenne kuuluu ratkaisun korkea oikeus. Mutta Teidän Majesteettinne ei vaatine, että vilpittömät miehet, jotka ovat Teidän Majesteettianne ja isänmaata uskollisesti palvelleet, omalla arvovallallaan ja omassa nimessään ottaisivat osaa tekoihin, joita he sisimmästä vakaumuksestaan pitävät kruunulle ja valtakunnalle vahingollisina ja joita he siksi eivät voi hyväksyä.

"Teidän Majesteettinne ei vaatine, että minä teen Teidän Majesteetillenne ehdotuksia sotaliikkeistä, jotka kuuluvat maailmanhistorian vaikeimpiin, elleivät ne ole tarpeen määrättyjen sotilaallis-valtiollisten päämäärien saavuttamiseksi.

"Pyydän alamaisimmin, että Teidän Majesteettinne itse perusteellisesti ratkaisee asian. Kenraali Ludendorffin ja minun persoonani eivät saa merkitä mitään, kun on kysymyksessä valtion onni."

Hänen Majesteettinsa jätti kirjelmän valtakunnankanslerin vastattavaksi. Meidät oli kutsuttu tammikuun keskivaiheilla keskustelemaan hänen kanssaan.

Valtakunnankansleri kreivi v. Hertling asettui ennen kaikkea sitä käsitystä vastaan, että myöskin kenraalisotamarsalkka ja minä olisimme vastuunalaiset rauhanehdoista. Hän tehosti sitä, että hän yksin oli vastuunalainen. Kenraalisotamarsalkalla ei ollut kreivi v. Hertlingiin nähden enempää kuin aikoinaan oli ollut valtakunnankansleri v. Bethmanniinkaan nähden aikomus millään tavalla loukata tämän valtio-oikeudellista toimivaltaa. Mutta tässä oli kysymyksessä meidän siveellinen vastuunalaisuutemme, jonka me syvällä sydämessämme tunsimme ja jota ei kukaan voinut siitä poistaa, samoin kuin se, että armeija ja kansa piti kenraalisotamarsalkkaa ja minua ehdottomasti vastuunalaisina rauhasta. Tähän oli hallitus itse syypää, sillä se oli kerta toisensa jälkeen vedonnut mielipiteittensä yhtäpitäväisyyteen ylimmän armeijanjohdon kanssa ja vetänyt esille meidän muistutuksiamme suunnitelmia ja toiveita vastaan, joita se ei omasta puolestaan hyväksynyt.

Kreivi v. Hertling ei ollut näin tehnyt, hän koetti nähtävästi vapautua ylimmän armeijanjohdon luulotellusta holhouksesta. Tapa, millä se tapahtui, sai minut useinkin hämmästymään. Myös tammikuun keskivaiheilla pysyi valtakunnankansleri ankarasti tällä kannalla. Valitettavasti ei hallitus ilmoittanut julkisuudessa selvästi ja kyllin pontevasti, että se hallitsi Saksaa eikä kenraali Ludendorff.

Oikeastaan ei ollut mitään epäselvyyttä olemassa valtakunnankanslerin valtio-oikeudellisesta vastuunalaisuudesta ja meidän, ylipäällikön ja minun persoonani, vaiteliaasta moraalisesta osallisuudesta vastuuseen. Mutta kuta selvemmäksi valtakunnankansleri veti tuon väliviivan, sitä raskaammaksi kävi vastuunalaisuus hänelle itselleen.

Saimme nyt myöskin kuulla, että kreivi v. Hertling oli lausunut nimenomaan hyväksyvänsä kreivi Czerninin Brestissä pitämän joulupuheen. Hän ajoi siis, mihin hänellä oli oikeus, omaa politiikkaansa eikä antanut meidän kanssamme tehtyjen sopimustenkaan itseään sitoa. Mikä sai kreivi v. Hertlingin siirtymään tällaiselle kannalle, on minulle vielä tänäkin päivänä käsittämätöntä. Me pidimme Hänen Majesteettinsa joulukuun 18:ntena tekemiä päätöksiä sitovina ja me edellytimme, että valtakunnankansleri ilmoittaisi meille, miten niitä mahdollisesti on muutettu. Muussa tapauksessa ei ikäviä väärinkäsityksiä ja persoonallista kahnausta voinut välttää. Niihin olikin jouduttu. Ne olisivat olleet kartettavissa, jos me olisimme saaneet tarpeelliset tiedot. Kenraalisotamarsalkan ja minun arvostelun asiallinen puoli olisi pysynyt samanlaisena. Mutta me olisimme antaneet mielipiteillemme toisen ilmaisumuodon.

Neuvottelut eivät saaneet mitään muutosta aikaan yhtä vähän kuin Hänen Majesteettinsa ilmoitus kenraalisotamarsalkalle. Varsinkaan emme saaneet mitään ilmoitusta siitä, mitä sotilaallis-poliittisia päämääriä tultaisiin tavoittelemaan. Tähän asti oli kreivi v. Hertlingin päämääränä lännessä ollut, ettei Belgia saanut muodostua vihollistemme rintamaansijoitusalueeksi. Tämä mielipide kävi yhteen ylimmän armeijanjohdon mielipiteen kanssa.

III.

Pian kokoontuivat rauhanneuvottelijat taas Brestiin. Sopimusvallat eivät tietenkään olleet tulleet mukaan. Monet odottivat jonkinlaisella jännityksellä tulisivatko venäläiset takaisin. He tulivat Trotskin johtamina. Heidän oli pakko tulla. Heidän armeijansa hajaantuminen kävi nopeasti ja voitti yhä enemmän alaa. Se oli täydellisen sekasotkun tilassa ja tahtoi rauhaa. Meidän sotilaallinen asemamme oli siis mahdollisimman suotuisa, meidän ei edes tarvinnut toimia sillä tavalla kuin entente toimi Bulgaarian, Itävalta-Unkarin ja Saksan suhteen, vaan ainoastaan selvästi ja päättävästi panna yksinkertaiset vaatimuksemme täytäntöön.

Itsemääräämisoikeuden täytäntöönpanoa koskevassa kysymyksessä teimme suuria myönnytyksiä. Me luovuimme kannastamme, että Kuurinmaan ja Liettuan miehitettyjen alueiden väestö jo oli käyttänyt itsemääräämisoikeuttaan, ja suostuimme siihen, että väestön mieltä kysyttäisiin uudelleen. Me vaadimme vain, että sen tuli tapahtua, kun alueet olivat miehitettyinä. Trotski piti siitä kiinni, että meidän oli ensin tyhjennettävä alueet, väestö sai vasta sen jälkeen käyttää itsemääräämisoikeuttaan.

Maan tyhjentäminen olisi sotilaallisista syistä ollut järjetön teko, me tarvitsimme sitä elääksemme emmekä olleet halukkaat jättämään sitä häikäilemättömän bolshevismin kynsiin. Jo näiden sotilaallisten syiden vuoksi me kieltäydyimme tyhjentämästä maata, ollenkaan puhumattakaan siitä, että itsemääräämisoikeuden toimeenpano bolshevismin solmuruoskan alla oli mahdotonta. Molempiin kysymyksiin nähden ovat nyt luultavasti mielipiteet selvinneet. Ylimmän armeijanjohdon edustama kanta lienee nyt ymmärrettävissä. Jos me olisimme tyhjentäneet maan, niin olisivat Venäjän bolshevikit jo aikaa sitten olleet aseellisena voimana Saksassa. He eivät todellisuudessa välittäneet vähintäkään itsemääräämisoikeuden toimeenpanosta, pyrkivät yksinomaan laajentamaan valtaansa. He olivat väkivaltapoliitikkoja ja he otaksuivat, että meidän tyhjentämämme alue muitta mutkitta lankeaisi heille. Olivatpa he myöskin niin kansallisia, että pitivät — itsemääräämisoikeudesta huolimatta — Kuurinmaan, Liettuan ja Puolan erottamista Venäjää kohtaan vihamielisenä toimenpiteenä.

Itsemääräämisoikeuden täytäntöönpanosta Puolassa Venäjän kustannuksella oli ennen kaikkea Itävalta-Unkarilla etua. Kaksoismonarkia tahtoi Puolan avulla saavuttaa poliittista ja taloudellista voimaa.

Turkkilaiset vaativat Batumia ja Karsia itselleen; molemmat olivat varsin kauan kuuluneet Turkin valtakuntaan. Meille nämä toiveet merkitsivät vähän. Niiden toteuttaminen oli kuitenkin liittosuhteiden mukaista.

Meidän puhtaasti sotilaalliset vaatimuksemme olivat niin vähäiset, ettei niitä yleensä kannata ottaa lukuun. Armeijan hajalle laskeminen oli jo täydessä käynnissä. Aseiden ja laivojen luovuttamista emme olleet vaatineet.

Viroa ja Liivinmaata me emme vaatineet, vaikka mielellämme olisimmekin bolshevismin vallasta pelastaneet saksalaiset heimolaisemme, kuten muunkin väestön. Tätä vaatimusta ei Trotskille asetettu, vaikkakin se oli pohdittavana ja tuli sotilaalliseksi välttämättömyydeksi taistelussa bolshevismia vastaan. Rauhan tuloa eivät ole meidän vaatimuksemme estäneet, esteenä sille ovat olleet vain bolshevismin vallankumoukselliset aikomukset ja meikäläisten neuvottelijain samoin kuin kotimaan ja Itävalta-Unkarin epäröinti, ne kun eivät olleet selvillä Venäjän vallankumouksen oikeasta luonteesta. Kun kenraali Hoffmann kerran esiintyi voimakkaammin sotilaallisen edun kannalta jouduttaakseen neuvotteluja ja samalla asettaakseen aidan Trotskin propagandatoiminnalle, kävi paheksumisen murina monissa saksalaisissa, itävalta-unkarilaisissa ja yleensä sellaisissa lehdissä, jotka ententepropagandan malliin puhuivat aina sopimusrauhasta. Tällaisissa olosuhteissa olisi Trotski ollut narri, jos hän olisi vähääkään antanut perään; sellaiseen hän oli liian viisas ja tarmokas. Hän alkoi puhua yhä uhkamielisemmin, vaikkei hänellä ollut mitään reaalista voimaa tukenaan; hän esiintyi yhä enemmän vaatijana. Hän uhkasi, kun muka saksalais-itävaltalais-unkarilaisella taholla puuttui suoruutta, kutsua pois Venäjän edustajat, ja hän oli kovasti mielissään, kun häntä pyydettiin luopumaan tästä aikeesta, jota hän tietenkään ei ollut voinut toden teolla tarkoittaa. Trotski ja entente-vallat iloitsivat neuvottelujen pitkittymisestä; edellinen käytti jokaista tilaisuutta vaatiakseen neuvottelujen siirtämistä puolueettomalle alueelle. Hän julisti bolshevistisia aatteitaan kipinäsähkösanomina maailmalle ja erittäinkin Saksan työväestölle. Bolshevismin tarkoitus oli saada meidät yllytetyiksi vallankumoukseen ja siten Saksanmaa suistuksi häviöön. Tämä päämäärä kävi jokaiselle päivänselväksi, joka ei ollut umpisokea.

Neuvottelut eivät edistyneet hiukkaakaan. Jos edelleen toimittaisiin, niinkuin tähän saakka oli Brestissä toimittu, ei rauhan saavuttamisesta ollut mitään toiveita, sen sijaan saattoi olla varma meidän henkisen sotakykyisyytemme laskeutumisesta yhä alemmas. Minä istuin Kreuznachissa kuin hiilillä ja vaadin kenraali Hoffmannia jouduttamaan neuvotteluja. Hän käsitti täydellisesti sotilaallisen välttämättömyyden, mutta ei asemassaan kyennyt määräävästi vaikuttamaan asiain kulkuun.

Tammikuun 18:ntena Trotski lähti Pietariin, missä bolshevikit hajoittivat perustavan kokouksen. He antoivat näin maailman tietää, mikä käsitys heillä oli kansan vapaudesta. Mutta saksalaiset eivät tahtoneet mitään nähdä eikä mitään oppia.

Trotski oli sanonut olevansa vain kuusi päivää poissa. Mutta hän palasi takaisin vasta 30:ntenä.

Tammikuun 23:ntena kenraalisotamarsalkka ilmoitti minun pyynnöstäni eräässä neuvottelussa Berliinissä, että meidän täytyi saada asiat idässä selviksi. Niin kauan kuin ei siihen oltu päästy, täytyi pitää hyviä lännessä tarvittavia divisioonia yhä siellä. Jos venäläiset viivyttivät edelleen neuvotteluja, oli ne keskeytettävä ja ryhdyttävä uudestaan sotaan. Bolshevikkihallitus kukistuisi sen kautta, mutta uuden hallituksen täytyisi solmia rauha.

Toisetkin syyt panivat minut vaatimalla vaatimaan päätöksen tekoa. Kreivi Czernin oli oikeassa, kun hän ivallisesti puhui "henkisestä painiskelusta". Siihen ei ainakaan Brest, kun sota vyöryi suurinta ratkaisuaan kohti, ollut paikan, ajan eikä kilpatoverin puolesta sovelias tilaisuus. Mitä mahtoivatkaan ententen valtiomiehet ajatella meidän rauhantarpeestamme, kun tyydyimme siihen, että Trotski ja bolshevikkihallitus, jota ei mikään valtio ollut tunnustanut, kohteli meitä sillä tavoin. Heidän ja heidän kansojensa tahdonlujuutta tämä vain suunnattomasti vahvisti. Miten tuiki välttämätön mahtoikaan rauha olla Saksalle, kun se suorastaan juoksi sellaisten ihmisten jälessä ja sieti heidän julkisesti meitä ja meidän sotajoukkoamme vastaan tähdättyä propagandaansa! Kaikissa puolueettomissa ja vihollismaissa täytyi tällaisten johtopäätösten syntyä kuin itsestään. Miten saattaisivatkaan ententevaltain johtajat, varsinkaan Clemenceau ja Lloyd George, vielä olla rauhasta huolissaan, kun me annoimme turvattomien anarkistien venäläisten näin näin kohdella itseämme? He saivat huoletta jättää pelon, että heitä uhkaisi mikään vaara meidän taholtamme. Miten tämä vaikuttaisi sellaisten vastustajain rauhantekohaluun, oli päivän selvää.

Myöskään ei vihollista vastassa seisova sotamies voinut ymmärtää tätä viikkokausia kestänyttä puhetulvaa, jolla ei ollut mitään käytännöllistä tarkoitusta ja josta ei ollut mitään tuntuvaa tulosta. Hän toivoi luonnollisesti, että sitä, minkä hän äärimmäisyyteen asti voimiaan ponnistaen tuhansilla kieltäymyksillä ja henkensä uhalla oli saavuttanut, myöskin voimakkaasti ja määrätietoisesti käytettäisiin. Olihan tekeillä ensimmäinen rauha, jonka tuloksia rintama odotti yhtä suurella jännityksellä kuin kotimaa. Meidän täytyi vihdoinkin ottaa ratkaiseva askel: vain se voisi jälleen tuoda selvyyttä meille ja myöskin muuanne.

Oli käynyt ilmi, ettei Trotski puhunut koko Venäjän puolesta, vielä vähemmin Romaanian. Ukrainan edustajat, jotka saapuivat Brestiin tammikuun 12:ntena, asettuivat jyrkästi bolshevikki-edustajia vastaan. He saivat etupäässä kenraali Hoffmannilta tukea ja antoivat neliliiton edustajille tilaisuuden erikoissopimuksien tekoon. Nämä liikkuivat käytännöllisellä pohjalla eivätkä eksyneet pilventakaisten tulevaisuussuunnitelmien alalle, joiden toteuttamiseen tarvitaan vuosisatoja, jos niitä ylipäänsä milloinkaan on mahdollista toteuttaa.

Tammikuun 30:ntenä alkoivat neuvottelut Trotskin kanssa uudestaan Brestissä. Asiat saivat nyt sen omituisen luonteen, että kaikki kävi hänen mielensä mukaan.

Mutta diplomaatit näkyivät jo itse huomanneen, etteivät keskustelut hänen kanssaan veisi mihinkään tulokseen. Valtiosihteeri v. Kühlmann ja kreivi Czernin katkaisivat nyt omasta puolestaan neuvottelut ja olivat jo helmikuun 4:ntenä taas Berliinissä. Ukrainan kanssa jatkettiin neuvotteluja sillä perustalla, että se sitoutui toimittamaan suuret määrät viljaa Itävalta-Unkarille ja Saksalle, minkä sijaan se Puolaan päin, molempien maiden välisellä riidanalaisella Holmin alueella, saisi suotuisan rajan. Itävalta-Unkari lupasi sen lisäksi luoda Itä-Galitsiasta ukrainalaisen kruununmaan.

Pohtiakseni valtiosihteeri v. Kühlmannin ja kreivi Czerninin kanssa tilannetta olin minäkin helmikuun alussa lähtenyt Berliiniin. Kokouksessamme 4 ja 5 p:nä minä sain valtiosihteeri v. Kühlmannin lupaamaan, että 24 tuntia Ukrainan kanssa tehdyn rauhan allekirjoittamisen jälkeen rikotaan kokonaan välit Trotskin kanssa. Kaiken kuulemani perustalla vakaantui minussa yhä vain se mielipide, että bolshevikki-Venäjä ei halunnut minkäänlaista rauhaa. Se asetti toivonsa ententeen samoin kuin yleisen vallankumouksen syttymiseen Saksassa eikä uskonut meidän pystyvän tekoihin. Tammikuun lopulla 1918 Berliinissä tämän yhteydessä vastoin huomattavain työväenjohtajain tahtoa puhjenneet poliittiset lakot lienevät tätä toivetta vahvistaneet. Niin läheisessä yhteydessä oli osittain jo silloin meidän työväenliikkeemme bolshevismin kanssa. Sen nenässä olevat miehet ja johtava sosialistinen sanomalehti, joka taisteli myöhemmin bolshevismia vastaan, eivät olleet vielä silloin huomanneet tätä seikkaa. Silloin kuului tietenkin vielä asiaan taistella yhteistä vihollista, vanhaa laillista valtaa vastaan ja siten tieten tai tietämättä järkyttää isänmaan perustuksia. Kun sitten tämä päämäärä näytti saavutetulta ja valta joutui omiin käsiin, silloin oli tuli, jota oli oltu sytyttämässä, hulmahtanut leimuavaksi liekiksi. Silloin sanottiin: "Kuulkaa, talonpojat, tätä me emme ole tarkoittaneet."

Berliinissä tapahtuneessa neuvottelussa kreivi Czernin esitti syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään Ukrainan kanssa kaksoismonarkialle epäsuotuisan rauhan, jonka hän pelkäsi herättävän voimakasta vastarintaa puolalaisten taholta. Hän pyysi tästä syystä eräitten poliittisten päätösten salassa pitämistä. Itävallan asema ruokavaroihin nähden oli niin huono, kun Romaanian apulaitteet ehtymistään ehtyivät, että se tarvitsi välttämättömästi viljaa Ukrainasta, muuten olisi sillä nälkäkuolema edessä. Itävalta-Unkarin muonituspäällikkö kenraali Landwehr, antoi tähän surulliseen kuvaan lisäpiirteitä valaisemalla armeijan muonitusta. Hän pyysi minulta ihan heti apua. Kun herra v. Waldow piti sitä, huolimatta meidän omista ahtaista sangen vakavista muonitusoloistamme, rajoitetussa määrässä mahdollisena, niin en voinut lausua epäilyksiä sen suhteen. Tavattoman vakavat olivat ne vaikutelmat, jotka minä täällä sain ja todennäköisesti ne tekivät syvän vaikutuksen myöskin toisiin herroihin, joilla oli tekemistä näiden kysymysten kanssa.

Toinen asia, joka tuli täällä pohdinnan alaiseksi, oli taaskin Itävallan ehdottama Puolan kysymyksen ratkaisutapa. Minä olin tällä kertaa etupäässä vain kuulijan asemassa. Mielihyväkseni puhuivat valtiosihteeri v. Stein ja kreivi v. Rödern sekä eräät muut herrat taloudellisista syistä itävaltalais-puolalaista ratkaisua vastaan. Rajavyöhykkeistä ei tällä kertaa ollut ollenkaan puhetta. Itävalta-Unkarin lähettiläs, ruhtinas Hohenlohe, jota minä muuten lämpimästi kunnioitan, moitti minua kiihtyneenä neuvottelujen kulusta siitä, että tuotin Itävalta-Unkarille vaikeuksia. Minä saatoin huomauttaa siihen, että tänään olivat muut herrat, enkä minä, puhuneet itävaltalais-puolalaista ratkaisua vastaan. Puolan kysymys jäi ratkaisematta.

Myöskin Romaanian rauhanehdoista keskusteltiin lyhyesti. Minä vaadin tässäkin kysymyksessä ryhtymistä tarmokkaaseen työhön.

Valtiosihteeri v. Kühlmann ja kreivi Czernin lähtivät neuvottelun jälkeen takaisin Brestiin.

Ukrainan kanssa tehty rauha allekirjoitettiin siellä helmikuun 9:ntenä. Minä pyysin nyt, että valtiosihteeri v. Kühlmann helmikuun 5:ntenä antamansa lupauksen mukaan rikkoisi välinsä Trotskin kanssa. Mutta hän asettui kielteiselle kannalle.

Samana päivänä yllytti Venäjän hallituksen kipinäsähkösanoma Saksan armeijaa kieltäytymään tottelemasta ylintä sotaherraansa. Kenraalisotamarsalkan Hänen Majesteetilleen tekemästä ehdotuksesta keisari käski nyt valtiosihteeri v. Kühlmannin jättää Trotskille uhkavaatimuksen meidän tähänastisten ehtojemme hyväksymisestä sekä samalla vaatia Itämerenmaiden tyhjentämistä. Jälkimmäinen määräys oli Kühlmannin mielestä Itävalta-Unkarin ja kotimaan mielialan vuoksi jätettävä täyttämättä. Hänen Majesteettinsa myöntyi siihen, että tästä vaatimuksesta luovuttiin.

Valtiosihteeri v. Kühlmann ahdisti nyt Trotskia selvään ratkaisuun. Tämä kieltäytyi kaikista sitoumuksista, mutta ilmoitti samalla, että sota oli päättynyt ja Venäjän armeijan hajallelaskeminen pantu käyntiin.

Tästä johtui luonnollisesti täydellinen sekavuus idässä. Meidän oli mahdotonta jättää asioita siellä näin keskeneräiseen tilaan. Se voi tuottaa meille joka hetki uusia vaaroja, kun meidän oli lännessä kamppailtava elämästä ja kuolemasta. Sotilaallinen asema vaati selvyyttä. Sitä varten päätettiin kokoontua Homburgiin neuvottelemaan.

IV.

Helmikuun 13:ntenä neuvoteltiin Homburgissa. Sillä oli ratkaiseva merkitys idän tapahtumille. Valtakunnankansleri, varakansleri, valtiosihteeri v. Kühlmann, kenraalisotamarsalkka, amiraaliesikunnan päällikkö ja minä otimme siihen osaa. Hänen Majesteettinsa Keisari oli vain silloin tällöin läsnä.

Ylimmän armeijanjohdon taholta oli jo lähetetty valtakunnankanslerille joukko sähkösanomia, joissa pyydettiin aselevon irtisanomista. Tällä hetkellä ei Venäjän armeijaa enää tarvinnut taistelutekijänä ottaa lukuun; mutta entente seisoi väijyksissä pyrkien lujittamaan sen rintamaa, ja bolshevikkijohtajat olivat teon miehiä, jotka pystyisivät toimimaan propagandalla ja — jos heille suotiin aikaa — aseilla ilman ententeakin.

Milloin tahansa saattoi Venäjän rintama tavalla tai toisella ruveta uudelleen vahvistumaan. Eikä Romaania tekisi milloinkaan rauhaa, jollei Venäjä tehnyt sitä ensin. Kaikki hyökkäily lännessä olisi silloin tuloksetonta. Samalla menetettäisiin myös tilaisuus voitokkaasti lopettaa maailmansota, jota me yhä vielä heikkoine liittolaisinemme kävimme valtavaa ylivoimaa vastaan. Me tarvitsimme myöskin Ukrainan apujoukoksi bolshevismia vastaan, kaikkein vähimmin saatoimme nyt jättää sitä bolshevismin valtaan. Siltä taholta pyydettiin jo nyt apua. Mistä hankitaan se vilja, jonka Itävalta-Unkari sen asianomaisten virastojen antaman selityksen mukaan niin kipeästi tarvitsee? Saksa ei voinut sitä antaa, mutta siihen olisi kuitenkin johduttu; Saksalla oli itsellään tavattoman niukasti, se oli jo edellisenä vuonna turvautumalla varhaispuintiin elänyt liiaksi kädestä suuhun ja tarvitsi muualta lisää. Romaania ei enää tuottanut sitä mitä toivottiin. Vieläkin synkemmäksi kävisi tulevaisuus, jos tuleva sato meillä ja liittolaismaissa oli huono, samoin Romaaniassa, missä todellisuudessa tuli täydellinen kato. Kokonaan oman onnensa nojaan jätettynä, ilman ulkoa saatua lisää ei Saksa voinut elää, sen osoitti ankara hätä talvella 1918/19. Tämä hätä olisi ilman Ukrainaa varmasti tullut, vaikkapa ei valtiojärjestyksen kukistaminen olisikaan ollut vaikuttamassa asiaan.

Ukrainan kanssa tehty rauha oli maan runsaan bolshevikkiaineksen takia yhä vielä heikolla pohjalla. Neliliiton edustajat rauhanneuvotteluissa olivat täysin selvillä siitä, että meidän tuli Ukrainasta käsin antaa viljan hankinnalle sotilaallista tukea, jollemme tahtoneet, että rauha tulisi pelkäksi maailmaa harhaanjohtavaksi ilveilyksi.

Jotta bolshevikit eivät voisi muodostaa uutta rintamaa, tuli heidän itärintamalla seisoville joukoilleen antaa nopea voimakas isku, joka tuottaisi meille samalla myöskin suuret määrät sotatarpeita. Laajemmat sotaliikkeet eivät täällä nyt tulleet kysymykseen.

Ukrainassa oli bolshevismi tukahutettava. Siellä saattoi saada aikaan sellaiset suhteet, jotka tuottaisivat meille sotilaallista hyötyä ja antaisivat meille viljaa ja raaka-aineita; sentähden meidän täytyi täällä tunkeutua syvälle sisämaahan. Meillä ei ollut muuta keinoa.

Estääksemme ententea tukemasta Venäjää, mihin se siihen aikaan vielä pyrki, oli sen joukot ja sotatarpeet saatava pysymään Muurmanin rannikolla. Ellei sitä voitaisi tehdä, saattoi pitää varmana, että Englanti tulisi Pietariin ja sieltä käsin toimisi meitä vastaan. Meidän oli estettävä sitä asettumasta sinne ja Suomenlahden rannalle ja iskemällä bolshevikkijoukkoja vastaan päästävä Liivinmaan ja Viron läpi aina Narvaan asti, voidaksemme sieltä käsin tarpeen vaatiessa hyökkäillä. Suomestakin, joka bolshevikkien ahdistamana oli pyytänyt meiltä apua, saatoimme saada liittolaisen bolshevikkeja vastaan. Teho Pietaria vastaan vahvistuisi ja toimintamahdollisuus Muurmaninrataa vastaan saataisiin myös aikaan. Minä olin jo pitemmän aikaa ollut yhteydessä muutamien suomalaisten herrojen kanssa. Mainitsen ennen muita Suomen nuoren valtion ensimmäisen lähettilään Berliinissä, herra Hjeltin, joka palveli maataan lämpimin sydämin. Nuorista suomalaisista, jotka rakastivat hehkuvasti isänmaataan, oli sodan alussa muodostettu jääkäripataljoona, jota käytettiin Mitaun taisteluihin. Silloin näytti vielä epävarmalta, joutuisimmeko Suomessa sotatoimiin. Me tuimme sitä suoranaisesti aseilla.

Meidän sota- ja muonitusasemamme vaati aselevon irtisanomista, selviä suhteita ja nopeaa toimintaa idässä. Uutta voimainkäyttöä en pitänyt suotavana. Mutta olisi ollut sotilaalliselta kannalta mieletöntä katsella, kuinka vihollinen kokosi uudestaan voimiaan, oli siis toimittava. Sitä vaati sodan rautainen laki. Vasta sitten saattoi olla rauhan saannista varma. Yksinomaan siihen minä pyrinkin.

Tässä mielessä minä tein esityksiä valtakunnankanslerille ja varakanslerille ja osoitin vakavin sanoin, miten hirvittävän raskas meidän tehtävämme lännessä oli. Minä lausuin, ettei bolshevikkien johtajien kanssa ylipäänsä ollut rehellinen rauha saavutettavissa, he tulisivat yhä edelleenkin työskentelemään vallankumouksen virittämiseksi Saksassa. Tätä vaaraa emme voineet kyllin suureksi arvioida. Bolshevismilta voimme me itseämme edelleen turvata vain tiukan rajansulun avulla. Sulkulinjan ulottamisella Pohjanlahteen päin oli tosin haittansa; mutta Väinänlinnan—Riianlahden linja ei juuri vaatinut vähemmän joukkoja kuin Väinänlinnan—Peippusjärven—Suomenlahden linja suurten vesien takia. Kaikki välilinjat maksaisivat melkoista enemmän. Ei tahdottu tietenkään ryhtyä rajattomiin sotaliikkeisiin vaan paikallisesti rajoitettuihin toimenpiteisiin. Tehostin myöskin sitä, että minulle olisi luonnollisesti mieluista saada auttaa bolshevikkien ahdistamia ja meiltä apua pyytäviä Liivinmaata ja Viroa sekä varsinkin saksalaisia heimoveljiämme.

Valtakunnankansleri ja varakansleri eivät ensin tahtoneet suostua aselevon irtisanomiseen. Kielteistä kantaansa he perustelivat yksinomaan sisäpoliittisilla syillä ja Itävalta-Unkaria koskevilla seikoilla. Samat näkökohdat määräsivät myöskin valtiosihteeri v. Kühlmannin kannan. Kaikki ulkopoliittiset syyt saivat jäädä syrjään. Vähitellen muuttivat kuitenkin molemmat ensiksimainitut herrat mieltään ja suostuivat aselevon irtisanomiseen, minkä he tekivät etupäässä muonitustilanteemme vuoksi. Valtiosihteeri v. Kühlmann pysyi edelleen vastustavalla kannalla. Mutta hän selitti, että vastuunalainen valtiomies oli valtakunnankansleri eikä hän, ja koska tämä oli päättänyt sanoa irti aselevon, niin ei hänkään kieltäytyisi jatkamasta yhteistyötä. En voinut otaksua muuta kuin että valtiosihteeri v. Kühlmann ei pitänyt omaa kantaansa juuri erikoisen pätevänä, muuten olisi hänen kaikista valtio-oikeudellisista selityksistä huolimatta täytynyt tehdä omaan persoonaansa nähden luonnolliset johtopäätökset. Ulkoasiainviraston valtiosihteerin virka on siksi korkea, ettei sen haltija saanut antaa pakottaa itseään niin tärkeään päätökseen kuin kysymyksessä oleva oli. Hänen menettelynsä ei saattanut herättää minussa sitä luottamusta, jota olisin toivonut voivani tuntea ulkoasiainviraston johtajaa kohtaan.

Valitettavasti joutui tämän tähden myöskin kärsimään suhteeni muihin tämän viraston herroihin. Heidän joukossaan oli useita huomattavia voimia, varsinkin niissä, jotka eivät olleet ammattidiplomaatteja. Minä olen ollut näistä hankauksista sitäkin enemmän pahoillani, kun en takertunut henkilöihin, vaan pidin kiinni asiasta. Minulle oli yhtä selvää kuin Saksan kansan suurelle enemmistöllekin, että tämä virasto kaipasi perinpohjaista uudistusta.

Valtakunnankanslerin esityksestä Hänen Majesteettinsa Keisari hyväksyi aselevon irtisanomisen, taikka, kuten katsottiin olevan valtio-oikeudellisesti oikeampaa sanoa johtopäätöksen, että aselepo lakkaa itsestään, koska Trotski kieltäytyy allekirjoittamasta rauhansopimusta. Minulle oli tietenkin yhdentekevä, kummallako tavalla asia tulkittiin.

Helmikuun 18:nnen iltapäivällä ja 19:nnen aamulla alkoivat sotatoimet näin ollen koko isovenäläisellä rintamalla uudestaan. Heti sen jälkeen bolshevikkihallitus selitti kipinälennättimellä olevansa valmis rauhantekoon. Me teimme johtopäätökset Brestin kokemuksista ja annoimme rauhalle nyt aivan toisen muodon. Hallitus vaati yksissä neuvoin liittolaisten kanssa ylimmän armeijanjohdon mielipiteiden mukaisesti sekä sotilaallisen turvallisuutemme että myöskin kansojen itsemääräämisoikeuden nimessä Suomen ja Ukrainan itsenäisyyden tunnustamista sekä Kuurinmaan, Liettuan ja Puolan samoin kuin Batumin ja Karsin luovuttamista. Kysymystä Liivinmaan ja Vironmaan vastaisesta asemasta ei vielä ratkaistu, toistaiseksi tuli meidän miehittää nämä maat.

Iso-Venäjän sotajoukko oli laskettava hajalle ja laivaston tuli lakkauttaa toimintansa. Sen lisäksi ei Venäjä saanut ryhtyä minkäänlaiseen propagandaan Saksassa. Joukko taloudellisia kysymyksiä, sotavankien vaihto y.m., jätettiin tarkemman pohdinnan varaan. Etenemistä jatkettaisiin siksi, kunnes nämä vaatimukset olivat lopullisesti hyväksytyt uusissa neuvotteluissa. Trotski ilmoitti olevansa heti valmis lähettämään uudet edustajat Brestiin; itse hän ei tullut, arvattavasti siitä syystä, ettei hän enää pitänyt propagandan harjoittamista siellä mahdollisena.

Venäjän edustajat saapuivat Brestiin helmikuun 28:ntena. Keskusteluihin ei enää ryhdytty. Venäjän valtuutetut ilmoittivat, että heidän tehtävänään oli vain allekirjoittaa rauha. He osoittivat arvokkuutta onnettomuudessa, johon he itse olivat syypäät. Maaliskuun 3:ntena kello 5.30 illalla tapahtui allekirjoittaminen. Rauha oli nyt solmittu ja sotatoimet Venäjän rintamalla lakkautettiin uudestaan.

Brestin rauhanehdot olivat tähdätyt bolshevikkeja vastaan, joiden kanssa sotatila ei voinut koskaan päättyä — se johtui heidän vallankumouksellisesta propagandastaan. Minä en suinkaan pyrkinyt Venäjän tuhoamiseen tai sellaiseen heikontamiseen, joka veisi siltä hengen. Päinvastoin toivoin, että valtakunnan saattaminen entiselleen lähtisi Ukrainasta; myöskin olisi minulle Puolan kysymykseen nähden venäläis-puolalainen ratkaisu ollut mieluisin. Liettua ja Kuurinmaa eivät olleet mitään elinkysymyksiä Venäjälle, yhtä vähän Batum ja Kars. Viron ja Liivinmaan menetys oli Venäjälle tuntuva. Täällä voitiin ja pitikin antaa Venäjälle kaikkea mahdollista huojennusta. Oliko mahdollista mennä vielä pitemmälle ja antaa Liivinmaa ja Viro uudistuneelle Venäjälle takaisin, on turha harkita. Sellaista Venäjää ei nyt ollut olemassa. Sentähden minä vaadinkin sisimmästä vakaumuksestani Baltikumin muodostamista. Ehdoissa pidättäydyttiin muuten millään lailla sekaantumasta Venäjän sisäpoliittiseen ja taloudelliseen elämään; Venäjälle ei asetettu mitään sellaisia vaatimuksia, jotka olisivat loukanneet itsenäisen valtion arvoa tai orjuuttaneet sen väestöä. On valaisevaa verrata rauhaa, jonka Venäjä silloin sai, rauhaan, jonka se olisi voinut saada, ja tätä taas siihen, joka on tullut meidän kannettavaksemme, vaikka me emme olleet koskaan rauhantarjousta hylänneet. Puhe Brestin väkivaltarauhasta on vaikeneva. Vielä toistaa osa Saksan kansaa uskollisesti tätä vihollisen propagandan iskusanaa. On kokonaan toinen asia, että Venäjä nyt lähtee silvottuna sodasta, vaikka sen liittolaiset, joille sen v. 1914 piti poimia kastanjat tulesta, ovat voittaneet.

Valtiopäivien suuri enemmistö hyväksyi Brestin rauhanehdot ja tunnusti edelleen, ettei sopimus loukannut kansojen itsemääräämisoikeutta. Enemmistösosialistit pidättäytyivät äänestämästä, vain riippumattomat sosialistit äänestivät sitä vastaan.

Edustaja Erzberger oli lausunut ilonsa tulevasta rauhasta jo helmikuun 27:ntenä 1918 ja ilmoittanut, että ehdot pysyvät heinäkuun 10:ntenä tehdyn rauhaa koskevan päätöslauselman puitteissa.

Varsinkin ansaitsee huomiota edustaja Gröberin lausunto maaliskuun 22:sena, hänen sanansa ilmaisevat meidän asemamme täydellistä ymmärtämistä. Hän sanoi:

"Tätä rauhansopimusta ei kylläkään voi pitää minään sopimusrauhana tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta se ei minun mielestäni estä sen hyväksymistä. Nyt ei voi olla kysymys siitä, onko saatu aikaan sopimusrauha vai ei-sopimusrauha, vaan edessämme on käytännöllinen kysymys, oliko rauhansopimus yleensä muulla tavalla saavutettavissa. Tähän kysymykseen minä vastaan kieltävästi, sen vuoksi on minun myöskin ystävieni puolesta ilmoitettava, että me yksimielisesti hyväksymme sopimuksen.

"Hyvät herrat, Brest-Litovskissa olleella, tunnetun Trotskin johtamalla venäläisellä valtuuskunnalla ei ilmeisestikään ollut mitään vakavaa aikomusta saada rauhansopimus aikaan, vaan sen tarkoituksena oli tehdä propagandaa bolshevististen aatteittensa hyväksi. Tämän vuoksi se on pitkittänyt neuvotteluja mahdollisimman kauan. Vieläpä on Trotski kieltäytynyt hyväksymästä ehdotettua määräystäkin, että tulevaisuudessa elettäisiin keskinäisessä rauhassa ja ystävyydessä. Tämäkin meni hänestä liian pitkälle. Samalla kuin Saksan valtuutetut kerrassaan lampaan kärsivällisyydellä — minun täytyy käyttää tätä sanaa — otsansa hiessä tekivät työtä viedäkseen rauhanneuvotteluja eteenpäin ja saattaakseen ne päätökseen, on venäläiseltä taholta ja myös sellaiselta taholta, joka on ollut mitä läheisimmässä kosketuksessa Venäjän hallituksen kanssa, saatu kuulla mitä räikeimpiä palopuheita ja julaistu kipinäsähkösanomia, jotka ilmeisesti olivat lähtöisin Trotskista ja hänen tovereistaan ja joissa tehtiin ilmeistä pilaa kaikista kunnolliseen rauhaan tähtäävistä pyrkimyksistä. Ilmeisesti on Trotski olettanut voivansa yllyttää muutkin valtiot, etupäässä Puolan, Saksan ja Englannin, vallankumoukseen ja lopulta syöstä koko maailman kumousliikkeeseen. Oikeastaan juuri venäläiset valtuutetut eikä saksalaiset, saivat aikaan keskeytyksen rauhanneuvotteluissa, katkaisivat neuvottelut ja suorastaan pakottivat Saksan ryhtymään uudestaan taisteluun…

"Jos asiain tällä kannalla ollen Saksan hallitus ja sen liittolaiset, kun Venäjän hallitus ehdotti uutta neuvotteluihin ryhtymistä ja uuden aselevon tekemistä, ei muitta mutkitta ja ehdottomasti antautunut neuvotteluihin, vaan asetti ehtonsa aivan selvään heti hyväksyttäviksi tai hylättäviksi, ja jos se pani aselevon myöntämisen ja uusiin neuvotteluihin ryhtymisen siitä riippuvaksi, niin oli se meidän vakaumuksemme mukaan aivan oikeutettua, vieläpä välttämätöntäkin, eikä kukaan saa hallitusta siitä moittia."

Tälle lausunnolle annoin suuren arvon, minä tunsin että suurin osa kansaa oli tässä kysymyksessä hallituksen takana. Mutta valitettavasti unohtivat valtiopäivät pian olla Venäjältä tulevan vallankumouksen vaaran suhteen varuillaan.

Hämmästyttävän lyhyessä ajassa olivat saksalaiset joukot, jotka olivat enimmäkseen maanpuolustusväkeä, edenneet Narvan, Pinkovan, Polotskin, Orshan, Mogilevin linjalle. Venäläiset eivät olleet tehneet vastarintaa. Saaliiksi saatiin erittäin suuret määrät sotatarpeita. Väestö tunsi päässeensä bolshevismin kahleista. Uusi miehitysalue joutui itärintaman ylipäällikön hallinnon alle. Venäjää vastaan muodostettiin rajasuoja, jotta voisimme käyttää koko miehitettyä itäaluetta taloudellisesti hyväksemme, kuten välttämätöntä oli. Samalla estettäisiin sen kautta bolshevikkipropagandan tulva miehitetylle alueelle ja sieltä käsin Saksaan. En siihen aikaan vielä voinut otaksua, että sitä myöhemmin tulisi hallituksen puolesta virallista tietä Berliiniin ja Saksaan. Ylin armeijanjohto olisi silloin nähnyt ponnistusten turhuuden ja todennäköisesti säästänyt ihmisiä. Näin teimme me sen, mitä itärintaman ylipäällikkö ja minä pidimme välttämättömän tarpeellisina suojatoimenpiteinä bolshevismia vastaan.

Samaan aikaan kuin marssi isovenäläiselle bolshevikkialueelle, alkoi myös saksalaisten eteneminen Ukrainaan. Minä olin jatkuvasti yhteydessä kenraali v. Arzin kanssa sopiakseni hänen kanssaan yhteistoiminnasta. Äkkiä keisari Kaarle käänsi kelkkansa, hän tahtoi säästää kansoiltaan sen pettymyksen, ettei rauhaa Venäjän kanssa oltu saatukaan aikaan. Mutta hätä pakotti hänet kuitenkin sangen pian antamaan suostumuksensa. Minua Itävalta-Unkarin kanta hämmästytti; ensin selitettiin juhlallisesti, että valtion tuli solmia epäedullinen rauha, jotta se voisi elää, ja nyt ei valtio tehnyt mitään hankkiakseen saavutetulla perusteella elämismahdollisuuksia. Olin tyytyväinen, kun Itävalta-Unkari lopulta tuli mukaan, yksin emme mitenkään olisi voineet tehtävää suorittaa.

Ukrainassakin sujui eteneminen nopeasti. Meikäläiset suuntasivat päävoimansa Kiovaa kohti, jonka me jo maaliskuun 1:senä miehitimme, kun taas itävalta-unkarilaiset joukot kulkivat Odessaa kohti. Sotaliikkeet suoritettiin pitkin rataa; toisinaan sattui taisteluja panssarijunien välillä. Läpi tavattomien alojen täytyi rientää heikoin voimin. Bolshevikkijoukot tekivät vain mitätöntä vastarintaa, tshekkoslovakkilaiset joukot — ne oli muodostettu itävalta-unkarilaisista sotavangeista — taistelivat koko lailla paremmin; niiden kanssa sattui ankaria otteluja. Sotaliikkeitä ja taisteluja jatkui vielä toukokuussakin.

Itärintaman ylipäällikkö ryhtyi heti muodostamaan Saksassa kahta divisioonaa sotaministeriön valitsemista ukrainalaissyntyisistä sotamiehistä, jotka Venäjän armeijan riveissä taistellen olivat joutuneet sotavangeiksi. Ikävä kyllä kaikki laskelmat näiden suhteen pettivät. Heti Ukrainaan jouduttuaan he lankesivat yltiöpäisiin valtiollisiin virtauksiin, eikä ollut muuta keinoa kuin laskea heidät hajalle. Se oli katkeraa. Minä olin toivonut, että niinkuin ententella oli sotavangeistaan hyötyä, meillekin nyt ainakin bolshevismin vallasta vapauttamamme maan pojat tuottaisivat huojennusta.

Myöskin turkkilaiset olivat aselevon päätyttyä aloittaneet etenemisliikkeensä Armeniassa aikoen jatkaa sitä aina Karsiin ja Batumiin asti.

VI.

Rauhanneuvottelut Romaanian kanssa sujuivat yhtä kehnosti kuin bolshevikki-Venäjän kanssa.

Brest-Litovskissa saamiemme kokemusten perusteella olin pitänyt välttämättömän tarpeellisena, että ne kysymykset, joista oli erimielisyyttä meidän ja Itävalta-Unkarin välillä, otettaisiin seikkaperäisen ennakkoharkinnan alaisiksi, lähinnä valtakunnan asianomaisissa virastoissa, ennenkuin ryhdyttäisiin rauhanneuvotteluihin Romaanian kanssa.

Öljyn ja viljan saanti armeijalle ja kotimaahan tekivät Romaanian rauhan taloudelliset määräykset erittäin tärkeiksi sodankäynnille. Olihan niillä myöhemmin oleva erittäin suuri merkitys meidän taloudelliselle elämällemme. Minä olin tammikuussa pyytänyt päämajoitusmestaria pohtimaan näitä asioita juurtajaksain berliiniläisvirastojen ja Mackensenin johdossa olevan ylikomennon kanssa ja määrittelemään, mitä meidän oli vaadittava. Nämä työt tarjosivat myöhemmin sopivan pohjan rauhanneuvotteluille. Niillä oli vain osaksi puhtaasti sotilaallinen luonne, paljon enemmän tuntui niiden vaikutus kansan taloudelliseen elämään.

Nämä ennakkotyöt kävivät sitä tärkeämmiksi, mitä enemmän rauhantekoa Romaanian kanssa oli joudutettava — lännessä tehtävän rynnäkön vuoksi. Sotilaallisen asemamme perusteella olisimme voineet tehdä samanlaisen rauhan kuin minkä entente meille saneli, nimittäin väkivaltarauhan. Meillä ei ollut siihen mitään aihetta. Saksan tuli laatia ehtonsa sotatilaa silmälläpitäen aina yleiseen rauhantekoon saakka, myöhemmin eivät sen edut mitenkään vaatisi Romaanian heikontamista.

On tavattoman suuri ero, tekeekö maa, joka vielä edelleen on sodassa koko maailman kanssa, rauhan yksityisen vastustajansa kanssa, vai päätetäänkö koko maailmansota. Vaatimusten täytyy edellisessä tapauksessa paljon jyrkemmin pitää silmällä sotatilaa ja sotilaallisia edellytyksiä kuin sotatoimien yleisessä lopettamisessa. Aivan toista on, jos pyritään siihen, kuten entente nyt tekee, ettei ainoastaan heikonneta vastustajaa vuosikymmeniksi, vaan valtioita pyyhkäistään maailman kartalta ja kokonaisia kansoja raahataan orjuuteen, mitä tähän asti on pidetty vain vanhan ajan raakalaiskansain sodankäynnin tapoina ja yksistään sille ominaisena.

Koko Dobrudshan liukuminen bulgaarialaisten käsiin, mitä Bulgaaria vaati, ei olisi ollut Saksan tulevaisuudelle edullista. Minulle olisi ollut mieluisinta, että Pohjois-Dobrudsha olisi jäänyt Romaanialle, se vastasi parhaiten minun kantaani Dobrudshan kysymyksessä viimeisten viiden neljännesvuoden aikana. Muu oli minun jätettävä diplomatian ratkaistavaksi. Sen tehtävänä oli pysyttää Bulgaaria liitossa, mutta samalla tuli sen torjua kaikki haitat, jotka voisivat syntyä, jos maailmanliikeväylä Tshernavoda—Konstantsa joutuisi Bulgaarian haltuun. Häämöittipä päämääränäni myöskin Saksan hallinnon alainen Tshernavodan—Konstantsan vapaasatama-alue.

Me vastustimme kaikkia pitkälle meneviä aluevaltauksia, jotka tuottaisivat Unkarille hyötyä Romaanian kustannuksella. Jotta Unkarin raja olisi helpommin puolustettavissa, oli vain vähäinen rajan suoristus Orsovan luona ja Moldaun mutkassa Kirlibaban eteläpuolella sotilaallisessa suhteessa tarpeen. Vain tätä minä pidin oikeutettuna. Ylintä armeijanjohtoa ei arveluttanut Bessarabian liittäminen Romaaniaan ja armeijan säästäminen. Edellytyksenä oli, että Saksa ja Itävalta-Unkari asettaisivat Romaaniassa, kuten valtiosihteeri v. Kühlmannin ja kreivi Czerninin kanssa oli sovittu, ohjaksiin hallituksen, joka olisi meille suopea ja joka muodostettaisiin etupäässä tähän aikaan miehitetyllä alueella olevista henkilöistä. Hallitus asettuikin tässä suhteessa läheiseen yhteyteen romaanialaisten kanssa, jotka halusivat vilpittömästä vakaumuksesta asettua Saksan puolelle.

Jottei mikään yllätys romaanialaisten taholta kävisi mahdolliseksi, vaadittiin sotilaalliselta taholta sen lisäksi, että kuninkaan ja kuninkaallisen perheen on poistuttava maasta yleiseen rauhantekoon asti.

Itävalta-Unkarille oli Saksan valtiollisen vaikutuksen lujittaminen Romaaniassa erittäin vastenmielistä. Se pelkäsi tätä samoin kuin Saksan taloudellistenkin etujen lisääntymistä. Kreivi Czernin asettui kummassakin suhteessa vastakynteen ja teki tyhjäksi pyrkimyksemme sen kautta, että hän tammikuun lopulla lähetti Romaanian hallituksen luona olleen entisen sotilasedustajamme, eversti Randan, Romaanian kuninkaan luo Jassyyn vakuuttamaan tälle, että hän oli valmis hankkimaan Romaanialle kunniakkaan rauhan.

Minä kuulin Kreuznachissa kiertoteitse tästä valtuutuksesta ja se teki minuun mahdollisimman ikävän vaikutuksen. Neuvotteluissa helmikuun 4:ntenä ja 5:ntenä viittasin, miten arveluttava eversti Randan saama tehtävä oli; kreivi Czernin ei sanonut siihen mitään eikä ihmeellistä kyllä valtiosihteeri v. Kühlmannkaan. Minä tulin näin vakuutetuksi siitä, että valtiosihteeri tiesi everstin lähettämisestä ja oli antanut siihen suostumuksensa. Muuten hän olisi tietenkin ollut tästä kreivi Czerninin omavaltaisesta menettelystä yhtä hämmästynyt kuin min&kin olin siitä kuullessani. Näin oli astuttu kaltevalle pinnalle. Jos olimme ryhtyneet neuvotteluihin kuninkaan kanssa, hänet siis tavallaan uudestaan tunnustaneet, niin emme ainakaan voineet vaatia häntä luopumaan kruunusta ja poistumaan maasta. Tätä tarkoittikin kreivi Czernin. Hänelle oli kuningas tarpeen Itävalta-Unkarin aseman lujittamiseksi Romaaniassa; mutta Saksa antoi — neliliiton ryhtyessä neuvotteluihin kuninkaan kanssa — Romaaniassa oleville uskollisimmille kannattajilleen iskun vasten kasvoja ja saattoi heidät sietämättömään asemaan, jossa heidän nyt täytyy olla.

Erittäin merkitseväksi tuli vastaisuudelle se, että diplomaatit uskottelivat uskottelemistaan keisarille ja ylimmälle armeijanjohdolle, että kuninkaan poistumisesta pitävät romaanialaiset itse huolen. Sotilaallisessa suhteessa on meihin täten vaikutettu turmiollisesti. Toivoen, että Romaanian hallitus muuttuisi ja omasta aloitteestaan panisi toimeen kuninkaan karkoittamisen maasta, en tehnyt vaatimusta Romaanian armeijan täydellisestä aseistariisumisesta.

Edellä esitetyt seikat painoivat Romaanian neuvotteluihin puolinaisuuden leiman, joka oli koko rauhalle ominaista.

Neuvottelujen johto oli uskottu lähinnä kenraalisotamarsalkka v. Mackensenille. Hän näki varsin pian Itävalta-Unkarin jarrutuksen tunkeutuvan kaikkialle. Sotatila vaati täälläkin selvyyttä siitä, oliko meidän uudestaan tartuttava aseisiin, vai saavutammeko rauhan. Uusi hallitus muodostui, mutta sen kokoonpano ei vastannut lainkaan meidän etujamme. Tämän vuoksi eivät neuvottelut helmikuun kuluessa edistyneet hiukkaakaan. Helmikuun 24:ntenä ottivat diplomaatit johdon. Se siirtyi yhä ilmeisemmin kreivi Czerninin käsiin. Valtiosihteeri v. Kühlmann ei esiintynyt sillä tavalla kuin meidän arvomme ja meidän osallisuutemme Romaanian kukistamiseen sekä sotilaallinen asemamme olisi vaatinut. Kenraali v. Arzille saattoi olla jotakuinkin yhdentekevää, tehtiinkö rauha tänään vai huomenna, mutta Saksan ylimmälle armeijanjohdolle se ei ollut yhdentekevää. Minä käännyin usein valtakunnankanslerin puoleen ja pyysin töiden jouduttamista, ja samanlaisen kehoituksen annoin kenraali v. Hellille, joka oli Mackensenin armeijaryhmän esikunnan päällikkö ja ylimmän armeijanjohdon edustaja neuvotteluissa. Oli suureksi haitaksi Saksan asialle, että Romaanian sotilaspiirin esikunnan päällikkö eversti Hentsch oli juuri näinä päivinä kuollut. Kenraali Hell ei saanut viedyksi asiaa läpi. Minä olin otaksunut, että minun vaatimukseni hetkellä, jolloin sotilaallinen asemamme oli tavattoman vahva — saatoimmehan ahdistaa Romaanian armeijaa joka puolelta — olisi johtanut tarmokkaaseen esiintymiseen Romaaniaan nähden. Hallitus piti kuitenkin velvollisuutenaan vastata minun vaatimuksiini myöntyväisyydellä. Tämä yksinkertainen seikka kuvastaa sitä mitä jyrkintä eroa, joka oli olemassa hallituksen ja minun ajatustapani välillä.

Maaliskuun 5:ntenä solmittiin Buftean ennakkorauha, jonka määräykset otettiin Bukarestin rauhansopimukseen. Maaliskuun lopussa tulivat neuvottelut jonkinmoiseen päätökseen.

Dobrudshan kysymys jäi ratkaisematta. Turkkilaiset, jotka olivat olleet mukana Dobrudshaa valloittamassa, asettivat bulgaarialaisille, jotka tahtoivat saada sen kokonaan itselleen, vastavaatimukseksi Adrianopolin länsipuolella ja Maritsan itäpuolella olevien v. 1914 luovutettujen alueiden palauttamisen Turkille. Minä pidin Turkin vaatimusta oikeutettuna ja kohtuullisena. Valtiomiesten monista välitysehdotuksista huolimatta eivät nämä valtiot päässeet sovintoon. Dobrudsha luvattiin Bulgaarialle aivan Tshernavodan—Konstantsan rataa myöten, Pohjois-Dobrudsha joutui neliliiton yhteisomaisuudeksi. Kuitenkin sitoutuivat liittolaiset takaamaan Romaanialle kauppatien Konstantsan kautta. Tätä ratkaisua ehdotti Radoslavov itse; mikä hänet sai siihen, en tiedä. Tämä tulos oli puolinaisuudessaan onneton, se herätti katkeruutta bulgaarialaisissa eikä tyydyttänyt turkkilaisia.

Maaluovutukset Unkarille, mihin romaanialaiset kreivi Czerninin vaatimuksesta suostuivat, olivat melkoisia. Kenraali Hellille lähetettiin yhä uusia kehoituksia vastustaa näitä vaatimuksia, mutta hän ei saanut mitään aikaan.

Sotilaallisessa suhteessa rauhansopimus velvoitti romaanialaiset armeijan hajallelaskemiseen ja vähentämiseen; osa sotavälineistä oli jätettävä liittolaisten haltuun. Ranskalaisen sotilaslähetystön oli poistuttava Venäjän kautta. Mutta romaanialaisille jäi Moldau, myöskin sotilaalliseksi komentoalueeksi, ja he saivat pitää muutamia asestettuja divisioonia Bessarabian miehittämiseksi. Saksalla ja Itävalta-Unkarilla oli oikeus jättää valtausarmeijaksi Valakiaan kuusi divisioonaa, joista neljä oli saksalaista. Kenraalisotamarsalkka Mackensenin tuli hoitaa Valakian hallintoa aina rauhan ratifioimiseen asti.

Rauhan taloudelliset sopimukset eivät tuottaneet Saksalle sitä, mitä minä olin toivonut. Ne eivät käyneet Romaanialle mitenkään erikoisemmin rasittaviksi.

Paitsi viljan ja öljyvarojen hankinnalla oli Tonavan laivaliikenteellä suuri merkitys. Minä toivoin voivani hankkia Baierin Lloydille kauppaetuja. Itävalta-Unkarin menettely oli tässäkin asiassa varsin kuvaavaa, samoin myöskin meikäläisten neuvottelijain. Kenttärautateiden päällikön täytyi suuressa päämajassa panna koko tarkkaavaisuutensa käytäntöön, jotta Saksan edut Tonavalla edes jossain määrin tulisivat turvatuiksi.

Hallitsijasukua koskevaa kysymystä ei ratkaistu; yhtä vähän tehtiin mitään päätöstä siitä, saisivatko ententen lähetit jäädä Jassyyn vai ei. Kaikki jäi entiselleen. Jassyssa pidettiin yhä peliä meitä vastaan. Me olimme jättäneet sinne ententelle lujan kiinnekohdan. Vain meille vihamieliset romaanialaiset valtiomiehet lähetettiin Sveitsiin, jotta he sieltä käsin sitä tehokkaammin toimisivat meitä vastaan. Romaanian kansan piti saattaa edesvastuuseen sotayllyttäjä Bratianu ja hänen kumppaninsa; se oli kaikki pelkkää ilveilyä.

On ikävä muistella noita Bukarestin neuvotteluja. Toukokuun 7:ntenä allekirjoitettiin vihdoinkin rauhansopimus. Valtiomiehet antoivat meidän jäädä siihen toivoon, että hallitsijasukukysymyksestä sovitaan myöhemmin. Rauhaa ei enää ratifioitu, Bulgaarian luopuminen muutti yhdellä iskulla Romaanian aseman ja osoitti meille myös, miten vaillinainen tämä rauha oli maailmansodan aikana.

Tämäkin rauhanteko leimattiin Saksassa väkivaltarauhaksi, niin paljon kuunteli kansa vihollisen propagandaa, niin vähän kykeni meidän hallituksemme johtamaan.

Asema itärintamalla oli keventynyt valtavasti maaliskuun 3:ntena Brest-Litovskin rauhan ja maaliskuun 5:ntenä Bufteassa tehdyn ennakkorauhan johdosta. Todelliseen rauhaan Venäjän kanssa ei kuitenkaan ollut päästy. Oli yhä edelleen olemassa vaara, että muodostuu uusi itärintama, mihin entente ja bolshevismi aluksi hiljaisessa yhteisymmärryksessä pyrki. Vasta kun neuvostohallitus huomasi, että entente väijyi sen henkeä ja tahtoi asettaa toiset vallanpitäjät peräsimeen, jotka voisivat hyödyttää sitä enemmän sodassa, kääntyi se ententesta Saksan puoleen voimistuakseen sisäisesti ja ahdistaakseen Saksaa toistaiseksi ainoastaan propagandalla eikä enää aseilla.

Romaaniassa ei ententen vaikutusta ollut tehty täydellisesti tyhjäksi.
Asema oli sielläkin epäselvä.

Toimenpiteillä Venäjää vastaan helmikuun keskivaiheella ja niihin liittyvällä tarmokkaalla esiintymisellä sekä joukkojen häikäilemättömällä kuljetuksella idästä länteen saatiin aikaan se, ettei vitkastelu neuvotteluissa aiheuttanut sodankäynnille mitään huomattavia haittoja. Romaaniassa olleet divisioonat oli tosin otettu länsirintamalta; hyökkäys oli siellä taas mahdollinen. Yli 40 divisioonaa tuli länteen. Niissä oli sitä ennen vaihdettu vanhemmat ikäluokat nuorempiin. Jäljelle jääneissä divisioonissa sai miesluku olla pienempi ja niistäkin luovutettiin myöhemmin nuorempaa miehistöä täyteväeksi lännessä olevalle armeijalle. Itään jäi vielä kuitenkin paljon. Me olimme saaneet vain lujan aseellisen rauhan. Monet vaarat uhkasivat meitä vielä siellä. Olojen lujituttua ylin armeijanjohto vähensi kevään ja kesän kuluessa edelleen idässä olevia joukkoja. Itärintaman ylipäällikölle saapui usein tiedusteluja, voitiinko vielä enemmän lähettää länteen. Mitä vain oli luovutettavissa, se lähetettiin. Ylin armeijanjohto tiesi, että se sai länttä varten kaikki mitä suinkin liikeni. Mutta idän äärettömät alat, jotka eivät ole saksalaisilla mitoilla mitattavissa, tarvitsivat tietyt mieslukunsa, jos me tahdoimme suorittaa tehtävämme sodan ja sotataloustilanteen vaatimusten mukaan. Neljä saksalaista divisioonaa, jotka jätettiin Romaaniaan, ja kaksi itävalta-unkarilaista divisioonaa oli vähin määrä, millä saatettiin siellä tulla toimeen. Näistäkin neljästä saksalaisesta divisioonasta otettiin kevään kuluessa miehiä. Mackensenin armeijaryhmä luovutti mielellään kaikki, mitä se ei välttämättä tarvinnut, tehdäkseen menestysmahdollisuudet lännessä niin suuriksi kuin suinkin.

VII.

Armeijan harjoittaminen hyökkäykseen kysyi taas valtavaa työtä; siihen täytyi käyttää talvi 1917/18, samoin kuin edellisenä talvena oli harjaannuttu puolustussotaan.

Samoin kuin taktillisista ohjeista silloin laadittiin "Puolustustaistelu", syntyi nyt "Hyökkäystaistelu asemasodassa". Meidän oli taas palautettava hyökkäystä varten armeijan mieleen kaikki ne oivalliset periaatteet, jotka olivat ennen sotaa meidän ohjesääntöjemme henkenä. Niitä oli uusilla, taisteluista saaduilla kokemuksilla täydennettävä. Ehkäisemättä hyökkäyksen pontevuutta oli saatava tappiot pysymään niin vähäisinä kuin suinkin. Armeijan ajattelu oli jälleen juoksuhautasodasta ohjattava hyökkäykseen.

Puolustussodassa oli taisteluvoimat hajoitettava verrattain tasaisesti määrätylle alalle, kun taas hyökkäyksessä oli tärkeätä löytää tietty ehdoton painopiste ja sen mukaan määrätä voimien jako. Puolustussodassa eivät maan korkeussuhteet merkinneet erittäin paljon. Sen oli Arrasin taistelukin selvästi osoittanut. Voitiin säilyttää asemia, jotka olivat aivan vihollisen nähtävillä. Usein olivat joukot luulleet, etteivät ne voisi tulla toimeen ilman tätä tai tuota kukkulaa; mutta vaikka kukkulaa ei saatukaan, selvittiin sentään. Liikuntasodassa hyökättäessä tuotti kukkulan valloitus taktillisen ratkaisun. Sen valloittamiseen oli periaatteellisesti pyrittävä.

Oli taaskin saatava istutetuksi selkeä käsitys siitä, miten leveä hyökkäysvyön tuli olla. Ennen kaikkea oli tehostettava periaatetta, ettei ole hyökättävä yksistään ruumiilla vaan aseilla. Taistelulinja oli pidettävä ohuena, mutta sen tuli saada aina ravintoa takaa. Samoin kuin puolustuksessa tuli myöskin hyökkäyksessä ryhmityksiä väljentää ja toteuttaa pontevasti jalkaväen tarkka-ampujaryhmätaktiikkaa. Vihollisen joukkotaktiikkaa, joka on harjaantumattomille joukoille edullinen, ei meidän tullut pitää esikuvana.

Jalkaväkikomppaniain tuli olla perehtyneitä keveän konekiväärin käyttöön. Sitä pidettiin vielä jalkaväen sivuaseena. Se, että keveä konekivääri selvemmin sanottuna on itse "jalkasotamies" ja tähänastinen jalkasotamies "kiväärimies", ei ollut vielä mennyt jalkaväen, vielä vähemmän armeijan lihaan ja vereen. Keveä konekivääri oli ja sen täytyikin olla ammuntatehonsa vuoksi, sikäli kuin se voitti alaa, kiväärin sijasta jalkaväen ampumataistelun pääkannattaja. Tämä ei merkitse sitä, ettei kiväärimiehen tarvinnut enää ampua — päinvastoin oli hänen ampumataitoonsa kiinnitettävä mitä suurinta huomiota.

Keveä konekivääri ja kiväärimiehet olivat jalkaväen tarkka-ampujajoukkona, joiden oli hädässä ja vaarassa, taistelussa elämästä ja kuolemasta pysyttävä yhdessä. Jalkaväen ammuntatehoa oli vielä kaikenlaatuisten nopeastiladattavien käsiaseiden ja erilaisten kiväärigranaattien avulla lisättävä.

Kun raskaan konekiväärin kantovoima ja teho on suurempi, tuli sen tehtäväksi pitää taampana olevista asemista vastustajaa tulen alaisena ja siten helpottaa tarkka-ampujaryhmien etenemistä vihollista kohti. Luonnollisesti oli sen seurattava jalkaväen etenemistä. Vaikkakin se itse kuului jalkaväkeen, oli se näin ollen tullut jonkinlaiseksi jalkaväen seuralais-aseeksi.

Toinen seuralais-ase oli kevyt miinanheittäjä, joka tuli kysymykseen erikoisesti, milloin oli edessä luja vastarinta lyhyen välimatkan päässä. Kun se oli alkuaan syntynyt ja tarkoitettu asemasotaa varten, oli se nyt tehtävä helposti kuljetettavaksi, mukavaksi käsitellä ja asianomaisen tähtäyslaitteen avulla välittömään ammuntaan soveltuvaksi. Kevyt miinanheittäjä kuului olennaisena osana jalkaväkipataljoonaan, joka tuli taistelussa yhä enemmän taktilliseksi yksiköksi divisioonassa, samoin kuin ryhmä komppaniassa.

Nämä seuralais-aseet eivät vielä riittäneet tekemään jalkaväen etenemistä sen vaarallisella tiellä mahdolliseksi ilman suurta mieshukkaa. Tykistön päävoimat valmistivat luonnollisesti rynnäkköä. Mutta ne saattoivat tehdä sen vain suurissa piirtein ja jättivät vielä vihollisen puolelle paljon vastustuspesiä, jotka nyt lyhyen välimatkan päästä tai aivan läheltä oli kukistettava pikku työllä. Jokaisessa divisioonassa erotettiin sentähden tykistöstä likitaistelua varten kenttäkanuunat, jotka siirtyivät jalkaväkitykkeinä pataljoonien tai jalkaväkirykmenttien käytettäviksi. Erityisten jalkaväkitykistön patterien luomiseen oli myös ryhdytty, mutta työ edistyi hitaasti.

Sitä paitsi oli jokaisella divisioonalla oma komppaniansa, joka käytti keskijäreitä miinanheittimiä. Tämä komppania oli tehty mahdollisimman liikuntakykyiseksi ja tarpeen vaatiessa se voitiin jakaa pataljoonien kesken. Lopuksi oli vielä liekinheittäjiä, jotka saattoi panna toimimaan lyhyen välimatkan päästä suojapaikoissa ja kellareissa olevaa vihollisen miehistöä vastaan.

Tankkeja meillä ei ollut jalkaväen seuralais-aseena. Se oli pelkästään hyökkäysase ja meidän hyökkäyksemme onnistuivat ilman tankkejakin. Siitä huolimatta oli meidän ehdottomasti hankittava kaikkea, mikä oli omiaan keventämään jalkaväkemme elämää. Olen jo maininnut, että meidän automobiiliteollisuudellamme oli täysi työ kuorma-automobiilien valmistamisessa ja ettei meillä ollut niitä niin paljon, että olisimme voineet, kuten ententen taholla tehtiin, pitää jalkaväkemme kauan kaukana taistelukentän vaikutuksilta ja kuitenkin toimittaa sen mukavasta suojapaikasta ajoissa taistelupaikalle. Siitä syystä pidin kuorma-automobiilien valmistusta erittäin tärkeänä. Jos asemamme käyttöaineisiin nähden oli epäedullinen, niin oli käyttöaineita lisättävä. Kuorma-automobiilien valmistus ei saanut kärsiä. Me emme voineet tehdä liiaksi reservimme ja jalkaväkemme kuljettamiseksi automobiileilla. Armeijan ylikomento on usein saanut kipeästi tuntea, ettei sillä ole ollut niitä tarpeeksi käytettävänään. Kun päälliköt valittivat minulle, miten vaikeata oli pitää huolta varsinkin sotatarpeista, ja sen panivat automobiilien puutteen syyksi ja minä heille silloin huomautin, että olihan heillä niitä, vastattiin minulle, että niitä oli pitänyt käyttää jalkaväen kuljetukseen. Ylin armeijanjohto ei voinut kaikkea hankkia. Se käänsi nyt huomionsa myöskin tankkikysymykseen.

Tankki oli Cambrain taistelussa ollut erinomaisen tehokas. Mutta siellä se puskikin ohueen, osaksi vanhemmilla ikäluokilla miehitettyyn ja tykistöön nähden huonosti varustettuihin asemiin. Kaikissa muissa tapauksissa se oli joukolle luonnollisestikin tuottanut haittaa, mutta määräävällä tavalla ei se ollut vaikuttanut. Minulla oli "tankkikauhusta" paljon vakavampi käsitys kuin joukolla itsellään. Bourlonin ja Bourlonin-metsän taisteluissa oli meidän jalkaväkemme lyhyen välimatkan päässä taisteltaessa kokoonkäärityin räjähdyspanoksin suoriutunut vihollisen tankeista. Meidän tykistömme oli ampunut ne rikki. Myöskin konekiväärien teräsammukset olivat pystyneet niihin. Hermot, kuri ja pelottomuus olivat parhaat aseet tankkia vastaan. Niiden avulla moni urhoollinen sotamies nousi vihollisen tankkiin tai ampui sen lyhyen matkan päästä rikki. Vasta meidän jalkaväkemme kurin laskeuduttua ja taisteluvoiman heikennyttyä vaikuttivat tankit, kun niitä ryntäsi määrättömät joukot, keinotekoisen sumun yhteydessä tuhoisasti sotatapahtumien kulkuun.

Me muodostimme saaliiksemme joutuneista tankeista osastoja. Minä näin ensiksi valmistuneet erään hyökkäyspataljoonan harjoituksessa helmikuulla 1918. Vaikutus ei ollut suurenmoinen. Meidän tankkiosastomme kärsivät seuraavissa taisteluissa ankaria tappioita saamatta mitään aikaan.

Kenttä-voimaliikennepäällikkö oli jo aikaisin saanut tehtäväkseen suunnitella tankkien rakentamista. Tankkimalli, jonka hän esitti keväällä 1917 ylimmälle armeijanjohdolle, ei vastannut vaatimuksia. Minä kehoitin häntä tarmokkaasti edistämään tankkien rakentamista. On mahdollista, että minun olisi pitänyt esittää vaatimukseni tehokkaammin, on mahdollista, että meillä silloin 1918 ratkaisussa olisi ollut useampia tankkeja; mutta minä en tiedä, mitä armeijan tarpeita me olisimme silloin voineet vähentää. Enempää ei voinut työväkeä vapauttaa palveluksesta, kotimaiset viranomaiset eivät hankkineet uutta väkeä. Jos väkeä olisi ollut saatavissa, olisi meidän täytynyt ottaa se täyteväeksi armeijaan. V. 1918 emme olisi missään tapauksessa ehtineet saada summittain tankkeja, ja vain suurin määrin käytettynä on tankilla arvonsa.

Kun teollisuus sodan loppupuolella kykeni rakentamaan tankkeja nopeammin ja suuremmat määrät, tilasi ylin armeijanjohto niitä sotavirastolta suuremman joukon.

Jalkaväen rynnäkön tukemiseksi lentäjillä järjestettiin erityisiä taistelulentäjäosastoja. Nämä ahdistivat, niinkuin yksityiset lentäjät tähän asti olivat tehneet, korkealta ilmasta alas syösten ja tiukasti pitkin maan pintaa poislentäen, konekivääreillä ja keveillä pommeilla vihollisten jalkaväkilinjoja, tykistöä ja, sikäli kuin edistyttiin, myöskin vihollisen reservejä, kolonnia ja kuormastoa, vieläpä kaukaa rientäviä marssikolonniakin. Nämä lentoeskaaderit, jotka oli alkuaan tarkoitettu vain jalkaväen seuralais-aseiksi, saivat lopulta suuria taktillisia tehtäviä. Sen kautta sai lentoase mitä tärkeimmän toimialan, lentäjät eivät olleet ainoastaan tiedusteluelimiä, joiden tätä tehtäväänsä täyttäessään tuli taistella, he eivät olleet vain pomminheittäjiä, joiden oli saatava häiriötä aikaan kaukana vihollisen selkäpuolella, heidän piti myös, samoin kuin jalkaväen ja tykistön ja kaikkien muiden joukkojen, ottaa osaa maataisteluun. He olivat niinkuin kaikki muutkin aselajit tuhoamisaseena suuressa maataistelussa. Se oli heidän tarkoituksensa, ilmataistelu oli vain siihen johtava keino.

Jalkaväen etenemiselle hyökkäystaistelussa oli tykistön valmistavalla joukkoteholla mitä ratkaisevin merkitys. Hyökätessä piti asettaa 20-30 patteria, siis noin 100 tykkiä, kilometriä kohti hyökkäysrintamaan; nämä olivat lukuja, joita ei kukaan olisi ennen uskonut, vielä vähemmin oli koskaan sitä ampumatarpeiden paljoutta kuviteltu, jonka ne heittivät viholliseen. Se oli todellakin joukkotehoa! Ja kuitenkin oli niin suunnattoman paljon tilaa avarassa luonnossa, nämä teräsmassatkaan eivät hävittäneet kaikkea elämää, jalkaväellä oli yhä sittenkin työtä yllin kyllin.

Tämä tykkien paljous ammusmäärineen oli asetettava suorastaan etumaisille linjoille; vain täällä saattoi tykkien kantavuus kauas vihollisen alueelle päästä oikeuksiinsa ilman että niitä tarvitsi siirrellä. Samalla tuli niiden olla edestä ja ilmasta näkymättömissä Tällaisista asemista ei voitu käydä päiväkausia kestäviä tykistötaisteluja, sillä avoimet tykit ja avoimet ampumatarpeet olisi ammuttu murskaksi. Ammuntakokeilu, jota varemmin olimme käyttäneet, ei käynyt päinsä; sillä olisi vain herätetty vihollisen huomiota ja saatettu tykistökamppailu ennen taistelua meille epäedulliseen asemaan.

Oli sen vuoksi keksittävä menettelytapa, joka otti nämä seikat huomioon ja antoi ilman edelläkäypää kokeilua takeet siitä, että ammunta oli tyydyttävän tehokasta. Me olimme jo puolustustaisteluissa koettaneet päästä sille kannalle, ettei sulkutulen tilaa tarvinnut alituiseen tarkastaa. Sään vaikutus (tuuli, ilman paine) ja tykkien erikoisominaisuudet (sytytinkomerojen suuruus ja putken ja lavetin tila muussa suhteessa) tulivat pysyvän tutkimisen alaisiksi ja tulokset otettiin ammuttaessa huomioon. Tätä menetelmää me kehitimme nyt mahdollisimman huolellisesti. Tykistön tarvitsemain ilmastohuomioiden teko järjestettiin yhtenäiselle kannalle käyttämällä ilmataisteluvoimain komentokenraalin apua. Kaikki patterit saattoivat näin saada nopeasti tiedot säänvaikutuksesta. Kaikki tykkien erikoisominaisuudet tutkittiin rintaman takana koeammunnan avulla. Näin kävi mahdolliseksi kussakin yksityistapauksessa yksinkertaisten taulukkojen avulla määritellä, kuinka paljon säännöllistä tähtäyskorkeutta oli kohotettava tai alennettava tiettyyn maaliin tarkoitettaessa. Edellytyksenä tietenkin oli, että välimatka maaleihin oli ehdottomasti oikein laskettu. Ensimmäisenä ehtona oli kartta-aineiston virheettömyys sekä kaikkien patterin nollapisteiden trigonometrinen ja topografinen mittaus paikalla ja mahdollisimman täsmällinen tähtäysmaalien merkintä karttoihin valokuvaustiedustelun sekä äänen- ja valonmittauskuntien antamien tietojen nojalla. Se kysyi suunnattomasti työtä. Uusi menetelmä herätti varsinkin vanhain tykkimiesten taholla ankaraa vastarintaa. Siitä huolimatta se oli otettava käytäntöön ja se onkin täysin vastannut toiveita.

Uuden menetelmän opettaminen joukoille ja niiden harjoittaminen siinä uskottiin kapteeni Pulkowskille, joka teki tehtävänsä suurella innolla ja taidolla.

Tykistön vaikutusta tuli miinanheittäjien täydentää lyhyillä välimatkoilla.

Ylin armeijanjohto pyrki siihen, että jalkaväki, joka sai olla etumaisissa asemissa valmiina, voisi ryhtyä rynnäkköön lyhyen, vain muutamia tunteja kestäneen tykkitulen jälkeen.

Tämän lyhyen, valtavan tulen tuli kaasun avulla, joka levisi laajojen alojen yli, lamauttaa vihollisen tykistö ja pakottaa vihollisen jalkaväki pysymään suojapaikoissaan.

Jalkaväen hyökkäyksen alkaessa tuli tykkitulen yhä pitää kurissa vihollisen tykistöä ja samalla asettua meidän jalkaväkemme eteen ja raivata sille tietä kulkemalla valtavana tulijyränä sen edellä. Jalkaväen tuli pysyä aivan tämän ammusseinän takana ja se tekikin niin ihmeteltävällä kylmäverisyydellä. Kun tykistön tulijyrä on kulkenut vihollisen yli, tuli vihollinen kätköpaikoistaan esille, ja silloin kävi jalkaväkemme seuralais-aseineen sitä vastaan taisteluun tykistön tulihälyytyksen soidessa.

Selvää oli, että mitä lähempänä tulijyrää jalkaväki pysytteli, sitä vähemmin jäi viholliselle aikaa lähteä asemistaan, sitä helpommin yllätettiin vihollinen kätköpaikoissaan. Sentähden sai tulijyrä edetä kentän yli vain niin nopeasti kuin jalkaväki voi sitä taistellen seurata. Tämä nopeus oli etukäteen määrättävä, sillä huolimatta kaikista yrityksistä ja kaikista aivojen ponnistuksista ei oltu keksitty mitään taktillis-teknillistä keinoa näiden tulijyräin ohjaamiseksi. Myöskin pinnanmuodostus ja maaperä oli otettava huomioon jalkaväen etenemistä laskettaessa ja tulijyrän kulkunopeutta määrättäessä. Vahvemmin varustetut vihollislinjat kysyivät pitempää taistelua ja vaativat pysäyttämään tulijyrän pitemmäksi aikaa. Näin saattoi tulijyrän tunkeutuminen kilometrin verran eteenpäin vaatia noin yhden tunnin ajan. Aina huomattiin haitalliseksi, jos tulijyrä pääsi jalkaväen edelle. Hyökkäys joutui silloin hyvin helposti pysähdyksiin. Tulijyrää ei silloin voinut siirtää takaisin, tai ainakin se tuotti suurta ajanhukkaa. Mutta jalkaväellemme koitui tappioita, joita kaikkien johtajain tuli välttää.

Välimatkan lisääntyessä kävi tulijyrä ohuemmaksi; jo liian pienen kantovoimankin vuoksi joutui tykkejä pois toiminnasta. Viimein ei mikään kantovoima enää riittänyt, tuli lakkasi. Jalkaväki jätti nyt tulijyrän. Jo nyt oli tykistö pantava liikkeelle ja varustauduttava valmistamaan uutta jalkaväen rynnäkköä. Jalkaväki ei voinut tulla ilman sitä toimeen huolimatta kaikista lisäaseistaan ja sen käytettäväksi annetuista tykeistä.

Etukäteen ei voinut päättää, miten jalkaväki suoriutuisi taistelusta joutuessaan tykistötulijyrän ulkopuolelle. Oli järjestelmällisesti pidettävä huolta siitä, että järeä tykistö ja suunnattomat ampumatarvevarastot kulkivat jälessä. Juuri ammusvarastot ratkaisivat asian. Usein kuljetettiin mukana aivan liian paljon tykkejä. Oli tavattoman vaikea kuljettaa joukoittain kuljetusneuvoja ensin omien ja sitten vihollisen asemien ja kaikkien juoksuhautojen, piikkilankaesteiden ja syvien suppiloiden yli. Tämän vyöhykkeen silloittamiseksi tarvittiin huolellisia esitöitä ja paljon kaikenlaisia apuneuvoja.

Mitä hyökkäyksen myöhempään kulkuun tulee, piti ylin armeijanjohto tärkeimpänä seikkana sitä, että ensimmäisellä linjalla olevat divisioonat jatkoivat taistelua päiväkausia. Minä vastustin sitä käsitystä, että nämä jo toisena tai kolmantena päivänä olisi vaihdettava toisella linjalla oleviin divisiooniin. Sodan alussa olimme taistelleet viikkomääriä päästämättä joukkoja lepäämään. Tähän ei tietenkään nykyinen armeija enää pystynyt. Mutta niin taaja vaihto ei kuitenkaan vielä ollut tarpeen kuin monet halusivat.

Mitä enemmän hyökkäys edistyi, sitä enemmän se muuttui liikuntasodaksi. Kun korkeampien johtajien puolustustaistelussa piti pysytellä kaukana takana voidakseen todella ohjata taistelua, tuli heidän nyt olla edessä ja sitä lähempänä, mitä enemmän taistelu muuttui liikuntasodaksi. Tässä tuli johtajan tehdä nopeita päätöksiä ja asianhaarain vaatiessa innostaa omalla persoonallisella esimerkillään.

Lopulta tuli liikuntasodassakin, kuten Romaaniassa, Itä-Galitsiassa ja Italiassa oli käynyt, semmoinen rintama vastaan, jota ei toistaiseksi enää voitu murtaa. Meidän täytyi silloin asettua puolustusasemiin ja ryhmittyä syvään selkäpuolelle. Mutta oli vaikea tietää, milloin sopiva ajankohta oli tullut. Useinkin tuli käydyksi tarpeettomia taisteluja.

Suurissa hyökkäyksissämme olimme saaneet nähdä, miten tärkeä jatkuva veresten voimien saanti on. Selvää oli, että sitä teroitettiin mieliin. Oli tehtävä kaikki mahdolliset valmistukset, jotta hyökkäystä voitaisiin seurata varusasemien toiselle puolen rautateitse, maanteitse ja puhelimitse ja päästä yhteyteen asianomaisten laitosten kanssa vasta valloitetulla alueella.

Joukkojen opetus kaikilla sotanäyttämöillä tapahtui näiden periaatteiden mukaan. Romaaniaan lähetettiin erittäin kokenut kenraali, jonka piti harjoittaa joukkoja länsirintaman ohjelmaa seuraten, jotta niitä voitaisiin käyttää piakkoin Ranskassa rauhanteon myöhästymisestä huolimatta.

Lännessä pantiin jälleen toimeen kursseja korkeampia johtajia ja esikuntaupseereja varten, mutta myös alemmille johtajille ryhmäpäällikköön asti, joiden merkitys hyökkäyksen menestymiselle oli hyvin huomattava. Armeijassa syntyi vilkas elämä. Muokkaus ulottui rekryyttien harjoittamisesta aina sekajoukkojen opetukseen tai ampumakenttäharjoituksiin. Tulijyrän käyttöä ja jalkaväen etenemistä sen kintereillä harjoitettiin käyttämällä kovia panoksia. Kurin lujittamista piti jokainen johtaja nyt, kuten ennenkin, armeijamme ja kaiken menestyksen perustuksena. Sille annettiin sitä suurempi arvo, kuta selvemmin alkoi tuntua, että kotimaan vaikutus armeijaan oli turmiollinen. Samoin kuin rauhan aikana pidettiin erittäin tärkeänä kunkin yksityisen miehen erikoisharjoitusta, suurempia sekaharjoituksia oli vain harvoin.

Tehtiin kaikki, mikä oli mahdollista, sotajoukon kehittämiseksi hyökkäystaisteluun, samoin kuin sitä oli edellisenä vuonna harjoitettu puolustustaistelua varten. Upseerien kasvatustyötä ja tarkoin harkittuja ohjeita saa isänmaa kiittää siitä, että kuolleiden ja haavoitettujen lukumäärä meillä suuruudestaan huolimatta oli tuntuvasti pienempi kuin vihollisella. Umpimähkäisten arviolaskelmani mukaan ovat Englanti ja Ranska kuolleissa menettäneet paljon yli 2,000,000 miestä. Venäjä yhtä paljon. Jos lasken, että vain puolet venäläisistä on kaatunut taistelussa saksalaisia vastaan, mikä todellisuudessa lienee liian vähän, niin ovat viholliset menettäneet paljon yli 3,000,000 kaatunutta, kun taas kaatuneiden luku saksalaisten taholla on suunnilleen 2,000,000. Toisilla rintamilla kaatuneiden lukumäärän lasken yhtä suureksi ystävän ja vihollisen taholla. Suhde on siis meille edullinen ja tulee sitä edullisemmaksi, mitä enemmän asia selviää. Nämä luvut ovat hirvittäviä. Mutta siitä huolimatta ne todistavat, että me olemme koettaneet olla tunnollisia ankarassa vastuunalaisuudessamme sotilaitamme kohtaan.

Hyökkäystä valmistellessa ei unohdettu puolustustakaan, meidän kun täytyi olla varustautuneita vihollisen vastahyökkäyksiin. Puolustussodan perusteet pysyvät voimassa, vain tankkeja vastaan suunnatuille toimenpiteille annettiin huomatumpi sija. Niinpä jalkaväen seuralais-aseet hyökkäys- ja puolustussodassa tarkoittivat osaltaan myös tätä. Mitä suurinta huomiota kiinnitettiin siihen, että tykistö oppi välitöntä yksityisammuntaa tankkeja vastaan, mihin varsinkin soveltuivat kenttäkanuunat ja miinanheittäjät. Raskaiden konekiväärien ammuksia lisättiin. Yhä enemmän kokeiltiin tankkien tuhoamista kääröpanoksilla (geballte Ladungen), kaikki kokemukset, joita oli saatu niitä vastaan taisteltaessa, saatettiin joukkojen tietoon ja niiden mielipiteet asiasta otettiin huomioon.

Puolustusasemia tarkastettiin mahdollisten tankkihyökkäysten varalta, ansoja, tiesulkuja rakennettiin, miinojakin asetettiin ja useihin paikkoihin asetettiin tykkejä tankkien torjumiseksi. Luonnollisesti vaikuttivat näihin puolustustöihin työvoimain vähyys ja armeijassa vallitseva käsitys tankkihyökkäyksen tehosta.

Sotaministeriö teki meille tuontuostakin selkoa tankkien torjuntaan käytettävien välineiden rakenteesta koettaen lakkaamatta kehittää niitä.

Olin taas usein rintamalla ja vilkkaassa ajatuksenvaihdossa armeijain ylikomentojen kanssa hyökkäystaistelussa noudatettavasta taktiikasta ja hyökkäyksestä itsestään. Sain kuulla eri asioissa joukon lausuntoja vastaan ja puolesta. Vieläkin kaikuvat korvissani keskustelut tulijyrästä ja esikentästä. Lopulta täytyi minun ottaa ratkaiseva askel, sitä vaati velvollisuuteni. Taktilliset periaatteet tunnustettiin oikeiksi ja joukot omaksuivat ne mielellään. Ne jättivät joka suhteessa riittävästi tilaa yksityiselle toimintavapaudelle.

Olin läsnä useissa harjoituksissa ja keskustelin monien rintamalta tulleiden herrojen kanssa. Kävi ilmi, että joukkojen ei ollut helppo asettua vaadittuun väljään ryhmitykseen. Tuiki tarpeellista oli jatkaa harjoituksia pitkälle maaliskuuhun asti.

VIII.

Tammi- ja helmikuun kuluessa siirrettiin länsirintamalla hyökkäykseen määrätyt divisioonat asemistaan. Niiden tilalle asetettiin osittain muilta sotanäyttämöiltä saapuneita divisioonia. Tästä hetkestä alkaen oli niiden omistettava aikansa kokonaan harjoituksiin ja varusteluihin. Me emme saattaneet varustaa kaikkia divisioonia sotatarpeilla ja hevosilla yhtä suuressa määrin, vaan täytyi meidän tässä suhteessa antaa etusija ensinnä hyökkäykseen määrätyille divisioonille. Samalla tavoin meneteltiin divisioonain ulkopuolella toimivissa hyökkäysosastoissa, armeijatykistössä, järeässä tykistössä, miinanheittäjäosastossa j.n.e. Hyökkäysdivisioonain hevosille annettiin lisätty ravintoannos.

Ylin armeijanjohto on pitänyt valitettavana sitä, että armeijan keskuudessa näin muodostui "hyökkäys-" ja "asemadivisioonan" käsitteet. Se koetti ehkäistä tätä, voimatta kuitenkaan muuttaa tosiasiaa, joka nämä käsitteet oli synnyttänyt.

Me olimme vähitellen tuoneet hyökkäykseen kaiken, mikä ajateltavissa oli. Yksityisiä divisioonia oli vielä tulossa idästä.

Toivoimme niillä voimilla, joita joka taholta olimme koonneet, voivamme hyökätä 50 km:n levyisellä yhtenäisellä rintamalla. Oli laskettu saatavan 20-30 patteria ilman miinanheittäjiä jokaista kilometriä kohti. Noudattamalla säästeliäisyyttä joissakin paikoin voitiin hyökkäystä vieläkin laajentaa. Koko länsirintamalla oli meillä silloin suunnilleen 25-30 divisioonan ylivoima. Mutta ylivoima ei ollut niin tuntuva, sillä vihollisarmeijoilla oli käytettävänään runsaasti erikois-aselajeja ja myös aluejoukkoja, joita ei meillä siinä määrässä ollut. Mutta kuitenkin olivat voimasuhteet meille edullisemmat kuin milloinkaan ennen. Ne tarjosivat menestysmahdollisuuden. Me aioimme tehdä hyökkäyksen 50-60 divisioonalla. Länsirintaman muiden osien heikontumista ei voinut välttää.

Myös Itävalta-Unkarin puoleen oli ylin armeijanjohto kääntynyt. Se oli lähettänyt pattereita, mutta varustanut ne valitettavasti niin huonosti ampumatarpeilla, että meille oli niistä hyvin vähän apua. Itävalta-unkarilaisia divisioonia ei ollut saatavissa. Niiden miesluku oli liian alhainen ja saattaisi vasta myöhemmin kohota, kun muutamia satojatuhansia miehiä palaisi Venäjältä sotavankeudesta. Saksalaisten joukkojen poistaminen Italian rintamalta ja idästä, missä niiden hallussa oli ollut huomattava osa asemia, asetti muuttuneesta sotatilanteesta huolimatta entistä suuremmat vaatimukset itävalta-unkarilaisille joukoille.

Hyvin mielellään olisi ylin armeijanjohto ottanut XV:n turkkilaisen armeijaosaston länsirintamalle; mutta Turkin armeijan surullinen tila pakotti lähettämään sen Aasiaan. Myöhemmin kaduin tätä. Kun Enverillä oli yhä vain Kaukaasia mielessään, vei hän osaston Batumiin, missä se joutui olemaan hyödyttömänä. Paljon parempaan tarpeeseen olisi se joutunut lännessä.

Bulgaaria tarvitsi joukkonsa Makedonian rintamalla; armeijan lukumäärään nähden se olisi kyllä kyennyt lähettämään joukkojaan länteen; mutta se ei osoittanut mitään ymmärtämystä sodan yhteisiä pyrkimyksiä kohtaan. Se ei aikoinaan ollut tahtonut kulkea edes Tonavan yli, ja nyt se luovutti sangen vastahakoisesti saksalaisia joukkoja Makedoniasta, vaikka kysymyksessä olikin vain muutama jääkäripataljoona ja joku määrä pattereita ja vuoristokonekiväärijoukkoja. Ne bulgaarialaiset joukot, jotka tulivat Dobrudshasta näiden sijalle, olivat lukumäärältään huomattavasti voimakkaampia. Me jätimme saksalaisiakin joukkoja. Poistuvien saksalaisten joukkojen sotatarvevarasto jätettiin sinne tai korvattiin erityisillä aselähetyksillä.

Meillä oli runsaasti sotatarpeita sotaliikkeen jatkamiseen lännessä. Sitävastoin oli tila, mitä täydennysjoukkoihin tulee, hyvin huolestuttava, meidän anomuksemme eivät olleet saaneet mitään aikaan. Sotaministeriö luovutti todellakin syksyllä 1918 tapahtumain pakotuksesta miehistöä kotimaan joukoista ja varusväestä, joka olisi jo aikaisemminkin voitu liittää armeijaan. Ylimmällä armeijajohdolla itsellään oli vielä reservejä itäarmeijassa ja Romaaniassa olevassa varusväessä, niistä kun voitiin ottaa sitä mukaa kuin asema lujittui kaikki 35 vuotta nuoremmat miehet. Täten heikkeni näiden joukkojen taistelukyky huomattavasti. Erikoisaselajeissa ja etappijoukoissa oli ylimmällä armeijanjohdolla vielä voimanlähde, joskaan ei erittäin tuottava. Minä koetin myös saada yhä enemmän naisia kiinnitetyksi työhön, jotta miehet vapautuisivat. Naisista oli muodostettava apupuhelinkunta.

Täyteväkikysymyksen ei olisi tarvinnut olla niin epäsuotuisa. Karkureina karisi armeijasta väkeä tavattoman paljon. Niiden lukumäärä puolueettomissa maissa, kuten esim. Hollannissa, nousi kymmeniin tuhansiin. Vielä useammat oleskelivat huolettomina kotimaassaan, ja sen sietivät vaieten toiset saman kansan jäsenet, eivätkä viranomaisetkaan mitenkään häirinneet heitä. Nämä ja piileskelijät rintamalla, joita myöskin oli useita tuhansia, alensivat ratkaisevalla tavalla taistelevien joukkojen voimaa, etupäässä jalkaväessä, missä niitä oli eniten. Jos kaikki nämä olisi pysytetty armeijassa, ei täyteväkikysymys olisi käynyt niin kireäksi. Lisää täyteväkeä olisi kyllä voitu hankkia, jos kotimaassa olisi ollut oikeata halua sodankäyntiin. Tällä halulla oli ratkaiseva merkitys, mutta sitä ei ollut olemassa.

Sota nielee ihmisiä. Se kuuluu sodan luonteeseen. Nykyaikainen puolustussota vaatii enemmän uhreja kuin hyökkäys, sekin puhuu jälkimäisen puolesta. Elo-, syys- ja lokakuu vuonna 1918 maksoivat meille paljon enemmän kuin maalis-, huhti- ja toukokuu samana vuonna. Viimeksimainittujen kuukausien menetyksenä olivat suurimmaksi osaksi lievästi haavoittuneet, jotka palasivat takaisin. Ne vangit, jotka menetimme puolustustaistelussa, täytyi meidän merkitä lopullisesti hukatuiksi. Valitettavasti oli itsestään selvää, että tappiot joka tapauksessa kaikista taktillisista varokeinoista huolimatta tulivat olemaan hyvin suuret, kun taistelussa käytettiin niin suuria joukkoja.

Vaikeuksista täyteväkeen nähden ei ollut päästy maaliskuussa 1918, vaikka käytettävänä olikin muutamia satojatuhansia miehiä. Ne alkoivat olla yhä enemmän uutena epävarmana tekijänä valtavassa voimainmittelyssä. Englanti ja Ranska saivat myös taistella samanlaisia vaikeuksia vastaan. Syksyllä 1917 kuului englantilaisiin divisiooniin vielä kaksitoista pataljoonaa, nyt yhdeksän. Ranska oli Aisnen—Champagnen taistelun jälkeen laskenut hajalle yli 100 pataljoonaa ynnä paikallis- ja paikallisreservijoukkoja. Amerikkalaiset joukot, joiden taistelukyky ei saattanut olla suuri, eivät olleet vielä saapuneet. Sukellussota oli jatkunut edelleen, emme voineet tietää, kuinka paljon tonnistoa entente voisi käyttää joukkojen kuljetukseen.

Armeija oli voittanut edellisen vuoden taistelujen jättämät raskaat sielulliset vaikutukset, se kun tiesi nyt siirryttävän puolustuksesta hyökkäykseen. Henki tuntui kauttaaltaan lujittuneen, mutta maaliskuussa 1918 ei voinut olla näkemättä, että maanalainen myyräntyö paikoittain edistyi. Vuoden 1899 ikäluokan saavuttua rekryyttikeskuksiin alkoi kuulua valituksia tästä täyteväestä ja sen moraalisesta tilasta. Tehtiin sekin hämmästyttävä huomio, että useilla rekryyteillä oli suuria rahavaroja käytettävänään. Tämä vaikutti varmaan äärettömän katkeroittavasti vanhempiin miehiin, jotka olivat olleet kauan rintamalla.

Henkisen sotakuntoisuuden kohottamiseksi kotimaassa ei tehty mitään. Epäkohdat sotatalouselämässä olivat päivä päivältä käyneet räikeämmiksi. Armeijan kohonnut mieliala heijastui nyt vähän aikaa kotimaassakin ja oli omiaan johtamaan harhaan. Suuren joukon henki pysyi kylmänä, vihollisen harjoittaman propagandan lumoissa, se oli vaipunut omiin harrastuksiinsa ja huoliinsa, mutta ne eivät johtuneet siitä, että sodan lopputulos näytti peloittavalta. Kotimaa ei kyennyt enää terästämään armeijan hermoja; se jäyti jo sen ydintä; me emme voineet tietää, kuinka laajalle riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen myyräntyö oli levinnyt. Tammikuun lopulla 1918 tehdyt lakot loivat vielä kerran räikeätä valoa sen pyrkimyksiin; tämä puolue kasvoi yhtämittaa ja oli taatusti johtajainsa hallittavana samalla kuin ammattikuntien vaikutusvalta väheni.

Hallituskaan, vaikka se esiintyikin pontevasti lakkoja vastaan, ei niissä huomannut ajan merkkejä enempää kuin syksyllä 1917 meriväen levottomuuksissa. Voimakkaalla kädellä oli ryhdyttävä järjestystä ylläpitämään Saksassa siinäkin tapauksessa, että sotatarpeiden tuotanto hetkeksi vähenisi, tämä asia selvisi yhä enemmän. Muussa tapauksessa oli pelättävissä, että kumoukselliset pyrkimykset tuottaisivat meille vielä paljoa suurempaa vahinkoa. Hallitus tunsi sen kannan, mikä ylimmällä armeijanjohdolla oli tässä asiassa. Noina päivinä edistettiin tuntuvasti Saksan vallankumousta. Reinickendorfissa perustettiin silloin, niinkuin nyt vasta olen saanut tietää, Saksan ensimmäinen työ- ja sotamiesneuvosto. Täten oli todellisuudessa meidän omassa keskuudessamme syntynyt arka kohta taistelussa olemassaolomme puolesta. Ratkaisevaa merkitystä sotaan nähden en uskonut sillä vielä olevan. Uskoni Saksan kansaan oli suurissa piirtein vielä järkkymätön.

Rintamalla olevilla johtajilla ja joukoilla oli samoin kuin ylimmällä armeijanjohdolla tunne, että ne voivat täyttää tulevissa taisteluissa vaatimukset, jotka niille asetetaan. Toivoimme saavuttavamme voiton, vaikka joukot eivät enää olleetkaan samanlaisia kuin vuonna 1914, ne olivat ainoastaan jonkinlaista suuren sotilaallisen kokemuksen saavuttanutta nostoväkeä. Vihollisen laita ei ollut paremmin. Milloin olimme hyökänneet samanlaisilla ja vieläkin vähemmin hyökkäykseen koulutetuilla joukoilla, olimme saavuttaneet voiton. Emme tosin tienneet, mihin tulokseen pääsisimme, saisimmeko murretuksi vihollisen rintaman ja suoritetuksi ratkaisevan sotaliikkeen, vai olisiko hyökkäys tulokseton. Tämä oli epätietoista — kuten kaikki sodassa.

Helmikuun 13:ntenä tapahtuneessa asiain esittelyssä Homburgissa lausuin keisarille ja valtakunnankanslerille vastaisista tapahtumista lännessä seuraavaa:

"Taistelu lännessä on valtavin sotilaallinen tehtävä, joka milloinkaan on uskottu millekään armeijalle ja jossa Englanti ja Ranska kahden vuoden aikana ovat tehneet turhia yrityksiä. Puhuin eilen 7:nnen armeijan johtajan kanssa; hän sanoi olevansa sitä enemmän tehtävän suuruudesta tietoinen, mitä enemmän hän sitä ajattelee. Näin ajattelevat kaikki vastuunalaisuutensa tuntevat miehet länsirintamalla; luulen myös itse koko olemuksessani tuntevani tämän sotilaallisen päämäärän valtavuuden, minun kun tulee kenraalisotamarsalkalle luoda niiden ehdotusten pohja, joille Hänen Majesteetiltaan pyydetään lopullista vahvistusta. Tämä tehtävä saa onnellisen ratkaisun vain siinä tapauksessa, että sodankäynti vapautuu kaikista sietämättömistä kahleista, kun viimeinenkin mies on saatettu mukaan ottamaan osaa ratkaisuun ja on sen hengen läpitunkema, jonka rakkaus keisariin ja valtakuntaan ja luottamus sotilaallisen johdon voimaan ja isänmaan suuruuteen antaa. Näitä sielullisia seikkoja ei saa arvioida liian vähiksi, ne antavat voimia suurimpiin urotöihin. Niitä täytyy kohottaa voimakkaalla esiintymisellä idässä.

"Länsiarmeija odottaa tilaisuutta näyttää, mihin se kykenee. Ei tule luulla, että tästä hyökkäyksestä tulee samanlainen kuin Galitsiassa ja Italiassa; siitä tulee valtava kamppailu, joka alkaa yhdessä kohden, jatkuu toisessa ja vaatii pitkän ajan, on vaikea, mutta on oleva voittoisa…"

Menestyksen huippuna olisi sotaliike, jossa saisimme panna liikkeelle koko etevämmyytemme. Sen saavuttaminen oli viimeinen päämäärämme. Jos se ei onnistuisi ensi hyökkäyksellä, täytyisi sen onnistua myöhemmin. Luonnollisesti olisi asema silloin jo epäsuotuisampi; missä määrin, se riippui amerikkalaisten apuvoimien saapumisesta ja niiden arvosta, samoin niistä tappioista, joita vastaiset taistelut tuottaisivat meille ja vihollisille. Kaikki tarkoitti tässä suhteessa suotuisan tilaisuuden käyttämistä. Otin tietenkin huomioon, että meidän oma armeijamme tulisi heikentymään. Se ei vain saanut heikentyä yhtä paljon kuin vihollinen. Jatkuvilla hyökkäyksillä pitäisimme myös huolen siitä, että aloite pysyi meidän käsissämme. Näihin päämääriin minun täytyi tyytyä.

Ilmoitin keisarille, että armeija oli koossa ja astui hyvin valmistuneena täyttämään "historiansa suurinta tehtävää".

HYÖKKÄYS LÄNNESSÄ 1918.

Vaikea oli ratkaista, missä oli hyökättävä. Tämä oli päätettävä pian. Joukkojen keskittäminen ahtaalle alalle, suurien ampumatarvevarastojen ja kaikenlaisten muiden tarpeiden kuljetus rautateitse, joukkojen omat työt, kuten patteriasemien kiveäminen, teiden naamioiminen, suojuslaitteiden rakentaminen lentäjille ja ampumahautojen silloittamislaitteet ja viimein rintamaansijoitus ennen taistelua kestivät viikkoja, vaativat kaukonäköistä arviointia ja yksityiskohtaisia esitöitä. Tietysti oli tässä se vaara tarjona, että kaikki ennen aikaansa tulisi tunnetuksi. Siksi olikin niillä rintamilla, joilla ei hyökätty, ryhdyttävä töihin, joilla johdettiin huomiota pois varsinaisista varusteluista ja jotka samalla olivat perustuksena tuleville hyökkäyksille. Mutta suurin osa käytettävissä olevista työjoukoista toimi jo aikaisin hyökkäysrintamalla. Valmistukset muilla paikoin eivät voineet olla perinpohjaisia. Mutta harhaanjohtamisen mahdollisuus oli kuitenkin. Ja sitä oli täydennettävä johtamalla puolusttusliikkeitä huolellisesti.

Siitä, mikä olisi valittava hyökkäyskohdaksi, keskustelin armeijaryhmäin johtajain ja esikuntani herrojen kanssa ja kuulin heidän mielipiteitään. Kolme kohtaa tuli kysymykseen: Flanderissa Ypernin Lensin väli, rintamaväli Arrasista St. Quentiniin tai La Fèreen; Verdunin kummallakin puolella olevat kohdat, linnoitus poisluettuna. Kaikilla kolmella mahdollisuudella oli, niinkuin aina tällaisissa tapauksissa, etunsa ja varjopuolensa.

Vahvoja vihollisvoimia oli Ypernin ja Arrasin ympärillä Ailetten asemien edessä ja siitä itään Verduniin asti, heikoin kohta oli St. Quentinin kummallakin puolella; pohjoisempana oli vihollisjoukkoja ollut taajemmassa Cambrain taistelusta saakka.

Pohjoisessa tuottivat pintasuhteet hyökkäykselle vaikeuksia. Lysalangon kuljettavuus Lillen länsipuolella, jonka kautta päävoimien tuli hyökätä, oli hyvin riippuvainen vuodenajasta ja ilmastosuhteista. Ei voinut luottaa siihen, että siellä ennen huhtikuun puoliväliä saattoi liikkua muualla kuin teillä. Tämä oli hyvin myöhäistä amerikkalaisten joukkojen saapumisen vuoksi.

Keskimäinen hyökkäysalue ei maanlaatuun nähden tuottanut mitään vaikeuksia, mutta hyökkäyksen edistyessä oli voitettava Sommen taistelun aikuiset suppilokentät.

Taktillisessa suhteessa tuntui keskimäinen alue suotuisimmalta, siinä oli vihollisen heikoin kohta, maanlaatu ei tuottanut hankaluuksia. Ja hyökkäys voitiin tehdä milloin hyvänsä.

Strateegisesti katsoen oli pohjoinen hyökkäys siinä mielessä edullinen, että sen kautta saavutettaisiin suuri, mutta kuitenkin rajoitettu päämäärä. Sen kautta voisimme lyhentää rintamaa, jos meidän onnistuisi valloittaa Calais ja Boulogne. Verduninkin luona hyökkäys voisi aiheuttaa rintamansuoristuksen, jonka arvo oli pikemmin taktillista laatua. Keskimäinen hyökkäys levisi näennäisesti hyvin laajalle. Se voitiin estää, jos painopiste siirrettiin Arrasin ja Péronnen väliseen seutuun, rannikkoa kohti. Jos tämä isku teki aukon, niin oli tietysti strateeginen menestyksemme suunnaton, sillä silloin me erottaisimme Englannin armeijan pääosat Ranskan armeijasta ja työntäisimme ne rannikkoa kohti.

Minä kallistuin keskimäisen hyökkäyksen puolelle. Sen aiheuttivat aikakysymys ja taktilliset syyt, ensi sijassa vihollisen heikkous. Tietenkään en voinut olla selvillä siitä, oliko tämä pysyvää laatua. Taktiikka oli asetettava puhtaan strategian edelle. Ilman taktillista voittoa ei strateegistakaan voi saavuttaa. Strategia, joka ei ota huomioon taktiikkaa, on jo etukäteen tuomittu tuloksettomaksi. Ententen hyökkäykset kolmena ensimmäisenä sotavuonna tarjoavat tästä runsaasti todisteita.

Kun hyökkäykseen saatavissa olevat divisioonat oli määritelty, samoin kaikki hyökkäysvälineet, päätettiin, että rynnistys oli tehtävä Arrasin kaakkoispuolelta Croisillesin ja Moeuvresin välistä ja, jättämällä Cambrain kaari väliin, Villers-Guislainin ja Oisen välistä St. Quentinin eteläpuolella. Samaan aikaan oli tehtävä paikallinen rynnistys La Fèrestä käsin.

Hyökkäyksen valmistelut ja johto vaativat kahden armeijanylikomennon uusien etappien sijoittamista entisten väliin. 17:s armeijanylikomento, entinen Italian rintamalla ollut 14:s, jonka päällikkönä oli kenraali Otto v. Below ja esikunnanpäällikkönä kenraali Krafft v. Dellmensingen, sijoitettiin 6:nnen ja 2:sen armeijan väliin Arrasia vastapäätä. 18:s armeijanylikomento, entinen Woyrschin armeijaryhmänkomento, jonka päällikkönä nyt oli kenraali v. Hutier ja esikunnanpäällikkönä kenraali v. Sauberzweig, siirrettiin 2:sen ja 7:nnen armeijan väliin St. Quentinia ja La Fèreä vastapäätä. 17:nnen armeijan raja 6:tta armeijaa vastaan kulki noin Lensin ja Arrasin puolivälissä ja 2:sta armeijaa vastaan suunnilleen Moeuvresin luona, 18:nnen armeijan raja 2:sta armeijaa vastaan suunnilleen Omignon-puron luona ja 7:ttä armeijaa vastaan aivan La Fèren eteläpuolella.

17:nnen armeijan oli siis hyökättävä Croisillesin—Moeuvresin kohdalta, 2:sen ja 18:nnen armeijan Villers-Guislainin ja La Fèren väliltä; 17:nnen ja 2:sen armeijan piti tehdä kevennyshyökkäyksiä toistensa hyväksi ja sisäsiivillään katkaista Cambrain kaaressa olevalta viholliselta paluu ja sitten murtautua Croisillesin ja Péronnen välillä läpi. 18:nnen armeijan tehtävänä oli yhdessä 2:sen armeijan äärimäisen vasemman siiven kanssa lähettää hyökkäysjoukkoja eteläänpäin. Armeijain voimasuhteet ja niiden varustaminen hyökkäysvaunulla oli saatettu näiden tehtävien mukaisiksi.

17:nnen ja 2:sen armeijan tuli suorittaa pääratkaisu kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään kuuluvina. 18:s armeija siirtyi Saksan kruununprinssin armeijaryhmään. Minulla oli mielessäni marraskuussa 1914 tehty Puolan-retki ja pidin siksi tärkeänä saada mahdollisimman laajasti vaikuttaa taistelun kulkuun. Se kävi vaikeaksi, kun vain yksi armeijaryhmä oli johtavana; silloin toiminta kulki liian helposti joka asiassa korkeamman viraston vaikutuksen mukaan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmän apukeinoja oli käytettävä hyökkäyksen hyväksi mahdollisimman laajassa mitassa. Ylläesitetty komennon jako teki sen helpommaksi. Lisäksi tuotti kenraalisotamarsalkalle ja minulle myös inhimillistä iloa saada hänen keisarillinen korkeutensa kruununprinssi mukaan ensimmäiseen suureen hyökkäykseen lännessä, kun strateeginen tilanne sitä vaati. Dynastiset seikat eivät toimintaani määränneet. Tunnen syvää uskollisuutta kuningastani kohtaan, mutta olen riippumaton mies enkä mikään liehakoitsija.

Edellytettiin, että hyökkäys laajenisi pohjoisessa Arrasin suuntaan, etelässä Oisen vasemmalle rannalle.

Harhaanjohtohyökkäyksiä tehtiin, samoin esitöitä tulevia hyökkäyksiä varten:

Saksan kruununprinssin armeijaryhmässä etupäässä Reimsin
ja Argonnien välillä,

vastamuodostetussa v. Gallwitzin armeijaryhmässä Verdunin
vanhoilla taistelukentillä,

ja herttua Albrechtin armeijaryhmässä Lothringenissa olevan
Saarburgin ja Markirchin välillä ja Sundgaussa.

v. Gallwitzin armeijaryhmä muodostettiin, kun Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli venynyt St. Quentinin suunnalle ja sen huomio joutui liian kauas Verdunistä. Kenraali v. Gallwitz johti välittömästi 5:ttä armeijaansa, sen ohella armeijaosasto C:tä.

Herttua Albrechtin armeijaryhmään siirrettiin Lothringeniin 19:nnen armeijanylikomennon nimellä saksalainen eteläarmeijan ylikomento, jonka päällikkönä oli kenraali v. Bothmer ja esikunnanpäällikkönä eversti v. Hemmer; viimeksimainittu oli jo idässä samanlaisessa asemassa osoittanut kuntoaan; armeijanylikomento A otti hoitaakseen Saarburgin—Markirchin välin.

Kaikilla rintamilla pidettiin joukot puolustusvalmiina siltä varalta, että vihollinen ryhtyisi hyökkäämään tai tekisi vastahyökkäyksen. Muutamissa kohdin oli tässä tapauksessa valmistauduttu peräytymiseen.

Tämän luonnoksen mukaan oli tammikuun puolivälistä alkaen suunnitelmallisesti ja mitä suurimmalla huolella tehty työtä. Jo helmikuun alussa määrättiin maaliskuun 21:s hyökkäyspäiväksi, vaikkakaan olosuhteet idässä eivät suinkaan olleet selvät. Sotatilanne vaati ratkaisua. Muuttaa voi ylin armeijanjohto myöhemminkin, mutta ei aloittaa alusta.

Armeijanylikomentojen, kenraalimajoitusmestarin, pääintendenttien, kenttärautatiepäällikön ja suppeamman esikuntani herrain toimenpiteet täydensivät oivallisesti toisiaan. Matkustaessani rintamilla tulin vakuutetuksi siitä. Tällöin keskustelin kaikista asiaankuuluvista kysymyksistä, sovittelin ja autoin. Armeijain ja armeijaryhmäin esikuntien päällikköjen annoin pitää lyhyitä esitelmiä seudusta, joukkojen jaosta, tykistötaistelusta, esitöiden nykyisestä kannasta. Ohjeissani panin suurimman painon kruununprinssi Rupprechtin 17:nnen ja 2:sen armeijan sisempien siipien yhteistyöhön Cambrain kaaren katkaisemiseksi, koska tästä riippui paljon, ja minusta näytti, että 17:s armeija oli suunnannut katseensa liian aikaisin länteen. Molempien armeijaryhmien yhteistyöstä 2:sen ja 18:nnen armeijan välisellä liitoskohdalla neuvoteltiin myös. Valmistustyöt sujuivat suunnitelman mukaisesti. Kaikkialla ilmeni luottamusta asiaan. Kaikki liittyi yhteen kuin kellon koneistossa. Varmaa oli, että armeijat määräpäivänä olisivat taisteluvalmiit.

Pidin tarpeellisena käyttää mahdollista voittoa kiihoitusvälineenä vihollisen rauhankaipuun lujittamiseksi. Eversti v. Haeften oli laatinut tästä lentokirjasen. Lähetin sen valtakunnankanslerille, joka nähtävästi toimitti sen ulkoasiainvirastoon; mitään oleellista ei saatu aikaan.

Valtakunnankansleri tiesi selvästi aikeemme hyökätä länsirintamalla. Tällä syyllä oli ylin armeijanjohto kiirehtinyt diplomaattisia neuvotteluja idässä ja tällähän oli myös perusteltu päätöstä sanoa irti aselepo Venäjän kanssa. Hän tiesi miten suuren merkityksen me annoimme hyökkäykselle. Lähetin valtakunnankanslerille myös ilmoituksen hyökkäysajasta. Mitään muuta keinoa kuin taistelu ei Saksalla ollut, jolla se saattoi tehdä vihollisen rauhaan taipuvaksi. Tätä varten oli ensi työksi Lloyd Georgen ja Clemenceaun asemaa horjutettava sotilaallisen voiton avulla. Ennen ei rauhaa voinut ajatella. Koko maailma, myös entente, tiesi, että me tekisimme hyökkäyksen lännessä. Clemenceau puolusti puheessaan, jonka hän muistaakseni piti maaliskuun 6:ntena, selvästi ja jyrkästi sodan jatkamista huolimatta tapahtumista idässä ja huolimatta tulevasta Saksan hyökkäyksestä.

Tänä hetkenä en voinut uskoa mihinkään oikeusrauhaan. Sopimusrauhan oli vihollinen tähän asti joka kerta hylännyt. Pitikö meidän asiain nykyisellä kannalla tarjota sille Elsass-Lothringen, osia Posenista ja sotakorvausta?

Valtakunnanhallitus ei myöskään maininnut mitään rauhanmahdollisuuksista. Valtiosihteeri v. Kühlmann, jonka piti johtaa koko ulkopolitiikkaa, oli ensin Brestissä ja sitten Bukarestissa. Ei valtakunnankanslerin eikä hänen ollut onnistunut solmia mitään suhteita, jotka olisivat voineet johtaa rauhaan taisteluja enää jatkamatta. He lienevät jatkuvasti pyrkineet siihen, huolimatta ententen torjuvasta menettelystä Brestin kutsuun nähden. Heidän velvollisuutensa oli, jos mahdollista, säästää kansaa ja armeijaa tulevilta taisteluilta. Kreivi Hertlingin helmikuun 25:ntenä antama selitys, jossa hän asettui presidentti Wilsonin helmikuun 11:ntenä laatiman nootin neljän pykälän pohjalle, ei ollut saanut osakseen mitään vastakaikua ententen puolelta.

Eversti v. Haeften oli näinä päivinä ollut ulkomailla neuvottelemassa propaganda-kysymyksistä. Tällöin joutui hän minun tietämättäni kosketuksiin erään vihollismaan kansalaisen kanssa, joka hyvin tunsi Lontoon ja Washingtonin asianomaisten virastojen tarkoitukset ja pyrkimykset. Eversti v. Haeften teki minulle suullisesti selkoa näistä. Silloiset rauhanehdot olivat niin ankarat, että ainoastaan voitettu Saksa olisi ne voinut hyväksyä. Eversti ilmoitti minulle edelleen, että silloinen valtiopäivämies Konrad Haussmann, kuten tämä myöhemmin vakuuttikin tapahtuneen, ja herra Max Warburg-Hamburg olivat tehneet työtä rauhan saavuttamiseksi — kumpikin yhtä huonolla menestyksellä. Hallitus ei milloinkaan ole maininnut minulle näistä tapahtumista, luonnollisesti se tunsi ne. Sitä enemmän ihmettelin, ettei sen puolelta kumottu huhuja, joiden mukaan rauha maaliskuussa raukesi vain sen tähden, että minä välttämättä vaadin hyökkäystä. Pyysin henkilökohtaisesti valtakunnankansleria ja varakansleria tekemään sen. Kumpikaan ei sitä tehnyt eikä myöskään antanut minulle minkäänlaista selitystä.

II.

Maaliskuun alussa siirrettiin suuri päämaja pois Kreuznachista, missä se oli ollut yli vuoden.

Spaahan oli sillä välin järjestetty uusi päämaja. Saimme siellä hyvin hyvän majoituksen. Virkahuoneet olivat Britannique-hotellissa, missä minä olin asunut jo syksyllä 1914 Belgiaan marssittaessa. Spaa oli melkoista lähempänä rintamaa ja siinä ja Verviers'ssä oli tilaa ylimmän armeijanjohdon kaikille osastoille. Mutta taistelun ja liikkeiden ohjaukseen oli sekin vielä liian kaukana rintamalta. Sen tähden olin suunnitellut Avesnesia päämajaksi vahvistetulle taisteluliikeosastolle. Täältä voi automobiililla päästä helposti rintaman kaikkiin eri kohtiin. Tarkoitukseni oli saada itse nähdä niin paljon kuin mahdollista ja lähettää myös esikuntani herroja seuraamaan tapahtumia, jotta heidänkin kauttaan voisin saada välittömiä vaikutelmia.

Maaliskuun 18:ntena lähdimme ylisotamarsalkka ja minä ynnä vahvistettu taisteluliikeosasto Avesnesiin. Virastohuoneemme siellä eivät olleet hyvät, kaikki oli liian ahdasta, mutta siihen täytyi tyytyä. Olimme valinneet tämän paikan, koska 18:s armeijanylikomento oli ollut sinne sijoitettu ja puhelinverkko tarvitsi vain vähän täydennystä.

Meidän kasinomme oli ensin hyvin kolkko, mutta myöhemmin löysimme miellyttäviä huoneita. Luovutimme elintarpeita niiden omistajille ja kalustimme huoneet Spaasta tuoduilla huonekaluilla. Oleskelu siellä ja ruoka-ajat soivat hermoille levähdystä, jonka tarpeessa me kaikki olimme.

Hänen Majesteettinsa aikoi tulla vasta päivää myöhemmin. Hän asui hovijunassaan, joka oli viety läheiselle asemalle.

Maaliskuun 20:nnen aamuna olivat koko hyökkäysrintamalla patterit, miinanheittäjät ja ammusvarastot etulinjojen takana, itse linjoilla, vieläpä osittain niiden edessäkin. Se oli aikamoinen saavutus, ja ihme oli, ettei vihollinen ollut nähnyt mitään eikä öisin kuullut liikettä. Välistä kyllä osui häirintätuli vahingossa pattereihimme, ampumatarvepinoja räjähti ilmaan. Kaiken tämän täytyi herättää vastustajan huomiota. Mutta kun samaa nähtiin pitkän rintaman kaikilla osilla, ei vihollinen voinut löytää mitään tukikohtaa varmoille johtopäätöksille.

Jalkaväkidivisioonat, jotka jo useita päiviä olivat olleet majoitettuina laajemmalle alalle hyökkäysrintamain taakse, olivat nyt lentäjäin katosten suojassa ahtaaseen sullottuina etumaisilla linjoilla sen kohdan takana, mistä hyökkäyksen piti alkaa. Vihollinen ei ollut myöskään huomannut 40-50 divisioonan marssittamista kokoon, eikä sen laaja urkkijajärjestelmäkään ollut saanut tietoonsa tätä. Marssit suoritettiin tosin öisin, mutta joukot kulkivat laulaen seudun läpi. Sellaisia joukkoja ei voi kätkeä. Vihollisen lentäjät eivät myöskään huomanneet helmikuun keskivaiheilta yhtämittaa kestänyttä vilkasta junaliikennettä hyökkäysrintamaa kohti. Se oli vilkas kautta koko rintaman, mutta painopiste oli selvästi Arrasin ja La Fèren välisen rintamaosan takana, minkä myös saksalaiset tarkastuslentäjät huomasivat.

Muutenkaan ei vihollinen ollut saanut mitään tietää; ainakin täytyi minun tulla siihen käsitykseen, sillä muussa tapauksessa olisivat sen puolustustoimenpiteet olleet voimakkaammat ja sen varajoukot saapuneet nopeammin. Sota on molemminpuolisesta ponnistelusta huolimatta epätietoisuutta; niin on se meillä ja samoin vihollisen puolella.

Maaliskuun 18:ntena ja 19:ntenä karkasi kaksi miestä eräästä miinanheittäjäkomppaniasta vihollisen puolelle. Muistiinpanoista, joita vihollisen puolelta löydettiin, sekä vankien kertomuksista päättäen he luultavasti antoivat tietoja tekeillä olevasta hyökkäyksestä.

Muilla rintamilla, etupäässä Lillen luona ja Verdunin edustalla, oli tykistötoiminta vilkastunut.

Puolipäivän aikaan 20:ntenä oli ylimmän armeijanjohdon tehtävä vaikea ratkaisu, oliko hyökkäys aloitettava 21:senä vai siirrettävä tuonnemmaksi.

Pieninkin lykkäys vaikeutti tavattomasti lähelle vihollista pienelle alalle koottujen joukkojen asemaa. Siellä vallitsi joka suhteessa jännitys, jota oli vaikea kestää. Massa ja sielullinen paino vaativat työntymistä eteenpäin.

Mutta tykistön vaikutus oli kaasun varassa, ja sen vaikutus oli taas riippuvainen tuulen suunnasta ja voimasta. Minä olin riippuvainen siitä, mitä ilmasuhteiden asiantuntija luutnantti tohtori Schmaus ilmoitti minulle kello 11 aamupäivällä ilmasuhteista. Tuulen voima ja sen suunta ei suinkaan ollut suotuisa 20:nnen päivän aamuun saakka; päinvastoin näytti melkein välttämättömältä hyökkäyksen siirtäminen tuonnemmaksi. Se olisi ollut minulle äärettömän vaikeaa. Siksi odotinkin suurella pelolla seuraavan päivän ilmatietoa. Vaikkei se ollutkaan erikoisen suotuisa, teki se hyökkäyksen kuitenkin mahdolliseksi. Kello 12 päivällä annettiin armeijaryhmille käsky, että hyökkäykseen oli ryhdyttävä suunnitelman mukaisesti. Nyt ei sitä enää voinut peruuttaa. Kaiken täytyi mennä menoaan. Ylin armeijanjohto, päälliköt ja joukot olivat tehneet velvollisuutensa. Kaikki muu oli kohtalon kädessä: epäedullinen tuuli haittasi kaasun vaikutusta, sumu vaikeutti ja hidastutti jalkaväkemme liikkeitä ja esti etevää sotilaallista harjoitusta ja ohjausta pääsemään täysin oikeuksiinsa. Tämä oli useimpain käsitys sumusta; mutta kuului myös yksityisiä ääniä, jotka pitivät sitä edullisena.

Maaliskuun 21:senä noin kello 4 aamulla alkoi taistelu, jota käytiin valtavalla tulella 70 km:n levyisellä rintamalla Croisillesin ja La Fèren välillä. 2:selle ja 18:nnelle armeijalle oli aika suurin piirtein määrätty, 17:nnelle armeijalle, joka taisteli yksin, oli annettu suurempi toimivapaus. Näiden määräysten puitteissa saivat joukot toimia omintakeisesti.

Noin kaksi tuntia pommitti meidän koko tykistömme vihollisen pattereita, sitten alkoi suurin osa siitä taistella vihollisen ampumahautoja vastaan, joihin miinanheittäjätkin suuntasivat tulensa. Vähän ennen klo 9:ää keskittyi voimakas tykkitulemme tulijyrän tehtävään, ainoastaan osa pommitti enää vihollisen pattereita ja erikoisia tukikohtia. Jalkaväkemme ryhtyi hyökkäykseen.

17:s armeija, jolla oli voimakkain vihollinen vastassaan, pääsi hyökätessään vain vihollisen toisille asemille, tuliseinä oli jättänyt sen kauas taakseen; jalkaväki ei enää ollut sen vaikutuspiirissä. Se pysähtyi näiden asemien eteen saamatta tukea tykistöltä.

2:sen armeijan hyökkäyksessä oli jalkaväen ja tykistön yhteistoiminta parempi. Jalkaväki murtautui vihollisen toisiin asemiin.

18:nnen armeijan rynnistys sujui joka suhteessa säännöllisesti. Se eteni hyvin.

Maaliskuun 22:sena ei 17:nnen armeijan asema sanottavasti muuttunut, mutta 2:nen armeija, jota johdettiin yhtenäisesti ja voimakkaasti, löi vihollisen ja tunkeutui eteenpäin. 18:s armeija valloitti melkoisesti maa-aluetta. 17:s armeija näkyi antavan yksityisille ryhmille liian paljon taktillista vapautta. Sitävastoin oli yksityisten osastojen toiminta liian kiinteästi sidottu yhteen. Ylin armeijanjohto koetti saada yhtenäisyyttä johtoon.

Seurauksena 17:nnen armeijan asemasta oli, ettei vihollisrintaman katkaiseminen Cambrain mutkassa onnistunut, 2:nen armeija ei voinut myöskään saada kevennystä etenemisessään. Sen oli täytynyt itse raivata itselleen tietä eikä se siksi ollut päässyt niin nopeasti eteenpäin kuin olisi ollut suotavaa, jotta toisaalta 17:s armeija olisi saanut kevennystä. Näin ollen ei kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä voinutkaan Croisillesin ja Péronnen välillä saada niin suuria maa-alueita haltuunsa kuin alkuperäinen taistelusuunnitelma edellytti.

Maaliskuun 25:ntenä olivat 17:s ja 2:nen armeija kiivaasti taistellen kulkeneet kauas yli Bapaumen—Comblesin linjan, 18:s armeija oli valloittanut Neslen vähäisen vastarinnan jälkeen. 17:nnen armeijan taisteluvoimat olivat jo lopussa; se oli maaliskuun 21:senä ja 22:sena menettänyt liian paljon, nähtävästi siksi, että se taisteli liian ahtaissa puitteissa. 2:nen armeija oli kylläkin virkeämpi, mutta valitti jo suppilokentän vaikeuksia. Se ei päässyt enää Albertista eteenpäin. Sommen ylimeno tuotti sen vasemmalle sivustalle suurempia esteitä kuin vihollinen. 18:s armeija oli vielä täydelleen taistelukykyinen ja -haluinen; jo maalisk. 27:ntenä se valloitti Montdidier'n. Vastustaja muodosti pian Sommen pohjoispuolelle uuden rintaman, jonka voittaminen oli ehdottomasti käyvä vaikeaksi. Vihollisen vastarinta Amiensin suunnalla näytti heikommalta.

Alkuperäinen taistelusuunnitelma oli muutettava ja hyökkäystä jatkettaessa painopiste siirrettävä tähän suuntaan. Vieläkin minä toivoin, että meidän onnistuisi tehdä tärkeä sotaliike ja pidin sitä silmällä antaessani ohjeita armeijoille. Mutta 17:s armeija ei enää jaksanut edetä, 2:nen ja 18:s armeija saivat vielä suoritetuksi aluevalloituksia. Koetin yhä edelleen vahvistaa 2:sen armeijan vasenta siipeä ja saada sen samoin kuin 18:nnen armeijan viedyksi Amiensiä kohti.

Vihollisjoukkojen täälläkin lisääntyessä ja ryhtyessä hyökkäämään eivät hyökkäysvoimamme enää riittäneet, ampumatarpeiden kuljetus ei tyydyttänyt tarvetta, myös muonitusvaikeuksia ilmestyi. Teiden ja rautateiden kuntoonpano vaati kaikesta perinpohjaisesta ennakkoharkinnasta ja valmistuksista huolimatta liian paljon aikaa.

Kun 18:s armeija oli saanut järjestelmällisesti lisää ampumavaroja, teki se maaliskuun 30:ntenä hyökkäyksen Montdidier'n ja Noyonin välillä. Huhtikuun 4:ntenä seurasi 2:sen armeijan ja 18:nnen armeijan oikean siiven hyökkäys Albertin luona ja Sommen eteläpuolella Amiensiä kohti. Nämä taistelut olivat tuloksettomia. Voi ehdottomasti tunnustaa, että vihollisen vastustus oli lujempi kuin meidän voimamme. Emme halunneet taistella uuvutustaistelua. Sitä ei sallinut strateeginen eikä taktillinen tilanteemme. Siksi ylimmän armeijanjohdon täytyi yksissä neuvoin asianomaisten päälliköiden kanssa tehdä päätös Amiensin hyökkäyksen lopullisesta lakkauttamisesta, niin raskas kuin tällainen päätös olikin.

Entente hyökkäsi nyt puolestaan Albertin luona ja Amiensin kaakkoispuolella hajanaisesti ja saavuttamatta mitään. Huolellisen valmistuksen jälkeen yritti 2:nen armeija huhtikuun 24:ntenä vielä kerran Villers-Bretonneux'n luona tankkien avulla parantaa asemaansa. Se pääsikin hyvin etenemään, mutta ei kyennyt säilyttämään saavuttamiaan tuloksia.

Vasta vähitellen tyyntyi rintama Albertin ja Montdidier'n välillä, Aika ajoin puhkesi jälleen taisteluja, tilanne pysyi edelleen jännittyneenä. Uuden rintaman muilla osilla, Arrasiin ja Noyoniin päin, tyyntyi toiminta paljon aikaisemmin.

Huhtikuun 24:ntenä oli taistelu päättynyt. Se oli loistava asevoitto, se maine on aina säilyvä maailmanhistoriassa. Mikä englantilaisille ja ranskalaisille oli ollut mahdotonta, oli meille onnistunut, ja vielä lisäksi neljäntenä sotavuonna!

Strateegisesti ei sitä saavutettu, mitä maalisk. 23, 24 ja 25 p:nä saatettiin toivoa. Erikoista pettymystä aiheutti se, ettemme saaneet Amiensiäkään, jonka valloittaminen olisi tavattomasti vaikeuttanut yhteyttä vihollisen rintamain välillä Sommen etelä- ja pohjoispuolella Amiensin rautatierakennusten pommittaminen kauaskantavilla tykeillä ei korvannut tätä suinkaan täydesti. Mutta meidän joukkomme olivat kuitenkin lyöneet englantilaiset ja ranskalaiset ja osoittautuneet heitä etevämmiksi. Jos ne eivät saavuttaneet aina menestystä, joka olisi ollut mahdollinen, niin ei syy ollut yksin niiden taistelukyvyn vähentymisessä, vaan ennen kaikkea siinä, etteivät ne enää kaikkialla olleet kokonaan upseeriensa johdettavia. Elintarvevarastot, joita joukot sattuivat löytämään, pidättivät niitä. Täten kului kallista aikaa hukkaan.

Meidän taktiikkamme oli pääpiirteissään osoittautunut oikeaksi. 17:nnen armeijan taisteluissa esiintyneet ilmiöt eivät vaatineet perinpohjaista muutosta. Yksityisistä kokemuksista oli vain tehtävä lujemmat johtopäätökset. Ennen kaikkea oli jalkaväki saatettava vielä väljemmäksi. Useissa kohdin oli konekivääripesien valloittaminen tuottanut ylivoimaisia vaikeuksia ja pidättänyt hyökkäystämme. Jalkaväkiryhmät eivät olleet aina pystyneet itsenäiseen toimintaan tai työskentelemään tyydyttävästi yhdessä seuralais-aseiden kanssa. Erikoisen vaikeaa oli joukon ollut hyökkäyksen jälkeen taas järjestyä puolustusasemiin, samoin määrätä, milloin hyökkäyksen jatkaminen ei enää tuonut menestystä. Kaikki joukot, etenkin ratsuosastot, olivat kärsineet ankaria tappioita vihollisen lentäjien heittämistä pommeista.

Uusien asemien strateegisesta tilasta ei voinut vielä antaa ratkaisevaa arvostelua, semmoisinaan ne eivät suinkaan olleet edullisia. Vielä ei voinut päättää, miten ylin armeijanjohto käyttäisi niitä, kun sotaliikkeet olivat vasta alulla. Avren siltavarustus oli taktillisesti hyvin hankala. Sen luovuttamisesta neuvoteltiin. Mutta kun vihollinen olisi siitä huomannut, että oli päätetty luopua jatkamasta hyökkäystä Amiensiä kohti, pidettiin se.

Uutta rintamaa oli nyt vahvistettava. Uupuneiden divisioonain tilalle tuotiin osittain uusia rauhallisemmista asemista, vähemmin rasittuneet jätettiin paikoilleen. Selkäpuolisten yhteyksien aikaansaamiseen pantiin kaikkialla mitä suurinta huomiota ja huolta. Mutta päätehtävää silmällä pitäen oli tärkeintä, että ne joukot, joita ei enää tarvittu uudella rintamalla, vietiin pois lepäämään, harjaantumaan ja vakiintumaan kurissa. Meidän täytyi kehittää reservijoukkoja tulevaa toimintaa ja vihollisen mahdollisten vastahyökkäyksien torjumista varten; nämä eivät kuitenkaan voineet olla muuta kuin puhtaasti paikallisia laadultaan.

2:sen armeijan joukot olivat erikoisesti kärsineet siitä, että olivat jääneet Sommen taistelukentän läntiseen reunaan. Ne saattoivat levätä kunnollisesti vasta niiden asemain itäpuolella, joista hyökkäykseen oli ryhdytty, vaikka meidän käsiimme tällä viholliselta valloitetulla alueella oli joutunut lukuisia vahingoittumattomia englantilaisia sotilasleirejä.

Meidän tappiomme eivät olleet mitättömät, olimme kauan kamppailleet suurten joukkojen kanssa. Prosenttimäärä 17:nnessä armeijassa oli liian korkea, upseerihukka suorastaan huolestuttava. Mutta runsaan saaliin ohella olimme saaneet noin 90,000 haavoittumatonta vankia, sitäpaitsi olivat vihollisen tappiot kuolleissa ja haavoittuneissa suuret. Monien lievästi haavoittuneiden takaisintulo oli mahdollinen lähitulevaisuudessa. Me olimme olleet hyökkääjiä ja kuitenkin, mitä tappioihin tulee, selviytyneet edullisesti.

Varustukset haavoittuneiden hoitoa varten eivät olleet kaikkialla riittäneet, vaikka kenttäsairaanhoito-osaston päällikkö oli tarkkaan tutkinut niitä ennen taistelua. Lukuisat lievästi haavoittuneet vaikeuttivat hoitoaan ymmärtämättömällä ja ikävällä kiirehtimisellään rintaman taakse.

Minulle itselleni oli taistelu käynyt hyvin kalliiksi. Vaimoni nuorin poika oli maaliskuun 23:ntena kaatunut lentäjäupseerina. Hän oli ensin tietymättömiin kadonnut. Laajalta taistelukentältä löysin haudan, jossa oli englantilainen kirjoitus: tässä lepää 2 saksalaista lentäjäupseeria. Surullinen tehtäväni oli todeta oman poikani identtisyys. Nyt hän lepää Saksanmaan povessa. Sota ei ole säästänyt minulta mitään.

Matka taistelutantereelle oli johtanut minut niiden molempien varuslinjojen läpi, joissa vastustajat niin kauan olivat seisoneet vastakkain. Vaikutus oli valtava: usean kilometrin levyinen kaistale hävitettyä ja autiota maata kulkee Ranskan läpi, tämän ententen aikaansaaman sodan tunnusmerkkinä!

Viholliseen teki tappio valtavan vaikutuksen. Pyynnöstäni huolimatta ei tätä meidän taholta diplomaattisesti käytetty hyödyksemme. Ranska vapisi. Se tahtoi saada täyden selvyyden Englannin ja Amerikan sotilaallisesta avusta. Clemenceau kääntyi liittoutuneitten puoleen. Englannissa vietiin kymmenentuhatta työmiestä hiilikaivoksista ja sotatarvetehtaista armeijaan eikä sittenkään aluksi voitu täyttää kymmentä divisioonaa. Ne hävisivät rintamalta ilmestyäkseen suurimmaksi osaksi vasta syksyllä. Asevelvollisuutta pitennettiin, mutta sen käytäntöönottamista Irlannissa ei vieläkään uskallettu ajatella. Lloyd George teki muuten kaikkensa. Kuten yhdestä hänen puheestaan aselevon solmimisen jälkeen käy ilmi, hän pyysi kiihkeästi Wilsonilta apua ja lähetti kaiken käytettävissä olevan laivaston — välittämättä kärsikö Englanti siitä vai ei — Amerikkaan noutamaa vastamuodostettuja joukkoja. Mitä me teimme? Uhrasimmeko me kaikkemme? Hyvä on tehdä vertailuja, jotta Saksan kansa myöhemmin painaisi mieleensä tämän sodan opetukset. Ainoastaan äärimäinen jäntevyys kelpaa sodassa.

Voiton saavuttamiseksi harjoittivat Englanti ja Yhdysvallat lisäksi väkivaltaista poliittista ja taloudellista painostusta Euroopan puolueettomia maita kohtaan ja kiristivät niiltä tonnistoa lievittääkseen omaa tonnistonpuutettaan. Sukellussota oli ajan pitkään sittenkin vaikuttanut tuntuvasti ja aikaansaanut kuljetuspulan maalla ja merellä. "Huhtikuussa toimivat sukellusveneet niin menestyksellisesti, että Englanti olisi tuhoutunut yhdeksässä kuukaudessa, jos hävitykset olisivat jatkuneet samalla nopeudella", selitti eräs englantilainen valtiomies alahuoneessa marraskuussa 1918. Etupäässä puolueettomista maista saadulla ja muulla tavoin hankitulla laivastolla Englanti kuljetti amerikkalaiset ihmismassat Ranskaan taajaan sullottuina laivoihin. Miehistöllä oli mukanaan vain omat varustuksensa. Sen, mitä ne Euroopassa tarvitsivat, antoivat Englanti, Ranska ja myös puolueettomat maat, etupäässä Espanja. Kokonaisuudessaan tämä oli väkivaltaisuutta, joka lyhyessä ajassa voi saada tavattomia aikaan, mutta jota ei olisi voitu jatkuvasti ylläpitää. Jos sotaa olisi jatkunut pitemmän aikaa, olisi vastavaikutus tullut.

Yhdysvaltain kauppakamarin tonnistovaliokunnan puheenjohtaja Edward A. Filene lausuu toukokuun 8:ntena 1918 ilmestyneen "New-York Worldin" mukaan seuraavasti:

"Liittolaisten vaatimuksesta lähetämme nyt järjettömän paljon miehiä Ranskaan. Lähetämme heidät ilman että meillä on riittävästi heidän ylläpitämiseensä tarvittavia laivoja. Kirjaimellisesti panemme nuorten miestemme hengen alttiiksi siinä uskossa, että Amerikka voi hankkia tarvittavan tonniston heidän tarpeittensa kuljettamista varten."

Taistelun kuluessa olimme aloittaneet Pariisin pommituksen Laonin seudulta 120 km kantavalla tykillä. Tämä tykki oli tekniikan ja tieteen ihmesaavutus, Kruppin liikkeen ja sen johtajan Rausenbergerin mestariteos. Pommituksen aikaansaama vaikutus oli suuri Pariisissa ja Ranskassa. Osa väestöä pakeni pääkaupungista ja enensi siten levottomuutta, joka Ranskassa lisääntyi meidän voittojemme johdosta.

Pomminheittäjälaivastomme kiihkeä toiminta tähtäsi samaan päämäärään.

III.

Järjestelmällisesti suunnitellut yritykset hyökkäysrintamamme laajentamiseksi ja strateegisen asemamme parantamiseksi pantiin toimeen jo maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa.

Oisen vasemmalla rannalla teki 7:s armeija huhtikuun 6:ntena hyökkäyksen Coucy la Villen suuntaan Chaunysta ja La Fèrestä käsin, samoin niiden eteläpuolelta. Siinä työnnettiin ranskalaiset Oisen—Aisnen kanavan taakse. 18:nnen armeijan pitkä eteläkylki sai näin paremman turvan.

Arrasin suunnalla, pääjoukot Scarpen pohjoispuolella, oli 17:s armeija tehnyt rynnäkön jo kuukausien vaihteessa. Sen piti valloittaa Arrasin itä- ja pohjoispuolella olevat tärkeät kukkulat, seuraavana päivänä yhtyä 6:nteen armeijaan Lensistä käsin, edetäkseen täälläkin kukkuloille. Kumpaakin hyökkäystä pidin erittäin tärkeänä. Kaikkiin Lys-tasangon taisteluihin vaikuttaisi ratkaisevasti, jos meillä oli käsissämme ylänköseutu.

Erittäin voimakkaasta tykkien ja ampumatarpeiden käytöstä huolimatta ei 17:nnen armeijan hyökkäys Scarpen kummallakin puolen menestynyt; sen taistelua ei ohjannut onnen tähti. Vain kenraali Lequis 12:nnen jalkaväkidivisioonansa kanssa eteni hyvin puron eteläpuolella; mutta kokonaisuuteen se ei vaikuttanut mitään. Nähtävästi ei tykistön vaikutus ollut riittävä. Ylin armeijanjohto kielsi nyt myöskin 6:nnen armeijan eteläsiipeä hyökkäämästä. Sen sijaan se päätti iskeä Lysin tasangolla Armentièresin ja La Basséen välistä, jommoista pääliikettä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä aikoinaan oli ehdottanut. Ilma oli ollut kuiva, ja englantilaiset olivat Lysin tasangolla ja myös Ypernin edestä vähentäneet suuressa määrin joukkojaan.

6:s armeija valmisti hyökkäystään tavattomalla huolella. Kenraali v. Quast ja hänen esikunnanpäällikkönsä, yliluutnantti Lenz, toimivat väsymättömästi ja olivat ennakolta miettineet kaiken samoinkuin maaliskuun 21:sen hyökkäyksessä. Vähäisistä työvoimista huolimatta oli kaikki sujunut niin pitkälle, että voitaisiin todennäköisesti jo huhtikuun 9:ntenä olla valmiit hyökkäykseen. Tervehdin tätä ilolla. Mitä aikaisemmin hyökkäys tapahtuisi, sitä varmemmin saavutettaisiin voitto yllättämällä Lysin tasangolla olevat portugalilaiset. Itse olin vielä huhtik. 7:ntenä 6:nnen armeijan 55:nnen armeijakunnan komennon luona ja sain sen käsityksen, että tästä aikamääräyksestä voitiin pitää kiinni. Tykistövalmistuksia tutkimaan oli lähetetty eversti Bruchmüller 6:nteen armeijaan. Hän oli jo idässä heinäkuun 17:ntenä 1917 järjestänyt tykistön käytön murtorynnäkköä varten Itä-Galitsiassa ja oli maaliskuun hyökkäyksessä tykistökenraalina 18:nnessa armeijassa. Hänen suuret tietonsa ja taitavuutensa, hänen innostuksensa ammattiinsa ja erikoisalaansa, hänen lämmin sotilasverensä tekivät hänet yhdeksi tämän sodan etevimmistä sotureista. Hänen neuvonsa olivat olleet pohjana jo maaliskuun 21:sen hyökkäyksessä tykistöä käytettäessä, 18:nnen armeijan tykistö oli kokonaan hänen henkensä läpitunkema. Tämä oli kannustanut armeijan sen kauneimpaan voittoon, semminkin kun se kohtasi vihollisen heikoimman kohdan. 17:nnessä armeijassa, jolla tosin oli voimakkain vihollinen edessään, tehtiin kyllä työtä samojen periaatteiden mukaan, mutta sieltä puuttui se välitön, sähköittävä voima, joka lähti eversti Bruchmülleristä. Persoonallisuuden määräävä merkitys sodan tapahtumiin, niinkuin muuhunkin elämään, näkyy tässä selvästi. Samoin kuin vihollisen ominaisuudet, täytyi ylimmän armeijanjohdon aina ottaa huomioon myöskin niiden henkilöiden omalaatuisuus, jotka sen kanssa pyrkivät samaan päämäärään yhtä suurella alttiudella.

Eversti Bruchmüller tarkasti esityöt ja ilmoitti, että kaikki oli järjestyksessä. Hyökkäys huhtikuun 9:ntenä sujui ensin aamupäivällä oikein hyvin. Päivälliseen saakka saapuneet tiedot olivat edullisia. Tällä kertaa oli minun syntymäpäiväni vietto toisenlaista kuin edellisenä vuonna Arrasin raskaan tappion päivänä. Hänen Majesteettinsa kuunteli sotilaallista esittelyä Avesnesissa ja jäi myös aamiaiselle. Hän kääntyi muutamin sanoin minun puoleeni, mainitsi myös molemmat kaatuneet poikani ja lahjoitti minulle pienen pystykuvansa, jonka Betzner oli rautaan muovaillut. Useissa kohdin erosin Hänen Majesteetistaan, meidän luonteemme olivat liian erilaiset. Hän oli minun keisarillinen herrani ja minä palvelin häntä ja hänessä isänmaatani mitä uskollisimmalla alttiudella. Kuva on aina oleva pyhä muisto keisaristani ja ylimmästä sotapäälliköstäni, joka rakasti sotilaitaan, tahtoi maansa ja kansansa parasta ja oli koko sisimmän luonteensa mukaan vastahakoinen sotaan, — muistona miehestä, joka olemukseltaan oli Bismarckin jälkeisen ajan saksalaisen perikuva. Hallitsija, jonka persoonaan keskittyi niin suunnaton vastuunalaisuus ei löytänyt, kuten hänen keisarillinen isoisänsä, miehiä, jotka Bismarckin ja Roonin tavoin ankaran kamppailun hetkenä osasivat vaatia ja saada maalta kaiken, mitä sodankäyntiin tarvittiin. Tämä oli keisarille ja maalle kohtalokasta tässä sodassa.

Iltapäivällä näytti taistelu edistyvän hitaammin. Vihollisen ampumahauta-asemien silloittaminen tuotti sangen tuntuvia vaikeuksia, kun maa oli osittain vielä pehmeää. Teiden suunta oli epäedullinen hyökkäyssuuntaan katsoen, meidän tankkiosastomme olivat lisäksi hävittäneet niitä. Tykkien ja ampumavarastojen kuljetus kysyi paljon aikaa. Jalkaväkemme sai viipyä arveluttavan kauan vesakkoisessa seudussa vihollisen konekivääripesien vuoksi. Illalla etenimme Armentièresiä kohti, olimme saavuttaneet Lysin ja lähestyimme Lawea. Bethunen suunnalla pääsimme vain vähän eteenpäin. Vasemmalla sivustalla oli rynnäkkömme takertunut Festubertin ja Givenchyn luo. Tulos ei ollut tyydyttävä.

Huhtikuun 10:ntenä jatkui hyökkäys. Mutta ainoastaan Armentièresin suunnalla ja aivan Armentièresin yläpuolella kyettiin Lysin yli tarpeeksi etenemään. Estairesin suunnalla emme päässeet tunkeutumaan tarpeeksi kauas, täytyi pysähtyä Lys-asemille; Lawe-virtaa kohti edettiin myös huonosti.

Vihollisen konekiväärit tuottivat yhä joukollemme paljon työtä; sen olisi monesti pitänyt rivakammin käydä niihin käsiksi, kuten sain kuulla eräältä esikunnanupseerilta, joka oli lähetetty sinne. Usein se pani myös liian paljon aikaa muonavarojen etsimiseen. Ne divisioonat, jotka taistelivat täällä, eivät olleet hyökkäysjoukkoja siinä mielessä kuin maaliskuun 21:senä hyökänneet. Mutta muilla taistelutantereilla ovat asemadivisioonat saaneet aikaan samaa kuin n.s. hyökkäysdivisioonat.

Huhtikuun 11:ntenä valloitettiin Armentières. Bailleulin suunnalla etenivät joukot paremmin; myös Merville antautui. Edellisenä päivänä oli jo 4:s armeija 6:nnen armeijan pohjoispuolella pannut liikkeelle vasemman siipensä ja valloittanut takaisin Messinesin, joka edellisenä vuonna oli kesäkuun 7:ntenä menetetty.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän 4:nnen ja 6:nnen armeijan hyökkäyksen päämääränä oli se ylänkö, joka rajoittuu pohjoisessa Lys-tasankoon. Valitettavasti emme olleet syksyllä 1914 voineet pitää sitä hallussamme. Se alkaa Kemmelin kohdalta, joka näkyy kauas itään, ja päättyy Casselin luona. Näiden harjanteiden omistamisesta olisi seurauksena Yser-asemien luovuttaminen, jotka kulkivat niiden pohjoispuolella.

Huhtikuun 12:nnen jälkeen heikkeni 6:nnen armeijan hyökkäysvoima, kun taas 4:s armeija yhä edelleen sai haltuunsa alueita. Kemmelin valloitus huhtikuun 25:ntenä tuli olemaan sotatoimien huippukohta. Yhä uusia ranskalaisia divisioonia saapui 4:ttä armeijaa vastaan. Hyökkäysten jatkaminen ei tuntunut enää lupaavalta.

Hyökkäyksen edetessä Kemmeliä kohti olivat englantilaiset peräytyneet Ypernin itäpuolelta Yperniin asti. Suunnilleen Langemarkia kohti tähtäävä 4:nnen armeijan hyökkäys tuli jo liian myöhään.

Kemmelin eteläpuolella oli vielä Bailleulkin antautunut, mutta etelää kohti ei 6:s armeija enää ollut päässyt etenemään.

Maaliskuun 21:senä alkaneen taistelun johdosta oli kenraali Foch nimitetty ententen ylipäälliköksi. Pysäyttämään ensimmäistä suurta murtautumista kuljetettiin englantilaisia reservijoukkoja 17:ttä ja 2:sta armeijaa vastaan, kun taas Aisnen—Verdunin rintamalta tuotuja ranskalaisia divisionia asettui 18:tta armeijaa vastaan. 4:nnen ja 6:nnen armeijan taistelujen johdosta oli kenraali Foch pakotettu siirtämään varajoukkojaan pohjoisemmaksi. Hänen yrityksensä ottaa meiltä takaisin Kemmel eivät menestyneet. Vihollisen vahvuuden vuoksi lakkautti ylin armeijanjohto nyt hyökkäyksen.

4:nnen ja etenkin 6:nnen armeijan asema Lys-tasangolla oli epämukava, kuten aina on laita, milloin rintama muodostuu taistelun kuluessa. Etulinjojen vahvistamiseen, selkäpuolen yhteyden järjestelyyn, mahdollisimman laajaan lomallepäästöön, kurin kehittämiseen ja vahvistamiseen pantiin aivan yhtä suurta huolta kuin Croisillesin ja La Fèren välillä tapahtuneen suuren taistelun päätyttyä.

IV.

Huhtikuun lopulla päättyi hyökkäys, joka oli maaliskuun 21:senä alkanut. Kun kuitenkin vielä yritimme paikoitellen parantaa asemaamme ja vihollinen puolestaan teki vastahyökkäyksiä, ulottuivat taistelut pitkälle toukokuuhun. Polttopisteitä olivat Kemmelin seutu ja Bailleul, Albert, samoin seutu Sommen eteläpuolella Lys-puroon asti.

Me olimme saavuttaneet suuria voittoja, sitä ei saa unohtaa myöhemmin sattuneiden tapausten takia. Olimme lyöneet Englannin armeijan. Vain harvat brittiläiset divisioonat olivat enää koskemattomia. 59:stä englantilaisesta divisioonasta oli 53 ottanut osaa taisteluun, näistä 25 useamman kerran. Ranskalaisten oli täytynyt ottaa osaa taisteluun melkein puolella divisioonaluvullaan. Sotatarpeiden menetys vihollisen puolella oli suuri. Italialaisia divisioonia tavattiin Argonneilla, jota vastoin edellisen vuoden syksyllä Italiaan lähetetyt englantilaiset ja ranskalaiset joukot olivat jääneet sinne. Makedoniasta vapautui englantilaisia joukkoja, kun kreikkalaisia astui niiden tilalle.

Emme tienneet, mitä amerikkalaiset huhtikuun kuluessa olivat kuljettaneet tänne. Kuun keskivaiheilla oli St. Mihielin ja Moselin välillä taisteltu ensimmäiset suuremmat taistelut Yhdysvaltain joukkoja vastaan, jotka jo olivat olleet kauan Ranskassa; yksityinen amerikkalainen tappeli hyvin. Mutta voittomme oli kuitenkin ollut helppo.

Sukellussodan toiminnassa oli tapahtunut pysähdys. Mutta Englannin laivaston toimenpiteet sukellusveneiden tukikohtia Ostendea ja Zeebrüggeä vastaan osoittivat kuitenkin, kuinka tuntuva sukellussodan vaikutus oli ollut Englannille. Hyvin vaikea oli päättää, miten se vaikuttaisi Englannin muonitukseen ja joukkojen kuljetukseen Amerikasta Ranskaan. Niiden kokemusten perusteella, joita ylin armeijanjohto tähän asti oli saanut sukellussodasta, pidin vahvojen amerikkalaisten joukkojen saapumista mahdollisena. Mutta kerrassaan hämmästyttävää oli, että ne saattoivat saapua niin nopeasti kuin todellisuudessa kävi. Kenraali v. Cramon, saksalainen sotilasvaltuutettu Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennossa, kääntyi usein puoleeni pyytäen minua vaatimaan amerikkalaisten kuljetuslaivojen upottamista; Itävalta-Unkarin yleinen mielipide muka vaati sitä. Amiraali v. Holtzendorff ei voinut myöskään muuta ilmoittaa, kuin että tehtiin kaikki vihollisen tonniston vähentämiseksi ja kuljetuslaivojen tuhoamiseksi. Mutta ei käynyt päinsä määrätä, että sukellusveneiden tuli toimia yksinomaan näitä vastaan. Joukkoja kuljettavat laivat voivat lähestyä Euroopan rannikkoa noin 1400 penikulman pituisella alalla Pohjois-Englannin ja Gibraltarin välillä. Mahdotonta oli tehokkaasti kokonaan saartaa tätä aluetta sukellusveneillä. Ne olisi täytynyt kerätä muutamiin kohtiin. Mutta epätietoista oli, olisivatko kuljetuslaivat silloin valinneet juuri nämä paikat. Vihollinen voi kipinälennättimen avulla ohjata laivat toiseen suuntaan heti kun se sai tiedon saksalaisten sukellusveneiden ilmestymisestä ja toimituttaa purkamisen muualla. Ei ollut siis varmaa, että tällä menettelyllä päästäisiin tarpeeksi kuljetuslaivojen kimppuun. Vihollisen vesillä olevan rahtitonniston tuhoamista harjoitettaisiin silloin vain tilapäisesti ja se keskeytyisi tuntuvalla tavalla. Siten loittonisi sukellussota alkuperäisestä päämäärästään. Siksi jatkettiin kaikella tarmolla sukellussotaa kauppalaivastoa vastaan. Niiden tietojen mukaan, joita oli saatu vihollisen rahtilaivastosta ja vihollisen elintarvetilanteesta, toivottiin tätä tietä päästävän tarkoitettuun päämaaliin. Vihollisen tonnistopula oli epäämätön tosiasia.

Hyökkäysten pysäyttämisellä oli luonnollisesti mitä kauaskantoisin merkitys. Meidän voimistuessamme voimistui myös vihollinen. Kun meiltä puuttui varaväkeä, tuntuivat tappiomme pahemmin. Huhtikuussa käännyin uudelleen sotaministeriön puoleen pyynnöllä, että meneteltäisiin jyrkemmin palveluslykkäystä saaneiden poistamisessa sotatarvetöistä.

Erikoisen täyteväkilisän kotimaasta käsin sain vastaiseksi vain Venäjältä palanneista sotavangeista. Ylin armeijanjohto turvautui nyt omiin varajoukkoihinsa, itäarmeijan ja Romaanian joukkoihin, samoin erikoisaselajeja edustaviin osastoihin ja etappeihin, hankkien niistä itselleen täyteväkeä. Mutta tämä ei tulisi riittämään, jollei hallitus lähettäisi kotimaasta lykkäystä saaneita ja ahdistaisi pontevammin piileskelijöitä ja karkureja.

Meidän joukkomme olivat taistelleet hyvin; tosin oli muutamilta divisioonilta Lys-tasangolla ilmeisesti puuttunut taisteluintoa. Tämä pani ajattelemaan. Mutta repelöidyllä alangolla oli tykistön ollut niin vaikea tukea jalkaväkeä, ettei tämä ilmiö vielä herättänyt levottomuutta. Sitävastoin antoi aihetta huolehtimiseen joukkojen viivyttely, kun löydettiin varastoja, sekä yksityisten sotamiesten jättäytyminen jälkeen etsimään elintarpeita taloista ja mökeistä. Nämä ilmiöt vähensivät menestyksen mahdollisuuksia ja olivat kurin puutteellisuuden merkkejä. Mutta yhtä huolestuttavaa oli, että nuoremmat komppanianpäällikkömme samoin kuin vanhemmatkaan upseerit eivät olleet kyllin voimakkaita estämään tätä ja pitämään pystyssä arvovaltaa, jolla olisivat voineet viedä joukkoja eteenpäin ilman pysähdystä. Vanhan rauhanaikaisen upseeriston puute tuntui erittäin kipeästi. Se oli ollut sotajoukon siveellisten voimien kannattaja. Sitä paitsi olivat valtiopäivät lieventäneet rikoslakia sodan ensimmäisellä puoliskolla. Kurin säilymisestä vastuunalaisilta johtajilta riistettiin vaikuttavin rankaisukeino: ankaran arestirangaistuksen suorittaminen sidottuna. Tämä rangaistus oli tosin tavattoman kova, sen toimeenpano ei saanutkaan olla nuorten, kokemattomien komppanianpäälliköiden käsissä, mutta turmiollista oli lakkauttaa se kokonaan. Olkoon, että lievennys silloin oli paikallaan; nyt näkyivät joka tapauksessa sen kohtalokkaat seuraukset; myös usein sattuneet armahdukset vaikuttivat miehistöön epäsuotuisasti. Entente on ainakin päässyt parempiin tuloksiin käyttämällä melkoista ankarampia rangaistuksia. Tämä historiallinen totuus on epäämätön.

Vielä muitakin epäkohtia lainkäytössä oli pitkällinen sota aiheuttanut. Niin oli tuomarien keskuudessa päässyt valtaan sotilaallisista rikoksista laimea käsitys, joka usein oli selittämätön. Tähän vaikutti sekin, että rintamalla esiintyneitä tapauksia ei tuomittu heti niiden tapahduttua joukko-osastossa, vaan kauempana rintaman takana aivan toisissa olosuhteissa ja jonkun ajan kuluttua. Oli aina muistettava, että armeijassa oli paljon aineksia — lukuisat karkurit ja piileskelijät ovat tästä surullisena todistuksena —, jotka eivät ansainneet mitään sääliä. Näitä varten täytyi olla ankaria rangaistuksia, sitä vaati isänmaan hätä ja myös huomaavaisuus kunnollisia ja urhoollisia sotamiehiä kohtaan. Jumalan kiitos, nämä olivat aina suurena enemmistönä! Jos sellainen sotamies kerran erehtyi, oli tuomarilla mahdollisuus käyttämällä rangaistuksen lykkäystä kohtuuden mukaan ottaa huomioon tapauksen erikoislaatu. Useat rikokset tehtiin siinä mielessä, että rikoksentekijä rangaistusta suorittaessaan vapautuisi rintamapalveluksesta ja taistelusta. Niin pitkälle jouduttiin, että oli muodostettava vankikomppanioja, joita käytettiin etumaisilla linjoilla varustustöissä. Tämä on surullinen seikka! Neuvottelin tästä sotaministerin kanssa. Hänelle kuului oikeudenkäyttö armeijassa, ylin armeijanjohto ei voinut siihen mitenkään vaikuttaa. Armeijain ylikomennoissakin minä saatoin vaikuttaa ainoastaan tehostamalla kurin säilyttämistä ensimmäisenä ehtona. Esimiesten täytyi olla selvillä niistä voima- ja oikeudellisista keinoista, joita oli heidän käytettävissään. Kaikki armeijanylikomennot olivat vakuutettuja siitä, että rautainen välttämättömyys vaati tätä. Näin tehtiin, mitä ulkoapäin saattoi vaikuttaa; nyt täytyi joukon osoittaa, oliko sillä voimaa säilyttää kuri hyvänä. Tämäkin riippui suuressa määrin upseerista. Ja jos kuri joukko-osastoissa höltyi, niin eivät päälliköt olleet siihen syyttömiä.

Kun taas näinä päivinä tuontuostakin neuvottelin harjoitusten johdosta kaikenarvoisten upseerien kanssa, sain taas kuulla tuttuja valituksia mielialan herpaantumisesta ja katkeroitumisesta, joka tarttui kotimaasta armeijaan. Lomalla-olijoita kiihoitettiin, ja vasta saapuneet täytejoukot vaikuttivat haitallisesti kuriin. Armeijan taistelukunto kärsi siitä. Muutamia täydennysjoukkoja kuljetettaessa oli syntynyt huomattavia säännöttömyyksiä, etenkin joukkoja tuotaessa Baierista ja idästä. Myös valitettiin usein Belgiassa Beverloon harjoituskentällä kouluutetun miehistön henkeä. Sitä tärkeämpänä pitivät joukot sitä, että ne saivat mahdollisimman suuressa määrässä sellaista reserviväkeä, joka oli jo ennen taistellut niiden riveissä ja kuului niiden maanmiehiin. Koetin täyttää näitä toivomuksia mahdollisuuden mukaan, mutta täydellisyyttä en saavuttanut. Jälkeenpäin kuulin, että kotimaan kanslioista käsin tehtiin järjestelmällisesti työtä tätä vastaan. Tarkoitus oli järkyttää armeijaa.

Kotimaassa vallitsevasta mielialasta puhuin yhä ja yhä asianomaisille virastoille. Näinä päivinä mainittiin minulle ensi kerran, että myös armeija tartutti alakuloisuutta ja väsymystä sotaan. Tämä näkyi herättävän kummastusta: mutta täytyihän kaiun armeijasta vastata niinkuin sinne kotoapäin yhtämittaa huudettiin: täytyihän armeijan kaikkine osineen kärsiä rintamalla vaikeuksia — äärettömän paljoa suurempia kuin milloinkaan kotonaolijain. Mies, joka katkeroituneena ja kiihoittuneena tuli kotoa armeijaan ja täällä oli pakotettu kärsimään paljon, ei voinut muuta kuin vaikuttaa turmelevasti kotimaahan. Mutta suurin osa armeijaa oli voitonvarma, huolimatta kotimaan hajoittavasta vaikutuksesta, huolimatta kurin alenemisesta. Minun uskonkappaleeni oli aina ollut, että kansalla ja armeijalla on vain yksi ruumis ja yksi sielu ja ettei armeija ajan pitkään voi pysyä terveenä, jos maa sairastuu. Yhä edelleen tuli tietooni vain yksityisiä huolestuttavia ilmiöitä toimivasta armeijasta. Kokonaisuudessaan se oli vielä säilyttänyt kurin ja järjestyksen ja oli lyönyt vihollisen. Minä toivoin, että velvollisuudentunne ja voitonhalu armeijassa olisivat niin voimakkaat, että monet epäsuotuisat vaikutukset kävisivät tehottomiksi. Se, että viime taisteluissa oli haavoittunut ja kuollut niin paljon korkeampia ja keskiarvoisia upseereja, vaikutti tietysti erittäin tuntuvasti, hyvin nuorella reserviupseeristolla kun oli luonnolliset puutteensa. Samoin oli kokeneiden aliupseerien laita. Olimme joutuneet niin pitkälle, että joukko-osasto ennen taistelun alkua valitsi valmiiksi varajohtajajoukon. Se ei ottanut taisteluun osaa, jotta joukoilla vastedes vielä olisi päälliköitä.

Taktiikan alalla meidän täytyi opettaa joukkoja taisteluissa saamiemme kokemusten perusteella. Niinpä oli jalkaväkeä vielä enemmän väljennettävä, ryntäysjoukkotaktiikalle oli annettava yhä suurempi merkitys, ryhmien yhteistoiminta seuralais-aseittensa kanssa oli saatava vielä paremmaksi, samoin jalka- ja tykkiväen yhteistoiminta. Asianomaiset ohjeet jaettiin armeijalle.

28:s jalkaväkidivisioona ja osia 3:nnesta jääkäripataljoonasta, jotka taktillisesti olivat erikoisen harjaantuneita, sijoitettiin Avesnesin läheisyyteen. Niiden kanssa keskusteltiin lähemmin näistä asioista, niillä kokeiltiin ja tulokset esitettiin sitten suurelle joukolle kaikkien armeijain korkeampia upseereja, useimmille armeijain ylipäälliköille ja useille armeijaosastojen kenraaleille. Täten pidettiin huolta siitä, että kokemukset tulivat nopeasti armeijan tietoon.

Kaikissa tilaisuuksissa tehostin sitä, että puolustuksen vaatimia muotoja ei saanut unohtaa ja että oli tärkeätä osata valita oikea hetki, jolloin hyökkäys oli pysäytettävä ja siirryttävä puolustukseen. Joukon täytyi tuntea tämä vihollisen vastustuksen suunnitelmanmukaisesta vahvistumisesta.

Sotaliikkeiden jatkamisessa ei saanut tuhlata aikaa. Aloitemahdollisuus, jonka länsirintamalla olimme riistäneet itsellemme, oli meidän säilytettävä ja saatava ensimmäiseen suureen taisteluun liittymään toinen heti kun se vain suinkin oli mahdollista.

Valtavien hyökkäysvälineiden siirtäminen, ampumatarpeiden tuonti ja varastoonpano, divisioonain keskittäminen, edellisten hyökkäysten taistelukokemusten hyväksikäyttö ja monet muut seikat veivät paljon aikaa. Se oli epäedullista, mutta käytettävissä olevien taisteluvoimien vähyyden vuoksi ei asiaa voinut muuttaa.

Hyökkäyksen jatkaminen Ypernin ja Bailleulin luona Englannin armeijaa vastaan oli itsessään mitä edullisin liike, mutta siellä oli nyt taas niin vahvoja vihollisvoimia, ettei sen suorittaminen ollut mahdollista, vaikka joukkomme olivat levänneetkin. Ennenkuin me taas voimme täällä ryhtyä hyökkäämään, täytyi vihollisen heikontua; liikeyhteyttämme oli myös parannettava. Etelämpänä oli asianlaita sama. Sommen alue tarjosi sitä paitsi vähän suojaa hyökkäystöille. Vihollinen oli heikko 7:nen ja 1:sen armeijan kohdalla. Se oli kuljettanut täältä voimia Yperniin ja käyttänyt taisteluun uupuneitakin englantilaisia divisioonia. Vaikealta näytti kuitenkin hyökätä vihollisen lujien ylänköasemien kimppuun. Mutta jos oma tykistö ensin oli tehnyt perinpohjaisesti tehtävänsä, niin oli jäljellä vain pintasuhdevaikeuksia. Nämä olivat tosin melkoiset, mutta helpommat voittaa kuin Italian rajavuoristossa lokakuun 24:ntenä 1917. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä sai jo huhtikuun lopulla tehtäväkseen laatia suunnitelman Pinonin ja Reimsin välillä tapahtuvaa hyökkäystä varten.

Nyt tuli ylimmän armeijanjohdon päästä selville, mitkä joukot tämän hyökkäyksen suorittaisivat. Siihen täytyi ottaa sellaisiakin, jotka olivat ottaneet osaa maaliskuun hyökkäykseen, mutta sen jälkeen nauttineet lepoa ja saaneet harjoitusta. Ennen toukokuun loppua eivät nämä divisioonat vielä tulisi olemaan reippaita ja hyökkäyskykyisiä — sen voi arvata. Mutta niin pitkän ajan vaatisivat myös valmistukset. Hätiköimällä ei saisi panna menestystä vaaranalaiseksi; siitä koituisi suuria tappioita. Minä en voinut toimia omien halujeni ja toivomusteni mukaan, minun täytyi asettua yksinomaan reaalisten tosiasiain pohjalle. Itsestään oli selvää, että kaikkea tarpeetonta ajanhukkaa vältettiin.

Neuvotteluissa Saksan kruununprinssin armeijaryhmän, 18:nnen, 7:nnen ja 1:sen armeijan kanssa päätettiin ja määrättiin toimeenpantavaksi seuraavaa:;

1) 7:s ja 1:nen armeija hyökkää linjalta, joka ulottuu Anizysta
Laonin lounaispuolelta Berry au Bacin eteläpuolelle,
Soissonsin—Fismesin—Reimsin suuntaan;

2) Hyökkäys laajennetaan oikealle Ailetten yli Oiseen päin ja
vasemmalle Reimsiin asti;

Näin leveällä rintamalla ei hyökkäys voinut tapahtua samaan aikaan, koska osan tykistöämme, joka oli ollut mukana maaliskuun 21:sen taistelussa, oli täytynyt jäädä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään puolustusta varten.

Ei voinut tietää, miten pitkälle hyökkäyksellämme pääsisimme. Minä toivoin, että se saisi aikaan vihollisvoimain heikennyksen, joka tekisi mahdolliseksi hyökkäyksen jatkamisen Flanderissa.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän tuli pysyä pelkän puolustuksen kannalla ja voimistua, mutta samalla kuitenkin tehdä hyökkäysvalmistuksia Flanderissa ja toimia koko rintamalla huomion harhaanjohtamiseksi. Odottaa sopi, että sen divisioonat, jotka maalis- ja huhtikuun taisteluissa olivat kärsineet vaurioita ja heikentyneet nyt koittavan lepoajan kuluessa toipuisivat ja että parantuneiden paluu ja joku määrä lisäväkeä jälleen täydentäisi sen rivit. Jos vihollinen oli pakotettu keräämään Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastaan suurempia voimia, niin silloin oli hyökkäyksen jatkaminen Flanderissa mitä sopivin sotaliike.

Myös muilla länsirintaman osilla, joilla ei aiottu ryhtyä hyökkäykseen, oli hyökkäysvalmistuksia yhä jatkettava.

Luonnollisesti oli uusissa asemissa olevien joukkojen kaikkialla ensin valmistettava nämä asemat puolustuskuntoon.

Kaikissa armeijoissa oli lepoa nauttivista miehistä ja hevosista pidettävä hyvää huolta. Asemissa olevia joukkoja ei tietystikään voitu säästää niin paljon kuin olisin suonut. Uusilla rintamilla olevien joukkojen asema oli vaikea. Vihollisen puolella eivät olosuhteet olleet paremmat; tosin olivat vihollisen majoitusolot useissa kohdin edullisemmat kuin meidän, etenkin verrattuna meidän Sommen taistelukentällä oleviin joukkoihimme. Tämä johtui asian luonnosta. Me koetimme poistaa tämän epätasaisuuden ampumalla monia paikkakuntia kauaskantavilla tykeillämme ja heittämällä pommeja. Rauhallisilla rintamilla 7:nnestä armeijasta Sveitsin rajaan asti lepäsivät joukkomme asemissaan, olipa niillä aikaa harjoittaa pataljoonia, jalkaväkirykmenttejä ja tykistöä patterittain. Samalla kuin pidettiin huolta kurin lujittamisesta, vallitsi vilkas harjoitustyö koko armeijan selkäpuolella ja useissa kohdin rintamaa.

Joukkojen varustamista jatkettiin yhä suurempaa täydellisyyttä kohti. Jalkaväkikomppaniat, joilla tähän asti oli ollut 4 kevyttä konekivääriä, saivat viidennen, ja myös parannettuja kiväärigranaatteja. Kolonnille ja kuormastolle annettiin konekiväärejä, joilla ne voivat puolustautua lentohyökkäyksiä vastaan; tykistön varustaminen niillä saatiin vähitellen suoritetuksi.

Ensimmäiset tankkikiväärit saapuivat; ne olivat tehokkaita, mutta valitettavasti hyvin raskaita ja vaativat käyttäjikseen 2 miestä. Siten menetettiin taas yksi kiväärimies.

Miehistön muonitus oli riittävä, mutta ei ollut vihollisen muonitukseen verrattavissa. Elintarvesuhteet kääntyivät edullisiksi; hevoset saivat kylliksi ravintoa ja saattoivat voimistua. Vilja-annos oli vain niukka. Terveysolot olivat tähän asti olleet hyvät. Ensimmäiset espanjantautitapaukset ilmestyivät; sotilaslääkärien taholta ne selitettiin lieviksi.

Lännen suurten tapausten aikana oli Italian ja Makedonian rintamilla ollut rauhallista. Nämä rintamat eivät olleet muuta kuin länsirintamamme jatkoa ja suojasivat meidän sivustaamme, Makedonian rintama samalla Itävalta-Unkaria. Se avustus, jota saimme lännessä Itävalta-Unkarin tykistöltä, oli sen erinomaisen pienen ampumatarvevaraston tähden sangen vähäinen. Se palasi ammuksensa kulutettuaan takaisin Itävalta-Unkariin.

Itävalta-Unkarin armeijan asema Italiassa oli sen kautta parantunut, että useampia satojatuhansia sotavankeja oli palannut Venäjältä. Armeija oli näin voimistunut ja tunsi kykenevänsä hyökkäykseen italialaisia vastaan. Kenraali v. Arz oli lähettänyt itävalta-unkarilaisia upseereja ottamaan osaa meidän hyökkäyksiimme lännessä ja seurasi koko ajan taktillisia kokemuksiamme. Hän aikoi hyökätä kesäkuun alkupuoliskolla, siis pian sen jälkeen, kun me olimme hyökänneet Chemin des Damesia kohti. Oli niinmuodoin kysymyksessä yhteinen suuri voimainponnistus ententea vastaan toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa.

Saksan armeijan vahvistaminen muutamilla itävalta-unkarilaisilla divisioonilla olisi nyt ollut mahdollinen, jos olisi luovuttu hyökkäyksestä Italiaa vastaan. Itävalta-unkarilaisten joukkojen taisteluteho Ranskan rintamalla oli arvioitava vähäiseksi, siksi näytti hyökkäys Italiassa edullisemmalta, niinkauan kuin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento Badenissa luottamuksella sitä tavoitteli. Italiassa saavutettu voitto tulisi varmaan tuottamaan meille kevennystä, kuten oli käynyt syksyllä 1917; ainakin vetäisi se osan Yhdysvaltain uusista joukoista sinne. Tämä hyöty painoi vaa'assa enemmän kuin länsirintaman vahvistaminen vähäkykyisillä itävalta-unkarilaisilla joukoilla. Jos rynnistys Italiassa ei menestyisi, voitaisiin kaikesta huolimatta vielä ryhtyä länsirintamaa välittömästi lujittamaan Itävalta-Unkarin avulla.

Itävallan ja Itävalta-Unkarin armeijan elintarvekysymys oli tavattoman huolestuttava. Ne olivat saaneet jo etukäteen ja käyttäneet osansa Romaanian varastoista ja kiskoivat nyt miehitetystä Ukrainasta häikäilemättä kaiken, mihin ne elimillään vain ulottuivat. Mutta tämä ei vielä riittänyt. Itävalta takavarikoi hädässään toukokuun alussa Saksalle kuuluvaa viljaa, jota meille toimitettiin jälkihankintana ja joka oli matkalla kaksoismonarkian läpi. Me olimme helmikuun alussa jo auttaneet hädässä. Tämä mielivaltainen teko herätti siksi nyt sitä suurempaa hämmästystä ja kiivasta mieltenkuohua. Mutta suuttumus ei auttanut, meidän täytyi taas antaa. Tämä oli sitä tuskallisempaa, kun hevoset länsirintamalla niukan vilja-annoksensa tähden olivat riippuvaisia Romaanian varastoista.

Makedonian rintamalla vallitsi edelleenkin rauha. Bulgaarian armeijalla oli aikaa levätä ja kehittyä. Mutta kieltää ei voinut, että armeijan henki suunnilleen maaliskuusta lähtien oli huomattavasti huonontunut epäsuotuisien ravinto- ja vaatetusolojen tähden. Vihollisen propaganda ja ententemieliset bulgaarialaiset lietsoivat taitavasti tyytymättömyyttä Saksaa vastaan. Bukarestin rauha ja muutamien saksalaisten joukkojen siirtäminen länsirintamalle ratkaisevaan taisteluun antoi uutta aihetta kiihoitukseen. Kapinointatapaukset osoittivat, kuinka pitkälle hajoamisprosessi oli edistynyt. Ylin armeijanjohto ja v. Scholtzin armeijaryhmänkomento tekivät kaiken voitavansa auttaakseen ja vaikuttaakseen bulgaarialaisiin. Me autoimme muonituksessa, Preussin sotaministeriö vaatteilla. Me myönnyimme tässä suhteessa kruununprinssi Boriksen pyyntöihin, joka matkusti länsirintamalla ja lausui myös toivomuksenaan, että muutamien patterien poiskuljetus siirrettäisiin tuonnemmaksi. Suostuimme siihenkin.

Bulgaarian armeijan ylikomennolle selitimme reservien hankkimisen välttämättömyyttä. Se oli asettanut liiaksi joukkoja eteen ja pidättänyt rintaman takana liian vähän kiinteitä joukko-osastoja. Vähitellen päätti kenraali Jekov seurata meidän neuvoamme. Siirtämällä joukkoja Dobrudshasta Makedonian rintamalle, mikä kävi sangen hitaasti, hän saattoi auttaa asiaa. Vihollisen taholla nähtiin nyt Venizeloksen joukkojen rinnalla myös kuninkaallisia kreikkalaisia joukkoja.

Palestiinan rintamalla olivat englantilaiset maaliskuun lopulla hyökänneet Jordanin yli aivan Kuolleen meren pohjoispuolella aikoen ilmeisesti saartaa siellä olevan turkkilaisen armeijaryhmän vasemman sivustan ja työntää sen pois Damaskukseen vievältä radalta. Englantilaisten joukkojen hyökkäys edistyi aluksi, johtaen aluevalloitukseen, mutta päättyi sitten tappioon. Ne työnnettiin takaisin Jordanin länsirannalle. Valitettavasti ei kenraali v. Limanilla, joka sillävälin oli ottanut komennon Palestiinassa kenraali v. Falkenhaynin jälkeen, ollut joukkoja jälkisysäykseen. Huhtikuun lopulla uudistivat englantilaiset hyökkäyksensä yhtä huonolla menestyksellä. Sen jatkaminen oli odotettavissa nyt alkavan kuuman vuodenajan päätyttyä. Minä toivoin turkkilaisten joukkojen Palestiinan rintamalla siihen mennessä vahvistuvan, kuten Enver oli luvannut. Mesopotamiassa työntyivät englantilaiset joukot yhä kauemmas Mosulia kohti ja asettuivat myös Pohjois-Persiassa kiinteästi hajaantuvien venäläisten joukkojen tilalle.

Armeniassa olivat turkkilaiset helmikuun lopulla alkaneet edetä. Maaliskuun lopulla he olivat puhdistaneet omat alueensa venäläisistä ja huhtikuun lopulla miehittäneet heille Brestin rauhassa myönnetyn alueen Karsista Batumiin. Tähän eivät he aikoneet pysähtyä, vaan tahtoivat laajentaa vieläkin valtapiiriään Kaukaasiassa. Tätä tarkoitusta varten he harjoittivat vilkasta propagandaa Aserbeidshanin alueen muhamettilaisen väestön keskuudessa; Enverin velikin, Nouri, tuli myös sinne muodostamaan uusia joukkoja. Samoihin aikoihin Turkki ryhtyi neuvotteluihin Kaukasuksen eteläpuolelle muodostuneiden venäläisten tasavaltojen Georgian, Aserbeidshanin ja Armenian kanssa; niihin otti osaa Saksan hallituksen käskystä Konstantinopolissa ollut kenraali v. Lossow.

Turkkilaisten toimenpiteet, jotka edistivät sodankäyntiä kokonaisuudessaan, täytyi minun mielestäni hyväksyä. Mutta ne eivät saaneet johtaa Turkkia pois sen varsinaisesta tehtävästä sodassa tai vaikeuttaa meidän raaka-ainehankintaamme Kaukaasiasta, josta toivoimme olennaista huojennusta. Enverin tehtävä oli taistella Englantia vastaan, lähinnä Palestiinan rintamalla. Tätä muistutin hänelle yhä uudelleen hyvin selvissä sähkösanomissa. Nyt tarjoutui tilaisuus voida iskeä englantilaisten kimppuun myös Pohjois-Persiassa. Rautatieyhteys Batumista Tifliksen kautta Täbrikseen oli tässä suureksi avuksi. Pohjois-Persiassa saattoivat turkkilaiset olla englantilaisia voimakkaammat. Asialle olisi ollut eduksi, jos Aserbeidshanin väestö olisi saatu aseisiin englantilaisia vastaan. Olisin mielelläni avustanut kaikkea, mikä olisi aikaansaanut tämän. Mutta Enver ja Turkin hallitus ajattelivat vähemmin sotaa Englantia vastaan kuin panislamilaisia tarkoitusperiään Kaukaasiassa. Tähän he yhdistivät hyvin reaalisia päämääriä, nimittäin sikäläisten raaka-aineiden tuottaman hyödyn. Jokainen, joka tunsi turkkilaisten menettelytavan liikeasioissa, tiesi, ettei tällä edistetty Saksan sotataloutta. Täten syntyi ristiriita meidän ja Turkin etujen välillä.

Batumin neuvotteluissa olivat Georgian tasavallan edustajat kääntyneet kenraali v. Lossowin puoleen ja pyytäneet Saksan valtakunnan suojelusta. Vuosina 1915 ja 1916 olimme työskennelleet georgialaisilla vapaaehtoisjoukoilla Armeniassa, tosin ilman menestystä. Tällöin olimme joutuneet suhteisiin vaikutusvaltaisiin georgialaisiin. Näitä suhteita ja nyt tätä Georgian pyyntöä, että Saksa antaisi suojelustaan, tervehdin sotilaallisista syistä ilolla. Ne antoivat meille keinon päästä Kaukaasian raaka-aineisiin käsiksi Turkista riippumatta ja vaikuttaa Tifliksen radan rautatieliikenteeseen. Tällä radalla oli ratkaiseva merkitys sodankäynnille Pohjois-Persiassa, ja se kykeni saksalaisten vaikutuspiirissä suorittamaan enemmän kuin turkkilaisten hoidossa. Ja olihan meidän yritettävä saada voimainlisäystä muodostamalla georgialaisia joukkoja; niitä voi käyttää Englantia vastaan. Ei myöskään voinut tietää, mitä vaikeuksia meille vielä koituisi Kaukaasian pohjoispuolella Kubanin alueella toimivasta kenraali Aleksejevin vapaaehtoisesta armeijasta. Puolsin sen vuoksi valtakunnankanslerille antamassani lausunnossa Georgian toivomusten huomioon ottamista.

Hallitus suosi toisista syistä jonkinmoista Georgian-politiikkaa. Se pelkäsi, että Turkin suhtautuminen bolshevistiseen Venäjään voisi aiheuttaa vaikeuksia. Valtakunnankansleri arvosteli Turkin väkivaltaisuuksia Armenian kristittyjä kohtaan hyvin ankarasti. Niitä täytyikin pitää suurena virheenä, jota ei millään voi puolustaa. Hallitus ei ilman muuta käännyttänyt pois georgialaisia neuvottelijoita, jotka kesäkuussa tulivat Berliiniin kenraali v. Lossowin mukana.

Ukrainassa oli saksalaisten joukkojen eteneminen hidastunut maalisk. 1:senä suoritetun Kiovan valloituksen jälkeen. Odessa oli antautunut maaliskuun 12:ntena kevyen taistelun jälkeen. Tässä olivat myötävaikuttaneet saksalaiset joukot, jotka olivat marssineet Moldaun läpi, sitten kun Romaanian kanssa oli maaliskuun 7:ntenä solmittu alustava rauha. Ylimmän armeijanjohdon tuli koko ajan pysytellä niissä päämäärissä, jotka olivat aiheuttaneet retken Ukrainaan, ja mennä vain niin pitkälle, kun tämä tarkoitus vaati.

Ukraina oli pyytänyt meiltä apua. Me, mutta vielä enemmän Itävalta ja Itävalta-Unkarin armeija, tarvitsimme Ukrainan viljaa; maa ei siksi saanut joutua bolshevismin käsiin ja antaa sille uusia voimia. Meidän täytyi vahvistaa sitä niin, että se kykeni hyödyttämään meitä.

Tärkein vilja-alue oli miehitetty Harkovin valloituksen jälkeen huhtikuun 8:ntena. Itärintaman ylipäällikkö totesi nyt, ettei liikenne rautateillä ollut mahdollinen, jollei saataisi hiiliä Donets-alueelta. Pakostakin oli meidän suostuttava miehittämään tämäkin osa Ukrainaa ja siirtämään linjamme Rostoviin asti, jonne saavuttiin toukokuun alussa. Tästä huolimatta täytyi meidän aluksi kuljettaa hyvin huomattavia hiilimääriä Saksasta Ukrainaan; kun täällä hiilituotanto jälleen pääsi alkuunsa, väheni kuljetus.

Paitsi rautatietä tarvitsimme myös turvattua laivatietä Mustanmeren satamista Brailaan. Venäjän Mustanmeren laivasto oli tuottanut meille vaikeuksia Odessassa, Nikolajevissä ja Chersonissa. Mille hallitukselle se oikeastaan kuului, ei ollut selvää. Brestin rauhansopimuksia se ei täyttänyt. Sevastopolissa se oli ainaisena vaarana laivaliikenteelle. Sen vuoksi miehitettiin Krim huhtikuun lopulla. Osa Venäjän laivastoa pääsi pakenemaan Novorossiskiin. Sevastopolissa valloitettuja sotalaivoja oli aikomus käyttää, sitä mukaa kuin niihin saataisiin miehistöä.

Tämän laajan alueen miehittäminen oli uudelleen useissa paikoin johtanut yhteentörmäyksiin bolshevikki-joukkioiden ja -osastojen kanssa. Useimmissa tapauksissa ne karkoitettiin vaivatta. Sotaliikkeiden tauottua oli itärintaman ylipäällikkö sopinut neuvostohallituksen kanssa demarkatsioniviivasta. Kuvaavaa neuvostohallitukselle oli, että se syytti usein meidän joukkojamme siitä, etteivät nämä muka noudattaneet tätä, kun taas itärintaman ylipäälliköltä saapui ilmoituksia bolshevikkijoukkojen tunkeutumisesta meidän suojeluksessamme olevalle alueelle. Valitettavasti näkyi ulkoasiainvirasto uskovan enemmän bolshevikkien valheita kuin meidän tiedonantojamme.

Badenissa olevan Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa sovittiin itärintaman ylipäällikön avulla pitkän pohdinnan ja sovittelujen jälkeen molempien valtakuntain etujen piireistä Ukrainassa. Kenraalimajoitusmestari teki tämän jälkeen sopimuksen Itävalta-Unkarin kanssa; varastojen käyttö säännösteltiin. Mutta kun myöhemmin Itävalta-Unkari oli käynyt käsiksi meidän muonitusvarastoihimme, oli sopimusta muutettava siten, että me otimme koko Ukrainassa huoleksemme varastojen hankinnan ja niiden jakamisen. Tämä oli vain hätäkeino, joka valitettavasti oli tarpeellinen, jotta yleensä päästäisiin selvään taloudenhoitoon.

Saksan sotilas- ja siviiliviranomaisille oli auennut laaja työala. Minä seurasin kaikkea jännityksellä, koska lopputulos merkitsi suunnattoman paljon ylimmälle armeijanjohdolle. Kenraalisotamarsalkka v. Eichhorn oli Kiovassa tullut armeijaryhmän päälliköksi. Hallituksen edustajana oli lähettiläs v. Mumm. Elintarvevarastojen hankinta oli valtakunnantalousviraston toimena. Epäselvempää ja monimutkaisempaa järjestelmää tuskin voi keksiä. Tämä kaikki johtui Berliinin onnettomasta suhtautumisesta "militarismiin", samoin siellä vallitsevasta byrokratiasta ja sen kaavamaisista työtavoista.

Niinkuin oli odotettavissakin, osoittautui Ukrainan nuori hallitus kykenemättömäksi hankkimaan maalle rauhaa ja meille viljaa. Tämä hallitus hävisi näköpiiristä. Hetmanni Skoropadski otti johdon.

Suorittaessani huhti- ja toukokuun vaihteessa tärkeitä töitä länsirintaman sotaliikkeiden valmistamiseksi, sain keisarin sotilaskabinetin kautta sähkösanoman, jonka valtakunnankansleri oli lähettänyt Hänen Majesteetilleen ja jossa liikuttavin sanoin valitettiin Kiovassa olevan armeijaryhmän edustamaa "militarismia" ja pyydettiin Hänen Majesteetiltaan apua. Sotilaskabinetti oli valtakunnankanslerille vastannut jotenkin siihen suuntaan, että Hänen Majesteettinsa ehdotti lähinnä tapahtumain täydellistä selvitystä asiaanosallisten yhteisessä neuvottelussa. Odotin tätä tyydytyksellä, sillä olin varmasti vakuutettu, että kaikki taas raukeaisi tyhjiin, kun asiaa tutkittaisiin pohjia myöten, juoruista ja ennakkoluuloista vapaana. Tällä kertaa ei asia joutunut edes keskustelun alaiseksi. Selvisi pian, että kenraalisotamarsalkka ja lähettiläs olivat tehneet työtä henkilökohtaisesti hyvässä sovussa. Tällä kertaa ei siis "militarismi" ollut tehnyt mitään kolttosia, eräs kenraali oli vain tapausten aikana kohdellut lujasti muuatta entistä hallituksen jäsentä, joka oli näytellyt sangen epäilyttävää osaa saksalaisten etuihin nähden. Mutta koko juttu herätti kuitenkin katkeruutta. Olen maininnut tämän tapauksen ainoastaan siitä syystä, että se kuvasi Berliinin mielialaa. Siellä oltiin aina valmiit asettumaan meitä vastaan, sensijaan että meitä olisi puolustettu. Määrättyjen sisäpoliittisten seikkain huomioonottamista pidettiin käytännöllistä välttämättömyyttä tärkeämpänä, silloinkin kun tämä, kuten kenraalisotamarsalkka v. Eichhornin huolenpito maanviljelyksestä, oli mitä lähimmässä yhteydessä meidän omien elinehtojemme kanssa. Valitettavaa oli varsinkin, että sotaministerikin muita henkilöitä kuulematta oli asettunut hallituksen puolelle.

Hetmanni Skoropadskissa oli Kiovan hallitukseen tullut mies, jonka kanssa oli hyvä tehdä työtä. Hän oli päättänyt lujasti vakiinnuttaa järjestyksen maassa ja tehdä meille mahdollisuuden mukaan palveluksia. Tutustuin myöhemmin häneen ja sain hänestä hyvin edullisen vaikutuksen. Hän ei käsitellyt asioita pintapuolisesti, vaan tunki niiden ytimeen.

Ylin armeijanjohto voi ehdottomasti olla tyytyväinen hallituksen vaihdokseen Kiovassa, se kun oli sodankäynnille hyödyksi. Minä toivoin siitä koituvan etuja sekä armeijanjärjestelyyn että viljanhankintaan nähden. Uusia ukrainalaisia joukkoja alettiinkin muodostaa. Tämä vei luonnollisesti aikaa, eikä heti välittömästi tuntunut sodankäynnissä. Armeijanjohto tarvitsi kipeästi Ukrainassa olevia saksalaisia joukkoja suojaksi bolshevikkeja vastaan ja taloudellisten hankintain turvaksi. Aina kun aioimme vähentää joukkoja, valitti armeijanjohto, ettei niitä ollut riittävästi.

Valtakunnan maatalousvirasto noudatti Ukrainassa tapausten edelle ennättävää rauhanpolitiikkaa; sitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, jos suppea sotatalouspolitiikka pääsi oikeuksiinsa, mitä minä vaadin. Itävalta-Unkari oli hädässään menetellyt rajusti, ja vaikka se ei saanut lähimainkaan sitä, minkä kreivi Czernin helmikuun alussa ilmoitti välttämättömäksi, niin ovat kuitenkin Ukrainasta saadut elintarpeet yhdessä meidän avustuksemme kanssa pelastaneet Itävallan ja Itävalta-Unkarin armeijan ainakin nälkään kuolemasta. Sillä oli vain välttämättömin tarve tyydytetty. Mutta me emme saaneet maallemme leipäviljaa ja eläinrehua niin paljoa kuin välttämättä olisimme tarvinneet kotimaan heikentyneiden voimien elvyttämiseksi. Joka tapauksessa on Ukraina auttanut Saksaakin. Se antoi meille kesällä 1918 lihaa. Näin kävi mahdolliseksi käyttää lihaa ravintona, tosin hyvin niukalti. Meidän ei enää tarvinnut tuntuvammin kuluttaa omaa eikä myöskään miehitettyjen alueiden karjakantaa. Armeija sai suuret määrät hevosia. Ilman niitä olisi koko sodankäynti ollut mahdoton. Jos nämä hevoset olisi täytynyt hankkia Saksasta, olisi kotimaan maanviljelys taas kärsinyt ankarasti. Kaikenlaisia raaka-aineitakin saimme Ukrainasta.

Mutta piankin oli laskettava hautaan toivo, että me Ukrainan viljasta saisimme taloudellisen mahtikeinon käsiimme, joka parantaisi asemaamme puolueettomiin maihin nähden ja hankkisi meille muita taloudellisia huojennuksia, jotka olivat niin tärkeitä sotakuntomme säilymiseksi.

Sotilaallispoliittisessa suhteessa olimme Ukrainan miehittämisellä tuntuvasti heikentäneet neuvostohallituksen valtaa. Jouduimme myös kosketuksiin monien Iso-Venäjän kansallisten virtausten ja myös Donin kasakkain kanssa, joita olisimme voineet käyttää taisteluun bolshevismia vastaan, jos hallitus olisi siihen suostunut.

Itärintamalla Iso-Venäjää vastaan Pripjetistä Suomenlahteen asti eivät olosuhteet olleet muuttuneet maaliskuun 3:nnen jälkeen.

Suomi oli noussut. Se tarvitsi kipeästi välitöntä apua. Pelkät aselähetykset eivät riittäneet. Neuvostohallitus ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin joukkojensa siirtämiseksi pois Suomesta. Vaara, että englantilaiset tukisivat sitä, kasvoi.

Estääkseen uuden itärintaman syntymisen ja vahvistaakseen sotilaallista asemaansa Saksa suostui Suomen tekemään pyyntöön että maahan lähetettäisiin apuretkikunta. Kenraali Mannerheimkin kannatti saksalaisten joukkojen lähettämistä. Hän ei tahtonut apua liian aikaisin eikä myöskään liian suuria joukkoja, jotta hänen omat suomalaisensakin vielä saisivat tilaisuuden taistella ja oppisivat luottamaan itseensä. Nämä ajatukset olivat sotilaallisesti oikeita.

Valtakunnan hallituksen suostumuksella, mistä me nytkin tahdoimme saada takeet, me hankimme itsellemme ensin etappitukikohdan Ahvenanmaalla, tähän aikaan kun näytti siltä, että oli välttämätöntä laskea saksalaisia joukkoja maihin Pohjanlahden rannalla. Kun Ruotsi vähää ennen oli myös laskenut saarille joukkojaan, jouduttiin tämän maan kanssa neuvotteluihin, jotka sujuivat ilman vaikeuksia, Ruotsi vei ennen pitkää joukkonsa pois; mekin luovuimme pian saarista, kun ylin armeijanjohto oli määrännyt Hangon Suomeen tuotavien joukkojen maihinnousupaikaksi.

Yhteyttä kenraali Mannerheimin kanssa välitti majuri Crant, jonka minä olin lähettänyt Suomen päämajaan. Hän teki täällä sopimuksen saksalaisten joukkojen käyttämisestä. Yhteistyö kenraali Mannerheimin kanssa oli koko ajan hyvää ja luottamuksellista.

Kolmesta jääkäripataljoonasta, kolmesta tarkka-ampujaratsuväkirykmentistä sekä muutamista pattereista muodostettiin kenraali kreivi v. der Goltzin johdolla Danzigissa Itämeren-divisioona. Se astui maihin huhtikuun alussa Hangon luona, jolloin kenraali Mannerheim osaksi meidän asestamamme valkoisen kaartinsa kanssa oli Tampereen luoteispuolella, selin Vaasaan. Hänen avukseen oli lähetetty suomalainen jääkäripataljoona. Pataljoonan valioaineksista tuli Suomen armeijan upseeriston oivallinen ydinjoukko.

Sillaikaa kun kenraali Mannerheim rynnisti Tampereen kautta, suuntasi Itämeren-divisioona marssinsa koilliseen Hämeenlinnaa kohti. Yhdessä laivaston kanssa se miehitti Helsingin vähäisin voimin huhtikuun 13:ntena; itärintaman ylipäällikkö laski maihin pienen osaston eversti v. Brandensteinin johdolla Helsingin itäpuolella Loviisan ja Kotkan luona. Tämä alkoi täältä marssinsa pohjoista kohti katkaistakseen Hämeenlinnan seuduilla olevilta punaisilta kaarteilta paluutien Lahden luona. Keskitetyn hyökkäyksen avulla ne saatiin huhtikuun lopulla ankarien ottelujen jälkeen täydelleen saarretuiksi, jolloin niiden oli pakko antautua. Suomi oli nyt vapaa.

Samaan aikaan oli valkoinen kaarti pohjoisesta tullen valloittanut Viipurin; tämä oli strateegisesti oikea teko; olisiko se johtanut onnelliseen tulokseen, ellei ratkaisu olisi tapahtunut lännempänä, on vastassaolevien voimien taistelukykyyn ja Venäjän bolshevikkien apuun nähden vaikea päättää. Taktillinen voitto, Suomen nopea vapauttaminen saavutettiin Lahden ja Hämeenlinnan välisellä taistelukentällä saksalaisten ja suomalaisten joukkojen hyvän yhteistoiminnan avulla. Sotaliike oli näin saatettu loppuun.

Meillä oli nyt Narvassa ja Viipurissa asemat, joista milloin tahansa voi marssia Pietariin kukistamaan bolshevikkivaltaa ja estämään englantilaisia etenemästä Muurmanin rannikolta. Sitä paitsi oli Suomesta käsin koko Muurmaninrata alttiina sivustahyökkäyksille, joten mitkään vakavammat yritykset englantilaisten taholta Pietaria vastaan eivät enää olleet mahdolliset. Englantilainen maihinnousujoukko, joka oli miehittänyt Muurmanin rannikon, oli tuomittu siellä pysymään paikoillaan. Pienen Itämeren-divisioonan lähettäminen, josta elokuussa vielä palasi kolme jääkäripataljoonaa, oli siis kannattanut hyvin. Suomen hallitus alkoi heti saksalaisten harjoitusmestarien avulla luoda suomalaista armeijaa. Siihen, ettemme Suomessa enempää saavuttaneet kuin todellisuudessa saavutettiin, oli pääasiallisena syynä meidän aina horjuva politiikkamme. Kenraali kreivi v. der Goltz oli saavuttanut yleistä luottamusta myöskin Suomen johtavissa poliittisissa piireissä, missä suhteessa Saksan hallituksen edustaja ei onnistunut yhtä hyvin. Ulkopolitiikkamme puolinaisuus osoittautui valitettavasti tässäkin. Se ei tehnyt mitään päätöstä, eikä siksi Suomessakaan saavuttanut kenenkään ystävyyttä, vaan antoi Saksan uskollisille kannattajille iskun vasten kasvoja.

Ne monet lämpimän myötätunnon ilmaukset, joita sain Suomesta eronikin jälkeen, osoittavat, että kiitollisuutta on vielä maailmassa. Tämä mieliala on ilahduttanut minua sitäkin enemmän, kun joukkomme lähetettiin Suomeen puhtaasti saksalaisten etujen, eikä Suomen etujen vuoksi. Kun Ruotsin hallitus helmikuussa 1919 minulle käsittämättömästä syystä ryhtyi vaikeuttamaan oleskeluani Ruotsissa saapui äkkiä Hessleholmin kartanoon suomalainen valtuutettu, joka tarjosi minulle oleskelupaikkaa Suomessa. Tulin siitä iloiseksi, mutta kieltäydyin tietysti kutsua noudattamasta. Tahdoin Saksaan.

Tämän maailmansodan valtavain ja raskaitten tapausten rinnalla jäävät Ukraina ja Suomi näennäisesti vain episodeiksi. Siitä huolimatta toivon vielä pysyviä saavutuksia. Taloudelliselta ja poliittiselta kannalta katsoen tulevat molemmat maat pysymään tyypillisinä esimerkkeinä siitä, ettei meidän hallituksemme viime hetkenäkään ymmärtänyt tämän sodan sisintä olemusta, vaan käsitteli kaikkea yksinomaan sisäpoliittisten näkökohtien mukaan. Sotilaallisesti tuottivat molemmat maat lähimain sen, mitä niiltä voitiin odottaakin. Uuden itärintaman muodostuminen oli ehkäisty, ainakin se oli siirtynyt kaukaiseen tulevaisuuteen. Saarron olimme idässä murtaneet, elämämme näytti siitä voivan voimistua. Neuvostohallituksen asema oli tuntuvasti heikentynyt, sen olemassaolo oli vakavasti uhattu.

Kun toukokuun lopulla jatkettiin saksalaisten hyökkäystä länsirintamalla, jota kesäkuun ensi puoliskolla piti seurata Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiassa, oli asema kaikilla rintamilla järjestynyt. Vain Palestiinan rintama näytti olevan vaarassa.

VI.

Saksalaisten toinen suuri hyökkäys Ranskassa ja Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Italiassa tapahtuivat pääasiassa suunnitelman mukaan.

Toukokuun keskivaiheilla alkoi joukkojen kokoaminen murtautumista varten Chemin des Damesin luona. Valmistelut lopetettiin oikeaan aikaan. Tykistön osuus järjestettiin eversti Bruchmüllerin ehdotusten mukaan, jotka olivat määrääviä myös tykistövalmisteluista päätettäessä.

Kävin usein, asianomaisten armeijanylikomentojen luona ja sain mitä parhaan vaikutelman.

Toukokuun 27:ntenä alkoi hyökkäys Vauxaillonin ja Sapigneulin välillä. Se menestyi taas loistavasti. Olin luullut, että meidän onnistuisi päästä vain Soissonsin ja Fismesin seuduille. Nämä olivat jo toisena ja kolmantena päivänä sivuutetut, paikoittain kauaskin. Etenkin Fismesin toisella puolella olimme valloittaneet laajalti maata, vähemmin Soissonsin luona. Hyvin valitettavaa oli, että eräs komentoviranomainen ei huomannut tilanteen edullisuutta Soissonsin luona. Emme tehneet täällä yhtä voimakasta sysäystä kuin Fismesin luona, vaikka se olisi ollut mahdollista. Muuten olisi asemamme muodostunut koko joukon paremmaksi ei ainoastaan Soissonsin länsipuolella, vaan koko hyökkäysrintamalla. Jokseenkin varmaa on, etteivät ranskalaiset enää olisi voineet pysytellä Aisnen ja Oisen välillä. Tässä oli taas tapaus, jossa muutamassa hetkessä olisi voitu saavuttaa paljon, mutta myös paljon laiminlyödä. Ylin johto istuu ja miettii ja voi valmistaa kaiken, mutta itse toimeenpano ei enää ole sen käsissä. Sen täytyy taistelukentällä tyytyä valmiisiin tosiseikkoihin.

7:nnen armeijan keskusta eteni eteläänpäin Marneen asti. Sen vasen siipi ja 1:sen armeijan oikea siipi, joka suunnitelman mukaan oli vasemmalla laajentanut hyökkäystä Reimsiin päin, tunkeutuivat Marnen ja Veslen välillä Reimsin metsäistä vuoristoa vastaan ja kohtasivat täällä voittamattoman vastustuksen. 7:nnen armeijan oikea siipi pääsi etenemään Aisnen ja Marnen välillä Soissonsista lounaiseen Villers-Cotteréts'n metsän itäreunaan asti ja valloitti Château-Thierryn. Kenraali Foch siirsi suuria varajoukkoja Reimsin lounaispuolelle ja Soissonsia vastaan tehden tuloksettomia vastahyökkäyksiä, jotka myöhemmin laajenivat Château-Thierryhin asti.

Kesäkuun alussa lopetimme etenemisemme. Ainoastaan Aisnen ja Villers-Cotteréts'n metsän välisellä alalla, Soissonsin lounaispuolella, suunnitteli ylin armeijanjohto vielä hyökkäystä. Halusimme päästä etenemään länteenpäin Soissonsin itäpuolella Aisnen laaksosta Veslen laaksoon johtavan radan vuoksi, ja tukea taktillisesti 18:nnen armeijan hyökkäystä Montdidier'n—Noyonin linjan yli.

Meidän joukkomme pysyivät hyökkäyksessä ja puolustuksessa aseman herroina huolimatta muutamista ohimenevistä vaikeuksista, joita ei voitu välttää. Ne osoittautuivat ranskalaisia ja englantilaisia etevämmiksi sielläkin, missä nämä taistelivat tankkien avulla. Château-Thierryn luona olivat amerikkalaiset, jotka jo kauan olivat olleet Ranskassa, tihein joukoin hyökänneet menestyksettä meidän heikosti miehitettyjä rintamiamme vastaan. He taistelivat urhoollisesti, mutta heitä johdettiin huonosti. Täälläkin tunsi meikäläinen sotamies olevansa voimakkaampi. Meidän taktiikkamme oli joka suhteessa osoittautunut oikeaksi, tappiomme olivat hyvin vähäiset vihollisen tappioihin ja suureen vankilukuun verrattuina, vaikkakin sinänsä sangen ikäviä. Hyökkäystä ei nytkään joka paikassa lopetettu aikanaan. Siellä täällä hyökättiin vielä, kun puolustus jo olisi ollut paikallaan. Joukot olivat kaikkialla, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, osoittaneet hyvää käytöstä ja kestävyyttä.

Kokonaisuudessaan oli vaikutus hyvin edullinen. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli hyökkäyksellään saavuttanut suuren taktillisen voiton. Vihollinen oli pakotettu käyttämään suurempia reservimääriä kuin meillä oli ollut joukkoja tulessa. Pariisissa tuntui Ranskan tappion vaikutus, ja joukoittain siirtyi asukkaita pois. Kamarin istunnossa kesäkuun alussa, jota jännityksellä olin odottanut, ei kuitenkaan näyttäytynyt mitään heikkouden oireita. Clemenceau puhui ylpeitä, esikuvaksi kelpaavia voimakkaita sanoja: "Me peräydymme nyt, mutta me emme milloinkaan antaudu" ja "Me saavutamme voiton, jos hallituksen johtajat ovat tehtävänsä tasalla". "Minä tappelen Pariisin edustalla, tappelen Pariisissa, tappelen Pariisin takana". "Muistakaamme Thiersin ja Gambettan kohtaloa; en kaipaa Thiersin raskasta ja epäkiitollista osaa".

Strateegisesti oli meille epäedullista, ettemme kyenneet valloittamaan Reimsiä ja tunkemaan armeijojamme täällä kauemmas vuoristoon. 7:nnen armeijan keskusta jäi siten yksistään sen leveäraiteisen radan varaan, joka johtaa Aisnen laaksosta Soissonsin itäpuolella Veslen laaksoon. Jotta liikenne ei olisi riippuvainen tilapäisistä sattumista, päätettiin rakentaa toinen idempänä kulkeva rataosa kummankin laakson välille. Muita ratoja ei voitu rakentaa Aisnen eteläpuolelle suurien pinnanmuodostusvaikeuksien tähden. Laonista kulki vielä leveäraiteisrata Anizyn kautta suoraan Soissonsiin. Kaupungin pohjoispuolella oleva Ailetten ja Aisnen laaksojen välinen tunneli, joka oli räjäytetty, täytyi saada uudelleen kuntoon. 7:nnen armeijan vasemmalle ja 1:sen armeijan oikealle sivustalle johti rata, jonka raideleveys oli 1 metri, sekä kenttäratoja, jotka helpottivat liikennettä suuresti. Nämä radat oli johdettava molempien varusasemain taakse ja yhdistettävä meidän liikenteessämme oleviin ratoihin. Epäedullisten rautatiesuhteiden tähden täytyi käyttää paljon kuorma-automobiilikolonnia; se vaikeutti arveluttavasti käyttövoimatilaamme.

Jo kesäkuun 1:senä oli hyökkäys suunnitelman mukaisesti ulotettu lännessä siihen asti, missä Ailette laskee Oise-virtaan. Hyökkäykseen tarvittavien tykistövälineiden siirto oli sujunut hyvin. Taistelu itse tunkeutui niille asemille saakka, jotka me Alberich-siirron avulla maaliskuussa 1917 olimme jättäneet.

Kesäkuun 7:nneksi oli suunniteltu 18:nnen armeijan hyökkäys Montdidier'n ja Noyonin välillä, 7:nnen armeijan oli hyökättävä samaan aikaan Soissonsin lounaispuolella. Neuvotellessani kesäkuun alussa 18:nnen armeijan päämajassa tulin vakuutetuksi, ettei sen tykistövalmisteluja saataisi loppuun suoritetuiksi oikeaan aikaan. 7:nnen armeijan täydennystykistön saapuminen oli viivästynyt. Hyökkäys siirrettiin sentähden kesäkuun 9:nteen. Tämä oli epäedullista, hyökkäys kun täten joutui yhä enemmän erilleen Aisnen ja Marnen välillä käydyistä valtavista taisteluista, mitä paikallinen yritys Soissonsin lounaispuolella ei mitenkään voinut täysin korvata. Viholliselle kävi reservijoukkojen siirtäminen täten helpommaksi. Näistä epäkohdista huolimatta valitsin myöhemmän ajan, annoin näet ratkaisevan merkityksen hyökkäyksen perinpohjaiselle valmistukselle, siitä kun riippui voitto ja tappio.

18:nnen armeijan hyökkäys alkoi kesäk. 9:ntenä, oikea sivusta hyökkäsi Merytä vastaan, vasen hyvin vahvasti varustettuja ylänköasemia vastaan aivan Oisen länsipuolella. Puolustaja oli tällä kertaa varustautunut, siitä huolimatta tunkeutui jalkaväkemme vihollisen koko puolustuslinjan läpi ja vielä sen toiselle puolelle, paikoittain Arondeen asti.

Jo 11:ntenä suuntasi vihollinen hyvin voimakkaita vastahyökkäyksiä, etupäässä oikealla sivustallamme, Merytä vastaan ja pääsi jonkun verran etenemäänkin. Ne jatkuivat 12:ntena ja 13:ntenä tuloksetta. Kun vastustaja oli ryhtynyt keräämään yhteen hyvin vahvoja joukkoja, antoi ylin armeijanjohto tappioiden välttämiseksi jo 11:ntenä 18:nnelle armeijalle määräyksen hyökkäyksen lopettamisesta. Saattoi selvästi huomata, että 7:nnen armeijan sillävälin aloittama rynnistys Soissonsin lounaispuolella ei onnistuisi.

18:nnen armeijan kamppailu ei ollut muuttanut strateegista asemaamme, jonka 7:nnen armeijan hyökkäys oli luonut. Erikoisia taktillisia kokemuksia se ei myöskään tuottanut.

Kesäkuun puolivälissä hiljeni toiminta koko Saksan kruununprinssin armeijaryhmän uudella rintamalla. Ainoastaan Aisnen ja Villers-Cotteréts'n metsän välisellä alalla säilyi jännitys, joka välistä laukesi paikallisiksi otteluiksi. Myös Ardren kummallakin puolen Marnen ja Reimsin välillä jatkui jonkinmoista levottomuutta. Valloitettu alue antoi meille runsaasti apukeinoja ja helpotti elintarvetilannettamme.

Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäyksen Italiassa piti alkuaan tapahtua kesäkuun 10:ntenä tai 11:ntenä. Valmistusten tähden se siirrettiin kesäkuun 15:nneksi. Hyökkäys oli aloitettava Adamello-ryhmän luona Länsi-Tirolin rintamalla, jotta Italian armeijan ylikomennon huomio suuntautuisi sinne. Päärynnistykseen Asiagon ja meren välillä aikoi kenraali v. Arz käyttää eri hyökkäysryhmiä, joiden tukikohdat olivat Brentan ja Montellon kohdalla ja Piaven alajuoksun varrella. Paikallisesta menestyksestä huolimatta ei hyökkäys tuottanut voittoa. Muutamien päivien kuluttua täytyi kenraali v. Arzin vetää takaisin ne joukot, jotka kenraali Goigingerin johdolla olivat edenneet Piave-joen yli. Badenista saamieni tietojen mukaan olivat itävalta-unkarilaiset joukot taistelleet hyvin. Ei ole tiedossani, mistä syystä Itävalta-Unkarin armeija ei saavuttanut menestystä. Minulla ei ole aineistoa, jonka nojalla voisin asiaa arvostella. En siksi myöskään voi sanoa, onko se tieto oikea, että hyökkäys tehtiin liian pitkällä rintamalla.

Mitä suurimmassa määrässä valitettava oli se tapa, jolla Itävalta-Unkarissa, nimenomaan Unkarin valtiopäivillä, heti sen jälkeen puhuttiin Piaven vastoinkäymisestä. Ranskassa oli ymmärretty samanlaisessa tilanteessa Aisnen—Champagnen-taistelun jälkeen 1916 ja nyt paljon vaikeammissa oloissa säilyttää täysi, kunnioitettava arvokkuus. Budapestista kuului huolestuttavia ääniä, jotka varmasti lamauttaisivat mielialaa vielä enemmän. Kukaan ei kysynyt Unkarin valtiopäiviltä, millä oikeudella ne lausuivat tämän arvostelun. Olivatko valtiopäivät todella tehneet kaikkensa voiton saavuttamiseksi? Jos niin oli laita, saivat ne arvostella, mutta sittenkin oli virhe tehdä se julkisesti. Itävalta-Unkarin armeijan Italiassa kärsimän vastoinkäymisen vaikutus kasvoi sen johdosta, mitä kaksoismonarkiassa tapahtui.

Itävalta-Unkarin armeijan tulokseton hyökkäys oli minulle hyvin katkera seikka. En enää voinut toivoa Italian tapahtumista huojennusta länsirintamalle. Sotilaallinen asema siellä pysyi kuitenkin entisellään. Kumpikin sotiva puoli piti toistaan toistaiseksi tasapainossa. Ei ollut pelättävissä, että italialaiset vahvistaisivat ententen rintamaa Ranskassa. Kenraali v. Arz ajatteli hyökkäyksen uudistamista syksyllä.

Tämän jälkeen ehdotin liittolaisten armeijanylikomennolle, että kaikki käytettävissä olevat voimat siirrettäisiin länteen. Kenraali v. Arz suostui tähän. Hän sai kai tässä asiassa taistella keisarillisen herransa kanssa, joka ei katsellut suopein silmin tällaisia lähetyksiä. Itävalta-Unkarin länsirintamalle lähettämä apu nousi uudistettujen pyytelyjen jälkeen neljään divisioonaan. Heinäkuussa tuli aluksi vain kaksi. Ne olivat tosin yleisesti tunnetut hyviksi, mutta niiden tila, varsinkin ampumatarvevarasto, oli surkea. Niitä täytyi harjoittaa useita viikkoja, ennenkuin ne kykenivät länsirintaman asemataisteluun. Elokuun lopussa ja syyskuun alussa saapuivat molemmat seuraavat. Syyskuun keskivaiheilla tahtoi kenraali v. Arz lähettää vielä kaksi divisioonaa, mutta niiden täytyi lähteä Serbiaan, koska Bulgaarian luopuminen uhkasi paljastaa Itävalta-Unkarin ja samalla meidän sivustamme ympärysliiton hyökkäyksille alttiiksi.

Länsirintamalla täytyi näin ollen Saksan armeijan ilman olennaista apua miltään taholta, kuten tähänkin asti, jatkaa taistelua niillä voimilla, joita ylin armeijanjohto sai kootuksi ja joita se sai kotimaasta.

Liittoutuneiden rintamain muilla osilla Euroopassa ei ollut syntynyt mitään sanottavaa taistelutoimintaa, vain Ohrida-järven länsipuolella oli itävalta-unkarilaisten joukkojen ollut vetäydyttävä taaksepäin kesä- ja heinäkuussa Beratiin saakka pohjoisessa.

Arvostelu Bulgaarian toimivasta armeijasta muuttui nyt vähän edullisemmaksi. Mieliala parani, kun vaatelähetykset ja muonitusapua saapui. Kenraali v. Scholtz oivalsi aseman vakavuuden. Hän valitti myös sitä, että armeija yhä enemmän sekaantui poliittiseen puolue-elämään, jota pelattiin Radoslavovia vastaan. Hän olisi mielellään tahtonut lisää saksalaisia joukkoja, mutta kun niitä tarvittiin länsirintamalla, täytyi Makedoniassa tulla toimeen ilmankin niitä. Ylin armeijanjohto ja armeijaryhmänkomento laskivat voivansa ryhtyä paikallisiin vastahyökkäyksiin, jos vihollinen mahdollisesti koettaisi edetä. Sillävälin muodostetut bulgaarialaiset reservijoukot tarjosivat jonkinmoista turvaa suuren hyökkäyksen varalta.

Palestiinassa olivat paikalliset englantilaisten hyökkäykset menneet myttyyn, Mesopotamiassa Mosuliin saakka edenneet englantilaiset osastot perääntyivät. Sitä vastoin näyttivät englantilaisten voimat vahvistuvan Pohjois-Persiassa ja Kaspianmeren etelärannalla. Turkkilaiset olivat yhä edelleen asemissaan Täbriksen ympärillä ja aivan lähellä Bakuta.

Itärintamalla ei asema ollut muuttunut. Tilanne oli hyvin häilyvä. Kaikki taisteluvoimat, joita Yhdysvallat lähettivät Ranskaan huhti-, touko- ja kesäkuun kuluessa, arvioitiin tarjollaolevien lähteiden mukaan noin 15 divisioonaksi. Tällä hetkellä saattoi Ranskassa olla kaikkiaan 20 amerikkalaista divisioonaa. Ja se oli enemmän kuin minä olin pitänyt mahdollisena. Se ylivoima, joka meillä maaliskuussa oli divisioonain lukumäärään nähden, oli siten tasoittunut. Voimasuhteet olivat meille käyneet mieslukuun nähden sitäkin epäedullisemmiksi kun amerikkalaisissa divisioonissa oli kaksitoista vahvaa pataljoonaa. Mutta lukumäärältämme heikompinakin me olimme tähän asti pysyneet aseman herroina taistellessamme niitä joukkoja vastaan, jotka olivat pitemmän aikaa olleet Ranskassa. Ei ollut luultavaa, että nämä nopeasti muodostetut, vähemmin harjoitetut joukot taistelisivat paremmin kuin vanhat divisioonat. Mitään vihollista ei saa halveksia, mutta sen voimia ei saa myöskään arvioida liian suuriksi. Kuinka me muuten olisimme voineet hyökätä venäläisten kimppuun 1914 ja voittaa heidät! Niin kauan kuin meidän joukkomme säilyttäisi sisäisen voimansa, selviäisi se jokaisesta vihollisesta, sitä vahvemmista amerikkalaisista divisioonistakin, vaikkakin niiden hermot olivat vähemmin kuluneet kuin jo pitkät ajat taistelussa olleiden armeijain. Mutta sangen paljon vaikutti se, että vastasaapuneet amerikkalaiset apujoukot saattoivat vapauttaa ranskalaisia ja englantilaisia osastoja hiljaisilta rintamilta. Tällä seikalla oli äärettömän suuri merkitys; se on omiaan selittämään Yhdysvaltain lähettämien sotavoimien vaikutuksen sodan ratkaisuun. Amerikasta tuli näin sodan ratkaiseva voima.

Kenraali Foch oli kesäkuun 15:ntenä suuresti kuluttanut reservejään; selvää oli, että Ranskan armeija oli ylenmäärin lujilla. Kevääseen mennessä se oli hajoittanut vain harvoja pataljoonia. Nyt Ranska kokosi enemmän kuin edellisinä vuosina siirtomaittensa runsaita reservijoukkoja taisteluun. Varmaa oli, että se koettaisi voimistua sillä väliajalla, joka tarvittiin ennen uutta hyökkäystä. Englannin armeija oli saanut nauttia lepoa toukokuun puolivälistä; siinä oli varmasti tehty parannuksia, joskaan ei ollut luultavaa, että se voimistuisi nopeammin kuin kruununprinssi Rupprechtin joukot, vaikka sen elinehdot olivatkin paremmat. Sitä tosiasiaa ei näet käy kieltäminen, että ententen armeijain muonitus oli huomattavasti parempi kuin meidän joukkojemme.

Belgian armeijassa oli meidän flaamilaispropagandamme saanut jalansijaa. Meidän puolellemme alkoi tulla usein karkulaisia, joiden kertomuksista kävi ilmi, että mieliala Belgian armeijassa muuttui suopeammaksi meitä kohtaan flaamilaisliikkeen vuoksi.

Meidän armeijallamme oli kärsimyksiä. Espanjantauti raivosi kaikkialla ja se tuotti erittäin suurta tuhoa kruununprinssi Rupprechtin joukoissa. Minun oli raskasta ottaa vastaan joka aamu esikunnanpäällikköjen ilmoitukset lukuisista kuolemantapauksista ja heidän valituksensa joukkojen heikkoudesta, jos englantilaiset nyt ryhtyisivät rynnäkköön. Heidän valmistuksensa eivät kuitenkaan olleet vielä niin pitkällä. Sairaustapauksetkin vähenivät. Ne jättivät kuitenkin usein jälkeensä suuremman heikkouden kuin lääkärit otaksuivat. Vähitellen parani miehistön tila pitkän levon jälkeen. Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän pataljoonat saavuttivat yleensä tyydyttävän voiman, joka ei ollut paljoa jälessä englantilaisten voimasuhteista. Vain harvat divisioonat eivät jaksaneet kohota. Saksan kruununprinssin joukkoja olivat taistelut tietysti kovasti kuluttaneet. Täydennystä oli saatavissa siinä määrin, että saatoin toivoa saavani pataljoonat, vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta, levon aikana sellaiseen kuntoon, että ne taisteluteholtaan olisivat täysin ranskalaisten pataljoonien tasalla.

Pataljoonat olivat tulleet heikommiksi, mutta niillä saattoi yhä vieläkin käydä taisteluun vihollisen taivuttamiseksi rauhaan; muuta keinoa siihen ei ollut.

Yhä uudelleen palautuivat ajatukset siihen, olisiko hyökkäys tehtävä Flanderissa. Täällä oli yhä vielä vahvoja englantilaisia reservijoukkoja, vaikka ranskalaiset divisioonat olikin ollut vedettävä täältä pois Saksan kruununprinssin armeijan taistelujen painosta. Hyökkääminen tällä kohtaa oli kuitenkin vielä liian vaikeaa. Meidän täytyi siirtää se tuonnemmaksi.

Useimmat vihollisen reservijoukot olivat 18:nnen ja 7:nnen armeijan muodostamassa kaaressa Pariisiin päin, jota vastoin Château-Thierrystä Verduniin päin oli vain heikkoja voimia. Ylin armeijanjohto tahtoi nytkin hyökätä siellä, missä vihollinen oli heikko. Se suunnitteli sitä varten rynnäkköä, joka tehtäisiin heinäkuun keskivaiheilla Reimsin kummallakin puolen. Sen kautta myös saataisiin paranemaan 7:nnen armeijan selkäpuolen yhteys Aisnen ja Marnen välillä. Kun täällä päästäisiin etenemään, heittäisimme me tykistö-, miinanheittäjä- ja lento-osastoja Flanderin rintamalle ryhtyäksemme sitten, jos mahdollista, kaksi viikkoa myöhemmin täällä rynnäkköön. Luultavaa oli, että vihollista kävi ratkaisevasti heikontaminen Flanderissa, jos taistelu Reimsin luona onnistui.

Supistaakseen kuljetuksen vähiin ja hankkiakseen tarpeellisen tykistön kumpaakin suurta hyökkäystä varten, ylin armeijanjohto asetti jälleen useihin paikkoihin kenttätykistöön asereservistä viidennen ja kuudennen tykin. Jonkun ajan kuluttua voivat patterit käyttää lisättyä tykkilukua ilman että niiden miehistöä lisättiin. Myöskin idästä siirrettiin tykistöä tänne. Hyökkäysaikaan nähden ei ylimmällä armeijanjohdolla ollut varaa valita. Heinäkuun puoliväliin voi joukkojen siirto ja muut valmistelut hyökkäystä varten olla loppuunsuoritetut Reimsin kummallakin puolen. Joukkojen levähdykseksi olisin mielelläni tahtonut enemmän aikaa. Se riitti töin tuskin; pitennys olisi koitunut myös viholliselle hyödyksi. Me päätimme pitää tästä ajasta kiinni ja varata elokuun alkupäivät Flanderin rynnäkköä varten. Joukkojen kerääminen hyökkäyksiä varten heikonsi luonnollisesti jossain määrin muita rintamia. Niin paljastui 18:nnessa armeijassa ja 9:nnen armeijan oikealla sivustalla Oisen ja Aisnen välillä muutamia heikkoja kohtia, jota vastoin kruununprinssi Rupprechtin koko armeijaryhmä ja 7:s armeija Aisnen eteläpuolella pysyivät lujina.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän takana oli jo lujia varajoukkoja, ne olivat levänneet jo pitemmän ajan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmän oli muodostettava ne uudestaan siirtämällä pois divisioonia 18:nnesta ja 7:nnestä armeijasta, ne kun olivat uupuneet, v. Gallwitzin ja herttua Albrechtin armeijaryhmien täytyi luovuttaa levänneitä joukkoja rasittuneita vastaan. Nyt oli taas tärkeätä kohottaa sotajoukon voimia ja valmistaa sitä lähestyviin hyökkäyksiin. Rintamalla ja rintaman takana vallitsi samanlainen elämä kuin aikoinaan ennen toukokuun 27:nnen hyökkäystä.

VII.

Reimsin hyökkäys lähti terveeltä pohjalta. Me päätimme ryhtyä siihen siinä lujassa uskossa, että sen täytyi onnistua. Sotilaat olivat Saksan kruununprinssin armeijaryhmän viimeisessä taistelussa taistelleet niin hyvin kuin suinkin saattoi. Joukot olivat osoittautuneet vihollista etevämmiksi, mikä juuri oli tärkeintä, kunhan sitä käytettiin niiden erikoisominaisuuksia ja sisäistä luonnetta vastaavalla oikealla tavalla.

Vakavasti punniten olin harkinnut, olisiko meidän, katsoen sotajoukon tilaan ja täydennysmahdollisuuksiimme, edullisinta siirtyä puolustukseen. Hylkäsin tällaisen ajatuksen. Lukuunottamatta sitä epäedullista vaikutusta, jonka se tekisi liittolaisiimme, pelkäsin, että joukkomme kestäisivät huonommin puolustusta, joka salli vihollisen paremmin kerätä suunnattomat varustuksensa eri taistelukentille, kuin hyökkäystaisteluja. Nämä eivät asettaneet sotamiehille niin suuria vaatimuksia kuin puolustustaistelut eivätkä myöskään tuottaneet runsaampaa tappiota. Hyökkäys merkitsi niin suunnatonta siveellistä voittoa, ettemme voineet vapaaehtoisesti luopua sitä yhä edelleen käyttämästä. Sotajoukon kaikki heikkoudet paljastuvat ehdottomasti paljon selvemmin puolustuksessa.

Nyt alkoi yhä useammin saapua rintamalta tietoja siitä, miten kotimaassa vallitseva henki vaikutti turmiollisesti armeijaan, toisaalta taas puhuttiin kotimaassa yhä enemmän armeijan huonosta hengestä. Armeijassa valitettiin myös vihollisen propagandaa. Se ei voinut olla vaikuttamatta, kun armeija kotimaasta käsin tehtiin sille vastaanottavaiseksi. Niinpä neljäs armeija teki seuraavan ilmoituksen. Vihollinen käytti propagandatarkoituksiinsa ruhtinas Lichnowskyn lentokirjasta, joka syytti minulle aivan käsittämättömällä tavalla sodan puhkeamisesta Saksan hallitusta, kun taas Hänen Majesteettinsa ja valtakunnankansleri yhä uudelleen selittivät, että entente-vallat olivat yksinään vastuussa siitä. Keisarin lausuntoja oli asetettu kirjasessa asianomaisiin kohtiin, joissa ne osoitettiin paikkansapitämättömiksi. Vaikutuksen tehostamiseksi oli kirjaseen liitetty erään riippumattoman sosiaalidemokraattisen puolueen lehden kirjoitus, jonka oli annettu lausua julkisesti samoja kansalle turmiollisia mielipiteitä kuin ruhtinas Lichnowsky. Ei ihme, että ampumahaudassa elävän sotilaan pää joutui pyörälle kaikesta, kun ruhtinas Lichnowsky sai liikkua vapaana ja kun rangaistuksetta voitiin painattaa sellaisia mielipiteitä. Olin jo pyytänyt valtakunnankansleri t:ri Michaelista ryhtymään toimenpiteisiin ruhtinas Lichnowskya vastaan. Sotilasviranomaisten puolelta oli jo kapteeni v. Beerfelde asetettu syytteeseen kirjan levittämisestä. Mutta kun kirjan tekijä sai olla rauhassa, ei kapteeni v. Beerfeldeä voitu mitenkään rangaista. Käännyin vielä kerran valtakunnankanslerin puoleen ja selitin hänelle, että sotilaalliselta kannalta, joukkojen tähden, joiden täytyi olla valmiina yhä edelleen taistelemaan ja kuolemaan meidän hyvän asiamme puolesta, oli välttämätöntä ryhtyä toimenpiteisiin ruhtinasta vastaan. Hänen Majesteetilleen tein saman ilmoituksen. Ei ryhdytty mihinkään. Ruhtinas Lichnowsky saa bolshevikkien ja monien muiden mukana säilyttää sen surullisen maineen, että he ovat höllittäneet armeijan kuria. Näihin aikoihin lausui Clemenceau: "me saavutamme voiton, jos julkiset viranomaiset ovat tehtävänsä tasalla." Ranskassa ne olivat tehtävänsä tasalla, mutta kuinka oli laita meillä? Olen tässä maininnut vihollisen propagandaan kuuluvan tapauksen, joka saattoi käydä tehokkaaksi vain sen kautta, että julkiset viranomaiset meidän maassamme eivät tajunneet tämän sodan rautaista pakkoa.

Armeija suorastaan vajosi vihollisen propagandakirjallisuuden hyökyihin, jonka tuottama suunnattoman vakava vaara oli selvästi havaittu. Ylin armeijanjohto lupasi palkintoja tällaisen kirjallisuuden luovuttamisesta, mutta tällä ei enää ollut autettavissa, että se sitä ennen oli myrkyttänyt meidän sotamiestemme sydämet. Vihollisen harjoittamaa propagandaa voitiin vastustaa todella tuloksellisesti valitettavasti vain hallituksen avulla. Isänmaallinen valistustyö ei siihen yksin riittänyt.

Sillä oli kylläkin masentava vaikutus, ettei kumpikaan niistä suurista hyökkäyksistä, jotka juuri olivat päättyneet, ollut vienyt ratkaisuun. Mutta me olimme kuitenkin saavuttaneet menestystä, sen sotilas tiesi. Pettymystäkin oli, tässä maailmansodassa sitä oli mahdotonta välttää; mutta syy meidän henkisen sotakuntoisuutemme laskemiseen ei ole siinä, se palautuu hyvin paljon kauemmas. Pettymykset tuntuivat vain kahta vertaa katkerammilta, kun niitä oli meidän henkisessä mielentilassamme mahdoton voittaa. Muuten ei suinkaan usko sodan onnelliseen loppuun ollut vielä sammunut.

Armeijan mieliala huononi huomattavasti, kun Venäjältä sotavankeudesta palanneet sotamiehet kutsuttiin jälleen riveihin pitemmän loman jälkeen. Heidän mukanaan tuli osittain huonoa henkeä; aluksi he kieltäytyivät yleensä menemästä rintamalle, he olivat siinä uskossa että he pääsivät taistelemasta, kuten Englannista ja Ranskasta vaihdetut sotavangitkin. Graudenzissa oli syntynyt hyvin vakavia mellakoita.

Beverloossa paljastui muutamien satojen elsassilaisten tekemä salaliitto paeta Hollantiin. Kun miehistöä yhä jatkuvasti siirrettiin idästä, oli minun pakko lähettää elsass-lothringenilaisia jälleen länsirintamalle. Heitä otettiin tänne vastahakoisesti. Myös se täyteväki joka vapautui erikoisaselajeista, astui suureksi osaksi vain pakosti jalkaväkeen. Monikin tunsi nyt joutuvansa vaaraan, jolta hän tähän asti oli välttynyt.

Hyvin monet seikat kävivät nyt yhdessä ahdistamaan lännessä olevien joukkojen mielialaa, joita espanjantauti oli heikontanut ja yksitoikkoinen ravinto masentanut. Muutamissa kohdin oli ravinto saatu vaihtelevammaksi niiden varastojen avulla, joita olimme hyökkäyksissämme saaneet, mutta nyt rupesivat perunat loppumaan, vaikkakin edellisen vuoden sato oli Saksassa ollut erittäin runsas.

Baierilaisten joukkojen keskuudessa oli eristäytymishenki päässyt yhä suurempaan valtaan. Tällaiset pyrkimykset, joita Baierin hallitus vaieten oli suvainnut, alkoivat käydä vaikutuksiltaan tuntuviksi ja lisäsivät vihollisen harjoittaman propagandan menestystä. Kiihoitus keisaria ja kruununprinssiä, mutta myöskin Baierin kuningashuonetta vastaan kantoi hedelmää. Baierilaiset joukot rupesivat vähitellen pitämään sotaa pelkästään preussilaisena. Niitä eivät komentoviranomaiset enää käyttäneet yhtä mielellään kuin sodan ensi vuosina. Vain muutamat divisioonat kunnostautuivat edelleenkin.

Kotimaa oli vähitellen joutunut kokonaan vastustajain yllytyksen ja vihollismaiden valtiomiesten puheiden vaikutuksen alaiseksi, jotka olivat tarkoitetut ensi sijassa meitä vahingoittamaan. Me emme olleet vieläkään perehtyneet vihollistemme mielenlaatuun. Kaikki eduskuntaenemmistöön kuuluvat puolueet valtiopäivillä, keskustan oikeaa siipeä lukuunottamatta, toistivat yhä ja yhä suurella hartaudella vihollisen propagandan iskusanoja, esittäen nykyisen maailmanjärjestyksen edelle kiiruhtaneita sopimus-, yhteisymmärrys- ja aseistariisumisehdotuksiaan. Ulkoasiain valtiosihteeri, joka oli tämän maailmankatsomuksen elävä ilmaus, lausui, ettei sotaa voitaisi ratkaista taistelukentällä. Hän oli oikeassa, jos tarkoitti taistelua kotimaan vihollisrintamia vastaan ja sitä tukea, jota sodankäynnin tuli saada sodan valtiolliselta johdolta. Hän oli väärässä, jos hän uskoi yhteisymmärrykseen ja sovintoon, ja siitä tässä oli kysymys. Valtiosihteeri ilmaisi tällä tosin vain sen, mitä useimmat ajattelivat. Näin puhuttiin valtiopäivillä, sanomalehdissä, kaikkialla meidän väsyneelle kansallemme, ja sotamiehelle, jota ylimmän armeijanjohdon täytyi vaatia panemaan taistelukentällä alttiiksi henkensä isänmaan vuoksi. Saattoivatko heikot luonteet tällaisten vaikutusten alaisina lujittua? Oliko odotettavissa, että oman onnensa nojaan jätetystä nuorisosta, joka oli viimeisinä vuosina kasvanut ilman vanhempien silmälläpitoa poliittisessa puoluehälinässä ja elämänhumussa, jolla oli ollut hyvät ansiomahdollisuudet ja joka nyt lyhyen palvelusajan jälkeen oli astunut riveihin, tai mieleltään levottomasta vanhemmasta aineksesta uudelleen palvelukseen kutsuttuna tulisi sotilaita, jotka antaumuksella taistelisivat kuninkaan ja isänmaan puolesta? Eikö ollut paljon luultavampaa, että he kaikki ajattelivat vain oman elämänsä säilyttämistä? Eikö ollut otaksuttavaa, että nämä vaikutukset saisivat aikaan turmelusta vastustuskyvyttömissä luonteissa, etenkin hädän hetkinä, jolloin inhimilliset heikkoudet pyrkivät etualalle? Eikö kaikki tämä kuvastuisi myös kotimaassa?

Kaiken tämän lisäksi ryömi yhä julkisemmin esiin bolshevismi, jonka oli annettu julkisesti pesiytyä Berliiniin ja jonka riippumattomat sosialidemokraatit ottivat hyvinkin mielellään hoiviinsa, ruveten sitä levittämään. Me olimme varoittaneet päästämästä Joffea Berliiniin ja itärintaman ylipäällikön ehdotuksesta esittäneet, että neuvotteluja hänen kanssaan jatkettaisiin jossain miehitetyn alueen kaupungissa. Hyvin pian saimme selvästi kokea, kuinka bolshevismi teki työtä. Lukemattomia varoituksia annettiin. Sijais-yleisesikunta lähetti Berliinin vastuunalaisille virastoille runsaasti ainehistoa bolshevikkien toiminnasta Saksassa. Asian vieminen pitemmälle ei valitettavasti kuulunut sen tehtäviin. Rajamaakuntien ylikomento ja minä huomautimme yhä uudelleen valtakunnankanslerille, sotaministeriölle, ulkoasiainvirastolle ja valtakunnan sisäasiainvirastolle siitä vallankumouksellisesta toiminnasta, jota Berliinissä oleva Venäjän lähetystö harjoitti tavattoman runsaslukuisine henkilökuntineen, ja sen yhteistyöstä riippumattomien sosialidemokraattien kanssa. Ei voitu päästä mihinkään tuloksiin. Kun minä taas kerran kiinnitin ulkoasiainviraston huomiota herra Joffen toimintaan ja hänen Berliinissä olonsa vaarallisuuteen, vastattiin minulle, että hän oli Berliinissä paremmassa tallessa kuin muualla. Täällä voitiin häntä pitää silmällä. Ikävä vain, että silmälläpitäjät olivat sokeita. Samalla kuin bolshevismi osoittautui Saksaan nähden myöntyväiseksi, onnistui herra Joffen järkyttää Saksan kansan taistelukuntoa pahemmin kuin mihin entente yksin olisi koskaan kyennyt saarrostaan ja propagandastaan huolimatta.

Tätä tarkoitusta varten hän asetti runsaasti varoja meidän kotimaamme kumouksellisten ainesten käytettäväksi. Hänen vallankumouksellinen toimintansa tuli koko laajuudessaan luonnollisesti vasta myöhemmin päivänvaloon. Magdeburgissa riippumattomien sosialidemokraattien johtaja Vater teki tällaisen ilmoituksen:

"Tammikuun 25:nnestä 1918 alkaen me olemme järjestelmällisesti valmistaneet kumousta. Olemme kehoittaneet rintamalle lähtijöitä pakenemaan riveistä. Karkurit olemme järjestäneet, varustaneet väärillä papereilla, rahalla ja nimettömillä lentolehtisillä. Näitä henkilöitä olemme lähettäneet joka ilmansuuntaan, pääasiallisesti takaisin rintamalle, jotta he muokkaisivat rintamasoturia ja murentaisivat rintamaa. Näiden toimesta on sotamiehet saatu karkaamaan ja niin on luhistuminen tapahtunut vähitellen, mutta varmasti."

Tämän rinnalla edistyi lomallaolijoiden vallankumouksellinen bolshevistinen kouluutus. Rautatievaunuissa harjoitettiin mitä hurjinta kiihoitusta. Lomalle lähteviin sotamiehiin koetettiin vaikuttaa, etteivät he enää palaisi rintamalle, rintamalle matkustavia kehoitettiin passiiviseen vastarintaan tai karkaamiseen ja kapinaan. Kesä- ja heinäkuun vaihteessa oli paljon vielä piilossa, mutta kylvö orasti silti hiljaisesti, keskeymättä.

Hallitusvallan kukistaminen oli yhteisenä päämääränä vasemmistoporvareilla, sosialisteilla ja bolshevikeilla; jo vuosikymmeniä oli tehty työtä sitä varten. Nyt, kun valtio oli hädässä, se astui peittelemättä esiin. En tahdo puhua siitä, miten kunnianhimoiset kansanedustajat riistivät heikolta hallitukseltamme sen viimeisenkin arvonannon, en myöskään siitä, miten joka taholta koetettiin järkyttää minun asemaani ja luottamusta minuun, minua kun pidettiin kaiken hallitusvallan tukena; mielessäni on vain tarkoituksellinen työ upseeria vastaan. Se oli demokraattisen ja enemmistösosialistisen puolueen rikos, ei, se oli, käyttääkseni Talleyrandin puhetapaa, pahempi kuin rikos, se oli virhe. Niin suunnattoman painava ja niin suurta lyhytnäköisyyttä todistava virhe, ettei sitä mikään voi tehdä tyhjäksi. Kun olisi pitänyt nähdä upseerissa valtiojärjestyksen tuki, näkivät useat hänessä vain "militarismin" edustajan, olematta lainkaan selvillä, mitä upseerilla oli sanottavana niihin valituksiin, joita he luulivat voivansa tehdä. Kaikki oli niin mieletöntä. Upseeristo ei ole meillä milloinkaan sekaantunut politiikkaan, se oli sodassa aikoja sitten luopunut eristäytyneisyydestään, jota vastaan taistelemista ennen sotaa pidettiin ansiokkaana. Upseereja otettiin kaikista piireistä, kaikista puolueista; jokainen saattoi tulla upseeriksi. Useissa suhteissahan upseerikunta ei enää, ikävä kyllä, ollutkaan entinen. Epäkohtiin oli syynä vieraat ainekset, kansan siveellisen tason alentuminen ja useiden upseerien kokemattomuus, jotka vain siitä syystä olivat päässeet virka-asemaansa, että upseeristoa oli kaatunut niin äärettömän paljon veritantereella. Kerran aukeavat herkkäuskoisen Saksan kansan silmät näkemään, miten asianlaita on, mutta samalla on selviävä myös oma kiittämättömyys ja raskas syyllisyys tätä säätyä ja sen kautta armeijaa, isänmaata ja omaa itseään kohtaan. Löytäköön se silloin oikeat syylliset!

Upseeri eli muka paljon paremmin kuin sotamies, vaikka hän taistelukentällä ja ampumahaudassa sai ateriansa aivan samasta kenttäkeittiöstä. Rintamantakaisissa asumuksissa säännöllisesti aina yksi upseeri söi kenttäkeittiöstä, kun taas toiset söivät yhdessä. Aliupseereilla ja miehistöllä oli edustajansa keittiötoimikunnassa, miksi ei heiltä tullut mitään valituksia! Oliko upseerille vähemmän tärkeää toverihengen vaalinta, päällikön vaikutus, vanhempien toverien vaikutus nuorempiin? Mutta missä saattoi tämä tapahtua paremmin kuin toverillisessa yhteiselämässä? Palvelustunnit eivät yksin riittäneet, jos tahdottiin, että saksalaisen upseerikunnan perinnäishenki sodankin kestäessä siirtyisi nuoremmalle polvelle. Upseerin täytyi elää joukkonsa keskuudessa, ja niin hän tekikin. Muu ei ollut mahdollistakaan taistelussa ja ampumahaudassa. Mutta hänen täytyi asemansa vuoksi samalla pysyä ylempänä, jyrkästi eroittuvana, hänen täytyi säilyttää arvovaltansa, miten hänen olisi muuten ollut mahdollista vaikuttaa ratkaisevasti joukkoonsa kaikissa tilanteissa? Tämä edellytti monien muiden seikkain ohella asianmukaista eristäytymistä, muussa tapauksessa upseeri kadotti arvoaan. Oliko unohdettu ne syyt, joiden vuoksi aliupseeri oli rauhan aikana eristetty miehistön tuvista erikoisiin aliupseerisuojiin? Tätä tällaista ei tahdottu ajatella, joka tapauksessa oli koetettava vahingoittaa auktoriteettivaltaa, horjuttaa valtion perustusta, jotta olisi sitä helpompi tyydyttää omia vaivaisia pyrkimyksiä. Upseerikunnan elämä oli sitä, mitä sen tulikin olla ja mitä siltä vaati sekä sotamiehen että upseerin edut ja yhteiskunnallinen ja valtiollinen järjestys, joka seisoo ja kaatuu upseeriaseman mukana!

Myöskin ylempien esikuntien elämää arvosteltiin ankarasti: Kuka ei tuntisi sitä hermojaruntelevaa työtä, sitä suunnatonta sielullista kuormitusta, jonka alaisena siellä ollaan yhtämittaa? Joukot pääsivät lepäämään, esikunta sai olla yötä päivää hellittämättömässä työssä. Minä olen neljä vuotta kestänyt tätä ponnistusta ilman lepoa ja rauhaa. Kenttäruoalla en tällöin voinut elää. Ja kuitenkin ilmoitin lokakuussa 1918 prinssi Maxin uudelle sotakabinetille, että ylin armeijanjohtokin olisi valmis syömään kenttäkeittiöstä, jos kaikki valtiosihteerit ja koko Berliini söisi vain kenttäkeittiön ruokaa; siihen asti se eläisi niinkuin se katsoisi sotamiehen edun ja oman etunsa vaativan. Prinssi Max ei suostunut syömään kenttäkeittiön ruokaa. Me söimme niinkauan kuin otimme osaa sotaan, yksinkertaisesti mutta totuttuun tapaamme. Samoin tekivät muut ylemmät esikunnat. Ne elivät samaan tapaan kuin me. Liikanaisuutta en ole hyväksynyt millään alalla; missä sitä on esiintynyt, täytyy minun pitää sitä hylättävänä. Niin kauan kuin meillä vielä on yhteiskuntajärjestystä, niin kauan täytyy myös olla arvovaltaa. Niin kauan on myös oleva yhteiskunnallisia eroavaisuuksia. Upseerikunnan tulee säilyä sellaisena, yksityinen upseeri siinä voi esiintyä toisin kuin sotamies ja kuitenkin olla hänen uskollinen toverinsa, niinkuin olikin laita!

Nyt kuului valituksia, että upseeri eli sotamiehen kustannuksella. Se oli vihollisen ja kotimaisen propagandan häpeämätöntä parjausta. Useat epäilemättä rehellisesti ajattelevat miehet tekivät minulle tällaisia yleisiä valituksia ja veisasivat toisten mukana, sen sijaan että olisivat miehen tarmolla käyneet niiden kimppuun; nämäkin miehet olivat jo kadottaneet uskonsa upseerikunnan siveelliseen puhtauteen. Niin syvälle olimme vajonneet tähän yllyttelyjen verkkoon.

Sanottiin, että rintamalla toimiva upseeri piilottelihe kansliahuoneissa. Näin kiitollinen kansa palkitsi aktiivisen upseerin alttiuden ja uhrautuvaisuuden! Niitähän oli olemassa enää vain harvoja! Toiset olivat kaatuneet tai rammoiksi ammutut. Rintamaupseeristo oli menettänyt määrästään 80 jopa 90 sadasta. Eikö tiedetty, että määrätyillä paikoilla esikunnissa, joista joukkojen onni ja menestys riippui, tarvittiin erikoisen kokeneita ja sotilaallisesti itsenäisesti toimivia upseereja? Selvää on, että palveluksessa oleva upseeri on tähän sopivampi kuin virasta eronnut ja usein ehdottomasti välttämätön. Pyysin sotakabinettia tutkimaan näitäkin syytöksiä. Ne osoittautuivat aiheettomiksi kautta linjan.

Tästä huolimatta muistutin yhä uudelleen, että taistelukelpoiset upseerit kotoa ja esikunnista oli lähetettävä rintamalle ja korvattava, pätevillä linnapalveluskelpoisilla upseereilla. Kesällä 1918 oli esikuntain laita sellainen, että useat divisioonankomentajat valittivat minulle, ettei heillä ollut riittävästi terveitä upseereja esikunnissaan voidakseen täyttää kaikki vaatimukset.

Aina olin vastustanut isän ja pojan pääsyä samaan esikuntaan. Milloin minulla on ollut komentovalta, kuten päällikkönä idässä, olen aina estänyt sen. Nyt voin vain huomauttaa sotilaskabinetille siitä. Sotilasravintolain toiminnasta kuulin paljon valituksia. Täälläkin sanottiin upseerin elävän sotamiehen kustannuksella. Tutkin asiaa. Kaikki oli järjestyksessä. Ravintolatoimikunnat, joissa sotamiehet olivat edustettuina, tarkastivat liiketoimintaa ja myynnistä saatujen rahojen jakoa. Tavarain myynti oli tarkoin määrätty pääluvun mukaan, yhtäläisesti upseeristolle kuin miehistöllekin. Jokainen sai ostaa vain tarkkaan laskelmaan perustuvan jakelulistan mukaan. Korkeammat esikunnat, joilla ei ollut omia kanttiineja, tilasivat tavaransa keskuskanttiineista samoihin hintoihin kuin joukko-osastojen kanttiinitkin. Kun nämä myydessään niin sotamiehelle kuin upseerillekin myönsivät jonkinmoista alennusta, niin saivat korkeammat esikunnat — luonnollisesti yhtä hyvin upseeristo kuin miehistökin tavaransa tosiaan hiukan halvemmalla kuin joukko-osastoihin kuuluvat. Poistin tämänkin. Sitten alkoi kuulua, että kanttiinien varoja hoidettiin epärehellisesti. Nämäkään syytökset eivät pitäneet paikkaansa. Vain sotamies sai voitosta osuuden, tietysti useimmiten tavarassa.

Etappiupseerin sanottiin elävän erikoisen ylellisesti. Olen nähnyt siellä tehtävän äärettömän paljon uskollista työtä, josta sotajoukolla on ollut korvaamaton hyöty. On itsestään selvää, että upseeri samoin kuin sotamieskin eli siellä rauhallisemmin ja mukavammin kuin rintamajoukoissa, jotka vain ohimennen joutuivat etappialueelle. Myöskin on itsestään selvää, että joukot tunsivat tämän, vaikkakin niiden hyväksi tehtiin kaikki mikä oli mahdollista.

Oliko sitten rikollista, jos upseeri Belgiassa tai muualla osti tavaraa lähettääkseen jotain kotiinsa ja helpottaakseen perheensä elämää? Eivätkö upseerien perheet, joilla on harvoin rikkauksia, kärsineet eniten elintarpeiden kallistumisesta kotona? Heinäkuussa 1916 järjestin itärintaman ylipäällikön alueella samanlaisen mahdollisuuden sotamiehelle; sitä kehitettiin myöhemmin edelleen. Lännestä ja Romaaniasta kulki paljon sotilaitten lähetyksiä kotiin.

Joka kerta, milloin minulle ilmoitettiin upseerin menetelleen säännönvastaisesti, vaikkapa ilmoitus olisi ollut nimetönkin, annoin tutkia asian yksityiskohtaisesti. Upseerien asemasta ja elämästä neuvoteltiin usein asianomaisten komentoviranomaisten kanssa. Jatkuvien valitusten johdosta kenraalisotamarsalkka kääntyi myös kaikkien upseerien puoleen. Upseeristo on suoriutunut sodasta tahrattomin mainein. Se, joka rikkoi kunnian vaatimuksia, oli poikkeus eikä kuulunut meidän joukkoomme. Häntä tuskin voitiin kohdella kyllin kovakouraisesti. Upseeri, joka ei puhtain käsin, kunnianmiehenä ole selviytynyt tästä sodasta, joka on anastanut toisen omaisuutta, vaikkapa vain säilyttääkseen sen hävitykseltä, on tahrannut isäänmaataan, armeijaansa, tovereitansa ja omaa kunniaansa. Upseeristo kokonaisuudessaan voi pitää päänsä pystyssä ja tuntea ylpeyttä erikoisesti siitä, että se kaikesta kiihoitustyöstä huolimatta, jota sen selän takana on harjoitettu, on pitänyt sotajoukon neljä vuotta koossa, vienyt sen niin moniin voittoihin ja vielä kyennyt uskollisen aliupseeriston ja miehistön avulla tuomaan sen Reinin yli — suunnaton, tämän sodan suurtöiden arvoinen saavutus.

Vihollisen propaganda kävi upseeriston kimppuun, mutta jätti aliupseerit rauhaan. Yllyttäjät katsoivat aliupseerien arvovallan jo pienentyneen ja pitivät tarpeettomana kiinnittää heihin erikoista huomiota. Sen sijaan saatiin keinotekoisesti luoduksi upseeriston ja aliupseerien vastakkaisuus, jota rauhan aikana ei ollut olemassa.

Vähitellen oli kertynyt paljon sairaloista Saksan kansaan ja sen armeijaan. Taudin ilmauksia ei voitu enää kieltää, useat olivat jo niitä havainneet. Saksan kruununprinssi, joka kävi usein luonani Avesnesissa, puhui tästä yhä levottomampana ja teki asiasta myös keisarille selkoa. Minä en voinut muuta kuin ilmoittaa olevani samaa mieltä. Henkistä sairautta on yleensä tavattoman vaikea nähdä ajoissa täysin selvästi. Mutta sen tuntee kyllä. Vasta sitten kun tauti on täydelleen puhjennut, selviävät sen alkuvaiheetkin koko laajuudessaan. Monessa suhteessa tapahtunut sotajoukon hajaannus jäi vakavuudestaan huolimatta yksityiskohdissaan minulle yhtä käsittämättömäksi kuin miljoonille saksalaisille sotilaille Saksan kansan hajaannus kotona, joka marraskuun 9:ntenä tuli niin yllättävällä tavalla ilmi. Minä ilmaisin huoleni yhä uudelleen niille miehille, joiden tehtävänä oli yhdessä minun kanssani parantaa ja tutkia taudin ilmiöitä. Minun sanoistani ei paljoakaan välitetty. Saksan kansa joka ei itsekään ole viaton — saa nyt maksaa sen elämällään.

Kysymys täytejoukoista piti meitä jatkuvasti jännityksessä. Minä sain tilaisuuden kuvata varaväkikysymyksen huolestuttavan tilanteen yksityiskohtaisesti Hänen Majesteetilleen. Oli lausuttu toivomus n.s. Aasian-joukkojen vahvistamisesta, jotta Jerusalem voitaisiin valloittaa uudelleen, samoihin aikoihin kuin minä täytemahdollisuuksiimme katsoen olin sopinut Enverin kanssa saksalaisten joukkojen vähentämisestä ja kieltänyt lähettämästä enää miehistöä Palestiinaan.

Valtakunnankanslerille ylin armeijanjohto teki uudelleen samat ehdotukset täytejoukon hankkimisesta, jotka se oli syksyllä 1916 ja syksyllä 1917 tehnyt. Lähetin eversti Bauerin Berliiniin asiaa koskeviin neuvotteluihin. Emme saaneet tässä asiassa tarpeellista tukea sotaministeriön puolelta. Kesäkuun lopulla neuvoteltiin kaikista yllämainituista kysymyksistä uudelleen Spaassa; neuvotteluihin ottivat osaa valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka, sotaministeri ja minä. Minä liityin eversti Bauerin Berliinissä esittämään kantaan ja koetin todistaa, että täydennysväen hankkiminen oli käynyt vakavaksi välttämättömyydeksi, ehdotin, että ryhdyttäisiin mitä ankarimpiin toimenpiteisiin kotona olevia piileskelijöitä ja karkureita vastaan ja toimittaisiin ennen kaikkea kansan taisteluhalun kohottamiseksi. Viittasin samalla niihin vaaroihin, joita osa sanomalehdistöämme, vihollisen harjoittama salakiihoitus ja bolshevismi kasvattivat.

Kaikista näistä kohdista puhuin paljon useammin kuin mitä tässä olen esittänyt. — Tälläkin kertaa luvattiin minulle paljon. Mutta olosuhteet eivät muuttuneet. En tiedä pitivätkö herrat ilmoituksiani liioiteltuina vaiko "militarismini" purkauksina. Ei toteuttanut sotavirasto edes toivomustani, että työnantajille ja työntekijöille selitettäisiin yhteisissä neuvotteluissa, kuinka välttämätöntä oli saada lykkäystä saaneet sotapalvelukseen.

Olin koettanut uudelleen käyttää menestystämme rauhanliikkeen vahvistamiseksi vihollisen taholla. Valtakunnankanslerille oli tästä asiasta lähetetty kirjelmä. Hän kutsui kesäkuun 19:ntenä eversti v. Haeftenin luokseen. Pitemmässä neuvottelussa sovittiin sellaista propagandaa tarkoittavista alustavista toimenpiteistä. Varakansleri v. Payer varsinkin osoitti suurta mielenkiintoa näihin asioihin. Spaan neuvotteluissa pyysin uudelleen valtakunnankansleria asettamaan erikoisen propagandaministerin. Muuten emme puhuneet sodan ja rauhan mahdollisuuksista. Clemenceaun puheiden jälkeen olimme minun nähdäkseni pakotetut jatkamaan sotaa tai taivuttamaan päämme. Oletan, että vastuunalaiset valtiomiehet ajattelivat samoin; minun käsitykseni vakavuudesta täytyi heidän olla selvillä, joskin yhä edelleen toivoin menestystä.

Eversti von Haeften oli aivan minun mielipiteitteni mukaan esittänyt ulkoasiainvirastossa touko- ja kesäkuussa myöntyväisyytemme, mitä tulee Belgian kysymykseen. Mutta valtiosihteeri v. Kühlmann ei suostunut mihinkään aloitteeseen tässä kysymyksessä. Hän katsoi olevansa voimaton ryhtymään neuvotteluihin vihollismaiden hallitusten kanssa. Hän ilmaisikin sen julkisesti.

Asettuen samalle rauhaarakastavalle pohjalle kuin herra Asquith toukokuun 16:nnen selityksessään, hän lausui kesäkuun 24:ntenä valtiopäivillä:

"Niin kauan kuin jokainen aloite toisen puolelta leimataan rauhanrynnistykseksi, ansaksi, vilpilliseksi yritykseksi kylvää eripuraisuutta liittolaisten keskuuteen, niin kauan kuin lähentymisen vastustajat mitä innokkaimmin antavat ilmi jokaisen lähentymisyrityksen, niin kauan on mahdotonta käsittää, kuinka voisi aloittaa minkäänlaista ajatustenvaihtoa, joka johtaisi rauhaan."

Valtakunnankansleri asettui puheessaan heinäkuun 12:ntena samalle kannalle. Hän tehosti meidän pysyvää valmiuttamme rauhaan, mutta niin kauan kuin vihollinen oli tuhoamishalun kahleissa, täytyi meidän kestää; jos vihollinen osoittaisi vakavia pyrkimyksiä rauhan aikaansaamiseksi, seuraisimme me sitä.

"Minä voin myös ilmoittaa teille, ettei tämä kanta ole suinkaan yksinomaan minun kantani, vaan että ylin armeijanjohto on myös juuri tällä kannalla, sillä sekään ei käy sotaa sodan vuoksi, vaan on sanonut minulle: niin pian kuin huomataan vakavaa rauhaanpyrkimystä toisella puolella, täytyy meidän heti tarttua asiaan."

Valtakunnankansleri oli tulkinnut oikein kenraalisotamarsalkan ja minun mielipiteeni.

Kun minä nyt katson taaksepäin tapahtumiin ja ajattelen, mitä mahdollisuuksia ja toiveita hallituksen puolelta tehty rauhanhanke olisi tarjonnut, niin olen varma siitä, että me olisimme saaneet aselevon ja rauhan vain samoilla ehdoilla, jotka meidän nytkin on täytettävä. Siihen emme olisi suostuneet, yhtä vähän olisi meidän tullut suostua siihen lokakuussa asemamme vakavuudesta huolimatta. Ovatko mielipiteeni silloisista ehdoista oikeat vai väärät, sen voivat ainoastaan Clemenceau, Wilson ja Lloyd George ratkaista. Englanti ja Yhdysvallat tahtoivat tuhota meidät taloudellisesti, Englanti sitä paitsi tehdä meidät voimattomiksi, Ranska tahtoi vuodattaa veremme kuiviin; kaikki vastustajat yhdessä halusivat nöyryyttää mitä syvimmin vihatun vihollisensa, riistää Saksan kansalta kehitysmahdollisuudet mitä kaukaisimpaan tulevaisuuteen saakka. Entente sovellutti maailmanonnellistuttamisperiaatteita vain sikäli kuin ne olivat sopusoinnussa sen räikeän natsionalistisen politiikan kanssa. Tämä oli sen kaiken toiminnan pohja, muu vain keinona päämäärän saavuttamiseen. Meillä olivat suhteet päinvastaiset, me ajattelimme ensi sijassa maailman onnellistuttamista, vasta toisessa sijassa isänmaan mahtavuutta. Sota oli nyt kerta kaikkiaan alkanut eikä sitä voitu lopettaa yksin meidän tahtomme mukaan.

Heinäkuun alussa erosi valtiosihteeri v. Kühlmann toimestaan. Hänen esiintymisensä valtiopäivillä, varsinkin hänen lausuntonsa, että sotaa tuskin voidaan saada ratkaisuun puhtaasti sotilaallisin keinoin, meni valtakunnankanslerin mielestä liian pitkälle. Me olimmekin velvollisuutemme mukaan ilmaisseet hänelle epäilyksemme. Ratkaisevasti vaikutti kuitenkin lopulta valtiosihteeri v. Kühlmannin eroon hänen persoonallinen esiintymisensä näinä päivinä. Minä olin Avesnesissa eikä minulla ollut aikaa eikä halua sekaantua Spaan tapahtumiin.

Valtiosihteeri v. Kühlmann oli tyypillinen Bismarckin-jälkeisen ajan Saksan diplomaatti. Bolshevikkien tulo Berliiniin ja venäläisen lähetystön taholta harjoitetun kiihoituksen äänetön salliminen liittyvät ainaiseksi hänen nimeensä.

Valtiosihteeri v. Hintzeä tervehdin ilolla hänen seuraajanaan, koska luulin häntä lujaksi luonteeksi. Ilmaisin hänelle uskovani, että entente saadaan vieläkin rauhaantaipuvaksi, ja huomautin hänelle bolshevismin vaaraa ja herra Joffen vallankumouksellista toimintaa. Hän pysyi edeltäjänsä bolshevistisessa vanavedessä, osittain sen käsityksen tähden, joka hänellä oli Venäjästä, osittain ehkä siksikin, ettei hänkään kyennyt muuttamaan ulkoasiainviraston entistä suuntaa.

VIII.

Venäjällä olivat tapaukset kehittyneet omituiseen suuntaan, jok kuvasi neuvostohallituksen vilpillisyyttä.

Entente oli siellä hallituksen suostumuksella jatkanut tshekkoslovakialaisten joukkojen muodostamista itävaltalais-unkarilaisista sotavangeista. Niiden oli määrä taistella meitä vastaan ja ne aiottiin kuljettaa Siperian rataa myöten Ranskaan. Tällaista salli hallitus, jonka kanssa me elimme rauhassa, ja tämän me pidimme hyvänämme! Minä kirjoitin kesäkuun alussa seikkaperäisesti tästä valtakunnankanslerille ja huomautin hänelle niistä vaaroista, jotka uhkasivat meitä neuvostohallituksen puolelta.

Tämä meitä vastaan hiottu ase tulikin tosin kääntymään neuvostohallitusta itseään vastaan. Entente tuli huomaamaan, ettei se voinut olla yhteistyössä tämän hallituksen kanssa, joka lisäksi nojautui Saksaan. Se asettui siksi bolshevismia vastaan. Tshekkolovakkilaisia joukkoja ei tuotukaan Ranskaan, ne pysäytettiin Siperian radalla Siperian ja Venäjän rajalle, täältä käsin taistelemaan Moskovan hallitusta vastaan. Ne työntyivät vähitellen Keski-Volgaa kohti Kasaniin ja Samaraan päin. Miehittämällä Siperian radan entente sai aikaan senkin, että meidän sotavankimme eivät palanneet Siperiasta. Se merkitsi ehdottomasti voimainmenetystä meille.

Jos neuvostohallitus olisi tahtonut rehellisesti pysyä rauhansopimuksessa, niin olisivat samat junat, jotka kuljettivat tshekkoslovakeja, voineet kuljettaa myös saksalaisia sotavankeja. Mutta se ei ollut rehellinen. Bolshevismi vahingoitti meitä, missä vain taisi.

Olosuhteet Siperiassa, tshekkoslovakkien selän takana, olivat niin sekavat, ettei entente voinut saada täältä mitään tukea. Siksi ne ovat meillekin merkityksettömiä. Sotaan nähden oli tärkeä vain se tosiasia, että ententella oli hallussaan Siperian rata. Japanin, Englannin ja Yhdysvaltain väliset keskustelut herättivät mielenkiintoa siinä määrin kuin niiden saattoi aavistaa johtavan näiden valtioiden välisiin ristiriitoihin.

Ententen uusi rintama Venäjällä alkoi siitä, missä tshekkoslovakit olivat keskisellä Volgalla.

Pohjoiseen päin jatkoivat sitä ne ententen joukot, jotka tunkeutuivat Vienanmereltä Vienajokea ylöspäin ja Muurmannin rannikolta samannimistä rataa pitkin etelään. Vienajoella ne etenivät hitaasti mutta ei ratkaisevasti. Kun Vienanmeri jäätyy talvella, ei täällä yleensä voinut ryhtyä suurempiin yrityksiin. Muurmanninradan hävittivät bolshevikit. Suomalaiset retkikunnat, jotka etenivät rataa kohti, eivät enää tavanneet mitään tehtävää. Yhtyneet saksalais-suomalaiset joukot olivat nyt niin vahvat, että entente heitti sikseen etenemisen kauemmaksi.

Volgaa ylöspäin kuljettaessa, länsipuolella sen alajuoksua, joka oli vielä kokonaan bolshevikkien vallassa, olivat Donin kasakat herroina aliselta Donilta meidän varausalueeseemme asti. Heidän hetmaninsa, kenraali Krasnov, oli jyrkästi bolshevistisvastainen mieleltään ja taisteli neuvostohallitusta vastaan. Mutta häneltä puuttui aseita ja ampumavaroja. Olin asettunut yhteyteen hänen kanssaan ehkäistäkseni häntä liittymästä entente-valtoihin. Tilanne oli sekava, minun kun ei sopinut tuottaa vaikeuksia hallitukselle, jonka politiikka noudatti sovinnollisuutta bolshevikkeihin nähden ja jolle minä luonnollisesti annoin toimistani tiedon, ja kun Krasnov piti neuvostohallitusta vihollisenaan, eikä ententea. Joka tapauksessa onnistuttiin hänet pitämään julkisesti erossa ententesta, saatiinpa hänestä tavallaan liittolainenkin. Jos me olisimme päättäneet käydä taisteluun Moskovaa vastaan, olisi hän julkisesti astunut meidän puolellemme.

Kubanin alueen laajoilla, viljavilla aroilla, Donin kasakkain ja Kaukasus-vuorten välillä oli, kuten jo olen maininnut, kenraali Aleksejev vapaaehtoisen armeijansa kanssa taistelussa bolshevikkeja vastaan. Hän toimi englantilaisten vaikutuksen alaisena. Mutta minä luulen, että hän oli siksi hyvä venäläinen, että hänkin olisi liittynyt meihin, jos me olisimme taistelleet neuvostohallitusta vastaan. Aleksejevin sotilaallinen asema oli aluksi epäedullinen, häneltäkin puuttui aseita ja ampumavaroja. Bolshevikit pysyivät toistaiseksi voitolla. He laskivat kesäkuun alussa maihin muutamia tuhansia miehiä Asovan lounaispuolelta Asovanmeren yli Taganrogin tienoille, vaikka Moskovan hallitus oli vakuuttamistaan vakuuttanut rauhanmieltään. Täällä saksalaiset joukot hyvin pian tuhosivat ne kokonaan. Suunnilleen elokuusta alkaen lujittui vapaaehtoisen armeijan asema Kubanin alueella. Novorossiskissa oli vielä Sevastopolista paenneen venäläisen laivaston jäännökset. Meidän sotilaallinen oikeutemme ja välttämättömyyden pakko oli vaatia niiden palaamista tai pakottaa ne palaamaan. Tässäkin asiassa pitkitti ulkoasiainvirasto neuvotteluja neuvostohallituksen tähden, vaikka tuskin parempaa todistetta sen vihamielisestä suhtautumisesta meihin tai ainakin kykenemättömyydestä joukkojensa hillitsemiseen vihollisuuksista voi saada kuin joukkojen maihinlaskeminen Taganrogissa on. Lopulta neuvostohallitus suostui palauttamaan laivat Sevastopoliin. Vain osa tuli perille. Suurimman osan upottivat bolshevikit Novorossiskin satamaan, osoittaen tällä, että heissäkin on kansallistuntoa. Me hankimme neuvostohallitukselta luvan saada sodan aikana käyttää laivoja sikäli kuin meidän sotilaallinen asemamme sitä vaati. Mitään hyötyä ei meillä tästä ollut.

Samoin kuin alisella Volgalla olivat bolshevikit herroina myös Kaspianmerellä. Tämä oli Iso-Venäjän öljyntarpeen tähden äärettömän tärkeää neuvostohallitukselle. Sen talouselämä oli jo kadottanut Donetsin kivihiilialueet, samoin kuin Ukrainan, Donin ja Kubanin seutujen viljavarat.

Bakun edustalla olivat turkkilaiset. Myös Pohjois-Persiassa he olivat lujissa asemissa etenemättä siellä kuitenkaan huomattavasti. Englantilaisia joukkoja oli Enselin luona Kaspianmeren etelärannalla, josta ne olivat aikaansaaneet yhteyden Kubanin alueen kanssa.

Yhdessä Suomen ja Ukrainan olosuhteitten kanssa muodosti tämä asema taustan meidän itäpolitiikallemme, joka kulki ministeriaalitirehtööri Kriegen johtamana Iso-Venäjään nähden kokonaan bolshevikkien vanavedessä. Tällä estettiin epäilemättä koko kesän ajaksi uuden sotilaallisen rintaman syntyminen. Sen kyllä myönsin. Muuten pidin sellaista politiikkaa lyhytnäköisenä, se kun varmasti oli omiaan vahvistamaan bolshevikkiliikettä yleensä. Tämä voi koitua meille vain turmioksi, ja valtakunnan hallituksen tuli estää se ei ainoastaan sotilaallisten vaan myös poliittisten syiden tähden. Tohtori Helfferich pitikin sen vastustamista mahdollisena. Hallituksen asema oli vaikea, vaikka tämä olikin luettava yksinomaan sen omaksi syyksi. Hallitus vakuutteli minulle, että sen politiikka oli Saksassa vallitsevan mielialan mukainen. Tässäkin ehkäisi sisäpoliittisten virtausten huomioonottaminen sodankäynnin etuja. Tämä minun valitettavasti täytyi uskoa. Sotilaallisesti katsoen olisimme kyllä kyenneet idässä olevilla joukoillamme tekemään nopean iskun Pietaria vastaan ja samoin yhdessä Donin kasakkain kanssa käymään Moskovaa vastaan. Se olisi ollut edullisempaa kuin puolustautuminen pitkillä rintamilla. Puolustautuminen vaati enemmän voimia kuin lyhyt etenemisliike ja kulutti joukkojen hermoja, kun taas sotaliike olisi elvyttänyt niiden siveellistä ryhtiä. Me olisimme voineet kukistaa meille salaisesti vihamielisen neuvostohallituksen ja edistää muita voimia Venäjällä, sellaisia, jotka eivät työskennelleet meitä vastaan ja olivat valmiit yhtymään meihin. Tämä olisi merkinnyt sodankäynnille suurinpiirtein katsottuna melkoista saavutusta. Jos Venäjällä olisi ollut toinen hallitus, niin olisi voitu nähdä, miten sen kanssa olisi päästy sovintoon Brestin rauhasta; mutta jättää rauha epävarmaksi bolshevikkien takia olisi ollut samanlaista ennakkomaksupolitiikkaa, kuin olivat sovintorauhan aatteet, niin kauan kuin vihollinen ei mitä omaksunut.

Saksan hallitus ei havainnut bolshevismin hiljaista työtä, se piti sitä rehellisenä tai ainakin tahtoi pitää sitä sellaisena. Se ryhtyi sen kanssa edelleen neuvotteluihin niistä kohdista, joiden määrittelyn Brestin rauha oli jättänyt avoimeksi. Meidän hallituksemme luottamusta ei mikään voinut horjuttaa, ei edes hyvittämättä jäänyt lähettiläänmurha Moskovassa. Se meni aivan epäröimättä bolshevismin sille virittämään ansaan; kaikkia muita virtauksia Venäjällä se sen sijaan epäili. Bolshevikkihallitus oli hyvin sovitteleva; se myöntyi Saksan toivomuksiin Viroon ja Liivinmaahan nähden, tunnusti Georgian itsenäisyyden, myöntyi vähittäin maksamaan sotakorvausta ja lupaili raaka-aineita, muun muassa öljyä Bakusta. Saksan vastalahjat olivat vähäisiä. Pääasiassa niihin sisältyi seuraavat lupaukset: hiilien luovutus Donets-alueelta, viljankuljetus Kubanin alueelta rautateitse Donin Rostovista pohjoiseen, mikä tuskin kuitenkaan oli suoritettavissa Donin-kasakkain tähden, ja viimein painostus Turkkiin, ettei se valloittaisi Bakuta. Edelleen me suostuimme tyhjentämään helmikuussa miehittämämme alueen Iso-Venäjää Beresinan ja Väinäjoen varrella sitä myöten kuin sotakorvausta maksettaisiin. Todellisuudessa maksettiinkin myöhemmin ensimmäiset erät aivan oikein, mitä minä tosin olin epäillyt.

Meidän hallituksemme luottamus bolshevikkeihin meni niin pitkälle, että se tahtoi luovuttaa aseita ja ampumatarpeita herra Joffelle. Herrat, jotka toivat minulle kysymyksessä olevan ulkoasiainministeriön kirjelmän, sanoivat minulle: "Nämä sotatarpeet jäävät Saksaan, herra Joffe tulee käyttämään niitä täällä meitä vastaan."

Spaan neuvotteluissa oli valtakunnankansleri myöntynyt, mitä Georgian-politiikkaamme tulee, siihen, että eversti v. Kress, joka oli palannut Palestiinan rintamalta Saksaan, matkusti hänen sijaisenaan Tiflikseen, mukanaan yksi tai kaksi komppaniaa suojelusväkeä. Pontevampi esiintyminen täällä oli käynyt tarpeelliseksi. Tätä vaati ennen kaikkea meidän halumme saada sotilaallista vahvistusta näiltä seuduilta, mutta myöskin tarve saada raaka-aineita. Tässä suhteessa emme voineet luottaa Turkkiin, sen näytti uudelleen Turkin käyttäytyminen Batumissa. Se otti kaikki saatavissa olevat varat itselleen. Bakun öljyä me saisimme vain siinä tapauksessa, että itse pitäisimme puolemme. Käyttövoima-aineiden puute kotona, talvivalaistuksemme kaikki vaikeudet sivuilmiöineen olivat minulla liiankin tuoreessa muistissa. Nyt 7:nnen armeijan hyökkäyksen tapahduttua olivat myös armeijan käyttöainevarastot loppuunkulutetut; niiden puute oli hyvin tuntuva. Ukrainan rautatiet tarvitsivat myös öljyä. Öljynsaanti Romaaniasta oli kohonnut aivan erinomaisesti; parempi tulos ei olisi ollut mahdollinen. Siitä huolimatta ei voinut ajatellakaan puuttuvien varastojen täyttämistä. Tämä näytti nyt käyvän mahdolliseksi Taka-Kaukaasian, etenkin Bakun avulla, kunhan vain samalla kuljetusolot saataisiin järjestymään. Kenttärautateiden ylipäällikön oli selvitettävä säiliölaivoja koskeva kysymys. En juuri ilostunut, kun bolshevikit myöhemmin upottivat Novorossiskissa Mustanmeren suurimman höyryöljylaivan "Elbruksen" pelkästään vahingoittaakseen meitä. Rautatieosa Batum—Tiflis—Baku, jonka varrella oli paljon öljyvaunuja, piti eversti v. Kressin yksissä neuvoin Turkin kanssa ottaa liikenteeseen. Suuri merkitys oli tietysti sillä, miten me pääsisimme Bakuhun. Suhteemme neuvostohallitukseen ehkäisi tässäkin toimimasta tarmokkaasti ja nopeasti. Aluksi pääsivät englantilaiset tämän kaupungin herroiksi, tullen elokuun alussa Enselistä Kaspianmeren yli.

Heidän asettumisensa Bakuhun oli ollut mahdollinen vain sen kautta, että turkkilaiset Persian pohjoisosassa pysyivät aivan odottavalla kannalla; tämä oli sotataloudelliselta kannalta ääretön tappio. Täten englantilaiset pääsivät myös kiinteämpään yhteyteen Kubanin alueen vapaaehtoisen armeijan kanssa. Toiselta puolen he olivat Bakussa meidän ulottuvillamme. Isku suuria voimia käyttämättä näytti mahdolliselta. Ylin armeijanjohto valmisteli hyökkäystä heitä vastaan, kutsuen lisäksi Nourin joukot, ja lähetti ratsuväkibrigaadin ja muutamia pataljoonia Tiflikseen. Joukkojen siirto ei ollut vielä loppuun suoritettu, kun Nouri valloitti Bakun ja Bulgaarian olot pakottivat meidät siirtämään joukot Romaaniaan.

Pohjois-Persiassa eivät olosuhteet muuttuneet; me annomme aseita Ukrainasta sikäläisille heimoille, jotka tahtoivat liittyä turkkilaisiin. Nämä itse eivät tehneet mitään, vaikka heillä oli runsaasti joukko-osastoja Batumin ja Karsin tienoilla.

Minä menin idässä niin pitkälle, kuin pidin ehdottomasti välttämättömänä strateegisen ja sotataloudellisen tilanteemme vuoksi, Napoleonimaiset maailmanvalloitussuunnitelmat eivät johtaneet toimintaani. Minun huolten painama askarteluni ei sallinut kuvitelmain lentoretkiä. En halunnut valloittaa mitään alueita Ukrainassa tai Kaukaasiassa; tarkoitukseni oli vain hankkia meille sitä, mitä me välttämättä tarvitsimme voidaksemme yleensä elää ja käydä sotaa. Kun saarto oli täällä saatu puhkaistuksi, toivoin meidän taloudellisesti vahvistuvan ja sen kautta myös saavan ruumiillisia ja henkisiä voimia. Näiden seutujen ihmisvoimaa aioin käyttää sodankäynnin edistämiseksi, mikäli se oli mahdollista, osaksi muodostamalla joukkoja, osaksi — mikä oli paljon lupaavampaa — värväämällä työvoimia kotimaata varten, jotta täyteväkeä sieltä vapautuisi. Koetin toteuttaa tätä koko itäalueella ja toivoin myös idän saksalaisesta väestöstä saavani rekryyttejä. Mutta me emme toimineet kyllin nopeasti. Riiassa 8:s armeija valitti, että sotaministeriö minun kiirehtimisestäni huolimatta ei vieläkään ollut antanut mitään määräyksiä.

Vain saksalaisuuden suojaamisessa ja hoivaamisessa menin pitemmälle kuin varsinaiset sotilaalliset velvollisuudet olisivat vaatineet ja toimin tulevaisuutta silmälläpitäen. Sotilaallisia voimia ei siihen tarvittu. Pyrin vahvistamaan ja kokoamaan saksalaismaailmaa ja tekemään sen näin mahtavammaksi. Tuttavani olivat asettaneet käytettäväkseni melkoisen summan. Käytin sen saksalaiskansallisen sanomalehdistön vahvistamiseksi Itävallassa. Lempiajatukseni oli Venäjälle hajonneiden saksalaisten ja idässä olevien sotamiestemme uutisasuttaminen itäalueelle, ja tätä ajatusta kehitin edelleen. Tässä mielessä otin saksalaisuuden hoiviini valtakunnan hallituksesta riippumatta. Haaveellisina torjuin luotani sellaiset ajatukset kuin saksalaisen siirtolan perustamisen Mustanmeren rannalle.

Itärintaman ylipäällikön alaisiin maihin nähden pyysin hallitukselta kesän kuluessa monesti selviä ohjeita, voidakseni toimia täällä sopusoinnussa valtakunnan johdon periaatteiden kanssa. Vironmaa ja Liivinmaa olivat yhdistetyt Kuurinmaan kanssa yhdeksi sotilaalliseksi hallintoalueeksi, "Baltikumiksi". Liettua oli säilyttänyt rajansa. Kuurinmaalla noudatetun politiikan suunnittelin ulotettaviksi Liivinmaahan ja Viroon. Pyrkimyksenäni oli yhdistää virolaiset ja lättiläiset, joiden sivistys oli saksalaista, yhdeksi Saksan alaiseksi valtioksi, kummankin heimon pysyessä täydelleen erossa toisistaan. Heti näiden maiden vapauttamisen jälkeen helmikuussa olisi ollut tehtävä paljon, mutta meidän hallituksemme antoi kalliin ajan kulua hukkaan. Se pyysi minua kyllä määrittelemään Viron- ja Liivinmaan-politiikan suuntaviivat. Mutta tämä oli aivan hyödytöntä, jollei Berliini todenteolla ollut asiain takana. Sieltä kiirehdittiin vain Tarton yliopiston avaamista. Mutta opettajapaikkoja täytettäessä virolaiset käsittämättömällä tavalla syrjäytettiin. Täten lyötiin kirves kiveen.

Liettuassa emme päässeet yhtään sen pitemmälle. Neuvottelut Liettuan maaneuvoston kanssa tyrehtyivät kokonaan. Puolalaiset kävivät yhä levottomammiksi; hallitus ei vieläkään älynnyt täältäpäin tulevaa vaaraa eikä käyttänyt kaikkea vaikutusvaltaansa Roomassa saattaakseen vapaanaolevalle Vilnon piispanistuimelle liettualaismielisen papin, millaista ratkaisua liettualaiset hartaasti halusivat ja minä voimieni mukaan koetin tukea. Ehkä hallituskin toimi siihen suuntaan saamatta kannatusta Vatikaanin puolelta.

Puolan kysymyksen ratkaisu viipyi yhä. Keisari Kaarlen kanta oli horjuva. Kreivi Czerninin seuraaja, kreivi Burian, vaati Puolan kysymyksen ratkaisua Itävaltaan liittymisen mielessä. Saksan hallitus ei vielä nytkään oikein tiennyt, mihin se pyrki. Se noudatti täällä yhtä vähän selviä suuntaviivoja kuin muuallakaan idässä. Tarjoutui hyvä tilaisuus saada itävaltalais-puolalainen ratkaisu lopullisesti torjutuksi, mutta sitä ei käytetty. Keisari Kaarle oli kirjoittanut kirjeensä Parmaan. Wienin painostuksesta täytyi hänen toukokuussa tehdä Kanossan-retkensä Spaahan. Mieliala tarjosi kaikki mahdollisuudet, kaikki olisi ollut saavutettavissa. Kenraalisotamarsalkka ja minä pyysimme valtakunnankansleri kreivi v. Hertlingiä ja valtiosihteeri v. Kühlmannia käyttämään hetken suotuisuutta hyväkseen ja raivaamaan suhteet selviksi. Heiltä puuttui kuitenkin tarpeellista päättäväisyyttä. Suurella juhlallisuudella sommiteltiin jonkinmoinen kirjoitelma, jonka allekirjoittivat paitsi johtavat valtiomiehet myöskin molemmat hallitsijat. Sopimus ei asettanut mitään ehtoja Itävalta-Unkarille ja oli täydelleen arvoton. Meidän diplomatiamme ei kyennyt tehtäväänsä, kaksoismonarkia voitti. Se, mitä me soturit olimme ennustaneet, toteutui. Kreivi Burian tunsi syystä voivansa toimia vapain käsin. Hän ajoi Puolan kysymyksen itävaltalaismielistä ratkaisua sillä sitkeydellä, mikä oli hänelle ominaista ja meidän valtiomiehillemme niin haitallista.

IX.

Valmistelut kolmanteen suureen hyökkäykseen lännessä tapahtuivat tarkalleen samalla tavalla kuin ennen maaliskuun 21:sen ja toukokuun 27:nnen taisteluita. Eversti Bruchmüller oli taas Saksan kruununprinssin armeijaryhmän neuvojana tykistöä koskevissa asioissa.

Samalla kuin 7:s armeija kulkisi Château-Thierryn itäpuolella Marnen yli tuli sen hyökätä joen molemmin puolin Epernayn suuntaan. Yhtaikaa piti 1:sen ja 3:nnen armeijan edetä rintamavälillä, joka ulottui Reimsin itäpuolelta Tahureen asti, työntääkseen sekin oikean sivustansa Epernayta kohti Reimsin metsäisen vuoriston ohi, päävoimat Châlons-sur-Marneen tähdäten. Tältä joukkojen ryntäykseltä säästyivät ne vihollisen asemat, jotka olivat suunnilleen Ardre-virrasta Reimsin itäpuolelle asti. Hyökkäyksellä oli näin ollen huomattava laajuus, joka näytti olevan sen menestykselle eduksi. Kummankin hyökkäävän joukon yhtyminen Epernayn tienoilla voi saada aikaan suuren tuloksen. Hyökkäystä suorittamaan oli suurimmaksi osaksi määrätty divisioonia, jotka olivat suorittaneet rynnäkön Chemin des Damesin kautta. Tehtävä asetti joukoille suuret vaatimukset, mutta se johtui asemasta. Kruununprinssi Rupprechtin divisioonat voivat sitä paremmin levänneinä ryhtyä myöhempään tehtäväänsä, Flanderin hyökkäykseen.

7:nnen armeijan ylikomennon kevennykseksi oli 9:s armeijanylikomento Romaaniasta työnnetty Oisen ja Ourcqin väliin Aisnen kummallekin puolelle. Ryhdyttäessä hyökkäämään Reimsin molemmin puolin otettiin laskuissa huomioon mahdollisuus, että vihollinen tekisi vastahyökkäyksen Aisnen ja Marnen välillä, päävoimat Soissonsin suunnassa. 9:s armeija ja 7:nnen armeijan oikea siipi olivat varustetut ottamaan sitä vastaan.

Saksan kruununprinssin joukkojen rynnäkkö oli alkuaan suunniteltu heinäkuun 12:ntenä tapahtuvaksi. Se täytyi valitettavasti siirtää 15:nteen, jotta valmistelut saataisiin mahdollisimman perinpohjaisiksi. Valmistusten ollessa täydessä käynnissä saatiin 11:ntenä ja 12:ntena karkurien kautta tieto, että Villers-Cotteréts'n metsästä oli odotettavissa heti suuri tankkirynnäkkö. Tämän johdosta tarkastettiin ja täydennettiin vielä kerran puolustustoimenpiteitä. Ratkaisevalla paikalla Soissonsista lounaaseen oli divisioona, joka oli idässä taistellut erittäin voitokkaasti ja myöskin lännessä aina täyttänyt tehtävänsä. Se ei ollut ottanut osaa toukokuun taisteluihin ja oli siksi saanut nauttia lepoa niin runsaasti kuin yleensä voitiin divisioonalle myöntää. Tässä suhteessa ei vihollisen asema voinut olla meidän asemaamme parempi. Etempänä etelässä oli yhdellä divisioonavälillä kaksi divisioonaa, joiden pataljoonaluku oli jäänyt vaadittua määrää pienemmäksi ja jotka eivät olleet täysin levänneitä. Muut divisioonat olivat hyviä asemadivisioonia, niiden leveys oli säännönmukainen. Muutamia divisioonia oli takana varana. Asemien rakentaminen ei luonnollisesti vielä voinut olla kovin pitkällä. Korkea vilja esti näkemästä kauas eteenpäin, mutta suojasi tietysti samalla asemia. Espanjantauti ei kuitenkaan raivonnut pahemmin kuin rintaman muilla osilla. Ilmoitettua vihollisen hyökkäystä ei kuulunut. Minä toivoin, että tieto hyökkäyksestä olisi ravistanut joukot perinpohjin hereille. Saksan kruununprinssin joukot tehostivat sitä, että oli välttämätöntä kaikilla puolustuslinjoilla ryhmittyä syvälle ulottuviin muotoihin.

Minä olin koko ajan yhteydessä hyökkäävien armeijain johtajain kanssa. Minulle oli kaikkein tärkeintä tietää, tunsiko vihollinen heidän tai joukkojen arvelun mukaan meidän valmistuksemme. He vastasivat tähän kieltävästi. Vain Marnen varrella kiihtyi tykkituli. Minä olin vielä erikoisesti huomauttanut, ettei Marnen etelärannalle saisi tehdä tiedusteluretkiä. Siitä huolimatta ui eräs pionieeriupseeri joen yli ja joutui vangiksi. Kuten taistelun jälkeen tuli tiedoksi, oli hän kertoillut viholliselle hyvin paljon. Samoin menetteli eräs raskaan tykistön sijaisupseeri, joka Ardre-joella joutui vihollisen käsiin. Entente teki muutamissa kohdin partioretkiä ja otti myös vankeja; mitä se niiltä sai kuulla, en tiedä. Tosiasia on, että kautta koko Saksan puhuttiin mitä varomattomimmin Reimsin luona tehtävästä hyökkäyksestä. Paha kyllä sain vasta perästäpäin usein kirjeitä kotimaasta, joissa kerrottiin tästä. Myös vihollisen kipinäsanomissa taistelun jälkeen tunnustettiin suoraan, että meidän suunnitelmamme oli tullut oikeaan aikaan sen tietoon. Asian salassa pitäminen armeijassa oli vaikeaa, kun jo vahvojen tykistö- ja miinanheittäjäosastojen kerääminen, joita jokaiseen hyökkäykseen tarvittiin, oli omiaan paljastamaan meidän aikeemme.

Kaikesta harkinnasta huolimatta emme voineet keksiä muuta. Tunsimme kyllä, miten hitaasti hyökkäys voitiin saada aikaan. Harhaanjohtamisyrityksiä oli järjestetty niinkuin ennenkin. Tässä suhteessa oli tehty kaikki. Postinsulkemisella ei ollut mitään merkitystä. Kotimaahan johti liian monta kanavaa, lomallelaskemista en voinut keskeyttää, se oli ainoa, mitä ylin armeijanjohto voi sotilaalle antaa. Rautatien kuljetussuhteiden vuoksi oli jo helmi- ja maaliskuussa järjestetty pitempiaikainen sulku. Sen lopettamista toivoivat silloin useat ylipäälliköt hartaasti.

Viranomaiset pitivät ankaraa huolta salassapysymisestä, mutta saksalaiselle ominaisen juttelu- ja kerskailuhalun kautta joutuivat kaikki tärkeimmät ja salaisimmat asiat julkisuuteen ja sitä tietä myös vihollisen tietoon.

Meidän kulkumme Marnen yli oli huomattava saavutus. Se onnistui, vaikka vihollisen puolustus oli tarkoin järjestetty sitä silmälläpitäen; samaten tunki 7:s armeija Marnen ja Ardren välillä vihollisen sitkeästi puolustamiin asemiin. Italialaiset divisioonat, jotka olivat näillä kohdin, kärsivät varsin ankaria tappioita.

Noin 5 km:n päässä Marnesta etelään kohtasivat hyökkäävät joukkomme vahvan vihollisosaston, jota ne eivät enää voineet voittaa kuljettamatta runsaasti tykistöään virran yli. Taistelu pysähtyi. Marnea ylöspäin ja Ardren suunnalla etenimme hitaasti 16:ntenakin tuimasti taistellen.

1:sen ja 3:nnen armeijan hyökkäyksestä oli vihollinen peräytynyt järjestyksessä toisiin asemiinsa. Me olimme kautta koko rintaman asettuneet lujasti sen eteen.

Jo päivällisen aikaan 16:ntena antoi ylin armeijanjohto käskyn, että 1:sen ja 3:nnen armeijan oli lopetettava hyökkäys ja vetämällä divisioonia taaksepäin järjestäydyttävä puolustusasemiin. Hyökkäyksen jatkaminen olisi käynyt liian kalliiksi. Meidän oli tyytyminen asemiemme parantumiseen, jonka kautta saimme takaisin keväällä 1917 menettämämme kukkulat; samaan aikaan olimme saaneet syvän esikentän. Taakse siirrettävät joukot tulivat olemaan Saksan kruununprinssin tai ylimmän armeijanjohdon reservijoukkona. Minä pidin erittäin tärkeänä, että ne olivat nopeasti liikuteltavissa.

Kun kerran oli täytynyt tehdä raskas päätös 1:sen ja 3:nnen armeijan hyökkäyksen lopettamisesta, niin oli jatkuva eteneminen Marnen yli ja joukkojemme jättäminen sen etelärannalle tarkoituksetonta. Oli kuitenkin mahdotonta vetää heti paikalla joukkoja takaisin, harvat sillat olivat ankaran tykkitulen, vihollisen lentäjäin pommisateen ja konekivääritulen alla. Peräytymismahdollisuudet oli järjestettävä, ennenkuin peräytyminen voi alkaa. Heinäk. 17:ntenä määrättiin, että sen tuli tapahtua yöllä 20/21 päivän välillä. Marnen eteläpuolella olevilla joukoilla oli kestettävä vaikeita päiviä ja ne suoriutuivat niistä sankarillisesti.

Vain Marnen pohjoispuolella, Ardrea ylöspäin noustaessa, luuli ylin armeijanjohto voivansa vielä jatkaa hyökkäystä saartaakseen Reimsin tiukemmin ja mahdollisesti valloittaakseen sen. Saksan kruununprinssin joukot olivat tätä varten saaneet tarvittavat määräykset jo 16:ntena. 17:nnen iltapäivällä neuvottelin 1:sessä armeijassa Rethelissä hyökkäyksen jatkamisesta Reimsiä vastaan. Minä tehostin nopean toiminnan välttämättömyyttä, jotta me tälläkin taistelukentällä säilyttäisimme aloitemahdollisuuden. Esikunnanpäällikön esityksestä huomasin, että valmistelut tämänkin puhtaasti paikallisen hyökkäyksen jatkamiseksi vaatisivat useita päiviä. Minulle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä tähän. Minä pyysin uudelleen Saksan kruununprinssin armeijaryhmää muodostamaan kiireesti reservijoukkoja ja viittasin 18:nteen armeijaan ja 9:nnen armeijan oikeaan sivustaan, joiden vahvistaminen nyt voi käydä välttämättömäksi.

Muita rintamanosia pidin lujina. Ylin armeijanjohto piti lähinnä vielä kiinni suunnitelmasta, että kruununprinssi Rupprechtin joukot hyökkäisivät Flanderiin, vaikkakaan toivottua vihollisen heikkenemistä siellä ei ollut tapahtunut. Tykistön, miinanheittäjien ja lentäjäjoukkojen siirto rautateitse sinne Reimsin seuduilta oli järjestelmällisesti alkanut jo 16:nnen iltana. Minä itse matkustin yöllä 17:nnen ja 18:nnen välillä Rupprechtin armeijaryhmän päämajaan tutustuakseni vielä kerran valmistusten tilaan. Hyökkäystä suunniteltiin huhtikuun lopulla seisahtuneen rynnäkön jatkoksi. 4:nnen ja 6:nnen armeijan tuli suorittaa se Lys-virran pohjoispuolella, ja tarkoituksena valloittaa Poperingenin ja Bailleulin väliset tärkeät kukkulat sekä Hazebrookin luona oleva ylänkö.

Juuri ollessani keskusteluissa Rupprechtin armeijaryhmän kanssa 18:nnen aamulla sain ensimmäiset tiedot, että ranskalaiset äkkiarvaamatta olivat ryhtyneet tankkihyökkäykseen Soissonsin lounaispuolella. Samaan aikaan ilmoitettiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmästä, että ne joukot, jotka oli määrätty jatkamaan hyökkäystä Ardrea ylöspäin, ensi sijassa 20:s jalkaväkidivisioona, oli siirretty taistelukentälle, osittain automobiileilla. Minä itse annoin heti määräyksen 5:nnelle jalkaväkidivisioonalle, joka oli asetettu St. Quentinin koillispuolelle ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi ja jonka nopeaa kuljetusta junalla kaikkiin suuntiin oli etukäteen valmistettu, että se oli siirrettävä junalla Laonin kautta Soissonsin koillispuolelle lähelle kaupunkia.

Minä johdin neuvotteluja Rupprechtin armeijaryhmässä loppuun asti — tietysti mitä suurimmassa hermojännityksessä — ja matkustin takaisin Avesnesiin. Kruununprinssi Rupprechtin näin tuona päivänä viimeisen kerran. Seurustelumme oli tälläkin kertaa, kuten aina, sopusointuista.

Avesnesiin saavuin klo 2 iltapäivällä. Kenraalisotamarsalkka oli minua vastassa asemalla. Lähdimme heti työhuoneeseen. Asema 9:nnen armeijan vasemmalla ja 7:nnen armeijan oikealla siivellä oli käynyt vakavaksi.

Kenraali Foch oli jo 17:ntenä tuloksettomasti hyökännyt Champagnessa, Reimsin vuoristossa Ardren ja Marnen välillä ja Marnen eteläpuolella, ja jatkanut taistelua 18:ntena Reimsin lounaispuolella ja Marnen eteläpuolella samanlaisella menestyksellä, saaden samaan aikaan melkoisia aluevoittoja Ourcqin ja Aisnen välillä. Lyhyen, kiivaan tykkitulen ja kaasusumun jälkeen hän ryhtyi rynnäkköön sellaisella tankkimäärällä, jota ei tähän asti koskaan ollut ollut yhdessä kohden, sekä samalla tihein jalkaväkijoukoin. Tällöin käytettiin ensi kertaa pieniä, matalia, nopeakulkuisia tankkeja, joista voitiin suunnata konekiväärituli viljapeltojen yli; meidän konekiväärejämme vilja esti, jolleivät ne seisoneet erikoisilla telineillä. Täälläkin osoittautui tankkien tuli vähäiseksi. Sitä paitsi nähtiin tankkeja, joita käytettiin vain henkilöliikennettä varten. Ne kulkivat meidän linjojemme läpi ja jättivät konekivääreillä varustettuja miehiään meidän selkämme taakse muodostamaan konekivääripesiä, lähtien uudelleen noutamaan lisää miehistöä.

Meidän jalkaväkemme ei ollut kaikkialla kestänyt paikallaan. Etenkin oli perääntynyt Soissonsin lounaispuolella oleva divisioona, jota oli pidetty taistelukuntoisena. Täällä syntynyt aukko repesi nopeasti joka suuntaan, erikoisesti Soissonsiin päin. Myöskin sen eteläpuolelle oli syntynyt pahoja kuhmuja sisäänpäin. Ne kolme vain hiukan levähtänyttä divisioonaa, jotka täällä olivat varajoukkoina, eivät päässeet ajoissa ottamaan osaa taisteluun, mutta kykenivät kuitenkin pysyttämään vihollisen Soissonsin lounaispuolella ja Parcy-Tignyn länsipuolella olevilla kukkuloilla ja Savières-rotkon luona. Ourcqin ja Marnen välillä oli rynnäköt torjuttu. Asema Ourcqista pohjoiseen pakotti vetämään ne joukot, jotka olivat aivan tämän virran eteläpuolella, hiukan taaksepäin, sillä vihollinen painoi täällä ankarasti.

Tällaiseksi suunnilleen esitettiin minulle asema ensimmäisinä iltapäivätunteina Avesnesissa. Oli kysymyksessä kenraali Fochin suuri vastahyökkäys meidän Soissonsin ja Reimsin välillä olevaa kaartamme vastaan. Englantilaisiakin divisioonia oli tuotu tänne. Vihollisen hyökkäyksen tukikohta oli Soissonsin suunnalla ja Reimsin lounaispuolella Ardre-virtaa alaspäin. Tämän kaaren katkaiseminen oli selvästi Fochin tarkoitus. Ardre-virran luona oli hyökkäys epäonnistunut, Soissonsin luona se oli johtanut huomattavaan aluevalloitukseen. Kaikki vastatoimenpiteet, joihin voitiin ryhtyä, olivat täydessä käynnissä. Ylin armeijanjohto ei toistaiseksi voinut millään erikoisella keinolla auttaa.

5:nnen jalkaväkidivisioonan, joka oli tulossa Soissonsin koillispuolelle, täytyi astua junista Ailette-laaksossa, koska vihollisen tykistö alkoi pian ampua Soissonsin lounaispuolella olevia rautatieasemia. Siksi sen perilletulo viivästyi, niin ikävää kuin se olikin.

20:s jalkaväkidivisioona saattoi olla kokonaan 19:nnen illalla perillä. Joukkoja siirrettäessä automobiileilla voitiin kuljettaa vain jalkaväkeä ilman hevosia ja ilman ajoneuvoja. Kaiken muun täytyi kulkea marssikeinoin. Divisioona oli siis täydelleen hajonnut, jalkaväki ilman säännöllistä muonitusta. Tämä oli koko ajan otettava huomioon divisioonia käytettäessä.

Muita divisioonia, jotka Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli lähettänyt liikkeelle, voitiin odottaa vasta myöhemmin. Nekin saapuivat automobiileilla.

Muuten täytyi odottaa aseman kehittymistä. Marnen eteläpuolella olevia joukkoja ei käynyt vetäminen pois päätäpahkaa. Järjestyksen säilyttämiseksi pysytettiin annettu määräys, että joukkojen siirron Marnen pohjoisrannalle tuli tapahtua 20:nnen ja 21:sen välisenä yönä. levottomuutta ei joukossa saanut syntyä. Tästä johtui, että pidimme pitemmän aikaa hallussamme Château-Thierryn länsipuolella olevan seudun, joka voitiin tyhjentää vasta sitten, kun oli luovuttu Marnen etelärannasta.

Soissonsin lounaispuolella ja Ardren suunnalla täytyi meidän pakostakin pysyä asemissamme. Lähipäivät ratkaisisivat taistelun. Vasta sen jälkeen voisi suunnitella kauaskantavampia sotaliikkeitä.

Rupprechtin armeijaryhmä jatkoi hyökkäysvalmistuksiaan. Sen täytyi vain valmistautua luovuttamaan muutamia divisioonia. Hyökkäys oli mahdollinen siitä huolimatta.

18:nnen armeijan ja 9:nnen armeijan oikean sivustan tuottamista huolista pääsin toistaiseksi. Vihollinen ei voinut hyökätä kaikkialla.

Heinäkuun 19:s oli taas tärkeä. Se kului kuitenkin välttävästi. Vihollinen ei päässyt enää Soissonsin suunnalla mainittavammin etenemään. Kauempana etelässä se tosin kulki Soissonsin ja Hartennesin välisen tien yli, mutta iltapuoleen 20:s jalkaväkidivisioona työnsi rajulla rynnäköllä sen takaisin. Täten oli asema palautettu entiselleen sillä suunnalla. Hartennesin lounaispuolella vihollinen pääsi enemmän etenemään. Ratkaisuun se ei päässyt täälläkään. Amerikkalaisten hyökkäykset etelämpänä Château-Thierrytä kohti raukesivat tyhjiin niinkuin edellisenäkin päivänä.

Marnen eteläpuolella ja Marnen ja Ardren välillä murtuivat vihollisen voimakkaat rynnäköt vielä kerran. Myös Champagnessa oli syntynyt paikallisia kahakoita.

Kokonaisuudessaan oli asema muuttunut huomattavasti suotuisammaksi. Niiden joukkojen jäännökset, jotka 18:ntena oli voitu yllättää, olivat 19:ntenä yleensä taistelleet hyvin.

20:ntenä saattoi 5:s jalkaväkidivisioona olla paikallaan Soissonsin lounaispuolella ja myös uudet divisioonat Ourcqin luona.

Tiedustelin syitä 18:nnen päivän tappioomme. Joukot eivät olleet enää uskoneet hyökkäykseen. Muuan tuttu divisioonankomentaja kertoi minulle olleensa 17:ntenä etumaisilla linjoilla ja tulleensa siihen käsitykseen, että vihollinen oli aivan rauhallinen. Itse asiassa saivat ranskalaiset joukot tietää hyökkäyksestä vasta muutamia tunteja ennen rynnäkön alkua. Tiedot, jotka juuri ennen taistelun alkua saapuivat linjoillemme, eivät enää päässeet tunkeutumaan läpi. Lukuisain, nopeasti liikkuvien tankkien pikainen eteneminen korkean viljan keskellä enensi yllättävää vaikutusta. Tämän lisäksi tuli divisioonain heikentyminen espanjantaudin ja yksitoikkoisen ravinnon vaikutuksesta. Sillä rintamanosalla, johon kaksi heikkoa divisioonaa oli sijoitettu, vallitsi sitäpaitsi edellisten taistelujen aiheuttama lamaannus. Kaikki tämä lisäsi sitä tehoa, minkä vihollinen sai aikaan yllättävällä hyökkäyksellään. Kun tämä heinäk. 19:ntenä voitettiin, tuli joukkoihin taas lujuutta.

Ratkaisevasti vaikutti se, että yksityisissä divisioonissa ei yhä vieläkään tykistö ollut rintaman syvyyden puolesta oikeassa järjestelyssä. Nämä divisioonat ajattelivat edelleen liiaksi hyökkäyksen jatkamista. Tämä oli tietysti kiitettävää, mutta niiden asemassa se merkitsi taktillista virhettä.

Yllätyksen seurauksena on pidettävä sitä, että varajoukkoja tuotiin hätiköiden tuleen.

Aisnen ja Marnen välillä tapahtuva taistelu vaati yhteistä johtoa. 9:nnen armeijan vasen sivusta Aisnen eteläpuolella alistettiin jälleen 7:nnen armeijan johtoon.

Soissonsin eteläpuolella ja Reimsin lounaispuolella, missä vihollisen paine oli suurin, torjuimme 20:ntenä ja 21:senä pääasiallisesti menestyksellä vihollisen voimakkaat joukkohyökkäykset, joissa taas käytettiin tankkeja runsaasti.

Joukkojen siirto Marnen eteläpuolelta sen pohjoisrannalle yöllä heinäk. 21:stä vasten tapahtui mallikelpoisessa järjestyksessä. Eduksi oli, että ranskalaiset eivät olleet 20:ntenä hyökänneet täällä. Heidän rynnistyksensä 21:sen aamuna kohdistui jo tyhjennettyihin asemiin.

Kun saksalaiset joukot oli vedetty pois Marnen etelärannalta sen pohjoispuolelle, suoristettiin seuraavana päivänä linjat Ourcqin ja Marnen ja Marnen ja Ardren välillä, jotta sen kautta saavutettaisiin paikallisia parannuksia.

22:sena oli hiljaista. Vihollisen hyökkäys oli lopullisesti pysähdytetty. Ratkaisu oli käynyt meidän eduksemme.

Näinä päivinä oli ylimmän armeijanjohdon ratkaistava vaikeita kysymyksiä. 7:nnen armeijan asema Marneen päin työntyvässä kaaressa oli selkäpuolen yhteyksiin nähden arveluttava, puhumattakaan rintaman muodosta, joka oli hyvin epäedullinen.

Ei ollut enää mahdollista jatkaa turvassa kuljetusliikennettä Aisnen laaksosta Veslen laaksoon. Soissonsin itäpuolella oleva rautatienkaarre oli kauaskantavien tykkien tuhoisalle tulelle alttiina, kauempana idässä vielä rakenteella oleva rata, missä työskenneltiin kaikella voimalla, ei ollut valmis ja sitäpaitsi ainoastaan hätävaraksi tarkoitettu. Muut kulkuyhteydet eivät joukkojen siirrossa tulleet kysymykseen. 7:nnen armeijan apujoukot täytyi siksi purkaa vaunuista jo Aisnen laaksossa tai vielä kauempana pohjoisessa, ja ne luonnollisestikin väsyivät ennenkuin olivat marssineet taistelutantereelle. Joukkojen jatkuva vaihto toisiin oli ehdottomasti välttämätöntä, samoinkuin Sommen ja Flanderin taisteluissa. Vielä oli kuljetettava yhtä suuret joukot ampumavaroja ja muita sotatarpeita kaiken muun kuljetuksen ohella. Tätä eivät selkäpuolella olevat rautatielinjat voineet suorittaa. Automobiilikolonnia ja liikevoimaa, joita olisi voinut käyttää apuna, ei ollut saatavissa. Meidän olisi pakko yhtämittaa taistella mitä epäsuotuisimmissa olosuhteissa vihollista vastaan, jolla oli käytettävänään parhaat ajateltavissa olevat kulkuyhteydet.

Oli ilman muuta ilmeistä, että meidän strateeginen asemamme tässä mutkassa oli arveluttava. Jokainen vihollisen saavuttama voitto Soissonsin tai Ardren luona saattoi käydä mitä kohtalokkaimmaksi. Tämän mutkan säilyttäminen oli ajan pitkään mahdotonta, uusi rynnäkkö Reimsiä vastaan näytti toivottomalta.

Lähetin upseereja, m.m. myös kenraali v. Lossbergin, taistelurintamalle, jotta heidän kauttaan saisin kuvan sikäläisistä olosuhteista. Ilmeistä oli, että sekä johtajat että joukot Soissonsin luona olivat vielä 18:nnen päivän taistelujen vaikutelman alaisina; myöskin kuvattiin kaikkialla joukkojen muonitusmahdollisuudet erittäin vaikeiksi. Taktillisessa suhteessa eivät esikentät olleet kestäneet peräytymistaisteluissa. Niistä luopuminen sai aikaan liian helposti epäjärjestystä takana olevalla pääpuolustuslinjalla.

Ne kuvaukset, joita ylin armeijanjohto sai, pakottivat sen suunnilleen heinäkuun 22:sen iltana tekemään päätöksen, että joukot oli peräytettävä Marnelta linjalle Fère en Tardenois—Ville en Tardenois, ja siirto oli suoritettava heinäk. 26:nnen ja 27:nnen päivän välisenä yönä. Luonnollisesti neuvottelin koko ajan näistä asioista Saksan kruununprinssin armeijaryhmän ja 7:nnen armeijan kanssa. Mainitulla linjalla oli tehtävä tuimaa vastarintaa. Vihollinen tekisi joukoillaan uusia suurrynnistyksiä. Tämä oli saatava sille kalliiksi. Siirtyminen Veslen tuolle puolen, Soissonsin ja Reimsin välisen suoran viivan taakse, tuli kysymykseen elokuun alussa. Ennen tätä oli Veslen eteläpuolella oleva alue, lähinnä itse Veslen laakso, tyhjennettävä. Siellä olevat runsaat varastot me tarvitsimme elääksemme.

Peräytymisestä seurasi rintamamme lyhentyminen; meiltä, mutta myös vastustajiltamme, vapautui voimia, jotka voivat rynnätä muilla kohdin. 18:nnen armeijan ja 9:nnen armeijan oikean siiven jättäminen heikoiksi olisi nyt ollut varomatonta. Niitä täytyi vahvistaa lisäjoukoilla. Nämä voitiin ottaa vain kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmästä.

Hyökkäys Flanderissa ei voinut johtaa nopeaan ja ratkaisevaan menestykseen. Vihollinen oli kaikista merkeistä päättäen valmistunut siihen. Jos se väistyisi täällä niinkuin Reimsin itäpuolella, emme voisi saavuttaa ratkaisua. Jos se piti puoliaan, niin kykenivät sen lukuisat reservijoukot pidättämään meitä Compiègnen suunnalla samalla tavoin kuin kesäkuun 10:ntenä ja 11:ntenä. Ylin armeijanjohto päätti luopua tästä rynnistyksestä, asettaa Rupprechtin joukot puolustuskannalle ja ottaa niistä lisäväkeä 18:nteen, 9:nteen ja 7:nteen armeijaan. Tähän armeijaryhmä kykenikin hyvin.

Tarpeelliset määräykset annettiin. Onnistuisiko meidän ja miten saada jälleen käsiimme aloite Vesle-asemiin siirtymisen jälkeen, siitä en vielä voinut sanoa mitään. Herttua Albrechtin armeijaryhmä sai määräyksen esittää hyökkäyssuunnitelmia.

Ylin armeijanjohto peruutti "esikenttää" koskevat määräykset, mitä tuli 7:nnen ja 1:sen armeijan taisteluihin ja muihin mahdollisiin myöhempiin peräytymistaisteluihin.

Heinäk. 23:ntena tehtiin meitä vastaan taas tavattoman voimakas hyökkäys, joka yleensä torjuttiin koko rintamalla voitokkaasti.

Seuraavina päivinä oli vain paikallisia rynnäkköjä, jotka kaikkialla raukesivat tyhjiin.

26:nnen ja 27:nnen päivän välisenä yönä suoritettiin Marnen rintaman siirto pohjoisemmaksi järjestelmällisesti ja mitä parhaimman järjestyksen vallitessa. Kenraali Foch ryhtyi seuraavina päivinä uusiin ankariin ja nytkin tuloksettomiin hyökkäyksiin, joilla hän pääsi etenemään hiukan ainoastaan meille taktillisesti epäedullisella ylängöllä Fère en Tardenois'n luoteispuolella. Joukkojen ilmoitusten mukaan oli vihollinen kärsinyt raskaita, verisiä tappioita. Luonnollisesti oli voimainmenetys meidänkin puolellamme hyvin suuri. Uusien divisioonain saanti oli ehdottomasti tarpeen, kuten aikaisemmissakin puolustustaisteluissa.

Alueen tyhjentäminen sujui tasaisesti Saksan kruununprinssin armeijaryhmän ja 7:nnen ja 1:sen armeijan erinomaisen järjestyksen avulla. Toinen rautatiekaarros oli valmistunut ja helpotti suuresti työtä.

Elokuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä siirrettiin rintama Veslen taakse, missä muutamia joukko-osastoja oli valmiina vastaanottoa varten tilapäisesti kyhätyissä asemissa. Vihollinen seurasi aivan kintereillä ja ryntäsi kiivaasti Vesleä kohti. Se lyötiin kaikkialla takaisin.

Tämän taistelun suorittivat siihen osaaottaneet päälliköt samoinkuin joukotkin loistavasti. Se varjo, minkä heinäkuun 18:s päivä oli luonut, oli jälleen pyyhitty pois. Saksalainen soturi oli tämän päivän jälkeisistä suurista rasituksista huolimatta taistellut hyvin ja tunsi olevansa vihollistaan etevämpi. Muutamissa divisioonissa oli kyllä tullut ilmi seikkoja, jotka eivät olleet omiaan ilahduttamaan. Muun muassa lähetettiin minulle perästäpäin kirjoitus, joka loi hyvin synkän varjon eräässä divisioonassa vallitsevaan henkeen; lähetin sen 7:nteen armeijaan lähempää tutkimista varten.

Niinkuin jokaisessa taistelussa, olivat myös heinäkuun 15:nnen jälkeisissä kamppailuissa tappiot hyvin huomattavat. Etenkin oli 18:s päivä ja siihen liittyneet puolustustaistelut käyneet meille kalliiksi, vaikkakin me saimme näistä korjatuksi haavoittuneemme emmekä menettäneet sanottavampaa määrää vankeja. Mieshukka taisteluissa oli ollut niin suuri, että meidän täytyi hajoittaa noin kymmenen divisioonaa ja muodostaa niiden jalkaväestä täytejoukkoja muille divisioonille. Muut aselajiosastot säilytettiin etupäässä sellaisinaan.

Taistelusta poistetut divisioonat ja muut joukot sijoitettiin eri kohtiin koko länsirintaman taakse. Näin alkoi heinäkuun lopulla tavattoman vilkas rautatieliikenne, joka kiihtyi huomattavasti vielä elokuun alussa ja joka siitä lähtien tuskin enää saattoi hiljetä. Uupuneita joukkoja oli täydennettävä, niiden tuli saada levätä ja uudelleen vahvistua.

Minun ei onnistunut saada yksityiskohtaista selvyyttä vihollisen tappioista heinäkuun 15:nnen jälkeen. Mutta katsoen siihen, että entente oli käyttänyt taisteluissa suunnattomia joukkoja, ovat sen menetykset varmaan olleet hyvin tuntuvat eikä suinkaan meidän tappioitamme pienemmät. Ententenkin armeijat olivat kärsineet; taistelu on tullut viholliselle yhtä kalliiksi kuin meillekin. Ranska oli pannut ilmeisesti tuleen paljon Senegalin neekerejä ja myös marokkolaisia, säästääkseen oman maansa lapsia. Ne kuusi amerikkalaista divisioonaa, jotka ottivat osaa taisteluun, olivat kärsineet erittäin tuntuvasti saavuttamatta mitään menestystä. Yksi divisioona näyttää hajoitetun niiden täydentämiseksi. Yksityisten amerikkalaisten taisteluinnosta huolimatta kävi amerikkalaisten joukkojen heikko taistelukyky siitä ilmi, että kaksi urhoollista saksalaista divisioonaa, joita minä tähän asti olin pitänyt vain keskinkertaisina, 201:nen jalkaväkidivisioona ja 4:s täytedivisioona, olivat useamman viikon ajan kyenneet vastustamaan paljoa suurempien amerikkalaisten voimien päärynnistystä.

Samoin oli mieshukka ollut suuri englantilaisissa ja italialaisissa divisioonissa.

Sillävälin oli Rupprechtin armeijaryhmä järjestäytynyt puolustuskannalle asettamalla hyökkäykseen määrätyt divisioonat rintamaan ja vaihtamalla toisiin kauan asemissa olleet. Sen pataljoonain vahvuus oli tyydyttävä. Useat divisioonat eivät olleet huhtikuusta asti ottaneet taisteluihin osaa. Myös 18:tta armeijaa ja 9:nnen armeijan oikeaa siipeä oli vahvistettu. 18:s armeija oli vielä Avren siltavarustuksen luona taistellut huonolla menestyksellä. Yksi pitkälle rintamalle sijoitettu divisioona oli tungettu virtaa vastaan.

Yrityksemme taivuttaa ententen kansat Saksan voittojen avulla rauhaan ennen amerikkalaisten lisävoimien tuloa oli rauennut. Sotajoukon jäntevyys ei ollut riittänyt nujertamaan vihollista ratkaisevasti, ennenkuin amerikkalaiset huomattavin voimin tulivat perille. Olin täysin tietoinen, että meidän asemamme sen kautta oli käynyt hyvin vakavaksi.

Elokuun alussa olimme koko rintamalla puolustuskannalla, hyökkäyksestä olimme luopuneet. Kun viimeisiin taisteluihin osaaottaneet divisioonat jälleen olivat toipuneet, voitiin ryhtyä uusien päätöksien tekoon. Hiljaisuus sotatoimissa ei merkinnyt erikoisempaa, hiljaista oli ollut myös maaliskuun 21:sen ja toukokuun 27:nnen suurten hyökkäysten keskeytyksen jälkeen. Heinäkuun 15:nnen jälkeiset taistelut olivat meille maksaneet yhtä paljon kuin nuo hyökkäykset. Levon kaipuu oli hyvin ymmärrettävä nyt niinkuin ennenkin. Epätietoista oli, antaisiko vihollinen siihen tilaisuutta.

Luulin vihollisen joko jatkavan hyökkäystään Vesleä kohti, jota vastaan se työntyi yhä voimakkaammin, tai yrittävän ulottaa sitä Aisnen ja Oisen välille, missä vihollinen saksalaisten hyökkäyksen pelosta oli varustautunut vahvasti. Pidin myös mahdollisena vihollisen rynnistystä Oisen ja Sommen välillä, tai ehkä asemiamme vastaan Albertissa ja Lysin tasangolla, vihdoin myös Sundgaussa. Mutta otaksuin vain yksityisten osittaishyökkäysten tulevan kysymykseen, sillä vihollinenkin oli kärsinyt taisteluista ja tuskinpa yleensä vähemmän kuin me. Hyökkäyksiä tulikin. Niistä kehittyi myöhemmin suuri taistelu koko rintamalla, minkä teki mahdolliseksi etupäässä vihollisen saavuttamat melkoiset voitot elokuun 8:ntena ja 20:ntenä. Ne osoittivat viholliselle ehdottomasti, että me emme enää olleet entisiä saksalaisia, ja kannustivat sitä taistelun jatkamiseen.

Elokuun alussa toivoin varmasti voitavan torjua odotettavissa olevat osittaishyökkäykset ja tehdä vastahyökkäyksiä pienemmässä mittakaavassa kuin ennen. Erittäin arveluttavissakin tilanteissa oli tähän asti onnistuttu keksimään strateegisia hätäkeinoja; minulla ei ollut mitään syytä otaksua, ettei nytkin onnistuttaisi.

Taisteluja odotellessa muodostettiin uusi armeijaryhmä, joka otti käsiinsä 2:sen, 18:nnen ja 9:nnen armeijan johdon. Ylipäälliköksi tuli kenraali v. Boehn, yleisesikunnan päälliköksi kenraali v. Lossberg. Päällikkyyden tuli astua voimaan elokuun 10:nnen ja 15:nnen välillä. Vielä elokuun ensi päivinä saatoin sanoa kenraali v. Boehnille, että toivoin voivani antaa hänen johtoonsa lujan rintaman. Valitettavasti osoittivat tapaukset minun olleen väärässä.

Jos meidän rintamamme osoittautui lujaksi, oli meidän valtakunnankanslerin kanssa, jolle tapauksista rintamalla jatkuvasti tehtiin selkoa, tehtävä ratkaisevia päätöksiä. En voinut salata itseltäni, että minun siinä tapauksessa piti haudata paljon toiveita. Tässä mielessä neuvottelin herrojen upseerien kanssa; harkitsin juuri näitä seikkoja, kun saapui elokuun 8:nnen isku.

LOPPUTAISTELUT KESÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1918.

Elokuun 8:s on tämän sodan historiassa Saksan armeijan synkin päivä.
Pahempaa sain kokea ainoastaan vasta kun syyskuun 15:ntenä tapahtumat
Bulgaarian rintamalla alkoivat ja ratkaisivat neliliiton kohtalon.

Tietoisena siitä, että ylimmän armeijanjohdon oli ensi sijassa ajateltava vain puolustautumista, oli se toimituttanut elokuun alussa vähitellen rintamansiirron taaksepäin Lysin tasangolla sekä Ancren ja Avren siltavarustusten luovuttamisen Sommen pohjois- ja eteläpuolella. Siltavarustukset tyhjennettiin elokuun 3:ntena ja 4:ntenä.

Minun erikoisesta toivomuksestani lähti kenraali v. Kuhl toisen armeijan luo neuvottelemaan vielä kerran puolustustoimista Albertin— Moreuilin rintamanosalla. Täältä vapautettiin vielä kaksi divisioonaa, jotka olivat jo kauan olleet taisteluasemissa ja näyttivät erikoisen väsyneiltä; niiden sijaan asetettiin levänneitä divisioonia. Tällä vastaisen tuhon suunnalla oli divisioonavälit kapeita, tykistövarustukset hyvät ja ryhmitys rintamansyvyyteen toimeenpantu. Kaikki heinäkuun 18:nnen kokemukset oli otettu huomioon. Varusasemien valmistus ei tosin ollut yhtä perinpohjainen kuin esim. 18:nnessa armeijassa, joka oli vasta myöhemmin asettunut asemiinsa.

Elokuun 8:ntena, varhain aamulla, tiheässä sumussa, jota keinotekoisella sumulla lisättiin, hyökkäsivät englantilaiset etupäässä austraalialaisilla ja kanadalaisilla divisioonillaan, ja ranskalaiset Albertin ja Moreuilin välillä voimakkain tankkiparvin, mutta ei juuri muuten ylivoimaisina. He tunkeutuivat Sommen ja Luce-puron välillä syvälle meidän rintamaamme. Siellä olevat divisioonat antoivat vihollisen täydelleen syöksyä ylitseen. Tankit saapuivat yllättäen divisioonesikuntien majapaikkoihin. Murtokohta laajeni hyvin pian yli Luce-puron.

Moreulin luona vielä urhoollisesti puolustautuvat joukot työntyivät toistensa päälle. Pohjoisessa pani Somme esteen hyökkäykselle. Siitä pohjoiseen päin taistelevat joukkomme olivat voitokkaasti torjuneet samanlaisen rynnäkön. Muutamia päiviä aikaisemmin levollelasketut, ylenmäärin rasittuneet divisioonat, jotka majailivat lounaiseen Péronnesta, hälyytti toisen armeijan ylikomentaja heti ja pani ne liikkeelle. Samalla hän lähetti kaikki suinkin käytettävissä olevat joukot murtokohdalle. Rupprechtin armeijaryhmä lähetti varajoukkojaan rautateitse apuun. 18:s armeija ryhtyi viipymättä varajoukkoineen kaakosta päin taisteluun ja lähetti toisia joukkoja Roye'n luoteispuolelle. 9:nnenkin armeijan, vaikka se oli itse vaarassa, täytyi käskystäni luovuttaa joukkojaan. Luonnollisesti kului päiviä, ennenkuin joukot etäämpää voivat ehtiä perille. Mitä suurimmassa määrässä käytettiin automobiilikolonnia niiden kuljettamiseen.

Sain jo elokuun 8:nnen ensimmäisinä aamupäivätunteina täydellisen kuvan asemasta. Se oli hyvin synkkä. Lähetin heti erään yleisesikunnan upseerin hankkimaan yleiskatsausta joukkojen tilasta.

Toisen armeijan varajoukot kykenivät vielä Brayn eteläpuolella ehkäisemään vihollisen etenemisen Péronnea kohti. Roye'n suunnalla oli vihollinen tunkeutunut suunnilleen Arvillers'hen asti, Avren eteläpuolella oli meidän rintamamme vedettävä taaksepäin Montdidier'stä alkaen.

Kuusi, seitsemän saksalaista divisioonaa, joita oli tähän saakka pidetty täysin taistelukykyisinä, oli kokonaan pirstottu. Kolme-neljä ja hajalle lyötyjen jätteet olivat sulkemassa Brayn ja Roye'n laajaa väliä.

Asema oli äärimäisen vakava. Jos vihollinen vain hiukankin tarmokkaammin jatkaisi hyökkäystään, emme enää voisi pysyä asemissamme Sommen länsipuolella, 2:sen armeijan täytyi kuitenkin pysyä siellä, 18:nnen armeijan tuli pysyttää vasen siipensä Matz-joen varrella olevilla kukkuloilla ja vetää oikea siipensä taaksepäin Roye'han asti. Tämä liike oli päätetty tehdä elokuun 9:nnen ja 10:nnen välisenä yönä. Jollei se onnistuisi, voisi vihollinen saavuttaa suuren voiton.

Elokuun 9:ntenä ei vihollinen onneksi hyökännyt yhtä rajusti; se pääsi kuitenkin Sommen ja Avren välillä yhä edelleen etenemään ja myös Sommen pohjoispuolella täytyi 2:sen armeijan siirtää rintamaansa vähän taaksepäin. Mutta tämän armeijan onnistui Sommen eteläpuolelle muodostaa yhtenäinen, vaikkakin ohut rintama. Joukot taistelivat melkoista paremmin kuin divisioonat edellisenä päivänä Sommen ja Luce-puron välillä olivat taistelleet. Vähän ennen taistelua väsymyksen tähden lomalle lasketut divisioonat osoittivat erittäin hyvää kuntoa, Roye'n pohjoispuolella oleva seutu säilyi hallussamme. 18:s armeija saattoi suorittaa vaikean liikkeensä 10:ttä vasten yöllä. Seuraavana aamuna hyökkäsivät ranskalaiset kiivaasti 18:nnen armeijan tähänastisia varustuksia vastaan, joista jälkijoukotkin nyt järjestyksessä lähtivät. Tietysti täytyi armeijan jättää jälkeensä paljon kalustoa.

2:sen armeijan kestävyys ja 18:nnen armeijan rintamansiirto yöllä 10:ttä vastaan olivat parantaneet tilannettamme Sommen—Oisen välillä. Oli myös saapunut lisäjoukkoja, jotka vahvistivat 2:sen armeijan rintamaa.

Elokuun 10:ntenä ja 11:ntenä kamppailtiin Albertin eteläpuolella ja
Sommen ja Avren välillä meidän asemistamme tosin katkerasti, mutta
kuitenkin menestyksellä. Samaan aikaan vihollinen ahdisti tuimasti
Avren ja Oisen välillä ja pääsi etenemään.

Seuraavina päivinä oli pitkin koko taistelulinjaa paikallisia taisteluja. Meidän joukkomme olivat taas lujittuneet, mutta 2:sen armeijan mieliala oli järkytetty, jota vastoin 18:s armeija oli täysin puolustuskykyinen.

2:nen armeija oli pannut hyvin suuria voimia liikkeelle. Sen reservit olivat myös kärsineet taisteluissa tuntuvasti. Muutamista divisioonista oli täytynyt jalkaväki viedä automobiileilla taisteluun ja siihen kuuluva tykistö lähettää toiseen paikkaan. Osastot olivat joutuneet pahasti sekaisin. Selvää oli jo etukäteen, että tarvittaisiin joukko uusia divisioonia täydentämään 2:sta armeijaa, vaikkakaan vihollinen ei jatkaisi hyökkäystään, mistä me emme kuitenkaan voineet vielä olla varmoja. Meidän tappiomme vangiksijoutuneissa olivat sitä paitsi olleet sellaiset, että ylimmän armeijanjohdon oli taas pakko hajoittaa useita divisioonia täytejoukkojen hankkimiseksi. Meidän reservimme vähenivät. Tätä vastoin oli vihollisen mieshukka ollut harvinaisen vähäinen. Voimasuhteet olivat huonontuneet tuntuvasti meidän vahingoksemme. Ja sitä enemmän ne huonontuisivat, mitä enemmän amerikkalaisia joukkoja saapuisi. Emme lainkaan voineet toivoa, että meidän onnistuisi olennaisesti parantaa tilannetta hyökkäyksellä. Meidän täytyi vain koettaa yhä kestää. Meidän täytyi nyt ehdottomasti olla valmiina vastaanottamaan vihollisen jatkuvia hyökkäyksiä. Vihollinen oli saavuttanut voiton liian helposti. Se lähetti riemuitsevia kipinäsähkösanomia ja kertoi täydellä syyllä, että Saksan armeijan henki ei enää ollut sama kuin ennen. Vihollinen oli myöskin saanut haltuunsa paljon asiapapereja, jotka olivat sille äärettömän arvokkaita. Entente oli varmasti saanut selvän käsityksen meidän vaikeista täyteväkisuhteistamme, mikä yhä enemmän kannusti sitä väsymättä jatkamaan hyökkäyksiään.

Taistelutantereelle lähetetty yleisesikunnan upseeri kuvasi minulle niiden divisioonain tilan, joihin elokuun 8:nnen rynnäkkö oli ensi sijassa kohdistunut, sellaiseksi, että minä hämmästyin suuresti. Kutsuin divisioonain komentajia ja upseereja rintamalta Avesnesiin, keskustellakseni heidän kanssaan yksityiskohtaisemmin tapauksista. Sain kuulla loistavista urotöistä, mutta myös teoista, joita en olisi luullut mahdollisiksi Saksan armeijassa, minun täytyy se suoraan tunnustaa: kuinka meidän miehistömme antautui yksityisille ratsumiehille, kokonaiset osastot tankeille! Eräälle reippaasti ja urheasti hyökkäävälle divisioonalle huusivat peräytyvät joukot sellaisia sanoja kuin "lakkorikkurit" ja "sodanpitkittäjät", samoja sanoja, joita vielä myöhemminkin käytettiin. Upseereilla ei useissa paikoin ollut enää mitään vaikutusvaltaa, he kulkivat virran mukana. Eräässä prinssi Maxin sotakabinetin istunnossa lokakuussa näytti valtiosihteeri Scheidemann minulle erään divisioonan selontekoa elokuun 8:nnen tapahtumista, joka sisälsi samanlaisia murheellisia kuvia. En tuntenut tätä selontekoa, mutta voin todistaa sen sisällön oikeaksi omien tietojeni nojalla. Muuan rintamalla ollut pataljoonanjohtaja, joka vähää ennen elokuun 8:tta oli tuonut täytejoukkoja kotimaasta, väitti näiden ilmiöiden johtuvan väestön kurittomuudesta ja hengestä, jota sotamiehet toivat mukanaan. Kaikki se, mitä olin pelännyt, mistä niin äärettömän usein olin varoittanut, oli nyt yhtäkkiä muuttunut todellisuudeksi. Meidän taistelukoneistomme ei ollut enää täysitehoinen, meidän sotakuntomme oli vioittunut, vaikkakin tuntuvasti suurin osa divisioonistamme taisteli sankarillisesti. Elokuun 8:ntena kävi selvästi ilmi meidän taisteluvoimamme aleneminen, ja kun täyteväkikysymys oli sillä kannalla, jolla se oli, kadotin minä kaiken toivon keksiä strateegista keinoa, joka jälleen muuttaisi aseman meille edulliseksi. Tulin päinvastoin siihen vakaumukseen, että ylimmän armeijanjohdon toimenpiteiltä nyt puuttui se varma perustus, jolle tähän asti olin voinut rakentaa, sikäli kuin se on sodassa mahdollista. Sodankäynti sai näin ollen, kuten silloin lausuin, edesvastuuttoman uhkapelin luonteen, mitä aina olen pitänyt turmiollisena. Saksan kansan kohtalo oli minusta liian kallis joutuakseen uhkapelin varaan. Sota oli lopetettava.

Elokuun 8:s toi selvyyden kummallekin armeijanjohdolle, Saksan samoin kuin vihollisenkin, sekä minulle että kenraali Fochille, joka sen myöntää itsekin "Daily Mailissa". Ententen suurrynnistys, maailmansodan loppukamppailu, alkoi, ja mitä selvemmin meidän kukistumisemme kävi ilmi, sitä suuremmalla tarmolla vastustaja taisteli.

Pidin mahdollisena, että Hänen Majesteettinsa ja kenraalisotamarsalkan luottamus minuun oli järkkynyt heinäkuun 15:nnen jälkeisten tapahtumien johdosta. Ehkä myös uusi henkilö saattaisi ajatella olosuhteita ennakkoluulottomammin. Sanoin sen vuoksi kenraalisotamarsalkalle, niinkuin jo mainitsin, hyvin vakavasti, että hän täyttäisi paikkani uudelleen, jos hän ei enää tunne täyttä luottamusta minuun tai jos hän muuten pitäisi sitä suotavana. Hän kieltäytyi siitä. Samaten puhuin paikkani täyttämisestä uudelleen sotakabinetin päällikölle, siinä tapauksessa, että persoonaani vastaan olisi joitakin muistutuksia. Keisari osoitti minua kohtaan noina päivinä erikoista luottamusta. Tunsin syvää liikutusta, mutta olin kuitenkin huolissani siitä, olisiko Hänen Majesteetillaan asemasta oikea käsitys. Rauhoituin perästäpäin. Keisari sanoi minulle myöhemmin, että hän heinäkuun rynnistyksen epäonnistumisen ja elokuun 8:nnen jälkeen oli selvillä, ettei sotaa enää voisi voittaa.

Armeijan elokuun 8:nnen iltatiedonannossa ilmoitettiin lyhyesti, että vihollinen oli leveällä alalla Sommen eteläpuolella murtautunut meidän rintamaamme. Seuraavana aamuna ilmoitti kenraali v. Cramon Badenista, että tiedonantoni oli herättänyt Wienissä suurta levottomuutta. En voinut olla tunnustamatta hänelle, että pidin asemaa hyvin vakavana. Siitä huolimatta hän pyysi minua ajattelemaan, kuinka vahingollisesti suora ilmoitukseni tappiosta vaikuttaisi liittolaisiimme, joiden ainoana tukena oli Saksa. Tämä toistui syyskuun 2:sena.

Länsirintamalla kärsittyjen tappioiden vaikutus liittolaisiin oli hyvin voimakas. Keisari Kaarle ilmoitti elokuun keskivaiheilla aikovansa tulla Spaahan.

Bulgaariaan ei voinut paljoa luottaa. Siellä oli jo Radoslavovin sotaministeristö kukistunut länsirintaman tilanteen ja Bukarestin rauhan vaikutuksesta sekä persoonallisista syistä ja sijaan oli tullut Malinovin ministeristö. Hän ei ollut neliliiton ystävä. Hänen valitsemansa ministerit olivat osaksi sen ilmeisiä vastustajia ja ententen ystäviä. Kun Malinov sitten sai väistyä, pysyivät muut ministerit viroissaan, kun entente miehitti Bulgaarian. Valtakunnankanslerin olisi täytynyt huomata Malinovin ministeristön kanta ja vaikuttamalla tsaariin estää tällaisen ministeristön muodostuminen. Yksityisten bulgaarialaisten esiintyminen Sveitsissä antoi sitä paitsi ajattelemisen aihetta. Tämäkin suvaittiin meidän puoleltamme. Oli ilmeistä, että Bulgaaria halusi rauhaa. Omituista oli myös, että Bulgaarian sotilasvaltuutettu kenraali Gantshev nyttemmin kävi sangen harvoin suuressa päämajassa.

Heti kun olin saanut selvän käsityksen kaikista seikoista, jotka elokuun 8:s oli saanut aikaan, päätin mahdollisimman pian ruveta neuvottelemaan valtakunnankanslerin, valtiosihteerin ja ulkoasiainviraston kanssa. Neuvottelut pidettiin jo elokuun 13:ntenä ja 14:ntenä Spaassa.

Elokuun 13:nnen neuvotteluun ottivat osaa valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka, valtiosihteeri v. Hintze ja minä. Oltiin Britannique-hotellissa kenraalisotamarsalkan huoneessa. Minä kuvasin sotilaallisen aseman, armeijan tilan, suhteet liittolaisiimme ja selitin, ettemme enää kyenneet hyökkäysten avulla tekemään vihollista rauhaan taipuvaksi. Yksistään puolustuksen avulla tämä tuskin myöskään oli mahdollista, meidän täytyisi sen tähden saada sota lopetetuksi diplomaattista tietä. Toistaiseksi länsirintama kestää, mutta kun muutamat joukko-osastot eivät tehneet tehtäväänsä ja sodankäynti sen vuoksi oli käynyt epävarmaksi, saattoi rintamansiirto taaksepäin käydä välttämättömäksi. Toivoin kuitenkin vakaasti, että rintama pysyisi Ranskassa, liittolaisiin vaikuttaisi länsirintaman asema mahdollisimman epäedullisesti. Tämän johdosta saisi sotajoukon ja kansan henki entistä ratkaisevamman merkityksen. Puhuin tästä hyvin vakavasti. Erityisesti viittasin siihen, miten suurta vahinkoa ruhtinas Lichnowsky oli saanut aikaan. Tehostin taas sitä, miten välttämätöntä olisi, että meidänkin valtiomiehemme pitäisivät puheita vaikuttaakseen ulkomaihin, ja että me lopultakin järjestäisimme valtakunnan propaganda- ja valistusviraston. Kotimaassa vallitsevasta mielialasta ei kenraalisotamarsalkka lausunut ajatuksiaan. Sotatilannetta hän arvosteli valoisammin kuin minä. Valtiosihteeri v. Hintze teki kuulemastaan sen hyvin selvän johtopäätöksen, että rauhanneuvottelut olisivat tarpeen ja että meidän täytyisi asettua niitä vahvasti suosivalle kannalle.

Valtakunnankansleri lausui vain lyhyesti mielipiteensä kotimaassa vallitsevasta mielialasta, sanomatta mitään huomattavampaa. Ruhtinas Lichnowskyn asiasta hän puhui hyvin varovasti ja viittasi korkeimpaan oikeuteen.

Seuraavan aamun neuvotteluissa Hänen Majesteettinsa johti puhetta. Ensimmäiseksi käsiteltiin maan sisäistä mielialaa. Valtakunnankansleri puhui muutaman sanan johdannoksi. Minä lausuin henkisestä joustavuudesta samaa kuin edellisenä päivänä. Sen jälkeen Hänen Majesteettinsa antoi puheenvuoron valtiosihteeri v. Hintzelle. Tämä ei kosketellut kotimaan oloja, vaan käsitteli heti sotilaallis-poliittista asemaa samassa valossa kuin minä edellisenä päivänä ja teki myös saman johtopäätöksen. Hän oli ilmeisesti liikutuksen vallassa. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Keisari oli hyvin rauhallinen, hän oli samaa mieltä kuin valtiosihteeri v. Hintze ja antoi hänen tehtäväkseen koettaa, jos mahdollista, saada Hollannin kuningatar rauhan välittäjäksi. Hän viittasi myös siihen, miten välttämätöntä oli antaa kansalle tietoja ja johtaa hallitustoimia yhtenäisesti ja lujuudella. Valtakunnankansleri puhui arvovallan säilyttämisestä sisäisissä asioissa. Sopivana hetkenä täytyi solmia diplomaattisia lankoja. Istunto lopetettiin tämän jälkeen. Syvästi liikutettuna puristin valtiosihteeri v. Hintzen kättä.

Näinä päivinä oli keisari Kaarle kreivi Burianin ja kenraali v. Arzin kanssa Spaassa. Valtiomiehet kuuluvat pohtineen tilanteesta johtuvia rauhankysymyksiä, etenkin kreivi Burianin aloitetta. Silloin en kuullut mitään siitä, sain tietää sen vasta myöhemmin eräästä valtiosihteeri v. Hintzen lausunnosta. Puolan kysymys oli myös esillä. Kreivi Burian pysyi yhä käsityskannassaan. Me olimme laiminlyöneet hyvän tilaisuuden sopia asiasta lopullisesti Itävallan kanssa.

Hänen Majesteettinsa pyrki yhdessä valtakunnankanslerin kanssa sellaiseen ratkaisuun Puolan kysymyksessä, jonka mukaan Puola saisi itse valita ruhtinaan, mutta muuten taloudellisesti liittyisi Saksaan. Mielipiteiden ollessa näin eriäviä oli sopimus Itävalta-Unkarin kanssa mahdoton. Keisarin päätös muodostui minulle tosiasialliseksi perustaksi, jota vakaumuksestakin kannatin. Huomautan tässä, että keisari oli aina vastustanut personaaliunioonia Puolan kanssa.

Kenraali v. Arzin kanssa pohdittiin yleistä sotatilannetta semmoisena, miksi tapaukset olivat sen muodostaneet, samalla myös länsirintaman vahvistamista uusilla Itävalta-Unkarin armeijan divisioonilla, mitä pidimme ehdottomasti välttämättömänä. Tähän mennessä oli näistä vasta 2 saapunut. Kenraali v. Arz oli ajatellut vielä hyökkäystä Italiassa, mutta arveli nyt samalla, että Itävalta-Unkarin armeija ei enää kestäisi talven yli. Tämä oli viimeinen keskusteluni kenraali v. Arzin kanssa, jota ihmisenä ja sotilaana suuresti kunnioitin.

Kun keisari Kaarle oli matkustanut Wieniin, lähdimme kenraalisotamarsalkka ja minäkin heti takaisin Avesnesiin. Luulin, että valtakunnankanslerikin lähtisi Spaasta selvittääkseen keskustelujemme pohjalla tilannetta valtiosihteereille ja valtiopäiville. Hänen velvollisuutensa oli vaikuttaa itse persoonallisesti tehokkaalla tavalla aseman selvittämiseen kansalle. Mutta hän jäikin Spaahan ja antoi varakansleri v. Payerin ja valtiosihteeri v. Hintzen tehtäväksi neuvotella puoluejohtajien Ebertin, Gröberin, Stresemannin, kreivi v. Westarpin, Wiemerin kanssa. Nämä kutsuttiin sisäasiainministeriöön elokuun 21:seksi. Täällä tapahtuneissa neuvotteluissa valtiosihteeri v. Hintze teki selkoa sotilaallis-poliittisesta tilanteesta ja tuli sen ynnä kaiken Spaassa kuulemansa nojalla johtopäätökseen, että sota oli lopetettava niin pian kuin mahdollista. Hän ilmoitti solmivansa kaikkia mahdollisia suhteita rauhan aikaansaamiseksi. Herrat, jotka olivat ottaneet osaa näihin keskusteluihin, sanoivat minulle saaneensa asemasta hyvin vakavan käsityksen. Luonnollisesti täytyi valtiosihteeri v. Hintzen noudattaa tiedonannoissaan mitä suurinta varovaisuutta jatkuvaa sodankäyntiä ja rauhansolmimista silmällä pitäen. Kummallekin täytyi koitua arvaamattomaksi vahingoksi, jos, niinkuin myöhemmin tapahtui, meidän suunnitelmamme joutuivat julkisuudessa pohdinnan alaisiksi. Vihollisen luonteen vuoksi se merkitsi taistelun jatkamista ja sellaisten rauhanehtojen asettamista, että ne ehdottomasti tuhoaisivat meidät.

Samoista syistä, jotka luultavasti olivat vaikuttaneet valtiosihteeri v. Hintzeen, en minäkään saattanut julkisesti lausua mielipidettäni rauhankysymyksestä. Muutamain lähimmän ympäristöni miesten kanssa puhuin hankkeesta. Kenraali v. Bartenwerffer sai tiedon elokuun 14:nnen istuntoa koskevasta valtiosihteerin promemoriasta.

Neuvottelin asemasta vielä eri ministerien kanssa. Valtiosihteeri Solf tuli näinä päivinä Avesnesiin. Hänen täällä saamistaan vaikutelmista sain pian senjälkeen tiedon erään Weimarista lähetetyn yksityisen kirjeen kautta. Siellä kertoivat muutamat Solfin perhettä lähellä olevat henkilöt, että minä Solfin saaman käsityksen mukaan en enää ajatellut sodan voitokasta päättymistä, jota vastoin kenraalisotamarsalkka vielä Jumalan avulla toivoi siihen päästävän.

Myös varakansleri v. Payer saapui ja esitti minulle valtakunnankanslerin puolesta kyselykaavakkeen, joka koski meidän suhdettamme Belgian kysymykseen ja otti huomioon meidän epäedullisemmaksi käyneen sotilaallisen tilanteemme. Otin sen vastaan. Luulin, että se olisi pohjana valtiosihteerin neuvotteluille ulkoasiainvirastossa. Sen sijaan varakansleri v. Payer käytti sitä eräässä puheessaan Stuttgartissa syyskuussa. Puhe herätti huomiota sen kannan vuoksi, jolle siinä asetuttiin Belgian kysymyksessä.

II.

Päivät, jotka seurasivat palaamistamme suureen päämajaan, tulivat hyvin raskaiksi. Asemamme länsirintamalla kävi vakavammaksi. Elokuun 14:ntenä, jolloin Hänen Majesteettinsa määräsi ryhdyttäväksi rauhankeskusteluihin, oli asemamme vielä jossain määrin luja, vaikkakin epävarmuuden tunne oli hiipinyt esiin.

Kenraali v. Boehn oli elokuun 8:nnen jälkeen ottanut haltuunsa armeijaryhmänsä — 2:sen, 18:nnen ja 9:nnen armeijan — muutamia päiviä aikaisemmin kuin alkuaan oli aiottu. Hän, samoin kuin hänen esikuntansa päällikkö kenraali v. Lossberg edistivät kaikin keinoin rintamansa puolustusvalmiutta. Sommen ja Oisen välillä taistelu jatkui vielä elokuun keskivaiheilla. Ankarimmin ahdisti vihollinen Royen kummallakin puolella, jota puolustimme sitkeästi väistymättä. Uudet asemat järjestettiin ja rakennettiin osittain käyttämällä entisiä asemia. Nämä asemat kulkivat Bapaumesta — Péronnen editse — Sommea pitkin — Hamin editse Noyonin koillispuolella oleville kukkuloille. Näiden uusien asemain suunta pakotti 17:nnen armeijan vetämään taaksepäin vasenta siipeään.

Rupprechtin armeijaryhmä oli Lysin tasangolla siirtänyt 6:nnen armeijan etuvarustuksia muutamia kilometrejä taaksepäin. Kaaren suoristamista vieläkin enemmän valmisteltiin, se edellytti Kemmelistä luopumista. Uusia selkäasemia syntyi täälläkin, entiset saksalaiset asemat tyhjennettiin. Taistelutoiminta ei ollut erikoisen vilkasta. Vihollisen tilapäiset yritykset vain häiritsivät rauhaa. Kuun keskivaiheilla näytti olevan odotettavissa englantilaisten hyökkäys. Samanlaiset olivat olosuhteet lännessä armeijassa. Elokuun 15:nnen jälkeen alkoi näyttäytyä merkkejä hyökkäyksestä Arrasin ja Ancren välillä, etupäässä Bapaumea kohti. 17:nnen armeijan ei tullut taistella etulinjoilla, vaan ryhtyä vastarintaan vasta 3-4 km taempana olevilla asemilla. Etulinjat olivat vain etuvartioiden miehittämät. Näiden tuli ennen rynnistyksen alkua perääntyä pääasemille. Täten toivottiin vihollisen ensimmäisen hyökkäyksen raukenevan ja saatavan ajoissa selvää sen hyökkäysaikeista.

Taistelurintaman kaakkoisosassa, Sommen ja Oisen välillä, olivat 9:s ja 17:s armeija järjestyneet vahvasti puolustusta varten. Hyökkäys Oisen ja Aisnen välillä oli odotettavissa. Se voi elokuun keskivaiheilla puhjeta minä hetkenä tahansa. Armeija oli saanut täysin korvatuksi 2:lle armeijalle antamansa lisäväen ja oli joka suhteessa hyvin varustettu. Cutsin ja Nouvronin suunnalla, mistä odotettiin vihollisen ryntäävän, seisoi kaksi voimakasta vastahyökkäysdivisioonaa valmiina. Armeijanylikomento oli suunnitellut ja järjestänyt kaiken oivallisesti.

Vihollisen hyökkäys Veslen varrella oli käynyt vähemmin todennäköiseksi. Samaten ei ollut huomattavissa mitään, joka olisi viitannut hyökkäysaikomuksiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmän muilla osilla tai v. Gallwitzin ja herttua Albrechtin armeijaryhmiä vastaan. Mutta kun vihollinen oli jo kauan tehnyt valmistelujaan kaikilla rintamaosilla, voi tämä kuva piankin pettää.

Ylimmän armeijanjohdon tuli varustautua siihen, että vihollinen ulottaisi hyökkäyksensä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmää vastaan, varsinkin Arrasin ja Ancren välillä, ja myös 9:ttä armeijaa vastaan. Silti ei saanut laiminlyödä muita rintamia. Pitkää lepoaikaa ei voitu suoda niille divisioonille, jotka heinäkuun lopussa ja elokuun alussa oli poistettu 7:nnen ja 1:sen armeijan taisteluista. Ne täytyi osittain jo nyt siirtää Rupprechtin armeijaryhmän taakse, mikä tietysti oli kova isku kysymyksessä oleville joukoille. Länsirintaman rautatieliikenteelle koitui tästä uusia vaikeuksia.

Elokuun 21:senä tekivät englantilaiset hyökkäyksen Arrasin eteläpuolella Boisleux'n ja Ancren välillä. Näin alkoivat kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän rintamaosalla taistelut, joita melkein keskeytymättä kesti sodan loppuun ja jotka asettivat suunnattomia vaatimuksia niin armeijaryhmän ylikomennolle kuin joukoillekin.

Oikeaan aikaan oli 17:s armeija väistynyt, englantilaisten rynnäkkö murtui uusia asemia vastaan. Elok. 22:sena teki 17:s armeija ylimmän armeijanjohdon suostumuksella suurisuuntaisen vastahyökkäyksen. Se menestyi, mutta siitä huolimatta olisi ollut parempi jättää se tekemättä. Heti sen jälkeen laajeni englantilaisten hyökkäys eteläänpäin. Sommen kummallakin puolen, painopiste Albertin ja Braye'n välillä, taisteltiin katkerasti. Austraalialaiset eivät saavuttaneet mitään menestystä. Siten sujuivat kaksi ensimmäistä päivää meille onnellisesti. Aloin toivoa, että sotaonni ainakin täällä muuttuisi meille taas suopeammaksi. Seuraavina päivinä pääsivät englantilaiset kuitenkin ankarissa kamppailuissa etenemään Bapaumea kohti. Uusia joukkoja he toivat taisteluun vain vähän. Ominaista näille taisteluille oli, että vihollinen kapealla mutta syvällä alalla murtautui tankeilla meidän rintamaamme, valmistettuaan tätä lyhyellä, mutta ylen kiivaalla tykkitulella ja keinotekoisella sumulla. Tankkien paljottaiskäyttö ja keinotekoinen sumu pysyivät vastakin meidän vaarallisimpina vihollisinamme. Ne kävivät sitä vaarallisemmiksi, mitä enemmän mieliala lamaantui ja mitä väsyneeemmiksi ja heikommiksi meidän divisioonamme tulivat. Murron syvyys saatiin pian selville, mutta ei sen koko laajuutta. Varajoukkojen oikein suunnitelluilla vastahyökkäyksillä saatiin repeämät useimmiten paikatuiksi. Vaara piili siinä, että paikallinen johto käytti joukkojaan liian hätäisesti ja liian hajanaisesti.

Hyökkäysten jatkuessa onnistui vihollisen pohjoisesta päin työntää meidät pois Ancre-joelta. Täällä oli ennestään jo huonoksi tunnettu ja siksi joen taakse asetettu preussilainen divisioona osoittautunut aivan kelvottomaksi. Se aikaansai sekaannusta rintamallamme. Taistelusuhteet Albertin itäpuolella olevalla Sommen taistelun suppilokentällä kävivät sitä vaikeammiksi, kun lisäjoukkoja vain vaivoin voitiin kuljettaa huonon rautatieyhteyden vuoksi. Asema oli siellä elokuun 25:nnen tienoilla äärimmilleen jännittynyt. Varmaa oli, että vihollinen jatkaisi hyökkäyksiään.

Sommen eteläpuolella, Péronneen johtavan tien varrella, oli syntynyt vain osittaisrynnäkköjä. 18:s armeija oli lakkaamatta hyökkäyksen alaisena. Se puolustautui loistavasti. Oisen itäpuolella sattuneiden tapausten johdosta oli sen vasen siipi vedetty lähemmäs Noyonia. 18:tta armeijaa johti kenraali v. Hutier erinomaisen rauhallisesti, häntä tuki oivallisesti hänen esikuntansa päällikkö, everstiluutnantti Brückner.

Oisen ja Aisnen välillä oli ranskalaisten suuri rynnistys alkanut jo elokuun 20:ntenä. Jo elok. 17:ntenä olivat ranskalaiset työntäneet etuvartiajoukkomme esikentältä pääpuolustusasemiin. Tällöin olivat nämä, kuten myöhemmin sain tietää, tehneet enemmän vastarintaa kuin oli paikallaan. Yksityisten divisioonain taistelukyky oli sen kautta kärsinyt enemmän kuin saatoin olettaa.

Elokuun 20:nnen rynnäkkö sujui tarkalleen niinkuin olimme otaksuneet. Mutta Cutsin luona olevat vastahyökkäysdivisioonat eivät päässeet hyökkäämään. Täällä syntyi syvä mutka, joka oli hyvin haitallinen niille joukoille, joilla oli Oise selkänsä takana. Myös Nouvronin suunnalla mursi vihollinen rintamamme. Sen työnsi kyllä takaisin meidän hyvä saksalainen jääkäridivisioonamme, vaikkakaan ei täydelleen. Molempien murtokohtien välissä olevan pääpuolustuslinjamme muutkaan osat eivät olleet eheinä jääneet meidän haltuumme. Asema oli muuttunut sellaiseksi, ettei näyttänyt järkevältä jäädä Oisen ja Ailetten etupuolelle. Ylimmän armeijanjohdon täytyi jo yöllä elok. 21:stä vasten siirtää 9:nnen armeijan oikea siipi Oisen taakse ja yöllä 22:sta vasten sen keskusta Ailetten taakse, luovuttamatta Soissonsin luoteispuolella olevaa aluetta. Taistelu oli kaikista valmisteluista huolimatta jälleen päättynyt onnettomasti. Sotajoukon hermot olivat rasittuneet. Joukot eivät enää kaikkialla kestäneet valtavaa tykkitulta ja tankkien rynnistystä. Se oli uudelleen havaittu. Taas olimme kärsineet ankaria tappioita, jotka eivät olleet korvattavissa. Elokuun 20:s oli sekin onneton päivä! Se suorastaan kannusti vihollista jatkamaan rynnistystään.

Minä otaksuin vihollisen jatkavan hyökkäyksiään Oisen ja Aisnen välillä Laonin suunnalla. Hyökkäyssuunta oli edullinen. Se saisi sekä 18:nnen armeijan asemat Oisen pohjoispuolella että myös 7:nnen armeijan asemat Veslen pohjoispuolella järkkymään. Vihollinen tunkeutui voimakkaasti Soissonsin ja Chaunyn välistä rintamaa vastaan. Täällä sukeutui ankaria, monivaiheisia kamppailuja. Vielä ei voinut tietää, miten ne päättyisivät.

18:tta armeijaa, joka oli ottanut Oisen varrella olevien joukkojen johdon käsiinsä, uhkasi etelästä päin välitön vaara.

Kuu olosuhteet olivat muuttuneet Albertin itäpuolella ja Oisen eteläpuolella, ei saksalaisten joukkojen asema Sommen ja Oisen välillä ollut niin luja kuin yleistilanne vaati. Olisi ollut virhe asettaa täällä mitään vaaranalaiseksi.

Kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmät saivat siksi käskyn elokuun viime päivinä peräytyä edeltäpäin tutkituille asemille, jotka kulkivat Bapaumen itäpuolelta Péronnen editse Sommea pitkin Hamin editse Noyonin luoteispuolella oleville kukkuloille. Selkäpuolen turvaamiseksi oli nyt järjestettävä Siegfried-asemat. v. Boehnin armeijaryhmä oli pitänyt tärkeänä Péronnen edessä olevan Sommen vasemman rannan säilyttämistä, koska täältä oli mahdollista suorittaa edullinen sivustahyökkäys Péronnen pohjoispuolella olevalle alueelle. Hamin ja Noyonin välillä määräsi asemien suunnan kanava, joka oli hyvänä esteenä tankkeja vastaan. Liikkeet suoritettiin elokuun 26:nnen ja 27:nnen välisenä yönä.

17:s armeija, jonka oli vetäydyttävä vain vähän taaksepäin, ja 18:s armeija suorittivat liikkeensä nopeasti ja hyvässä järjestyksessä. Vihollisen hyökätessä kestivät uudet asemat. Näin ei ollut laita 2:sen armeijan rintamalla. Péronnen luoteispuolella ei uusi rintama ottanut lujittuakseen. Kaupungin lounaispuolella oleva divisioona luovutti vasemman rannan viholliselle, jonka kautta taas pohjoisella rannalla olevien joukkojen asema kävi vaikeaksi. Tälläkään kertaa eivät kaikki divisioonat tehneet tehtäväänsä; se vaati toisilta urhoollisilta joukoilta äärettömiä voimainponnistuksia.

Näiden tapausten aikana oli marsalkka Haig ulottanut hyökkäyksensä pohjoisessa Scarpeen asti päästäkseen Siegfried-asemien selkäpuolelle Croisilles—Moeuvres-linjan pohjoispuolella. Tätä varten hänen täytyi valloittaa meidän Wotan-asemamme, jotka olivat syntyneet vuonna 1917 ja kulkivat pohjoisesta Biache St. Vaastin kautta Scarpea pitkin Manchyn itäpuolitse Bullecourtiin päin.

Elokuun 26:ntena alkoi englantilaisten hyökkäys Arrasin ja Cambrain välisellä tiellä.

Täälläkin peräytyivät joukot aluksi suunnitelmanmukaisesti. Ensi taistelut sujuivat onnellisesti. Sitten siirtyi englantilaisten rynnistys Wotan-asemille. Syyskuun 2:sena syöksyivät englantilaiset voimakkaalla tankkirynnäköllä puolustuslinjan esteiden ja ampumahautojen yli ja avasivat siten tien jalkaväelle. Heti kello 2 jälkeen päivällä ilmoittivat minulle kenraali v. Kuhl ja everstiluutnantti v. Pavelsz 17:nnen armeijan esikunnan päällikkö, ettei enää kannattaisi ennen Arleux'n—Moeuvresin kanavaa muodostaa uutta rintamaa. He pyysivät ylimmän armeijanjohdon suostumusta saada siirtää sinne 17:s armeija luovuttamatta kuitenkaan sen asemia Scarpen pohjoispuolella. Emme voineet kieltää näiden toimenpiteiden välttämättömyyttä. Yksissä neuvoin v. Boehnin armeijaryhmän kanssa täytyi meidän 2:sen armeijan aseman johdosta ryhtyä vielä suurempaan yritykseen. Myös tämän armeijaryhmän rintama, samoinkuin 18:nnen armeijankin oli siirrettävä Siegfried-asemille. Olisi kyllä ollut mahdollista pysyttää edelleen 18:nnen armeijan vasen sivusta Siegfried-asemien edessä Crozat-kanavalla, mutta se kysyi enemmän voimia kuin St. Quentinin—La Fèren linjan puolustus, jossa rintaman edessä oli leveä Oise-laakso. Ylin armeijanjohto ei ryhtynyt siihen, vaan siirsi koko 18:nnen armeijan Siegfried-linjalle. 9:nnen armeijan, vieläpä 7:nnen armeija oikean sivustankin täytyi seurata tätä liikettä. Oikea siipi jätti Veslen taakseen ja peräytyi Aisnen taakse, kun taas vasen sivusta Fisnesin koillispuolella vielä pysyi kiinni Veslessä.

9:nnen armeijan oli sillävälin täytynyt kestää tuimia otteluita, jotka joinakin päivinä kehittyivät valtaviksi taisteluiksi. Kenraali v. Carlowitzin ja hänen esikunnanpäällikkönsä everstiluutnantti Faupelin pettämätöntä tarkkanäköisyyttä ja useiden divisioonain urhoollisuutta saa kiittää siitä, että armeija yleensä säilytti asemansa. Ensimmäinen kaartin jalkaväkidivisioona, jota prinssi Eitel Friedrich rauhallisesti ja varmasti johti, sekä koeteltu kaartin tarkka-ampujaratsudivisioona eivät tunteneet mitään tankkikauhua ja taistelivat loistavasti.

Raskaalta tuntui siirtää koko rintama Scarpelta Vesleen asti. Täten kävi rintama lyhyemmäksi ja säästyi voimia, mikä meidän tavattomaan ihmisvoiman kulutukseemme nähden oli eduksi, joskin myös vihollinen hyötyi siitä. Joukkojemme elinehdot sisä- ja itäpuolella Siegfried-asemia tulivat paremmiksi, jota vastoin vihollinen joutui 1917 kevään kolkolle perääntymisalueelle.

17:nnen armeijan keskustan piti vetäytyä syyskuun 3:tta vasten yöllä Arleux'n—Moeuvresin kanavan taakse, mutta muut perääntymisliikkeet oli suoritettava yhdellä vedolla armeijaryhmien lähempien ohjeiden mukaan.

Voimien säästämiseksi suoritettiin nyt myös 4:unen ja 6:n armeijan kohdalla olevan Lysin kaaren siirto, jota oli kauan valmisteltu.

Samaan aikaan toimitutti ylin armeijanjohto, neuvoteltuaan joukkojen johtajien kanssa, molempien pohjoisten armeijaryhmäin takana olevien uusien asemien, Hermann-asemien, tarkastuksen ja vahvistamisen. Näiden tuli alkaa Hollannin rajalta Brüggen itäpuolelta, kulkea sieltä Eecloon kanavaa pitkin eteläänpäin Lys-virtaan asti, siitä virtaa ylöspäin Kortrikin itäpuolelle ja sitten Schelden yläjuoksua pitkin Valenciennesin lounaispuolelle ja siitä eteläänpäin seurata viivaa Solesmes—Le Cateau—Guise. Marien lounaispuolella yhtyivät Hermann-asemat Hunding—Brünhild-asemiin, jotka oli rakennettu 1917 ja kulkivat Soissonnen kohdalta Aisneen seuraten siitä virtaa ylöspäin. Puolustuslinjojen jatkona Aisnen itäpuolella olivat Gallwitzin joukkojen selkäasemat, jotka päättyivät Michel-asemiin, St. Mihiel-kaaren suoristukseen St. Woevren tasangolla Moselin länsipuolella Pagnyn luona. Tekeillä olevia taisteluasemia piti sitä mukaa kuin työvoimia riitti täydentää edelleen.

Vielä tutkitutti ylin armeijanjohto toiset selkäasemat länsipuolella viivaa Antwerpen—Brüssel—Namur ja siitä Maas-virtaa ylöspäin (Antwerpenin—Maasin asemat). Elsass-Lothringenin linnoitukset pantiin kuntoon. Lopuksi määrättiin, että kaikki armeijan välineet, joita ei välittömästi tarvittu, oli Hermann-, Hunding—Brünhild-linjan länsi- ja eteläpuolelta kuljetettava pois ja valmisteltava perinpohjaista rautateiden ja maanteiden hävittämistä sekä hiilikaivostöiden seisauttamista. Asumuksien hävittäminen oli supistettava niin vähiin kuin taktilliselta kannalta katsoen oli mahdollista.

Valmisteltiin suurta peräytymisliikettä Saksaa kohti. Siihen oli meidän rautatieyhteytemme epäedullinen. Pohjoisessa puristi Hollannin Maastrichtin kieleke tämän rautatieverkon Liègeen; meidän rakentamamme radat Viseen luona eivät voineet tätä haittaa poistaa. Kauempana etelässä yhtyi tärkeitä ratoja Charvillen—Montmedyn välillä, ja solmukohdat olivat erittäin edullisena maalina vihollisen lentohyökkäyksille.

Rintaman vetäydyttyä Siegfried-asemiin ei Avesnes enää ollut sopiva ylimmän armeijanjohdon majapaikaksi. Me palasimme siis takaisin Spaahan, josta maaliskuussa olimme lähteneet niin toiverikkaina ja luottamusta täynnä.

Samoin kuin me, oli vihollinenkin ponnistanut äärimmilleen voimansa, se käytti monin paikoin pitkät ajat samoja divisioonia hyökkäyksissään. Varmaan sekin oli kärsinyt tappioita, mutta se oli hyökkääjä, ja meidän täytyi kerta kaikkiaan kestää hyökkääjän rumputulta niinkuin vuonna 1917. Noiden taistelujen kokemukset uudistuivat: meidän joukkomme taistelivat hyökätessään paremmin kuin puolustautuessaan. Divisioonalukuun nähden oli syyskuun alussa voimasuhteemme parempi kuin edellisenä vuonna, mutta meidän divisioonamme olivat osittain hyvin heikkoja. Säilyttämällä konekiväärikomppaniat täytyi meidän muuttaa komppaniain luku pataljoonissamme neljästä kolmeksi. Kuormasto, jonka neljä komppaniaa tarvitsi, ei vastannut enää pataljoonissa olevaa mieslukua. Emme enää tarvinneet pataljoonaa kohti neljää kenttäkeittiötä, pari-kolme riitti hyvin. Kun meidän oli hajoitettava muutamia divisioonia ja kun yhä uusia amerikkalaisia joukkoja saapui rintamalle, täytyi voimasuhteiden käydä meille yhä epäedullisemmiksi.

Piileskelijäin luku kasvoi. Useat kotoa lomalta palanneet kuuluivat niihin. Omavaltainen loma-ajan pitennys kävi yhä yleisemmäksi, taistelulinjoissa oli miehiä yhä harvemmassa.

Sotaministeriö tahtoi nyt lopultakin luovuttaa lykkäystä saaneita suuremmassa määrin sotapalvelukseen. Seurauksia jäimme odottamaan. Mitä henkeä he toisivat armeijaan? Idän divisioonista oli jo kauan sitten otettu kaikki, mitä lännen taisteludivisioonissa voitiin käyttää. Asemamme idässä oli siihen aikaan parempi. Neuvostohallitus oli suorittanut ensimmäisen ja pian senjälkeen toisenkin erän Venäjän osalle tulevasta vahingonkorvauksesta. Donin kasakkain kanssa oli päästy suhteisiin. Näin oli saatu käytettäviksi vielä muutamia vähemmän taistelukykyisiä divisioonia, jotka kuuluivat vanhempiin ikäluokkiin eivätkä olleet länsirintaman taistelujen vaatimusten tasalla. Jos hallituksen rauhanpyrkimykset eivät onnistuisi ja sota pitkittyisi talveen ja ensi kesään asti, tulisi kuljetus Ukrainasta Itävallalle ja meille elinkysymykseksi. Sulku bolshevismia vastaan pysyi nyt kuten ennenkin tärkeänä; samalla oli meidän nyt kuten ennenkin estettävä ententen uuden rintaman muodostuminen idässä. Kolme jalkaväkenä toimivaa saksalaista ratsuväkirykmenttiä pienine tykkimäärineen jäi kenraali, kreivi v. der Goltzin johdolla senkin vuoksi Suomeen, pitäen uskollisesti silmällä Muurmaninrataa ja ollen Pietarin porttien vartioina. Meidän aikomamme toiminta englantilaista miehitysjoukkoa vastaan Bakussa jäi suunnitelmaksi.

Itävalta-Unkari saattoi vielä lähettää joitakin divisioonia länsirintamalle.

Tämä kaikki ei voinut saattaa voimasuhteita tasapainoon mieslukumäärämme puolesta, vielä vähemmän sielullisessa suhteessa, vihollisen voima ja voitonvarmuus kun yhä kasvoi. Oli selvää, että huolestuttavat ilmiöt Saksan armeijassa eivät olleet vähenemässä, vaan jatkuvan perääntymisen johdosta ja kotimaan hajoittavien voimien vaikutuksesta enenemässä.

Ylimmälle armeijanjohdolle kävi hyvin vaikeaksi saada kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmiin lisäväkeä. Minulle olisi ollut helpompaa, jos ylin armeijanjohto jo heinäkuun lopussa olisi perinpohjaisemmin karsinut 7:nnestä armeijasta ja nyt taistelevista armeijoista, etenkin 2:sesta, uupuneita ja pirstottuja divisioonia ja vienyt niitä rintamalta pois.

Kun asemamme oli näin vakava, ei ylin armeijanjohto voinut uskoa, että pommien heittäminen Pariisiin tai Lontooseen tekisi enää vihollista rauhaan taipuvaiseksi. Se ei antanut sentähden lupaa niiden erikoisen tehokkaiden palopommien käyttämiseen, joita oli elokuussa valmistettu tarpeelliset määrät molempien pääkaupunkien pommitusta varten. Todennäköisesti suurilla hävityksillä ei sodan kokonaiskulkuun olisi ollut enää mitään vaikutusta; hävitystä hävityksen vuoksi ei milloinkaan sallittu. Myös kreivi Hertling oli pyytänyt ylimmältä armeijanjohdolta, että uusia palopommeja ei käytettäisi, koska vihollisen puolelta oli odotettavissa samanlaisia vastatoimenpiteitä meidän kaupunkejamme vastaan. Minun sodantilanteeseen perustuvat päätelmäni ratkaisivat kuitenkin tämän asian.

Muitten pommien heittämisen Pariisiin ja Lontooseen annoin edelleenkin jatkua, jotta pidettäisiin vihollisen puolustusvälineitä rintamalta kaukana eikä armeija huomaisi meidän voimiemme vähenemistä. En kuitenkaan tehostanut tätä enää. Pariisia pommitettiin vain vähän muutamia kertoja. Lontooseen ei sääsuhteiden tähden tähän aikaan voitu päästä.

Armeijassa ja kotimaassa vallitseva henki ja mieliala pitivät minut yhtämittaisessa jännityksessä. Kun sotaministeri kävi elokuussa luonamme Avesnesissa, toin hänen luokseen upseereja rintamalta, joiden vihdoin piti saada hänet vakuutetuksi siitä, että kotoiset voimat vaikuttivat huonosti kuriin rintamalla. Hän, niinkuin muutkin sotaministeriön johtavat miehet, asettui aina tätä käsitystä vastaan, tai ainakaan ei antanut tälle tosiasialle täyttä merkitystä. Tästäkään käynnistä ei koitunut mitään apua, huolimatta minun kiihkeästä vetoamisestani ministeriin.

Yrityksemme harjoittaa valtakunnan sisällä propagandaa ja koettaa nostaa uudelleen kansamme sen masennustilasta ei päässyt alkuaan pitemmälle. Minun kaksivuotisesta painostuksestani oli valtakunnankansleri vihdoin elokuussa 1918 päättänyt perustaa keskustoimiston sanomalehti- ja propagandatoimintaa varten kotimaassa ja ulkomailla. Sitä ei kuitenkaan järjestetty valtakunnan virkojen yläpuolella olevaksi, vaan se liitettiin ulkoasiainvirastoon onnettomaksi lisäkkeeksi, jolla ei ollut mitään arvovaltaa. Minun täytyi tyytyä tähän tulokseen, koska enempää ei voinut saavuttaa. Kaikki minun yhä uudistuneet suulliset ja kirjalliset esitykseni ja kehoitukseni, että valtakunnan hallinnon yhteyteen asetettaisiin propagandaministeri, olivat jääneet tuloksettomiksi. Vain ministeri tai valtiosihteeri, joka tuntisi koko sotilaallisen, poliittisen ja taloudellisen aseman, olisi voinut ohjata propagandan mahtavaa taisteluvälinettä, niinkuin sota ja aika vaati. Vain hän olisi kyennyt ratkaisemaan, missä, milloin ja mistä virastosta virallinen valtiollinen tiedonanto oli tehtävä. Hänen täytyi toimia edeltäpäin tarkoin harkitun suunnitelman mukaan. Eversti v. Haeften, joka johtavana henkilönä työskenteli vasta muodostetussa keskustoimistossa, teki parhaansa saadakseen jotain aikaan. Hänen ehdotuksestaan piti valtiosihteeri Solf todella vaikuttavan puheen. Se, mitä valtakunnankansleri syntymäpäivänään syyskuun alussa sanoi, oli kokonaan väritöntä. Varakanslerikin puhui, mutta hän ei löytänyt sellaisia sanoja kuin Clemenceau, silloin kun saksalaiset joukot olivat 80 km päässä Pariisista. Kun eversti v. Haeften myöhemmin joutui valtakunnankansleri Badenin prinssi Maxin palvelukseen, raukesi propagandatoiminta yleensä kokonaan, vaikka se tilanteen painon vuoksi olisi ollut erittäin tarpeellinen.

III.

Tilanne länsirintamalla oli hyvin jännittynyt. Se oli vielä kiristynyt elokuun keskivaiheilta, jolloin me olimme panneet vireille ensimmäiset rauhanhankkeet. Vielä olimme oikeutetut toivomaan, että tilanne saataisiin säilymään; sivustat ja selkäpuoli Italiassa ja Makedoniassa olivat turvatut. Mutta mitään käännettä voiton mahdollisuuteen ei enää ollut olemassa. Tällä pohjalla laadimme syyskuun 3:ntena vastauksen valtakunnankanslerin kyselyyn. Sen oli saanut aikaan hänen edustajansa ylimmässä armeijanjohdossa, kreivi Limburg-Stirum, senjälkeen kun olimme ilmoittaneet hänelle aikeestamme peräytyä Siegfried-asemiin. Kreivi Limburg-Stirumille ilmoitettiin koko ajan kaikista seikoista. Oikeastaan ihmettelin tätä tiedustelua, valtakunnankanslerin kun täytyi elokuun 13:nnen jälkeen tuntea asemamme tarkalleen; mutta se oli selitettävissä. Kreivi Limburg-Stirum ei tuntenut elokuun 13:nnen ja 14:nnen keskusteluja.

Valtiosihteeri v. Hintzeltä ei ylin armeijanjohto ollut saanut mitään tietoja; tiedettiin vain, että hän matkustaisi syyskuun alussa Wieniin pohtimaan kreivi Burianin kanssa rauhankysymyksiä. Minä pidin uudistettua keskustelua hänen ja valtakunnankanslerin kanssa ehdottomasti tarpeellisena. Sen täytyi tapahtua heti meidän paluumme jälkeen Spaahan syyskuun alkupäivinä. Valtiosihteeri v. Hintze suostui tulemaan heti kun hän palaisi Wienistä. Valtakunnankansleri antoi kieltävän vastauksen viitaten korkeaan ikäänsä.

Neuvottelut Spaassa valtiosihteeri v. Hintzen kanssa tapahtuivat syyskuun 8:ntena ja 9:ntenä. Hän selitti, että kreivi Burian aikoi nootilla kääntyä kaikkien sotaakäyvien valtojen puoleen ja kehoittaa näitä ilmoittamaan mielipiteensä rauhan mahdollisuudesta. Samalla hän lisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija hänen Wienissä saamiensa tietojen mukaan kestäisi enää vain talveen asti. Rauhantarve siellä tuntui suuresti kasvavan. Omista toimenpiteistään rauhan hyväksi valtiosihteeri v. Hintze ilmoitti, että hän uskoi Alankomaiden kuningattaren välitykseen; hänen sanoistaan en päässyt selville, mihin hän perusti toiveensa. Kreivi Burianin toimenpiteistä hän ei toivonut suurta menestystä niiden ylimalkaisuuden tähden ja pelkäsi niiden pikemmin haittaavan Alankomaiden kuningattaren välitystä. Hän piti parempana varmaa hanketta, jommoista hän suunnitteli Haagissa. Minä en voinut muuta kuin yhtyä häneen; se mitä kreivi Burian suunnitteli, oli epäselvää. Näinä päivinä kuulin ensi kerran hänen aikeistaan.

Luultavasti hänen kehoituksestaan oli keisari Kaarle kenraali v. Cramonin välityksellä tehnyt muutamia kysymyksiä kenraalisotamarsalkalle meidän strateegisista suunnitelmistamme ja meidän käsityksestämme mahdollisesta rauhasta. Kenraali v. Cramon pyysi minulta puhelimitse mahdollisimman tarkkaa vastausta, keisari Kaarle kun piti sitä erittäin tärkeänä. Tietysti oli pidättyväisyys tiedonannoissa tarpeen, koska salaisia johtoja kulki Wienistä Ranskaan, kuten keisari Kaarlen Parman-kirjeet olivat osoittaneet. Vastasimme, että Saksan armeija pysyisi nykyisissä asemissaan länsirintamalla, etenkin Siegfried-asemissa, mutta että me olimme pikaisen rauhansolmimisen kannalla; neuvoimme vain luopumaan kreivi Burianin aikomasta aloitteesta. Minä laadin tämän vastauksen ja ennen sen lähettämistä keskustelin siitä valtiosihteeri v. Hintzen kanssa.

Valtiosihteeri v. Hintzelle esitettiin sotatilanne yksityiskohtia myöten. Hän sähkötti Spaasta ulkoasiainvirastolle syyskuun 9:nnen neuvottelujen tuloksena, että Hänen Majesteettinsa ja ylin armeijanjohto olivat hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että oli käännyttävä heti Alankomaiden kuningattaren puoleen ja että liittolaisia oli kehoitettava antamaan tähän suostumuksensa ja yhtymään siihen.

Syyskuun 14:ntenä julaistiin kreivi Burianin nootti. Itävalta-Unkari ei ollut luopunut aikeestaan meidän puolelta suunnitellun rauhanhankkeen hyväksi. Katsoiko se tämän siirtyvän liian kaukaiseen tulevaisuuteen, vai mitkä syyt pakottivat Itävalta-Unkarin hallituksen tähän, en tiedä. Keisari Kaarle ilmoitti eräässä selittävässä kirjelmässään Hänen Majesteetilleen, että ylimmän armeijanjohdon sähkösanoma oli saanut hänet pikaiseen rauhanhankkeeseen. Lausuin eversti Heyelle, että oli ehkä sittenkin hyvä, jos kreivi Burianin askelta seurattaisiin. Oli muuten minun käsitykseni mukaista, ettei meidän tullut asettua kielteiselle kannalle häneen nähden.

Siihen valtiomiesten käsitykseen, että tämä kreivi Burianin rauhanaloite teki mahdottomaksi Alankomaiden kuningattaren välityksen, voi yhtyä. Se vaikeutti sitä, mutta ei mitenkään tehnyt sitä mahdottomaksi. Ennen kaikkea en voi ymmärtää, miksi Hollannin välitystä ei pyydetty ennen kreivi Burianin nootin julkaisemista, mihin aikaa kyllä olisi ollut. En usko, että valtiosihteeri v. Hintze todella oli vakavasti puhunut Hollannin lähettilään kanssa Berliinissä.

Sotilaallispoliittisiin kysymyksiin en noina päivinä juuri sekaantunut. Valtiosihteeri v. Hintze neuvotteli ylimmän armeijanjohdon kanssa Puolan kysymyksestä valtakunnankanslerin hänelle antaman ohjeen mukaan. Vastasin hänelle velvollisuuteni mukaisesti ja esitin kantani. Elokuun 28:ntena teki valtiosihteeri, keskusteltuaan erään puolalaisen herran kanssa, meille Berliinistä ehdotuksiaan Puolan tarkoituksenmukaisesta järjestelystä ja meidän ja Puolan välisten suhteitten säännöstelystä. Erikoisesti tehosti hän Vilnon liittämästä Puolaan, se kun aina pysyisi vieraana aineksena liettuan valtiossa. Puolan täytyisi luonnollisestikin sitoutua täyttämään määrättyjä ehtoja, erikoisesti sotilaallisia sopimuksia, jotka meitä täydellisesti tyydyttäisivät.

Ylin armeijanjohto yhtyi elokuun 30:ntenä antamassaan vastauksessa valtiosihteeriin ja viittasi samalla muutamiin seikkoihin. Niitä oli kosketeltu aikaisemmissa neuvotteluissa, joita hän mahdollisesti ei tuntenut. Niin tehosti se esim. meidän talous- ja sotilaspolitiikkamme tähden rautatieyhteyttä Puolan kanssa, samoin oli turvattava liikeyhteys Venäjän kanssa Puolan kautta. Pidin myös Puolan lähempää sitomista ehdottomasti tarpeellisena, koska en voinut voittaa epäluuloani tätä maata vastaan. Valtakunnankansleri oli aikoinaan luvannut Vilnon liettualaisille. Nyt oli luonnollisesti pelättävissä, että he pitäisivät Vilnon luovuttamista Puolalle lupauksenrikkomisena. Ulkoasiainviraston tehtävänä olisi torjua tästä syntyvät haitat. Näin supistettuun Liettuaan nähden pysyin entisellä kannallani ja pidin välttämättömänä, että se liittyisi itsenäisenä valtiona Saksaan tai Preussiin personaaliunioonissa. Tätä minun kirjoitelmaani käytettiin kaikesta yhteydestään irroitettuna valtiopäivillä minua vastaan tehdyissä hyökkäyksissä todistuksena epäselvästä poliittisesta ajattelutavastani. Kirjoituksen syntyhistoria on yksinkertainen, selvittämättömäksi jää vain, miten se ulkoasiainvirastosta pääsi julkisuuteen. Päämääriin on pyrittävä niin kauan kuin se suinkin käy päinsä, on vain katsottava, ettei siitä toiselta puolen koidu vahinkoa. Tätä ei tässä ollut pelättävissä. Ulkoasiainviraston harjoittaman politiikan perustus oli terve, minun kantani oikea.

Samaa ajatustapaa seuraten puolustimme vielä tähän aikaan Baltikumin perustamista ja Suomen kuningaskysymyksen ratkaisua Suomen omien toiveiden mukaisesti.

Valtiosihteeri v. Hintzen kanssa keskusteltiin myös Romaanian kysymyksestä. Ententen ilmeinen sotilaallinen ylivoima oli voimakkaasti vaikuttanut Jassyn hallitukseen, joka oli kokonaan ententen lähettiläiden vaikutuksen alaisena. Sen käytös meitä kohtaan tuli yhä vieraammaksi. Bukarestin rauhan heikkous alkoi nyt tuntua. Ylin armeijanjohto harkitsi valtiosihteeri v. Hintzen kanssa vakavasti uutta retkeä Romaaniaa vastaan ja kiinnitti siinä huomionsa niihin joukkoihin, jotka idässä oli vapautettu länsirintamaa varten. Kenraali v. Arz myöntyi tähän ehdolla, että keisari Kaarle antaisi suostumuksensa. Tämä kieltäytyi erikoisesti painostamasta Romaaniaa, siitä huolimatta, että se oli sotilaallisesti välttämätöntä. Me luovuimme siis toimenpiteistä sitä vastaan. Alkuperäiset määräykset joukkoihin nähden saivat pysyä voimassa. Mutta ne päätyivätkin lopulta Serbiaan. Jälkeenpäin ehdotti Itävalta-Unkarin hallitus itsekin aseellista toimintaa Romaaniaa vastaan. Silloin oli jo liian myöhäistä.

Tällävälin oli amiraali v. Holtzendorff eronnut virastaan, paha sydänvika oli päässyt hänessä kehittymään. Amiraali Scheer tuli amiraaliesikunnan päälliköksi. Hän oli erinomaisen selvänäköinen ja päättäväinen persoonallisuus. Minä asetuin Spaassa niin pian kuin mahdollista yhteyteen hänen kanssaan, keskustelin asemasta länsirintamalla ja sukellussodasta. Sukellusveneiden tukikohdan Brüggen luovuttaminen voisi käydä tarpeelliseksi lähitulevaisuudessa. Amiraali Scheer ei luullut, että tämä vaikuttaisi ratkaisevasti sukellussodan tehoon, koska Flanderista lähtevät veneet jo kulkivat Skotlannin pohjoiskärjen ympäri. Ne eivät enää tulleet kanaaliin. Tietysti ei sukellusveneiden kertyminen Saksan rannikolle ollut amiraalista suotavaa.

Hän arveli edelleen olevan mahdollista lisätä sukellusveneiden rakentamista ja enentää tämän taistelukeinon tehoa. Hän pyysi minun myötävaikutustani sukellusveneiden rakentamisen edistämiseksi. Amiraali Scheer puhui suuremman työväkimäärän myöntämisestä, jota hän tarvitsi sukellusveneitä rakennettaessa lisätyin voimin. Selitin hänelle, että ylin armeijanjohto ei nyt voisi hankkia sitä ja suostuin vain luovuttamaan muutamia erikoisesti harjaantuneita insinöörejä ja teknikkoja. Tässä oli kysymys vain muutamista miehistä. Nämä neuvottelut venyivät lokakuuhun asti. Asema oli muuttunut äärettömän vakavaksi. Siitä huolimatta annoin vielä määräyksen näiden miesten luovuttamisesta. Tämäkin määräys joutui julkisuudessa pohdinnan alaiseksi. Ylin armeijanjohto ei voinut antaa miekkaansa, ennenkuin se lyötiin sen kädestä. Samoin kuin luopuminen itsessään järkevistä poliittisista päämääristä tapahtui varustustöiden lopettaminen kyllin aikaiseen. Kaikista tavattoman raskaista vaikutelmista huolimatta en minä kuulunut niihin, jotka ennen aikojaan heittävät kirveensä kaivoon. Olin sitä mieltä, että rauhanneuvotteluissakin selviäisimme sitä edullisemmin, mitä voimakkaampia olimme.

Esikunnassani olin pannut toimeen erään muutoksen. Otin eversti Heyen vanhemmaksi apulaisekseni. Hänen johtonsa alle kuului useita osastoja, jotka tähän asti olivat olleet minun välittömässä hoidossani. Esittelyt niistä tehtiin hänelle, minä pysytin itselläni ratkaisuvallan. Se, mitä minä olin kokenut, ei voisi olla jättämättä jälkeä kehenkään ihmiseen. Minua ei ollut kutsuttu ylimpään armeijanjohtoon siksi, että solmisin rauhan, vaan että voittaisin sodan, ja tämä oli ollut ainoana silmämääränäni. Samoin kuin Clemenceau ja Lloyd George olin tahtonut tähän päämäärään nostattaa koko kansani, mutta en ollut diktaattori, vaikka oltiin kärkkäitä alinomaa sitä väittämään vastoin kaikkea totuutta. Lloyd Georgella ja Clemenceaulla oli käytettävinään maittensa suvereeniset parlamentit, sillä ne olivat "heidän" parlamenttejaan. He olivat samalla koko hallinto-, siis toimeenpanevan vallan etunenässä. Minulla sen sijaan ei ollut mitään perustuslain myöntämää mahdollisuutta vaikuttaa välittömästi Saksan julkisiin viranomaisiin ajaakseni perille omat vaatimukseni asioissa, jotka katsoin sotilaallisesti välttämättömiksi. Niissä virastoissa, joiden puoleen käännyin, en aina tavannut tarvittavaa asiantuntemusta ja toimintatarmoa. Rauhaa ei ollut voitu saavuttaa, siksi olin koettanut johtaa sotaa onnelliseen loppuun, mikä yksin olisi voinut pelastaa meidät siitä kohtalosta, jonka alla me nyt huokaamme. Minä huomasin nyt, että tämä onnellinen loppu oli mahdoton, ja näin tuhon tulevan, jonka ehkäisemistä koko miehuus-ikäni työ oli tarkoittanut.

IV.

Näiden Spaan tapahtumain aikana kruununprinssi Ruppreehtin, v. Boehnin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmät peräytyivät Kemmelistä, Lysin tasangolta ja Vesleltä Arleux'n—Moeuvresin kanavan taakse Siegfried-asemiin. Liikkeet sujuivat hyvin, 18:kin armeija, jolla oli pisin perääntymisväli, sai sen suoritetuksi suunnilleen syyskuun 7:nneksi.

Armeijat eivät tulleet kaikkialla saksalaisiin varushautoihin, vaan pysyivät joissakin paikoin entisissä vihollisen varustuksissa. Vihollinen seurasi kaikkialla kintereillä. Se ryhtyi hyvin pian jatkamaan hyökkäystään, suunnaten sen erikoisella voimalla Moeuvresin ja Holnonin välillä 17:nnen armeijan vasenta sivustaa ja 2:sta armeijaa sekä 18:nnen armeijan oikeata siipeä ja Ailetten ja Aisnen välillä 9:nnen armeijan vasenta ja 7:nnen armeijan äärimäistä oikeaa sivustaa vastaan. Taistelut olivat erittäin katkeria, mutta rintama järjestyi, ainoastaan 2:nen armeija pysyi jatkuvasti heikkona. Syyskuun 18:ntena ja 19:ntenä jatkui ankaria hyökkäyksiä Moeuvresin—Holnonin rintamalla; ne pakottivat 2:sen armeijan vasemman siiven vetäytymään joitakin kilometrejä Schelden—Oisen kanavaa kohti St. Quentinin pohjoispuolella, minkä jälkeen myös 18:nnen armeijan täytyi vetää äärimäinen oikea siipensä samassa suhteessa taaksepäin. Yleensä säilytimme asemamme ja katkeria paikallisia taisteluja kesti syysk. 25:nteen ja 26:nteen asti. Ranskalaiset laajensivat edelleen hyökkäystään St. Quentinin suuntaan. Oli selvää, että nämäkin päivät jälleen kuluttivat koko armeijan voimia.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli kuun keskivaiheilla ottanut johtoonsa v. Boehnin armeijaryhmään kuuluneen 9:nnen armeijan. Tämä armeija ja 7:nnen armeijan oikea sivusta saivat taistella lakkaamatta. Armeijaryhmä sai itse korvata tappionsa. Erikoisen voimakas oli jännitys molemmin puolin Reimsiä ja syysk. 22:sesta alkaen myös Argonnien kummallakin puolen, missä 26:ntena oli alkava uusi suuri taistelu.

Hermann-asemien rakentaminen molempien pohjoisten armeijaryhmien taakse oli alkanut. Samoin rakennettiin ahkerasti varustuksia Saksan kruununprinssin armeijaryhmän selkäpuolella.

Tyhjentämistöitä rintaman takana rannikon ja Maasin välillä jatkettiin; niitä häiritsivät usein tehokkaasti vihollisen lentohyökkäykset. Oli kuljetettava suunnattomia varastoja, joita ilman ei voitu tulla toimeen, jos sota vielä jatkui. Useiden viranomaisten varastopolitiikka oli ollut väärä, ja sen seuraukset tuntuivat nyt.

St. Mihielin ja Moselin välillä v. Gallwitzin armeijaryhmän rintaman edessä oli jo elokuun lopussa huomattu vilkasta liikettä. Siellä tulisi todennäköisesti tapahtumaan amerikkalaisten hyökkäys. Ylin armeijanjohto siirsi sinne varajoukkoja. Pohdin kaaren tyhjentämistä, jota jo aikoja sitten oli suunnitelmallisesti valmistettu, armeijaryhmän päälliköiden ja armeija-osasto C:n johtajien kanssa, jota osastoa vastaan odotettiin hyökkäyksen kohdistuvan. Paikalliskomentoviranomaiset olivat minun varoituksistani huolimatta huolettomia. Takana olevia teollisuuskeskuksia silmälläpitäen ylin armeijanjohto antoi määräyksen kaaren tyhjentämisestä valitettavasti vasta syyskuun 8:ntena. Samalla oli armeija-osasto C:n eteläinen rintama vedettävä vihollisesta muita kohtia syrjemmäksi, niinkuin elokuun puolivälissä 17:nnen armeijan suhteen oli tapahtunut. Ainoastaan etujoukkojen tuli jäädä etumaisiin asemiin.

Tyhjentämistyöt eivät vielä olleet ehtineet pitkälle, kun hyökkäys alkoi syyskuun 12:ntena Ruptin ja Moselin välillä. Siihen liittyi sivuhyökkäys Cambresin ylängöllä olevan kaaren pohjoispäätä vastaan. Molemmissa kohdin vihollinen mursi rintamamme. Etelärintamalla murtui eräs preussilainen divisioona. Varajoukot eivät olleet tarpeeksi lähellä estääkseen heti tappion. Combresin ylängöllä olleen itävalta-unkarilaisen divisioonan olisi myös pitänyt taistella paremmin. Paikallinen armeijanylikomento määräsi ryhdyttäväksi kaarta tyhjentämään jo keskipäivällä. Olin tyytymätön itseeni, mutta myös paikallisiin komentoviranomaisiin. Ensin saapui tietoja, että tyhjentäminen jatkui hyvin. Se oli mahdollista, kun vihollinen ei enää ahdistanut. Tämän perusteella annoin armeijatiedonantoni, joka oli liian edullinen, kuten myöhemmin selvisi.

Armeijatiedonantojani on moitittu vääristeleviksi. Ne ovat olleet ehdottomasti totuudenmukaisia ja ne laadittu niinkuin omatuntomme ja velvollisuus armeijaa, kansaamme ja liittolaisiamme kohtaan vaati. Iltatiedonannot ilmoittivat vain lyhyesti päivän tapahtumat. Päivätiedonannot perustuivat ilmoituksiin, jotka ylimmällä armeijanjohdolla oli käytettävänään sinä hetkenä, jolloin minä ne allekirjoitin — tavallisesti klo 10.30 a.p. Kirjoitin ne etupäässä armeijaa varten. Oikein ja kohtuullista oli, että sotamies tiesi mainittavan siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä kärsinyt. Joukko-osasto, upseeri tai sotamies, joka mainittiin tiedonannossa, oli ylpeä siitä: olihan jokaiselle innostavaa tietää maineestaan maailmallekin ilmoitettavan. Siinä oli sodankäynnille hyvin oleellinen kiihoitin, tärkeä psykologinen, toimintaa edistävä tekijä. Myös kotiseutu oli syystä ylpeä poikiensa julkisesti saamasta tunnustuksesta. Jokainen sana armeijatiedonannossa oli tarkoin punnittu. Suuria tapahtumia kosketeltiin perinpohjaisesti; pienemmistä kahakoista voitiin vain tärkeimmät mainita. Rauhallisina aikoina toistuva ilmoitus: "ei mitään erikoista", "ei mitään olennaista" kertoi ymmärtävälle lukijalle, että Saksan miehet joka kohdalla laajaa rintamaa olivat jälleen uskollisella antaumuksella öin ja päivin täyttäneet ankaran velvollisuutensa isänmaata kohtaan. Tietystikin olisin jännittävinä aikoina mieluummin käyttänyt lyhytsanaista kuin selittelevää tyyliä. Milloin tällainen ilmaisutapa oli paikallaan, käytettiin sitä. Tiedonanto Flanderin taistelusta: "Langemarck jäi meille tai luovutettiin", ei olisi tyydyttänyt ketään.

Aluemenetykset mainittiin, mikäli ne vaikuttivat taistelutilanteeseen, mutta vasta sitten, kun siitä ei voinut koitua vahinkoa taisteleville joukoille. Ei kukaan ihminen voinut vaatia, ei edes valitettavasti niin puolueettomasti ajatteleva saksalainenkaan, että minun piti ilmoittaa, kuinka monta tykkiä ja vankia vihollinen meiltä kulloinkin otti! Emme olleet se voimakas kansa, josta minulle juuri noina päivinä niin usein puhuttiin! Vihollisen tiedonantojen jatkuva lukeminen oli tuottanut jo kyllin vahinkoa. Ylimmän armeijanjohdon tiedonantojen epäileminen meni paikoittain niin pitkälle, että niitä tutkittiin vihollisen tiedonantoihin vertaamalla. Se oli oikein aito saksalaista!

Eikö ollut suuri strateeginen voitto meille, kun me esim. 1917 Flanderin rintamalla säilytimme asemamme, vaikka se tuotti meille taktillisia tappioita ja vaati meiltä vankeja ja sotatarpeita? Kun ilmoitin, että vihollinen oli tunkeutunut meidän tykistöasemillemme, piti siitä käydä selville tykkien ja vankien menetys. Eikö se riittänyt? Tahdottiinko oikein penkoa onnettomuutta?

Ylin armeijanjohto oli sallinut vihollisen tiedonantojen julkaisemisen luottaen Saksan kansan ymmärrykseen. Myöhemmin minusta tuntui, että se oli virhe. Vihollinen harjoitti tiedonannoillaan suorastaan propagandaa meitä vastaan ja lamautti mielialaamme. Vielä arveluttavammalta tuntui minusta kuitenkin myöhemmin annettu kielto julaista tiedonantoja. [Ranska tiesi kyllä hyvin, miksi se ei sallinut meidän tiedonantojemme julkaisemista, vaikka me emme harjoittaneet niillä minkäänlaista propagandaa.]

Olen jo selittänyt, että minun täytyi ottaa huomioon myös armeijan tiedonantojen vaikutus liittolaisiimme. Tämä seikka vaikutti paljon, kun liittolaiset panivat meihin kaiken toivonsa.

Eräs seikka on kieltämätön: Wolffin toimiston selitykset tiedonantoihini, jotka syntyivät Berliinissä ja olivat tarkoitetut ainoastaan puolueettomia ulkomaita varten, eivät olleet onnistuneita. Oli kyllä olemassa syitä, joilla niiden sävy voitiin selittää. Mutta kun huomasin niistä koituvat epäkohdat, lakkautin ne heti, vaikkakin liian myöhään.

Woevren tasangolla onnistui kaaren tyhjentäminen ja rintaman siirtäminen Michel-asemiin kirvelevistä tappioista huolimatta. Jo syyskuun 13:ntena laimeni taistelutoiminta. Saamiemme tietojen nojalla pidimme mahdollisena hyökkäyksen jatkumista Michel-asemia vastaan.

Syyskuun 22:sen jälkeen muuttui kuva v. Gallwitzin armeijaryhmän, edustalla. Hyökkäyksen todennäköisyys väheni; taistelu Argonnien molemmin puolin näytti olevan pian tulossa.

Myös herttua Albrechtin armeijaryhmä saattoi joutua vaaraan. Tämä mielipide tosin perustui enemmän työtoverieni arveluihin kuin saapuneisiin tietoihin. Minä puolestani pysyin yhä edelleen siinä käsityksessä, että oli pikemmin odotettavissa hyökkäyksen laajennus Reimsin ja Maasin välille kuin rynnistys Lothringeniin.

Joukkomme olivat ylenmäärin uupuneet, miesluku oli vähentynyt, liikarasitus lisääntyi, asema kävi yhä vakavammaksi, mutta rintama oli kunnossa, vain 2:sen armeijan kohdalla oli yhä osittain epätasaisuutta.

Itävalta-Unkarin rintama Italiassa kesti. Merkkejä italialaisten mahdollisesta rynnistyksestä ei vielä näkynyt.

Tällainen oli asema, kun tapahtumat Bulgaariassa pakottivat ylimmän armeijanjohdon tekemään raskaita päätöksiä.

Syyskuun 15:ntenä ryhtyivät ententen joukot hyökkäykseen Makedoniassa Vardarin itäpuolella Cernan ja Vardarin välisessä vuoristossa sekä pienemmillä voimilla Monastirin luona. Molemmilla sivustoilla raukesivat hyökkäykset. Keskustassa, jossa olosuhteet hyökkääjälle olivat vaikeimmat, eivät bulgaarialaiset joukot — 2:nen ja 3:s divisioona — tehneet ollenkaan vastarintaa. Ne yksinkertaisesti jättivät asemansa. Vain tämän kautta kävi ententen joukkojen nopea eteneminen mahdolliseksi tuossa rotkoisessa, korkeassa vuoristossa, joka on kuin luotu puolustusta varten. Kenraali v. Scholtz aikoi pysäyttää bulgaarialaiset seuraaville asemille oikeaan aikaan tuotujen varajoukkojen avulla. Hän pettyi toiveissaan: 2:nen ja 3:s bulgaarialainen divisioona peräytyi suunnitelmallisesti ilman taistelua toisaalta Cernan taakse, toisaalta Vardarin taakse. Bulgaarialaiset reservijoukot, jotka olivat kolmen saksalaisen divisioonan vahvuiset, eivät ollenkaan ryhtyneet taisteluun. Saksalaiset joukot, joita vähän ennen oli vahvistettu Romaaniasta tuoduilla pataljoonilla, eivät yksin voineet aukeamaa sulkea. Ententelle oli avattu tie pohjoiseen päin Vardarin laaksoon Krivolacin suunnalla.

Myöhemmätkin yritykset vastarinnan järjestämiseksi menivät myttyyn.
Bulgaarian armeija meni kotiin. Ainoastaan muutamat Pressba-järven ja
Cernan välillä, saksalaisen välittömän komennon alaisina taistelevat
bulgaarialaiset osoittivat toistaiseksi suurempaa lujuutta.

Jo syyskuun 16:ntena tai viimeistään 17:ntenä sähkötti kenraali Lukov, joka johti joukkoja Struma-joella, tsaarille, että hänen täytyi tehdä aselepo; hän ei tiennyt miten mahdollisimman nopeasti pääsisi eroon meistä muodollisestikin heittäytyäkseen suoraan ententen syliin.

Muutamia päiviä jälkeenpäin sain minä käsiini Ranskan yleisesikunnan salaisen tiedonannon, josta kävi selvästi ilmi, että ranskalaiset eivät enää odottaneet Bulgaarian armeijan tekevän vastarintaa. Ententen harjoittama propaganda, sen raha, samoin kuin Yhdysvaltain Sofiaan jäänyt edustaja olivat tehneet tehtävänsä. Täälläkin olivat ympärysvallat tehneet eheää työtä. Ehkäpä oli myös bolshevistisia virtauksia Venäjältä päin hiipinyt maahan. Tsaari ja meidän edustajamme Sofiassa eivät tienneet siitä mitään. Kenraali Jekov oli seurannut tapahtumia katselijana. Joitakin päiviä ennen taistelun alkua, jonka varmasti tiedettiin tulevan, hän matkusti Wieniin, sairaalaan, luullakseni jonkin korvavian tähden.

Kenraali v. Scholtz ja kaikki saksalaiset viranomaiset olivat tehneet voitavansa. Siellä, missä saksalaiset komensivat, pysyi Bulgaarian armeija koossa. Vuoristossa eivät bulgaarialaiset olleet halunneet saksalaisia päälliköitä. Päinvastoin he olivat jättäneet sinne erään divisioonankomentajan, jonka kenraali Scholtz tahtoi poistaa, koska ei luottanut häneen, ja tehneet useita henkilövaihdoksia näillä seuduilla.

Kun nyt bulgaarialaiset verhotakseen luopumistaan sanovat, että minulle kyllä oli ilmoitettu sotamiesneuvostojen perustamisesta heidän armeijaansa, niin ei tämä pidä paikkaansa. Ei ole myöskään totta, kun väitetään, ettemme me olisi täyttäneet sopimustamme, joka velvoitti meidän pitämään kuusi divisioonaa Bulgaarian rintamalla. Tämä sopimus koski vain Serbian sotaretkeä 1915. Kun minä elokuussa 1916 tulin ylimpään armeijanjohtoon, oli Makedoniassa suunnilleen yksi divisioona. Sopimus oli menettänyt voimansa senkin kautta, että syyskuussa 1916 oli perustettu saksalainen ylin sodanjohto neliliitolle. Mutta sekään ei ollut lyönyt mitään laimin; molemminpuolisten voimien suhde oli jokseenkin 1:1. Kreikan armeijalla ententen riveissä ei ollut mitään sotakokemusta. Se ei ollutkaan sisäisestä vakaumuksesta vihollisen puolella. Bulgaarian armeija oli levännyt kauan. Sillä oli ollut tilaisuus voimistua ja olisi sen pitänyt auttaa meitä länsirintamalla, sen sijaan että me autoimme sitä. Ylin armeijanjohto tiesi, että Bulgaarian armeija oli sairas, kuitenkin näytti mahdolliselta toivoa, että se kestäisi odottamamme hyökkäyksen, niinkuin kävikin siellä, missä vielä oli halua taisteluun. Samoinkuin saksalaiset päälliköt Bulgaariassa pidimme mekin paikallisia tappioita mahdollisina, mutta emme Bulgaarian armeijan täydellistä hajaantumista. Sofiassa liikkeellä olleet huhut, että Bulgaarian armeija taistelisi vain syyskuun 15:nteen asti, vahvistuivat kovin surullisella tavalla. Ylin armeijanjohto ei voinut suostua jokaiseen avunpyyntöön. Täytyi vaatia, että Bulgaariakin tekisi jotakin, muuten ei meitä mikään pelastaisi. Oli yhdentekevää, häviäisimmekö Makedoniassa vai lännessä. Ei meillä ollut voimia pitää puoliamme lännessä, vaikkakin vain puolustautumalla, ja muodostaa Balkanille bulgaarialaisen rintaman sijasta saksalainen rintama. Näin olisi täytynyt tapahtua, jos me olisimme tahtoneet pysyvästi säilyttää siellä asemamme.

Bulgaarian hallitus ei tehnyt mitään nostaakseen kansansa ja armeijansa sotahenkeä ja lujittaakseen kuria joukoissaan. Se antoi vihamielisille vaikutuksille vapaan vallan ja salli kaikenlaisen kiihoituksen meitä vastaan. Lopun saivat aikaan ententen rahat, joita kotiinpäin virtaavat joukot runsaasti veivätkin mukanaan Sofiaan. Tässä, eikä missään muussa, oli syy Bulgaarian luopumiseen neliliitosta.

Kukaan ei koettanut kieltää sitä, että asema Bulgaarian kukistumisen kautta oli tullut hyvin vakavaksi.

Myöskin Turkki joutui kovaan puserrukseen. Sen Palestiinan rintama oli täydelleen luhistunut. Saksalaiset päälliköt ja joukot olivat sielläkin täyttäneet velvollisuutensa, saksalainen sotilas taisteli Jordaninkin rannalla sankarillisesti. Mutta meidän voimamme olivat rajoitetut. Ne voivat täälläkin vain jonkun ajan pitää Turkin armeijaa koossa.

Englantilaiset etenivät nopeasti Damaskuksen radan vartta ja rannikolla pohjoiseen päin. Konstantinopoli ei tosin vielä ollut uhattu, mutta Turkin vastustuskyky oli hyvin lamassa. Enverin ja Talaatin uskollisuuden vuoksi ei tämäkään olisi vielä ratkaissut Turkin suhdetta ententeen. Ententelta vapautui kuitenkin Syyriassa melkoisia voimia ja se saattoi nyt milloin tahansa Bulgaarian kukistumisen jälkeen hyökätä Konstantinopolia vastaan Maritsan yli. Täällä oli vain heikkoja turkkilaisia joukkoja. Bulgaarian armeija Struman varrella oli tähän asti ollut sen suojana. Voitiin tosin Kaukaasiasta, ehkäpä Ukrainastakin tuoda apuvoimia; mutta emme olisi voineet järjestää Mustalla merellä suurten joukkojen kuljetusta, siihen oli laivoja saatavissa liian vähän. Apujoukkojen lähettäminen alkoikin heti. Muutamia pataljoonia siirrettiin Ukrainasta Konstantinopoliin. Mutta mitään ratkaisevaa ei enää voitu saada aikaan. Konstantinopolin täytyi kukistua; tapahtuisiko se marras- vai joulukuussa, oli yleisen tilanteen kannalta yhdentekevää. Oli luonnollista, että ententen laivasto loisi Mustan meren kautta kulkuyhteyden Romaaniaan ja veisi Bulgaarian kautta joukkoja Tonavalle. Emme voineet ajatellakaan, että Romaania pysyisi puolueettomana. Ennemmin tai myöhemmin se ryhtyisi vihollisuuksiin, sen saattoi nähdä.

Oli selvää, että ympärysvallat koettaisivat vapauttaa Serbian ja hyökätä sieltä Unkarin kaksoismonarkian kimppuun antaakseen sille kuoliniskun. Rintamamme Balkanilla järkkyi; kysymys oli nyt siitä, voitiinko se uudelleen muodostaa Serbiassa ja Bulgaariassa tai ainakin Tonavalla. Tilanteesta Sofiassa ei aluksi voinut saada selvää. Vielä emme tienneet, oliko todella koko Bulgaarian armeija rappeutunut. Serbian armeija oli vuosikausia taistellut maansa rajojen ulkopuolella ja antanut loistavan näytteen kauniista isänmaanrakkaudesta. Niin olisivat bulgaarialaisetkin voineet tehdä. Sitäpaitsi ei entisestä Bulgaariasta vielä jalanleveyttäkään ollut vihollisen vallassa.

Jos Bulgaarian armeija jättäisi meidät, täytyisi Saksan ja
Itävalta-Unkarin kuljettaa voimia Balkanille enemmän kuin koskaan.

Kun tähän asemaan oli jouduttu, täytyi meidän tehdä kaikkemme vahvistaaksemme asemaamme Balkanilla ja siten suojataksemme itseämme ympärysvaltain hyökkäyksiltä Unkariin, Saksan ja Itävallan sivustaan. Me kuljetimme saksalaisen divisioonan Sevastopolista Bulgaarian ja Romaanian kautta Sofiaan. Kenraali v. Arz pani liikkeelle yhden itävalta-unkarilaisen divisioonan Ukrainasta Romaanian kautta Serbiaan. Kolme saksalaista itärintaman divisioonaa, jotka oli aiottu käyttää länsirintamalla ja osittain olivat sinne jo matkalla, käännettiin Serbiaan. Sinne lähti lopuksi kaksi divisioonaa Italian sotanäyttämöltä, jotka kenraali v. Arz oli asettanut käytettäväksemme lännessä. Ankarasti kamppailevalta länsirintamalta lähetti ylin armeijanjohto sinne vielä alppijoukon, joka oli tullut suoraan taistelusta ja vielä oli vuoristoasussa. Tämä oli ehdottomasti tarpeen Serbian vuoristossa. Kuusi tai seitsemän divisioonaa riistettiin näin länsirintamalta.

Yksi saksalainen divisioona aiottiin sijoittaa Sofian ympärille tukemaan tsaarin hallitusta, toiset divisioonat oli tarkoitus koota Nishin ympäristöön. Huonojen kulkuyhteyksien tähden jouduttaisiin varmaan lokakuun keskipaikkeille, ennenkuin tämä saattoi tapahtua.

Hyvin pian selvisi, ettei Bulgaarian taholta enää käynyt odottaminen mitään. Sofiaan sijoittunut divisioona siirrettiin Nishiin. Tsaari luopui vallasta ja lähti maasta pois. Hallitus taipui kokonaan ententen puoleen. Bulgaarian armeija hajosi tai antoi riisua aseensa. Aselepo, joka jättäisi Bulgaarian kokonaan ententen käsiin, saattoi joka hetki olla valmis.

Saksalaisissa joukoissa, jotka olivat taistelleet Bulgaarian armeijassa, säilyi järjestys; ententen joukkojen lakkaamatta tunkeutuessa Vardaria ylöspäin Üskübiä kohti, peräytyivät ne mallikelpoisessa järjestyksessä sen länsipuolella Mitrovitsaa kohti ja itäpuolella Sofiaan päin. Uuden rintaman muodostaminen Serbiaan riippui hyvin suuresti itävalta-unkarilaisten joukkojen vastustuskyvystä.

Tilanne Romaaniassa pysyi hyvin epäselvänä ja jännittyneenä. Ylin armeijanjohto kykeni lähettämään sinne enää vain vähäistä apua, muun muassa Kaukaasian joukot.

Idässä olivat bolshevikit pysyneet meidän vihollisinamme. Ystäviä, jotka olisivat voineet auttaa meitä, emme olleet politiikallemme Iso-Venäjältä saaneet.

Mitä suurimmassa määrässä epäiltävää oli, onnistuisiko meidän Serbiassa ja Romaaniassa muodostaa uusi rintama Itävalta-Unkarin ja läntisen rintamamme sivustasuojaksi ja säilyisikö öljynsaanti Romaaniasta meidän käsissämme.

Epäilemätöntä oli, että italialaiset hyökkäisivät. Oli aivan epävarmaa, miten itävalta-unkarilaiset joukot nyt tappelisivat siellä.

Taistelutilanne saattoi nyt vain ratkaisevasti huonontua. Tapahtuisiko se hitaasti vai huimaavan nopeasti, sitä ei voinut vielä päättää. Todennäköistä oli, että tapaukset kypsyisivät lähimmässä tulevaisuudessa, niinkuin todella tapahtui Balkanin niemimaalla ja Itävalta-Unkarin rintamalla Italiassa.

Näin ollen tunsin raskaaksi velvollisuudekseni kiirehtiä sodan lopettamista ja kehoittaa hallitusta ratkaisevaan toimintaan. Syyskuun 9:nnen jälkeen ei ylin armeijanjohto ollut kuullut mitään Alankomaiden kuningattaren rauhanvälityksestä. Elokuun keskivaiheilta asti oli aika kulunut tuloksettomasti. Kreivi Burianin nootti oli kaikunut kuuroille korville. Diplomatia näki joutuneensa voittamattomaan pulaan, kun vastustaja osoitti vain tuhoamishalua. Tämän käsityskannan vuoksi, joka ei ollut syntynyt salamannopeudella vaan oli kypsynyt minussa elokuun alusta alkaen ankarissa sisäisissä otteluissa, pyysin syyskuun 26:ntena valtiosihteeri v. Hintzeä saapumaan Spaahan.

Olot Berliinissä olivat sillävälin käyneet hyvin ikäviksi, taistelu vallasta oli jälleen astunut räikeästi esiin. Edustaja Erzbergerin hyökkäys kreivi v. Hertlingiä vastaan oli siitä ulkonaisena merkkinä ja se oli nostattanut rajun aallokon. Keisarin elokuun 14:ntenä antamaa kehoitusta, että hallitustoimia johdettaisiin yhtenäisesti ja lujasti, ei seurattu. En ole saanut selvää kuvaa noiden päivien tapahtumista. Valtakunnankanslerin asemaa en pitänyt vakavasti uhattuna. Suuren parlamentaarisen kokemuksensa avulla oli hän tähän asti aina selviytynyt. Berliinin tapahtumien tähden ilmoitti valtiosihteeri v Hintze tulevansa sunnuntaina syyskuun 29:ntenä. Kreivi Limburg-Stirum oli pyytänyt myös valtakunnankansleria saapumaan Spaahan. Tällä kertaa en minä ollut esittänyt pyyntöä, koska minulle syyskuun alussa selitettiin kreivin korkea ikä esteeksi, mutta otin tiedon valtakunnankanslerin tulosta tyydytyksellä vastaan, varsinkin kun aloin omasta puolestani päästä yhä paremmin selvyyteen siitä, mihin toimenpiteihin oli ryhdyttävä.

Ypernin itäpuolella ryhtyi entente rynnäkköön ja tunki meidät kaikkialla vanhalla Flanderin taistelukentällä etumaisista linjoistamme pois ja vielä osittain tykistösuoja-asemiemmekin ohi. Huomasimme välttämättömäksi armeijan perääntymisen selkäpuolella oleviin asemiin.

Cambrain suunnalla pääsi vihollinen syyskuun 27:ntenä ankaralla hyökkäyksellä kanavan yli etenemään, vaikka täällä oli kaikki jo etukäteen varustettu mitä huolellisimmin. Kauempana etelässä Vesleen asti rintama kesti.

Champagnessa ja Maasin länsirannalla oli syyskuun 26:ntena alkanut suuri taistelu. Ranskalaiset ja amerikkalaiset hyökkäsivät siellä hyvin kauas viitoitetuin päämäärin. Argonnien länsipuolella olimme pysyneet aseman herroina ja puolustautuneet loistavasti. Argonnien ja Maasin välissä olivat amerikkalaiset murtaneet rintaman. He olivat tänne keränneet voimakkaan armeijan. Amerikan osanotto sotaan oli tämän kautta tullut yhä merkitsevämmäksi. Heidän rynnistyksensä pysähdytettiin. Syyskuun 27:ntenä taistelimme etupäässä menestyksellä. 28:ntena pysytimme asemat hallussamme suunnitelmallisia rintamanparannuksia lukuunottamatta.

Syyskuun 29:ntenä ja seuraavina päivinä jatkuivat taistelut pitäen yllä vain tavanmukaista jännitystä. Ei mikään pakottanut tekemään äkkipäätöksiä. Panen tälle seikalle asiain kehitystä silmälläpitäen yhtä suuren painon kuin sille, että hallitus sitten elokuun puolivälin ei ollut saanut mitään aikaan rauhan hyväksi. Minulle ei tässä ollut mitään yllättävää. Pitikö ylimmän armeijanjohdon nyt odottaa, kunnes Turkki ja Itävalta-Unkari, joita iskut ensi sijassa olivat kohdanneet, tekisivät aloitteen. Se olisi ollut mukavaa, mutta sitä ei sallinut minun vastuunalaisuudentunteeni. Tuliko ylimmän armeijanjohdon monien pyyntöjen ja kiirehtimisien jälkeen toivoa, että hallitus sittenkin vielä nostattaisi kansan tai ryhtyisi Hollannin välityksellä rauhan hankkeeseen. Näyttikö tämä luultavalta? Velvollisuus vaati jättämään aikaakuluttavan toimettomuuden ja tyhjät sanat. Vihollisen puoleen oli käännyttävä ja ehdotettava rauhaa ja aselepoa. Sitä vaati sotatilanteemme, joka liian todennäköisesti huononemistaan huononi. Vielä ei meidän tarvinnut heittäytyä armoille. Vihollinen täytyi saada neuvottelemaan. Tapahtuisiko se sovinnollisuuden vai väkivallan merkeissä? Mikäli luulin tuntevani Clemenceauta ja Lloyd Georgea, täytyi minun pelätä pahinta. Wilson taas oli usein ilmoittanut ehtonsa tavattoman juhlallisessa muodossa. Hän ja hänen edustamansa Amerikka tuntisivat varmaan olevansa sanoihinsa sidottuja. Amerikka oli ratkaissut sodan Ranskassa, ilman sitä olisi entente sotilaallisesti jo kauan sitten kukistettu, minkä vuoksi oli mahdollista, että Wilson veisi Englannista ja Ranskasta huolimatta mitä sitovimmalla tavalla esittämänsä päämäärät voittoon. Tähän seikkaan oli saatava selvyyttä. Jos tämä käsitys Wilsonista saisi vahvistusta, niin voisimme hyväksyä neuvottelujen pohjaksi hänen 14 pykäläänsä, jotka tosin olivat kovat, mutta ainakin selvästi esitetyt; mutta jos tässä suhteessa pettyisimme, jos vihollinen jännittäisi jousta liiaksi, jos vihollisen sotilasjohtajat kieltäisivät meiltä sen kunnioituksen, jonka miehuullisella kamppailullamme olimme ansainneet, silloin täytyisi taistelun jatkua, niin tavattoman vaikeaksi kuin se kävisikin. Ehkä silloin hallitus ja kansa saataisiin nousemaan sankarillisiin tekoihin, kun ne vihdoinkin näkisivät, mitä tämä taistelu Saksalle merkitsi.

Juuri tässä suhteessa en voinut heittää toiveitani kotimaan rintaman lujittumisesta. Jos vihollinen vastaisi samalla tavalla kuin tammikuussa 1917, niin täytyisi jossain määrin riittävän johdon avulla kansassa jälleen herätä oikea mieliala, päättäväisyys ja yksimielisyys, jotka eivät voisi olla edullisesti vaikuttamatta sotakuntoisuuteemme ja henkeen rintamalla. Epäilemätöntä oli, että tämä vaikuttaisi ratkaisevasti sotajoukkoon ja koko sotatalouteen, ja sitä tehokkaammin mitä pikemmin se tapahtuisi. Meillä olisi jälleen sotakoneisto, joka puhuisi puolestamme voimakasta kieltä, ellei vastustajamme muuhun tyytyisi. Nämä eivät olleet mitään utopioja. Ranska, Serbia ja Belgia olivat kärsineet hyvin paljon enemmän kuin me ja kestivät yhä. Jos sota lähenisi rajojamme, nousisi jokaisen rintamalla olevan sotamiehen silmien eteen välittömänä tunne siitä, että oli suojeltava kaikkea sitä kallista, mitä kotimaassa oli. Kun sotilas, joka tiesi, mitä sotanäyttämö, taistelutanner, etappialuekin merkitsi, näkisi sodan koko sen hävittävässä suuruudessa uhkaavan saksalaista maata, niin nousisi 70-miljoonainen kansamme — näin ajattelin — vankkana ja yksimielisenä käyttämään niitä jättiläisvoimia, joita sillä yhä vielä oli. Kysymyksenalaiseksi jäi myös, olisiko vertansa runsaasti vuodattanut Ranska, joka oli kärsinyt paljon enemmän kuin me, jaksanut kestää vielä kauan alueiden tyhjentämisen jälkeen. Missään tapauksessa ei asemamme ollut sellainen, että kansamme ja lastemme kasvojen edessä olisimme voineet puolustaa antautumista viholliselle; mutta joka tapauksessa, jos suinkin kävi mahdolliseksi, oli lähdettävä rauhan tietä astumaan.

Sisäisesti taistellen olin vähitellen tullut tähän raskaaseen päätökseen ja tunsin nyt velvollisuudekseni ja sisäiseksi pakoksi toimia ollenkaan välittämättä siitä, mitä muut sanoisivat, jotka tunsivat sotatilannetta vähemmin kuin minä. Olen tämän sodan kaikissa suurissa ratkaisuissa täydellisesti tietoisena vastuunalaisuudestani toiminut vakaumukseni mukaan. Tiesin kyllä, että minua vieläkin enemmän herjattaisiin ja tehtäisiin vastuunalaiseksi kaikesta onnettomuudesta. Henkilökohtaisesti kärsimäni katkeruudet eivät voineet vaikuttaa päätösteni tekoon.

Syyskuun 28:ntena klo 6 iltapäivällä menin kenraalisotamarsalkan luo hänen huoneeseensa, joka oli kerrosta alempana. Esitin hänelle ajatukseni rauhan ja aselevon pyynnöstä. Asema voi Balkanin olosuhteiden vuoksi vain huonontua, vaikka länsirintamalla voisimmekin kestää. Meidän tehtävämme nyt oli toimia viivyttelemättä, selvästi ja varmasti. Kenraalisotamarsalkka kuunteli liikutettuna puhettani. Hän vastasi aikoneensa sanoa minulle samaa illalla, hänkin oli jo pitemmän aikaa harkinnut perinpohjin asemaa ja piti tätä hanketta välttämättömänä. Olimme yksimielisiä siitäkin, että aselepoehtoihin tuli sisältyä vallatun alueen säännöllinen ja järjestelty tyhjentäminen ja mahdollisuus ryhtyä sotatoimiin meidän rajoillamme. Edellinen näistä ehdoista oli ääretön sotilaallinen myönnytys. Itärintamalla emme aikoneet antaa perään. Luulin, että ententekin jo olisi selvillä bolshevismin vaarasta, joka sitäkin uhkasi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä erosimme puristaen lujasti toistemme kättä, kuin miehet, jotka ovat kantaneet rakkaimpansa hautaan ja jotka eivät ainoastaan elämän hyvinä vaan myös vaikeimpinakin hetkinä tahtoivat seistä yhdessä. Liittyiväthän meidän nimemme maailmansodan suurimpiin voittoihin. Olimme yhtä mieltä nyt siinäkin, että velvollisuutemme oli liittää nimemme myös siihen hankkeeseen, jota välttääksemme olimme tehneet kaiken, mitä ajateltavissa oli.

VI.

Valtiosihteeri v. Hintzen ja minun välisten neuvottelujen perusteet olivat muodollisestikin selvinneet keskustelussani kenraalisotamarsalkan kanssa syyskuun 28:ntena. Neuvottelut tapahtuivat 29:ntenä klo 10 aamupäivällä Britannique-hotellissa. Eversti Heye oli läsnä.

Lyhyen tervehdyksen jälkeen alkoi valtiosihteeri v. Hintze selittää sisäistä tilannetta ottamatta ollenkaan huomioon ulkonaisia olosuhteita. Hän piti kreivi v. Hertlingin asemaa niin horjuvana, ettei tämä enää voisi pysyä paikallaan, eikä hänen omakaan asemansa ollut enää vahva. Berliinissä oli sisäisen tilanteen tähden tapahtuva täydellinen järjestelmän muutos ja parlamentaarisen ministeristön muodostaminen. Hän puhui myös vallankumouksen mahdollisuudesta. Tähän hetkeen asti olin luullut, että ylimmän armeijanjohdon tuli yhdessä silloisen valtakunnankanslerin ja ulkoasiainviraston valtiosihteerin kanssa pohtia kysymyksiä, joita se piti tilanteen vaatimina. Vaihdokset näissä viroissa ja tällä hetkellä vaikuttaisivat ehdottomasti haitallisesti, mullistavasti ja hidastuttavasti kaikilla aloilla. Asioiden yhtäjaksoisuus katkeaa aina joksikin aikaa näin syvällekäyvissä muutoksissa. Mihin päätökseen Hänen Majesteettinsa tulisikin, ylin armeijanjohto pitäisi hallitusta uusien miesten edustamana ja uudelleen järjestettynäkin aina hallituksena. Uusien miesten tulisi tuntea vastuunalaisuutensa, jos he tässä tilanteessa ottaisivat hallitusvallan käsiinsä. Ylimmän armeijanjohdon tuli esittää oma kantansa samalla lailla uudelle kuin vanhallekin hallitukselle ja pitää huolta siitä, ettei armeijalle hallituksen muutoksen tähden koituisi vaurioita siinä tapauksessa, että voitaisiin saada aikaan kunniallinen aselepo.

Valtiosihteeri v. Hintze piti huolimatta minun vastaväitteistäni tarpeellisena koko hallitusjärjestelmän muuttamista. Hän ei pitänytkään uudistusta niin vaikeana. Minä en voinut arvostella tätä asiaa, kun en täysin tuntenut Berliinissä vallitsevia olosuhteita.

Valtiosihteeri v. Hintze ilmoitti edelleen, että Alankomaiden kuningattaren puoleen ei oltu käännytty eikä muihinkaan toimenpiteisiin ryhdytty rauhanasian ajamiseksi. Mitään positiivista ei siis oltu tehty.

Nyt vasta kenraalisotamarsalkka ja minä esitimme tilanteen ja mielipiteemme aselepoehdoista. Valtiosihteeri v. Hintze piti oikeimpana kääntyä presidentti Wilsonin puoleen aselevon ja rauhan pyynnöllä. Sveitsin lähettiläs Washingtonissa oli uudelleen puhunut hallituksellemme Wilsonin korkeista ihanteista. Oli selvää, että kiertotie Washingtonista Pariisiin ja Lontooseen hidastuttaisi asian kulkua ja ettei yhtäkkiä tätä tietä voitaisi saavuttaa aselepoa, vaan vasta pitemmän ajan kuluttua. Tämä ei kuitenkaan sotinut sitä käsitystä vastaan, joka kenraalisotamarsalkalla ja minulla oli asemasta. Yhdyimme valtiosihteeri v. Hintzen ehdotukseen, vaikkakin kehoitimme samanlaisella nootilla kääntymään myös Englannin ja Ranskan puoleen.

Neuvottelun jälkeen ajoimme heti Hänen Majesteettinsa luo, joka oli Kasselista saapunut Spaahan. Valtiosihteeri v. Hintze esitti samanlaisen lausunnon sisäpoliittisesta tilanteesta, liittäen siihen nyt rauhan- ja aselepoehdotuksen, jolla oli käännyttävä Wilsonin puoleen. Kenraalisotamarsalkka kuvasi sitten sotilaallista tilannetta, minä vain lyhyesti vahvistin hänen sanojaan. Hänen Majesteettinsa oli tavattoman rauhallinen. Hän selitti suostuvansa siihen, että käännyttäisiin Wilsonin puoleen. Iltapäivällä jätettiin valtiosihteeri v. Hintzen toimesta kaikkein korkein määräys sillävälin saapuneelle valtakunnankanslerille parlamentaarisen järjestelmän luomisesta Saksaan. Ylin armeijanjohto sai tiedon siitä vasta sen julkaisemisen jälkeen; kreivi v. Hertling ei luullut voivansa toteuttaa sitä ja pyysi eroa. Berliinissä alettiin nyt etsiä uutta parlamentaarista valtakunnankansleria. Se tapahtui sangen omituisella tavalla, sillä kruunu jätti kaiken aloitetoimen käsistään.

Kysyin valtiosihteeri v. Hintzeltä, milloin uusi hallitus muodostettaisiin ja olisi päätösvaltainen ja milloin uudesta nootista voitaisiin sopia liittolaistemme kanssa, jotta se voitaisiin lähettää. Hän vastasi minulle, että se saattoi tapahtua tiistaina, lokakuun 1:senä.

Valtiosihteeri kreivi v. Roedernin toivomuksesta, joka myös oli tullut Spaahan ja jonka, samoin kuin varakanslerin, piti neuvotella parlamentaaristen johtajien kanssa, lähetti ylin armeijanjohto majuri vapaaherra v. dem Buschen Berliiniin vielä syyskuun 20:nnen iltana. Hänen piti siellä valtiopäivillä antaa selityksiä sotilaallisesta tilanteesta, jos hallituksen johto piti sitä tarpeellisena.

Kenraalisotamarsalkka päätti myöhemmin minun pyynnöstäni seurata Hänen Majesteettiaan Berliiniin syysk. 30:nnen iltana edustaakseen siellä samalla henkilökohtaisesti ylintä armeijanjohtoa. Minun oloni Spaassa oli sotatilanteen tähden valitettavasti tuiki välttämätön.

Majuri vapaaherra v. dem Busche oli jo lokakuun 1:sen illalla yhdessä varakansleri v. Payerin kanssa lyhyessä keskustelussa Berliiniin sillävälin saapuneen Badenin prinssi Maxin kanssa. Siinä hän esitti samaa kuin seuraavana aamuna valtiopäivillä puolueiden johtajille. Samat ajatukset hän esitti myös varakansleri v. Payerille heidän ollessaan kahden kesken.

Kreivi v. Roedernin ehdotuksen, että majuri vapaaherra v. dem Busche puhuisi myös herrainhuoneessa, ylin armeijanjohto hylkäsi. Minusta se olisi tehnyt sen vaikutuksen, kuin olisi tahdottu tällä vaikuttaa Preussin sisäiseen politiikkaan. Välittömän painostuksen kautta tahdottiin saada herrainhuone luopumaan siitä kannasta, mikä sillä tähän asti oli ollut Preussin valtiomuotokysymyksessä.

Lokakuun 2:sena kello 9 aamulla varakansleri v. Payer vei majuri vapaaherra v. dem Buschen esittämään tilannetta valtiopäiväin kokoontuneille puolueenjohtajille. Varakansleri oli läsnä neuvotteluissa. Majuri vapaaherra v. dem Busche tunsi minun mielipiteeni ja tarkoitukseni. Hän oli merkinnyt näitä muistiinkin ennen esitystään. Hänen esityksensä oli kauttaaltaan asiallinen. Hän kuvasi Bulgaarian luopumisen jälkeen Balkanilla muodostuneen sotatilanteen ehkä liian edulliseksi, olosuhteet länsirintamalla luottamusta herättäviksi. Joukkoja hän kiitti. Kuten ehdottomasti tulikin, kuvasi hän täyteväkikysymyksemme hyvin vakavaksi ja viittasi siihen, että me emme enää kyenneet peittämään tappioitamme. Miesten lukumäärä pataljoonissa oli vähentynyt 540:een, ja tämäkin luku voitiin pysyttää ainoastaan hajoittamalla 22 divisioonaa, s.o. 66 jalkaväkirykmenttiä. Henki varaväessä oli huono.

"Me voimme vielä jatkaa sotaa jonkun aikaa, tuottaa vastustajalle ankaria tappioita, jättää jälkeemme autioksi hävitettyä maata; voittaa emme tällä enää voi.

"Tietoisuus tästä ja tapausten kulku ovat kypsyttäneet herra kenraalisotamarsalkassa ja kenraali Ludendorffissa päätöksen ehdottaa Hänen Majesteetilleen, että taistelu lopetettaisiin, jotta Saksan kansa ja sen liittolaiset säästyisivät uusilta uhreilta.

"Samoin kuin meidän suuri hyökkäyksemme heinäkuun 15:ntenä keskeytettiin heti, kun sen jatkaminen ei enää ollut oikeassa suhteessa sen vaatimiin uhreihin, samoin oli nyt päätettävä luopua sodan toivottomasta jatkamisesta. Tämä voidaan vielä tehdä. Vielä on Saksan kansa tarpeeksi voimakas pidättämään vastustajaansa kuukausimääriä, saavuttamaan paikallista menestystä ja vaatimaan ententelta uusia uhreja. Mutta jokainen päivä vie vastustajan päämääräänsä lähemmäksi ja tekee sen vähemmän taipuvaiseksi kanssamme solmimaan rauhan, joka on meille siedettävä.

"Siksi ei ole yhtään hetkeä hukattava. Jokainen vuorokausi voi huonontaa tilannetta ja suoda vastustajallemme tilaisuuden nähdä vielä selvemmin, miten heikkoja me nyt olemme.

"Tällä voisi olla mitä onnettomimmat seuraukset rauhantoiveisiin ja sotilaalliseen asemaan nähden. Ei armeija eikä kotimaa saa ryhtyä mihinkään, joka osoittaisi heikkoutta. Samaan aikaan kuin rauhantarjous tehdään, täytyy kotimaassa muodostua yksimielinen rintama, josta käy ilmi, että järkähtämättömästi vaaditaan sodan jatkamista, jollei vihollinen suostu minkäänlaiseen tai ainoastaan nöyryyttävään rauhaan.

"Jos näin kävisi, niin riippuisi armeijan kestävyys ratkaisevasti kotimaan lujuudesta ja siitä hengestä, joka kotoapäin virtaa armeijaan."

Esityksessään ilmitoi majuri vapaaherra v. dem Busche minun ohjelmani ja myös minun mielipiteeni. Hän ei puhunut ainoastaan valtiopäivämiehille, vaan myös sille uudelle hallitukselle, joka näiden riveistä oli astuva esiin. Soturi, joka jo neljän vuoden ajan on saanut käydä mitä vaikeinta taistelua puutteellisin apukeinoin, tylsistyy vaaroja vastaan. Toisin on sen laita, joka äkkiä näkee kirkkaassa valossa niin suunnattoman suuret vaikeudet.

Kahden vuoden ajan olin kirjoittanut hallitukselle varaväen puutteesta. Siviiliasevelvollisuuslaki, pyrkimykseni saada siihen muutoksia, ponnisteluni saada naiset yhä enemmän puolustustyöhön osallisiksi, kehoitukseni piileskelijöiden ja karkurien ahdistamiseksi kotona olivat syvästi oikeutettuja ei yksistään Hindenburg-ohjelman vuoksi, vaan siksikin, että rintamalle tarvittiin väkeä. Kaikki aloitteet, joita olin tehnyt Saksan kansan taistelukyvyn kohottamiseksi, olivat sodankäynnille äärettömän tärkeitä kysymyksiä, joiden ratkaisusta valtakunnankansleri oli vastuussa koko kansalle. Kaikki oli kiinteässä yhteydessä keskenään; jos mieliala oli luja, niin pidätettäisiin kyllä piileskelijät ja karkurit rintamalla; lykkäystä saaneita vapautettaisiin kotimaasta halukkaammin; täyteväen puute ei kävisi niin huutavaksi; taistelun sielulliset vaikutukset voitettaisiin helpommin. Valtakunnankanslerit eivät esittäneet näitä ajatuksia valtiopäiville, jotka edustivat Saksan kansaa, vaikka ylin armeijanjohto oli nimenomaan pyytänyt heitä niin tekemään. Kaikki tämä oli todellisuudessa salattu valtiopäiviltä, samoin kuin käsitykseni sodan- ja rauhan mahdollisuuksista elokuun 8:nnen jälkeen. Muuten ei tilanteen nurinkurinen käsitys Berliinissä ole ymmärrettävissä.

Olin majuri vapaaherra v. dem Buschen esityksen vaikutuksesta niin hämmästynyt, että vielä kerran kysyin häneltä hänen palattuaan, oliko hän sanonut muuta kuin mistä olimme neuvotelleet. Hän antoi minulle lausuntonsa kirjoitettuna, jota hän oli sananmukaisesti seurannut. Nämä muistiinpanot ovat edessäni kun kirjoitan näitä rivejä. En tiedä, oliko majuri vapaaherra v. dem Buschen esitystapa, hänen aina syvää vakavuutta huokuva persoonallisuutensa syventänyt hänen sanainsa vaikutusta kuulijoihin, inhimillisesti ymmärrettävää se olisi ollut. Myös oli majuri vapaaherra v. dem Busche huomannut kansanedustajissa voimakasta mielenliikutusta.

Hänen arvokkaanvakavat sanansa esityksen lopulla siitä, mitä me ehdottomasti tarvitsisimme, kaikuivat kuuroille korville. Luulen, ettei niitä yleensä käsitetty oikein suuren mielenliikutuksen vallitessa. Anteeksiantamatonta on, että se, mitä majuri vapaaherra v. dem Busche oli sanonut, heti pääsi julkisuuteen, vielä lisäksi tavalla, joka oli ehdottomasti vahingoittava meitä suuresti. Selvemmin ei heikkoutemme voinut joutua vihollisen tietoon kuin se nyt joutui.

Suuressa määrin arveluttavaa oli, että tähänastinen hallitus ei huomauttanut majurille, että hänen kuulijainsa joukossa oli myös puolalainen. Hallituksen täytyi tietää, että tämä heti levittäisi kaiken, mitä kuuli, sekä kotimaahan että ulkomaille.

Ollen siinä käsityksessä, että hallitus voitaisiin muodostaa lokakuun 1:seen päivään mennessä ja tuntien velvollisuuteni armeijaa kohtaan olin Spaassa vielä syyskuun 30:ntena ja lokakuun 1:senä neuvotteluissa valtakunnankanslerin ja ulkoasiainviraston edustajain kanssa, samalla kehoitin yhdessä ylisotamarsalkan kanssa majuri vapaaherra v. dem Buschea tekemään kaikkensa, jotta nootti lähetettäisiin lokakuun 1:senä, viimeistään puolenpäivän aikaan lokakuun 2:sena.

Toimintani pääasiallisena kannustimena oli ihmishenkien säästäminen. Otin myös huomioon, että asemamme neuvottelujen alkaessa olisi sitä edullisempi, kuta pikemmin ne aloitettaisiin. Vaikka tilanne ei nykyhetkellä olisikaan uhkaava, niin voisi kuitenkin parin kolmen viikon kuluttua ratkaisevasti vaikuttaa asioihin, saisiko Saksan armeija aselevon vuorokautta aikaisemmin vai myöhemmin tai, siinä tapauksessa että meidän täytyisi jatkaa taistelua, kotimaasta henkistä kannustusta. Tähän katsoen oli anteeksiantamatonta viivyttää hallituksen muodostamista valtiosihteeri v. Hintzen tarpeelliseksi katsomaa aikaa pitemmälle. Usein keskustelin tästä upseeritoverieni kanssa ja vain tämä vakaumus ohjasi toimiani. Muuten menettelin sen mukaan, mitä olin lausunut valtiosihteeri v. Hintzelle ja mitä majuri vapaaherra v. dem Busche esityksessään oli tuonut ilmi. Tämä antaa yhtenäisen kuvan. Aivan käsittämätöntä on, miten on syntynyt luulo, että minä olisin sanonut: "aselepo on tehtävä 24 tunnin kuluessa, muuten särkyy rintama pirstaleiksi." Syyskuun 29:nnen neuvottelujen ja majuri vapaaherra v. dem Buschen lokakuun 2:sena antaman lausunnon välillä, jotka käyvät samaan henkeen, ei ole mitään sotatapahtumia, jotka olisivat sanottuna aikana horjuttaneet mielipiteitäni.

Olin tuontuostakin pyytänyt, että valtiosihteeri v. Hintze pysyisi valtiosihteerintoimessaan, jos uusi valtakunnankansleri sitä toivoisi, jotta työssä säilyisi jonkinmoinen yhtenäisyys. Mutta se oli ollut turhaa. Yleisesikunta oli myös lokakuun 1:sen ja 2:sen välisenä yönä helpottanut Hänen Majesteettinsa ja Badenin suurherttuan yhteyttä asettamalla puhelinjohtonsa heidän käytettäväkseen, siten jouduttaakseen prinssi Maxin nimitystä. Minä toimin koko ajan samaa periaatetta seuraten: kun raskas päätös kerran oli tehty, oli toimittava sen mukaan. Ei saanut menettää päiviä, vielä vähemmän antaa kaiken mennä hukkaan, niinkuin usein oli tapahtunut. Vielä kerran tehostan, ettei tässä ollut kysymyksessä saada heti paikalla aselepo, oli ensin päästävä yhteyteen vihollisen kanssa. Sillä ei vielä aselepo ollut solmittu, sen tiesin minä parhaiten, sillä olin paremmin selvillä vihollisen ajatustavasta kuin uusi hallitus. Minä rauhallisine, raskaine ajatuksineni pysyin vieraana Berliinin tapahtumille ja selitin ne siten, että kansanedustajat, jotka eivät aikanaan olleet saaneet tietoa asioista, nyt tuskallisessa mielenkuohussaan, jota yllätys tietenkin oli tavattomasti lisännyt, olivat käsittäneet väärin majuri vapaaherra v. dem Buschen. Mielestäni ei myöskään prinssi Maxilla eikä uudella hallituksella ollut niin selvää kuvaa asioista, että he olisivat voineet täysin ymmärtää niiden välisen yhteyden.

Myöhään lokakuun 1:senä ja lokak. 2:sen kuluessa soitti eversti v. Haeften minulle usein ja kuvasi niitä vaikeuksia, joita uuden hallituksen muodostaminen ja samalla myös nootin lähettäminen tuotti. Syyskuun 30:ntenä olin ilmoittanut hänelle mitä Spaassa oli päätetty ja neuvoin häntä kehoittamaan hallitusta nopeaan ja tarmokkaaseen toimintaan, kuten käsitykseni mukaan oli tehtävä. Hänen ei kuitenkaan pitäisi "hoputtaa", mutta kyllä viitata niihin suuriin vaurioihin, joita jokainen päivä voi saada aikaan, jos vitkastellaan tai ollaan toimettomia. Myös eversti v. Haeftenille oli valtiosihteeri v. Hintze syyskuun 30:nnen iltapäivällä vakuuttanut, että uusi hallitus muodostettaisiin viimeistään lokakuun 1:sen iltapuolella ja että rauhantarjous voitaisiin lähettää illalla.

Keskusteltuani eversti v. Haeftenin kanssa lokakuun 1:sen iltana huomasin selvästi, että se, mitä valtiosihteeri v. Hintze oli edellyttänyt, ei toteutuisi. Neuvoin nyt eversti v. Haefteniä pitämään huolta siitä, ettei mitään tarpeetonta viivytystä syntyisi, mutta alistuin nootin lähettämisen lykkäämiseen, kun otin huomioon Berliinissä vallitsevan tilanteen.

Lokakuun 3:ntena oli uuden ministeristön istunto, jossa kenraalisotamarsalkka edusti ylintä armeijanjohtoa; hän puhui samaan tapaan kuin olimme puhuneet valtiosihteeri v. Hintzelle syyskuun 29:ntenä ja esitti vielä kerran ylimmän armeijanjohdon käsityksen valtakunnankanslerille osoitetussa kirjelmässä, jonka minä puolestani olin hyväksynyt:

"Ylin armeijanjohto pysyy maanantaina syyskuun 29:ntenä tänä vuonna tekemässään vaatimuksessa, että vihollisillemme on heti tehtävä rauhantarjous.

Makedonian rintaman murtumisen ja siitä välittömästi johtuneen länsirintaman reservijoukkojen vähentämisen vuoksi ja koska on mahdotonta korvata viime päivien taisteluissa syntyneitä melkoisia menetyksiä, ei inhimillisen arvioinnin mukaan enää ole olemassa toiveita, että voisimme pakottaa vihollisen rauhantekoon.

Vielä seisoo Saksan armeija liitoksissaan lujana ja torjuu voitokkaasti kaikki hyökkäykset. Mutta tilanne kärjistyy päivä päivältä ja voi pakottaa ylimmän armeijanjohdon raskaisiin päätöksiin.

Nämä seikat tekevät välttämättömäksi taistelun lopettamisen, jotta Saksan kansalta ja sen liittolaisilta säästyisi hyödyttömät uhrit. Jokainen hukkaan mennyt päivä maksaa tuhansien urhoollisten sotamiesten hengen.

Kenraalisotamarsalkka on yllämainittuun syyskuun 29 päivän rauhanvaatimukseen lisännyt omakätisen huomautuksen, että siinä ajateltiin vain kunniakkaan rauhan hankkimista.

Lokakuun 4:ntenä palasi kenraalisotamarsalkka Spaahan. Lokak. 5:ntenä lähetettiin ensimmäinen nootti Wilsonille.

Nootin laatimiseen ja poliittisen toiminnan kulkuun ei ylin armeijanjohto enää ole vaikuttanut. Minä en pitänyt ilmaisumuotoa kyllin täsmällisenä ja ehdotin käytettäväksi miehekkäämpää kieltä, mutta minua ei kuultu. Valitettavasti oli selvää, että meidän täytyi asettua Wilsonin 14 pykälän pohjalle. Ne lähentelivät Saksassa syntynyttä sosiaalidemokraattista maailmankatsomusta ja vastasivat lukumäärään nähden Itävalta-Unkarin Serbialle heinäkuun lopulla 1914 antaman nootin 14 pykälää.

Lokakuun 2:sena lähettämässäni sähkösanomassa tehostin sitä, että Wilsonin nootin 14 pykälää olisi rauhanneuvottelujen perustana, mutta ei vihollisen asettamina ehtoina. Kenraalisotamarsalkka oli Berliinissä asettunut samalle kannalle, mutta ei ollut saanut ymmärtämystä läsnäolleiden valtiosihteerien puolelta. Ainoastaan varakansleri v. Payer yhtyi kenraalisotamarsalkkaan. Myöhemmin annettiin minulle seuraava selitys: kaikki valtiosihteerit olivat sitä mieltä, että vaikka Elsass-Lothringenin ja Puolan kysymys nyt olivat muuttuneet kansainvälisiksi, niin ei tähän kuitenkaan ilman muuta sisältynyt se, että Elsass-Lothringen ja suuria alueita idässä oli luovutettava.

Aselepoehtojen valmistelua varten kutsuttiin Spaahan komitea.
Puheenjohtajana toimi kenraali v. Gündell, valtakunnankansleria edusti
valtiosihteeri v. Hintze. Muina jäseninä siihen kuuluivat kenraali v.
Winterfeldt, majuri Brinckmann ja meriväen kapteeni Vanselow.

Armeijalle annettavien tiedonantojen avulla koetettiin lieventää aselepo- ja rauhantarjouksen lamauttavaa vaikutusta.

Syyskuun 20:nnen jälkeen keskustelin useiden päälliköiden kanssa rauhantarjouksesta. Ne herrat, jotka oivalsivat yleistilanteen, pitivät sitä oikeana, rauhallisissa olosuhteissa elävät eivät kyenneet näkemään sen välttämättömyyttä. Tyydytyksekseni huomasin, että luottamus minuun ei silloin ollut horjunut.

VII.

Ensimmäisessä suuressa valtiopäiväpuheessaan lokakuun 5:ntenä, kosketellessaan taistelun jatkamisen välttämättömyyttä siinä tapauksessa, ettei rauhanehtoja voitaisi hyväksyä, asettui prinssi Max samalle kannalle kuin kenraalisotamarsalkka ja minä.

Prinssi Max sanoi: "Me olemme lujasti ja täynnä luottavaa uskoa voimaamme päättäneet kunniamme, vapautemme ja tulevien sukupolvien onnen vuoksi kantaa vieläkin raskaampia uhreja, jos se ei ole vältettävissä", ja

"Olkoonpa rauhantarjouksen tulos mikä tahansa, tiedän, että Saksa on lujasti päättäväisenä ja yksimielisenä käyvä joko rehelliseen rauhaan tai lopputaisteluun elämästä ja kuolemasta, mihin meidän kansamme on valmis, jos se siihen pakotetaan. En tunne epävarmuutta ajatellessani, että tulos voisi olla tuo toinenkin, sillä tunnen niiden valtavien voimien hengen, joita kansassamme vielä nytkin on, ja tiedän, että ehdoton tietoisuus siitä, että jokainen taistelee elämämme puolesta, kaksinkertaistuttaa nuo voimat."

"Samoin kuin jokainen yksityinen sotamies rintamalla, on jokainen saksalainen kotimaassa valmis kantamaan mitä uhreja tahansa isänmaansa hyväksi, jos niin vaaditaan."

Nämä olivat kauniita, mieltäylentäviä sanoja, jotka saivat minussa lujittumaan uskon, että valtakunnankanslerin, valtiopäivien ja ylimmän armeijanjohdon kesken vallitsi täydellinen yksimielisyys taistelun jatkamisesta äärimäisessä tapauksessa. Mutta valtakunnankansleri ja valtiopäivät eivät olleet vakuutettuja siitä, että jokainen saksalainen jo — vuodesta 1914 — taisteli elämänsä puolesta ja että tämä taistelu olemassaolosta vaati meitä jokaista uhraamaan kaikkemme. Niistä tuhansista erilaisista iskusanoista, joilla kansamme sielu koti- ja ulkomaan taholta oli myrkytetty, oli elävä tietoisuus tästä vähitellen kuoleutunut. Vasta toukokuussa 1919 ennenkuulumattomien rauhanehtojen tunnetuksi tultua imeytyi tämä tietoisuus kansaan ja kansalliskokoukseen. Jälleen puhui sama presidentti kauniita, liikuttavia sanoja, jotka näyttivät vaativan välitöntä toimintatarmon nousua; näitä ei sähkölennättimellä uskallettu levittää julkisuuteen. Mutta tälläkin kertaa jäivät sanat vain sanoiksi. Hetki oli tullut, jolloin heidän olisi tullut nostattaa isänmaa toimintaan.

Noina päivinä kuljin lujana raskasta tietäni eteenpäin. Kun minulle myöhemmin Wilsonin toisen nootin saavuttua täydellisesti selvisi, että Wilson ei kyennyt eikä tahtonutkaan viedä perille mielipiteitään, vaan että Clemenceau ja Lloyd George olivat voimakkaammat, että meidät tehtäisiin orjiksi, silloin oli minusta hetki tullut, jolloin ajatukset kamppailun jatkamisesta oli muutettava teoiksi eikä tyydyttävä onttoihin sanoihin. Odotin prinssi Maxin ja hänen hallituksensa täyttävän vakuutuksensa, sitten kun he ja koko Saksa olivat huomanneet, että oli haudattava kaikki toiveet sopimusrauhasta.

Kenties olisin menetellyt oikeammin ja viisaammin, jos jo lokakuun alussa olisin jyrkästi asettanut hallituksen vastattavaksi kysymyksen, johon sen kuitenkin täytyi vastata: tahtooko Saksan kansa jatkaa taistelua kunniansa puolesta, tahtooko hallitus kutsua viimeisenkin miehen aseisiin ja vielä kerran lietsoa kansaan pyhää, vakavaa innostusta. Mutta luulen vielä tänäänkin, että isänmaalle kohdistettu herätyshuuto noina päivinä olisi kaikunut kuuroille korville. Olihan vieläkin neljä vuotta kestäneestä sodasta huolimatta, kuten lokakuun 5:ntenä pidetyistä puheista selvisi, epäselvyyttä tämän sodan todellisesta luonteesta, hallitus ja kansa eivät vieläkään olleet oivaltaneet tilanteen valtavaa vakavuutta. Vielä ei ollut vihollinen paljastanut tuhoamisaikeitaan, jotka jo Wilsonin toisessa nootissa selvisivät jokaiselle.

Prinssi Max arveli, että olisi ollut edullisempaa lähettää nootti noin viikkoa myöhemmin, kun hän ensin olisi laatinut yksityiskohtaisen ohjelman sodan tarkoitusperistä, mikä ohjelma olisi koko maailmalle osoittanut, että asetuimme presidentti Wilsonin periaatteiden kannalle ja olimme valmiit näiden periaatteiden hyväksi tekemään raskaitakin kansallisia uhrauksia.

Me olimme jo lokakuun 5:ntenä ottaneet Wilsonin kannan lähtökohdaksemme. Mitä muuta saattoi nyt myöhemmin tapahtua?

Se seikka, että minä mitenkään julkisesti esiintymättä kehoitin valtakunnankansleria nopeaan ja tarmokkaaseen toimintaan, kun elokuun keskivaiheilta asti ei oltu mitään aikaansaatu, ei ole pahentanut yleistä tilannettamme, sen sijaan on se seikka, että nyt julkisesti kerrottiin ylimmän armeijanjohdon tahtoneen aselepoa ja kiirehtineen sitä, vahingoittanut asiaa yhtä paljon, jollei enemmänkin, kuin nuo vääristellyt esitykset majuri vapaaherra v. dem Buschen tiedonannoista.

Uskooko prinssi Max ja luulevatko samoin ajattelevat todellakin, että tätä samaa toimenpidettä lokakuun keskivaiheilla olisi katsottu yksinomaan jalon inhimillisyyden ilmaukseksi, joka olisi ententen taholla otettu erikoisen ystävällisesti vastaan? Tällaiseen seisoivat vihollisemme liian reaalisella ja liian kansallisella pohjalla. Ne olivat myös liian viisaita menetelläkseen niin. Ne näkivät sodan yleistilanteen yhtä hyvin kuin Saksan ylin armeijanjohto. Ne tunsivat olosuhteet Saksan armeijassa ja Saksassa sekä Itävalta-Unkarin armeijan heikkouden Italiassa ja tilanteen Itävalta-Unkarissa. Lukuisista, valitettavasti usein liiankin yksityiskohtaisista vankien kertomuksista olivat ne varmaan muodostaneet selvän kuvan siitä, kuinka pieni miesluku pataljoonissamme oli ja kuinka monta divisioonaa ylin armeijanjohto oli hajoittanut. Ei niiltä myöskään ollut pysynyt salassa kansan ja sotajoukon henkinen rappeutuminen. Berliinistä ne saivat tietää kaiken. Ne odottivat vain meidän sisäistä romahdustamme niinkuin aikanaan Bulgaarian kukistumista. Ne huomasivat epäilemättä paljon tarkemmin kuin me, että se tapa, millä Hänen Majesteettinsa tiedonanto kreivi Hertlingille syyskuun 28:ntenä saatiin aikaan, merkitsi astumista vallankumouksen tielle.

Myöskään ei rauhantarjous ilman aselepotarjousta olisi tehnyt mitään vaikutusta vihollisen tuhoamishaluun. Sen osoittavat meidän aikaisemmat tarjouksemme, joita ympärysvaltain puolelta väitettiin epärehellisiksi ja vilpillisiksi, sen osoittaa kreivi Burianin aloite. Kun vihollinen kerran oli tällä kannalla, saattoi ainoastaan aselepotarjous pakottaa sen uskomaan että me todella halusimme rauhaa. Pelkkä rauhantarjous edellytti vihollista, joka rakentaisi meille kultaisia siltoja, ja mahdollisuutta päästä sen kanssa sovintoon läheisessä tulevaisuudessa. Oliko unohdettu, miten pitkälle Brestin ja Bukarestin neuvottelut venyivät. Nyt oli kaikki vielä paljoa monimutkaisempaa. Saattoihan ennakolta arvata, että neuvottelut tulisivat kestämään loputtomiin. Pitikö armeijan koko tuon pitkän ajan hyödyttömästi vuodattaa vertaan ilman minkäänlaista tukea kotoapäin? Entä jos meidän sotilaallinen asemamme huononisi näiden pitkällisten neuvottelujen kestäessä: eikö se taas vaikuttaisi melkoisesti rauhat lopulliseen muotoon?

Vain aselepoa tarjoamalla saattoi nopeasti nähdä, olivatko ne oikeassa, jotka pitivät kunniallista rauhaa mahdollisena, mistä minä olisin iloinnut, vai odottiko meitä väkivaltarauha, jonka täytyi kannustaa meitä uusiin tekoihin. Aikaa ei meillä ollut hukata, armeija kaipasi voimainlisäystä kotoa.

Ententen täytyi tunnustaa väriä ja meidän oli sen mukaan toimittava. Nyt ei enää ole olemassa mitään epäilyksiä vihollisen todellisista aikeista. Myöntävätkö ne, jotka väsymättä ovat puhuneet ihmiskunnan sovinnollisuudesta ja sopimusrauhasta, nyt vihdoin rehellisesti, että heillä on ollut väärä käsitys vihollisesta ja, vallankumouksen kulusta päättäen, myös yleensä ihmisistä, ettei maailma vielä ole kypsä sellaisille opeille?

Vieläkö uskomme, että entente-valtain työläiset kulkevat käsi kädessä niiden kanssa, jotka ovat uskoneet sopimusrauhaan ihmiskunnan sovintoajatuksen täyttymyksenä?

Saksan kansa oli ollut pitkäaikaisessa hämäryydessä. "Vorwärts kirjoitti helmikuun 5:ntenä 1919, kun hallituksen joukot olivat Bremenissä päässeet voitolle:

"Sosiaalidemokraatteina valitamme suuresti, että on täytynyt ryhtyä väkivaltaan. Luonnollisesti vastustamme kaikkea väkivallan käyttöä. Mutta väkivallan vastustaminen ei ole samaa kuin vastustelematta hyväksyä jokainen vastapuolen väkivallanteko. Rauhanrakkaus voi menestyä vain siellä, missä siihen vastataan samalla tunteella. Se, joka periaatteessa kammoo niin väkivallankäyttöä, ettei ryhdy vastustamaan toisten väkivaltaa, se lopulta lujittaa vastapuolueen väkivaltahallitusta."

"Vorwärts" palasi täten sille kannalle, millä se oli ollut vuoni 1914. Se ilmaisi saman katsantokannan, jota minä koko elämäni olin edustanut. Ei tuota kenellekään iloa käyttää sisäistä tai ulkonaista väkivaltaa. 1914 täytyi meidän tarttua aseisiin taistellaksemme väkivaltaa vastaan, jonka uhreina nyt olemme sortuneet.

VIII.

Presidentti Wilsonin vastaus meidän lokakuun 5:ntenä tekemäämme tarjoukseen saapui Berliiniin lokakuun 9:ntenä, ensin kipinätietona. Sotilaallisessa suhteessa se asetti aselevon ehdoksi miehitettyjen alueiden tyhjentämisen lännessä. Tähän olimme valmistuneet. Nootti jätti tien neuvottelujen jatkamiseen auki.

Prinssi Maxin toivomuksesta matkustin Berliiniin. Olin pitkähkössä keskustelussa hänen kanssaan kahden kesken. Tunsin jo prinssin. Hän oli ollut kaksi kertaa suuressa päämajassa. Olimme kauan keskustelleet ja kuunnelleet toinen toistamme mielenkiinnolla. Paljon yhteistä meillä ei ollut. Varakansleri v. Payer piti häntä nykyään ainoana mahdollisena kanslerina. Minä saatoin taipua tähän. Mielestäni prinssi Max oli prinssinä ja upseerina sopiva uuden ajan aloittaja. Minä luulin, että hän tekisi myönnytyksiä, mutta jarruttaisi myös. Kuuluihan hän vanhaan ruhtinassukuun, joka ajatteli lämmöllä Saksan suuruutta. Hän voisi siten hyödyttää isänmaata sen vaikeimpana aikana. Tämä toivomus ei ole toteutunut.

Prinssi oli keskustelussa esittänyt minulle kyselykaavakkeen, johon oli mahdoton yksityiskohtaisesti vastata, mutta joka osoitti, miten vähän Berliinin herrat tunsivat sodan oikeata luonnetta. Vastasin niin hyvin kuin taisin. Ilmoituksissani pysyin entisellä käsityskannallani. Minusta ei ollut mitään syytä asettua uudelle kannalle. Wilsonin vastaus jätti vielä sijaa toivolle, että saamme rauhan, joka ei meitä tuhoa.

Kahden kesken pyysi prinssi Max minua tekemään pesäeron kenraali v. Bartenwerfferin, eversti Bauerin ja everstiluutnantti Nicolain kanssa. Minun täytyi kysyä, mistä näitä herroja syytettiin. Prinssi Max sanoi, ettei hän oikein tiennyt mistä, hän toisti vain, mitä hänelle oli sanottu. Pyysin, että hän antaisi minulle määrättyjä tietoja; minä tutkisin niitä omantunnontarkasti jo näiden herrojen omankin edun vuoksi. Mitään tietoja ei ylimmälle armeijanjohdolle annettu. Määrättyjä syytöksiä olisin tunnollisesti tutkinut, ilkeämielisten juorujen tai todistamattomien huhujen perusteella en voinut erottaa omantunnontarkkoja, uskollisia miehiä. Tämä pyyntö vaikutti minuun kiusallisesti. Tällaisia huolia oli siis Saksan hallituksella Berliinissä näinä aikoina!

Prinssi tahtoi tiedustella tilannetta muiltakin korkeammilta upseereilta. Mutta ylimmällä armeijanjohdolla yksin oli selvä kuva yleistilanteesta. Jokaisessa armeijassa olivat olosuhteet erilaiset. Yksityisen armeijan asemasta ei voinut tehdä johtopäätöksiä koko rintamaan nähden. En suostunut tähän. Sitäpaitsi kuului vastuunalaisuus yksinomaan kenraalisotamarsalkalle ja minulle. Hänen Majesteettinsa voi minä hetkenä hyvänsä vaatia lausuntoja, mutta ei valtakunnankansleri. Armeija oli vielä keisarillisen sotaherransa johdon alla. Marraskuun alussa, minun erottuani, antoi kaksi armeijankomentajaa lausuntonsa sotakabinetissa, heidän käsityksensä asemasta oli pääasiallisesti sama kuin minun. Eroavaisuudet johtuivat siitä, että heillä armeijanylipäällikköinä oli rajoitettu käsitys yleistilanteesta.

Jos armeija joutuu tappiolle, lausutaan ja kirjoitetaan aina arvosteluja, jotka ovat paikallaan niin kauan kun niissä ei esitetä loppupäätelmiä, joihin arvostelijalla ei ole pätevyyttä. Olosuhteet eri osissa armeijaa meidän pitkillä rintamillamme olivat liian erilaisia, yleistäminen on mahdotonta; jossakin kohdin saadut persoonalliset kokemukset houkuttelevat liian helposti yleistämään. Tämä on yhtä turmiollista kuin tyhjät iskusanat, joilla olemme myrkyttäneet poliittisen elämämme. Tieteessä niitä pidetään puolisivistyksen selvimpinä tunnusmerkkeinä.

Upseerit, jotka luulevat jo etukäteen nähneensä kaiken, olisivat tehneet paremmin, jos olisivat rehellisinä miehinä tulleet ylimmän armeijanjohdon luo, johon he kuitenkin luottivat, ja kertoneet, mikä heitä huolestutti. Sellaisilta miehiltä sain vain harvoja kirjeitä; jos ne ilmaisivat jotain uutta, pyysin herroja luokseni keskustellakseni heidän kanssaan asioista. Niin kutsuin esim. kapteeni Bakhausin 78:nnesta kenttätykistörykmentistä. Hän antoi minulle arvokkaita tietoja.

Nyt oli aika saada lopullinen selvyys siitä, tahtoiko Saksan kansa jatkaa taistelua, jos neuvottelut vihollisen kanssa eivät johtaisi sellaiseen rauhaan, jonka me voisimme hyväksyä. Valmistuksiin oli ryhdyttävä. Sanomalehdistöstä ylin armeijanjohto oli saanut edullisen käsityksen tästä mahdollisuudesta. Lokakuun 5:ntenä pitämänsä puheen jälkeen ei prinssi Max vielä ollut tehnyt mitään toteuttaakseen silloin ilmaisemansa käsityksen tämän tapauksen varalta. Esitin hänelle siksi kysymyksen tässä asiassa. Minun täytyi myös tietää, mille kannalle uusi hallitus asettui idän kysymyksiin nähden voidakseni sen mukaan järjestää ylimmän armeijanjohdon sotilaalliset toimenpiteet.

Yleiskuvaa Venäjän tapahtumista ei uudella ministeristöllä ollut, vain varakansleri v. Payer tunsi ne. En tiennyt, vieläkö samat näkökohdat olivat määrääviä kuin helmikuussa. Tämän kysymyksen suunnattoman tärkeyden tähden pidin lähempää selvittelyä tarpeellisena. Kysyin prinssiltä, miten hallitus arvioi bolshevismin vaaran ja katsottiinko Ukrainaa tulevaisuudessa välttämättömäksi tarveainekysymyksen tähden. Jälkimäisen kysymyksen ratkaisemiseksi tarvittiin tarkkoja tutkimuksia ja neuvotteluja Itävalta-Unkarin kanssa.

Kysymyskaavake oli keskustelun pohjana. Minäkin esitin kysymyksiä. Kaikesta keskusteltiin niinkuin yllä olen esittänyt. Erikoisia päätöksiä ei tehty. Myös keskusteltiin herra Walter Rathenaun "Vossische Zeitungissa" julkaisemasta artikkelista "Levée en masse". Sellaiset iskusanat eivät tee minuun erikoista vaikutusta. Olivathan olosuhteet toiset kuin 1870/71. Mutta voimaa ja tarmoa oli nytkin kansassa, se täytyi vain herättää. Oli siis kuitenkin olemassa miehiä, jotka samoin kuin minä uskoivat, että Saksan kansa yhä, huolimatta jättiläismäisistä teoistaan, voisi saada vielä suurempaa aikaan. Vahinko vain, etteivät he ole aikaisemmin tuoneet tätä esiin. Se oli minusta erikoisen huomattavaa ja täytti minut uudella toivolla, että taistelun jatkamisen puolella oli sellaisiakin miehiä, jotka muuten ajattelivat toisin kuin minä.

Kabinetin istunnon lopussa prinssi Max kiitti minua siitä, että olin tullut. Kenraalisotamarsalkan suostumuksella ilmoitin lyhyessä vastauksessa nimenomaan, että tukisimme uutta hallitusta lojaalisesti.

Kabinetti oli liian kirjava. Sillä oli kyllä sotakabinetin nimi, mutta se ei muistuttanut missään suhteessa vihollistemme sotakabinetteja.

Illalla tuli vielä useita julkisen elämän johtavia henkilöitä hetkeksi luokseni. He kysyivät minulta, oliko ylin armeijanjohto todella aiheuttanut aselepo- ja rauhantarjouksen. Vakuutin erikoisen selvästi, että niin oli tapahtunut, kuten jo olin sanomalehtihaastattelussa lokakuun 9:ntenä antanut ilmoittaa, kun en enää pelännyt siitä koituvan sotilaallista vahinkoa. Tällaisen selityksen olin velvollinen antamaan prinssi Maxin hallitukselle. Mutta virkani ei velvoittanut minua selittämään näille herroille kaikkea sitä, mitä ajattelin ja tunsin.

Vastauksen Wilsonin ensimmäiseen noottiin laativat hallitus ja ylin armeijanjohto yhdessä. Minun onnistui vielä liittää noottiin tiedustelu, asettuvatko Englanti ja Ranska myöskin noiden 14 pykälän kannalle. Vastauksen sisäpoliittiseen puoleen ei ylimmällä armeijanjohdolla ollut mitään osuutta. Se ei nytkään voinut hyväksyä nootin sävyä. Meidän toiminnassamme osoitti sitä paitsi epäarvokasta hätiköimistä kaiken sen hylkäämiseen, jota tähän asti olimme pitäneet pyhänä. Hyvillään saattoi vihollinen katsella, miten me yhä enemmän jouduimme kumouksen tielle.

Kautta koko maailman vaikeni äkkiä puhe sovintorauhasta ja sen ihanteelliset iskusanat. Tätä ei käynyt suuresti ihmetteleminen. Maailman sanomalehdistö totteli vihollisen propagandan pienintäkin viittausta, eikä enää tarvinnut tätä sanaa. Entente oli propagandallaan saavuttanut tarkoituksensa, nyt se voi heittää naamarin pois ja pyrkiä väkivaltarauhaan. Mutta meilläkin käytettiin sopimusrauha-sanaa enää vain arkaillen. Niillä miehillä, jotka tähän asti olivat julistaneet näitä aatteita ja väittäneet oikeus- ja sopimusrauhan toteuttamista hyvin mahdolliseksi ja helposti saavutettavaksi, ei ollut siveellistä voimaa nyt selvin sanoin ilmoittaa, että he olivat erehtyneet vihollisen tarkoitusperistä ja siten johtaneet kansaa harhaan ja samalla myös onnettomuuteen. Osa heistä ei epäsaksalaisessa ajatustavassaan arkaillut puhua Wilsonin 14 pykälään perustuvasta rauhasta, kuin olisi ollut kysymys oikeusrauhasta. Näin alas olimme jo vaipuneet. He yllyttivät räikeästi minua vastaan: minä olin liian hätäisellä aselepotarjouksellani aikaansaanut uuden onnettomuuden, samoin kuin ennen olin ehkäissyt rauhan saavuttamisen kohtuuttomuudellani. Näin he käänsivät kansan ja armeijan vihan minua vastaan. Jos kaikki ne, jotka ennen puhuivat vain sovintorauhasta, olisivat kertoneet sodasta ja tappion kauhuista, jos he olisivat auttaneet minua nostattamaan kansan viimeisiä voimia myöten ja säilyttämään sitä henkisesti sotakuntoisena, niin ei minun nyt olisi tarvinnut pyytää aselepoa. Kerran tämäkin on käyvä selväksi.

IX.

Taistelu, joka syyskuun lopulla oli syttynyt länsirintamalla, oli sillä välin jatkunut. Vihollisen valtavien ponnistusten tarkoituksena oli murtaa kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmäin rintama Gentin ja Maubeugen suunnalla ja samoin Saksan kruununprinssin ja v. Gallwitzin armeijaryhmäin sisemmät siivet Argonnien molemmin puolin Charlevillen—Sedanin suunnalla. Sama pyrkimys oli ollut pohjana kaikissa ententen hyökkäyksissä syksystä 1915 lähtien. Tähän asti ne olivat rauenneet vihollisen uupumukseen ja meidän vastustusvoimaamme. Nyt me olimme heikontuneet, ja tuon tuostakin petti toinen tai toinen divisioona. Piileskelijäin lukumäärä rintaman takana kasvoi peloittavasti. Tiedonantotoimistot, joiden tuli valvoa yksityisten joukko-osastojen käytöstä, eivät enää riittäneet. Ne, jotka eturiveissä taistelivat, olivat sankareita. Heitä oli vain alueen laajuuden vuoksi liian harvassa. He tunsivat olevansa yksin. Upseeriin suuntautuivat miesten katseet, hänen hartioilleen kuormittui taistelun paino. Hän sai uskollistensa kanssa aikaan urheuden ihmetöitä. Rykmentin-, brigaadin-, vieläpä divisioonankomentajat upseeriensa ja harvojen sotamiestensä, usein kirjuriensa ja sotilaspalvelijainsa avulla palauttivat henkilökohtaisesti aseman entiselleen. He estivät suuresti ylivoimaisen, vaikkakaan ei enää taisteluintoisen vihollisen murron. Voimme olla ylpeitä noista miehistä, jotka suorittivat sankaritöitä. Mutta meidän mieshukkamme oli suuri. Paras osa jäi veriselle tappotantereelle. Osassa pataljooniamme oli enää vain kaksi komppaniaa. Ylin armeijanjohto lakkautti lomallelaskemisen. Suurten kuljetusvaikeuksien vuoksi täytyi kotimaassa olevien lomallelaskettujen toistaiseksi jäädä sinne. He viivyttelivät siellä kauemmin kuin oli suotavaa. Kohtalokkaina marraskuun päivinä olisi Saksassa saanut olla vain harvoja lomallelaskettuja. Valitettavasti ei asianlaita ollut niin.

Divisioonille voitiin myöntää yhä lyhempi aika lepoa ja sotilastarpeittensa ja vaatetuksensa kuntoonpanemista varten. Hyviä joukkoja käytettiin enemmän kuin epäluotettavia. Siitäkin oli vahingollisia seurauksia. Ne eivät voineet ymmärtää, miksi niiden piti niin usein sulkea aukot. Niiden taisteluinto laimeni. Ponnistukset kävivät yhä suuremmiksi, voimat hupenivat. Oli äärettömän vaikeaa saada aukot täytetyksi ja lujittaa heikkoja kohtia. Yhä useammin sattui, että toisen linjan divisioonia täytyi viedä kiireesti taisteluun ja osastot joutuivat sekaisin.

Johtajien hermojännitys rintamalla kasvoi yhä, mutta raskasta taakkaa kantaessaankin he säilyttivät kyvyn arvostella selkeästi isänmaan hätää ja uljaan sankarimielensä. Sitä ei mikään voinut murtaa.

4:s armeija, joka pysytti oikean sivustansa Yserin varrella Diksmuiden alapuolella ja vasemman sivustansa Armentièresin luona, työnnettiin alituisin taisteluin lokakuun alussa Roulersia ja Meniniä kohti. Syntyi joukko paikallisia kahakoita, jotka eivät johtaneet tulokseen. Lokakuun 14:ntenä vihollinen uudisti hyökkäyksensä. Roulersin suunnalla se pääsi etenemään vielä kaupungin toisellekin puolelle. Myös Kortemark menetettiin. Sitävastoin se Meninin suunnalla jaksoi tunkeutua vain vähän matkaa eteenpäin. Wervickin luona se lyötiin takaisin. Myös lokak. 15:s toi viholliselle paikallisia voittoja, jotka pakottivat armeijan peräytymään linjalle Diksmuide—Torhout—Ingelmunster—Kortrik. 4:nnen armeijan divisioonilla oli vähäinen miesluku. Syynä siihen, ettei vihollinen saanut suurempaa voittoa, saattoi 4:nnen armeijan erinomaisen johdon ohella olla vain se, ettei vastustaja enää tuntenut taistelunhalua. 4:ttä armeijaa komensi yhä vielä kenraali Sixt v. Arnim. Hänen esikunnanpäällikkönsä oli nyt majuri Humser, lahjakas soturiluonne.

4:nnen armeijan tilanne oli sillävälin jännittynyt niin, että ylimmän armeijanjohdon täytyi päättää toistaiseksi siirtää se vihollisesta kauemmaksi ja lyhentää sen rintamaa. Se sai käskyn vetäytyä Hermann-asemiin kanavan taa Eecloon kohdalla ja Lysin taa. Tämän liikkeen kautta luovuttiin Flanderin rannikosta. Sukellusveneiden tukikohta oli sillävälin siirretty muualle. 4:nnen armeijan liikkeitä suoritettiin paraikaa lokakuun 17:ntenä, jolloin minä taas matkustin Berliiniin neuvottelemaan sillävälin saapuneen Wilsonin toisen nootin johdosta.

17:s armeija oli saanut kestää vaikeita päiviä vihollisen murtauduttua lävitse Cambrain luona syyskuun 27:ntenä. Lokakuun 8:nteen asti jatkui kiivaita taisteluja Cambrain kummallakin puolen vaihtelevalla onnella, kaupunki pysyi meidän hallussamme. 2:nen armeija ei taistellut yhtä hyvällä menestyksellä; se työnnettiin lokakuun ensi päivinä yhä enemmän Le Catelet'ta kohti. Bohainia kohti pääsi vihollinen etenemään. Armeija veti mukanaan vaikeissa oloissa taistelevan 18:nnen armeijan oikean sivustan. Lokak. 8:ntena kohtasi sitä jälleen uusi ankara isku Le Catelet'n seudulla ja siitä etelään ja työnsi sitä taas taaksepäin. Ylin armeijanjohto oli pakotettu siirtämään 2:sen armeijan lokakuun 9:nnen vastaisena yönä Hermann-asemiin, siltä kun puuttui reservijoukkoja. Tätä liikettä täytyi 17:nnen armeijan seurata vasemmalla siivellään ja keskustallaan Cambrain ja Valenciennesin puoliväliin asti, jota vastoin sen oikea sivusta toistaiseksi sijoitettiin Douain länsipuolelle lähelle kaupunkia. 18:nnen armeijan täytyi samoin kuin 2:senkin peräytyä Hermann-asemiin. Se voi jättää vasemman siipensä La Fèren luo.

Raskaalta tuntui siirtää 2:nen ja 18:s armeija Hermann-asemiin, joiden varustaminen oli vielä kesken. Olin toivonut, että armeijat jaksaisivat kauemmin pysyä Siegfried-asemissa. Tosin oli meidät useissa kohdin St. Quentinin pohjoispuolella tungettu niistä vähitellen pois jo lokakuun alkupäivien taisteluissa, mutta suurimman osan rintamaa olimme kuitenkin säilyttäneet näissä asemissa. Kesken oli myös Hermann-asemien edessä olevan alueen tyhjennystyöt.

Perääntymisliikkeet sujuivat hyvin. Vihollinen hyökkäsi jo lokak. 10:ntenä uusia asemia vastaan, mutta työnnettiin takaisin. Lokak. 11:nenä se saavutti Cambrain koillispuolella taistellessaan 18:tta armeijaa vastaan paikallista menestystä, joka kuitenkin tehtiin mitättömäksi. Seuraavina päivinä lokak. 17:nteen asti oli uusia taisteluja 2:sta ja 18:tta armeijaa vastaan, joista me yleensä suoriuduimme menestyksellä.

4:nnen armeijan siirrosta Lysin taakse seurasi välttämättä myös 6:nnen ja 17:nnen armeijan siirtyminen Schelden taakse Hermann-asemiin. 6:s armeija oli lokak. 17:ntenä vielä Lillen länsipuolella, yöllä 18:tta vasten piti sen luopua kaupungista. Tähän liikkeeseen täytyi kauempana etelässä olevan 17:nnen armeijan oikean siiven ja myöhemmin koko armeijan yhtyä.

Hermann-asemiin perääntyminen edellytti von Boehnin armeijaryhmän lakkauttamista. Se oli käynyt liian kapeaksi eikä voinut enää saada aikaan tarpeellista voimien tasoitusta. 2:nen armeija joutui nyt Ruppreehtin armeijaryhmään, 18:s armeija Saksan kruununprinssin armeijaryhmään. Siellä oli 9:s armeija liittynyt 7:nteen armeijaan. Täälläkään ei selkäpuolen kulkuyhteyden vuoksi ollut tilaa erikoiselle armeijalle. Kenraali v. Carlowitz tuli 2:sen armeijan ylikomentajaksi, jotavastoin kenraali v. der Marwitz sai Verdunin edustalla olevan 5:nnen armeijan. Hänen esikunnanpäällikökseen tuli minun tähänastinen apulaiseni yliluutnantti Wetzell. Kenraali v. Gallwitzille oli muodostettu erikoinen armeijaryhmänkomento. Täälläkin oli osoittautunut haitalliseksi, että armeijanpäällikkyyteen oli yhdistetty armeijaryhmänkomento.

Voimainsäästämisen välttämättömyys pakotti Saksan kruununprinssin armeijaryhmän vielä syyskuun lopulla luopumaan Laffaux'n mutkasta, joka nytkin nieli paljon voimia, ja vetäytymään Oisen—Aisnen kanavan takana oleviin asemiin, joihin me olimme asettuneet 1917, lokakuun 22:sen onnettoman taistelun jälkeen.

Lokakuun 2:sena peräytyivät 7:nnen armeijan vasen sivusta ja 1:sen armeijan oikea sivusta suunnitelman mukaan niihin asemiin, joissa oli oltu ennen toukokuun 27:ntenä 1918 alkanutta rynnäkköä. Valitettavasti antautui vielä ennen tämän liikkeen suoritusta yksi divisioona vastoin kaikkea odotusta taisteluun Fismesin koillispuolella olevilla ylängöillä. 7:nnen armeijan keskusta piti puoliaan Chemin des Damesissa, jota vastaan vihollinen suuntasi hyökkäyksiään tuloksetta.

Puolustustaistelu Champagnessa ja Maasin varrella Argonnien kummallakin puolella kehittyi edullisesti huolimatta vihollisen suunnattomasta ylivoimasta juuri näillä taistelutantereilla. Se oli huomattavasti suurempi kuin molempien pohjoisten armeijaryhmäin rintaman edessä. Täällä osoitti johto erikoista rauhallisuutta ja etevää harkintaa. Vihollinen pääsi vain hitaasti etenemään.

Jatkuvat kiivaat rynnistykset 1:sen armeijan vasenta siipeä ja 3:tta armeijaa vastaan kypsyttivät Saksan kruununprinssin armeijaryhmässä lokakuun alkupäivinä vakaumuksen, että taistelu oli keskeytettävä ja peräydyttävä kauttaaltaan Hunding—Brunhild-asemiin, siis linjalle Laon—Marie—Sissonne—Aisne Rethelistä ylöspäin Grandprèhen asti. Ylin armeijanjohto ei voinut antaa uusia lisävoimia tälle armeijaryhmälle, joka käytteli voimiaan ylen säästeliäästi. Molemmat pohjoiset armeijaryhmät nielivät liian paljon. Ylin armeijanjohto hyväksyi liikkeen, joka suoritettiin suunnitelman mukaisesti lokakuun 13:nteen mennessä.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä aloitti joukkojemme siirron Reimsin edustalla Suippesin takana lokakuun ensimmäisinä päivinä. Lokak. 10:nnen ja 11:nnen välisenä yönä jätettiin koko rintama Chemin des Damesista Argonneihin asti. Sitä ennen oli 3:s armeija torjunut voimakkaat vihollisen hyökkäykset. Lokakuun 13:nnen aamulla seisoivat 7:s, 3:s ja 1:nen armeija puolustusvalmiina uusissa, hyvin varustetuissa asemissa; edessä olevan alueen tyhjentäminen oli jotakuinkin suoritettu. Molempien viimemainittujen armeijain puolustustaistelut syyskuun lopulla ja lokakuun alussa menestyivät täydellisesti, jopa loistavasti, niin että johto ja joukot voivat ylpeydellä muistella niitä. Armeijain ylipäälliköt v. Einem ja v. Mudra ja heidän esikunnanpäällikkönsä v. Klewitz ja Hasse olivat taas tehneet unohtumattoman ansiokasta työtä.

Vihollinen seurasi tuimasti Saksan kruununprinssin perääntyvää armeijaryhmää Oisen ja Aisnen välillä; täällä sukeutui hyvin pian ankaria kamppailuja uusista asemistamme. Aisnen mutkassa Rethelin suunnalla tunkeutui vihollinen varovammin eteenpäin. Sitävastoin se koetti kohta saada haltuunsa Aisnen polvekkeen Vouziersin ja Grandprèn välillä, mikä ei aluksi onnistunut. Amerikkalaisten puserrus 5:ttä armeijaa vastaan Airen laaksossa Maasin länsipuolella oli käynyt ylen vahvaksi. Taistelu laajeni myös Maasin itärannalle. Huolimatta äärettömästä ylivoimastaan päälukuun nähden raukesivat nuorten amerikkalaisten joukkojen rynnistykset; ne kärsivät mitä suurimpia tappioita. Syyskuun 26:ntena saavuttamastaan voitosta ne saivat kiittää vain sitä, että yksi saksalainen reservidivisioona ei tehnyt tehtäväänsä, ja että niiden ryntäys toisessa paikassa kohdistui urhoolliseen, mutta taisteluissa lopen uupuneeseen divisioonaan, joka oli asetettu hyvin pitkälle rintamalle.

Toistaiseksi ei ollut odotettavissa hyökkäystä Michel-asemia ja herttua
Albrechtin armeijaryhmää vastaan.

Tilanne lokakuun 17:ntenä oli siis sellainen, että me olimme koko rintamalla Maasin länsipuolella perääntyneet selkäasemille. Oikealla sivustalla siirtyminen vielä oli kesken. Erikoisia vaikeuksia tuotti se, että armeija perääntyessään Hermann-, ja Hunding—Brunhild-asemiin menetti joukon laitoksia, jotka edistivät joukkojen mukavuutta. Niin menetimme etenkin syöpäläistenhävitysasemia, mikä vaikutti erittäin häiritsevästi. Ylin armeijanjohto odotti hyökkäyksien jatkumista Gentin ja Maubeugen suunnalla Oisen ja Aisnen välillä ja ylisen Aisnen ja Maasin välillä ja niiden laajenemista Maasin oikealle rannalle. Olin jo valmistautunut siihen, että saisimme kärsiä suurta voimain- ja hermojenkulutusta. Useissa kohdin olimme taistelleet menestyksellä, toisissa oli vihollisen täytynyt tyytyä hyvin vähiin tuloksiin huolimatta suuresta ylivoimastaan. Odotettavissa olevien vastaisten taistelujen tulos riippui ratkaisevasti joukkojen sisäisestä kunnosta. Joka mies täytyi pysyttää rintamalla ja saada todellisen taisteluinnon läpitunkemaksi. Aselepotarjouksen aikaansaama vaikutus ei ollut suotuisa, väsymys sotaan oli kasvanut. Vastapainoksi kaivattiin kotimaasta voimakasta herätystä. Mutta siellä oli kaikki valistustyö seisahtunut. Kuulin paljon valitettavan tätä armeijassa. Kotimaan ja hallituksen täytyi lopultakin ilmaista, oliko niillä vielä halua taisteluun; vain siten voi toivoa armeijan hengen voimistuvan. Ne käskyt ja selitykset, joita Spaasta lähetettiin joukoille, eivät yksin riittäneet. Kotimaan ja armeijan yhteenkuuluvaisuus tuntui noina päivinä selvemmin kuin milloinkaan. Armeija tahtoi saada selvyyttä siitä, mitä se saattoi odottaa kotimaalta.

Uusien asemien takana olevan seudun tyhjentämistä jatkettiin innokkaasti. Kuljetustilanne rautateillä oli edelleen hyvin jännittävä. Suunnattomat määrät sotatarpeita oli vietävä pois. Tämä vaatisi viikkoja ja kuukausia. Erikoista painoa panin ratojen ja siltojen perinpohjaisen hävittämisen valmisteluihin, ne kun suoranaisesti vaikuttivat sotaliikkeisiin. Kaikki omat varastot oli vietävä Saksaan asti. Keskustelin usein esikunnanpäällikköjen kanssa tyhjentämis- ja hävittämisseikoista. Asukkaita säästimme niin paljon kuin suinkin, kuten olemme aina tehneet. Tästä ovat maan asukkaat antaneet todistuksia. Tosin he pyysivät, ettei heidän tarvitsisi julkisesti todistaa meidän hyväksemme. He pelkäsivät Pariisissa vallitsevaa mielialaa. Myöskin puolueeton komissioni lähti Brüsselistä rintamalle, se kertoi meidän huolenpidostamme, mutta myös vihollisen tykistön ja lentäjien hävityksistä. — Se, mitä asujamisto sai kärsiä, johtui sotatilanteesta, ei meidän sodankäynnistämme, joka oli tahratonta. Mutta entente tarvitsi syytöksiä meitä vastaan johtaakseen Wilsonia yhä enemmän omien päämääriensä piiriin.

Kauempana takana varustettiin innokkaasti Antwerpenin—Maasin asemia.
Pitkin Saksan rajaa tutkitutin uuden peräytymislinjan.

Italian rintamalla oli rauhallista. Puhuttiin tulossa olevasta ententen hyökkäyksestä. Se herätti hyvin suurta huolta; itävalta-unkarilaiset joukot Serbiassa olivat taistelleet sangen huonosti.

Balkanilla olivat olot kehittyneet yhä meille epäedullisesti; Bulgaaria oli antautunut ympärysvalloille.

Serbiassa oli kenraali v. Kövesc tullut Unkaria suojaavien joukkojen päälliköksi. Hänen komennossaan olivat ne joukot, jotka olivat Albaniasta perääntyneet kenraali v. Pflanzer-Baltinin johdolla Montenegroon sekä Moravan varrella olevat keskusvaltain joukot. Viimeksimainitut kuuluivat 11:nnen armeijan ylikomennon alle, jonka johtajana oli kenraali v. Steuben. Kenraali v. Kövescillä oli vaikea tehtävä. Itävalta-unkarilaiset joukot eivät olleet taistelukuntoisia, saksalaisissa joukoissa oli vain vanhempia ikäluokkia, ja niissä oli pieni miesluku. Alppijoukko oli taistelujen uuvuttama.

Itävalta-unkarilaisten joukkojen tuli Moravan laaksossa Nishin eteläpuolella suojata saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten divisioonain kerääntymistä rintamaan. Ne eivät taistelleet hyvin. Lokakuun 12:ntena oli joukkojen keskityskohhta siirrettävä taaksepäin kaupungin pohjoispuolella oleville kukkuloille. Jatkuva perääntyminen saattoi käydä välttämättömäksi. Lokakuun §6:ntena olimme jo Aleksinacin pohjoispuolella olevilla harjuilla Moravan kummallakin puolella. Ne saksalaiset joukot, jotka olivat perääntyneet Mitrovitsan kautta, olivat läntisen Moravan pohjoispuolella päässeet yhtymään.

Sofian kautta peräytyneet joukko-osastot olivat edelleen siirtyneet Lom-Palankaan, siirtyäkseen täältä Tonavan yli. Ranskalaiset divisioonat seurasivat kintereillä. Ne saapuivat Tonavalle lokak. 17:nnen tienoilla. Levottomuus Romaaniassa kasvoi.

Scholtzin ylikomento oli siirretty Romaaniaan. Sen tuli kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin määräysten mukaan suojella Tonavaa. Kaukaasiasta ja Ukrainasta lähetetyt apujoukot olivat tulossa.

Asema Serbiassa ja Tonavalla ei siis ollut turvattu, mutta ei vielä myöskään luhistumaisillaan.

Adrianopolin luona ja Maritsan alajuoksulla oli jo englantilaisia joukkoja. Turkkilainen rajavartiasto oli siellä erittäin heikko. Konstantinopolissa olevat saksalaiset joukot ja virastot valmistuivat lähtemään laivoilla kaupungista Odessaan, jos entente hyökkäisi.

Tätä sotilaallista yleistilannetta oli minun pidettävä silmällä määrätessäni asenteeni Wilsonin toiseen noottiin.

Vastatessaan meidän toiseen noottiimme ei Wilson antanut meille mitään; hän ei myöskään sanonut, asettuiko entente noiden 14 pykälän kannalle. Hän vaati sukellussodan lopettamista, esitti meidän sodankäyntimme länsirintamalla kansainvälistä oikeutta loukkaavaksi ja sekaantui jälleen epäselvin sanoin syvälle meidän sisäpoliittiseen elämäämme. Minkäänlainen epätietoisuus vihollistemme tarkoituksista ja Clemenceaun ja Lloyd Georgen vaikutuksen määräävyydestä ei enää ollut mahdollinen. Wilson ei halunnut vastustaa Ranskan ja Englannin pitkälle meneviä vaatimuksia. Me olimme raskaan ratkaisun edessä. Meidän oli nyt selvästi ja yksinkertaisesti päättäminen, tahdoimmeko antautua ententen armoille tai pitikö hallituksen nostattaa kansa viimeiseen epätoivon kamppailuun. Meidän täytyi vastata noottiin arvokkaasti ja lujasti, meidän oli vielä kerran tehostettava rehellistä pyrkimystämme aselepoon, mutta samalla oli meidän lämpimästi puolustettava urhoollisen armeijamme kunniaa. Sukellussodan tarjoamaa asetta emme saaneet heittää kädestämme. Sillä olisimme jo astuneet antautumisen tielle.

Nootin johdosta neuvoteltiin sotakabinetin istunnossa lokakuun 17:ntenä Berliinissä. Eversti Heye ja minä olimme läsnä. Olin pyytänyt myös kenraali Hoffmannin saapumaan sinne. Rintamalla taisteli 18:s armeija tänä päivänä ankaraa taistelua.

Valtakunnankansleri asetti jälleen eri kysymyksiä ja esitti aluksi minuun kääntyen suunnilleen seuraavaa: Wilsonilta oli saapunut uusi nootti, joka sisälsi lisäyksiä hänen vaatimuksiinsa. Wilson oli ilmeisesti ulkoapäin tulevien vaikutusten johdosta joutunut vaikeaan asemaan. Hän näytti toivovan, että me suostuisimme jatkamaan neuvotteluja ja toivoi meidän voittavan sotaan-yllyttäjien vastustuksen. Ennenkuin noottiin voitiin vastata oli selvitettävä, mitä Saksan sotilaallinen asema vaati.

Minulla oli toinen käsitys vihollistemme ajatustavasta. Minä näin nyt yksinomaan vihollisen tuhoamishalun uhkaavan meitä.

Niihin moniin kysymyksiin, joita minulle tehtiin, asetuin periaatteessa seuraavalle kannalle:

"Minulle on jo aikaisemmin esitetty joukko kysymyksiä, joihin on aivan mahdotonta vastata tarkalleen. Sota ei ole matemaattinen tehtävä. Sodassa tulee eteemme joukoittain todennäköisyyksiä ja epätodennäköisyyksiä. Kukaan ei tiedä, mitä lopulta tapahtuu. Kun me elokuussa 1914 tulimme Itä-Preussiin ja annoimme määräykset Tannenbergin taisteluun, ei kukaan tiennyt, kuinka kävisi, marssisiko Rennenkampf vai ei. Hän ei marssinut, ja voitto saavutettiin. Sodankäynti riippuu sotaonnesta. Ehkä Saksakin saa sen takaisin.

"Voin sanoa teille vain vakaumukseni. Vastuunalaisuuden siitä, mitä sanon, kannan ja olen sitä kantanut neljä pitkää, raskasta vuotta."

Lähemmin punnittiin kysymystä, voisiko siirtämällä kaikki divisioonat idästä länteen, tai ainakin osan niistä, vahvistaa länsirintaman niin lujaksi, että se voisi kestää pitemmän ajan. Tätä varten täytyi minun tietää, mitä ylin armeijanjohto saattoi saada idästä. Hallituksen oli siksi vastattava minun kysymyksiini bolshevismin vaarasta ja Ukrainan merkityksestä meille. Jos hallituksen kanta oli toinen kuin helmikuussa, niin täytyi sen ilmaista se. Meillä oli nyt idässä — Venäjällä ja Romaaniassa — 26 divisioonaa, joissa oli vain 35 vuotta vanhempia ikäluokkia. Pataljoonain miesluku oli pieni. Liettuassa oli siihen aikaan yksi sotamies 18 neliökilometriä kohti. Sitä vastoin oli lännessä 185 divisioonaa. Useita oli täytynyt hajoittaa. Ne divisioonat, jotka oli äskettäin tuotu idästä länteen, eivät olleet uusissa oloissa tehneet tehtäväänsä hyvin. Kuulin niistä hyvin epäedullisia arvosteluja. Huolimatta suuresta väenpuutteesta otettiin idän joukoista saatu lisäys usein sangen vastahakoisesti vastaan. Se toi mukanaan huonoa henkeä ja vaikutti haitallisesti tovereihin. Kenraali Hoffmannin kertomusten mukaan olivat ne viettelykset, joiden alaisina idän joukot olivat, juutalaiskauppiaiden harjoittaman lahjomistoiminnan ja bolshevikkipropagandan vuoksi — jälkimäistä levisi myös kotimaasta käsin — turmelleet näiden henkeä. Kuinka syvältä maaperää oli muokattu, selvisi vasta marraskuun alussa. Kenraalin käsitys idässä olleiden divisioonain käyttökelpoisuudesta vastasi minun saamiani kokemuksia. Näiden divisioonain avulla emme sotatilanteessa saisi aikaan sellaista muutosta, että vihollinen taipuisi rauhaan. Niillä ei ollut sitä taistelutarmoa, jota lännessä tarvittiin. Kaikkiin idän tehtäviin, myös neuvostojoukkojen hyökkäyksen torjumiseen, näyttivät ne tähän aikaan vielä olevan täysin kykeneviä.

Meidän sulkumme bolshevikkeja vastaan oli jo nyt hyvin ohut ja tuskin enää riittävä. Kenraali Hoffmann ja minä ilmoitimme bolshevismivaaran hyvin suureksi ja pidimme tätä rajaketjua välttämättömänä.

Hallitus semmoisenaan ei näyttänyt asettuvan millekään varmalle periaatteelliselle kannalle bolshevismiin nähden. Se ei nytkään lausunut mielipidettään selvästi ja määrätysti. Se oli valtakunnan sotaoikeuden presidentin kenraali v. Lynckerin vastalauseesta huolimatta vapauttanut Liebknechtin kuritushuoneesta; se oli edelleen pelkkänä katselijana, kun herra Joffe Berliinissä jakeli rahoja ja kirjasia ja valmisti vallankumousta. Meidän varoituksemme, myös rajamaiden ylikomennon, olivat kaikuneet kuuroille korville. Kenraali Hoffmann näyttää suhteensa kautta herra Solfiin näinä päivinä saaneen avatuksi vihdoinkin muutamain hallituksen jäsenten silmät. Enemmistösosialistit puolueena tunnustivat bolshevismin suuren vaaran. Mutta kun "Vorwärts" toisaalta varoitti siitä, edisti se sitä toisaalta pysyvästi arvovaltaa vastaan tähdätyillä hyökkäyksillään ja luokkavihan lietsonnallaan. Lokakuun lopulla karkoitettiin Joffe lopultakin. Näin jouduimme uudelleen sotatilaan Venäjän kanssa. Suojaustoimenpiteiden välttämättömyys bolshevikkeja vastaan sai tämän vuoksi vankan perustan.

Istunnossa viittasin myös itärintaman ylipäällikön alueen äärettömään sotataloudelliseen merkitykseen.

Kysymystä, oliko Ukraina tyhjennettävä, ei voitu ratkaista, kun ei mihinkään alustaviin keskusteluihin ollut vielä ryhdytty. Kädenkäänteessä ei tätä kysymystä juuri käynyt päättäminen. Kreivi Roedern oli valmis jättämään Ukrainan. Siviiliväestö hyötyi siitä liian vähän.

Valtiosihteeri Solf tehosti Ukrainan suurta merkitystä, hän tahtoi pitää sen miehitettynä inhimillisyyssyistäkin. Tässä minä asetin määrääväksi: mitä Saksan hyöty vaatii?

Valtiosihteeri v. Waldow ei luonut asiaan suurempaa selvyyttä. Mutta selvyyteen meidän lopultakin täytyi päästä. Minä tein valtakunnankanslerille pyynnön, että kysymys otettaisiin perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi. Ylin armeijanjohto lähetti yksissä neuvoin hallituksen kanssa joukkoja Ukrainaan, koska se piti tätä sisimmästä vakaumuksestaan välttämättömänä ei yksin bolshevismivaaran, vaan myös neliliiton elintarvehankinnan vuoksi. Itävalta-Unkari oli kesän yli pysytellyt hengissä Ukrainan avulla. Meille Ukraina oli antanut karjaa, hevosia ja useita raaka-ainelajeja, joskaan ei viljaa niin paljoa kuin olimme toivoneet. Sotaa käytiin vielä; Romaaniassa oli tullut täydellinen kato. Varhaispuinnin avulla olimme jälleen eläneet etukäteisviljalla. Me ja muut neliliiton valtiot voimme ainoastaan Ukrainasta saada ne elintarvelisäykset, jotka meille oli ehdottomasti tarpeen. Ilman niitä me olisimme keväällä 1919 joutuneet pahaan pulaan. Hallitus ei enää syksyllä 1918 tutkinut kysymystä, mikä arvo Ukrainalla on. Jos me nyt olisimme ryhtyneet tyhjentämään maata, mikä olisi vaatinut hyvin pitkän ajan, niin olisimme vähitellen saaneet kokoon kymmenen divisioonaa, jotka eivät olleet taistelukuntoisia. Edut eivät olisi korvanneet haittoja, joita tämän kautta olisimme hankkineet itsellemme.

Olen vakuutettu, ettei idässä käytetyissä joukoissa ollut yhtään miestä liikaa.

Neuvottelussa ryhdyimme nyt selvittämään tärkeintä kysymystä: mitä voi ja tahtoo kotimaa uhrata armeijan hyväksi? Tästä riippui kaikki muu. Olin toivonut, että hallituksen keskuudessa oltaisiin selvillä tästä. Mutta niin ei ollut laita. Uusi sotaministeri antoi minulle parempia toiveita varaväkikysymyksessä kuin minulla tähän asti oli ollut. Hän uskoi voitavan saada 60,000 miestä. En voinut tarkastaa, oliko luku paikkansapitävä. Minuun teki erittäin syvän vaikutuksen, että käytettäväkseni annettiin heti 60,000-70,000 miestä kotimaan sotavoimista. Miksi ei niitä annettu aikaisemmin? Sanoin: jos nyt saan luvatun lisävoiman, niin katson luottamuksella tulevaisuuteen. Mutta sen täytyy tapahtua pian. Ministeri lupasi olla hukkaamatta päivääkään.

Siirryin sitten esityksessäni armeijassa ja kotimaassa vallitsevaan henkeen ja mielialaan, lausuin siitä samaa, mitä niin usein tässä teoksessa olen maininnut. Tehostin sitä, että sotajoukko juuri nyt tarvitsi tukea.

Valtakunnankanslerin toivomuksesta tuli kolmen läsnäolevan parlamentaarisen valtiosihteerin lausua mielipiteensä mielialasta.

Valtiosihteeri Scheidemann teki mielipiteestään selkoa hyvin vakavasti. Hän oli kyllä valmis uskomaan, että voimme saada liikekannalle vielä satojatuhansia miehiä, mutta petytään, jos luullaan noiden satojentuhansien parantavan armeijan henkeä. "Työmiehet tulevat yhä enemmän siihen sanomaan: mieluummin kauhea loppu kuin loppumaton kauhu". Valtiosihteeri Scheidemann selitti tämän niin valitettavan mielialan johtuvan elintarvepulasta, jonka hän yhdisti vaunujen puutteeseen. Lupasin heti ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin tämän puutteen poistamiseksi, mikäli se minulle oli mahdollista. Muuten sisälsi hänen lausuntonsa raskaan syytöksen hallitustamme vastaan. Se oli antanut 1914 vuoden hengen kokonaan turmeltua. Valtiosihteeri Scheidemannin sanat sisälsivät sen politiikan vararikkotuomion, jota valtiokansleri ja enemmistöpuolueet sisäpolitiikassaan olivat noudattaneet.

Valtiosihteeri Haussmann uskoi, että vetoaminen kansaan vaikuttaisi voimakkaasti.

Valtiosihteeri Erzberger oli poissa. Hän oli näinä päivinä menettänyt poikansa, joka myös tahtoi palvella isänmaatansa.

Varakansleri v. Payer ei pitänyt mielialaa niin huolestuttavana kuin valtiosihteeri Scheidemann; hän lausui aivan minun mielipiteitteni mukaisesti jokseenkin seuraavaa:

"Kun Wilsonin toinen nootti saapui, luhistui mieliala kokonaan, ja havaittiin, että oli kysymys elämästä, mutta tämäkin mieliala vaihtui toiseksi. Huomattiin, että meidät aiottiin kansakuntana ennen kaikkea taloudellisestikin tuhota. Nyt harkitsee jokainen, onko meidän sitä siedettävä. Jos me sanomme ihmisille: on vieläkin yksi mahdollisuus, jos kestätte loppuun asti. Mutta jos ette kykene enää paria viikkoa kestämään, niin saatte valmistua siihen, että Saksa puolittain pyyhkäistään pois kansakuntien joukosta. Teidät kuormitetaan sotakorvauksilla, jotka musertavat meidät — silloin voisi ehkä saada kansan vielä nousemaan.

"Jos meidän onnistuu laatia nootti, josta kansa tulee vakuutetuksi, että vaikka olemmekin vaikeassa asemassa, emme saa heittää kirvestä kaivoon — silloin ei vielä kaikki ole hukassa."

Valtiosihteeri Friedberg puhui samaan suuntaan ja arveli: "Joka tapauksessa on toimittava nopeasti."

Täyteväen ohella oli vielä kysymys henkisestä joustavuudesta, ja siitä riippui kaikki; miksi herrat, jotka tämän tunsivat, eivät ole aikaisemmin siihen vedonneet? Tämä on minulle selvittämätön, onneton arvoitus.

Suuresta sotilaallisesta tilanteesta en voinut sanoa mitään uutta.
Toistin länsirintamasta lokakuun 10:ntenä antamani lausunnon:
"Länsirintaman murtumista pidän mahdollisena, mutta en todennäköisenä.
Jos vetoatte omaantuntooni, voin ainoastaan vastata: en pelkää sitä."

Muutos pahempaan päin oli aina mahdollinen. Mitään yllätystä eivät viime taistelut olleet tuoneet. Rintama ei kestänyt paremmin eikä huonommin kuin tähän asti. Meidän joukkomme suorittivat sen, mitä ylin armeijanjohto oli niiltä odottanut. Mutta minusta näytti vihollisen hyökkäysvoima vähenevän.

Neuvottelut Wilsonin kanssa eivät tähän mennessä olleet johtaneet mihinkään tulokseen. Me olimme joka suhteessa vapaat tekemään päätöksiä, voimme jatkaa neuvotteluja tai katkaista ne. Kumpaankin suuntaan oli meillä vapaat kädet. Onko rikos varustautua taisteluun, kun mitä vilpittömimmin tahtoo rauhaa eikä saa sitä? Onko rikos luopua sovinnosta, johon rehellisesti on pyrkinyt, jos vastustaja vaatii enemmän kuin voidaan antaa? Onko miltään taholta moitittu Trotskia epälojaalisesta menettelystä, kun hän helmikuun alussa ei allekirjoittanut rauhaa? Meidän rehellistä rauhanrakkauttamme ei kukaan voinut epäillä. Toisaalta oli meillä täysi oikeus puolustaa elämäämme ja kunniaamme viimeiseen asti. Hallitus oli Saksan kansaa kohtaan velvollinen käyttämään kaikkia keinoja, jottei sen esiintyminen rehellisesti toivottuun sopimukseen ententen kanssa pyrittäessä olisi liian ponnetonta. Tämä oli yksinkertaisin järjen vaatimus; mitä voimakkaampia me sotilaallisesti olimme, sitä paremmat edellytykset meillä oli neuvotteluihin.

Lisäksi muuttui nyt taistelun jatkaminen velvollisuudeksi, jos emme tahtoneet antautua vihollisen armoille, jolta emme enää voineet odottaa mitään. Toiminta voi parantaa asemaamme, ei missään tapauksessa huonontaa. Sotajoukon parhaat ainekset, hyvin suuri osa kansaa odotti tätä.

Saksan kansa voi ja tahtoi suurimmaksi osaksi uhrata vielä viimeiset voimansa armeijalle. Hallituksen velvollisuus oli muuttaa tämä tahto teoiksi. Näin ajattelin ja ilmaisin ajatukseni. Puhuin samaan tapaan kuin valtakunnankansleri lokakuun 5:ntenä ja asetin harkinnanalaiseksi kansanedustaja Ebertin, sosiaalidemokraattisen puolueen johtajan asettamisen johtavaan asemaan, jotta kansan vastustuskyky kohoaisi hänen vaikutuksestaan ja sodankäynti siten saisi uusia voimia. Yksissä neuvoin amiraali Scheerin kanssa pidin sukellussodasta luopumista mahdottomana. Se jäyti tuntuvasti koko ajan Englannin voimia. Pahemmin ei voisi heikkouttaan tunnustaa kuin heittämällä vihollisen käskystä aseen pois kädestään. Se nostaisi varmasti vihollisen ahneuden rajattomiin.

Valtiosihteeri Solf syytti minua nyt kannanmuutoksesta. Hämmästyin, sillä olihan hallituskin tahtonut jatkaa taistelua äärimäisessä tapauksessa. Ja jos minä nyt puhuin luottavaisemmin kuin ennen, niin voi valtiosihteeri vain iloita siitä, että saatoin arvostella tilannetta edullisemmaksi, se kun teki hänelle neuvottelut helpommaksi. Sitäpaitsi en ajatellut neuvottelujen keskeyttämistä heti, vaadin vain selvyyttä ajatuksiimme ja lopulliseen päämäärään nähden. Keskitin lausuntoni vielä kerran seuraaviin sanoihin:

"Yhä edelleen olen sitä mieltä, että meidän täytyy koettaa päästä aseleponeuvotteluihin, jos se suinkin on mahdollista. Mutta me saamme hyväksyä vain sellaiset aselepoehdot, jotka sallivat meidän järjestyksessä viedä pois joukkomme vallatulta alueelta. Tähän tarvitaan vähintään kaksi kolme kuukautta. Myöskään emme saa suostua mihinkään, mikä tekisi sotatoimien aloittamisen uudelleen mahdottomaksi. Nootin pohjalla täytyy olettaa, että juuri tämä on vihollisen tarkoitus. Ehtojen tarkoitus on tehdä meidät taistelukyvyttömiksi. Ennenkuin antaudumme mihinkään selvittelyihin, täytyy vihollisen ilmaista, mitkä sen ehdot oikeastaan ovat. Me emme tahdo tuota pikaa keskeyttää keskusteluja Wilsonin kanssa. Meidän täytyy päinvastoin esittää kysymys: sanokaa kerrankin, mitä meidän on tehtävä! Mutta jos haluatte loukata meidän kansallista kunniaamme, tehdä meidät taisteluun kykenemättömiksi, silloin vastaamme tietysti: ei! Tällä en luovu tähänastisesta kannastani."

Koskettelin sitten vielä niitä hävityksiä, joita me ententen tietojen mukaan peräytyessämme teimme.

"Olemme tunnollisesti tehneet kaikkemme rajoittaaksemme hävitykset siihen määrään, mitä sotilaalliset edut vaativat. Talojen jättäminen hävittämättä ei ole puolustettavaa. Majapaikoista koituu viholliselle suurta apua. Myöhemmin on vihollinen kuitenkin hävittänyt talot. Lillessä jätimme sähkövalon, vesijohdon, raitiotien ehjiksi, mutta hävitimme sähkölennättimen, puhelimen ja rautatien. Pahimpia ovat englantilaiset kanuunat ja lentäjät.

"Armeija ei ole edesvastuussa yksityisistä raaoista henkilöistä. Minä taistelen sellaista raakuutta vastaan. Pyydän tehostamaan tätä Wilsonille lähetettävässä nootissa, sillä armeijalla on oikeus siihen."

Tähän päättyi istunto. Valtiosihteerit Gröber ja Haussmann, jotka istuivat vieressäni, ilmaisivat ilonsa siitä, että olin rohkaissut heitä. Täynnä luottamusta lähdin takaisin Spaahan.

Istunnossa oli myös ollut puhetta katastroofista, jota ylin armeijanjohto muka oli syyskuun lopulla ja lokakuun alussa ennustellut. Kun muistin tässä yhteydessä valtiosihteeri Solfin väitteen, että olin muuttanut kantani, katsoin tarpeelliseksi vielä kerran puhua majuri vapaaherra v. dem Buschen kanssa hänen selonteostaan lokakuun alussa. Nytkään hän ei voinut muuta kuin viitata muistiinpanoihinsa. Ei myöskään eversti v. Haeften milloinkaan ole puhunut siihen suuntaan.

Mieliala Berliinissä pysyi korkealla lokakuun 19:nnen keskipäivään asti. Silloin tuli käänne. En tunne tapahtumia lähemmin. Miksi valtiosihteerit, jotka olivat 17:ntenä puhuneet niin suurella luottamuksella, eivät vaatineet ryhtymistä toimeen? Tiesiväthän he, mistä oli kysymys! Ja kun valtiosihteeri Konrad Haussmann toukokuun 12:ntena 1919 myrskyisten suosionosoitusten keskeyttämänä lausui: "Jos meidän armeijamme, jos meidän työläisemme marraskuun 5:ntenä ja 9:ntenä olisivat tienneet, että rauha näyttäisi sellaiselta, niin armeijamme ei olisi heittänyt aseitaan, se olisi kestänyt loppuun asti" jää tämäkin minulle taas aivan käsittämättömäksi. Mitä tapahtui, oli odotettavissa lokakuun 17:ntenä. Tämä pysyy historian järkkymättömänä tosiasiana. Me olimme varoittaneet antautumisesta. Eihän tarvinnut muuta kuin asettua todellisuuden pohjalle. Täytyi vain lakata pettämästä itseään ja kansaa, täytyi tehdä päätös toimintaan ryhtymisestä, niinkuin ylin armeijanjohto oli tehnyt.

Lokak. 20:ntenä meille lähetettiin Spaahan uuden vastauksen luonnos. Sukellussodasta luovuttiin, astuttiin antautumisen tielle, joka vei kaikkiin onnettomiin seurauksiin. Kenraalisotamarsalkka ja minä viittasimme vielä tähän ja kohotimme vielä kerran varoittavan äänemme. Ehdotimme vetoamista kansaan. Me torjuimme kaiken osallisuuden tähän luonnokseen. Sotakabinetti oli kiihtynyt tästä. Syytä siihen en tiedä. Me olimme miehiä, joilla oli omat mielipiteet, ja kuljimme sitä tietä, jota pidimme oikeana ja jota aina olimme seuranneet.

Vastaus Wilsonille lähetettiin lokakuun 20:ntenä. Sukellussota uhrattiin. Tämä myönnytys Wilsonille koski mitä kipeimmin sotajoukkoon, etupäässä meriväkeen. Mielialan masennus meriväen kesken oli varmaan suunnaton. Kabinetti oli heittänyt kirveensä kaivoon.

Mikään ei muuttunut, vaikka valtakunnankansleri lokakuun 22:sena selitti: "Se, joka rehellisesti asettuu sopimusrauhan pohjalle, se on samalla sitoutunut siihen, ettei taistelutta taivu väkivaltaiseen rauhaan. Hallitus, joka ei tätä oivalla, ansaitsisi taistelevan ja työtätekevän kansan halveksimisen." Nämäkin sanat jäivät pelkiksi sanoiksi. Ei tehty mitään mielialan kohottamiseksi kotimaassa ja armeijassa. Prinssi Max lausui oman ja työtoveriensa tuomion.

Ainoastaan sotaministeri teki työtä täyteväen hankkimiseksi. Mutta tämäkin raukesi tyhjiin, osa täyteväestä ei enää tahtonut lähteä rintamalle. Hallitus taipui!

XI.

Lokakuun 23:ntena ja 24:ntenä saapui Wilsonin vastaus. Se oli oikea vastaus meidän ponnettomuuteemme. Hän lausui nyt selvästi, että aselepoehdot saattoivat olla vain sellaiset, että ne tekivät mahdottomaksi sotatoimien aloittamisen uudelleen Saksan puolelta ja että ne antoivat liittoutuneille valloille rajattoman vallan määrätä Saksan hallituksen hyväksymän rauhan yksityiskohdatkin. Tämän jälkeen ei minun mielestäni kukaan saanut epäillä, että nyt täytyi tapella. Uskoin varmasti lokakuun 17:nnen istunnossa saamieni vaikutelmain perusteella, että kansa taipuisi siihen, vaikkakin jälleen kalliita päiviä oli kulunut hukkaan.

Lännessä kehittyivät tapahtumat tästä päivästä alkaen seuraavaan tapaan:

4:s armeija sai suoritetuksi perääntymisensä Hermann-asemiin ollen mitä lähimmässä kosketuksessa ja alituisissa taisteluissa jäljessä seuraavan vihollisen kanssa. Brügge, Thielt, Kortrik tyhjennettiin lokak. 19:ntenä. Lokak. 20:ntenä taisteltiin Lysin varrella, vastustaja sai Deinzen luona haltuunsa joen itärannan. Ankarasti puristaen Lysin ja Schelden välillä se koetti työntää meidät pois Lysiltä. Lokak. 25:ntenä kehittyivät ottelut jälleen suuremmaksi taisteluksi, jossa vihollinen Scheldeen päin Gentin—Oudenaarden suunnalla pääsi hitaasti etenemään. Taistelu levisi Lysin ja Schelden välissä ottaen piiriinsä myöskin 6:nnen armeijan. 6:s ja 7:s armeija olivat lokak. 17:ntenä luovuttaneet Lillen ja Douain, ja 4:nnen armeijan yhteydessä pysyen perääntyneet Deulen kanavan taakse Avelgemin—Tournain ja Valenciennesin suunnalle. Vihollinen lähestyi lokak. 20:ntenä näitä kaupunkeja. Siviiliasukkaat ottivat jälleen osaa taisteluihin.

17:nnen armeijan eteläinen siipi, 2:nen ja 18:s armeija taistelivat ankaria taisteluja. Vihollinen hyökkäsi kiivaasti lokak. 17:ntenä ja 18:ntena Le Cateaun ja Oisen välillä. Olimme pakotetut siirtämään rintaman Sambren—Oise-kanavan taakse Landreciesin lounaispuolella olevalta seudulta Oiseen asti. Lokak. 10:ntenä sattuneen pysähdyksen jälkeen laajenivat vihollisen hyökkäykset lokak. 20:nnestä alkaen pohjoiseen päin. Vihollinen tunkeutui Solesmesin ja Le Cateaun kautta Landreciesiin päin. Taistelut tulivat meille kalliiksi. Joukot eivät taistelleet joka paikassa hyvin. Toiset taas saivat aikaan ihmeitä. Aina sama ilmiö.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli toistaiseksi jättänyt 18:nnen armeijan vasemman siiven Oise-virran varrelle La Fèreen asti. Vihollisen yritykset kulkea Oise-virran yli torjuttiin. Lokak. 20:ntenä asetuttiin Hermann-asemiin Oisen ja Serren välillä. Vihollinen hyökkäsi kiivaasti niitä vastaan. Täälläkin kehittyi nyt ankaria taisteluita.

7:ttä ja 1:stä armeijaa vastaan tehtiin rynnäkkö Serren ja Aisnen välillä. Ne pitivät yleensä kaikkialla hyvin puolensa. Lokak. 25:ntenä ne löivät verisesti takaisin vihollisen suuren hyökkäyksen.

Aisnen varrella Vouziersin—Grandprèn linjalle asti, Airen laaksossa ja Maasin vasemmalla rannalla olevilla harjanteilla ahdisti vihollinen edelleen ankarasti. Kamppailut olivat sitkeitä ja voimiakuluttavia, mutta eivät johtaneet mihinkään olennaiseen rintamamme muutokseen. Ne laajenivat, kuten ennenkin, Maasin itärannalle, ilman että asema täälläkään muuttui. Täältä kaakkoon Sveitsin rajalle asti vallitsi rintamalla hiljaisuus.

Lokak. 25:nnen iltana oli länsirintamalla ankara jännitys. Taistelu ulottui Hollannin rajalta Verduniin asti. Armeija ei saanut kotimaasta mitään. Ei mitään rohkaisua kuulunut. Oli ihme, että se taisteli niin urhoollisesti.

Tyhjentämistoimenpiteet jatkuivat. Kuljetustilanne rautateillä oli erittäin vaikea.

Antwerpen—Maas-asemien rakentaminen edistyi hitaasti. Niihin alettiin tuoda aseita. Ylimmän armeijanjohdon oli tarpeen vaatiessa siirrettävä rintama sinne marraskuun alussa lyhentääkseen vieläkin puolustuslinjaa. Tietysti oli tästä vihollisellekin etua. Ratojen hävitysten tähden täytyi vihollisen hyökkäyksen pohjoisessa heiketä. Nyt pidimme luultavana sen hyökkäystä Lothringeniin.

Italiassa alkoi italialaisten hyökkäys lokak. 24:ntenä. Se suuntautui aluksi vuoristorintamaa vastaan. Vasta 26:nnesta alkaen se kohdistui koko voimallaan Piaven rintamaan. 25:nnen iltana ei ollut vielä mitään merkittävää tapahtunut. Itävalta-Unkarin rintama kesti vielä. Pidin kuitenkin luultavana, että Itävalta-Unkari tekisi pian rauhan. Baierin sotaministeriön kanssa sovittiin lähimmistä suojaustoimenpiteistä Tirolin rajalla.

Serbiassa oli kenraali v. Kövescin pakko antaa joukkojensa peräytyä
Tonavan taakse. Tonavaa pitkin kulkevalla Romaanian rajalla ja Serethin
toisella puolella Romaanian armeijan kohdalla ei asema ollut muuttunut.
Tilanne siellä oli aivan häilyvä.

Saksan kansan innostuksen leimahdus olisi joka tapauksessa parantanut asemaamme. Kuinka kauan me olisimme jaksaneet taistella, sitä ei tiedä. Vihollisen psyykeä emme voineet tarkoin tuntea. Helposti ei suurta kansaa murskata, jos se vain on lujasti yksimielinen. Sen oli Ranska 1870/71 ja myös buurit kamppailussaan Englantia vastaan osoittaneet! Winston Churchill arvostelee ententen sotatilannetta "Sunday Pictorialissa" tammikuun 12:ntenä 1919 seuraavasti:

"Pieni lisä vielä, ja sukellussota kauppalaivastoa vastaan olisi pakottanut meidät nälkäkeinoin ehdottomaan antautumiseen, sen sijaan että se toi Amerikan liittolaiseksemme…

"Samaa kilpajuoksua se oli loppuun asti. Mutta lopulla suoriuduimme onnellisesti, kun koko kansakunta teki järkkymättä yhteistyötä…

"Mitä enemmän saamme tietoja kamppailusta, sitä selvemmin huomaamme, miten pienen, ohuen hiuskarvan varassa voittomme oli." —

Kenraalisotamarsalkka ja minä esitimme mielipiteemme Hänen Majesteetilleen lokakuun 25:ntenä Berliinissä, jonne taas olimme lähteneet. Meidän täytyi jatkaa taistelua. Siviilikabinetin uusi päällikkö v. Delbrück oli läsnä. Hän oli, vaikkakin pidättyi ilmaisemasta omia mielipiteitään, kokonaan prinssi Maxin kannalla. Hämmästykseksemme huomasimme, ettei hänkään tiennyt, että me jo elokuun puolivälissä olimme valtakunnankanslerille puhuneet rauhasta. Hänen Majesteettinsa ei ryhtynyt mihinkään ratkaisuun, mutta hän osoitti minua kohtaan täyttä luottamusta. Hän neuvoi kenraalisotamarsalkkaa ja minua kääntymään valtakunnankanslerin puoleen. Tämä oli sairaana. Valtiosihteeri v. Payer otti meidät vastaan ja amiraali Scheer kello 9 illalla. Edellisen persoonallinen suhtautuminen oli torjuvaa, päinvastoin kuin aikaisemmissa neuvotteluissa. Hän tiesi kai, että kabinetti vaati minun eroani, minä kun vaadin, että taistelua oli jatkettava! Saapuvilla oli myös sotaministeri, joka ei valtiopäivillä eikä hallituksessa ollut asettunut keisaria ja sotajoukkoa puolustamaan; muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää paikkansa. Hetki muodostui erittäin surulliseksi; kävi ilmi, ettei hallitus tahtonut enää jatkaa sotaa. Sen mielestä oli kaikesta luovuttava. Kuuliko se jo marraskuun 9:nnen päivän vallankumouksen humun? Toivoiko se voivansa pelastaa siitä isänmaan ulospäin tapahtuvalla antautumisellaan? Puhuin vakavasti ja liikutettuna. Varoitin antautumasta vihollisen tuhoamishalun uhriksi, varoitin asettamasta toivoa Wilsoniin.

Varoitin kotimaan bolshevismista ja kiihoituksesta upseeristoa vastaan, joka nyt juuri levisi suuresti. Se oli Venäjälläkin tullut ratkaisevaksi käännekohdaksi.

Varoitin järkyttämästä Hänen Majesteettinsa arvovaltaa armeijassa. Hänen Majesteettinsa oli ylin sotapäällikkömme; armeija näki hänessä korkeimpansa. Me olimme vannoneet hänelle uskollisuutta. Näiden arvioimattomien tekijäin merkitystä ei saanut vähäksyä. Ne olivat meillä lihassa ja veressä ja yhdistivät meidät lujasti keisariin. Mikä koskisi keisaria, se koskisi myös armeijan koossapysymistä.

Oli äärettömän lyhytnäköistä horjuttaa upseeriston ja korkeimman sotapäällikön asemaa nyt, kun armeija oli joutunut suureen ja vakavaan koetukseen. Se oli ankarin isku järjestystä vastaan sotajoukossa ja valtiossa aikana, jolloin armeijan tuli olla valtiollisen järjestyksen vartiana. Tämä on myöhemmin höllentänyt kuria armeijassa paljon enemmän kuin Reinin vasemmalla puolella olevien maiden liian hätäinen tyhjentäminen, mihin alistuimme.

Samaan suuntaan puhuin marraskuun alussa muutamille sosiaalidemokraattisen puolueen johtajille. Hekään eivät voineet ymmärtää, mitä keisari merkitsi armeijalle, ei ainoastaan meille vanhoille upseereille, vaan jokaiselle rivissä olevalle sotamiehelle. Useat esimerkit ovat marraskuun 9:nnen jälkeen vahvistaneet minun käsitystäni.

Varakansleri v. Payerin kanssa en ryhtynyt puheisiin siitä, mitä oli aamupäivällä sattunut valtiopäivillä ja koski ylintä armeijanjohtoa. Olin saanut siitä vain ilmoituksen, jota en voinut ymmärtää. Lokak. 24:nnen iltana, vähää ennen lähtöäni Spaasta, sain seuraavan kenraalisotamarsalkan jo allekirjoittaman päiväkäskyn armeijalle kolmannen Wilson-nootin johdosta. Se vastasi suuressa päämajassa vallitsevaa käsitystä. Oli välttämätöntä, että ylin armeijanjohto, joka ei voinut hyväksyä hallituksen kantaa, ilmaisisi asenteensa tähän noottiin estääkseen sen hajoittavaa vaikutusta sotajoukkoon. Sähkösanoma armeijalle kuului:

Wilson sanoo vastauksessaan ehdottavansa liittolaisilleen aseleponeuvotteluihin ryhtymistä. Mutta aselepo tekisi Saksan sotilaallisesti niin turvattomaksi, ettei se enää kykenisi tarttumaan aseisiin. Rauhasta hän suostuisi neuvottelemaan Saksan kanssa ainoastaan, jos Saksa taipuisi täydelleen liittolaisten vaatimuksiin maan sisäistä järjestystä koskevissa kysymyksissä; päinvastaisessa tapauksessa oli Saksan ehdottomasti antauduttava.

Wilsonin vastaus vaatii sotilaallista antautumista. Siksi me sotamiehet emme voi hyväksyä sitä. Se osoittaa, että vihollistemme tuhoamishalu, joka 1914 sai sodan syttymään, yhä vielä on sama. Se osoittaa edelleen, että kun vihollisillamme on kielellänsä sana "oikeusrauha" niin tahdotaan pettää meidät ja murtaa meidän vastustuskykymme. Sentähden voi Wilsonin vastaus olla meille sotilaille vaan kehoituksena jatkamaan vastarintaa viimeisin voimin. Kun viholliset huomaavat, ettei Saksan rintamaa voida murtaa kaikista uhreista huolimatta, taipuvat ne rauhaan, joka turvaa Saksan tulevaisuuden nimenomaan kansan syville riveille.

Minä olin ollut niin kiinni työssä, että majuri, jonka toimena oli laatia sähkösanoma, siihen nähden, että pian oli lähdettävä junalle, vei sen ensin kenraalisotamarsalkalle ja sitten vasta minulle. Muuten sain allekirjoittaa asiakirjat ennenkuin kenraalisotamarsalkka ne varmensi. Käskykirje ei ollut sopusoinnussa lokakuun 20:ntenä Wilsonille lähetetyn vastauksen kanssa. Hämmästyneenä kysyin majurilta, oliko käskykirjeen tarkoitus todella hallituksen katsantokannan mukainen. Hän vastasi minulle myöntävästi. Tiedonanto oli muka niiden selitysten mukainen, joita ulkoasiainvirastossa eversti v. Haeften ja salaneuvos v. Stumm olivat antaneet sanomalehdistön edustajille. Tunsin taas iloisten toiveiden heräävän ja kirjoitin nyt minäkin nimeni alle. Myöhemmin kävi ilmi, että otaksuma sähkösanoman sisällön yhtäpitäväisyydestä hallituksen kannan kanssa ei ollutkaan oikea. Eversti Heye esti tiedonannon pääsemisen julkisuuteen. Kownosta, jossa vallankumoukselliset järjestöt jo siihen aikaan kontrolloivat puhelinyhteyttä, pääsi julistus riippumattomien sosialidemokraattien tietoon ja sitä tietä valtiopäiville. Sitäpaitsi se joutui kuten tavallista sanomalehdistön edustajain tietoon. Valtiopäiväin keskusteluissa keskipäivällä lokak. 25:ntenä purkautui suuttumuksen myrsky ylintä armeijanjohtoa vastaan. Hallitus ei nostanut sormeaankaan sen puolustukseksi, vaikka sillä vielä tällä hetkellä oli arvovaltaa valtavan suuressa sotajoukossa. Minä sain vasta myöhään 25:nnen illalla tiedon tästä tapahtumasta. Muuten olisin neuvotellut siitä varakansleri v. Payerin kanssa. Myöhemmin esitettiin käskykirjeen syntymishistoria kokonaisuudessaan hallitukselle. Sillävälin oli tosiasiain vääristely saavuttanut tarkoituksensa; minä olin saanut eroni.

Neuvottelu sisäasiainvirastossa lokak. 25:ntenä kesti 1 1/2-2 tuntia. Eteisessä odottivat minua kenraali v. Winterfeldt ja eversti v. Haeften. Syvän mielenliikutuksen vallassa kykenin sanomaan heille ainoastaan: "ei ole mitään toivoa enää, Saksa on hukassa!" Nämäkin herrat olivat järkytettyjä.

Lokak. 26:nnen aamulla klo 8 kirjoitin vielä edellisen illan mielialassa erohakemukseni. Lähdin siitä, että eilisessä keskustelussani varakansleri v. Payerin kanssa olin tullut vakaumukseen, ettei hallitus enää innostuisi toimimaan. Hänen Majesteettinsa, isänmaa ja armeija joutuivat tämän kautta huojuvaan asemaan. Minua pidettiin sodan pitkittäjänä, hallituksen suhteessa herra Wilsoniin oli minun eroni nyttemmin vain helpotuksena Saksalle. Siksi pyysin Hänen Majesteettiaan armossa suostumaan minun erooni.

Kenraalisotamarsalkka tuli 26:nnen aamulla klo 9 kuten tavallista luokseni. Olin työntänyt erohakemukseni syrjään, koska olin päättänyt ilmoittaa siitä hänelle vasta sitten kun erohakemus jo oli Hänen Majesteetillaan. Kenraalisotamarsalkka tiesi itse mitä hän päätti, en tahtonut vaikuttaa häneen. Mutta hän näki paperini. Sen muoto herätti hänen huomiotaan. Hän pyysi, etten lähettäisi sitä. Minun piti jäädä. En saisi nyt jättää keisaria ja sotajoukkoa. Pitkän sisäisen taistelun jälkeen myönnyin. Tulin vakuutetuksi, että minun täytyi pysyä paikallani, ja ehdotin kenraalisotamarsalkalle, että yritettäisiin vielä kerran puhua prinssi Maxin kanssa. Tämä ei ottanut meitä vastaan. Hän oli vielä sairaana. Odottaessani tietoa tästä eversti v. Haeften ilmoitti, että hallitus oli saanut Hänen Majesteettinsa erottamaan minut, ulkonaisena syynä oli käytetty yllämainittua armeijan päiväkäskyä. Hänen Majesteettinsa kutsuttaisi minut heti Bellevuen linnaan. Minua ei hämmästyttänyt enää mikään, eikä minulla ollut mitään epätietoisuutta itseni suhteen. Kun vielä keskustelin eversti v. Haeftenin kanssa, kutsuttiin meidät äkkiä hänen Majesteettinsa luokse näin omituiseen aikaan.

Matkalla yleisesikunnan talosta Bellevuen linnaan kerroin kenraalisotamarsalkalle, mitä juuri olin kuullut. Myöhemmin sain tietää, että prinssi Max oli Hänen Majesteetilleen ilmoittanut ministeristön eroavan siinä tapauksessa, että minä jäisin paikalleni.

Edelliseen päivään verraten oli keisari kuin muuttunut toiseksi, hän puhui vain minuun kääntyen etupäässä 24:nnen iltana päivätystä armeijan päiväkäskystä. Seuraavat hetket olivat elämäni katkerimpia. Sanoin Hänen Majesteetilleen kunnioittavalla tavalla, että olin surukseni huomannut kadottaneeni hänen luottamuksensa ja pyysin siksi alamaisimmasti eroani. Hänen Majesteettinsa suostui siihen.

Ajoin takaisin yksin. Hänen Majesteettiaan en nähnyt enää tämän jälkeen. Palattuani yleisesikunnan taloon sanoin upseereille, m.m. eversti v. Haeftenille syvän surun valtaamana, että meillä kahden viikon kuluttua ei enää olisi keisaria. Hekin olivat siitä selvillä. Marraskuun 9:ntenä olivat Saksa ja Preussi tasavaltoja.

Kenraalisotamarsalkka tuli vielä hetkeksi luokseni, huoneeseeni. Näytin hänelle vain erohakemustani, jonka lähettämisen hän kolme tuntia sitten oli ehkäissyt. Tämän jälkeen erosimme.

Jätin heti toimeni. Lähetin erohakemuksen, jonka aamulla olin kirjoittanut; nyt olisi minun täytynyt laatia se toiseen sanamuotoon.

Lokak. 26:nnen illalla matkustin takaisin Spaahan sanoakseni jäähyväiset virkatovereilleni, joiden kanssa pitkien vuosien kuluessa olin jakanut ilot ja surut, ja järjestääkseni yksityiset asiani.

Päivällä lokak. 27:ntenä olin suuressa päämajassa, iltapäivällä otin jäähyväiset. Olin liikutettu. Minusta oli järkyttävää jättää upseerit ja armeija tänä vaikeana hetkenä. Mutta käsitykseni suhteestani upseerina kaikkein korkeimpaan päällikkööni pakotti minut toimimaan niinkuin tein, niin äärettömän vaikeata kuin se minulle olikin.

Sotilaselämässäni olen kulkenut vain yhtä tietä, velvollisuuden suoraa tietä. Vain yksi suuri ajatus on toimintaani ohjannut, rakkaus isänmaahan, armeijaan ja perinnölliseen hallitsijasukuun. Niitä varten olin näinä viimeisinä neljänä vuotenakin elänyt. Yksinomaisena pyrkimyksenäni oli murtaa vihollisen tuhoamishalu ja turvata Saksan tulevaisuus vihollisen uusilta hyökkäyksiltä.

Lokakuun 27:ntenä päätin Spaassa täysissä miehuuden voimissa sotilasurani, joka oli antanut minulle äärettömän toiminta-alan, mutta myös tuonut kannettavakseni niin suuren vastuunalaisuuden, että sellainen on tullut vain harvojen ihmisten osaksi.

Illalla lähdin Spaasta. Aachenissa menin ensimmäiseen sotilasasuntooni. Muistelin Liègeä. Siellä olin tulikokeeni kestänyt, enkä senjälkeen ollut muuttunut. Lihakseni jännittyivät. Palasin kotimaahani.

LOPPUSANAT.

Tapahtumat kehittyivät lokakuun lopusta lähtien huimaavaa vauhtia.
Lännessä siirrettiin Saksan armeija marraskuun 4:ntenä hyvässä kunnossa
Antwerpen—Maas-asemiin vihollisen ahdistaessa Verdunistä päin.
Elsass-Lothringenin rintama odotti hyvässä järjestyksessä vihollisen
rynnäkköä.

Itävalta-Unkarin armeija meni Ylä-Italian taisteluissa lokakuun 24:nnen ja marraskuun 4:nnen välillä täydelleen hajalle.

Vihollisen joukkoja työntyi Innsbruckia kohti. Ylin armeijanjohto ryhtyi laajoihin toimenpiteisiin Baierin etelärajan turvaamiseksi. Balkania vastaan pysyttiin Tonavalla.

Marraskuun alussa puhkesi riippumattomien sosialidemokraattien valmistama vallankumous ensiksi meriväen keskuudessa. Prinssi Maxin hallituksella ei ollut voimaa tukahuttaa ituunsa aluksi vain paikallisia, venäläiseen malliin syntyneitä kumousliikkeitä. Se kadotti kaiken johdon; se antoi asiain mennä omaa kulkuaan.

Marraskuun 9:ntenä klo 12 päivällä ilmoitti valtakunnankansleri prinssi Max omavaltaisesti keisarin luopumisen. Vanha hallitus antoi armeijalle käskyjä, jotka merkitsivät samaa kuin aseidenkäyttökielto. Heti sen jälkeen se hävisi näyttämöltä.

Keisari huomasi olevansa valmiin tosiasian edessä. Spaan suuren päämajan neuvosta hän lähti Hollantiin. Kruununprinssi seurasi häntä, sitten kun Berliinissä oli hyljätty hänen tarjouksensa, jossa hän ilman minkäänlaisia ehtoja tarjoutui edelleen palvelemaan maataan. Liittoruhtinaat luopuivat vallastaan.

Marraskuun 9:ntenä Saksa luhistui kokoon ruhtinaansa menettäneenä kuin korttirakennus, kun sitä ei mikään luja käsi, ei mikään tahto ohjannut. Kaikki, jonka puolesta me olimme eläneet, jonka puolesta olimme taas neljä raskasta vuotta vertamme vuodattaneet, kaikki se meni menojaan. Meillä ei ollut enää isänmaata, josta olisimme voineet ylpeillä. Valtiollinen ja yhteiskunnallinen järjestys tuhottiin. Ei ollut enää mitään arvovaltaa. Kaaos, bolshevismi ja terrori, sekä nimeltään että olemukseltaan epäsaksalaisia, tekivät tuloaan isänmaahamme. Työ- ja sotamiesneuvostoja oli kotimaassa valmisteltu ja luotu pitkäaikaisella, järjestelmällisellä maanalaisella toiminnalla. Tätä varten oli olemassa miehiä, jotka rintamalla olisivat voineet hankkia Saksan kansalle toisenlaisen sodanlopun, mutta joita tähän asti oli pidetty "tuiki tarpeellisina", tai jotka olivat suorastaan karkureja.

Suurin osa täytejoukko-osastoista, joissa kumousajatus oli jo kauan rehoittanut, meni vallankumouksellisten puolelle.

Etappiosastot, m.m. miehitettyjen itäisten ja läntisten alueiden joukot, joiden keskuudessa samoin kumousta oli hyvin valmistettu, unohtivat kaiken kurin ja järjestyksen; ne tunkeutuivat ryöstäen hurjassa sekasorrossa kotimaata kohti. Romaaniasta ja Tonavalta marssivat joukot pois Unkariin joutuakseen täällä kiinni.

Taistelevalla länsirintamalla ruvettiin kiireimmän kaupalla perustamaan sotamiesneuvostoja esivallan suostumuksella.

Uudet vallanpitäjät ja heidän porvarilliset kannattajansa luopuivat kaikesta vastarinnasta ja olematta siihen oikeutettuja allekirjoittivat antautumisemme, jonka kautta jouduimme leppymättömän vihollisen armoille.

Lännen sotajoukot kulkivat vielä järjestyksessä rajan yli Reinin taakse joutuakseen nekin puolestaan hajaannuksen valtaan. Niitä laskettiin liian kiireisesti hajalle ja ne joutuivat välittömään kosketukseen kotoisten kumousahjojen kanssa.

Miehet, jotka olivat vihollisen edessä käyttäytyneet moitteettomasti, uhrasivat näiden päivien hermojännityksessä armeijansa ja isänmaansa ja ajattelivat vain itseään. Upseerejakin oli joukossa, jotka unohtivat kutsumuksensa velvollisuudet ja historiallisen tehtävänsä. Saimme nähdä semmoista, mitä ei yksikään preussilainen olisi pitänyt mahdollisena vuoden 1806 jälkeen. Sitä korkeammaksi on arvosteltava niiden upseerien, aliupseerien ja sotamiesten uskollisuus, jotka vielä uusissakin olosuhteissa entisin mielin palvelivat isänmaataan.

Kaikkialla tuhlattiin armeijan omaisuutta, ja isänmaan puolustusvoima tuhottiin perinpohjin. Äärettömiä arvoja menetettiin.

Ylväs saksalainen armeija, joka oli neljä vuotta tehnyt voitokkaasti vastarintaa ylivoimaiselle viholliselle, joka oli saanut aikaan historiassa kuulumatonta ja suojellut kotinsa rajoja, oli nyt mennyttä. Voittoisa laivasto luovutettiin viholliselle. Kotoiset viranomaiset armahtivat heti muitta mutkitta karkurit ja muut sotilasrikoksien tekijät sekä samalla osittain itsensä ja lähimmät ystävänsä. He ja sotamiesneuvostot työskentelivät innolla ja varmalla tarkoituksellisuudella kaiken sotilaallisen elämän tuhoamiseksi. Se oli uudistuneen kotimaan kiitos niille saksalaisille sotamiehille, jotka miljoonittain olivat vuodattaneet vertaan ja uhranneet henkensä sen puolesta. Saksalaisten toimeenpanema maan puolustuslaitoksen hävitys oli rikos ja se oli traagillisempaa kuin mitä maailma on koskaan nähnyt. Hyökyaalto oli vyörynyt Saksan yli, mutta ei luonnonvoiman pakosta, vaan valtakunnankanslerin edustaman hallituksen heikkoudesta ja ohjauksetta jätetyn kansan lamaannuksesta.

Ne, jotka vuosikymmeniä olivat himmentäneet kansan katsetta, antaneet tunnottomia lupauksia, jotka yhtä kauan olivat harjoittaneet kiihoitustyötä valtion ja armeijan arvovaltaa vastaan ja nyt tuhonneet sen, huomasivat pian olevansa pakotetut luopumaan tähänastisista periaatteistaan. Uusi arvovalta täytyi perustaa, uusi sotajoukko muodostaa, jotta nyt voitaisiin taistella sisäistä väkivaltaa vastaan, mikä ei milloinkaan ennen ollut tarpeen. Vallankumouksen joukot eivät pelasta isänmaata, sen tekevät vapaaehtoiset joukot, joita elähyttää 1914 vuoden armeijan henki ja kuri — valopilkku tänä kohtalokkaana aikana —; ihmiskunta ei vielä ollut kypsynyt ottamaan vastaan vallankumouksen luultua siunausta. Mitä se luulee saavuttaneensa, se olisi voitu saavuttaa laillistakin tietä, meidän ei olisi tarvinnut tuhota itseämme. Se oli ennenkuulumattoman rikollista peliä, ja sitä sai kokea Saksan kansa vaikeimpana hetkenään. Saksa saa nyt maksaa tämän suunnattoman rikkomuksen elämällään ja ihanteillaan.

Maailma katsoi tätä kaikkea ihmetellen; se ei voinut käsittää tätä kuulumatonta ihmettä, tätä ylvään ja mahtavan Saksan valtakunnan, vihollistensa kauhun, kukistusta. Entente pelkäsi vielä meidän tuhottua voimaammekin ja käytti kaikin tavoin hetken suotuisuutta heikontaakseen meitä sisäisesti yhä edelleen propagandallaan ja pakottaakseen meidät orjarauhan tekoon.

Saksa on itse syypää syvään nöyryytykseensä. Se ei enää ole mikään suurvalta, ei enää itsenäinen valtio. Sen olemassaolo ja tulevaisuus ovat vaarassa.

Kaikin tavoin heikontuneena ja pienentyneenä se astuu tästä maailmantaistelusta; siltä on ryöstetty alueita ja osia sen kansasta, jotka jo useita miespolvia ovat kuuluneet sille. Se menettää siirtomaansa.

Sen puolustusvoima on siltä riistetty. Saksalainen on kadottanut oikeutensa palvella isänmaataan ase kädessä.

Saksan kauppalaivasto häviää maailmanmeriltä. Sen taloudellinen voima on murrettu; mitä siitä on jäljelle jäänyt, on asetettu voittajan valvonnan alaiseksi. 70 miljoonan saksalaisen elämä on horjuvalla pohjalla.

Vallankumouksen syyllisyys ei rajoitu tähän rauhantekoon. Se tekee sen raskaan ikeen, jota Saksan kansan on orjuudessaan pakko kantaa, ehdottomasti musertavaksi.

Se edistää haluttomuutta työhön ja hävittää tietoisuuden siitä, että työnteko antaa enemmän kuin raha-ansio. Se ehkäisee luovien voimien syntymistä ja hävittää kaiken persoonallisen. Se asettaa tilalle joukkovallan ja keskinkertaisuuden. Valtiollisen ja taloudellisen elämän uudelleen rakentamisen käyttövoima on epätietoinen, ehkä pitkiksi ajoiksi kokonaan kuollut.

Rauhan heikentämä isänmaa ei voi näin ollen enää elättää väestöään.

Saksassa vuotaa veljesveri. Saksalaista omaisuutta hävitetään. Valtion varoja haaskataan ja käytetään itsekkäisiin tarkoituksiin, valtakunnan, yksityisten valtioiden ja kuntien raha-asiat joutuvat päivä päivältä yhä pahempaan rappiotilaan. Kansan painunut moraali ajelehtii ryhdittömänä vallankumouksen "vapaudessa"; ihmisen alhaiset vaistot pyrkivät hillittöminä purkautumaan. Kaikkialla vallitsee epäjärjestys, työn kammo, petos ja nylkemishalu, sen rinnalla monin paikoin mitä vastenmielisin nautinnonhimo — miljoonien isänmaansa puolesta kaatuneiden hautojen vierellä ja niiden monien silvottujen silmäin edessä, joita katseemme kohtaa. Saksan elämä on kaameata ja alhaista näytelmää, joka herättää sanomatonta surua jokaisessa saksalaisesti tuntevassa sydämessä, mutta vihollisessa ja puolueettomissa halveksimista.

Saksalaiset ryhtyvät vihollisen edessä syyttämään Saksaa luulotelluista häpeän töistä miellyttääkseen vihollistaan ja kerjätäkseen siltä lempeyttä. Saksalaiset miehet, jotka ovat uskollisesti isänmaataan palvelleet, luovuttaa oma hallitus viholliselle sen voittokulkua koristamaan. Tämä oli meidän alentumistilamme syvin kuilu, joka saattaa häpeämään ja inhoamaan Saksan kansaa.

Vallankumouksen kautta ovat saksalaiset alentuneet pariasluokaksi kansojen parissa, heistä ei ole enää liittoon ulkovaltojen kanssa, he ovat helootteja vieraiden ja ulkomaisen pääoman palveluksessa, omissa silmissään kunniattomuuteen vajonneita.

"Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kiroaa Saksan kansa niitä puolueita, jotka kerskuvat toimeenpanneensa vallankumouksen." Arvaamattoman painava totuus, jonka eräs sosiaalidemokraatti lausui tovereilleen toisessa neuvoston kokouksessa Berliinissä huhtikuussa 1919.

Rauhanteko on ratkaissut Saksan kansan nykyisen kohtalon. Pimeänä on tulevaisuus edessämme. Kirkkaana loistaa sinne vain Scapa Flow'n miesten teko!

Kaikki ilvekuvat ovat särkyneet, joukkosuggestio alkaa hävitä. Me katsomme tyhjyyteen. Meitä ei auta itsepetos. Puheet, luottamus toisiin tai haaveisiin, tyhjät sanat, jotka etsivät lohtua tulevaisuudesta, tai heikkous nykyisyydessä, eivät meitä auta eivätkä meitä milloinkaan auttaneet.

Vaaditaan jokaiselta yksityiseltä pelkäämätöntä ajattelua, miehekästä toimintaa ja kuitenkin epäitsekästä alistumista ja oman minän taivuttamista kansalliseen kuriin. Ne yksin voivat antaa meille jälleen kansallisen arvomme, jonka takaisinsaavuttaminen on saksalaisen ylösnousemuksen ensi ehto. Tämä on ensimmäinen käsky!

Rakkaus maankamaraan ja ammattiin, rakkaus työhön ja väsymätön luomisinto, rautainen ahkeruus, vapaa toiminta talouselämän alalla yhtyneenä lähimmäisen kunnioittamiseen, köyhän ja rikkaan käden ja pään luottamuksellinen yhteistyö, työvelvollisuudessa ruumiillistuneena, ja vapaus kunnialliseen työhön ovat saksalaisten arvojen perusteet ja uuden nousun edellytys. Tämä on toinen käsky meille!

Saksalaisen täytyy tulla jälleen velvollisuudelleen uskolliseksi, rehelliseksi ja luotettavaksi, rohkeaksi, siveellisen vakavuuden läpitunkemaksi. Tämä on kolmas käsky. Fichten lauseen, että saksalainen ja luja luonne ovat ehdottomasti synonymeja, tulee taas pitää paikkansa. Vain tämä saattaa meidät jälleen kunnioittamaan itseämme ja hankkii meille myös toisten arvonannon.

Kansallisessa kokoomuksessa ja kasvatuksessa, saksalaisessa toimeliaisuudessa, ankarassa työssä ja inhimillisessä arvokkuudessa, katse selvänä näkemään vajavaisen, lohduttoman tulevaisuutemme karua todellisuutta, tulee saksalaisten ja saksalaisen löytää tie omaan itseensä. Sellainen toiminta auttaa meitä jälleen ansaitsemaan itsellemme isänmaan, saa meidät jälleen entisen epäitsekkään isänmaanrakkauden hengen läpitunkemiksi, joka tekee meidät kykeneviksi elämään ihannearvojemme, saksalaisen olemuksen ja saksalaisen kodin menestyksen, turvallisuuden ja voimistumisen hyväksi, ja jos kohtalo niin vaatii, kuolemaan sen puolesta, niinkuin tämän jättiläistaistelun sankarit ovat tehneet!

Valtavia olivat kansamme suoritukset neljän sotavuoden aikana; ne todistavat kaunopuheisesti meissä asuvista voimista, jotka vallankumous on haudannut alleen. Kansalla, joka on sellaista saanut aikaan, on oikeus elää. Saakoon se nyt voimaa, jolla se pudistaa päältään saksalaiseen kerääntyneen kuonan, löytäköön se keskuudestaan miehiä, jotka johtavat sitä voimakkaalla ja lujalla tahdollaan, päättäväisinä, niinkuin päälliköt sodassa, miehiä, jotka puhaltavat uutta ja voimakasta henkeä masentuneeseen elämään, miehiä, joita maan parhaat luottamuksella seuraavat ja jotka saavat yhtymään kansalliset luovat voimat rakentamistyöhön.

Tulkaamme tämän syvän lankeemuksen jälkeen, muistaen Saksan suuruuteen luottavina kaatuneita sankareitamme, joita isänmaa nyt niin kaipaa, jälleen saksalaisiksi ja oppikaamme olemaan ylpeitä siitä, että olemme saksalaisia!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOTAMUISTELMANI 1914-1918 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.