The Project Gutenberg eBook of Erämaan kultaa, by Zane Grey

Esipuhe.
I. Vanhat ystävät.
II. Mercedes Castañeda.
III. Pako erämaahan.
IV. Forlorn River.
V. Erämaan ruusu.
VI. Yaqui.
VII. Valkoisia hevosia.
VIII. Blanco Sol juoksee.
IX. Keskeytetty lepohetki.
X. Rojas.
XI. Laavan ja kaktustasankojen poikki.
XII. Helvetinkuilu.
XIII. Forlorn Riverissä tapahtuneita muutoksia.
XIV. Kadonnut poika.
XV. Erämaahan vangitut.
XVI. Vuoristolampaita.
XVII. Merkityksellinen hevosen hirnunta.
XVIII. Todellisuus unien asemesta.
XIX. Forlorn Riverin salaisuus.
XX. Erämaan kultaa.

ESIPUHE.

Kasvot kummittelivat Cameronin silmissä — erään naisen kasvot. Ne näkyivät hänelle sammuvan kenttätulen valkeassa sydämessä, ne kurkistelivat häntä varjoista, jotka liehuivat välkkyvän valon yläpuolella, ne seurasivat aavemaisesti hämärässä hänen ympärillään.

Tänä hetkenä, kun aurinko oli jo laskeutunut mailleen ja kuolon hiljaisuus vallitsi luonnossa, muistui Cameronin mieleen eräs tapahtuma, josta jo oli kulunut pitkä aika. Se oli sattunut hänelle eräässä kodissa Peoriassa; siellä oli hän loukannut erästä naishenkilöä ja menettänyt hänet, sillä hän oli rakastanut tätä liian myöhään. Cameron oli kullanetsijä, yksinäisyyttä tavoitteleva ja synkkiä kallioisia erämaita rakastava henkilö senvuoksi, että hän halusi oleskella yksinään muistellakseen entistä elämäänsä.

Ääni häiritsi Cameronin mietteitä. Hän kohautti päätään kuunnellakseen. Vieno tuuli lietsoi sammumaisillaan olevaa hiillosta, puhalsi kipinöitä ja valkoista tuhkaa sekä ohutta savua ympäröivään pimeyteen. Hänen aasinsa ei näyttänyt kumminkaan pelkäävän. Äkkiä rikkoi hiljaisuuden murmelin karjunta. Se oli omituista, villiä murinaa, ei mitään tavallista haukuntaa, vaan kovaäänistä suden ulvontaa, jossa oli kuin kaipaavaa valitusta. Kun se taukosi, valtasi Cameronin kauhea yksinäisyyden tunnelma. Ääni tuntui kaikuvan edelleen hänen mielessään. Hän ja tämä kuljeskeleva susi olivatkin veljeksiä.

Terävä-ääninen metallin kilinä kiviä vasten ja kavioiden pehmeä narina hiekassa aiheuttivat, että Cameron tarttui pyssyynsä ja läksi liikkeelle sammuvan kenttätulen äärestä. Hän oli jossakin asumattomalla rajaseudulla Sonoran ja Arizonan välillä, ja kullanetsijä, joka kesti tämän seudun kuumuuden ja hedelmättömyyden, joutui usein monenlaisiin vaaroihin.

Pari olentoa, jotka olivat ympäröivää pimeyttäkin tummemmat, lähestyi, muutti muotoaan ja päästyään nuotion valopiiriin osoittautuikin erääksi valkoiseksi mieheksi raskaasti kuormitettuine aaseineen.

"Hyvää iltaa!" huudahti tulija pysähtyessään katsoen Cameroniin. "Näin tulenne. Saanko leiriytyä tänne?"

Cameron tuli esille varjosta tervehtien vierastaan, jota hän luuli samanlaiseksi kullanetsijäksi kuin hän itsekin oli.

Hän oli pahoillaan, että hänen yksinäinen yövalvomisensa kenttätulen ääressä häiriytyi, mutta siitä huolimatta hän piti arvossa erämaan lakia.

Vieras kiitti häntä ja irroitti senjälkeen kantamuksen aasin selästä.
Sitten avasi hän matkalaukkunsa ja alkoi valmistella itselleen ateriaa.
Hänen liikkeensä olivat hitaat, mutta kumminkin hyvin täsmälliset.

Cameron katseli häntä vielä hieman vihaisesti, vaikkakin samalla myös uteliain ja kasvavin mielenkiinnoin. Nuotio alkoi palaa kirkkaasti ja sen valossa Cameron huomasi, ettei hänen vieraansa harmaasta tukasta huolimatta näyttänyt vanhalta, ja vaikka hänen hartiansa tosin olivatkin jo kumarassa, näytti hän vielä hyvin voimakkaalta.

"Oletteko löytänyt kultaa?" kysyi Cameron häneltä ensimmäiseksi kysymyksekseen.

Vieras katsahti häneen nopeasti kuin säikähtäen ihmisäänen kaikua. Hän vastasi Cameronin kysymykseen ja niin syntyi heidän välillään lyhyt keskustelu. Mutta vieras tahtoi silminnähtävästi välttää joutumasta pitempiin puheluihin. Cameron kyllä ymmärsi sen. Hän nauroi pilkallisesti ja tuijotti terävästi vieraansa ryppyisiin kasvoihin. Tässäpä oli totta totisesti toinen omituinen erämaan kävijä, jota kannusti jokin muukin voima kuin kullan himo! Cameronista tuntui, että hänen ja tämän miehen välillä oli jotakin "hienoa sukulaisuutta", jotakin epämääräistä ja selittämätöntä, joka kenties johtui tunteesta, että vieras oli samanlainen yksinäinen vaeltaja kuin hänkin, tahi aiheutuiko se jostakin syvemmästä käsittämättömästä sukulaisuudesta, jonka alku oli menneisyydessä? Cameronin rinnassa alkoivat myllertää kauan sitten unhottuneet tunteet, jotka olivat olleet jo niin kauan poissa mielestä, ettei hän tahtonut niitä muistaakaan. Mutta ne kiusasivat häntä kumminkin.

Kun hän heräsi, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen, että hänen seuralaisensa oli jo lähtenyt. Jäljet hiekassa osoittivat pohjoista kohti. Sillä suunnalla ei ollut ollenkaan vettä. Cameron kohautti olkapäitään, se ei ollut hänen asiansa, hänellä oli omat tehtävänsä. Ja samassa hän unhotti omituisen vieraansa.

Cameron alkoi päivähommansa kiitollisena yksinäisyydestä, jota ei nyt mikään häirinnyt, sillä ympäröivässä kuilujen kyntämässä ja kaktuksia kasvavassa seudussa ei näkynyt mitään elämää. Hän kulki lounaaseen päin milloinkaan poikkeamatta kauaksi kuivasta virranuomasta, ja välinpitämättömästi erikoisetta innostuksetta hän haeskeli kullan merkkejä.

Työ oli hyvin vaivalloista, mutta lepohetket, joita hän soi itselleen silloin tällöin, eivät johtuneet väsymyksestä. Hän pysähtyi katselemaan, kuuntelemaan ja tunnustelemaan. Tämän laajan hiljaisen maailman merkitys hänelle oli aina ollut jonkunlainen salaperäisyys, jonka hän vain tunsi sen kaikessa mahtavassa voimassaan, mutta ei milloinkaan ymmärtänyt.

Kun hän sinä päivänä ennen hämärää kaivoi kosteaa valkeareunaista liejua, saadakseen vettä, hän äkkiä kuuli kovaa jalkojen kolinaa kiviä vasten. Solasta lähestyi häntä mies aaseineen. Cameron tunsi hänet.

"Hyvää päivää, ystävä!" huudahti mies pysähtyessään. "Tiemme yhtyivät jälleen, mikä mielestäni olikin hyvä."

"Päivää, päivää", vastasi Cameron hitaasti. "Oletteko löytänyt joitakin kullanmerkkejä tänään?"

He leiriytyivät yhdessä, söivät vähäisen kasvisateriansa, polttivat piipullisen tupakkaa ja kääriytyivät peitteihinsä nukkumaan vaihtamatta montakaan sanaa keskenään. Aamulla vallitsi heidän kesken yhtäläinen vaiteliaisuus, yhtäläinen toistensa vieroilu kuin ennenkin. Mutta sälytettyään tavaransa aasin selkään Cameronin seuralainen loi katseensa Cameroniin ja lausui:

"Olette yksin, kuten minäkin", lausui toinen lempeästi. "Tämähän on äärettömän laaja seutu, ja jos me löydämme kultaa, on sitä kylliksi meille molemmille."

"En ole tullut tänne erämaahan yksistään kullan tähden", vastasi
Cameron nopeasti kylmin äänensävyin.

Hänen seuralaisensa syvälle painuneet, mutta siitä huolimatta kirkkaat silmät välähtivät äkkiä. Se pani Cameronin tunnustamaan, ettei hän monien vaellusvuosiensa kestäessä ollut tavannut ketään, joka hänen rinnallaan olisi voinut kestää erämaan paahtavaa kuumuutta, sokaisevia hiekkamyrskyjä ja erämaan kaameata hiljaisuutta ja kolkkoutta. Cameron viittasi kädellään laajaa erämaan avaruutta kohti lausuen samalla: "Minähän voin kulkea Sonoran erämaan läpi tahi samota vaikka Pinacateen tahi pohjoiseen Coloradoon asti. Olette liian vanha mies seuraamaan minua."

"En tunne maata, mutta minusta on toinen seutu yhtä hyvä kuin toinenkin", vastasi hänen seuralaisensa. Hän näytti hetkiseksi unhottavan itsensä luodessaan kaukokantoisen katseen hiekkaista ja kivistä erämaata kohti. Sitten hän pienellä, kevyellä lyönnillä ajoi aasinsa Cameronin taakse. "Niin, olen tosin vanha. Yksinäinen olen myöskin. Sellaiseksi jouduin vasta äskettäin. Mutta, hyvä ystävä, vielä sentään kykenen kulkemaan, ja muutamia päiviä kestävä toveruuteni ei tule loukkaamaan teitä."

He alkoivat yhdessä hiljalleen kulkea erämaata kohti. Auringon laskeuduttua he pystyttivät leirin matalan pensaston suojaan. Cameron oli iloinen, että hänen toverinsa noudatti intiaanin tapaa olla mahdollisimman vaitelias. Seuraavana päivänä olivat kullanetsijät saapuneet jo kauas synkkään erämaahan. Nyt alkoi heidän vaiteliaisuutensa vähitellen murtua; ensin mursi sen vanhempi mies ja sitten aivan huomaamattaan myöskin Cameron. Heikosti palavan leiritulen ääressä tämä harmaakasvoinen, ajatuksiinsa vaipunut vanha kullanetsijä otti mustan piippunsa suustaan voidakseen sanoa jotakin. Cameron taas kuunteli vain ukon puhetta, joskus sentään lausuen hänkin vastaukseksi jonkun sanan. Ja niin vähitellen, kun Cameronista alkoi erämaan vaikutus tuntua vähemmän synkältä, alkoi hän kiinnittää enemmän huomiota toveriinsa ja huomasi, että tämä vanhus erosi suuresti kaikista muista, jotka hän aikaisemmin oli kohdannut erämaassa. Tämä mies ei milloinkaan valitellut kuumuutta eikä näyttänyt kärsivän lentohiekasta, huonomakuisesta vedestä eikä niukasta ravinnosta. Päivisin hän harvoin oli jouten. Öisin hän istui unisen näköisenä leiritulen ääressä tahi käyskenteli edestakaisin puolihämärässä. Hän nukkui sangen vähän ja kävi levolle paljon myöhemmin kuin Cameron. Hän oli väsymätön, kärsivällinen ja mietiskelevä.

Cameronin yhä lisääntyvä mielenkiinto toveriinsa pani hänet lopultakin tunnustamaan, että hän jo monet vuodet oli tahtonut välttää seuraa. Näinä vuosina oli ainoastaan kolme miestä samonnut erämaahan hänen kanssaan ja kaikki nämä kolme olivat jättäneet luunsa valkenemaan erämaan hiekkaan. Cameron ei ollut välittänyt ottaa selville heidän salaisuuksiaan. Mutta kuta enemmän hän tutustui tähän nykyiseen toveriinsa, sitä enemmän hän alkoi epäillä, että hän oli menettänyt jotakin noissa toisissa. Tämä nykyinen vaitelias toveri muistutti jotenkin heistä.

Eräänä iltapäivänä myöhään, taivallettuaan yli valkoisen ja mutkikkaan hiekka- ja sora-aavikon, he tulivat kuivalle vesikuopalle. Cameron kaivoi syvän kuopan hiekkaan, mutta hänen työnsä ei tuottanut mitään tulosta. Hän oli juuri lähtemäisillään väsynein askelin viimeiselle vesipaikalle, kun hänen toverinsa pyysi häntä odottamaan. Cameron huomasi hänen haeskelevan jotakin laukustaan ja ottavan esille esineen, joka muistutti pientä, haaraista persikkapuun oksaa. Hän tarttui haaroihin pitäen oksaa edessään siten, että tyvipää viittasi suoraan eteenpäin. Senjälkeen hän läksi kulkemaan pitkin joen uomaa. Cameron hämmästyi ensin, ihmetteli sitten, sääli ja seurasi lopulta paljaasta uteliaisuudesta vanhusta. Hän huomasi, että hänen toverinsa jännitti voimakkaasti ranteitaan, kuin taistellen jotakin huomattavan suurta voimaa vastaan. Persikkapuun oksan toinen pää alkoi vapista ja kääntyä. Cameron ojensi kätensä koskien siihen ja hämmästyi tuntiessaan, että jokin ääretön väräjävä voima veti oksan päätä maata kohti. Hän tunsi sen ruumiissaan kuin magneettisen sysäyksen, oksa kääntyi kääntymistään viitaten lopulta maata kohti.

Hän jäi kumminkin katselemaan, kun hänen toverinsa kaivoi kuoppaa hiekkaan. Kolme jalkaa hän kaivoi, sitten neljännen ja viidennenkin, jolloin hiekka alkoi muuttua tummemmaksi ja kosteaksi. Kun kuoppa oli kuusi jalkaa syvä, alkoi vesi jo pursuta esille.

Cameron täytti ukon pyynnön ja näki tämän asettavan astian syvälle kaivamaansa kuoppaan niin, että se esti seinien vyörymisen, mutta salli kumminkin veden tihkua lävitse. Cameronin odottaessa täyttyi astia. Kaikista merkillisistä tapauksista, joita hän oli nähnyt erämaassa olonsa aikana, oli tämä hänen mielestään ihmeellisin. Uteliaana hän otti maasta persikkapuun oksan ja piti sitä käsissään samoin kuin hän oli nähnyt toverinsakin tekevän. Mutta ihme ja kumma, esine ei liikahtanutkaan hänen käsissään.

"Huomaan, ettei teille ole suotu tuota voimaa", huomautti hänen toverinsa. "Harvat ihmiset sen sitäpaitsi omistavatkin."

"Voiman löytää vettä tällä tavalla kuin minäkin. Illinoisin valtiossa oli eräs vanha saksalainen ukko, joka tällä tavalla määräsi kaivon paikan. Hän neuvoi minua huomattuaan minun omistavan saman voiman. En voi sitä selittää. Mutta teidän ei tarvitse näyttää niin ällistyneeltä. Siinä ei ole mitään yliluonnollista."

"Te siis tarkoitatte sen olevan aivan päivänselvää, että muutamilla ihmisillä on magnetismia tahi joku voima tahi keino, jonka avulla he voivat löytää vettä, kuten tekin nyt."

"Aivan niin. Se ei ole mitään harvinaista Illinoisissa, Ohiossa eikä Pennsylvaniassa. Tuo vanha saksalainen, josta puhuin, ansaitsi rahaa kulkien paikasta paikkaan persikan oksa mukanaan."

He saapuivat nyt seutuun, joka oli rikas mineraaleista, joten heidän kulkunsa muuttui hitaammaksi. Tavallisesti he kulkivat siten, että toinen kulki jonkun kuivuneen jokiuoman toista puolta ja toinen toista, antaen aasiensa kulkea hitaasti eteenpäin ja nykkiä kuivuneen ruohon vaalenneita korsia, salviaruohoja ja kaktuksia, sillä aikaa kuin he etsivät kuiluista ja pengermäin alta kullan merkkejä. Kun he löysivät jonkun kiven, jossa hiukankaan näkyi kullan merkkejä, irroittivat he siitä palasen, jota he käsittelivät kemiallisesti. Etsiminen oli kerrassaan jännittävää. Työ keskeytyi kumminkin joskus pitkiksi heille lepoa suoviksi hetkiksi, jolloin he loivat katseensa kauas autioon erämaahan tahi silmäilivät sakean sumun lävitse heijastavia vuorenhuippuja. Joku vastustamaton vetovoima, joka ei johtunut ainoastaan kullan etsimisen halusta, houkutteli heidät joskus vuorien huipuille ja rinteille. Siellä he sitten, kaivettuaan ja kuokittuaan ensin tarpeekseen, levähtelivät katsellen laajaa näköalaa, ja illalla, kun aurinko menetti kuumuutensa alkaen laskeutua ja piilottaa punaista kehäänsä kaukaisten huippujen taakse, pysähtyivät he johonkin varjoiseen kuiluun tahi hauskaan kuivuneeseen virran uomaan ja rupesivat etsimään vettä. Löydettyään sitä irroittivat he kuormat aasien selästä, juottivat eläimet ja laskivat ne laitumelle. Sitten valmistivat he leiritulen kuivaneista pensaista. Kun kummallinen hämärä muuttui vähitellen synkäksi yöksi, istuivat he nojautuen kiviä vasten ja katselivat sammuvaa hiillosta. Sitten hetken kuluttua vaipuivat he nukkumaan hiekalle kirkkaiden tähtien valaistessa heidän tummia kasvojaan.

Jokaisen seuraavan päivän ja yön kuluttua huomasi Cameron yhä enemmän kiintyvänsä omituiseen toveriinsa. Hän huomasi, että muutamien tuntien helteisen työn jälkeen hän oli huomaamattaan tullut lähemmäksi toveriaan. Hänen täytyi tunnustaa, että muutamien viikkojen oleskelu erämaassa oli muuttanut hänet melkein toiseksi mieheksi. Niin hyvin sivistyneiden keskuudessa kuin myöskin yksinkertaisissa kaivosleireissä oli hänen mielensä aina ollut levoton ja synkkä. Mutta päästyään nyt tämän aution maan aaltoilevalle pinnalla hän saattoi katkeruudetta katsella rauhattomaan sieluunsa. Vaikuttaako erämaa jalostavasti ihmiseen? Cameron uskoi, että asumattomissa seuduissa elävät hurjat miehet taistellessaan kylmää, kuumuutta, janoa, nälkää ja kaikenlaisia muita puutteita vastaan ja saadessaan usein katsella luonnonvoimien hurjinta raivoa, tavallisesti rappeutuvat, muuttuvat eläimellisen julmiksi, menettävät kaiken sydämellisyytensä ja sielukkuutensa ja raaistuvat joka suhteessa. Hän uskoi kumminkin senkin, että ihmiset kuljeskellessaan erämaassa tahi eksyttyään sinne saattoivat usein luopua entisistä raakamaisista elämäntavoistaan ja muuttua jaloiksi, ihmeellisiksi, vieläpä yliluonnollisiksikin ihmisiksi. Siksipä hän ei nyt kummeksinutkaan tunnetta, joka lämmitti hänen vertaan eikä ennakkoarvoitusta, että ehkä hän ja tuo mies, heidän ollessaan nyt kahden täällä erämaassa, jonne elämän salaperäiset ja säälimättömät vaikuttimet olivat heidät karkoittaneet, tulisivatkin katselemaan toisiaan Jumalan silmillä.

Hänen toverinsa oli sellainen, joka viimeiseksi ajattelee itseään. Cameronia nöyryytti, ettei hän, kaikista ponnistuksistaan huolimatta voinut estää toveriaan työskentelemästä enemmän kuin kunkin työpäivän osalle tuli. Vaikka tämä mies olikin lempeä, jalosydäminen, levollinen ja hyvin hiljainen, näytti hän kumminkin kaikesta mukautuvaisuudestaan huolimatta olevan kuin teräksestä. Cameron ei voinut missään suhteessa kilpailla hänen kanssaan. Ja se oli vielä merkillisempää, että hän näytti haluavan etsiä kultaa Cameronille eikä itselleen. Cameronin kädet vapisivat aina, kun hän käänsi kiveä, jonka hän arveli sisältävän kultaa, mutta hänen toverinsa oli aina yhtä levollinen.

Eräänä iltana olivat he leiriytyneet erään kuilun äärimmäiseen päähän. Päivä oli ollut hirveän kuuma ja vielä kauan aikaa auringonlaskun jälkeen säteili kivistä kuumuutta. Yksinäinen erämaan lintu viserteli surunvoittoisesti synkkien jyrkänteiden välissä ja joku murmeli vihelsi surullisesti etäisyydessä. Tähdet kimaltelivat valkoisina, kunnes suuri kuu nousi verkalleen taivaalle vaalentaen kokonaan niiden kirkkauden. Ja sinä iltana vahti Cameron toveriaan osoittaen ennen näkymätöntä mielenkiintoa tätä kohtaan.

"Ah!" huudahti Cameron lempeästi. Hänestä tuntui kuin hän olisi tiennyt tämän aina. Hän ei lausunut sen enempää. Hän huomasi ukon nousevan ja alkavan yöllisen kävelynsä edestakaisin. Hitain ja kuulumattomin askelin, edestakaisin, väsymättä ja lakkaamatta hän vain jatkoi tätä kävelyään. Hän ei luonut katsettaan tähtiin eikä seurannut kuun kiertoa taivaalla, vaan katsoi koko ajan maahan. Hän näytti elävän ikäänkuin toisessa maailmassa, jonka tuo yksinäinen erämaa teki todelliseksi. Hän näytti synkältä, surulliselta ja rähnistyneeltä olennolta, joka jollakin tavoin pani Cameronin ajattelemaan ihmisten onnettomuutta.

Cameron oli tuskallisesti tietoinen omassa rinnassaan riehuvasta kivusta, sydämensä poltosta ja intohimojen viskelemän sielunsa taisteluista ja kidutuksista. Hän oli tullut erämaahan muistelemaan erästä naista. Hän oli näkevinään tytön sellaisena kuin tyttö ensikerran ilmestyi hänen elämäänsä, kultakiharaisena, sinisilmäisenä, vaaleaihoisena, punahuulisena, solakkana, hentona ja suloisena. Hän ei ollut milloinkaan unhottanut häntä, ja vanhat sairaaksi tekevät muistot jäytivät hänen sydäntään. Hän nousi ja kapusi erään harjanteen huipulle, missä hän käyskenteli edestakaisin katsellen yliluonnollisiin ja salaperäisiin varjoihin, jotka olivat yhtä mustat kuin hänen intohimonsakin, ja edelleen taivaalla kiertävään kuuhun ja kimalteleviin valojuoviin, jotka katosivat kylmän, sinisen taivaanrannan taakse. Kuu loisti taivaalta kirkkaasti ja kylmästi, ja valkeat tähdet näkyivät selvästi. Taivaankansi näytti rajattomalta ja jumalalliselta. Erämaa ympäröi hänet, hopeajuovainen ja mustaverhoinen erämaa, oikea kivi- ja hiekkakaaos, hiljainen, jylhä ja vanha ja aina odottava. Se puhui Cameronille, ollen kuin alaston ruumis, mutta omaten kumminkin sielun. Tässä äärettömässä hiljaisuudessa näyttivät tähdetkin katselevan häntä säälimättömästi ja pahoitellen. Ne olivat paistaneet tähän erämaahan, jossa kerran ehkä oli ollut elämää, mutta joka nyt oli kuollut ja joka ehkä taasen alkaa elää vain jälleen kuollakseen. Hänestä tuntui kauhealta olla siinä yksinään ja todeta, että hän oli vain iäisyyttä kohti pyrkivä ihminen. Mutta tämä se juuri antoikin hänelle voimaa kestämään. Jollakin tavoin oli hän osa tuosta kaikesta, joku atomi tuossa äärettömyydessä, jollakin tavoin tarpeellinen väline johonkin käsittämättömään tarkoitukseen, jotakin häviämätöntä tässä perikadon, kuoleman ja hävityksen eristetyssä maailmassa, jotakin katoavaista, muuttuvaista ja lisäytyvää taivaan kiinteän kannen alla. Tässä erämaan äärettömässä hiljaisuudessa oli henkiä, ja Cameronista tuntui, että hänen läheisyydessään liehui jotakin, jota hän kuvitteli rauhan harhakuvaksi.

"Luulen, että meitä on täällä pari samanlaista", virkkoi hän. "Nainen karkoitti minut tänne erämaahan. Mutta minä tulin tänne muistelemaan häntä. Erämaa on ainoa paikka, missä voin sen tehdä."

Seurasi pitkä vaitiolo. Kylmä tuuli puhalteli joen uomasta seuloen hiekkaa kuivien salviapensasten läpi ja haihduttaen viimeisenkin kuumuuden tähteen. Kenttätuli paloi punertavaksi tuhkakasaksi.

"Minulla oli tytär", lausui Cameronin toveri. "Hän menetti äitinsä syntyessään. Ja minä — minä en tiennyt, miten tyttöjä kasvatetaan. Hän oli kaunis ja iloinen. Tuo vanha juttu toistui jälleen."

Hänen lausumansa sanat vaikuttivat omituisen merkitsevästi Cameroniin. Ne kiusasivat häntä. Hänen muistonsa olivat virkistyneet. Jos hän joskus menneisyydessä oli ajatellut jotakin, joka liittyi hänen hylkäämäänsä tyttöön, oli hän unhottanut sen jo aikoja sitten. Mutta sellaisen loukkauksen seuraukset ulottuvat kauaksi. Ne iskivät juurensa aina tytön kotikynnykselle saakka. Niin, täällä yksinäisessä erämaassa hän joutui merkillisellä tavalla tekemisiin oivallisen miehen kanssa, isän, joka oli tuhlannut elämänsä senvuoksi, ettei hän voinut unhottaa, ja siksi, ettei hänellä ollut enää mitään jäljellä, jonka vuoksi hänen olisi kannattanut elää. Cameron käsitti nyt paremmin, miksi erämaa oli viehättänyt hänen toveriaan.

"Se on tuo vanha juttu. Tyttäreni oli kaunis ja teeskentelemätön. Nuoret miehet kilvoittelivat hänen suosiostaan. Luulen, ettei hänkään karttanut heitä. Itse olin poissa kotoa päivät päästään, työskennellen toisessa kaupungissa. Tyttäreni oli rakastunut erääseen hurjaluontoiseen mieheen. En tiennyt siitä mitään, ennenkuin liian myöhään. Hän oli päättänyt mennä naimisiin tyttäreni kanssa. Mutta hän ei tullutkaan takaisin. Kun tuo häpeä sitten tuli kaikkien tietoon, tyttäreni läksi pois kotoa kauas länteen. Jonkun ajan kuluttua kuulin kerrottavan hänestä. Hän teki työtä — elättääkseen pikku lapsensa. Kului taas pitkä aika, jolloin en saanut häneltä mitään tietoja. Silloin läksin myös länteen. Tyttäreni rakastaja oli myöskin matkustanut länteen, sillä siihen aikaan matkustivat melkein kaikki ihmiset sinne. Seurasin tuon petturin jälkiä aikoen tappaa hänet. Mutta sitten eksyin jäljiltä enkä saanut selville tyttärenikään asuinpaikkaa. Hän oli muutellut paikasta paikkaan salatakseen entisyyttään. Siitä lähtien olen oleskellut erämaassa etsien kultaa."

"Niin se on tuo vanha, vanha juttu, joskin mielestäni tavallista surullisempi", virkkoi Cameron pingotetusti ja luonnottomin äänin. "Toveri, mistä Illinoisin kaupungista olette kotoisin?"

Tuo nimi olisi yhtä hyvin voinut olla Cameroniin ammuttu luoti. Hän seisoi jäykkänä ja liikkumattomana, kuten ihminen joskus, kun luoti on lävistänyt hänen sydämensä. Hetkisen, kun ajatukset risteilivät hänen mielessään kuin häikäisevät salamat, horjui ja vapisi hän peläten äärettömästi. Hän soperteli jotain itsekseen ja poistui varjoon. Mutta hänen ei tarvinnut pelätä ilmitulemista. Hänen mielenliikutuksensa olisi varmasti paljastanut hänet, ellei Warren olisi istunut mietiskellen leiritulen ääressä välittämättä toveristaan ja muistellen menneitä aikoja.

Cameron poistui nopeasti hämärään veren jyskyttäessä kovasti hänen korvissaan ja huulten alituisesti mumistessa:

Kuten tavallisesti käy ajatusten ja tunteiden kasvaessa monenkertaisiksi, niin tunsi Cameronkin nyt olevansa aivan poissa suunniltaan. Sillä olihan todellakin aivan uskomatonta, että miljoonien ihmisten joukosta maailmassa kaksi henkilöä, jotka eivät milloinkaan ennen olleet tavanneet toisiaan, oli paennut erämaahan saman naisen tähden. Se toi hänen menneisyytensä niin lähelle. Se osoitti Cameronille, kuinka välittömästi tuo menneisyydessä sattunut tapahtuma hallitsi hänen henkistä elämäänsä. Seikka, mikä teki hänen elämänsä vielä merkitykselliseksi, oli samoileminen autioissa hiljaisissa seuduissa, missä ei yksikään silmä voinut häntä nähdä eikä päästä selville hänen salaisuudestaan. Joku selittämätön kohtalon oikku oli vienyt hänet yhteen juuri sen tytön isän kanssa, jota hän oli loukannut. Se oli kerrassaan käsittämätöntä, se oli kauheaa. Olihan se todella ennenkuulumaton tapaus, että sekä tytön isä että rakastaja olivat tulleet kärsimättömiksi saman asian vuoksi.

Cameronin tuska muuttui toivottomuudeksi, kun hän ajatteli Warrenin ja hänen itsensä välillä olevaa suhdetta. Jokin hänen rinnassaan kehoitti häntä ilmaisemaan itsensä! Warren saattoi tosin tappaa hänet, mutta kuoleman pelko ei kiduttanut Cameronia. Hän oli siksi usein elämässään katsellut kuolemaa silmiin, ettei hän pelännyt. Mutta hän pelkäsi, että paljastamalla asian hän vain lisää tuon paljon kärsineen vanhuksen tuskia. Kerta kaikkiaan vannoi Cameron, ettei hän lisää Warrenin huolia eikä salli hänen tahrata käsiään vereen. Hän tahtoi kertoa totuuden Nellin surullisesta kohtalosta, tunnustaa omat vikansa sekä hyvittää asiaa niin paljon kuin suinkin.

Senjälkeen Cameronin ajatukset siirtyivät isästä tyttäreen. Hän — tuo tyttö — oli jossakin tuolla himmeän taivaanrannan takana. Kaikkina kuluneina yksinäisinä hetkinä kenttätulen ääressä oli häntä usein ahdistellut Nellin herttainen kuva. Mutta hänen katuva ja julma mielikuvituksensa oli valehdellut hänelle. Nell oli ponnistautunut pois uhkaavasta syvyydestä. Hän oli rakentanut uudelleen murtuneen elämänsä. Ja nyt hän taisteli lapsensa nimen ja onnen puolesta. Pieni Nell-raukka! Cameron tunsi ruumistaan värisyttävän, mikä oli uusien ja outojen tunteiden aiheuttaman mielenliikutuksen fyysillinen seuraus.

Kun hän katseli veripunaista, synkkenevää erämaata, lakkasi taistelu hänen sielussaan äkkiä. Muutos oli käsittämätön, ja hän oli siinä näkevinään pilvien ja alueiden suunnattoman laajuuden ja pimeyden ja varjojen salaperäisyyden, sekä kuin unhottumattomana harhakuvana rajattoman avaruuden edessään. Hän tunsi erämaan ylevyyden, sen vaatimattomuuden ja totuuden. Hän oli lopultakin oppinut ymmärtämään sitä. Hänen kohtauksensa ja vaelluksensa Warrenin kanssa ei tuntunut hänestä enää ollenkaan merkilliseltä. Kumpikin oli kulkenut kohtalon määräämää polkua, ja samoin kuin heidän kohtalonsa viivat olivat menneinä vuosina selvittämättömästi sotkeutuneet toisiinsa, samoin olivat nytkin heidän askeleensa yhtyneet vieden heitä yhteistä päämäärää kohti. Vuosikausia olivat he vain olleet miehiä, jotka olivat vaeltaneet yksinään sisäisen äänen pakottaessa etsimään, ja erämaa oli vienyt heidät yhteen. Vuosikausia he olivat vaeltaneet yksinään hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, missä aurinko paahtoi polttavan kuumasti päivät päästään ja tähdet loistivat kirkkaina joka yö, totellen sokeasti sisäistä kuisketta. Mutta nyt Cameron tunsi, ettei hän enää ollut sokea, ja tämän ilmestyksen välähdyksessä tunsi hän saavansa tämän selvänäköisyyden keventääkseen Warrenin taakkaa.

Hän palasi leiriin miettien jotakin keinoa. Kuten aina tähän aikaan illasta, kun auringonlaskun rusotus vielä näkyi lännestä, käveli Warren edestakaisin hämärässä. Cameron makasi koko yön valveillaan ajatellen.

Aamulla varhain, kun Warren toi aasit takaisin leiriin ja aloitti tavanmukaiset lähtövalmistukset, lopetti Cameron vaitiolon.

"Toveri" sanoi hän, "eilinen kertomuksenne pani minut ajattelemaan. Haluan kertoa teille jotakin itsestäni. On jo tarpeeksi katkeraa surra jotakin, jota on rakastanut, kuten te nyt surette, mutta kärsiä unettomana ikuisia tunnontuskia rakastamansa olennon perikadon vuoksi, kuten minä olen kärsinyt, on helvetillistä kidutusta. Kuulkaahan. Nuoruuteni päivinä — siitä tuntuu olevan jo pitkä aika, vaikka siitä ei vielä niin monta vuotta olekaan — olin hurjapäinen. Loukkasin suloisinta ja rakastettavinta tyttöä, minkä milloinkaan olen tuntenut. Poistuin paikkakunnalta aavistamatta ollenkaan saattaneeni hänet häpeään. Siihen aikaan alkoi minussa tapahtua suuria muutoksia — tulin kuin toiseksi ihmiseksi — ja huomasin todellakin rakastavani häntä. Sitten sain kirjeen, jonka minun olisi pitänyt saada jo kuukausia aikaisemmin. Se kertoi hänen huolistaan, kehoittaen minua nopeasti kiiruhtamaan hänen avukseen. Puoleksi mielettömänä häpeästä ja pelosta hankin heti naimisiinmenoluvan ja matkustin nopeasti takaisin hänen kotikaupunkiinsa. Mutta hän oli jo poistunut paikkakunnalta — lähtenyt jo monta viikkoa sitten ja hänen häpeänsä tunnettiin. Ystävät varoittivat minua käskien minun karttaa hänen isäänsä. Matkustin tytön jälkeen ja löysin hänet. Menin hänen kanssaan naimisiin. Mutta liian myöhään! Hän ei tahtonut elää kanssani, vaan poistui luotani. Seurasin häntä länteen, mutta en voinut löytää häntä."

Warren nojautui vähän eteenpäin ja katseli Cameronia silmiin kuin hakeakseen niistä katumusta merkiksi, ettei hänen tuntemansa ylenkatse ollut täysin oikeutettu.

"Kuten luonnollisesti tiedätte, luopuvat monet ihmiset joskus entisistä nimistään. Ette kai siis hämmästy, vaikka ilmoitankin teille, ettei minun oikea nimeni olekaan Cameron, kuten kerran teille sanoin?"

Warren nousi seisoalleen. Näytti siltä kuin hänen kiinteään mielenkiintoonsa ja outoon mielialaansa olisi liittynyt joku aukko, joku kasvava epäluulo.

Cameron tunsi sydämensä sykkivän ja jyskyttävän kovasti, ja koko hänen ruumiinsa tuntui kangistuvan kuin kylmästä. Hän sai ponnistella hirveästi saadakseen huulensa tottelemaan.

Vanhus nousi, tuli Cameronia kohti ja hyökkäsi hänen kimppuunsa tarttuen hänen kurkkuunsa peloittavasti tukahduttavin ottein. Ankara puristus ja hirmuinen tuska panivat Cameronin huomaamaan vaaran ennenkuin se oli liian myöhäistä. Toivoton taistelu suojeli häntä kaatumasta maahan tallattavaksi ja muserrettavaksi. Warren näytti hänen silmissään raivostuneelta jättiläiseltä. Ennenkuin vanhus alkoi väsyä, taisteltiin siinä hoiperrellen, horjuen ja kiristellen. Lopultakin Cameron piestynä, verissään ja miltei puolipyörryksissä sai sanoneeksi jonkun sanan:

"Warren — hellittäkää! Antakaa minulle — yksi minuutti! Minähän näin
Nellin, tiedätte kai sen?… Pelastin lapsen!"

Cameron tunsi säpsähdyksen, joka värisytti Warrenia. Hän toisti nuo sanat yhtämittaa. Jonkun vastustamattoman voiman vaikutuksesta Warren vihdoin päästi irti Cameronin ja horjuen taaksepäin seisahtui vihdoin ylöspäin ojennetuin vapisevin käsivarsin. Hänen kasvonsa näyttivät hirveän synkiltä.

"Warren! Odottakaa ja kuunnelkaa!" läähätti Cameron. "Minullahan on avioliittotodistus, minulla on se ollut aina mukanani näinä vuosina. Olen säilyttänyt sitä voidakseni kuvitella menetelleeni oikein."

Cameron poistui kiviröykkiöiden taakse. Kuinka kauan hän viipyi poissa ja mitä hän teki, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan. Kun hän palasi takasin, istui Warren leiritulen ääressä ollen jo tyyntyneen näköinen. Hän puhui ja hänen äänessään oli syvempi kaiku, mutta muuten hän oli kuten ennenkin. Sitten he kuormittivat aasinsa ja läksivät yhdessä pohjoista kohti.

Cameron tunsi sisimmässään jonkunlaista salaista mielentyydytystä. Hän oli keventänyt toverinsa taakkaa. Ja ihmeekseen hän huomasi, että hän samalla oli keventänyt myös omaansa. Tästä hetkestä alkaen ei hänestä tuntunut niin tuskalliselle muistella Nelliä. Kulkiessaan toverinsa kanssa yksinäisten ja hiljaisten seutujen läpi ja maatessaan vierekkäin hänen kanssaan tähtien tuikkeessa paljaan taivaan alla alkoi Cameron tuntea näkymättömien olentojen, jotka hänestä olivat todellisia, rauhasta kuiskaavia henkiä, ahdistavan läsnäolon. Kylmän tuulen voivotuksessa, seulottavan hiekan silkinhienossa kahinassa, kaatuvien puiden kaukaisessa kumeassa pärinässä ja kiitävän tähden kauniissa lennossa kuuli hän näiden rauhan henkien kuiskailevan miten ihmisten kärsimät tuskat vihdoinkin muuttuvat siedettäviksi. Myöskin keskipäivällä auringon paistaessa täydeltä terältään tuntuivat nämä henget hänestä todellisilta. Vieläpä keskiyön kuolettavassa hiljaisuudessakin kuuli hän niiden kuiskailevan erämaan tuulessa kuin äitiyden luonnolliset äänet, Jumalan kuiskaukset rauhasta erämaan yksinäisyydessä.

Koitti sitten aamu, jolloin aurinko paistoi kuumasti ja punaisena läpi usvaisen, autereisen ilman.

He olivat tuskin ehtineet kulkea penikulmaakaan, kun erämaan laajuinen, keltainen lentohiekkavalli kietoi heidät pyörteihinsä. Etsittyään suojaa erään kallion juurelta rupesivat he odottamaan toivoen, että myrsky oli vain hetkellinen tuulenpuuska, jollaisia usein sattuu avoimilla paikoilla. Valitus muuttui ulvonnaksi ja auringon himmeä puna vaaleni vähitellen haihtuen tuohon keltaiseen verhoon, samalla kun ilma paksuni ja päivä pimeni. Warren irroitti kuormat aasien selästä. Cameron otaksui, että hiekkamyrskyt olivat nyt alkaneet muutamia viikkoja aikaisemmin kuin tavallisesti.

Miehet peittivät päänsä ja odottivat kärsivällisesti. Kului useita tunteja, ja myrsky vain yltyi yltymistään. Cameron ja Warren kastelivat kaulaliinansa kenttäpullojensa vedellä, sitoivat ne sitten kasvoilleen ja peittivät jälleen päänsä. Lentohiekan murtumaton ontto aalto vyöryi vain edelleen. Hiekkaa tuprusi niin, että sitä seuloutui vapisevan kallion allekin makuuhuopien painoksi niin paljon, että he olivat hautautua sen alle. Tavantakaa täytyi heidän pudistella hiekka pois estääkseen sitä painamasta heitä aivan maahan asti. Tavaratkin oli aina vähän väliä kaivettava esiin hiekasta. Heidän suojapaikkansa lattia kohosi asteittain yhä korkeammalle. He koettivat syödä, mutta hampaissa narskahteli niin kuin he olisivat purreet vain hiekkaa. Lopulta eivät he tienneet ajastakaan mitään. He eivät uskaltaneet käydä nukkumaankaan, sillä se olisi merkinnyt heille samaa kuin tulla elävänä haudatuiksi. He saattoivat vain ryömiä kallioseinään kiinni, pudistella pois hiekan vaatteistaan, sokeasti kaivaa aina esiin tavaransa ja joka hetki läähättää, rykiä ja köhiä pelastuakseen tukehtumasta.

Lopulta rajumyrsky asettui. Unen puute oli tehnyt kullanetsijäin pään kipeäksi ja tylsistyttänyt heidän ajatuskykynsä. Heidän aasinsa olivat menneet tiehensä tahi olivat ne mahdollisesti hautautuneet hiekkaan. Niin kauas kuin silmä kantoi oli erämaa ihmeellisesti muuttunut; se oli kuin hiekkamaininkien myllertämä meri. Kaukana pohjoisessa häämötti vuorenhuippu, joka oli heidän ainoa varma tienviittansa. Sinnepäin he suuntasivatkin askeleensa ottaen mukaansa lapion ja osan tavaroistaan.

Puolenpäivän aikaan katosi vuorenhuippu heidän näkyvistään erämaan kirkkaaseen hohteeseen. Kullanetsijät jatkoivat matkaansa edelleen käyttäen aurinkoa oppaanaan. Jokaisesta kosteikosta he koettivat etsiä vettä. Persikkapuun oksa käsissään onnistui Warren aina määräämään vesipaikan. He kaivoivat, mutta vesi oli aina liian syvällä. Vihdoin he uupuneina ja vihoissaan vaipuivat uneen nukkuen koko yön ja osan seuraavasta päivästäkin. Sitten he onnistuivat löytämään vettäkin. He sammuttivat janonsa, täyttivät kenttäpullonsa ja keittivät ruokaa.

Polttavan kuuma päivä löysi heidät äärettömän laajalta tasangolta, missä ei ollut mitään suojaa helteistä aurinkoa vastaan. Miehet koettivat käytellä vettään niin säästäväisesti kuin suinkin, vaikka tosin oli aivan välttämätöntä juoda vähäisen joka tunti. Myöhään illalla saapuivat he erääseen solaan, jonka he otaksuivat sen solan alapääksi, josta he viimeksi olivat löytäneet vettä. Tuntikausia he kulkivat sen toista päätä kohti löytäen vasta myöhään yöllä hakemaansa ainetta. Kovasti uupuneina he paneutuivat nukkumaan, eivätkä he vielä seuraavana päivänäkään olleet halukkaat poistumaan hyvältä vesipaikalta. Kylmä yö pakotti heidät kumminkin jatkamaan matkaansa täysine kenttäpulloineen ja uudistetuin voimin.

Aamulla selvisi Cameronille, että he olivat kulkeneet useita penikulmia takaisin erämaahan, joka näytti nyt hänestä aivan erilaiselta kuin ennen. Punainen aurinko, lisääntyvä kuumuus ja erittäinkin monenlaiset suurikokoiset kaktukset osoittivat selvästi Cameronille, että he olivat laskeutuneet jonnekin alemmalle seudulle. Vuorenhuippuja näkyi joka puolelta, muutamat lähempää, muutamat kauempaa, ja erään sinisen kallionkielekkeen, joka kaukana pohjoisessa katkaisi taivaan kirkkaan rannan, luuli Cameron ennenkin nähneensä. Kulku sitä kohti oli vaivalloista, ei niin paljon jyrkkyyden vaan peninkulmien pituisten yksitoikkoisten kohoutumisien vuoksi. Cameron tiesi, että oli ainoastaan yksi keino säästää vettä ja jatkaa matkaa pysähtymättä. Warren alkoi jo uupua. Usein täytyi hänen pysähtyä lepäämään. Polttavan kuuma päivä kului, samoin yökin säälimättömän kylmästi ja kirkkaasti loistavine valkoisine tähtineen.

Punniten kenttäpulloa kädessään koetti Cameron saada selville, paljonko siinä oli vettä. Kuumuus haihdutti sitä melkein yhtä paljon kuin hän joi. Muutaman lepohetken kestäessä, kun hän kostutti kuivaa suutaan ja kurkkuaan, sai hän tilaisuuden kaataa hieman vettä omasta kenttäpullostaan Warrenin pulloon.

Alussa oli Cameron hillinnyt rauhatonta vilkkauttaan voidakseen sovittaa askeleensa vanhemman toverinsa kulun mukaan. Mutta nyt hänestä tuntui, että hän oli menettänyt jotakin vaistomaisesta ja kiihkeästä innostaan päästä pois erämaasta. Veden ajatteleminen valloitti täydelleen hänen mielensä. Hän alkoi kuvitella mielessään, ettei hänen viimeinen vähäinen vesivarastonsa juuri ollenkaan vähentynytkään. Hän tiesi, etteivät hänen kuvittelunsa vedestä olleet aivan oikeat. Siitä huolimatta hän huomasi sen johtuvan enemmän tosiseikoista kuin mielikuvituksesta ja alkoi tarkemmin harkita tätä seikkaa.

Kun seuraava päivä valkeni, oli hän vaipuvinaan jonkunlaiseen horrostilaan, mutta pitikin tarkasti silmällä Warrenia, joka näytti jo elävän muissa maailmoissa, mutta kumminkin, säilyttävän luontaisen viekkautensa. Hän otti varovasti Cameronin kenttäpullon ja kaatoi siihen vettä omasta pullostaan.

Tämä harmitti Cameronia. Tuo vanha katkeruus, ettei hän kyennyt vastustamaan Warrenia, sai hänet jälleen valtoihinsa. Cameron mietti ja totesi ajatuksessaan olleensa typerä, kun hän ei aikaisemmin ollut oivaltanut tätä tosiseikkaa. Sitten kuin hänen toverinsa oli vaipunut sikeään uneen, punnitsi hän molempia kenttäpulloja kädessään. Jos Warrenin pullossa oli vettä, oli sitä siinä hyvin vähän. Molemmat olivat kärsineet kauheaa erämaan aiheuttamaa janoa, vaikka he olivat koettaneetkin salata sen toisiltaan. Kumpikin oli antanut vettä toverilleen tehden siten aivan hyödyttömän uhrauksen.

Sen sijaan että vesi olisi sammuttanut heidän molempien tahi ainakin toisen janon, oli se haihtunut. Kun Cameron huomasi tämän, otti hän vielä kulauksen, viimeisen, ja kaasi lopun Warrenin pulloon. Oman kenttäpullonsa heitit hän menemään.

Kohta senjälkeen Warren huomasi, ettei Cameronilla enää ollutkaan kenttäpulloa.

"Kuumuus oli vähällä haihduttaa veteni kuiviin, joten join ajoissa viimeiset tipat suuhuni."

Päivä avasi heille punaisen ja viheriän, kallioisen ja kaktuksia kasvavan helvetin. Aurinko paahtoi kuin liekki heidän kasvojaan. Warren tuli auringon huikaisevasta valosta niin sokeaksi, että Cameronin täytyi taluttaa häntä. Vihdoin kaatui Warren uupuneena muutaman pengermän varjoon.

Cameron lepäsi ja odotti toivottomasti katsellen kuumin ja väsynein silmin alas harjanteelta, missä hän istui. Pengermä oli rosoisen, suunnattoman porrastien yksinäinen askelma. Alhaalta näkyi synkkä, hedelmätön ja autio laakso. Tumma leveä juova, joka oli kumminkin vaaleampi harmaata ympäristöään, kiemurteli sen pohjassa. Joskus maailmassa siellä virrannut joki oli jättänyt merkin uomastaan tämän hylätyn laakson mutkaiseen pohjaan.

Liikahdus, joka kuului siltä suunnalta, missä Warren oli, kiinnitti Cameronin huomiota. Nähtävästi oli vanha kullanetsijä saanut jälleen näkönsä ja jonkun verran voimistunut, koska hän oli noussut ja alkanut kulkea pitkin jokiuomaa persikkapuun oksa kädessään. Hän ei ollut heittänyt tuota kallista puunkappaletta menemään. Cameronin mielestä oli veden etsintä tällä seudulla aivan toivotonta, sillä hän huomasi, että tämä jokiuoma oli kerran ollut kanjonina, jonka erämaan tuulet olivat täyttäneet hiekalla. Warren pysähtyi kumminkin erääseen syvään kuoppaan ja lyöden kenttäpullonsa kahtia ryhtyi hän käyttämään sen toista puolta kuin lapioa. Hän kaivoi syvän, laajan kuopan, niin laajan, että Cameron luuli jo varmasti hänen menettäneen järkensä. Cameron pyysi ystävällisesti häntä lopettamaan turhat puuhansa, koettaen lopulta pakottaakin häntä, mutta kaikki hänen vaatimuksensa olivat hyödyttömät. Warren työskenteli hitain, keskeytymättömin ja tarkoitukseen sopivin liikkein. Hän puuhasi tällä tavoin tuntikausia. Kun Cameron huomasi hiekan syvemmällä tummenevan ja kostuvan, alkoi hän lopultakin uskoa, että, niin kummalliselta kuin asia näyttikin, saattoi sieltä sittenkin löytyä vettä. Hän hyppäsi myöskin kuoppaan ja alkoi kaivaa maata kenttäpullon toisella puoliskolla. Molemmat miehet puuhasivat nyt laajentaen ja syventäen kuoppaa yhä enemmän. Hiekka muuttui kosteaksi ja sitten vetiseksi. Syvän kuopan pohjalla oli hiekka karkeajyväistä, muuttuen lopulta soraksi. Vihdoin vesi pulpahti esiin, ja sitä tuli runsaammin kuin Cameron muisti milloinkaan ennen nähneensä erämaassa. Pian täyttäisi se koko kuopan ja virtaisi reunojen yli. Cameron ei voinut muuta kuin ihmetellä tätä seikkaa. Kuivan vuodenajan loppu oli lähellä. Ehkä tämän laaksonpohjan alla virtasi joku maanalainen virta tullen tässä kohden lähelle maan pintaa. Cameron oli ennenkin kuullut sellaisista erämaan ihmeistä.

Veden löytäminen virkisti Cameronin sammumaisillaan olevia toiveita.
Mutta vain hetkeksi. Warren oli uupunut kokonaan.

"Olen mennyttä miestä. Älä vitkastele", kuiskasi hän, "Poikani, mene — mene!"

Sitten hän kaatui. Cameron veti hänet hiekkakuopasta taluttaen hänet erääseen pengermän alla olevaan varjoisaan paikkaan lepäämään. Istuessaan väsähtäneen Warrenin vieressä Cameron huomasi jokiuoman seinämissä maalattuja kuvia. Usein ennenkin oli hän löytänyt erämaasta samanlaisia maalauksia, joita olivat tehneet seudun esihistorian aikaiset ihmiset. Sitten hän totuttuun tapaansa otti vaistomaisesti erään kiven maasta ja alkoi sitä tarkastella. Sen paino kiinnitti hänen huomionsa siihen tarkemmin. Kiven väri oli omituisen musta. Hän raaputteli kiven päällimäistä mustaa kerrosta löytääkseen siitä kullan merkkejä. Hänen ympärillään oli runsaasti mustia piikiviä ja mustan rapautuneen kallion palasia, joissa näkyi kullan merkkejä.

Mutta Warren ei ollut sellaisesta ennenkään välittänyt ja nyt hän sitäpaitsi oli melkein sokea.

Cameron katseli tuon aution laakson harmaata pohjaa, ja joku hänen rinnassaan oleva salainen kannustin, joka ei ollut järjen eikä mielenliikutuksen aiheuttama, joku kuvaamaton outo tunne pakotti hänet lupaamaan.

Senjälkeen pystytti hän kivistä merkin kullanlöytöpaikalle. Sen tehtyään hän meni tiedottoman Warrenin luo. Hetket kuluivat muuttuen tunneiksi. Cameronilla oli vielä sen verran voimia jäljellä, että hän voi koettaa päästä pois erämaasta. Mutta tuo sama selittämätön tunne, joka oli kiristänyt häneltä tuon oudon tahdottoman lupauksen Warrenille, viivytti häntä vieläkin kaatuneen toverinsa luona. Hän huomasi kirkkaan auringon muuttuvan kullanväriseksi, sitten punaiseksi ja laskeutuvan vuorien taakse länteen. Seutu alkoi kietoutua hämärään. Sitä kesti jonkun aikaa, kunnes se muuttui pimeäksi. Taivaankansi kimalteli kohta täynnä kirkkaita tähtiä. Niin oli heillä taas edessään hiljainen, kirkas erämaan yö.

Cameron jatkoi yhä valvomistaan. Kun pitkät tunnit kuluivat, hiipi hänen olentoonsa lohduttava tunne, ettei hänen tarvitse ikuisesti karttaa unta. Kapea valo leimahti pimeän, rosoisen taivaanrannan takaa ja surullinen, onneton kuu nousi taivaalle muuttaen valkoisen yön varjojen yöksi. Täydellinen kuolonhiljaisuus otti erämaan haltuunsa mykistyttäen sen. Senjälkeen kuiskasi tuo selittämätön "joku" hänelle, että hän oli yksinään. Hänen ei olisi tarvinnut tuijottaa pimeään, vaan katsoa ainoastaan sivulleen.

Toisetkin kasvot kummittelivat Cameronin silmissä — erään naisen kasvot. Ne liehuivat valkean kuunvalon varjoissa kadoten joskus pimeään, ne pehmenivät muuttuen suloisiksi nuoren tytön kasvoiksi, joissa oli samanlaiset tummat, ahdistavat silmät kuin äidilläkin. Cameron rukoili tuota sydämessään piileskelevää nimetöntä, tuota henkeä, joka oli yhtä käsittämätön ja salaperäinen kuin elämä. Hän rukoili tuota nimetöntä oliota ulkopuolella, josta hänen ympärillään olevat kalliot ja hiekka, piikkiset kaktukset ja karkea laava ja tuo ääretön erämaa tähtimantteleineen olivat vain atoomeja. Hän rukoili siunausta tuolle naiselle ja onnea tämän pikku lapselle. Sekä äiti että tämän pieni lapsi olivat nyt lähellä hänen sydäntään. Aika- ja etäisyysrajat olivat poistuneet. Hänellä oli uskoa, horjumatonta uskoa — hän katsoi tulevaisuuteen. Menneisyyden kohtalon langat, jotka niin erottamattomasti olivat punoutuneet hänen erehdykseensä, purkautuivat hänelle kaikessa surullisuudessaan täällä yksinäisessä erämaassa.

Cameron otti sitten taskustaan pienen läkkipeltilaatikon ja avattuaan sen otti hän sieltä kokoontaitetun avioliittotodistuksen. Hänellä oli kynäkin mukanaan ja hän kirjoitti jotakin paperille käyttäen musteen asemesta verta. Kuu tarjosi hänelle kylliksi valoa, ja taitettuaan jälleen paperin kokoon pani hän sen läkkipeltilaatikkoon, jonka hän sitten kätki erään suuren kiven alle. Siellä se säilyi hyvin pölyltä, kosteudelta ja kuumuudelta pitkät ajat. Kuinka kauan olivat nuokin maalatut kuvat tuossa kuivassa kallion seinämässä pysyneet kirkkaina ja selvinä? Täällä erämaassa ei ollut teitä, ja aina tapahtui täällä selittämättömiä muutoksia. Cameron näki tämän luonnon muuttuvaisen luonteen — hiekka tulee edelleenkin jatkamaan lentoaan, uurtamistaan ja hautaamistaan, joet tulevat syventämään uomiaan ja tulvimaan, kalliot tulevat rapautumaan kuumuuden ja sateen vaikutuksesta, lumivyöryt tulevat hävittämään ja kaktuksen siemenet tulevat lentämään tuulen mukana tarttuakseen johonkin koloon ja tunkeakseen maahan janoisin juurin. Vuodet kuluisivat. Cameron oli näkevinään ne ja samoin kohtalon johtavan erästä lasta tähän autioon seutuun, josta se ehkä löytäisi rakkautta ja onnea ja isänsä haudan.

Cameron peitti toverinsa tummat, hiljaiset kasvot alenevan kuun heijastavalta valolta.

Tämä toimenpide erotti hänen ajatuksensa oleellisista asioista. Ne haihtuivat hänen mielestään lopullisesti. Epämääräisesti, uneksivasti hän näytti tutkistelevan sieluaan. Yö valkeni harmaaksi päiväksi muuttuen jälleen yöksi, joka oli yliluonnollisen synkkä. Silloin tuolta erämaan kauheasta tyhjyydestä ja kuolonhiljaisesta yksinäisyydestä hiipivät hänen eteensä rauhan henget. Majesteetillisesti ne asettuivat hänen ympärilleen järjestyen ja tutkistellen juhlallisessa asemassa ja liikkuen vaivuttaakseen hänet heidän tyyneen rauhaansa.

VANHAT YSTÄVÄT.

Richard Gale huomasi, että hänen oleskelunsa lännessä oli muodostunut sellaiseksi kuin hänen harmistunut isänsä oli ennustanutkin: laiskoittelemiseksi siellä ja uneksimiseksi täällä todellisetta tarkoituksetta ja päämäärättä.

Samanlainen harkinta kuin edellinenkin, ainoastaan vakavalaatuisempi ja ehkäpä jossakin määrin toivottomampi, oli tuonut Galen nyi rajalle. Jo jonkun aikaa oli sanomalehdissä kerrottu Meksikon vallankumouksesta, sissisodasta, Yhdysvaltain ratsuväen vartiotoimesta kansainvälisellä rajalla, amerikkalaisten lehmäpaimenten hurjista taisteluista vallankumouksellisten kanssa ja mieltäpöyristyttäviä kuvauksia villeistä ratsastajista ja rosvoista. Harkittuaan näitä huhuja uskalsi Gale epäillä niiden totuutta. Mutta koska hän Montanassa, Wyomingissa ja Coloradossa olisi varmaankin saanut kauan odottaa sopivaa tilaisuutta ja seikkailuja, oli hän matkustanut lounaaseen Arizonan rajalle, jossa hän toivoi näkevänsä jännittävämpää elämää. Hän ei paljonkaan välittänyt, mitä tapahtui. Kuukausimäärät kestänyt hyödytön kulkeminen sellaisin toivein, että hän lopultakin saisi toimen, joka hänelle sopisi, oli taivuttanut Richardin myöntämään, että isä oli sittenkin ollut oikeassa.

Eräänä iltana lokakuun alkupuolella Richard saapui Casitaan. Hämmästyksekseen huomasi hän, että kaupunki oli ilmeisesti merkityksellinen paikka. Rautatien asemalla oli suuri joukko tyrkkiviä, lörpötteleviä sombreropäisiä meksikolaisia. Hän luuli melkein olevansa aivan vieraassa maassa. Jonkun ajan kuluttua hän huomasi muutamia miehiä, jotka kuuluivat samaan kansallisuuteen kuin hänkin. Hän palkkasi niistä yhden viemään hänen matkatavaroitaan hotelliin. He kulkivat leveää, hyvin valaistua katua, jonka varrella oli komeita taloja ja niissä paljon valaistuja ikkunoita. Useimmat vastaantulijat olivat meksikolaisia. Hänen oppaansa selitti hänelle, että pienempi puoli Casitasta kuului Arizonaan ja suurempi Meksikoon. Samoin osa sen monituhantisesta asukasluvusta asui eteläpuolella katua, joka oli rajana. Lisäksi hän kertoi, että kapinalliset olivat sinä päivänä tulleet kaupunkiin ja panneet melkein kaikki asiat sekaisin.

Richard Galen rahavarat olivat niin vähissä, että hänen oli pakko sivuuttaa paremmat hotellit ja pyytää opastaan ohjaamaan hänet johonkin halpaan matkustajakotiin. Kun sellainen oli löydetty, taivuttivat silmäys lämpiössä vetelehtiviin tyhjäntoimittajiin ja mukavuuden halu Galen vaihtamaan matkustuspuvun yksinkertaiseen kävelypukuun ja kenkiin.

"Olen miltei perikadon partaalla", puheli hän ajatuksiinsa vaipuneena itsekseen. "Isäni sanoi, etten voi ansaita ollenkaan rahaa. Hän ennusti oikein — ainakin tähän asti. Lisäksi hän sanoi, että palaan kotiin pettynein toivein. Mutta siinä hän erehtyi. Aavistan nimittäin, että tässä kaupungissa tapahtuu minulle vielä jotakin."

Hän meni laajaan, valkoiseksi pestyyn, korkeaan eteiseen ja sieltä äärettömän suureen huoneeseen, joka, ellei siinä olisi ollut pallopelipöytiä, tarjoilutiskiä ja penkkejä, olisi näyttänyt pikemmin pihamaalta kuin huoneelta. Lattia oli ladottu pyöreistä kivistä, seinät olivat savesta ja ikkunat aukenivat kuten ovet. Sininen savupilvi täytti huoneen. Gale kuuli pallojen kalinan ja lasien helinän väkeä täynnä olevasta tarjoiluhuoneesta. Siellä oli paljassäärisiä, sandaalijalkaisia meksikolaisia valkoisissa viitoissa ja toisia punaisissa ja mustissa kaavuissa. Olipa joukossa ahtaita sinisiä univormujakin olkapäillä olevine kultaripsuineen tahi tupsuineen. Näillä miehillä oli vöissään raskaat luuperäiset pistoolit, ja kaikesta päättäen olivat ne joko meksikolaisia poliiseja tahi sotilaita. Väkijoukossa oli myös mustapartaisia, karkeapiirteisiä amerikkalaisia, joista toiset pelasivat uhkapeliä pienten pöytien ääressä, toisten nauttiessa väkijuomia. Pallopöytien ympärillä kuhisi äänekäs nuorisojoukko, josta muutamat olivat niin päihdyksissä, että töintuskin pysyivät jaloillaan. Khakipukuisia ratsumiehiä riensi ulos ja sisälle.

Huoneen toisessa päässä, joka oli melkein kuin erillään yleisestä osasta, oli pienen pöydän ääressä kuusi henkilöä, joista neljä istui ja kaksi seisoi. Gale katsoi näihin viimeksimainittuihin jo toisen kerran. Niiden teräväpiirteiset pronssinväriset kasvot ja terävät silmät, pitkät, notkeat ja solakat ruumiit sekä välinpitämätön ja huoleton esiintyminen, joka näytti olevan heille luonteenomaista, olisivat jo leimanneet heidät lehmäpaimeniksi noitta solkiniekka sombreroittakin, värillisittä kaulaliinoittakin ja pitkävartisitta, korkeakantaisitta saappaittakin, joissa oli suuret hopeakoristeiset kannukset. Gale ei voinut olla myöskään huomaamatta, että noilla paimenilla oli pistoolit, mikä seikka oli melkein kuin isku hänen mielikuvituksilleen nykyaikaisesta lännestä. Tämä pakotti osaltaan häntä hieman uskomaan huhuja, että rajalla todella tapeltiin. Häntä värisytti.

Hän tyydytti nälkänsä viereisessä huoneessa ja kun hän palasi sieltä kapakan puolelle, törmäsi hän erääseen sotilaspukuiseen mieheen. Kumpainenkin pyysi heti anteeksi kömpelyyttään. Gale oli jo aikeissa jatkaa matkaansa, kun toinen hämmästyneenä pysähtyi paikoilleen ja kumartuen eteenpäin huudahti:

"Aivan niin", vastasi Gale myöskin hämmästyneenä. "Mutta kuka te sitten olette?"

Hän ei voinut nähdä vieraan kasvoja, koska niitä varjosti leveälierinen hattu, joka oli painettu syvälle päähän.

"Jupiter vieköön, Dickhän se sittenkin on! Tämähän on kerrassaan suurenmoista! Etkö tunne minua?"

"Olen muistaakseni jossakin kuullut äänenne", vastasi Gale. "Mahdollisesti tunnen teidät sitten, kun vedätte tuon suuren hattunne pois silmiltänne."

Vastaukseksi mies, totellen äkillistä mielijohdettaan, vei Galen kiireesti ravintolan puolelle, missä hän siirsi hattunsa takaraivolleen, paljastaen kauniit, päivettyneet kasvonsa.

"Hiljaa, hiljaa, ei sinun tarvitse huutaa!" keskeytti toinen tarttuen Galen ojennettuun käteen. Se oli hyvin merkityksellinen, kova ja kiinteä kädenpuristus. "Minun täytyy esiintyä täällä tuntemattomana. Siihen on minulla omat syyni. Selitän asiat sinulle hetken kuluttua. Totta totisesti, olipa hauska tavata sinua! Viisi vuotta sitten näin sinut viimeksi pelaamassa jalkapalloa eräällä urheilukentällä Wisconsinissa, ja silloin olit sinä koko pelijoukkueesi tähti."

"Älä muistele enää sitä", lausui Dick nauraen. "George, vannon, että iloitsen enemmän sinun näkemisestäsi kuin sinä minun. Siitä onkin aikaa. Menit muistaakseni silloin sotaväkeen, etkö mennytkin?"

"Menin. Olen täällä nyt yhdeksännen ratsuväkirykmentin kanssa. Mutta viis minusta. Mitä asioita sinulla on täällä? Haluan vain kuulla suunnitelmasi. Dick, et suinkaan aikone lähteä kullanetsintään tahi karjanpaimeneksi tuonne Jumalan hylkäämään erämaahan?"

"Suoraan sanoen, George, en totta totisesti tiedä itsekään enemmän kuin sinäkään, miksi olen tänne tullut."

"Tuohonpa en voi vastata juuri mitään!" huudahti Thorne istuutuen tuolilleen hämmästyneenä ja uteliain ilmein. "Ovatko asiat hullusti! Sinä olet saanut niin paljon rahaa isältäsi, ettei sinulla ole halua mihinkään todelliseen työhön. Dick, sinun laitasi ei voi olla huonosti?"

Galen mieli heltyi. Miten suloista olikaan tavata ystävä, jolle voi puhua asioistaan! Hän ei ollut milloinkaan pitänytkään yksinäisyydestään.

"George, tunnustan, etten itsekään tiedä, mikä voima minut tänne veti. En suorastaan riitaantunut isäni kanssa, mutta — kirottua — isä loukkasi minua, suorastaan häpäisi minut ja niin painalsin minä länteen. Näin se kävi. Lopetettuani lukuni koetin olla hänelle mieliksi tekemällä milloin mitäkin, aina sen mukaan, mitä hän esitti tehtäväkseni. Totta puhuen ei minusta ollut lukumieheksi. Panin kaikki asiat sekaisin. Isäni alkoi hermostua minuun. Joka päivä hän jaaritteli minulle yhtä ja toista, kunnes kärsivällisyyteni loppui. Sekin vähäinen kyky, jonka omistin, haihtui, saadessani muistutuksia, ja siinä sitä sitten oltiin. Isälläni ja minulla oli melko ikävä puolituntinen yhdessä. Kun lopetin, sanoin hänelle suoraan lähteväni länteen elättämään itseäni, eikä se olisi tuntunut niin katkeralta, ellei hän olisi nauranut minulle. Hän sanoi minua rikkaan miehen pojaksi, laiskaksi, mukavuutta rakastavaksi, selkärangattomaksi keikariksi. Hän ei sanonut uskovansa minulla olevan niin paljon luonteen lujuutta, että voisin taistella puutteita vastaan, eikä niin paljon rohkeutta, että uskaltaisin naida jonkun sisarieni kauniin ystävättären. Hän sanoi, etten voisi ansaita yhtä ainoata dollaria, vaan kuolisin nälkään lännessä tahi päästäkseni kotiin kirjoittaisin häneltä rahaa. Hän sanoi olevansa varma, etten kykene taistelemaan, oikein vakavasti kamppailemaan minkään asian puolesta auringon alla. Ah, hän ei säästellyt ollenkaan sanoja."

Dick nojasi päänsä käsiinsä häveten hieman silmiensä surullista himmeyttä. Hän ei ollut aikonut ilmaista niin paljon. Mutta mikä ääretön helpotus sentään, kun sai kerrankin keventää raskasta mieltään!

"Etteikö sinusta olisi taistelijaksi!" huudahti Thorne vihaisesti. "Mikä ukkoon on mennyt? Sanottiinhan sinua jo yliopistossa 'Vankaksi Galeksi'. Dick, olit parhaita miehiä, joita Stagg milloinkaan on opettanut. Kuulin hänen sanovan, että olet voimakkain sadanseitsemänkymmenenviiden naulan mies, mitä hän milloinkaan on harjoittanut, mies, jota ei pidätä mikään."

"Isästäni on jalkapalloilu paljasta roskaa", virkkoi Dick, "eikä hän sellaista taistelua tarkoittanutkaan. Poistuessani kotoa ei minulla ollut aavistustakaan, että minussa oli joitakin puutteellisuuksia. Mutta nyt, George, luulen sen tietäväni. Olin rikkaan miehen poika — tuhlaavainen, vaativainen ja aivan tietämätön rahan arvosta. En ole vielä huomannut itsessäni minkään sarastavan kykeneväisyyden merkkejä. Näytän olevan aivan kykenemätön tekemään mitään käsilläni. Ja siinähän se juuri vika onkin. Mutta pitemmälle en enää pääse, ja olen päättänyt ruveta joko karjapaimeneksi tahi kaivostyöläiseksi tahi tehdä jotakin oikein mainittavaa — liittyä vaikkapa kapinallisiin."

"Ahaa! Tuota viimeksilausumaasi hyökkäystä minä jo odotinkin", selitti Thorne pudistaen päätään. "Sinun on kumminkin luovuttava siitä ajatuksesta. Tiedät kai, vanha veikko, että Meksikossa on juuri parhaillaan jotakin tekeillä? Yhdysvallat eivät todellakaan näytä käsittävän asian tärkeyttä. Pitkin Yhdysvaltain ja Meksikon välistä rajaa on suuria joukkoja villejä kapinallisia, huonosti palkattuja sotilaita, ryöväreitä, sissijoukkojen päälliköitä, rosvoja, lainsuojattomia, pahantekijöitä, tuhansittain nälkäänäkeviä peooneja, säikähtyneitä tyttöjä ja naisia. Meksiko on tulivuoriensa kaltainen, valmis syöksemään tulta ja laavaa. Siksipä älä tee sellaista kauhistuttavaa tyhmyyttä, että liityt kapinallisiin. Meksikon alemmat kansankerrokset tahi juuri nuo taistelevat sekä kapinalliset että liittoutuneet vihaavat amerikkalaisia. Toisen puolen ajasta ovat nuo hullut toisella puolella ja toisen puolen taasen toisella. Jollet tahdo kuolla nälkään tahi tulla väijyksissä ammutuksi tahi kuolla janoon, voi kumminkin joku kapinallinen pistää sinua selkään veitsellä saadakseen vyösolkesi ja saappaasi. Tuolla idässä päin, Agua Prietan ja Juarezin suunnalla taistelevien kapinallisten joukossa on paljon amerikkalaisia. Orozco työskentelee Chihuahuassa ja luullakseni on hänellä jonkunlainen aavistus sodankäynnistä. Mutta tämä on Sonora, vuorinen erämaa, orjain ja yaquien kotimaa. Sen joka kolkassa on järjestymättömiä kapinallisia joukkoja. Sellaiset amerikkalaiset kaivostyöläiset ja karjanomistajat, jotka voivat lähteä tiehensä, ovat paenneet rajan yli Yhdysvaltoihin luovuttuaan omaisuudestaan. Sellaiset taasen, jotka eivät voineet tahi eivät halunneet lähteä mukaan, saavat taistella henkensä puolesta."

"Sepä on ikävää", lausui Gale. "Tuo kaikki on minulle aivan uutta. Miksei hallitus ole sekautunut asiaan ja ryhtynyt joihinkin toimenpiteihin?"

"Siksi, että se pelkää kansainvälisiä selkkauksia. Se ei tahdo loukata maderistejä eikä tulla kateellisten ulkovaltojen ankaran arvostelun alaiseksi. Tilanne on hyvin vakavaluontoinen, Dick. Hallitus Washingtonissa tietää kyllä sen vakavuuden, siitä saat olla aivan varma. Mutta ylimalkaan on Yhdysvalloissa vain hämärä aavistus asiain todellisesta tilasta, ja armeija — no niin, sinun pitäisi tulla San Antonioon kuuntelemaan miesten puheita. Me vartioitsemme täällä valtakuntain välistä rajaa. Teemme sen kumminkin vain näön vuoksi. Voisin kertoa sinulle lukemattomia tapauksia, jolloin ratsuväkemme olisi voinut ajaa takaa rosvoja rajan toiselle puolelle. Mutta emme ole halunneet ryhtyä sellaiseen. Upseerit ovat viratonta joukkoa näihin aikoihin. Ymmärrät kai, mikä siitä seuraisi, jos ratsuväkemme menisi rajan yli? Se aiheuttaisi yksinkertaisesti tavattoman hämmingin. Everstimme on arin mies koko joukossa siihen hommaan ja samanlaisia olemme me muutkin. Yhtä hyvin voi ihminen istua ruutikellarin katolla kuin oleskella täällä. Emme voi estää rosvoja emmekä kapinallisia kulkemasta rajan yli. Emmekä saa tapellakaan. Vartiopalvelukseni loppuu pian. Senjälkeen pääsen vapaaksi kolmeksi kuukaudeksi. Ja saat olla varma, että olen silloin iloinen monesta muustakin syystä kuin näistä sinulle kertomistani."

Jutellessaan kaikkea tätä oli Thorne silminnähtävästi hyvin kiihtynyt. Hänen kasvonsa kalpenivat päivettymisestä huolimatta ja hänen silmänsä hehkuivat tummina. Silloin tällöin tapaamisen ja keskustelun suoma ilo tyynnytti hänen muusta aiheutuvan mielenkuohunsa, mutta ei pitkäksi ajaksi. Hän oli istuutunut muutaman pöydän ääreen lähelle erästä ovimaista kadulle johtavaa ikkunaa katsoen aina jonkun ajan kuluttua terävästi ulos. Sitten hän katsoi myös vähän väliä kelloaan.

"George, minusta tuntuu, että olet hieman kiihtynyt", virkkoi Dick äkkiä, "Sinähän muistaakseni olit ennen kylmäverinen mies, jota ei mikään järkyttänyt. Onko sotilaanaolo sinut muuttanut?"

Thorne nauroi omituisen kimakasti ja rauhattomasti ilmaisten siten olevansa kiihtynyt. Hän nousi äkkiä ylös ja antoi viinurille rahaa, jotta tämä toisi hänelle juomia. Senjälkeen hän katsahti tarjoiluhuoneeseen ja sitten kadulle. Talon tältä puolelta johti porttikäytävä pieneen puistoon, jossa kasvoi puita, pensaita ja köynnöksiä. Thorne aukaisi ensin toisen ikkunan ja sitten myöskin toisen. Hänen liikkeensä olivat nopeat. Palattuaan sitten pöydän ääreen laski hän molemmat kätensä sille ja nojautuen hiukan eteenpäin katseli tarkkaavaisesti Galea suoraan silmiin.

"Suuriko? Minulle, jos poissaoloni vain huomataan, merkitsee se perikatoa. Kaupungissa on paljon kapinallisia. Milloin tahansa voi syntyä levottomuuksia. Minun pitäisi olla valmis tehtävääni, olla suoraan sanoen siellä saapuvilla. Jos poistumiseni huomataan, joudun päävahtiin. Se merkitsee lykkäystä — suunnitelmieni raukeamista — perikatoa."

Hänen ystävänsä kiihkeys vaiensi Galen. Thorne nojautui lähemmäksi tummin, tutkivin ja kirkkain silmin.

"Mitä sanot siihen, Dick Gale, jos minä suoraan tunnustan, että sinua juuri tällä elämäni tuskallisella hetkellä tahdoin mieluummin tavata kuin ketään muuta."

Vetoava katse ja syvästi värisevä intohimoinen ääni pakottivat Dickin nousemaan seisoalleen väristen ja innostuneena ja kummallisesti kärsimättömin tuntein.

Heidän kätensä yhtyivät hetkeksi ja sitten he taas istuutuivat kumartuen hyvin lähelle toisiaan.

"Kuulehan", alkoi Thorne nopeasti kuiskailla, "muutamia päiviä, noin viikko sitten — tuntuu siltä kuin siitä olisi jo vuosi — sain tilaisuuden auttaa muutamia henkilöitä, jotka pakenivat Meksikosta Yhdysvaltain puolelle. Ne olivat kaikki naisia ja eräs heistä oli puettu kuin nunna. Aivan sattumalta näin hänen kasvonsa. Oi, kuinka ihana tyttö hän oli! Huomasin, että hän tahtoi pysytellä erillään toisista. Epäilin häntä valepukuiseksi, ja ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa puhuttelin häntä tarjoten hänelle apuani. Hän vastasi surkeihin espanjankielisiin sanoihini sujuvalla englanninkielellä. Hän oli pelosta paennut kotoaan, joltakin paikkakunnalta tuolta Sinaloasta. Kapinalliset ovat siellä herroja. Hänen isänsä oli vangittu ja kapinalliset olivat vaatineet hänestä lunnaita. Kun lunnaat oli maksettu, tappoivat kapinalliset siitä huolimatta hänet. Kapinallisten johtajana on siellä eräs kuuluisa Rojas-niminen rosvopäällikkö. Jo paljon ennen vallankumouksen puhkeamista oli hän ollut sivistyneistön kauhuna ja talonpoikien suosikki. Kaikki köyhempi ja alempi kansanaines suosi noita rosvoja, sillä kaikki kuuluisat rosvot ovat ryöstäneet omaisuutta rikkailta jakaakseen sitä köyhille. Rojas näki tytön ja otti hänet vangikseen. Mutta tytön onnistui lahjoa vartijat ja paeta melkein heti, ennenkuin hänelle sattui mitään ikävyyksiä. Hän piilottautui ystäviensä luokse. Saatuaan tämän tietää käänsi Rojas raivoissaan melkein koko kaupungin ylösalaisin löytääkseen hänet. Senjälkeen pukeutui tyttö valepukuun matkustaen ensin ratsain, sitten kyytivaunuissa ja lopuksi junassa Casitaan.

"Hänen kertomuksensa lumosi minut, ja tuota yhtä ainoata pikku vilahdusta hänen kasvoistaan oli minun mahdoton unhottaa. Hänellä ei ollut täällä ystäviä eikä rahaa. Hän tiesi, että Rojas etsi hänen jälkiään. Näistä seikoista puhelin hänen kanssaan rautatienasemalla, missä oli kaikenlaista hälinää ja vilinää. Luullakseni ei kukaan tuntenut meitä. Neuvoin häntä riisumaan valepukunsa ennenkuin poistuu aseman odotushuoneesta. Hankin erään pojan opastamaan häntä. Mutta tuo poika johdattikin hänet tähän taloon. Olin luvannut tulla sinä iltana hänen luokseen keskustelemaan hänen kanssaan tilanteesta.

"Tapasin hänet, Dick, ja kun näin hänet rakastuin häneen siinä silmänräpäyksessä. Hurmaannuin häneen niin, että olin kuin mielipuoli. En milloinkaan elämässäni ollut ennen nähnyt niin kaunista ja herttaista tyttöä. Hänen nimensä on Mercedes Castañeda ja hän kuuluu erääseen varakkaaseen, vanhaan espanjalaiseen sukuun. Hän on elänyt suurimman osan iästään ulkomailla ja Havanassa. Hän puhuu yhtä sujuvasti ranskan kuin englannin kieltäkin. Hän on — mutta minun on supistettava kertomustani.

"Dick, ajattelehan! Mercedeskin rakastui minuun ensi näkemässä. Aikeeni on naida hänet ja viedä hänet kauemmaksi sisämaahan, pois täältä rajaseudulta. Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä. Häntä pidetään silmällä, kuten minuakin. Oli aivan mahdotonta tavata häntä tämän talon emännän tietämättä. Alussa pitivät he luullakseni meitä silmällä pelkästä uteliaisuudesta ja tyydyttääkseen juoruamishaluaan. Mutta parina viime päivänä on asia saanut toisenlaisen käänteen. Sitten eilisillan on joku voimakas vaikutusvalta alkanut työskennellä. Ah, nämä meksikolaiset ovat viekasta, salaperäistä kansaa! Niin, espanjalaisiahan he ovatkin. He toimivat salaisesti kaikessa hiljaisuudessa. Heitä hallitsee ennen kaikkea uskonto, senjälkeen kulta ja kolmanneksi intohimo naisiin. Rojas on varmasti lähettänyt sanan ystävilleen tänne. Eilen saapuivat tänne hänen kurkunkatkaisija-vallankumouksellisensa ja tänään saapui hän itse. Kun sain tämän tietää, hiivin heti leiristä ja hain erään papin käsiini. Hän lupasi tulla tänne tähän aikaan, mutta pelkään, ettei häntä ole tänne päästetty."

"Thorne, miksi vitkastelet kosiessasi? Miksi et mennyt heti naimisiin hänen kanssaan antautumatta tällaisiin vaaroihin?" kysyi Dick.

"Pelkään sen olevan jo liian myöhäistä", virkkoi Thorne. "Minun olisi pitänyt tehdä se jo eilen illalla. Näetkös, olemme rajan toisella puolella —"

"Olemme, vanha veikko, ja sehän se juuri tekeekin asian mutkalliseksi. Rojaksella ja hänen kapinallisilla joukoillaan on kaupunki jo hallussaan. Mutta Rojas ei kumminkaan kapinallisitta joukoittain voi estää minua, vangita tyttöä eikä paeta vuoristoon. Jos Mercedestä todellakin pidetään silmällä, jos hänet on jo tunnettu, kuten varmasti luulen, emme siinä tapauksessa pääse kauaksi tästä talosta, ennenkuin minut lävistetään ja tyttö vangitaan."

"Taivas varjelkoon! Thorne, voiko tuollaisia asioita tapahtua vähemmän kuin kivenheitonmatkan päässä Yhdysvaltain rajalta?" kysyi Gale uskomatta oikein korviaan.

"Sellaista voi tapahtua, paina se mieleesi. Et näytä oikein käsittävän näiden sissipäälliköiden, näiden kapinalliskapteenien voimaa. Erikoisesti on näillä roistoilla suuri vaikutusvalta kansan enemmistöön. Tuollainen mies on sankari Meksikossa. Häntä pelätään, kadehditaan ja rakastetaan. Kansa asettaa hänet mielessään toiseksi järjestyksessä verrattuna heidän kansalliseen ihanteeseensa — härkätaistelijaan, matadoriin. Alkuasukkaat ovat sangen villejä, raakamaisia ja verenhimoisia. Ajattelehan esimerkiksi Qvinterosta. Hän oli vain paimen, orja, mutta hänestä on nyt tullut kuuluisa rosvo. Vallankumouksen alussa julistautui hän kapinallisten johtajaksi ja hävitti suurine rosvolaumoineen useita maakuntia. Hallituksen joukkojen vastarinta aiheutti vain rosvoamista, mellakoita, ja naisten ryöstöjä. Tämän miehen ja hänen rosvojoukkonsa tunnuslause oli: 'Nauttikaamme elämästä niin kauan kuin voimme!'

"Paitsi Qvinterosta on olemassa muitakin roistoja, ei tosin niin kuuluisia ja taitavia johtajia, vaan kumminkin yhtä verenhimoisia. Olen nähnyt Rojaksen. Hän on kaunis, rohkea ja ivallinen piru, ylpeämpi kuin riikinkukko. Hänen pukunsa on kultapäärmeinen ja hopeakoristeinen täynnä kalleuksia, jotka hän on ryöstänyt. Hän oli niiden kapinallisten joukossa, jotka ryöstivät Sinaloan saaden saaliikseen puolen miljoonan dollarin arvosta kaikkia kalleuksia ja puhdasta rahaa. Rojas tuhlaa kultaa yhtä välinpitämättömästi kuin hän vuodattaa ihmisverta. Sitäpaitsi on hän kuuluisa naistenryöstäjä. Talonpoikaistytöt pitävät kunnianaan, että tuollaiset rosvopäälliköt ryöstävät heidät mukaansa. Rojas on kumminkin sellainen, että hän ryöstää pääasiallisesti vain ylemmän kansankerroksen tyttäriä."

Thorne kuivasi hien kalpeilta kasvoiltaan ja katsahti synkästi ikkunasta, ennenkuin hän jälleen jatkoi puhettaan.

"Ajattelehan, missä asemassa Mercedes todellisuudessa on. En voi saada pienintäkään apua rajan Yhdysvaltain puolelta, ja vaikka voisinkin, en tiedä mistä. Tuolla puolen rajaa asuu enimmäkseen meksikolaisia, jotka hyväksyvät tinkimättömästi kaikki rajan tällä puolella tapahtuneet vääryydet. Rajan kummallakin puolella asuvat talonpojat ovat myötämielisiä kapinallisille ja salaisesti ihailevat sellaista henkilöä kuin Rojas, mutta vihaavat sellaisia ylhäissäätyisiä kuin Mercedes. He saattaisivat solmia salaliiton luovuttaakseen hänet Rojakselle. Rojas taas puolestaan on valmis käyttämään kaikki salaiset ja maanalaiset keinonsa saavuttaakseen tarkoituksensa. Jollen ryhdy vastustamaan häntä, saa hän Mercedeksen haltuunsa yhtä helposti kuin hän sytyttää savukkeensa. Mutta minä tapan hänet tahi ainakin jonkun hänen seuralaisistaan tahi Mercedeksen, ennenkuin luovutan hänet Rojakselle. Tällainen on tilanne nyt, hyvä ystävä. Minulla on vain vähän aikaa käytettävänäni. Otaksun joutuvani putkaan karkaamiseni johdosta. Rojas on kaupungissa. Luulen, että minua seurattiin tähän ravintolaan. Pappi on joko pettänyt minut tahi ei häntä ole tänne laskettu. Mercedes odottaa täällä yksin ja luottaa täydellisesti siihen, että minä vain voin hänet pelastaa. Hän on suloisin ja rakastettavin tyttö, minkä tunnen. Muutamien minuuttien kuluttua — aikaisemmin tahi myöhemmin — muuttuu tämä paikka oikeaksi helvetiksi. Dick, oletko silloin puolellani?"

Dick Gale huokaisi syvään. Kylmyys, uneliaisuus ja välinpitämättömyys, jotka olivat häntä painaneet jo kuukausimääriä, katosivat tuossa tuokiossa hänen olemuksestaan. Alussa hän ei voinut puhuakaan, vaan ainoastaan puristaa sydämellisesti ystävänsä kättä. Thornen kasvot muuttuivat ihmeellisesti; tuska, pelko ja epäröiminen haihtuivat siinä silmänräpäyksessä hänen mielestään ja hän hymyili tuntien kuvaamatonta kiitollisuutta Galea kohtaan.

Sitten Dickin katse jonkun heikon äänen johdosta kääntyi ystävän olan ylitse ikkunaan, josta näkyivät erään henkilön kauniit, rohkeailmeiset ja ivalliset kasvot hehkuvine, tummine silmineen, jotka välähtelivät tuhoa ennustavasti.

Dick tunsi ruumiinsa kangistuvan tuolilla. Thorne puristi nopeasti kätensä nyrkkiin, kääntyen ikkunaa kohti.

II.

MERCEDES CASTAÑEDA.

Tummat kasvot katosivat. Dick Gale kuuli askelten kolinaa ja kannusten helinää. Hän meni ikkunaan ja ennätti juuri nähdä erään meksikolaisen menevän kapakan pääovesta sisälle. Dick näki tuon meksikolaisen vain vilahdukselta, mutta siitä huolimatta näki hän suuren mustan sombreron heleänvärisine nauhoineen, ruumiinmukaisen lyhyen takin selän, raskaan olalta hihnasta riippuvan pyssyn, jonka perä oli koristettu helmillä, ja ahtaat housut, joiden lahkeitten suut olivat hyvin leveät. Kadulla kuljeskeli muutamia miehiä, joukossa muutamia meksikolaisiakin, jotka laiskasti nojautuivat kaivon kaidetta vasten.

"Näitkö hänet? Mihin hän meni?" virkkoi Thorne kuiskaten tultuaan Galen luokse. "Nuo miehet tuolla, joilla on patruunavyöt, ovat juuri meksikolaisia vallankumouksellisia."

"Luullakseni meni hän kapakan puolelle", vastasi Dick. "Hänellä oli kivääri, mutta noilla miehillähän tuolla ulkona ei näytä olevan ollenkaan aseita."

"Älä luule niin! Katsohan vain, Dick, tuonne! Tuo mies tuolla on vahti, vaikka hän näyttääkin niin välinpitämättömältä. Katsohan, hänellä on lyhyt karbiini, jonka hän on melkein piilottanut nuttunsa alle. Tuolla kauempana polulla on toinen meksikolainen. Pelkään, että Rojas on piirittänyt tämän talon."

"Olen, Dick, aivan varma. Mennään eteiseen. Haluan nähdä, miltä talo näyttää toiselta puolelta."

Gale seurasi Thornea ravintolan puolelta suureen, korkeaan eteiseen, joka silminnähtävästi jakoi hotellin kahteen osaan, ollen avoin kadulle päin. Muutamia huonosti valaisevia keltaisia lamppuja oli siellä täällä. Eräs meksikolainen seisoi pääoven portailla makuuhuopa hartioillaan. Käytävän toisesta päästä kuului kenkien kolinaa kivilattiaa vasten. Se oli muuten kokonaan varjossa. Thorne astui erääseen suureen huoneeseen, joka oli vielä huonommasti valaistu kuin eteinen. Huoneessa oli pöytä täynnä sanomalehtiä, muutamia korkeaselkäisiä tuoleja ja pari sohvaa. Silminnähtävästi oli se jonkinlainen vierashuone.

"Mercedes on tavallisesti puhutellut minua täällä", lausui Thorne. "Tähän aikaan saattaa hän tulla millä hetkellä hyvänsä noiden portaitten yläpäähän, ja jos minä olen täällä, tulee hän alas. Useimmiten on tässä huoneessa väkeä vasta vähän myöhemmin. Meidän on koetettava päästä torille. Se on pimeän puolella ja sitäpaitsi ainoa paikka, jonne minun on hänen kanssaan päästävä, jos nyt on mitään mahdollisuutta päästä pakoon."

He kurkistivat torille avonaisesta ikkunasta. Siellä oli melko pimeä eikä siellä ensin näyttänyt olevan yhtään ihmistä. Äkkiä huomasi Gale kuitenkin polulla jonkun hitaasti astelevan tumman olennon. Vähän kauempana oli toinen samanlainen. Nyt ei tarvittu enää suurtakaan terävyyttä huomaamaan, että noissa henkilöissä piili jotakin kenttävahdille ominaista salakähmäisyyttä.

"Kai sinä näit nuo miehet?" kuiskasi hän. "Asia on todella niinkuin otaksuinkin. Rojas on piirittänyt tämän talon. Minun olisi pitänyt viedä Mercedes pois ennen. Mutta minulla ei ollut aikaa — eikä tilaisuutta! Olin toimessa! Ja Mercedes on nyt täällä! Hyvä Jumala! Dick, ajattele, onko mitään keinoa pelastaa hänet tästä ansasta!"

Gale kääntyi katsomaan, kun hänen ystävänsä meni huoneen keskelle. Portaitten yläpäässä seisoi himmeässä valossa hento, vaippaan kietoutunut nainen. Kun hän huomasi Thornen, laskeutui hän äänettömästi portaita tämän luokse. Thorne kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Tyttö puhui senjälkeen hänelle hiljaa ja katkonaisesti nopein, matalin äänin. Puhe oli epäjohdonmukaista espanjan ja englannin kielen sekoitusta, mutta Galesta kuulosti hänen äänensä sulavalta, syvältä ja sanomattoman tunteelliselta, ääneltä, josta huokui samalla iloa, pelkoa, intohimoa, toivoa ja rakkautta. Galeen teki se sanoinkuvaamattoman vaikutuksen. Se lumosi hänet pannen hänet ihmettelemään.

Thorne talutti tytön huoneen keskelle lähemmäksi lamppua, jonka alla Gale seisoi. Tyttö oli kohottanut pienen, valkoisen kätensä pitääkseen vähän sivulla mustaa, pitseillä koristettua vaippaa. Dick huomasi pienen, tumman, ylpeästi pystyssä olevan pään, puoleksi kätkössä olevat kuolonkalpeat soikeat kasvot ja kauniit, tummat silmät.

"Mercedes — tämä on Dick Gale, eräs vanha ystävä — paras ystävä, mitä minulla milloinkaan on ollut."

Mercedes veti vaipan takaraivolleen paljastaen kauniit kasvonsa, joiden ylpeä ilme, tulisuus ja kiihkeys hämmästyttivät omituisesti Galea.

"Aivan niin, Mercedes; minun ystäväni ja samalla myös sinun", sanoi Thorne nopeasti. "Tällä hetkellä tarvitsemme hänen apuaan. Rakkaani, olemme kuulleet niin pahoja uutisia, että meidän on joka silmänräpäys oltava varuillamme. Pappi ei tullutkaan. Hänet on kai pidätetty. Ja kuulehan — ole rohkea, rakas Mercedes — Rojas on täällä!"

Tyttö huudahti heikosti, nähtävästi suunnattomasta pelosta, mikä järkytti Galenkin hermoja, ja horjui ollen vähällä pyörtyä. Thorne otti hänet syliinsä kehoittaen häntä käheästi olemaan rauhallinen.

"Rakkaani! Jumalan nimessä älä pyörry äläkä menetä rohkeuttasi! Muuten olemme hukassa. Kaikki ei ole vielä mennyttä. Koetellaan ajatella jotakin keinoa. Ole kestävä! Taistele!"

Gale näki selvästi, että Thorne oli aivan poissa suunniltaan, sillä hän tuskin tiesi, mitä sanoi. Kalpeana ja vavisten puristi hän Mercedestä rintaansa vasten. Tyttöraukan pelko oli tehnyt hänet aivan neuvottomaksi, sillä se oli niin kiihkeätä ja niin täynnä peloittavaa varmuutta häntä odottavasta kohtalosta.

Mercedes vetosi ensin espanjankielellä hänen suojelukseensa, mutta kun
Thorne pudisti päätään, jatkoi hän englanniksi:

"Rakkaani, koetan olla kestävä — koetan taistella — koetan olla kuuliainen. Mutta vanno minulle Pyhän neitsyen nimessä, että jollet voi pelastaa minua Rojaksen kynsistä, tapat minut."

"Mercedes, vannon sen", vastasi hän käheästi. "Tiedän tappavani sinut mieluummin kuin — Mutta älä vielä hätäile. Rojas ei voi olla varma sinusta, sillä muuten hän ei odottaisi. Hän on tuolla sisällä. Hän on koonnut miehensä tänne taloon ja sen ympärille. Mutta hän epäröi. Sellainen peto kuin Rojas ei voi olla toimeton tyhjän vuoksi. Luullakseni on meillä vielä joitakin keinoja. Eiköhän Dick voi keksiä jotakin. Kai me nyt jollakin tavoin voimme poistua täältä. Sitten hän vie sinut jonnekin. Puhu hänelle ja näytä olevasi rohkea. Mercedes, tämä merkitsee meille enemmän kuin rakkaus ja onni. Tässä on kysymyksessä joko elämä tahi kuolema."

Mercedes tyyntyi saaden vähitellen takaisin itsensä — hillitsemiskykynsä. Nopeasti hän kääntyi, katsoi Galeen ylpein, tummin silmin, ja lausui hänelle erittäin suloisesti ja miellyttävästi:

"Hyvä herra, olette amerikkalainen. Ette voi ymmärtää espanjalaista verta ettekä käsittää noiden rosvojen vihaa ja julmuutta. Haluan mieluummin kuolla kuin joutua Rojaksen käsiin. Jos hän saa minut elävänä haltuunsa, saan noiden tuntien, noiden muutamien päivien aikana, jotka elän, kärsiä suunnattomia tuskia, oikeaa helvetillistä kidutusta. Jos elän pari päivää, saavat hänen julmat miehensä minut haltuunsa, jos elän kolme, niin hänen leirinsä koirat… Herra, onko teillä sisarta, jota te rakastatte? Auttakaa herra Thornea pelastamaan minut. Hän on sotilas. Hän on sidottu. Hän ei saa polkea kunniaa eikä laiminlyödä velvollisuuksiaan minun vuokseni. Ah, olettehan molemmat kelpo ameriikkalaisia — suuria, vahvoja ja rohkeita! Mitä merkitsee tuo pieni, musta sekarotuinen orja Rojas teikäläisten rinnalla! Hän on suuri raukka. Nyt en halua enää tuhlata kallista aikaa. Olen valmis ja koetan olla rohkea."

Hän tuli Galen viereen ojentaen hänelle pienet, valkeat kätensä, jolloin hänen silmistään hohti naisellista sielukkuutta, tulta ja intohimoa. Galesta oli hän ihmeellinen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin. Kun hän tarttui tytön pieniin käsiin ja suuteli niitä, tuntui hänestä kuin hän olisi nuorentunut ja muuttunut uudeksi ihmiseksi.

"Neiti", sanoi hän, "olen onnellinen saadessani ruveta palvelijaksenne. En voi kuvitellakaan suurempaa iloa kuin teidän auttamisenne minulle suo."

"On! Aion tehdä herra Rojaksen vaarattomaksi täksi illaksi ja ehkä moneksi seuraavaksikin", vastasi Gale.

"Rupean metelöimään tuolla kapakassa", vastasi Dick rehellisesti, "jolloin saan ehkä jotakin aikaan. Hyökkään Rojaksen ja hänen joukkonsa kimppuun. Minä näytän —"

"Herra varjelkoon, ei! Sellainen ei käy ollenkaan päinsä, Dick. Ne puukottavat sinua!" huusi Thorne. Mutta vaikka Dickin esitys tekikin häneen tuskallisen vaikutuksen, alkoivat hänen silmänsä kumminkin loistaa.

"Teen sen sopivassa tilaisuudessa. Ehkä voin hämmästyttää tuon hitaan rosvojoukon ja paeta, ennenkuin he huomaavatkaan mitä on tapahtunut… Ja sinun on odotettava valmiina tuon ikkunan luona. Kun riita alkaa, rientävät nuo rosvot silloin tuolta torilta luonnollisesti kapakkaan, jolloin te voitte pujahtaa ulos ja mennä suoraan torin poikki kadulle. Muistaakseni on tuo katu melko pimeä. Yhdyn sitten teihin, ennenkuin olette ehtineet kauaksi."

Thorne tuijotti häneen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Mercedes nojasi hänen rintaansa vasten pitäen nyt pieniä valkoisia käsiään ristissä rinnallaan ja katsoen suurin silmin Galeen tämän poistuessa huoneesta.

Eteisessä viipyi Gale sen verran, että hän ennätti vetää käsiinsä suuret sormikkaansa, pörröttää tukkansa ja solmia kaulaliinan toisin tavoin. Sitten hän meni ravintolaan ja kuljettuaan sen läpi pysähtyi tarjoiluhuoneen ovelle. Hänen viisi jalkaa yksitoista tuumaa pitkä sekä satakahdeksankymmentä naulaa painava ruumiinsa pisti enemmän silmään siellä, ja hänen tarkoituksensa olikin kiinnittää muiden huomio itseensä. Mutta häntä ei näyttänyt kumminkaan kukaan näkevänkään. Pallonpelaajat hälisivät hirveästi pelatessaan ja sama kirjavasti puettu meksikolaisjoukko nojasi haisevaan tarjoilutiskiin. Vihdoin kiintyi Galen hapuileva katse erääseen mieheen, jonka hän otaksui Rojakseksi. Hän tunsi tämän korkean, suuren ja koristetulla nauhalla varustetun hatun. Meksikolaisen rosvon katse oli suunnattu toisaalle. Hän keskusteli innokkaasti noin tusinan tahi useamman toverinsa kanssa, joista useimmat istuivat erään pöydän ympärillä. He kuuntelivat, puhuivat ja joivat. Miesten rinnalla ristissä olevat patruunavyöt ilmaisivat Galelle, että he olivat meksikolaisia vallankumouksellisia. Hän oli nimittäin aikaisemmin nähnyt samanlaiset patruunavyöt niillä rosvoilla, jotka olivat vahdissa kadulla. Viinuri toi heille lisää väkijuomia pöytään, jolloin johtaja kääntyi niin, että Gale näki hänen kasvonsa ja ne olivat todellakin tuon kuuluisan rosvopäällikön, Rojaksen, pirulliset ja ivalliset kasvot. Gale katseli häntä uteliaasti. Rojas oli pienehkö mies, joka herätti vain huomiota keikarimaisesti koristellulla puvullaan ja ilkeillä kasvoillaan. Hänellä oli pitseillä koristeltu olkavyö ja tiukka, valkeanappinen takki, pukinnahkaiset punaisella kirjaillut liivit, olkavyö ja tavallinen vyö, jotka oli kiinnitetty toisiinsa suurella hopeasoljella. Sama pyssy helmikoristeisine perineen riippui nytkin hihnasta hänen olallaan ja jalokivet kimaltelivat hänen olkavyössään. Hänen korvistaan riippuivat kultaiset korvarenkaat ja sormissa loisti useita timanttisormuksia.

Gale tunsi rinnassaan sellaisen kiihkon, että se uhkasi voittaa hänen kylmäverisyytensä, ja muutkin mielenliikutukset hyökkäsivät hänen itsensähillitsemiskykyä vastaan. Näytti siltä kuin tuon rosvopäällikön näkeminen olisi vapauttanut hänessä piilleen paholaisen. Ja olemuksensa sisimmässä ihmetteli hän itseään tuntien olevansa omituisesti tyytyväinen tähän outoon tunteeseen.

Hän laskeutui nuo pari porrasaskelta, jotka johtivat ovelta tarjoiluhuoneeseen, ja hoiperteli hiukan, teeskennellen olevansa juovuksissa. Hän horjahteli pallopöytiä vasten, töyttäsi meksikolaisia kapakan tiskin ääressä, nauroi kuin mielipuoli ja huiskutteli hattuaan hoiperrellen sinne ja tänne. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa lehmäpaimeniin, joita hän aikaisemmin oli katsellut niin suurin mielenkiinnoin.

He olivat vielä kapakan nurkkauksessa vähän erillään toisista. Koettaen keksiä jotakin ratkaisevaa, hoiperteli Gale heidän luokseen. Hän muisti monet entiset onnistumattomat kokeensa tutustua lehmäpaimeniin. Jos hänellä oli vähänkään toivoa saada apua näiltä eristäytyneiltä seikkailijoilta, täytyi hänen tuossa tuokiossa päästä heidän kanssaan kosketuksiin. Asettuen kursailematta noiden kahden pitkän paimenen eteen katsoi hän suoraan heidän laihoihin, päivettyneihin kasvoihinsa. Tuijotettuaan siten hetkisen terävästi ja kylmästi heihin hän alkoi puhua.

"En ole juovuksissa. Teeskentelen vain saadakseni aikaan metelin. Aion hyökätä tuon kirotun rosvopäällikön Rojaksen kimppuun. Teen sen suojellakseni erästä tyttöä, valmistaakseni hänen rakastajalleen, joka on ystäväni, tilaisuuden paeta hänen kanssaan. Tyttö on tässä talossa ja Rojas on täällä viedäkseen hänet mukanaan. Kun aloitan rähinän, koettaa ystäväni paeta rakastettunsa kanssa. Jokaista ovea ja ikkunaa vahditaan. Aion panna toimeen sellaisen metelin, että vahdit rientävät sisälle. Olette samaa kansallisuutta kuin minäkin. Olemme nyt Meksikon puolella. Ihanan tytön kunnia ja elämä ovat kysymyksessä. Nyt, toverit, katsokaa, mitä tapahtuu!"

Toisen paimenen silmät supistuivat pieniksi, luomet sulkeutuivat muutamia kertoja ja hänen leukansa vapisi, kun sitävastoin toisen kovapiirteisillä kasvoilla leijaili hieno hymy.

Gale poistui ja hänen intonsa kasvoi, kun hän näki noiden kahden paimenen kuin sattumalta seuraavan häntä. Gale poikkesi hoiperrellen syrjään, törmäsi mennessään pöytään ja potki tyhjiä tuoleja. Hän sivuutti Rojaksen ja tämän miehet, huomaten samalla, että roisto piti häntä silmällä huitoessaan käsillään ja puhuessaan nopeasti. Elämä kapakassa alkoi käydä meluavammaksi. Kun Dick horjahti erästä pöytää vasten, kaataen sen kumoon niin, että lasien sisältö valui muutamien meksikolaisten housuille, alkoivat nämä kimakasti huudella. Hän oli onnistunut kiinnittämään huomion itseensä, sillä melkein kaikki katsoivat häneen. Eräs noista loukatuista miehistä, muudan pieni ruskeankeltainen roisto, hypähti esille asettuakseen vastarintaan ja huutaen samalla kuin mielipuoli jotakin espanjankielellä, josta Gale ymmärsi ainoastaan sanan: "Muukalainen!" Meksikolainen polki jalkaa heiluttaen uhkaavasti oikeata kättään. Dick nosti jalkansa potkaisten nopeilla syrjäpotkuilla jalat miehen alta niin, että tämä kaatui kumahtaen lattialle. Temppu suoritettiin niin nopeasti ja taitavasti, että meksikolainen menetti kokonaan rohkeutensa uskaltamatta enää karjua. Gale tiesi nyt ratkaisevan hetken tulleen.

Kääntyen nopeasti hyökkäsi hän Rojaksen kimppuun käyttäen vanhaa puolustuslinjan murtamistemppuaan. Ei Rojas eivätkä hänen miehensäkään ennättäneet liikahtaakaan. Tummakasvoisen rosvopäällikön kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hänen leukansa vapisi ja hän olisi huutanut pelosta, jollei Galen lyönti olisi sattunut. Isku kiidätti hänet taaksepäin miehiään vasten. Käyttäen nopeasti hyödykseen tämän hetken suomaa etua syöksyi Gale koko raskaan ruumiinsa painolla vallankumouksellisten pientä joukkoa vastaan niin, että miehet, pöydät ja tuolit kaatuivat yhteen rymisevään kasaan.

Voimatta pysähtyä kaatui Galekin muiden mukana, mutta ollen ketterä kuin kissa joutui hän kumminkin ylimmäiseksi. Kun hän nousi, tarttui hänen voimakas kouransa Rojakseen. Hän kiskoi tuon pienen roiston tuosta potkivasta ja huutavasta mieskasasta, pyöritteli häntä peloittavin voimin hellittäen lopulta otteensa. Rojas lensi pitkin lattiaa kolhiutuen tuoleja ja pöytiä vasten. Gale hypähti jäljessä, riuhtaisi Rojaksen jälleen seisoalleen ja heilutteli häntä kuin tyhjää säkkiä.

Huutojen seasta kuului äkkiä laukaus. Gale kuuli rikkinäisten lasien helinää. Huone pimeni huomattavasti. Hän katsahti taakseen. Nuo molemmat paimenet seisoivat hänen ja raivoisan rosvojoukon välillä. Toisen paimenen ollessa varuillaan molempine pistooleineen tähtäsi toinen juuri parhaillaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä sylki ase suustaan tulta ja savua. Laukausta seurasi lasin helinä ja huoneen toinen kolkka muuttui pimeäksi. Huudahtaen raivosta heitti Gale vertavuotavan Rojaksen menemään. Rosvopäällikkö lensi pöytää vasten, vierähti sen yli lattialle jääden siihen suulleen makaamaan.

Toinen laukaus muutti huoneen liikkuvien varjojen temmellyspaikaksi tarjoilutiskin takana olevan lampun sitä vielä valaistessa. Muudan valkopukuinen olento hyökkäsi Galen kimppuun. Hän kaatoi miehen, mutta hänen oli potkaistava kovasti vapautuakseen puristavista kourista ja ennättääkseen kääntyä toista ahdistavaa roistoa vastaan. Tämä oli tumma ja nopea. Terä välähti tehden ympyränmuotoisen kierroksen ilmassa. Samalla muuttui veitsi äkkiä punaiseksi ja sen omistaja horjui taaksepäin. Meteli oli niin kova, ettei Gale kuullut laukausta, mutta meksikolaisen kaatuminen oli merkityksellinen. Nyt oli sekamelska täydellinen. Metelistä kehittyi hurja tappelu. Etäisyydessä ammutut laukaukset kuulostivat Galesta äänekkäältä syleksimiseltä. Tarjoilutiskin takana palava suuri lamppu särkyi, rupesi savuamaan ja sammui muuttaen huoneen kokonaan pimeäksi. Gale riensi ravintolan ovea kohti, jonka ääriviivat hän epäselvästi erotti ulkona palavaa keltaista valoa vasten. Hän sysäsi oikealle ja vasemmalle miesjoukkoa, joka piiritti hänet joka puolelta. Hypättyään erään pallopöydän yli potki hän tuolit ja pöydät pois tieltään ja pääsi vihdoin ovelle ollen ensimmäinen, joka pääsi livahtamaan tiehensä tuosta myllertävästä ulostunkeutuvasta miesjoukosta. Käsivarren huitaisu särki ravintolan ovilampun, ja hän juoksi ulos jättäen muut pimeään. Muutamat hypyt veivät hänet vierashuoneeseen. Se oli tyhjä. Thorne oli paennut Mercedeksen kanssa.

Silloin Galen jännitys laukesi. Noin minuutin verran oli hän toiminut kiihtyvällä nopeudella. Hän kurkisti varovasti torille. Ei poluilla, penkeillä eikä puiden varjossakaan näkynyt enää vakoilevia miehiä. Hän riensi ulos pysytellen varjoisissa paikoissa ja menemättä käytävälle, ennenkuin torin puolivälissä. Käytävän tuonnimmaisessa päässä palavan katulyhdyn luona oli hän näkevinään pari tummaa ihmisolentoa. Hän juoksi nopeammin saapuen pian kadulle. Melu hotellissa alkoi vähitellen hiljentyä tahi sitten oli hän jo pääsemäisillään niin kauaksi, ettei se enää kuulunut. Hänen vierellään kulkevat ihmiset menivät kaikki samaan suuntaan kuin hänkin ja ainoastaan etummaiset näyttivät hieman kiihtyneiltä. Gale riensi nopeasti eteenpäin etsien katseillaan noita paria olentoa. Äkkiä hän näki heidät — toinen oli pitkä mies viitta yllään ja toinen hento viittapukuinen. Gale huokaisi syvään helpotuksesta. Thorne ja Mercedes eivät olleet kaukana edellä.

Tuontuostakin vilkuili Thorne taakseen. Hän kulki eteenpäin nopeasti miltei kantaen Mercedestä, joka pysytteli aivan kiinni hänessä. Hänkin katsoi usein taakseen. Kerran näki Gale vilahdukselta hänen valkeat kasvonsa katulyhdyn valossa. Hän alkoi tavoittaa heitä, ja pian, kun viimeinen lyhty oli sivuutettu ja katu pimeni, uskalsi hän viheltää. Thorne kuuli sen, sillä hän pysähtyi, vihelsi hiljaa vastaukseksi ja jatkoi jälleen matkaansa. Kuljettuaan vielä näin jonkun matkaa kadun päähän asti eivät he sittenkään pysähtyneet odottamaan toveriaan. Tästä alkoikin jo aava erämaa. Gale tunsi pehmeän hiekan jalkainsa alla ja näki ympärillään kummallisenmuotoisia kaktuksia. Vihdoin hän saavutti pakolaiset.

"Dick, pääsitkö leikistä ehein nahoin?" läähätti Thorne tarttuen Galen käsivarteen.

"Hyvä! Hyvä!" huudahti Thorne. "Olin kovin peloissani voimatta auttaa sinua. Dick, se onnistui oivallisesti. Meillä ei ollut mitään vaikeuksia. Mitä maailmassa sinä siellä teit?"

"Taivas varjelkoon! Meteli oli aivan samanlainen kuin kerran erään roskajoukon aiheuttama. Mutta nuo laukaukset, Dick, oliko ne tähdätty sinuun? Ne herpaisivat minut. Ja sitten nuo huudot. Mitä siellä oikeastaan tapahtui? Rojaksen vahdit riensivät tapahtumapaikalle heti ensi laukauksen jälkeen. Kerropas nyt, mitä tapahtui."

"Samalla kun karkasin Rojaksen kimppuun, ampui pari paimenta lamput säpäleiksi. Eräs meksikolainen, joka paljasti puukon haavoittaakseen minua, haavoittui luullakseni. Sitten kuin lamput olivat sammuneet, alkoivat rosvot otaksuttavasti ampua."

"Vai hyökkäsit sinä Rojaksen kimppuun", lausui Thorne tullen likemmäksi Galea. Hänen äänensä värisi riemusta ja sellaisesta ilosta, ettei se kaivannut vahvistusta. "Mitä sinä teit hänelle?."

"Potkaisin hänet aluksi pois kentältä, kävin häneen sitten käsiksi ja lähetin hänet vauhdikkaasti suoraan maaliin", vastasi Dick puhuen Thornelle niin tutuin jalkapallotermein.

Thorne kumartui lähemmäksi Galea. Hänen hienopiirteiset kasvonsa liekehtivät villiä riemua tähtien valossa. "Kerro minulle suoraan kaikki" lausui hän värisevin äänin.

Silloin aavisti Gale hieman noita kärsimyksiä, joita Thorne oli saanut kestää — hieman tuota rakastajan kuumaa, hurjaa ja kostonhimoista intohimoa, joka vaati kuulla suoran totuuden.

Se tyynnytti Dickin keveää mieltä, ja hän oli juuri aikeissa jatkaa kuvaustaan Thornelle, kun äkkiä Mercedes astui hänen eteensä, kosketti hänen kättään ja katsoi häntä kasvoihin ihmeellisin silmin. Hän ajatteli, ettei hän aivan pian unhota niiden kauneutta eikä haihtuneen tuskan niihin jättämää varjoa ja niissä näkyvää toivon sarastusta.

"Rakas neiti", sanoin Gale hieman värisevin äänin, "Rojas ei enää aja teitä takaa tänä iltana eikä vielä monena muunakaan iltana."

Mercedes näytti värisevän riemusta ja tieto Rojaksen kohtalosta saattoi hänet aivan haltioihinsa. Hän painoi Galen vahvan käden aaltoilevaa rintaansa vasten. Gale tunsi hänen sydämensä nopean sykinnän.

"Herra! Herra Dick!" hän huudahti, mutta siihen hänen puheensa katkesikin. Hänen käsivartensa kohosivat ja nopeasti kuin salama nosti hän kasvonsa suudellen Galea. Sitten hän kääntyi ja vaipui nyyhkyttäen Thornen syliin.

Syntyi vaitiolo, jonka vain Mercedeksen nyyhkytykset keskeyttivät. Gale käveli muutamia askelia syrjään. Jollei hän juuri ollut huumaantunut, oli hän varmasti järkytetty. Mercedeksen huulten outo suloinen tulisuus syöpyi hänen mieleensä. Hetken kiihoituksen vielä polttaessa hänen suoniaan kuvitteli hän olevansa mustasukkainen Thornelle. Mutta se haihtui kumminkin heti. Se johtui vain siitä, että hän oli ollut kovasti järkytetty — oli katsellut syvyyksiin viime tunnin kuluessa — oli tullut tietoiseksi heräävästä hengestä, joka tähän asti oli uinunut hänen sisimmässään. Hänen mieleensä ei jäänyt nyt muuta kuin ilon loistava hehku siitä, että hän oli voinut auttaa Thornea. Ja Mercedeksen osoittaman helpotuksen ja kiitollisuuden kiihkeyden mukaan arvosteli hän tytön tuntemaa pelkoa ja uhkaavaa kovaa kohtaloa, josta hän oli tytön pelastanut.

"Dick, Dick, tule tänne!" kutsui Thorne hiljaa. "Meidän on nyt pysyteltävä yhdessä. Meillä on vielä eräs tehtävä ratkaisematta. Mitä nyt teemme? Minne nyt menemme? Meidän pitäisi päästä tästä jonnekin. Emme uskalla mennä asemalle emmekä talleihin, joista meksikolaiset vuokraavat hevosia. Tällä hetkellä olemme tosin Yhdysvaltain puolella, mutta siitä huolimatta väijyy meitä vaara täälläkin."

Kun hän keskeytti puheensa toivoen silminnähtävästi, että Gale ehdottaisi jotakin, katkaisi äänettömyyden merkkitorven kirkas ja kaikuva ääni. Thorne säpsähti kovasti. Sitten hän kumartui kuuntelemaan. Torven ihanat äänet kaikuivat yhä selvemmin, kovemmin ja nopeammin pimeydessä.

Gale ei voinut vastata mitään. Mercedes seisoi säikähtyneenä. Torvenpuhallus lakkasi. Kauempaa toiselta suunnalta kuului heikkoa räikynää. Pian senjälkeen alkoi kuulua ampumista.

"Dick, kapinalliset taistelevat jossakin", lausui Thorne kiihtyneesti. "Pieni liittolaisten varusväki pitää yhä puoliaan. Ehkä sen kimppuun on taas hyökätty. Kaikissa tapauksissa on rajalla jotakin tekeillä. Ehkä nuo hullut kapinalliset ampuvat leiriämme. Olemme pelänneet sellaista, etenkin pimeän aikaan… Ja minä olen täällä, poissa luvatta, todellakin kuin karkulainen."

"Niin, eiköhän liene parasta, että menet. Tässä tukalassa asemassamme olisi sinun vangitsemisesi meille suureksi vahingoksi", sanoi Gale. "Minä pidän kyllä huolta Mercedeksestä."

"Tällä hetkellä tuntuu sinusta ehkä parhaalta olla menemättä, mutta meidän on ajateltava myöskin tulevaisuutta. George, karkulainen on aina karkulainen! Parasta on, että kiiruhdat. Jätä tyttö minun huostaani huomiseen asti."

"Dick, mielelläni en sitä tee", sanoi hän. "Mutta kyllä sinä sentään olet oikeassa. Kunhan vain ehtisin sinne ajoissa. Mutta ah, minun on niin vaikea poistua Mercedeksen luota! Vanha veikko, olet pelastanut hänet! Olen sinulle jo äärettömässä kiitollisuuden velassa. Pysyttele kaukana Casitasta, Dick. Yhdysvaltain puoli kaupungista saattaa tosin olla turvallinen, mutta kumminkaan en voi luottaa siihen öisin. Mene syvälle erämaahan, ylös vuorille johonkin turvalliseen paikkaan. Tule sitten tapaamaan minua leiriin voidaksemme suunnitella yhdessä. Luotan melkoisesti eversti Weedeen. Ehkä hän voi auttaa meitä. Kätke Mercedes joka tapauksessa sellaiseen paikkaan, etteivät rosvot saa häntä käsiinsä — siinä kaikki."

Hän puristi hyvästiksi Dickin kättä, syleili kiihkeästi Mercedestä, suuteli häntä, kuiskasi hänelle muutamia sanoja, päästi hänet irti ja syöksyi pimeyteen kadoten pian näkyvistä. Hänen askeltensa kumea töminä lakkasi vähitellen kuulumasta.

Erämaan hiljaisuus masensi hetkiseksi Galen mielen. Hän ei ollut tottunut sellaiseen outoon hiljaisuuteen. Kuului vain hiekan hiljaista narinaa ja jäykkien lehtien kahinaa tuulessa. Kuinka kirkkaasti tähdet tuikkivatkaan! Sitten haukkui joku murmeli aivan kuin koira. Gale totesi, että hän oli laajan, tuntemattoman erämaan ja viholliskaupungin välillä. Hänen oli valittava erämaa, sillä vaikka hän olikin varma, että Casitassa oli useita amerikkalaisia, jotka mahdollisesti olisivat auttaneet häntä, ei hän uskaltanut lähteä hakemaan heitä sieltä tänä iltana.

Hän tunsi jonkun koskettavan hiljaa hänen käsivarteensa, tunsi otteen liukuvan alemmaksi, tunsi Mercedeksen pistävän vapisevan kylmän pikku kätensä hänen kouraansa. Dick katseli häntä. Hän näytti nyt kalpeakasvoiselta tytöltä tuijottavine, säikähtyneine, tummine silmineen, jotka loistivat pimeässä. Kun jo tämä yksinäisyys, hiljaisuus ja kolkko erämaa kaikkine tuntemattomine vaaroineen vaikuttivat häneenkin, niin miltä sitten ne tuntuivatkaan tuosta takaa ajetusta, vainotusta tyttöraukasta! Gale tunsi heltyvänsä, Hän oli kahden Mercedeksen kanssa. Hänellä ei ollut asetta, ei rahaa, ei ruokaa, ei juomaa, ei suojaa eikä mitään muutakaan kuin kaksi kättään. Hänelle oli erämaa yhtä tuntematon kuin tasavaltain välisen rajan suuntakin, hän ei tiennyt suorinta tietä rautatielle eikä maantielle, eikä sitäkään, oliko muita kaupunkeja läheisyydessä vai ei. Hän oli todellakin vaikeassa, toivottomassa asemassa. Ajatellessaan tytön kohtaloa huokaisi hän syvään ja rukoili, että kohtalo sallisi hänen suojella tehokkaasti turvattiaan. Kun hän ajatteli itseään, valtasi hänet huumaava tietoisuus siitä, ettei hän tiennyt mitään toista tilaisuutta, johon hän olisi vaihtanut tämän, johon kohtalo oli johtanut hänet, niin vaarallinen kuin se itse asiassa olikin, täyttämään velvollisuuttaan vanhaa ystäväänsä ja samalla myös avutonta tyttöä kohtaan.

"Herra, herra!" kuiskasi Mercedes nopeasti tarttuen häneen.
"Kuunnelkaa! Kuulen hevosten kapioiden kapsetta."

III.

PAKO ERÄMAAHAN.

Levottomana ja säikähtyneenä Gale kuunteli, mutta koska hän ei kuullut mitään, luuli hän jo, että Mercedes peloissaan kuvitteli turhia. Tuntiessaan tytön värisevän puristi hän tämän kättä hellästi.

Dick jännitti jälleen kuulonsa. Pian hän erottikin tahi oli erottavinaan hiljaista tassutusta. Kuuluen ensin heikosti kuin soivan metson kaukainen nokan koputus toi se hänen mieleensä Illinoisin metsissä viettämänsä lapsuuden päivät. Hänelle selveni pian, että tuo ääni syntyi hevosten kavioiden painuessa pehmeään hiekkaan. Se oli sitäpaitsi niin säännöllistä, etteivät laitumella olevat hevoset voineet sitä aiheuttaa.

Säikähtäen ääntä vei Gale heti varovaisuuden vuoksi Mercedeksen syvemmälle pensaston suojaan. Terävien piikkien pistokset ilmaisivat hänelle selvästi, että he tunkeutuivat parhaillaan kaktuspensaikkoon, jonne hän piilotti Mercedeksen niin hyvin kuin suinkin. Tyttö värisi niinkuin vilu olisi häntä pudistellut. Hän hengitti nopeasti lyhyin hengähdyksin ja painui aivan kiinni Galeen, joka puri hampaitaan avuttomassa raivossaan tytön kohtalon vuoksi. Jollei tyttö olisi ollut kaunis, olisi hän ehkä vielä nytkin saanut elää vapaana ja onnellisena kotonaan. Kuinka kummallinen tämä maailma onkaan — kuinka petollinen voi kohtalokin olla!

Hevosten kavioiden kapse alkoi nyt kuulua selvemmästi. Gale huomasi tumman liikkuvan ryhmän tummanharmaata taivasta vasten. Sieltä tulikin joukko hevosia. Hän ei voinut erottaa, oliko joka hevosen selässä ratsastaja vai ei. Hän kuuli miesten keskustelevan keskenään naurahtaen aina silloin tällöin. Hänen korvansa alkoivat kuumentua, sillä puhe kuulosti amerikkalaiselta. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Aika-ajoin erotti hän ainoastaan hevosten jalkojen töminää.

"Sepä vasta oli leikkiä!" kuului ääni pimeästä. "Kauhea talo, Laddy. Emme ole sattuneet tuollaiseen sitten kuin piikkilanka-aidat karkoittivat meidät Texasista. Eikä meitä ennen ole niin kutsuttu apuun."

"Kutsuttuko? Sehän oli kuin helvetin lieskaa", vastasi toinen. "Hän katosi äkkiä ja luulen, että hän ystävineen pudisti Casitan tomut jaloistaan. Se on kauhea kaupunki!"

Gale hyppäsi ylös pensaikosta riemuissaan. Mikä onni! Nuo keskenään puhelevat henkilöt eivät olleet keitään muita kuin ne kaksi paimenta, joita hän oli puhutellut meksikolaisessa hotellissa.

Hevoset korskuivat ja hypähtelivät. Sitten seurasi nopeita kahisevia ääniä, kannusten helinää ja vihdoin hiljaisuus. Tulijat häämöittivät nyt selvemmin pimeästä. Gale näki viisi tahi kuusi hevosta, pari ratsastajaa ja viimeisen hevosen selkään köytetyt matkatavarat. Kun Gale tuli noin viidentoista askeleen päähän heistä, lausui etummainen ratsastaja:

"Te tuntisitte minut, ellei olisi niin pimeä", vastasi Gale pysähtyessään. "Puhelin teidän kanssanne vähän aikaa sitten tuolla kapakassa."

"Tulkaahan lähemmäksi, jotta voimme nähdä teidät", virkkoi paimen lyhyesti.

Gale tuli lähemmäksi kunnes seisoi aivan hevosen vieressä. Paimen kumartui satulassaan katsoen tarkasti Galen kasvoihin. Sitten hän sanaakaan virkkamatta pisti pistoolinsa tuppeen ja ojensi hänelle kätensä. Gale tunsi teräksisen otteen, joka lämmitti hänen sydäntään. Toinen paimen pysähdytti myöskin hermostuneen, vireän hevosensa vetämällä kiivaasti suitsista. Hän tutkisteli myös tarkkaavasti Galen kasvoja.

Gale tunsi nyt toisen yhtä kovan ja voimakkaan puristuksen kuin toinenkin oli ollut. Hän totesi, että hän oli löytänyt ystäviä, jotka kuuluivat sellaiseen kansanluokkaan, jonka tuttavuuteen hän tähän saakka turhaan oli kokenut päästä.

"Gale — Dick Gale on nimeni", hän alkoi nopeasti, "Jouduin Casitaan tänä iltana tietämättä tuskin, mihin olin saapunut. Eräs poikanen opasti minut tuohon hotelliin. Siellä tapasin erään vanhan ystäväni, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Hän kuuluu sikäläiseen ratsuväkirykmenttiin. Hän oli auttanut erästä espanjalaista tyttöä — ja rakastunut häneen. Rojas, joka oli tappanut tytön isän, aikoi ryöstää neidon. Te tiedätte, mitä tapahtui hotellissa. Hyvät ystävät, jos sellainen milloinkaan on mahdollista, haluan näyttää teille, miten kiitollinen olen teidän siellä minulle suomasta avusta. Riensin pois hotellista, löysin ystäväni sekä tytön. Kiiruhdimme pois koko kaupungista tänne syrjäiseen seutuun. Sitten oli Thornen pakko lähteä takasin leiriin. Kuulimme nimittäin torven toitotusta ja ampumista, ja hän oli luvatta poistunut leiristä. Siten jäi tyttö minun luokseni. Nyt en tiedä, mitä olisi tehtävä. Thorne sanoi varmasti, ettei Casita ole kyllin turvallinen paikka tänä iltana Mercedekselle."

"Tyttö ei kai ole mikään peooni, mikään tavallinen meksikolainen?" keskeytti Ladd.

"Ei. Hänen nimensä on Castañeda. Hän polveutuu vanhasta espanjalaisesta suvusta, joka kerran oli rikas ja vaikutusvaltainen."

"Siis hyvin haluttua tavaraa", vastasi paimen. "Siellä on muitakin kuin Rojas, jotka mielellään ryöstäisivät jonkun kauniin tytön. Sellainen kuuluu hänen jokapäiväiseen ohjelmaansa. Hänellä mahtaa olla joitakin valtiollisia tahi tunnesyitä vihaansa ylhäisempää kansanluokkaa kohtaan. Niin, Casita ei ole mikään paikka teidän ystävänne morsiamelle ei yöllä eikä päivällä, eikä milloinkaan. Siellä on tosin amerikkalaisia, jotka saattaisivat ottaa tytön suojelukseensa ja taistella hänen puolestaan tarpeen vaatiessa. Mutta viisainta on olla antautumatta sellaiseen vaaraan. Lash, mitä sinä arvelet?"

"Sitä vain, että tuo meksikolaispesä ympäristöineen on viime viikkojen kuluessa muuttunut melko levottomaksi", vastasi toinen paimen. "Jos vain varusväki antautuu, on helppo arvata, mitä sitten tapahtuu. Orozco on tulossa joukkoineen länttä kohti Agua Prietasta. Nogaleksen eteläpuolella polttaa Campo siltoja ja rikkoo rautatietä. Sitten on siellä vielä paljon muita roistoja, jotka sanovat itseään vallankumouksellisiksi, voidakseen sen nojalla varastaa, polttaa, tappaa ja ryöstää naisia. Sehän on selvä asia, että jos astuu tuumankaan rajan yli, joutuu silloin melkein kuin helvettiin. Neuvoni on: älkää salliko neiti Castañedan ikinä enää palata takaisin Casitaan."

"Mielestäni puhut sinä järkevästi", sanoi Ladd. "Vannon, Gale, että teidän ja tytön on parasta tulla meidän mukaamme. Meillä olisi huomenna Casitassa liian kuumat oltavat. Emme tappaneet ketään, ammuin vain erään rosvon käsivarren poikki ja Lash rikkoi ystävälliset välit särkemällä suuren määrän omaisuutta. Tunnemme sellaisia, jotka ottavat neidin luokseen niin pitkäksi ajaksi kunnes hänen ystävänsä saapuu."

Dick kiitteli heitä lämpimästi, ja tuntien kuvaamatonta helpotusta ja iloa Mercedeksen puolesta kiiruhti hän kaktuspensaikkoon, jonne hän oli kätkenyt tytön. Mercedes seisoi suorana odottamassa, ja vaikka olikin pimeä, huomasi Gale, että tyttöä niin hirveästi jäytänyt pelko oli nyt haihtunut.

"Olen ollut onnellinen kohdatessani nuo miehet ja iloitsen oikein sydämestäni", vastasi hän. "Tulkaa!"

Hän vei Mercedeksen tielle paimenien luo, jotka nyt olivat avopäin tähtien valossa. Heitä näytti ujostuttavan. Lash oli ääneti, kun sitävastoin Ladd hämmästyneenä sammaltaen ja kömpelösti vastasi Mercedeksen kiitoksiin.

Heillä oli viisi hevosta — kaksi satuloitua, kaksi kuormitettua ja viimeisellä oli vain villainen peite selässä. Ladd lyhensi satulansa jalustimien hihnoja ja auttoi Mercedeksen hevosen selkään. Tavasta, jolla tyttö sijoittui satulaan ja hillitsi tulisen hevosen levottomuuden, huomasi Gale, että hän osasi ratsastaa. Lash kehoitti Galea nousemaan hänen hevosensa selkään, mutta Gale kieltäytyi.

"Minä kävelen", sanoi hän. "Olen tottunut kävelemään, mutta paimenet eivät ole, sen tiedän kyllä."

He koettivat taivuttaa häntä vielä, mutta Gale ei suostunut. Silloin läksi Ladd ratsastamaan satulatta etummaisena. Mercedes ratsasti hänen takanaan ja Gale käveli vierellä. Seuraavina järjestyksessä olivat kuormahevoset ja viimeisenä ratsasti Lash.

Päästyään nyt liikkeelle hankittuaan tytölle suojelusvahdin ja tietäen kulkevansa määrättyä päämäärää kohti laukesi tuo jännitys, jonka pakotuksesta Gale tähän asti oli ponnistellut. Hän olisi ollut äärettömän iloinen, jos hän vain olisi voinut ilmoittaa Thornelle heidän hyvän onnensa. Myöhemmin tietysti ilmaantuisi kyllä joitakin keinoja sanan lähettämiseksi Georgelle. Mutta siihen asti mahtoivat hänen ystävänsä tuskat olla hirmuiset.

Dickistä tuntui, että oli jo kulunut pitkä aika siitä, kun hän poistui junasta, ja järjestyksessä punnitsi hän mielessään jokaisen tapahtuman kaikkia erikoiskohtia, jotka olivat sattuneet hänelle hänen Casitaan tulonsa ja nykyisen hetken välisenä aikana. Niin omituisilta kuin nuo tapahtumat tuntuivatkin, ei hänellä kuitenkaan ollut mitään epäilyksiä. Hän totesi, ettei hän ennen tätä iltaa milloinkaan ollut aavistanutkaan hänessä piilevän vihan voimakkuutta, ja kummasteli, ettei hän milloinkaan ennen ollut hetkeäkään ajatellut sellaista mahdollisuutta, että hän voisi tappaa ihmisen. Hänen oikea kätensä oli ajettunut kankeaksi ja oli niin hellä, että hän tuskin saattoi puristaa sitä nyrkkiin. Rystyset olivat ruhjoutuneet ja veriset, ja niitä pakotti kovasti. Muistaen suurten sormikkaittensa paksuuden otaksui Gale, että hän oli antanut Rojakselle voimakkaan iskun, koska hänen kätensä oli niin vahingoittunut. Hän. muisti, ettei hänelle merkinnyt ennen mitään, saiko hän itse iskuja vai jakeliko hän niitä toisille. Mutta tämä Rojaksen saama isku oli johtunut toisista syistä. Tuo kiihkeä viha, joka oli sen aiheuttanut, ei kummastuttanut häntä lainkaan, mutta sen vaikutus häneen itseensä, sitten kuin hän oli tyyntynyt, oli jotain erikoista hämmästyttäen ja huumaten häntä. Kuta enemmän se häntä kummastutti, sitä kiinteämmin hän sitä mietti. Kaikki nuo kuluneet kuljeskelun kuukaudet eivät olleet tuottaneet hänelle tyydytystä, tahi oli hän ollut liian välinpitämätön ymmärtämään itseään. Niin, eipä hänessä liioin liene ollut miestä koettamaankaan mitään. Kenties ei tuo Rojaksen saama selkäsauna ollut vaikuttanut enempää kuin muutkaan tapahtumat tätä muutosta hänessä.

Hänen kohtauksensa Thornen kanssa, tuon espanjalaisen tytön kauniit, tummat silmät sekä tyttöraukan vetoaminen häneen, hänen vihansa Rojasta kohtaan, hänen hyökkäyksensä, iskut ja kaikki muu senjälkeinen toiminta, Thornen ja Mercedeksen ihmeellinen pelastus, hänen käsiensä painaminen tytön aaltoilevaa rintaa vasten, tämän suloinen suudelma sekä tietoisuus siitä, että hän oli yksin tuon ihanan neidon kanssa, jonka turvallisuudesta hänen oli vastattava — kaikkia näitä seikkoja punnitsi Gale kerta toisensa jälkeen ajatuksissaan saadakseen vain selville syyt, jotka olivat vaikuttaneet häneen niin eriskummallisesti, tahi totuuden, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.

Oliko hän rakastunut Thornen morsiameen? Tuo ajatus iski kuin salama hänen mieleensä. Oliko hän nyt jo jonkun käsittämättömän luonteen muutoksen johdosta mustasukkainen vanhalle ystävälleen? Dick ei oikein uskaltanut katsoakaan Mercedekseen. Mutta kumminkin ponnistautui hän tekemään sen, ja miten lienee sattunutkaan, katsoi Mercedes myös samalla häneen. Jostakin syystä sattui silloin olemaan niin paljon valoisampaa, että hän näki selvästi tytön kalpeat kasvot, hänen lumoavan kauniit silmänsä ja sievän suunsa. Nopein ja miellyttävin, hetken mielijohteista johtuvin liikkein laski hän toisen kätensä Galen olkapäälle. Kuten koko hänen olentonsa teki tämäkin liike uuden omituisen ja järkyttävän vaikutuksen Galeen, samalla kun se pani hänet nopeasti ymmärtämään tuollaisen jalosukuisen tytön kiitollisuuden ja myötätunnon luonnetta, joka oli hyvin suloista ja sisarellista. Hän tiesi nyt, ettei hän ollutkaan rakastunut tyttöön. Tuo tunne, joka oli melkein kuin mustasukkaisuutta, näyttikin olevan tuon kauniin käsittämättömän aiheuttama, jollaiseksi Mercedes oli muodostanut Thornen elämän. Silloin Gale kosketti noihin lumoaviin, äärettömiin mahdollisuuksiin, kuinka paljon tyttö saattaa merkitä miehelle.

Toiset ahdistavat muutoksen viittaukset tuntuivat pettävästi sekoittuvan tunteihin, toiminnankiihkeyteen ja lumoukseen, tietoisuuteen, että oli saanut ja tulisi vieläkin saamaan jotakin aikaan ja tuon vanhan väsyttävän jonkun tietämättömän etsiskelyn perinpohjaiseen häviämiseen. Kenties olikin se vain ollut työn, tarmon, elämänhalun, rakkauden ja todellisen oman minän haeskelua. Mutta olipa se nyt mitä tahansa, näytti hänellä nyt joka tapauksessa olevan toiveita saavuttaa se, mitä oli etsiskellyt.

Erämaa alkoi vaaleta. Pensaikkojen välissä olevat harmaat aukot muuttuivat vaaleamman värisiksi. Tien suunta näkyi jonkun matkaa eteenpäin ja polku muuttui alamäeksi. Vuorten tummat terävät huiput reunustivat taivaanrantaa näyttäen kumminkin olevan hyvin lähellä tasangon reunalla. Idästä alkoi taivas muuttua kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi ulottuen aina pilviin saakka, jotka näkyivät selvästi erästä rosoista, pykäleistä harjannetta vasten. Äkkiä kohosi hopeanvärinen kehä mustien vuorien takaa, jolloin erämaan pimeys muuttui. Harmaa vaippa vaaleni läpinäkyväksi usvaksi. Kuu alkoi nousta.

Dick oli kantanut takkiaan käsivarrellaan. Hänelle oli tullut lämmin, melkeinpä kuuma, ja hän oli kuvitellut, että kiivas kävely oli aiheuttanut sen. Mutta kumminkin oli hänen ihonsa kylmä. Kuumuus oli sisäisen hehkun aiheuttama. Hän pysähdytti hevosen, ojensi takkinsa Mercedekselle ja auttoi sen hänen ylleen.

"Minun olisi pitänyt ajatella teitä", virkkoi hän, "mutta kun itselläni oli kuuma… Takkini taitaa olla vähän liian suuri, mutta saatammehan kääriä sen ympärillenne kahdesti."

Mercedes hymyili kiittäen häntä ohimennen espanjankielellä. Tuo pieni vilahdus hänen todellisesta luonteestaan oli suoranainen vastakohta sille vetoavalle, intohimoiselle ja surulliselle olotilalle, jossa Gale tähän asti oli tottunut häntä katselemaan. Hän sai nyt elävän käsityksen siitä, miten pirteä ja viehättävä tyttö hän mahtoikaan olla onnellisissa oloissa. Hän oli taas aikeissa jatkaa matkaa, kun hän äkkiä huomasi Laddin pysähdyttäneen hevosensa ja tuijottavan eteenpäin kuin aavistaen vaaraa. Mercedeksen hevonen alkoi hyppiä paikoillaan kärsimättömästi, kohotti päätään ja höristeli korviaan käyttäytyen kuin se olisi aikonut ruveta hirnumaan.

Laddin varoittava "Hsst!" pani Dickin laskemaan kätensä rauhoittavasti Mercedeksen hevosen lautasille. Lash meni äänettömästi heidän ohitsensa toverinsa luokse. Sitten nuo kaksi kuuntelivat tarkkaavaisesti katsellen ympärilleen.

Galea värisytti. Tämä tilanne ei ollut mielikuvitusta. Nuo erämaahan tottuneet miehet joko kuulivat tahi näkivät tahi kenties aavistivat vaaran olevan lähellä. Kaikki oli yhtä todellista, oleellista ja varmaa kuin Mercedeksen käden kosketus hänen käsivarteensa. Mahdollisesti uhkasi tyttöä tänä yönä joku kauhea vaara, jota Gale ei voinut torjua. Katsoessaan erämaahan ei hän olisi hämmästynyt, vaikka hän piikkisten kaktuksien välissä, pimeässä mutkittelevissa joenuomissa, varjostavien kukkuloiden kuun valaisemilla huipuilla ja jylhään vuoristoon johtavalla rosoisella aavikolla olisi nähnytkin jotakin tavatonta. Vieno, hiljaa humiseva tuuli puhalteli yli erämaan. Tuo ääni oli Galelle aivan outo. Mutta muutakaan ei hän kuullut.

Lash palasi pian paikoilleen kulkueen loppupäähän ja Ladd läksi taasen ratsastamaan eteenpäin. Kulku oli nyt kuitenkin huomattavasti hitaampaa, ei huonon tien vuoksi, sillä se oli tullut päinvastoin paremmaksi, vaan siksi, että paimenet olivat ehkä tulleet varovaisemmiksi. Noin puolen tunnin kuluttua muuttui tämä merkityksellinen varovaisuus, ja hevoset seurasivat Laddin ratsua niin nopeasti, että Galella oli täysi työ pysytellä niiden rinnalla.

Sillä välin oli kuu noussut korkealle taivaalle mustien rosoisten vuorten huippujen yläpuolelle. Erämaan harmaus, pimeys ja varjot vaalenivat. Pimeän edessä olevan seudun kirkastuessa kohosi kuin kaukainen esirippu, paljastaen heidän katseltavakseen äärettömän laajan erämaan, jonka toinen laita oli sumuisten, taivaanrannalta näkyvien kukkulain luona.

Gale katseli ympärilleen tietäen, että samoin kuin tämä yö oli herättänyt hänet tietoisuuteen jostakin käsittämättömästä toisesta minästään, herätti se myös hänet näkemään aineellisten kappalten kieltämättömän olemassaolon — tähtitaivaan äärettömyyden, korkealle kohonneen kuun, salaperäiset, jylhät vuorten huiput, rajattomat jyrkänteet, aavikot, harjanteet ja laaksot. Hän oli tosin ennenkin huomannut tuon kaiken suurenmoisuuden, mutta nyt tuntui se puhuvan hänelle erilaista kieltä. Ääni, jota hän ei milloinkaan ennen ollut kuullut, kutsui häntä katsomaan ja tuntemaan taivaan ja maan jylhiä, autioita lakeuksia, kaikkea, mikä edusti laveutta, vapautta, hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja rauhaa.

Vielä kerran pysähdytti Laddin toiminta hänen ajatuksensa, samoinkuin hänen kulkunsakin. Paimen pysähdytti äkkiä hevosensa, kuunteli hetkisen ja laskeutui sitten satulasta maahan. Hän antoi kädellään varoitusmerkin toisille, livahti pimeyteen ja katosi. Gale huomasi, että oli pysähdytty parin harjanteen väliseen kiviseen solaan. Hän saattoi kuutamossa erottaa kaktuspensaiden mustat rungot kirkasta taivasta vasten. Hevoset olivat nähtävästi väsyksissä, sillä ne seisoivat hyvin levollisesti. Gale kuuli niiden läähättävän hengityksen ja sitäpaitsi jonkun eläimen haukuntaa — joko koiran tahi murmelin. Se muistutti erehdyttävästi koiran ääntä pannen Galen ihmettelemään, oliko läheisyydessä mahdollisesti joku talo. Oikealla, jonkun matkan päässä olevien pengermäin juurella, oli kaksi neliönmuotoista mustaa möhkälettä, jotka olivat hänen mielestään aivan liian suuria kallioiksi. Samalla kun hän tarkasteli niitä tietämättä oikein mitä ajatella, kuuli hän jonkun hevosen kimakasti hirnuvan ja senjälkeen kavioiden kolinaa kiviä vasten. Sitten haukkui jälleen jokin koira. Samalla ilmestyi Ladd nopeasti tielle ja heikko valo välähteli liehuen hetkisen toisen mustan nelinurkkaisen möhkäleen juurella.

"Pysykää yhdessä ja muistakaa olla hiljaa!" kuiskasi Ladd taluttaen hevostansa ja poiketen suorakulmaisesti tien oikealle puolelle.

Gale seurasi häntä ohjaten Mercedeksen hevosta. Kun hän katsoi taakseen, huomasi hän, että Lashkin oli laskeutunut satulasta.

Pysyttelemisen Laddin kintereillä törmäämättä kaktuksiin ja kompastumatta kiviin ja syvänteihin huomasi Gale mahdottomaksi. Kun nuo pistinmäiset piikit, joita ei voitu huomata, olivat muutamia kertoja häntä pistelleet, oli hänen pakostakin kuljettava varovaisemmasti suojellakseen itseään. Dick oli huomannut, että molemmilla paimenilla oli nahkasäärystimet. Ei ollut mikään helppo asia taluttaa vikuria hevosta pimeiden, mutkikkaiden solien läpi, joissa kaktuksien piikit joka puolelta ahdistivat. Mercedeksen hevonen kompastui usein ja sitä piti tavantakaa maanitella ja huolellisesti taluttaa. Dick päätteli itsekseen, että Ladd teki laajaa kierrosta. Matkan kestäessä oli hän painanut mieleensä muutamien tähtien aseman taivaalla, mutta nyt hän huomasi niiden loistavan aivan toiselta suunnalta kuin silloin. He kulkivat nopeasti, mutta ei missään tapauksessa äänettömästi. Kuormahevoset pitivät etenkin tavatonta ryskettä tunkeutuessaan ahtaiden paikkojen lävitse. Galesta tuntui, että sellainen ryske saattoi kuulua ainakin penikulman päähän. Kukkulain ja harjanteitten huipuilta katsoi hän taakseen koettaen määrätä paikkaa, jossa tuo heikko valo oli liehunut ja koira haukkunut. Hän ei kumminkaan voinut enää erottaa monien vuoriharjanteiden joukosta noita kahta samannäköistä kalliota.

Nyt johti Ladd heidät leveämpään solaan, joka näytti olevan aivan suora. Paimen nousi hevosen selkään, ja Gale otaksui senvuoksi, että he olivat nyt jälleen kiertäneet takaisin tielle. Matkaa jatkettiin nyt vielä kerran tasaista vauhtia ja vaitiollen. Kun Dick katsoi kelloaan, hämmästyi hän huomatessaan sen olevan vielä niin vähän. Kuinka paljon tapauksia mahtuikaan niin lyhyeen aikaan! Hän alkoi nyt tuntea, että ilma oli muuttunut paljon kylmemmäksi, ja häntä oudostutti, että ilmassa oli jotakin kosteutta, jota hän tuntemissaan seuduissa olisi sanonut kasteeksi. Hän ei ollenkaan aavistanutkaan, että erämaassakin oli sellaista. Tuuli puhalteli kovemmin, tähdet tuikkivat kirkkaammin, taivas muuttui synkemmäksi ja kuu kapusi keskitaivasta kohti. Tie pysyi tasaisena useita penikulmia, kulki sitten jokiuomien ja harjanteiden yli, kiemurteli särkyneiden ja rapautuneiden kalliovallien välitse jälleen tasangolla alkaen sitten vähitellen taas kohota. Dick kysyi Mercedekseltä, oliko hänellä kylmä, johon tämä vastasi myöntävästi puhuen erittäinkin jaloistaan, jotka olivat puutuneet. Hänen pyynnöstään auttoi Dick hänet hevosen selästä maahan, sillä hän halusi vähän jaloitella. Alussa oli tyttö niin kohmettunut ja jäykkä, että hän mielellään nojautui Dickin käsivarteen, mutta hetkisen kuluttua hän virkistyi ja saattoi kulkea eteenpäin avutta. Dick saattoi tuskin uskoa silmiään luodessaan tuontuostakin katseensa tuohon hiljaiseen tyttöön, joka kulki niin ketterästi ja reippaasti. Merdeces oli kääriytynyt Galen suureen takkiin, mutta siitä huolimatta näytti hänen vartalonsa ja koko olemuksensa harvinaisen viehättävältä. Dick ei voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä ne olivat vieläkin mustan pitsihuivin peitossa.

Laddin hiljaa lausumat sanat käänsivät Galen ajatukset jälleen heitä mahdollisesti ympäröiviin uhkaaviin vaaroihin. Ladd oli pysähtynyt muutamien metrien päähän heistä. He olivat saapuneet erään korkean vuoriharjanteen huipulle, jonka vastakkainen rinne oli paljon jyrkempi. Galen oli kumminkin kuljettava vielä muutamia askelia eteenpäin, ennenkuin hän voi nähdä rinteen. Siellä näkyi kirkas leirituli, jonka ympärillä hääräili suuri joukko tummia olentoja. Ne olivat pystyttäneet leirinsä syvään laaksoon, jossa hevoset olivat laitumella puiden välisillä aukkopaikoilla. Luotuaan toisen silmäyksen noihin leiriytyneihin tiesi Gale ne meksikolaisiksi. Nyt saapui myöskin Lash Laddyn luokse, ja molemmat paimenet tutkistelivat sitten kauan aikaa vaitiollen laaksoa. Muudan hevonen hirnui siellä, ja ääni kantautui heikosti kylmän tuulen mukana heidän korviinsa.

"Samaa kuin muidenkin tuollaisten roistojen", vastasi Ladd. "Ne ovat tulleet ryöstämään hevosia rajan tältä puolelta jalostuttaakseen omaa rotuaan. Nuo roistot ovat äärettömän taitavia hevosvarkaita. Nyt odottavat he vain keskiyötä voidakseen hiipiä huomaamatta tuolla kauempana laaksossa olevalle maatilalle."

"Niin minäkin luulen", virkkoi Ladd. "Mutta meidän on nyt pidettävä huolta tytöstä ja nuorukaisesta puhumattakaan varusteistamme. Ja sitäpaitsi haemme nyt työtä emmekä taisteluja, vanha veikko. Liikuttelehan jälleen leukojasi, että saan kuulla, minne aiot meidät opastaa."

"Nyt sinä puhut järkeä, Jim", virkkoi Ladd. "Toivon vain, että olisimme jo aikoja sitten ohjanneet kulkumme sinne. Eikä sitä voida ihmetelläkään, että halusin pois rajalta, sillä ajattelin tuota herttaista, nuorta tyttöä. Jim, emme voi kiertää tuota rosvojoukkoa päästäksemme takaisin tielle, sillä kierros on liian vaikea. Meidän täytyy senvuoksi luopua yrityksestämme päästä San Felipeen."

"Ehkä se onkin parasta, Laddy. Rio Forlorn on tosin rajalinjalla, mutta silti seudussa, jossa eivät kapinalliset vielä ole olleet."

"Odotahan, kunnes ne saavat kuulla kosteikosta ja Beldingin hevosista", huudahti Laddy. "Luullakseni ei rajaseudulla ole missään paikassa rauhallista, mutta emmehän mitenkään saata mennä eteenpäin emmekä liioin taaksepäinkään."

"Mitä siis teemme, Laddy? Beldingin maatilalle on aikamoinen matka. Ja jos saavumme sinne päivän aikaan, voivat jotkut rosvot nähdä tytön, ennenkuin Belding ehtii kätkeä hänet. Siitä ruvettaisiin heti puhumaan ja uutinen kiitäisi Casitaan yhtä nopeasti kuin tuuli kuljettaa edellään salviaruohon siemeniä."

"Emmehän me päivän aikaan aio sinne ratsastaakaan. Päästä kuormat irti, Jim! Kätkekäämme ne kaktuspensastoon ja tulkaamme sitten myöhemmin niitä noutamaan. Kun tuo muukalainenkin pääsee hevosen selkään, saavumme —"

Laaksosta kuuluva äänekäs hevosen hirnunta keskeytti äkkiä kuiskuttelemisen. Muudan hevonen oli vainunnut vuoren huipulla olevat matkustajat. Meksikolaisten välinpitämättömyys muuttui heti tarkkaavaisuudeksi.

Ladd ja Lash käänsivät hevosensa taluttaen ne ensimmäiseen tien eteläpuolella olevaan aukkoon. Jokainen oli ääneti tällä hetkellä, sillä niin nopea oli heidän pakonsa, että Galen oli pakko juosta aukeilla paikoilla pysyäkseen mukana. Kun he vihdoin pysähtyivät, pääsi Galelta helpotuksen huokaus, sillä hän oli jo alkanut jäädä jäljelle.

Nyt purettiin kuormat, köytettiin lujasti ja kätkettiin huolellisesti kaktuspensastoon. Ladd sitoi makuuhuovan toisen hevosen selkään. Sitten irroitti hän jaloistaan nahkasäärystimet.

"Gale, teillähän on saappaat, joten kohottamalla jalkojanne voitte välttää kaktuksien piikkien pistokset", kuiskasi hän. "Mutta neiti Castañedan repivät nuo piikit aivan palasiksi, jollei hän kiinnitä näitä säärystimiä jalkoihinsa. Selittäkää se hänelle — ja sitten kiiruhtakaa."

Dick otti nahkasäärystimet ja mentyään Mercedeksen luo selitti hän tytölle tilanteen. Tyttö nauroi nähtävästi Galen hämmästyneelle innolle ja laskeutui satulasta.

"Hyvä herra, säärystimet eivät ole minulle mitään outoja kappaleita", virkkoi hän.

Nopeasti ja kätevästi hän kiinnitti ne jalkoihinsa. Sitten auttoi Gale
hänet satulaan, hoputti hevosta ja hän läksi taivaltamaan. Lash käski
Galen nousta toisen satuloidun hevosen selkään ja kulkea heti
Mercedeksen jäljessä.

Tuskin oli Dick ratsastanut sataakaan metriä ravia ratsastavien paimenten jäljessä, kun hän joutui tuskia tuottavaan otteluun kaktuksien kanssa, jotka hyväilivät häntä joka puolelta. Hevonen karttoi ne kulkemalla kapeaa tien reunaa pitkin. Dickin polvet näyttivät olevan juuri linjassa, minkä vuoksi hänen oli pakko nostaa ne korkealle ja torjua saappaillaan piikkien hyökkäykset. Hän oli tottunut ratsastaja, mikä taito oli ainoa etu, josta hänellä oli ollut jotakin hyötyä lännessä.

Ladd johdatti heitä mutkikasta tietä etelää kohti poikki erämaan, ajaen ravia ahtaammilla paikoilla, laukkaa aukeimmilla seuduilla ja kaktuspensaistojen läpi tunkeutuessa saivat hevoset kävellä. Dickistä näytti erämaa samanlaiselta, katsoipa hän sitten minne päin tahansa — mataloituvien selänteiden ympäröimältä kallioita ja pykälöityjä kumpuja täynnä olevalta autiolta tasangolta, jonka laidoilta kohoavat vuoret näyttivät olevan hyvin lähellä, mutta aina kumminkin pysyivät yhtä kaukana. Kuu alkoi laskeutua länttä kohti menettäen kirkkaan loistonsa, ja iltayön hämärä alkoi muuttua synkemmäksi ja pimetä kallioiden juurilla. Silloin tällöin laskeutui Ladd johonkin uomaan, jota pitkin kulkiessaan he saivat seurata kuivuneen joen kaikkia mutkia. Muutaman solan päässä oli heidän jälleen pakko poiketa kallioiselle maaperälle. Aina se vietti vain alaspäin muuttuen kivisemmäksi ja epätasaisemmaksi, yhä suurempia kasvullisuutta vailla olevia paikkoja täynnä olevaksi tasangoksi, ja aina häämöittivät nuo mustat vuoret yhtä lähellä.

Vähitellen alkoi vilu värisyttää Galea ja hänen vaatteensa muuttuivat kosteiksi ja kylmiksi. Hänen polvensa olivat täynnä myrkyllisten kaktuspiikkien pistelemiä pakottavia haavoja ja hänen oikea kätensä oli joko paisunut kankeaksi tahi puutunut niin, ettei hän voinut sitä liikuttaa. Sitäpaitsi alkoi hän jo väsyä. Alituinen mielen jännitys, pitkä kävely ja penikulmittain jatkuva tärisyttävä ratsastus olivat kaikki osaltaan koettaneet hänen voimiaan. "Mercedes on kai luotu teräksestä", ajatteli hän itsekseen, "koska on voinut kestää kaikki sivuutetut vaivat ja vielä pysyy horjahtamatta satulassa tähtien tuikkiessa kirkkaasti ja päivän koiton ollessa ehkä jo hyvinkin lähellä."

Niin Dick Gale ratsasti eteenpäin tullen penikulma penikulmalta uneliaammaksi ja raukeammaksi, kunnes hän lopulta antoi hevosen mennä oman päänsä mukaan. Silloin tällöin kaktuksien piikkien pistokset herättivät hänet poistaen siten hänen uneliaisuuttaan. Jonkinlainen harmaus oli peittänyt länteen painuvan kuun ja tumman, tähtikirkkaan taivaan. Kerran kun Gale, koettaessaan taistella uupumistaan vastaan, kohautti päätään, huomasi hän, että eräs hevonen oli ilman ratsastajaa. Ladd oli nostanut Mercedeksen hevosensa selkään. Dick ihmetteli, että tyttö oli kestänyt niinkin kauan uupumatta. Toisen kerran, kun hän jälleen suoristautui, kuvitteli hän mielessään, että he olivat nyt hyvällä, kovalla tiellä.

Tuntui siltä kuin olisi kulunut jo useita tunteja, vaikka hän tosin tiesi, että ainoastaan lyhyt aika oli vierähtänyt, kun hän jälleen virkosi hetkiseksi uupumuksestaan. Hän kuuli koiran haukuntaa. Korkeat puut reunustivat tietä, jota pitkin hän nyt parhaillaan ratsasti. Äkkiä huomasi hän harmaassa aamuhämärässä muutamia matalia tasakattoisia rakennuksia. Ladd kääntyi vasemmalle toiselle tielle, jota niinikään puut varjostivat. Sen varrella oli aina tämän tästä noita matalia rakennuksia. Tämä tie päättyi laajaan, valoisampaan tasankoon. Tuuli kuljetti muassaan suloista tuoksua. Oliko se kukkien vaiko hedelmien hajua, sitä ei Dick voinut tällä kertaa ratkaista. Ladd ratsasti taas edelleen vain noin neljännespenikulman, vaikka tuo matka tuntui Galesta äärettömän pitkältä. Muudan lehto kuvastui tummana aamuhämärässä. Ladd ratsasti sinne ja katosi varjoon. Dick ratsasti jäljessä puitten väliin. Äkkiä kuuli hän ääniä ja näki pian taas rakennuksen, joka oli yhtä matala ja tasakattoinen kuin edellisetkin, mutta niin pitkä, ettei hän voinut nähdä sen toista päätä. Se oli vielä tummempi kuin puut. Kun hän laskeutui hevosen selästä kohmettuneena ja haavoitettuna, saattoi hän hädintuskin seisoa. Lashin täytyi taluttaa häntä. Hän puheli jotakin, ja Dick kuuli jonkun vastailevan hänelle sydämellisesti. Sitten tuntui Dickistä, että hänet talutettiin johonkin pikimustaan pimeyteen, jossa hänet melkein heti käärittiin makuuhuopiin. Sitten hänen hämärät unikuvansa haihtuivat.

IV.

FORLORN RIVER.

Kun Dick heräsi, tulvehti kultainen auringonpaiste sisään ikkunasta, joka oli hänen vuoteensa vieressä. Ensimmäiseksi ajatuksekseen ei hän voinut muuta kuin ihmetellä, missä hän oikeastaan mahtoikaan olla. Hän huomasi olevansa suuressa, neliskulmaisessa huoneessa. Siellä oli sikinsokin satuloita, valjaita ja villapeitteitä. Huoneen lattialla oli toinenkin tervavaatteelle levitetty vuode, jossa ehkä joku oli nukkunut yönsä. Nähdessään suuria, pölyisiä kannuksia, pyssyjä, vöitä ja kaktuspiikkien raapimia nahkasäärystimiä muisti Dick paimenet, ratsastuksen, Mercedeksen ja koko tuon omituisen seikkailumatkan, joka oli tuonut hänet tänne.

Hän ei muistanut riisuneensa saappaita jaloistaan, ja ajateltuaan vielä tarkemmin asiaa tiesi hän varmasti jättäneensä sen tekemättä. Mutta lattialla ne nyt vain olivat. Ladd tahi Lash oli kenties riisunut ne häneltä, koska hän itse oli niin uupunut ja uninen, ettei hän voinut seurata tapahtumia. Hän tunsi olevansa vieläkin niin perinpohjin väsynyt, ettei hän halunnut edes liikahtaa. Äkillinen kipu kädessä pakotti hänet pitämään sitä koholla. Se oli mustansininen ja niin turvoksissa, että se oli melkein toista vertaa paksumpi kuin tavallisesti ja sitäpaitsi oli se jäykkä kuin lauta. Rystyset olivat rikki ja hyytyneen veren peitossa. Dick totesi mielessään, ettei hän sitten jalkapallopäivien ollut nähnyt pahemmin loukkaantunutta kättä, ja pahoitteli, että se teki hänet työhön kykenemättömäksi joksikin ajaksi.

Lämmin, kuiva, hyvältä tuoksuva tuuli puhalteli ikkunasta. Dick tunsi jälleen tuon saman kukkien tahi hedelmien suloisen tuoksun kuin yölläkin. Hän kuuli lehtien lepatusta, virtaavan veden lorinaa, lintujen viserrystä ja sitten lähestyviä askelia ja ihmisääniä. Huoneen toisessa päässä oleva ovi oli nimittäin auki. Aukosta hän näki pitkiä kuorittuja paaluja, jotka kannattivat kuistin kattoa, penkin, kukkivia ruusupensaita, ruohoa ja kaikkien näiden takana kirkkaan viheriöitä lehtipuita.

"Hän nukkui varmasti vielä äskettäin, kun katsoin ikkunasta sisälle", kuuli Dick Laddin sanovan.

"Antakaa hänen nukkua", vastasi joku sävyisästi matalin äänin. "Rouva
Belding sanoi, ettei tyttö ole vielä liikahtanutkaan paikaltaan.
Ratsastus tänne oli kai hyvin vaikea heille molemmille. Neljäkymmentä
penikulmaa läpi kaktuksien!"

"Nuori Gale käveli melkein puolet matkasta", vastasi Ladd. "Kehoitimme
kyllä jo alussa häntä nousemaan hevosen selkään, mutta onnistumatta.
Jos hän olisi suostunut, emme milloinkaan olisi päässeet tänne.
Sellainen kävely olisi varmasti tappanut sekä minut että Jimin."

"Niin, Laddy, olen sangen iloinen saatuani teidät tänne ja lupaan tehdä kaikkeni tuon nuoren parin auttamiseksi", virkkoi toinen. "Mutta eräs harmillinen asia painaa mieltäni; älä sentään käsitä minua väärin."

"Täällä kosteikossa on minulla nyt ainoastaan muutamia päitä, eivätkä ne minua huoleta, vaan hevoseni. Yhdysvallat ovat myös huolissaan; älä käsitä minua väärin. Kapinalliset ovat tunkeutuneet länteen ja pohjoiseen aina Casitaan saakka. Rajalla Casitan takana ei ole lainkaan ratsuväkeä, eikä sinne voida sitä lähettääkään, sillä se on vedetöntä, kolkkoa erämaata. Mutta nuo kapinalliset ovat perehtyneet erämaan elämään. He voivat kulkea rajan yli Rio Forlornin erämaan puolelta ja salaisesti kuljettaa aseita Meksikoon. Minun tehtäväni on luonnollisesti estää kiinalaisten ja japanilaisten pääsy Yhdysvaltain puolelle Magdalenalahdesta; Mutta minun on myös vartioitava rajalinjaa. Aion palkata muutamia vahteja. Nyt en pelkää niin paljon henkeni menettämistä, vaikka näin yksinäisellä paikalla voi sellainenkin vaara uhata, vaan olen enemmän huolissani hevosistani, jotka voin menettää. Jos vain joitakin kapinallisia tulee näin kauaksi tahi jos he saavat hiemankaan vihiä hevosistani, tulevat he varastamaan niitä. Sinähän tiedät kyllä, mihin nuo meksikolaiset rosvot kykenevät saadakseen hevosia. Hehän ovat aivan hulluja niihin. Mainiompia hevostuntijoita kuin he ei ole olemassa ja heidän jalostamansa hevosrotu on maailman paras. Asiain näin ollen en nuku enää öisin."

"Älähän hätäile! Jimillä ja minulla ei ole nyt mitään tekemistä ja me voimme ruveta auttamaan sinua, Belding. Olemme nyt ratsastaneet tämän Arizonan ristiin rastiin saadaksemme olla näkemättä rautalanka-aitoja."

"Laddy, Forlorn Riverin ympärillä on sellaisia lakeuksia, että ne varmasti tyydyttävät sellaistakin vanhanajan paimenta kuin sinä", sanoi Belding nauraen. "Ymmärrät kai tarkoitukseni, kun sanon, että teette minulle kuvaamattoman palveluksen jäädessänne tänne? Kenties voin taivuttaa tuon muukalaisenkin, Galen, palvelukseeni."

"Mikään ei voi olla mahdollisempaa. Hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa eikä ystäviä. Ja ellet muuta vaadi kuin rohkeutta, on hän mies paikallaan", vastasi Ladd kuivasti naurahtaen.

"Mutta rouva Belding säpsähtää kenties hiukan kuullessaan, että palkkaan tuon muukalaisen töihin."

"Vain Nellin vuoksi. Sinähän kerroit, että Gale on nuori amerikkalainen. Vaimoni tulee luonnollisesti hirveästi pelkäämään, että Nell rakastuu Galeen."

Laddy lopetti naurunsa ja läimäytti kädellään joko omaa tahi Beldingin polvea niin, että Dick'kin kuuli läjähdyksen.

"Sinähän sanoit, että hän on sivistynyt, kaunis nuorukainen", jatkoi
Belding.

Nyt alkoivat Dick Galen korvat kuumeta, ja hän koetti tekeytyä kuuroksi, vaikka hän halusikin kuulla jokaisen pienenkin sanan.

"Hän on mielestäni reipas, kaunisääninen, luotettava, kirkassilmäinen, hieman ylpeä ja luullakseni melko kaunis nuorukainen", vastasi Jim Lash.

"Minun on ehkä ajateltava tarkasti, ennenkuin otan tuon muukalaisen perheeseeni", virkkoi Belding vakavasti. "Luultavasti on hän kunnon mies, Laddy, koska hän kerran on amerikkalaisen ratsumiehen hyvä ystävä, eikä mikään lörpöttelijä tai vetelys."

"Lörpöttelijäkö? Vetelyskö? Kerroin muistaakseni jo sinulle, että puristin tuon pojan kättä, ja mainitsin samalla, että olin sangen iloinen kohdatessani hänet", lausui Laddy melko kiihkeästi. Ilmeisesti tuollainen puhe loukkasi häntä. "Kuulehan nyt, Tom Belding, hän on sivistynyt mies ja voi löylyttää sinut puolessa sekunnissa. Vai mitä, Jim?"

"Vieläkin lyhyemmässä ajassa", vastasi Lash. "Tom, nuori Gale saa ottaa hevoseni, pyssyni ja kaiken muunkin omaisuuteni, jos hän vain haluaa."

"Ooh! Tarkoitukseni ei ollut kiihoittaa teitä, pojat, älkää käsittäkö minua väärin", sanoi Belding. "Luonnollisesti hän on kunnon mies."

Tämän keskustelun esine lepäsi kaikessa rauhassa vuoteellaan hämmästyneenä ja tuntien rinnassaan sanomatonta riemua kuullessaan paimenten ylistävän häntä ja iloiten Beldingin aikeesta palkata hänet apulaisekseen. Häntä huvitti suuresti noiden kolmen omituinen vakavuus.

"Miten tuo nuorukainen nyt voi?" kuuli Dick erään naisen kysyvän ystävällisesti ja vakavasti sulavin äänin.

"Hän nukkuu vielä", vastasi Belding. "Luultavasti hän oli hyvin uuvuksissa. Minäpä suljen oven, ettemme herätä häntä."

Kuului kevyttä kävelyä ja ovi suljettiin varovasti. Mutta siitä huolimatta kuuluivat äänet sisälle melkein yhtä selvästi.

"Laddy ja Jim tulevat viipymään meillä jonkun aikaa", jatkoi Belding. "Saamme jälleen hieman samanlaista kuin muinoin Panhandlessa. Olen sanomattoman iloinen saatuani pojat tänne, Nellie. Sinähän tiedät, että aioin lähettää jonkun Casitaan pyytämään heitä tänne. Ennen vallankumouksen loppua on meidän kestettävä luullakseni joitakin ikävyyksiä. Aion pyytää tuota nuorukaista palvelukseeni."

"Mikä hän on? Kuka hän on? Mistä hän tulee? Varmasti teidän täytyy olla —"

"Laddy vannoo, että hän on kunnon mies", keskeytti hänen miehensä. "Se riittää suositukseksi minulle. Eikö se riitä sinulle?"

"Hm! Laddy tuntee kyllä paljonkin nuoria miehiä, mutta noita idästä kotoisin olevia nuorukaisia ei hän tunne. Tom, sinun on oltava varovainen!"

"Vaimo, olen hyvin iloinen saadessani tuollaisen rohkean nuorukaisen avukseni. Vastustuksessasi ei ole mitään järkeä, kun kerran Jim ja Laddy takaavat hänen kunnollisuutensa."

"No, mitä sitten? Silloinhan asiat menevät entistä latuaan, sillä jokainen meille tullut mies on poikkeuksetta rakastunut Nelliin. Eikö niin olekin aina tapahtunut? Sattuihan sellaista jo hänen kouluaikanaankin Kansasissa ja juoksihan hänen jäljessään sadoittain nuoria haljakkasilmäisiä tyhmeliinejä Texasissa. Täällä erämaassa olemme saaneet olla vähän rauhassa, paitsi silloin, kun joku kullanetsijä, meksikolainen tahi intiaani on sattunut tulemaan tänne. Silloin on aina uudistunut tuo sama vanha juttu — rakastuminen Nelliin!"

"Mutta, Tom, Nellkinhän voi rakastua tuohon nuoreen mieheen!" huudahti vaimo tuskallisesti.

"Laddy, Jim, enkö jo sanonut teille?" huusi Belding. "Tiesin hänen pelkäävän tuota. Rakas vaimoni, menehtyisin melkein iloon, jos Nellkin kerran eläessään rakastuisi. Sehän olisi kerrassaan mainio asia! Hänhän on villimpi kuin mikään antilooppi tuolla erämaassa. Nell on nyt melkein kaksikymmenvuotias ja mikäli tiedämme ei hän ole vielä milloinkaan rakastunut keneenkään mieheen. Ja hän on vielä yhtä iloinen ja täynnä pirullisia juonia kuin neljätoistavuotiaanakin. Nell on kyllä yhtä hyvä ja miellyttävä tyttö kuin hän on kauniskin, mutta pelkään, ettei hän milloinkaan kehity naiseksi täällä autiossa maassa. Sinä taas olet aina vihannut kaupunkeja, joissa tytöillä on suuremmat mahdollisuudet, juuri senvuoksi, että olet pelännyt hänen siellä rakastuvan johonkin nuoreen mieheen. Tuossa asiassa olet mielestäni aina ollut vähän kummallinen, vieläpä yksinkertainenkin. Olen koettanut tehdä kaikkeni Nellin hyväksi — olen rakastanut häntä kuin omaa tytärtäni. Olen muuttanut monta hyvää liikesuunnitelmaa seuratessani sinun päähänpistojasi. Meille koittavat luullakseni pian kovat ajat. Tarvitsen miehiä, ja senvuoksi palkkaan tuon nuorukaisen, jos hän vain tahtoo jäädä meille. Salli Nellin suhtautua häneen aivan samoin kuin hän suhtautuu muihinkin miehiin sitten kuin lähdemme pois erämaasta. Sellainen on hänelle vain hyödyksi."

"Toivon vain, ettei Laddy ole erehtynyt luulossaan tuosta uudesta tulokkaasta", vastasi rouva Belding huoaten alistuvasti.

"En milloinkaan elämässäni erehdy arvostellessani ihmisiä", vastasi
Laddy pontevasti.

"Erehdytpähän, Laddy", vastasi rouva Belding. "Ethän osaa arvostella edes Tomia oikein… Mutta minunhan on lähdettävä valmistamaan päivällistä. Nuorukainen ja tyttö kuolevat kohta nälkään. Menen nyt sisälle. Jos Nell sattuu tulemaan, niin älä imartele häntä, Laddy, kuten aamiaista syödessämme. Hän ei saa kiinnittää mieltänsä omaan kauneuteensa."

"Hän pitää tuosta tytöstä aivan erikoista huolta", huomautti Laddy. "Kuulehan, Tom, tietää kai Nell itsekin olevansa kaunis, eikö tiedäkin?"

"Kyllä kai hän pian sen huomaa, ellet lopeta imarteluasi Laddy. Kun olit täällä vierailemassa muutamia viikkoja sitten, täytit hänen korvansa paljailla paimenkohteliaisuuksilla."

"Ovatko sinun mielestäsi sitten paimenkohteliaisuudet aivan sopimattomat tyttöjen kuultaviksi?"

"Minut saa hirttää, jos uskon kenenkään tytön turmeltuvan muutamista imartelevista sanoista. Päinvastoin, sellainenhan miellyttää heitä… Mutta kuulehan, Belding, puhuessamme tässä tyttöjen kauneudesta en malta olla kysymättä, oletko jo tarkastellut tuota espanjalaista neitoa?"

"Hyvä, en minäkään ole nähnyt häntä päivän aikaan, mutta kuunvalokin riitti jo minulle. Nell on tosin kyllä kaunis, mutta sittenkin on minun pakko myöntää, ettei häntä voida verratakaan tuohon espanjattareen. Vai mitä, Jim?"

"Nell on juuri sellainen kuin tytön pitääkin olla", vastasi Lash. "Oikea helmi, lihava, punaposkinen, sinisilmäinen ja aina iloinen. Sen myönnän kyllä, että neiti Castañeda on tavallaan myös kaunotar, mutta hänen kasvonsa ovat liian kalpeat, ja kun hän kiinnitti silmänsä minuun, tuntui minusta kuin minuun olisi ammuttu. Hänen kiitellessään meitä tuolla tiellä tuntui minusta kuin joku prinsessa olisi ollut edessämme. Mutta Nell on nuorekas, herttainen ja —"

Dickin jännittyneet korvat erottivat keveätä sipsutusta ja sitten juoksuaskelia.

"Täällähän te olettekin!" huusi joku iloisesti suloisin äänin. "Isä, neiti Mercedes on hirveän hurmaava. Kurkistin oven raosta nähdäkseni hänet. Hän nukkuu vielä melkein kuin kuollut. Häh on niin kalpea. Ah, toivon, ettei hän vain sairastu."

"Eikö mitä, hän on vain niin tyyten uupunut", virkkoi Laddy. "Mutta matkan vaivat kesti hän reippaasti. Puhelimme juuri tässä keskenämme neiti Mercedes Castañedasta."

"Sepä oivallista! Eikö hän olekin viehättävä? En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa tyttöä. Hänen elämänvaiheensa ovat vain niin kummalliset ja surulliset. Kerro minulle enemmän hänestä, Laddy. Sinähän lupasit, muistat kai sen? Kuolen pian uteliaisuudesta, tiedä se. Täällä kauheassa paikassa en saa milloinkaan kuulla minkäänlaisia uutisia. Sinähän kerroit muistaakseni, että hänellä on jo sulhanenkin?"

"No niin, olen tuntenut hänet vain lyhyen ajan, enkä ole nähnyt häntä milloinkaan päivän valossa, joten en oikein osaa sanoa, mutta olin mukana aika hauskassa ottelussa hänen kanssaan. Ja Jim tässä lupaa antaa tuolle nuorukaiselle hevosensa ja pyssynsä milloin vain."

"Sepä ihmeellistä! Laddy, mitä maailmassa tuo nuorukainen teki voittaessaan teidät paimenet puolelleen yhdessä illassa?"

"Odotahan, niin saat kuulla. Jim ja minä katselimme korttipeliä Del Solin kapakassa Casitassa. Se on rajan toisella puolella. Meillä oli siellä tuttaviakin — neljä miestä tuolta Cross Barista, jossa olimme työssä muutamia viikkoja sitten. Tuo Del Sol on samalla sekä biljaardisali että kapakka, ravintola ja mitä kaikkea vielä lieneekään. Se oli aivan täynnä meksikolaisia. Muutamat Campon vallankumoukselliset olivat tulleet sinne juomaan ja pelaamaan palloa. Pian ilmestyi sinne Rojaskin muutamine miehineen. Heillä oli kaikilla pyssyt, ja he istuutuivat erilleen erääseen nurkkaukseen. En kiinnittänyt heihin sen suurempaa huomiota, ennenkuin Jim sanoi aavistavansa jotakin epäilyttävää olevan tulossa. Silloin aloin sivumennen tarkastella Rojasta. Häntä sanotaan yleisesti 'Keikariksi', mikä nimi hänelle sopiikin mainiosti. Tietäessäni, millainen kurkkujenkatkaisijaroisto hän on, olin tulla melkein sairaaksi katsellessani kaikkia noita värillisiä nauhoja ja koristuksia. Kiihtynyt meksikolainen on hyvin tavallinen ilmiö. He ovat kaikki hulluja. Mutta tuo roisto näytti olevan kokonaan poissa suunniltaan. Hän oli koonnut kaikki miehensä yhteen erään pöydän ympärille. Hän puhui huitoen käsivarsillaan niin, että hän oikein vapisi. Hänen silmänsä kiiluivat kamalasti. Aavistin, että oli tulossa ikävyyksiä ja otaksuin Casitan pienen varusväen tulevan niistä enimmän kärsimään. Ihmiset näyttivät luulevan, että Campo ja Rojas yhtyvät karkoittaakseen liittolaisten joukot kaupungista. Jim otaksui Rojaksen kiihkon aiheutuvan jonkun suunnitelman valmistamisesta. Emme senvuoksi yhtyneet mihinkään peliin, enkä halua kieltää, että olimme hieman varuillamme.

"Jonkun ajan kuluttua huomasin erään miehen seisovan kapakan ovella. Hän oli korderoipukuinen, saapasjalkainen nuori amerikkalainen. Tiedäthän, ettei ole mitään tavatonta nähdä kullanetsijöitä valtion tässä osassa. Kiinnitin huomioni tuohon nuorukaiseen sen vuoksi että hän oli hyvin kookas täyttäen oviaukon melkein kokonaan. Hän katseli ympärilleen ja kun hän näki Rojaksen, näytti hän säpsähtävän. Sitten hän siirsi kömpelön hattunsa takaraivolleen alkaen horjua portaita alas. Ensin olin melkein varma, että hän oli juovuksissa. Mutta sitten muistinkin, ettei hän äskettäin näyttänyt päihtyneeltä. En tiennyt oikein, mitä olisin ajatellut, ja rupesin senvuoksi seuraamaan nuorukaisen liikkeitä.

"Hän horjui huoneen poikki pysymättä oikein jaloillaan. Muut kuin minä eivät kumminkaan kiinnittäneet häneen ollenkaan huomiota. Sitten hän alkoi tuuppia pallonpelaajia, kaataa tuoleja ja kompastella pöytiä vasten. Yleisö rupesi katsomaan häneen vihaisesti. Lähestyessään meidän nurkkausta huomasi hän meidät paimenet äkkiä. Silloin hän säpsähti toisen kerran aivan samoin kuin nähdessään Rojaksenkin, lähtien sitten tulemaan suoraan meitä kohti. Pukkasin Jimiä kylkeen huomauttaen samalla, että jotakin oli tekeillä.

"Kun hän oli saapunut aivan viereemme, suoristi hän ruman hattunsa katsoen meihin. Silloin näin hänen kasvonsa. Niiden kiihkeä ilme vaikutti meihin kuin sähköisku. Ne olivat kalpeat pullistuneine suonineen ja kamalasti loistavine silmineen — oikeat raivostuneet kasvot. Hämmästyin niin, etten tiennyt, mitä ajatella. Sitten puhui tuo omituinen nuorukainen muutamia kohteliaita sanoja minulle ja Jimille.

"Hän oli vain olevinaan juovuksissa ja aikoi hyökätä Rojaksen kimppuun aiheuttaakseen metelin. Rosvo vaani siellä erästä tyttöä. Tyttö oli ravintolassa, ja hän oli erään soturin, tuon nuoren miehen ystävän, morsian. Rojaksen miehet vartioivat ravintolaa, ja meteli oli suunniteltu toimeenpantavaksi sellaisin tarkoituksin, että sen kestäessä tyttö voitaisiin kuljettaa pois. Hän vihjaisi Jimille ja minulle, että olimme amerikkalaisia, sanoen tietävänsä, että paimenet tunnettiin kohteliaisuudestaan naisia kohtaan. Sitten käski tuo hämmästyttävä nuorukainen — sinä et voi kuvitellakaan miten välinpitämättömästi — minun ja Jimin seurata hänen hommiaan.

"Ennenkuin ennätin hengähtääkään ja saada selville, mitä hän tarkoitti tuolla 'hyökkäyksellä' ja 'metelillä', oli hän jo kaatanut erään pöydän ja heittänyt muutamia meksikolaisia lattialle. Eräs naurettava pieni mies hyppäsi seisoalleen kuin hurjistunut apina alkaen huutaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä lensi hän jo ilmassa nenälleen muutamaan nurkkaan jääden sinne makaamaan. Sitten nopeammin kuin ennätän kertoa hyökkäsi tuo nuorukainen Rojaksen kimppuun. Kuten hurjistunut hirvi syöksyi hän koko joukon kimppuun niin, että he kaikki kaatuivat yhteen läjään. Silloin vasta ymmärsin, mitä oikealla hyökkäyksellä tarkoitetaan. Nuorukainen ilmestyi kasan huipulle pitäen Rojasta kiinni rinnuksista, ja kuten minä heitän tyhjän säkin pitkin lattiaa, samoin heitti hän Rojaksen. Mutta yhtä pian kuin tämä tapahtui oli hän jälleen Rojaksen kimpussa pöytien ja tuolien vielä kieriessä lattialla.

"Heräsin silloin toimimaan ja koetin päästä Jimin kanssa huoneen keskelle. Rupesin ampumaan lamppuja rikki. Jim vahti pyssyllään noita hurjistuneita kapinallisia, ja minä pelkäsin, että verta tulisi vuotamaan, ennenkuin saan huoneen pimeäksi. Koettaessani kiiruhtaa häipyi nuorukainen hetkeksi näkyvistäni. Kun sitten sain sen verran aikaa, että ennätin katsella, missä hän oli, huomasin erään meksikolaisen olevan juuri aikeissa puukottaa häntä. Ajattele, että olin niin hienotunteinen tuota meksikolaista kohtaan, että ammuin vain hänen käsivartensa poikki. Sitten särjin viimeisen lampun ja tuon hirveän sekasorron kestäessä pakenimme.

"Kiiruhdimme hevostemme luo ja läksimme liikkeelle aikoen matkustaa San Felipeen, kun kohtasimme jälleen tuon nuorukaisen. Hän kertoi, että häntä sanotaan Galeksi — Dick Galeksi. Tyttö oli hänen luonaan turvassa ja vahingoittumattomana, mutta tytön sulhanen, tuo soturi, oli palannut nopeasti leiriin, koska hän oli ollut poissa sieltä luvatta. Siellä tapahtui juuri silloin jotakin, koska Jim ja minä kuulimme ampumista. Gale sanoi, ettei hänellä ollut rahaa eikä ystäviä, erämaa oli hänelle aivan outo eikä hän sanonut ymmärtävänsä, miten hän auttaisi tyttöä. Senvuoksi päätimme ottaa heidät mukaamme San Felipeen lähtien heti matkalle, mutta tie nousikin meille pystyyn ja meidän oli pakko tulla tänne."

"Varmasti. Mutta, Nell, et saa ollenkaan luulla, että olet sen ensimmäiseksi huomannut."

"Mutta, hyvä Laddy, et ole kertonut vielä lainkaan, minkä näköinen hän on."

Nyt tuntui Galesta aivan mahdottomalta esittää enää kuuntelijan osaa. Hän laskeutui hiljalleen vuoteestaan. Ulkoa kuului vieläkin ääniä ja ainoastaan ajattelemalla kiinteästi jotakin muuta voi hän olla kuuntelematta. Beldingin myötätuntoinen mielenkiinto, Laddyn suorasukainen ja vilpitön paimenmainen ylistyspuhe ja tytön suloinen innostus ja kehuva riemu lämmittivät Galen sydäntä. Hän oli joutunut tekemisiin vaatimattomien ihmisten kanssa, joiden elämään tuntemattoman ihmisen saapuminen toi tervetullutta vaihtelua. Hän huomasi olevansa merkillisesti levoton. Viime yön jännitys, huolet ja tavallisuudesta poikkeavat tunteet eivät olleet vielä haihtuneet. Ja hänen tahtomattaan kuulemansa keskustelun vihjaamat mahdollisuudet lisäsivät melkoisesti muiden tunteitten voimaa ja tekivät hänen mielensä omituisesti vastaanottavaiseksi. Hän halusi kiihkeästi päästä Beldingin palvelukseen rajavartijaksi. Ajatus saada ratsastella autiossa erämaassa täyttääkseen tuosta vaarallisesta toimesta johtuneet velvollisuudet tuntui kiinnittävän hänen mieltään äärettömän voimakkaasti. Jokin hänen sisimmässään veti häntä noihin paimeniin ja tuohon vaatimattomaan, ystävälliseen Beldingiin. Hän pelkäsi kohdata tyttöä. Jos kerran jokainen Beldingin taloon poikkeava mies oli rakastunut suloääniseen Nelliin, niin voiko hän sitten toivoa pelastuvansa, etenkin nyt, kun koko hänen sisäinen heräämisensä merkitsi mielenmuutosta ja toivoa löytää itsestään jotakin todellisesti arvokasta, hyvää ja voimakasta. Vaikka hän ei tällä kertaa voinutkaan käsittää kaikkea, tunsi hän kumminkin olevansa valmis ratsastamaan, taistelemaan ja rakastamaan erämaata ja noita ulkosalla eläviä miehiä ja ennen kaikkea rakastamaan naista. Tuo ihana espanjalainen tyttö oli vaikuttanut johonkin kuolleeseen hänessä, ja nyt oli tuo tunne herännyt jälleen elämään. Rohkean ja vielä tuntemattoman tytön suloinen ääni varoitti häntä, että pian tapahtuu hänelle jotakin vielä ihmeellisempää.

Gale kuvitteli vetäessään kolistellen saappaita jalkoihinsa aiheuttavansa tarpeeksi melua, mutta kumminkin kuului oven takaa hiljaista puheen sorinaa ja silloin tällöin iloista naurua. Pukeutuminen kävi nimittäin tavallista kömpelömmin, koska hän ei voinut käyttää toista kättään ollenkaan. Hän kurkisti ikkunasta. Kaikesta päättäen oli huone talon toisessa päässä. Hän näki kivitetyn käytävän, jonka sivulla oli oja täynnä nopeasti virtaavaa, mutaista vettä, iloisesti lorisevaa vettä. Siellä käsin näki hän myöskin omituisen näköisiä ja värisiä puita, kuuli mehiläisten surinaa, lintujen laulua, kanojen kaakatusta, huomasi ruusujen punan ja ruohon vehreyden. Lähellä seinää oli ränni täynnä vettä ja vieressä olevalle penkille oli asetettu pesuvati, saippua, pyyheliina, kampa ja harja. Ikkuna oli myös jonkunlainen ovi, sillä sen alla olivat portaat.

Gale vitkasteli hetkisen mennen sitten kumminkin alas. Hän käveli luonnollisesti, toivoen ja odottaen, että paimenet huomaisivat hänet. Mutta ei kukaan tullut. Hän pesi kömpelösti kasvonsa vasemmalla kädellään. Muutamasta seinässä olevasta naulasta riippui kuvastin, jonka ääressä hän kampasi ja harjasi tukkansa. Hän kuvitteli olevansa hyvin kurjan näköinen. Mutta huolimatta siitä kääntyi hän kiertääkseen nurkan ja tervehtiäkseen paimenia ja uusia ystäviään.

Mutta ehtimättä vielä astua kuin askeleen pysähtyi hän kuullessaan naurua ja keveätä käyntiä.

Aivan nurkan takaa kuuli hän iloisen naisäänen sanovan: "Isä, haluat ajaa tahtosi läpi ja äiti kimmastuu."

Dick näki vilahdukselta pienen jalan, valkoisen puvun sekä vihdoin tytön nopeat liikkeet. Nell katsoi olkansa yli taakseen.

Dick näki kauniit kasvot ja tummansiniset, rohkeasti välähtävät silmät. Nopeasti kuin salama muuttui niiden ilme hämmästykseksi, peloksi ja ihmettelyksi. Hetkisen tuijottivat ne Dickin vakavasti kysyviin. Äkkiä punastui tyttö kuitenkin suloisesti.

Poskien väri muuttui äkkiä helakanpunaiseksi. Tyttö pyörähti hänen ohitseen ja katosi kuin valon välähdys.

Dick huomasi sydämensä sykkivän voimakkaammin. Samalla tunsi hän olevansa merkillisesti riemuissaan. Tämä hetki oli ollut sellainen, jota varten hän oli tiennyt valmistautua, tapahtuma, johon omituiset olosuhteet olivat hänet syösseet.

Parilla askeleella kiersi hän nurkan. Laddy ja Lash olivat siellä keskustelemassa erään vahvarakenteisen miehen kanssa. Päivän valossa olivat molemmat paimenet harmaatukkaisia, punaihoisia, ahavoituneita, harmaasilmäisiä, laiha- ja teräväkasvoisia miehiä, niin yhdennäköisiä, että heitä olisi voitu luulla veljeksiksi.

"Kas niin, tuoltahan tuo nuori mies nyt tuleekin", sanoi vahvarakenteinen mies. "Herra Gale, olen iloinen kohdatessani teidät. Nimeni on Belding."

Hänen tervehdyksensä oli yhtä lämmin kuin hänen kädenpuristuksensa oli kauan kestävä ja voimakas. Tervehtijä oli keskikokoinen, tanakka mies. Hänen päänsä oli suuri ja hiukset olivat harmahtavat. Viikset oli leikattu lyhyiksi, kuten poskipartakin. Iho oli ruskea ja tummat silmät loistivat ystävällisesti.

Paimenet käyttäytyivät niin sydämellisesti kuin Dick olisi ollut jo vuosikausia heidän ystävänsä.

"Nuori mies, törmäsittekö johonkin tullessanne ulos?" kysyi Belding veitikkamaisesti.

"Kyllä. Huomasin jotakin valkoista ja nopeaa liitelevän ohitseni", vastasi Dick.

"Luullakseni, mutta hän ei pysähtynyt niinkään kauaksi, että olisin ennättänyt sanoa nimeni hänelle."

"Hän oli Nell Burton, tyttäreni tahi paremmin sanoen kasvattityttäreni", sanoi Belding. "Hän on sellainen tuulispää, kuten Laddy häntä nimittää. Tulkaahan niin mennään sisälle tapaamaan vaimoani."

Talo oli pitkä kuin kasarmirakennus ja kuisti ulottui päästä päähän. Ovia oli jokaisen kahdennentoista askeleen päässä. Kun Dick oli ohjattu muutamaan vierashuoneeseen, ihmetteli hän suuresti sen valoisuutta ja mukavuutta. Huoneessa oli kaksi suurta ikkunaa ja ovi johti puutarhaan, jossa kasvoi runsaasti viheriää ruohoa, kukkivia ruusuja ja puita. Heikko veden kohina kantautui hänen korviinsa.

Rouva Beldingissä Gale oppi tuntemaan komearuumiisen, miellyttävän naisen. Hänen hiuksensa olivat harmaat. Tahdon lujuutta ilmaisevista, vakavista ja sopusuhtaisista kasvoista voitiin vielä nähdä, että hän nuoruudessaan oli ollut kaunis nainen. Katse, jonka hän kiinnitti Galeen, oli miltei läpitunkeva. Hänen tervehdyksensä, jota Dick sai mielestään odottaa melko kauan, oli ystävällinen, joskaan ei sydämellinen. Kiitettyään näitä hyviä ihmisiä saamastaan vieraanvaraisuudesta kysyi Gale heti, miten Mercedes voi. Hänelle ilmoitettiin, että espanjalainen tyttö oli herännyt kuumeisena ja hermostuneena. Mutta kun hänen levottomuutensa oli haihtunut ja jano sammunut, oli hän jälleen nukkunut. Rouva Belding sanoi, ettei tyttö ollut kärsinyt juuri muita tuskia kuin sielullisia, ja otaksui, että hän pian virkistyy ja paranee.

"Nyt, Gale", sanoi Belding sen jälkeen kuin hänen vaimonsa oli poistunut valmistamaan päivällistä, "nuo pojat, Jim ja Laddy, ovat kertoneet minulle teistä ja teidän merkillisestä seikkailustanne Casitassa. Olen iloinen saadessani pitää huolta tytöstä niin kauan kunnes teidän sotilasystävänne voi turvallisesti viedä hänet pois maasta. Se ei kumminkaan voi tapahtua aivan heti. Älkää ymmärtäkö minua väärin. En halua näyttää liiaksi uteliaalta tietämään olosuhteitanne — Laddy on kiinnittänyt huomioni teihin — ja käyden suoraan asiaan haluan tietää, mihin nyt aiotte ryhtyä."

"Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia", virkkoi Dick, ja otaksuen hetken suotuisaksi päätti hän kertoa rehellisesti asiansa. "Saavuin vasta eilen näille maille. Kotini on Chicagossa. Lopetettuani opintoni muutamia vuosia sitten — olen nyt viisikolmatta vuotias — ryhdyin auttamaan isääni. Hänellä on kauppa- ja liikeasioita Chicagossa. Kokeilin kaikkia sisätoimia, mutta en voinut tyydyttää isäni vaatimuksia. Luullakseni en voinut innostua työhöni, koska en oikein tiennyt, miten olisin työskennellyt. Isäni ja minä emme tosin juuri riidelleetkään, mutta hän loukkasi minua ja minä lopetin. Noin puoli vuotta sitten tulin länteen ja sen jälkeen olen vaeltanut Wyomingista lounasta kohti rajalle. Koetin hakea sopivaa työtä, mutta en löytänyt mitään. Ja sanoakseni teille suoraan, herra Belding, en luullakseni juuri välittänytkään sellaisesta liiaksi. Luulen nyt myöskin, etten koko tuona aikana tiennytkään, mitä oikeastaan halusin. Mutta nyt vihdoinkin luulen päässeeni siitä selville."

"Haluan miehen työtä. Tahdon puuhata jotakin käsilläni. Haluan toimia jossakin tuolla ulkona luonnossa."

Belding nyökäytti päätään kuin hän olisi sen käsittänyt, alkaen sitten puhua jälleen pysähdellen ja sanoen lopulta epäröiden:

"Gale — tehän voitte mennä takasin kotiinne — vanhan isänne luokse — niin silloin muuttuu kaikki taas hyväksi."

"Herra Belding, menneisyydessäni ei ole mitään varjoa, päinvastoin olisi isäni erittäin iloinen, jos menisin jälleen kotiin. Tuo seikka onkin ainoa lohdutukseni. Mutta minä en mene kotiin. Asiani ovat nimittäin tällä haavaa vähän huonosti. En kumminkaan halua ruveta maankiertäjäksikään ja senvuoksi on minun pakko ryhtyä heti johonkin työhön."

"Haluaisitteko mielellänne ruveta rajanvartijaksi?" kysyi Belding laskien samalla kätensä Galen polvelle. "Velvollisuuksiini täällä kuuluu nimittäin siirtolaisuuden valvominen Yhdysvaltain puolesta. Minun on vartioitava juuri tätä rajalinjaa ja estettävä kiinalaisten ja japanilaisten pääsy Yhdysvaltain puolelle. Vallankumous on aiheuttanut lisätoimintaa, ja luultavasti joudun pian tekemisiin salakuljettajien ja rosvojen kanssa. Teidän ei tarvitse sitoutua palvelemaan Yhdysvaltoja, vaan rupeatte yksinkertaisesti minun rajanvartijakseni, kuten Jim ja Laddykin, jotka ovat lupautuneet työskentelemään hyväkseni. Maksan teille hyvin, saatte vapaan asunnon, varustan teidät täydellisesti pyssyyn saakka ja saatte käytettäväksenne hienoimman hevosen minkä kenties milloinkaan eläessänne olette nähnyt. Toimenne ei tosin aina tule olemaan terveellistä eikä vaaratonta, mutta joka tapauksessa tulee se olemaan miehen työtä — älkää känsittäkö minua väärin! Voitte olla varma, että saatte tarpeeksi tekemistä ulkoilmassa. No, mitä vastaatte ehdotukseeni?"

"Suostun siihen ja kiitoksia vain — en voi sanoa kuinka paljon", vastasi Gale innostuneesti.

"Hyvä! Asia on siis päätetty. Menkäämme nyt kertomaan Laddylle ja
Jimille."

Molemmat paimenet ilmaisivat tyytyväisyytensä asioiden kääntymiseen lähtien sitten Beldingin kanssa näyttämään Galelle talon nähtävyyksiä. Pää- ja useat muut rakennukset oli rakennettu tiilistä, jotka Beldingin ilmoituksen mukaan säilyttävät kesän kuumuuden talveksi ja talven kylmyyden kesäksi. Nämä harmaanpunaiset muta-asunnot olivat rumat katsella, mikä seikka ehkä teki niiden todellakin mukavan sisustuksen enemmän huomattavaksi. Laajoilla kentillä kasvoi rehevää ruohoa, kukkia ja monenlaisia puita. Ollen utelias saamaan selville kaiken kyseli Gale viikuna- ja pomeranssipuista, kiinnittäen erikoisesti huomionsa erääseen kauniiseen puuhun, jota Belding sanoi "Palo verde'ksi" [Palo verde = viheriä masto.]

Belding selitti, että tämän erämaan seudun hedelmällisyys johtui muutamista lähteistä ja Rio Forlornin padotusta vedestä. Ennen hänen tuloaan oli keitaassa asustanut eräs papago-intiaaniheimo ja muutamia työläisperheitä. Tämä kosteikko sijaitsi noin penikulman levyisessä laaksossa, jota jatkui viettävästi lounaaseen päin noin kymmenen penikulmaa. Joki pysyi kuivana suurimman osan vuodesta, mutta tulvan aikana koottiin niin paljon vettä, että se riitti puutarhojen ja apilaniittyjen kastelemiseen.

"Olen löytänyt alueeltani erään aina toimivan lähteen", sanoi Belding. "Sen vesi on kirkasta ja makeaa. Ymmärrätte kai, mitä se merkitsee erämaassa? Rakastan tätä kosteikkoa. Kuta kauemmin täällä oleskelen, sitä enemmän sitä rakastan. Etelä-Arizonassa ei ole ainoatakaan paikkaa, jota voidaan verrata tähän laaksoon, kun otetaan huomioon vedensaanti, heinänkasvu ja metsä. Tämä on luonnonihana ja terveellinen, yksinäinen ja hylätty tosin, erittäinkin naisten, kuten vaimoni ja Nellin mielestä, mutta minä rakastan tätä… Ja näin meidän kesken, pojat, olen huomannut täällä jotakin muutakin. Purojen pohjilla on kultahiekkaa ja vuoristossa kivennäisaineita. Kunpa minulla vain olisi tarpeeksi vettä! Tämä pieni kylä on alinomaan kasvanut sen jälkeen kuin me siirryimme tänne. Niin, Casita ei todellisuudessa merkitse mitään tähän laaksoon verrattuna. Pian rakentaa luultavasti Southern Pacific syrjäradan tänne. Täällä on suunnattomia mahdollisuuksia ja toivon, että te, pojat, yhdytte minuun ja valitsette maapalstat itsellenne. Toivon vain, että tämä vallankumoussota loppuu pian… Niin, tässä ovat karja-aitaukseni ja apilakenttäni. Gale, katsokaahan tuota hevoslaumaa."

Belding lausui tämän viimeisen huomautuksensa juuri silloin, kun hän ohjasi toverinsa varjoisasta puistosta aukeamalle. Gale näki tiilistä rakennetun vajan ja suuren mesquite-pensaan oksista omituisesti kyhätyn aidatun karsinan sekä niiden takana laajoja, tasaisia, tummanvihreätä kenttiä ja laitumella käyskenteleviä kauniita hevosia. Siellä oli valkoisia ja mustia, raudikkoja ja harmaita. Ihaillessaan niitä koetti Gale muistella, oliko hän milloinkaan elämässään nähnyt noin jalomuotoisia eläimiä, mutta hänen oli myönnettävä, ettei noille voineet vetää vertoja muut kuin arabialaiset hevoset.

"Jokainen karjanomistaja rakastaa hevosiaan", sanoi Belding. "Ollessani
Panhandlessa oli minulla silloinkin muutamia jalorotuisia. Mutta nämä
ovat meksikolaisia. Ostin ne Durangosta, missä ne on jalostettu.
Meksikolaiset hevoset ovat varmasti maailman parhaimmat."

"Nyt ymmärränkin, miksi et nuku öisin", sanoi Laddy venytellen. "Näen erään meksikolaisen tuolla — ei, hänhän onkin intiaani."

"Vain minun papagolainen paimeneni. Hevosiani paimennetaan nykyään sekä päivisin että öisin. Jumalani, miten minua harmittaisi, jos Rojas tahi Salazar tahi jotkut muut vallankumoukselliset roistot löytäisivät hevoseni! Gale, osaatteko ratsastaa?"

Dick vastasi vaatimattomasti omaavansa sellaisen ratsutaidon kuin idässä vaadittiin.

"Teidän ei tarvitse ollakaan mikään puolihevonen voidaksenne ratsastaa noilla, mutta tuolla toisella kentällä on minulla muutamia kovasuisia ponyja, joiden selkään haluaisin teidän hyppäävän saadakseni hieman hauskaa. Siellä on muudan sellainenkin, ettei Laddykaan pysty sillä ratsastamaan. Lyön vaikka vetoa!"

Kellon kilinä, joka Beldingin sanojen mukaan oli päivälliskutsu, käännytti miehet takaisin taloon. Katsoessaan sinnepäin näki Gale tummien ja synkkien harjanteiden kohoavan kosteikon laidasta ja muuttuvan vähitellen paljaiksi mustiksi vuoriksi. Hän oli kuullut Beldingin sanovan niitä "Nimettömiksi vuoriksi", nimitys, joka jollakin tavoin soveltuikin noille korkeille, salaperäisille ja synkille vuorenhuipuille.

Vasta sitten kuin he saapuivat taloon ja olivat jo menemäisillään sisään, sattui Belding äkkiä huomaamaan Galen kipeän, turvottuneen käden.

"Mikä kauhistuttava käsi!" huudahti hän. "Missä te sen noin pahaksi ruhjoitte?"

"Yksi ainoako isku siihen vain tarvittiin? Olen iloinen, ettei tuo iskunne kohdistunut minuun. Miksi ette kertonut minulle jo aikaisemmin? Kätenne on hyvin ilkeän näköinen. Haavat ovat täynnä likaa ja hiekkaa ja alkavat jo tulehtua. Ne on heti puhdistettava ja sidottava. Nell!" huusi hän. Mitään vastausta ei kuulunut. Hän huusi jälleen kovemmasti:

Nyt tyttö läksi liikkeelle. Dick näki vilahdukselta kullanvärisen tukan ja valkoisen hameen ovella, mutta tuo mieluinen näky kesti vain silmänräpäyksen.

"Isä, mitä asiaa teillä on?" kysyi hän vienoin, joskin samalla myös pingotetuin äänin.

"Tuo heti antiseptistä lääkettä, pumpulia ja sidekangasta tänne.
Kiiruhda!"

Belding toi keittiöstä vesiämpärin ja pesuvadin. Hänen vaimonsa seurasi häntä pihalle ja kun hän näki Dickin käden, tuli hän hyvin levottomaksi. Senjälkeen Dick kuuli kevyttä, nopeata käyntiä, mutta hän ei katsellut ympärilleen.

"Nell, tämä on herra Gale — Dick Gale, joka tuli meille eilisiltana paimenien kanssa", lausui Belding. "Hänen kätensä on kauhean näköinen. Oli antanut aimo iskun Rojakselle. Haluaisin, että sitoisit sen… Gale, tämä on ottotyttäreni, Nell Burton, josta jo teille puhuin. Hän osaa kyllä hoitaa silloin kun joku on loukkaantunut tahi muuten sairas. Näyttäkää kättänne, poikaseni, ja antakaa hänen sitoa se. Päivällinen on kohta valmis."

Dick tunsi saman omituisen, sydämensä nopeamman sykinnän, vaikka hän ei milloinkaan elämässään ollut vielä ollut kylmäverisempi kuin nyt tällä haavaa. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa halusi hän nyt katsella Nell Burtonia, mutta koska hän samalla otaksui, että tämä tilaisuus ehkä voi saattaa tytön hämilleen, ei hän kohottanut katsettaan. Nell alkoi hautoa Galen loukkaantuneita rystysiä. Hän tunsi tytön otteen pehmeyden ja näppäryyden, vaikka näyttikin siltä, etteivät Nellin sormet olleet niin vakavat kuin he olisivat voineet olla. Mutta hetken kuluttua tuntuivat ne rupeavan työskentelemään varmemmasti. Hänellä oli ihanat kädet, eivät liian suuret eivätkä varmasti liiaksi pienetkään, vankat, ruskeat ja vikkelät. Sitten huomasi Dick, katsahdettuaan salavihkaa ylöspäin, että tyttö oli käärinyt hihansa ylös paljastaen hienoihoiset, pyöreät, kauniit käsivartensa. Hänen ihonsa oli ruskea — ei, se oli enemmän kullanvärinen kuin ruskea. Siinä oli ihmeellisen selvä värivivahdus. Dick loi katseensa silloin tyynesti vielä alas lykäten niin kauaksi kuin suinkin tuon lumoavan hetken, jolloin hän katsoisi tyttöä kasvoihin. Siitä tulisi hänelle kohtalokas hetki. Odotuksen suoma omituinen ilo täytti hänen mielensä. Kun tyttö kumminkin istuutui hänen viereensä ja laski hänen loukkaantuneen kätensä syliinsä leikatessaan siteitä, oli hän niin lumoavasti lähellä, ettei Gale voinut vastustaa haluaan katsahtaa häneen. Hänellä oli suloiset, kauniit kasvot, jotka tuo sama kullanruskea ahavoituminen oli värjännyt lämpimiksi. Tukka oli pellavanvärinen, runsas ja aaltoileva. Pitkät, riippuvat ripset varjostivat silmiä, joiden sinen Gale näki vilahdukselta niiden välistä.

Huolimatta oudosta levottomuudestaan katsoi Gale, nähdessään, että tytön huomio oli kokonaan kiintynyt tehtäväänsä, häneen kerran vielä tarkkaavaisemmasti. Oi kuinka suloinen, taitava, iloinen ja kaunis tyttö hän olikaan!

"Sitä kai on pakottanut kovasti?" kysyi Laddy katsellessaan tarkkaavaisesti läheisyydestä.

"Kyllä, myönnän sen", vastasi Dick hitaasti katsellen Nellin kasvoja.
"Mutta en siitä välittänyt."

Tyttö katsoi häneen äkkiä hämmästyneenä. Hän ymmärsi Galen sanat kirjaimellisesti. Mutta hänen tummansiniset silmänsä kohdistuivat Galen silmiin korkeintaan sekunniksi. Sitten hänen poskiensa lämmin hehku muuttui yhtä punaiseksi kuin hänen huulensakin. Nopeasti lopetti hän kääreen sitomisen ja nousi seisoalleen.

Samassa ilmestyi Belding ovelle ja huomattuaan, että Galen käsi oli jo sidottu, kutsui hän heidät illalliselle. Dick saattoi syödessään käyttää vain toista kättään tuntien samalla eloisasti pöydän toisella puolen istuvan ujon ja hiljaisen tytön läsnäolon, mutta huolimatta näistä melkoisista vaikeuksista löi hän laudalta molemmat nälkäiset paimenet nauttiessaan rouva Beldingin valmistamaa mainiota illallista. Belding puheli, paimenet puhuivat niinikään enemmän tai vähemmän, rouva Belding sanoi silloin tällöin jonkun sanan ja Dick piti varansa voidakseen toisten puheiden lomaan lausua niin tai ei sanansa. Hän huomasi mielihyväkseen, ettei kukaan pöydän ääressä näyttänyt kiinnittävän huomiotaan hänen tavattomaan ruokahaluunsa.

Illallisen jälkeen, saatuaan sopivan tilaisuuden, kun ei ketään sattunut olemaan läheisyydessä, meni Dick pihan, puutarhan ja kenttien taakse ja kipusi lähimmälle kukkulalle. Täältä edulliselta asemalta katseli hän pikku kylää ja hämmästyi huomatessaan sen laajuuden ja tiilitalojen runsauden. Nuo uhkaavat vuoret, rosoiset ja pimenevät, tuo suuri haljenneista ja särkyneistä kallioista muodostunut aaltomainen ylänkö, tyynnyttivät häntä melkein enemmän kuin peloittivat.

Lännessä kultasi laskeutuva aurinko erämaan huippuista, kylmän värittämää, rajatonta autiutta. Se kauhistutti Galea. Kaikkialla näkyi jylhiä, katkonaisia harjanteita tahi erillään olevia vuoria. Erämaa jatkui kumminkin niiden välistä kauas niiden taakse. Kun aurinko vihdoin laskeutui mailleen eikä hän enää voinut katsella niin kauas, tunsi hän jonkunlaista huojennusta.

Kun etäisyyksien mahtavuus ja ankara vetovoima olivat haihtuneet, tuntui hänestä kuin erämaa olisi tullut lähemmäksi ja laakso aivan hänen jalkainsa juureen. Mikä kummallinen, harmaa ja synkkä seutu! Tuolla oli tummempien värivivahdusten välitse kiemurteleva vaaleampi harmaa kaistale. Sen hän totesi hetken kuluttua joen uomaksi ja näki, miten vesilammikot kapenivat ja pienenivät, kunnes ne lopulta katosivat harmaaseen hiekkaan. Nyt oli melkein sadekauden loppu, ja tuolla tuo pikku joki kamppaili toivottomasti ja avuttomasti elääkseen erämaassa. Tuon tuulien uurtaman ja iän kuluttaman autiuden luonto teki häneen valtaavan vaikutuksen samalla kun se ennusti antavansa hänelle voimaa, työtä ja rakkautta.

ERÄMAAN RUUSU

Belding vei Dickin pieneen huoneeseen, jossa ei ollut yhtään ikkunaa, vaan sen sijaan kaksi ovea, joista toinen johti puutarhaan ja toinen talon länsipuolella olevalle pihalle. Siellä oli ainoastaan kaikkein välttämättömimmät huonekalut ja mukavuudet. Dick kertoi jättäneensä matkakapineensa tuohon hotelliin Casitassa, mutta Beldingin mielestä oli koekin noiden tavaroiden takaisinsaamiseksi hyvin vaarallinen, koska Richard Gale ei tällä haavaa tainnut olla Casitan meksikolaisten suosiossa. Siksipä Dick päättikin sanoa viimeiset hyvästit hienoille puvuilleen ja liinavaatteilleen ajatellen, että samalla kun hän jätti hyvästit hyödyttömälle ja laiskuudessa vietetylle menneisyydelleen, oli hyvä, etteivät nuo vanhat ylellisyystavarat olleet häntä siitä muistuttamassa. Mutta kun ei hänellä nyt ollut mitään muuta omaisuutta kuin yllään olevat vaatteet, ei edes nenäliinaa, sanoi hän olevansa pahoillaan, että hän oli tullut Forlorn Riveriin kuin kerjäläinen.

"Kerjäläinen, no kaikkea tässä nyt kuuleekin!" huudahti Belding räpyttäen silmiään lampun valossa. "Rahaa me vähimmin ajattelemme täällä. Kumminkin, Gale, jos vain työskentelette väsymättömästi, tulette pian rikkaaksi."

"Se ei hämmästyttäisi minua ollenkaan", vastasi Dick miettivästi. Mutta hän ei ajatellut aineellista hyvinvointia. Sitten kuin hän oli tarkastellut tahriintunutta ja revennyttä paitaansa, sanoi hän nauraen:

"Belding, siksi ajaksi kuin odottelen tuota rikastumistani, haluaisin saada hieman paremmat vaatteet."

"Kylässä on pieni meksikolainen vaatetustavarain kauppa, ja mitä ette voi saada sieltä, ompelee naisväki kyllä teille."

Kun Dick asettui levolle, tunsi hän koko olemuksessaan, ettei hän ollut oikein terve, sillä hänen päätänsä särki aika lailla. Mutta huolimatta tästä ja muistoissa ja aavistuksissa pyörivistä ajatuksista, voitti väsymys hänet ja hän nukkui pian.

Kun hän heräsi, oli jo valoisaa, mutta tuo kirkkaus näytti niin omituiselta kuin hän olisi katsellut sitä verhotuin silmin. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hänen järkensä rupesi toimimaan, ja sitten hänen oli ponnistettava voimiaan, ennenkuin hän voi ajatella. Hänen päätään huimasi. Kun hän yritti kohottaa oikeata käsivarttaan, oli hänen siitä luovuttava sietämättömän tuskan tähden. Sitten hän huomasi, että käsivarsi oli pahasti ajettunut ja käden ympärillä olevat siteet olivat luisuneet pois. Loukkaantunut jäsen oli punainen, tulehtunut ja ainakin kaksi kertaa niin suuri kuin tavallisesti. Koko ruumista poltti ja ankara päänsärky kidutti häntä.

"Halloo, Dick, tiedättekö ollenkaan, että päivä on jo pitkälle kulunut?
Onko loukkaantunut nyrkki ollenkaan parempi tänä aamuna?"

Dick koetti nousta istualleen, mutta hänen voimansa pettivät. Hän pääsi tosin jo puoleksi istuvaan asentoon, mutta tunsi sitten voimatonna vaipuvansa takaisin vuoteelleen.

Hän näki Beldingin kumartuvan vuoteeseen päin, koskettavan hänen kasvojaan ja puhuvan jotakin, mutta sitten näytti kaikki liukuvan, ei pimeyteen, vaan johonkin sellaiseen paikkaan, jossa hänellä oli hämärä käsitys harmaista liikkuvista esineistä ja etäisistä äänistä. Sitten tuli väliaika, jolloin kaikki oli mustaa. Hän ei tiennyt, kestikö tuo tila minuutteja, vaiko tunteja, mutta sitten voi hän kumminkin ajatella selvemmin. Hän nukkui heräten kerran yöllä, mutta nukkui jälleen. Kun hän jälleen avasi silmänsä, paistoi aurinko huoneeseen ja viileä tuoksuva tuuli puhalsi avoimesta ovesta. Dick tunsi olevansa terveempi, mutta siitä huolimatta ei hänellä ollut vähintäkään halua nousta, puhella tai syödä. Mutta sen sijaan oli hänellä hirvittävä jano. Rouva Belding kävi hänen luonaan useasti, joitakin kertoja pistäytyi siellä myös isäntä ja kerran piipahti sinne myös Nell. Mutta ei tämä viimeinenkään tapaus kiinnittänyt Dickin mieltä.

"Olemme pelänneet verenmyrkytystä", virkkoi Belding, "mutta vaimoni arvelee, että vaara on jo ohi. Kättä on kumminkin haudottava vielä jonkun aikaa."

"Tulkaa vain sisälle, pojat. Hänen luonaan saa kyllä käydä tovereita — kuta enemmän, sitä parempi — sillä seurahan pitää hänen mielensä virkeänä. Hän ei saa vain liikkua, siinä kaikki."

Paimenet astuivat sisälle hitaasti, kylmäverisesti ja samalla myös ystävällisesti puhellen.

"Kylläpä se olikin isku!" virkkoi Ladd tervehdittyään ensin Galea.
"Näytätte lopen uupuneelta."

Jim Lash pudisti puolikaljua, auringon paahtamaa päätänsä. "Taisipa todellakin sellainen isku jo tuntua Rojaksenkin kallossa."

"Kuulkaahan, Gale. Laddy kertoi minulle erään Carter-nimisen naapurimme lähtevän Casitaan", keskeytti Belding. "Nythän teillä on sopiva tilaisuus lähettää joitakin tietoja ystävällenne soturille."

"Ahaa, sepä mainiota!" huudahti Dick. "Olen, suoraan sanoen, unhottanut
Thornen… Kuinka neiti Castañeda jaksaa? — Toivon —"

"Hän voi hyvin, Gale. Hän on liikuskellut siellä ja täällä puistossa jo parisen päivää. Kuten kaikki muukin espanjalainen tavara, näyttää hänkin olevan tehty teräksestä. Olemme häneen jo lähemmin tutustuneet. Hänestä ja Nellistä tuli heti hyvät ystävät. Minäpä käsken heidät tänne."

Hän sulki pihalle johtavan oven selittäen, ettei hän halunnut antautua sen mahdollisuuden varaan, että naapurit saavat tietää Mercedeksen talossa olon. Sitten hän meni puutarhaan ja huusi.

Molemmat tytöt astuivat sisälle, Mercedes edellä. Kuten Nell oli hänkin pukeutunut valkoisiin, ja hänellä oli punainen ruusu kädessään. Dickille oli hänessä tuskin muuta tuttua kuin silmät ja pienen pään omintakeinen asento, ja hänen kauneutensa yllätti hänet uudestaan omituisesti. Päästäkseen Dickin luo liikkui hän nopeasti toimien hetken mielijohteesta.

"Herra, olin surullinen, kun olitte sairas — mutta nyt olen iloinen, kun alatte tulla jo terveeksi."

Dick tervehti häntä ojentaen hänelle vasemman kätensä pyytäen samalla vakavasti anteeksi, ettei hän viimeaikaisen heikkoutensa vuoksi voinut ojentaa hänelle oikeata. Mercedeksen vienosta hymystä huokui myötätuntoisuutta, kiitollisuutta ja ihmettelyä. Sitten Dick puhui Nellille ojentaen hänellekin vasemman kätensä, johon Nell tarttui kainosti. Hänen vastauksensa oli epäselvää käsittämätöntä muminaa, mutta hänen silmänsä loistivat ilosta ja hänen poskiensa puna voi melkein ruveta kilpailemaan kädessä olevan ruusun värin kanssa.

Jokainen jutteli sen jälkeen, paitsi Nell, joka oli silminnähtävästi menettänyt toistaiseksi puhekykynsä. Äkkiä Dick muisti kertoa tilaisuudesta lähettää uutisia Thornelle.

"Herra, saanko minäkin kirjoittaa hänelle? Ottaako joku viedäkseen kirjeen? Saan sitten kuulla hänestä!" sanoi Mercedes tehostaen sanojaan valkoisten käsiensä liikkeillä.

"Tietysti. Luulen, että Thorne-raukka on hyvin levoton. Kirjoitan hänelle… Ei, en voi tällä loukkaantuneella kädelläni."

"Kyllä se käy päinsä, Gale", sanoi Belding. "Nell kirjoittaa puolestanne. Hän kirjoittaa kaikki minunkin kirjeeni."

Belding järjesti sen siten ja Mercedes kiiruhti huoneeseensa kirjoittamaan samalla kun Nell haki kynän ja paperia ja istuutui Galen vuoteen viereen kuunnellakseen hänen saneluaan.

Vahtiessaan Nelliä ja koettaessaan katsella häntä silmiin ja kuunnellessaan Beldingin keskustelua paimenten kanssa, oli Dickin hyvin vaikea sanella ymmärrettävää kirjettä. Nell kohtasi hänen katseensa kerran, mutta ei sitten enää. Puna kohosi joskus Nellin poskille, mutta hälveni sitten jälleen, ja joskus, kun hän käski tytön kirjoittaa niin ja niin, hymyili tämä epäröiden. Belding kertoili niistä vaaroista, joita Casitaan matkustaminen voi aiheuttaa.

"Etpähän vie!", vastasi Belding. "Tuo rosvojen pesä saattaa tällä kertaa olla sinulle vaarallinen."

"Sanon teille, pojat, että ratsastan sinne itse Carterin kanssa", jatkoi Belding. "Minulla on sinne muutakin asiaa ja samalla saan omin silmin nähdä, mitä kapinalliset siellä puuhaavat. Laddy, pidä tarkasti silmällä hevosiani sillä aikaa kuin olen kaupungissa. Gale, lähden itse Casitaan. Aion palata johonkin aikaan huomenna. Tunnin kuluttua olen valmis lähtemään. Laittakaa kirjeenne siihen mennessä valmiiksi. Ja jos haluatte kirjoittaa kotiannekin, on siihen nyt hyvä tilaisuus. Kuluu joskus kuukausimääriäkin meidän käymättä postissa."

Belding ja solakat paimenet poistuivat samassa huoneesta, ja nyt saattoi Dick sanella kirjeensä loppuun. Mercedes palasi huoneeseen loistavin silmin. Dick kuvitteli, miten tytön kirjeen saapuminen mahtoikaan muodostua erikoistapaukseksi Thornen elämässä. Sen jälkeen hän, muistettuaan Beldingin ehdotuksen, päätti seurata hänen neuvoaan.

"Saanko vaivata teitä kirjoittamaan vielä toisenkin kirjeen?" kysyi
Dick otettuaan sanelemansa kirjeen Nelliltä.

"Eihän siinä mitään vaivaa ole, mielellänihän minä kirjoitan", vastasi tyttö.

Dickistä tuntui kumminkin tytön puhe ihmeelliseltä, sillä nämä olivat ensimmäiset johdonmukaiset sanat, jotka hän oli Dickille puhunut.

Äkkiä Gale keskeytti, osaksi todellisesta mielenliikutuksesta, katsoen salaa kätensä suojasta Nelliin. Tyttö kirjoitti nopeasti ja hänen kumartuneet kasvonsa näyttivät lempeämmiltä suloisuudessaan. "Oliko tuo herttainen tyttö lopultakin kiintynyt häneen? Mutta sehän oli mieletöntä — mahdotonta."

Kun Dick lopetti sanelunsa, katsoi hän Mercedekseen, joka istui hymyillen veitikkamaisesti ja myötämielisesti. Kuinka vastaanottavainen hän olikaan? Gale kuuli Nellin kynän nopean rapinan ja katsoi tyttöön. Tämä nousi äkkiä ojentaen Galelle valmiin kirjeen. Hän saattoi huomata, kuinka puna nopeasti hälveni Nellin poskilta. Tyttö loi häneen nopean katseen, tiedottoman ja tarkastelevan, käänsi sitten silmänsä pois ja pyörähti selin. Hän poistui huoneesta Mercedeksen kanssa ennenkuin Gale ennätti kiittääkään häntä.

Mutta tuo Nellin omituinen ja puhuva katse jäi ahdistamaan ja kiduttamaan Galea. Se oli sanomattoman suloinen ja synnytti ajatuksia, joilla hän ei uskonut olevan mitään tukea todellisuudessa. Jokin hänen sisimmässään tanssi paljaasta ilosta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi hän kaipaavaa epäilystä ja vakavuutta, jota hän ei itsekään voinut ymmärtää. Hän totesi, että tuoksi lyhyeksi hetkeksi, jolloin heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, oli tytön arkuus haihtunut. Naisen tutkiva katse oli tunkeutunut hänen lävitseen.

Lopun päivästä tyytyi Gale lepäilemään tyytyväisenä vuoteellaan ajatellen ja uneksien, väliin taas uinahdellen ja katsellen valoja, jotka tavantakaa muuttuivat vuorten huipuilla, ja nauttien lämpimästä, tuoksuvasta, häneen puhaltavasta erämaan tuulesta. Hän näytti menettäneen kykynsä arvioida aikaa. Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut jo sangen pitkä, hänelle niin vaiherikas aika, kun hän oli kohdannut Thornen. Hän katseli asioita tunteittensa valossa, välittämättä järkisyistään. Hänen entinen uteliaisuutensa palasi jälleen. Rakastiko hän Nelliä? Oliko hän kiintynyt tyttöön vain hetkellisesti? Hyödyttikö kiusata aivojaan tällaisilla ajatuksilla? Hän ei halunnut vastata, vaan rupesi harkitusti haaveilemaan tytön suloisista kasvoista ja tuosta viimeisestä tummansinisten silmien katseesta.

Seuraavana päivänä luuli hän jo olevansa niin terve, että hän otaksui voivansa poistua huoneestaan, mutta rouva Belding ei sallinut hänen vielä täyttää aiettaan. Hän oli ystävällinen, hellä, äidillinen ja tuli aina hetken kuluttua katsomaan, puuttuiko häneltä jotakin. Tämä hänen huomaavaisuutensa oli vilpitöntä eikä lainkaan pingoitettua, mutta Gale huomasi kumminkin, että ystävällisyys, joka oli niin ominaista perheen muille jäsenille, ei ollut samanlaista hänen puoleltaan. Galesta tuntui, että rouva Belding tunsi häntä kohtaan hieman vastenmielisyyttä. Se hämmästytti ja pahoitti hänen mielensä. Hän ei ollut juuri milloinkaan menestynyt tyttöjen ja nuorten rouvien parissa, mutta heidän äitinsä ja vanhemmat ihmiset olivat pitäneet hänestä tavallisesti paljon. Ja vaikka rouva Beldingin tukka olikin jo lumivalkea, ei hän Galen silmissä näyttänyt ollenkaan vanhalta. Hän kuvitteli mielessään, että saattaa tulla aika, jolloin olisi varsin toivottavaa, että rouva Belding joka päiväisestä ystävällisestä myötätunnostaan huolimatta pitäisi hänestä muutenkin. Niin hän ajatteli ja harkitsi, kuinka hän voisi voittaa täydellisesti rouvan puolelleen, sillä Dick huomasi hyvin pian, että hän piti paljon rouva Beldingistä. Hänen kasvonsa, paitsi silloin kun hän hymyili, olivat miettivät ja surulliset, ollen kumminkin samalla tarmokkaat, ankarat ja jalomuotoiset, lyhyesti sanoen, kasvot, jotka panivat ihmisen ajattelemaan. Kuin kummitteleva varjo tahi onnellisempien vuosien harhakuva oli niissä vielä jäljellä Nellin kasvojen sulous ja äärettömästi enemmän kauneutta kuin tyttö oli saanut periäkään. Dick uskoi, että rouva Beldingin ystävyyttä ja äidillistä rakkautta kannatti tavoitella kaikin voimin muistakin kuin itsekkäistä syistä, mutta hän tunsi samalla, että noiden molempien saavuttaminen ei olisi mikään helppo tehtävä. Usein tunsi hän tämän syvän ja läpitunkevan katseen kohdistuvan häneen, ja vaikka se ei tosin ollenkaan hämmästyttänyt häntä, sillä eihän hänellä ollut minkäänlaisia häpeällisiä menneisyyden eikä nykyisyyden salaisuuksia, osoitti se hänelle kumminkin, kuinka hyödytöntä olisi salata jotakin häneltä. Luonnollisesti hän alussa koetti salata kiintymystään tyttöön, mutta sitten hän päätti esiintyä rehellisesti ja peittelemättä ja sitten joko voittaa tahi hävitä. Ja enemmänkin, jos rouva Belding alkaisi kysellä jotakin hänen kodistaan, vanhemmistaan tahi muista sukulaissuhteistaan, ei hän halunnut karttaa suoria ja rehellisiä vastauksia.

Iltapäivällä Gale kuuli hevosten askelten töminää ja Beldingin sydämellisen äänen. Äkkiä astuikin karjanomistaja sisälle pudistellen harmaata tomua olkapäiltään ja heilutellen kirjettä kädessään.

"Hyvää iltaa, Dick! Minulla on sekä hyviä että huonoja uutisia!" sanoi hän pistäen kirjeen Dickin kouraan. "Löysin ystävänne Thornen suuremmitta vaikeuksitta. Hän näytti siltä kuin hän olisi ollut viikonpäivät juovuksissa. Luulin jo, että hän saa kohtauksen. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt kenenkään niin riemastuvan. Hän oli ollut jo varma, että te ja Mercedes olitte eksyneet erämaahan. Hän kirjoitti pari kirjettä mukaani. Älkää käsittäkö minua väärin, vaikka äsken hieman kujeilinkin Mercedeksen kanssa. Kiusasin häntä hieman antamatta hänelle kirjettä. Teidän olisi pitänyt nähdä hänen silmänsä! Jos vielä joskus elämässänne näette erämaan kirjavan haukan iskevän kyntensä viiriäisen niskaan, niin silloin käsitätte, miten Mercedes hyökkäsi kirjettä ottamaan. Niin, Casita on kuin helvetti näihin aikoihin. Koetin saada matkatavaranne mukaani, mutta luullakseni tein siinä tyhmästi. Saamme pian odottaa pakolaisia tänne Forlorn Riveriin. Liittolaisten linnuejoukot ovat saaneet apuväkeä jostakin ja pitävät puoliaan. Siellä on taisteltu yhtämittaa kolme päivää. Kapinallisilla on hallussaan muutamia matalia rautaisia rautatievaunuja, joilla he tulivat aivan vallien juurelle. Sitäpaitsi on heillä muutamia konekiväärejäkin, ja liittolaiset saavat varmasti selkäänsä piakkoin. Kuolleita sotilaita viruu ojissa, ja kaduilla näkee kuolleiden meksikolaisten ruumiita hautaamattomina — ja korppikotkia on kaikkialla. Kerrotaan, että kapinallisten johtaja Campo on tulossa Sinaloasta, ja kuuluu huhuja, että liittolaisten päällikkö, kenraali Huerta, rientää vapauttamaan linnan varusväkeä. En kumminkaan suuresti luota noihin kertomuksiin. Joka tapauksessa on Casitassa tätä nykyä kuumat paikat."

"Varmasti. Saamme odottaa jonkinlaisia ikävyyksiä joko aikaisemmin tahi myöhemmin", vastasi Belding synkästi. "Niin, te voitte oleskella täällä tilallani ja pistäytyä silloin tällöin Meksikossa. Laddy arvelee, että minulta tullaan öisin ryöstämään hevosia ja muuta karjaa. Jim Lashin mielestä ei meitä kumminkaan uhkaa mikään vakavampi vaara. Mutta Jim ei tunne noita meksikolaisia rosvoja niin hyvin kuin minä. Joka tapauksessa, Gale, niin pian kuin voitte ratsastaa ja käsitellä pyssyä, saatte ruveta toimeen, älkää käsittäkö minua väärin."

Dick hengähti syvään, ja vielä sittenkään kuin Belding oli poistunut ei hän muistanut kädessään olevaa kirjettä. Vihdoin hän kumminkin kääri paperin auki ja luki:

Rakas Dick! — Olet tehnyt minulle enemmän kuin jos olisit pelastanut henkeni. Elämäni loppuun asti en tule olemaan kenellekään niin suuressa kiitollisuuden velassa kuin sinulle. En voi sanoin tulkita tunteitani.

Tästä kirjeestä tulee vain lyhyt, sillä Belding odottaa ja olen käyttänyt suurimman osan ajasta kirjoittaessani Mercedekselle. Pidän paljon Beldingistä. Hän ei ole minulle aivan tuntematon, vaikka tosin en milloinkaan ennen ole häntä kohdannut enkä nähnyt. Olet kai huvitettu tietämään, että hän on väärentämätöntä tavaraa, oikeata lännen raaka-ainetta. Olen kuullut yhtä ja toista hänen ihmeellisistä tavoistaan, jotka panivat hiusmartoni kihelmöimään. Dick, onnesi on hämmästyttävä. Belding puhui sinusta hyvin ylistävästi. Mutta sen sinä olet ansainnutkin, vanha veikko.

Jätän edelleenkin Mercedeksen sinun huostaasi, neuvo, jonka Belding minulle antoi. Pidä hänestä hyvää huolta, Dick, sillä elämäni on kietoutunut hänen kohtaloonsa. Koeta kaikin mokomin suojella häntä, etteivät meksikolaiset saa häntä nähdä. Olemme naulatut paikoillemme tänne, eikä meillä ole mitään tehtävää. Jollei mitään toimintaa ilmene pian, voivat asiat kehittyä omituisesti, sillä siltä se hieman näyttää. Kahnauksia on sattunut kaikkialla ja joukot ovat alkaneet liikehtiä. Vartioimme yhä edelleenkin rajaa Casitan itäpuolella. Casitan länsipuolelle on mahdoton tunkeutua, sillä maa on siellä liiaksi epätasainen. Tuo kaktuserämaa on kauhea. Ainoastaan paimenet ja vahdit, joiden hevoset ovat kasvaneet erämaassa, kykenevät estämään rosvoja ja salakuljettajia menemästä yli rajan. Mutta vaikka ratsumiehet voisivatkin kestää tuon vedettömän erämaan vaivoja, mitä suuresti epäilen, menehtyisivät heidän hevosensa kumminkin.

Jos tilanne pysyy rauhallisena siihen asti, kunnes palvelusaikani loppuu, saan ehkä lomaa, jolloin riennän suoraapäätä Forlorn Riveriin, menen heti naimisiin ihanan espanjalaisen prinsessani kanssa ja vien hänet sitten johonkin sivistyneeseen maahan, jossa luullakseni jokainen soturi, joka sattuu vain näkemään hänet, rakastuu häneen niin, että tulen hulluksi mustasukkaisuudesta. Kiitän suurta onneani, vanha veikko, että olet aina ollut sellainen mies, joka ei milloinkaan ole näyttänyt välittävän kauniista tytöistä. Voin siis olla aivan varma, ettet aiheuta minulle kaksinkertaisia kärsimyksiä karkaamalla Mercedeksen kanssa tahi ryöstämällä hänet mukaasi, kuten joku roisto näytelmässä.

Tämä toi mieleeni Rojaksen. Oh, Dick, se oli mainiota! Et tehnyt mitään tuolle keikarimaiselle kapinalliselle, et suinkaan! Sinä pikemmin suojelit häntä siirtämällä hänet ystävällisesti syrjään. Dick, kerronpa sinulle iloisen uutisen. Rojas on sairaalassa! Uteliaisuudesta tiedustelin hänen tilaansa. Hänellä on sormi murskaantunut, eräs niskanikama poissa sijoiltaan, kolme katkennutta kylkiluuta ja ammottava haava kasvoissa. Hän viipynee sairaalassa kuukauden päivät. Dick, kun tapaan lyhytnäköisen isäukkosi, aion hämmästyttää hänet kokonaan kertomuksillani.

Kirjoita minulle joku rivi, kun joku taas tulee tännepäin sieltä Forlorn Riveristä, ja pistä Mercedeksen kirje oman kirjeesi sisään. Pidä hyvää huolta hänestä, Dick, ja varatkoon tulevaisuus sinulle jotakin samanlaista suloisuutta kuin minä nyt olen saanut osakseni.

Dick luki kirjeen toistamiseen, kääri sen sitten kokoon ja pisti päänaluksensa alle.

"Ei ole milloinkaan välittänyt kauniista tytöistä, huh", puheli hän itsekseen. "George, en ollut milloinkaan nähnytkään kauniita tyttöjä, ennenkuin tulin Etelä-Arizonaan. Luullakseni on minun korvattava menettämäni aika."

Kun hän söi illallista ruokahalulla, joka pian oli entisellään, tulivat Ladd ja Jim huoneeseen taivuttaen pitkiä ruumiitaan voidakseen astua ovesta sisälle. Heidän ystävälliset lähenemisyrityksensä olivat kyllä Dickille tervetulleet, mutta hän oli kumminkin vielä haluton puhelemaan, Hän näytti vain peittelemättä olevansa iloinen heidän saapumisestaan ja kuunteli heidän keskusteluaan. Jim Lash oli kuullut Beldingiltä, kuinka Rojakselle lopullisesti oli käynyt, ja Jim kertoi, kuinka suuri merkitys tuolla teolla tosiasiallisesti oli. Laddilla oli myöskin paljon sanomista Beldingin hevosista. Ei tarvittu kovinkaan etevää ihmistuntijaa huomaamaan, että hevoset merkitsivät Laddille enemmän kuin mikään muu maailmassa.

"Voin pettää ystäväni, mutta en hevostani!" selitti Ladd, ja epäilemättä puhui hän totta.

"Varmasti menettää Belding vielä jonkun noista hevosistaan", sanoi Ladd. "Saatte hirttää minut, ellei meillä täällä rajalla tule olemaan enemmän tekemistä kuin Rio Granden rannoilla. Mehän olemme täällä melkein kapinallisten alueella. Kenties täällä ei ole niin suurta mahdollisuutta tulla ammutuksi kuin rajan toisella puolella. Mutta kukapa luopuu hevosistaan ilman taistelua? Beldingin lauma on poistunut apilapelloilta ja on nyt laitumella rajan toisella puolella. Hän luulee pitävänsä hyvää huolta noista hevosistaan, mutta hän erehtyy!"

"Mutta, hyvä Laddy, eihän voi uskoa kaikkea, mitä kuulee", vastasi Jim vakavasti. "Olen melkein varma, ettei meillä täällä ole mitään vaaraa."

"Mutta muistelepas, Jim, hiukan taaksepäin, niin varmasti myönnät minun olevan oikeassa. En minäkään luota suuresti huhuihin. Mutta muistat kai tuon amerikkalaisen, jonka kohtasimme Casitassa, hänen, joka oli juuri saapunut Sonorasta? Hänhän kertoi jotakin, eikö kertonutkin? Vannoi tappaneensa seitsemäntoista rosvoa murtautuessaan kaivokseen, johon hän ja toiset amerikkalaiset oli piiritetty, keräytyneiden kapinallisten linjojen läpi. Tavatessani hänet jälleen seuraavana päivänä oli hän juovuksissa ja kehui ampuneensa kolmekymmentä kapinallista. Mahdollista on, että hän todellakin tappoi muutamia. Tuollaiset kertomuksethan ovat aina liioiteltuja. Voit lyödä vaikka vetoa, että tuolla Sonorassa on kaivostyöläisiä, jotka parhaillaan taistelevat henkensä puolesta. Ja totuus on tarpeeksi hälyyttävä. Ajattelehan, että Rojas haluaa saada tuon espanjalaisen tytön haltuunsa. Voitko kieltää senkin? Usko minua, Jim, että on enemmän tekeillä kuin muutamien hevosten varastaminen. Ja Forlorn River tulee olemaan noiden tapahtumain keskuksena."

Seuraavana päivänä tunsi Gale jo olevansa niin terve, että hän nousi ja pukeutui, ei kumminkaan melkoisetta vaikeudetta ja melkein masentavin, viiltävin tuskin.

Aamun kuluessa, kuultuaan tyttöjen naureskelevan puutarhassa, huusi hän heille, saisiko hän liittyä heidän seuraansa. Hän sai suloisella äänellä lausutun vastauksen: "Kyllä, hyvä herra." Tosin tuo ei sisältänyt niin paljon kuin Dick oli odottanut, mutta otaksuen sen kumminkin riittävän, meni hän ulos. Tätä ennen ei hän vielä ollut käynyt puutarhassa, ja senvuoksi hämmästyikin hän iloisesti. Hän joutui pian melkein eksyksiin ristiin rastiin kulkevilla ruohon ja ruusupensaitten reunustamilla käytävillä. Kuljeskellessaan ympäri huomasi hän, että puutarha oli muilta paitsi yhdeltä sivulta rakennusten ympäröimä. Neitosia ei kumminkaan näkynyt missään, minkä vuoksi hän huusi jälleen. Vastaus kuului puutarhan keskeltä. Kumarruttuaan päästäkseen lehvien alitse ja tunkeuduttuaan pensaikon lävitse saapui hän pyöreälle, hiekoitetulle aukeamalle, joka oli täynnä hänelle outoja kauniita ja piikkisiä kaktuksia. Sen toiselta puolelta erään kauniin puun varjosta löysi hän tytöt, Mercedeksen riippumatosta ja Nellin maahan levitetyltä huopapeitteeltä.

"Mikä kaunis puu!" huudahti hän. "En milloinkaan elämässäni ole sellaista nähnyt. Mikä se on?"

Tämä erämaan puu, joka Dickistä näytti niin oudolta, kummalliselta ja ihanalta, ei herättänyt huomiota suuruudellaan, sillä se oli verraten lyhyt, ulottuen tuskin tavallisen puutalon katonharjaa korkeammalle, vaan mieluummin silmiinpistävällä vihreydellään, ja kummallisinta oli. ettei siinä näyttänyt olevan lainkaan lehtiä. Runko kokonaisuudessaan maasta saakka sekä kaikki ohuet litteät oksat olivat kirkkaan viheriät. Piikkejä ei siinä myöskään ollut.

Heti paikalla sai Dick ruveta tutustumaan erämaan kasvistoon, ja hän tunsi, että vaikkei hänellä olisi ollutkaan niin viehättäviä opettajia, olisi hänen mielenkiintonsa kumminkin herännyt. Puutarha olikin täynnä erämaan ihmeellisyyksiä. Erästä väärärunkoista puuta, joka oli täynnä pieniä harmaita lehtiä, sanoi Nell mesquiteksi . Silloin Dick muisti kuulleensa nimen ja ymmärsi samalla, mistä erämaa oli saanut vaaleanharmaan värinsä. Suuri ja pitkä, viheriä, huilunmuotoinen patsas oli nimeltään saguaro eli jättiläiskaktus. Toista omituisen muotoista kaktusta, joka muistutti selälleen käännettyä pirunkalaa, sanottiin ocatilloksi . Jokainen oksa oli pitkä ja sopusuhtainen terävine lehtineen, joiden laidat olivat täynnä okaita ja piikkejä. Galen huomio kiintyi vielä erääseen kolmanteenkin kaktukseen, joka oli kuin suuri, viheriöillä suonilla ja pitkillä piikeillä koristettu tynnyri. Se oli bisnaga eli tynnyrikaktus. Nellin ja Mercedeksen puheiden mukaan muodosti se hauskan poikkeuksen muista erämaan kasveista, sillä se sisälsi vettä, joka usein oli pelastanut janoon uupuneen hengen. Viimeiseksi näyttivät tytöt hänelle kaktuksen, joka pani hänet värisemään. Se oli matalarunkoinen kasvi, jossa oli paljon kuin kuurassa olevia kovia, pitkillä terävillä piikeillä varustettuja pahkoja. Siitä sai erämaa kuuraisen kimaltelemisensa. Se oli kankea ja taipumaton kuin teräs, ja sitä nimitettiin choyaksi .

Dickin innostus ei vähentynyt ja hänen innokas opinhalunsa tarttui hänen opettajattariinsakin. Mutta kun tuli kysymykseen espanjankieli, ei hän enää ollutkaan niin etevä oppilas. Koetettuaan monta monituista kertaa oppi hän kumminkin lausumaan: "buenos dias", "buenos tardes", "señorita" ja "gracias" [hyvää päivää, hyvää iltaa, neiti, kiitoksia] ynnä muutamia muita tavallisimpia sanoja. Dick halusi todellakin oppia hieman espanjankieltä, ja ehkä hän ei todellisuudessa ollutkaan aivan niin tyhmä kuin hän oli olevinaan. Sillä olihan se kerrassaan hauskaa, että häntä opettivat — ihana espanjatar joka oli niin viehättävä, tarkkaavainen ja puoleensavetävä, sekä herttainen amerikatar, joka hetki hetkeltä tuli rohkeammaksi. Gale halusi vain jatkaa opintojaan.

Tämä oli ensimmäinen niistä monista iltapäivistä, joiden kuluessa hän oppi tuntemaan erämaan tapoja, espanjankielisiä sanoja ja jotakin muutakin, jota hän ei uskaltanut juuri ajatellakaan.

Nell Burton ei ollut milloinkaan näyttänyt Galelle luonteensa vilkkaampaa puolta, jonka Beldingin selvä kuvaus ja Laddin ylistyspuhe olivat niin opettavaisesti määritelleet ja jonka tytön rohkea puhe, iloinen nauru ja säteilevät silmät olivat vahvistaneet tuossa heidän ensimmäisessä kohtauksessaan. Nyt näytti siltä kuin Nell olisi muuttunut kokonaan eri tytöksi. Mutta Gale muisti, ja sitten kuin jää oli hieman sulanut heidän väliltään, koetti hän aina kiihoittaa tyttöä näyttämään todellisen luonteensa. Oli hetkiä, jolloin hän suorastaan värisi odotuksesta. Kumminkaan ei hän onnistunut näkemään muuta kuin vilahduksen tytön vilkkaudesta eikä milloinkaan merkkiäkään tuosta persoonallisuudesta, jota Belding oli sanonut pirulliseksi. Niiden muutamien tilaisuuksien kestäessä, jolloin Dick oli saanut olla hänen kanssaan kahden puutarhassa, oli Nell poistunut jonkun läpikuultavan verukkeen perusteella tahi muuttunut jäykäksi ja pidättyväiseksi. Kerran oli Mercedes palannut tuollaisen tapahtuman jälkeen puutarhaan ja tavannut Dickin tuijottamasta lohduttomasti ruusujen reunustamalle käytävälle, jota pitkin Nell oli nähtävästi poistunut. Tuolla espanjalaisella tytöllä oli ihmeellinen huomiokyky.

Dick katsoi häneen, nyökäytti synkästi päätään ja nauroi sitten. Mercedes oli heti huomannut hänen salaisuutensa. Tytön valkoisen käden kosketus ilmaisi sanatonta myötätuntoa ja värisytti häntä samalla. Tuo espanjalainen tyttö oli paljasta tulta, intohimoa ja rakkautta. Hän ymmärsi Galea ja oli hänen ystävänsä ja sitoutui, kuten Gale ymmärsi, käyttämään ovelaa ja voimakasta vaikutusvaltaansa Galen hyväksi.

Vähitellen sai hän kuulla Nellin vaiherikkaan elämän yksityiskohdat. Tyttö oli oleskellut useassa paikassa. Lapsuudessaan muisti hän kulkeneensa äitinsä kanssa kaupungista kaupunkiin ja käyneensä koulua toverien kanssa, joita hän ei milloinkaan ollut oppinut tuntemaan. Kansasin valtiossa oleva Lawrence, jossa hän oli opiskellut muutamia vuosia, oli hänen kouluaikansa myöhempiä muistoja. Sieltä olivat he matkustaneet Oklahomassa olevaan Stillwateriin, sieltä Texasin Austiniin ja sitten Wacoon, jossa hänen äitinsä oli tavannut Beldingin ja mennyt naimisiin tämän kanssa. Sitten olivat he asuneet jonkun aikaa Uudessa Meksikossa, Arizonan Tucsonissa, Douglasissa ja vihdoin tulleet tänne yksinäiseen Forlorn Riveriin.

"Äiti ei voinut oleskella missään paikassa pitempää aikaa", selitti Nell. "Ja niin kauan kuin olemme oleskelleet täällä 'lounaassa', ei hän ole milloinkaan lakannut koettamasta löytää joitakin jälkiä isästään. Viimeksi on hänet nähty Nogalesissa noin neljätoista vuotta sitten. Äiti luulee isoisän eksyneen Sonoran erämaahan… Ja jokainen uusi paikka, johon saavumme, on entistä pahempi. Ah, minä rakastan kyllä erämaata! Mutta haluaisin myös mielelläni palata Lawrenceen tahi matkustaa Chicagoon tahi New Yorkiin tahi johonkin muuhun niistä paikoista, joista herra Gale on kertonut. Muistan niin hyvin vielä Lawrencen opiston, vaikka olinkin silloin vain kaksitoistavuotias. Näin siellä kilpa-ajoja ja kerran oikean kunnollisen jalkapallo-ottelunkin. Sen jälkeen olen aikakauskirjoista ja sanomalehdistä seurannut suuria jalkapallokilpailuja ja innostunut niihin aina kovasti. Herra Gale, te olette tietysti nähnyt paljonkin sellaisia?"

"Kyllä, muutamia", vastasi Dick naurahtaen. Hän oli jo vähällä ruveta kertomaan tytölle jostakin suurenmoisesta ottelusta, johon hän oli ottanut osaa, mutta sitten hän pidättyi paljastamasta itseään. Hänen kertomuksestaan puuttui kumminkin vain vähän kaikesta värikkyydestä, hälinästä ja huudoista, vilkkaasta toiminnasta, hyökkäyksistä ja torjumisista, jotka ovat niin luonteenomaisia suurille, yliopistojen välisille jalkapallo-otteluille, ja hän onnistui kiinnittämään tyttöjen mielen selostukseensa aivan kuin he olisivat olleet siellä katsomassa. He kuuntelivat henkeään pidättäen ja suurin silmin hänen puhettaan.

Dickin kertomuksen loppua oli ilmestynyt kuuntelemaan eräs kolmaskin henkilö. Heti kun hän huomasi rouva Beldingin läsnäolon, muisti hän kuulleensa huudon, ja nyt hän oli varma siitä. Mercedes ja Nell olivat kumminkin olleet ja vieläkin olivat kuuroja kaikelle muulle, paitsi Dickin kertomukselle. Hän huomasi rouva Beldingin katsovan omituisen tarkkaavaisesti Nelliin, kääntyvän sitten ja poistuvan vaitiollen puutarhasta. Dick lopetti selostuksensa voimatta kumminkaan saada loppua yhtä loistavaksi kuin alkua.

Rouva Beldingin kasvojen omituinen ilme ja erittäinkin hänen katseensa kiusasivat Dickiä. Ne ilmaisivat tukahdutettua tuskaa, jonka äkkinäinen varmuus oli aiheuttanut. Äiti oli huomannut yhtä nopeasti kuin Mercedeskin, miten auttamattomasti hän jo oli rakastunut. Ja ehkä hän oli nähnyt enemmänkin, enemmän kuin Dick uskalsi toivoakaan. Tapaus harmitti Dickiä. Hän ei voinut ymmärtää rouva Beldingiä eikä myöskään, miksi tuo hänen katseensa, joka oli sellaisen naisen näköjään hämmästynyt ja toivoton katse, joka huomaa elämän välttämättömät voimat toiminnassa voimatta niitä kumminkaan estää, saattoi hänet hämmennyksiin ja vaivasi häntä. Hän halusi mennä kertomaan rouvalle tunteistaan Nelliä kohtaan, mutta jyrkän kiellon pelosta ei hän uskaltanut. Hän päätti odottaa. Kumminkin yllytti häntä jonkinlainen tunne, joka oli ehkä jonkunlaista itsensäsäilyttämisvaistoa, ilmaisemaan Nellille rakkautensa. Sanoja pyöri hänen aivoissaan pyrkien ilmoille. Kuka hän oli, kuinka hän rakasti, työ, johon hän pian aikoi ryhtyä, ikävöiminen, toivot ja suunnitelmat — kaikkia näitä asioita hän harkitsi ja vielä paljon muutakin. Mutta jokin pidätti häntä. Tämä toiveiden tukahduttaminen muutti hänet niin ajattelevaiseksi ja rauhalliseksi, jopa surulliseksikin, että hän meni kävelemään tukahduttaakseen tunteensa. Aurinko oli vielä korkealla ja sen häikäisevä valkoinen valo kirkasti laaksot ja vuorten huiput. Hänestä tuntui kuin tuo ihmeellinen auringonvalo olisi ollut tämän kuivan seudun luonteenomaisin piirre. Se oli kuin valkoista kultaa. Se oli polttanut värinsä eräihin tuttuihin kasvoihin. Se oli vielä kuumentava hänenkin verensä ja ruskeuttava hänenkin ihonsa. Kuuma ja laimea tuuli, joka oli niin kuivaa, että hän tunsi huulensa rokahtuvan sen henkäyksistä, puhalsi erämaasta. Se tuntui tuoksuvan avarilta puhtailta paikoilta, joissa hiekka lensi ja omituiset pistävät kasvit täyttivät katkeran makeilla tuoksuillaan ilman.

Kun hän palasi taloon muutamia tunteja myöhemmin, oli hänen huoneensa siistitty, Pöydälle levitetyn valkoisen liinan keskellä oli tuore punainen ruusu. Nell oli pudottanut sen siihen. Dick otti sen käteensä sykkivin sydämin. Se oli juuri aukeamaisillaan oleva nuppu, jonka terälehtien välistä näkyi sen tummanpunainen avautuva sydän. Kuinka hyvältä se tuoksuikaan, kuinka äärettömän hieno ja kaunis sen lehtien tummanpunainen väri, joka oli kuin verta, olikaan!…

Oliko Nelly pudottanut sen siihen tarkoituksella vai sattumaltako? Oliko tämä jonkinlainen ystävällisyyden osoitus vai tytön viekkauden merkkikö? Oliko se petollinen viesti, tunnuskuva, vai puoleksi auenneen erämaan ruusun tuoma sanako, että hän saa toivoa?

VI.

YAQUI.

Erään joulukuun päivän iltapuhteella matkasi muudan ratsastaja erästä noin viidenkymmenen penikulman päässä Forlorn Riveristä länteen päin olevaa vanhaa himmeästi näkyvää tietä. Silloin tällöin pysähtyi hän tarkastelemaan edessään olevaa seutua, joka oli autiota, synkkää ja harjanteista erämaata, täynnä mustahkoja pensaita ja surkastuneita piikkisiä päärynäpuita. Laaksojen ympäröimät kaukaiset vuoret kohottivat mustia huippujaan pyöreiden kukkuloiden ja nelikulmaisten ylätasankojen yläpuolelle.

Tämä yksinäinen matkustaja ratsasti komearuumiisella tammalla, joka oli muuten aivan valkoinen, paitsi että sen jalomuotoisessa päässä oli tumma korvista turpaan ulottuva juova. Sen pitkät kyljet olivat hikiset ja tomun peittämät, sillä se oli nähtävästi saanut juosta kovasti. Sen harja ja häntä oli letitetty ja solmittu, etteivät piikkiset kaktukset eivätkä pensaat niihin ulottuisi. Kömpelöt kotitekoiset nahkakilvet suojelivat sen etujalkoja ja leveän rinnan alinta osaa. Mikä muuten olisi ollut lihasten jäntevä sopusointu oli nyt vain arpinen ja pahkurainen eläin, laiha, suonikas, väsynyt ja suuri jänteistä ja luista muodostettu kone, jonka pää ja harja olivat vain kauniit, kuormien kantaja, väkevä ja tulinen kuin erämaa, jossa se oli syntynyt ja kasvanut.

Ratsastaja sopi yhtä hyvin hevoselle kuin satulallekin. Hän oli vielä nuori mies, kookas, harteikas, pitkäkäsivartinen ja pitkäjalkainen. Hänen laihtuneet kasvonsa, missä ne eivät olleet punaiset, rakoilla tai hilseillä, olivat kuparinväriset. Hänen tummissa silmissään oli haukan katse; vaaniva ja terävä. Hänen leukapielensä olivat ulkonevat ja jäykät kuin verikoiralla ja huulet olivat taipumattomat. Nuoruus lempeyksineen, joka ei ollut vielä kokonaan palanut pois eikä kovettunut, vaikutti kumminkin sen, etteivät hänen kasvonsa näyttäneet julmilta.

Tämä nuori mies oli Dick Gale, mutta ei enää tuo sama haluton matkustaja ja maleksiva tyhjäntoimittaja, joka pari kuukautta sitten oli sattumalta saapunut Casitaan. Ystävyys, ritarillisuus, syvä rakkaus ja kuvaamattomat mielenliikutukset, jotka oli herätetty eloon kaikkine vastustamattomine voimineen, olivat muuttaneet hänen elämänsä suunnan. Melkein samalla kun hän oli todennut ne, oli erämaa vaatinut Galen omakseen ja vetänyt hänet sulatusmuottiinsa. Se oli muuttanut viikot vuosiksi. Hän tunsi kaikki kuumuuden, janon, nälän, yksinäisyyden vaivat, vaarat, julmuuden ja tuskat. Hän oli kokenut niitä kaikkia — valkoisen auringon polttavaa, hiillyttävää ja synkkää tulta; kuivuneiden, rokahtuneiden huulien ja ajettuneen kielen tuottamia tuskia, sydänalan kiihtyviä kipuja; sietämätöntä hiljaisuutta, autioita välimatkoja, äärimmäistä tyhjyyttä ja kaiken elämän puutetta, rasittavia matkoja, pitkiä kiipeämisiä, hiekassa kahlaamista ja alituisen veden etsinnän aiheuttamaa jännitystä; yksinäisiä unettomia öitä, vahtimista ja odottamista, päällekarkauksen pelkoa ja nopeita pakoja; villien ja nopeiden miesten takaa-ajoa, halua tappaa nopeasti ja armotta, myrkyllisten piikkien pistoksia ja luodin aiheuttamia lihashaavoja, polttavan erämaan omituista näennäistä mahdottomuutta, kuten öiden kylmyyttä, jäisen tuulen läpitunkevaisuutta; kastetta, joka tunkeutui ytimiin saakka, ja auringonnousun aikaan vallitsevaa kohmetuttavaa erämaan kylmyyttä.

Hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan sellaisista seikkailuista eikä lukenut niin jännittävää kertomusta kuin hänen kokemuksistaan noiden uupumattomien rajavahtien, Laddin ja Lashin, kanssa olisi voitu kirjoittaa. Sitten oli hän ratsastanut yksinään tuon sadan penikulman levyisen erämaan poikki Forlorn Riveristä Sonoyta-kosteikkoon. Laddin ennustus tulevista rajalla tapahtuvista selkkauksista oli ollut lievä todellisuuteen verrattuna. Sitten kuin vallankumoukselliset olivat valloittaneet Casitan linnoituksen, olivat lainsuojattomat, roistot ja rosvot levinneet länttä kohti ryöstellen kulkiessaan. Kuten beduiinit, joilla on maailman parhaimmat hevoset, olivat hekin milloin siellä, milloin täällä rajan kummallakin puolella; ja jos murhia ja pahempaakin tapahtui Meksikon puolella, sai Amerikan puoli kärsiä hävityksistä ja ryöstöistä. Moni tummaihoinen rosvo ratsasti jo jollakin Beldingin nopealla hevosella, joista todellakin kaikki muut oli varastettu, paitsi nuo hänen valkoiset jalorotuisensa. Vahtien toimi ei niin ollen ollut supistunutkaan ainoastaan rajan vartioimiseen, ettei kiinalaisia eikä japanilaisia pääsisi salaa Yhdysvaltain puolelle, vaan johonkin muuhunkin. Belding pysytteli aivan kotinsa läheisyydessä suojellakseen perhettään ja omaisuuttaan. Mutta hänen kolme vahtiaan olivat antautuneet suuriin vaaroihin täyttäessään tehtäviään; heitä oli loukattu, ajettu takaa ja heidät oli monta kertaa ryöstetty puti puhtaiksi. Muutamat lähteet, joihin heidän oli pakko matkoillaan turvautua, olivat kaukana Meksikossa rajan toisella puolella. Sekä hevoset että miehet tarvitsivat vettä, eivätkä Ladd ja Lash olleet sellaisia, että he vaaran pelosta olisivat jättäneet työnsä tekemättä. Ollen alussa hitaita suuttumaan, kuten kauan rauhallisissa oloissa eläneet miehet aina ovat, olivat he kumminkin vihdoin kimmastuneet, ja erämaan korppikotkat olisivat voineet kertoa julmia tarinoita. Päästyään näiden miesten toveriksi ja vertaiseksi oli Dick Gale ryhtynyt toimeensa ja taisteluihin sellaisin mielenrohkeuksin ja ruumiillisin kestävyyksin, ettei hän vielä ollut kellistynyt kertaakaan tien viereen, kuten muutoin varmasti olisi käynyt.

Tänä joulukuun iltana olivat nämä kolme vahtia jälleen kaukana toisistaan, kuten tavallisesti. Lash oli kaukana lännessä päin Sonoytassa, jossakin tuolla Camino del Diablon seuduilla, tuolla hirmuisella 'Pirun tiellä', jonne niin monta erämaan matkustajaa on hävinnyt. Ladd ei ollut saapunut erääseen edeltäpäin sovittuun kohtaukseen, ja se seikka, ettei häntä oltu nähty Papago Wellin länsipuolella, oli merkityksellinen.

Koko iltapäivän oli aurinko pysytellyt pilvien takana, tavaton ilmiö muuten näissä seuduissa talvellakin. Ja nyt, kun valo katosi nopeasti, kertoen näkymättömästä auringonlaskusta, rupesi kylmä, kuiva ja läpitsetunkeutuva tuuli puhaltamaan suoraan Galen kasvoihin. Se ei jäähdyttänyt häntä heti, vaan huomaamatta, asteittain. Hän irroitti satulan takaa takkinsa pukien sen ylleen. Muutamia kylmiä sadepisaroita putosi hänen poskilleen.

Hän pysähtyi muutaman matalan jyrkänteen laidalle. Hänen alapuolellaan oleva kapeneva laakso oli täynnä paljaita, mustia kallionlohkareita ja pitkiä, kiemurtelevia, harmaita juovia, jotka ulottuivat kauas keskukseen, missä mesquite-pensaat ja kaktukset peittivät hedelmättömän seudun. Liikkuvat, mitättömän kokoiset, esineet, jotka olivat valkoisenharmaita väriltään, kiinnittivät Galen huomion puoleensa. Ne laukata keikuttelivat hetkisen poispäin pysähtyen sitten. Antilooppeja ne vain olivat, ja ne olivat huomanneet Galen hevosen. Kun hän ratsasti eteenpäin, läksivät ne jälleen liikkeelle suunnaten kulkunsa laakson pohjalle. Nämä arat eläimet olivat usein kuin vahtien palveluksessa olevia koiria, sillä ne ilmaisivat heti, oliko ratsastajia läheisyydessä. Niiden laukatessa edellä kulki hän nopeasti muutamia penikulmia laakson poikki. Kun ne häipyivät hänen näkyvistään, hidastutti varovaisuus jälleen hänen kulkuaan.

Laakson pohja rupesi ylenemään ja kapenemaan päättyen vihdoin muutamaan puronuomaan, jossa mesquite-pensaitten välissä alkoi näkyä ruohoakin. Edessä olevat syvänteet, puron törmät ja puiden juuret alkoivat kietoutua varjoihin, jotka näyttivät ryömivän, kohoavan ja tihenevän jyrkkiä vuoria jo vihdoin taivaanrantaakin peittäväksi verhoksi Yö oli jo lähellä, mutta se oli kumminkin vielä tuolla idässä nousemassa ylöspäin sitten tunkeutuakseen länttä kohti.

Gale laskeutui satulasta taluttaakseen hevostaan ja kulkeakseen eteenpäin hitaammin. Hän oli sitten aamun ratsastanut kuusikymmentä penikulmaa ja oli väsynyt. Lonkassa oleva, vielä avonainen haava aiheutti, että hän nilkutti hieman. Noin penikulman verran edessäpäin, melkein puronuoman päässä, oli Papago Well. Hänen hevosensa oli niin veden tarpeessa, että hän antautui vaaraan, jota hän muuten olisi karttanut. Lähde oli Meksikon puolella. Gale huomasi heikon valon tuikkivan harvan, piikkisen lehvistön läpitse. Lähteen läheisyyteen oli leiriytynyt ihmisiä, ja keitä he sitten lienevätkään, olivat he epäilemättä estäneet Laddin kohtaamasta Galea. Ladd oli joko palannut seuraavalle lähteelle tahi sitten oli hän piiloutunut erääseen idässä päin olevaan puronuomaan odottamaan asiain kehittymistä.

Gale käänsi hevosensa, ei kumminkaan lujatta otteetta ja suostuttelevatta puheetta, sillä erämaan tamma haistoi vettä. Dick talutti sen takaisin uoman päähän pysähtyen eräälle mesquite-pensaitten ympäröimälle aukeamalle. Hevonen hirnui helpotuksesta, kun Gale irroitti raskaan satulan ja muut varusteet. Se taivutti polvensa ja laskeutui hiljalleen kyljelleen piehtaroidakseen hiekassa. Dick tyhjensi viimeisen veden suuresta säiliöstä hattuunsa ja sanoi ojentaessaan sen hevoselleen:

Tuollainen tippa oli kumminkin kokonaan riittämätön, janoiselle hevoselle. Blanco sol [= kirkas aurinko] hieroi kumminkin tyytyväisenä märkää turpaansa Galen käteen. Gale rakasti hevosta ja hevonen rakasti häntä. He olivat pelastaneet toistensa hengen ja olivat viettäneet kahden monta päivää ja yötä erämaan yksinäisyydessä. Sol oli tuntenut muitakin isäntiä, mutta ei ainoatakaan näin ystävällistä, ja se oli varma, ettei Gale milloinkaan ennen ollut tuntenut hevosta.

Tässä eristetyssä paikassa kasvoi galleta-nimistä ruohoa, jota Sol alkoi heti jyrsiä suuhunsa. Gale sai pitkän liekaköyden suopungistaan ja kiinnitti Solin siihen, jottei se lähtisi hakemaan vettä. Sitten hän irroitti jaloistaan hankalat nahkasäärystimet, veti pitkän pyssyn esille satulakotelosta ja katosi pimeyteen.

Arosudet ulvoivat, eivät siellä täällä, vaan kuin yhdestä suusta uoman päässä. Tämä oli Dickille varmempi merkki kuin leiritulen lepattava valo. Nuo villit erämaan koirat, jotka olivat aina niin julkean uteliaat, haukkuivat tulen ympärille kokoutuneita ihmisiä. Gale eteni hitaasti pysähtyen aina hetken kuluttua kuuntelemaan ja varoen rapisuttamasta pensaitten kankeita oksia. Pehmeä hiekka vaimensi kokonaan hänen askeltensa äänen. Lepattava tuli katosi tämän tästä, kuten laivan lyhty, ja kun se jälleen tuli näkyviin, näytti se vielä olevan hyvin kaukana. Gale ei hakenut taistelua eikä houkuttelevaa vaaraa, vaan ainoastaan vettä. Hänen oli pakko saada selville, keitä nuo matkustajat olivat, ja sitten suunnitella, miten hän voisi juottaa Blanco solin.

Muudan kaniini tunkeutui esiin pensaikosta aivan Galen vierestä ja laukkasi tiehensä hietikkoa pitkin. Tuuli nakkeli sinne tänne kuivuneita kuihtuneen ocatillan katkenneita lehtiä. Jokainen hiljaisinkin ääni pysähdytti Galen kuuntelemaan. Hämärä alkoi muuttua synkäksi pimeydeksi ja tähdetön yö lähestyi. Hän eteni mesquite-pensaitten välissä olevia valoisampia käytäviä pitkin. Tuli katosi hetkeksi hänen näkyvistään, mutta arosusien ulvominen ilmaisi hänelle, että hän lähestyi leiritulta. Äkkiä välähti valo mustien oksien lomitse muuttuen vähitellen kirkkaiksi liekeiksi. Kumarruttuaan muutamien tiheiden mesquite-pensaitten suojaan eteni Gale varovaisesti. Arosudet ulvoivat kamalasti. Dick kuuli monien kavioiden synnyttämän tömisevän kapseen. Ääni suojeli häntä. Hän eteni askeleittain ja alkoi vihdoin ryömiä. Tuuli oli hänelle niin suotuisa, etteivät hevoset eivätkä arosudet vainunneet häntä. Kuta lähemmäksi hän saapui uoman päätä, jossa lähde oli, sitä rehevämmäksi muuttui erämaan kasvisto. Vihdoin oli muudan kuihtunut palo verde , jonka oksien ja rungon ympärillä oli suuria tummia misteliköynnöskimppuja, sellaisen välimatkan päässä lähteestä, että se Dickin mielestä riitti. Hiljaa hän ryömi ristiin rastiin, kunnes hän pääsi edulliselle paikalle, ja kohottautui sitten kurkistamaan piilostaan.

Hän näki suuren tulen, ei keittotulen, joka olisi tietysti ollut pieni ja hiiltynyt, vaan räiskyvän mesquiten oksista kyhätyn nuotion. Kolme miestä oli näkyvissä, kaikki hyvin lähellä noita palavia risuja. He olivat meksikolaisia, tuollaisia raa'an näköisiä rosvoja, vallankumouksellisia tahi roistoja, jollaisia Gale oli odottanutkin näkevänsä. Muudan seisoi selin tuleen, toinen oli kietonut hartiansa huopapeitteeseen ja istui, ja kolmas makaili hiekalla jalat melkein tulessa kiinni. Heillä ei ollut vöitä eikä aseita. Teräksen välähdys kiinnitti kumminkin Galen huomiota. Kolme lyhyttä kirkasta karbiinia oli nojallaan erästä kiveä vasten. Hieman vasemmalla oli tulen valon piirissä pieni nelikulmainen tiilistä rakennettu maja. Muutamat kuorimattomat pylväät kannattivat risukattoa, joka oli osaksi pudonnut sisään. Tuo rakennus oli papago-intiaanien omaisuutta. Siihen oli noin kuukausi sitten asettunut asumaan muudan perhe, jonka eräs ryöstöretkellä oleva lainsuojattomien joukko oli joko murhannut tahi karkoittanut. Kauempaa häämöitti karkeasti kyhätty aitaus, jossa himmeästi näkyvät hevoset korskuivat, tömistelivät ja hirnuivat.

Galelle selvisi tilanne heti, kun hän katsahti sinnepäin ja sitten hän laskeutui pitkäkseen mesquite-pensaikon juurelle. Hän oli luonnollisesti odottanut saavansa nähdä enemmän miehiä. Tilanne ei kumminkaan oudostuttanut häntä ollenkaan. Tuo joukko oli joku tahi ainakin osa jostakin ryövärilaumasta, joka ryösteli rajaseudulla. Nämä olivat matkalla varastamaan hevosia tahi kuljettivat ne jotakin jo varastettua laumaa. Nuo rosvojoukot olivat Sonoran lähteitäkin lukuisammat eivätkä ne milloinkaan viipyneet pitkää aikaa samassa paikassa, vaan samosivat kuin beduiinit erämaan poikki Nogaletista Casitaan. Jos Gale olisi mennyt rauhallisin aikein tuonne nuotion läheisyyteen, olisi ollut sata mahdollisuutta, että roistot olisivat tappaneet ja ryöstäneet hänet, yhtä vastaan, etteivät he olisi niin menetelleet. Jos he vain olisivat tunteneet hänet vartijaksi ja Laddin ja Lashin toveriksi ja nähneet vilahduksenkaan Blanco solista, ei Galella olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia pelastua.

Nämä meksikolaiset olivat nähtävästi olleet lähteellä jonkun aikaa. Heidän hevostensa olo aitauksessa merkitsi, että ne olivat olleet laitumella päivällä. Gale punnitsi asioita mielessään. Oliko tämä lainsuojattomien kolmikko kulkenut Laddin jälkien poikki? Se ei ollut kumminkaan luultavaa, sillä siinä tapauksessa eivät he olisi leiriytyneet niin mukavasti ja huolettomasti. Odottivatko he muita joukkueensa jäseniä? Se oli hyvin mahdollista. Mikään asia ei ollut kumminkaan Galen mielestä niin tärkeä kuin veden hankkiminen hevoselleen. Solin oli pakko saada juotavaa, vaikka hänen olisi senvuoksi tapeltava. Galella oli vakavat syyt kiiruhtaa itäänpäin tietä pitkin. Hän otaksui että hänen oli parasta palata hevosensa luo ja odottaa päivää ryhtymättä mihinkään ratkaiseviin toimenpiteihin.

Yhtä varovaisesti kuin hän oli tullut vakoilupaikalleen palasi Gale sieltä niin kauaksi, että hän voi vaaratta nousta seisoalleen ja kävellä uomaa pitkin leiripaikalleen, missä Blanco sol jyrsi yhä ruohoa. Runsas kaste laskeutui parhaillaan ja koska ruohoa oli runsaasti, ei hevonen ollut niin levoton eikä tuskissaan kuin tavallisesti kuivan ja väsyttävän matkan jälkeen. Gale kantoi satulansa, huopapeitteensä ja eväslaukkunsa erään pensaikkoa kasvavan kukkulan juurelle, johon tuuli oli kovertanut syvänteitä. Sinne muutamaan mutakuoppaan sytytti hän nuotion. Tuuli oli jo läpitunkevan kylmää. Galen kädet olivat kontassa ja hän lämmitti niitä työntämällä ne hyvin lähelle pientä tulta. Sitten hän keitti kahvia, paistoi muutamia liikkiöviipaleita tikun nokassa ja haki satulalaukusta pari kovaa keksiä. Hänen illalliseensa ei kuulunut muita herkkuja. Syötyään irroitti hän Blanco solin liekaköydestä, jotta se saisi hetkisen jyrsiä ruohoa vapaasti.

Sitten hän palasi pienen nuotionsa luo, lisäsi siihen kuivia risuja ja kiedottuaan huopapeitteensä hartiainsa ympärille istuutui lämmittelemään ja odottamaan, kunnes olisi aika ottaa hevonen kiinni ja sitoa se liekaan.

Nuotio oli mitätön, ja kaste oli kastellut Galen niin, että häntä vilutti. Hänen oli sitäpaitsi sekä nälkä että jano. Hänen luitaan kolotti ja aukinaista haavaa pakotti yhtämittaa ja syvältä. Koska hänen partansa oli ollut päiväkausia ajamatta, näytti kuin hänen rakoilla oleviin kasvoihinsa olisi pistetty miljoonia teräviä neuloja. Hän oli niin väsynyt, ettei hän, kerran istuuduttuaan, voinut liikuttaa käsiä eikä jalkoja. Yö oli pimeä, synkkä, pilvinen, tuulinen ja kylmä. Jonkun arosuden kimeä kiljunta tunkeutui silloin tällöin mesquite-pensaikossa kahisevan tuulen huminan läpi. Joskus oli niin tyyntäkin, että hiljaisuus tuntui jonkinlaiselta jäykistävältä ja ryömivältä aineelta, joka levisi erämaan ylle haudaten sen alleen.

Jos katsotaan asioita elämän tavallisten mittojen mukaan, oli Dick Gale vain nälkäinen, yksinäinen ja surkuteltava raukka. Mutta hänen suhteensa olisi tämä päätelmä ollut oikea vain ulkonaisiin olosuhteihin nähden ja poikennut kokonaan oleellisesta sisällisestä totuudesta. Sillä Gale oli onnellinen ja suhtautui jonkunlaisin villein, omituisin iloin tämän erämaan aiheuttamiin puutteihin, tuskiin, vaaroihin, hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Menneisyydessä ei hän ollut ollut miksikään hyödyksi itselleen eikä muille, eikä hän ollut milloinkaan tiennyt, miltä tuntuu olla nälissään, viluissaan, väsyneenä ja yksinään. Hän ei ollut milloinkaan ennen työskennellyt minkään päämäärän saavuttamiseksi. Kunkin päivän tarpeet oli aina tyydytetty ja huominen ja tulevaisuus olivat näyttäneet samanlaisilta. Vaara, puutteet ja työskentely olivat hänelle olleet vain kirjoissa ja sanomalehdissä esiytyviä sanoja.

Nykyään sai hän käyttää käsiään, aistejaan ja aivojaan. Hänen velvollisuutensa oli palvella miestä, joka luotti häneen. Hän oli taistelevien ja ratsastavien vartijain toveri, ystävä ja vertainen. Hän oli viettänyt loputtomia päiviä ja viikkoja, jotka olivat tuntuneet vuosilta, yksin hevosensa kanssa, matkustaen, kiiveten ja metsästäen emämaassa, joka jo luonnostaan oli karu ja vihamielinen, ja vaarallinen villien miesten hyökkäysten vuoksi. Hevosesta oli tullut hänen rakkain toverinsa. Sen kanssa oli Gale oppinut tietämään, miten vähällä voidaan tulla toimeen. Pintapuolisuus, valheellisuus ja tottumukset, jotka kerran olivat merkinneet hänelle koko elämää, putosivat pois kuin kuihtuneet lehdet, sillä ne olivat tarpeettomat täällä kallioiden ja hiekan ankarassa autiudessa.

Galen onnellisuus, jos kiinnitetään huomio hänen työhönsä ja vaivoihinsa, oli ehkä jollakin tavoin hyvin vakavaa ja tyyntä, mutta rakkaus odotti häntä ja se oli synnyttänyt ja kasvattanut toisia salassa olleita piirteitä, saaden hänet käsittämään kauneutta ja sen lumoavaa voimaa ja tekemään teräviä huomioita luonnosta. Hän tunsi kyllä tuskat, mutta hän ei ollut milloinkaan onneton, eikä hän erämaan autiudessakaan tuntenut olevansa milloinkaan yksinään.

Kun hän ratsasti erämaan poikki ja terävin katsein etsi liikkuvia, mustia esineitä ja seurasi valkoisia tomupilviä, jotka olivat varoituksia, näki hän Nellin kasvot jokaisessa pilvessä. Puhdaspiirteiset ylängöt olivat kuin hänen säännöllisiä sivukuviaan, joissa hän oli näkevinään tytön tarmokkaan leuan, huulet, hienopiirteisen nenän ja otsan. Kaikkialla oli aina jotakin kullanväristä tahi punertavaa, joku miellyttävä viiva tahi sinertävä pilkku muistuttamassa hänestä, öisin näkyivät hänen kasvonsa nuotiosta lämpiminä, hehkuvina, punastuvina ja kalpeina.

Kuten tavallisesti, niin istui Gale nytkin vahtien ja kuunnellen jännitetyin korvin tuulen huminaa, samalla kumminkin ajatellen ja katsoen hiiltyvästä nuotiosta näkyvää suloisten kasvojen muuttuvaa harhakuvaa. Erämaa kehitti ja lisäsi ajatuksia. Leirinuotion punaisesta ja valkoisesta sydämestä näkyi tuhansia suloisia kasvoja, muiden lemmittyjen ja vaimojen kasvoja, jotka olivat loistaneet muille miehille. Ajatellessaan Nelliä oli Gale onnellinen, sillä jokin, kun hän oli näin yksinään erämaassa, ilmaisi hänelle, että Nell oli häntä lähellä, ajatteli ja rakasti häntä. Mutta täällä lounaisella ylätasangolla oli paljon muitakin miehiä, joilla, kun he haaveilivat kasvoista, oli näky kuin välähtävä salama tahi nopea vilahdus, kuin tuon onnellisuuden synnyttämä toivo ja ruumiillistumus, joka oli kerran ollut olemassa, mutta kadonnut sitten. Galen ajatukset kiintyivät usein noihin satoihin erämaan matkustajiin ja vaeltajiin, jotka olivat uskaltautuneet Camino del Diablon vaarallisille seuduille tulematta milloinkaan takaisin. Belding oli kertonut hänelle tuosta peloittavimmasta erämaan tiestä, joka oli paljasta lentohiekkaa. Lash oli kulkenut sen päästä päähän ja kertonut palattuaan kuivuneista lähteistä, auringossa vaalenevista luista ja kultakaivoksista, jotka olivat yhtä saavuttamattomissa kuin niiden kadonneet löytäjätkin, säälimättömistä yaqui-intiaaneista ja heidän vihastaan meksikolaisia kohtaan. Gale ajatteli tuota tietä ja miehiä, jotka olivat leiriytyneet sen läheisyyteen. Monelle oli siellä koittanut viimeinen yö viimeisen nuotion ääressä. Tämä ajatus tuntui hiipivän tuolta pimeydestä, yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta Galen mieleen lumoten hänet omituisesti. Hän tiesi nyt paremmin kuin milloinkaan ennen, miksi miehet pakenivat erämaahan jättäen jälkeensä hautoja, tuhoutuneita koteja, haaksirikkoutuneen elämänsä, surevan vaimonsa tahi lemmittynsä. Ja jokainen vaeltaja näki jokaisen nuotion hehkuvassa tuhkassa jonkun harhakuvan. Gale vertasi noiden viimeisen leirivalkeansa vieressä istuvien miesten tuskaa siihen iloon ja lupaukseen, joita hän odotti luottavin sydämin.

Vähitellen muisti Gale kumminkin, mitä hän odotti, ja noustuaan seisoalleen nakkasi hän liekaköyden olalleen ja meni hakemaan Blanco solia. Pimeys oli niin synkkä nyt, ettei Gale nähnyt montakaan metriä eteenpäin eikä sivuille. Tunnustellen käsillään kulki hän eteenpäin ja äkkiä, kun hän oli kiertänyt erään mesquite-pensaikon, näki hän Solin valkoisen ruumiin kuvastuvan tummaa taustaa vasten. Hevonen hypähti ja kääntyi aikoen lähteä pakoon. Oli melkein varmaa, ettei kukaan Solille tuntematon olisi saanut sitä milloinkaan kiinni, mutta Galen hiljainen kutsu rauhoitti sen ja se jatkoi vain syömistään. Dick kiinnitti sen liekaan runsasruohoiselle paikalle ja palasi sitten nuotionsa luo. Saavuttuaan sinne nosti hän satulansa kummun juurelle suojaiseen paikkaan, levitti toisen huopapeitteen hiekalle ja kietouduttuaan toiseen paneutui hän pitkäkseen nukkuakseen lopun yöstä.

Hän oli siellä kokonaan suojassa tuulelta, mutta hän kuuli kumminkin sen surullisen huminan mesquite-pensaikossa. Mitään muuta ääntä ei kuulunut. Arosudetkin olivat lopettaneet nälkäisen ulvontansa. Gale vaipui uneen ja nukkuikin raskaasti iltayön, mutta sitten hän heräsi aina vähän ajan kuluttua tuntien yön yhä kylmenevän ja kostean laskeutumisen enenevän. Tumma taivas muuttui kumminkin lopulta harmaaksi ja päivä alkoi nopeasti sarastaa. Aamu oli kirkas ja purevan kylmä. Hän heitti märän huopapeitteen yltään ja nousi puutunein jäsenin ja kylmissään. Hetken kestävät nopeat liikkeet riittivät kumminkin lämmittämään hänen verensä ja norjentamaan hänen lihaksensa, ja sitten hän oli jälleen virkeä, kiihkeä ja innostunut. Nouseva aurinko kultasi sumun ja alaspäin viettävä laakso muuttui ihmeellisen väriseksi. Hän haki Blanco solin kummun juurelle, satuloi sen ja kiinnitti sen sitten liekaan tiheimpään mesquite-pensaikkoon.

"Sol, saamme juoda hetken kuluttua", sanoi hän taputellen hevosensa jalomuotoista kaulaa.

Gale tarkoitti totta puheellaan. Hän ei aikonut syödäkään, ennenkuin hän oli juottanut hevosensa. Sol oli kulkenut melkein kahdeksanviidettä tuntia saamatta juuri ollenkaan vettä, ja se oli tarpeeksi pitkä aika erämaankin kasvattamalle hevoselle. Nuo kolme rosvoa eivät voineet estää Galen pääsyä lähteelle. Tartuttuaan pyssyynsä läksi hän kävelemään uomaa ylöspäin. Kaniinit hyppelivät matalassa pensaikossa ja muutamat olivat niin kesyjä, että hän olisi voinut potkaista niitä.. Hän käveli nopeasti suurimman osan matkasta ja vasta sitten kuin hän näki sinisen savun kiemurtelevan puiden latvojen yläpuolella, hidastutti hän kulkuaan katsoen ja kuunnellen samalla tarkasti. Näin päivän valossa katsottuina olivat maanlaatu ja puiden asema sellaiset, että hän löysi mukavamman ja turvallisemman tien kuin eilen pimeässä. Ja edeten hyvin varovaisesti pääsi hän likemmäksi lähdettä ja hieman sitä korkeammallekin.

Meksikolaiset keittelivät huolettomasti aamiaistaan. Niillä oli kaksi nuotiota, toinen lämpöä ja toinen keittämistä varten. Galesta tuntui siltä kuin nuo rosvot olisivat olleet hänelle tuttuja. Kaikki nuo rajahaukat muistuttivat aina jollakin tavoin toisiaan, ne olivat tavallisesti pieniä, jänteviä, kulmikkaita, tummaihoisia ja mustatukkaisia miehiä, joilla oli omituiset meksikolaiset vaatteet ja sombrerot. [Sombrero, hattu, tavallisesti kasvien kuiduista tehty.] Vahtiessaan tuota kolmikkoa tunsi Gale vähitellen suuttuvansa. Miehillä ei näyttänyt olevan vähintäkään aikomusta lähteä jatkamaan matkaansa. Eräs heistä, luultavasti johtaja, kiinnitti pistoolin kupeelleen, mutta muita aseita ei ollut näkyvissä. Gale totesi sen suunnittelevin katsein. Rosvot olivat nukkuneet tuolla pienessä tiilimajassa eivätkä olleet vielä tuoneet karbiineitaan ulos. Sitten siirtyi Galen katse aitaukseen, jossa oli enemmän kuin kaksitoista hevosta, muutamat niistä hienoja eläimiä. Ne kuopivat jaloillaan, hirnuivat, tappelivat ja tömistelivät. Noin käyttäytyvät luonnostaan aitaukseen suljetut erämaan hevoset silloin kuin ne haluavat heiniä ja vettä.

Mutta äkkiä työnsi muudan suuri, musta ja karvainen hevonen turpansa aidan yli ja vihelsi. Toisetkin hevoset katsoivat samaan suuntaan, niiden korvat nousivat pystyyn ja sitten nekin hirnuivat. Gale tiesi nyt, että oli tulossa lisää miehiä tahi hevosia, mahdollisesti molempia. Mutta meksikolaiset eivät näyttäneet huomaavan hälyytystä, tahi jos he huomasivat, eivät he kiinnittäneet siihen tarkkaavaisuuttaan. Nuo mescalia [mescal, samannimisestä kaktuksesta valmistettu päihdyttävä juoma] juovat roistot olivat huonoja vakoojia. Tiedettiin aivan yleisesti, miten helposti heidät voitiin yllättää tahi heidän kimppuunsa hyökätä. Useimmiten olivat he tietämättömiä ja tyhmiä työmiehiä. He olivat ihmeellisen taitavia hevosmiehiä ja voivat kulkea pitkälti ruoatta ja juomatta, mutta heiltä puuttuivat kaikki muut avut ja ominaisuudet, joita tarvittiin erämaan sodankäynnissä. Heillä oli huono näkö ja kuulo, huono määrittelykyky ja kun he kiihoittuivat, olivat he kuin henkensä edestä pakoon pyrkiviä hulluja muurahaisia.

Gale näki parin intiaanin ratsastavan aaseilla saman kummun toista rinnettä, jonka toisen rinteen juurella tuo tiilimaja oli, eivätkä he nähtävästi tienneet mitään meksikolaisista, sillä he jatkoivat vain kulkuaan. Toinen intiaani oli papagolainen. Toinen taasen, jossa ei ollut muuta huomattavaa kuin että hän vain vaivoin voi pysytellä aasin selässä, oli selvästi yaqui. Näillä matkustajilla ei ollut varmasti rosvoille muuta kelvollista ryöstettävää kuin huopapeitteet ja puoleksi tyhjät eväslaukut. He jatkoivat matkaansa kummun yli lähdettä kohti ja kierrettyään majan nurkan yllättivät he täydellisesti rosvot.

Gale kuuli lyhyen kimakan huudon, joka oli omituisesti kaikuva ja hurja, ja nähtävästi oli se toisen intiaanin päästämä. Siihen vastattiin kähein karjahduksin. Sitten tuo meksikolainen kolmikon johtaja, jolla oli pistooli, vetäisi sen tupesta ja ampui empimättä. Hän ampui sivu kerran ja sitten jälleen. Kolmas luoti osui papagoon, joka luisui huudahtaen aasin selästä maahan yhteen kasaan. Toinenkin intiaani horjui, ikäänkuin hän toverinsa suoman tuen höltyessä olisi ollut vähällä menettää tasapainonsa, mutta neljännen laukauksen kajahtaessa syöksyi hänkin maahan.

Paukahdukset olivat säikähdyttäneet aitauksessa olevat hevoset, ja tuo hurja musta syöksyi huojuvaa veräjää vasten kaataen sen kumoon. Se hyökkäsi sieltä tielle, mutta nuo pari meksikolaista juoksivat sitä vastaan tarttuen sen turpaan ja harjaan, ja kolmas juoksi sulkemaan jälleen veräjän.

Sitten keikautti tuo pistoolin omistaja itsensä notkeasti kuin pantteri hevosen selkään. Hän huusi heiluttaen revolveriaan ja kannusti mustaa eteenpäin. Kaikki kolme miestä käyttäytyivät hyvin hilpeästi. He aikoivat urheilla, Nuo pari maassa olevaa alkoivat tanssia ja rallatella, ja hevosen selässä oleva johtaja ampui jälleen imeytyen sitten kuin iilimato raivostuneen mustan paljaaseen selkään. Se oli vain turha ratsumiestemppu. Sitten pakotti meksikolainen jollakin omituisella otteella hevosen jälleen laskemaan jalkansa maahan ja syöksymään melkein tuon viimeksi kaatuneen intiaanin päälle.

Gale seisoi hämmästyneenä puristaen pyssyään kovasti. Hän ei voinut ymmärtää ratsastajan tarkoitusta, mutta epäili kumminkin jotakin hirveän raakaa olevan tulossa. Hevosen täytyi totella tuota julmaa ohjaavaa kättä, vaikka se koettikin kiemurrella ja potkia. Se kohosi takajaloilleen pieksäen etukavioillaan ilmaa ja korskuen hurjasti, ja sitten se syöksyi tuon maassa makaavan intiaanin kimppuun. Silloinkin vielä koetti tuo ymmärtäväinen eläin olla lyömättä miestä kavioillaan. Mutta se ei ollut enää mahdollista. Kauhistuttava hurja huuto ilmaisi, että tämä taituruuden näyte oli onnistunut.

Meksikolainen ei yrittänytkään poljettaa hevosellaan papagolaisen ruumista, vaan käännytti ratsun takaisin aikoen jälleen ratsastaa tuon toisen intiaanin yli. Silloin muisti Gale, mitä hän oli kuullut meksikolaisten vihasta yaqueja kohtaan. Hän muisti noiden villien meksikolaisten julmuuden ja sukupuuttoon hävittävän sodan intiaaneja vastaan.

Gale ei voinut kestää enempää. Hän ampui nopeasti ratsastajaa osaamatta kumminkaan tuohon heiluvaan olentoon. Luoti sattui hevoseen. Se hyppäsi pystyyn, kuului säikähtynyt huuto, jota seurasi pitkä laukka, ja sitten keikahti hevonen kumoon potkaisten meksikolaista kaatuessaan. Molemmat jäivät liikkumattomina makaamaan.

Dick hyökkäsi piilostaan estääkseen toisia rosvoja pääsemästä majaan aseitaan hakemaan. Toinen mies huusi ja juoksi vastakkaiseen suuntaan ja toinen seisoi kuin naulattu paikoillaan. Gale juoksi paikalle ja tempasi maasta aseen, joka oli pudonnut rosvopäällikön kädestä. Mies alkoi liikahdella ja tointua pyörtymyksestään. Säikähtyneet hevoset särkivät aitauksen ja pakenivat uomaa pitkin tomupilvien jäädessä osoittamaan suuntaa, jonne ne katosivat.

Kaatunut rosvo nousi istualleen rukoillen pyhimyksiään toisessa ja ristien silmiään toisessa silmänräpäyksessä. Toinen meksikolainen pysyi paikoillaan peläten uhkaavaa pyssyä.

"Menkää tiehenne, rosvot! Juoskaa!" huusi Gale. Sitten hän toisti huutonsa espanjan kielellä. Uhaten pyssyllään karkoitti hän nuo molemmat roistot leiristä. Seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi hän majaan ja toi karbiinit esille särkien jokaisen aseen suurella kivellä käyttökelvottomaksi. Saatuaan sen tehdyksi juoksi hän hakemaan hevostaan. Hän kiiruhti lyhintä tietä uomaa alas välittämättä ollenkaan, kohtaisiko hän rosvot vai ei. Luultavasti tapaaminen olisi muodostunut kohtalokkaammaksi heille itselleen, ja he tiesivät sen Blanco sol kuuli hänen tulevan ja hirnui tervetuliaisiksi. Kun Gale nousi sen selkään, korskui hevonen taistelunhaluisesta. Gale ratsasti nopeasti tapahtumapaikalle, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa, kun hän saapui lähteelle, oli juottaa Sol ja täyttää vesisäiliö.

Sitten hän talutti hevosen kauemmaksi lähteen reunalta ja päätti tarkastaa intiaanit ennen matkalle lähtöään. Papagoa oli ammuttu suoraan sydämeen, mutta yaqui eli vielä. Hän oli tajuissaan ja katsoi Galeen suurin, oudoin ja synkin silmin, jotka olivat mustat kuin tulivuoren kuona.

"Yaqui, olet mennyttä kalua", sanoi Gale varmasti. Hän lausui vain ääneen ajatuksensa.

"Yaqui ei ole pahastikaan loukkautunut", vastasi intiaani sanoen sitten jonkun oudon sanan ja toistaen sitä alituisesti.

Joku vaisto tahi käheässä kuiskauksessa piilevä voima tahi nuo tummat kasvot sanoivat Galelle, että hänen oli haettava vesisäiliö sinne. Hän nosti intiaanin istumaan antaen tämän juoda, ja jos hän milloinkaan elämässään oli nähnyt kiitollisuutta ihmissilmissä, näki hän ainakin nyt. Sitten hän rupesi kyselemään loukkautuneelta intiaanilta unhottamatta kumminkaan hetkeksikään varovaisuuttaan. Gale ei halunnut tulla yllätetyksi. Intiaanissa oli kolme loukkaumaa: luodinreikä olkapäässä, murskautunut käsivarsi ja pahasti ruhjoutunut reisi. Mikä häntä oli vaivannut, ennenkuin rosvo oli ratsastanut hänen päälleen, ei Gale voinut varmasti sanoa.

Hän ajatteli nopeasti. Tämä yaqui paranisi varmasti, ellei häntä jätetty tänne kuolemaan tahi noiden meksikolaisten murskattavaksi, jotka varmasti jonkun ajan kuluttua rohkaistuaan luontonsa hiipisivät takaisin lähteelle! Galelle ei juolahtanut mieleenkään tämän miesraukan hylkääminen. Siinä ilmeni juuri tuo hänen vanha tottumuksensa, tuo inhimillisyyden korkeampi velvoitus, joka teki mahdottomaksi minkään itsesäilytysvaiston alkeiskehoitusten noudattamisen. Gale tiesi kumminkin, että hän lisäsi uhkaavat vaarat satakertaisiksi ottamalla tämän loukkautuneen intiaanin mukaansa. Hän rupesi kumminkin nopeasti toimimaan, ja pitäen pyssyään aina käden ulottuvilla ja katsahtaen silloin tällöin syrjään työstään hän sitoi intiaanin haavat, ollen kumminkin samalla hyvin varuillaan.

Intiaanien aasit ja rosvojen hevoset olivat kaikki tipotiessään. Aika oli kumminkin Galelle niin arvokas, ettei hän voinut kuluttaa siitä hetkeään ehkä turhaan hakemiseen. Senvuoksi nostikin hän intiaanin heti Solin leveille lautasille ja hyppäsi sitten itse satulaan. Kuultuaan käskyn taivutti Sol kaulansa lähtien kävelemään itäänpäin tietä pitkin nopeasti ja välittämättä kahdenkertaisesta kuormastaan.

Kaukana edellä parin korkean ylätasangon välissä, jossa tie katosi muutamaan solaan, osoitti pitkä jono pieniä tomupilviä, missä aitauksesta karanneet hevoset nyt olivat. Ne niistä, jotka oli varastettu, juoksivat suoraan ja empimättä kotiinsa vieden ehkä toisetkin mukanaan. Rosvot saivat jäädä erämaahan pyssyittä ja ratsuitta.

Blanco sol käveli tahi juosta hölkytteli kuusi penikulmaa tunnissa. Sellainen vauhti ei tavallisesti viidenkäänkymmenen penikulman matkalla kastellut sen kiiltävän valkoista nahkaa eikä pörhöttänyt sen karvoja. Gale, ottaen huomioon aina käsillä olevan mahdollisuuden kohdata toisia rosvoja ja joutua takaa-ajettavaksi, säästi hevosensa voimia. Päästyään niin kauaksi Papago Wellistä, ettei sitä enää näkynyt, laskeutui hän satulasta ja käveli hevosen rinnalla tukien vahvalla kädellään avutonta ja horjahtelevaa intiaania.

Aurinko sivuutti itäiset harjanteet ja aamun kylmyys katosi kuin taikavoiman vaikutuksesta. Koko erämaa muuttui. Sen harmaus muuttui loistavaksi, mesquite-pensaat kimaltelivat, kaktukset verhoutuivat kuin kuuraan ja kalliot värjäytyivät kullanvärisiksi ja punaisiksi. Sitten kuin kuumuus lisäytyi, rupesi tuulemaan Galen takana olevasta laaksosta, ja kuta kauemmin aurinko paistoi sitä kovemmaksi muuttui tuuli. Etäisyyden ihmeellinen läpinäkyvä auder muutti sinertävän värinsä kellahtavaksi. Lentohiekka kätki vuorten ääriviivat melkein näkyvistä.

Gale pysytteli hevosensa rinnalla. Hän kärsi nurkumatta haavoittuneen kylkensä aiheuttamaa tuskaa, jota jokainen askel vain lisäsi. Hänen katseensa harhaili laajan, savuisen erämaan yli hakien sellaisia maamerkkejä, jotka hän tunsi. Kun Nimettömien vuorien jylhät ja korkeat huiput vilahtivat nopeasti kiitävien hiekkapilvien välistä, tunsi hän olevansa jo lähempänä kotia. Toinen tunti vei hänet erään tumman kohtisuoran patsaan kohdalle, joka seisoi vapaasti muutaman esiin työntyvän jyrkänteen laidalla. Se oli kansainvälinen rajamerkki. Kun hän oli sivuuttanut sen, oli hän saapunut oman maansa kamaralle. Keskipäivän kuumuuden ollessa korkeimmillaan pysähtyi hän erään kallion varjoon, nosti yaquin satulasta maahan ja antoi hänelle vettä. Tarkastettuaan sitten kauan ympäröivää erämaata irroitti hän satulan Solin selästä, jotta se saisi piehtaroida hiekassa, söi hieman ja paneutui sitten itsekin hetkiseksi lepäämään.

Yaqui oli sitkeähenkinen, sillä hän eli vielä. Ensimmäisen kerran katsoi nyt Gale intiaaniin tarkemmin nähdäkseen, minkä näköinen tämä oikeastaan oli. Miehellä oli suuri jalomuotoinen pää ja kasvot, jotka muistuttivat ryppyistä naamiota. Näytti siltä kuin hänen kotiseutunsa, Sonoran, vulkaaninen laava olisi siselöinyt ne tummanpunaisiksi. Intiaaneilla on aina tummat ja salaperäiset silmät, mutta tämän yaquin katseessa oli erämaan koko surullinen autius. Se oli kohdistunut Galeen ja liikkui ainoastaan silloin kun hänkin liikkui, Intiaani oli lyhyt ja harteikas, ja hänen ruumiinsa näytti voimakkaasti kehittyneeltä, vaikka nälkä tai sairaus olivatkin sen nyt kovasti laihduttaneet.

Gale läksi jälleen jatkamaan kotimatkaansa. Kun hän oli päässyt solan toiseen päähän, oli hänellä edessään laaja syvennys, joka oli niin rosopintainen kuin miljoonia suuria nauloja olisi lyöty Thorin vasaralla johonkin säröiseen lattiaan. Sitä sanottiin Altar Valleyksi. Se oli puronuomien, kanjonien, kallioiden ja harjanteiden loppumaton kaaos, kaktuksien luvattu kotimaa, jonka itäinen pää ulottui Forlorn Riveriin asti ja imi sen veden kuiviin silloin kun siinä sattui sellaista olemaan.

Tämä erämaan okainen ja kuiva kohta oli melkein mahdoton kuljettavaksi satulassa huojuvan haavoittuneen ja avuttoman miehen kanssa. Kumminkin läksi Gale sinne pelkäämättä. Hän halusi kuljettaa yaquin niin kauas kuin suinkin tahi kunnes kuolema vapauttaisi hänet velvollisuudesta, ja Blanco sol kahlasi vierivässä hiekassa, kiipesi mutakuoppien reunoja ylös ja alas, pujotteli kallioiden ja valkopiikkisten choyain välitse.

Aurinko alkoi jo laskeutua länttä kohti vähentäen suurinta kuumuuttaan vähitellen ja vastahakoisesti. Tuulikin tyyntyi ja tomu lakkasi kiitämästä. Nimettömien vuorten jylhä odottava seinämä muuttui punertavaksi ja sitten kullanväriseksi. Gale pysytteli itsepintaisesti väsymättömän hevosensa rinnalla tukien yaquia ja kestäen valittamatta terävien piikkien pistokset. Lopulta muuttui kulku vaivalloiseksi uurastamiseksi. Hänen raskaat säärystimensä uhkasivat usein kaataa hänet kumoon, mutta hän ei uskaltanut kulkea niittä, sillä vaikka ne olivatkin paksut ja kankeat, pistivät kumminkin choyain terävät peloittavat pistinmäiset piikit niidenkin läpi.

Aina viimeiselle penikulmalle asti jaksoi Gale seurata Blanco solia ja pitää tarkasti silmällä edessä olevaa tietä, mutta sitten kuin Forlorn Riverin litteät talot ilmestyivät näkyviin loistaen punaisilta auringon valossa, rupesi hän horjumaan ja väsyi nopeasti. Yaquikin putosi satulasta ja jäi liikkumatonna hiekalle makaamaan. Gale ei jaksanut enää nousta hevosensa selkäänkään, vaan tarttui lujasti Solin pitkään häntään horjuen siten eteenpäin.

Blanco sol hirnui kimakasti. Se vainusi kylmää vettä ja makeata apilasruohoa. Edestäpäin näkyvät lepattavat valot merkitsivät lepoa. Erämaan surullinen hämärä seurasi nopeasti auringonlaskua. Se korosti tuon harmaan hiekan läpi kiemurtelevan joen ja sen tummempien törmien yksinäisyyttä. Yön varjot alkoivat laskeutua laaksoon mustilta, kaukaa häämöittäviltä vuorilta.

VII.

VALKOISIA HEVOSIA.

"Loukkautunut yaqui! Miten hemmetissä tulit ottaneeksi hänet mukaasi?" jyrisi Belding laskiessaan Galen vuoteelle.

Beldingin luonne oli kovettunut näiden viimeisten onnettomien viikkojen kuluessa.

"Senvuoksi, etten voinut muuta", kuiskasi Gale vastaukseksi. "Menkää noutamaan hänet tänne — hän putosi tielle — joen toiselle puolelle — ensimmäisen suuren saguaron luokse."

Belding alkoi kiroilla hapuillessaan tulitikkuja voidakseen sytyttää lampun palamaan, mutta kun valo rupesi loistamaan, keskeytti hän äkkiä lausumatta edes aloittamaansa sanaa loppuun.

"Sanoit olevasi vahingoittumaton", sanoi hän tiukasti, kumartuessaan hyvin huolissaan Galen puoleen.

"Olen vain hieman väsynyt. Mene nyt tahi lähetä joku toinen hakemaan yaquia."

"Varmasti, Dick", vastasi Belding hieman lempeämmin. Sitten hän tömisteli ulos, hänen askeleensa kaikuivat käytävän kiviltä, sitten hän aukaisi jonkun oven ja huusi. "Äiti — tytöt, Dick on palannut kotiin! Hän on aivan lopussa… No, ei, ei, ei hän ole haavoittunut eikä muutenkaan loukkaantunut. Te naiset olette nyt aina sellaisia…! Tehkää mitä voitte hänen mukavuudekseen. Minulla on nyt hieman muuta tekemistä."

Kuului nopeita kysymyksiä ja vastauksia, joita eivät Galen uneliaat korvat enää kyenneet erottamaan. Sitten hänestä tuntui kuin rouva Belding olisi kumartunut hänen puoleensa. Rouvan paljas läsnäolokin tyynnytti, rauhoitti ja auttoi häntä. Mercedes ja Nell hyörivät hänen ympärillään valkeina myötämielisyydestä ja jäykin katsein. Dick joi paljon, mutta ei halunnut ruokaa. Hän halusi vain nukkua. Ja tuntiessaan, miten heidän kasvonsa häipyivät jonkunlaiseen utuun samalla kun heidän ystävälliset kätensä hoivasivat häntä, menetti hän tajuntansa.

Hän nukkui kaksikymmentä tuntia. Sitten hän nousi janoissaan, nälissään, kankein jäsenin ja vieläkin perin uuvuksissa ja meni heti hakemaan Beldingiä ryhtyäkseen jälleen työhön.

"Sinun yaquisi oli jo puolikuollut, mutta luullakseni saamme hänet paranemaan", sanoi Belding. "Dick, tämä on toinen kerta, kun tämä intiaani tulee tänne New Orleansista jalkaisin, ratsain ja Jumala ties' miten. Hän puhuu englannin kieltä paremmin kuin useimmat intiaanit ja minä osaan hieman yaquien kieltä. Olen kuullut vähän hänen elämästään ja arvannut loput. Meksikon hallitus koettaa hävittää nuo yaquit sukupuuttoon. Noin vuosi sitten joutui tämän miehen heimo vangiksi eräässä Meksikon satamakaupungissa. Isät, äidit ja lapset erotettiin toisistaan ja lähetettiin laivoissa Yucataniin työskentelemään orjina suurilla riisiviljelyksillä. Heitä vainottiin, lyötiin ja kiusattiin nälällä. Jokainen orja sai ruoakseen päivää kohti hieman hapanta taikinaa eikä muuta. Yucatan on matalaa, soista, sumuista ja kuumaa seutua, ja yaquit ovat syntyneet ja kasvaneet korkealla ja kuivalla Sonoran ylätasangolla, jossa ilma on ohut kuin veitsen terä. He kuolivat noille riisipelloille toinen toisensa jälkeen, mutta heidän sijalleen tuotiin jälleen uusia. Katsohan, meksikolaiset eivät halua tappaa heitä heti hävittäessään noita yaqueja sukupuuttoon, vaan tahtovat hyötyä heistä ensin. Tämä on hirveätä julmuutta… No niin, tämä yaqui, jonka toit tänne, pääsi pakenemaan, nousi laivaan ja saapui lopulta New Orleansiin. Jollakin tavoin matkusti hän sitten tänne. Annoin hänelle evästä ja hän poistui erään papagolaisen kanssa. Hän oli jo sairas silloin ja sitten on hän varmaankin joutunut rosvojen käsiin."

"Tuo rosvo, joka koetti murskata yaquin hevosensa kavioiden alle, oli todellinen hyena", lopetti Gale väristen. "Olen jo nähnyt vuodatettavan verta ja hieman muutakin hermoihin koskevaa, mutta tuollaista pirullisuutta en voinut katsella. Ammuin kumminkin sivu, kuten jo sinulle sanoin, vaikka matka oli tuskin pariakymmentä askelta pitempi."

"Dick, sellaisissa tapauksissa kuin tämä on sitä parempi kuta nopeammasti suoriudut rosvoista", sanoi Belding julmasti. "Ja mitä hermoihin koskeviin näkyihin tulee, niin odota kunnes näet jonkun yaquin meksikolaisen kimpussa. Suoraan sanoen mitään hirveämpää ei ole enää olemassa. Sellainen verenhimo ja sukuviha ovat syvää kuin elämä ja yhtä peloittavia. Espanjalaiset kukistivat azteekit noin neljä- tahi viisisataa vuotta sitten. Tuolla vihalla on ollut aikaa juurtua yhtä kauan kuin kaktuksilla. Yaquit ovat vuoristossa asuvia azteekkejä. Henkilökohtainen käsitykseni on, että he ovat jaloa ja ymmärtäväistä kansaa, joka, jos se vain saisi elää rauhassa, olisi rauhaa rakastavaa ja työteliästä. Pidän noista muutamista, jotka tunnen. Mutta he ovat tuomitut kuolemaan sukupuuttoon. Onko sinulla aavistustakaan, mikä tätä yaquia vaivasi, ennenkuin roisto aloitti julmuutensa?"

"Ei. Huomasin vain, että intiaani oli huonossa kunnossa, mutta en voinut saada selville, mikä häntä vaivasi."

"Niin, minulla on taasen omat mielipiteeni asiasta, enkä ole varma, liioittelenko luulossani. Ajattelen nimittäin, että tuo yaqui oli tahi on kuolemaisillaan surusta. Hänen ainoa toivomus oli päästä takaisin vuorille kuolemaan. Siinä Sonoran osassa, jonne hän oli matkalla, ei ole enää ainoatakaan yaquia."

"Hänen silmissään oli todellakin hyvin omituinen ilme", sanoi Gale miettiväisesti.

"Niin oli, minäkin huomasin sen. Mutta kaikki yaquit ovat villin näköisiä. Ellen suuresti erehdy, on tämä mies ollut päällikkö. Suojellessasi häntä ja tuodessasi hänet tänne tuhlasit voimiasi ja antauduit tarpeettomaan vaaraan, mutta, vieköön piru kaikki nuo meksikolaiset rosvot, olen kumminkin iloinen, että toit hänet!"

"Ladd ei lähtenytkään sinua tapaamaan", vastasi Belding. "Tiesin sinun palaavan tänne piakkoin, ja koska meidän ja Casitan välillä sattui selkkauksia, lähetin hänet sinne. Sitten lähtösi on ystävämme Carter menettänyt lauman hevosia ja muutamia nuoria härkiä. Katsoitko tarkasti noita hevosia, jotka rosvot olivat kuljettaneet lähteelle?"

Sen jälkeen kuin Dick oli ruvennut vartijaksi, oli hän oppinut katsomaan kaikkea terävin, varmoin, valokuvaavin silmin, ja joutuessaan nytkin antamaan varman lausuntonsa, kuten usein ennenkin, kertoi hän laumassa olleen enimmäkseen tummia hevosia, muutamia kimoja ja yksi laikullinen raudikko.

"Carterin omaisuutta, yhtä varmasti kuin sinä olet olemassa!" huudahti Belding. "Hänen laumansa on hajoitettu ja jaettu monien varasjoukkueiden kesken. Carterilla on tuolla Three Mile Arroyossa suuri karjakartano. Se on niin kaukana Yhdysvaltain puolella, että sieltä on pitkä matka rajalle."

"Nuo näkemäni hevoset menevät varmasti kotiinsa, eivätkö menekin?" kysyi Dick.

"Jää tänne lepäämään", vastasi Belding suoraan. "Olet levon tarpeessa. Alistu naisten hemmoitteluun ja salli heidän lääkitä sinua hieman. Kun Jim palaa Sonoytasta, tiedän paremmin, mitä meidän on tehtävä. Näyttää siltä, hitto vieköön, että meillä on nyt muutakin tekemistä kuin estää japanilaisia ja kiinalaisia pääsemästä Yhdysvaltoihin. Meillä on täysi työ suojellaksemme omaisuuttamme joutumasta meksikolaisten käsiin."

"Kirjeitäkö? Kuulehan, poikaseni, sellaista asiaa ei juuri olekaan, joka saisi minut tahi jonkun muun lähtemään Casitaan nyt. Vaikka kaupungissa olisikin turvallista nyt, on ainakin matka sinne vaarallinen. Kukaan ei ole käynyt Casitassa kuukauden päiviin."

Gale oli saanut monta kirjettä sisareltaan, Elsieltä, mutta viimeiseen ei hän ollut vielä vastannut. Kun hän joskus sattumalta palasi Forlorn Riveriin muutamiksi päiviksi, oli hänellä silloinkin niin paljon työtä, ettei kirjoittamiseen jäänyt juuri aikaa, ja sitäpaitsi oli Elsie kirjoittanut, että isäukko oli raivoissaan luullessaan Dickin joutuneen kokonaan hunningolle.

"Aika rientää", sanoi Dick. "George Thorne pääsee vapaaksi piakkoin ja tulee tänne. Mahtaneeko hän jäädä tänne vai vieneekö hän Mercedeksen johonkin muualle?"

"Hän pysähtyy kauniisti tänne Forlorn Riveriin, jos vain minulla on vielä jotakin sanomista", vastasi Belding. "Haluaisin sitäpaitsi mielelläni tietää, miten hän aikoisi viedä espanjattaren pois maasta nyt, kun kaikki tiet ovat täynnä vallankumouksellisia ja rosvoja. Tyttöä olisi hyvin vaikea pukea sellaiseen valepukuun, ettei häntä tunnettaisi. Kuulehan, Dick, luuletko, että voimme saada Thornen jäämään tänne? Kuultuani suunnitelmasi suuresta vesisäiliöstä olen ruvennut haaveilemaan Forlorn Riverin onnellisesta tulevaisuudesta… Kunpa vain tämä onneton sota loppuisi! Sillä, Dick, sellaista se on, Meksikon pohjoisrajalla tapellaan merestä mereen asti. Mutta olipa se nyt mitä tahansa, ei se kumminkaan ole meidän sotaa. Olemme hieman sen ulkopuolella. Emme voi kumminkaan tehdä mitään Forlorn Riverin hyväksi, ennenkuin se loppuu."

Suunnitelma, josta Belding mainitsi, voi kyllä suotuisimmassa tapauksessa saada aikaan, että Altar Valleysta aikojen kuluessa vielä tulee hedelmällinen maanviljelysseutu. Oleskellessaan yliopistossa oli Gale lukenut insinööriksi, vaikka hän ei sittemmin ollut sytyttänytkään tieteellistä maailmaa tuleen ja liekkeihin keksinnöillään. Eikä hän sitäpaitsi poistuttuaan yliopistosta ollut voinut tyydyttää isänsäkään vaatimuksia mihinkään työhön nähden. Kumminkin kantoivat hänen pintapuoliset tietonsa hedelmää täällä maailman äärimmäisessä kolkassa, erämaassa, jossa sellaista kaikkein vähimmin olisi luullut voivan odottaa. Gale oli alituisesti arvaillut, missä Forlorn Riverin lähteet olivat. Ei ainoakaan valkoinen mies eikä kukaan meksikolainenkaan ollut milloinkaan kiivennyt noille jylhille rosoisille rinteille, joita sanottiin Nimettömiksi vuoriksi ja joilta Forlorn Riverin luultiin alkavan. Gale oli löytänyt erään pitkän ja kaitaisen, louhikkoisen ja kiviseinäisen kuilun, joka voitiin padota räjähdyttämällä dynamiitilla muudan ylempänä oleva esiinpistävä kallionkieleke. Sinne voitaisiin sitten koota haihtumaton vesimäärä. Sitten oli hän vielä suunnitellut kastelujärjestelmän veden johtamiseksi laaksoon kaivostöitä varten ja Yhdysvaltain puolella olevan Altar Valleyn osan muuttamiseksi oikeaksi paratiisiksi. Belding oli taannut, että uomissa ja kuiluissa oli kultaa, tosin ei niin paljon, että se olisi ilahduttanut kullanetsijöitä, mutta kumminkin tarpeeksi, jotta sen huuhtominen tulisi kannattamaan. Ja Altar Valleyn ylemmät penkereet eivät kaivanneet muuta kuin vettä kasvaakseen vaikka mitä vuodet läpeensä. Galekin oli niin muodoin ruvennut haaveilemaan Forlorn Riverin tulevaisuudesta.

Seuraavan päivän iltapäivällä palasi Ladd odottamatta taluttaen nilkuttavaa ja vaahtoista hevostaan. Belding ja Gale, jotka sattuivat olemaan työssä pajassa, katsoivat tulijaan sanattomina hämmästyksestä. Hevosen jalat olivat täynnä verisiä haavoja ja muutenkin se näytti olevan aivan kaatumaisillaan. Laddin sombrero oli pudonnut johonkin ja sen asemesta oli hän sitonut päähänsä verisen huivin. Hiki, veri ja tomu olivat jähmettyneet kuivaksi kuoreksi hänen kasvoilleen, pieniä tomupilviä pölähteli hänestä, kun hän käveli, ja hänen naarmuisten säärystimiensä alimmat osat olivat täynnä katkenneita valkoisia piikkejä.

"Päivää, pojat!" huudahti hän. "Olenpa todellakin iloinen nähdessäni teidät jälleen!"

"Mihinkä hiiteen sinä hattusi olet pannut?" kysyi Belding tiukasti. Tervehdys oli naurettava. Mutta Beldingin sanat eivät merkinneet mitään. Hänen kasvoillaan kuvastuvat suru ja levottomuus puhuivat enemmän kuin hänen synkkä hämmästyksensä.

Ladd pysähtyi irroittaen satulan hihnat, katsoi sitten Beldingiin ja nauroi tyynesti.

"Tom, muistat kai tuon saguaro -kunnaan Carterin kartanoon vievän tien ja Casitaan johtavan maantien risteyksessä? No niin, kiipesin sen yli ja jätin hattuni erään tikan pesän katoksi."

"Olet paennut jotakin ja ehkäpä taistellutkin?" kysyi Belding, ikäänkuin Ladd ei olisi puhunut vielä sanaakaan.

"Vannon, että asiat selvenevät sinullekin jonkun ajan kuluttua", vastasi Ladd irroittaen satulan.

"Ladd, mene sisälle naisten luo", sanoi Belding. "Minä kyllä hoidan hevosesi."

"Kyllä menen, Tom, minuutin kuluttua. Käväisin rajallakin ja näin siellä sekä hevosten että härkien jälkiä. En nähnyt kumminkaan merkkiäkään rosvoista, ennenkuin tänä aamuna. Nukuin Carterin luona viime yön. Tuo viimeinen ryöstö vei häneltä kaiken. Hän on tulemaisillaan hulluksi. Tänä aamuna ratsastin pahki muutamaan Carterin hevoslaumaan, joka painoi täyttä vauhtia kotiin päin. Muutamat rosvot koettivat pidättää ne ja kääntää ne jälleen rajan toiselle puolelle. Sotkeuduin leikkiin hämmästyttäen heidät kokonaan. Carterin hevoset pääsivät pakoon. Sitten alkoi minun ja rosvojen välillä pieni kilpajuoksu kaktuksien keskellä. Olin väärällä puolella ja minun oli sen vuoksi murtauduttava heidän ketjunsa läpi päästäkseni kotiin. Pelastuin kumminkin vain nipin napin. Ahtaammassa paikassa en ole juuri ollut."

"Ladd, jos vain ottaisit jonkun minun hevosistani, et joutuisi milloinkaan tuollaiseen pulaan", sanoi Belding. "Tuo sinun hevosesi osaa kyllä juosta, ja Jumala tietää, että se on rohkeakin, mutta sinä tarvitset suuren meksikolaisen hevosen, jolla on kaktuksien sitkeyttä veressään. Valitse vain laumasta mieleisesi. Ota joko Bull, White woman tahi Blanco José." [Bull = härkä; White woman = valkoinen nainen; Blanco José = valkoinen José.]

"Minulla oli muutamia kuukausia sitten suuri ja nopea hevonen, mutta menetin sen", sanoi Ladd. "Tämäkin on jonkunlainen. Varmasti kyllä Bull ja tuo valkoinen piru, jolla on meksikolainen nimikin, voittavat hevoseni nopeudessa ja tappaisivat sen penikulman pituisella kaktustiellä. Mutta, Tom, en voi mitenkään suostua ottamaan ainoatakaan noista komeista valkoisista hevosistasi. Olen ehkä liian hentomielinen ja menettelen ehkä tyhmästi, etten ota yhtä, ennenkuin rosvot puhdistavat Forlorn Riverin."

Belding murahti kirouksen kurkustaan niin, että ääni muistutti kaukaista jyrinää. Hänen kasvojensa levoton ilme muuttui tummaksi hehkuksi ja kiihkoksi. Lukuunottamatta vaimoaan ja tytärtään ei hän rakastanut mitään niin paljon kuin noita valkoisia hevosiaan. Hänen isänsä ja isoisänsä ja kaikki hänen esivanhempansa, joista hän polveutui, olivat pitäneet hevosista. Se oli hänellä verissä.

"Laddy, enkö voi viedä noita valkoisia johonkin muualle, ennenkuin on liian myöhäistä?"

"Pelkään sen olevan uskallettua. Kaupunki on täynnä kapinallisia, jotka tarvitsevat hevosia."

"Mutta, mies, oletko tullut hulluksi? Siellähän on satapenikulmaisia alueita, joissa ei ole ruohonkorttakaan, saati sitten vettä. Sanon sinulle, Tom, että turvallisinta on viedä nuo valkoiset etelään, Sonoraan, johonkin tuntemattomaan laaksoon vuoristossa. Anna niiden sitten olla siellä, kunnes rosvot ovat puikkineet takaisin itään. Koittaa pian sellainen aika, ettei rosvoilla ole täällä enää mitään ryöstämistä. Silloin ratsastavat ne uusille laitumille."

"Laddy, en tunne Sonoraan johtavia teitä. Enkä voi luottaa keneenkään meksikolaiseen enkä papagoon. Näin meidän kesken puhuen, tuota intiaani-paimentani epäilen."

"Sitten on meidän paras pysytellä täällä, Tom. Dick, on hauska tavata sinua jälleen. Mutta sinähän näytät tyyneltä kuin perimä vellissä. Näyt tulevan levollisemmaksi päivä päivältä. Näitkö merkkiäkään Jimistä Sonnytan tiellä?"

Sitten talutti Belding väsyneen hevosen juottopaikalle vartijain mennessä taloa kohti. Dick kertoi juuri seikkailustaan Papago Wellin luona, kun he kiersivät kuistin nurkan. Nell istui kynnyksellä. Hän nousi huudahtaen heikosti ja riensi heitä vastaan.

"Minun on alistuttava kohtalooni", kuiskasi Ladd. "Naiset tulevat hoitamaan minua kuin rintalasta. Ja minä olen todellakin niin huonossa kunnossa, etten voi auttaa itseäni."

"Voi, Laddy, olette varmasti haavoittunut!" huusi Nell juostessaan kalvennein poskin ja kauhistunein katsein häntä vastaan ja tarttuessaan hänen käsivarteensa.

"Nell, juoksin vain niin varomattomasti, että kaktuksen piikki raapaisi korvaani."

"Ah, Laddy, älkää nyt viitsikö valehdella! Te olette huiputtanut minua ennenkin. Tiedän, että olette haavoittunut. Tulkaa nyt äidin luo."

"Varmasti, Nell, se ei ole muuta kuin mitätön naarmu. Hevoseni keikautti minut selästään."

"Laddy, mikään hevonen ei kykene heittämään teitä selästään." Tytön sanat ja moittiva katse kiihoittivat vain Laddya jatkamaan.

"Ehkä sain sen silloin, kun ratsastin nopeasti mesquite-pensaikossa ja eräs terävä oksa —"

"Teitä on ammuttu!… Äiti, täällä on Laddy ja häntä on ammuttu!… Voi näitä nykyisiä hirveitä aikoja! En voi kestää enää! Forlorn Riveriä sanottiin niin rauhalliseksi ja turvalliseksi paikaksi. Ja sellainen se ennen olikin, sillä täällä ei tapahtunut tämän taivaallista. Mutta nyt! Jim palaa kotiin verinen reikä olkapäässään, sitten Dick ja nyt te, Laddy…! Voi pelkään sen ajan vielä tulevan, ettette palaa enää ollenkaan!"

Aamu oli valoisa, tyyni ja kirkas kuin kristalli. Kuumuusaallot eivät olleet vielä alkaneet nousta erämaasta. Mainiosti toisiinsa sopivat pehmeän harmaat, valkoiset ja viheriät utupilvet lepäsivät kuin vaipat mesquite-pensaitten, hiekan ja kaktuksien yllä. Kaukaisten vuorien kanjonit näyttivät syviltä ja olivat täynnä sinertävää sumua.

Nell istui karja-aitauksen pisimmän veräjänpylvään nokassa. Dick nojautui aitaan hänen vieressään katsoen joskus Nelliä kasvoihin ja joskus apilapellolle, missä Beldingin jalorotuiset olivat laitumella, keikailivat, leikkivät ja hirnuivat. Nell katseli vain hevosia. Hän piti niistä niin, ettei hän milloinkaan väsynyt vahtimaan niitä. Hänen katseensa karttoi kumminkin nyt niin tietoisesti noita ikävöiviä silmiä, jotka koettivat vangita sen, ettei se tuntunut ollenkaan luonnolliselta.

Suuri aidattu sametinhieno viheriä apilapelto oli mainio tausta tuolle parikymmentä hevosta käsittävälle valkoiselle laumalle. Ja vaikka noita hevosia ei olisi ollutkaan, olisi pelto yksinäänkin muodostanut silmiinpistävän vastakohdan ympäröivälle kuumalle kallioiden ja hiekan välkkyvälle kaaokselle. Belding oli jalostanut Durangosta tuomansa rodun toistasataa jälkeläistä. Hänen huolenpitonsa oli erittäinkin kohdistunut noihin melkein aivan valkoisiin, joita hän hoiti hyvin huolellisesti. Hän ansaitsi hyvin myymällä niitä Texasissa asuville maanomistajaystävilleen. Mikään hinta ei olisi kumminkaan saanut häntä luopumaan niistä suurista valkoisista hevosista, jotka hän oli saanut durangolaisilta hevosten omistajilta. Niiden nimet olivat: Blanco diablo (Valkoinen piru), Blanco sol (Valkoinen aurinko), Blanca reina (Valkoinen kuningatar), Blanca mujer (Valkoinen nainen) ja El gran toro blanco (Suuri valkoinen härkä). Karjanomistajat olivat nauraneet hänelle sen vuoksi, että hän oli säilyttänyt nuo durangolaiset lempinimet ja paimenet olivat ivailleet häntä säälimättömästi. Mutta nimiä ei oltu kumminkaan muutettu.

Blanco diablo oli lauman ainoa hevonen, joka ei saanut harhailla mielinmäärin eikä syödä ruohoa mistä se vain halusi. Rautakankiin kiinnitetty liekaköysi piti sen paikoillaan muutamassa nurkassa, jonne eivät muut hevoset menneet likimaillekaan. Se ei pitänyt tällaisesta eristämisestä, sillä se ei ollut onnellinen, ellei se saanut juosta tahi tapella jonkun kilpailijan kanssa. Ja jos se sai valita, tappeli se mieluummin. Jos nyt jokin valkoinen voi muistuttaa pirusta, niin tämä hevonen ainakin. Siinä ei ollut oikeastaan mitään kaunista, mutta kumminkin kiinnitti se heti katsojan huomion itseensä kokonaan. Se oli tyytymättömän, vihaisen, kapinallisen ja vikurin näköinen. Ellei se jyrsinyt ruohoa tai keikaillut, ojensi se solakan pitkän kaulansa suoraksi ja näytteli hampaitaan. Tämä Beldingin lemmikki oli melkein hänen koko maailmansa, ja hän vannoi, että Diablo voi kärsiä enemmän kuumuutta, janoa ja kaktuksien pistoja kuin mikään toinen hänen omistamansa hevonen ja tokaisi, että se voi voittaa juoksussa ja tappaa jokaisen lounaassa elävän hevosen. Se seikka, ettei Ladd ollut samaa mieltä Beldingin kanssa näistä silmiinpistävistä ominaisuuksista, oli suuri pettymys ja alituinen kinan aihe. Ladd ja Lash vihasivat Diabloa, ja Dick Gale, pelastuttuaan pari kertaa töin tuskin sen hyökkäyksiltä, oli yhtynyt paimenten mielipiteeseen.

El gran toro blanco oli nimensä veroinen. Se oli suuri, voimakas ja pitkäkylkinen ori, kiiltelevän jalomuotoisen seuralaisensa, Blanca reinan, kuninkaallinen toveri. Toinen tamma, Blanca mujer, oli niin loistavan valkoinen, ettei siinä ollut muun väristä pilkkuakaan, komea ruumiinen, nopea, miellyttävä ja siro, mutta kumminkin niin tukeva, voimakaslihaksinen ja kestävä, että se loistavasti edusti esi-isiään.

Paimenet myönsivät Beldingin olevan muutamissa suhteissa oikeassa Diabloon nähden, mutta muuten he olivat lojaalisia ja järkkymättömiä Blanco solin kannattajia, puhumattakaan Dickistä, joka ei uskaltanut ruvetakaan todistelemaan, sillä hän kuvitteli joskus olevansa aivan järjetön ajatellessaan hevostaan. Vaikka hän ei voinut ymmärtääkään tunteitaan, tiesi hän rakastavansa Solia samoin kuin mies rakastaa ystäväänsä tahi veljeään. Ollessaan raskaatta satulattaan ja kömpelöittä suojuskilvittään tyydytti Blanco sol jollakin tavoin kaikki hevostuntijain vaatimukset. Vaikka Diablo olikin pitkä ja suuri oli Blanco sol vieläkin suurempi ja pitempi. Sitten se oli korkeampikin ja voimakkaampi. Se näytti kykenevän tehokkaampaan toimintaan ja olevan nopeampi. Näin kaukaa katsottuina eivät sen kunnioittavat arvet ja pakurat, jotka rumensivat sen voimakkaita jalkoja, näkyneet ollenkaan. Se jyrsi ruohoa erillään muista laukkailematta ja leikkimättä, mutta kun se kohotti päänsä hirnuakseen, kuinka hurjalta, ylpeältä ja loistavalta se näyttikään! Erämaan auringon huikaiseva valkoisuus loisti sen pinnasta, sillä oli päässään sen tulta ja henkeä ja sen ehtymätöntä voimaa suuressa ruumiissaan.

"Hän uskoo sen", vastasi Nell. "Isä on järkkymätön mielipiteessään tuohon hevoseen nähden."

"Mutta Ladd oli ratsastanut kerran Solilla voittaen Diablon. Jim oli ollut katsomassa kilpailua."

Nell nauroi. "Minäkin sen näin. Näin sivumennen sanoen, olen minäkin pannut pistämään Solin turpansa isän lemmikistä edelle."

"Sitä olisin minäkin halunnut katsella. Nell, ettekö aio milloinkaan tulla ratsastamaan kanssani?"

"Ah, olen niin iloinen, että myönnyitte", sanoi Dick nauraen. "Olen usein ihmetellyt, miten Belding tuli antaneeksi Blanco solin minulle."

"Eihän? Kuulkaahan, Nell, hän on valmis antamaan Laddille ja Jimille myöskin valkoiset hevoset milloin tahansa."

"Onko? Ei kumminkaan Deviliä, White womania eikä Reinaa. Ei iki maailmassa! Mutta isällä on paljon muitakin nopeita hevosia, joiden joukosta pojat saisivat valita. Dick, sanon teille isän haluavan, että Blanco sol juoksisi itsensä loppuun, menettäisi nopeutensa erämaassa. Hän on niin mustasukkainen Diablon vuoksi."

"Ehkä. Hän on totisesti omituisesti kiintynyt hevosiin. Ymmärrän sen nyt paremmin kuin ennen. Omistin pari juoksijaa ennen maailmassa. Luullakseni nuo eläimet sopivat minulle siihen aikaan. Mutta Blanco sol —!"

"Pidättekö siitä?" kysyi Nell katsahtaen lämpimästi sinisin silmin
Dickiä kasvoihin.

"Olen niin iloinen. Solista on kehittynyt hienompi ja parempi hevonen sitten kuin saitte sen haltuunne. Se rakastaa teitä, Dick, sillä se katsoo aina teidän jälkeenne. Katsokaa, miten se kohottaa päätään. Se ikävöi teitä. Ymmärrän yhtä paljon hevosista kuin isä ja Laddykin. Sol on aina vihannut Diabloa eikä isällä ole siitä ollut juuri mitään hyötyä."

"Kyllä. Joskus kun olen alakuloinen, kuten tänäänkin, aion lähteä. Ja sanoakseni totuuden, Nell, niin tuskinpa sellainen on toivottavaakaan, että vietän lopun elämästäni täällä."

Tyttö ei vastannut tähän mitään. Dick laski hellästi kätensä tytön kädelle ja huolimatta tämän puolinaisista ponnistuksista vapauttaa se ei hän laskenut sitä irti.

Tyttö kalpeni ja Dick näki hänen huulensa eroavan toisistaan. Mutta sitten keskeyttivät hänen aikeensa hiekoitetulta käytävältä kuuluvat raskaat askeleet ja iloinen, moittiva ääni. Gale päästi Nellin vapaaksi ja vetäytyi takaisin. Belding tuli näkyviin tiilistä rakennetun majan takaa.

"Kuulehan, Dick, tuota paikattua yaquia ei voida karkoittaa, ei lahjoa eikä suostutella poistumaan Forlorn Riveristä. Hän on jo niin terve, että hän voisi matkustaa. Lupasin antaa hänelle hevosen, pyssyn, huopapeitteen ja evästä, mutta ei sittenkään."

"Onpa se todellakin naurettavaa", vastasi Dick hymyillen. "Anna hänen jäädä tänne ja pane hänet työhön."

"Minusta se ei ole ollenkaan naurettavaa. Kerron sinulle mielipiteeni. Tuo köyhä, koditon ja murtunut intiaani on kiintynyt sinuun, Dick. Nuo erämaan yaquit ovat omituisia ihmisiä. Olen kuullut heistä kummallisia kertomuksia. Uskon ne empimättä toisiksi. Hänen suhtautumisestaan sinuun on minulla seuraavat ajatukset. Sinä pelastit hänen henkensä. Tuollaista tekoa pitää jokainen intiaani suuressa arvossa, apachikin. Mutta tälle yaquille on sillä ehkä vielä suurempi merkitys. Kuulin kerran erään yaquin sanovan, ettei hänen heimonsa ole jättänyt milloinkaan maksamatta velkaansa ystävälle eikä viholliselle. Ehkä tämäkin mies ajattelee samoin."

"Dick, älkää naurako", sanoi Nell. "Olen tarkastanut tuota yaquia. On liikuttavaa katsella, miten hänen suuret surulliset silmänsä seuraavat teitä."

"Olet saanut ystävän itsellesi", lisäsi Belding. "Tässä erämaassa voi yaquista muodostuakin todellinen sellainen. Jos hän vain palaa entisiin voimiinsa, on hän oleva sinulle suureksi hyödyksi, älä käsitä minua väärin. Hän on tervetullut tänne. Mutta saat vastata hänestä ja luultavasti tulee sinulla olemaan täysi työ estäessäsi häntä silpomasta kaikkia Forlorn Riverissä asuvia meksikolaisia."

Rosvojen vierailemisen aiheuttama pelko ja muudan rohkeampi hyökkäys kuin minkään kartanon laitaosia vastaan tavallisesti tehdään vaikuttivat, että Belding rakensi uuden aitauksen. Se ei ollut kyllä mikään kaunis, mutta se oli korkea ja verraten vahva. Portti erittäinkin oli lujaa tekoa. Se riippui suurien saranain varassa ja lukittiin raskailla ketjuilla ja munalukoilla. Ulkopuolelta peitettiin aitaus täydellisesti piikkilangoilla, joten sen särkeminen pimeässä ei juuri voinut tulla kysymykseenkään.

Belding lukitsi valkoiset hevosensa tuohon aitaukseen öiksi. Papagolainen paimen nukkui läheisyydessä olevassa tiilimajassa. Belding ei kuvitellut kumminkaan, että mikään puuaitaus, vaikka se olisi ollut miten vahvasti rakennettu tahansa, voisi estää päättäväisiä rosvoja särkemästä sitä. Mutta se veisi kumminkin aikaa ja aiheuttaisi melkoisesti melua, ja näihin seikkoihin Belding luotti. Hän ei uskonut, että öisin toimiva rosvojoukko voi kestää kovaa ampumista, ja tuli lopulta niin huolettomaksi, että hän alkoi nukkua öisin, kuten ennenkin. On kumminkin muistettava, ettei Ladd pitänyt näitä Beldingin valoisia toiveita oikeutettuina.

Jim Lash ratsasti kotiin ilmoittaen, että kaikki oli hyvin rajan kummallakin puolella Sonoyta-kosteikkoon päin. Päivät kuluivat ja Belding piti vain vartijoitaan kotona. Rosvoja ei tuntunut olevan läheisyydessä. Useat vastatulleet, sekä amerikkalaiset että meksikolaiset, jotka tulivat vaunuilla ja kuormavankkureilla Casitasta, totesivat, että omaisuus ja ihmishenget olivat nyt halpaa tavaraa tuossa vallankumouksellisten miehittämässä kaupungissa.

Eräänä tammikuun aamuna Dick Gale heräsi johonkin kimeään uhkaavaan huutoon. Hän hyppäsi vuoteestaan ymmällään ja peloissaan. Hän kuuli Beldingin jyrisevän äänen vastaavan huutoon ja sitten nopeita askelia käytävän kivitykseltä. Mutta niihin ei hän ollut herännyt. Hänen ovensa takaa kuului kuin raskaita huokauksia, melkeinpä kuin nyyhkytyksiä. Dick näki kylmässä ja harmaassa hämärässä jotakin valkoista. Pyssy kädessään hyökkäsi hän huoneensa poikki ovelle. Blanco sol seisoi juuri sen ulkopuolella.

Mitään tavatonta ei ollut, että Blanco sol tuli ja tukki päänsä Dickin huoneeseen päivän aikaan, mutta sen tulo näin aikaisin aamulla, vaikka se illalla oli suljettu aitaukseen, merkitsi rosvoja, ei mitään sen vähempää. Dick tyynnytteli hellin sanoin korskuvaa hevostaan, pukeutui niin nopeasti kuin suinkin ja syöksyi pihalle pyssy kummassakin kädessään. Solin jokainen jäsen vapisi. Kuin koira seurasi se Dickiä talon ympäri. Kuultuaan huutoja aitauksesta päin suuntasi Gale kulkunsa nopeasti sinne.

"En voi vielä sanoa, mitä oikeastaan on tapahtunut", vastasi Jim. "Tämä on Bull. Löysin sen juoksemasta pihalta."

Kun he saapuivat aitaukselle, tapasivat he siellä Beldingin, joka vapisi ja raivosi kuin hullu. Portti oli auki ja aitaus tyhjä. Ladd oli kumartunut tutkimaan maata löytääkseen jälkiä.

"Mielestäni voimme mennä hieman rauhoittumaan ja odottamaan päivää", ehdotti Jim.

"Varmasti. Ne ovat jo kaukana, saatte olla varmat siitä. Tom, missä papago on?" sanoi Ladd.

"Hän on siis pettänyt meidät, vai mitä? Täällä portin pylvään vieressä on muudan sulkarauta. Intiaani on varmaankin hakenut sen pajasta. Sitä käytettiin vipuamaan pois nauloja ja piikkejä. Tom, luullakseni ei tuon portin avaamiseen tuhlattu juuri aikaa."

Belding, joka oli paitahihasillaan ja avojaloin, puhkui raivosta. Hän sanoi kuulleensa hevosten laukkaavan silloin, kun hän hyppäsi vuoteestaan.

"Sol. Se tuli hirnumaan Dickin oven taakse. Etkö sinä sitten kuullut sitä, ennenkuin huusin?"

"Kuullutko? Se tuli tömistelemään suoraan ikkunani alle. Nousin istumaan vuoteelleni ja kun se poistui, makasi Jim poikittain lattialla ja minä olin säikähtynyt aivan jäykäksi. Mitä sinä, Dick, ajattelit, kun se tuli hirnumaan ovesi taakse?"

"Pojat, lyön vetoa, että Sol olisi tappanut muutamia rosvoja, jos ne vain olisivat koettaneet ottaa sitä kiinni", sanoi Jim. "Istuutukaamme nyt odottamaan päivää. Luulen, että löydämme ainakin muutamia hevosia juoksemasta vapaina. Tom, sinun on mentävä pukemaan enemmän vaatteita yllesi. Nyt on tavattoman kylmä. Muista samalla sanoa naisille, ettei meistä ole kukaan vahingoittunut."

Auringon noustua saatiin selville muutamia ryöstön erikoiskohtia. Paimenet löysivät kahdeksan rosvon jäljet, jotka johtivat joen uomaan, minne hevoset oli jätetty. Papago oli selvästi ollut petturi. Hänen muutamat mitättömät kapineensa olivat kadonneet. Lashin ennustus toteutui, sillä kentiltä löydettiin enemmän irtonaisia hevosia. Miehet kiersivät pian yksitoista valkoista, jotka olivat enemmän tahi vähemmän säikähtyneitä. Niiden joukossa olivat Reina ja Blanca mujerkin. Rosvot eivät olleet voineet kuljettaa muuta kuin hevosen mieheen. Oli suoraan sanoen kohtalon katkeraa ivaa, että Belding oli menettänyt lemmikkinsä, hevosen, josta hän piti enemmän kuin muista yhteensä. Jossakin tuolla tiellä tappeli juuri joku rosvo kovasuisen Blanco diablon kanssa.

"Onni ei ole tarpeeksi kuvaava sana", vastasi Ladd. "Ryöstö tapahtui luullakseni näin: Muutamat rosvot hyppäsivät aidan yli sillä aikaa kuin toiset työskentelivät portin kimpussa. Ehkä papago seurasi mukana ja näytti heille parhaat hevoset. Mutta ne eivät saaneet kumminkaan kiinni muuta kuin Diablon, mutta miten ne sen vangitsivat, en käsitä ollenkaan. Olisin lyönyt vaikka vetoa, että tarvittaisiin ainakin kahdeksan miestä varastamaan sitä. Mutta meksikolaiset ovatkin parempia hevosmiehiä kuin me."

Belding ei voinut tyyntyä. Hän kiroili ja raivosi ja selitti vihdoin aikovansa lähteä ajamaan takaa rosvoja.

"Laddy, olet oikeassa", sanoi hän sitten heti. "Minun on kärsittävä tämä vahinko. En voi poistua naisten luota enkä jättää omaisuuttani ryöstettäväksi. Mutta se on katkera ajatus. Olen järkytetty sydänjuuriani myöten eikä mikään muu kuin veri voi minua tyydyttää."

"En oikein vielä tiedä. Anna ensin tulta piippuuni. Dick, mene sinä hakemaan tuo yaquisi tänne."

VIII.

BLANCO SOL JUOKSEE.

Yaquin omituinen synkkä katse kiersi aitausta, tarkasteli heiluvaa porttia ja sen murrettuja salpoja, tiellä näkyviä jälkiä ja kiintyi lopulta Beldingiin.

"Varmasti, yaqui, noin kahdeksan pahaa miestä ja eräs intiaani-petturi", sanoi Ladd.

"Luullakseni hän tarkoittaa paimentani", lisäsi Belding. "Jos hän vain sen tekee, niin silloin on jokainen kohtuullinen epäilys oikeutettu. — Yaqui — malo Papago — Si?"

Yaqui levitti sylensä. Sitten hän kumartui katsomaan tiellä näkyviä jälkiä. Ne olivat aivan sekaisin, mutta vähitellen sai hän kumminkin selville tuosta sekasotkusta, että ne johtivat tielle, jota paimenet olivat kulkeneet virralle asti. Belding vartijoineen pysytteli aivan hänen kintereillään. Dick auttoi silloin tällöin tuota vielä heikkoa intiaania. Yaqui löysi poljetun paikan, johon rosvot olivat jättäneet hevosensa. Siitä läksi syvä ja selvästi näkyvä kapea tie kuivan joen uoman poikki.

Belding kysyi yaquilta, mihin Sonoran erämaan paikkaan hän luuli rosvojen suuntaavan kulkunsa. Vastauksen asemesta läksi intiaani seuraamaan jälkiä kuivan hiekkavirran yli, paju- ja mesquite-pensaikkojen läpi kallionlohkareita ja kaktuksia täynnä olevalle tasangolle. Saavuttuaan sinne pysähtyi hän. Muudan hiekan täyttämä melkein näkymätön tie johti vasemmalle ja selvästi kiersi Nimettömien vuorten itäisen pään. Oikealle haarautuva tie johti Papago Welliin ja Sonoytan kosteikkoon. Rosvojen jäljet läksivät kaakkoon päin tiettömään erämaahan. Yaqui puhui ensin jotakin omalla ja sitten espanjan kielellä.

"Luullakseni hän tarkoittaa hidasta kulkua", sanoi Belding. "Laddy, nuo jäljet näyttävät, että rosvot ovat helisemässä hevosten kanssa."

"Tom, senhän voi jo lopuksi huomata", vastasi Ladd. "Kysy yaquilta, mihin rosvot ovat matkalla ja onko siellä vettä."

Oli ihmeellistä nähdä yaquin viittaavan. Hänen tumma käsivartensa ojentui ja hän tähtäsi ojennettua sormeaan pitkin erästä matalaa etäisyydestä näkyvää valkoista jyrkännettä kohti. Sitten hän piirsi hiekkaan tikulla viivan ja sen päähän toisen suorakulmaisesti. Hän teki ristejä, merkkejä ja kuoppia, ja täydentäessään tuota karkeata piirustustaan puhui hän sekä yaquin että espanjan kieltä pistäen aina jonkun sanan englannin kieltäkin väliin. Belding tulkitsi hänen puheensa niin hyvin kuin hän vain osasi. Rosvot olivat matkalla kaakkoon rautatietä kohti, joka johti Nogalesista Sonoraan. Matkustaminen sinne vie neljä päivää, mutta tie on huono eikä parin viime päivän kuluessa ole vettä ollenkaan saatavissa. Rosvot ratsastavat hitaasti, sillä niillä on kuljetettavana liian paljon hevosia, eivätkä ne pelkää takaa-ajoa, koska niitä ei tavallisesti milloinkaan ajeta takaa. Heidät voidaan saavuttaa ja heidän kimppuunsa hyökätä vielä tänä iltana ensimmäisen lähteen luona, joka sijaitsee eräässä laaksossa ja muodostaa kuin luonnollisen ansan.

Miehet palasivat taloon. Sitten he söivät ja joivat Beldingin tehdessä kiireellisiä matkavalmistuksia. Blanco sol ja paimenten hevoset syötettiin, juotettiin, ja satuloitiin. Ladd kieltäytyi jälleen ratsastamasta millään Beldingin valkoisella hevosella. Hän toimi nopeasti ja tyynesti.

"Tuo minulle pitkä kauaskantava pyssy ja paljon patruunia. Kiiruhda nyt", sanoi hän Beldingille.

"Laddy, ethän suinkaan halunne kuormittaa hevostasi liiaksi?" vastusteli Belding.

"En, vaan minä haluan kumminkin pyssyn, joka kantaa kauemmaksi kuin noiden roistojen pienet musketti ja karbiinit. Hae sellainen ja nopeasti."

"Minulla on muudan .405, pitkäpiippuinen ja raskas pyssy, jolla voidaan ampua penikulman päähän. Olen käyttänyt sitä metsästäessäni vuoristolampaita. Mutta, Laddy, se katkaisee hevosesi selän painollaan."

"Ei sen selkä katkea niin helposti… Dick, ota mukaasi paljon patruunia Remingtoniisi. Äläkä unhota kiikariasi."

Vähemmän kuin parin tunnin kuluttua varkaudesta läksivät nuo kolme vartijaa hyvin aseistettuina ja mainioilla virkeillä hevosilla seuraamaan rosvojen jälkiä. Kun Gale kääntyi katsomaan taakseen Forlorn Riverin toiselta törmältä, näki hän Nellin huiskuttavan valkoista huivia. Hän nousi seisomaan jalustimille ja heilutti sombreroaan. Sitten peittivät mesquite-pensaat tytön solakan vartalon näkyvistä ja Gale kääntyi vakavin ilmein seuraamaan tovereitaan.

He ratsastivat peräkkäin Ladd edellä. Hän ei seurannut aivan tarkasti rosvojen jälkiä, vaan oikaisi silloin tällöin. Rosvot ratsastivat hitaasti hakien nähtävästi seudun tasaisimpia ja kaktuksista vapaampia kohtia. Mutta Ladd suuntasi kulkunsa suoraan kuin mehiläinen tuota yaquin näyttämää valkoista harjannetta kohti, eivätkä mitkään muut kuin syvät mutakuopat tahi läpitunkemattomat kallioiset tahi kaktuksia kasvavat laikat voineet käännyttää häntä syrjään. Vaikeammin kuljettavilla paikoilla antoi hän hevosen kävellä, mutta kun jälleen saavuttiin tasaiselle ja kovalle maalle, pani hän sen nelistämään. Auringon kuumuus eneni ja tuuli yltyi. Tomupilviä leijaili sinisellä taivaanrannalla. Pyöriviä hiekkapatsaita, jotka olivat kuin vesipilareita, nousi kuivuneista valkoisista lammikoista vierien etemmäksi ja hajaantuen tuuleen. Harju, jonne he olivat matkalla, alkoi kohota, muuttaa väriään ja näytellä kivisten rinteittensä halkeamia.

Joka kerta, kun he saapuivat jonkun harjanteen, kukkulan tahi kummun laelle, käski Ladd ennenkuin he jälleen alkoivat laskeutua rinnettä Galen tarkastaa kiikarillaan edessä olevan erämaan laidasta laitaan. Siellä näkyi valkoisia ja keltaisia tomupilviä, kimaltelevien hiekkatöyryjen harjanteita pitkin liiteleviä hiekkapilviä, mutta ei alituisesti nousevia samanmuotoisia pölähdyksiä, jotka olisivat ilmaisseet erämaassa liikkuvia hevosia.

Keskipäivän aikaan pääsivät vartijat tiheästä kaktuspensaikosta aukeammalle maalle, jolloin sorapohjaiset mutakuopat ja matalat rapautuneesta keltaisesta kivestä muodostuneet hauraat penkereet muuttuivat koviksi hiekkatöyräiksi ja paljaiksi savikummuiksi. Erämaa oli kuin pyöreä, monivärinen kumpumeri. Loistava valkoinen aurinko hallitsi kaikkia sinisiä, punaisia, keltaisia ja sinipunertavia värivivahduksia. Kangastukset kimaltelivat, liehuivat ja hävisivät kuumuuden kimmeltäviin aaltoihin. Väsymättömien kavioiden alta kohosi tomua, joka oli hienoa kuin pöly.

Ratsastajat jatkoivat väsymättä matkaansa ja harjanne alkoi kohota. Erämaa muuttui alituisesti yleneväksi vastamäeksi. Kun Gale saapui paikalle, josta harjanteen rinteet näkyivät selvästi, sai hän heti selville, missä rosvot ja hevoset olivat. Kuljettuaan vielä tunnin voivat vartijat jo paljain silminkin nähdä pitkän mustista ja valkoisista pilkuista muodostuneen kapean liikkuvan viivan.

"Ne näyttävät suuntaavan kulkunsa tuohon keltaiseen solaan", sanoi Ladd viitaten harjanteen itäisessä päässä olevaan halkeamaan. "Kun ne häipyvät näkyvistämme, kiiruhdamme kulkuamme. Luullakseni on tuo yaquin mainitsema lähde tuolla solassa."

He ratsastivat nopeasti viimeiset tasaisen erämaan penikulmat harjanteen juurelle. Kun he saapuivat solan suuhun, oli aurinko jo laskeutumaisillaan länteen. Kallioiden välissä kasvoi surkastuneita mesquite-pensaita. Ladd määräsi, että hevoset oli kiinnitettävä liekaan ja etäännyttävä jalkaisin.

Solan kapea kannas leveni ja lakeutui noin puolen penikulman levyiseen ja ehkä parin penikulman pituiseen laaksoon. Sen rapautuneita kallioista esiintyöntyville jyrkänteille johtavia rinteitä näytti olevan mahdoton kiivetä. Paljaine, kovine ja valkoisine pohjineen, jossa ei ollut muuta viheriää kuin sen toisessa päässä kasvava pieni mesquite-pensaikko, oli se synkkä ja eristetty paikka, oikea erämaan syvennyksen hedelmätön pohja.

"Piiloutukaa, pojat", sanoi Ladd. "Lähde on tuolla ja hevosilla on tarkat silmät. Miten varmasti tuo yaqui määrittelikään tämän paikan! En ole milloinkaan nähnyt tällaista luonnon muodostamaa ansaa."

Sekä mustat että valkoiset hevoset näkyivät selvästi tummaa viheriää taustaa vasten ja mesquite-pensaikosta kohosi hitaasti kiemurteleva sininen savupatsas.

"Annahan, kun tuumailen. Dick, millaisilta sinusta näyttävät tämän kuopan portit? Minusta ne ovat hyvin rosoiset."

Gale tutki kiikarillaan vuorten seinämien muotoa ja rosoista nousevaa laakson pohjaa.

"Laddy, tuolta toisesta päästä on pahempi poispääsy kuin täältä", vastasi hän.

"Ja tämäkin on jo näin vaikea. Annahan minunkin katsoa… Niin pojat, tehtävänne suunnitteleminen on helposti tehty. Jim, sinun on mentävä sulkemaan laakson toisesta päästä johtava sola, ennenkuin ryhdymme hommiin."

"Heti aamulla, kun päivä on valjennut. Nuo roistot viipyvät täällä kyllä huomiseen saakka. Kuten muistatte, alkavat tästä vedettömät seudut."

"Luullakseni voin pimeässäkin hiipiä tuonne toiseen päähän", sanoi Lash miettiväisesti, "mutta helppoa ei se tule olemaan."

He hiipivät varovaisesti vakoilupaikalta hevostensa luo, jotka he päästivät irti ja taluttivat kauemmaksi lohjenneiden kallionlohkareiden väliin. Hevosille se oli kuiva ja ruohoton leiripaikka, mutta miehet sytyttivät tulen ja söivät niukan, mutta kumminkin vahvistavan ateriansa.

Paikka oli hyvin korkealla ja muutamasta kallioiden välisestä halkeamasta he näkivät, miten rajaton värikäs erämaa jatkui silmänkantamattomiin länttä kohti. Aurinko laskeutui ja sitten kuin se oli kadonnut näkyvistä tummenivat vuorien kullanväriset huiput ja niiden varjot alkoivat kohota ylemmäksi.

Jim Lash kääriytyi huopapeitteeseensä, ojensi jalkansa tuleen päin ja rupesi nukkumaan. Ladd käski Galen seurata Jimin esimerkkiä luvaten pitää vireillä tulta ja herättää Jimin sitten kuin oli tarpeeksi myöhäinen tämän lähteä kiertämään rosvoja. Kun Gale heräsi, oli yö pimeä, kylmä ja tuulinen. Tähdet tuikkivat kirkkaasti. Jim oli jo noussut ja satuloi hevostansa Laddin puhuessa hänelle jotakin hiljaa. Kun Gale nousi lähteäkseen heidän mukaansa, kielsivät vartijat häntä tulemasta. Mutta Gale halusi kumminkin seurata heitä, sillä siten olisivat Jim ja Laddkin hänen sijassaan menetelleet.

Laddin kulkiessa edellä katosivat he pimeään. Eteneminen oli hyvin hidasta, varovaista ja hiljaista. Rinteitten juurilla näytti pimeys läpitunkemattomalta. Hevonen oli yhtä varovainen kuin sen isäntäkin. Ladd ei eksynyt tieltä, vaikka hän johti heitä kiemurtelevaa polkua kallionlohkareitten ja mesquite-pensaitten välitse, poiketen usein syrjäänkin sivuuttaakseen ne. Vihdoin rupesi tie näkymään selvemmin ja itäisen taivaan tähdet tuikkivat solan korkeiden seinämien välistä.

Heidän etenemisensä oli täälläkin yhtä varovaista kuin ennenkin, vaikka ei enää niin vaikeaa eikä hidasta. Kun solan synkkä pimeys vaaleni ja tähtitaivasta alkoi näkyä laajemmalti, pysähtyi Ladd ja seisoi vaitiollen hetkisen.

"Onni on meidän puolellamme!" kuiskasi hän. "Tuuli puhaltaa suoraan kasvoihin, Jim. Hevoset eivät niin ollen vainua sinua. Kulje hitaasti. Älä liikahduta kiveäkään. Pysyttele aivan rinteen juurella. Koeta päästyäsi toiseen päähän kiivetä niin korkealle kuin tämäkin paikka on. Odota päivää, ennenkuin lähdet jollekin vyöryvälle rinteelle. Aloitan homman niin varhain aamulla kuin suinkin. Siinä kaikki."

Laddin tyyni, hidas puhe oli tuskin tuon vaarallisen tehtävän vertainen, Lash jatkoi matkaansa hyvin hitaasti taluttaen hevostaan. Kavioiden pehmeä kapse lakkasi kuulumasta samoihin aikoihin kuin tuo harmaa ryhmä katosi synkeään pimeyteen. Sitten vetäisi Ladd Dickiä käsivarresta ja kääntyi takaisin tielle.

Mutta Dick viivytteli hetkisen. Hän halusi katsella tarkemmin tuota eebenholtsinväristä kuilua, jonka himmeästi näkyvät seinämät kohosivat korkealle sinistä, tähtikirkasta taivasta kohti. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.

Vihdoin hän kääntyi ja saavutti pian Laddin. Yhdessä he sitten haparoivat leiriin mutkikkaita kallion syvänteitä pitkin. Nuotio oli sammumaisillaan. Ladd lisäsi siihen risuja paneutuen sitten nukkumaan muutamiksi tunneiksi Galen vahtiessa. Aamupuoli yöstä kului niin, kunnes tähtien himmeneminen ja synkempi pimeys aloittivat auringonnousun edellisen tunnin. Paikka oli suojassa tuulelta, mutta ilma oli kylmä kuin jää. Gale kulutti aikaa taittelemalla risuja eräästä kuivuneesta mesquite-pensaasta ja kävelemällä edestakaisin ja kuuntelemalla. Blanco sol tömisytteli jalkojaan silloin tällöin, rikkoen siten ajoittain vallitsevan hiljaisuuden. Ladd heräsi ennenkuin rupesi hämärtämäänkään. Sitten he söivät ja joivat. Kun pimeys alkoi hälvetä, satuloivat he hevosensa ja taluttivat ne solaan ja sieltä paikalle, jossa he olivat eronneet Lashista. Siellä he odottivat auringonnousua.

Galesta tuntui se viipyvän kauan. Tällainen odottaminen kiihoitti aina hänen muutenkin tulista mieltään. Hänellä ei ollut hituistakaan Laddin kärsivällisyydestä. Hän halusi toimintaa. Harmaat varjot alkoivat kirkastua ja tuo mesquite-pensaikko muodosti tumman pilkun hämärään laaksoon. Sitten nousi aurinko.

Ladd odotti kumminkin vielä. Kuta lähemmäksi toiminnan hetki tuli, sitä tyynemmäksi ja vakavammaksi hän muuttui. Gale arvaili, millaiset hyökkäyssuunnitelmat hänellä mahtoivatkaan olla, mutta hän ei kumminkaan kysynyt. Hän odotti vain määräyksiä, ollen valmis toimimaan.

Laakso muuttui aivan valoisaksi lukuunottamatta itäisen rinteen juurta. Sitten kohosi mesquite-pensaikosta savupatsas suoraan taivaalle. Tuota oli Ladd nähtävästi juuri odottanutkin. Hän veti pitkän .405:den kotelosta ja koetti tähdätä. Sitten hän irroitti patruunavyön satulansa nupista. Jokaisessa silmukassa oli patruuna, joista kukin oli neljän tuuman pituinen. Sidottuaan vyön vyötäreilleen sanoi hän:

Ladd kulki edellä mäkeä alas, kunnes hän saapui paikalle, josta voitiin pitää silmällä laaksosta johtavaa tietä. Se oli sitäpaitsi ainoa paikka, jonka kautta voitiin tunkeutua solaan.

"Dick, sinun on jäätävä tähän. Jos joku rosvo sattuu ratsastamaan kylliksi lähelle, pudota mies satulasta… Sitten haluan saada hevosesi."

"Blanco solinko?" huudahti Gale hämmästyen enemmän Laddin pyynnöstä kuin vastahakoisuudesta luovuttaa se hänelle.

"Myöntymisesi ilahduttaa minua. Tiedän, miten rakastat tuota hevosta. Charlie Laddkin on rakastanut hevosia, mutta niiden joukossa ei ole ollut ainoatakaan Solin vertaista. Koettelin vain hermojasi, Dick, pyytämällä hevostasi kertomatta suunnitelmaani. Voit olla aivan varma, ettei Sol tule saamaan naarmuakaan. Aion ratsastaa tuonne laaksoon ja houkutella rosvot aukealle. Niiden karbiinit eivät kanna kauaksi, mutta ne eivät pääse minun .405:teni ulottuvilta. Niiden luodit saavat kyntää maata. Ymmärrätkö?"

"Laddy, aiot siis paeta, kun rosvot rupeavat ajamaan sinua takaa, ja kun he pakenevat, ajat sinä heitä takaa. Niinkö?"

"Niin. Aion ajaa juoksua koko ajan. He eivät voi tavoittaa Solia, mutta
Sol tavoittaa heidät milloin vain haluan. Voitko kieltää sen?"

"En. Suunnitelmasi on suurenmoinen. Mutta ajattelehan, jos joku rosvo hyppää Blanco diablon selkään."

"Se onkin suunnitelmani ainoa heikko kohta. Mutta otaksun, etteivät he huomaa sitä ennenkuin liian myöhään. Mutta jos he turvautuvat siihen, voi Sol jättää Blanco diablonkin jälkeensä. Ja minähän voin sitäpaitsi milloin tahansa ampua tuon valkoisen paholaisen."

Laddin omituinen viha tuota hevosta kohtaan ilmeni hänen viimeisten sanojensa kiihkeydessä ja tavassa, millä hän työnsi leukansa esille ja sulki suunsa.

Hän ei puhunut enää mitään, vaan alkoi lyhentää Solin jalustimien hihnoja. Kun hän sai ne sopimaan, nousi hän selkään ja ratsasti tietä pitkin laaksoon. Hän eteni niin huolettomasti kuin hän olisi ollut matkalla juottamaan hevostaan. Mutta tuo poikittain satulassa oleva pitkä musta pyssy oli pahaaennustava.

Gale sitoi huolellisesti toisen hevosen muutamaan läheisyydessä olevaan mesquite-pensaaseen ja asettui sitten erään matalan kallionlohkareen taakse, jonka suojasta hän voi helposti nähdä kaikki tapahtumat ja ampua tarpeen vaatiessa. Hän kuvitteli Jim Lashin olevan samanlaisessa asemassa laakson toisessa päässä. Gale oli tottunut jo vaaroihin ja niiden aiheuttamiin omituisiin kiihkeihin tunteihin. Tämä pian alkava näytelmä erosi kumminkin jo alkuvalmistuksissaankin niin suuresti kaikista hänen ennen kokemistaan, että hän odotti toiminnan alkua kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hänen mielessään liikkuivat — pitkä sammumaton viha noita rajarosvoja kohtaan, uskollisuus Beldingiä kohtaan, kiihkeä halu saada kostaa kaikki kärsimänsä vääryydet, lämmin ihailu tyyntä ja leppymätöntä Laddia ja hänen täydellistä pelottomuuttaan kohtaan ja omituinen sykähdyttävä mielenkiinto tuohon vanhaan usein väiteltyyn, mutta milloinkaan ratkaisemattomaan kysymykseen: oliko Blanco sol nopeampi ja vahvempi hevonen kuin Blanco diablo. Gale tiesi tulevansa näkemään näiden molempien leppymättömäin kilpailijain välisen kilpajuoksun — kilpajuoksun sellaisen, joka muuttaa hevoset ja miehet peloittaviksi.

Ladd ratsasti noin neljännespenikulman verran laakson keskustaa kohti, ennenkuin mitään tapahtui. Sitten kajahti kimeä hirnunta tyynessä kylmässä ilmassa. Joku hevonen oli joko nähnyt tahi vainunnut Blanco solin. Ääni kuului toistamiseen tosin hiljaa, mutta selvästi. Se pani veren kiertämään nopeammin Galen suonissa. Sol pysähtyi. Sen pää kohosi vanhaan tapaan: nopeasti ja tulisesti. Gale tarkasteli kiikarillaan mesquite-pensaikkoa. Hän näki rosvojen juoksevan aukeamalle viittaillen ja huitoen. Kaukoputki toi ne niin lähelle, että hän näki miesten tummat kasvot. Äkkiä ne hajautuivat ja hävisivät pensaikkoon. Sitten hän näki vain vilahtelevia mustia ja valkoisia ruumiita. Nähtävästi rosvot pukeutuivat, latasivat pyssynsä ja satuloivat hevosensa silloin.

Suunnattuaan kaukoputkensa alemmaksi näki hän, että Blanco sol oli lähtenyt jälleen liikkeelle. Se nelisti nyt ja katkaisi toisen näljännespenikulman, ennenkuin rosvot ilmestyivät ratsain mesquite-pensaikon laitaan.

Silloin se seisahtui jälleen. Sen kimeä värisevä hirnunta kantautui selvästi Galen korviin. Rosvot ratsastivat mustilla hevosilla, jotka seisoivat rinnan liikkumattomina. Galea nauratti ajatellessaan, miten pulmalliselta tilansa mahtoikaan miehistä tuntua. Laakson keskellä oleva yksinäinen ratsastaja ei ehkä näyttänyt niin uhkaavalta kuin hänen läsnäolonsa vihjaamat mahdollisuudet edellyttivät.

Sitten näki Gale erään rosvon eroavan joukosta ja ratsastavan nopeasti laakson toisessa päässä olevaa solaa kohti. Teko voi kyllä olla luonteenomaisen pelkuruudenkin aiheuttama, mutta enemmän voitiin sitä pitää rosvojen varovaisuustoimenpiteenä turvatakseen peräytymisensä. Epäilemättä näki Laddkin tuon laukkaa-ajavan ratsastajan. Kului muutamia jännittäviä hetkiä. Ratsastaja saapui rinteelle alkaen kiivetä. Gale näki paljain silminkin, miten kallioiden välistä pöllähti valkoista savua. Silloin käänsi rosvo säikähtyneen hevosensa takaisin tasangolle ja ratsasti hurjaa vauhtia toveriensa luo.

Kimojen ja mustien muodostama lauma näytti nyt hajautuvan ja levenevän nopeasti kahdelle taholle pensaikon päästä. Valkoiset savupilvet ilmaisivat, että rosvot jo ampuivat kiihkoissaan. Ne olivat vielä kaukana tavallisen ampumamatkan ulkopuolella, mutta ne ratsastivat Laddia kohti ampuen tullessaan. Mutta Ladd ei peräytynyt, ja suuri valkoinen seisoi kuin kallio paikoillaan. Gale huomasi Blanco solin edestä nousevan pieniä tomupilviä, joita sitten nopeasti rupesi näkymään sen takaakin. Rosvojen matalalle tähdätyt luodit ponnahtelivat laakson kovasta paljaasta pinnasta. Sitten kohotti Ladd pitkän pyssynsä. Ei näkynyt ollenkaan savua, kuului vain kolme kovaa paukahdusta. Lähestyvien ratsastajain riveihin ilmestyi aukko ja sitten laukkasi muudan hevonen ratsastajatta oikealle. Blanco sol näytti kääntyvän kuin nasta ja laukkaavan laakson alinta päätä, kohti. Se sivuutti Galen ja pyörsi oikealle juosten nopeasti. Sitä ajoi nyt takaa viisi rosvoa, jotka laskettivat täyttä laukkaa huutaen ja ampuen ja ollen nähtävästi aivan varmat saaliistaan. Ladd pidättäytyi ampumasta kääntyillen vain yhtämittaa satulassa.

Gale näki, miten Laddin ja rosvojen välinen matka vähitellen piteni, ja huomasi selvästi, milloin Ladd vähensi Solin vauhtia. Ladd koetti nähtävästi viekoitella rosvoja Galen aseman edustalle, ja äkkiä huomasi Gale, että hän luultavasti onnistuisikin aikeissaan. Rosvot, jotka ratsastivat kuin paimenet, lähenivät puoliympyrässä ja oikaisivat aina silloin kun sellaiseen oli tilaisuutta. Muudan pieni ja jäntevä mies, joka istui korkealla hevosensa selässä kuin kilparatsastaja, oli monta metriä tovereistaan edellä. Hän näytti pääsevän ampumamatkan päähän Laddista, mutta hän ampui kai liian korkealle, koska eivät hänen luotinsa pölähdyttäneet tomua Solin takaa. Gale oli valmis ampumaan. Blanco sol painoi menemään niin, että sen tahdikas kavioiden kapse kuului selvästi. Se juoksi vaikeudetta.

Gale koetti tyynnyttää sydämensä ja valtimoidensa kiivasta sykintää ja käänsi katseensa jälleen lähimpään takaa-ajajaan. Tämä rosvo oikaisi juuri pitäen pyssyä pystyssä kädessään ja lähestyen nopeasti. Matka oli pitkä, melkein viisisataa metriä. Galella ei ollut aikaa asettaa remingtoninsa tähtäintä paikoilleen, mutta hän tunsi pyssynsä ja tähdäten kylmästi nopeasti liikkuvaan ratsastajaan alkoi hän ampua. Ensimmäinen luoti sattui maahan hevosen eteen jyrsäisten liikkeelle suuren tomupilven ja pannen ratsun hyppäämään kuin aidan yli. Pyssy oli automaattinen eikä Galen tarvinnut muuta kuin painaa liipasinta. Hän huomasi nyt, että muutkin rosvot olivat samassa linjassa ja ampui nopeasti monta laukausta peräkkäin. Äkkiä hyppäsi etummainen hevonen suonenvedontapaisesti, ei ylös eikä syrjään, vaan suoraan eteenpäin, syöksyen sitten maahan ja heittäen ratsastajansa menemään kuin katapultin. Sitten se piehtaroi ja potki, nousi puoleksi ylös, mutta kaatui jälleen ja jatkoi potkimistaan. Sen ratsastaja ei liikahduttanut jäsentäkään.

Muut rosvot pidättivät nopeasti kiitävät hevosensa pyörtäen takaisin paetakseen tuota näkymätöntä patteria. Gale täytti uudestaan pyssynsä makasiinin. Hän pidättäytyi tarpeettomasta ampumisesta ruveten tarkemmin seuraamaan alempana tapahtuvaa taistelua. Ladd alkoi ampua Solin juostessa. .405 paukahti kimeästi ja sitten taas. Raskaat luodit kynsivät maata laakson leveydeltä. Ladd tähtäsi tarkasti ja ampui harvaan välittämättä noista Solin takaa ja sivuilta nousevista pienistä tomupilvistä. Rosvot ajoivat häntä takaa kuin mielettömät ladaten ja ampuen yhtämittaa. Ne ampuivat kymmenen kertaa siihen kuin Ladd ampui kerran, mutta sittenkin turhaan. Laddin kuudennen laukauksen kajahdettua horjahti eräs rosvo taaksepäin, heitti karbiininsa menemään ja vyöryi satulasta jääden riippumaan jalustimesta. Säikähtynyt hevonen laukkasi tiehensä laahaten ratsastajan mukanaan pitkin tomuista maata.

Gale oli päättänyt seurata jokaista tuon kilpailun erikoiskohtaa, mutta tapahtumat seurasivat niin nopeasti toisiaan, ettei hän saanut täyttä selvyyttä kaikesta. Ladd oli tyhjentänyt yhden makasiinin ja Blanco sol paransi nyt vauhtiaan. Se jätti takaa-ajajat kauas jälkeensä. Sitten näytti siltä, että rosvot luulivat Laddin pakenevan. Ne pysähtyivät nopeasti ja näyttivät neuvottelevan. Mutta se oli kohtalokas erehdys. Blanco sol hiljensi vauhtiaan ja seisahtui muutamien pitkien laukkojen jälkeen poikittain rosvoihin. Ladd ampui noita yhteen ryhmään kokoutuneita miehiä. Kului hetkinen. Sitten kuuli Gale, miten luoti sattui maahan, näki tomun pölähtävän ja kuuli luodin läiskähtävän kallioon ja viheltävän sitten tiehensä. Vasta sitten huomasi hän erään rosvon suistuvan satulasta suulleen maahan. Teräsmanttelinen luoti oli lävistänyt hänet keskeyttämättömällä matkallaan Galen aseman taakse.

Jäljellä olevat pari rosvoa kannustivat nyt hurjasti hevosiaan laakson toista päätä kohti. Mutta Ladd pani Solin niiden jälkeen. Galesta näytti, vaikka hän totesikin olevansa kiihoittunut ja puolueellinen, että nuo toiset hevoset olivat Blanco soliin verrattuina kuin etanoita. Rosvot erosivat. Toinen suuntasi kulkunsa laakson itäistä päätä kohti ja toinen ratsasti takaisin mesquite-pensaikkoon. Ladd pysytteli tämän jälkimmäisen jäljessä. Sitten ilmaisivat pienet savupilvet ja pyssyn etäiset laukaukset, että Jim Lashkin oli yhtynyt leikkiin. Hän ei onnistunut tekemään kumminkaan muuta kuin palauttamaan rosvon takaisin laaksoon. Mutta Ladd oli käännyttänyt toisenkin ratsastajan, ja nyt olivat nuo molemmat rosvot kivisen rinteen laella olevan Lashin ja tasangolla olevan Laddin välissä. Roistot koettivat ratsastaa niin nopeasti kuin heidän hevostensa kavioista vain lähti välttyäkseen joutumasta saarroksiin. Mutta ainoastaan toinen pääsi pakoon, ja hän tuli ratsastaen henkensä edestä laakson itäistä seinämää kohti. Blanco sol aloitti jälleen miellyttävän ja kauniin juoksunsa. Se tavoitti tavoittamistaan, vaikka sen vauhti ei vielä ollutkaan nopeimmillaan. Ratsastaessaan laakson päätä kohti ampui rosvo kahdeksan kertaa, kuten Gale vartavasten laski, mutta luodit sattuivat matalalle tahi kauas sivuille. Huomattuaan sen heitti mies karbiininsa menemään ja menetti kaiken malttinsa päästäiseen vain pakoon.

Noin viisisataa metriä Galesta vasemmalle käänsi rosvo hevosensa rapautuneelle rinteelle ja alkoi kiivetä. Hevonen oli mainio, paljon rohkeampi kuin sen ratsastaja. Mutkitellen sinne tänne nousi se vain ylemmäksi, ja kun Ladd saapui rinteen alle, oli se jo kaukana rosoisten ja kovertuneiden kallioiden välissä. Pari kertaa kohotti Ladd jo pitkän pyssynsä, mutta ei kumminkaan ampunut. Gale luuli, ettei vartijan pidättyväisyys johtunut säälistä meksikolaista, vaan tämän mainiota ja uskollista hevosta kohtaan. Ylemmäksi ja ylemmäksi se kiipesi, keltaiset tomupilvet pölähtelivät ja silloin tällöin vyöryi suuria kiviä kolisten ja jyristen rinnettä alas. Tuntui aivan uskomattomalta, että joku hevonen, kuormitettu tahi kuormittamaton, voi löytää jalansijaa ja pysytellä noilla kapeilla penkereillä ja luhistuvilla, viettävillä kielekkeillä. Mutta se jatkoi vain kiipeämistään varmasti kuin vuoristolammas, ja päästyään viimein viimeisen pengermän laelle, seisoi se hetkisen paikoillaan kuvastuen selvästi sinistä taivasta vasten. Sitten se katosi. Ladd istui kahareisin Blanco solin selässä katsoen ylöspäin. Miten paimen mahtoikaan ihailla rosvon urhoollista juoksijaa!

Gale, jonka ihmetys oli hämmästyttänyt sanattomaksi, hyppäsi nopeasti seisoalleen ja huusi keuhkojensa koko voimalla:

Muudan suuri hevonen lähestyi sivulta paimenta kuin valkoinen juova. Blanco diablo! Verraton ratsastaja keinui tahdissa sen satulassa. Gale aivan tyrmistyi. Sitten hän muisti tuon rosvon, jota Lash oli ampunut ja sitten karkoittanut solan suulta. Tuo mies oli palannut pensaikkoon ja satuloinut Beldingin lemmikin. Tapahtumain aiheuttaman jännityksen kestäessä, kun Ladd tarkkaavaisesti katseli kiipeävää hevosta, läksi tämä viimeinen rosvo ratsastamaan tuulen nopeudella läntistä solaa kohti. Oli hyvin mahdollista ja luultavaakin, ettei hän tiennyt Galen olevan siellä sitä vartioimassa, ja varmasti toivoi hän voivansa sivuuttaa Laddin ja Blanco solin.

Kannuksen kosketus pani Solin syöksymään eteenpäin katkaisemaan rosvon kulkua. Diablo juoksi täyttä vauhtia, mutta etäisyys ja kulma suosivat Solia. Rosvolla ei ollut pyssyä, vaan ainoastaan pistooli, jonka hän oli puristanut kouraansa, ollen valmis ampumaan. Mies istui satulassa niinkuin se olisi ollut hänen tavallinen tuolinsa. Gale näki Laddin kumartuvan ja pudottavan luodikkonsa hiekalle. Hän ei halunnut joutua kiusaukseenkaan haavoittaa Beldingin lempihevosta.

Sitten Gale istui lumottuna ja henkeään pidättäen katsellessaan hevosten tuloa suoraan kohti. Blanco diablo juoksi matalana ja nopeasti kuin antilooppi, ollen hurjan ja peloittavan näköinen pirullisuudessaan, oikea sodan, veren ja kuoleman hevonen. Se näytti voittamattomalta. Galen ei tarvinnut muuta kuin katsoa sen suurenmoista juoksua ruvetakseen epäilemään Blanco solin etevämmyyttä. Hän oli kuin lumottu. Hän olisi helposti voinut ampuakin rosvon, mutta sellainen ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Välimatka lyheni kumminkin nopeasti. Oli jo ilmeistä, ettei rosvo voinut päästä solaan ennen Laddia. Hän huomasikin sen kääntyen vasemmalle ja tyhjentäen kuudestilaukeavansa käännöksessä. Tummin, hehkuvin kasvoin syöksyi hän Galen ohi.

Blanco sol tulla jyristi laakson poikki ja sitten toisen jälkeen suoraan laakson toista päätä kohti. Diablo oli tyyni ja Sol kiihtynyt, ja siinä olikin edellisen ainoa etevämmyys. Molempain hevosten juoksu oli nopeaa, kaunista ja suurenmoista. Kun Blanco sol paransi vauhtiaan, alkaen tavoittaa kilpailutoveriaan, riemuitsi Gale ja huusi kuin hullu. Nopeasti liikkuvat kaviot panivat liikkeelle oikeita tomupilviä. Rosvo kääntyi satulassaan ja ampui, mutta Ladd kumartui hevosensa kaulalle.

Diablon ja Solin välinen matka lyheni metri metriltä. Alussa oli se ollutkin melko pitkä, sillä rosvo löi ja kannusti, kannusti ja löi hevostaan alituisesti, kääntyi satulassaan ja ampui syöksyen sitten jälleen eteenpäin. Kiertäessään laakson ylintä päätä kääntyi hän liian äkkiä kallioiden keskellä.

Kaikki pirullisuus, mitä Blanco diablossa oli, näyttäytyi sen syöksyessä jälleen alaspäin. Outo ja julma kuolainten ja kannusten käyttö, hurja ratsastaja, joka oli imeytynyt selkään kuin iilimato, huudot ja ampuminen kiihdyttivät sen muutenkin hurjaa luontoa. Se juoksi niin, että se alkoi kompastella. Mutta se ei voinut kärsiä tuota takanaan tulevaa taipumatonta hevosta. Blanco solin juoksu oli kuin jokin varma, säälimätön ja pakottava voima — vakavampi, voimakkaampi ja nopeampi jokaisen pitkän ihmeellisen askeleen jälkeen.

Rosvo koetti ohjata Diablon lähemmäksi rinnettä ja paeta samaa tietä kuin toverinsakin. Mutta Diablo oli oikullinen. Se juoksi hurjasti, mutta vähentyvin nopeuksin. Tuo sulavasti liukuva valkoinen kaunis vauhtikone tuli vain lähemmäksi.

Sitten, kuin nopeasti toisiaan seuraavat huikaisevat salamat, syöksyivät nuo molemmat hevoset muutamaan syvänteeseen ja katosivat tomupilveen.

Gale tuijotti jäykin katsein. Kaukainen ampuminen kantautui hänen kovasti jyskyttäviin korviinsa. Sitten hän odotti melkein sietämättömin epäilyksin.

Pian ilmestyi eräälle laaksossa olevalle töyräälle jotakin valkoisempaa kuin taustaa vasten näkyvät harmaat tomupilvet. Gale ojensi kaukoputkensa. Kirkkaassa ympyrässä loisti Blanco solin jalomuotoinen pää korvista turpaan ulottuvine mustine juovineen. Nyt se taivutti kaulansa. Sitten hän näki Laddin istuvan satulassa.

Paimen talutti Blanco diabloa — uupunutta, murtunutta ja laahustavaa
Diabloa, jonka selässä ei ollut enää ratsastajaa.

IX.

KESKEYTETTY LEPOHETKI.

Kenelläkään miehellä ei ole milloinkaan ollut kaunopuheisempaa eikä kauniimpaa välittäjää asiansa edistämiseksi kuin Dick Galella oli Mercedes Castañedassa. Dick kurkisteli ovensa edustalla olevan paloverden viheriöiden kiiltävien oksien välitse. Päivä oli puolessa ja ilma puutarhassa oli painostava. Mehiläisten surina kukissa ja espanjattaren soinnukkaan äänen hiljainen mumina olivat ainoat äänet, jotka keskeyttivät hiljaisuuden. Nell makasi riippumatossa kädet niskan takana, punaisin poskin ja veitikkamaisin silmin. Hän näytti todellakin kapinalliselta. Dick totesi, että tuo nuori neiti oli täydellisesti saanut takaisin itsepäisen luonteensa, joka oli ollut nukuksissa jonkun aikaa. Yhtä varmalta näytti myös, etteivät Mercedeksen ponnistukset tuottaneet sellaisia tuloksia kuin olisi voitu odottaa.

Dick tunsi olevansa taipuvainen kapinallisuuteen itsekin. Belding ei ollut sallinut vartijain oleskella rajalla ja senvuoksi oli Dick ollut joutilaana suurimman osan ajasta, ja vaikka hän oli koettanutkin pidättäytyä, ei hän kumminkaan ollut voinut pysyä poissa Nellin läheisyydestä. Hän uskoi tytön rakkauteen, mutta hänen ei onnistunut milloinkaan päästä hänen kanssaan niin pitkäksi aikaa kahden kesken, että hän olisi saanut vahvistuksen ahdistaville toiveilleen. Kun tyttö oli yksinään, oli hän petollinen kuin varjo, nopea kuin salama ja salaperäinen kuin joku yaqui. Kun Dick koetti puhutella häntä puutarhassa tahi kentillä tahi kiertää hänet johonkin pengermän nurkkaukseen, karttoi tyttö häntä jättäen jälkeensä tummansinisten ahdistavien silmien muiston. Mutta tuo hänen silmiensä ilme antoikin juuri Dickille toivoa. Joskus taasen, kun Dick olisi voinut puhua suunsa puhtaaksi, ei Nell eronnut lainkaan Mercedeksestä. Hän oli jo aikoja sitten voittanut tasapuolisen Mercedeksen puolelleen, mutta huolimatta siitä oli Nell pitänyt enemmänkin kuin puoliaan heitä molempia vastaan.

Gale punnitsi erästä suunnitelmaa, joka hänellä oli ollut kauan mielessä ja joka nyt aiheutti päätöksen, mikä pani hänen sydämensä paisumaan ja posket punoittamaan. Hän kurkisti jälleen viheriöiden oksien välistä huomatakseen vain, miten Nell nauroi tuliselle Mercedekselle.

" Quién sabe ", huudahti hän ivallisesti ja ilostui nähdessään Nellin nopean hämmästyksen.

Sitten hän meni hakemaan rouva Beldingiä ja löysikin hänet keittiöstä askaroimasta.

Galen ja rouva Beldingin välit olivat muuttuneet nopeasti ja käsittämättömästi. Nyt ymmärsi Dick häntä vielä vähemmän kuin alussa, jolloin rouva näytti tuntevan vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Jos sellainen nyt voi olla mahdollista, oli rouva tukahduttanut vastenmielisyytensä ainakin joksikin ajaksi ja näytti nyt taipuvan johonkin muuhun, joka oli kuin rakkautta Galea kohtaan. Dick ei ollut ollenkaan varma hänen tunteistaan, ja hän oli jo kauan kuvitellut, että rouva pelkäsi häntä tahi jotakin, jota hän edusti. Gale oli jatkanut ponnistelujaan avoimesti ja rehellisesti, vaikkakin hienotunteisesti, edistääkseen yksipuolisen rakkautensa voiton mahdollisuuksia, ja sitä mukaa kuin aika kului oli Dick ollut huomaavinaan rouvan julkilausumattoman vastustuksen vähenevän. Hän oli ruvennut rakastamaan suuresti Nellin äitiä, sillä tämä ei ollut ainoastaan kotinsa lohduttaja ja voima, vaan myöskin kaikkien muidenkin Forlorn Riverin asukkaiden. Hän ei tehnyt minkäänlaista erotusta intiaanien, meksikolaisten eikä amerikkalaisten välillä kun huolet ja sairaudet olivat kysymyksessä. Hän oli samalla sekä sairaanhoitajatar, lääkäri, rauhanvälittäjä että auttaja. Hän oli hyvä ja jalo, eikä Forlorn Riverissä ollut ainoatakaan lasta eikä täysikasvuista, joka ei olisi rakastanut häntä. Mutta rouva Belding ei näyttänyt kumminkaan onnelliselta. Hän oli ajattelevainen, tarkkaavainen, myötämielinen, voimakas ja innostunut toisten onnellisuuden edistämiseksi, ja hänen tyttärensä kunnioitti häntä niin, että se tuntui muista yhtä oudolta kuin liikuttavaltakin, mutta siitä huolimatta hymyili rouva Belding vain harvoin eikä milloinkaan nauranut ääneen. Hänen silmissään oli aina surullinen ja ahdistettu ilme. Gale arvaili usein, oliko hänen elämässään ollut toinenkin murhenäytelmä kuin tuo otaksuttu isän eksyminen erämaahan. Ehkä hänen isänsä vielä selittämätön kuolema ahdisti häntä yhä.

Kun Dick tuli keittiöön, kuuli rouva Belding hänen askeleensa ja tervehti häntä.

"Äiti", alkoi Dick vakavasti. Belding nimitti häntä niin ja samoin Ladd ja Lashkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta Dickille. "Äiti, haluan puhella kanssanne."

Ainoa hämmästymisen merkki, jonka Dick voi rouva Beldingissä huomata, oli hänen silmiensä ilmeen muuttuminen. Ne tummenivat kuin monet ajatukset olisivat ne varjostaneet.

"Rakastan Nelliä", jatkoi Dick vaatimattomasti, "ja toivon teidän antavan minulle luvan kysyä häneltä, tahtooko hän tulla vaimokseni."

Rouva Beldingin kasvot muuttuivat kalman kalpeiksi. Gale luuli hänen pyörtyvän ja tuntien myötätuntoa rouvaa kohtaan kiiruhti hän nopeasti tämän luokse tarttuen hänen käsivarteensa.

"Suokaa minulle anteeksi. Olin tyhmä… Mutta luulin teidän tietävän", soperteli Dick.

"Olen sen tiennyt jo kauan aikaa", vastasi rouva Belding. Hänen äänensä oli vakava eikä hänessä voitu huomata muuta liikutuksen merkkiä kuin hänen kalpeutensa. "Ette siis ole vielä puhunut Nellille?"

Dick nauroi. "Olen koettanut sitä monta kertaa, mutta en ole saanut siihen milloinkaan tilaisuutta. Mutta hän tietää sen kyllä. On muitakin keinoja kuin puhuminen. Ja Mercedeskin on sanonut sen hänelle. Toivon ja melkein luulenkin, että Nell pitää minusta ainakin hieman."

"Dick, olette sitten ollut aivan sokea, kun ette ole huomannut sitä, mikä on ollut meille muille niin selvää. Luullakseni ei sitä olisi voitu estääkään. Olette miesten parhaita. En ihmettele ollenkaan, että hän rakastaa teitä."

Rouva Belding veti hänet valoon katsoen häntä kasvoihin omituisin tutkivin katsein. Gale ei ollut milloinkaan uneksinutkaan, että naisen silmät voivat olla niin tunteelliset ja ajattelevaiset. Näytti siltä kuin tuohon katseeseen olisivat sisältyneet kaikki elämän ilot ja surut.

"Ah, haluanko! Yhtä paljon kuin haluan elää ja työskennellä hänen puolestaan."

"Milloinko…? Heti kun hän vain suostuu. Vaikka huomenna!" Dick naurahti riemukkaasti.

"Dick Gale, haluat siis saada Nellin omaksesi? Rakastatko häntä itseään — hänen suloisuuttaan ja hyvyyttään — sanalla sanoen — juuri häntä vain, hänen ruumistaan ja sieluaan?… Eikö mikään voi muuttaa mieltäsi?"

"Rakas rouva Belding, rakastan häntä hänen itsensä vuoksi. Jos hän vain rakastaa minua, tulee minusta maailman onnellisin mies. Ei ole olemassa mitään, joka voi saada minut muuttamaan mieleni."

"Entä vanhempasi? Ah, Dick, olet ylpeän perheen jäsen. Kerron sinulle, että minäkin kerran tunsin sinunlaisesi nuorukaisen. Muutamat kuukaudet eivät voi muuttaa sukuylpeyttä eivätkä verta, eivätkä niitä voi muuttaa vuodetkaan. Sinusta on nyt tullut rajanvartija. Rakastat seikkailuja ja villiä elämää. Mutta se ei tule kestämään. Ehkä voit asettua tänne asumaan ja ruveta karjanjalostajaksi. Tiedän sinun rakastavan länttä. Mutta, Dick, omaisesi voivat —"

"Mitä ikinä vain haluattekaan kuulla omaisistani, kerron sen teille", keskeytti Dick omituisin tuntein. "Minulla ei ole mitään salattavaa heistä eikä itsestäni. Tulevaisuuteni ja onnellisuuteni ovat Nellin hallussa. Kenelläkään muulla ei ole kanssani mitään tekemistä."

Rouva Beldingin kasvojen jännitetty ilme höltyi äkkiä ja hän purskahti samalla kertaa sekä onnelliseen että katkeraan itkuun.

"No, mutta, äiti!" Gale ei voinut sanoa enempää. Hän ei voinut ymmärtää tällaista purkausta, joka niin suuresti erosi rouva Beldingin tavallisesta luonteesta. Dick kiersi kumminkin käsivartensa hänen ympärilleen. Hetken kuluttua tyyntyi rouva, ja suudeltuaan Dickiä työnsi hän tämän ovelle sanoen:

Gale palasi miettiväisenä huoneeseensa. Hän vannoi, että hän tekisi Nellin onnelliseksi, jos hänellä vain oli sellainen ihmeellinen onni, että hän voi saada hänet omakseen. Muistettuaan sitten, millaisia toiveita rouva Belding oli hänelle antanut, katosi Dickin vakavuus silmänräpäyksessä ja jotakin rupesi tanssimaan ja soimaan hänessä. Hän ei yksinkertaisesti voinut estää askeleitaan johtamasta häntä puutarhaan. Jokainen polku näytti vievän sinne. Hänen suonensa sykkivät, toiveet kirkastuivat ja into nousi korkealle. Hän tunsi, ettei hän milloinkaan ennen ollut mennyt puutarhaan näin haltioituneessa mielentilassa.

Hän otaksui epäröimättä, että hänen iloinen vihellyksensä ja äänekkäät askeleensa keskeyttäisivät lepohetken ensimmäisen unisen vaiheen, unen, johon tytöt aina päivän kuumimmiksi tunneiksi vaipuivat. Nell oli omaksunut tuon tavan jo paljon ennen kuin Mercedes saapui näyttämään, miten välttämättömästi se kuului tropiikin elämään. Mutta ei kumpikaan tyttö kuullut häntä. Mercedes nukkui palo verden juurella nojaten tummaa päätänsä pehmeään pielukseen. Nell oli nukkunut riippumattoon. Hänen syvässä unessaan oli unhotuksen tuntua ja kasvoissa hienoa hymyä. Tytön suloiset punaiset huulet pehmeine täydellisine muotoineen olivat aina lumonneet Dickin ja vetivät häntä puoleensa vastustamattomasti. Hän oli aina palanut halusta saada suudella häntä ja nyt pani tämä sopiva tilaisuus hänet aivan värisemään. Teko tuntui hirvittävältä, mutta ellei Nell heräisi heti, niin —. Ei, hän koetti tukahduttaa halunsa. Sellainen olisi jo enemmän kuin rohkeutta, se olisi —. Nopeasti laskeutui muudan kauhea viheriä kärpänen lähelle Nellin kasvoja näyttäen haluavan istuutua niille. Dick hiipi äänettömästi puiden väliin kiinnitetyn riippumaton luo ja karkoitti kätensä huitaisulla rohkean hyönteisen. Mutta hän tunsi olevansa voimaton suoristautumaan. Hän oli aivan kiinni tytössä, kumarruksissa hänen kasvojensa yli ja aivan noiden suloisten huulien läheisyydessä. Tuo uhmaava haaveileva hymy raotti niitä juuri. Dick luuli jo olevansa hukassa. Mutta tyttö liikahti ja Dick pelkäsi hänen heräävän.

Kun Nell aukaisi silmänsä, seisoi Dick suorana vähän matkan päässä. Tyttö oli uninen ja tyyni, kunnes hän huomasi Dickin. Silloin hän heräsi täydellisesti yhdessä sekunnissa ollen hämmentynyt ja levoton.

"No sitten näin unta", sanoi Nell tyyntyen huomattavasti kuullessaan oman äänensä.

"Niin, olitte juuri sen näköinen kuin olisitte nähnyt kauniita unia", sanoi Dick. "Olen pahoillani, että herätin teidät. En voi kumminkaan ymmärtää, miten satuin sen tekemään, sillä koetin olla hyvin hiljaa. Mercedes ei herännyt. Nyt poistun jälleen antaakseni teidän levätä ja uneksia."

Mutta hän ei kumminkaan liikahtanutkaan lähteäkseen. Nell katsoi häneen uteliain, arvostelevin silmin.

"Ainoastaan yhdeksänkymmentä varjossa. Ja te olette kertonut minulle, että juhannuksen tienoissa voi elohopea nousta sataankolmeenkymmeneenkin asteeseen. Nythän on siihen verraten oikea loistava, kultainen päivä."

"Eilen oli vieläkin kauniimpi ilma, mutta ette näyttänyt sitä huomaavankaan."

"Ah, eilinen on jo jossakin tuolla kaukana menneisyydessä, ristiriitaisessa menneisyydessä."

Nellyn uniset silmät avautuivat suuremmiksi. Hän ei oikein ymmärtänyt, miten kohdella tätä muuttunutta nuorukaista. Dick tunsi olevansa iloinen, mutta koetti kaikin tavoin olla ilmaisematta sitä.

"Millainen on tuollainen ristiriitainen menneisyys? Näytätte äärettömän onnelliselta tänään."

Dick kääntyi ja poistui puutarhasta pihalle johtavasta portista. Nell oli todellakin uninen ja kun hän oli vaipunut uneen jälleen, aikoi Dick palata. Hän käveli paikasta paikkaan hetkisen. Belding ja paimenet kengittivät muudatta hevosta. Yaqui oli kentillä vartioimassa hevosia. Blanco sol popsi ruohoa tyytyväisesti kohottaen silloin tällöin päänsä katsoakseen. Kun se näki isäntänsä, teroitti se pitkiä korviaan ja hirnui. Mutta äkkiä käänsi Dick kuin magneetin vetämänä askeleensa jälleen puutarhaan päin ja hiipi sinne äänettömästi.

Nell nukkui nyt raskaasti. Hän oli veltto, raukea eivätkä unet häntä nyt kiusanneet. Otsalle valuneet hiukset olivat hiestä kosteat.

Jälleen hän liikahti ja heräsi vähitellen. Hänen silmänsä aukenivat kosteina, varjoisina ja tiedottomina. Ne tuijottivat Dickiin hetkisen, ennenkuin ne kirkastuivat ja muuttuivat tietoisiksi tilanteesta. Dick seisoi hänestä vähintäinkin kymmenen askeleen päässä ja kaikista ulkonaisista seikoista päättäen katseli hän Nelliin tyynesti.

"Olen häirinnyt lepoanne jälleen", sanoi hän. "Suokaa minulle anteeksi.
Poistun heti."

Hän käveli tiehensä, mutta sitten kuin hänen oli enää mahdoton pysyä poissa puutarhasta, palasi hän sinne.

Heti kun hän kiinnitti katseensa Nellin kasvoihin, huomasi hän tämän teeskentelevän nukkumista. Poskien hieno puna oli vaalennut ja ihon lämmin, runsas, kullanhohteinen väri oli hävinnyt. Dick polvistui ja kumartui hänen puoleensa. Vaikka hänen verensä kohisikin hänen suonissaan, rinta kohoili ja hänen mielensä riemuitsi tämän hetken ja sen antaman lupauksen ihmeellisestä vaikutuksesta, hillitsi hän kumminkin itsensä. Hän toivoi enemmän kuin hän milloinkaan ennen elämässään oli mitään toivonut, hän toivoi saavansa nähdä, jatkaako Nell teeskentelyään ja salliiko hän itseään suudeltavan. Hän tunsi varmasti Dickin hengityksen, sillä hänen hiuksensa heilahtelivat otsalla. Posket olivat nyt aivan kalpeat ja rinta kohosi ja laskeutui raskaasti. Dick kumartui yhä syvempään. Mutta hän oli kai naurettavan hidas, sillä kun hän kumartui vieläkin syvempään, avautuivat Nellin silmät ja Dick näki vilahdukselta niiden purpuraisen katseen, kun tyttö käänsi päänsä. Sitten, huudahtaen heikosti, hän nousi ja pakeni.

ROJAS.

George Thorne ei ollut lähettänyt viikkokausiin sanaakaan Forlorn
Riveriin. Gale oli huolissaan senvuoksi ja alkoi jo arvailla, oliko
Thornelle mahdollisesti tapahtunut jotakin vakavampaa. Mercedes näytti
olevan tuskallisesti jännityksissään.

Thornen sopimus päättyisi tammikuun lopussa ja ellei hän nyt heti saisikaan lopullista eroaan, saisi hän kumminkin varmasti lomaa joksikin ajaksi. Senvuoksi Gale odotti vielä, ei kumminkaan enenevättä levottomuudetta, ja koetti parhaan kykynsä mukaan lohduttaa Mercedestä. Helmikuun ensimmäinen päivä koitti tuoden uutisia Casitassa ja sen ympäristössä tapahtuneista vallankumouksellisten liikkeistä ja rosvojen tuhotöistä, mutta ei sanaakaan Thornesta.

Mercedes muuttui hiljaiseksi ja surulliseksi. Hänen silmänsä olivat kuin murheen suuret mustat ikkunat. Nell uhrautui kokonaan tuolle onnettomalle tytölle. Dick koetti kaikin tavoin saada hänet uskomaan kaiken vielä muuttuvan hyväksi eikä muukaan talonväki olisi voinut käyttäytyä ystävällisemmin ketään sisarta tai tytärtä kohtaan. Mutta heidän yhteiset ponnistuksensa olivat turhat. Mercedes näytti luulevan kohtalokkain toivottomuuksin, että kaikki oli lopussa ja onnettomuus alkanut.

Gale selitti selittämistään aikovansa ratsastaa Casitaan ottamaan selville, mihin Thorne oli joutunut, mutta vanhemmat ja tyynemmät päät saivat hänet aina tyyntymään. Belding ei uskonut ollenkaan Casitaan johtavaa tietä turvalliseksi. Pakolaisia saapui sieltä joka päivä Forlorn Riveriin, ja jos vain heidän kertomuksiinsa voitiin luottaa, olisi oikea sota ollut toivottavampi kuin nykyinen tilanne rajalla. Belding, paimenet ja yaqui neuvottelivat. Intiaani ei ollut ainoastaan Galen uskollinen palvelija, vaan hän oli myöskin suureksi hyödyksi Beldingille. Yaquilla oli kaikki sukunsa voimat ja terävä järki. Hänen vihansa meksikolaisia kohtaan oli suurempi kuin hänen perinpohjaiset tietonsa heistä. Yaqui oli ollut vakoilemassa kaikilla teillä ja ilmoitti asioita, joiden perusteella Belding päätti odottaa vielä muutamia päiviä, ennenkuin hän lähettää ketään Casitaan. Hän pakotti paimenten ja erittäinkin Galen lupaamaan, etteivät he lähde sinne hänen suostumuksettaan.

Tultuaan tästä neuvottelusta tapasi Gale Nellin. Sitten tuon keskeytyneen lepohetken oli tyttö karttanut häntä enemmän kuin ennen, ja kaikki, mitä Gale voi kehua saaneensa häneltä, oli silloin tällöin matkojen päästä vilahtava kiusoittava hymy. Nyt kumminkin tuntui hänestä kuin tyttö olisi odottanut häntä, ja kun hän saapui Nellin viereen, oli hän aivan varma siitä eikä voinut peittää suurta hämmästystään.

"Dick", aloitti Nell nopeasti, "isä kai ei aio lähettää ketään Casitaan ottamaan selvää Thornesta?"

"Ei vielä. Hänestä tuntuu parhaalta odottaa ja me muutkin olemme samaa mieltä. Olen pahoillani. Mercedes raukka!"

"Tiedän sen. Koetin taivuttaa häntä lähettämään Laddyn tahi yaquin, mutta hän ei ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan. Dick, Mercedes kuolee vähitellen. Ettekö voi huomata, mikä häntä vaivaa? Se ei ole rakkautta eikä pelkoa, vaan epävarmuutta ja epäilyä. Ah, emmekö voi mitenkään häntä auttaa?"

"Nell, olen yhtä huolissani kuin tekin hänen vuokseen. Toivoisin voivani ratsastaa Casitaan, mutta Belding on pitänyt minua kuin pihdeissä viime aikoina."

Nell tuli aivan Galen viereen ja tarttui hänen käsivarteensa. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmät loistivat tummina innostuksesta.

"Dick, ettekö voi lähteä sinne isän suostumuksettakin? Koettakaa nyt! Menkää Casitaan ja ottakaa selville, mitä Thornelle on tapahtunut, ja kyselkää, onko hän lähtenytkään tänne Forlorn Riveriin."

"Ettekö halua lähteä sinne minunkaan vuokseni?" Tytön käyttäytyminen muuttui jälleen salamannopeasti tultuaan Galen läheisyyteen ja puristaessaan tämän käsiä kalpein kasvoin ja suloisin rukoilevin liikkein.

"Nell, en halua olla tottelematon Beldingille", vastusteli Gale, "enkä rikkoa antamaani lupausta."

"Dick, suurentelette vain asiaa. Mutta vaikka niin olisikin, niin menkää, ellette Mercedes raukan vuoksi, niin minun, tehdäksenne minulle mieliksi. Tahdon, haluan… ette menetä mitään lähtemällä sinne, vaan päinvastoin —. Luullakseni tiedän, miltä Mercedeksestä tuntuu. Sana Thornelta tahi varmuus, mihin hän on joutunut, pelastavat hänet. Ottakaa Blanco sol ja menkää, Dick. Kukaan kapinallinen ei saa teitä milloinkaan kiinni ratsastaessanne sillä. Kuulkaahan, Dick, jos olisin Solin selässä, en pelkäisi koko vallankumouksellisten armeijaakaan."

"Rakas tyttöseni, tässä ei ole lainkaan kysymys pelkäämisestä, vaan lupauksestani ja velvollisuudestani Beldingiä kohtaan."

"Sanoitte kerran rakastavanne minua. Jos rakastaisitte minua todella, menisitte kyllä, mutta nyt huomaankin, että olette valehdellut."

"Dick, kuunnelkaahan!… Jos lähdette ja tuotte muutamia sanoja
Thornelta Mercedekselle lohdutukseksi, saatte varmasti — palkkionne."

Tytön vaarallinen suloisuus oli yhtä hämmästyttävä kuin tämä hänen luonteensa uusi piirrekin.

"En, en mitenkään!" huusi Gale kiihkeästi taistellen haluaan vastaan. "Nell Burton, kuunnelkaa minua. Tuo toivomani palkkio olisi minulle melkein samaa kuin taivas, mutta en senkään vuoksi halua rikkoa isällenne antamaani sanaa."

"Gracias, señor", vastasi hän ivallisesti. "Adios" Sitten hän riensi pois näkyvistä.

Seuraavana aamuna ei Nell tullutkaan aamiaiselle. Rouva Beldingistä näytti se tuntuvan hieman omituiselta, sillä hän kutsui tyttöä ensin puutarhasta ja sitten pihalta. Sitten hän meni Mercedeksen huoneeseen. Mutta Nell ei ollut sielläkään.

"Hän on varmaankin jälleen pahalla tuulella", sanoi Belding. "En saanut sanaakaan häneltä tänä aamuna. Anna hänen murjottaa, äiti. Hänen jäljessään ei kannata juosta, sillä hän on tarpeeksi hemmoiteltu muutenkin. Sitäpaitsi on hänellä aina nälkä. Hän ilmestyy kyllä pian näkyviin, älä käsitä minua väärin."

Huolimatta Beldingin päätelmästä, johon Galekin oli yhtynyt, ei Nelliä kumminkaan näkynyt sen tunnin kuluessa. Kun Belding ja paimenet tulivat pihalle, söi yaqui aamiaistaan penkiltä, jolla hän aina istui.

"Yaqui — Lluvia d'oro, si?" kysyi Belding viitaten kädellään aitauksiin päin. Intiaanin Nellille antama kaunis nimi oli käännettynä: "Kullannäyttäjä", ja Belding käytti sitä kysyessään yaquilta, oliko tämä nähnyt tyttöä. Mutta hän sai kieltävän vastauksen.

Noin puolen tunnin kuluttua, kun Gale oli juuri poistumaisillaan huoneestaan, näki hän yaquin juoksevan kentiltä johtavaa polkua. Oli tavatonta nähdä tuon intiaanin juoksevan. Gale arvaili syytä siihen. Yaqui juoksi suoraan Beldingin luo, joka työskenteli tavallisessa paikassaan vaunuvajassa. Hetkisen kuluttua huuteli jo Belding paimeniaan. Gale ehti hänen luokseen ensimmäiseksi, mutta eivät Ladd eikä Lashkaan olleet kaukana jäljessä.

"Kadonnut? Nytkö päivällä, vaikka intiaani on ollut vahtimassa?" kysyi
Ladd.

"Se tapahtui yaquin ollessa syömässä aamiaistaan. Mikään ei ole varmempaa. Hän oli juuri juottanut Solin."

"Lähetä yaqui hakemaan hevosen jälkiä ja neuvotelkaamme sillä aikaa", sanoi Ladd. "Tämä ei ole varmastikaan rosvojen työtä."

Galella ei ollut mitään sanomista seuraavan nopean etsimisen aikana, mutta mielessään hän kumminkin muodosteli yhteenvetoa tapauksista. Kun hän sitten huomasi, että hänen vanha satulansa ja suitset olivat kadonneet tallin naulasta, muuttuivat hänen epäilyksensä varmuudeksi mykistyttäen hänet hetkiseksi ja tehden hänet sairaaksi.

"Kuulehan, Dick, älä pane sitä niin pahaksesi", sanoi Belding. "Löydämme luullakseni Solin piankin, ja ellemme löydäkään, on aitauksissa toisia hyviä hevosia."

"Jos Nell on sen ottanut, niin silloinhan ei ole mitään hätää. Pelkäsin menettäneeni hevosen."

"Nell on lähtenyt Casitaan", sanoi Gale nopeasti. "Hän on mennyt hankkimaan Mercedekselle joitakin tietoja Thornesta. Ah, Belding, sinun ei tarvitse pudistaa päätäsi. Tiedän sen varmasti. Hän koetti taivuttaa minua lähtemään ja raivostui, kun en suostunut."

"En usko sitä kumminkaan", sanoi Belding käheästi. "Nell on kyllä itsepäinen. Hän on joskus kuin pieni paholainen, mutta hän on aina ollut järkevä."

"Vannon, että Solin valkoinen pää viittaa nyt suoraan Casitaan. Ja Nell osaa ratsastaa. Hukkaamme vain aikaa."

"Olette varmasti kaikki väärässä!" huudahti hän syöksyen aitauksille päin. "Hän on lähtenyt vain hieman ratsastamaan, kuten usein ennenkin. Mutta kiiruhtakaa nyt ottamaan selvää! Dick, sinun on ratsastettava laakson poikki. Jim, sinun on etsittävä joen rannoilta ja minä lähden San Felipeen päin. Ja sinä, Laddy, satuloit Diablon ja lähdet Casitaan. Jos hän todellakin on lähtenyt etsimään Thornea, saat hänet varmasti kiinni tunnin tahi parin kuluttua."

"Varmasti lähdenkin", vastasi Ladd, "mutta, Belding, ellet ole vielä aivan hullu, olet kumminkin tulossa sellaiseksi. Tuo valkoinen piru ei voi milloinkaan tavoittaa Solia, ei tunnissa, ei päivässä eikä viikossakaan! Ja sitäpaitsi jokaisen kilpailun lopussa, vaikka hevoset olisivatkin lähteneet yhtä aikaa liikkeelle, olisi Sol aina paljon edellä. Ja nyt on Solilla tunnin etumatka."

"Laddy, luullakseni tarkoitat, että Sol on nopeampi kuin Diablo?" jymisi Belding punastunein kasvoin.

"Hukkaamme vain aikaa", keskeytti Ladd lyhyesti. "Voit lyödä vetoa, vaikka kymmenen kertaa, jos vain haluat. Aion ratsastaa Blanco paholaisellasi niin kovasti, ettei sillä ennen milloinkaan ole niin ratsastettu, lukuunottamatta erästä kertaa, jolloin ei muudan minua parempikaan ratsastaja voinut kannustaa sitä Blanco solin edelle."

Tuhlaamatta enemmän sanoja satuloivat miehet ja ratsastivat kukin haaralleen odottamatta yaquia saadakseen varmasti tietää, minne päin Blanco solin jäljet johtivat. Niitä ei varmastikaan näkynyt tasaisen laakson puhtaassa hiekassa, vaikka Gale ratsastelikin sen ristiin rastiin. Kun hän palasi taloon, odottivat Belding ja Lash häntä jo siellä. He eivät puhuneet omasta etsinnästään mitään, vaan totesivat ainoastaan, että yaqui oli löytänyt Blanco solin jäljet Casitaan vievältä tieltä. Heidän neuvoteltuaan hetkisen päätti Belding lähettää Lashin Laddin jälkeen.

Seuraavat äärettömän pitkät tunnit tuottivat Galelle niin paljon huolta, ettei hän juuri enempää olisi voinut kestääkään. Mutta Nellin äidin tyyneys sekä hämmästytti että auttoi häntä suuresti tukahduttamaan suurimman levottomuutensa.

Seuraavan päivän aamuna hyvin varhain näki Gale, joka oli vahtinut yhtämittaa, kolmen valkoisen hevosen ja yhden kimon lähestyvän väsyneesti tietä pitkin. Kun hän kuuli Blanco solin tutun hirnunnan, hyppäsi hän seisoalleen ollen ilosta melkein suunniltaan. Mutta hevosella ei ollutkaan ratsastajaa. Galen nopea ilo katosi äkkiä, mutta palasi jälleen, kun hän näki Jim Lashin pitävän sylissään jotakin hervotonta valkoista. Ladd tuki erästä ratsastajaa, jolla oli sotilaspuku yllään.

Dick huusi ilosta ja juoksi sisään kertomaan näitä hyviä uutisia. Aina
ajatteleva ja varovainen rouva Belding esti hänet kumminkin syöksymästä
Mercedeksen huoneeseen. Sitten kiiruhti Dick jälleen pihalle ja
Beldingit seurasivat hänen kintereillään.

Lash laski repaleisen, matkan uuvuttaman ja väsyttämän tytön Beldingin syliin.

Nell näytti todellakin katuvaiselta, vaikka uhma ei vielä ollutkaan kokonaan häipynyt hänen sinisistä silmistään. Kun hän huomasi Galen, hymyili hän vienosti.

"Nell!" Gale tarttui hänen käteensä puristaen sitä lujasti voimatta sanoa sanaakaan.

"Teidän ei tarvitse olla pahoillanne vanhan hevosenne vuoksi", sanoi hän Beldingin kantaessa häntä ovea kohti. "Ah, Dick, Blanco sol on ihmeellinen!"

Gale kääntyi tervehtimään ystäväänsä, joka oli kuin riutunut haamu. Thorne oli joko sairas tahi haavoittunut. Galen tervehdys oli samalla levoton kysymyskin.

Thorne vastasi vain heikosti hymyillen. Hän näytti olevan putoamaisillaan hevosen selästä. Gale auttoi Laddia pitämään Thornea satulassa, kunnes he saapuivat portaitten edustalle. Belding tuli pihalle jälleen. Hän mykistyi nähdessään, millaisessa kunnossa Thorne oli, joka nojautui Dickiin. Hän jaksoi kumminkin seisoa ja kävellä.

"En ole haavoittunut, vaan ainoastaan heikontunut nälästä", sanoi hän.
"Onko Mercedes —? Viekää minut hänen luokseen."

"Tyttö paranee heti, kun hän vain näkee sulhasensa", kuiskasi Belding Galelle heidän taluttaessaan Thornea Mercedeksen huoneeseen. He jättivät hänet sinne, ja Gale kuuli lopultakin korvissaan tytön katkonaisen ilohuudon.

Kun Belding ja Gale kiiruhtivat paikalle jälleen, hoitivat paimenet juuri väsyneitä hevosia. Heidän palatessaan taloon sytytti Jim tyynesti piippunsa ja Ladd selitti kertovansa tapahtumat ensin, vaikka hän olikin nälissään.

"Kuulehan, Belding", aloitti hän, "oli naurettavaa ajatellakin, että Diablo tavoittaisi Blanco solin. Naurettavaa ei ole oikea sana, sillä olin vallan pakahtua. No niin, ratsastin Solin jäljessä Casitaan saakka näkemättä ainoatakaan vallankumouksellista tahi rosvoa, ennenkuin tulin kaupunkiin. Luullakseni Nell suoritti tuon matkan viidessä tunnissa. Menin suoraan amerikkalaisten leiriin ja tapasin heidät tyynnyttämästä ja hoitamasta hevosiaan jonkun, kuten minusta näytti, pitkän ratsastuksen jälkeen. Saavuin sinne liian myöhään, sillä kaikki oli jo ohi.

"Muudan sotilas vei minut erään upseerin telttaan. Nell oli siellä hieman kalpeana tosin, mutta kumminkin kunnossa. Nähtyään minut sanoi hän vain 'Laddy'! Thorne oli siellä myöskin, ja lääkäri oli juuri hänen kimpussaan. En ruvennut kyselemään mitään, sillä huomasin heti, että siinä teltassa oli oltava hiljaa. Saatuani varmuuden, että Nell voi hyvin, ja kuultuani, ettei Thornenkaan tila ollut vaarallinen, poistuin sieltä.

"Siellä oli niin paljon miehiä, jotka kaikki halusivat kertoa minulle, mitä oli tapahtunut, etten luullut ikinä saavani sitä selville. Mutta pala palalta se kumminkin onnistui. Ja näin se kuulemma tapahtui:

"Nell oli tullut ratsastaen täyttä vauhtia leiriin kooten heti ympärilleen suuren miesjoukon. Hän oli sanonut nimensä, ilmoittanut mistä hän oli tullut ja mitä varten. Kuulosti siltä, että juuri päivää ennen Nellin saapumista olivat sotilaat saaneet selville, missä Thorne oleskeli. Katsokaas, Thorne oli nimittäin poistunut leiristä muutamia päiviä ennen saatuaan lomaa. Hän oli ollut hyvin salaperäinen eikä ollut ilmoittanut kenellekään, minne hän aikoi lähteä. Noin viikon kuluttua hänen poistumisestaan leiristä olivat muutamat meksikolaiset ilmoittaneet, että Rojas säilytti erästä vankia muutamassa tiilimajassa leirinsä läheisyydessä. Miehet eivät olleet kumminkaan kiinnittäneet sen suurempaa huomiota meksikolaisten puheeseen, sillä he luulivat heidän vain haluavan rahaa mescaliin, ja tavallista oli sitäpaitsi, että Rojaksella oli aina joku vanki. Mutta muutamien päivien kuluttua oli puhuttu melko varmasti, että Rojas piti jostakin syystä Thornea vankeudessa.

"Nyt oli sattunut, että kun nämä uutiset saapuivat, oli eversti Weede ollut Nogalesissa esikuntineen, eikä joukkojen tilapäinen johtaja ollut tiennyt, miten menetellä, sillä Rojaksen leiri oli rajan toisella puolella Meksikon alueella ja hyökkääminen sinne olisi ollut vakava asia. Se olisi ollut jotakin aivan toista kuin jonkun meksikolaisen leirin hävittäminen. Nämä olosuhteet ovat kuulemma kiusanneet useampaa kuin yhtä rajalla oleskelevaa everstiä. Thornen toverit olisivat mielellään pelastaneet hänet tukalasta asemasta, mutta he eivät olleet uskaltaneet tehdä sitä määräyksettä.

"Kun Nell oli kuullut, että Thorne oli vankeudessa ja nälissään muutamassa tiilimajassa parin penikulman päässä rajalta, oli hän pannut koko leirin liikkeelle. Niin juuri! Hän oli kertonut heille, että Rojas piti Thornea vankeudessa ja kidutti häntä saadakseen selville, missä Mercedes oleskeli. Hän oli kertonut heille Mercedeksestä, miten kaunis hän on, miten Rojas oli tappanut Mercedeksen isän, kuinka roisto oli häntä ahdistellut ja kuinka sairas ja surullinen hän on odottaessaan sulhastaan. Ja hän oli rukoillut sotilaita pelastamaan Thornen.

"Tavasta, jolla tämä kerrottiin minulle, käsitin, että sotilaat olivat kovasti innostuneet asiaan. Ja arvaahan sen, että tuollainen reipas nuorukaisjoukko haluaa joskus tapellakin. Mutta sijaispäällikkö, vaikka hän oli joutunutkin näin pulmalliseen asemaan, ei ollut suostunut lähtemään korkeammitta määräyksittä.

"Silloin oli Nell menettänyt malttinsa. Tiedättehän kaikki, että Nellin kieli voi joskus olla pistävä kuin choyan piikki. Olisin antanut paljonkin, jos olisin saanut olla katselemassa, kun hän yllytti tuota soturijoukkoa. Nell on vihoissaan ollessaan sanomattoman kaunis. Ja tämä hänen viimeinen suuttumuksensa ei ollut mitään tyttömäistä pahaa tuulta, kuten Belding sitä nimittää, vaan hän oli raivonnut niin kovasti kuin nainen ikinä vain voi. Ettekö voi kuvitella häntä Blanco solin selässä tummine, säihkyvine silmineen?"

Ladd kuivasi hikiset kasvonsa tomuiseen kaulaliinaansa. Hän aivan loisti ja kiihtyi kiihtymistään kuta pitemmälle hän pääsi kertomuksessaan.

"Suoraan sanoen, Nell oli vannonut lähtevänsä yksinään hakemaan Thornea. Hän oli sanonut, että elleivät sotilaat halua lähteä lännen tytön kanssa pelastamaan amerikkalaista toveriaan, niin olkoot lähtemättä. Muudan soturi oli käskystä koettanut pidättää Blanco solia, mutta hänet oli kuulemma sitten saatu kantaa sairaalaan. Ja sittenkö sotilaille oli tullutkin vasta kiire satuloida hevosensa! Ehkä Nellin käyttäytyminen olikin vain kettumaista naisellista viekkautta. Mutta luullakseni, jos vain käsitän oikein hänen tunteensa, pani hän Blanco solin ravaamaan suoraan Rojaksen leiriä kohti, joka, unhotin sen sanoa, oli selvästi näkyvissä.

"Luullakseni ei ainoankaan tuossa leirissä olevan soturin tarvinnut kauan miettiä ymmärtääkseen, mitä oli tulossa. He hurjistuivat varmaankin aivan kokonaan ja syöksyivät täyttä vauhtia Nellin jälkeen.

"Haluaisin, että tekin olisitte saanut nähdä tuon hevosjoukon kaktuksiin uurtaman vaon. Se näytti aivan siltä kuin suuri karjalauma olisi paennut hurjaa vauhtia erämaan poikki… Voitte lyödä vetoa, että Blanco sol pysyi edellä kiitäen suoraan Rojaksen leiriä kohti. Ymmärrättekö, suoraan sinne? Herra Jumala, minulla ei ole ollut milloinkaan niin suurta surua kuin tämä, etten saanut olla näkemässä Nellin huikeata ratsastusta Solilla!

"Rojas pakeni miehineen ampumatta laukaustakaan, jota ei voida ihmetelläkään. Kummaltakaan puolelta ei ammuttu luotiakaan. Sotilaat löysivät pian Thornen ja kiiruhtivat hänen kanssaan takaisin setä Samin maahan. Thorne oli ollut puolialaston, täynnä mustelmia ja ohut kuin ratakisko. Kun näin hänet heti päivällisen jälkeen, oli hän hyvin sairaan näköinen. Hänelle annettiin silloin ruokaa ja juomaa. Jokainen voi helposti huomata, että hän oli ollut kuolemaisillaan nälkään. Mutta hän virkistyi ihmeellisen nopeasti, ja silloin kun Jim tuli sinne, halusi hän kiihkeästi lähteä heti Forlorn Riveriin. Mutta pakottamalla ja taivuttamalla saimme heidät kumminkin pysymään aloillaan seuraavaan iltaan asti."

Kun Ladd lopetti kertomuksensa, alkoi Belding änkyttää ja vihdoin hän räjähti. Hänen pontevissa lauseissaan ei ollut kumminkaan mitään yhtenäisyyttä. Mutta viha itsepäistä tyttöä kohtaan oli selvästi haihtunut. Gale oli liiaksi innostunut voidakseen sanoa sanaakaan.

"Vannon, että hämmästyisitte kaikki, jos vain saisitte nyt nähdä Casitan", jatkoi Ladd. "Se on puoleksi palanut ja puoleksi luhistunut. Ja kapinalliset elävät komeasti. Huhuttiin toisen liittolaisarmeijan tulosta Casa Grandesta päin. Puhuttelin useaa amerikkalaista, jotka ovat paenneet Meksikon sisäosista, ja heidän kertomuksensa nostaisivat hiuksenne pystyyn. Heillä oli kaikilla pistoolit, ja he taistelevat tarpeen vaatiessa hurjasti meksikolaisia vastaan Yhdysvaltain puolesta. He olivat kumminkin suuresti iloissaan päästyään rajan tälle puolelle. Toiset odottivat junia, jotka eivät kuulemma kulje enää säännöllisesti ja toiset olivat valmiit lähtemään ratsain pohjoiseen päin."

"Laddy, tuo kauhistuttaa minua, että Rojas otti Thornen vangiksi saadakseen selville, mihin Mercedes on kätketty", sanoi Belding.

"Tuo roisto on rakastunut silmittömästi häneen. Sellaisia ne espanjalaiset ovat", sanoi Belding jyrisevin äänin. "Rojas on vain työläinen. Hän on ollut tuon ylpeän castilialaisen orja. Hän rakastaa Mercedestä yhtä paljon kuin hän vihaakin häntä. Oleskellessani Durangossa näin hieman, miten intohimoisia ja irstaita meksikolaiset ovat. Rojas haluaa vain saada tytön raiskatakseen ja sitten tappaakseen hänet. Se on kirotun omituista, pojat, ja nyt kun Thorne on tullut tänne, alkavat vasta vaikeutemme."

"En aio ilmaista ajatuksiani", lisäsi siihen Ladd. Mutta hänen katseensa ei ilmaissut tyyntä optimismia.

Thornelle tehtiin vuode Galen huoneeseen. Hän oli hyvin heikko, mutta kumminkin hän halusi pitää Mercedeksen kättä omassaan ja katsoa häneen ihmettelevin silmin. Mercedeksen toiveiden ja voimien väheneminen näytti olleen mielikuvitusta, sillä hän oli jälleen vilkas, puoleensavetävä ja kaunis tyttö, jota into ja sykkäilevä elämä värisyttivät. Hän taivutti Thornen syömään ja juomaan. Sitten, taisteltuaan unta vastaan viimeisine voimineen, nukkui hän kumminkin vihdoin.

Sikäli kuin Dick voi huomata, ei hänen ystävänsä sitten liikauttanut silmäluomea eikä sormeakaan seitsemäänkolmatta tuntiin. Kun hän heräsi, oli hän kalpea ja heikko, mutta kumminkin jälleen entinen Thorne.

"Halloo, Dick, en voinut uneksiakaan tällaisesta silloin", sanoi hän. "Siinähän sinä olet ja kultaseni ylpeine tummine silmineen on myöskin kai täällä?"

"Kerro, mitä sinulle oikeastaan onkaan tapahtunut? Se ei varmaankaan supistu noihin vaatteihin eikä kasvojen päivettymiseen… Dick, olet vanhentunut ja muuttunut. Et ole enää niin paksukaan. Olet, hitto vieköön, oikein miehen näköinen!"

"Kiitoksia. Olen pahoillani, etten voi sanoa samaa sinusta. Olet raihnaisin ja nälkiintynein mies, mitä milloinkaan olen nähnyt… Kuulehan, vanha veikko, olet nähtävästi saanut kokea hyvin kovaa."

"Dick, älä muistuta minua vihastani äläkä johda ajatuksiani Rojakseen!… Olen täällä nyt. Paranen muutamien päivien kuluttua ja sitten!"

Mercedes tuli huoneeseen säteillen ja puhuen hellästi. Hän polvistui Thornen vuoteen viereen eikä kumpainenkaan heistä näyttänyt huomaavan, että Nell tuli sisään kantaen tarjotinta. Sitten Gale ja Nell aiheuttivat tarpeetonta jyrinää siirtäessään pientä pöytää vuoteen luo Mercedes oli unhottanut hetkeksi, että hänen sulhasensa oli ollut vähällä kuolla nälkään, ja jos Thorne muistikin sen, ei hän siitä nyt välittänyt. He puristivat toistensa käsiä ja katsoivat toisiinsa sanomatta sanaakaan.

"Hsh! Mikään ei voi olla tuon kauniimpaa", vastasi Nell hellästi koettaen houkutella Dickiä pois huoneesta. Dick ajatteli kumminkin velvollisuutensa olevan viipyä huoneessa ainakin niin kauan, että hän voi ilmoittaa Thornelle ruoasta, ja sanoa hänelle, ettei niin huonossa kunnossa oleva mies voi elää ainoastaan rakkaudesta.

Mercedes hyppäsi ylös punastuen katuvaisesti ja näyttäen valkoisilla käsillään kaunopuheliaasti oman tilansa.

"Ah, Mercedes, älä mene!" huudahti Thorne nähdessään tytön lähestyvän ovea.

"Herra Gale jää tänne. Hän ei ole niin mucha malo [= suureksi pahaksi] sinulle kuin minä."

"Hyvä Jumala!" huudahti Thorne. "Kuinka rakastankaan häntä! Dick, eikö hän olekin kaunein, suloisin ja hienoin —?"

"George, otan osaa innostukseesi", sanoi Dick kuivasti, "mutta Mercedes ei ole ainoa tyttö maailmassa."

Selvästi oli tämä hämmästyttävä väite ja kummastutti Thornea monessa suhteessa.

"George", jatkoi Dick, "satuitko huomaamaan tyttöä, joka pelasti henkesi ja satunnaisesti juuri äsken toi tänne aamiaisesi?"

"Nell Burtoniako? Tietysti. Hän on urhoollinen, ihmeellinen tyttö ja melko sieväkin."

"Sinä pitkä, laiha ja nälkäinen kerjäläinen! Niin, hän on juuri tarkoittamani tyttö, joka on luullakseni täydellisesti juuri suustasi päästämäsi hourailevan ylistyspuheen arvoinen. On hyvä, ettei sinulla ole yksinoikeutta rakkauteen."

"Iloitsen sydämestäni, Dick. Ihmettelinkin sinun muuttunutta näköäsi. Olet aivan kuin toinen mies, veikkoseni. Kutsu tyttö sisään, niin saat olla varma siitä, että tarkastan häntä perinpohjin. Näen paremmin nyt."

Thorne kävi aamiaisensa kimppuun ja pani sen katoamaan taikavauhtia.
Hänen syödessään kertoi Dick palasia rajavartijain elämästä.

"Sinun ei tarvitse puhua itseäsi hengästyksiin", sanoi Thorne. "Onhan minullakin toki silmät päässäni. Belding ja nuo paimenet ovat tehneet sinusta miehen, oikean lännen asukkaan. Haluan vain kuulla enemmän tuosta tytöstä."

"Mahdotonta! Minun on kumminkin kysyttävä Laddylta. Mutta todellinen ihme hän kumminkin mahtaa olla, sillä muuten ei Dick Gale olisi kiintynyt häneen… Eikö tämä olekin ihmeellistä, Dick? Olen täällä ja Mercedes on täällä turvassa. Sinullakin on morsian. Ah!… Mutta, kuulehan, minulla ei ole dollariakaan taskussani. Minulla oli kyllä melkoisesti rahaa, mutta nuo rosvot ryöstivät ne minulta, kelloni ja kaikki. Vieköön piru tuon pienen mustan meksikolaisen! Hän vei Mercedeksen kirjeetkin. Toivon, että olisit saanut nähdä hänet, kun hän koetti lukea niitä. Hän on yksinkertaisesti aivan hullu tytön takia. Olisin kyllä voinut kestää rahani ja arvoesineitteni menetyksen, mutta kun nuo kauniit ja ihmeelliset kirjeetkin menivät, niin se minua harmittaa."

"Rohkaise vain luontosi, sillä onhan tyttö kumminkin vielä jäljellä. Belding ehdottaa sinulle jotakin piakkoin. Tulevaisuus hymyilee meille, vanha veikko. Kunhan vain tämä vallankumous pian loppuisi!"

"Dick, olet pelastajani useammassa kuin yhdessä suhteessa… No niin, kuulehan, kun sanon." Thornen iloinen innostus muuttui syväksi vakavuudeksi. "Haluan naida Mercedeksen heti. Onko täällä pappia?"

"On. Mutta luuletko menetteleväsi viisaasti ilmaistessasi jollekin meksikolaiselle, olkoon hän nyt sitten vaikka pappikin, että Mercedes on piilotettu tänne?"

"Haluan naida hänet ensin ja sitten katsoa kohtaloani silmiin. Hae pappi vain tänne, Dick, ja pyydä uskollisia ystäviäsi juhlamenojen todistajiksi."

Galen suureksi hämmästykseksi ei Belding eikä Laddykaan vastustaneet papin kutsumista ja siten vihdoinkin tapahtuvaa ilmoitusta meksikolaisille Mercedes Castañedan olosuhteista. Beldingin varovaisuus alkoi muuttua vihaksi rajaseudun jatkuvan rauhattomuuden vuoksi, ja kuta suuremmiksi levottomuuksien mahdollisuudet tulivat, sitä tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi muuttui vain Ladd.

Gale toi tuon pienen, kurttuisen ja pelokkaan papin, joka oli vanha, välinpitämätön ja tyhmä mies. Hän vihki nähtävästi Mercedeksen ja Thornen aivan samoin kuin hän luki ja mumisi rukouksiaan. Ainoastaan rouva Beldingin läsnäolo pelasti tilaisuuden joutumasta naurettavaksi ja hän hillitsi toisiakin kiihoittamasta Thornea. Gale huomasi hänen tavattoman kalpeutensa ja hänen äänensä erikoisesti syvän ja suloisen soinnun.

"Äiti, miksi haluat muuttaa häät hautajaisiksi?" vastusteli Belding
"Meillähän on niin harvoin tilaisuuksia mihinkään hauskuuksiin täällä
Forlorn Riverissä. Olet sinäkin koko lääkäri. Etkö voi nähdä, ettei
Thorne tarvitse muuta kuin tytön parantuakseen? Hän on huomenna aivan
terve, älä käsitä minua väärin."

"George, kun olet aivan terve, lisäämme jotakin tämän päiväisiin onnitteluihimme", sanoi Gale.

Belding nauroi hieman rakkaan vaimonsa kustannuksella, sillä Thorne ei voinut pysyä vuoteessa ja näytti yhdessä päivässä paranevan kokonaan ja tulevan niin nälkäiseksi, että hänen ystävänsä iloitsivat ja Mercedes aivan loisti onnesta. Hänen heikkoutensa hävisi todellakin muutamissa päivissä niin tyyten, että hän voi kuljeskella kentillä ja tarkastella paikkaa, johon Gale oli suunnitellut tuon vesisäiliön rakennettavaksi. Thorne oli niin innostunut, että hän heti paalutti sadankuudenkymmenen acren [acre, pintamitta = 40,4 aaria] suuruisen alan Beldingin ja tämän vartijain paaluttamien maakappaleiden viereen. Näihin viiteen kappaleeseen sisältyi kaikki maa, jonka he tarvitsivat suunnitelmansa toteuttamiseksi, mutta jos heidän kastelusuunnitelmansa onnistuisi, oli heidän tarkoituksensa lisätä maitaan ostamalla sellaista lisää laaksosta. Forlorn Riveriin oli viime aikoina saapunut ainakin sata perhettä lisäksi ja vielä enemmän oli tulossa, ja Belding vannoikin näkevänsä jo koko Altar Valleyn viheriänä viljelyksistä.

Vähitellen jokainen Beldingin talouteen kuuluva henkilö, lukuunottamatta tyyntä Laddia ja valpasta yaquia, tulivat vapaammiksi ja iloisemmiksi, koska ei rajalla ollut tapahtunut minkäänlaisia selkkauksia pitkiin aikoihin. Heidän levottomuutensa sulautui asteittain nykyisyyden rauhallisuuteen. Jim Lash käväisi Sonoytan kosteikossa ja Ladd samosi rajaa pitkin viisikymmentä penikulmaa itäänpäin näkemättä jälkeäkään rosvoista. Nähtävästi olivat kaikki rajahaukat menneet ryöstämään Casitaa.

Helmikuun yöt olivat kylmät, kuivat, jäiset ja niin läpitunkevan koleat, että lämmin takkavalkea veti kaikkia puoleensa. Talon asukkaat kokoutuivat tavallisesti arkihuoneeseen, jonka avonaisessa takassa halot iloisesti räiskyivät. Beldingin toinen intohimo, paitsi hevosia, oli shakin pelaaminen, johon hän ei milloinkaan kyllästynyt. Nyt hän pelasi Laddin kanssa, joka ei milloinkaan voittanut peliäkään, mutta joka ei kumminkaan ikinä lakannut koettamasta. Rouva Belding ompeli, mutta keskeytti työnsä silloin tällöin katsoen miettiväisesti tuleen. Jim Lash istui takan vieressä tupakoiden ja leikkien sylissään olevan kissan kanssa. Thorne ja Mercedes olivat pöydän luona kynineen ja papereineen, ja Thorne koetti parastaan kääntääkseen tarkkaavaisuutensa vaimonsa kauniista ja ilmehikkäistä kasvoista muualle pitkäksi ajaksi, jotta hän ennättäisi lukea ja kirjoittaa hieman espanjankieltä. Gale ja Nell istuivat eräässä nurkassa katsoen kirkkaaseen tuleen.

Ovelta kuului äkkiä hiljaista naputusta. Se oli kai hyvin tavallista, koska eivät naiset siitä sen enempää välittäneet, mutta Belding ja hänen vartijansa kiinnittivät siihen heti huomionsa aavistaen jotakin ikävää olevan tulossa.

"Kukahan siellä on?" kysyi Belding työntäessään hitaasti tuoliaan taaksepäin ja katsoen Laddiin.

Ovi avautui ja lyhyt, kulmikas ja voimakas intiaani astui huoneeseen. Hänellä oli jalomuotoinen pää, omituiset tummat ja synkkäilmeiset silmät ja hyvin tummat kuparinväriset kasvot. Hän kantoi pyssyä kädessään ja lähestyi miellyttävän arvokkaasti.

Gale hyppäsi seisoalleen tukahduttaen huudahduksensa ja seuraten yaquia pihalle. Hän tunsi yaquin otteen käsivarressaan ja seurasi tätä kysymättä vielä mitään. Yaquin olemus oli aina synkkä ja nyt hänen vakava toimintansa ennusti onnettomuutta. Kun he olivat saapuneet puutarhan ulkopuolelle, viittasi hän joen toisella puolella olevaan tasaiseen erämaahan, jossa monta leiritulta paloi kirkkaasti pimeässä.

Käskettyään sitten yaquin vahtia tarkasti riensi hän taloon takaisin, kutsui miehet pihalle ja kertoi heille, että joko kapinalliset tahi rosvot olivat leiriytyneet aivan rajan toiselle puolelle.

"Tiesin, ettei tämä viimeaikainen rauhallisuus ennustanut hyvää… Dick, sinä ja Jim pysytte tässä niin kauan kuin Laddin kanssa käyn tarkastamassa."

Dick meni kumminkin arkihuoneeseen. Naiset olivat hermostuneet eivätkä sallineet pettää itseään. Dickin oli senvuoksi pakko ilmaista, että yaqui oli huomannut muutamia tulia erämaassa, joita hän epäili leirivalkeiksi. Belding viipyi melko kauan tarkastusmatkallaan palaten sieltä yksinään. Hän sanoi haluavansa neuvotella miesten kanssa ja lähetti rouva Beldingin ja tytöt pois huoneesta. Hänen synkkä levottomuutensa oli palannut.

"Laddy läksi sinne vakoilemaan koettaakseen saada selville, kenen joukkoihin nuo roistot kuuluvat ja kuinka monta heitä on", sanoi Belding.

"Olen varma, että jos ne olisivat pahoin aikein tänne tulleita rosvoja, eivät ne olisi sytyttäneet tulia", huomautti Jim tyynesti.

"Luullakseni on hyödytöntä lähettää hakemaan ratsuväkeäkään tänne", sanoi Gale. "Mikä on tulossa, se tapahtuu, ennenkuin viesti ehtii sotilasten käsiinkään, puhumattakaan heidän ennättämisestään tänne ajoissa."

"Puhutte roskaa, pojat! En luule niiden uskaltavan hyökätä Forlorn Riverin kimppuun", jymisi Belding. "En otaksu sellaista ollenkaan mahdolliseksi, sillä on kai noilla kapinallisrosvoillakin sen verran järkeä. He eivät suinkaan halua menettää saavuttamaansa etua tekemällä sellaisen tyhmyyden, joka aiheuttaisi Yhdysvaltain sotajoukkojen hyökkäyksen rajan toiselle puolelle Yumasta El Pasoon saakka. Mutta kuten Jim jo huomautti, eivät he varmaankaan olisi sytyttäneet tulia, jos heidän aikomuksensa olisi varastaa hevosia ja karjaa. Pelkään pikemminkin —"

"Ajattelin sitä heti. Jos otaksumisemme osoittautuu oikeaksi, joudun Mercedeksen kanssa suureen vaaraan. Mutta Rojas ei tule kumminkaan milloinkaan saamaan vaimoani haltuunsa. Ellen voi tappaa häntä, tapan Mercedeksen. Belding, tämä on ikävää teille — tämä vaara, johon olemme syösseet perheenne. Olen pahoillani —"

"Lopettakaa jo tuollaiset puheenne", keskeytti Belding vakavasti. "Jos Rojas on tuolla, toimii hän tulimmaisen kunnollisesti ollakseen rosvo. Muuten en olisikaan levoton. Emme voi nyt muuta kuin odottaa. Kun Laddy ja yaqui ovat tuolla vartioimassa, ei meitä voida yllättää Suhtautukaamme tilanteeseen mahdollisimman rohkeasti, kunnes saamme tietää enemmän. Se ei luullakseni kumminkaan tapahdu ennenkuin huomenna."

Naiset voivat ehkä hieman nukkua seuraavana yönä, mutta miehet eivät varmasti ollenkaan. Helmikuun yhdeksännentoista päivän aamu valkeni kylmänä ja harmaana. Aamiainen syötiin aikaisemmin kuin tavallista, ja levoton, odottava jännitys näytti vallanneen kaikkien mielen. Muissa suhteissa toimitettiin kumminkin aamun askareet, kuten aina ennenkin. Ladd palasi nälkäisenä ja viluissaan ilmoittaen, etteivät meksikolaiset olleet purkaneet leiriään lähteäkseen tiehensä. Hän sanoi siellä olevan paljon kapinallisia, mutta oli muuten vaitelias tuleviin tapauksiin nähden.

Noin tunnin kuluttua auringonnoususta tuli yaqui juosten ilmoittamaan, että pienempi kapinallisjoukko oli tulossa virran yli.

"Taistelua se nyt ei ainakaan vielä tarkoita", selitti Belding. "Mutta menkää kumminkin sisään, pojat, ja laittakaa kaikki valmiiksi. Minä menen niitä vastaan."

"Karkoita ne heti täältä, kuin sinulla olisi komppania sotilaita tukenasi", sanoi Ladd. "Älä väisty tuumaakaan. Olemme pahassa pulassa ja kuta enemmän voimme heitä hämmästyttää, sitä edullisempaa on se meille."

"Belding, olette Yhdysvaltain palveluksessa oleva upseeri. Arvon mukaan esiytyminen vaikuttaa suuresti meksikolaisiin. Olen nähnyt sen usein leirissä", sanoi Thorne.

"Ah, tunnen nuo pelkurit paremmin kuin kukaan teistä, älkää käsittäkö minua väärin", vastasi Belding ollen kalpea raivosta, mutta hilliten kumminkin itsensä.

Paimenet, yaqui ja Thorne sijoittuivat arkihuoneen ikkunoihin. Pöydillä ja ikkunain laudoilla oli pyssyjä, pistooleja ja patruunalaatikoita. Tarvittiin melkoinen voima murtamaan Beldingin ja hänen miestensä vastustusta.

"Tuolta ne nyt tulevat, pojat!" huusi Gale ikkunastaan. "Mielestäni ovat ne aivan kapinallisrosvojen näköisiä, vai mitä, Laddy?"

"Tuossa joukossa on noin kaksitoista miestä", sanoi tyyni Lash. "Mutta millaiset hevoset niillä onkaan! Mistä hiidestä mahtanevat he hankkiakaan tuollaisia ratsuja, sen tahtoisin mielelläni tietää."

"Luullakseni, Jim, työskentelevät he ensin kovasti ja ostavat niitä sitten puhtaalla rahalla", vastasi Ladd ivallisesti.

Ratsastajat pysähtyivät aitausten viereen. He käyttäytyivät rauhallisesti näyttämättä merkkiäkään vihollisuudesta, mutta olivat kumminkin täysissä aseissa. Belding tömisteli pihalle mennen heitä vastaan. Johtaja näytti selvästi haluavan puhutella häntä, mutta Belding ei halunnut kuunnella mitään. Hän pudisti päätään, viittaili käsillään ja käveli edestakaisin ja hänen kova, vihainen äänensä voitiin kuulla selvästi taloon asti. Kapinallisjoukko peräytyi sen jälkeen joen törmälle valkoisen rajamerkin toiselle puolelle pysähtyen uudestaan sinne. Belding jäi aitauksen luo tarkastelemaan heitä ollen nähtävästi vieläkin hyvin vihainen. Äkkiä erosi yksinäinen ratsastaja joukosta ajaen ravia takaisin aitauksille päin. Kun hän saapui perille, pysähtyi hän ja näytti ojentavan jotakin Beldingille. Sitten hän lasketti jälleen takaisin yhtyäkseen tovereihinsa.

Belding katsoi tarkemmin, mitä hän oli saanut käteensä, pudisti suurta päätään ja tuli sitten nopeasti taloa kohti. Kun hän tuli huoneeseen, oli hänellä likainen paperipalanen hyppysissään.

"En osaa lukea tätä enkä oikein tiedä, tahdonkokaan", sanoi hän vihaisesti.

"Belding, varmasti on meidän parasta lukea se", huomautti Ladd, "sillä meidänhän on saatava selville keitä nuo miehet oikeastaan ovat. Ovatko he Campon vai Salazarin miehiä, kuljeksivia kapinallisia vai Rojaksen roistoja, selviää kai tuosta kirjeestä. Ymmärrätkö?"

Thorne avasi oven kutsuen hänet huoneeseen. Mercedes tuli sinne rouva Beldingin ja Nellin seurassa. Kaikki kolme näyttivät selvästi aavistavan tilanteen kriitillisyyden.

"Kultaseni, pyydämme sinua selittämään, mitä tälle paperille on kirjoitettu", sanoi Thorne taluttaessaan vaimoaan pöydän luo. "Se on kapinallisten lähettämä ja pelkäämme sen sisältävän pahoja uutisia."

Mercedes katsahti kirjeeseen ja pyörtyi sitten Thornen syliin. Hän kantoi vaimonsa sohvalle ja Nell ja rouva Belding alkoivat häntä hoitaa.

Belding katsoi tovereihinsa. Oli hyvin luonteenomaista hänelle, että nyt, kun ei onnettomuutta näytetty voitavan välttää, haihtuivat hänen synkkyytensä, levottomuutensa ja vihansa heti.

"Laddy, Rojas siellä sittenkin näyttää olevan. Onko hänellä montakin miestä mukanaan?"

"Tietysti, mutta taisteluun ryhtyminen ei ole viisasta silloin kun voimme karttaa sitä."

"Viivytelkäämme meksikolaisia iltaan asti joillakin tekosyillä. Sitten
Laddy, minä ja Thorne otamme Mercedeksen mukaamme ja lähdemme Yumaan."

"Camino del Diablo! [= pirun tie.] Tuolle kauhealle taipaleelleko naisen kanssa? Jim, oletko unhottanut, miten monta sataa ihmistä on hävinnyt tuolle pirun tielle?"

"En ole unhottanut mitään", vastasi Jim. "Lähteet ovat täynnä vettä nyt. Siellä on ruohoakin hevosille ja me voimme tehdä tuon matkan kuudessa päivässä."

"Belding, Jimin suunnitelma ei ole niinkään tyhmä", huomautti Ladd. "Jumala tietää, ettei meille ole muita mahdollisuuksia, ellemme halua taistella."

"Mutta ajattelehan, että vaikka voisimmekin viivytellä Rojasta niin, että pääsette turvallisesti lähtemään Mercedeksen kanssa, niin kai tuo roisto huomaa sen hyvinkin pian. Ja mitä luulet hänen silloin tekevän meille tänne jääneille?"

"Hän ei huomaa pakoamme kumminkaan ennen päivänkoittoa, eikä hän silloinkaan voi heti lähteä jälkeemme. Tarvitaan aikaa, hevosia ja miehiä, ennenkuin meitä voidaan ruveta seuraamaan tuonne erämaahan. Katsohan, luulen tuon hullun meksikolaisen haluavan vain tyttöä omakseen. Saadakseen hänet, on hän valmis hyökkäämään tänne, siitä saat olla aivan varma. Mutta hän on liian viisas ruvetakseen taistelemaan kanssasi turhasta. Rojas voi nyt olla aivan hullu naisiin nähden, mutta hän pelkää kumminkin Yhdysvaltoja. Usko sanojani, että hän huomaa pakomme vasta huomenna ja lähtee sitten vasta jälkeemme. Vannon, että saatuamme kymmenen tunnin etumatkan, voimme matkustaa turvallisesti."

Belding käveli edestakaisin lattialla ja Jim ja Ladd kuiskuttelivat keskenään. Gale meni ikkunaan tarkastelemaan törmälle pysähtynyttä roistojoukkoa, mutta käänsi hetken kuluttua katseensa Mercedekseen. Tämä oli jo palannut tajuihinsa, ja hänen silmänsä näyttivät tummemmilta ja suuremmilta kasvojen kalpeuden vuoksi. Thorne puristi hänen käsiään ja naiset koettivat tyynnyttää häntä. Kaikki muut miehet paitsi Gale olivat niin omissa ajatuksissaan, etteivät he huomanneet, miten huoneen takaosassa oleva yaqui tarkasteli espanjalaista tyttöä. Yaquin katse oli aina omituinen, mutta nyt erittäinkin. Gale huomasi sen ja tunsi, ettei hän voi sitä milloinkaan unhottaa. Mercedeksen kauneus ei ollut milloinkaan ennen tuntunut hänestä niin erikoiselta ja vetoavalta kuin nyt tässä tilaisuudessa. Hän arvaili, vaikuttiko yaquiin tytön suloisuus, avuttomuus vai hänen pelkonsa. Yaqui ei ollut nähnyt Mercedestä kuin muutamia kertoja, mutta joka kerta oli hän näyttänyt joutuvan lumoihin. Voiko tuo omituinen intiaani tuijottaa tyttöön sen vuoksi, että hän vihasi meksikolaisia niin hirveästi? Mutta yaquin olennossa oli kumminkin jotakin jaloa ankaruutta, joka kumosi Galen epäluulot.

"Kuunnelkaa nyt suunnitelmaani", sanoi hän kiihkeästi. "Menen puhuttelemaan Rojasta. Koetan saada hänet järkiinsä sanomalla hänelle, että hän ajattelisi pitkään, ennenkuin hän hyökkää Yhdysvaltain puolelle. Ilmoitan hänelle, että Mercedes on nyt erään amerikkalaisen vaimo. En aio sitoutua mihinkään, en aio kieltäytyä kuulemasta hänen väitteitään enkä aio näyttää pelkääväni häntä ollenkaan. Koetan vain voittaa aikaa, ja jos petokseni onnistuu, en muuta toivokaan. Kun ilta on pimennyt, otatte te neljä: Laddy, Jim, Dick ja Thorne Mercedeksen ja parhaimmat valkoiset hevoseni ja yaquin toimiessa oppaana hiivitte Altar Valleyn läpi Yumaan johtavalle tielle… Odota nyt, Laddy, salli minun lopettaa. Haluan, että otatte valkoiset hevoseni kahdestakin syystä: pelastaaksenne ne ja itsenne niiden avulla. Ymmärrättekö? Jos Rojas ryöstäisi hevoseni ja lähtisi ajamaan teitä takaa niillä, on hyvin luultavaa, että hän saisi teidät kiinni. Sitäpaitsi voitte ottaa paljon raskaammat kuormat kuin muutoin olisi mahdollista. Nuo suuret hevoset voivat kulkea nopeammasti ja kauemmaksi tarvitsematta niin paljon ruohoa ja vettä kuin toiset. Teidän on otettava intiaani mukaanne sen vuoksi että hän tällaisessa tapauksessa tulee olemaan teille kuvaamattomaksi avuksi. Jos teidän on kiirehdittävä kulkuanne, jos satutte eksymään tahi jos teidän on poikettava syrjään tieltä, niin ajatelkaa, mitä se merkitsee, että yaqui on kanssanne. Hän tuntee Sonoran yhtä hyvin kuin meksikolaisetkin. Hän voi kätkeä teidät, löytää vettä ja ruohoa silloinkin kun se teistä muista tuntuu aivan mahdottomalta. Intiaani on uskollinen. Hänellä on velka maksettavana ja hän maksaakin sen, älkää käsittäkö minua väärin. Kun olette lähteneet, kätken Nellin niin, ettei Rojas löydä häntä, vaikka hän nuuskisikin koko talon. Sitten luullakseni voin rauhoittua ja odottaa minkään tarvitsematta minua erikoisesti huolettaa."

Paimenet hyväksyivät Beldingin suunnitelman ja Thorne änkytti koettaessaan ilmaista kiitollisuuttaan.

"Niin, valitsemme tämän keinon", lopetti Belding. "Menen nyt kutsumaan Rojaksen roistoineen tälle puolelle… Kuulkaahan, minun on kai saatava tietää, mitä tuossa paperilipussa oli."

"Rojas vannoo pyhimyksiensä ja neitsyensä nimissä, että ellei minua luovuteta hänelle neljänkolmatta tunnin kuluessa, polttaa hän kylän, tappaa miehet, ryöstää naiset mukaansa ja heittää lapset kaktuksien piikkeihin."

"Vai pyhimyksiensä ja neitsyensä nimissä!" huudahti Ladd nauraen kylmää, viiltävää ja uhkaavaa naurua merkityksellisesti ja peloittavasti.

Silloin yaqui huudahti käheästi. Gale oli kuullut tuon äänen ennenkin ja muisti nyt sen tapahtuneen Papago Wellin luona.

"Katsokaa intiaania!" kuiskasi Belding käheästi. "Luulen hänen ymmärtäneen jokaisen Mercedeksen sanan. Ja, toverit, älkää käsittäkö minua väärin, jos sanonkin, että jos hän milloinkaan saa herra Rojaksen käsiinsä, tapahtuu jotakin azteekkilaista, joka hyydyttää veren suonissanne."

Yaqui oli kävellyt aivan Mercedeksen viereen seisahtuen siihen tämän nojautuessa mieheensä. Hänen näytti olevan pakko kohdata intiaanin katse, joka selvästi oli joko niin voimakas tahi hypnotisoiva, ettei hän voinut sitä mitenkään vastustaa. Mutta hän kai näki tahi aavisti sen merkityksen paremmin kuin muut, koska hän ojensi yaquille vapisevan kätensä. Intiaani tarttui siihen painaen sen sydämelleen omituisin liikkein ja kumartaen päänsä. Sitten hän palasi paikoilleen huoneen varjoisimpaan nurkkaan.

Belding meni pihalle vartijain sijoittuessa entisille paikoilleen ikkunain viereen. Gale kuvitteli, että muidenkin ajatukset olivat yhtä synkät kuin hänenkin. Hänen suonissaan alkoi veri virrata nopeammasti, kun hän näki Beldingin pysähtyvän aitauksien viereen ja viittaavan kädellään. Rosvot nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat nopeasti taloa kohti rinnan.

Missä Rojas oli oleskellut ensimmäisen lähestymisen tapahtuessa, ei voitu tietää, mutta nyt hän kumminkin oli silmäänpistävästi näkyvissä. Hän oli pukeutunut kirjaviin, melkeinpä komeileviin vaatteihin. Gale ei tuntenut valkoista sombreroa, punaista kaulaliinaa, samettijakkua eikä mitään muutakaan tuon keikarin puvusta, mutta sen yleisvaikutus toi hänen mieleensä elävästi roiston ensimmäisen esiintymisen. Rojas laskeutui satulasta ja näytti kuuntelevan. Hän ei ollut ollenkaan kiihtynyt, kuten tuona iltana Del Solissa. Selvästi tuntui Laddista ja Lashistakin tällainen tyyneys tavattomalta, sillä meksikolainenhan toimi tunteittensa pakotuksesta. Belding huitoi käsillään ja pudisti kiivaasti suurta päätään näyttäen puhuvan yhtä paljon ruumiillaan kuin suullaan. Sitten näytti Rojas vastaavan ja sen jälkeen näytti keskustelu selvästi muuttuvan kiihtyneeksi ja vaikeaksi. Se loppui kuitenkin vihdoin kuten näytti keskinäiseen ymmärtämiseen. Rojas hyppäsi satulaan ja ratsasti tiehensä miehineen Beldingin tömistellessä takaisin taloon.

Kun hän tuli ovesta, loistivat hänen silmänsä, suuret kädet olivat puristautuneet nyrkkiin ja hän hengitti kuuluvasti.

"Saatte hirttää minut, ellen ole hämmästynyt!" huudahti hän. "Menin neuvottelemaan punakätisen, pienen murhaajan kanssa ja, tulimmainen minut vieköön, tapasinkin muutaman — muutaman — ash, en löydä nyt sopivaa nimeä. Aloitin petokseni ja sainkin sen mielestäni hyvään alkuun, mutta unhotin mainita, että Mercedes on Thornen vaimo. Ja voitteko ajatella kummempaa? Rojas vannoi rakastavansa Mercedestä — vannoi menevänsä naimisiin hänen kanssaan täällä Forlorn Riverissä ja sanoi lopettavansa ihmisten ryöstämisen ja tappamisen ja vievänsä hänet pois Meksikosta. Hän kehui omistavansa kultaa ja jalokiviä, ja ellei hän tyttöä saa, vannoi hän jotakin tapahtuvan. Hän sanoi kuolevansa kuitenkin hänettä… Ja nyt kuulette omituisimman asian. Uskoin nimittäin hänen puhettaan. Hän oli näköjään kylmä kuin jää, mutta hänen sielussaan raivosi helvetin tuli. En ole nähnyt milloinkaan tuollaista meksikolaista. No niin, olin olevinani hyvin myötämielinen. Rupesimme keskustelemaan ystävällisesti, luullakseni, vaikka en ymmärtänyt puoliakaan hänen puheestaan ja kuvittelen, että hän ymmärsi vielä vähemmän minua. Ja minun vielä ennättämättä ehdottaakaan sanoi hän odottavansa vielä päivän ja tulevansa sitten jälleen keskustelemaan kanssani."

"Rojas on kylliksi viisas asettaakseen vahdit kaikille Forlorn
Riveristä johtaville teille", huomautti Jim.

"Se ei voi estää meitä toteuttamasta suunnitelmaamme", vastasi Belding. "Emme tarvitse muuta kuin pimeää. Yaqui opastaa teidät kyllä läpi. Saamme nyt kiittää onneamme enemmän kuin milloinkaan ennen, että hän on apunamme… Nyt, pojat, on teidän painettava seuraavat asiat mieleenne. Teidän on otettava kahdeksan hevosta, laumani parhaimmat, ja sitten on teidän otettava mukaanne kaikkea, mitä tarvitaan pitkälle matkalle, sillä muistakaa, että yaqui voi opastaa teidät johonkin villiin Sonoran laaksoon päästäkseen Rojaksesta vapaaksi. Voitte päästä Yumaan kuudessa päivässä, mutta tuo matka voi viedä teiltä kuusi viikkoakin. Teidän on tehtävä pieniä kääröjä satuloiden taakse ja suurempia noille parille kuormahevoselle. Sitten voi olla mahdollista, että joudutte ankaraan taisteluun. Laddy ottakoon senvuoksi .405:den ja Dick remingtoninsa. Teidän on kaikkien aseistauduttava raskaasti Pääasia on kumminkin, etteivät kuormat hidastuta kulkuanne, mutta ovat kumminkin niin suuret, ettette näänny nälkään erämaassa."

Iltapäivä kului nopeasti. Dick ei voinut vaihtaa juuri sanaakaan Nellin kanssa, ja koko ajan, kun hän valitsi, harkitsi ja valmisteli pieniä matkakääröjään, oli hänen sydämensä pakahtua.

Aurinko laskeutui ja hämärä synkkeni muuttuen lopulta onneksi melko pilviseksi yöksi. Gale näki valkoisten hevosten sivuuttavan oven kuin äänettömät haamut. Blanco diablokin oli aivan hiljaa, mikä oli kokonaan yaquin ansio. Gale meni pihalle satuloimaan Blanco solia. Hevonen hieroi pehmeätä turpaansa hänen olkapäähänsä. Sitten palasi Gale huoneeseensa. Mitään muuta ei ollut enää jäljellä kuin odottaa ja sanoa jäähyväiset. Mercedes tuli huoneeseen tummin, loistavin silmin, puettuna nahkasäärystimiin ja viittaan, kuten joku solakka nuori paimen. Hänen kauneuttansa ei voitu kätkeä, ja nyt olivat toivo ja uhma lämmittäneet hänen verensä.

Gale vei Nellin huoneen varjoisimpaan nurkkaan. Tyttö värisi, ja kun hän nojautui Galeen, ei hän ollut enää tuo sama iloinen tyttö, joka oli pitänyt Galea niin kauan loitolla. Dick puristi hänet syliinsä.

"Niin, ehkä en enää milloinkaan palaa", jatkoi Dick vakavasti.
"Rakastan sinua, olen rakastanut sinua ensi näkemisestämme asti.
Pidätkö ollenkaan minusta?"

"Rakas Dick, sydämeni on aivan pakahtumaisillaan", änkytti Nell painautuessaan häneen.

"Se voi ehkä olla pakahtumaisillaan Mercedeksen, Laddin ja Jimin vuoksi, mutta haluan kuulla jotakin itseenikin nähden, jotakin, jota voin muistella pitkien päivämatkojen kuluessa ja yksinäisten leiritulien ääressä. Ah, Nell, et voi kuvitellakaan siellä vallitsevaa hiljaisuutta etkä tuota hiekan ja kivien peloittavaa maailmaa. — Sano, rakastatko minua?"

"Ah, rakastan, rakastan sinua niin äärettömästi! En ole ennen tiennytkään, että sinua niin hirveästi rakastan. Dick, olen sinulle uskollinen ja tahdon odottaa — toivoa ja rukoilla, että palaisit takaisin."

"Jos tulen takaisin — ei — kun tulen takaisin, tahdotko mennä kanssani naimisiin?"

"Olen itsekäs pieni pelkuri!" huudahti Nell. "Kuinka jaloja te kaikki olettekaan! Minun pitäisi ylistää tekoanne, mutta minä en voi… Taistele, jos sinun on pakko, Dick, taistele tuon viehättävän, vainotun tytön puolesta. Rakastan sinua sitten niin paljon enemmän… Ah! Hyvästi, hyvästi!"

Tempauksin, joka värisytti häntä, laski Gale tytön menemään. Hän kuuli
Beldingin sanovan hiljaa:

"Yaqui sanoo, että iltayö on paras. Luota häneen, Laddy. Muista mitä sanoin, että yaqui on Jumalan lähettämä."

Sitten kokoutuivat he kaikki pihalle puiden alla vallitsevaan hämärään. Yaqui nousi Blanco diablon selkään, Mercedes nostettiin Blanca mujerin satulaan ja Thorne ratsasti Blanca reinalla. Jim Lash oli jo hevosensa selässä, joka oli yhtä valkoinen kuin toisetkin, mutta nimetön. Ladd hyppäsi Blanco torres-nimisen [Blanco torres = valkoinen torni] oriin satulaan ja tarttui kuormahevosten pitkiin marhamintoihin. Viimeksi tuli Gale Blanco solilla.

Kun hän nosti jalkansa jalustimeen pitäen kiinni harjasta ja satulannupista, katsoi hän vielä kerran ovelle. Nell seisoi valossa loistavin hiuksin ja kalmankalpein kasvoin, tummin silmin, avonaisin huulin ja ojennetuin käsivarsin. Tämä surullinen ja suloinen kuva syövytti julmat piirteensä Galen sydämeen. Hän heilautti kättään ja hyppäsi sitten viivyttelemättä satulaan.

Edellään näki Gale kävelevät hevoset, jotka kuvastuivat valkoisina tummia varjoja vasten. Hän ei voinut kumminkaan nähdä matkueen etummaista päätä eikä kuulla selvästi hevosten pehmeitä askeliakaan. Ohuitten pilvien välistä tuikki muudan yksinäinen tähti. Oli aivan tyyni, mutta ilma oli kumminkin kylmä. Erämaan tumma äärettömyys näytti ammottavan heitä vastaan. Vasemmalla, joen toisella törmällä, paloi muutamia nuotioita. Rauhallinen ja salaperäinen kylmä yö tuntui sulkevan Galen syliinsä, ja hän tarkasteli tuota avaraa, lainehtivaa ja tummaa tasankoa terävin silmin, järkkymättömin päätöksin ja heräävin villein riemuin, joka lumosi hänet heti, kun tultiin erämaahan.

XI.

LAAVAN JA KAKTUSTASANKOJEN POIKKI.

Blanco solilla ei näyttänyt olevan ollenkaan halua taivuttaa päätänsä siepatakseen suuhunsa apilasta, joka kahisi pehmeästi sen jalkoja vasten. Gale tunsi hevosen herkän, melkein ihmisellisen valppauden. Sol tiesi yhtä hyvin kuin hänen isäntänsäkin tämän paon luonteen.

Yaqui pysähtyi kentän äärimmäiseen päähän, ja valkoisten hevosten jono supistui vähitellen kiinteäksi joukoksi. Tästä alkoi eräs joelle johtava tie. Nuotiot olivat niin lähellä, että kirkkaiden liekkien lepattaminen ja tulien vierellä liikuskelevien miesten tummat hahmot näkyivät selvästi. Yaqui laskeutui satulasta. Hän siveli kädellään Diablon turpaa puhuen hiljaa ja uudistaen sitten tuon tempun jokaiseen hevoseen nähden. Gale oli jo aikoja sitten lakannut ihmettelemästä tuon omituisen intiaanin käyttäytymistä. Hänen temppujaan ei voitu juuri selittää eikä ymmärtää, mutta niiden aiheuttamat tulokset olivat aina hämmästyttävät. Gale ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hevosten seisovan niin hiljaa kuin nyt. Ne eivät kuopineet eivätkä purreet kuolaimiaan, eivät heitelleet päätään eivätkä vapisuttaneet satulaansa eivätkä kuormiaan ja olivat muutenkin aivan ääneti. Näytti aivan siltä kuin intiaanin hiljaisuus olisi tarttunut niihinkin.

Yaqui katosi varjoihin yhtä äänettömästi kuin hän olisi ollut osa niistä. Pimeys nieli hänet. Hän lähti samaan suuntaan kuin tiekin vei. Gale arvaili, aikoiko yaqui opastaa matkueen jotenkin kapinallisten vahtien ohi. Ladd oli kumartunut niin alas kuin suinkin kääntäen korvansa tiehen päin. Jimin pitkä kaula oli kaaressa kuin kuuntelevan hirven. Gale kuunteli myöskin ja hitaiden hiljaisten hetkien kuluessa vapautui hänen kuulonsa yhä enemmän jännityksestä. Hän kuuli Blanco solin hengityksen ja oman sydämensä sykinnän, apilaan silkinhienon kahinan ja epäselvästi kuuluvan kaukaisen äänen, joka oli kuin eksynyttä kaikua. Sitten oli hän kuulevinaan hiljaista huminaa, joka oli niin heikkoa, ettei hän tiennyt, miksi hän sitä nimittäisikään. Sitten seurasi pitkä ja hiljainen hetki.

Yaqui ilmestyi takaisin yhtä hiljaa kuin hän oli poistunutkin. Hän oli kai sittenkin varjojen osa, mutta hän oli tullut kuitenkin takaisin. Hän läksi tielle taluttaen Diabloa. Valkoinen juova alkoi jälleen hitaasti liikkua. Gale jäi hieman jälkeen. Harvojen pensaitten peittämä rinne vietti loivasti Forlorn Riverin syvään, leveään uomaan. Blanco sol astui muutamia askelia syrjään tieltä. Katsoen tarkasti maahan huomasi Gale kolme esinettä: valkoisen sombreron, huopapeitteen ja erään suullaan makaavan meksikolaisen. Yaqui oli hiipinyt tuon vahdin kimppuun kuin hiljainen kuoleman tuuli. Erämaan arosusi ulvoi ja tuo villi huuto soveltui hyvin pimeyteen ja yaquin tekoon.

Kun he olivat saapuneet joen törmän tummaan varjoon, pysähtyi yaqui jälleen ja katosi yhtä äänettömästi kuin äskenkin. Galesta näytti kuin intiaani olisi lähtenyt kulkemaan joen valkoiselta näyttävän hiekkapohjan poikki, jonka muutamat kivet kuvastuivat harmaina ja jonka vastakkaisen rannan tummempi juova oli näkyvissä. Mutta hän katosi ja oli mahdotonta sanoa, menikö hän sitä vaiko tätä tietä. Hetket kuluivat. Hevoset olivat kohottaneet päänsä pystyyn, katsoivat leimuaviin nuotioihin ja kuuntelivat. Tämä kaikki värisytti Galea — hiljaisuus, pako ja tuo ihmeellinen intiaani hiipimässä tuomion hitain välttämättömyyksin toisen vahdin kimppuun. Kului tunti ja Galesta tuntui kuin hän olisi tullut kuuroksi. Maailmassa ei tuntunut olevan enää ääniä ollenkaan. Erämaa oli yhtä hiljainen kuin pimeäkin. Mutta sitten palasi tuo sama omituinen muutos Galen jännittyneeseen kuuloon, jonkunlainen keskeytys, väliaika ja tärinä, mutta tällä kertaa voi hän antaa tuolle äänelle nimenkin. Se voi olla tuulen huminaa tahi kaukana olevan suden ulvontaakin, mutta Gale kuvitteli sitä toisen vahdin kuolinkorinaksi tahi tuoksi yaquin tahdottomaksi omituiseksi huudahdukseksi. Blanco solin koko suuri ruumis värisi, ja silloin oli Gale varma, ettei ääni ollut kuvittelua.

Tämä varmuus painoi Galen mieleen paon luonteen kerta kaikkiaan. Yaqui hallitsi sekä hevosia että paimenia. Thorne ja Mercedes olivat kuin lumottuja. Intiaanin omituinen hiljaisuus ja hänen salaperäiset voimansa olivat käsittämättömät, kun niitä verrattiin hänen hitaaseen, varmaan ja armottomaan toimintaansa. Jos hän niin hallitsi noita muita, niin oli Gale vielä enemmän hänen vallassaan, hän täytti Galen kaikki ajatukset ja ennusti tämän paon villiä ja peloittavaa tulevaisuutta. Jos Rojaksessa olivat ruumiillistuneet orjan viha ja intohimot ja tuhannen vuoden kuluessa saadut ruoskaniskut, oli erämaan pimeys, julmuus, auringon paahtama valkoinen veri, hurjuus ja surullisuus yhtyneet yaquin luonteeseen.

Äkkiä ilmestyi intiaani näkyviin pimeästä. Hän hyppäsi Diablon satulaan ja ohjasi kulkunsa joen poikki. Kerran vielä ojentautui tuo valkoisten varjojen muodostama juova. Pehmeä hiekka vaimensi kaikki äänet kokonaan. Leimuavat nuotiot katosivat läntisen joentörmän taakse. Yaqui opasti heidät pajukkoon, jolloin kuului lehtien hiljaista kahinaa, ja sitten mesquite-pensaikkoon, jolloin kuului heikkoa oksien ritinää. Leimuavat nuotiot ilmestyivät jälleen näkyviin, ja saguaroin eriskummaiset rungot häämöittivät epäselvästi pimeästä. Gale katseli tarkasti tielle ja huomasikin äkkiä erään kaktuksen juurelle ojentautuneen, suullaan makaavan huopapeitteeseen kääriytyneen olennon, jolla oli karbiini toisessa kädessä ja hehkuva savuke toisessa.

Tämä valkoisten hevosten muodostama ratsasjoukkue sivuutti nuotiot noin viidensadan metrin päässä kapinallisten leiristä huolimatta siitä, että tulien ympärillä liikkuvat miehet olivat selvästi näkyvissä. Pehmeästi hiekkaan painuvien kavioiden kapse, metallin hiljainen kilahtelu piikkejä vasten ja hevosten hiljainen säännöllinen hengitys olivat pakolaisten aiheuttamat ainoat äänet, joita ei olisi voitu kuulla sadankaan metrin päähän. Silloin tällöin katosivat valot kokonaan, tulivat hämärämmiksi ja lepattavammiksi, kunnes ne lopulta hävisivät kokonaan näkyvistä. Beldingin nopeat ja väsymättömät juoksijat olivat edellä, ja erämaa avautui niille laajana, pimeänä ja autiona. Rojas oli kapinallisineen kaukana jäljessä syöden, juoden ja huolehtimatta mistään. Synkät varjot haihtuivat Galen mielestä. Hän luotti nyt täydellisesti yaquiin. Belding kuunteli joen toisella rannalla ja tiesi jo luultavasti heidän päässeen pakoon. Sitten hän kertoo huomionsa Nellille ja kätkee tytön huolellisesti. Yhtä paljon kuin Gale oli uskonut tämän erämaan matkan vaivoihin, verenvuodatukseen ja tuskiin, yhtä paljon hän luotti Mercedeksen lopulliseen vapautumiseen ja onneen, ja omaan palaamiseensa tytön luo, joka oli tullut hänelle rakkaammaksi kuin elämä.

Kun yaqui pysähtyi Papago Wellin kosteikkoon, karkoitti juuri rusottava aurinko kylmän, harmaan aamusumun. Sitten kuin hevoset oli juotettu, vietiin ne uomaan syömään ruohoa. Kuormat ja satulat irroitettiin niiden selästä. Mercedes oli viluissaan, jäykistynyt ja väsynyt, mutta onnellinen. Kun Gale katsoi häneen, lämpeni hänen sydämensä. Mercedeksen silmissä oli kyllä vieläkin pelkoa, mutta se alkoi jo haihtua toivon, rohkeuden, hänen paimenia ja yaquia kohtaan tuntemansa myötätunnon ja Thornea kohtaan tuntemansa kuvaamattoman rakkauden tieltä. Jim Lash huomautti, miten helposti he olivat suoriutuneet kapinallisista.

He sytyttivät nuotion, keittivät ja söivät. Yaqui sanoi sitten vain: "Nukkukaa!" Huopapeitteet laitettiin hiekalle. Mercedes nojautui Thornen olkapäähän ja vaipui syvään uneen. Jännitys valvotti kumminkin Thornea. Molemmat paimenet torkkuivat nuotion ääressä. Gale oli vahdissa yaquin kanssa. Aurinko alkoi nousta korkeammalle ja sarastuksen jäinen sumu haihtui pois. Kaniinit heiluttelivat pumpulihäntiään mesquite-pensaitten juurilla. Gale kiipesi uoman törmän kallioiselle laelle ja siellä hän istui katsellen takaisinpäin penikulmien päässä näkyvälle taivaanrannalle.

Hänen silmiensä eteen levisi viettävä, aaltoileva, kuoppainen ja juovainen aamuauringon punertama erämaa, jonka kaktuskentät ja selvemmin näkyvät mesquite-pensaikot kimaltelivat valossa. Nimettömät vuoret rikkoivat itäisen taivaanrannan kohottaen korkealle jylhiä ja komeita huippujaan, joiden rinteillä punertavat sumuharsot leijailivat. Niiden juurille oli neljänkymmenen penikulman matka, mutta silmä arvosteli sen ainakin viideksikymmeneksi. Gale muisteli tyttöä, joka oli jäänyt sinne niiden varjoihin.

Yaqui ei päästänyt hevosia erilleen, vaan ajoi ne yhdessä joukossa toiselta pieneltä ruohokentältä toiselle. Noin kolmen tunnin kuluttua toi hän ne juomaan. Kun hän lähestyi lähdettä, kapusi Gale uomaan tähystyspaikastaan, paimenet rupesivat toimimaan ja Mercedeskin heräsi. Pian oli matkue jälleen liikkeellä länttä kohti pitkine edellä liikkuvine varjoineen. Yaqui kannusti Blanco diablon nopeaan raviin. Uoma muuttui vähitellen tasaiseksi erämaaksi, vihreys alkoi muuttua harmaaksi ja sitten punaiseksi. Ainoastaan muutamat kaktukset ja rapautuneet pengermät peittivät hitaasti kohoavan jyrkänteen rinteitä. Yaqui sovitti hevosensa vauhdin maanlaadun mukaan, ja hänen toverinsa hyväksyivät kulun nopeuden. Laukkaaminen muuttui usein juoksuksi, nopea käveleminen hitaaksi kiipeämiseksi ja pitkiksi kierroiksi, ja niin jatkettiin penikulmittain ylös ja alas, mutta aina kumminkin eteenpäin. Aurinko paahtoi kuumasti. Lämmennyt ilma kohosi ylemmäksi ja lännestä syöksyvät ilmavirrat pyyhkivät matalaa ja kovasti hedelmätöntä maata. Kaukaa etäisyydestä näkyvälle taivaanrannalle olivat suuret tomupatsaat kokoutuneet kuin jono sienen muotoisia keltaisia pilviä.

Yaqui oli ainoa pakolaisista, joka ei milloinkaan katsonut taakseen. Mercedes teki sen useimmin. Gale tunsi, mistä se johtui, voimatta olla katsomatta itsekään. Mutta se oli kumminkin turhaa etsimistä. Sillä takana olevasta erämaasta kohosi tuhansia valkoisia ja keltaisia tomupilviä, joista jokainen voi olla hevosten kavioiden synnyttämä. Gale tunsi, että silloin kun yaqui katsoo taakseen lähdettä ja sen takaa siintävää tasankoa kohti, ei se tapahdu suotta. Kun auringon suurin kuumuus oli haihtunut ja tuuli tyyntynyt, katseli yaqui tien korkeimmalta kohdalta tarkasti länttä kohti. Auringonlaskuun ei ollut enää pitkälti, ja tuolla paljaassa laikallisessa laaksossa olivat Coyote Tankit, ainoa lähde Papago Wellin ja Sonoyta-kosteikon välillä. Gale tarkasteli kaukoputkellaan ja ilmoitti yaquille, ettei hän huomannut savua eikä muutakaan merkkiä elämästä, mutta intiaani ei kääntänyt kumminkaan haukankatsettaan etäisistä paikoista, vaan tuijotti sinnepäin kiinteästi. Tuntui kuin hänen silmänsä eivät olisi voineet saada selville, mitä järki, viekkaus, ounastus tahi ehkä aavistus ilmaisivat hänelle olevan siellä. Äkkiä löysi yaqui muutamasta suojaisesta paikasta, jossa ei lentohiekka ollut peittänyt tietä, hevosten jälkiä. Teräskenkäisten kavioiden merkit viittasivat länteen päin. Muudan pohjoisesta päin tuleva tie yhtyi tässä toiseen. Gale luuli jälkiä päivän tahi parin vanhoiksi, Ladd päivän, mutta intiaani pudisti päätään.

Kauemmaksi ei menty. Yaqui kääntyi etelää kohti ratsastaen hitaasti ja kiiveten lopulta erään rapautuneen harjanteen korkealle laelle. Sinne hän pysähdytti hevosensa ja odotti. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään. Paimenet laskeutuivat maahan ojennellakseen sääriään ja Mercedes nostettiin eräälle kalliolle lepäämään. Thorne oli vähitellen mukautunut erämaan hiljaisuuteen. Hän sanoi vain silloin tällöin sanan Galelle ja kuiskasi joskus jotakin Mercedekselle. Gale luuli ystävänsä pian oppivan huomaamaan, että erämaassa matkustaessa puhuminen supistui muutamiin tervehdyksiin, pariin kolmeen sanaan, jotka ilmaisivat jonkun toverin läsnäolon, muutamiin lyhyihin määräyksiin vuorokauden töistä ja ehkä ankaraan käskyyn tahi hiljaiseen kutsuun hevoselle.

Aurinko laskeutui ja kullanväriset rusottavat pilvet muuttuivat sinisiksi ja tummenivat sitten, kunnes hämärä laskeutui laaksoon. Ainoastaan vuorten huiput, jotka pykälöitsivät lähemmän ja etäisemmän taivaanrannan, näkyivät selvästi. Pimeys lähestyi ja kirkkaasti näkyvät kukkulat katosivat sumuun. Hevoset tömistelivät päästäkseen liikkeelle.

Hän ei viitannut kädellään, vaan hänen kaulansa ojentui ja silmät tuijottivat tarkasti tummaan pilkkuun, joka näytti Coyote Tankien paikan.

Pimeys lisäytyi vähitellen, kunnes yö kietoi laakson syvimmän osan vaippaansa.

"Luullakseni olet oikeassa", sanoi Lash, mutta hänen tyyni ja lempeä äänensä oli kerrankin muuttunut. Se kuulosti nyt käheältä.

Gale, vaikka hänellä olikin terävä näkö, oli viimeinen vartijoista huomaamaan nuo neulan kärjen kokoiset valopilkut, jotka juuri ja juuri voitiin erottaa pimeästä.

Ladd ei vastannut, mutta yaqui kohotti kätensä levittäen sormensa. Viisi nuotiota! Suuri joukko vallankumouksellisia tahi rosvoja tahi joitakin muita erämaan joukkoja oli leiriytynyt Coyote Tankien luo.

Yaqui istui satulassaan hetkisen liikkumatonna kuin kivi tyynin, muuttumattomin ja tunteettomin kasvoin. Sitten hän viittasi oikealla kädellään Nimettömille vuorille päin, joiden korkeimmat himmeästi näkyvät huiput katosivat juuri hämärään, ja pudisti päätään. Sen jälkeen hän toisti saman vaikuttavan liikkeen Sonoytan kosteikkoon päin yhtä synkin ilmein.

Tehtyään sen käänsi hän Diablon pään etelää kohti alkaen laskeutua rinnettä tasangolle. Hänen käytöksensä muuttui päättäväiseksi, melkeinpä ankaraksi. Ladd ei kysynyt hänen suunnitelmiaan eikä Lashkaan. Molemmat paimenet epäröivät kumminkin näyttäen niin omituisesti ja synkästi vastahakoisilta, ettei Gale ollut nähnyt heitä sellaisessa mielentilassa milloinkaan. Rosvot olivat kyllä yhtä peloittavat kuin Rojaskin ja Camino del Diablo, mutta tuo laavan ja kaktuksien peittämä autio, hylätty ja vedetön Sonoran erämaa kauhistutti urhoollisintakin miestä, Gale tunsi rohkeutensa lannistuvan ja hänkin epäröi.

"Voi, mihin hän nyt menee?" huudahti Mercedes. Hänen merkitykselliset sanansa rikkoivat lumouksen.

"Varmasti, rouva, yaqui on menossa kotiinsa", vastasi Ladd hiljaa. "Ja ottaen huomioon vaikeutenne on meidän kiitettävä Jumalaa, että hän tietää tien."

Vasta sitten kuin muudan kaktuspensaikko esti yöllisen matkustamisen, pysähtyi intiaani viettämään yön kuivalla paikalla, jossa ei ollut ruohoa eikä vettä hevosille eikä senkään vertaa risuja, että olisi voitu sytyttää tuli ja keittää jotakin. Mercedes kesti vaivat ihmeellisesti, mutta hän vaipui kumminkin heti uneen, kun hän oli sammuttanut janonsa. Thorne levitti huopapeitteen hänen alleen ja peitteli hänet. Sitten he söivät ja joivat. Hevosista oli ainoastaan Diablo kärsimätön, mutta sekin oli vain vihainen eikä sillä ollut mitään hätää. Blanco sol nuoli Galen kättä ja seisoi kärsivällisesti. Monta kertaa ennenkin oli se saanut viettää yönsä vedettä. Yaqui käski jälleen miesten nukkua. Ladd sanoi haluavansa vahtia iltayön, mutta tavasta, jolla intiaani puisti päätään ja istuutui muutaman kiven viereen, voitiin selvästi huomata, että jos Ladd rupeaa valvomaan, ei hänen tarvitse olla yksinään. Gale paneutui pitkäkseen kangistunein jäsenin ja väsynein silmin. Hän kuuli hevosten hiljaisen tömistelyn ja tuulen huminan kaktuksissa, mutta hetken kuluttua ei mitään.

Kun hän heräsi, rupesi hän heti puuhailemaan ja liikkumaan. Aamu ei sarastanut vielä ja ilma oli jäätävän kylmä. Yaqui oli löytänyt hieman risuja, joista sytytetty tuli riitti lämmittämään heidät ja kiehuttamaan aamiaisen. Mercedes ei noussut ennenkuin viime tingassa.

Nouseva aurinko löysi matkustajat satulasta. Kaktuksista muodostunut piikkinen aitaus sulki heidät sisäänsä, mutta yaqui löysi kiemurtelevan polun, joka, vaikka se olikin mutkainen, johti alituisesti kumminkin etelää kohti. Oli ihmeellistä katsella, miten hän ohjasi Diablon piikkisten pensaitten välitse suojellen sekä hevosen että itsensä pistoksilta silloinkin, kun kaktukset pysähdyttivät toiset kokonaan repien ja raadellen heitä okaillaan. Tie oli tasainen, matalain harjanteitten välitse vievä hiekkainen sola. Joskus saapuivat he avonaisille hiekkakentille, kujille ja aukioille, joskus taasen okaisia päärynäpuita, suuria leveäoksaisia ocatilloja ja kimpuissa kasvavia bisnageja täynnä oleville kummuille. Päivästä tuli kuuma ja kuiva. Hyvältä tuoksuva tuuli puhalsi solassa. Kaktukset ojentelivat punaisia, keltaisia ja sinertäviä kukkiaan. Suloinen, vaalea ajo -lilja kaunisti varjoisia nurkkia.

Ratsastettuaan kymmenen penikulmaa saapuivat he solan päähän, josta avautui ihmeellinen näköala, jonkunlainen lehtimajantapainen erämaa, jonka pääväri oli vaaleanvihreä, vaikka siinä voitiin huomata monenvärisiä muitakin juovia. Se kohosi loivasti matalaa, himmeästi näkyvää tummanpunaista laavavyöhykettä kohti, josta kohosi tulivuorten huippuja. Seutu oli synkän ja rosoisen näköinen ja yhtä rajaton kuin taivaanrantakin.

Yaqui oli vielä epävarma, vaikka hän ei luultavasti ollutkaan eksyksissä. Hänen haukansilmänsä etsivät ja tuijottivat kiintyen vihdoin lounaaseen, jonne hän sitten ohjasikin hevosensa. Suuret, huilunmuotoiset, viisi- ja kuusikymmentä jalkaa korkeat saguarot kohottivat patsasmaisia runkojaan, ja niiden haarautuvat oksat ja pyöreät muodot lisäsivät erämaan kauneutta. Matkustamista vaikeuttivat ainoastaan matalat kaktuspensaikot. Mutta niidenkin okaiset rungot olivat kauniit.

Harjanteiden välisissä syvänteissä ja oikealle ja vasemmalle päin levenevien tasaisten kenttäin yläpuolella kangastukset kimaltelivat, leijailivat, himmenivät ja katosivat — järviä, puita, pilviä, ylösalaisin käännettyjä vuoria ja himmeitä valkomuurisia kaupunkeja riippui sinertävässä ilmassa.

Keskipäivällä pysähdytti yaqui ratsujoukon. Hän oli valinnut muutaman bisnagi -kaktuksia kasvavan kentän lepopaikaksi ja äkkiä selvenikin muille hänen tarkoituksensa. Pitkällä, suurella veitsellään leikkasi hän noiden tynnyrinmuotoisten kasvien päät poikki. Hän kaivoi niistä pehmeätä massaa ja alkoi sitten kiven avulla ja käsin survoa syvemmällä olevaa massaa mehukkaaksi taikinaksi. Kun hän kaivoi senkin pois, jäi pohjalle hieman kylmää vettä, jota sekä he että hevoset mielellään joivat. Siten pakotti hän erämaan kuivimmatkin kasvit auttamaan heitä.

Mutta hän ei pysähtynyt pitkäksi ajaksi. Penikulmien leveältä oli harmaanviheriöitä huippuisia pengermiä hänen ja tuon rosoisen laavavyöhykkeen välillä, jonne hän nähtävästi halusi päästä ennen pimeää. Ruvettiin ratsastamaan nopeammin ja suorempaan. Kimaltelevat piikit pistelivät ja tarttuivat nahkaan, vaatteihin ja ihoon. Hevoset pillastuivat, korskahtelivat, pysähtyivät ja hyppivät, mutta ne pakotettiin kumminkin eteenpäin. Ainoastaan Blanco sol, tuo kärsivällinen, uurastava ja lannistumaton, ei kaivannut ruoskaa eikä kannuksia. Hiekasta kohosi kuumia pölypilviä ja polttavia henkäyksiä. Mercedes horjui satulassaan. Thorne antoi hänelle vettä, hautoi hänen kasvojaan, tuki häntä ja läksi lopulta Laddin luo, joka otti tytön luokseen Torresin leveään selkään. Yaquin horjumaton tarkoitus ja rautainen käsivarsi tuntuivat ylpeästä ja itsepäisestä Blanco diablosta katkerilta ja vihattavilta. Kerrankin oli Beldingin suuri valkoinen paholainen löytänyt herransa. Se tappeli ratsastajaa, kuolaimia, suitsia, kaktuksia ja hiekkaa vastaan, mutta kumminkin oli sen pakko mennä eteenpäin mutkitellen, kääntyen, kiertäen ja tunkeutuen noiden piikkisten kasvien välitse. Iltapäivän puolivälissä alkoi Thornekin horjahdella ja sitten, silloin kun kävi se päinsä, auttoi Galen jäntevä käsivarsi häntä pysymään satulassa.

Jättiläiskaktuksista alkoi olla enää vain muisto jäljellä. Niiden lukumäärä väheni vähenemistään, niiden koko pieneni eikä niissä ollut enää haarojakaan. Muutkin kaktuslajit näyttivät saavan taistella kovemmin olemassaolonsa puolesta ja niiden välissä olevat hiekka-aukiot alkoivat laajentua. Mutta sitten alkoivat nuo pelätyt, kimaltelevat choyat näyttää vaaleita, harmaita ja valkoisia runkojaan ylenevällä rinteellä. Pyöreälakisia kukkuloita, joiden huiput auringonlasku värjäsi kultaisiksi ja juuret tummansinisiksi, ilmestyi väliin kätkemään kaukaiset selänteet ja jyrkänteet näkyvistä. Penikulmien pituisia punaisia, hyytyneitä laavavirtoja valui kukkulain välitse pysähtyäkseen äkkiä rinteitten puoliväliin.

Pakolaiset olivat saapumaisillaan autioon ja palaneeseen maailmaan. Se kohosi heidän edessään rajattomana asteittaisena ylänkönä, joka ulottui kauas sekä itään että länteen. Vähitellen alkoi hiekka kadota kuonan tieltä. Kävellessään vajosivat hevoset nilkkaa myöten. Etummaiset panivat liikkeelle suuria pilviä hienoa tomua niin että miehet yskivät ja hevoset korskuivat. Suuret ja pyöreät kukkulat olivat tasaiset ja sopusuhtaiset ja sen väriset kuin jos laskeutuva aurinko olisi paistanut paljaille tummansinisille rinteille. Aurinko vaipui kumminkin vähitellen niiden taakse ja niiden välisistä solista näkyi vain punaista laavaa. Matkustajat olivat juuri vuorten rinteitten ja kohtisuoran seinämän välissä. Punainen laava näytti virranneen ja kovettuneen siihen eilen. Se oli ruosteenväristä, rosoista ja särmikästä, täynnä kallioita, kuoppia ja halkeamia, ja joka paikassa sen pinnalla kasvoi tuota valkopiikkistä choyaa .

Jälleen yllätti hämärä matkustajat, mutta oli kumminkin vielä niin valoisaa, että Gale näki kapean penkereen laajenevan leveäksi, syväksi aukeamaksi, jossa pahkuraiset ja surkastuneet mesquite-pensaat muuttivat tumman värin harmaaksi. Blanco sol, jolla oli tarkin vainu, hirnui iloisesti ilmoittaaksensa, että vettä oli läheisyydessä. Monet hevoset vastasivat siihen ja paransivat vauhtiaan. Gale tunsi myöskin, miten kuiva ilma muuttui vähitellen suloiseksi, kylmäksi ja kosteaksi.

Yaqui kiersi erään laavassa olevan syvennyksen ja valkoisten hevosten muodostama jono seurasi häntä. Gale saapui vasta viimeiseksi ja näki erään vesilammikon vaalean loistavan pinnan kimaltelevan kauniisti hämärässä.

Seuraavana päivänä ei yaquin armahtamaton hevosten eteenpäin kannustaminen ollut enää niin selvästi huomattavissa. Hän ei kyllä vitkastellut, mutta hän ei kiiruhtanutkaan. Hän opasti matkuetta matalain kuonaharjanteitten välitse, jotka kätkivät ympäröivän seudun näkyvistä. Nämä harjanteet muuttuivat vihdoin mustaksi kivikovaksi tasangoksi, jonka vasemmalla puolella oli laavavyöhykkeitä ja oikealla matala kaktuksia kasvava alanko. Yaqui suuntasi nyt kulkunsa suoraan länteen. Gale luuli intiaanin opastavan heidät erään hedelmättömän, vulkaanisen ylätasangon ensimmäisen terävähampaisen rinteen juurelle, joka muodosti Sonoran erämaan läntisen puoliskon ja ulottui Kaliforniaan saakka. Matka oli hidasta eikä se väsyttänyt ratsastajia eikä hevosia. Pienet hietikot ja kuivaa ruohoa kasvavat läikät muuttivat laavan ja tasangon välisen mustahkon maan harmaankirjavaksi.

Tänä päivänä, jolloin yaquin käytös muuttui, joskaan ei hänen mielensä, tapahtui toistenkin matkueen jäsenten mielenlaadussa suuria muutoksia. Galen tuntema jonkunlainen sairaalloinen pelko hävisi, pelko, jota hän ei ollut tuntenut itsensä vuoksi, vaan Mercedeksen, Nellin, Thornen ja paimenten tähden. Jim sai entisen iloisen luonteensa takaisin ja käyttäytyi kuin hän olisi ollut vartioimassa valtakunnan rajaa. Laddin vaiteliaisuus hävisi ja hänen synkkyytensä muuttui tyyneksi, huolettomaksi leikillisyydeksi. Thornessa alettiin huomata yhä enemmän jonkunlaista uhmaa. Mutta mielenkiintoisimman muutoksen huomasi Gale kumminkin tapahtuneen Mercedeksessä. Hänen eilinen raukeutensa oli ollutta ja mennyttä. Hänen jäsenensä olivat kyllä puutuneet ja niin kipeät, että hänen oli istuttava sivuittain satulassa, hänen oli annettava levähtää ja häntä oli autettava, mutta hän oli kumminkin löytänyt jonkunlaisen voima varaston eikä hänen sielullinenkaan tilansa ollut samanlainen kuin ennen. Hänen pelkonsa oli haihtunut. Gale näki hänessä tapahtuneen saman muutoksen kuin hänessä itsessäänkin muutamien päivien erämaassaolon jälkeen. Sekä hän että Mercedes ja kaikki muutkin olivat alkaneet mukautua erämaan henkeen, ja enemmänkin, sillä yaquin omituinen vaikutus oli kuin kutsu alkuperäisiin oloihin.

Kolmenkymmenen penikulman taival helposti kuljettavaa matkaa toi pakolaiset toiselle lähteelle, joka oli kuin laavan jyrkän laidan alla oleva pieni, pyöreä tasku. Sen ympärillä kasvoi hieman lyhyttä vaalennutta ruohoa hevosille, mutta siellä ei ollut ollenkaan risuja, joista olisi voitu sytyttää nuotio. Sinä iltana puhuivat miehet paljon, kyselivät ja vastailivat, punnitsivat mahdollisuuksia, epäilivät ja toivoivat vakaumuksestaan huolimatta. Mutta intiaani, joka yksin olisi voinut ilmoittaa missä he olivat, mihin he olivat matkalla ja millaiset heidän pakomahdollisuutensa olivat, säilytti tyyneytensä sanomatta mitään. Gale valvoi ilta-, Ladd keski- ja Lash aamuyön.

Päivä valkeni rusottavana ja kirkkaana, mutta kylmänä kuin jää. Kaikkien oli voimisteltava hetkinen verryttääkseen kohmettuneita käsiään ja jalkojaan. Mercedes söi aamiaisensa huopapeitteihinsä kääriytyneenä. Mutta sillä aikaa kuin kuormat kiinnitettiin hevosten selkään, käveli hän edestakaisin hieroen käsiään ja lämmittäen korviaan. Thornen silmät kääntyivät häneen alituisesti ja paimenet tarkastelivat häntä salaa. Yaqui katsoi häneen harvoin, mutta kun hän käänsi silmänsä häneen, näyttivät hänen omituiset, jäykät ja ilmeettömät kasvonsa olevan vääntymäisillään hymyyn. Mutta se ei tapahtunut kuitenkaan milloinkaan. Gale hämmästyi huomatessaan, miten usein hänen omakin katseensa kiintyi tuohon solakkaan, tummaan ja kauniiseen espanjattareen. Hän arvaili ensin, aiheuttiko tytön kauneus sen, mutta sitten hän luuli sen johtuvan jostakin muusta. Mercedes oli nainen. Hän edusti heidän joukossaan jotakin sellaista, jota kaikkien rotujen miehet olivat tuhansien vuosien kuluessa halunneet katsella ja omistaa, kunnioittaa ja turmella, ja joiden puolesta he aina olivat halunneet taistella ja kuolla.

Sen päivän matkan merkityksellisin tapaus oli, että yaqui erotti kuormista erilleen yhden huopapeitteen, repi sen palasiksi ja sitoi niillä hevosten jalat. Oltiin siis tulossa kauheille choya -kentille ja särmäisille laavavirroille. Tuntui vieläkin merkillisemmältä, ettei yaqui noussutkaan Diablon selkään. Mercedes vain sai ratsastaa ja muiden oli käveltävä.

Intiaani ohjasi kulkunsa erääseen laavavirtojen väliseen harmaaseen aukkoon. Laavakerros oli noin kolmekymmentä jalkaa paksu, mureneva ja rosoisempi kuin mikään muu aine maailmassa. Aukon päästä, jossa pari laavavirtaa yhtyi, läksi kapea halkeama nousemaan ylemmäksi. Gale huomasi sen pohjalla joskus maailmassa kuljetun tien himmeät ääriviivat. Sitä ei voitu ollenkaan huomata vierestä, vaan hänen oli katsottava kauas etäisyyteen nähdäkseen sen epäselvän uran. Yaqui talutti Diablon sille, ja nyt alkoi hidas, voimia kysyvä, vaivalloinen ja tuskallinen matka.

Kun he saapuivat tämän laavakerroksen huipulle, näki Gale laajan, aution mustanpunaisen kentän jatkuvan etäisyyteen ja murtuvan miljooniin harjanteihin, huippuihin ja uriin, kohoavan eteen- ja ylöspäin ja muodostavan hammastettuja, matalia kumpuja, kukkuloita ja huippuja, jotka ylenivät vähitellen korkeammiksi, jylhiksi jyrkänteiksi ja kauempaa himmeästi näkyviksi utuisensinisiksi vuoriksi.

Sitten ei hänellä ollut enää aikaa katsella sinne päin. Säilyttääkseen jalansijansa ja suojellakseen hevostaan oli hänen pantava kaikki tarmonsa ja tarkkaavaisuutensa liikkeelle. Suunnan sai hän selville muiden hevosten jättämistä jäljistä ja hänen oli vain seurattava niitä. Mutta ei mikään olisi voinut olla vaikeampaa. Laavan rapautunut pinta oli samalla kertaa sekä mitä rosoisinta, kovinta, ilkeintä, julminta että petollisinta maata kuljettavaksi.

Se oli yleensä haurasta, vaikka siinä olikin niin kovia ja teräviä kohtia kuin veitsen terä, rosoista ja karheaa, mutta kumminkin joskus niin liukasta kuin jää. Jos siinä oli jalankaan levyinen tasainen kohta, murtui se kumminkin heti hevosen kavioiden alla, lukuunottamatta sitä, että se muutenkin oli uurteista, kuoppaista, kivistä, harjuista ja kuhmuista tasankoa, joka muistutti suunnatonta ja suurenmoista tiiltä. Se oli aikoinaan ollut kiehuva, poreileva ja räiskyvä sula piikivivirta, joka kovettuessaan oli muodostanut pinnalleen miljoonia teräviä särmiä. Väriltään oli se synkän-, tumman- ja vihaisenpunainen, jota ei voitu verrata mihinkään muuhun punaiseen ja joka pani silmät verestämään. Miljoonat pienet syvänteet katosivat syviin kuiluihin ja reikiin, joiden pohjat olivat niin louhikkoiset ja kiviset, ettei niitä voitu verrata mihinkään.

Pakolaisten matka edistyi hitaasti. He kulkivat varovaisesti ja kaarrellen sinne tänne tien monien mutkien mukaan kiiveten syvänteiden, joita ei voitu karttaa, reunoille ja laskeutuen taasen niihin ja kiertäen alituisesti eteensattuvia kuoppia. Heidän matkansa oli niin takaisin päin kaartuvaa, etteivät he keskipäivän tienoissa olleet nähtävästi päässeet kuin vähän matkaa laavarinnettä ylöspäin.

Jos kulkeminen oli vaivalloista heille, oli se vielä vaivalloisempaa hevosille. Blanco diablo ei välittänyt enää yaquinkaan kehoituksista. Se vikuroi, hyppi, puri ja potki. Yaquin oli vedettävä ja lyötävä sitä saadakseen sen kulkemaan pahimpien paikkojen poikki. Mercedeksen hevonen oli usein heittää hänet satulasta ja hänet oli lopulta nostettava Blanco solin selkään. Mutta valkoinen juoksija korskui silloin vastustavasti ja taivutti vasta sitten kuin se kuuli Galen ankaran käskyn jalon kaulansa etsiäkseen laavasta jalansijoja, jotka eivät pettäneet.

Vaikka laava aiheuttikin Galelle työtä, vaivoja ja tuskia, vihasi hän kumminkin enemmän choyaa . Kuta kauemmaksi he pääsivät, sitä mukaa lisäytyivät nämäkin kasvit ja tulivat suuremmiksi. Laavan pinnalla oli kaikkialla pieniä pyöreitä läikkiä, jotka kimaltelivat kuin kuurainen maa. Ja jokaisen tiellä ja sen vieressä kasvavan choyan alla oli noita pudonneita pahkuroita, jotka olivat kuin piikkisiä pieniä kuuraisia männyn käpyjä. Oli melkein mahdotonta olla aina varuillaan niiden suhteen, ja kun Gale astui jonkun päälle, tunkeutuivat sen teräskovat piikit useimmiten nahan läpi lihaan. Hän uskoi jo melkein tosiksi kuulemansa erämaan matkustajien puheet, että choya on elävä, joka hyökkää pelkäämättä miesten ja hevosten kimppuun. Varmaa kumminkin oli, että silloin kun hän sivuutti jonkun kiinnittämättä huomiotaan siihen väistääkseen sen, lävisti se hänen säärystimensä ja pysähdytti terävillä piikeillään hänet siihen paikkaan. Sen aiheuttama tuska oli melkein sietämätön, sillä sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun. Se poltti, pisti, kirveli ja tuntui melkein jäädyttävän loukkautuneen jäsenen, tehden sen aivan käyttökelvottomaksi vähäksi ajaksi. Hän puri kieltään voidakseen olla huutamatta, hiki valui hänestä virtanaan ja hän tuli aivan kuin sairaaksi.

Mutta äärettömästi paljon tuskallisemmat olivat choyat hevosille kuin ihmisille. Tuon myrkyllisen kaktuksen väkäisten piikkien pistoksia ei Blanco solkaan voinut sietää. Monta kertaa tänä päivänä, ennenkuin se rupesi kuljettamaan Mercedestä, oli se korskahdellut hurjasti ja seisonut sitten vapisten kunnes Gale oli poiminut katkenneet piikit pois sen jäntevistä jaloista. Mutta sitten kuin Mercedes oli nostettu sen selkään, koetti Gale varoa tarkasti, etteivät piikit pistäneet sitä.

Iltapäivä kului, kuten aamupäiväkin, loppumattomassa kiertelemisessä, kaartelemisessa ja kiipeilemisessä tuota vaikeata tietä pitkin. Gale näki monta lähdettä, joista useimmat olivat kuivuneet, mutta muutamat sisälsivät vielä vettä, joka oli kokoutunut niihin sadeajan kuluessa. Pieniä, rumia ja pahkuraisia pensaita, joita ei juuri voitu uskoa mesquiteiksi, kasvoi niiden kuoppien läheisyydessä. Muutamissa paikoissa oli vielä niiden lisäksi surkastuneita piikkisiä päärynäpuitakin. Ruohoa ei kumminkaan kasvanut missään, sillä tuossa kovassa maassa eivät menestyneet muut kukat kuin choyat .

Oli jo pimeä, kun matkustajat laskeutuivat satuloista muutaman esiin pistävän laavakielekkeen alla olevan lähteen luona. Päivä oli todellakin ollut rasittava. Hevoset joivat kyllikseen ja seisoivat sitten kärsivällisesti riippuvin päin. Nälkä ja jano tyydytettiin, ja lämmin nuotio ilahdutti väsyneitä ja helläjalkaisia pakolaisia. Yaqui sanoi: "Nukkukaa!" ja niin kului sekin yö.

Seuraavana aamuna, kun he olivat kulkeneet noin kymmenen penikulmaa loivasti ylenevää laavarinnettä eteenpäin, kiintyi Galen huomio hetkeksi muualle kuin tiehen, josta hän oli tarkkaavaisesti hakenut vähemmän kuoppaisia paikkoja.

Gale oli matkueen viimeinen, sillä hän halusi Mercedeksen vuoksi käyttää niin paljon kuin suinkin hyväkseen tallattua tietä. Yaqui talutti Diabloa ja kiersi juuri erästä halkeamaa. Hänen päänsä oli kumarruksissa, kun hän käveli hitaasti ja pysähdellen laavalla. Gale kääntyi katsomaan taakseen ensimmäisen kerran moneen päivään. Erämaan mahtava alempaa siintävä syvennys oli täynnä leveitä punaisia, viheriöitä ja harmaita juovia, jotka ulottuivat taivaanrannalla näkyviin purppuraisiin huippuihin asti. Se oli niin autio ja mahtava, ettei sen pieniä erikoisuuksia voitu erottaa. Hän uskoi tietysti Rojaksen ajavan heitä takaa, mutta hänestä tuntui mielettömältä hakea roistoa tuolta kaaoksesta.

Yaqui jatkoi kulkuaan ja Gale kiinnitti usein huomionsa työstään häneen. Äkkiä näki hän intiaanin pysähtyvän, kääntyvän ja katsovan taakseen. Ladd teki samoin, sitten Jim ja viimeiseksi Thorne. Galekaan ei voinut vastustaa haluaan. Sitten hän usein antoi Blanco solin levätä ja katsoi taakseen sillä aikaa. Hänellä oli kyllä kaukoputki mukanaan, mutta hän ei käyttänyt sitä.

Gale katsoi häneen hämmästyneenä. Hänen äänensä sointu oli ollut epämääräinen. Jos siinä oli ollut pelkoa, ei hän ollut sitä kumminkaan huomannut. Mercedes katsoi taakseen värikkäälle rinteelle, ja jokin hänessä, ehkä tuo hänen kauniitten silmiensä haukkamainen, kiinteä katse, muistutti yaquia.

Seuraavan tunnin kuluessa katsoi intiaani monta kertaa taakseen ja hänen toverinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Oli keskipäivä, aurinko paistoi kuumasti ja laava säteili lämpöä, kun yaqui pysähtyi lepäämään. Eristetty, suojainen paikka sijaitsi muutaman laavakielekkeen juurella, joka sen muodosta päättäen oli kuin joku kallioniemi. Hevoset kokoutuivat yhteen joukkoon riippuvin päin. Paimenet aikoivat juuri irroittaa satulat ja kuormat niiden selästä, kun yaqui kielsi heitä sitä tekemästä.

Hän kiinnitti liikkumattomat, säteilevät silmänsä loivasti alenevaan rinteeseen, mutta ei näyttänyt katsovan kauaksi.

Äkkiä hän päästi tuon omituisen huutonsa, jota Gale luuli tahdottomaksi tahi jonkunlaiseksi hänen heimonsa erikoiseksi tunteitten ilmaisuksi. Sitä ei voitu ymmärtää, mutta ei kukaan olisi voinut epäillä sen mahtia. Hän viittasi laavarinteelle, viittasi sormellaan, käsivarrellaan, niskallaan ja päällään — hänen koko ruumiinsa oli kääntynyt vaistomaisesti samaan suuntaan. Hänen koko olemuksensa näytti ensin jännittyneen ja sitten jäätyneen. Hänen asentoaan ei olisi voitu ymmärtää väärin, vaikka hänen kasvojensa ilme ei ollutkaan muuttunut. Gale ei ollutkaan huomannut intiaanin pronssinväristen kasvojen menettävän tyyneyttään. Niissä olivat hänen jalkainsa alla olevan laavan väri, kovuus ja ominaisuudet.

"En minäkään ole varma omistani", sanoi Jim, "mutta olen kumminkin näkevinäni tuolla alhaalla epäselvän, liikkuvan juovan."

Seisoessaan Mercedeksen vieressä, joka tuijotti liikkumatonna rinteelle, katsoi Thorne innokkaasti myöskin sinne päin. Gale katsoi katsomistaan, kunnes hänen silmiään rupesi pakottamaan. Sitten hän kaivoi kaukoputkensa esille Solin satulan laukusta.

Laavarinteellä ei näyttänyt olevan muuta kuin noita auringonpaisteessa kimaltelevia choya -kaktuksia. Gale kuljetti kaukoputkeaan hitaasti edestakaisin ja huomasikin lopulta paljon lähempänä kuin hän oli luullutkaan valkoisen- ja mustankirjavan jonon miehiä ja hevosia. Sanomatta sanaakaan ojensi hän kaukoputken Laddille. Tämä otti sen ja mumisi itsekseen:

"Linnuntietä ovat he meistä vielä noin viidentoista penikulman päässä. Jim, luullakseni on tietä myöten sinne pari kertaa pitempi matka tahi enemmänkin."

"Niin, Thorne, ja hänellä on mukanaan hieman toistakymmentä miestä", vastasi Gale katsoen Mercedekseen.

Tyttö oli muuttunut. Hän oli kuin keskiaikainen prinsessa, jossa olivat ruumillistuneet sen aikakauden voima ja intohimot, hengittäen kostoa, sammumatonta vihaa ja sisäisen kiihtymyksen synnyttämää intoa. Jos hänen kauneutensa oli ollutkin ihmeellinen hänen avuttomuutensa ja muihin turvautumisensa hetkinä, oli se kumminkin nyt, kun hän katsoi rinteelle kalpein kasvoin ja vihasta leimuavin silmin, aivan ylimaailmallinen.

Gale hengitti syvään. Tunne, joka oli ennustanut takaa-ajon, taistelun ja veren vuodattamisen tulevan tapahtumaan täällä synkässä erämaassa, palasi nyt kymmenen kertaa voimakkaampana takaisin. Hän näki suonien pullistuvan Thornen kasvoissa ja hampaiden pistävän esiin kuin murisevalla sudella. Paimenet, jotka olivat usein panneet henkensä alttiiksi ja uhmanneet kuolemaa, olivat nyt niin kalpeat, ettei mikään pelko olisi voinut muuttaa heidän kasvojaan sellaisiksi. Yaquikin kohotti vihdoin kätensä, ei nyrkkiin puristettuna eikä yhdistetyin sormin, vaan jännitettynä levälleen kuin kotkan jalka, ja hän heristi sitä omituisin hitain liikkein, jotka olivat uhkaavat ja peloittavat.

Nainen pani tässä liikkeelle miesten syvimmät tunteet. Ja voimakkaampi heidän haluansa tappaa ja suojella oli tuo hurja viha, joka samalla oli rakkautta, tuo entisen orjan pohjaton intohimo. Tuntiessaan koko olentonsa jäykistyvän ja jännittyvän ihmetteli Gale sitä, ja kun hän läksi jälleen seuraamaan tovereitaan, muisteli hän vielä sitä. Beldingin ennustama taistelu oli pian tapahtuva. Millainen ottelu siitä tulisikaan! Rojas ratsasti kevyin kuormin ja nopeasti, tullen lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän oli ostanut miehensä kullalla, suurilla lupauksilla ja ehkä tarjoamalla heille sellaisen ylimyksen ruumiin ja hengen, jota heidänlaisensa ihmiset suuresti vihasivat. Ja lopuksi oli tämä villi asumaton ympäristö, tämä särmäisen laavan ja myrkyllisten choyain valloittama erämaa, tämä yksinäinen, jylhä ja peloittava maailma, tämä punainen näyttämö synkin ja sopivimmin väritetty paikka miesten väliselle suurenmoiselle kamppailulle.

Yaqui ei katsonut enää taakseen eikä Mercedeskään. Mutta toiset katsoivat, ja koitti hetki, jolloin Gale näki takaa-ajajien liikkuvan jonon paljain silmin.

Ylempänä oleva tasainen laita osoitti, mistä ylätasanko alkaa. Pienissä laavassa olevissa kuopissa alkoi näkyä hiekkaa. Ratsujoukko uurasti eteen- ja ylöspäin vieläkin hyvin hitaasti. Vihdoin saapui yaqui rinteen laelle. Hän nojasi kädellään Blanco diabloon ja molemmat näkyivät selvästi taivasta vasten. Paikka oli kuin luotu yaquin tähystyspaikaksi. Ja hänen suuri hevosensa, jonka valkoisuus loisti auringonpaisteessa, oli kohottanut päänsä villisti ja ylpeästi pystyyn harjan ja hännän liehuessa tuulessa. Ryhmä muodosti unhottumattoman kuvan. Toiset kiipesivät vielä ylöspäin ja vihdoin talutti Galekin Blanco solin viimeisen penkereen huipulle. Kaikki kääntyivät nyt katsomaan taakseen punaiselle rinteelle.

Mutta varjot olivat jo alkaneet laskeutua sen ylle eivätkä he enää nähneet tuota liikkuvaa jonoa.

Yaqui hyppäsi satulaan ja ohjasi Diablon pois. Muut seurasivat. Gale näki, että ylätasankokin oli vain laavan muodostamien matalain, särmäisten ympyräin, harjujen, kukkulain, syvänteitten ja pyörteitten peittämä autio kenttä. Laava oli siellä tummemmanpunaista kuin rinteellä ja kovempaa kuin pii. Muutamin paikoin peittivät hieno hiekka ja kuona rosoisen pinnan. Omituisen näköiset kaktukset kilpailivat kaikkialle levinneen choyan kanssa elämismahdollisuuksista. Yaqui löysi kumminkin sellaisen polun, että hevoset voivat kulkea sitä nopeasti.

Tätä verraten helppoa etenemistä ei kestänyt kumminkaan tuntiakaan. Sitten opasti yaqui heidät tulivuoren aukkoja täynnä olevaan seutuun. Maan pinta näytti pullistuneen ja sitten haljenneen suuriksi ja pieniksi aukoiksi, joista toiset olivat matalia ja toiset syviä, mutta kaikki punaisia kuin tuli. Yaqui kiersi hyvin lähelle kuiluja, jotka ammottivat tien vieressä kohtisuorin seinin, mutta hän näytti kumminkin koettavan aina kulkea niiden sivu niin kaukaa kuin mahdollista.

Ylätasanko rupesi nyt viettämään melkoisesti länttä kohti. Gale kiinnitti huomionsa etelää kohti jatkuvan laavameren pyöreihin maininkeihin ja väreilyyn ja tämän vulkaanisen seudun keskellä oleviin keilanmuotoisiin huippuihin. Läntisen rinteen kuoppainen pinta rajoitti näköalan, kunnes pakolaiset äkkiä sukelsivat esiin muutamasta rosoisesta halkeamasta paikalle, jossa heidän eteensä avautui suurenmoinen ja kauhistuttava maisema.

He olivat nyt saapuneet ylätasangon läntisen rinteen korkeimmalle kohdalle. Rinne oli niin monta penikulmaa pitkä, että ainoastaan hyvin korkealta voitiin sen viettävyys huomata. Yaqui hevosineen seisoi erään penikulmia leveän tulivuoren aukon reunalla, aukon, joka oli tuhat jalkaa syvä ja jonka punaiset seinät olivat tuon huurteen- ja hopeanvärisen choyan peittämät. Äärettömän leveät laavavirrat vyöryivät rinnettä alas hävitäkseen lopulta aaltoileviin hiekkatöyryihin, jotka rajoittivat näköjään loppumatonta sinistä merta, Kalifornian lahtea. Sen takaa näkyi himmeitä, korkeita vuoria, joiden yläpuolella kellui veripunainen laskeutuva aurinko. Se kultasi koko tämän hedelmättömän aution seudun tuhoaennustavalla valollaan.

Galesta ja ehkä muistakin tuntui silloin hyvin omituiselta katsella, miten heidän oppaansa talutti Diablon sileälle ja kuluneelle, tuon kauhistuttavan aukon laitaa pitkin kulkevalle tielle. Dick katsoi tuonne punaiseen ammottavaan pataan, joka oli kuin helvetti. Vastakkaisen seinän mustahkot kalliot olivat sinisen savumaisen udun peitossa. Täällä oli yaqui kuin kotonaan. Hän liikkui ja oli sen näköinen kuin hän vihdoinkin olisi saapunut syntymäseuduilleen. Gale näki hänen pysähtyvän ja katsovan tuon ammottavan tyhjyyden yli lahtea kohti.

Hän aavisti, että jossakin tämän helvetinkuilun laidalla yaqui asettuu viimeiseen vastarintaan, ja katsahdettuaan vain kerran intiaanin omituisiin tutkimattomiin silmiin oli hän jo näkevinään heitä takaa-ajavan Rojaksen tuomion täytäntöönpanon.

XII.

HELVETINKUILU.

Tie kulki muutaman, aukon laidassa olevan äärettömän suuren kuilun reunaa ja sitten alemmaksi ja alemmaksi punaseinäiseen siniutuiseen sokkeloon.

Kierrettyään erään terävän kulmauksen hämmästyi Gale äkkiä huomatessaan, että halkeama vietti ja leveni laaksoksi. Se oli niin viheriä, suloinen ja kaunis tämän jylhän punaisen ympäristön keskellä, että Gale tuskin uskoi silmiään. Blanco sol hirnui iloisesti vainutessaan vettä. Sitten Gale huomasi suuren reiän, jonkunlaisen syvänteen tuossa kimaltelevassa laavassa, tumman, kylmän ja varjoisan lähteen. Oli selvää, että sadeaikana vesi virtasi laaksoon. Hieno, punertava hiekka peitti maanpinnan, josta tunkeutui runsaasti esiin pitkää viheriää ruohoa. Laaksossa kasvoi mesquite-pensaita ja palo verdejä , joiden lukumäärä lisäytyi vähitellen niin, että ne muodostivat näköalaa peittäviä tiheikköjä.

"Tämä on varmasti enemmän kuin odotinkaan!" huudahti Ladd. "Mikä verraton lymypaikka! Voimme piiloutua tänne pitkiksi ajoiksi. Pojat, näin vuoristolampaita, noita oikeita vuoristojen suursarvia. Mitä ajattelette tästä kaikesta?"

"Luullakseni olemme saapuneet yaquin metsästysmaille", vastasi Lash. "Tuo kulkemamme tie on varmaankin satoja vuosia vanha. Se on syöpynyt syvälle raudankovaan laavaan ja kulunut sileäksi."

"Niin, minun on myönnettävä, että Belding oli oikeassa intiaaniin nähden. Ja voin aavistaa, että Rojaksen päivät loppuvat jossakin tuon helvetinkuilun liepeillä."

Leiriydyttiin muutamalle tasaiselle paikalle. Yaqui juotti hevoset ja ajoi ne sitten laaksoon laitumelle. Aterian valmistuttua istuuduttiin syömään väsyneinä ja vakavina. Epäilyksien aiheuttama jännitys yhtyi pitkän matkan väsyttäviin seurauksiin. Mercedes oli tyyni, mutta hänen tummat silmänsä liekehtivät kalpeissa kasvoissa. Yaqui tarkasteli häntä ja muut katsoivat häneen lausumattomin ylpeyden tuntein. Äkkiä kiersi Thorne huopapeitteen hänen ympärilleen ja hän näytti nukkuvan heti. Hämärä synkkeni ja nuotio alkoi palaa kirkkaammin. Kylmä tuuli liehutteli Mercedeksen tummaa tukkaa peittäen suortuvilla hänen otsansa.

Yaquin tarkoituksista ja suunnitelmista ei saatu paljon selville, mutta hänen käyttäytymisensä tyynnytti Thornenkin. Tämä nojautui kokoamaansa risukimppuun katsoen synkästi nuotioon ja sitten jonkun ajan kuluttua liikkumattomaan vaimoonsa.

Paimenet ja Thorne keskustelivat kumminkin hiljaa. He olivat aivan varmat, ettei Rojas miehineen ehdi tälle lähteelle ennenkuin huomenna keskipäivällä. Ja jo paljon ennen heidän tuloaan luulivat paimenet saavansa puolustussuunnitelmansa valmiiksi. Miten tämä puolustus tulisi tapahtumaan ja missä, olivat asioita, joita paimenet punnitsivat vakavasti. Ladd otaksui yaquin vievän heidät johonkin valloittamattomaan paikkaan, josta samalla tulee muodostumaan heidän takaa-ajajiensa kuolinportaat. He ajattelivat kaikkia mahdollisuuksia, ja vaikka he olivatkin väsyneet, jatkoivat he vain keskusteluaan.

"Minua hämmästyttää, että Rojas läksi ajamaan meitä takaa", sanoi Thorne kiihkeän intohimon vääristämin, laihtunein kasvoin. "Hän on seurannut meitä tänne kauheaan erämaahan huolimatta siitä, että hän voi menettää miehensä, hevosensa ja ehkä henkensäkin. Hän on vain rosvo eikä hän tule tänne saadakseen kultaa. Jos hän aikoo päästä täältä, saa hän ponnistella äärettömästi ja kärsiä suuria puutteita. Ja kaikki tuo tapahtuu vain avuttoman pienen naisen — ja vain naisen vuoksi. Jumalani, en voi ymmärtää sitä."

"Varmasti — vain naisen vuoksi", vastasi Ladd nyökäyttäen vakavasti päätään.

Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä miehet katsoivat vain tuleen. Jokainen aavisti ehkä hämärästi Rojaksen rakkauden tahi vihan äärettömän voiman, tahi näkivät he kuin vilahdukselta ihmisten intohimojen pohjattoman syvyyden. Lepattavat liekit valaisivat ainoastaan tyyniä, kovia ja vakavia kasvoja —

Thorne kietoutui huopapeitteeseensä ja paneutui pitkäkseen aivan
Mercedeksen viereen.

Muutkin laskeutuivat vihdoin levolle ojentaen jalkansa tuleen päin, mutta uni pakeni Galen silmistä. Hänen silmänsä olivat väsyneet, mutta ne eivät pysyneet kiinni, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa, mutta hän ei sittenkään voinut maata hiljaa. Yö oli pimeä ja synkkä, ja tämän laavan ympäröimä laakso oli täynnä vaaroja. Pimeä, samettimainen taivas, johon valkoiset tulenliekit kuvastuivat, näytti olevan aivan lähellä. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus. Mikään ei liikkunut, mikään Galen ruumista lukuunottamatta ei näyttänyt elävän. Yaqui istui kuin laavasta veistetty kuvapatsas. Toiset nukkuivat liikkumattomina suullaan. Mahtoivatko he jo seuraavana yönä nukkua samassa asennossa milloinkaan heräämättä? Gale tunsi, miten hänen lihaksensa supistuivat ja vapisivat. Vaikka hän olikin tottunut erämaahan ja sen aiheuttamiin tunnelmiin, tuntui hänestä kumminkin tänä yönä, että sen laavan ja salaperäisyyksien paino musersi hänet alleen.

Hetken kuluttua nousi hän istumaan ja katseli tuleen. Nellin suloiset kasvot vilahtelivat kuin haamu vaaleasta savusta — hehkuivat, punastuivat ja hymyilivät hänelle kekäleiden seasta. Muitakin kasvoja näkyi sieltä — sisaren, ja sitten äidin. Gale tukahdutti nuo hellät muistot. Tämä autio erämaa peloittavine hiljaisuuksineen ja synkkine helvetin lupauksineen huomiseksi ei ollut mikään sopiva paikka luonteen heikontamiseksi rakkaiden ja kodin ajattelemisella. Mutta sen kiduttava näennäinen mahdottomuus oli, että tämä juuri oli sellainen paikka ja sellainen yö, jossa ja jolloin tuollaiset ajatukset kiusaavat ihmistä.

Silloin tällöin nousi hän kävelemäänkin mesquite-pensaitten välisille varjoisille käytäville. Kun hän palasi, tuli yaqui häntä vastaan. Gale ei hämmästynyt ollenkaan, sillä hän oli tottunut intiaanin omituiseen huolenpitoon. Mutta nyt, ehkä senvuoksi, että hän itse oli niin syvissä ajatuksissa rakkauden ja surun painaessa hänen mieltään ja syvien ja polttavien aavistusten ennustaessa kamalaa taistelua, halusi hän kumminkin lähemmin tarkastella yaquia. Mutta se oli tietysti hyödytöntä. Intiaani oli yhtä tutkimaton, hiljainen ja omituinen kuin ennenkin. Mutta nopeasti ja voimatta sitä selittää tunsi Gale yaquin inhimillisen myötätunnon. Se oli kaukaista, kuten kaikki muukin tuossa intiaanissa, mutta hän tunsi sen kumminkin. Villi käveli hiljaa hänen rinnallaan, katsomatta ja koskematta häneen ja sanomatta sanaakaan. Hänen ajatuksensa olivat niin tutkimattomat kuin ei hänenlaisillaan ihmisillä olisi ollut järkeä ollenkaan. Kumminkin tunsi Gale hänen tunteittensa voimakkuuden ja muisti samalla intiaanin viimeiset elinvaiheet. Hänen kotinsa oli hävitetty, hänen kansansa oli viety orjuuteen vieraalle maalle, hänen vaimonsa ja lapsensa oli erotettu hänestä ja tapettu. Mitä oli yaqui odottanut elämältä? Mitä oli ollut hänen sydämessään silloin? Mitä hän nyt ajatteli? Gale ei voinut vastata näihin kysymyksiin. Mutta hänen ja yaquin väliset eroavaisuudet, jollaisia hän hämärästi oli tuntenut olevan sivistyneen ihmisen ja villin välillä, haihtuvat hänen mielestään ikuisiksi ajoiksi. Yaqui otaksui kai olevansa jonkunlaisessa velassa Galelle ja kun otettiin huomioon yaquin ankarat ja jalot kunniakäsitteet, aikoi hän sen nyt maksaa. Intiaanin läsnäolo ei tuonut kumminkaan nyt näitä ajatuksia Galen mieleen. Muistaen erämaan omituisen ja selvittämättömän vaikutuksen otaksui Gale, että villi ja valkoinen mies olivat tehneet liiton, joka ei ollut vähemmän veljellinen senvuoksi, ettei sitä voitu selittää.

Aamu alkoi jo melkein sarastaa, ennenkuin Gale sai unta. Sitten valkeni päivä, mutta aurinko oli vielä piilossa ylätasangon laidan takana. Hevoset tulivat laaksosta ja hirnuivat vettä. Nopean aamiaisen jälkeen piiloitettiin kuormat laavassa oleviin kuoppiin. Satulat jätettiin samoihin paikkoihin, jonne ne oli irroitettaessa laskettu, ja hevoset saivat mennä laitumelle mihin ne vain halusivat. Vesisäiliöt täytettiin, ruokaa sullottiin laukkuihin ja huopapeitteet käärittiin. Sitten läksi yaqui kapuamaan jyrkkää laavarinnettä ja muut seurasivat häntä.

Hänen seuraamansa suunta johti kuilun oikealle, juuri sen tien vastakkaiselle puolelle, jota he olivat laskeutuneet laaksoon. Rinne oli jyrkkä, ja koska miehillä oli kuormat selässä, edistyi heidän matkansa hitaasti. Mercedes oli nostettava jyrkemmille penkereille ja halkeamien yli. He sivuuttivat paikkoja, joissa kuilun reunat eivät olleet kuin muutamia metrejä toisistaan. Vihdoin etäytyivät ne erilleen ja punainen utuinen aukko ammotti heidän vierellään. Yaqui poikkesi tieltä ja alkoi kavuta alemmaksi laavan rosoisia ja kuoppaisia ulkonemia pitkin, jotka muodostivat kuilun reunan. Joskus riippui hän aivan jyrkänteitten yllä. Muut voivat seurata häntä mitä suurimmin vaikeuksin. Heidän kulkiessaan kapeilla jalanlevyisillä penkereillä oli Mercedestä tuettava. Choyat olivat sielläkin estämässä kulkua. Vihdoin pysähtyi intiaani eräälle kapealle tasaiselle laavapenkereelle ja hänen toverinsa saivat olla äärettömän varovaiset ja huolelliset päästäkseen samalle paikalle.

Tämän penkereen takalaidassa, choyien välissä, oli jonkunlainen matala syvennys, jonka pohjalla oli multaa. Ladd sanoi sitä pakopaikaksi, jota vuoristolampaat olivat käyttäneet monta vuotta. Yaqui levitti huopapeitteet lattialle, vei vesisäiliöt ja eväslaukun sinne ja pyysi sitten nöyrin viittauksin, jotka kumminkin olivat käskevät, Mercedestä menemään sinne. Muutamat seuraavat liikkeet ja sanat selittivät hänen suunnitelmansa. Mercedes oli piilotettava tähän luoksepääsemättömään paikkaan. Miesten oli kierrettävä vastakkaiselle penkereelle ja suljettava lähteelle johtava tie.

Gale kiinnitti huomionsa tämän kotkanpesän muotoon. Niin villinnäköisessä ja rosoisessa paikassa ei hän ollut vielä ikinä ennen ollut. Ainoastaan vuoristolammas olisi voinut kiipeillä ylemmillä rinteillä ja vieressä olevalla liukkaalla laavajyrkänteellä. Alempana oli kokonainen kimalteleva choya -vyöhyke, joka reunustaessaan näköjään pohjatonta kuilua oli kuin huurteessa auringonpaisteessa.

"Varmasti on hyvä varustautua kaiken varalta", sanoi hän suoraan. "On mahdollista, ettette tätä ikinä tarvitse mutta jos teidän on —"

Hän lopetti siihen, mutta hänen keskeytyksensä oli merkityksellinen. Mercedes vastasi hänelle pelottomin ja lannistumattomin katsein. Thorne oli miesten joukossa ainoa hermostunut. Hänen jäähyväisensä vaimolleen olivat liikuttavat ja nopeat. Sitten hän ja paimenet läksivät varovaisesti seuraamaan yaquia.

He kiipesivät harjanteen korkeudelle ja seurasivat sitten kuilun reunaa. Kun he tulivat halkeaman laidalle ja saapuivat sen kapeimmalle kohdalle, voitiin yaquin käytöksestä huomata, että hän aikoi hypätä sen yli. Ladd ei sallinut intiaanin kumminkaan täyttää aikomustaan. Sitten he jatkoivat matkaansa kuilun reunaa, kunnes he saapuivat paikalle, jossa monta laavasiltaa vei sen yli. Kuilu oli toisin paikoin hyvin syvä ja toisin paikoin taas tukkeutunut. Aukolla ei ollut nähtävästi suoraa suuta alempana olevaan laaksoon. Sen pohja oli kumminkin selvästi paljon alempana kuin lähde.

Sitten kuin oli päästy kuilun yli, löydettiin tie heti. Se poikkesi kauemmaksi reunasta. Yaqui viittasi kädellään oikealle, jossa tulivuoren aukon rosoisessa rinteessä oli luolia, halkeamia ja kuoppia piilopaikoiksi ainakin sadalle miehelle. Yaqui riensi tietä pitkin eräälle korkeammalle paikalle ja pian näkyikin hänen liikkumaton tumma vartalonsa taivasta vasten. Paimenet ja Thorne valitsivat muutaman syvän kuopan, josta johti useita kylliksi syviä uria kaikille suunnille. Laddin mielestä oli paikka yhtä hyvä kuin joku toinenkin, ehkä ei niin hyvin piilotettu, mutta vapaampi tuosta peloittavasta choyasta . Miehet laskivat pyssynsä ja pistoolinsa maahan ja irroitettuaan raskaat patruunavyönsäkin istuutuivat he odottamaan.

Heidän valitsemansa paikka oli aivan jyrkänteen reunalla ja ehkä noin viidensadan metrin päässä vastakkaisesta reunasta, joka näytti nyt olevan paljon heidän alapuolellaan. Kimaltelevat punaiset kalliot olivat petollisen ja vaarallisen näköiset. Jyrkänteen pinnassa oli tuhansia penkereitä ja kuoppia, toisena hetkenä näytti se kohtisuoralta ja toisena taasen loivalta rinteeltä. Thorne näytti heille paikan, jossa hän luuli Mercedeksen olevan piilossa, Ladd valitsi toisen kohdan ja Lash lopulta kolmannen. Gale etsi näkemäänsä choya -penkerettä, joka oli sijainnut Mercedeksen piilopaikan alapuolella, ja kun hän oli löytänyt sen, vastustivat monet hänen väitettään. Silloin tarttui Gale kaukoputkeensa todistaakseen olevansa oikeassa. Kun hän oli asettanut sen sopivaksi välimatkalle, erottautuivat choyat , penkere ja lammasten turvapaikka selvästi rosoisen rinteen pinnasta. Heidän kaikkien mielestä oli yaqui piilottanut Mercedeksen niin hyvin, että ainoastaan korppikotkan terävät silmät voivat hänet huomata.

Jim Lash ryömi erääseen varjoiseen paikkaan, ruveten tyynesti odottamaan. Ladd oli levoton, kärsimätön ja valpas. Hän nousi aina vähän ajan kuluttua tarkastamaan pitkää rinnettä ja oikealla olevaa harjannetta, jolla yaqui seisoi liikkumatonna. Thorne muuttui vaiteliaaksi hitaan synkän raivon kiehuessa hänen mielessään. Gale ei ollut tyyni eikä vapaakaan hivuttavasta epäluulosta sekä kiihtyvästä vihasta. Mutta hän koetti olla ajattelematta tuota ratkaisematonta taistelua niin paljon kuin suinkin.

Hänestä tuntui äkkiä kuin hän ei olisi vielä käsittänytkään tämän erämaan hämmästyttävää luontoa. Tuolla oli tuo äärettömän pitkä punainen rinne, jonka alimmaiset harjut vihdoin muuttuivat valkoisiksi, sinistä merta vasten näkyviksi hiekkatöyryiksi. Kylmä säteilevä vaaleus, valkoinen aurinko, taivaan tummansininen väri ja kaikkialla hänen ympärillään leviävän rajattoman lakeuden aiheuttamat tunteet ilmoittivat, että hän oli jotensakin korkealla. Etelässä sulautui tuo punainen autius yksinkertaisesti etäisyyteen. Aukkoja täynnä olevat tasangot kohosivat korkein tummin penkerein jylhiä vallitsevia huippuja kohti. Kun Gale käänsi katseensa noiden kenttien ja huippujen suurenmoisuudesta, näytti alempana oleva kuilu mitättömältä kuopalta. Mutta kuta kauemmin hän katsoi, sitä leveämmäksi, syvemmäksi ja rosoisemmaksi se muuttui. Ei, hän ei voinut ymmärtää tämän seudun suuruussuhteita eikä etäisyyksiä. Siellä oli liian paljon katseltavaa. Mutta tapa, jolla luonto oli muodostanut tämän hämmästyttävän laavamaailman, järkytti hänen mieltään.

Sillä aikaa kuluivat tunnit. Kun aurinko nousi korkeammalle, hävisi tuo kirkas teräksenharmaa väri, sininen utu sakeni ja laavan kimalteleva pinta muuttui hitaasti punaisemmaksi. Ladd hämmästyi huomatessaan, ettei yaquia enää selvästi näkynytkään. Jim Lash ryömi esille varjoisesta kuopastaan ja kiinnitti patruunavyön uumilleen. Hänen pienet harmaat silmänsä tarkastelivat laavarinteen ylhäältä alas asti, pysähtyivät epäillen erääseen kohtaan ja alkoivat sitten jälleen tutkia ylätasangon itäistä autiota puoliskoa.

"Kylläpä näköni onkin muuttunut huonoksi", sanoi hän. "Ehkä se on tuon kirotun pensaikon kimaltelevan laavan syy. Kumminkin, mitä ovat nuo ryömivät pisteet tuolla?"

"Älä ollenkaan arvaile, Laddy. Dick, ojennahan kaukoputkesi tuonne rinteelle päin."

Gale pani kaukoputkensa kuntoon ja alkoi etsiä laavarinteeltä, ensin aivan läheltä ja sitten kauempaa. Pian vakautui putki yhteen kohti.

"Näen kuusi ruskeata pientä eläintä, jotka ovat kuin lampaita. Mutta en osaa erottaa vuoristolammasta antiloopista."

"Sinun on katsottava tuonne itään päin tuon pitkän harjanteen juurelle, jos haluat saada selville, mitä minä näen", lisäsi Jim.

Kaukoputki nousi ja kiersi, heilui hetkisen, mutta asettui sitten paikoilleen kuin kallio. Syntyi painostava vaitiolo.

"Neljätoista hevosta — pari kuormitettua, muutamia ratsastajien kanssa ja muutamia ilman", sanoi Gale hitaasti.

Yaqui ilmestyi kaukaa tielle ja lähestyi nopeasti. Äkkiä hän huomasi miehet, pysähtyi, heilutti käsivarttaan ja viittasi. Sitten hän katosi kuin laava olisi niellyt hänet.

"Tuo kaukoputki on hyvä olemassa", sanoi Jim nopeasti. "Näen aivan punaista, ilmoitan sen teille… Vaikka silmäni ovatkin huonot, olivat ne kumminkin oikeassa. Rojas on poikennut tieltä miehineen."

"Jim, ethän voine tarkoittaa että he ovat alkaneet kiivetä tuota kauheata rinnettä?" kysyi Ladd.

"Laddy, saat ampua minut, ellei tuo meksikolaisjoukko ole nyt hävinnyt näkyvistä! Koko sakki katosi kuin maan alle tuon puolen penikulman päässä olevan kummun juurella."

"Varmasti ovat ne jonkun harjanteen takana tahi sitten ovat ne painuneet johonkin uraan", vastasi Ladd. "Ne tulevat kyllä jälleen näkyviin hetken kuluttua. Olkaa varuillanne, pojat, sillä luullakseni Rojas hajoittaa miehensä laajalle."

Minuutit kuluivat, mutta ei mitään nähty liikkuvan tuolla punaisella rinteellä. Jokainen mies ryömi edulliselle paikalle rapautuneen laavarinteen reunalle. He kurkistelivat varovaisesti pienistä halkeamista tahi jonkun kielekkeen takaa, ja heidän piilopaikkansa pienuus ei päästänyt heitä etääntymään kauaksi toisistaan. Laddin mumina muuttui karjahtelemiseksi ja sitten samanlaiseksi hiljaisuudeksi kuin oli ominaista hänen tovereilleen. Silloin tällöin katsoivat muut kysyvästi Galeen. Mutta ei kaukoputkellakaan voitu sen enempi kuin paljailla silmilläkään huomata pienintäkään liikuntaa laavamäellä. Epäluulojen hitaasti enentyessä kului pitkä tunti.

"Varmasti on kaikki muuttumaisillaan yhtä omituiseksi kuin yaqui", sanoi vihdoin Ladd.

Intiaanin omituinen kasvojen ilme, hiljainen toiminta ja synkkä luonne ei ollut todellakaan voinut olla vaikuttamatta miehiin. Sitten tämä eriskummainen, autio ja synkkä seutu lisäsi vielä tuota mystillisyyden tunnetta. Ja kun nyt vielä Rojaksen miesten katoaminen, pitkä hiljainen odotus ja näkymättömien vihollisten ryömimisen ja yhä lähemmäksi kiertämisen aiheuttama varmuus lisäsivät tilanteeseen viimeisen tunnin, niin se ei tuntunut ollenkaan todelliselta.

"Alan epäillä, että nuo meksikolaiset suunnittelevat jotakin konnankoukkua", sanoi Jim. "Tahi ehkä emme ole ymmärtäneet Rojasta oikein… Kun nyt vain jotakin pian tapahtuisi!"

Kun Lash, joka oli tyyni ja ärsyttävän välinpitämätön vaaran hetkellä, alkoi hermostua, oli se salaa esiytyvän epätodellisuuden merkillisin vaikutus.

"Pojat, katsokaa tarkasti tuonne vasemmalle, suunnilleen kolmensadan metrin päähän!" huudahti Lash äkkiä. "Tuonne choyien taakse, laaksossa oleviin uriin. Ensin luulin sitä lampaaksi, mutta siellä onkin yaqui! Hän ryömii nopeasti kuin sisilisko. Ettekö huomaa häntä?"

Kului hetkinen, ennenkuin Jimin toverit saivat selville yaquin olinpaikan. Matalana kuin käärme kiemurteli hän eteenpäin uskomattoman nopeasti. Hänen etenemisensä oli senkinvuoksi huomattava, että hän näytti kulkevan noiden pelättyjen choyain alitse. Joskus hän pysähtyi, nosti päätään ja katsoi. Hän oli suorassa viivassa erääseen suureen laavaympyrään, joka oli korkeammalla kuin muut rinteen kohdat. Se oli noin neljänsadan metrin päässä miesten piilopaikasta.

"Varmasti koettaa hän päästä tuolle korkealle paikalle", sanoi Ladd. "Nyt hidastuttaa hän kulkuaan ja nyt hän pysähtyi kokonaan muutamien choyien taakse. No, nyt hän nousee — ei, hän polvistuu… No, mitä hittoa tämä on?"

"Laddy, katsohan tuon laavaharjanteen sivulle!" huusi Jim tiukasti. "Luullakseni on nyt tulossa jotakin. Katsokaa! Tuolla kiipeää Rojas miehineen. Älkää luulkokaan näkevänne hevosia… Dick, katso kaukoputkellasi ja ilmoita meille, mitä siellä on tekeillä. Minä pidän silmällä yaquia ja sanon sitten teille, mitä hänellä on mielessä."

Gale näki Rojaksen ja tämän miehet niin selvästi kuin ne olisivat olleet aivan hänen vieressään käden ulottuvilla. He olivat tulossa jalkaisin särmäistä rinnettä ylös ja olivat raskaasti aseistettuja. Gale ei nähnyt ainoastaan kannuksia, lakkeja, takkeja ja huiveja, vaan miesten tummat kasvot, mustat takkuiset hiukset ja risaiset likaiset paidatkin, jotka kerran olivat olleet valkoiset.

"He ovat melkein perillä jo", ilmoitti Gale. "Kas niin! Nyt pysähtyivät he laelle. Näen Rojaksen. Hän on hurjistuneen näköinen. Hitto vieköön, pojat, siellä on muudan intiaanikin!… Luullakseni papago. Ah, hänhän on Beldingin vanha palvelija… Intiaani viittaa tännepäin, sitten tuonne alas. Hän näyttää Rojakselle tien suunnan."

"Pojat, yaqui on pyssynkantomatkan päässä tuosta joukosta", sanoi Jim nopeasti. "Hän kohottaa pyssyänsä hitaasti. — Jumalani, miten hidas hän on!… Hän tähtää johonkin heistä, mutta en osaa sanoa, keneenkä. Mutta luultavasti aikoo hän ampua Rojaksen."

"Eikö mitä!" sanoi Ladd ivallisesti. "Herrat, saatte lyödä vetoa, että yaqui ampuu papagon. Tuo petturi tuntee nämä vuoristolampaiden olinpaikat. Hän puhuu juuri Rojakselle —"

"Laddy oli oikeassa!" huusi Gale. "Papagoon osui — hänen käsivartensa vaipui. — Kas noin, nyt hän kaatui!"

Kuului useampia laukauksia. Yaqui seisoi suorana ja ampui nopeasti hämmästyneihin meksikolaisiin, mutta mikäli Gale huomasi, ei ainoakaan muista luodeista sattunut. Rojas ja hänen miehensä katosivat laavapengermän taakse. Sitten peräytyi yaqui varovaisesti asemastaan koettamattakaan juosta tahi piiloutua. Ilmeisesti piti hän tarkasti silmällä, näkyikö meksikolaisia urissa ja choyain juurilla. Äkkiä hän kääntyi ja tuli suoraan toveriensa asemaa kohti, mutta poikkesi sitten syrjään saavuttuaan noin sadan askeleen päähän siitä ja katosi erääseen halkeamaan. Hänen tarkoituksensa oli nähtävästi viekoitella meksikolaiset pyssynkantomatkalle.

"Kuulehan, Jim, sinun toivosi toteutui, sillä jotakin tapahtui", sanoi Ladd. "Enkä voi muuta sanoa kuin: Jumalalle kiitos, että meillä on yaqui mukanamme! Tuo papago olisi aiheuttanut meille ikävyyksiä. Epäilen, että hän ennätti jo nytkin puhua Rojakselle tarpeeksi saadaksemme haistaa verta."

"Hänellä oli tilaisuus ampua Rojas!" huusi laihakasvoinen kiihtynyt
Thorne. "Mutta hän ei käyttänyt sitä hyväkseen!"

Ainoastaan Ladd näytti voivan vastata tähän Thornen merkitykselliseen huomautukseen.

"Kuulkaahan, kun sanon", virkkoi hän kaikuvin äänin. "Tiedämme kaikki, miltä teistä tuntuu. Ja jos minulla olisi ollut tuo tilaisuus ampua, niin olisinkohan ampunut papagon? En suinkaan, vaan Rojaksen. Niin olisi jokainen valkoinen mies tehnyt. Mutta yaqui oli oikeassa eikä kukaan muu kuin intiaani olisi voinut menetellä niin. Saatte olla varmat, että tuon papagon henkiinjääminen olisi ollut meille enemmänkin kuin vaarallista. Hän olisi nimittäin johtanut roistot suoraan Mercedeksen piilopaikkaan ja sitten olisi meidän ollut pakko poistua suojastamme karkoittaaksemme heidät sieltä… Kun ajattelette, miten äärettömästi yaqui vihaa meksikolaisia ja kun näette hänen malttavan mielensä ampumatta ainoatakaan — niin, en oikein osaa sanoa, mitä tarkoitan, mutta minä nostan kumminkin hattuani intiaanille."

"Aivan niin ja nyt on taistelu alkanut", vastasi Lash. Nyt oli tuo hänen luonteelleen niin luonnoton hermostunut kärsimättömyys hävinnyt niin kokonaan kuin ei sitä milloinkaan olisi ollutkaan. Hän hymyili tyynesti ja hänen äänensä kuulosti melkein huolettomalta. Taputellessaan winchesterinsä perää jäntevällä ruskealla kädellään puheli hän, kohdistamatta sanojaan kenellekään erityisesti: "Yaqui on aloittanut taistelun. Pitäkää silmällä vastustajianne, pojat, ja valmistautukaa tanssimaan."

Toinen odotus alkoi, ja päättäen auringon suorempaan kohdistuvista säteistä ja choyain pienien varjojen kutistumisesta otaksui Gale, että he saivat odottaa kauan. Mutta aika kului kumminkin nopeasti. He makasivat laavassa olevan puoliympyrän muotoisen kuopan reunojen suojassa. Laita oli koloinen ja rosoinen ja kokonaan choyain peittämä. Se vietti alaspäin ja leveni aukkoon päin avautuvaksi laajaksi näköalaksi. Gale oli kaikkein korkeimmalla, kauimpana oikealla ja oli senvuoksi parhaiten suojattu mahdollisesti harjanteen korkeimmilta, noin kolmensadan metrin päässä olevilta kohdilta suunnatulta tulelta. Jim oli seuraava, ja hänkin oli hyvin piilossa muutamassa halkeamassa. Thornen ja Laddin valitsemat paikat olivat suojattomimmat. He pitivät kumminkin tarkasti silmällä kaikkea piilopaikkansa koloisen laidan takaa.

Aurinko sivuutti puolipäiväpiirin ja alkoi laskeutua länteen muuttuen yhä kuumemmaksi. Miehet odottivat odottamasta päästyäänkin eikä Gale huomannut Thornessakaan minkäänlaista kärsimättömyyttä. Painostavaan ilmaan tuntui yhtyneen tukahduttavaa, kuumuudesta, uhasta, väreistä ja hiljaisuudesta muodostunutta jotakin. Laavasta heijastuva valkoinen valokin tuntui muuttuvan punaiseksi ja äänettömyydessä oli todellisuutta. Galesta tuntui se joskus aivan sietämättömältä, mutta hän ei kumminkaan koettanutkaan sitä rikkoa.

Äkkiä katkaisi tämän kuolemanhiljaisuuden kimakka, kaikuva ja aivan läheisyydestä kuuluva paukahdus. Se oli luodikon eikä karbiinin aiheuttama. Sitä seurasi hämmästyttävän pian huuto, joka koski ilkeästi Galen korviin, sillä se oli niin ohut, kimakka ja aivan erilainen kuin hänen muut ennen kuulemansa huudot. Se oli inhimillinen, tahdoton kuolinkiljaisu.

Karbiinit alkoivat paukkua. Pamaukset olivat nopeita ja hiljaisia kuin kiukkuinen sähinä, joka ei kaiu. Gale kurkisti piilopaikkansa laidalta. Laavan rosoisella pinnalla leijaili vaaleita himmeästi näkyviä pilviä, jollaisia savuton ruuti synnyttää. Sitten huomasi Gale pyöreitä pilkkuja, jotka näyttivät tummilta punaista taustaa vasten, ja niiden edustalta vilahteli silloin tällöin pieniä tulikieliä. Laddin .405 alkoi jyristä kauniin, voimakkain äänin. Thornekin ampui, hieman liian nopeaan, ajatteli Gale. Sitten pisti Jim winchesterinsä reunan yli erään choyan alitse ja laukausten välissä kuuli Gale hänen laulavan: "Pyöritä neitoa, pyöritä vain!… Kaikki miehet ovat vielä jäljellä!… Pyörittäkää toverianne eteen- ja taaksepäin!… Kieputa neitoa, kieputa vain!" Gale ryhtyi myöskin taisteluun olematta ollenkaan varma osaisiko hän ainoaankaan noista kumartelevista olennoista, joihin hän tähtäsi, mutta tullen kumminkin sitä varmemmaksi itsestään kuta enemmän taistelu vapautti jotakin pingoitettua ja ahdistavaa hänen rinnastaan.

Heidän asemansa yli alkoi pian viheltää teräsluoteja. Ne, jotka sattuivat laavaan, kimposivat aukkoon, mutta ne, jotka tunkeutuivat choyain läpi, synnyttivät silkin repimistä muistuttavan äänen. Kaktuksien piikit pistelivät Galen kasvoihin, ja hän pelkäsi noita lentäviä okaita enemmän kuin luoteja.

"Pitäkää puolianne, pojat!" huusi Ladd kumartuessaan alemmaksi ladatakseen jälleen pyssynsä. "Säästäkää patruunianne. Meksikolaiset aikovat kiertää meidät. Muutamat pyrkivät tuonne yaquin alapuolelle ja muutamat taasen tuonee korkealle harjanteelle. Jos he vain pääsevät sinne, tulee meille tässä kuumat oltavat. Tämä paikka on niin pieni, ettemme voi kaikki tänne piiloutua."

Ladd kohottautui katsoakseen reunan yli. Paukahdukset kuuluivat nyt sieltä täältä, selvästi kumminkin heidän alapuoleltaan. Huomatessaan sen, tuli Ladd rohkeammaksi ja nousi ylemmäksi. Silloin jyrähti laukaus suoraan edestäpäin, luoti tunkeutui kahahtaen choyain läpi, jotakin sattui Laddin kasvoihin läiskähtäen ja tuo teräspojektiili jatkoi matkaansa — kaikki nämä toisiinsa sekoittuvat äänet kantautuivat selvästi Galen herkkiin korviin.

Kiroten tuimasti heittäytyi Ladd takaisin kuoppaan. Hänen kasvoissaan oli suuri harmaa läikkä, josta veri vuoti virtanaan. Gale tuli hyvin levottomaksi luullen toverinsa pahastikin haavoittuneen. Hän juoksi paimenen luo huutaen tullessaan: "Laddy! Laddy!"

"En ole luultavasti haavoittunut, mutta tämä luodin heittämä kirottu piikkitupsu karvastelee vietävästi kasvojani. Vedä se pois!"

Soikea pitkäpiikkinen palanen oli tarttunut lujasti Laddin poskeen. Verta vuoti hänen leualleen ja kaulalleen. Varovaisesti alkoi Gale irroittaa sitä, ajattelematta ollenkaan, satuttiko hän itseään vai ei. Se oli kumminkin niin lujassa kuin se olisi ollut naulattu siihen. Noiden väkäisten piikkien luonne oli sellainen, että kun ne kerran tarttuivat, pysyivät ne yhtä lujasti kiinni kuin tuo omituinen kasvi pysytteli elinvoimaisena kuivassa erämaassakin. Ladd alkoi vääntelehtiä ja kasvoista vuotava hiki sekoittui vereen. Hän kiroili ja raivosi, ja hänen kiemurtelemisensa vuoksi oli Galen melkein mahdoton tehdä mitään.

Saatuaan sellaisen määräyksen työnsi Gale pitkän veitsensä lihaan uponneiden piikkien väliin ja voimakkaalla nykäisyllä kirjaimellisesti repi choyan irti Laddin vapisevasta lihasta. Kun se oli tehty, olivat paimenen kasvot niistä kohdin, mistä ne eivät olleet veriset eivätkä vereslihalla, kumminkin kalpeat.

Eri kulmilta kuuluvaa yhteislaukausta seurasi nopea teräsluotien läjähtely laavaan kaikkialla Galen ympärillä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa, kun hän kuuli luotien viheltävän, surisevan ja vinkuvan ilmassa, oli, että ne oli ammuttu joltakin korkeammalta paikalta. Hän katsoi ylös ja huomasi tuolla laavakummulla matalia valkoisia ja tummia kuhmuja, jollaisia siellä ei ennen ollut ollut. Sitten hän näki pieniä, vaaleita, välähteleviä tulikieliä. Kun hän kumartui, kuuli hän selvästi luodin sattuvan Laddiin. Samassa silmänräpäyksessä oli hän kuulevinaan Thornen huudahtavan ja Lashin kenkien nopean etenevän kolinan.

Ladd kaatui taaksepäin puristaen vielä pyssyään. Gale laahasi hänet oman asemansa suojaan, ja peläten katsoa häneen tarttui hän toverinsa raskaaseen aseeseen. Ottaessaan pyssyn tunsi hän jotakin villiä riemua, ja tyynesti ja kuolettavin tarkoituksin hän sitten sillä tähtäsikin ja ampui. Ensimmäinen meksikolainen kumartui niin alas kuin suinkin, heitti karbiininsa kolisten menemään ja ryömi sitten harjanteen taakse. Toinen ja kolmas peräytyivät heti, ja neljäs näytti kimmahtavan laavaharjanteen yli. Muudan tumma käsivarsi tarttui hänen sääreensä ja koetti kiskoa häntä jälleen ylös, mutta turhaan. Huitoen hurjasti käsivarsillaan putosi rosvo, liukui sitten jyrkännettä pitkin, vyöryi vihdoin laidan yli ja pyöri pyörimistään alemmaksi kadoten vihdoin näkyvistä.

Käsitellen kuumennutta pyssyään kovasti puristetuin kourin vahti Gale laavakummun ylimmäistä reunaa, mutta ei huomannut siellä enää mitään. Kun hänen kiihkonsa hieman tyyntyi, pelkäsi hän katsoa tovereihinsa, ja kylmä toivottomuus palasi hänen mieleensä.

"Olen pirusti iloissani, etteivät nuo meksikolaiset käytä pehmeäpäisiä luoteja", kuuli hän jonkun tyynesti sanovan.

"Laddy, luulin sinun olevan jo mennyttä miestä!" huusi hän murtunein äänin.

"Tuosta luodin raapaisusta en juuri välitä, mutta tuo piikkinen paholainen lamautti hermoni, siitä saat lyödä vaikka vetoa. Dick, tämä reikähän on melko korkealla, eikö olekin?"

Paimen oli avannut paitansa kauluksen ja hänen oikeassa olkapäässään, juuri solisluun alapuolella, oli pieni reikä, josta alkoi juuri tippua verta.

"Varmasti se on korkealla, Ladd", vastasi Gale iloisesti. "Luoti on mennyt suoraan läpi, viheltäen vain."

Hän repi nenäliinansa kahtia ja muodosti tukkoja, jotka hän sitoi tiukasti haavain päälle Laddin huivilla.

"Tuntuu naurettavalta ajatella, miten luoti voi ensin iskeä miehen maahan aiheuttamatta kumminkaan sitten mitään vahinkoa", sanoi Ladd. "Tunsin hieman ilmanpainoa ja sitten jonkunlaisen sysäyksen rinnassani, ennenkuin kaaduin. Nuo pienireikäiset pyssyt teräsluoteineen eivät ole juuri vaaralliset. Niitä ei voida luullakseni verratakaan suureen .405:teen."

"Laddy, pelkään Thornen saaneen tarpeekseen", kuiskasi Gale. "Hän makaa tuolla halkeamassa. Näen hänen selkänsä eikä hän liikahdakaan."

"Arvailin, pitikö minun ilmoittaa se sinulle, Dick. Häneen sattui luullakseni pahasti, sillä hän kaatui kuin tukki. On ikävää, että niin tuli käymään jollekin meistä, mutta minua surettaa kaikista enimmän, että tuon piti sattua juuri Thornen kohdalle."

"Laddy, ehkä hän ei olekaan kuollut!" vastasi Gale huutaen kovasti ystävälleen. Mutta ei kuulunut mitään vastausta.

Ladd nousi seisoalleen ja pitäen tarkasti silmällä laavakumpua riensi hän nopeasti paikan poikki. Halkeamaan, johon Thorne oli kaatunut suulleen, oli vain noin kaksitoista askelta. Ladd kumartui ja polvistui sitten niin, ettei Gale nähnyt muuta kuin hänen päänsä. Sitten hän nousi käsivarret kierrettyinä Thornen ympärille. Hän laahasi soturin kuopan poikki sen suojaisimpaan nurkkaan, jossa ainoastaan voitiin olla turvassa. Ja tuskin hän oli päässyt sinne, kun muudan karbiini paukahti ja luoti raapaisi piikovaa laavaa niin, että säkeniä lenteli, ja jatkoi sitten viheltäen matkaansa.

Thorne oli joko kuollut tahi tainnoksissa, ja Gale otaksui edellistä otaksumaansa varmemmaksi kuristunein kurkuin ja sairain sydämin. Mutta Ladd, joka koetteli Thornen ohimossa olevaa veristä haavaa ja sitten hänen rintaansa, oli toista mieltä.

"Hän on hengissä eikä hän ole pahasti haavoittunutkaan. Tuo luoti on kimmonnut hänen ohimostaan. Nuo teräsluodit ovat meidän onnemme. Dick, sinun ei tarvitse näyttää niin synkältä. Sanon sinulle, ettei hän ole pahasti haavoittunut. Tunnen sormellani, miten hänen valtimonsa sykkii. Ohimossa ei ole reikää. Pese ja sido hänet. Tunsitko tuon äskeisen luodin aiheuttaman ilmanpainon? Se vihelsi niin kauniisti raapaistuaan laavaa. Pidä huolta Thornesta sillä aikaa kuin minä —"

"Varmasti, meksikolainen, siinä sait oikean luodin etkä tuollaista ohutta, teräväkärkistä ja teräskuorista neulaa. Luullakseni hyväksyt sen vaikutuksen, koska et rupea ollenkaan meluamaan."

Gale tuli todellakin iloiseksi huomattuaan, ettei Thornen saama haava ollut kuolettava, vaikka se olikin vakavaa laatua. Hän pesi ja sitoi sen ja nosti sitten toverinsa reunan viettävää laitaa vasten istumaan sellaiseen asentoon, ettei verta enää rupeaisi vuotamaan.

Kun Gale suoristautui, mumisi Ladd jotakin partaansa ja suuntasi raskaan pyssynsä vasemmalle. Kaukana rinteellä liikkui joku olento. Ladd alkoi painella winchesterinsä makasiinin vipua ja ampua. Jokainen laukaus pani tuon raskaan pyssyn ponnahtamaan ylös ja potkaisu tärähdytti aina Laddin olkapäätä. Gale näki luotien sattuvan pakenevan meksikolaisen eteen, sivuille ja taakse ja pölähdyttävän ilmaan suuria tomupilviä. Kuudennen laukauksen kajahdettua katosi mies näkyvistä. Häneen oli joko sattunut tahi hyppäsi hän peloissaan johonkin kuoppaan piiloon.

"Dick, luullakseni ei tuolla kummulla ole enää kuin yksi tahi pari jäljellä, mutta heistä ei meidän tarvinne välittää", sanoi Ladd ladatessaan uudestaan pyssyään ja irroittaessaan sormensa nopeasti kuumenneesta piipusta. "Kuuntelehan! Jim ja yaqui ottelevat tulisesti tuolla alhaalla. Aion hiipiä sinne. Sinä jäät tänne ja pidät tarkasti silmällä vuoroin tuota kukkulaa, vuoroin minua."

Ladd meni kuopan poikki, laskeutui tuohon syvään halkeamaan, johon Thorne oli kaatunut, ja jatkoi sitten matkaansa niin kumarruksissa, että pää ainoastaan näkyi reunan takaa. Äkkiä hän katosi kokonaan. Gale, joka ei luullut tarvitsevansa pelätä mitään kummulta päin, kiinnitti huomionsa melkein kokonaan paikkaan, jonka taakse Ladd oli mennyt. Ampuminen muuttui säännöttömäksi paukkinaksi ja heikommat karbiinin paukahdukset suhtautuivat kovempiin luodikon jymähdyksim kuin viisi yhteen. Gale totesi, ettei hän vähään aikaan ollut kuullut Jim Lashin automaattisen pyssyn omalaatuista paukahdusta. Sitten seurasi pitkä väliaika, jonka kuluessa erämaan hiljaisuus tuntui uudistavan otteensa. Mutta .405 rikkoi sen kumminkin vihdoin kumealla pang-pang-pang-äänellään. Gale luuli kuulevansa huutoja, ja tieltä päin kuuluikin todella muutamia sekavia ääniä. Dick aavisti levottomasti, että Rojas miehineen oli pääsemäisillään lähteelle. Sellaisesta suojasta ei muutamiakaan miehiä voitu helposti karkoittaa.

Taistelu näytti keskeytyvän nyt hetkeksi. Gale uskalsi nousta seisoalleen ja piiloutuen choyain taakse tarkasteli hän ympäristöä kaukoputkellaan. Kauempana näki hän hevosia, mutta ei ratsastajia. Alempana oleva aukon ja tien välinen rinne oli paljas, lukuunottamatta sillä kasvavia choya -ryhmiä. Hänen rohkeutensa lisäytyi, sillä kaikesta päättäen oli päivä suopea heikäläisille. Sitten veti Thorne, joka vähitellen alkoi palata tajuihinsa, hänen huomionsa puoleensa. Soturi liikahteli ja vaikeroi, pyysi sitten vettä ja huusi Mercedestä luokseen. Gale painoi hänet paikoilleen väkevin käsin ja pian oli Thorne jälleen hiljaa.

Ensimmäisen kerran moneen tuntiin, kuten näytti, alkoi Gale kiinnittää huomiotaan ympäröivään luontoon. Hän rupesi katselemaan sitä, etsimättä jännittynein silmin ryömiviä olentoja, sukeltelevia päitä ja sylkeviä karbiineja. Galen väriaisti ja hänen taitonsa määritellä suuruuksia olivat joko muuttuneet taistelun kuluessa tahi olivat ympäröivä ilma ja erämaa tulleet toisenlaisiksi. Aurinkokin oli muuttunut. Se näytti laskeutuvan soikean muotoisena ja sinipunervana, ja sen pinta kimalteli kuin veden pinnalla kelluva öljy. Sen punaiset säteet paistoivat punaisen udun läpi. Äsken vielä selvästi näkyvät etäisyydet olivat nyt himmeät ja epäselvät. Ammottava tulivuorenaukkokaan ei ollut enää sama, vaan suurempi, punaisempi ja syvempi. Se oli kuin omituinen kammottava helvetin portti. Gale seisoi kuin lumottuna voimatta oikein sanoa, kuinka paljon hänen näkemästään oli todellista ja kuinka paljon ärtyneen mielikuvituksen aiheuttamaa liioittelua. Seudussa ei ollut mitään kaunista, vaan verratonta suurenmoisuutta ja jonkunlaista hävityksen ja autiuden jaloutta, jolla ei ollut vertaistansa muualla kuin palaneessa kuussa. Tunteet, jotka nyt saivat Galessa vallan, lisäsivät synkkään enteeseensä järkkymättömän aavistuksen suuresta onnettomuudesta.

Hän taisteli lumousta kuin ruumiillista vihollista vastaan. Järki ja tunteet koettivat saada hänen mielensä tasapainoon, mutta tämä hetki ei ollut sellainen, että niillä olisi ollut täydellinen määräämisvalta. Hän tunsi elämän sykkivän voimakkaasti rinnassaan, mutta syvemmällä vaani kumminkin uhkaava, huutava, sumuinen ja punainen kuolema. Tämä hetki ja tunti olivat kuin luodut jollekin villille, joka oli syntynyt, kasvanut ja kehittynyt tässä pykälöityjen syvyyksien, punaisten etäisyyksien ja milloinkaan rikkomattomaksi aiotun hiljaisuuden karussa ja poltetussa paikassa. Mutta koska Gale ei ollut villi, taisteli hän tuon punaisen aineen kutsua vastaan, aineen, joka muutti hänen vaistonsa vuosisatain takaisiksi alkuperäisiksi intohimoiksi. Hänen järkensä taisteli näön aiheuttamia harhakuvia ja kuulon valheellisia ilmoituksia vastaan, mutta järki ei päässyt kumminkaan kokonaan voitolle. Jotakin kohtalokasta oli tulossa ja se riippui vaa'assa kuin punainen utu tämän helvetin kuilun autioilla rinteillä.

Äkkiä pakottivat käheät pitkät huudot hänet seisoalleen ja harhakuvat hävisivät. Kaukana tiellä, paikassa, jossa aukon laidat sulkivat väliinsä tuon syvän kuilun, näki hän liikkuvia olentoja. Niitä oli kaikkiaan kolme. Kaksi juoksi ketterästi laavasillan yli, mutta kolmas horjui kaukana jäljessä. Takaa-ajaja oli Ladd. Hän näytti haavoittuneen pahasti ja veti raskasta pyssyään, jota hän ei jaksanut enää kohottaa, perässään, samalla kun hän huusi kovasti yaquia.

Galen sydän lakkasi hetkeksi sykkimästä. Tuollainen siis olikin hänen aavistamansa onnettomuus! Hän ei oikein uskaltanut katsoakaan kuilua kaukoputkellaan. Nuo pari pakenevaa olentoa pysähtyivät ja alkoivat ampua Laddia. Gale tunsi ensimmäisen — tuon pienen, tukevan ja korean Rojaksen. Roiston käsivarsi suoristui. Näkyi pieniä savupilviä ja kuului monta paukahdusta. Kun Ladd kaatui, heitti Rojas pistoolinsa menemään ja syöksyi hurjasti huutaen eteenpäin. Hänen toverinsa seurasi.

Kiihkeä viha, joka oli ensin kuumaa kuin tuli, mutta sitten kylmää kuin jää, järkytti Galea, kun hän näki Rojaksen suuntaavan kulkunsa Mercedeksen piilopaikkaa kohti. Tuo pieni rosvo näytti olevan yhtä varmajalkainen kuin vuoristolammas. Hänen toverinsa ei ollut niin nopea eikä varma ja senvuoksi kääntyikin hän ehkä takaisin. Gale kuuli silloin .405:den terävän pamahduksen. Ladd oli polvillaan ja ampui yhtämittaa. Takaisin palaava rosvo näytti juoksevan täyttä vauhtia jotakin näkymätöntä estettä vastaan, mutta kaatui sitten rentonaan, hitaasti ja hengetönnä. Rojas riensi kumminkin vain eteenpäin välittämättä vieriltään pölähtelevistä tomupilvistä. Yaqui, joka oli jossakin korkeammalla kuin Ladd, ampui siis myöskin roistoa. Mutta patruunat loppuivat kummastakin pyssystä ja Rojas kääntyi erääseen syvään halkeamaan. Hän pudisti uhmaavasti nyrkkiään ja hänen hurjat huutonsa kantautuivat heikosti Galen korviin. Hänessä oli jotakin toivotonta ja suurenmoista. Sitten hän alkoi kiivetä tielle.

Ladd laski pyssynsä maahan, tempasi pistoolin vyöstään ja horjui laavasiltaa kohti. Mutta ennenkuin hän ehti kulkea sen poikki, tuli yaqui täyttä vauhtia rinnettä alas ja hyppäsi epäröimättä kuilun yli. Sitten hän juoksi tien yli ja katosi ylemmälle laavarinteelle. Rojas ei huomannut tätä intiaanin nopeata ja rohkeaa tekoa.

Gale tunsi katkerasti olevansa aivan voimaton yhtymään tuohon takaa-ajoon. Hän voi ainoastaan katsoa. Hän arvaili levottomasti, mihin Lash oli joutunut. Pian, kun Rojas vain ilmestyy näkyviin laavan muodostamista kuiluista ja uurteista, luuli Gale saavansa tilaisuuden tehdä hänet vaarattomaksi kauas tähdätyllä luodilla. Roiston kulku oli nyt muuttunut hitaaksi, mutta se oli kumminkin suunnattu suoraan Mercedeksen piilopaikkaa kohti. Mikä opasti häntä sinne, kotkan näkökö, vihako vai vaisto? Miksi hän meni sinne, kun hän ei kumminkaan voinut palata samaa tietä takaisin? Ladd horjui hitaasti ja vaivalloisesti eteenpäin, mutta kumminkin taipumattomasti. Ainoastaan kuolema voi pysähdyttää paimenen nyt. Varmasti oli Rojaskin sen tiennyt valitessaan tuon tien. Silloin tällöin näki Gale vilahdukselta yaquin tumman vartalon, kun tämä hiipi eteenpäin aukon ylintä reunaa pitkin. Intiaani koetti päästä johonkin rosvoa korkeammalle paikalle.

Hetkiä, jotka tuntuivat pitemmiltä kuin iankaikkisuus, kului. Laskeutuva aurinko punasi ainoastaan aukon ylimmäisen osan. Kaukana alempana olevat syvyydet olivat tummansiniset. Jälleen tunsi Gale tuon sietämättömän hiljaisuuden alkavan. Punainen utu muodosti kuin läpinäkyvän verhon hänen silmäinsä eteen. Tuo ammottava kuilu näytti pahaaennustavalta, ilkeältä, synkältä ja odottavalta. Ladd horjui tiellä, kulkien joskus eteenpäin ryömimälläkin. Yaqui tavoitti rosvoa tavoittamistaan ikäänkuin hänellä olisi ollut siivet. Hän hyppeli penkereeltä penkereelle ja hänen varmajalkaisuutensa oli ihmeellinen.

Mikä tämän loppumattoman vahtikauden kuluessa Galea kumminkin enimmän ihmetytti, oli tuon Rojas-roiston tarkoitus. Hänellä ei ollut minkäänlaista asetta, sen huomasi Gale kaukoputkellaan. Kuolema vaani häntä takaapäin, alempaa, edestäpäin ja vaikka hän ei ehkä tiennytkään sitä, myöskin ylhäältä. Mutta hän ei epäröinyt hetkeäkään eikä astunut milloinkaan harhaan kapealla piikovalla tiellä. Kun hän saapui tasaisen penkereen alimpaan päähän, muuttui Galen tuskallinen epäily varmuudeksi. Rojas oli huomannut Mercedeksen. Se oli kummallista, mutta Gale uskoi kumminkin sen. Silloin, sydämen sykkiessä kuin se olisi ollut jäätymäisillään, Gale työnsi remingtoninsa reunan yli ja polvistuttuaan alkoi ampua. Hän tyhjensi koko makasiinin. Mutta Rojaksen vierestä nousevat tomupilvet eivät saaneet tätä kääntymäänkään.

Kun Gale alkoi jälleen ladata, kauhistui hän kuullessaan Thornen huudahtavan hiljaa. Soturi oli palannut tajuihinsa. Hän oli puoleksi seisovassa asennossa ja viittasi vastakkaiselle penkereelle. Hänen laajentuneet silmänsä tuijottivat Rojakseen, ja hän koetti saada sanotuksi jotakin, mutta ei onnistunut.

Gale kääntyi tyynnyttyään ja karaisi luontoaan viimeisellä hauraalla toivolla, että Mercedes voisi puolustaa itseään, sillä olihan hänellä pyssy. Hän epäili kumminkin, käyttäisikö Mercedes sitä vai ei, ja muistaen, miten äärettömästi Mercedes pelkäsi tuota rosvoa, pelkäsi hän tytön puolesta.

Rojas saapui penkereen korkeudelle, pysähtyi hetkeksi ja rupesi sitten ryömimään. Hän toimi kuin pantteri, sillä ilmeisesti näki hän syvennyksessä olevan Mercedeksen. Silloin kuului kaukaisia laukauksia, joiden kaiku palasi nopeasti takaisin vuorista. Rojas luhistui maahan kuin raskaasta lyönnistä. Häneen oli osunut. Mutta juuri kun Gale huusi melkein mielettömästi, hyppäsi roisto jälleen seisoalleen. Hän tuntui olevan liian nopea ja ketterä tullakseen pahasti haavoittuneeksi. Syvänteestä syöksyi esille solakka tumma olento, Mercedes, ja peräytyi seinämää vasten. Gale näki valkoisen savupilven ja kuuli paukahduksen, mutta rosvo hyökkäsi kumminkin häntä kohti. Mercedes juoksi, ei koettaakseen päästä hänen ohitseen, vaan suoraan jyrkännettä kohti. Hänen tarkoituksensa oli selvä, mutta Rojas sai hänet kiinni juuri kun Mercedes pääsi reunalle. Silloin kuului aukon toiselle puolelle kimeä, toivoton huuto.

Thorne toisti Mercedeksen huudon. Gale katsahti taakseen juuri ajoissa ennättääkseen hypätä ja tarttua toveriinsa, joka horjui aivan jyrkännettä kohti. Ja silloin, kun Gale laahasi häntä takaisin, kaatuivat molemmat. Dick pelasti ystävänsä, mutta horjahti samalla erästä choyaa vasten. Kun hän vetäisi kätensä takaisin, oli se täynnä kimaltelevia okaisia piikkejä.

Mykistyen hetkeksi seisoi Gale kohotetuin käsivarsin ja siirsi katseensa Thornesta aukon toiselle puolelle. Rojas ei ollut tappanut Mercedestä, mutta hän alkoi jo voittaa tämän vastustuksen. Roiston liikkeet näyttivät hitailta, väsyttäviltä ja tarkoituksellisilta, mutta Mercedes liikkui nopeasti. Hän taisteli kuin vangittu naarassusi, kynsien, tempoen ja vääntelehtien.

Tuntien sekä sielullisia että ruumiillisia tuskia ja ollen kipeä ja heikko tarttui Gale vapisten pyssyynsä ja tähtäsi noihin penkereellä taisteleviin olentoihin painaen lopulta liipasinta. Luoti sattui tappelevan parin viereen pölähdyttäen punaista tomua. Jälleen hän ampui toivoen osaavansa Rojakseen ja rukoillen voivansa tappaa Mercedeksen, mutta luoti osui korkealle. Remington paukahti heti kolmannen, neljännen ja viidennenkin kerran, mutta aina turhaan. Pyssy putosi Galen loukkaantuneesta kädestä.

Kuinka peloittavan selvät tuon roiston aikeet olivatkaan! Gale koetti sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hän rukoili hurjasti jonkunlaista nopeata sokeutta tahi armoa saada pyörtyä, kuten Thorne, mutta hän oli kuin naulattu siihen paikkaan voimatta muuta kuin tuijottaa punaiseen valoon.

Äkkiä putosi muudan tumma olento kirjaimellisesti sen penkereen takaiselle reunalle, jossa Rojas taisteli tytön kanssa. Ensin hän vajosi kokoon, mutta suoristautui sitten nopeasti.

" Yaqui !" huusi Gale heiluttaen vertavuotavaa kättään niin, että veri räiskyi hänen kasvoilleen. Sitten rupesi häntä niin ryittämään, ettei hän voinut sanoa mitään.

Intiaani hyökkäsi Rojaksen kimppuun ja heitti hänet seinämää vasten. Mercedes vaipui maahan liikahduttamatta jäsentäkään. Kun Rojas nousi, oli intiaani hänen ja penkereen välissä, joten pakeneminen oli mahdotonta. Rojas perääntyi nyt toiselle suunnalle kapenevalle laavakielekkeelle. Hänen liikkeensä olivat toivottomat ja epäröivät, kun hän hitaasti vetäytyi taaksepäin.

Silloin vasta Gale huomasi veitsen kimaltelevan yaquin kädessä. Rojas kääntyi ja juoksi. Hän kiersi erään nurkkauksen, jossa ei ollut juuri ollenkaan jalansijaa. Yaqui seurasi häntä hitaasti. Hänen olentonsa oli tumma ja uhkaava, mutta hän ei kiiruhtanut. Kun hän sivuutti pengermän, tunkeutui Rojas yhä kauemmaksi kielekkeelle. Hän oli takertunut nyt laavaan kiinni ryömien etemmäksi tuuma tuumalta. Ehkä hän oli luullut voivansa kiertää seinämän tahi kiivetä sen yli. Hän oli kumminkin mennyt jo niin kauaksi kuin suinkin ja pysytteli nyt vain kiinni jyrkän seinämän kohotessa hänen viereltään ja kuilun ammottaessa toisella puolella.

Yaquin tulo oli kuin hitaan synkän varjon lähestymistä. Kun se kerran kauhistuneesta Galestakin tuntui siltä — niin miltä se sitten Rojaksesta mahtoikaan tuntua! Hän näytti painautuvan niin likelle seinämää kuin suinkin. Mutta yaqui lähestyi vain lähestymistään. Hän oli paljas villi nyt ja hänelle mahtoi hetki muodostua unhottumattomaksi tilaisuudeksi. Gale huomasi hänen katsovan aukon laajoihin kiertäviin seinämiin ja sitten syvyyteen. Ehkä tuo hänen ympärillään leijaileva punainen utu tahi aukon purppurainen sumu ja laavan syvät uurteet olivat yaquin mielestä erämaan henkien ja hänen jumaliensa asuntoja, jumalien, joihin hän turvautui. Ehkä hän huusi avukseen rakastettunsa haamua ja kansansa henkiä, vedoten niihin tänä koston hetkenä.

Sitten meni intiaani aivan Rojaksen viereen kumartuen syvään, mutta menemättä kumminkaan käden ulottuville. Kuinka hitaat hänen liikkeensä olivatkaan! Eikö hän milloinkaan lopettaisi tehtäväänsä?… Vihdoin kantautui huuto aukon poikki Galen korviin.

Rojas kaatui taaksepäin ja putosi kohtisuorasti. Muudan valkoisia choya -ryhmiä kasvava penger sieppasi hänet ilmasta ja tunki häneen teräskovat piikkinsä. Kuinka kauan oli huumautuneen Galen katseltava Rojaksen hurjaa suonenvedontapaista kiemurtelemista ja vääntelemistä! Roisto näytti nyt haluavan kiihkeästi kuolla niin pian kuin suinkin.

Kun hän pääsi irti, oli hän vain valkoisia läikkiä täynnä oleva esine eikä mikään ihminen, jonkunlainen choyan piikkejä täynnä oleva pallo. Vihdoin liukui hän pengermältä ja putosi putoamistaan tulivuoren aukon purppuraisiin syvyyksiin.

XIII.

FORLORN RIVERISSÄ TAPAHTUNEITA MUUTOKSIA.

Maaliskuun ensimmäisenä päivänä valloittivat liittolaisten sotajoukot Casitan. Lyhyen kovan taistelun jälkeen hajoitettiin vallankumouksellisten voimat pieniksi osastoiksi ja karkoitettiin itään Nogalesiin päin pitkin valtakuntain välistä rajaa.

Onneksi Forlorn Riverille ei se kumminkaan enää milloinkaan palannut entisiin uneliaihin oloihinsa. Beldingin ennustukset toteutuivat. Kodinetsijäin epäsäännöllinen jono oli vain todellisen Altar Valleyhin hyökkäävän joukon edelläkävijä. Meksikosta ja Casitasta paenneet ihmiset levittivät tietoja, että vettä, puita, ruohoa ja maata oli saatavissa Forlorn Riverissä, ja kuin taikavoimin kohosivat valkoiset teltat ja tiilirakennukset kimaltelemaan auringonpaisteeseen.

Belding oli onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Hän uskoi, että Forlorn Riverin pahat päivät ja vastenmielisyys suuriin yrityksiin kuuluivat nyt menneisyyteen. Hän palkkasi pari luotettavaa meksikolaista vartioimaan valtakuntain välistä rajaa ja alkoi itse rauhassa suunnitella karjan jalostamista, laakson kastelemista ja kaivoksia. Joka aamu toivoi hän saavansa joitakin tietoja Sonoytasta tahi Yamasta, että yaqui oli opastanut pakolaiset turvallisesti erämaan poikki.

Belding oli herkkäuskoinen mies, taipuvainen enemmän toimimaan kuin ajattelemaan. Kun elämä moninaisine vaiheineen ahdisti häntä, hapuili hän jotenkin pois sen sokkeloista milloinkaan täydellisesti sitä ymmärtämättä. Vaimoaan ei hän ollut ikinä käsittänyt. Nell oli paljasta auringonpaistetta melkein aina, mutta kuten tuo auringon hallitsema erämaa oli hänkin joskus omituisen oikullinen, itsepäinen, pikavihainen ja hillitön. Beldingistä oli nyt mieluisempaa katsella vaimoaan, joka oli nyt iloisempi ja onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, kuin Nelliä, joka haaveksivasti pyöritteli vasemman kätensä nimettömässä olevaa sormusta ja katsoi vain katsomistaan länttä kohti. Sekä äiti että tytär näyttivät nyt päivä päivältä yhä enemmän unhottavan menneet synkät ja uhkaavat ajat. Belding oli sydämellinen ja myötätuntoinen, mutta hiljainen. Jos hänen muistoissaan oli hiemankaan tunteellisuutta, ilmeni se vain hänen puheissaan Blanco diablosta ja ikävässään saada nähdä hevonen jälleen. Usein keskeytti Belding työnsä katsoessaan erämaahan länttä kohti. Kun hän ajatteli vartijoitaan, Thornea ja Mercedestä, ei hän varmaankaan ikinä unhottanut hevostaan. Hän arvaili, juoksiko Diablo, kävelikö vai levähti ja löysikö yaqui ruohoa ja vettä.

Maaliskuussa, kun erämaan lyhyt talvi oli loppunut, alkoivat päivät muuttua lämpimämmiksi. Keskipäivän tunnit olivat kuumat ja tuntuivat ennustavan kesän valkoista kirkkautta ja pian alkavaa polttavaa ja kuumaa tuulta. Pakolaisista ei kuultu sanaakaan. Mutta se ei tuottanut Beldingille ollenkaan huolia, ja hänestä tuntui kuin olisivat saamattomat uutiset olleet hyviä uutisia.

Forlorn Riverissä tapahtuneista monista muutoksista mainittakoon postitoimiston avaaminen ja kapakan rakentaminen. Belding oli toiminut uupumatta postitoimiston puolesta, mutta hänestä tuntui vastenmieliseltä, että kylään sijoitettiin kapakkakin. Se oli kumminkin vielä välttämätön paha, sillä meksikolaiset halusivat mescalia. Belding oli tähän saakka saanut estetyksi tuon tulisen kaktusjuoman polttimon rakentamisen heidän pieneen kyläänsä. Forlorn Riveriin saapui paljon amerikkalaisiakin — kaivostyömiehiä, paimenia, kullanetsijöitä, lainsuojattomia ja muita epäilyttäviä henkilöitä, ja nämä miehet muodostivat tietysti kapakasta, joka oli samalla ravintolakin, päämajan itselleen. Belding, Carter ja muut vanhat asukkaat huomasivat pian, että Forlorn River oli jo sheriffin tarpeessa.

Eräänä tämän kevätkuukauden alkupuolen aamuna, kun Belding oli matkalla asuinrakennuksesta aitauksille, näki hän Nellin ratsastavan Blanco Josélla kotiin päin niin nopeasti että hän hämmästyi. Tyttö ei poikennut tieltäkään tullakseen pihaan portista, vaan pakotti Josén hyppäämään neljä jalkaa korkean piikkilanka-aidan yli ja lasketti sitten täyttä laukkaa tallin edustalle.

"Nell on vannaankin taasen pahalla tuulella", mumisi Belding. "Mutta hänhän on ollutkin kilttinä monta päivää."

Kuten muutkin valkoiset hevoset, oli Blanco Josékin suuri ja raskas, ja sen suuret kaviot panivat maan kumeasti tömisemään. Nell veti suitsista ja hevonen liukui muutamia askelia pysähtyessään suureen tomupilveen. Nell laskeutui keveästi satulasta.

Beldingin ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa huomatakseen tytön olevan raivoissaan.

"En aio kertoa sitä sinulle", vastasi tyttö lähtien taluttamaan Joséta aitausta kohti.

Belding seurasi häntä hitaasti. Nell meni aitaukseen, irroitti suitset Josén päästä ja vei hevosen juomaan. Beldingkin saapui sinne vihdoin ja rupesi aukomaan Josén satulavöitä puhumatta sanaakaan. Hän katsoi kumminkin salaa Nelliin. Tytön kasvot olivat kalvenneet ja hän hämmästyi huomatessaan Nellin silmissä kyyneliä. Tämä ei nyt varmastikaan ollut noita tavallisia Nellin pahantuulen puuskia. Irroittaessaan Josén satulan ja viedessään sen katokseen ajatteli Belding hitaalla tavallaan. Kun hän tuli takaisin aitaukseen, nojautui Nell porttiin ja itki. Belding kiersi voimakkaan käsivartensa hänen ympärilleen ja odotti. Vaikka se ei usein ilmennytkään, olivat he kumminkin kiintyneet toisiinsa lämpimästi.

"Isä, sinun ei pidä luulla minua enää lapseksi", sanoi Nell vihdoin.
"Minua on loukattu."

"Tiedän jotakin tavatonta tapahtuneen. Luullakseni sinun on parasta kertoa se minulle."

"Ettet kerro sitä äidille, ettet vyötä pistoolia kupeellesi ja ettet ilmoita sitä milloinkaan Dickille."

"Nell, on täytynyt tapahtua jotakin vakavaa, koska pyydät minulta kaikkea tuota."

"Ellet lupaa, en kerro sinulle milloinkaan, siinä kaikki", sanoi tyttö tiukasti.

"No niin, lupaan, etten kerro äidille", sanoi hän jonkun ajan kuluttua, "ja nähdessäni nyt sinut turvassa täällä, en lähde ammuskelemaan tuonne, mistä tulet. Mutta en voi luvata olla kertomatta sitä Dickille, jos hänellä vain on oikeus saada se tietää."

"Isä, mitähän Dick tekisi, jos hän nyt olisi täällä ja kuulisi minulta, että minua on hirveästi loukattu?"

"Luullakseni riippuisi se asianhaaroista. Mutta, kuten tiedät, noudattaa Dick useimmiten tahtoasi. Et kumminkaan voisi hillitä häntä enemmän kuin muutkaan, jos hänellä vain olisi syytä suuttua. Muista, miten hän kohteli Rojasta… Nell, kerro minulle, mitä on tapahtunut."

Nell tukahdutti mielenliikutuksensa, kuivasi silmänsä ja työnsi hiuksensa pois otsalta.

"Tässä eräänä päivänä, muistaakseni keskiviikkona", aloitti hän, "olin tulossa kotiin, ja tuon kapakan edustalla oli suuri joukko miehiä, jotka melusivat. En halunnut poiketa syrjään enkä näyttää pelästyneeltä, mutta minun oli tehtävä kumpikin. Siellä oli paljon nuoria miehiä, ja elleivät he olleet juovuksissa, olivat he kumminkin hyvin raakoja. En ole nähnyt heitä milloinkaan ennen, mutta luullakseni ovat he noita kaivosmiehiä, jotka vallankumoukselliset karkoittivat Sonorasta. Rouva Carter kertoi sen minulle. Nuo nuoret miehet olivat kumminkin amerikkalaisia. He hajautuivat käytävälle ja hymyilivät minulle, ja minun oli pakko poiketa syrjään. Eräs heistä, luultavasti raain, seurasi minua. Hän oli suuri, ylpeännäköinen, punakka mies, jolla oli pullistuneet silmät. Kun hän saapui rinnalleni, puhutteli hän minua. Lähdin juoksemaan kotiin ja juostessani kuulin hänen toveriensa nauravan.

"Tänään, juuri äsken, kun ratsastin tänne päin, tapasin nuo samat miehet. Heillä oli koneet mukanaan ja he punnitsivat maata. Muistaessani Dickin ja hänen kiihkeän halunsa saada kone, jolla hän olisi voinut tutkia kastelusuunnitelmansa mahdollisuuksia, hämmästyin todellakin suuresti nähdessäni noiden muukalaisten punnitsevan — ja punnitsevan juuri Laddyn valitsemaa palstaa. Kuten tiedät, on tie sen kohdalla paljasta hiekkaa ja José sattui kävelemään. Pysäytin sen ja kysyin noilta insinööreiltä, mitä he tekivät. Johtaja, tuo sama suuri mies, joka oli seurannut minua, näytti hyvin tyytyväiseltä puhutellessani häntä. Hän oli hyvin pöyhkeilevä ja liian tuttavallinen, mielestäni oikea herrasmiehen irvikuva. Hän kertoi olevansa iloinen voidessaan ilmoittaa minulle, että hän aikoi hankkia vettä koko Altar Valleylle. Isä, saat olla varma, että suutuin, sillä sehän on Dickin suunnitelma, hänen keksintönsä, ja nyt tutkivat nuo miehet Laddyn palstaa.

"Sanoin hänelle silloin, että hän työskenteli jo toisen omistamalla maalla ja käskin hänen mennä tiehensä. Hän hämmästyi niin, että hän näytti unhottavan aloitetun kurttailunsa. Sitten hän näytti viekkaalta. Luin hänen ajatuksensa. Hän ei ollut muka tiennyt, että kaikki laaksossa oleva maa oli jo paalutettu.

"Hän sanoi jotakin, ettei hän huomannut keitään uudisasukkaita maalla, ja vaikeni sitten hetkeksi kokonaan. Mutta hän alkoi kurttailla jälleen. Hän tarttui Josén suitsiin ja ennenkuin ennätin hengähtääkään, sanoi hän minua persikaksi, johon hän halusi tutustua. Hän sanoi nimekseen Chase ja ilmoitti omistavansa kultakaivoksen Meksikossa. Sitten hän sanoi vielä paljon enemmänkin, josta en välittänyt, mutta kun hän nimitti minua 'kullannupukseen', menetin malttini.

"Vetäisin suitsista ja käskin hänen laskea ne irti, mutta hän ei totellut, vaan pyöritti silmiään minulle. Uskallan sanoa, että hän kuvitteli olevansa herrasmies, johon voi hurmautua, sillä hän näytti niin voitonvarmalta. Muudan asia oli kumminkin selvä: hän ei näyttänyt tuntevan lainkaan hevosia. Huomasin sen siitä, että hän meni Josén eteen. Kiitän Jumalaa, etten ollut Blanco diablon selässä. Niin, isä, olen hieman häpeissäni nyt, mutta silloin olin raivoissani. Löin hevosta piiskallani suoraan turpaan. José hyppäsi ja paiskasi herra Chasen hiekalle. En saanut oritta tyyntymään, ennenkuin olin päässyt noiden punnitsijain näkyvistä, ja sitten ratsastin kotiin."

"Nell, luullakseni rankaisit tuota miestä tarpeeksi. Ehkä hän on tuollainen itserakas narri. En pidä kumminkaan tuollaisesta. Emme ole nyt lännessä. Luullakseni ei hän ole niin rohkea ensi kerralla. Mies ei unohda pitkään aikaan Blanco Josén iskua. Jos olisit ollut Diablon selässä, olisimme saaneet haudata herra Chasen."

"Kiitän Jumalaa, etten ollut! Olen nyt hyvin pahoillani, isä. Ehkä mies loukkautui pahoinkin. Mutta en voinut muutakaan tehdä. Unhottakaamme tämä ja minä lupaan valita paremmin tulevat ratsastuspaikkani… Isä, mitä tuo Forlorn Riverin maanlaadun tarkastaminen merkitsee?"

"En tiedä, Nell", vastasi Belding miettiväisesti. "Se hermostuttaa minua kumminkin. Se tuntuu edulliselta Forlorn Riverille, mutta pahalta Dickin kastelusuunnitelmille. Miten minua suututtaakaan, että joku muu ennättää tehdä sen ennen Dickiä!"

"Missä minun silmäni ovat olleetkaan, kun en ole huomannut noita tutkijoita?" mumisi Belding. "Ne kai ovat tulleet tänne vasta äskettäin."

"Mene puhuttelemaan rouva Carteria. Hän kertoi minulle, että kylään on saapunut muukalaisia, amerikkalaisia, joilla on kaivoksia Sonorassa. Orozco on kumminkin karkoittanut heidät sieltä. Mene ottamaan selvää, mitä he oikeastaan hommaavat, isä."

Belding huomasi pian, että hän todellakin oli viimeinen Forlorn Riverin merkityksellinen mies, joka sai kuulla kaivosten omistajain ja liikemiesten Ben Chasen ja pojan saapumisesta. Vallankumoukselliset olivat voittaneet heidät ja heidän työmiesjoukkonsa ja karkoittaneet heidät kaivosalueelta. Omaisuutta ei oltu hävitetty, vaan takavarikoitu. Ja Chaset, otettuaan huomioon kaikki mahdollisuudet, olivat koonneet tavaransa ja matkustaneet rajalle. He olivat ensin suunnanneet kulkunsa Casitaan, mutta jostakin syystä, jota ei Belding voinut saada selville, olivat he jatkaneetkin matkaansa Forlorn Riveriin. Ben Chase ei ollut tarvinnut kuin päivän huomatakseen Altar Valleyn mahdollisuudet, ja kolmen päivän kuluttua oli hän jo pannut miehensä työhön.

Belding palasi kotiin poikkeamatta katsomaan Chaseja ja heidän hommiaan. Hän halusi ajatella tilannetta ensin. Seuraavana aamuna meni hän laaksoon tarkastelemaan. Meksikolaiset rakensivat nopeasti tiilitaloja Laddin sadankuudenkymmenen acren suuruiselle palstalle ja samoin Dick Galen, Jim Lashin ja Thornenkin paaluttamille alueille. Miehet mittailivat laaksoa ja joen uomaa. Se riitti Beldingille. Hän meni kylään ja suuntasi kulkunsa valtaajien asuntoon.

Forlorn Riverin ympäristöt, lukuunottamatta joen puolta, olivat todellakin Beldingin mielestä muuttuneet kuin äsken löydetyn kaivoksen läheisyydessä olevat seudut. Telttoja oli pystytetty kaikkialle, tiilirakennukset kohosivat kuin sienet sateen jälkeen ja karkeasti kyhättyjä lautamajoja viimeisteltiin parhaillaan. Kaikki nämä hommat hämmästyttivät Beldingiä uutuudellaan, sillä hän oli niin uuttera mies, ettei hänellä ollut aikaa milloinkaan kuunnella kyläläisten juoruja. Kun hänelle ilmoitettiin, missä Chasen kaivosyhtiön konttori oli, meni hän sinne vihan alkaessa kiehua hänessä.

Hän saapui suurelle teltalle, jonka edustalla oli laaja hamppukankaista tehty katos. Sen suojassa istui monta paitahihasillaan olevaa miestä keskustellen ja tupakoiden..

Vaikka Belding olikin hidasajatuksinen ja omissa mietteissään, huomasi hän kumminkin selvästi, että hänen tulonsa teki nuo miehet levottomiksi. He näyttivät hämmästyvän, katsoivat toisiinsa ja kääntyivät sitten nopeasti häneen päin. Muudan pitkä, karski mies, jolla oli terävät kasvonpiirteet, kierot silmät ja valkoinen tukka, nousi ja ojensi kätensä.

"Olen Chase, vanhempi", sanoi hän. "Poikani Radford Chase on täällä jossakin. Olette kai tuo rajanvalvoja Belding? Aioin pyytääkin teitä tulemaan luokseni."

Hän oli taisteluvalmis, äänekkäästi puhuva mies, mutta samalla kumminkin sydämellinen.

"Niin, olen arvaamanne henkilö", vastasi Belding välittämättä ojennetusta kädestä, "ja haluaisin tietää, mitä hiidessä te tarkoitatte anastaessanne maan, joka on jo paalutettu ja kuuluu vartijoilleni?"

"Paalutetunko maan?" sanoi Chase hitaasti katsoen miehiinsä. "Olemme ottaneet haltuumme ainoastaan paaluttamattomia paikkoja."

"No niin, herra Belding, mitä siihen tulee, niin luullakseni mieheni ovat anastaneet hieman paalutettuakin maata. Emme kumminkaan kiinnitä huomiotamme muihin kuin uudisasukkaihin. Jos teidän vartijanne luulevat hankkineensa omaisuutta ajamalla muutamia paaluja maahan, ovat he suuresti erehtyneet. Uudisasukkaan on rakennettava talo ja asuttava maallaan, ennenkuin hän lain mukaan saa sen omakseen."

"Lain mukaan!" huudahti Belding. "Silloin on teidän tunnustettava, että olette vallanneet meidän palstamme."

"Herra Belding, olen suora liikemies. Tulen tänne ja löydän edullisen paikan, johon ei kenelläkään näytä olevan päteviä oikeuksia. Paalutan silloin palstat, valitsen uudisasukkaat ja alan rakentaa. Minusta tuntuu kuin vartijanne olisivat laiminlyöneet muutamia varovaisuustoimenpiteitä. He saavat syyttää onnettomuudestaan itseään. Olen valmis puolustamaan sekä omaa että työmiesteni oikeutta noihin palstoihin. Ellette voi mukautua siihen, saatte valittaa Tucsonille. Laki on minun puolellani."

"Laki ja laki! Kuulkaahan, täällä lounaassa ei meillä ole muuta lakia kuin miehen sana ja pyssy."

"Sitten olette huomaava, että Yhdysvaltain laki on tullut tänne Ben Chasen mukana", vastasi toinen näpsäyttäen sormiaan. Hän oli vielä lipokielinen, mutta hänen naamionsa oli pudonnut.

"No johan minä ajattelinkin, ettei länsi ole teitä kasvattanut! Tunnen teidänlaisenne miehet. Teiltä olisi kulunut paljon aikaa Texasin rajoilla tällaiseen ja sentähden tulitte tänne. Te olette eräs noista maa- ja vesisioista, jotka ovat tulleet asettuakseen tänne länteen asumaan. Olette samanlainen kuin nuo tukkihuijarit, jotka hakkauttavat metsän puhtaaksi jättämättä mitään myöhemmin tuleville. Herra Chase, länsi muuttuisi paremmaksi ja pysyisi kauemmin entisellään, jos teidänlaisenne miehet karkoitettaisiin täältä."

"En ole niinkään varma siitä. Odottakaa, kunnes vartijani palaavat. En haluaisi olla silloin teidän kengissänne, älkää käsittäkö minua väärin. Vaikka en luulekaan, että teitä voidaan syyttää toisen miehen suunnitelmien varastamisesta, niin kumminkin olette anastaneet nuo neljä palstaa. Ehkä laki on puolellanne, sitä en mene vannomaan, mutta meihin rajaseudun asukkaihin vaikuttaa vain henki eivätkä kuolleet kirjaimet."

"Kuulkaahan, herra Belding, luullakseni ette ole oikein selvillä asioista. Aion hedelmöittää tämän laakson, ja teidän olisi parempi yhtyä minuun kuin olla minua vastaan. Minulla on muudan ehdotus esitettävänä teille. Se koskee tuota teidän omistamaanne maakaistaletta tuolla virran rannalla."

"Ette voi tehdä kanssani minkäänlaisia sopimuksia, sillä en halua olla missään tekemisissä kanssanne."

Belding poistui äkkiä teltasta palaten kotiinsa. Nell tuli häntä vastaan, luultavasti kysyäkseen häneltä asioista, mutta katsahdettuaan isäänsä kasvoihin tiesi hän pelkonsa oikeutetuksi. Tyttö meni vaieten tiehensä. Belding totesi, että hän oli voimaton estämään Chasen toimia, ja hän tuli melkein sairaaksi omien ja Dickin toiveiden raukenemisesta.

XIV.

KADONNUT POIKA.

Aika kului ja Forlorn Riverin asukasluku kasvoi nopeasti. Belding, joka kerran oli ollut tuon seudun vaikutusvaltaisimpia miehiä, tunsi nyt joutuneensa aivan mitättömään asemaan. Vaikka hän olisi halunnutkin, ei hänellä olisi ollut mitään sanomista postinhoitajan, sheriffin ja muutamien muiden virkailijoiden valitsemisessa. Chaset jakoivat työvoimansa, ollen milloin Forlorn Riverissä, milloin meksikolaisessa kultakaivoksessaan, joka oli luovutettu heille takaisin. Näiden molempien paikkojen välissä olevan erämaan poikki kuljettiin autoilla. Kuukauden kuluttua olivat nuo moottorivaunut melkein yhtä tavalliset Forlorn Riverissä kuin ne olivat olleet ennen vallankumousta Casitassa.

Beldingkään ei ollut enää niin ahkera kuin ennen. Menetettyään kunnianhimonsa oli hänellä yhä vähemmän tehtävää. Hänen vihansa noita anastajia kohtaan kasvoi, kun hän vihdoinkin alkoi käsittää, ettei hän voinut kilpailla sellaisten miesten kanssa. Chaset olivat tienraivaajia, miehiä, joilla oli suuria harrastuksia ja paljon vaikutusvaltaa lounaassa. Kuta enemmän he tekivät Forlorn Riverin hyväksi, sitä vähemmän tuntui hänellä olevan oikeutta vihaansa heitä kohtaan. Hänen oli myönnettävä, että se oli henkilökohtaista. Hän, Gale ja vartijat eivät olisi milloinkaan voineet kehittää laakson mahdollisuuksia niinkuin nuo miehet.

Päivät pitkät sai hän nyt kuunnella noita korvia jysähdyttäviä räjähdyksiä ja kuiluun vyöryvien kallionlohkareiden jyrinää. Chasen miehet räjäyttivät dynamiitilla kapean kanjonin seinämiä. He rakensivat parhaillaan patoa juuri niinkuin Gale oli sen suunnitellut. Kun tuo räjähdytteleminen loppui, tunsi Belding helpotusta. Hän ei halunnut, että häntä alituisesti muistutettiin omasta ja Galen kärsimästä vahingosta. Hän alkoi vähitellen mukautua oloihin, mutta hän ei voinut olla olematta pahoillaan Galen vuoksi.

Sitäpaitsi oli Beldingillä muitakin suruja ja huolia. Huhtikuu alkoi eikä vartijoista kuulunut vieläkään mitään. Casitasta saapui epämääräisiä huhuja Sonoran erämaassa kuljeskelevista rosvojoukoista, huhuja, joiden totuutta ei voitu varmistaa, ennenkuin Beldingin meksikolaiset vartijat palaisivat kotiin. Kun he tulivat, ilmoitti toinen, Gonzales-niminen järkevä ja rehellinen sekarotuinen, että hän oli tavannut kullanetsijöitä kosteikossa. He olivat juuri saapuneet Yumasta Camino del Diabloa pitkin kärsittyään hirveästi kuumuutta ja janoa, mutta he eivät olleet nähneet jälkeäkään yaquin johtamasta matkueesta.

"Tämä varmistaa otaksumiseni", selitti Belding. "Yaqui ei mennyt
ollenkaan Sonoytaan. Hän kiersi sen ympäri Piruntielle ja vartijat,
Mercedes, Thorne ja hevoset ovat — pelkään heidän eksyneen erämaahan.
Camino del Diablon vanha tarina on vain toistunut jälleen."

Hänen oli kerrottava se Nellille, mutta tehtyään sen tunsi hän itsensä heikoksi.

Rouva Belding kuunteli hänen puhettaan ja vaikeni pitkäksi ajaksi puristaessaan nyyhkyttävää Nelliä rintaansa vasten. Sitten hän rupesi vastustamaan miehensä ilmoituksia tyynin voimin, joka oli niin ominaista hänen väitteilleen.

"Kuuntelehan nyt", päätteli Belding. "Rojas saapui ennen heitä Papago
Welliin tahi Tankeille."

"Kun olet lerpalla huulin, Tom, et ajattele juuri ollenkaan", jatkoi rouva Belding. "Tiedät hyvin, että ellei ole tapahtunut jotakin ihmettä, ei Rojas eikä kukaan muukaan ole voinut sivuuttaa noita valkoisia hevosia. Mihin sinun vanha itsepintainen luottamuksesi on hävinnyt? Yaqui ratsasti Diablolla ja Dick Solilla, ja entä sitten nuo muut hevoset. Niitä ei ole voitu sivuuttaa eikä ottaa kiinni. Ihmeitten ajat ovat olleet ja menneet."

"Aivan niin, äiti, tuntuu hauskalta kuunnella puhettasi", sanoi
Belding. Hän ilahdutti aina miestään ja nyt kaipasi tämä rohkaisua. "En
ole ollut oikein entiselläni näinä päivinä. Kerro meille ajatuksesi.
Sanot aina aavistavasi asiain oikean laidan, vaikka et sitä tiedäkään."

"En voi lisätä juuri mitään siihen, mitä sanoit tuona iltana, kun he läksivät matkalle. Käskit Laddyn luottaa yaquiin, jonka sanoit Jumalan lähettäneen tänne. Otaksuit hänen ehkä opastavan pakolaiset johonkin tuntemattomaan Sonoran laaksoon ja houkuttelevan Rojaksen satimeen. Sanoit yaquin voivan löytää ruohoa ja vettä sieltäkin, mistä ei kukaan meksikolainen eikä amerikkalainen osaisi sellaista etsiäkään."

"Mutta ajattelehan nyt, äiti, mitä sanot. Siitähän on kulunut jo seitsemän viikkoa. Ajattele, seitsemän viikkoa! Ja korkeintaan luulin heidän viipyvän matkallaan kuusi. Seitsemän viikkoa erämaassa!"

Belding ei vastannut, mutta toivo palasi hänen sydämeensä. Hän luotti vaimoonsa, vaikka hän ei ollenkaan voinut ymmärtää vaimossaan tuota, jota hän luuli joksikin salaperäiseksi voimaksi.

"Vuosia sitten etsiessäni isääni opin tietämään paljon asioita tästä maasta", sanoi rouva Belding. "Et voi milloinkaan sanoa, kuinka kauan ihminen voi elää erämaassa. Karuimmissa, peloittavimmissa ja luoksepääsemättömimmissäkin paikoissa on usein piilossa olevia kosteikkoja. Myöhemmällä iälläni rupesi isäni kullanetsijäksi. Tuo tuntui minusta omituiselta, sillä hän ei ennen välittänyt ollenkaan rahasta eikä kullasta. Sain selville, että hän usein oleskeli erämaassa viikkoja, jopa kuukausiakin yhtämittaa. Sitten koitti aika, jolloin hän ei enää palannut. Se tapahtui jo aikoja ennenkuin saavuin lounaiselle rajalle ja kuulin hänestä. En sittenkään menettänyt vielä toivoani pitkään aikaan, vaan odotin häntä palaavaksi. Tiedän nyt, joku ilmoittaa minulle, tuntuu todellakin kuin se olisi hänen henkensä, että hän eksyi sinne ja kuoli. Mutta minulla ei ole sellaista tunnetta yaquista eikä pakolaisista. Yaqui on jättänyt Rojaksen tahi houkutellut hänet johonkin ansaan. Ehkä se vei aikaa ja pakotti heidät matkustamaan kauas Sonoraan. Intiaani on liian viisas lähteäkseen nyt takaisin, kun kaikki lähteet ovat kuivuneet. Hän on taivuttanut vartijatkin odottamaan. Minusta tuntuu kuin tietäisin tämän varmasti. Rakas Nell, ole nyt urhoollinen ja kärsivällinen. Dick Gale tulee kyllä takaisin luoksesi."

"Voi, äiti!" huusi Nell. "En voi lakata toivomasta niin kauan kuin olet luonani."

Tämä keskustelu voimakkaan äidin kanssa aiheutti muutoksen sekä Nellissä että Beldingissä. Nell, joka ei ollut tehnyt juuri muuta kuin surrut, vahtinut länttä ja ratsastellut hurjasti, vaipui nyt kärsivälliseen odotukseen, joka oli surullista, mutta vakavaa. Hän auttoi äitiään enemmän kuin milloinkaan ennen, lohdutti Beldingiä ja alkoi osoittaa suurta mielenkiintoa kasvavaa kylää kohtaan. Belding, joka oli ollut murtua vihan aiheuttamaan jännitykseen, virkistyi niin, että hän ulkonaisesti oli jälleen oma itsensä. Hän tiesi kumminkin itse, että hän teeskenteli, ja totesi, että hänen hitaasti liekehtivä kiukkunsa Chaseja kohtaan oli muuttumaisillaan vihaksi.

Belding päätteli itsekseen, että jos Ben Chase ja hänen poikansa Radford olisivat hankkineet itselleen mainetta jotenkin muuten kuin ryhtymällä suuriin yrityksiin, olisi hän voinut kärsiä heitä. Mutta isä oli ahne, perso, kova ja maltillinen, ja poika lisäsi näihin ominaisuuksiin voimakkaan halun hallita muita, himon väkijuomiin ja kortteihin. Nämä miehet edistivät kyllä laakson tulevaisuutta, ja monet köyhät meksikolaiset ja amerikkalaiset hyötyivät myöskin heidän suunnitelmistaan huolimatta siitä, että nämä Chaset työskentelivät selvästi vain omaksi edukseen.

Belding riistäytyi irti tuosta lamauttavasta lumouksesta ja päätti aloittaa muutamia melko suuria töitä saadakseen ne tehdyiksi ennen kuumia kuukausia. Hän käväisi kumminkin ensin Sonoytan kosteikossa. Hän totesi tyytyväisin mielin, että olot rajalla olivat suotuisat, ja sai varmasti selville, ettei pakolaisista ollut kuulunut hiiren hiiskaustakaan. Saadakseen kaikki matkat pois mielestään, vei hän vielä Casitaan lauman noita valkoisia jalorotuisia ja lähetti ne Texasiin karjanomistajille ja hevostenjalostajille. Sitten, kun hän kerran oli rautatien läheisyydessä, matkusti hän Tucsoniin. Siellä sai hän kuulla paljon mielenkiintoista Chaseista. Niillä oli konttori kaupungissa ja vaikutusvaltaisia ystäviä Capitolissa. He olivat kuulemma lännen nopeasti kasvavan liikemiesjoukon merkityksellisimpiä miehiä. He omistivat Southern Pacific Railroad'in osakkeita, ja lähimmässä tulevaisuudessa aiottiin kuulemma rakentaa haararata San Felipestä Forlorn Riveriin. Nämä Chasein suunnitelmain erikoiskohdat olivat merkityksettömät, kun niitä verrattiin Beldingin omiin suunnitelmiin. Hänen luotettavaisuuttaan oli koetettu viekkaasti vähentää. Oli levitetty huhuja, ettei hän olekaan täysin pätevä valvomaan siirtolaisuutta rajalla Yhdysvaltain hyödyksi. Belding otaksui tämän olevan vain alkua. Chaset koettivat nähtävästi karkoittaa hänet Forlorn Riveristä, mutta ehkä edistääkseen parhaiten omia suunnitelmiaan toimivat he varovaisesti. Belding palasi raivoissaan kotiaan. Mutta hän malttoi mielensä. Ensimmäisen kerran elämässään pelkäsi hän nyt itseään. Hänen oli ajateltava vaimoaan ja Nelliä ja lännen vanha laki oli jo kumottu ikuisiksi ajoiksi.

"Isä, näiden kaivoksien ympärillä väijyy eräs toinen Rojas", huomautti Nell, kun tervehdys ja tavalliset kysymykset ja vastaukset oli vaihdettu.

Nellin nauru tukahdutti Beldingin huudahduksen. Tyttö näytti vakavan leikilliseltä.

"Vai niin. Mutta, tyttöseni, tuo nimi muuttaa silmissäni kaikki punaiseksi. Jos aiot kiusoitella minua, keksi joku toinen keino. Ymmärrätkö?"

"Nell, kerro se kumminkin hänelle, niin silloinhan se on tehty", sanoi rouva Belding tyynesti.

"Lupasit minulle kerran, isä, ettet lähde ammuskelemaan tuonne kylälle, etkö luvannutkin?"

"Kyllä, muistan sen nyt", vastasi Belding vastaamatta kumminkaan tyttärensä hymyyn.

"Uudistatko lupauksesi", kysyi Nell kevyesti veitikkamaisin silmin, jotka eivät kumminkaan enää olleet niin leikilliset ja kujeilunhaluiset kuin ennen. Tytön huulet vapisivat eivätkä posket olleet enää niin pyöreät.

"Uudistan", vastasi Belding, ja hän tiesi, miten hänen äänensä oli hieman paksu.

"Ellet olisi niin sokea, hyvä isä, olisit jo aikoja sitten huomannut, miten herra Radford Chase on ahdistellut minua. Alussa tuntui se vain kiusalliselta enkä senvuoksi halunnut lisätä huoliasi, mutta näiden parin viikon kuluessa, kun olet ollut matkoilla, on se ollut enemmän kuin kiusallista. Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin huitaisin häntä piiskallani, on hän koettanut kaikin mahdollisin keinoin tavata minua. Hän on ollut minua vastassa minne ikinä vain olen mennytkin. Hän on kirjoitellut minulle niin paljon kirjeitä, etten ole jaksanut lähettää niitä kaikkia takaisinkaan.

"Kun poistuit kotoa matkoillesi, en luule hänen tulleen rohkeammaksikaan, mutta hänellä oli kumminkin paremmat tilaisuudet, sillä en voinut olla huoneessanikaan aina. Minun oli pakko toimittaa äidin asioita, käydä sairaiden luona, opettaa pyhäkoulussa ja sitten oli minulla lukemattomia muitakin hommia. Herra Chase väijyi minua joka kerta, kun poistuin kotoa. Jos hän vielä työskentelee, niin en tiedä milloin, ellei sillä aikaa kuin nukun. Hän seurasi minua, kunnes huomasin, että minun oli viisainta sallia hänen kävellä rinnallani ja puhua itsensä pyörryksiin. Hän sanoo rakastavansa minua ja tahtoo mennä kanssani naimisiin. Kerroin hänelle rakastavani toista ja meneväni pian naimisiin. Hän sanoi, ettei se merkitse mitään, jolloin sanoin häntä tyhmeliiniksi.

"Kun hän seuraavan kerran tapasi minut, sanoi hän haluavansa selittää. Hän sanoi jokaisen tämän rajaseudun asukkaan jo tietävän, että mies, jota rakastan, oli eksynyt ja kuollut erämaahan. Tulin hyvin pahoilleni, sillä ehkä hän on oikeassa. Usein tuntuu tuo otaksuminen peloittavasti totuudenmukaiselta. Sen jälkeen olen pysynyt kotosalla, ettei hän saisi sanoa minulle tuollaisia ikäviä asioita enää.

"Mutta, isä, sellainen mitätön asia, että olen pysynyt äidin luona ja huoneessani, ei ole voinut pidättää herra Chasea. Ellei hän ole aivan pähkähullu, on hän ainakin parantumaton tyhmeliini. Koetan olla armelias, koska tuo mies vannoo rakastavansa minua, ja ehkä hän sen tekeekin, mutta hän tekee minut levottomaksi. En voi nukkua ja pelkään oleskella huoneessani yksinäni öisin. Olen silloin aina paennut äidin luo. Hän väijyy aina jossakin. Rohkeako? Mitä vielä, herra Chase on jotakin vallan toista. Hänellä ei ole hituistakaan säädyllisyyden tunnetta. Hän lahjoo palvelijamme ja tulee puutarhaamme. Ajattele nyt, millainen konna hän on. Hän tekee mitä naurettavimpia anteeksipyyntöjä ja ikävystyttää äidin kuoliaaksi. Tunnen olevani kuin koiran koloon ajama pieni kaniini. En uskalla edes kurkistaa ulos."

Jotenkin tuntui Beldingistä tämä asia niin hullulta, että hän nauroi. Hän ei ollut nauranut niin pitkään aikaan, että se tuntui hänestä hyvältä. Vasta kun hän huomasi Nellin hämmästyksen ja tuskan, lakkasi hän kiertäen käsivartensa tytön ympärille.

"Älä ole milläsikään, kultaseni. Olen sellainen vanha karhu. Kertomuksesi huvitti minua luullakseni. Toivon, ettei herra Radford Chasella ole ollut hauskaa… Nell, tuo vanha juttu on siis uudistunut jälleen. Miehet rakastuvat sinuun sievän näkösi vuoksi. Millaisen hinnan sellaiset naiset kuin sinä ja Mercedes saavatkaan maksaa kauneudestaan! Parempi olisi olla niin ruma kuin joku likainen aita."

"Älä luulekaan, voit lyödä vaikka vetoa siitä, kuten Laddy sanoo… Ensimmäisen kerran, kun tapaan tuon paikkakuntamme Romeon hiiviskelemässä täällä ympäristössä, annan —"

"Kirottua, Nell, lupasin vain olla ampumatta, muuta en. Karkoitan vain tuon miehen täältä hellästi, kuulitko, hyvin hellästi. Lopusta pitäköön sitten Dick Gale huolta."

"Ei, isä!" huudahti Nell painautuen häneen vetoavasti, peloissaan ja vielä jotenkin muutenkin.

"Älä käsitä minua väärin, Nell. Sinulla on tunnetut omat keinosi aina, peität pumpulilla äitisi silmät ja kierrät pikkusormesi ympärille. Mutta et voi sovittaa kumpaakaan menetelmää Dick Galeen. Olet niin helläsydäminen, ettet välitä tuon Chase-roiston tarkoituksista. Mutta kun Dick palaa kotiin, voit olla varma siitä, että Chasein asunnosta muodostuu pieni helvetti vähäksi ajaksi. Kyllä Dick ottaa selvän kaikesta, ja haluan olla silloin katsomassa, kun hän käsittelee herra Radfordia samoin kuin Rojasta."

Belding piti sitten tarkasti silmällä nuorta Chasea, mutta kuulikin muutamia päiviä myöhemmin, että sekä isä että poika olivat lähteneet usein uudistuvalle matkalleen Casa Grandesiin, jonka läheisyydessä heidän kultakaivoksensa sijaitsivat.

Huhtikuu kului nopeasti ja toukokuu alkoi. Eräänä aamuna oli Beldingin pakko keskeyttää työnsä puutarhassa kuullessaan auton säksytystä ja äänekkään "Halloo!" Hän meni etupihalle ja näki siellä erään auton, jonka hän luuli ennenkin nähneensä Casitassa. Sen ohjaajakin oli tutun näköinen, mutta muut harmaihin nuttuihin ja peitteihin pukeutuneet kolme henkilöä olivat hänelle aivan outoja. Hän oli jo saapunut tielle ja huomasi silloin, että autossa istui pari naista ja muudan mies. Matkustajat irroittivat juuri tomuisia harsoja kasvoiltaan. Belding näki vanhan, kellertäväihoisen ja melko raihnaisen miehen, jota hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt, kauniin tummasilmäisen naisen, jonka hiukset näyttivät harmailta harson läpi, ja solakan nuoren tytön, jonka kasvot panivat Beldingin heti ajattelemaan Dick Galea.

"Oletteko Tom Belding, siirtolaisten tarkastaja?" kysyi autossa oleva herra kohteliaasti.

"Olen, ja nyt tiedän, keitä te olette", vastasi Belding sydämellisesti iloissaan ojentaessaan suuren kätensä. "Olette Dick Galen isä. Olen äärettömästi iloinen saadessani tutustua teihin."

"Kiitoksia. Niin, olen Dickin isä ja tässä, herra Belding, on Dickin äiti ja hänen sisarensa Elsie."

Loistaen ilosta tervehti Belding naisia, jotka eivät yrittäneetkään peittää liikutustaan.

"Herra Belding, olen tullut tänne länteen hakemaan kadonnutta poikaani", sanoi herra Gale. "Hänen sisarensa kirjeihin ei ole vastattu. Emme ole kuulleet hänestä mitään moneen kuukauteen. Onko hän vielä täällä luonanne?"

"No niin, tuota, olen todellakin hyvin pahoillani", aloitti Belding hitaasti. "Dick on matkoilla juuri nyt toimittamassa erästä tärkeää tehtävää. Odotan hänen palaamistaan joka päivä… Ettekö halua tulla huoneeseen? Olette tomuiset, kuumissanne ja väsyneet. Tulkaa sisään ja sallikaa äidin ja Nellin laittaa olonne mukavaksi. Tietysti on teidän oltava luonamme ainakin vähän aikaa. Meillä on kyllä riittävästi tilaa. Teidän on odotettava Dickin paluuta. Ehkä hän tulee piankin, sillä hän on viipynyt matkallaan jo melko kauan… Sallikaa minun pitää huolta matkatavaroista, herra Gale… Tulkaa nyt mukaani… Olen kovin iloinen saadessani tutustua teihin kaikkiin."

Iloisesti, kiihkeästi ja onnellisena jatkoi Belding puhettaan ohjatessaan Galet vierashuoneeseen ja esitellessään heidät sydämellisesti hämmästyneille rouva Beldingille ja Nellille. Hänen vaimonsa ja tyttärensä huumautuivat kokonaan muutamiksi hetkiksi. Belding ei muistanut ainoatakaan tilaisuutta, jolloin muutamien vieraiden tulo olisi näin järkyttänyt heitä. Mutta tietysti olikin tämä tapaus erikoinen. Hän oli hieman kiihtynyt itsekin, ja huomattuaan sen hämmästyi hän suuresti. Kun vieraat oli saatettu huoneihinsa, sai rouva Belding takaisin hetkeksi menetetyn mielenmalttinsa, mutta Nell tuli juosten takaisin villimpänä kuin hirvi ja niin kiihkoissaan ettei sellaista ennen oltu nähty.

Belding huomasi, ettei Nell onnellisessa huumauksessaan muistanutkaan mainita isää.

"Hänen äitinsä!" jatkoi Nell. "Voi, tiesin sen, olen aina sen tiennyt! Dickin omaiset ovat ylpeitä ja rikkaita, he ovat, suoraan sanoen, jotakin. Luulin pyörtyväni, kun rouva Gale katsoi minuun. Hän näytti kyllä hieman uteliaalta, mutta hän oli niin jäykkä ja ylpeä. Hän arvaili varmasti, kuka olen. Dick ei ole milloinkaan kirjoittanut hänelle olevansa kihloissa kanssani. Minulla on Dickin sormus, joka on kuulemma kuulunut hänen äidilleen ennen. En tahdo enkä voikaan ottaa sitä sormestani. Olen niin peloissani… Mutta hänen sisarensa on rakastettava ja suloinen, ja ylpeä myöskin. Ruumistani poltti, kun hän katsoi minuun. Halusin niin mielelläni suudella häntä. Dick oli aivan hänen näköisensä silloin, kun hän tuli luoksemme. Mutta nyt on Dick muuttunut niin, etteivät hänen omaisensa häntä tunnekaan… Ajatelkaahan nyt, että he ovat tulleet! Minua harmittaa, että näytin pelästyneeltä, vaikka en milloinkaan maailmassa ole halunnut näyttää niin suloiselta kun nyt."

Nell juoksi hengästyneenä tiehensä laittamaan itseään sellaiseen kuntoon kuin tilanne hänen mielestään vaati. Kun rouva poistui huoneesta, huomasi Belding, että hänen kasvonsa olivat surulliset, omituiset ja levottomat. Belding jäi saliin ajattelemaan vaimonsa ja tyttärensä omituista kiihtymystä, jota hän ei ymmärtänyt. Naiset ovat niin tunteellisia olentoja. Belding ymmärsi kyllä, että Dickin omaisten tulosta voitiin iloita, mutta mitään levottomuutta herättävää ei hän ainakaan vielä siinä huomannut.

Galet palasivat pian vierashuoneeseen ollen aivan erinäköiset nyt, kun he olivat riisuneet yltään pitkät harmaat kaavut ja hunnut. Belding näki merkityksellisyyttä ja komeutta. Herra Gale näytti vakavalta, huolien painamalta ja ystävälliseltä mieheltä, jonka sekä sielu että ruumis olivat sairaat. Belding oli huomaavinaan hänessä samanlaista voimaa kuin Ben Chasessakin, mutta töykeys ja kovuus puuttuivat. Hän totesi, että herra Gale oli vaikutusvaltainen mies. Rouva Gale säikähdytti melkein Beldingiä, mutta hän ei osannut sanoa, miten. Tyttö muistutti joka suhteessa Dickistä.

Beldingin mielestä puhuivatkin he aivan samoin kuin Dick. He kertoivat ratsastuksestaan Ash Forkista rajalle, rumasta ja hävitetystä Casitasta ja matkalla kärsimästään kuumuudesta, tomusta ja kaktuksista. Nell palasi pian huoneeseen, ollen nyt tyyni ja suloinen valkoisessa puvussaan, jonka rintaan hän oli kiinnittänyt punaisen ruusun. Belding ei ollut milloinkaan ollut niin ylpeä hänestä. Hän huomasi tytön haluavan esiytyä edukseen Dickin omaisten silmissä ja alkoi hieman käsittää, miten vaikealta tämä koe tytöstä mahtoikaan tuntua. Belding kuvitteli, että kuta pikemmin Galet saivat tietää Dickin aikomuksesta mennä naimisiin Nellin kanssa, sitä parempi oli se kaikille ja erittäinkin Nellille. Keskustelun kuluessa koetti hän etsiä tilaisuutta ilmoittaakseen tämän merkityksellisen uutisen, mutta hänen oli niin ahkerasti vastattava kysymyksiin, jotka koskivat hänen virkaansa rajalla, ja selitettävä, millainen paikka Forlorn River oli, miksi sinne oli pystytetty niin paljon telttoja ja muita samanlaisia asioita, ettei hän voinut.

"Tämä on mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista", sanoi herra Gale. "Jossakin toisessa tilaisuudessa on teidän kerrottava minulle kaikki tietonne lännestä, sillä tämä kaikki on aivan uutta minulle. Olen hämmästynyt ja ihastunut, herra Belding, en voi muuta sanoa… Mutta kaikista enimmän haluan kumminkin kuulla jotakin pojastani. Terveyteni on murtunut. Olen surrut itseni sairaaksi hänen vuokseen. En halua salata teiltä, että riitelimme. Nauroin hänen uhkauksilleen ja hän matkusti pois. Olen sen jälkeen huomannut, etten tuntenutkaan Richardia. Olin väärässä ärsyttäessäni häntä. Kului vuosi, ennenkuin kuulimme hänestä, ja nyt on kulunut kuusi kuukautta jälleen meidän saamatta sanaakaan häneltä. Suoraan sanoen, herra Belding, lauhduin vihdoin ja nyt olen tullut häntä hakemaan. Olen vain pahoillani, etten lähtenyt heti. Poikani joutuu vaikutusvaltaiseen asemaan jonakin päivänä, ehkä jo hyvinkin pian. En olisi sallinut hänen oleskella täällä villissä maassa niin pitkää aikaa, ellen olisi toivonut hänen vihdoinkin tulevan järkiinsä, jota olen suuresti epäillyt. Nyt pelkään hänen —"

Belding ei ollut niin tietämätön miesten välisistä asioista, ettei hän olisi ymmärtänyt isän ja pojan nykyistä suhdetta toisiinsa.

"Niin, herra Gale, useinkin joutuvat idästä tulleet nuorukaiset täällä huonoon asemaan", sanoi hän lyhyesti.

"Olen kuullut sen", vastas herra Gale varjon levitessä hänen kuihtuneille kasvoilleen.

"Nyt ei heillä ole muuta neuvoa kun kerjätä ja kuljeskella paikasta paikkaan, ja loppu on tavallisesti huono." Belding levitti käsivartensa ja kun toinen sattui puristautumaan Nellin ympärille, puristi tyttö sitä lujasti. "Niin, sellainen on heidän tavallinen kohtalonsa", lopetti hän iloisesti.

Nähdessään herra Galen toivottomuuden tunsi Belding jonkunlaista iloa ja rouva Galen huomautus: "Johan minä sinulle sanoin", ei liikuttanut häntä ollenkaan, mutta Dickin sisaren suurien tummien silmien katsetta ei hän voinut sietää.

Hän rykäisi tavanmukaisen kirouksensa asemesta ja sanoa tokaisi kiihkeästi: "Mutta Dick Gale ei joutunut milloinkaan huonoille jäljille! Kuunnelkaa, niin kerron!"

Ennätettyään juuri aloittaa kertomuksensa Dick Galen vaiheista huomasi hän, ettei hänellä milloinkaan ennen elämässään ollut ollut niin tarkkaavaisia ja jännittyneitä kuulijoita. He näyttivät heti pelästyvän ja kertomuksen loppuun asti istuivat he sitten kalpeina, hiljaa ja sanattomina hämmästyksestä. Dick Galen seikkailu Casitassa, Mercedeksen pelastaminen ja hänen myöhemmät vaiheensa rajavartijana eivät varmastikaan menettäneet mitään värikkäisyydestään, rohkeudestaan eikä jaloista erikoispiirteistään Beldingin kertoessa niistä. Hän ei salannut muuta kuin nykyiset epäilyksensä Dickin turvallisuudesta.

"Voi, isä", huudahti hän säteilevin silmin, "sydämeni sisimmässä olen aina uskonut Dickiä mieheksi."

Herra Gale nousi horjuen tuolistaan. Hänen raihnaisuutensa ilmeni nyt tuskallisesti.

"Herra Belding, tarkoitatteko, että poikani Richard Gale on tehnyt tuon kaiken?" kysyi hän epäillen.

"Martha, kuulitko?" Herra Gale kääntyi kysyäkseen vaimoltaan, mutta tämä ei voinut vastata. Luonnollinen väri ei ollut vielä palannut rouvan kasvoihin.

"Hänkö taisteli tuota roistoa ja hänen miehiään vastaan yksinään ja voitti heidät?" kysyi herra Gale tiukasti ja kovasti.

"Ja pelasti erään espanjalaisen tytön, poistui erämaahan paljain käsin, ruoatta ja aseitta? Tekikö Richard Gale kaiken tuon, hän, jonka kädet olivat ennen aina toimettomat?"

"Hän on siis vartija nyt — ratsastaa, taistelee, nukkuu hiekalla ja valmistaa oman ruokansa?"

"Hoitaako hän hevosensakin omin käsin?" Tämä kysymys tuntui ilmaisevan herra Galen totuudennälän huipun. Hän oli kohottanut päänsä hieman pystympään ja hänen silmänsä olivat kirkkaammat.

"Miks'ei Dick Gale hoitaisi hevostaan? Kuulkaahan, maailmassa ei ole monta ihmistä, joita rakastetaan niin paljon kuin Dick Gale rakastaa hevostaan. Blanco sol on eläimen nimi, herra Gale. Se on sama kuin valkoinen aurinko. Odottakaa, kunnes näette sen. Sellaisia ei ole monta, se on valkoisin, suurin, vahvin, nopein ja komein hevonen täällä lounaassa!"

"Vai rakastaa hän niin hevostaan. En tunne enää omaa poikaani… Herra Belding, kerroitte Richardin työskentelevän teille. Voitteko ilmoittaa hänen palkkansa suuruuden?"

"Hän saa neljäkymmentä dollaria, ylöspidon ja varusteet", vastasi
Belding ylpeästi.

"Neljäkymmentä dollaria kuukaudelta nuorukaiselle, joka yliopistossa ollessaan tuhlasi viisisataa samassa ajassa ja tultuaan sieltä pani menemään tuhansia!"

Herra Gale nauroi nyt ensimmäisen kerran, ja se oli sellaisen miehen naurua, joka haluaa uskoa kuulemansa, mutta ei oikein tiedä, uskaltaako hän.

"Mitä hän tekee noin paljolla rahalla, jonka hän on ansainnut vaaroissa ja työssä hiellään ja verellään? Neljäkymmentä dollaria kuukaudessa!"

Ilmeisesti tuntui tämä Dick Galen isästä mahdottomalta ja hän katsoi vaimoonsa mykkänä hämmästyksestä. Dickin sisar taputti käsiään kuin pieni tyttö.

"Varmasti säästää hän sen. Dick on kihloissa Nellin kanssa, kasvattityttäreni Nell Burtonin kanssa."

"Ah, isä!" änkytti Nell ja nousi ollen niin kalpea kuin valkoinen puku hänen yllään.

Tuntui omituiselta, että Dickin äiti ja sisarkin nousivat ja kääntyivät Nelliin päin tummin, ylpein ja tutkivin katsein. Belding tunsi epämääräisesti tehneensä jonkun virheen. Nellin kalvenneet, kauhistuneet kasvot säikähdyttivät häntä. Mitä hän olikaan tehnyt! Varmasti oli Dickin omaisten saatava kuulla hänen suhteensa Nelliin. Syntyi vaitiolo, jonka kuluessa Belding hermostui.

Nellin vapisevat huulet muodostivat myöntävän vastauksen, mutta eivät lausuneet sitä ääneen. Hän ojensi vain kätensä näyttäen sormusta, jonka Dick oli antanut hänelle. Neiti Gale tunsi sen heti ja hänen vastauksensa oli lämmin, suloinen ja miellyttävä.

"Neiti Burton, olemme saaneet kuulla Richardista ihmeellisiä asioita", lisäsi herra Gale vakavin, vaikkakin vapisevin äänin. "Jos olette ollut osallinen hänen mieheksi muodostamisessaan — ja nyt alan sen jo huomata ja uskoakin — siunatkoon Jumala teitä!… Rakas tyttöseni, en ole vielä sinua oikein katsellutkaan. Olet siis Richardin morsian!… Äiti, emme ole löytäneet häntä vielä, mutta olemme luullakseni saaneet selville hänen salaisuutensa. Luulimme poikamme kadonneen jäljettömiin. Mutta tässä on hänen lemmittynsä."

Siilon vasta muuttui rouva Galen kasvojen ylpeä ja kopea ilme samalla kertaa sekä tuskalliseksi että iloiseksi. Hän levitti käsivartensa. Nell huudahti omituisesti ja riensi hänen syliinsä.

Belding huomasi äkkiä jotakin selittämätöntä näköähimmentävää silmissään. Hän ei voinut nähdä selvästi eikä senvuoksi ollut ollenkaan varma, olivatko hänen huoneeseen tulleen vaimonsa kasvot niin surulliset ja kalpeat kuin hänestä näytti.

XV.

ERÄMAAHAN VANGITUT.

Kaukana Forlorn Riveristä istui Dick Gale mykistyneenä katsoen tuonne purppuraiseen syvyyteen, jonne Rojas oli kadonnut kuollessaan. Yaqui seisoi liikkumatonna jyrkällä punaisella laavapenkereellä, josta hän oli irroittanut rosvon otteen. Mercedes makasi vielä rauhallisesti paikalla, johon hän oli kaatunut. Syvyyden yli kantautui Galen korviin intiaanin omituinen hurja huuto.

Sitten kietoi hiljaisuus, perinpohjainen, eloton ja kivettynyt hiljaisuus, tuon äärettömän kuilun ja sen korkeat seinämät vaippaansa. Aurinko alkoi laskeutua, ja utu tuli punaisemmaksi ja sakeammaksi joka hetki.

Yaquin puoleisella kuilun laidalla alkava toiminta rikkoi lumouksen, joka oli pitänyt Galen yhtä liikkumatonna kuin ympäristökin oli. Intiaani peräytyi pengermää kohti liikkumatta kumminkaan enää yhtä keveästi ja varmasti kuin äsken. Hän ryömi, liukui, veti ruumistaan ja lepäsi usein alkaakseen sitten jälleen. Hän oli haavoittunut. Kun hän vihdoinkin pääsi penkereelle, jolla Mercedes makasi, hyppäsi Gale seisoalleen voimakkaana ja vapisten ja ollen valmis hänen hartioillaan nyt lepäävään vastuunalaisuuteen.

Hän meni nopeasti Thornen luo, joka juuri palaili tajuntaansa. Gale toi vettä ja hautoi hänen kasvojaan samalla kun hän joi. Thornen silmien ilmettä oli mahdoton kestää.

"Thorne, Thorne, kaikki on hyvin!" huusi Gale hänelle kimakasti. "Mercedes on pelastettu! Yaqui pelasti hänet! Rojas sai, mitä hän tarvitsikin! Yaqui hyppäsi penkereelle ja sysäsi rosvon kuiluun. Hän leikkasi Rojaksen irti jalka jalalta, vähitellen. Voitimme taistelun, Thorne."

Thornelle olivat nämä ihmeellisiä, voimistuttavia sanoja. Synkkä kauhu hävisi hänen silmistään, ja ne alkoivat välkkyä ja loistaa. Hän nousi seisomaan horjahdellen, mutta tarvitsematta tukea, ja katsoi aukon yli. Yaqui oli saapunut Mercedeksen viereen ja kumartunut tämän puoleen. Tyttö liikahti ja yaqui auttoi hänet jaloilleen. Mercedes näytti niin heikolta, ettei hän voinut seisoa yksinään, mutta hän katsoi aukon poikki ja heilutti kättään. Hän oli siis vahingoittumaton. Thorne kohotti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle ja huudahti. Se ei ollut mikään kutsu eikä huomautus, ei tervehdys eikä vastaus, vaan jonkunlainen samanlainen tunteitten ilmaus kun yaquinkin kiljahdus, jota ei kukaan voinut selittää. Mutta se oli syvä, käheä, pitkä ja peloittavan inhimillinen kiihkeydessään. Se värisytti Galea ja pani hänen sydämensä sykkimään nopeasti. Mercedes heilutti jälleen valkoista kättään. Yaqui heilutti myöskin ja Gale ymmärsi viittauksen käskevän tarkoituksen.

Ottaen nopeasti vesisäiliön ja pyssyt maasta kiersi Gale toisen käsivartensa Thornen ympärille tukeakseen häntä.

"Tule nyt, vanha veikko. Jaksatko kävellä? Nojaudu vain tukevasti minuun, niin pääsemme kyllä pian täältä. Älä katso kuiluun, vaan suoraan jalkoihisi, mihin astut. Meillä ei ole paljon aikaa, sillä ilta pimenee nopeasti. Voi, Thorne, pelkään Jimin kaatuneen! Ja silloin kun näin Laddyn viimeksi, oli hän pahasti haavoittunut."

Gale oli tapausten johdosta hyvin kiihoittunut ja valpas. Hän näytti olevan valmis vaikka mihin. Ja päästyään kerran särmäiseltä ja kuoppaiselta laavalta tielle voi hän helpommin taluttaa Thornea ja katsoa terävin silmin joka suunnalle, oliko vihollisia vielä missään näkyvissä.

"Kuuntelehan, Thorne! Mitä tuo on?" kysyi hän pysähtyen paikalle, josta tie alkoi laskeutua alemmaksi suuria laavassa olevia halkeamia pitkin. Hiljaisuuden rikkoi omituinen ääni, joka ei sopinut ollenkaan aikaan eikä paikkaan. Kuului nimittäin käheätä laulua: "Pyöritä tyttöä, pyöritä vain! Kaikki miehet ovat vielä jäljellä. Kaikki piiriin! Kieputa tyttöä, kieputa vain!"

"Halloo, Jim!" huusi Gale taluttaen Thornen laavan kulmauksen toiselle puolelle. "Missä sinä olet? Ah, sinä vanha ampuja, luulin sinun kaatuneen. Olen niin iloinen nähdessäni sinut elävänä! Oletko haavoittunut?"

Jim Lash seisoi tiellä nojautuen pyssyynsä, jota hän nähtävästi käytti sauvana. Hän oli kalpea, mutta hymyili kumminkin. Kädet olivat veriset, ja vasempaan jalkaan juuri polven yläpuolelle oli hän sitonut tiukasti huivinsa. Jalka oli hervoton ja hän laahasi sitä kulkiessaan.

"Luullakseni en ole pahastikaan haavoittunut", vastasi Jim, "mutta jalkaani pakottaa kumminkin niin riivatusti, jos sen tahdot tietää."

"Hän on tuon halkeaman toisella puolella. Koetin juuri päästä hänen luokseen. Meillä oli kuumat paikat täällä. Laddy haavoittui pahasti, ennenkuin hän läksi Rojasta vastaan koettaakseen pysähdyttää hänet… Dick, näitkö, miten yaqui käsitteli Rojasta?"

"Loppu säästi minut päistikkaa syöksymästä reunan yli. Katso, minä olin lähempänä Mercedeksen piilopaikkaa kuin sinä. Kun Rojas ja hänen viimeinen miehensä menivät kuilun yli, läksi Laddy heidän jälkeensä, mutta minä en voinut. Hän ampui Rojaksen toverin, mutta kaatui itsekin. Sitten hän kumminkin nousi, horjui eteenpäin, kaatui jälleen, nousi ja kaatui. Hän jatkoi siten, kunnes hän tuuskahti suulleen lopullisesti. Luullakseni on meillä hyvin vähän toivoa löytää häntä hengissä… Sanon teille, pojat, ettei Rojas välittänyt mistään, Mercedes oli suuressa vaarassa. Näin hänen ampuvan Rojasta, mutta luodit eivät voineet pysähdyttää roistoa. Hikoilin melkein verta katsoessani Mercedeksen kamppailua hänen kanssaan penkereellä. Sitten se loppui. Sellaiseen ei olisi kyennyt kukaan muu kuin yaqui… Thorne, näit kai sinäkin sen?"

"Mikä vahinko! En ole milloinkaan nähnyt sellaista kuolemanhyppyä! Thorne, näytät melko virkeältä. Miten on laitasi? Dick, onko hän pahoinkin haavoittunut?"

"Ei. Hänen päänsä on vain kaatuessa tärähtänyt ja sitten on hänellä haava ohimossa", vastasi Gale. "No, Jim, salli minun auttaa sinut tämän paikan yli."

Askel askeleelta talutti Gale molemmat haavoittuneet toverinsa jyrkännettä alas ja sitten kapeaa laavasiltaa kuilun yli. Saavuttuaan sinne käski hän heidän levähtää sen aikaa kuin hän meni hakemaan Laddya. Dick löysi hänet makaamasta suullaan verisen käden puristaessa vielä pistoolia. Gale luuli häntä ensin kuolleeksi, mutta tutkittuaan häntä tarkemmin huomasi hän Laddin vielä elävän, vaikka hänessä olikin monta haavaa. Hän nosti toverinsa selkäänsä ja kantoi hänet toisten luo.

"Hän elää vielä, mutta siinä onkin kaikki", sanoi Dick laskiessaan Laddin maahan. "Tehkää voitavanne. Pysähdyttäkää verenvuoto. Kuten tiedätte, on hän yhtä sitkeähenkinen kuin kaktus. Minun on kiiruhdettava Mercedeksen ja yaquin luo."

Hän kiiruhti takaisin yhtä varmoin askelin ja nopeasti kuin vuoristolammas. Kun hän saapui Rojaksen viimeisen toverin, kuolleen meksikolaisen kohdalle, näki hän, miten hirveästi Laddin suuren pyssyn luoti oli miehen raadellut. Hänellä ei ollut kumminkaan aikaa pysähtyä. Rinteen alussa kulki hän nopeammasti kuin Rojas, mutta sitten kun hän oli päässyt penkereelle johtavalle kovalle, liukkaalle ja rosoiselle jyrkänteelle, oli hänen pakko kulkea hyvin varovaisesti. Mutta pian oli hän kumminkin Mercedeksen ja yaquin luona. Tyttö juoksi suoraan Dickin syliin, jolloin tytön voimat, ellei rohkeus, pettivät ja hän tuli aivan hervottomaksi.

"Mercedes, olette turvassa. Thorne on vain hieman loukkautunut. Kaikki on hyvin."

Gale kuuli tytön kuiskaavan neitsyt Marian nimen. Sitten hän nosti
Mercedeksen syliinsä.

Intiaani murahti silloin jotakin ja painoi kädellään veristä olkaansa. Gale katsoi häneen tarkasti. Yaqui oli yhtä tutkimaton kuin ennenkin, mutta kumminkin tiesi Gale jotenkin, ettei mies välittänyt tuosta haavasta. Hän seurasi Galea.

Pysähtymättä kertaakaan, kulkien hitaasti toisissa paikoissa ja varovaisesti toisissa ja nopeasti silloin kun tie oli tasainen, kantoi Gale Mercedeksen harjanteelle ja sitten toisten luo. Jim Lash koetti kömpelösti sitoa Laddia ja Thorne auttoi häntä. Ladd oli tajuissaan, mutta hän oli niin kalpea kuin hän olisi ollut kuolemaisillaan. Thorne ja Mercedes tervehtivät tyynesti toisiaan — omituisen tyynesti, ajatteli Gale, joka itse oli hyvin kiihoittunut. Ladd hymyili hänelle ja olisi selvästi sanonut jotakin, jos hän vain olisi jaksanut. Yaquikin saapui vihdoin ryhmän luo ja hänen terävät silmänsä tarkastelivat jokaista erikseen ja kiintyivät lopulta Laddiin.

"Dick, luullakseni olemme pahemmassa kuin pulassa", sanoi Jim heikosti. "Minuutin tahi parin kuluttua selviää se sinulle ja Mercedeksellekin. Olen aivan pyörällä päästäni… Luullakseni on parasta, että menet noutamaan tänne huopapeitteitä, vettä, suolaa ja puita. Laddylla on yksi mahdollisuus sadasta jäädä henkiin. Auta häntä ensin. Valmista kuumaa suolavettä. Jos jalkani on poikki, lastoita se niin hyvin kuin osaat. Tuo yaquin olkapäässä oleva reikä paranee päivässä, mutta Thorne on pahemmasti haavoittunut. Kiiruhda nyt, Dick, vanha veikko."

Lashin ääni hiljeni käheäksi kuiskaukseksi ja hän vaipui hiljaa selälleen ojentaen muut jäsenensä suoraksi, paitsi haavoittuneen jalkansa. Gale tarkasti sen ja huomattuaan, ettei luu ollut murskautunut, nousi hän lähteäkseen lähteelle.

Yaquikin oli nyt saanut haavoittuneen olkapäänsä sidotuksi ja aikoi lähteä Galen mukaan kiinnittämättä mitään huomiota Galen käskyyn pysyä muiden luona. Mutta intiaani kulki hitaasti ja vähitellen jätti Gale hänet jälkeensä. Auringonlaskun viimeinen kirkkaus valaisi tien, jota oli helppo laskeutua laaksoon. Muutamat hevoset olivat tulleet juomaan. Blanco sol tunsi Galen, hirnui ja tuli laukaten häntä kohti. Laaksossa oli jo hämärä. Yaqui saapui ja rupesi kokoamaan risuja. Gale kokosi rivakasti tarvitsemansa esineet ja käärittyään ne tervavaatteeseen läksi hän takaisin.

Ilta pimeni pimenemistään. Tie oli kapea, jyrkkä ja muutamin paikoin jyrkänteitten reunustama. Galen kantamus ei ollut hyvinkään raskas, mutta sen heiluminen kahtaalle päin hidastutti kulkua ja oli syöstä hänet kuiluun, toisin vuoroin kolhien vuoren seinämää. Hän huomasi pian olevansa pakotettu odottamaan yaquia antaakseen tämän kulkea edellä, sillä hän oli huomannut, että intiaani näki melkein yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin. Gale uurasti ylöspäin kantaen heiluvaa kuormaansa milloin olallaan, milloin vetäen sitä jäljessään, ja vaikka rinne ei ollutkaan hyvin pitkä, tuntui se kumminkin loppumattomalta. Vihdoin saapuivat he tasaisemmalle maalle ja lopulta Mercedeksen ja haavottuneiden luo.

Hän rupesi heti työhön. Yaquin oli vain huolehdittava tulesta ja lämpimästä vedestä, ja Mercedeksen oli autettava Galea niin tarmokkaasti kuin suinkin. Dick huomasi, että Laddylla oli monta haavaa, joista ei kumminkaan yksikään ollut vaarallisessa paikassa. Paimenen veri oli sen sijaan vuotanut nähtävästi kuiviin, eikä hän palannut tajuihinsakaan, vaikka Gale koettikin voitavansa. Jim Lash oli luullut, että Laddilla oli yksi mahdollisuus sadasta pelastua, mutta Gale muutti tuon otaksuman yhdeksi tuhannesta. Autettuaan toveriaan kaikin mahdollisin tavoin levitti Gale huopapeitteitä hänen alleen ja ympärilleen ja kiinnitti sitten huomionsa Lashiin.

Jim palasi vähitellen tajuihinsa. Särkynyt luoti oli tehnyt suuren reiän hänen reiteensä. Tutkittuaan haavan ei Gale ollut varma, oliko luu vahingoittunut, mutta sen hän huomasi kumminkin selvästi, ettei luunmurtuma ollut kumminkaan paha. Kun hän pesi haavaa kuumalla suolavedellä, vaikeroi Jim. Sidottuaan hänet ja sijoitettuaan hänet Laddin viereen rupesi Gale hoitamaan Thornea, joka oli hyvin heikko ja melkein tajuton. Luoti oli kyntänyt luuhun asti ulottuvan vaon hänen päähänsä. Kun haava oli sidottu, pyörtyi Mercedes. Gale nosti hänetkin muiden viereen ja peitteli heidät sitten huopapeitteillä ja lopuksi tervavaatteella.

Sitten tuli yaquin vuoro. Luoti oli lävistänyt tämän olkapään. Galesta näytti haava vaaralliselta, mutta intiaani sanoi sitä kirpunpuremaksi. Hän salli kuitenkin Galen sitoa sen ja totteli saatuaan käskyn maata hiljaa tulen vieressä huopapeitteeseensä kääriytyneenä.

Gale rupesi vahtimaan. Hän oli vieläkin niin tyyni, että häntä itseäänkin ihmetytti, ja väsymyskin oli kokonaan haihtunut. Estääkseen tulta sammumasta heitti hän siihen silloin tällöin risuja istuessaan sen vieressä tahi kävellessään edestakaisin penkereellä. Joskus hän seisahtui katsomaan noita viittä nukkujaa arvaillen, herääkö pari heistä enää milloinkaan elämään.

Aika oli kulunut pian, mutta sitten kuin nopean toiminnan hetket olivat ohi, muuttuivat tunnit vähitellen tavallisen pituisiksi. Yö jatkui, ilma kylmeni, tähdet kirkastuivat, taivas tuli sinisemmäksi ja jos nyt sellainen oli mahdollista, muuttui hiljaisuuskin painostavammaksi. Nuotio sammui ja risujen puutteessa ei Gale voinut sitä enää sytyttää. Hän kulki vain edestakaisin lyhyttä väliä tuntien sitä enemmän kylmää ja kosteutta, kuta lähemmäksi aamu tuli. Pimeys muuttui niin synkäksi, ettei hän voinut nähdä nukkujain kalpeita kasvoja. Hän pelkäsi harmaata sarastusta ja päivän valkenemista. Laavan pinnalla oleva musta verho muuttui vähitellen vaaleammaksi, sitten harmaaksi ja lopulta kirkastui aamu nopeasti.

Hetki oli siis koittanut, jolloin Dick Galen oli aloitettava vaikea työnsä. Oli luonnollista, että hän epäröi hieman alussa, ja luonnollista oli sekin, että hän mennessään katsomaan rauhallisia nukkujia teki sen kuin jonkun ankaran ja peräänantamattoman voiman pakotuksesta. Yaqui liikahti, nousi, haukotteli ja vaikka hän ei hymyillytkään Galelle, kirkastuivat hänen tummat kasvonsa kuitenkin hieman. Hänen kätensä riippui ja näytti kankealta, mutta muuten hän tuntui olevan entisellään. Mercedes nukkui raskaasti. Thornella oli niin kova kuume, että hän alkoi näyttää hyvin rauhattomalta, ja Laddissa ei näyttänyt olevan henkeä juuri ollenkaan. Jim Lash nukkui niinkuin ei haava olisi häntä suurestikaan vaivannut.

Gale lopetti tutkimisensa tuntematta mieltään hyvinkään järkytetyksi. Niin kauan kuin Thorne ja Ladd vielä elivät, oli toivoakin. Sitten hän mietti hetkisen ja hänen päätöksensä oli heti valmis.

Hän herätti Mercedeksen. Kuinka ihmeellinen, toivova ja kaunis olikaan hänen avautuvien silmiensä ensimmäinen katse! Sitten muuttui se hyvin huolestuneeksi ja hän nousi nopeasti.

"Mercedes, tulkaa. Oletteko terve? Laddy elää vielä eikä Thornekaan ole hyvin huono. Mutta minulla on teille työtä ja teidän on autettava minua."

Mercedes kumartui Thornen puoleen tunnustellen käsillään tämän kuumia kasvoja. Sitten hän nousi osoittaen olevansa sellainen nainen, jollaiseksi Gale oli hädän arvellutkin hänet muuttavan.

"Mercedes, ottakaa niin paljon tavaroita kuin voitte kantaa ja seuratkaa minua." Viitattuaan sitten yaquille, että tämä jäisi sinne, alkoi hän laskeutua mäkeä kantaen Laddia selässään.

Pysähtymättä hetkeksikään, astumatta harhaan ja tuntematta väsymystä kantoi Gale haavoittuneen laaksoon. Mercedes kulki hänen kintereillään ketterästi, keveästi ja joustavasti kuin pantteri. Gale jätti hänet Laddin luokse ja palasi takaisin. Kun hän läksi jälleen alas Thorne selässään, tunsi hän voimiensa vähenevän. Hän kantoi kuitenkin toverinsa varmasti ja nopeasti lähteelle ja laski hänet Laddin viereen. Jälleen hän kääntyi, ja kun hän alkoi kiivetä jyrkälle laavarinteelle, oli hänellä niin kuuma, että hän hikoili, ja hän oli hyvin hengästynyt. Kun hän saapui yöpaikalle, kuuli hän tervehtivän äänen. Jim Lash oli noussut istualleen.

"Halloo, Dick, heräsin hieman liian myöhään tänään. Missä Laddy on?
Dick, ethän aikone sanoa, että —"

"Entä Thorne ja Mercedes? Kuulehan, poikaseni, et suinkaan ole kantanut noita haavoittuneita raajarikkoja tuota kauheata tietä laaksoon?"

"Minun oli pakko, Jim. Tunnin auringonpaiste olisi tappanut sekä Laddyn että Thornen. Tule nyt, vanha veikko."

Kerrankin muuttui Jimin tyyni ja huoleton käytös hämmästykseksi ja liikutukseksi.

"Olen aina tiennyt sinut reippaaksi mieheksi, mutta, Dick, mikään hevonen et sinä sentään ole. Ojenna minulle kainalosauva ja tue minua toiselta puolelta."

Hän nosti paimenen selkäänsä, käski yaquin kantaa leiritarpeita ja läksi vielä kerran laskeutumaan jyrkkää rinnettä. Jim Lash oli noista kolmesta raskain ja Gale sai ponnistaa voimansa äärimmilleen voidakseen kantaa häntä kuoppaista tietä pitkin. Kumminkin kulki hän kulkemistaan alemmaksi kävellen nopeasti ja varmasti pahojen paikkojen ohi ja saapui vihdoin laaksoon jyskyttävin sydämin ja verestävin silmin. Toinnuttuaan kävi hän hakemassa leiritarpeet, joita yaqui ei ollut jaksanut kantaa.

Sitten hän rupesi vakavasti neuvottelemaan Jimin, Mercedeksen ja yaquin kanssa, miten Thornea olisi hoidettava, jotta hän jäisi henkiin. Laddin tilaa luuli Gale nyt toivottomaksi, vaikka hän aikoikin toimia tämänkin pelastamiseksi niin paljon kuin suinkin.

Vahtiessaan ja hoitaessaan haavoittuneita tuntui Galesta, että pari vuorokautta kului kuin pari tuntia. Tuon ajan kuluessa parani intiaani sen verran, että hän voi suorittaa kaikkia muita paitsi raskaita töitä. Vihdoinkin alkoi Gale väsyä ja lopulta oli hänen antauduttava. Levättyään vapautti hän Mercedeksen Thornen hoitamisesta, Thornen, jonka luota Mercedes ei olisi halunnut mitenkään poistua. Soturilla oli kova kuume ja Gale pelkäsi verenmyrkytystä. Häntä ei voitu jättää hetkeksikään yksikseen. Hänen tilansa paheni pahenemistaan ja koitti hetki, jolloin Gale luuli hänen varmasti kuolevan. Mutta se päivä kului ja samoin yökin ja seuraava päivä, ja Thorne eli vain vielä houraillen yhtämittaa ja muuttuen yhä kalpeammaksi. Mercedes hoiti häntä hellästi ja äärettömän huolellisesti tehden kaikki, mitä ihmisen voimin voitiin tehdä toisen ihmisen puolesta. Tyttö kalpeni, sulkeutui itseensä ja muuttui hiljaiseksi. Mutta nopeasti Galen hämmästykseksi ja iloksi rupesi Thornen kuume laskeutumaan. Samalla hävisivät myös tulehtuneen haavan kuumuus ja punaisuuskin. Seuraavana aamuna oli Thorne tajuissaan ja Galeenkin tarttui hieman samaa toivoa, josta Mercedes ei ollut hetkeksikään luopunut. Hän pakotti tytön levolle ruveten itse hoitamaan toveriaan. Sinä päivänä huomasi hän vaaran olevan ohi. Thornen paraneminen oli nyt mahdollinen ja riippuisi ehkä kokonaan hänen saamastaan hoidosta.

Jim Lashin haava parani vähitellen kiusallisemmitta oireitta. Oli vain ajan kysymys, milloin hän voi käyttää jalkaansa jälleen. Mutta kaikkina näinä päivinä ei Laddin tilassa huomattu juuri minkäänlaista muutosta, ellei oteta huomioon, että hän sitä mukaa kuin aika kului näytti vähitellen riutuvan pois. Hänen haavansa eivät paranneet umpeen, niistä vuoti verta joka päivä ulospäin ja ehkä sisäänkin, veren kumminkaan maksoittumatta. Jonkun päivän kuluttua halusi yaqui ruveta hoitamaan Laddia. Gale suostui siihen ajatellen kumminkin Laddin heikontuvan vähitellen niin, että hän kuolee tajuihinsa palaamatta, mutta myöntäen samalla sen olevan aivan mahdotonta tietää, mitä tuo omituinen intiaani voikaan kyetä saamaan aikaan. Yaqui poistui leiristä muutamiksi tunneiksi ja kun hän palasi, toi hän mukanaan Galelle aivan tuntemattomien erämaan kasvien lehtiä ja juuria. Niistä valmisti intiaani jonkunlaista voidetta, irroitti sitten Laddin siteet ja siveli salvaa haavoihin. Tehtyään sen antoi hän haavoittuneen maata auringonpaisteessa sitomatta ja peitti hänet vain yöksi. Seuraavana päivänä antoi hän kuivan lämpimän ilman jälleen vaikuttaa haavoihin, jotka paranivat hitaasti umpeen, eikä verta sitten enää vuotanut ulospäin.

Päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi. Yaqui parani täydellisesti ja Jim Lash alkoi kulkea paikasta paikkaan kainalosauvan varassa hoitaen vuorotellen intiaanin kanssa Laddia. Thorne makasi heikkona, ollen entisen raihnaisen minänsä laihtunut haamu, mutta kumminkin elämää säteilevin silmin, jotka olivat alituisesti Mercedekseen kiintyneet. Ladd eli vielä, sillä henki ei näyttänyt haluavan poistua tuosta luotien lävistämästä ruumiista. Hän kuihtui, riutui ja laihtui aivan luurangoksi. Hän tunsi hoitajansa ja auttajansa, mutta ei jaksanut puhua. Ainoastaan silmät ja luomet liikkuivat muun ruumiin pysyessä jäykkänä. Näinä päivinä ei hänelle annettu muuta kuin vettä. Oli ihmeellistä nähdä, miten sitkeästi hän piti kiinni elämästä, vaikka hän olikin niin heikko. Gale kuvitteli, että kuolema pysyi loitolla vain yaquin voiman vaikutuksesta. Tuo väsymätön, omituinen ja tutkimaton villi oli aina paimenen vieressä. Hänen suuret synkät silmänsä leimusivat. Vihdoin hän tuli Galen luokse, ja tuon omituisen valon kirkastaessa hetkeksi hänen tummat kasvonsa ilmoitti hän Laddin jäävän henkiin.

Toisena päivänä sen jälkeen kuin Laddille oli annettu sellaista juoksevaa ravintoa, jota hän voi niellä, kykeni hän jo puhumaan.

Galen mielestä olivat sanat hyvin Laddin tapaiset, ja kaikki muutkin, jotka sattuivat ne kuulemaan, hymyilivät kyyneleittensä läpi.

Sen jälkeen alkoi Ladd vähitellen toipua, mutta niin äärettömän hitaasti, että ainoastaan toivovat silmät voivat huomata jonkun muutoksen tapahtuneen. Jim Lash heitti sauvansa menemään, ja Thornekin, vaikka hän olikin vielä heikko, oli jo täysin terve ennenkuin Ladd voi liikuttaa kättään ja kääntää päätään. Hänen kasvoistaan hävisi tuo pitkäaikainen liikkumaton synkkyys kuin varjo ja hänen kuiskauksensa tulivat kovemmiksi. Ja vihdoinkin koitti päivä, jolloin Gale, joka oli epäillyt kaikista kauimmin, muutti mielensä ymmärtäessään paimenen paranevan. Tämän toteamisen aiheuttama ilo soi Galellekin entisen mielenrauhan jälleen. Tuntiessaan kiitollisuuden, nöyryyden ja pelon täyttävän mielensä oli hän varma, että nämä synkät kauhun ajat olivat nyt olleet ja menneet. Hän halusi iloissaan kiittää uskollista Mercedestä, Thornea, iloista Lashia, Laddia itseään ja tuota omituista ja ihmeellistä intiaania, joka hänen mielestään oli nyt jonkunlainen loistava ilmiö. Hän muisteli kotia ja Nelliä. Nuo peloittavat yhteenpuristuvat punaiset rinteet menettivät jotakin jylhyydestään, ja hänestä tuntui kuin joku hyvä hengetär olisi liidellyt läheisyydessä.

"Pojat, tulkaahan tänne", sanoi Ladd hiljaa. "Tulkaa tekin Mercedes.
Kutsukaa yaquikin tänne."

Ladd makasi muiden rakentamassa varjoisessa majassa. Hänen päänsä lepäsi pieluksella. Hänestä ei näkynyt juuri muuta kuin pitkät laihat kasvojen piirteet, ja elleivät hänen terävät, miettiväiset ja ystävälliset silmänsä olisi olleet niin pirteät, olisivat hänen kasvonsa muistuttaneet nälkään kuolleen ihmisen kuolinnaamiota.

Kukaan ei voinut vastata hänelle. Kysymys näytti hämmästyttävän Galea, kuten ilmeisesti muitakin.

Aivan laavaseinämän vieressä kasvoi surkastunut saguaro . Muutamia kuoleutuneita kukkia, jotka joskus olivat olleet valkoiset, riippui huilumaisesta rungosta.

"Tuon suuren kaktuksen näöstä päättäen näyttää siltä kuin meillä olisi maaliskuun loppu käsissä", sanoi Jim Lash synkästi.

"Varmasti on huhtikuu jo alkanut. Katsokaa aurinkoa, ja kai tunnette kuumuuden lisäytyvän?"

"Aioin vain sanoa, että on jo aika teidän kaikkien lähteä takaisin
Forlorn Riveriin, ennenkuin lähteet kuivavat."

"Laddy, lähdemme heti kun sinä paranet niin paljon, että voit istua satulassa."

Syntyi vaitiolo, jonka kuluessa ne, jotka olivat kuulleet Laddin sanat, katsoivat häneen ja toisiinsa. Lash liikautti levottomasti loukkautunutta jalkaansa ja Gale näki hänen kostuttavan huuliaan kielellään.

"Charlie Ladd, tarkoitatko, että ratsastaisimme tiehemme ja jättäisimme sinut tänne?"

"Eihän tässä ole muutakaan tehtävää. Kuuma vuodenaika on aivan lähellä ja lähteet kuivuvat kuivumistaan. Silloin ette voi matkustaa… Makaan tässä avutonna ja Jumala ainoastaan tietää, milloin voin lähteä liikkeelle. Luultavasti kuluu siihen vielä viikkoja. Vaikka jäisinkin elämään, ei minusta kumminkaan tule miestä enää. Kuulkaahan, tällaista sattuu useinkin erämaassa ja luullakseni se on hyvinkin tavallista. Olen kuullut kerrottavan useita tapauksia, jolloin muiden on ollut pakko jättää joku joukostaan erämaahan. Siinä ei ole mitään moittimista. Kun taistellaan erämaata vastaan, on luovuttava hentomielisyydestä. Kuten sanoin, olen mennyttä miestä. Olette hulluja, jos rupeatte minua odottamaan, kun ei ole kysymyksessä muuta kuin vanha erämaan tarina. Jos lähdette heti, pääsette ehkä kotiin, mutta jos odotatte saadaksenne minut mukaanne, voi se olla jo silloin myöhäistä. Tämä laavakuoppa muuttuu pian kuumaksi kuin leivinuuni. Kuten huomaatte, pojat, on tämä ainoa keino. Jim, vanha veikko, eikö olekin?"

"No sitten voitte jättää minut tänne yaquin ja parin hevosen kanssa.
Ammumme vuoristolampaita ja syömme niitä. Ja ellei vesi lopu —"

"Poikaseni, sinä et ole niin itsepäinen kuin Jim, sillä sinä ymmärrät varmasti suunnitelmani järkevyyden. Nell odottaa sinua palaavaksi Forlorn Riveriin. Ajattele, mitä se hänelle merkitsee! Hän on kirotun suloinen tyttö, Dick, eikä sinulla ole minkäänlaista oikeutta särkeä hänen sydäntään vanhan riutuneen lehmäpaimenen vuoksi. Ajattele, miten hän odottaa sinua surullisin ja miettiväisin kasvoin ja kyyneleisin silmin. Sinähän lähdet, poikaseni, etkö lähdekin?"

Paimen käänsi nyt katseensa Thorneen päin, mutta nyt oli hänen harmaitten silmiensä välähtelevä kirkkaus himmennyt.

"Thorne, sinä ainakin olet aivan eri asemassa. Jim on houkka ja choyan piikit ovat lumonneet nuoren Galen. Hän on saanut erämaan myrkkyä vereensä. Mutta sinä — sinulla ei ole mitään syytä jäädä tänne — voit kyllä löytää tien kotiin. Sitä on helppo seurata, sillä onhan se niin monen kengitetyn hevosen polkema. Ota vaimosi mukaasi ja lähde… Seuraat kai varmasti neuvoani, Thorne?"

Silloin vetosi Ladd Mercedekseen. Hänen kasvonsa nytkähtelivät nyt suonenvedontapaisesti ja hänen äänensä, vaikka se olikin hiljennyt kuiskaukseksi, oli kirkas, kaunis ja niin tunteellinen, ettei Gale vielä ikinä ollut kuullut siinä sellaista sointua.

"Mercedes, olette nainen, jonka puolesta olemme taistelleet ja jonka puolesta muutamat meistä vielä kuolevatkin. Älkää tehkö tätä kaikkea turhaksi. Suokaa minulle se varmuus, että pelastimme naisen. Varmasti voitte taivuttaa Thornen lähtemään. Hän suostuu kyllä pyyntöönne, kuten kaikki muutkin. Ajatelkaa tulevia rakkauden ja onnen vuosia. Viikon tahi parin kuluttua ette enää voi lähteäkään, vaikka haluaisittekin. Onko teillä sydäntä sallia minun katsella teidän kuolemaanne?… Sanon teille, Mercedes, että kun kesän kuumuus lämmittää laavan, kutistumme kokoon ja palamme kuin karvat tulessa. Tuolta rinteeltä puhaltava tuuli muuttuu äärettömän tuliseksi. Katsokaa noita mesquite-pensaita, miten ne ovat käpristyneet kuumuuden vaikutuksesta ja janosta. Haluatteko sallia minun ja noiden muiden nähdä teidät samanlaisessa tilassa? Luvatkaa taivuttaa ainakin Thorne, ellette muita."

Hänen lämmin vetoamisensa ei vaikuttanut kumminkaan Mercedekseen, jonka sydän tuntui olevan yhtä kova ja taipumaton kuin ympäröivä laava.

Kalpein kasvoin ja suurin, tummin, leimuavin silmin sanoi espanjalainen tyttö nuo sanat, jotka vangitsivat hänet tovereineen erämaahan.

Asiasta ei puhuttu sitten enää milloinkaan. Gale luuli kumminkin huomaavansa Laddin suunnittelevan jotakin vakavaa. Hänen hämmästyksekseen ilmoitti Lash hänelle otaksuvansa samaa. Sen jälkeen pitivät he tarkasti silmällä, ettei Laddin haukkamaisten kourien lähellä ollut milloinkaan pistoolia.

Paimenen mielestä alkoi kumminkin vähitellen haihtua tuo synkkä lumous, ja kun hän oli vapautunut siitä kokonaan, alkoi hän päivittäin voimistua. Sitten tuntui siltä kuin hän olisi menettänyt kaiken kärsivällisyytensä, hän, joka ennen oli osannut niin maltillisesti odottaa. Hän oli kuin hullu tullakseen terveeksi eikä hänen nälkäänsä voitu millään tyydyttää.

Aurinko kiipesi korkeammalle muuttuen valkoisemmaksi ja kuumemmaksi. Keskipäivällä puhalsi laaksoon tuuli mereltä päin, ja nyt olivat enää palo verdet ja saguarot viheriät. Laavassa olevan lähteen vesi aleni joka päivä tuuman.

Tämän odotusajan kuluessa työskenteli vain yaqui. Hän kuljeskeli laavarinteillä, ja joka kerta palatessaan sieltä toi hän mukanaan pyssyjä, hattuja, kenkiä tahi jotakin muuta kaatuneille rosvoille kuuluvaa. Koska hän ei kumminkaan milloinkaan tuonut satulaa eikä suitsia, päättelivät paimenet siitä, että Rojaksen hevoset olivat jo aikoja sitten palanneet takaisin. Millaisen arvailun ja hämmästyksen ne aiheuttaisivatkaan Forlorn Riverissä, jos ne vain sinne menisivät.

Kuta enemmän Ladd parani, sitä kiihkeämmin halusi hän joka päivä kuulla erään kertomuksen, nimittäin sen, jota hän ei ollut nähnyt — Rojaksen ahdistamisen ja lopullisen turmion. Paimen kiintyi tuohon asiaan aivan sairaalloisesti. Hän oikein hekumoi siitä ja kiusasi Mercedestä. Jonkunlainen vakava kauhistuttava iloisuus tukahdutti hänen ystävällisyytensä ja miettiväisyytensä, jotka olivat ennen olleet niin luonteenomaisia hänelle. Mutta ilahduttaakseen häntä kiusasi Mercedes sieluaan kertomalla hänelle, millaiselta hänestä oli tuntunut silloin kun Rojas ajoi hänet pengermälle, kun hän ampui roistoa ja juoksi reunalle heittäytyäkseen syvyyteen, kun rosvo sai hänet kiinni, ja miten hän melkein sokaistuin silmin näki säälimättömän yaquin tarttuvan rosvoon. Ladd ruokki julmaa ikäväänsä Thornen merkityksellisillä muistoilla ja Galen silmien ja korvien milloinkaan unhottumattomilla terävillä ja selvillä huomioilla. Jim Lash ei väsynyt milloinkaan kertomasta hänelle, miten hän oli katsellut ja kuunnellut tuota tapausta, ja joka kerta kun hän kertoi, lisäsi hän siihen jotakin järkyttävää ja julmaa. Jim koetti niin tyydyttää toverinsa vaatimuksia, mutta Ladd koetti kumminkin iltaisin leirivalkean palaessa saada yaquiakin puhumaan. Mutta siihen ei intiaani kumminkaan milloinkaan suostunut. Hänen salaperäiset silmänsä ja hänen kasvojensa ankara ilme pysyivät samanlaisina.

Odotuspäivistä muodostui vähitellen viikkoja. Ladd parani hyvin hitaasti. Vihdoin voi hän kumminkin kävellä, ja heti kun hän huomasi sen, halusi hän päästä hevosen selkään, sillä hän ei sanonut haluavansa viivyttää enää matkaa Forlorn Riveriin.

Leirissä iloittiin ja suunnitelmia laadittiin innokkaasti. Yaqui sattui olemaan jossakin poissa. Kun hän palasi, ilmoittivat paimenet olevansa nyt valmiit lähtemään takaisin laavan ja kaktuksien yli. Mutta yaqui pudisti päätään, jolloin he selittivät uudelleen tarkoituksensa.

"Ei!" vastasi intiaani, ja hänen syvä ja kaikuva äänensä rikkoi laakson hiljaisuuden. Sitten hän selitti lyhyesti, miksi sellainen oli mahdotonta. He olivat odottaneet liian kauan. Tien varrella olevat pienemmät lähteet olivat jo kuivuneet ja kesä oli kuumimmillaan. Tuolla polttavassa erämaassa odotti heitä vain kuolema, kun täällä sitävastoin oli vettä, ruohoa, risuja ja varjoa auringon säteiltä. Vuoristossa oli sitäpaitsi lampaita ruoaksi. Vesi tulee kyllä riittämään, ellei kesästä muodostu tuollaista meksikolaisten ano secoa [= kuivuuden jälkeen].

"Odottakaa sadetta!" lopetti intiaani puhuen nyt käskevämmin kuin milloinkaan ennen. "Ellei rupea satamaan —" hän kohotti puhuvasti oikean kätensä.

XVI.

VUORISTOLAMPAITA.

Mitä Gale oli luullut kauhistavaksi tilanteeksi, jos sitä verrataan kaukana erämaasta olevaan mukavaan kotiin, muodostuikin nyt, kun hän oli joutunut näiden korkeiden laavajyrkänteitten ja laajojen kuivien tasankojen keskelle, seikaksi, johon hänen oli pakostakin mukauduttava. Hän otaksui toistenkin ajattelevan samoin. Kodista ei puhuttu sanaakaan, ja jokainen muisteli rakkaimpiaan hiljaa itsekseen. Mercedeksen naisellisuudessa ei voitu huomata minkäänlaista muutosta, ehkä senvuoksi, että kaikki, jota hän rakasti, oli hänellä mukanaan erämaassa.

Gale mietti usein tätä mielten samanlaista muutosta. Hän oli totuttaunut taistelemaan erämaan vaikutuksen halvauttavaa voimaa vastaan ja vastustamaan kaikin mahdollisin ajatuksin jonkunlaista salakavalaa alkeellista peräytymistä eräänlaiseen täydelliseen tunnottomuuteen, käyttämään näköään ja kuuloaan kuin intiaani. Hän tunsi tarvitsevansa tuon taidon nyt entistä paremmin, sillä hänen iloisuutensa alkoi hävitä. Unhottaminen oli vielä vaikeampaa kuin muisteleminen. Hän otaksui, että silloin kun ihmistä painoivat suuret surut, intohimot ja vääryydet, oli erämaa sopiva paikka joko muistelemiselle tahi unhottamiselle kunkin sinne vetäytyneen ihmisen mielentilan mukaan, mutta jokainen terve, tavallinen ja järkevä kuolevainen, joka rakasti aavikoiden kirkasta aurinkoa ja humisevaa tuulta, sai olla hyvin varuillaan, ettei hän palannut samaan luonnontilaan, joka vallitsi siellä ennen sivistystä.

Yhteisestä äänettömästä suostumuksesta tuli Laddista jälleen matkueen johtaja. Hän voi ottaa vastuunalaisuuden itselleen silloinkin kun sitä ei hänelle annettu. Epävarmuuden ja vaaran hetkinä turvautuivat Gale ja Lash, vieläpä Beldingkin vaistomaisesti Laddiin, sillä hän oli heistä voimakkain.

Ensimmäiseksi työkseen käski Ladd muiden koota kaiken jäljellä olevan ruoan tervavaatteelle. Sitä ei ollut enää paljonkaan jäljellä. Paimen seisoi kauan aikaa mietteissään katsellen sitä. Hän muisteli entisiä kokemuksiaan, joita hän vuosien kuluessa oli hankkinut sekä laitumilla että erämaassa ja punnitsi, mikä niistä olisi suurimmaksi hyödyksi tässä tilanteessa. Laddin kasvojen vakavasta ilmeestä oli mahdoton saada mitään selville, sillä hän näytti vielä aivan kuolleelta mieheltä, mutta hänen hidas päänpudistamisensa ilmaisi Galelle paljon. Mutta merkityksellisessä tavassa, jolla hän kosketti suola-astiaa, oli kumminkin vielä hieman toivoa, ja hän sanoi: "Varmasti menettelimme viisaasti ottaessamme näin paljon suolaa mukaamme."

"Tuo ruoka ei riitä kuudelle erämaahan vangitulle nälkäiselle ihmiselle. Sen loppuminen ei minua kumminkaan huoleta, sillä yaqui voi ampua lampaita rinteiltä. Toisin on veden laita. Se on meidän tilanteemme alku, keskus ja loppu."

Kuultuaan kysymyksen toisti intiaani tuon puheensa meksikolaisten pelätystä ano secosta . Kuivina vuosina haihtuu vesi tästäkin lähteestä.

Gale ei voinut löytää pohjaa kolmenkymmenen jalan pituisella nuoralla. Vesi oli niin kylmää, kirkasta ja makeaa kuin sitä olisi säilytetty varjoisassa paikassa olevassa rautasäiliössä.

"Antakaahan olla. Viimeinen vuosi oli melko kuiva. Ehkä tämä vuosi ei olekaan sellainen ja ehkä meidän hyvä onnemme jatkuu. Kysykää yaquilta, luuleeko hän rupeavan satamaan."

"Hän sanoo, ettei kukaan ihminen tiedä varmasti, mutta hän luulee kumminkin sateen tulevan."

"Kyllä sitten sataakin varmasti, siitä saatte lyödä vaikka vetoa", lisäsi Ladd. "Kun nyt vain ruoho riittäisi hevosille, sillä niittä emme pääse milloinkaan täältä. Dick, mene intiaanin kanssa tarkastamaan laakso. Näin tänään, että hevoset olivat lihoneet — lihoneet erämaassa! Mutta ehkä ne ovat jo jyrsineet suuhunsa kaiken ruohon. Mene katsomaan, Dick, ja tuo meille palatessasi hyviä uutisia."

Silloin kun Gale oli sattumalta kuljeskellut laaksossa, ei hän ollut mennyt kauaksi. Yaqui oli sanonut, että siellä oli tarpeeksi ruohoa hevosille eikä kukaan ollut tähän asti kiinnittänyt kysymykseen mitään huomiota. Dick huomasi laakson laajenevan sitä mukaa kuta kauemmaksi he tulivat. Melkein päässä, jossa se oli hyvin kapea, ilmoitti ruoho kuivan joen uoman suunnan, mutta kauempana leveni tuo uoma. Oli melkein varmaa, että sadeaikana vesi peitti koko laakson pohjan. Kuta kauemmaksi Gale meni, sitä tiheämmiksi ja suuremmiksi muuttuivat vääräoksaiset mesquite-pensaat ja palo verdet . Kaktukset ja muutkin erämaan kasvit lisäytyivät suuresti. Harmaita ruohotilkkuja oli kaikkialla. Dick alkoi jo ihmetellä, missä hevoset oikeastaan olivatkaan. Vihdoin harvenivat metsä ja pensaikko muuttuen penikulman laajuiseksi harmaaksi ruohoaavikoksi, joka ulottui kauas punaisiin hiekkatöyryihin saakka. Valkoiset hevoset olivat tasangon toisessa laidassa, ja silloin kun Gale huomasi ne, huomasivat Blanco diablo ja Sol hänetkin nostaen päänsä, ja valkoisten harjain liehuessa tuulessa hirnuivat kimakasti. Siellä oli todellakin ruohoa tarpeeksi suurellekin hevoslaumalle. Laakso oli kuin olikin todellinen kosteikko.

Ladd ja toiset odottivat Galen kertomusta, johon he suhtautuivat tyynesti, mutta kumminkin iloisin mielin, joka ei ollut vähemmän huomattava senvuoksi, että se oli hillittyä. Gale, joka oli pitänyt tarkasti silmällä hetken vaikutusta muihin, huomasi miten hän itse ja muutkin kääntyivät seurueen naisen puoleen iloisin silmin.

"Herra Laddy, te luulette — te uskotte, että me —" hän rupesi änkyttämään ja sitten hänen äänensä murtui. Hänessä elävä nainen heltyi nyt todellisen toivon ja nyt mahdollisen näiden erämaan muurien takana koittavan onnen kirkastaessa hänen mieltään.

"Mercedes, kukaan valkoinen mies ei voi sanoa, mitä täällä voi tapahtua", sanoi Ladd vakavasti. "Mutta varmasti toivon nyt enemmän kuin olen uskaltanut uneksiakaan. Olin melkein kuollut mies, mutta intiaani pelasti henkeni. Katsoessani yaquiin hiipii mieleeni omituisia ajatuksia, joita en ymmärrä. Kun katsotte häneen, näyttää hän teistä vain likaiselta, synkältä ja kostonhimoiselta villiltä. Mutta Jumalani, mikään ei voi olla suurempi erehdys! Ehkä yaqui eroaakin suuresti muista intiaaneista, vaikka hän näöltään on niiden kaltainen. Ehkä me valkoiset emme ollenkaan käsitä heitä. Belding oli kumminkin oikeassa, sillä yaqui on Jumalan lähettämä. Puhuaksemme tulevaisuudesta haluan tietää yhtä kiihkeästi kuin tekin, pääsemmekö joskus kotiin, mutta koska en ole muuta kuin mikä olen, sanon vain: Quién sabe? [= kuka tietää?] Mutta jokin sanoo minulle, että yaqui tietää. Kysykää häneltä, Mercedes. Pakottakaa hänet kertomaan, sillä meidän kaikkien olisi hyvä saada se tietää. Voisimme kärsivällisemmin odottaa, jos meillä olisi muutakin kuin luottamuksemme häneen. Hän on kyllä vaitelias intiaani, mutta pakottakaa hänet puhumaan."

Mercedes huusi yaquin luokseen. Aina kun intiaani kuuli hänen käskynsä, tuli hänen liikkeihinsä jotakin nopeutta, jota ei milloinkaan muulloin voitu huomata hänen toimissaan. Mercedes laski kätensä yaquin jäntevälle käsivarrelle ja alkoi puhua hänelle espanjan kielellä. Hänen äänensä oli matala, kiihkeä ja värähtelevä, suloinen kuin hopeatiun kilinä. Se lumosi Galenkin, vaikka hän ei ymmärtänytkään monta sanaa. Mutta hän ei tarvinnut tulkkia tietääkseen, että tässä puhui nainen ikävöidessään elämää, rakkautta ja kotia, jotka naissydämelle ovat kalleinta kaikesta.

Gale epäili omia päätelmiään. Tuntui kuin yaqui olisi ymmärtänyt Mercedeksen ikävän. Dickistä näytti kuin intiaanin järkkymätön tyyneys, hänen tutkimattomuutensa ja hänen kasvojensa laavamainen kovuus olisivat muuttuneet tietämykseksi, ystävällisyydeksi ja tasapuolisuudeksi, vaikka hänen olennossaan ei näennäisesti voitu huomatakaan mitään muutosta. Gale oli hetkisen näkevinään näyn, joka kumminkin hälveni heti, hänen voimatta painaa mieleensä tuota kaunista harhaanjohtavaa kuvaa.

"Hän vastasi myöntävästi", kuiskasi hän. "Hän lupaa suojella meitä ja opastaa meidät takaisin. Hän tietää sen mahdolliseksi."

Intiaani palasi töihinsä, ja äänettömyyden, joka oli vallannut tuon pienen joukon, keskeytti vihdoin Ladd.

"Varmasti on asia niin. Meidän ei tarvitse tehdä nyt muuta kuin käyttää järkeämme. Ystävät, olen tämän matkueen toimeenpaneva johtaja ja minua on ehdottomasti toteltava. Saatte syödä vain silloin kun lupaan. Ehkä ei terveytemme säilyttäminen muodostukaan vaikeaksi, sillä nälkiintyneet kerjäläiset eivät useinkaan sairastu. Mutta kuumuus lisäytyy, ja kuten tiedätte, voi se meidät tappaa ikävään. Jumalani, suurin vaikeutemme on tuon ajan sivuuttaminen. Kunpa teillä vain olisi halua pelata shakkia. Valmistan varmasti laudan ja nappulat, ja opetan teidät pelaamaan. Thorne, sinä olet meistä onnellisin. Sinulla on armaasi mukanasi ja tästä voi muodostua teidän kuherruskuukautenne. Koeta nyt, millaisen kauniin majan voit rakentaa vaimollesi mitättömin välinein ja pienin rakennustarpein. Dick, sinä saat myöskin kiittää onneasi. Sinä pidät metsästyksestä ja noilta rinteiltä voit ampua hienoimmat suursarvet, mitä milloinkaan on elänyt lännessä. Ota yaqui mukaasi ja tartu .405:teen. Tarvitsemme lihaa ja hankkiessasi sitä saat samalla urheilla. Tällaista tilaisuutta ei sinulla tule enää ikinä olemaan. Toivoisin, että me kaikki voisimme lähteä, mutta raajarikkoiset miehet eivät voi kiipeillä laavalla. Ja sitten voit noilta korkeilta huipuilta katsella ympäröivää seutua, jonka vertaista hedelmättömyydessä ei löydy luullakseni muualta kuin napojen läheltä. Ja kun tulet vanhemmaksi, sinä ja Nell, ja teillä on jo pari reipasta poikaa, niin ajattele, miten hauskalta sinusta tuntuukaan kertoa heille tästä olostamme täällä laavan keskellä olevassa laaksossa ja vuoristolampaiden metsästyksestäsi yaquin kanssa. Varmasti olen sen keksinyt. Voit kuluttaa aikasi metsästellen ja ajatellen. Jos minulla vain olisi sellainen morsian kuin Nell, en milloinkaan joutuisi toivottomaksi. Sellainen on sinun tehtäväsi, Dick. Metsästele ja muistele Nelliä ja kuvittele, miten vielä joskus kerrot reippaille pojillesi tästä kaikesta ja tuntemastasi vanhasta paimenesta, Laddysta, joka silloin on jo oleva kaukana rajan tuolla puolen. Kiiruhda nyt, poikaseni. Koeta innostua, sillä varmasti on se tarpeen sekä itsesi että meidänkin takia."

Gale kiipesi laavarinteelle uoman oikealle puolelle eräälle vanhalle tielle, jonka yaqui ilmoitti papagojen tehneen ennenkuin hänen heimonsa oli tullut sinne metsästelemään. Joskus kulki tie niin piikkisten, särmäisten ja kuoppaisten laavakenttien poikki, että sitä olisi ollut melkein mahdoton kulkea sittenkin, vaikka sillä ei olisi kasvanutkaan noita hopeanvärisiä choya -kaktuksia. Paljaat kielekkeet, pengermät ja harjanteet kimaltelivat auringonpaisteessa. Niiden huipuilta etsi yaquin haukankatse kaukaa ja läheltä vuoristolampaita, ja Gale tarkasteli kaukoputkellaan jyrkkiä rosoisille vuortenhuipuille päin yleneviä laavarinteitä ja laaksoon päin viettäviä loppumattomia kallioisia punaisia laavamäkiä. Laava säteili kuumuutta, ja sen punainen väri yhdessä kiiltelevien choyain kanssa muodosti maailman, joka oli kuin savuavaa tulta.

Kun he saapuivat kauemmaksi rinteelle, pysähtyi yaqui ja ryömi eräällä ulkonemalla olevien kivien taakse, josta oli laaja näköala erittäin kummalliselle seudulle. Vuorten huiput olivat vasemmalla ja edessä, oli kuiluja, harjanteita, kanjoneja ja uomia, joissa kaikissa kimalteli choya -kaktuksia ja jonkunlaisia muita valkoisia pensaita, joiden välistä näkyi muutamia viheriöitäkin kasveja. Tuo seutu oli vain vulkaanisen rinteen eristetty ja autio paikka, mutta se oli kumminkin penikulmien laajuinen. Yaqui kurkisti muutaman suuren laavalohkareen takaa tuonne epätasaiseen erämaahan ja tarttui nopeasti Galen käsivarteen viitaten samalla erään leveän kuilun toiselle reunalle.

Kaukoputkensa avulla näki Gale viisi lammasta. Ne olivat paljon suurempia kuin hän oli odottanutkaan, tummanruskeita väriltään, ja niiden joukossa oli pari käyräsarvista pässiäkin. Ne katsoivat ulkonemalle päin. Muistaen mitä hän oli kuullut puhuttavan noiden vuoristoeläimien ihmeellisestä näöstä, voi Gale ainoastaan todeta, että eläimet olivat huomanneet heidät.

Sitten alkoivat yaquin liikkeet kiinnittää hänen huomiotaan. Intiaani oli tuonut mukanaan punaisen huivin ja mesquite-pensaan oksan. Hän sitoi huivin oksaan ja pisti sen muutaman kallion rakoon. Huivi heilui tuulessa. Kun se oli tehty, pyysi intiaani Galea odottamaan.

Tämän tästä tarkasteli hän lampaita kaukoputkellaan. Kaikki viisi seisoivat nyt niin liikkumattomina kuin kuvapatsaat katsellen kuilun yli. Ne olivat enemmän kuin penikulman päässä tähystyspaikasta. Kun Gale koetti katsoa niihin kaukoputketta, sulautuivat ne niin laavan rosoiseen pintaan, ettei hän voinut niitä erottaa. Hän oli kumminkin hyvin utelias. Näkivätkö lampaat tuon punaisen huivin? Se tuntui kyllä uskomattomalta, mutta mikään muukaan ei voinut selittää niiden patsasmaista valppautta. Lampaat pysyivät tuossa asennossa ehkä noin viisitoista minuuttia. Sitten alkoi johtava oinas lähestyä ja muut seurasivat. Se astui muutamia askelia, mutta pysähtyi sitten pitäen kumminkin aina päätään pystyssä kuono kielekkeelle päin käännettynä.

"Katso sen vietäviä, nyt ne tulevat!" huudahti Gale. "Ne näkevät tuon huivin ja ovat vainunneet meidät. Kylläpä ne ovat uteliaita! Tämä on todellakin jotakin."

Gale ei tahtonut mitenkään voida malttaa mieltään, sillä lampaat lähestyivät hyvin hitaasti. Johtajan eteneminen ja pysähtyminen vuorottelivat säännöllisesti. Se toimi kuin kone. Gale seurasi sitä katseellaan sen laskeutuessa vastakkaista rinnettä ja kiertäessä reikiä, kuiluja ja harjanteita. Sitten siirsi Dick kaukoputkeaan saadakseen selville toisten aseman. Ne olivat myöskin tulossa pysähtyen ja edeten, aivan samoin kuin niiden johtajakin. Millaisia hyppääjiä ne olivatkaan ja miten varmajalkaisia! Millaisia loikkauksia ne tekivätkään! Oli oikein lumoavaa katsella niitä. Gale unhotti pyssynsäkin kokonaan, ja yaqui laski raskaan kätensä hänen olalleen, sillä heidän oli pysyteltävä hyvin piilossa ja hiljaa. Hän käsitti nopeasti suunnitelman, että lampaat tulisivat suoraan yli tutkimaan tuota kummallista tuulessa liehuvaa punaista huivia. Se tuntui todellakin omituiselta, kun ajateltiin, että eläimet olivat maailman villeimpiä.

Suuri oinas opasti muita samoin säännöllisin pysähdyksin, ja puolen tunnin kuluttua oli se kulkenut tuon leveän kuilun pohjan poikki alkaen nyt nousta rinnettä. Silloin ymmärsi Gale, että tuo houkutteleva huivi oli lumonnut sen. Dickinkään ei enää tarvinnut käyttää kaukoputkeaan. Seurasi lyhyt väliaika, jolloin muudan välissä oleva laavaharjanne peitti lampaat näkyvistä. Sen jälkeen olivat nuo pari oinasta ja niiden pienemmät toverit näkyvissä noin neljännestunnin, kadotakseen sitten jälleen toisen harjanteen taakse. Gale vahti kärsivällisesti, sillä varmaankin lähestyisivät ne vielä. Kului jännittävä hetki, ja sitten yaquin käden innostava kosketus pani Galen vapisemaan kiihkosta.

Hän muutti asentoaan hyvin varovaisesti. Tuolla noin viidenkymmenen jalan päässä olevalla laavakummulla seisoi lampaiden johtaja. Sen koko hämmästytti Galea eikä hän aluksi kiinnittänyt huomiotaan muuhun kuin sen sarviin. Mutta niiden suuruus ei kyennyt vangitsemaan hänen katsettaan pitkäksi ajaksi ja hän rupesi tarkastelemaan eläintä muutenkin. Se oli kaunis, jäntevä, solakka, voimakkaasti kehittynyt ja sen asento oli suurenmoinen. Galen katsoessa lumottuna hyppäsi toinenkin oinas keveästi kummulle ja pian saapuivat sinne muutkin kolme.

Silloin voivat Galen silmät todellakin hekumoida tästä metsästäjälle niin erinomaisesta näystä. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin hän olisi odottanut näkevänsä noissa Kalliovuorten suursarvissa jotakin, jota niissä ei ollutkaan. Ne olivat kyllä kauniit ja ihmeelliset, kuten hän Laddin ylistyspuheista oli käsittänytkin, mutta nuo notkeat, solakat, lyhytvillaiset ja miellyttävät eläimet eivät olleet kumminkaan sellaisia kuin hän oli otaksunut näiden paljaiden peloittavien laavavuorien voivan kehittää.

Komea johtaja tuli lähemmäksi ja sen pyöreät, esiintyöntyvät, ambranväriset silmät, jotka Gale nyt selvästi näki, tuijottivat vain tuohon kohtalokkaaseen punaiseen huiviin. Muut neljä seurasivat koneellisesti sitä. Astuttuaan hitaasti muutamia askelia pysähtyi johtaja jälleen.

Silloin kiinnitti yaqui Galen lampaihin kohdistuneen huomion pyssyyn ja samalla heidän matkansa tarkoitukseen. Hänen tuntemansa huvi väheni melkoisesti ja samalla selveni hänelle, miksi hän oli luullut noista eläimistä jotakin puuttuvan. Ne eivät olleet ollenkaan villin näköisiä. Tuo niin sanottu eläimistä villein näytti kesymmältä kuin tavallinen lammas kotona maatilalla. Hän tunsi tekevänsä murhan, jos hän ampuisi jonkun niistä, ja oli pahoillaan, että se kumminkin oli välttämätöntä. Hän ei voinut kumminkaan tukahduttaa haluaan näyttäytyä niille saadakseen selville, kuinka kesyjä ne todellakin olivat.

Kun hän tarttui pyssyynsä ja työnsi patruunan pesään, säikähtivät lampaat heikkoa metallin kilinää niin, että ne hyppäsivät. Sitten nousi Gale nopeasti seisoalleen.

Komea oinas ja sen toverit kumminkin vain katsoivat Galeen. Ne eivät olleet milloinkaan ennen nähneet ihmistä eivätkä näyttäneet aavistavankaan uhkaavaa vaaraa. Uteliaisuus, hämmästys ja ystävällisyys olivat niiden tarkkaavaisen asennon huomattavimmat ominaisuudet. Galesta näytti, että ne aikoivat tulla vieläkin lähemmäksi, mutta hän ei ruvennut odottamaan, toteutuisiko hänen otaksumisensa, sillä nytkin jo oli hänen ponnistettava tahtoaan voidakseen kohottaa raskaan pyssynsä tähtäysasentoon.

Hänen ampumansa luoti kaatoi tuon suuren oinaan. Muut läksivät pakoon kauhean nopeasti ja ketterästi. Gale tuhlasi jäljellä olevat neljä patruunaa toisenkin oinaan tappamiseen, mutta kun hän sitten sai pyssynsä jälleen latinkiin, olivat muut jo niin kaukana, ettei niitä voitu enää ampua.

Yaquin keino oli varma, kuolettava ja voimia säästävä, mutta Gale ei halunnut turvautua siihen enää milloinkaan. Hän halusi lähestyä eläimiä väijymällä, vaikka se kysyikin äärettömiä ponnistuksia, vuorillekiipeilijän silmiä ja keuhkoja ja, kuten Gale sanoi Laddille, myöskin seitsemän penikulman saappaita. Sitten kuin lampaita oli ahdisteltu ja ammuttu muutamia kertoja, oli niitä äärettömän vaikea lähestyä. Gale tuli huomaamaan, ettei siinä ollenkaan liioiteltu, kun niitä sanottiin maailman teräväsilmäisimmiksi eläimiksi. Jos hän koetti hiipiä suoraan jotakin laumaa kohti ryömien särmäisen laavan yli, huomasi vahtiva oinas hänet kumminkin ennenkuin hän pääsi ampumamatkalle. Hän huomasi, että hänen onnistuakseen oli ensin otettava kaukoputkellaan selville lampaiden asema, ryömittävä sitten tuulen alle niistä ja lähestyttävä niitä jonkun rinteen tahi kummun suojassa hiljaa kuin sisilisko, päästäkseen jonnekin edulliselle paikalle. Mutta hän epäonnistui usein. Niiden väijymiseen sai hän käyttää kaiken kestävyytensä, viekkautensa ja nopeutensa. Kun päivät tulivat kuumemmiksi, metsästeli hän aikaisin aamulla tahi juuri auringonlaskun edellä. Useamman kuin yhden yön nukkui hän jossakin onkalossa suurien tähtien tuikkiessa taivaalta ja äärettömän tyhjyyden ammottaessa hänen vierellään. Hän rupesi pitämään näistä retkistä, sillä noilla hedelmättömillä ja kuumilla rinteillä sai hän päästää hurjan luontonsa valloilleen. — Uskollinen yaqui seurasi häntä joka paikkaan kuin varjo.

Eräänä aamuna tervehti nouseva aurinko häntä juuri kun hän kiipesi tulivuoren korkeimmalle huipulle. Hän näki itäänpäin jatkuvan erämaan loistavan punertavanvalkoisena kuin alituisesti väriään muutteleva hehkuva kekäle. Näin korkealla kävi kova tuuli, joka yhä vieläkin oli kylmää. Läntiset laavarinteet olivat vielä hämärän peitossa, ja koko tuo hiekan ja tasankojen maailma kaukana olevine vuorineen oli kietoutunut etäisyyden salaperäiseen verhoon. Galeenkin oli yhtynyt paljon tuota yksinäisyyden rakkautta, omistamisen tunnetta ja ilmavien huippujen etsimishalua, joita huipuilla elävä suuri kotkakin luultavasti rakasti. Kuten tuolla suurisiipisellä linnulla oli hänelläkin nyt rajoittamaton näköala edessään. Kaikki salaisimmatkin kolkat, joista tuulet puhalsivat, luuli hän näkevänsä.

Yaqui huomasi erään lammaslauman kaukana suurimman aukon ympyränmuotoisen rosoisen laidan alla. He alkoivat hiipiä. Gale oli opettanut yaquin huomaamaan, että nopeudellakin voitiin voittaa yhtä paljon kuin kärsivällisellä viekkaudella. Pysytellen piilossa juoksi Gale särmäisen laavan yli jättäen intiaanin kauas jälkeensä. Hänen jalkansa olivat kuin magneetit, jotka vetivät puoleensa kestäviä siltoja, ja hän riensi niiden yli niin nopeasti, ettei hän ennättänyt pudota. Tuuli, huippujen ohut ilma, punainen laava ja rajaton, ympäröivä sini näyttivät jotenkin lisäävän hänen hurjuuttaan. Sitten lähestyi hän riistaa hiipien, liukuen, ryömien ja kontaten, kunnes pitkä pyssy vakautui hänen käsissään liikkumattomaksi kuin kivi ja kajahtava "pang" rikkoi hiljaisuuden. Kummallinen kaiku jylisi syvälle aukkoon ja kiersi ympäriinsä kuin kumeasti ivaten pakonsa toivottomuutta.

Gale huudahti riemusta vapauttaakseen mielensä jostakin purkautuvasta ilosta ja kutsuakseen hitaamman yaquin luokseen. Hän piti noista omituisista kaiuista. Ääni kiersi hurjasti syvemmälle ja syvemmälle tulivuoren aukon särmäisiä ja penkereisiä laitoja pitkin. Tuntui kuin nuo tuhatvuotiset seinämät olisivat olleet vihoissaan, kun niiden pyhää rauhaa häirittiin. Gale tunsi olevansa ihminen, elävä olento ja jollakin tavoin korkeampi kuin tämä villi, kuollut ja maasta esiin syössyt rautamaailma, jonkunlainen tämän suuruuden ja äärettömyyden hallitsija, koska hänellä oli sielu.

Hän odotti saaliinsa vieressä hengittäen syvään ja katsellen pitkin rinteitä tottunein silmin.

Kun yaqui saapui, ryhtyivät he kaikkein kovimpaan työhön, nimittäin kuljettamaan suuren lampaan parhaimmat palat laaksoon jyrkkiä, rosoisia ja choyain peittämiä laavarinteitä alas. Mutta siitäkin Gale piti. Kuumuus ei tuntunut hänestä miltään, nuo miljoonat pienet kolot, joihin jalka voi tarttua, eivät estäneet hänen kulkuaan, nuo veitsenterävät harjanteet, syvät kuilut, tukahduttavat kanjonit ja nuo surkastuneet sotkeutuneet mesquite-pensaat olivat vain vastuksia, joista kyllä voitiin suoriutua suuremmitta vaikeuksitta. Ainoastaan choyat pysähdyttivät Dick Galen.

Kun hänen raskas kuormansa vähensi hänen jalkojensa varmuutta joskus niin, että hän törmäsi johonkin choyaan , tahi kun nuo omituiset, kavalat, ilkeät ja melkein näkymättömät valkoiset piikit tarttuivat häneen pistäen ja raadellen, niin silloin kysyttiin, oliko hänellä voimaa ja kestävyyttä, sillä tuon kaktuksen pistokset kiduttivat hirveästi. Samalla kun se myrkytti veren, niin samalla se myös pisteli, sokaisi, poltti ja aiheutti äärettömiä tuskia. Kun piikit sattuivat jalkaan, pakotti koko ruumista, ja jos hän kaaduttuaan nousi kädet täynnä noita vähäisiä okaita, oli hän aivan avuton ja vapiseva raukka, kunnes yaqui kiskoi ne pois.

Mutta tämä ainoa vaara, joka oli peloittavampi kuin jyrkänteitten huumaavat korkeudet ja auringon aiheuttama sokeus kimaltelevilla huipuilla, ei säikähdyttänyt Galea. Yaqui oli hänen opettajansa, ja Galen silmäin edessä oli aina esimerkki, joka pani hänet ajattelemaan valkoisen miehen kykenemättömyyttä. Väri, rotu, veri, kasvatus — mitä arvoa niillä olikaan täällä erämaassa. Dick Galen oli todellakin opittava käyttämään käsiään.

Niin hän uurasti tuntikausia laskeutuessaan laavarinteiltä laaksoon, johon hän saapui kuin kuormitettu jättiläinen, likomärkänä hiestä, huohottaen, kirkkain silmin ja ahavoitunein kasvoin, resuisin vaattein ja choyain piikkejä täynnä olevin saappain.

Laiha Ladd nousi varjoiselta penkiltään ottaen piipun hymyilevästä suustaan ja nyökäyttäen päätään Jimille. Sitten hän käänsi katseensa jälleen Galeen.

Kuivan kesän polttava kuumuus lisäytyi vähitellen, eikä sitä muuten kukaan valkoinen ihminen olisi voinut kestääkään Se muutti pakolaisten elintavat tehden heistä osittain yöeläjiä. Yöt olivat niin raittiit kuin keväällä ja niiden kuluessa olisi nukkuminen tuntunut suloiselta, mutta silloin olisivat polttavat päivät muuttuneet sietämättömiksi.

Aurinko nousi kirkkaasti liekehtien. Sen ilmestyttyä näkyviin alkoi erämaasta puhaltaa kuuma tukahduttava tuuli. Punainen utu, joka oli samanlaista kuin aikaisempien auringonlaskujen aikana, näytti tulevan tuulen mukana, joka sitten ulvoi laaksossa, humisi aukossa ja kiisi lopulta raivokkaasti huippujen kimppuun.

Näiden kuumien tuulisien tuntien kuluessa nukkuivat erämaahan vangitut laavarinteen suojaisimmissa onkaloissa, ja jos heidän oli jostakin syystä pakko poistua niistä, eivät he voineet oleskella ulkona pitkää aikaa. Hiekka poltti kenkien läpi ja jos paljas käsi sattui laavaan, kohosi ihoon rakko.

Hieman ennen auringonlaskua meni yaqui sytyttämään nuotiota, ja pian tulivat muutkin ulos kuumuuden uuvuttamina ja puoleksi sokeina kuivin kurkuin ja milloinkaan tyydyttämättömin nälin. Vähäinen liikunto ja raitistuva ilma virkistivät heidät pian, ja kun yö alkoi pimetä, istuivat he mukavasti nuotion ympärillä.

Kuten Ladd oli sanonut, oli heidän suurin vaikeutensa saada aika kulumaan. Yöt olivat sanomattoman pitkät, mutta ne oli kulutettava työskennellen, leikkien ja haaveksien, mutta ei nukkuen. Tämä oli Laddin mitä jyrkin määräys, vaikka hän ei ilmaissutkaan sen syytä. Mutta paimen ajatteli nähtävästi, että nukkuminen päivän peloittavimman kuumuuden kestäessä vähensi vaivoja ja jännitystä ja ehkäpä vielä hulluksitulemisen vaaraakin.

Tämän pienen ryhmän askareet olivat tietysti monet ja monenlaiset. He työskentelivät kuin heillä olisi ollut jotakin tärkeätäkin tehtävää koettaen keksiä jonkun tekosyyn työlleen. He kertoivat ja toistivat tarinoita, kunnes ne alkoivat väsyttää kaikkia. He lauloivat. Mercedes opetti heille espanjan kieltä. He pelasivat kaikkia pelejä, jotka he vain tunsivat. He keksivät uusia, jotka olivat niin yksinkertaiset, että tuskin lapsetkaan olisivat niihin ihastuneet, mutta he syventyivät niihin vakavasti. Lyhyesti sanoen, he taistelivat järjen ja tunteitten, kaiken sivistyneisyyden ja ihmisellisyyden avulla tuota alituisesti vaanivaa yksinäisyydentunnetta ja heidän ympäristönsä villiä autiutta vastaan.

Mutta heidänkin keinonsa olivat rajoitetut. Ei voitu toivoakaan, että he olisivat täydellisesti voittaneet tuon mahtavan luonnon ja tuon kuoleman, autiuden ja riutumisen uhkaavan taivaanrannan. Heidän kiihkonsa ja kiihkoinen työhalunsa lamautuivat vähitellen, kunnes koitti aika, jolloin hiljaisuutta oli melkein mahdoton rikkoa.

Gale luuli olevansa ryhmän vilkkain ja ajattelevin jäsen, ja hän tarkasteli erämaan vaikutusta muihin. Hän kuvitteli Laddin vanhenevan heidän istuessaan leirinuotion ääressä. Kenties johtui se siitä, että paimenen harmaa tukka oli muuttunut valkoiseksi. Mikä hänessä ennen oli ollut kylmää, kovaa ja julmaa, oli omituisesti muuttunut hyväluontoisuudeksi ja jatkuvaksi muistamattomuudeksi, joka muuttui sitä merkityksellisemmäksi kuta useampia päiviä kului. Hän näytti voivan istua tuntikausia shakkilautansa ääressä liikauttamatta jäsentäänkään. Oli aivan sama nyt, oliko hänellä pelitoveria vai ei. Hän oli aina iloinen, kun häntä puhuteltiin, ikäänkuin hänet olisi kutsuttu takaisin jostakin muistojen autiosta seudusta. Jim Lash, tuo tyynin, kylmin, välinpitämättömin ja iloisin lännen asukas, mitä Gale milloinkaan oli tavannut, oli vähitellen menettänyt tuon iloisen luonteensa, joka olisi ollut niin suureksi hyödyksi hänen tovereilleen. Hän istui nyt aina ajatuksissaan tekemättä mitään. Jimillä ei ollut omaisia eikä juuri muistojakaan, ja erämaa vaati häntä yhä enemmän omakseen.

Thorne ja Mercedes olivat kumminkin ihmeelliset näytteet siitä, että luonne, järki ja sydän voivat säilyä vapaina ikävyydestä ja uhmata tämän peloittavan laavavankilan hirveätä autiutta, hiljaisuutta ja tyhjyyttä. He olivat nuoria ja rakastivat toisiaan. He voivat olla yhdessä ja tämä kosteikko oli heille melkein kuin paratiisi. Gale uskoi auttavansa itseään tarkastelemalla heitä. Kuvittelu ei ollut milloinkaan kyennyt näyttämään hänelle oikeata onnellisuutta. Thorne ja Mercedes olivat unhottaneet muun maailman. Jos he olisivat oleskelleet palaneessa, autiossa kuussa, olisivat he tuskin olleet jylhemmässä, julmemmassa ja yksinäisemmässä paikassa kuin tässä punaisten vuorien ympäröimässä laaksossa. Mutta sittenkin olisi siitä muodostunut kauniimpi paratiisi kuin maailman ensimmäisestä ja viimeisestä.

Mercedes laihtui, kunnes hän oli entisen minänsä solakka varjo. Hänestä tuli kova ja ruskea kuin paimenista ja yhtä vikkelä ja nopea kuin pantterista. Hän näytti elävän vain vedellä ja ilmalla, ja ehkä rakkaudella, sillä heidän niukkoihin ruokavaroihinsa, joista aina parhaat palat koetettiin valita hänelle, ei hän juuri koskenutkaan. Hän muistutti Galen mielestä noita villejä ruskeita eläimiä, jotka olivat yhtä vapaat kuin laavarinteitä sivelevä tuuli. Mutta vaikka nämä suuret muutokset otettaisiinkin huomioon, ei hänen kauneutensa kumminkaan vähentynyt. Hänen silmänsä, jotka näyttivät vain suuremmilta hänen laihtuneissa kasvoissaan, olivat kuin kimmeltävät lähteet. Hän oli leirin elähdyttävä voima. Hänen hymynsä ja nopea puheensa, hänen hiljainen naurunsa ja nopeat liikkeensä, hänen kujeilemisensa paimenten kanssa, hänen tumma ja intohimoinen katseensa, jonka hän niin usein kohdisti mieheensä, ja hänen kuiskauksensa hämärässä, kun he käsi kädessä kulkivat nuotion valossa — auttoivat Galea lujittamaan höltyvän otteensa todellisuuteen ja vastustamaan omituisen houkuttelevan elämän viettelyjä, elämän, jossa ihminen oli yksinään kultaisessa autiudessa, jossa ei ollut mielenliikutuksia, ei suruja eikä sairautta, vaan ainoastaan villin lepoa, unta, toimintaa ja haaveilua.

Vaikka yaqui kulkikin hänen kintereillään kuin varjo, näytti Gale kumminkin löytävän paikan, jossa hän sai kulkea yksinään hämärässä, yöllä ja auringon noustessa. Kaukana laaksossa, punaisen hämärän pimentyessä, kun hitaasti tyyntyvä tuuli haihdutti kuumuuden, kohotti Blanco sol jalomuotoisen päänsä ja hirnui isännälleen. Gale moitti itseään, että hän oli niin voinut unhottaa uskollisen hevosensa. Blanco sol ei ollut ollenkaan muuttunut. Se rakasti isäntäänsä, vapaata laidunta ja nopeaa juoksua ja oli tyytyväinen, kun se sai kyllikseen juoda kylmää vettä. Gale ajatteli, etteivät aika ja paikka merkinneet sille mitään, kunhan se vain sai nuo haluansa täytetyiksi. Hän kiersi käsivartensa sen kaarevan kaulan ympärille ja painoi poskensa sen valkoista harjaa vasten. Mutta vaikka hän olikin niin lähellä hevostaan, unhotti hän sen. Mikä oli tuo musta, punaiselta vivahtava ja koko taivaanrannan levyinen viitta, joka ryömi rinnettä ylös? Sen läpi hehkui kuparinvärinen aurinko, vaaleni ja vihdoin katosi. Oliko se vain hämärää, vai pimeyskö sieltä hiipi? Kun hän sitä ajatteli, tuntui hänestä, että se oli yön ilmoittaja, yön, jonka pituutta ajatellessa häntä värisytti.

Iltaisin oli hänelle tullut tavaksi kiivetä laavarinteelle niin kauaksi kuin sileätä tietä riitti, ja siellä olevalla penkereellä hän käveli edestakaisin katsellen tähtiä tahi istui liikkumatonna kuin kivi tuijottaen länteen päin jatkuvan erämaan liikkuviin ja muuttuviin varjoihin. Sieltä näki hän myös sametinsinisen taivaan kaarevan ja pimeän holvin, josta miljoonat kylmät, kaukaiset ja tuikkivat tähdet loistivat. Katsellessaan sitä ymmärsi hän hieman äärettömyyttä. Hän tuijotti varjoihin, jotka, vaikka ne olivatkin mustat ja läpinäkymättömät, käänsivät kumminkin hänen ajatuksensa keskeytymättömään rauhaan.

Entä sitten hiljaisuus! Hän oli mykkä, hän pelkäsi, hän kumarsi päänsä ja vapisi, ja hän ihmetteli erämaan hiljaisuutta, joka tuntui olevan rikkomaton. Silloin kun tuulikin humisi, tuntui hiljaisuus senkin voittavan. Mutta öisin tässä laavan, tuhkan ja kekäleiden maailmassa odotti hän tämän luonnon peloittavimman ominaisuuden ilmaisevan hänelle salaisuutensa. Hän tuntui olevan samalla kertaa sekä pieni poika että suuri voimakas mies ja sitten jotakin hyvin vanhaa. Hän ei käsittänyt, miksi hiljaisuuden piti olla sitä suurempi kuta autiompi paikka oli, ja se kiusasi häntä kovasti. Toisin ajoin tuntui Galesta, että täällä oli vain kuolemaa ja että siinä oli erämaan salaisuus, mutta toisin ajoin oli hän taas kuulevinaan sen mahtavan sydämen sykinnän.

Lopulta hän oppi toteamaan, että erämaa oli opettaja. Hän ei voinut sanoa, mitä kaikkea hän oli oppinut, mutta hän oli nyt kokonaan eri mies. Kun hän huomasi sen, ei hän ajatellut erämaan hidasta varmasti vaikuttavaa tehoa ihmisen alkuperäisiin vaistoihin, vaan mietti sitä, miten erämaa, ainakin niin paljon kuin hän oli oppinut sitä tuntemaan, muuttaa ehdottomasti ihmisen elämän sisäiset arvot, muuttaa hänen vanhat totutut tapansa uusiksi ja uudistaa hänet kokonaan. Gale uskoi, että vielä suuremmat kokemukset erämaasta menisivät yli ymmärryksen. Erämaa ei kasvattanut sivistyneitä ihmisiä, ja tämä seikka toi Galen mieleen omituisen ajatuksen: "Oliko sivistynyt ihminen sittenkin pohjaltaan villi?"

Yaqui oli vastaus tähän kysymykseen. Kun Gale huomasi sen, muisti hän aina nykyisen omituisen ajattelutapansa. Hänen mielensä oli niin tyhjä vanhoista mietteistä kuin tämä erämaa sivistyneistä ihmisistä. Ihmisen oli pakko tuntea villi niin hyvin kuin Gale tunsi yaquin, ennenkuin hän voi sanoa mitään ratkaisevasti, vaietakseen sitten kokonaan jonkun vaikutuksesta. Pitäessään silmällä yaquia oli Gale ensin huomannut hänessä sitkeähenkisyyttä, tyyneyttä, kestävyyttä ja voimaa, noita erämaan suomia ominaisuuksia, mutta mitä oli sanottava myöhemmästä ajasta, jolloin intiaanista oli muodostunut suurenmoinen olento, jolla oli omituiset kunnian, tasapuolisuuden ja rakkauden käsitteet. Gale epäili päätelmiään ja moitti itseään epäilystensä vuoksi.

Tuolla pimeässä istui tuo vaitelias, puolueeton ja tutkimaton yaqui. Hänen tummat kasvonsa ja silmänsä näkyivät selvästi tähtien valossa. Hän oli aina Galen läheisyydessä, syrjässä kuin varjo, mutta kumminkin lähettyvillä. Miksi? Gale oli aivan varma siitä, että intiaanilla oli yhtä paljon sydäntä kuin järkeäkin. Yaqui oli heti alussa asettunut Galen ja sattumain, työn ja vaarojen väliin. Hän oli valinnut tuon velvollisuuden vapaaehtoisesti eikä Gale voinut muuttaa eikä estää häntä. Hän ymmärsi intiaanin käsityksen velasta ja täytettävistä velvollisuuksista. Mutta siihen sisältyi jotakin muutakin, joka hämmästytti Galea. Yön tuntien kuluessa, ollessaan yksinään rinteellä, tunsi Gale, samoin kuin hän tunsi erämaan valtasuonen voimakkaan sykinnän, yaquissa olevan jotakin, joka veti häntä vastustamattomasti intiaaniin. Joskus hän katsoi ympärilleen nähdäkseen missä intiaani oli ja karkoittaakseen nuo omituiset painostavat epätodellisuuden ajatukset, eikä hänen milloinkaan tarvinnut hakea turhaan.

Siten kuluivat nämä loppumattoman pitkät yöt, joiden kuluessa Gale taisteli entisen mielentilansa saavuttamiseksi ja tuon äärettömän taivaan ja laajojen varjojen pimeän eristävän pyörteen aiheuttamaa lumousta vastaan, taisteli uskon, toivon ja rukouksiensa toteutumisen puolesta ja tuota alituisesti palaavaa luuloa vastaan, että he olivat vangitut erämaahan auttamattomasti, taisteli kovemmin kuin mitään muuta vastaan tuota salakavalaa, terävää, tyyntä ja tunteetonta itseään vastaan, joka koetti tunkeutua hänen ja hänen muistojensa väliin.

Mutta hän rupesi häviämään taistelussa, rupesi menettämään otteensa olennaisiin esineihin ja voimansa kestää horjumatta erämaan äärettömyyden ja hiljaisuuden raskaan ja säälimättömän painon alla.

Hän totesi sen toivottomasti, ja yön varjot näyttivät hänestä pyöriviltä vihollisilta, jotka huusivat: "Olette hukassa, hukassa, hukassa! Mitä odotatte? Sadettako? Olette vangitut erämaahan auttamattomasti!" Niin tuntuivat varjot ivailevan häntä äänettömästi.

Hän sattui nyt olemaan yksinään jyrkänteellä. Yö oli jo pitkälle kulunut. Kalpea kuu valaisi mustia tulivuorten huippuja ja tuuli alkoi tyyntyä. Oliko hän yksinään? Ei, sillä yaquikin näkyi olevan siellä. Äkkiä tunsi hän mielensä omituisesti tyyntyvän jonkun uuden tunteen vaikutuksesta. Hänestä tuntui kuin joku ihminen olisi ollut aivan hänen läheisyydessään. Kun hän kääntyi katsomaan luullen näkevänsä intiaanin, niin sensijaan huomasikin hän keveän varjon, kalpean, melkein valkoisen, seisovan siinä, ei lähellä eikä kaukanakaan. Se näytti vähitellen kirkastuvan. Silloin hän näki naisen, joka oli suuresti erään tytön näköinen, jonka hän muisti joskus tunteneensa. Tyttö oli kalpea, hänen hiuksensa olivat kullanväriset ja huulensa suloiset, ja hänen silmänsä tummenivat. Nell! Gale oli unhottanut hänet, mutta nyt täyttivät muistot hänen mielensä kokonaan. Noissa suloisissa kasvoissa oli surullinen ilme. Nell piti käsivarsiaan ojennettuina ja huusi hänelle hiekan, kaktuksien ja laavan takaa. Nellillä oli ikävyyksiä ja Gale oli unhottanut hänet.

Sinä yönä hän kiipesi korkeimmalle huipulle luiskahtamatta kertaakaan rosoisella laavalla ja koskematta ollenkaan choyain piikkeihin. Muudan ääni oli kutsunut häntä. Hän näki Nellin silmät tähdistä, sametinsiniseltä taivaalta ja ympäröivien varjojen pimeydestä. Tyttö oli hänen rinnallaan, ja tuo muisto oli voimakas, suloinen, järkyttävä ja kaunis. Sillä tuolla kaukana lännessä, jota laskeutuvan kuun valo hienosti kultasi, näki hän pilven, joka muistutti Nellin kasvoja. Pilvi erämaan taivaanrannalla! Hän katsoi siihen katsomistaan. Oliko sekin harhanäky, kuten tämä toinenkin hänen rinnallaan? Ei, hän ei uneksinut.

Eräänä kuumana aurinkoisena aamuna ilmestyi yaqui leiriin oltuaan poissa monta tuntia ja viittasi pitkällä ruskealla käsivarrellaan länttä kohti. Synkkiä pilviä alkoi juuri näkyä vuorten huippujen takaa.

Ne, jotka kuulivat hänen sanansa, olivat kuin haaksirikkoutuneita merimiehiä, jotka juuri ovat huomanneet purjeen taivaanrannalla.

Sanomatta sanaakaan ja ollen kiitollinen sisimpiä sydänjuuriaan myöten seisoi Dick Gale käsi Blanco solin kaulalla ja katseli muuttuvaa länttä, josta kohosi äärettömän suuria ja kummallisen värisiä pilviä toinen toisensa yläpuolelle, kiitäen, tummeten, leviten ja liitäen ylöspäin valkoista ja hehkuvaa aurinkoa kohti.

Kun ne saapuivat keskitaivaalle ja kätkivät tuon tulisen pallon näkyvistä, muuttui maa tumman ja uhkaavan näköiseksi. Hiekan ja laavan punainen väri muuttui teräksen harmaaksi. Suunnattomia varjoja hyökkäsi erämaasta laaksoon hiljaisesti, omituisesti kohisten kuin loiskuvat aallot. Hiljaisuus tuntui kumminkin vielä painostavalta. Erämaa odotti omituista ja vihattua vierasta, myrskyä. Kun jo kaikki nuo loppumattoman pitkät päivät, kuivat ja salaperäiset yöt olivat tuntuneet Galesta epätodellisilta, niin mitä hän mahtoikaan ajatella tästä hämmästyttävästä näytelmästä?

"Voi, tunsin sadepisaran putoavan kasvoilleni!" huudahti Mercedes, ja kuiskaten jonkun pyhimyksen nimen suuteli hän miestään.

Valkotukkainen, laihtunut, vanhentunut ja kumara Ladd katsoi uhkaavia pilviä ja sanoi lempeästi: "Meidän on varmasti haettava hevosemme tänne, laitettava keveitä kuormia ja kuljettava öisin."

Silloin alkoi lännestä puhaltaa kova tuuli, taivas tummeni kokonaan, peloittavat salamat välähtelivät ja kuului niin kovaa jyrinää kuin maailmanloppu olisi alkanut. Erämaan myrsky raivosi, kaikki pimeni ja muuttui sekavaksi kaaokseksi.

XVII.

MERKITYKSELLINEN HEVOSEN HIRNUNTA.

Belding seisoi yksinään Forlorn Riverin päärakennuksessa olevassa huoneessaan. Siellä oli yhtä hiljaista kuin ulkonakin; keskikesän painostava kuumuus painoi taloa kuin kuuma raskas huopapeite.

Hän otti patruunavyön pöydältään ja sitoi sen uumilleen hitain liikkein. Joku tuttu, mukava ja innostava tunne näytti ilahduttavan häntä, kun hän tunsi suuren pistoolin painon kupeellaan. Hän katsoi oveen mennäkseen ulos, mutta epäröi ja alkoikin kävellä edestakaisin huoneensa lattialla. Äkkiä hän pysähtyi pöydän luo ja päättäväisin liikkein irroitti pistoolivyön laskien sen pöydälle.

Temppu ei tuntunut kumminkaan lopulliselta ja Belding tiesi sen. Hän oli nähnyt rajaelämää Texasissa nuoruudessaan, hän oli ollut sheriffi silloin kun lännen laki oli nopean ranteen määrättävissä ja hän oli nähnyt monen miehen panevan pistoolinsa syrjään ikuisiksi ajoiksi. Hänen oma tekonsa ei ollut lopullinen. Hän oli tehnyt tuon tempun usein ennenkin liian myöhään ja näinä viime aikoina oli se ruvennut tuntumaan yhä vaikeammalta, ikäänkuin hän olisi tullut hentomielisemmäksi. Oli olemassa syitä, miksi pistooli tuntui Beldingistä synkän lumoavalta.

Chaset, nuo uuden voiman ahneet ja häikäilemättömät edustajat lännen kehittämiseksi, olivat päättäneet köyhdyttää Beldingin, ja sikäli kuin hänen varallisuutensa johtui Forlorn Riveristä, olivat he melkein onnistuneetkin. Hän menetti edun edun jälkeen noiden rosvojen hyödyksi. Hän valitti Tucsonin maaherralle paalutettujen maa-, kaivos- ja vesialueiden anastamisesta, mutta hävisi jokaisen jutun. Sen jälkeen menetti hän siirtolaisuuden valvojavirkansa, ja tämä seikka, joka hänen mielestään oli sulaa vääryyttä, oli kova kolahdus. Hänen oli ollut pakko mukautua toiseenkin yhtä suureen nöyryytykseen. Kävi nimittäin selville, että hänen oli maksettava Chaseille vedestä, jolla hän kasteli apilavainioitaan. Hänen maallaan olevassa kuivumattomassa lähteessä riitti vettä talouteen ja hevosille, mutta ei muuhun.

Nämä seikat olivat kyllä vastuksellisia Beldingille mutta eivät millään tavalla oikeuttaneet hänen suruaan, pahaa tuultaan ja kasvavaa vihaansa. Hän uskoi, että Dick Gale ja nuo toiset, jotka yaqui oli opastanut erämaahan, olivat joko tapetut tahi eksyneet. Pari kuukautta sitten oli lauma satuloituja, mutta isännättömiä hevosia tullut Forlorn Riveriin nälissään ja janoissaan. Ne olivat olleet osa Rojakselle kuuluvasta laumasta. Niiden tulo lisäsi vain salaperäisyyttä ja vahvisti otaksumaa, että sekä takaa-ajajat että -ajettavat olivat kuolleet. Beldingin oli pakko tunnustaa, että hän suri itsensä harmaaksi ajatellessaan vartijainsa kohtaloa.

Beldingin suru ei johtunut ollenkaan varallisuuden vähenemisestä. Hän oli ollut rikas ja oli nyt köyhä, mutta tällainen onnen käänne ei voinut tehdä häntä onnettomaksi. Jotakin synkempää, salaperäisempää ja surullisempaa kuin Dick Galen ja tämän ystävien häviäminen oli tullut hänen vaimonsa ja Nellin elämään. Hän oli huomannut tuon muutoksen heti sen jälkeen kuin rouva Belding oli tuntenut vanhemman Chasen entiseksi koulutoverikseen ja hylätyksi kosijakseen. Kului aina aikaa, ennenkuin hidasajatuksinen Belding huomasi kotioloissaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, erittäinkin kun Dickin omaisten viipyminen siellä esti rouva Beldingin ja Nellin paljastamasta todellisia tunteitaan. Belding oli kumminkin vähitellen tullut huomaamaan, että heidän suruunsa oli joku muu salaperäinen syy kuin Dickin katoaminen. Hän oli varma siitä, kun hänen vaimonsa ilmaisi haluavansa käydä vanhassa kodissaan Peoriassa. Rouva Belding ei ilmoittanut muuta syytä, mutta hän näytti kumminkin miehelleen kirjeen, jonka hän oli saanut vanhoilta ystäviltään. Tuossa kirjeessä oli uutisia, jotka joko olivat tahi eivät olleet tosia, mutta kumminkin sellaisia, ajatteli Belding, että ne kiinnittivät hänen vaimonsa mieltä. Muudan vanha kullanetsijä oli palannut Peoriaan ja kertonut tavanneensa Robert Burtonin Sonoytan kosteikossa noin viisitoista vuotta sitten, jolloin Burton oli lähtenyt erämaahan milloinkaan enää palaamatta. Beldingille ei tämä ollut mitään uutta, sillä hän oli kuullut kerrottavan siitä ennen naimisiin menoaan. Hänen vaimonsa ensimmäisen miehen kuolemaa ei ollut kukaan epäillyt. Oli melkein varmaa, että sekä Nellin isä että äidinisä olivat kuolleet jossakin paikassa Sonoran erämaata.

Belding ei vastustanut vaimonsa halua käydä vanhassa kodissaan. Hän ajatteli päinvastoin, että matka luultavasti virkistäisi paljonkin häntä ja teki kaikkensa saadakseen Nellinkin lähtemään mukaan. Mutta Nell ei halunnut.

Rouva Beldingin lähdön jälkeen huomasi Belding Nellin mielen niin muuttuneen, että se hämmästytti ja huolestutti häntä. Hänestä oli äkkiä tullut niin omituisesti onneton, ettei hän voinut salata sitä Galeiltakaan, jotka, kuten Belding kuvitteli, erittäinkin tekivät Nellin ylpeäksi. Tyttö ei ruvennut kertomaan hänelle mitään. Mutta jonkun ajan kuluttua, kun hän oli ajatellut asiaa tarpeeksi, huomasi hän tämän toisen ja surkuteltavan muutoksen alkaneen heti sen jälkeen kuin hän oli tavannut Nellin Radford Chasen seurasta. Tämä väsymätön kosija ei ollut hituistakaan muuttanut käytöstään. Tuossa miehessä oli jotakin, joka vaikutti Beldingiin niin, että hän nähdessään Chasen puri hampaitaan. Mutta Nell ei ollut ainoastaan kiihkeä, vaan myöskin omituisesti innokas taivuttamaan Beldingiä, ettei tämä loukkaisi eikä tekisi mitään pahaa nuorelle Chaselle. Tämä oli estänyt Beldingiä näin kauan, mutta hän oli ajatellut ja vahtinut sitä enemmän. Hän ei ollut milloinkaan ennenkään sekautunut naisten asioihin. He saivat tehdä, kuten he halusivat, ja tavallisesti tyytyi hän siihen. Mutta häntä alkoi hämmästyttää yhä enemmän, kun hän huomasi, että Nell selvästi hyväksyi nuoren Chasen huomaavaisuudet. Lopulta näytti hän tämän Beldingille suoraan. Belding ei voinut ymmärtää sitä, sillä hän oli varma, että Nell todellisuudessa sydämestään halveksi Chasea. Viime aikoina alkoi hän uskoa, vaikka hän ei sitä varmasti tiennytkään, että Chaseilla oli Nelliin joku omituinen vaikutusvalta, jota he käyttivät hyväkseen. Tämä kiihdytti Beldingin vihaa, jota hän oli tuntenut heti alussa ja jota vastaan hän oli koettanut taistella kaikin voimin. Nyt se synnytti hänen aivoissaan synkkiä ajatuksia.

Sivuutettiin juhannus, ja myrskyt alkoivat myöhään. Mutta kun ne tulivat, olivat ne sitä kovemmat. Belding ei muistanut milloinkaan nähneensä niin kovaa myrskyä, tuulta ja sadetta kuin ensimmäinen kesän kuivuuden jälkeen.

Muutamissa päivissä muuttui koko Altar Valley kirkkaan viheriäksi kentäksi, josta ei kohonnut tomupilviä. Forlorn River paisui yli äyräittensä ja virtasi hitaasti ja raskaasti. Belding ei ollut milloinkaan ennen katsellut tulvaa tuntematta iloa, mutta nyt, vaikka hän olikin erämaan asukas, kiukutti häntä, kun hän ajatteli Chasein suuren säiliön olevan täynnä vettä. Sen aitojen yli lorisevan veden kohina ei ollut hänen mielestään hauskaa kuunneltavaa. Tapahtui ensimmäisen kerran hänen elämässään, että putoavan veden lorina harmitti häntä.

Belding huomasi, että hänen vainioittensa viereisille kentille oli palkattu jälleen työmiehiä. Chaset olivat kaivauttaneet suuren kasteluojan, joka ulottui aivan Beldingin maatilan viereen, sivuuttaneet hänen maansa ja jatkaneet sitä sitten etemmäksi Altar Valleyhin. He olivat käyttäneet kaiken vaikutusvaltansa saadakseen yhdistää nuo ojat kaivamalla sellaisen myöskin hänen maahansa, mutta Belding oli ollut taipumaton. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Senvuoksi hän hieman hämmästyi ja huolestui nähdessään joukon meksikolaisia jälleen työskentelevän noissa ojissa.

Seuraavana aamuna heitti kauhistuttava jyrähdys Beldingin vuoteesta melkein lattialle. Se halkaisi hänen talonsa tiiliseinät, särki ikkunoita ja pudotti padat ja lautaset lattialle niin, että ne menivät murusiksi. Belding luuli ensin, että Chasein suuri dynamiittivarasto oli räjähtänyt ilmaan. Puettuaan nopeasti ylleen kiiruhti hän Nellin huoneeseen rauhoittamaan tätä, ja käskettyään tytön pitää huolta vieraista meni hän katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Kylän asukkaat olivat hyvin peloissaan. Useat huonosti rakennetut tiilitalot olivat luhistuneet melkein tomuksi. Suuri keltainen pilvi leijaili joen yllä kuin sakea savu. Se näytti kohoavan Beldingin palstan ylimmäisestä päästä aivan virran vierestä. Kun hän saapui raja-aidalle, olivat savu ja tomu niin sakeat, ettei hän voinut vapaasti hengittääkään eikä hän vähään aikaan kyennyt saamaan selville, mitä oli tapahtunut. Äkkiä hän kumminkin huomasi suuren kuopan hiekassa juuri siinä paikassa, jossa kasteluoja päättyi hänen maahansa. Syystä tahi toisesta olivat meksikolaiset laukaisseet tavallista kovemman panoksen siinä.

Belding mietti. Hän ei enää uskonut ollenkaan dynamiitin satunnaiseen räjähtämiseen. Mutta miksi oli tuo panos ladattu ja laukaistu? Tuota pehmeätä hiekkaa ei ollut vaikea lapioidakaan eikä maassa ollut kiven sirpalettakaan. Katsoen siihen, kuinka kauaksi ojan kaivaminen oli jo edistynyt, oli tuollainen räjähdys Beldingin mielestä enemmän vahingoksi kuin hyödyksi.

Hän alkoi hitaasti ja vastahakoisesti kävellä erästä viheriää syvännettä kohti, jossa muutamassa pajukossa oli tuo kuivumaton lähde, jota hänen hevosensa rakastivat niin suuresti, puhumattakaan hänestä itsestään. Hän oli todellakin peloissaan työntäessään kallellaan olevia pajuja syrjään päästäkseen lähteelle johtavalle viileälle polulle. Mutta sitten rupesi hän äkkiä epäilemään jotakin ja juoksi loput matkasta.

Hän saapui sinne juuri ajoissa nähdäkseen viimeisen jäännöksen vedestä.
Se näytti vajoavan kuin lentohiekkaan. Lähteen muotokin oli muuttunut.
Läheisyydessä olevalla kentällä tapahtuneen hirveän räjähdyksen voima
oli tukkinut tahi muuttanut maanalaisen virran suunnan.

Beldingin milloinkaan kuivumaton lähde oli tuhoutunut. Se, joka oli muuttanut tämän pienen maakappaleen viheriäksi, suloiseksi ja tuoksuvaksi, oli kadonnut. Belding tunsi aluksi vain mielipahaa. Vaaleat ajo -liljat eivät kukkisi enää pajukon varjossa ja pajut itsekin kuoleutuisivat pian ja kuivuisivat. Hän muisteli, miten usein hän kuumina kesäöinä oli tullut lähteelle juomaankin. Mutta nyt oli siitäkin huvista luovuttava.

Äkkiä hän muisti Blanco diablon. Kuinka tuo suuri valkoinen jalorotuinen oli rakastanutkin tätä lähdettä! Belding suoristautui ja katseli kyyneleisin silmin länteenpäin jatkuvaa autiota erämaata. Milloinkaan ei kulunut päivääkään, ettei hän muistellut jaloa hevostaan, mutta tämä hetki erityisine muistoineen oli monta kertaa merkityksellisempi ja senvuoksi myöskin tuskallisempi.

Blanco diablon menetys, vaikka Belding oli sen surren myöntänytkin, ei ollut ennen tuntunut hänestä min todelliselta kuin nyt.

Tomupilvien kiitäminen hänen ylitseen ja säiliöltä päin kuuluva veden kohina käänsivät Beldingin ajatukset Chaseihin. Äkkiä tunsi hän olevansa kylmän varmuuden lujassa puristuksessa. Panos oli varmasti laukaistu sellaisin tarkoituksin, että hänen lähteensä tuhoutuisi. Mikä pirullinen temppu! Ei kukaan lännen asukas, ei intiaani eikä meksikolainenkaan, olisi voinut tehdä itseään syypääksi sellaiseen julmuuteen, että hän olisi hävittänyt erämaasta kauniin, kirkkaan, kylmän ja aina lorisevan lähteen.

Nyt tuntui siltä, kuin ei Beldingin surua, epäröimistä ja mietiskelyä milloinkaan olisi ollutkaan. Kun hän käveli nopeasti takaisin taloon, piti hän päätään, joka oli kauan aikaa ollut ajattelevaisesti ja surullisesti kumarassa, ylpeästi pystyssä. Hän meni suoraan huoneeseensa ja liikkein, jotka olivat nyt päättäväiset ja lopulliset, kiinnitti hän pistoolin kupeelleen. Tarkastettuaan sen ryhtyi hän toimeen. Hän rohkaisi luontonsa ja kulki vielä suorempana. Jonkunlainen kauan kadoksissa ollut persoonallisuuden leima oli ilmestynyt Beldingiin jälleen.

"Minun on ensin hieman tuumittava", sanoi hän itsekseen. "Voin pyytää Carteria lähettämään jäljellä olevat hevoseni Wacoon veljelleni. Sitten pakotan Nellin ottamaan kaikki käsillä olevat rahat ja matkustamaan äitinsä luo. Galet ovat valmiit lähtemään vaikka tänään, jos vain ilmaisen heille tahtoni. Sitäpaitsi voi Nell matkustaa heidän kanssaan jonkun matkaa itään päin. Sellainen on sinun tehtäväsi, Tom Belding, älä ymmärrä itseäsi väärin."

Mennessään ulos tapasi hän herra Galen portailla. Pitkäaikainen oleskelu Forlorn Riverissä, huolimatta siitä, että sitä painoi epäluulo, joka alkoi vähitellen muuttua surulliseksi varmuudeksi, oli ollut suureksi hyödyksi Dickin isälle. Kuiva ilma, kuumuus ja lepo olivat tehneet hänestä ellei nyt aivan tervettä miestä, niin ainakin paljon vahvemman kuin hän oli ollut moniin vuosiin.

"Belding, mitä tuo hirmuinen jyrähdys oli?" kysyi hän. "Olimme hyvin peloissamme, kunnes Nell tuli luoksemme. Luulimme sitä maanjäristykseksi."

"Sanon teille, herra Gale, että meillä on täällä kyllä ollut muutamia järistyksiä, mutta ei ainoatakaan niistä voida verratakaan tuohon äskeiseen tärähdykseen."

Sitten selitti Belding, mikä räjähdyksen oli aiheuttanut ja miksi se oli pantu toimeen niin lähellä hänen maitaan.

"Väkivaltaahan tuollainen on, kuvaamatonta väkivaltaa!" selitti herra
Gale kiihkeästi. "Tuollaista ei voitaisi mitenkään kärsiä idässä. Herra
Belding, minua hämmästyttää teidän tyyni suhtautumisenne näihin
konnantöihin."

"Katsokaa, minun oli pakko ottaa lukuun äiti ja Nellkin", aloitti Belding anteeksipyytävästi. Hän taivutti päätään hieman ja piirsi merkkejä hiekkaan kenkänsä kärjellä. "Herra Gale, olen temponut kuin kala ongessa, kuten Laddy sanoo, mutta nyt aion hankkia hieman enemmän liikkumistilaa tämän maatilan rajojen ulkopuolelta. Aion lähettää Nellin itään äitinsä luokse. Sitten —. Kuulkaahan, herra Gale, ettekö halua ottaa Nelliä mukaanne lähtiessänne kotiinne?"

"Olemme onnellisia, jos hän tulee koko matkan kanssamme ja suostuu tulemaan vieraaksemme."

"No sehän on erinomaista. Lähdettekö piankin? Älkää luulko, että haluan —" Belding keskeytti, sillä todellisuudessa halusi hän heidän lähtevän niin pian kuin suinkin.

"Olisimme poistuneet jo aikoja sitten, mutta olemme viipyneet teidän vuoksenne", sanoi herra Gale. "Olemme jo viikkoja sitten luopuneet toivostamme, että Richard palaisi. Nyt olemme varmat, että hän on kuollut, ja senvuoksi on kai meidän parasta lähteä heti. Halusitte meitä jäämään, kunnes kuumuus lauhtuu ja sateet muodostavat matkan helpommaksi. Nyt en huomaa enää mitään syytä viipymiseen. Oleskelemiseni täällä on suuresti edistänyt tervehtymistäni. En tule milloinkaan unhottamaan vieraanvaraisuuttanne. Tämä matka tänne länteen olisi tehnyt minusta muuten uuden miehen, ellei Richard —"

"Varmasti. Ymmärrän surunne", sanoi Belding vakavasti. "Menkäämme sisälle ja käskekäämme naisten laittaa kaikki valmiiksi."

Nell valmisteli ahkerasti palvelijoiden avulla aamiaista. Belding vei hänet mukanaan vierashuoneeseen herra Galen mennessä etsimään vaimoaan ja tytärtään.

"Tyttöseni, minulla on sinulle muutamia uutisia", aloitti Belding. "Herra Gale matkustaa tänään perheensä kanssa. Aion lähettää sinut heidän mukanaan jonkun matkaa kumminkin. He ovat kutsuneet sinut luokseen. Luullakseni suostut siihen mielelläsi, sillä sehän auttaa sinua unhottamaan. Mutta pääasiallisesti on sinun kumminkin matkustettava itään mennäksesi äitisi luokse."

"Katsohan, Nell, olen melkein joutunut häviöön täällä Forlorn Kiverissä", jatkoi Belding. "Tuo tämänaamuinen räjähdys tuhosi lähteeni. Siinä ei ole nyt ollenkaan vettä. Se oli viimeinen korsi, josta voin pidellä kiinni. Aion senvuoksi luopua Forlorn Riveristä. Tulen luoksenne hieman myöhemmin, siinä kaikki."

"Isä, olet kiinnittänyt pistoolin vyöllesi!" huudahti Nell äkkiä viitaten vapisevin sormin. Tyttö juoksi hänen luokseen, mutta Belding työnsi hänet pois ensimmäisen kerran elämässään. Hänen liikkeistään oli kadonnut tuo vanha hidas ystävällisyys.

"Niin olenkin!" vastasi Belding tyynesti koettaen kädellään kupeellaan heiluvaa tuppea. "Nell, olen niin hajamielinen näinä päivinä."

"Sinun on toteltava", vastasi Belding sellaisin äänin, jota hän ei milloinkaan ennen ollut käyttänyt puhutellessaan tytärtään. "Valmista aamiainen nyt pian ja järjestä sitten tavarasi voidaksesi poistua Forlorn Riveristä."

"Poistua Forlorn Riveristä!" kuiskasi Nell painaen ohuella valkoisella kädellään rintaansa. Kuinka tyttö olikaan muuttunut! Belding katui kovuuttaan, mutta ei sanonut sitä ääneen. Nell kuihtui täällä aivan samoin kuin Mercedes oli kuihtunut ennen Thornen tuloa.

Nell meni länteen johtavan ikkunan ääreen ja katsoi erämaan poikki kaukaa himmeästi siintäviä sinertäviä vuoria. Belding katsoi häneen ja samoin Galet, mutta ei kukaan puhunut sanaakaan. Syntyi pitkä vaitiolo ja Belding tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa. Nell nojasi ensin kätensä ikkunanpuitteihin, mutta vähitellen se vaipui, kunnes hänen otsansa nojasi puuhun ja tukahdutettu nyyhkytys purkautui hänen huuliltaan. Elsie Gale meni hänen luokseen, puristi hänet syliinsä ja painoi tytön kumartuneen pään olkaansa vasten.

"Meistä tulee niin hyvät ystävät, ettet uskokaan", sanoi hän.
"Luullakseni tekee se sinulle hyvää, että tulet luokseni kaupunkiin.
Ollessasi täällä et tee muuta kuin katselet päivät pitkät tuonne
autioon erämaan… Tule nyt, Nell."

Ulkoa portailta kuului raskaita askelia ja sitten koputettiin oveen lujasti. Belding aukaisi sen. Chaset, isä ja poika, seisoivat kynnyksen takana.

"Hyvää huomenta, Belding", sanoi vanhempi Chase. "Tuo hirmuinen räjähdys ajoi meidät vuoteista aikaiseen ja tulimme katsomaan, mitä oli tapahtunut. Se johtui huolimattomuudesta. Meksikolainen päällysmies oli juovuksissa eilen ja hänen tyhmät miehensä erehtyivät. Olen pahoillani, jos se säikähdytti teitä."

"Chase, tuo oli ensimmäinen teidän aiheuttamanne räjähdys, jota mielelläni kuuntelin", vastasi Belding niin, että Chase hämmästyi.

"Vai niin. Olen iloinen, ettette ole siitä millännekään", jatkoi Chase ollen selvästi hämillään. "Olin hieman huolissani — olette aina ollut niin pikavihainen, ettemme ole sopineet mistään. Kiiruhdin tänne, sillä pelkäsin teidän luulevan räjähdyksen — näettekö, Belding —"

"Ymmärrän sen, herra Ben Chase", keskeytti Belding lyhyesti ja tiukasti, "että tuo räjähdys oli suurin erehdys, mitä milloinkaan olette elämässänne tehnyt."

"Teidän on annettava minulle anteeksi, että viivytän vastausta, ellette välttämättä halua saada sitä juuri nyt. Herra Gale on juuri lähdössä perheineen ja tyttäreni matkustaa heidän mukanaan. Haluan, että odotatte hieman."

"Matkustaako Nell?" huudahti Radford Chase, Hän oli Beldingin mielestä kuin pettynyt pikkuvanha poika.

"Herra Belding, haluan välttämättä neuvotella kanssanne juuri nyt", sanoi vanhempi Chase keskeyttäen Beldingin omituisen lauseen. "On olemassa seikkoja, muita merkityksellisempiä seikkoja, joista meidän on juteltava. Niistä on nyt päätettävä. Saammeko tulla sisään, herra Belding?"

"Ette!" vastasi Belding töykeästi. "Valitsen hyvin tarkasti, keitä kutsun luokseni. Mutta suostun seuraamaan teitä."

Belding meni ulos ja sulki oven. "Tulkaa kauemmaksi talosta, etteivät naiset kuule keskusteluamme."

Vanhempi Chase oli punainen raivosta, mutta hillitsi kumminkin mielensä. Nuorempi oli synkän, vihaisen ja kärsimättömän näköinen. Hän ei näyttänyt muistavankaan, että Beldingkin oli olemassa. Hän ei ymmärtänyt tilannetta ollenkaan, kun sitä katseltiin Beldingin kannalta. Ben Chase sai äänensä takaisin juuri silloin kun Belding pysähtyi puiden varjoon niin kauaksi talosta, ettei puhe sinne kuulunut.

"Herra, olette loukannut minua ja poikaani. Kuinka te uskallatte?
Haluan saada teidät ymmärtämään, että —"

"Lopettakaa ajoissa tuollaiset puheenne minulle, te — —!" keskeytti Belding. Hän oli aina ollut julkea ja nyt valitsi hän vähemmän kuin milloinkaan ennen sanojaan. Chase pyörähti vikkelästi, tuijotti häneen ja näytti jo menettävän malttinsa. Mutta Beldingin käytöksessä oli nähtävästi jotakin joka vaikutti hyvin rauhoittavasti. "Jos puhutte järkeä, haluan kuunnella", jatkoi Belding.

Belding oli nähtävästi utelias, vaikka hän ei uskonutkaan, että mitkään Chasen esittämät väitteet ja vaikuttimet voisivat muuttaa hänen nykyistä päätöstään, mutta hän luuli kuuntelemalla saavansa jotakin valoa siihen, joka oli niin kauan hämmästyttänyt häntä. Mestarillinen ponnistus, jolla Chase hillitsi nousevan vihansa, lisäsi sitäpaitsi Beldingin luuloa, että tämä edistyksen tienraivaaja aikoi puhua jostakin muustakin.

"Haluan tehdä viimeisen ponnistuksen lepyttääkseni teidät", aloitti Chase mielistelevästi. Beldingistä tuntui omituiselta, että mies voi heti ruveta puhumaan tyynesti ja vaivattomasti. "Teille on sattunut täällä vahingoita ja luonnollisesti olette kiukuissanne. En moiti teitä ollenkaan. Mutta te nähtävästi ette voi katsella näitä asioita minun kannaltani. Liikeasiat ovat liikeasioita ja liikeasioissa voittaa aina nokkelampi mies. Laki myönsi minulle omistusoikeuden noihin maapalasiin, joista te riitelitte. Ja puhuaksemme kaivos- ja vesioikeuksista, menetitte nekin jutut, koska ette voinut todistaa olleenne viittä vuotta niiden omistajana. Viisi vuotta on lain vaatima lyhin aika. Vaikka kymmenen miestä paaluttaisi Forlorn Riverin lähteet, mutta jos ei heillä ole taloja eikä minkäänlaisia papereita uudisasukasoikeuksiensa turvaamiseksi, voi kuka tahansa ruveta riitelemään heidän kanssaan noista vesioikeuksista… Nyt haluan kaivauttaa tuon pääojan joen suuntaan teidän maittenne läpi. Emmekö voi tehdä jonkunlaista sopimusta? Suostun myönnytyksiin suomalla teille suuremmat edut kuin itselleni. Suostun ottamaan teidät osakkaaksi yhtiöön. Sitäpaitsi on minulla luullakseni sen verran vaikutusvaltaa, että voin hankkia teille virkanne takaisin. Vähäinen myöntyväisyys teidän puoleltanne korjaa teidän häviönne Forlorn Riverissä sellaisin mahdollisuuksin, että voitte rikastuakin. Paikalla on suuri tulevaisuus… Mielenkiintoni on muuttunut henkilökohtaiseksi. Radford rakastaa kasvattitytärtänne ja haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin. Myönnän nyt, että jos olisin aavistanut tämän tilanteen, en olisi ahdistanut teitä niin kovasti. Mutta voimmehan korjata asian. Yhtykäämme ei ainoastaan liikeasioissa, vaan myöskin perheellisesti. Jos poikani onnellisuus on tuon tytön vallassa, saatte olla varma siitä, että teen kaikkeni saadakseni tytön hänelle. Korvaan varmasti kaikki vahinkonne. Mitä vastaatte?"

"Ei! Ette voi ostaa rahoillanne suoraa tietä maani halki. Eikä Nell huoli pojastanne. Nyt sen kuulitte."

"Saanko tietää, miksette?" Chasen äänestä alkoi hävitä mielistelevä kaiku ja hän puhuikin jo nopeammasti kuin äsken.

"Varmasti. En kiellä teitä kysymästä", vastasi Belding hitaasti ja harkitusti. "En halua ryhtyä niin alhaiseen temppuun ja jos haluaisinkin, pitäisi sen toki olla mies, jonka puolesta rukoilisin. Tunnen meksikolaiset ja tunnen yaquit, ja mieluummin annan Nellin jollekin heistä kuin pojallenne."

Radford Chase alkoi karjua raivoissaan kuin mieletön. Belding ei kiinnittänyt kumminkaan huomiotaan häneen, koska hän ei ennenkään ollut katsahtanutkaan mieheen. Vanhempi Chase näytti koettavan hillitä mieltään. Hän hypisteli harmaan flanellipaitansa kaulusta avaten sen niskasta.

"Poikani naimatarjous on suuri kunnia teille, herra, suurempi ehkä kuin luulettekaan."

Belding ei vastannut. Hänen kiinteä katseensa ei kääntynyt hetkeksikään joelle johtavalta pitkältä kujalta. Hän odotti vain kylmästi ollen varma itsestään.

"Rouva Beldingin tyttärellä ei ole oikeutta Burton-nimeen", sanoa paukautti Chase. "Tiedättekö sen?"

"Kai voitte myös todistaa väitteenne?" kysyi Belding tyynesti ja kiihkotta. Hänestä tuntui nyt omituiselta, että tuo mies tunsi niin vähän länttä ja lännen tapoja.

"Todistaako? Kyllä, luullakseni ainakin niin, että jokainen ymmärtäväinen ihminen sen käsittää. Tulen Peoriasta, jossa synnyin ja kävin koulua. Nell Warren oli muudan koulutovereistani. Rouvanne alkuperäinen nimi on Warren. Hän oli kaunis ja iloinen tyttö. Kaikki miehet rakastuivat häneen. Tunsin Bob Burtonin hyvin. Hän oli komea mies, mutta häikäilemätön. Kukaan ei tiennyt varmaan, mutta kaikki luulimme hänen aikovan mennä naimisiin Nellin kanssa. Hän matkusti kumminkin Peoriasta, ja pian sen jälkeen paljastui Nellin salaisuus. Hän synnytti tytön ja poistui paikkakunnalta. Kului sitten pari kuukautta, ennenkuin Burton ilmestyi jälleen Peoriaan, mutta hän ei viipynyt siellä pitkää aikaa. Sitten emme kuulleet vuosikausiin heistä kummastakaan mitään. Lopuksi saimme tietää, että Nell oli Oklahomassa ja Burton Denverissä. On tietysti mahdollista, että Bruton seurasi Nelliä ja meni naimisiin hänen kanssaan, jolloin Nell Warrenin Burton-nimen käyttäminen on oikeutettua. Mutta se ei ole kumminkaan luultavaa. Kukaan meistä ei milloinkaan kuullut puhuttavan sellaisesta eikä olisi sitäpaitsi uskonutkaan tuollaisia huhuja. Suhde oli ennakolta tuomittu päättymään onnettomasti. Mutta, Belding, nyt kun kerran siitä puhumme, haluan ilmoittaa, että Nell Warren oli maailman suloisin, hienoin ja uskollisin tyttö. Kun hän matkusti lounaaseen ja salasi menneisyytensä, oli se vain luonnollinen varovaisuustoimenpide hänen puoleltaan. Siitä ei voida häntä ollenkaan moittia. Hän oli silloin vielä aivan lapsi, noin seitsemän- tahi kahdeksantoistavuotias, eikä… Hämmästyin niin, että tuntiessani vaimonne koulutoverikseni kerroin asian Radfordille. Nyt huomaatte, miten vähän välitän tuosta jutusta pyytäessäni kasvattitytärtänne pojalleni vaimoksi."

Belding kuunteli vaitiollen. Chasen värähtelevä ääni oli yhtä todellinen kuin hänen sanojensa näennäinen vilpittömyyskin. Belding voi hyvin kuunnellessaan erottaa valheen totuudesta. Paljastus ei hämmästyttänyt häntä ollenkaan, mutta hän ei heltynyt, sillä hän otaksui, että Chasen mielenliikutus johtui vanhan arpeutuneen haavan aukenemisesta ja entisten sekä onnellisten että onnettomien aikojen muistelemisesta. Ihmisluonto on niin kummallinen, että Chasenkin sydämessä ehkä vielä voi piillä hellyyttä ja myötämielisyyttä. Belding ei uskonut sitä, mutta hän soi kumminkin Chaselle sen edun, että hän oli uskovinaan.

"Lupasitte siis vaimolleni kunnioittaa hänen salaisuuttaan ja olla ilmaisematta sitä hänen miehelleen ja tyttärelleen, niinkö?" kysyi Belding tiukasti ja hänen synkkä katseensa kääntyi pois kujalta.

"Ja pakotitte poikanne vannomaan, että hänestä tulee mies, joka kuolee ennenkuin hän vihjaiseekaan tuosta asiasta Nellille?" jatkoi Belding kovemmasti.

Ben Chase ei voinut vastata ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hänen poikansa nojautui raskaasti aitaan.

"Nyt huomaan, että olette ilmoittanut heti tämän salaisuuden vaimolleni ja tyttärelleni. Onko asia niin?" jyrisi Belding.

Hän luki vastauksen noista harmaista kasvoista ja huulista, jotka pelko mykistytti. Belding näki nyt kuin salaman valossa vaimonsa tuskan ja hänen matkansa todellisen syyn, ymmärsi, mikä oli muuttanut Nellin, ja kun hän tämän huomasi, tuntui kuin kaikki helvetin koirat olisivat ruvenneet raivoamaan hänen rinnassaan. Tuskissaan lyödä huitaisi hän katsomatta ja vaistomaisesti niin, että Ben Chase lensi aitauksen nurkkaukseen. Sitten hän tarttui pitkällä kädellään Radford Chaseen ja heitti hänet isän taakse.

"Ymmärrän nyt kaikki", jatkoi Belding käheästi. "Huomasitte naisen heikkouden ja hänen rakkautensa tyttöön. Saitte selville tytön taipuvaisuuden, hänen ylpeytensä ja pelkonsa tulla häväistyksi. Siten pakotitte toista ja ahdistitte toista. Jumalani, miten raukkamaista! Kertoa asia tytölle oli jo tarpeeksi kehnoa, mutta uhata häntä vielä salaisuuden paljastamisella on niin kurja teko, etten löydä sille nimeäkään."

Beldingin ääni paksuni ja hän keskeytti hengittäen syvään. Hän astui taaksepäin muutamia askelia, ja tämä hänenlaisensa aseistetun miehen uhkaava teko näytti, sen sijaan että se olisi lisännyt Chasen pelkoa, vähentävän sitä. Jos Beldingin sydämessä olisi ollut säälin hiventäkään, olisi se nyt ilmestynyt näkyviin.

"Ja nyt, herrat", lopetti Belding hiljaa ja vaikeasti, "kun olette nähnyt, että hylkään ehdotuksenne, otaksun, ettette kaipaa ankarampaa käskyä tukkiaksenne suunne?"

Vanhempi Chase näytti huomaavan tahi tuntevan Beldingissä jotakin, joka
lumosi hänet, ja hänen harmaat kasvonsa muuttuivat yhä harmaammiksi.
Hän kohotti vapisevan kätensä. Silloin kalmankalpea ja änkyttävä
Radford Chase huudahti: "Haluan puhua niin kauan kuin kasvoni mustuvat!
Ette voi estä minua!"

Hänen suuri kouransa vilahti kupeelle ja kun hän kohotti sen jälleen, välkkyi pistooli siinä. Mutta samalla kun tämä tapahtui, kuului kauempaa kimeä ja läpitunkeva hirnuminen.

Hevosen hirnuminen! Se jäykistytti Beldingin ojennetun käsivarren. Kului hetkinen hänen voimatta liikuttaa silmiäänkään. Tuo ääni oli niin tuttu, että sen aiheuttama voimakas tunne lamautti Beldingin voimat kokonaan. Sitten hän kuuli kavioiden nopean ja kumean kapseen ja jälleen tuon saman kimakan hirnumisen.

Hän kääntyi ja näki suuren valkoisen hevosen tulevan täyttä laukkaa pihalle. Hevonen oli villi, laihtunut ja peloittava, mutta kumminkin tuo rakastettu ja kaivattu Blanco diablo. Sen selässä oli joku kuparin värinen, pitkätukkainen intiaani. Useampia valkoisia hevosia laukkasi pihalle, iskivät kavionsa maahan pysähtyessään ja hirnuivat ilosta päästyään kotiin. Belding oli näkevinään solakan tytön, jonka kasvoista hän ei erottanut muuta kuin suuret tummat silmät.

Puiden varjosta ilmestyi vihdoin Blanco solkin, joka oli niin loistavan valkoinen ja kaunis kuin se ei olisi käynytkään erämaassa. Se liukui pysähtyessään, hyppäsi sitten pystyyn ja kuopi jalallaan. Ratsastaja pudottautui satulasta heittäen suitset maahan. Belding näki voimakkaan, laihan ja rääsyisen miehen, jolla oli tummat ja kuihtuneet kasvot, mutta leimuavat silmät.

Silloin ilmestyi Nell juosten rakennuksesta. Hänen kullanvärinen tukkansa liehui tuulessa, käsivarret olivat ojennetut ja kasvot loistivat ihmeellisesti.

"Dick, Dick! Voi Dick!" huusi hän, ja hänen äänensä sointu värisytti
Beldingin sydäntä.

Beldingin silmät alkoivat himmentyä eikä hän ollut ollenkaan varma, näkikö hän selvästi. Kenen kasvot ne nyt taasen olivatkaan juuri tuossa hänen edessään — nuo pitkät, kapeat, ryppyiset ja laihtuneet kasvot, jotka kertoivat järkyttävästi kestetyistä kidutuksista, melkeinpä kuolemasta? Mutta silmät olivat terävät ja ystävälliset. Belding ajatteli kuumeisesti, uneksiiko hän nähdessään tämän kaiken.

"Olen varmasti iloinen nähdessäni teidät kaikki jälleen", kuuli hän hyvin tutun äänen sanovan hitaasti ja tyynesti.

XVIII.

TODELLISUUS UNIEN ASEMESTA.

Belding puristi Laddin, Lashin, Thornen ja Mercedeksen, kunkin vuorollaan, lujasti syliinsä. Sitten hän riensi Blanco diablon luo. Kerrankin oli tuo suuri hevonen ystävällinen, tyyni ja iloinen. Se muisti isännistä hellimmän ja ojensi tälle lämpimän märän turpansa.

Dick Gale oli kumartunut Nelliin päin, joka oli melkein piilossa hänen sylissään. Belding tarttui heihin molempiin. Hän oli kuin iloinen poika. Hän näki Ben Chasen ja tämän pojan hiipivän tiehensä puiden varjossa, mutta hän ei välittänyt siitä enää hituistakaan.

"Dick, Dick!" huudahti hän. "Siinähän sinä olet! Sano, mitä ajattelet nykyisestä Forlorn Riveristä?"

Gale tarttui Beldingin käteen kourin, joka oli niin karkea ja kova kuin viila ja yhtä voimakaskin, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Belding ei luullut milloinkaan voivansa unhottaa Galen silmien ilmettä.

Silloin ilmestyi paikalle kolme muutakin henkilöä. Elsie Gale juoksi nopeasti ja herra Gale auttoi vaimoaan, joka näytti olevan pyörtymäisillään.

" Quién sabe , poikaseni", vastasi Belding nyt hieman vapisevin äänin. "Nell, tulehan tänne. Suo hänelle tilaisuus tervehtiä —"

Hän kiersi käsivartensa Nellin ympärille ja kuiskasi tämän korvaan:
"Tästä tulee jotakin suurenmoista!"

"Voi, veli! Äiti ja isä näkivät sinut, mutta eivät tunteneet sinua ollenkaan! Mutta minä tunsin sinut, kun hyppäsit nopeasti luonteenomaisella tavallasi hevosen selästä. Mutta nyt en tunne sinua enää ollenkaan. Sinä villi mies! Sinä jättiläinen! Sinä komea raakalainen!… Isä ja äiti, kiiruhtakaa! Dick on saapunut! Katsokaa, millainen hän on! Ah, Jumalalle olkoon kiitos!"

Belding kääntyi pois vieden Nellin mukanaan. Seuraavassa sekunnissa olivat hän ja Mercedes painautuneet toistensa syliin. Sitten tervehtivät kaikki toisiaan iloisesti.

Yaqui nojautui muudatta puuta vasten katsoen, miten noita kauan kadoksissa olleita toivotettiin tervetulleiksi kotiin. Kukaan ei näyttänyt muistavan häntä, kunnes Belding muistaen hevosten tarpeet tarttui Blanco diablon suitsiin ja käski yaquin tuoda muut. He taluttivat valkoiset tallipihalle, vapauttivat ne tomuisista satuloista ja kuormista ja ajoivat ne laitumelle apilaskentille, joiden ruoho oli nyt metrin pituista. Diablo sai takaisin entisen luontonsa, Blanco sol kohotti päänsä ja hirnui tyytyväisesti ja Blanca mujer käveli edestakaisin. Äkkiä ne kumminkin rupesivat tyynesti syömään. Kuinka hyvältä Beldingistä tuntuikaan katsella noita valkoisia eläimiä viheriää taustaa vasten! Hänen silmänsä loistivat, sillä tuota näkyä ei hän ollut luullut milloinkaan enää saavansa katsella. Hän viipyi siellä kauan aikaa, vaikka hänellä olikin kiire miestensä luo.

Vihdoin hän kääntyi katselemasta Blanco diabloa ja palasi taloon. Saavuttuaan sinne huomasi hän kumminkin, ettei hänen olisikaan tarvinnut kiiruhtaa. Jim ja Ladd olivat heittäytyneet vuoteilleen, joissa he eivät olleet levänneet niin moneen kuukauteen. Heidän unensa näytti niin raskaalta ja rauhalliselta kuin kuolema. Belding katseli heitä uteliaasti. He olivat riisuneet ainoastaan saappaansa ja lakkinsa. Heidän vaatteensa olivat aivan riekaleina. Jimissä ei näyttänyt olevan jäljellä juuri muuta kuin luu ja nahka, mutta hän oli voimakkaan ja kovan näköinen kuin rauta. Mutta Laddin näkö kauhistutti Beldingiä. Paimen näytti vanhalta, kuumuuden näännyttämältä, riutuneelta ja nälkiintyneeltä mieheltä. Mutta hänen laihtuneissa, voimakkaissa ja voitonvarmoissa kasvoissaan, vaikka kidutukset olivat uurtaneetkin niihin syviä vakoja, oli kumminkin jotakin hienoa ja jaloa, jotakin Beldinginkin mielestä kaunista.

Thorne ja Mercedes olivat kadonneet. Rouva Galen huoneesta kuuluvasta matalasta murinasta päättäen oli Dick vielä omaistensa luona. Epäilemättä menisi hänkin pian levolle nukkuakseen. Belding meni puutarhan poikki Nellin ovelle ja katsoi sisään. Tyttö istui ikkunan ääressä. Onnen kajastus ei ollut vielä hävinnyt hänen kasvoiltaan, mutta hän näytti mykistyneeltä ja tummissa silmissä oli pelokas ilme. Belding halusi puhua ja kaipasi toveria, joka olisi halunnut kuunnella häntä, mutta huomattuaan Nellin silmien ilmeen, vaikeni hän kumminkin. Hän oli unhottanut. Nell luki hänen ajatuksensa kasvoista, kalpeni ja taivutti päänsä. Belding meni huoneeseen ja seisahtui tytön viereen puristaen tämän käden omaansa. Hän koetti ponnistaa ajatuksiaan toivottomasti löytääkseen sopivat sanat, mutta huomasikin sitten, ettei hän voinut puhua mitään ratkaisevaa.

"Nell, Dick on nyt täällä terveenä ja turvallisesti", sanoi hän hitaasti. "Se on pääasia. Toivon, että olisit voinut nähdä hänen silmänsä, kun hän puristi sinut äsken syliinsä. Dickin tulo estää tietysti matkasi itään ja muuttaa muutenkin kaikki suunnitelmat. Viimeiset ajat eivät ole olleet hauskoja, mutta nyt muuttuu jälleen kaikki. Dick on yhtä uskollinen kuin joku yaqui. Hän karkoittaa varmasti tuon Chase-roiston, älä käsitä minua väärin. Äitikin tulee kai pian kotiin. Hän selvittää kyllä tämän salaperäisyyden. Ja, Nell, vaikka se tulisikin ihmisten tiedoksi, tiedän Dick Galen suhtautuvan siihen samoin kuin minäkin. Rohkaise siis mielesi, tyttöseni."

Belding poistui puistosta ja käveli miettiväisesti aitauksille päin. Hän tunsi ikävöivänsä ja tarvitsevansa vaimoaan. Jos hän olisi ollut kotona, ei hän milloinkaan olisi joutunut niin lähelle pakkoa tappaa pari miestä, eikä Nellinkään luonto olisi kuunaan niin murtunut. Mikä hänen vaimonsa elämän surullisimman tapauksen totuus mahtoikaan olla, ei se kumminkaan muuttaisi hänen ajatustaan hänestä ollenkaan. Hänen mieltään pahoittivat vain vaimon ja tyttären kärsimät ja vieläkin jatkuvat tuskat. Hänen oli jotenkin korjattava tämä asia.

Hän löysi yaquin eräästä tallin nurkasta nukkumasta niin raskaasti kuin paimenetkin. Katsoessaan häneen tunsi Belding omituista värisyttävää kiihkoa saada kuulla, mitä oli tapahtunut tuon pimeän illan jälkeen, jolloin yaqui oli lähtenyt opastamaan pakolaisia erämaahan. Hän tukahdutti kumminkin halunsa alkaen toimittaa askareita, jotka hän oli jo aikoja sitten lyönyt laimin. Äkkiä keskeytti hänet kumminkin herra Gale, joka lähestyi häntä ollen suunniltaan ilosta ja innosta. Hän kysyi Beldingiltä sadoista asioista, sallimatta kumminkaan tämän vastata yhteenkään kysymykseen, vaikka tämä olisi voinutkin. Vihdoin kuitenkin, kun herra Gale keskeytti hengittääkseen, voi Beldingkin saada sanansa kuuluville: "Kuulkaahan, herra Gale, tiedätte tästä asiasta aivan yhtä paljon kuin minäkin. Dick on palannut, kuten kaikki muutkin. He ovat kaikki kokeneet kovaa, nähneet nälkää, kärsineet kuumuudesta, repeytyneet melkein kappaleiksi ja kuihtuneet niin, etten sellaista ole ennen milloinkaan erämaan matkustajissakaan huomannut, mutta he elävät ja ovat terveitä. Meidän on vain odotettava. Lyön vaikka vetoa, etten voi nukkua enkä syödä, ennenkuin kuulen heidän tarinansa. Mutta nyt on heidän ensin levättävä ja syötävä."

Belding huomasi enentyvin iloin, että lukuunottamatta herra Galen iloa, kiihkoa, levottomuutta ja kärsimättömyyttä oli hänessä vielä jotakin muutakin, jota Belding luuli ylpeydeksi. Se huvitti häntä. Kiinnittäen ajatuksensa menneisyyteen muisti hän muutamia seikkoja, joista Dick oli maininnut puhuessaan isästään. Beldingin myötätunto oli aina ollut pojan puolella, mutta hän oli oppinut tuntemaan tuon vanhan miehen ystävälliseksi ja viisaaksi ja ajattelemaan, ettei ehkä yliopisto eikä liike-elämä olleet voineetkaan saada esille Dick Galen parhaita puolia. Länsi oli sen kumminkin tehnyt, kuten se niin usein ennenkin oli opettanut monen hurjan nuorukaisen tietämään huutia, ja Belding päätti huvitella hieman herra Galen kustannuksella. Hän aloitti senvuoksi sellaiseen tapaan, että Dickin isä näytti sekä jäykistyvän että menettävän kokonaan puhelahjansa.

"Älkääkä käsittäkö minua väärin", lopetti Belding, "kun kehoitan teitä pysymään kaukana silloin kun Ladd kertoo meille tämän erämaan matkan vaiheet, ellette halua tukkaanne valkoiseksi ja nousemaan pystyyn siten, että se jääkin siihen asentoon."

Seuraavan päivän aamupäivän puolivälissä ontuivat paimenet keittiöstä kuistiin.

"Olen sairas mies, sanon sen teille", selitti Ladd, "ja minua on lihoitettava. Lientä! Pihviä! Sellaiset ruoat eivät vaikuta minuun senkään vertaa kuin tuuli. Haluan saada ainakin tynnyrillisen leipiä ja voita, suuren maljallisen perunamuhennosta kasviksien ja kastikkeen kera ja sitten suuren omenapiirakan. Saatte antaa minulle syötäväksi kaikkea muuta, mutta ei lihaa. En varmastikaan syö enää milloinkaan elämässäni lihaa ja lampaanlihan kappaleen näkeminenkin voi viedä minulta hengen… Jim, olit ennen hyvin halukas puolustamaan mielipiteitäni."

"Laddy, olen varmasti puolellasi molempine pyssyineni", vastasi Jim surullisesti. "Nälkäinenkö? Tuolta keittiöstä leviävä aamiaisen tuoksu toi niin paljon vettä suuhuni, että olin rykiä itseni jo kuoliaaksi. Meitä kohdellaan mielestäni hirveän töykeästi."

"Mutta minä olen sairas mies", vastusteli Ladd, "ja minä kaadun heti, ellei minulle anneta ruokaa. Nell, sinähän pidit minusta ennen."

"En voi uskoa sitä ollenkaan. Ei ainoakaan helläsydäminen tyttö voi sallia ihmisen nääntyä nälkään silmäinsä edessä… Katso Dickiä. Lyön vaikka vetoa, että hän on saanut jotakin syödäkseen, ehkä perunoita kastikkeen kera, piirakoita ja —"

"Silloin kai hän on saanut paljon suukkosia, sillä muuten olisi hän heti kapinoinut tällaista ruokajärjestystä vastaan."

"Ehkä hän onkin", vastasi Nell punastuen, "ja jos luulette sen palauttavan teidätkin järkeenne, suostun — haluan —"

"Vaikka pidänkin sinusta niin äärettömästi, ovat mielestäni nyt kumminkin leipä ja voi suukkosia paremmat."

"Ah, Laddy, kylläpä te osaatte puhua!" sanoi Nell nauraen. "Olen pahoillani, mutta en voi rikkoa isän määräyksiä."

"Laddy", keskeytti Belding, "sinun on totuttava syömään vähitellen. Nyt sen kuulit. Jos sinun olisi ruokittava jotakin nälkiintynyttä kerjäläistä, olisit vielä ankarampi kuin minä."

"Et ole sairastanut milloinkaan elämässäsi, ja koska eivät nuo useat luotien reiät, jotka näen sinussa, ole voineet tappaa sinua, et luultavasti kuolekaan ikinä."

"Saanko sitten tupakoida?" kysyi Ladd nopeasti. "Jumalani, miten siitä ennen pidinkään, mutta varmasti olen sen nyt unhottanut. Nell, jos haluat päästä takaisin paikoillesi enkelikokoelmaani, on sinun etsittävä minulle piippu ja tupakkaa heti."

"Lieneekö tuota minunkaan piippuani enää olemassakaan", sanoi Jim miettiväisesti. "Vannon, että se riippui tyhjänä suupielestäni noin seitsemän vuotta sitten, eikö niin, Laddy? Pitkä aika! Voin vieläkin nähdä punaisen laavan, punaisen udun ja punaisen lähestyvän hämärän. Siellä oli kuumaa ja yksinäistä. Sitten tuo tuuli ja tuo alituinen kauhistava hiljaisuus! Näen yaquin tuijottavan länteen, Laddyn siirtelevän nappuloitaan ja Mercedeksen kuihtuvan vähitellen pois, lukuunottamatta silmiä. Tuo kaikki on vielä silmissäni, enkä pääse siitä —"

"Lopeta jo tuollaiset puheet", keskeytti Belding ankarasti, "ja kerro meille, mihin yaqui teidät vei, mitä Rojakselle tapahtui ja miksi viivyitte niin kauan poissa."

"Luullakseni voi Laddy kertoa sen paremmin, mutta kun hän pääsee
Rojaksen kuolemaan, kerron teille, mitä näin, ja samoin kai tekevät
Dick ja Thornekin. Laddy ei nähnyt Rojaksen loppua. Herra varjelkoon,
se oli —"

"Vaikka olenkin sairas mies, osaan kumminkin jutella", keskeytti Ladd, "enkä varmasti halua kenenkään liioittelevan kertomusta, semminkään Jimin."

Hän täytti Nellin tuoman piipun, sytytti sen ja puhalteli hurmautuneena muutamia savuja, ennenkuin hän istuutui penkille aloittaakseen pitkän kertomuksensa. Nell katsoi pyytävästi Dickiin, joka aikoi poistua. Mercedes meni ja Thorne seurasi häntä. Herra Gale toi tuoleja ja tukahduttaen kiihkonsa huusi vaimonsa ja tyttärensä sinne. Belding kumartui eteenpäin innostuen yhä enemmän nähdessään Dickin vastahakoisuuden, Mercedeksen kauniiden silmien surullisen ilmeen ja Laddin kasvojen omituisen synkkyyden.

Paimen puhui pari tuntia, puhui kunnes hänen äänensä aleni käheäksi kuiskaukseksi. Kun hän lopetti kertomuksensa, syntyi painostava vaitiolo. Sitten nousi Elsie Gale ja laskien kätensä Dickin olkapäälle näytti hän kirkkain silmin, jotka olivat lämpimät kuin auringonpaiste, mitä nainen ajatteli heistä ja yaquista. Nell painautui Dickiin itkien hiljaa. Rouva Gale oli järkytetty, ja herra Gale saattoi hänet huoneeseensa hyvin kalpeana ja vaitiollen.

"Intiaani, intiaani!" huusi Belding kaikuvin äänin. "Enkö minä jo sanonut teille, että intiaani on Jumalan lähettämä! Muistelkaa, mitä sanoin yaquista ja julmasta azteekkilaisesta tavasta. Vai leikkasi hän Rojaksen irti tuosta kauheasta laavapenkereestä jalka jalalta, tuuma tuumalta, hitaasti ja peloittavasti. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei Rojaksen tarvinnut riippua pitkää aikaa choyain piikeistä. Laddy, ei mikään juttu Camino del Diablosta voi vetää vertoja kertomuksellesi. Pako ja taistelu kysyivät jo miehiä, mutta oleskeleminen siellä kuuman kesän yli ja palaaminen takaisin ovat kerrassaan ihmeitä. Ainoastaan yaqui voi saada sen aikaan. Vain yaqui!"

"Varmasti! Noiden päivien kuluessa rupesi Charlie Ladd kunnioittamaan intiaania. Mutta, Belding, kun puhumme palaamisestamme, emme saa unhottaa hevosiakaan. Ilman vanhaa jaloa Solia ja Diabloa, jota en vihaa enää, ja noita muita valkoisia emme milloinkaan olisi päässeet tänne. Yaqui ja hevoset, siinä kertomukseni ydin."

"Belding, tämä on jokivettä ja sitäpaitsi mutaista", sanoi Dick. "Jumala tietää, etten ole vaativainen, mutta olen uneksinut vanhasta kylmästä lähteestämme ja haluan juoda siitä."

"Se ei voi tapahtua enää milloinkaan, poikaseni. Lähde on tuhoutunut, kadonnut, ja sen pohja on nyt aivan kuiva."

"Kuivako?" Gale suoristautui hitaasti. "Mutta nythän on satanut ja joki tulvii. Lähteenhän pitäisi olla aivan täynnä. Mitä on tapahtunut? Miksi se on kuiva?"

"Dick, koska olet niin innostunut asiaan, voin sinulle kertoakin, että nitroglyseriinin kova räjähdys tukki lähteeni."

"Nitroglyseriininkö?" toisti Dick näyttäen äkkiä huomaavan jotakin. "Ajatukseni ovat olleet kiinnitetyt kotiin, Nelliin ja omaisiini, mutta kumminkin olen ollut huomaavinani, että täällä, sinussa ja Nellissä on jotakin vierasta… Belding, kasteluoja tuolla on kuiva. Ruusut ovat kuihtuneet. Tuo mitätön ruohon vehreys on sateitten aiheuttama. Mitä on tapahtunut? Maatila näyttää laiminlyödyltä. Kun katselen ympärilleni, huomaan muutoksen."

Gale hämmästyi vain aluksi. "Vetemmekö ja palstammeko anastetut, suunnitelmammeko varastetut? Kuulehan, Belding, tuo tuntuu sadulta. Onko Forlorn River niin edistynyt, että täällä on kauppoja, rautatie, pankki ja muuta tuollaista?"

Äkkiä hän tulistui ja rupesi epäilemään. "Nuo Chaset, ovatko he suorittaneet tuon kaiken?"

"Ovat; se on suoraa rosvoamista, pahempaa kuin meksikolaisten kuhnailu", vastasi Belding tuimasti.

"Varmasti! Ben Chasella on niihin niin luja ote kuin Diablolla myötämäessä. Dick, meidät on ryöstetty, syrjäytetty, lyöty ja masennettu, emmekä voi tehdä mitään."

"Ah, olen niin pahoillani, Belding, erittäinkin Laddyn vuoksi", sanoi Gale lämpimästi. "Hän on raajarikko eikä hän voi milloinkaan enää ruveta paimeneksi. Hän on toivonut voivansa asettua otaksumalleen tilalle asumaan, ruveta viljelemään ruohoa ja kasvattamaan hevosia ja elämään herroiksi. Mutta nythän se on mahdotonta. Hän kai ei tiedä tästä mitään vielä, sillä hän sanoi minulle juuri äsken, että hän haluaa mennä katselemaan maitaan. Kuka hänelle sen nyt kertoo? Kun hän saa tietää tuon, niin mihin hän sitten ryhtyy?"

"Poikani, tämä asia on vaivannut minua kovasti", vastasi Belding katsoen terävästi nuorukaiseen. "Arvailin, miltä se sinusta tuntuu."

"Minustako? Menen puhuttelemaan noita Chaseja. Kuulehan, Belding, luullakseni on minun parasta ryhtyä toimeen. Jos Laddy ehtii ennen, vuotaa varmasti verta. Hän ei ole vielä aivan entisellään. Joskus unissaan puhuu hän vielä, miten yaqui tappoi Rojaksen. Jos asia annetaan hänen haltuunsa, tappaa hän nuo miehet, mutta jos minä —"

"Puhut järkevästi. Dick. En ole kumminkaan aivan varma sinustakaan, sillä et ole vielä kuullut kaikkea. Poikaseni, sinun on ajateltava Nelliä ja äitiäsi."

"No kuuntele sitten", aloitti Belding. Syvin, katkonaisin ja värisevin äänin kertoi hän sitten Galelle, miten Radford Chase oli ahdistellut Nelliä, miten Ben Chase oli karkoittanut Nellin äidin — koko tuon surullisen jutun.

"Vai ovat he olleet sellaisessa ahdingossa! Pieni tyttöraukka!" mumisi Gale pysähdellen. "Tunsin, että jotakin oli hullusti, sillä Nell ei ollut luonnollinen eikä entisenlainen. Kun pyysin häntä menemään naimisiin kanssani niin pian kuin suinkin isän ollessa vielä täällä, ei hän voinut sanoa mitään, vaan ainoastaan itkeä."

"Nellillä on ollut vaikeat ajat", sanoi Belding vaatimattomasti. "Mutta nyt kun sinä olet tullut takaisin, muuttuu hänenkin olonsa paremmaksi. Dick, tunnen tytön. Hän kieltäytyy varmasti menemästä naimisiin kanssasi, ja saat panna kaikki keinosi liikkeelle taivuttaaksesi hänet. Luulen tuntevani sinutkin, sillä muuten en puhuisikaan."

"Belding, mitä sinä oikeastaan tarkoitat noilla vihjauksillasi?" kysyi Gale tiukasti. "Uskallatko väittää, että jos tuo asia on totta, muuttaa se mielipiteeni?"

"Älähän nyt, Dick, en tarkoita sellaista ollenkaan. Olen vain niin kömpelö puheissani. Ja minua on kovasti ahdistettu."

"Herran nimessä, et kai uskone Chasen puheita?" kysyi Gale tulisesti. "Sillä se on vale, vannon sen. Tiedän sen varmasti. Menen heti keskustelemaan Nellin kanssa. Tule mukaani, haluan sen, Belding. Voi, miksi et kertonut tätä minulle heti!"

Belding tunsi rautaisen käden vetävän hänet ensin vierashuoneeseen ja sitten puutarhan poikki Nellin ovelle, jonka kynnyksellä tyttö istui. Nähdessään heidät huudahti hän heikosti, kumartui sitten hetkeksi, mutta kohotti jälleen kalpeat tyynet kasvonsa tummenevin silmin.

"Kultaseni, tiedän nyt, miksi et enää käytä äitini sormusta", sanoi
Gale vakavasti ja hiljaa.

"Dick, en ole enää sen arvoinen", vastasi Nell ojentaen vapisevan kätensä ja näyttäen sormusta, joka lepäsi irtonaisena siinä.

Nopeasti kuin salama tarttui Dick siihen ja painoi sormuksen takaisin nimettömään sormeen.

"Nell, katso minuun. Se on sinun kihlasormuksesi. En usko ollenkaan tuota juttua, joka kiusaa sinua. Tiedän sen valeeksi. Olen aivan varma, että äitisi todistaa sen. Hän on luultavasti kärsinyt kerran — ehkä siihen sisältyy surullinen erehdyskin, mutta tuo sinun pelkäämäsi asia ei ole totta. Kuuntele minua kumminkin, rakkaani, vaikka se olisikin totta, en välitä siitä hituistakaan. Annan sinulle kunniasanani, etten sitä milloinkaan enää ajattelekaan. Rakastan sinua vain enemmän senvuoksi, että olet saanut kärsiä. Haluan kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen saada sinut vaimokseni lempiäkseni sinua niin, että unohdat tämän —"

Nell nousi nopeasti ja niin intohimoisesti kuin hän olisi ollut järkytetty sydänjuuriaan myöten ja suuteli Dickiä.

"Ah, Dick, olet niin äärettömän hyvä! Et voi milloinkaan ymmärtää, mitä nuo sanasi juuri nyt merkitsevät minulle. Ne ovat pelastaneet minut, luullakseni."

"Silloin kai, kultaseni, on kaikki jälleen hyvin?" kysyi Dick kiihkeästi. "Aiot pitää sanasi ja mennä kanssani naimisiin?"

Valoisa kajastus hävisi Nellin kasvoista ja siniset silmät olivat nyt melkein mustat. Hän taivutti päänsä pudistaen sitä.

"Valetta se on!" keskeytti Dick kiihkeästi. "Mutta vaikka se olisikin totta, niin miksi et minusta huoli? Meidän välillämmehän on rakkaus päävaikutin, rakkaus, eikä mikään muu. Etkö rakastakaan minua enää?"

"Rakastan sinua sydämestäni ja sielustani. Haluaisin kuolla puolestasi", kuiskasi Nell ristien kätensä. "Mutta en halua häväistä sinua."

"Kultaseni, olet ajatellut tätä asiaa niin paljon, ettet ole enää terve. Liioittelet hirveästi. Sanon sinulle, että jos menet kanssani naimisiin, ei minusta ainoastaan tule maailman iloisin, vaan myöskin onnellisin mies."

"Dick, et ajattele nyt ollenkaan omaisiasi. Hyväksyisivätkö hekin minut sinun vaimoksesi?"

"Olet aivan hassu, Nell. Olen iloinen, että kiinnitit huomioni tähän. Sain näin tilaisuuden koettaa jotakin. Menen heti puhelemaan heidän kanssaan. Palaan tänne vähemmässä kuin —"

"Dick, et suinkaan aio kertoa äidillesi?" huudahti Nell kostein silmin. "Ethän, sillä en voi sitä kestää. Hän on niin ylpeä, ja, Dick, rakastan häntä. Älä kerro hänelle, ole nyt niin ystävällinen! Hän matkustaa piakkoin. Toivon, ettei hän saa sitä milloinkaan tietää. Haluan, että hän ajattelee minusta aina hyvää. Dick, rukoilen sinua. Pelko, että hän saa sen tietää, on ollut suurin huoleni. Älä mene!"

"Nell, olen pahoillani, sillä en halua mitenkään pahoittaa mieltäsi. Mutta olet aivan väärässä. Taistelen onnesi puolesta, joka on minun elämäni… Odota tässä, rakkaani. Tulen heti takaisin."

Gale juoksi puutarhan poikki ja katosi. Nell vaipui kynnykselle istumaan, ja kun hän luki kysymyksen Beldingin silmistä, pudisti hän surullisesti päätään. He odottivat vaitiollen ja aika tuntui melko pitkältä, ennenkuin Gale palasi. Belding ihastui nähdessään hänet. Hänessä oli nyt enemmän poikamaista kuin Belding milloinkaan ennen oli huomannut. Dick lähestyi nopeasti, punaisena, kuumissaan, innokkaasti, suorana ja melkein hymyillen.

"Kerroin sen heille. Vannoin sen valheeksi, mutta käskin heitä määräämään kantansa niinkuin se olisi totta. Elsien taivuttamiseksi ei minun tarvinnut tuhlata minuuttiakaan. Hän rakastaa sinua, Nell, ja isäni on kiintynyt sinuun äärettömästi. Sain hänetkin puolelleni parissa minuutissa, mutta äidin kanssa tuhlautui melko paljon aikaa. Hän halusi tietää asian perinpohjin. Hän on ylpeä, niin, mutta sinun olisi pitänyt olla katsomassa, miten hän suhtautui tähän asiaan. Hän itki säälistä, muistamatta minua pitkään aikaan. Hän rakastaa sinua myöskin, Nell, kuten kaikki muutkin. Miten hauskaa onkaan kertoa sinulle tämä! Luullakseni äiti ymmärtää, millainen osa sinulla on — miten sen nyt sanoisinkaan — Dick Galen uudestasyntymisessä. Eikö se kuulostakin hienolta? Kultaseni, äiti ei ainoastaan suostu, vaan haluaa, että tulet vaimokseni niin pian kuin suinkin. Kuulitko, mitä sanoin? Hän talutti minut muutamaan nurkkaan ja koska hän on äitini, puristi hän minut sinne kuin ruuvipihteihin. Hän pani minut lupaamaan, että asumme idässä toisen puolen vuodesta. Se tahtoo sanoa: Chicagossa, Cape Mayssa ja New Yorkissa. Katsohan, en ole enää mikään hylätty poika. Nell, kultaseni, silloin opit tietämään, kuka Dick Gale oikeastaan on. Mutta haluan kumminkin pysyä uudisasukkaana, jollaiseksi autoit minua kehittymään, ratsastaa Blanco solilla ja katsella hieman erämaata. Älä ajattele noita suuria kaupunkeja niin paljon, että rupeat niitä pelkäämään, sillä me molemmat rakastamme kumminkin aukeita kenttiä enemmän. Sano nyt, Nell, että olet unhottanut nämä ikävyydet. Tiedän kaiken muuttuvan hyväksi. Lupaa, että menet pian naimisiin kanssani… No mutta, kultaseni, miksi itket?… Nell!"

Poikamainen iloisuus katosi Galen kasvoista. Belding näki tässä ankaran todellisuuden tekevän tyhjäksi hänen unelmansa.

"Tuo pirullinen Radford Chase julistaa varmasti salaisuuteni koko maailmalle", huohotti Nell. "Hän vannoi, että jos tulet takaisin ja menet kanssani naimisiin, seuraa hän meitä avaraan maailmaan kertoakseen sen kaikille."

Belding huomasi Galen muuttuvan kuoleman kalpeaksi ja jäykistyvän kuin naulattu paikoilleen.

"Chase uhkasi sinua siis?" kysyi Dick, ja hänen äänensä luonnoton tyyneys peloitti Beldingiä.

"Uhkasiko? Hän ahdisti minua kuin painajainen", vastasi Nell voimatta hillitä itseään. "Ensin arvailin, miten hän menetteli kiusatessaan äidin melkein sairaaksi, mutta äiti ei ruvennut kertomaan minulle. Hänen matkustamisensa jälkeen alkoi Chase kumminkin vihjailla, ja vihani häntä kohtaan vain kiihtyi. Mutta kun hän kertoi minulle, pelästyin ja häpesin, antautumatta kumminkaan. Kun hän oli selvä, oli hän hyvin huomaavainen, mutta kun hän oli nousuhumalassa, käyttäytyi hän kuin piru. Hän nauroi niin minulle ja ylpeydelleni. En uskaltanut ajaa häntä poiskaan. Jonkun ajan kuluttua huomasi hän, että äitisi rakastaa minua ja minä häntä. Silloin alkoi hän uhata minua sanoen, että jollen suostu, ilmoittaa hän asian äidillesikin. Se lannisti minut ja oli minut melkein tappaa. En yksinkertaisesti voinut sietää ajatustakaan, että rouva Gale saisi sen tietää. En kumminkaan voinut mennä hänen kanssaan naimisiin. Siten hän jatkoi päivät pitkät ja kun hän oli juovuksissa, ei hän kysynytkään minulta, haluanko tulla hänen vaimokseen. Olin jo joutumaisillani aivan toivottomaksi ja tulemaisillani hulluksi, kun sinä palasit."

Hän lopetti kuiskaten ja katsoi toivovasti ja surullisesti Galeen. Belding oli kuin tulinen pätsi sisältä, mutta tyyni muuten. Hän katseli Galea luullen arvaavansa, millaiseksi nuorukaisen käytös hetken kuluttua muuttuu. Dick puristi Nellin syliinsä laskematta häntä vapaaksi pitkään aikaan.

"Rakas Nell, olen varma, että pahin aika on jo ollut ja mennyt", sanoi hän lämpimästi. "En aio luopua sinusta. Nyt on sinun mentävä lepäämään ja rauhoittumaan. Älä ole pahoillasi enää, sillä tämä asia ei ole niin kauhea kuin luulottelet. Luota minuun, sillä minä voin kyllä tukkia herra Radford Chasen suun."

Kun hän laski tytön vapaaksi, katsoi tämä nopeasti häneen ja kohotti sitten rukoilevasti kätensä.

"Dick, rukoilen sinua, älä aiheuta ikävyyksiä. Chaset ovat olleet jo tarpeeksi pahoja meille. He ovat rikkaita ja vaikutusvaltaisia. Dick, lupaa, ettet pahenna enää asioita. Lupaa, ettet mene hakemaan häntä."

"Mutta sinähän ymmärrät sen olevan hyödytöntä. Millaiseksi mieheksi minua oikeastaan luuletkaan?"

Silloin ilmeni nainen Nellissä vaistomaisesta pelosta huolimatta. Tummin silmin ja kalpein kasvoin ojensi hän raollaan olevat vapisevat huulensa ja suuteli Dickiä.

Gale poistui puutarhasta ja Belding seurasi hänen kintereillään. He menivät arkihuoneen läpi. Kuistilla sen edustalla istuivat paimenet, herra Gale ja Thorne. Dick meni kumminkin huoneeseensa sanomatta sanaakaan.

"Nyt on varmasti jotakin tekeillä", sanoi Ladd vakavasti ja suoristautui tuolissaan rypistäen silmiään.

Belding sanoi muutamia sanoja, ja muistaen päätöksensä vaikuttaa ratkaisevasti herra Galeen ei hän siekaillut, vaan sanoi sanansa julmin tyydytyksin.

"Olisi parasta hillitä tuota poikaa", lopetti hän katsoen herra Galeen. "Hän aiheuttaa varmasti jonkun onnettomuuden, sillä hän on hirveästi vihoissaan."

"Hillitäkö häntä? No varmasti", vastasi herra Gale nousten hermostuneesti ja nopeasti.

Dick sattui juuri silloin tulemaan huoneestaan. Belding katsoi häneen terävästi, mutta ei voinut huomata hänessä muuta muutosta kuin että hän oli pannut hatun päähänsä ja vetänyt paksut sormikkaat käsiinsä.

"Et menekään! Tahdon, että pysyt kotona. Kiellän sinua menemästä", sanoi herra Gale laskien kätensä poikansa olalle.

Dick työnsi isänsä syrjään hiljaa ja kunnioittavasti, mutta kumminkin tiukasti. Vanhus hämmästyi.

"Isä, olen säilyttänyt pahan tapani olla tottelematta sinua joskus. Olen pahoillani, mutta pyydän: älä sekaudu hommiini nyt äläkä seuraa minua. Voi nimittäin sattua, että saat katsella jotakin vastenmielistä."

Herra Gale siirsi katseensa toivottomasti tuosta omituisesta ja tyynestä pojasta levottomaan Beldingiin. Dick jatkoi matkaansa portaille.

"Odota!" Laddin ääni olisi voinut pysähdyttää minkä miehen hyvänsä.
"Dick, oliko aikomuksesi lähteä minutta?"

"Siltä näyttää. Odota kumminkin hetkinen, Dick. Olen kyllä sairas mies, mutta luullakseni ei täällä kumminkaan ryhdytä mihinkään minutta."

Hän nilkutti kuistin poikki huoneeseensa. Jim Lash kopisti porot piipustaan ja hyräillen omaa tanssisäveltään seurasi Laddia. Hetken kuluttua ilmestyivät paimenet takaisin kummallakin pistooli kupeellaan.

Beldingin julma jännitys kasvoi, kun hän tarkasteli herra Galea. Kun vanhus näki paimenet ja pistoolit, kalpeni hän ja alkoi vapista.

"Meidän on parasta pysytellä syrjässä", kuiskasi Belding. "Dick menee antamaan selkään tuolle kaksijalkaiselle koiralle, ja kun pojat kiinnittävät pistoolin kupeelleen, muuttuu heidän luontonsa kokonaan."

"En halua jäädä tänne", sanoi herra Gale rohkeasti. "Tahdon tulla mukaan katsomaan. Belding, tiedän sen nyt. Richard menee puhuttelemaan noita Chaseja, noita rosvoja, jotka ovat köyhdyttäneet teidät."

"No niin, en rupea takaamaan, kykenevätkö Chaset ollenkaan vastustamaan", vastasi Belding kuivasti. "Mutta ehkä siellä on pistooleilla varustettuja meksikolaisia."

Belding läksi tavoittamaan Dickiä ja herra Gale tallusteli jäljessä
Thornen kanssa.

"He ovat rakennuttaneet jonkinlaisen kasvihuoneiston tuonne ravintolan viereen. Tähän aikaan on Radford siellä varmasti, mutta vanhuksesta en voi sanoa mitään varmaa. Tuossa tien toisella puolella on kumminkin hänen konttorinsa."

He sivuuttivat useita taloja, kääntyivät erään nurkkauksen ympäri valtakadulle ja pysähtyivät muutaman matalan tiilirakennuksen edustalle. Useita satuloituja hevosia oli kiinnitetty seinässä oleviin renkaihin, ja meksikolaisia vetelehti suuren oven edustalla.

"Ben Chase näkyy istuvan tuolla nurkassa", sanoi Belding Dickille. "Kai näet tuon valkohapsisen pitkän miehen, jonka hatussa on nahkanauha? Hän on huomannut meidät jo ja näyttää aavistavan jotakin. Hänellä näyttää olevan miehiä mukanaan, mutta heidät me kyllä saamme taipumaan. Olemme tulleet hakemaan tuota nuorta pukkia, ja varmasti on hänkin täällä."

He menivät sisään. Huone oli suuri eikä sieltä puuttunut muuta kuin tarjoilupöytä, jotta se olisi ollut todellinen kapakka. Sen keskellä oli pari huojuvaa biljardia. Chase oli nähtävästi rakennuttanut tämän talon yhtä paljon työmiehiensä kuin insinööriensä ja apulaistensa huviksi, koska joukossa oli sekä meksikolaisia että amerikkalaisia. Muutaman ikkunan ääressä olevan suuren pöydän ympärillä rähisi tupakoivia, korttiapelaavia ja juopottevia miehiä.

"Tuolla, tuo suuri punakka mies. Hänen silmänsä ovat hieman pullistuneet. Katso, hän on pudottanut korttinsa eikä hänen naamansa enää punoita."

Belding tarttui herra Galea käsivarteen ja kuiskasi käheästi:
"Seuratkaa nyt tarkasti kaikkea. Tästä tulee jotakin suurenmoista.
Katsokaa Dickiä ja Laddya. Kun kuulette pistoolin pamahtavan,
kyyristykää taakseni."

Dick pysähtyi pöydän viereen. Hänen raskas saappaansa vilahti ja pöytä halkesi rysähtäen lennättäen lasit, kortit ja lakit menemään. Kun ne putoilivat lattialle ja hämmästyneet pelaajat alkoivat siirtyä sivulle, karjaisi Gale: "Nimeni on Gale! Haluan tavata herra Radford Chasea!"

Eräs pitkä, hartiakas mies nousi melko rohkeasti ja horjahdellen katsoen Galeen.

"Olen Radford Chase", sanoi hän. Hänen äänensä ilmaisi kumminkin hänen rohkeutensa laadun.

Siihen ei tuhlautunut monta minuuttia. Pöydät ja tuolit olivat hujan hajan kumollaan nurkissa, toinen biljardi oli siirtynyt paikoiltaan ja eräs lamppu oli mennyt sirpaleiksi ja öljy valui lattialle. Ladd nojautui ovenpieleen savuava pistooli kädessään. Muudan meksikolainen vaikeroi seinän vieressä heilutellen haavoittunutta kättään. Kaukaisimmassa nurkassa voivotteli eräs toinen toveriensa tukema haavoitettu meksikolainen. Nuo molemmat olivat yrittäneet ampua Galea ja Ladd oli merkinnyt heidät.

Huoneen keskellä makasi Radford Chase liikkumatonna, revittynä ja verissään. Hän ei ollut kumminkaan vaikeasti loukkautunut, vaan ainoastaan avuton, kovasti selkäänsäsaanut raukka, joka tiesi tilansa ja tunsi, miten häneen katseltiin. Hän nyyhkytti, vaikeroi ja ulisi, mutta ei kukaan tullut auttamaan häntä jaloilleen.

Ben Chase nojautui huoneen takaoveen ollen kerrankin vailla kaikkea vaikutusvaltaa, luottamusta ja rohkeutta. Gale asettui häntä vastapäätä, ja nyt olivat hänen kasvonsa aivan toisennäköiset kuin hänen tullessaan paikalle. Vaikka hiki tippuikin hänen otsastaan, olivat hänen kasvonsa kumminkin kalmankalpeat. Hänen silmänsä näyttivät leimuavan ja lepattavan kuin tummanpunaiset liekit. Hänen laiha leukansa työntyi eteenpäin ja vapisi kiukusta, kun hän pudisti suurta nyrkkiään Chasen nenän edessä.

"Harmaat hiuksenne suojelevat teitä nyt, mutta älkää tulko milloinkaan enää tielleni. Ja sitten kun tuo poikanne virkoaa, sanokaa hänelle, että joka kerta, kun hänet tapaan, lisään hieman siihen, mitä hän äsken sai!"

XIX.

FORLORN RIVERIN SALAISUUS.

Varhain aamulla käveli Gale yksinään hakien yksinäisyyttä voidakseen rauhassa miettiä tilannetta. Hänen oli hyvin vaikea eksyttää yaquia, ja juuri kun hän oli heittäytynyt ruohikkoon muutamassa eristetyssä suojaisessa kulmauksessa, ilmestyi sinne intiaanikin hiljaa kuin varjo ja yhtä salaperäisenä kuin ennenkin.

"Tulkaa mukaani!" sanoi yaqui viitaten merkitsevästi Nimettömien vuorien sireeninvärisiin huippuihin päin.

Hän näytti samanlaiselta kuin ennenkin, mutta kun Gale katsoi häneen tarkasti hetkisen, tunsi hän intiaanin omituisen voiman vaikutuksen.

" Lluvia d'oro ", vastasi yaqui tehden liikkeitä, joita Galen oli hyvin vaikea tulkita.

"Kullannäyttäjä", käänsi Gale. Yaqui oli antanut Nellille tuollaisen nimen. Mitä hän mahtoikaan tarkoittaa käyttäessään sitä tässä yhteydessä? Tahtoiko hän liikkeillään kiinnittää hänen huomionsa tuosta harvinaisesta ja kauniista puusta putoaviin kellan värisiin kukkiin vai kultasateeseenko? Galen haluttomuus katosi äkkiä, kun hänen mieleensä juolahti muudan asia. Yaqui tarkoitti varmasti kultaa. Kultaa! Hän luuli voivansa korvata valkoisen veljensä menetetyn omaisuuden, veljen, joka oli pelastanut hänen henkensä Papago Wellin luona. Galea huumasi, kun hän katsoi tutkivasti intiaanin ihmeellisiin silmiin. Eikö yaqui milloinkaan oppinut käsittämään, että hänen velkansa oli jo aikoja sitten maksettu?

"Tulkaa mukaani", toisti intiaani viitaten vuorille hänelle ominaisin merkitsevin liikkein.

Gale riensi huoneeseensa, vaihtoi jalkoihinsa piikkikengät, täytti vesipullonsa ja palasi nopeasti aitaukseen. Yaqui odotti häntä. Intiaanilla oli vyyhdelle kääritty suopunki olallaan ja lyhyt tukeva keppi kädessään. Sanomatta sanaakaan läksi hän kävelemään kujalle päin ja kääntyi sitten joen suuntaan, vuorille. Heidän poistumistaan talosta ei huomannut kukaan.

Mikä ennen oli ollut vain kapea mesquite-pensaitten reunustama polku, oli nyt leveä, kovaksi tallattu tie. Sen vieressä oli syvä ja leveä kasteluoja täynnä mutaista vettä. Gale oli kyllä ollut utelias näkemään, mitä Chaset olivat saaneet aikaan, mutta hänen tuntemansa katkeruus, jota hän ei ollut voinut tukahduttaa, oli estänyt häntä lähtemästä katsomaan. Hän ei hämmästynyt ollenkaan huomatessaan, että insinöörit, jotka olivat rakentaneet ojat ja padon, olivat noudattaneet joka suhteessa hänen suunnitelmiaan. Padotusta solasta oli tullut suurenmoinen säiliö eikä Gale voinut katsella tuota pitkää, kapeaa järveä tuntematta iloa. Tuo meksikolaisten pelkäämä ano seco voi kyllä tulla jälleen ja tuleekin, mutta ei milloinkaan Forlorn Riverin asukkaille. Tuo kiviseinäinen ja -pohjainen säiliö ei vuotaisi milloinkaan, ja nytkin oli siinä jo niin paljon vettä, että sillä parina vuonna voitiin kastella koko Altar Valley sateista huolimatta.

Yaqui käveli nopeasti järven rantaa sen ylimmäiseen päähän, missä virta syöksyi säiliöön tukkimattomasta solasta. Gale ei ollut milloinkaan kiivennyt tämän etemmäksi näille rosoisille alemmille kukkuloille, ja Belding oli sanonut hänelle, ettei kukaan valkoinen mies ollut milloinkaan kiivennyt Nimettömille vuorille lännestä päin.

Mutta valkoinen mies ei ollutkaan mikään intiaani. Edellinen voi kyllä valloittaa laitumet, laaksot ja vuoret, ja ehkä erämaankin, mutta hänen teoissaan ei ole milloinkaan mitään salaperäistä. Mutta tuskin oli Gale katsahtanutkaan tuohon korkeaan, harmaaseen ja uhkaavaan kiviseinään, ennenkuin hänen mielenkiintonsa omituiseen intiaaniin jälleen heräsi. Se muistutti häntä heidän välillään olevasta siteestä, joka oli melkein yhtä luja kuin veriheimolaisuus. Sitten oli hän hyvin innokas ja utelias näkemään, miten intiaani aikoi voittaa nuo näöltään luoksepääsemättömät kivipenkereet.

Yaqui poistui solasta kiiveten erään rapautuneen rinteen laelle ja läksi sitten sitä pitkin kulkemaan noiden korkeiden jyrkänteitten suuntaan. Hän katseli sinne näyttäen valitsevan sopivaa kiipeämispaikkaa, kunnes hän löysi sellaisen. Se oli kumminkin vuorenseinämässä viimeinen, joka Galen mielestä soveltui sellaiseen tarkoitukseen. Seinämä kohosi hänen edessään, nojautui ulospäin, pimitti valon ja piilotti mahtavan vuoriston kokonaan näkyvistä. Lukemattomat halkeamat, urat ja syvennykset lisäsivät vielä tuon pullistuvan, mustan kallioseinän rosoisuutta.

Yaqui sitoi suopungin toisen pään tuohon paksuun, tukevaan ja lyhyeen keppiin, selvitteli nuoran mutkat huolellisesti, pyöritti sitten keppiä pyörittämistään ja heitti sen melkein ensimmäisen noin kolmenkymmenen jalan korkeudella olevan penkereen yli, mutta keppi luiskahti irti. Yaqui koetti uudestaan ja nyt tarttui se muutamaan halkeamaan. Intiaani veti kovasti, mutta keppi ei irtautunut. Sitten tarttui hän suopunkiin ja kiipesi jyrkkää seinää ylös suopunkia pitkin, muutellen vuorotellen käsiään. Saavuttuaan penkereelle viittasi hän Galea seuraamaan, ja Galesta tuntui tällainen kiipeäminen sekä nopealta että helpolta. Intiaani veti suopungin luokseen ja heitti kepin toiseen halkeamaan. Hän kiipesi sitten toiselle penkereelle ja Gale seurasi häntä. Kolmas ponnistus vei heidät eräälle rosoisemmalle, noin sata jalkaa rinnettä korkeammalla olevalle penkereelle. Yaqui suuntasi kulkunsa vasemmalle kääntyen erääseen pimeään kuiluun. Gale pysytteli aivan hänen kintereillään. He saapuivat kumminkin pian valoisampaan paikkaan, mutta niin ahtaaseen, että näköala oli hyvin rajoitettu. Suuria haljenneita kallionlohkareita oli joka suunnalla.

Täällä alkoi kiipeileminen muuttua vaivalloiseksi. Kun oli kysymyksessä vuorilta laskeutuminen, voi Gale jättää intiaanin jälkeensä, mutta näin huipuille kiivetessä sai hän ponnistaa kaiken tarmonsa pysyäkseen intiaanin kintereillä. Tässä eivät tulleet kysymykseen voimat eikä nopeus, joita Galella oli ehkä enemmän kuin useammalla muulla miehellä, vaan keuhkojen kestävyys, ja yaqui oli viettänyt elämänsä kiipeilemällä erämaan huipuille. Kiipeäminen oli sitäpaitsi äärettömän hidasta, vaikeaa ja vaarallista. Gale oli monta kertaa matkan kestäessä kuulevinaan putoavan veden kumeaa kohinaa. Ääni tuntui kuuluvan joskus hänen ala- ja joskus yläpuoleltaan, joskus taasen oikealta ja joskus vasemmalta. Kun hän luuli voivansa varmasti määrätä suunnan, mistä se kuului, lakkasi se äkkiä kohisemasta, kunnes hän oli päässyt jonkun matkaa. Vähitellen unhotti hän sen kokonaan kiipeämisen aiheuttamien vaikeuksien vuoksi. Hänen polvistaan ja käsistään läksi nahka, hiki vuoti hänestä virtanaan ja hänen päätään huimasi. Hänen sydämensä jyskytti niin että se vaivasi, ja joskus pimenivät hänen silmänsä. Kun hän vihdoin saapui tämän korkean vuoren laelle, jossa yaqui odotti häntä, tapahtui se juuri ajoissa.

Hän heittäytyi selälleen lepäämään hetkeksi välittämättä muusta kuin sinisestä taivaasta. Sitten hän nousi istualleen ja hämmästyi huomatessaan, ettei hän tuon pitkän kiipeämisen jälkeen ollut sen korkeammalla kuin vain noin tuhat jalkaa laakson yläpuolella. Päättäen hänen ponnistustensa kovuudesta olisi hän vaikka vannonut kiivenneensä ainakin penikulman. Kylä lepäsi tuolla alhaalla uusine tiilirakennuksineen, telttoineen ja majoineen, jotka muodostivat jyrkän vastakohdan vanhoille taloille. Hän näki viheriät apilapellot ja Beldingin valkoiset hevoset, jotka näyttivät melko pieniltä ja liikkumattomilta. Häntä huvitti kuvitelmansa, että hän voi erottaa Blanco solin muista. Sitten kiintyi hänen katseensa jokeen.

Nyt hän vihdoinkin käsitti, miksi sitä sanottiin Forlorn Riveriksi. Nytkin, tähän vuoden aikaan, kun se oli täynnä vettä, oli se hyvin hylätyn näköinen. Se oli tuomittu häviämään tuonne erämaahan, tuomittu sellaiseen kohtaloon, ettei se milloinkaan saanut sekoittaa vettänsä meren aaltoihin. Se virtasi laakson pohjassa muuttuen leveämmäksi ja matalammaksi ja väriltäänkin yhä harmaammaksi, kunnes se lopulta katosi surullisella matkallaan Sonoytaa kohti. Tuo autio, kimalteleva ja auringon polttama erämaa tiesi sen olemassaolon ainoastaan näin tulvan aikana ja lipoi nytkin jo kuivunein kielin ja kyllästymättömin mielin sen hyödyttömästi virtaavaa vettä haihduttaakseen sen ilmaan.

Yaqui laski kätensä Galen polvelle. Käsi oli kuparinvärinen, arpinen, voimakas ja aina kaunopuhelias tarkoituksissaan. Intiaani kuunteli. Hänen kumarruksissa oleva päänsä, laajentuneet silmänsä, jäykkä asentonsa ja tuo kovasti puristava käsi muistuttivat elävästi Galea noista kauheista, pitkistä, laavan keskellä vietetyistä öistä.

"Mitä kuuntelet, yaqui?" kysyi Gale. Hän naurahti omalle mielentilalleen, mutta hänen äänensä ei rikkonut hiljaisuutta eikä lumousta. Hän ei halunnut kumminkaan puhua enää, vaan taipui vastustelematta yaquin kummalliseen vaikutusvaltaan. Hän koetti kuunnella, mutta ei erottanut muuta kuin kotkan huudon. Usein hän arvaili, kuuliko intiaani jotakin äänetöntäkin, sillä yaquia ei voinut kukaan ymmärtää.

Mitä intiaani oli kuunnellut tahi halunnut kuulla, ei Gale saanut selville, vaikka yaqui näyttikin pian tyytyväiseltä. Murahtaen jotakin, joka ei luultavasti merkinnyt mitään, nousi hän seisoalleen poiketen syrjään harjulta. Gale seurasi häntä nopeasti, sillä hän oli jo levännyt kyllikseen ja halusi innokkaasti jatkaa matkaa. Hän huomasi, että heidän kiipeämänsä jyrkänne oli vain uhkaavan, mustan, ylempänä olevan ylätasangon ensimmäinen porrasaskelma.

Äkkiä kuuli hän putoavan veden kumeata kohinaa. Se tuntui nyt vapautuneen ontoista värisemisistä. Yaqui kiipesi muutamalle harjulle ja pysähtyi. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Gale erään pohjattoman kuilun reunalla, johon vesi syöksyi vaahdoten. Hänen hämmästynyt katseensa kulki tuota nopeaa ja kapeaa virtaa pitkin takaisin päin kiintyen lopulta erääseen mustaan, pyöreään ja kiehuvaan lammikkoon. Lähde oli suuri ja poreileva, ylempänä olevalta autiolta ylätasangolta tulevan maanalaisen joen muodostama aukko.

Galen monenlaiset ajatukset eivät olleet nopeammat kuin hänen tuntemansa lumouksen väreet. Hän aikoi paaluttaa palstan täältä ja oli varma, ettei häntä siitä milloinkaan voitaisi häätää. Penkereihin kaivetut ojat ja jyrkkiin seiniin poratut aukot kuljettaisivat vettä laaksoon. Ben Chase oli rakennuttanut suuren säiliön, josta ei olisi mitään hyötyä, jos Gale vain haluaisi muuttaa Forlorn Riverin luonnollisen suunnan. Tuon salaperäisen erämaan joen alkulähde kuului nyt hänelle.

Yaquin kummallinen käyttäytyminen tukahdutti kumminkin hänen innostuksensa ja tyynnytti hänen kiihtyvät tunteensa. Intiaani näytti ihmettelevän, epäröivän ja muuttuvan vastahakoiseksi. Hänen omituiset silmänsä tarkastelivat tuota kiehuvaa lähdettä niinkuin ne eivät olisi uskoneet näkemäänsä todeksi. Gale ymmärsi heti, ettei yaqui ennen milloinkaan ollut nähnytkään Forlorn Riverin lähteitä. Jos hän jolloinkin oli kiivennyt tälle ylätasangolle, oli hän nähtävästi käynyt jossakin sen toisessa kohdassa, sillä tuo lähde oli selvästi hänelle outo. Hän tarkasteli huippuja, vuoren alempia jyrkänteitä ja läheisyydessä olevia maamerkkejä virkistääkseen muistiaan, mutta hän näytti epäröivältä eikä ollut varma, oliko hän oikeassa paikassa.

Sitten hän meni tuon tummaa, kiehuvaa vettä täynnä olevan lammikon sivu ja alkoi kiivetä erästä, muutamalle esiinpistävälle kalliolle johtavaa matalaa rinnettä, mutta silloin pysähdytti taas toinen oudostuttava ilmiö intiaanin. Hänen edessään oli rapautunut ja hajonnut kiviraunio, mutta kumminkin vielä senmuotoinen, että se voitiin todeta ihmisten rakentamaksi. Yaqui kiersi sitä kiertämistään, ja hänen uteliaisuutensa todisti hänen vieläkin epäröivän. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi löytänyt jotakin hämmästyttävää. Galekin ihmetteli tuon kiviraunion tarkoitusta. Oliko tässä joskus maailmassa ollut jonkun kullanetsijän paaluttama palsta?

"Huh!" murahti intiaani, ja vaikka tämä hänen huudahduksensa ei ilmaissutkaan tyydytystä, lopetti se varmasti hänen epäröimisensä. Hän viittasi keltaisen kivikielekkeen alla olevaan kallioseinään. Siinä oli himmeitä ihmisten tekemiä käden kuvia, jotka oli piirretty sormet hajalleen. Gale oli usein nähnyt tuollaisia piirustuksia erämaan kuilujen seinissä. Nähtävästi huomasi yaqui niistä, että hän oli saapunut etsimälleen paikalle.

Nyt muuttuivat intiaanin liikkeet nopeiksi, mikä kiinnitti senkinvuoksi huomiota, että yaqui kiiruhti harvoin. Gale seurasi jännitettynä hänen hommiaan. Intiaani haki jotakin kielekkeen alla olevasta hiekasta, ja kun hän oli löytänyt kahmalollisen pieniä, mustia kiviä, ojensi hän ne Galelle. Niiden paino hämmästytti Galea niin, että hän rupesi vapisemaan. Nyt otti intiaani rapautuneen kallionkielekkeen käteensä ja heitti sen vuorenseinään. Se halkesi. Hän tarttui palasiin ja näytti kirkkaita pintoja Galelle. Niissä oli keltaisia juovia, himmeitä pisteitä ja vihertäviä viivoja. Se oli kultaa.

Galen jalat rupesivat äkkiä vapisemaan niin että hänen oli pakko istuutua. Hän koetti koota kaikki nuo kivipalaset syliinsä. Kun hän kaivoi veitsellään mustia lohkareita, tuntuivat hänen sormensa hyvin kömpelöiltä. Hän löysi kultaa. Sitten hän tuijotti rinteelle ja laaksoon, jossa joki kiemurteli kadotakseen lopulta erämaahan. Mutta hän ei nähnyt mitään, sillä tämä todellisuus oli niin suloinen, ihmeellinen ja siunaava kuin toteutunut uni. Yaqui oli opastanut hänet kultapenkereelle. Gale oli tutkinut kivennäisiä sen verran, että hän näki heti tämän suonen suuren kultapitoisuuden. Ilo, jota hän tunsi, mykistytti hänet kokonaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat tuohon jaloon ja omituiseen intiaaniin, joka ei milloinkaan luullut voivansa maksaa velkaansa. Gale muisteli Beldingin nykyistä varattomuutta, Nelliä, joka oli itkenyt lähteen tuhoutumista, Laddya, joka ei voinut enää milloinkaan ratsastaa, Jim Lashia, joka oli vannonut pysyvänsä aina ystävänsä luona, Thornea ja Mercedestä, kaikkia noita ihmisiä, jotka olivat olleet hyviä hänelle, mutta jotka nyt olivat köyhiä. Nyt he kaikki tulisivat kumminkin rikkaiksi, sillä heistä tulisi hänen liiketovereitaan. Hän oli löytänyt Forlorn Riverin lähteet ja nyt oli hänellä vettä tarpeeksi. Yaqui oli rikastuttanut hänet kullalla. Gale halusi syöksyä rinnettä alas laaksoon kertomaan tätä ihmeellistä uutista.

Äkkiä hänen silmänsä selkenivät ja hän näki tuon kiviraunion. Hänen verensä tuntui ensin jäätyvän, mutta rupesi sitten polttamaan hänen suoniaan. Tuo merkkihän oli jonkun kullanetsijän kyhäämä. Mutta se oli vanha, hyvin vanha. Penkereellä ei oltu ikinä työskennelty. Rinne oli aivan tuntematon. Muuta merkkiä ei ollut, mutta tuostakin voitiin huomata, että joku kullanetsijä oli joskus maailmassa ollut täällä. Mutta mihin oli hän joutunut? Gale arvaili sitä kasvavin toivein, tyyntyen, mutta kumminkin levottomasti.

Yaquilta pääsi tuo matala, omituinen, harvinainen ja tahdoton huudahdus, joka jollakin tavoin aina merkitsi kuolemaa. Galea värisytti.

Intiaani tutki kielekkeen alla olevaa hiekkaa ja tomua. Hän heitti syrjään jonkun esineen, joka kilahti kiveä vasten. Se oli vyön solki. Sitten löysi hän vanhan, rypistyneen ja lahonneen saappaan ja muutamia muitakin esineitä ja lopetti kaivamisensa.

Tässä oli noiden kullanetsijäin hauta! Gale oli nähnyt sellaisia useamman kuin yhden. Ladd oli kertonut hänelle monta tarinaa tuollaisista surullisista löydöistä. Kohtalo on joskus hyvin julma ja kova.

Sitten kurottautui teräväsilmäinen intiaani saadakseen eräältä pieneltä kielekkeeltä muutaman pienen esineen. Hän ei ollut lainkaan utelias, vaan antoi sen heti Galelle.

Kuinka omituiselta Galesta tuntuikaan, kun hän piti kädessään tuota pitkulaista laatikkoa! Tuntuiko tässä ainoastaan yaquin vaikutus vai oliko tämän haudan vieressä joku muu nimetön ja näkymätön olento läsnä? Gale ei voinut sanoa sitä varmasti, mutta hän tunsi entisen erämaan tunnelman palaavan. Hän tunsi jotakin olevan tulossa. Mikään sattuma, mikään onni, mikään velvollisuuttaan täyttävä intiaani ei riittänyt täydellisesti selittämään tätä tapahtumaa. Gale tiesi pitävänsä kädessään jotakin kalliimpaa kuin kulta.

Laatikko oli tinattu ja senvuoksi melkein ruostumaton. Gale koetti avata kiinnitarttunutta kantta. Hänen sieraimiinsa tunkeutui jonkinlaista ummehtunutta tuoksua. Laatikossa oli pieni käärö, joka oli kiedottu lahonneeseen öljyvaatekappaleeseen. Hän otti sen käteensä ja kun hän irroitti vaatteen sen ympäriltä, jäi hänen kouraansa taitettu paperi.

Aika oli jo ruvennut sitä kellastuttamaan, mutta hän erotti siinä kumminkin jonkunlaista himmeätä kirjoitusta. Töherrystä oli vaikea lukea, sillä se oli kirjoitettu verellä. Hän ojensi sen lähemmäksi valoa ja sai hitaasti selville sen sisällyksen.

" Me Robert Burton ja Jonas Warren annamme toisen puolen tästä kultakaivoksesta sen löytäjälle ja toisen puolen Nell Burtonille, tyttärelleni ja tyttärentyttärelleni ."

Gale käsitteli lempeästi paperia suurin silmin, sykkivin sydämin ja kuvaamattomin ilon tuntein, kunnes hän sai sen auki.

Se oli parikymmentä vuotta vanha papintodistus, joka vahvisti Robert
Burtonin ja Nellie Warrenin avioliiton.

XX.

ERÄMAAN KULTAA,

Forlorn Riverissä valkeni muudan kesäpäivä, kaunis, tyyni, kuuma ja kultainen päivä valkoisine, liikkumattomine ja suurine Nimettömien vuorten yläpuolella leijailevine pilvineen ja kirkkaine, purppuraisine, erämaan taivaanrannalle ulottuvine ilmakerroksineen.

Rouva Belding palasi sinä päivänä kotiin löytääkseen tyttärensä onnellisena ja menneisyyden haudattuna ikuisiksi ajoiksi pariin yksinäiseen hautaan. Hänen silmistään katosivat ahdistavat varjot. Gale luuli, ettei hän milloinkaan voi unhottaa hänen syleilynsä suloa, ihmeellisyyttä ja kiihkoa, kun hän sanoi häntä pojakseen ja siunasi hänet.

Pieni ryppyinen pappi, joka vihki Galen ja Nellin, suoriutui juhlallisuudesta samoin kuin hän luki rukouksiaan, mielenkiinnotta ja ymmärryksettä, ja meni matkoihinsa viemättä kumminkaan onnellisuutta mukanaan.

"Varmasti olin sairas mies", sanoi Ladd, "ja melkein kuoleman kielissä, mutta nyt luullakseni paranen. Ehkä voin vielä ratsastaakin jonakin päivänä. Nell, sinun on pidettävä siitä huolta. Suutelen sinua ja toivon osaksesi kaiken ilon, mitä on maailmassa. Ja, Dick, kuten yaqui sanoo, hän on varmasti 'Kullannäyttäjä'."

Hän puhui Galen rakkaudesta — puhui siitä sellaisen paimenen syvin ja toivovin tuntein, joka on aina ikävöinyt rakkautta saamatta sellaista kumminkaan milloinkaan osakseen. Belding, joka nyt taasen oli käytännöllinen ja innokkaampi kuin milloinkaan ennen suunnitellessaan uusia kaivoksia ja puhuessaan verioikeuksista, ylisti Galen suurta onnea ja sanoi hänen löytämäänsä kultaa — erämaan kullaksi.

"Ah niin, 'erämaan kultaa' se onkin!" huudahti Dickin isä lämpimästi ylpein katsein. Ehkä hän oli iloinen sentähden että Dick oli löytänyt tuon rikkaan suonen, mutta varmasti oli hän onnellinen sentähden että Dick oli saanut rakastamansa tytön omakseen. Dickistä tuntui kumminkin siltä kuin isä olisi tarkoittanut jotakin kokonaan muuta kuin rakkautta ja onnea vihjatessaan erämaan kullasta.

Mutta ei tämäkään kaunis ja onnellinen päivä ollut kumminkaan sen täydellisempi kuin elämä ja rakkauskaan.

Yaqui tuli sanomaan Dickille jäähyväiset. Dick hämmästyi, tuli pahoilleen ja unhotti hetken huumauksessa intiaanin luonteen. Mutta yaquia ei voitu taivuttaa muuttamaan päätöstään.

Belding koetti tukkia hänelle lahjoja niin paljon kuin suinkin, mutta intiaani otti vain laukullisen ruokaa, huopapeitteen, pyssyn, veitsen, vesiastian eikä mitään muuta. Koko talonväki seurasi häntä aitauksille ja kentille, joissa olevista hevosista Belding pyysi häntä valitsemaan haluamansa, vaikka se olisikin ollut tuo jumaloitu Blanco diablo. Galen sydän nousi kurkkuun pelosta, että intiaani valitsee Blanco solin, ja hän vihasi itseään itsekkäisyytensä vuoksi, jota hän ei voinut auttaa. Hän olisi kumminkin ollut valmis luopumaan Solista sanomatta sanaakaan.

Yaqui vihelsi hevoset luokseen viimeisen kerran. Pitikö hän niistä? Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Hän ei katsahtanutkaan tuliseen ja ylpeään Diabloon eikä Blanco soliin, vaikka tämä kohottikin jalon päänsä ja hirnui kimakasti tavalliseen tapaansa. Intiaani ei valinnut ainoatakaan Beldingin valkoisista, vaan otti laumasta erään laihan ja voimakkaan ponyn, heitti huopapeitteensä sen selkään ja kiinnitti tavaransa.

Sitten hän kääntyi ystäviensä puoleen pysyen yhä tuona samana tunteettomana, tutkimattomana ja vaiteliaana intiaanina, jollainen hän aina oli ollut. Tämä eroaminen ei merkinnyt hänelle mitään. Hän oli viipynyt maksaakseen velkansa ja nyt oli hän lähdössä kotiinsa.

Hän puristi miesten käsiä, katsahti nopeasti Nelliin ja kiinnitti vihdoin omituiset silmänsä Mercedeksen kauniisiin ja liikutettuihin kasvoihin. Tuo hetki syöpyi varmasti unhottumattomasti espanjalaisen tytön mieleen. Hänen oli kiittäminen intiaania elämästään, rakkaudestaan ja onnestaan. Mercedes ojensi hänelle ilmehikkäät hennot kätensä, mutta yaqui ei koskenut niihin. Kääntyen pois hyppäsi hän ponynsa selkään ja läksi ratsastamaan virralle päin.

"Niin, kotiin !" kuiskasi Ladd, ja Dick tiesi paimenen ajatusten viipyvän menneissä unhoittumattomissa ajoissa. Kotiin kaktuksien ja laavan yli juhlallisten, yksitoikkoisten päivien ja hiljaisten, yksitoikkoisten öiden vaihdellessa, kotiin tuonne autioon ja punautuiseen erämaahan.

"Thorne, Mercedes ja Nell, kiivetkäämme tuonne kukkulalle katsomaan, kunnes hän katoo näkyvistämme", sanoi Dick.

He kiipesivät sinne toisten palatessa kotiin. Kun he saapuivat kukkulan laelle, oli yaqui jo joen toisella rannalla.

Ollessaan kukkulalla näkivät he yaquin ratsastavan mesquite-pensaikon läpi joen törmälle ja sitten kaktuksien sekaan. Hänen hevosensa kuvastui selvästi tuota viheriää ja valkoista taustaa vasten ja hän itsekin oli pitkän aikaa selvästi näkyvissä. Punainen aurinko paistoi kullanväriseltä taivaalta. Vihdoin ratsasti yaqui eräälle harjanteelle ja näkyi selvästi erämaan taivaan kullanväristä taustaa vasten muodostaen villin, yksinäisen ja kauniin kuvan. Sitten hän katosi.

Gale tunsi äkkiä suureksi hämmästyksekseen olevansa iloinen. Yaqui oli palannut omille mailleen — suurille lakeuksille, autiuteen ja yksinäisyyteen — teille, joita hän lapsuudessaan oli kulkenut ja joilla nyt hänen kansansa haamut ja hänen jumalansa liikkuivat. Gale totesi, että hän yaquissa oli oppinut tuntemaan erämaan luonteen, ja tunsi, että tuo luonne oli vaatinut hänestäkin omakseen kaiken villin ja alkuperäisen.

Kyyneleet kimaltelivat Mercedeksen kauniissa, tummissa silmissä, mutta Thorne suuteli ne pois — suuteli hehkun niihin takaisin ja punan poskille.

Tämä teko palautti Galenkin entisen mielentilan, nykyisyyden huumaavan ilon, ja hän katsoi Nellin suloisiin kasvoihin. Erämaa levisi tuolla, tuo ihmeellinen, kehittävä, jalostava, kaunis ja kauhistuttava erämaa, joka ei kumminkaan ollut hänelle sama kuin intiaanille. Nellin värisevän palaavan hymyn valossa haihtui sen omituinen, syvä ja puristava varjo kokonaan ja menetti otteensa ikuisiksi ajoiksi. Dick kumartui niin lähelle vaimoaan kuin suinkin kuiskaten:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄMAAN KULTAA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.