The Project Gutenberg eBook of Pikku herttua eli Rikhard Pelkäämätön, by Charlotte M. Yonge

Eräänä kirkkaana syyspäivänä, ajassa takaperin aina vuoteen 943, oli
Bayeuxin linnassa Normandiassa kova kiire ja hälinä.

Sali oli suuri ja matala. Sen kaareva katto lepäsi lyhyiden, paksujen patsaiden kannattamana, melkein kuin salapyhäkkö jossain vanhassa tuomiokirkossa. Muurit olivat paksut ja lasittomat ikkunat tuiki pienet sekä kiinnitetyt niin syvälle muuriin, että ikkunakomero oli tarpeeksi leveä estääkseen sadetta huoneesen tunkeutumasta. Ja jospa sitä olisi sisään tunkeutunutkin, ei siellä ollut mitään, joka olisi voinut turmeltua, sillä seinät olivat karkeaksi hakatusta kivestä ja lattia tiilestä. Tämän ison, pimeän huoneen molemmissa päissä paloi suuri tuli, mutta mahtavan tulisijan päällä ei ollut savutorvea. Siksi kierteli savu hitaasti ympäriinsä kaarevan katon alla paksuina valkoisina pilvinä, kasvattaen yhä nokikerrosta, mikä teki salin entistään pimeämmäksi.

Salin alapäässä palava tuli oli paljoa suurempi ja kuumempi kuin toinen. Sen lieskassa riippui isoja mustia kattiloita ja ympärillä askaroitsi palvelijoita, miehiä ja naisia. Heidän poskensa hohtivat punaisina ja paljaat käsivarret olivat nokiset, kun he siinä häärivät pitkine rautakoukkuineen, saviastioineen ja pannuineen. Salin yläpäässä, joka oli kolmea askelmaa korkeammalla muuta lattiaa, toimielivat toiset palvelijat. Kaksi nuorta tyttöä ripotteli lattialle tuoreita kuusenhavuja. Miehet laativat karkeista laudoista kannatinliepojen päälle pitkää pöytää. Tälle järjestivät he sitte hopeamaljoja, juomasarvia ja puulautasia.

Useimpia vieraita varten pantiin penkit, mutta ihan pöydän edessä, kunniapaikalla, komeili korkea tuoli. Sen karkeihin ristijalkoihin ja käsinojiin oli taidokkaasti leikelty leijonan päitä ja jalkoja. Tuolin edessä oli puiseva puujakkara ja samalla kohdalla pöydällä seisoa sojotti suuri hopeakolpakko. Tämä oli kerrassaan sirompaa tekoa kuin muut, runsaasti somisteltu kaikenmoisilla kuvioilla, niinkuin viinirypäleillä ja lehdillä sekä pikkuisilla viininjumalan seuraajilla eli pukinkoipisilla pojilla. Jos se olisi voinut kertoa historiansa, olisi se varmaan ollut merkillinen. Malja oli näet tehty aikoja sitte vanhaan roomalaisten aikaan ja muuan pohjoismaalainen merirosvo oli tuonut sen ryöstösaaliinaan Italiasta.

Kaiken tämän toiminnan näyttämöltä toiselle liikkui muhkea, ijäkäs nainen. Hänen pitkät vaaleat tuskin vielä harmaantuneet hiuksensa olivat käärityt pään ympäri valkean myssyn sisään, joka oli solmittu nauhalla leuan alta. Hänellä oli pitkä, lattiaa viiltävä tumma hame laajoine, riippuville hihoineen sekä paksut kultaiset korvarenkaat ja kaulanauha. Kukaties nämä viime mainitut olivat samoilta seuduilta kotoisin kuin kolpakkokin. Hän jakeli käskyjä palvelusväelle, piti silmällä sekä ruuanlaittoa että pöydän järjestämistä ja neuvotteli vanhan hovimestarin kanssa. Silloin tällöin vilkasi hän ulos ikkunasta hiukan levottomana ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Lopulta alkoi hän puhua pelkäävänsä, etteivät viipyvät pojat tulisi ajoissa kotiin otustensa kanssa herttua Wilhelmin illalliseksi. Mutta samassa katsahti hän ylös tyytyväisenä, sillä muutamia metsästystorven toitahduksia kuului äkkiä sekä heti perästä kepeiden, rajujen askelten kapsetta. Tuossa tuokiossa syöksyi saliin noin kahdeksan vuotias poikanen. Hänen kasvonsa ja suuret siniset silmänsä säteilivät voimaa, terveyttä ja eloisuutta ja vaaleanruskeat hiuksensa hulmusivat pään ympärillä, kun hän juoksi esiin heiluttaen jousta kädessään ja huutaen innoissaan: "Minä sen ammuin, se oli minun laukaukseni, joka osui! Kuuletteko, rouva Astrida? Se on hirvi, joll'on kymmenen haaraa sarvissa, ja minä ammuin sitä kaulaan."

"Eikä mitä, minä ammuin vain ensi laukauksen. Osmondin nuoli se oli, joka kävi sen silmään ja — katsokaa vaan rouva Astrida — se tuli tällä lailla metsän lävitse ja minä seisoin jousineni melkein näin suuren jalavan alla, kas näin" —. Ja Rikhardin piti juuri ruveta näyttämään koko hirvenkaato-kohtausta, mutta Astrida rouvalla oli liian kiire voidakseen kuunnella. Sen vuoksi keskeytti hän poikasen kiihkeällä kysymyksellä: "Onko riista tuotu kotiin"?

"Walter tulee sen kanssa. Mull' oli pitkä nuoli." — Samassa tuokiossa nähtiin kookkaan metsästäjän otuksineen astuvan sisään. Rouva Astrida riensi häntä vastaan antamaan käskyjään. Pikku Rikhard seurasi häntä kaiken aikaa ja selitti niin tulisesti, kuin jos rouva todellakin olisi häntä kuunnellut. Hän kuvasi miten hän itse ampui, miten Osmond ampui, miten eläin hypähti ja mitenkä se kaatui. Ja sarvien haaroja luetellen, lopetti hän aina näin: "Jopa tätä pätii isälle kertoa! Luuletteko hänen kohta tulevan?"

Sill'aikaa astui saliin kaksi miestä, toinen noin viidenkymmenen ikäinen ja toinen noin kahdenkymmenenkahden. Molemmat olivat puetut yksinkertaiseen nahkaiseen metsästyspukuun ja vyötetyt leveillä kirjo-ompeleisilla vöillä, joissa riippui puukko ja metsästystorvi. Vanhempi oli harteva, päivettynyt, punakka ja muodoltaan hieman ankara. Nuorempi oli solea, isokasvuinen ja vilkas, kirkkaine, terävine, harmaine silmineen ja iloisine, hilpeine hymyilyineen.

Miehet olivat Astrida rouvan poika vapaaherra Eerikki de Centeville ja hänen pojanpoikansa Osmond. Näiden huostaan oli Normandian herttua Wilhelm uskonut ainoan lapsensa Rikhardin kasvatettavaksi.

Pohjolassa oli aina tapana jättää nuoret prinssit tällä tavoin jonkun uskollisen vasallin huostaan, sen sijaan että ne olisi kotona kasvatettu. Syynä minkä tähden herttua Wilhelm oli valinnut vapaaherra de Centevillen poikansa kasvatusisäksi oli, että herra Eerikki äitineen puhui ainoastaan tuota vanhaa pohjoismaalaista kieltä, jota hän halusi nuoren Rikhardin oppivan hyvin ymmärtämään. Normannit herttuakunnan toisissa osissa sitä vastoin olivat unohtaneet oman kielensä ja ruvenneet käyttämään kieltä, mitä siihen aikaan kutsuttiin Languéd'oui , ja mikä saksan ja latinan välinen kieli oli ensimmäisenä alkuna ranskankielelle.

Herttua Wilhelmiä odotettiin itseään tänään Bayeuxiin poikaansa tervehtimään, ennenkun lähtisi matkalle ratkaistakseen Flanderin ja Montreulin kreivien väliset riidat. Tämä oli aiheena Astrida rouvan suuriin valmistuksiin. Hän ei katsonutkaan, oliko hirvenpaistos, jota pikku pojan piti käännellä tulessa, kunnollisesti vartaasen asetettu, kun alkoi toista puuhaa: pukea nuorta Rikhard prinssiä. Hän vei pojan kanssaan muutamaan linnan ylähuoneesen. Täällä oli Rikhardilla viimeinkin hyvää aikaa pakinoida metsästysseikkailustaan. Korkeasukuinen ja ylhäinen kun oli, kampasi ja silitteli rouva Astrida itse hänen pitkiä, liehuvia kiharoitaan ja kiinnitti hänen tulipunaisen liivitakkinsa. Tämä ylettyi ainoastaan polveen, jättäen kaulan, käsivarret ja sääret paljaiksi.

Rikhard pyyteli hartaasti saada kantaa vyöllään lyhyttä, runsaskoristeista tikaria, mutta tähän ei rouva Astrida ottanut myöntyäkseen.

"Saanette vielä olla kylläksi tekemisissä teräksen ja tikarin kanssa, jos elää saatte", sanoi hän, "tarvitsematta alotella ennen aikojaan".

"No se nyt on varma", vastasi Rikhard. "Minua tullaan kutsumaan Rikhard
Sotakirveeksi tahi Urhoolliseksi, sen lupaan teille, rouva Astrida.
Yhtä urhoollisia olemme me nykyajan pojat kuin Sigurd ja Ragnar, joista
te laulatte! Ollappa täällä Normandiassakin lohikäärmeitä voitettavana!"

"Pelkään, että tulette löytämään niitä liiaksikin", sanoi rouva Astrida. "Pahuudella on lohikäärmeensä täällä ja jokapaikassa, aivan yhtä myrkylliset kuin konsaan saduissani."

"Niitä vain en säikähdä", sanoi Rikhard, joka ainoastaan puoleksi käsitti häntä, "jos te vain tahtoisitte antaa mulle tikarin. Mutta kuulkaas, kuulkaas!" ja hän syöksyi ikkunaan. "Nyt ne tulevat, hei, nyt ne tulevat! Tuoll'on Normandian lippu."

Onnellinen poika juoksi alas eikä pysähtynyt, ennenkun seisoi pitkien jyrkkien kiviportaitten juurella, mitkä johtivat linnoitetulle portille.

Sinne tuli myöskin vapaaherra de Centeville poikineen vastaanottamaan lääniherraansa. Rikhard katsoi rukoilevasti Osmondiin ja sanoi; "Anna minun pitää hänen jalustintaan." Juoksi sitte riemukkaasti huutaen esiin, kun kaarevasta porttikäytävästä näyttäytyi iso musta hevonen, kantaen Normandian herttuan komeata vartaloa. Herttuan purppuraista liivitakkia kiinnitti vyötäröön muhkea vyö kannattaen tuota tavatonta asetta, joka oli hankkinut hänelle liikanimen "Pitkämiekka". Hänen säärensä ja jalkansa olivat verhotut kimmeltävällä teräskankaalla ja kultaiset kannukset kiiltelivät hänen kantapäissään. Lyhyttä, ruskeata tukkaa peitti herttuallinen purppuralakki, joka oli koristettu jalokivisolen kiinnittämällä turkisreunuksella ja höyhentöyhdöllä. Hänen otsansa oli vakava ja syvämietteinen ja kasvoilla oli sekä surun että arvokkaisuuden ilme. Tämä johdatti ensi silmäyksellä mieleen, että hän oli varhain kadottanut nuoren, rakastetun puolisonsa, herttuatar Emman, ja että monet vaivat ja huolet rasittivat häntä. Mutta toinen silmäys teki tavallisesti ilahduttavamman vaikutuksen, niin lempeyttä uhkuvat olivat hänen silmänsä ja niin paljon hyvänsuomaa oli piirteessä suun ympärillä. Ja mikä hymyily kirkastikaan nyt hänen kasvojaan, kun sai nähdä pikku Rikhardin ensimmäistä kertaa osoittamassa kunnioitustaan ritaripoikana, pitämällä jalustinta, kun hän laskeutui hevosen selästä. Sitte polvistui Rikhard vastaanottaakseen hänen siunauksensa, mikä aina lapsen kohdatessa vanhempiaan oli tapana. Herttua pani kätensä hänen päänsä päälle, sanoen: "Jumala armostaan siunatkoon sinua, poikani." Nostaen hänet syliinsä ja sulkien rinnoilleen, antoi hän Rikhardin kietoa käsivartensa kaulaansa ja suudella kerran toisensa perästä. Sitte laski hän hänet taas alas, herra Eerikin astuessa esiin, taivuttaessa polvensa, suudellessa ruhtinaansa kättä ja toivottaessa hänet tervetulleeksi linnaansa. Kävisi liian laveaksi toistaa kaikkia niitä sydämmellisiä ja kohteliaita sanoja, joita lausuttiin, kuvailla herttuan ja jalon Astrida rouvan tervehtimistä sekä lääninherransa saattojoukossa tulleitten vapaaherrojen vastaanottoa.

Rikhardia käskettiin tervehtimään heitä, mutta vaikka hän ojensi kätensä, vetäysi hän ihan isänsä sivulle, katsellen heitä pelolla ja kainoudella.

Siellä oli Harcourtin kreivi Bernard, jota nimitettiin "Tanskalaiseksi", vanukkeisine punatukkineen ja partoineen. Jälkimäiselle oli harmaa vivahdus antanut oudon, epäluonnollisen värin. Hänen tuimat ja hurjat silmänsä sädehtivät tuuheiden kulmakarvojen alla, joista niistäkin toista rumensi miekaniskun poikittain sekä poskelle että otsalle jättämä leveä tummanpunainen arpi. Tulijoiden joukossa oli myöskin kookas vapaaherra Rainulf de Ferrières, puettuna hienoteräsrenkaiseen sotisopaan, joka kalisi hänen kulkiessaan. Lopuksi tulivat kypäri- ja kilpipukuiset taistelijat, jotka näyttivät siltä kuin jos herra Eerikin salissa riippuvat sotatamineet olisivat vironneet henkiin ja astelleet ympäriinsä.

Tulijat asettuivat rouva Astridan vieraspitopöytään, tuo vanha rouva herttuan oikealle ja Harcourtin kreivi hänen vasemmalle puolelleen. Osmond leikkasi herttualle ja Rikhard tarjosi hänen lautasensa ja maljansa. Koko ruokailuajan puhelivat herttua ja hänen vasallinsa vakavasti matkasta, jolle hankkiusivat, tavatakseen Flanderin kreiviä Arnulfia eräällä Sommejoen saarella. Tarkoituksena tällä saarella yhtymisellä oli sovinnon tekeminen, jonka kautta Arnulf suostuisi hyvittämään ja korvaamaan muutamia Montreuilin Herluinille tekemiään vääryyksiä.

Jotkut sanoivat nyt olevan paraimman tilaisuuden pakoittaa Arnulfia luopumaan muutamista rajakaupungeista, joita Normandia jo kauan oli omakseen vaatinut. Mutta herttua pudisti päätään, sanoen ettei hänen tullut etsiä etuja omaksi hyväkseen silloin, kun oli kutsuttuna ratkaisemaan toisten riitoja.

Rikhard väsyi hieman heidän vakavaan keskusteluunsa ja ateria oli hänestä hyvin pitkä. Mutta vihdoinkin päättyi se, ruokarukous luettiin ja pöytälaudat kannettiin pois. Kun päivää oli vielä tähteellä, meni osa vieraita katsomaan hevosiaan, toiset taas tarkastelemaan herra Eerikin hevosia ja koiria. Jälellä olevat keräytyivät pienempiin ryhmiin.

Herttualla oli nyt aikaa antautuakseen pikku pojalleen. Rikhard istui hänen polvellaan ja jutteli sydämmen halulla. Hän kertoi kaikista huveistaan, kuinka hänen nuolensa oli osunut hirveen tänään, kuinka herra Eerikki antoi hänen ratsastaa metsälle pienellä ponyllaan ja kuinka Osmondilla oli tapana ottaa hänet kerallaan uimaan kirkkaassa, raikkaassa virrassa. Sanoipa hän nähneensä naakan pesiäkin ylhäällä vanhasta tornista.

Hymyillen kuunteli Wilhelm herttua häntä, näyttäen yhtä innokkaalta kuulemaan kuin poika kertomaan. "No Rikhard", sanoi hän vihdoin, "eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle Isä Luukkaasta ja hänen suuresta kirjastaan? Mitä, eikö sanaakaan? Katsoppa silmiin, Rikhard, ja sano minulle, mitenkä luvut luistavat?"

"Isä kulta", sanoi Rikhard matalalla äänellä katsellen alas ja leikkien isänsä vyön solella. "Min' en pidä noista juonikkaista kirjaimista kellastuneella pergamentilla."

"Mutta tokihan sinä koetat opetteleida niitä tuntemaan, toivon?", sanoi herttua.

"Koetan, koetan, isä; mutta vaikeita ne ovat ja sanat niin kauhean pitkiä. Isä Luukas saapuu aina silloin, kun aurinko helottaa kirkkaimmin ja metsä vihertää kauneimmin, niin ett'en tiedä, kuinka jaksankaan istua sisällä miettien miettimistään noita mustia koukeroita ja viiruja."

"Herra Eerikki ei osaa myöskään lukea, eikä Osmond, eikä joku toinenkaan. Minkä tähden minun pitäisi sitte istua ja lukea ja myötänään puristaa sulan pontta aivan kuin olisin mikäkin munkki prinssin asemesta." Rikhard katsoi isäänsä kasvoihin ja oli allapäin, ikäänkuin olisi puoliksi hävennyt, että oli pannut isän tahdon mielevyyden epäilyksen alaiseksi. Mutta ilman tyytymättömyyden sävyä vastasi herttua:

"Se kyllä on sinusta nyt vaikeata ja ikävää, sitä en ihmettele; mutta siitä koituu sinulle paljon hyvää vastaisuudessa. Minä antaisin paljo, jos kykenisin itse lukemaan niitä pyhiä kirjoja, joita nyt saan kuulla ainoastaan papin esiinlukemina. Mutta sen perästä kun tämä halu minussa heräsi, ei minulla ollut opetteluaikaa, kuten sinulla nyt."

"Mutta eiväthän ritarit ja jalosukuiset kuuna päivänä opetteleite lukemaan", uskalsi Rikhard huomauttaa.

"Onko tämä sinun mielestäsi muka syy, jonka vuoksi he eivät lukutaitoa tarvitseisikaan? Väärässä olet, poikani, sillä Ranskan ja Englannin kuninkaat, Anjoun, Provencen ja Parisin kreivit, ja vieläpä Norjan kuningas Hakonkin osaavat kaikki lukea. Sanon sulle, Rikhard, että kun tehtiin sopimus, jonka kautta kuningas Ludvig sai takaisin Ranskan valtaistuimen, hävetti minua huomatessani olevani yksi niitä harvoja kruunun vasalleja, jotka eivät osanneet kirjoittaa nimeään sen alle."

"Mutta kukaan ei ole niin viisas ja hyvä kuin sinä, isä", sanoi Rikhard ylpeillen. "Sen sanoo herra Eerikki usein."

"Herra Eerikki rakastaa ruhtinastaan liiaksi, huomatakseen hänen vikojaan", sanoi herttua. "Mutta paljoa parempi ja viisaampi olisin minä voinut olla, jos minulla olisi ollut semmoiset opettajat kuin sinulla. Ja tiedä, Rikhard, ei ainoastaan kaikki meikäläiset ruhtinaat taida lukea, vaanpa Englannissa kuningas Ethelstan tahtoo, että jok'ainoan jalosukuisen tulee oppia se taito. He harjoittavat lukujaan hänen omassa palatsissaan, yhdessä hänen veljiensä kanssa, lukien niitä hyviä kirjoja, joita kuningas Alfred Oikeamielinen on kääntänyt heidän kielelleen."

"Minä vihaan englantilaisia", sanoi Rikhard nostaessaan päätään uhkamielinen ilme kasvoillaan.

"Koska murhasivat kavaluudella urhoollisen Ragnar merikuninkaan! Astrida rouvalla on tapana laulaa hänen kuolinlauluaan, jota hän lauloi, kun kyykäärmeet pistivät hänet kuoliaaksi ja hän riemuitsi ajatellessaan, kuinka hänen poikansa tulisivat ja antaisivat korppien herkutella anglosaksien ruumiilla. Voi, jos minä olisin ollut hänen poikansa, kuinka olisinkaan kostanut, kuinka olisinkaan nauranut saadessani hakata maahan noita kavaloita pettureja ja polttaa poroksi heidän asuntojaan!" Rikhardin silmät salamoivat. Kun hän puhui tuota vanhaa pohjoismaalaista kieltä, tulvivat hänen sanansa hurjana, säännöttömänä runosäkeenä, johon muotoon nuo vanhat sankarisadut olivat sepitetyt. Ehkä hän tietämättään niitä toistelikin.

"Rouva Astrida ei saa laulaa sinulle enää moisia lauluja", sanoi hän, "jos ne täyttävät mielesi noin kostokkailla ajatuksilla, jotka sopivat vain Odenin ja Thorin jumaloitsijoille. Ei Ragnar Lodbrok enemmän kuin hänen poikansakaan ymmärtäneet sen parempaa kuin riemuita tästä julmasta verikostosta. Mutta me, jotka olemme kristittyjä, tiedämme velvollisuudeksemme antaa anteeksi."

"Englantilaiset olivat lyöneet ja surmanneet heidän isänsä," sanoi
Rikhard, katsoen kummastuneena ja pahoilla mielin isäänsä.

"Aivan niin, Rikhard, enkä minä moitikaan heitä, sillä olivathan he juuri semmoisia kuin mekin olisimme olleet, jollei kuningas Harald Kaunotukka olisi ajanut isoisääsi pois Norjasta. He eivät olleet saaneet oppia totuutta; mutta meille on sanottu: 'anteeksi antakaat, niin teille anteeksi annetaan'. Kuuntele tarkasti, poikani: joskin kansamme tätä nykyä on kristitty, laiminlyödään tämä anteeksiannon velvollisuus liian usein. Sinä puolestasi elä käyttäydy sillä lailla. Muista, näitpä milloin tahansa sotalippuumme maalatun tahi kirkoissa kiveen hakatun ristin, että se puhuu meille anteeksiannosta. Mutta tästä anteeksiannosta emme saa koskaan nauttia, jollemme anna anteeksi vihollisillemme. Käsitätkö minua, poikani, ja tahdotko panna sanani mieleesi?"

Rikhard oli ensin kahden vaiheilla ja vastasi sitte: "Tahdon, isä.
Mutta min'en olisi voinut koskaan antaa anteeksi, jos olisin ollut joku
Ragnarin pojista."

"Voit mahdollisesti sinäkin joutua samaan asemaan, Rikhard", sanoi herttua. "Jos minä kaatuisin, mikä helposti saattaa tapahtua, jossakin niistä pikkusodista, jotka pilkkovat tätä onnetonta Ranskaa, niin muista, mitä nyt sanon sinulle. Panen juhlallisesti velvollisuudeksesi Jumalaa ja isääsi kohtaan, ettet saa ylläpitää mitään vainoa tahi vihaa. Kostat minut parhaiten sillä, että kädellä ja sydämmellä annat vihamiehillesi suurimman näytteen sovinnollisuudestasi. Anna lupauksesi, että tahdot näin tehdä."

"Kyllä, isä", sanoi Rikhard hiljaa isän sanojen juhlallisen vakavuuden kukistamana, nojaten päätään hänen poveaan vasten.

Hetkisen äänettömyys syntyi. Rikhard sai vähitellen entisen eloisuutensa, alkoi sivellä herttuan lyhyttä, käherätä partaa ja leikkiä hänen kirjaillulla kaulustimellaan.

Tätä tehdessään sattui hänen kätensä hopeavitjoihin. Kun hän nopealla tempaisulla kiskasi ne esiin, näki hän niissä killuvan hopea-avaimen. "Ai, mikä tämä on?" kysyi hän innokkaasti. "Mihinkä tämä avain käypi?"

"Suurimpaan aarteeseni", vastasi herttua Wilhelm piilottaessaan taaskin vitjat avaimineen pukimensa alle.

"Kai sen vielä kerran saat nähdä", sanoi hänen isänsä, pidättäen pikku kättä liian likeisistä tutkimuksista.

Samassa astui muutamia vapaaherroja takaisin saliin ja herttua ei joutanut enää kauempaa pakisemaan pikku poikansa kanssa.

Seuraavana päivänä, aamujumalanpalveluksen perästä kappelissa ja suuruksen syötyä salissa, lähti herttua taas matkalleen. Mutta Rikhardin jätti hän siihen toivoon, että hän ehkä neljäntoista päivän päästä palaisi. Saipa hän Rikhardilta lupauksenkin, että olisi hyvin kohtelias isä Luukkaalle ja totteleisi herra Eerikki de Centevilleä.

Eräänä iltana istui Astrida rouva korkealla tuolillaan liesinurkassa kädessään kehrävarsi, josta hän veteli hienoa, sileätä pellavarihmaa, värttinän hyrrätessä permannolla. Hänen vastapäätään istui herra Eerikki nukkuen tuolillaan. Osmondilla oli paikkansa matalalla rahilla hiillustan vieressä. Hän vuoleksi ja teroitti metsähanhen sulkia, joidenka nyt piti oppia lentämään toisella tavoin kuin ennen, helpoittaen terävän nuolen eikä rauhaisan hanhen lentoa.

Linnan palvelijat ja sotamiehet istuivat penkeillä salin toisella seinustalla ja naiset toisella. Suuri takkavalkea katossa riippuvan mahdottoman suuren, loimahtelevan lampun kera valaisi salia. Ikkunat olivat suletut puuluukuilla, koko huone näytti miellyttävältä ja hauskalta. Kaksi tahi kolme suurta koiraa virutteleikse laiskotellen valkean edessä, ja niiden keskessä istui Normandian pikku Rikhard. Milloin silitteli hän niiden leveitä silkkihienoja korvia, milloin kutkutteli niiden suuria käpäliä Osmondin sulan kärellä tahi avasi hiljaa unisen silmän. Koira ojensi silloin vaan koipiaan, ilmaisten vastenmielisyyttään raskaalla örinällä. Pojan silmät olivat koko ajan hievahtamatta kiinnitetyt Astrida rouvaan, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut hukata sanaakaan tämän tarinasta. Rouva Astrida kertoi, kuinka Jaarli Rolf Rikhardin isoisä oli purjehtinut Seinen suuhun, ja kuinka Rouenin arkkipiispa Franco oli tullut häntä vastaan ja jättänyt hänelle kaupungin avaimet, ja kuinka nuo urhokkaat pohjoismaalaiset eivät olleet tehneet mitään vahinkoa ainoallekaan Rouenin asukkaalle. Sitte kertoi hän Jaarli Rolfin kasteesta, ja kuinka tämä niinä seitsemänä päivänä, joina hänellä oli päällään valkea kastepuku, oli antanut runsaita lahjoja kaikille herttuakuntansa Normandian arvokkaimmille kirkoille.

"Mutta kertokaas uskollisuudenlupauksesta!" sanoi Rikhard, "ja kuinka
Sigurd Verikirves heitti nurinniskoin tuon typerän Kaarlo kuninkaan.
Voi kun minä olisin nauranut sitä nähdessäni."

"En, en, prinssi Rikhard", sanoi rouva, "minä en pidä siitä tarinasta. Se oli ennen kuin pohjan miehet oppivat ritarillisuutta ja hyviä tapoja, ja raakuus on aina pikemmin painettava unholaan kuin muisteltava. Ei, tahdon mieluummin kertoa tulostamme Centevilleen ja mitenkä yksitoikkoisia minusta olivat nämä aukeat tasangot ja leveät, hiljalleen liukuvat joet, verraten isäni vuonoon Norjassa. Korkeat, mustat, tummakuusikkoiset kalliot ne sitä ympäröivät ja etäällä näki lumipeitteisten tunturien taivasta kohti kohouvan. Oi kuinka sinervänä vesi väreilikään istuessani pitkät kesäpäivät isän venosessa pikku vuonollamme ja —"

Tässä keskeytettiin äkkiä rouva Astrida kertomuksessaan. Torvi toitahti linnan portilla. Koirat hyökkäsivät ylös kiivaasti haukkuen. Osmond ponnahti myöskin ylös, huusi: "kuulkaa!" ja koetteli vaientaa koiria. Rikhard kiiruhti herra Eerikin luokse, kiivaasti huutaen: "Herätkää, herra Eerikki, herätkää, isä on tullut! voi joutukaa aukaisemaan portteja ja laskemaan hänet sisään."

"Hiljaa koirat!" sanoi herra Eerikki, nousten verkalleen ylös, kun torven toitotuksia toistettiin. "Mene, Osmond, portinvartijan kanssa katsomaan, onko se, ken tähän aikaan tulee, ystävä vai vihollinen. Jääkää te tänne, hyvä prinssi", lisäsi hän, kun Rikhard tahtoi juosta Osmondin perästä. Pikku poika totteli, seisten alallaan, vaikka hänen jok'ikinen jäsenensä vapisi malttamattomuudesta.

"Tietoja herttualta, luulisin", sanoi rouva Astrida. "Itse hän tuskin lienee näin myöhäiseen liikkeellä."

"Voi niin, rakas rouva Astrida, se on varmasti hän", sanoi Rikhard. "Hän sanoi tulevansa pian takaisin. Kuulkaa, kuuluu jo hevosten poljenta pihalta. Olen varma, että se on hänen musta sotaratsunsa. Enkä minä ole siellä pitämässä hänen jalustintaan! Voi herra Eerikki, suokaa minun mennä!"

Herra Eerikki, aina harvapuheinen mies, pudisti vain päätään, ja samassa tuokiossa kuului askeleita kiviportailta.

Taas tahtoi Rikhard kipaista ulos, kun Osmond samassa palasi kasvoillaan ilme, joka heti ensi silmäyksellä osoitti, että joku onnettomuus oli tapahtunut. Mutta kaikki mitä hän virkkoi oli vaan: "Harcourtin kreivi Bernard ja vapaaherra Rainulf de Ferrières." Sitte astui hän sivulle antaakseen tulijoille tietä.

Rikhard pysähtyi keskelle salia pettyneenä. Herra Eerikkiä tahi muitakaan salissa olijoita tervehtimättä astui Harcourtin kreivi Rikhardin luokse, taivutti polvensa hänen edessään ja sanoi murtuneella, syvästi liikutetulla äänellä: "Rikhard, Normandian herttua, olen sinun läänityksenalaisesi ja uskollinen vasallisi." Sitte nousi hän ylös ja sill'aikaa, kuin Rainulf de Ferrières suoritti samat temput, peitti tuo vanha mies kasvonsa ja itki ääneensä.

"Voipiko asiat olla niin käsin", sanoi vapaaherra de Centeville. Saatuaan Ferrièreltä vastineeksi surumielisen silmäyksen, taivutti hänkin polvensa pojan edessä, toistaen sanat: "Olen sinun läänityksen-alaisesi ja uskollinen vasallisi ja vannon sinulle uskollisuutta linnani ja Centevillen vapaaherrakunnan puolesta."

"Eihän, eihän!" huusi Rikhard, vetäisten kätensä pois tulisessa tuskassa, tunteella semmoisella kuin jos olisi ollut kauhistuttavan unennäön vallassa, josta ei voinut herätä. "Mitä tämä merkitsee? Voi rouva Astrida, sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee? Miksi ne tekevät näin? Missä on isäni?"

"Voi lapsukaiseni", sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja vetäen hänet aivan itseensä kiinni kyynelten viljanaan virratessa. Hänen syleilynsä tyynnyttämänä seisoi Rikhard. Silmät selkiselällään ja syvin, läähättävin henkäyksin kuunteli hän noita neljää jalosukuista, jotka hiljaa ja vakavasti puhelivat keskenään, hänestä paljoa välittämättä.

"Herttua kuollut!" toisti herra Eerikki de Centeville melkein tajuttomana ja kangistuneena kauhusta.

"Niin on", sanoi Rainulf hitaasti ja suruisesti, ja hiljaisuutta häiritsi vain vanhan kreivin Bernardin raskaat, syvät nyyhkytykset.

"Mutta miten? missä? milloin?" puhkesi herra Eerikki vihdoin puhumaan. "Eihän tietty mistään sodasta teidän täältä matkatessanne. Voi, miksi en ollut hänen sivullaan!"

"Eipä tautikaan", vastasi Ferrières. "Kavallus se oli. Hän kaatui
Pecquignyn saarella vilpillisen flaamilaisen käden kautta."

"Ja tuo kavaltaja elää vielä?" kiljahti vapaaherra de Centeville, suonenvedontapaisesti tarttuen oivaan miekkaansa.

"Hän elää, riemuiten rikoksestaan", sanoi Ferrières, "turvallisena ja huolettomana omissa linnoitetuissa kauppakaupungeissaan."

"Voin tuskin uskoa sanojanne, jalot herrat", sanoi herra Eerikki. "Herttuamme salavainoisesti murhattuna, hänen vihollisensa turvan takana, ja te täällä tätä kertomassa!"

"Toivon, että makaisin kankeana ja jähmettyneenä herrani vieressä!" sanoi kreivi Bernard, "jollei vain pitäisi olla pystyssä Normandian ja tämän lapsiraukan tähden, joka tietenkin tulee tarvitsemaan kaikkein sukunsa ystäväin tukea. Toivoin, että silmäni olisivat soenneet ikipäiviksi välttyäkseni näkemästä tätä näkyä. Ja jospa olisin edes saanut kohottaa kalpani hänen puolustuksekseen! Kertokaa te, Rainulf, kuinka se tapahtui. Minä en kykene sitä tekemään."

Hän heittäytyi penkille, peittäen kasvonsa vaipallaan. Rainulf jatkoi: "Te tiedätte, kuinka hyvä herttuamme onnettomuuden hetkenä lupautui kohtaamaan tuota arkaa Flanderin kreivi roistoa Pecquigny saarella. Oli sovittu että molemmat sekä herttua että kreivi veisivät silloin mukanaan saareen kaksitoista aseetonta miestä. Bretagnen herttua Allan oli yksi meidän miehiämme, kreivi Bernard samaten, vanha kreivi Botho ja minä niinikään. Meillä ei ollut ollenkaan aseita — auta armias, jos meillä oli ne! Mutta niin ei ollut flaamilaisten laita. Voi, voi! elinpäivänäni en unhoita herttua Wilhelmin ruhtinaallista ryhtiä, kun hän astui maihin ja otti barettinsa päästään tuota Arnulf roistoa tervehtiessään."

"Niinpä kyllä", puuttui Bernard puheesen. "Ja ettekö pannut merkille sen hylkiön sanoja? 'Ruhtinaani', sanoa liperteli hän, 'te olette kilpeni ja suojelukseni.' Oi jos voisin halaista hänen kavalan kallonsa sotakirveelläni!"

"Sitte kävivät he neuvotteluihin käsiksi", jatkoi Rainulf. "Ja sanat kun eivät ole Arnulfille minkään arvoiset, lupasi hän kaiken ajateltavan vahingonkorvauksen tuolle kurjalle Montreuilille ja tarjoutuipa hyväkäs vielä tekemään herttuallemme uskollisuuden valankin Flanderin puolesta. Tämän epäsi kuitenkin meidän Wilhelmimme, sanoen, että olisi häpeällinen vääryys sekä Ranskan kuningasta Ludvigia että Saksan keisaria Ottoa vastaan riistää heiltä vasallinsa. He jättivät toisilleen hyvästit kaikella ritarillisella kohteliaisuudella, ja me astuimme taas veneihimme. Herttua Wilhelmiä halutti soutaa yksinään pikku veneessä, sitä vastoin kuin me toiset yksitoista olimme kaikki toisessa. Juuri kun olimme miltei rannassamme, kuultiin jonkun flaamin huutavan, että heidän kreivillään olisi vielä jotain lisää sanottavana herttualle. Kieltäen meitä perästään tulemasta, käänsi herttua veneensä ja souti takaisin. Mutta hän ei ollut vielä jalkaansa maihin laskenut", jatkoi normanni, puristaen nyrkkejään ja purren hammasta, melkein mielikatkeruuden masentamana, "kun saimme nähdä, miten muuan flaami huitasi tarmonsa takaa, häntä airolla päähän. Herttua kaatui taintuneena maahan, toiset heittäysivät hänen päälleen, ja tuokion perästä heiluttelivat he pilkaten verisiä tikareitaan meitä kohti. Te voitte kyllä mielessänne kuvailla, miten me kiljuimme ja ulvoimme heille ja soudimme kuin mielettömät, mutta kaikki turhaan, he olivat jo veneissään. Ennenkun olimme ennättäneet saarellekaan, olivat he jo joen toisella puolella. Pian hyppäsivät he hevostensa selkään ja pakenivat pelokkaalla kiireellä. Tuossa tuokiossa olivat he niin loittona, ettei yhdenkään normannin kosto voinut heitä yllättää."

"Mutta kauan he eivät sitä vältä!" huudahti Rikhard, syöksyen esiin. Hänen lapsellisesta mielikuvituksestaan tämä kauhistuttava kertomus oli enemmän Astrida rouvan satujen tapainen kuin todellisuus. "Ollappa minussa jo miehen mittaa heitä rangaistakseni! Mutta vielä kerran saavat he nähdä —"

Hän malttoi äkkiä mielensä, muistaessaan kuinka hänen isänsä oli kieltänyt häntä lausumasta kostonhimoisia sanoja. Mutta vapaaherrat puuttuivat innokkaasti hänen sanoihinsa, sillä he, olematta vähääkään sovinnollisia, pitivät verikoston pyhänä velvollisuutena. He vain iloitsivat nähdessään uudessa herttuassaan sotaista luonnetta.

"Haa, niinkö sanotte, mun nuori ruhtinaani!" huudahti vanha Bernard kreivi, nousten ylös. "Niin, näen tulen silmissänne, joka kertoo minulle, että te eräänä päivänä kostatte salamurhan arvokkaasti."

Rikhard kohotti päätään, ja hänen sydämmensä sykki kovasti kun herra Eerikki vastasi: "Sen hän totta tosiaan tulee tekemään! Saisitte hakea koko Normandian, niinpä Norjankin, löytääksenne vapaampaa ja uljaampaa luonnetta. Uskokaa pois, kreivi Bernard, nuoresta herttuastamme on tuleva yhtä kuulu kuin kaikista hänen edeltäjistään."

"Mielelläni uskon sen", sanoi Bernard. "Ryhti kuin isoisällään Rolfilla ja paljo muistuttaa se jaloa isäänsäkin! Mitä sanotte, prinssi Rikhard, tahdotteko tulla normannilaisen heimon urhoolliseksi johtajaksi vihollisiamme vastaan?"

"Tahdonpa tietenkin", sanoi Rikhard, hurmaantuneena siitä mieltymyksestä, minkä hänen äsken lausumansa muutamat sanat olivat herättäneet. "Tahdon ratsastaa etunenässä vielä tänä yönä, jos te vain sallitte meidän matkata kurittamaan noita petollisia flaameja."

"Huomenna ratsastatte kanssamme, prinssi", vastasi Bernard. "Mutta tämä matka on tehtävä Roueniin, pukeutuaksenne siellä herttualliseen miekkaanne ja vaippaanne ja vastaanottaaksenne vasallienne uskollisuudenlupaukset."

Rikhard painoi päänsä alas vastaamatta, sillä tämä palautti hänet tajuamaan, että hänen isänsä todella oli poissa, ja ettei hän koskaan saisi enää nähdä häntä. Hän mietti kaikkia isänsä tuloa varten laatimiaan tuumia, kuinka hän melkein oli laskenut tunnit, ja kuinka hän olisi iloinnut saadessaan kertoa hänelle, että isä Luukas oli häneen tyytyväinen. Ja nyt hän ei saisi enää milloinkaan suikertaa hänen syliinsä, ei kuulla hänen ääntään eikä nähdä hänen lempeitten silmiensä hellää säteilyä. Suuret kyynelet täyttivät hänen silmänsä, mutta kun häntä hävetti niitä näyttää, asettausi hän jakkaralle Astrida rouvan jalkojen juureen. Hän nojasi otsaansa käsiinsä ja kertoi mielessään kaikki, mitä hänen isänsä heidän viime kerran yhdessä ollessaan oli sanonut ja tehnyt. Hän ajatteli luvattua palausta ja antoi mielikuvituksen kuvata eteensä tuon kohtaamisen ja tervehdyksen, kunnes melkein onnistui saamaan itsensä vakuutetuksi, että tuo kauhistuttava kertomus olikin vain unennäköä. Mutta kun hän katsahti taas ylös, istuivat vapaaherrat siinä surullisin, vakavin kasvoin. He keskustelivat ruhtinaallisesta ruumiista, jonka Bretagnen herttua Allan vei Roueniin, siellä haudattavaksi vanhan Rolf herttuan ja herttuatar Emman, Rikhardin äidin viereen. Kuinkahan tämä kankea, vertavuotava ruumis voisi olla sama isä, jonka käsivarret äskettäin olivat sulkeneet hänet syliinsä? Tietääköhän isä miten hän nyt ajattelee häntä? Näihin uneksiviin aatelmiin nukahtui vihdoin isätön ja äiditön Normandian herttua, vasalliensa unhoittamana vakavien neuvottelujensa vuoksi. Hän selvisi tuskin siksikään hereille, että tarkkaavasti olisi voinut lukea rukouksensa, kun Astrida rouva vihdoinkin muisti hänet viedä vuoteelleen.

Kun Rikhard heräsi seuraavana aamuna, saattoi hän tuskin uskoa, että kaikki, mitä illalla oli tapahtunut, oli totta. Mutta pian se hänelle selvisi; kaikki oli järjestyksessä hänen matkaansa varten vasalliensa kanssa Roueniin. Harcourtin kreivi oli tullut Bayeuxiin varta vasten häntä noutaakseen. Rouva Astrida oli ihan onneton, kun "lapsen", niinkuin hän kutsui Rikhardia, piti ratsastaa karskien sotilasten kanssa. Mutta herra Eerikki nauroi hänen levottomuudelleen sanoen ei koskaan käyvän päinsä, että Normandian herttua saapuisi ensikerran pääkaupunkiinsa hoitajattaren vaalimana. Ja niin Astrida rouvan täytyi tyytyä siihen, että saisi seurata heitä jonkun matkan päässä Walter Metsästäjän suojelemana.

Näin jätti hän hyvästit Rikhardille, määräten sekä herra Eerikille, että Osmondille velvollisuudeksi pitää hänestä mitä hellintä huolta. Sitte sanoi Rikhard jäähyväiset kaikille linnanpalvelijoille, vastaanotti isä Luukkaan siunauksen, nousi pikku hevosensa selkään ja lähti matkaan, ratsastaen herra Eerikin ja kreivi Bernardin välissä. Rikhard kun oli vain pikku poika, ei hän miettinyt suurin vahinkoaan ratsastaessaan eteenpäin raikkaassa aamuilmassa. Hän tunsi olevansa ruhtinas vasalliensa etunenässä, sukunsa lipun ylväästi hulmuillessa edessään. Missä hän kulkikin, riensi rahvas virtana häntä näkemään ja rukoilemaan hänelle siunausta. Rainulf de Ferrièrellä oli suuri, raskas kukkaro, täynnä hopeata ja kultaa. Milloin he vain tapasivat tuommoisia katselijajoukkoja, oli Rikhardista hyvin hauskaa pistää kätensä kukkaroon ja kylvää rahoja väkijoukkoon, varsinkin missä näki pikku lapsia.

He seisattuivat syödäkseen päivällistä ja levätäkseen päiväsydäntä eräässä linnassa. Tämän isäntä, niinpian kuin päivällinen oli ohi, nousi myöskin ratsaille ja seurasi heitä matkalla Roueniin. Aina tänne saakka ei matka eronnut viimekertaisesta retkestä, jolloin Rikhard matkusti isänsä luo joulua viettämään. Lähetessä kaupunkia, tunsi hän leveän Seinevirran ja näki tuomiokirkon nelikulmaisen tornin. Hän muisti, kuinka isänsä juuri tällä paikalla oli tullut häntä vastaan ja kuinka hän oli saanut ratsastaa hänen sivullaan kaupunkiin, missä isä oli sitte taluttanut hänet kädestä saliin.

Hänen mielensä oli hyvin apea muistaessaan, ettei nyt enään ollut ketään, joka voisi tulla vastaan toivottamaan hänet tervetulleeksi, tuskinpa ketään, jolle voisi edes ilmaista, mitä sydämmellä oli. Sillä noilla kookkailla, totisilla vapaaherroilla ei ollut mitään sanottavaa niin pienelle pojalle. Itse tuo kunnioitus ja muodollisuus, jolla he kohtelivat häntä, saattoi hänen yhä enemmän arkailemaan heitä. Etenkin kreivi Bernardia tuimine, arpisine kasvoineen hän melkein pelkäsi. Osmond, hänen uskollinen ystävänsä ja leikkitoverinsa, oli alhaisarvoisempana pakoitettu ratsastamaan kaukana jälessä.

Tehtiin juuri tuloa kaupunkiin, kun alkoi pimetä. Kreivi Bernard katseli ympärilleen, järjestäen juhlakulun. Eerikki de Centeville pyysi Rikhardin istumaan suorana eikä näyttäymään väsyneeltä. Sitte seisattivat kaikki ritarit, pikku herttuan ratsastaessa yksinään kappaleen matkaa heidän edellään porttiholvin läpi. Kaikui äänekäs huuto: "eläköön nuori herttuamme!" Ihmisjoukkoja seisoi ylt'ympäriinsä katselemassa hänen tuloaan, niin paljon, että rahapussi tyhjeni pian hänen auliissa käsissään. Koko kaupunki näytti yhdeltä ainoalta suurelta linnalta, jota vallit ja kaivanteet ympäröivät. Toisessa päässä kohousi Rolfin torni. Tätä kohti tahtoi Rikhard ohjata hevosensa, mutta Harcourtin kreivi sanoi: "Ei sinne, hyvä prinssi, Neitsyt Marian kirkkoon."

Siihen aikaan pidettiin omaisten ja ystäväin velvollisuutena kuolleita kohtaan käydä näitä katsomassa, kun he lepäsivät juhlallisilla näytevuoteillaan. Tulipa vielä pirskoittaa muutamia tippoja pyhää vettä vainajan päälle. Rikhardin piti nyt osoittaa isälleen tätä kunnioitusta. Hän vapisi hiukan, vaikkapa tuon tehtävän suorittaminen ei tuntunutkaan hänestä kammottavalta, koska hän siten sai tilaisuuden vielä kerran nähdä isänsä kasvot. Hän ratsasti siis tuomiokirkolle. Siihen aikaan tämä oli vallan toisen näköinen kuin nyt. Muurit olivat hyvin paksut, ikkunat pienet ja melkein kätketyt raskaihin, taidokkaasti laadittuihin holvikaarroksiin. Pilarit sisässä olivat matalat ja kömpelötekoiset. Siellä oli tavallisesti niin hämärä, että kaarevata kattoa tuskin erotti.

Mutta nyt virtaili tulvana valoa jok'ikisestä ikkunasta. Paitsi kahta, alttarin molemmin puolin aina palavaa käsivarrenpaksuista vahakynttilää, oli tällä kertaa kuorissakin kaksikerroksinen kynttilärivi. Tämä oli järjestettynä nelikulmaan ja valoi kirkasta, hiljaista loistettaan koko huoneustoon ja etenkin alttarin kulta- ja hopeakoristuksiin.

Kynttiläin takana oli polvillaan rivi munkkeja mustissa kaapuissaan, päät kumartuneina ristissä olevain kätten yli. He lauloivat virsiä suloisin, juhlallisin sävelin. Tämän pyhitetyn piirin sisäpuolella oli ruumispaarit ja niillä herttuan ojennettu ruumis.

Rikhardin valtasi vapisuttava kunnioitus. Hän olisi mielellään seisattunut, mutta oli pakotettu menemään eteenpäin. Pistäen kätensä pyhävesiastiaan ja tehden otsallaan ristinmerkin, astui hän verkalleen esiin. Jälellä olevat tipat pirskoitti hän elottoman vartalon päälle ja seisoi sitte alallaan. Tuntui kuin paino olisi levännyt hänen sydämmellään, estäen hengittämästä ja liikkumasta.

Siinä makasi Wilhelm Pitkämiekka kuni hyvä ja uskollinen kristitty soturi ainakin. Hän oli puettuna kiiltäviin sotatamineihinsa: miekka sivulla, kilpi käsivarrella ja ristinkuva rinnan yli ristiinasetetuissa käsissä. Herttuallinen kärpännahoilla sisustettu purppurasamettivaippa oli vedettynä olkapäiden ympärille ja kypärin asemesta oli hänellä kruunu päässään. Tämän kallisarvoisen juhlapuvun vastakohtana oli, alaskäännettynä rautapaidan kauluksen yli, lieve karkeata jouhipaitaa, jota herttua oli pitänyt ihokkaansa alla. Kukaan ei ollut tästä tiennyt ennen kuin vasta sitte, kun hengettömän ruumiin päältä riisuttiin veren tahrimat vaatteet. Herttuan kasvoilla oli tyynen, juhlallisen rauhallisuuden ilme, ikäänkuin hän olisi vain hiljaa uinunut odottaen ylösnousemiskehoitusta taas herätäkseen. Ei pienintäkään merkkiä ulkonaisesta väkivallasta ollut näkyvissä, lukuunottamatta toisella ohimolla näkyvää syvää purppurapunaista jälkeä. Tämä oli siinä kohti, mihin aironlyönti, joka oli vienyt hänet tunnottomaksi, ensiksi oli sattunut.

"Näettekö tätä, prinssi?" sanoi matalalla, syvänankaralla äänellä kreivi Bernard, joka ensiksi katkasi äänettömyyden.

Rikhard oli viimeisten tuntien kuluessa kuullut tuskin muuta mitään kuin neuvotteluja flaameja vastaan sekä katkeran vainon ja kostontuumien ilmauksia. Murhatun isänsä näky yhdessä vainajaa niin suuresti rakastaneen tanskalaisen katseen ja äänen kanssa, kiihoitti hänen mieltänsä. Hän kiskaisihe irti äänettömästä kunnioituksen ja surun horroksesta ja huudahti: "Minä näen sen, ja kalliisti saapi kavala petturi tekonsa maksaa!" Ympärillä olevien jalosukuisten hyväksyvien silmäysten yllyttämänä astui hän sen perästä uljaasti esiin. Mielessä kierteli semmoinen tunne kuin jos hän olisi joku Astrida rouvan laulujen sankareja. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säteilivät ja hän nostaisi päänsä niin korkealle, että hiukset valahtivat takaisin otsalta. Laskien kätensä isänsä miekan kahvaan, jatkoi hän puhettaan sanoilla, jotka ehkä hänen tietämättään, juontuivat jostakin sankarisadusta. "Niin, Flanderin Arnulf, tiedä, että Normandian herttua Wilhelm ei jää kostamatta! Kautta tämän oiva miekan vannon, että niinpian kuin käsivarressani on kylliksi tarmoa —"

Loppu jäi sanomatta, sillä samassa muuan käsi laskeusi hänen käsivarrelleen. Munkki, joka tähän saakka oli ollut polvistuneena lähellä ruumiin päänalaista, oli noussut ylös, seisoen nyt jyhkeänä ja synkkänä.

Kun Rikhard katsahti ylös, tunsi hän Martin, Jumiègesin apotin, isänsä parhaimman neuvonantajan kalpeat, totiset kasvot.

"Normandian Rikhard, mitä sanotkaan?" lausui hän ankarasti. "Niin, anna vain pääsi painua, eläkä toista moisia sanoja. Tuletko tänne häiritsemään kuolleen rauhaa kostonhuudoillasi? Uskallatko sinä vaatia ja vannoa sotaa tuon miekan nimessä, jota koskaan ei paljastettu muuhun kuin köyhäin ja sorrettujen asian puolustukseksi? Tahdotko reväistä itsesi irti Hänestä, jonka palvelukseen elämäsi on vihitty, ja ruveta Hänen vihamiehekseen? Tätäkö olet oppinut autuaasti edesmenneeltä isältäsi?"

Rikhard ei vastannut, peitti vaan kasvonsa käsillään salatakseen kiihkeästi esille pyrkiviä kyyneleitä.

"Herra apotti, herra apotti, tämä menee liian pitkälle!" kiljasi Bernard Tanskalainen. "Nuori herttuamme ei ole mikään munkki, emmekä me tahdo nähdä, että jokainen jaloa ja sotaisata mielenlaatua osoittava kipene tukahdutetaan heti leimahtaessaan."

"Harcourtin kreivi", sanoi apotti Martti. "Ovatko nämät raa'an pakanan sanoja vai kristityn, joka on puhtaaksi pesty siunatussa kastemaljassa tuolla? Niin kauan kuin minä saatan sitä estää, et sinä koskaan tule pimittämään lapsen sielua syntisellä kostonhimollasi. Ole vakuutettu, ettet kuolleen herrasi läheisyydessä ole saapa häväistä Hänen temppeliänsä, joka ei tullut tuomitsemaan vaan anteeksi antamaan, rikoksella, jota herttua eläissään sisimmästään inhosi. Tiedän vallan hyvästi, että te, Normandian herrat, mielihyvällä vuodattaisitte viimeisen veripisaranne, jos sillä voisitte palauttaa kalliin herttuamme henkiin tahi suojata hänen isätöntä lastansa. Mutta jos lienette rakastaneet isää, niin täyttäkää hänen käskynsä — luopukaa syntisestä vihan ja koston hengestänne. Jos rakastatte lasta, oo, elkää sitte koettako vahingoittaa hänen sieluaan enemmän ja synkemmin kuin hänen katkerin vihamiehensä, olkoonpa hän vaikka Arnulf itse, on voinut tehdä."

Vapaaherrat jäivät mykiksi, mitä lienevätkin ajatelleet, ja Martti apotti kääntyi Rikhardin puoleen. Tällä kyyneleet yhä vielä pisarehtivat sormien lomitse, sillä isänsä viimeiset sanat muistuivat hänelle yhä selvemmin mieleen. Apotti pani kätensä hänen päälaelleen puhellen nyt lempeästi.

"Nämä kyynelet tulevat nöyrästä ja katuvaisesta sydämmestä, toivon", sanoi hän. "Olen halukas uskomaan, että tuskin tiesit, mitä sanoit."

"Katsoppa tuota", virkkoi pappi, osoittaen suurta ristiä alttarin takana, "sinä kai tunnet tuon pyhän ristin merkityksen?"

"Se puhuu anteeksiannosta ja sovituksesta", jatkoi apotti. "Ja tiedätkö, ken antoi tämän anteeksiannon? Poika antoi anteeksi murhamiehilleen, Isä niille, jotka surmasivat hänen poikansa. Ja sinäkö sitte kostoa pyytäisit?"

"Mutta oi", sanoi Rikhard, katsahtaen ylös. "Saapiko sitte tuo julma, kavala murhamies rankaisematta ylvästellä rikoksellaan, sill'aikaa kuin tuossa lepää —." Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

"Kosto on varmaan kohtaava rikollista", sanoi Martti. "Jumalan kosto, ja sillä hetkellä kun Hän hyväksi katsoo. Mutta sinun ei tule kostoa etsiä ja rukoilla. Ei, Rikhard, vaan juuri sinulla on edellä kaikkia muita ihmisiä suurimpana velvollisuutena osoittaa kristillistä rakkautta ja laupeutta Flanderin Arnulfille. Niin, kun Herran käsi milloin on sattunut häneen ja nöyristänyt hänet maahan asti, tulee sinun, joka olet saanut enimmän vääryyttä kärsiä hänen puoleltaan, ojentaa auttava käsi ja vastaanottaa hänet anteeksiannolla ja rauhalla. Jos haluat tehdä jonkun lupauksen autuaan isäsi miekalla ja vapahtajasi pyhässä nimessä, niin olkoon lupauksesi siinä tapauksessa kristillinen."

Rikhard itki liian katkerasti voidakseen puhua, ja kreivi Bernard tarttui hänen käteensä ja talutti hänet ulos kirkosta.

Herttua Vilhelm Pitkämiekka haudattiin seuraavana aamuna suurella juhlallisuudella ja komeudella. Monta rukousta ja virttä kohotettiin hänen haudallaan.

Vajonneena raskaasen, unentapaiseen ihmettelyn ja surun horrokseen oli Rikhard seisonut tahi ollut polvistuneena lähimpänä ruumista. Kun hautaus oli ohitse, vietiin hänet takaisin palatsiin. Siellä riisuttiin hänen pitkä, raskas surupukunsa ja hän puettiin tulipunaiseen tunikkaan. Näin puettuna, hiukset huolellisesti järjestettyinä tuli hän taas saliin. Suuri joukko vasalleja oli täällä kokoontuneina, toiset sotatamineissa, toiset pitkiin, nahkareunusteisiin pukimiin puettuina. He olivat kaikki olleet hänen isänsä hautajaisissa. Herra Eerikki de Centevillen huomautuksesta otti Rikhard lakkinsa päästään ja kumarsi syvään vastaukseksi niihin kunnioituksen osoituksiin, joilla vieraat tervehtivät hänen tuloaan. Sen perästä meni hän hitaasti salin poikki ja astui oven luona olevia portaita alas vasallien järjestyessä juhlasaatoksi säädyn ja arvon mukaan. Ensimmäisenä kulki Bretagnen herttua ja sitte muut aina köyhimpään ritariin saakka.

Näin etenivät he verkkaisessa ja juhlallisessa marssijärjestyksessä, kunnes saapuivat tuomiokirkolle. Papisto oli jo siellä, asettuneena riveihin kuorin molemmille puolille. Piispat seisoivat alttarin ympärillä hiipoissaan ja kallisarvoisissa juhlapuvuissaan. Kun pikku herttua astui sisään, korottivat kaikki kuorissa " Te Deum laudamus " täysiäänisenä, helähtelevänä kuorolauluna, joka kajahteli mustissa kattokaarroksissa. Laulun aikana astui Rikhard ylös kuoriin, suuren, raskaan, loistokkaasti valmistetun tuolin luo, mikä seisoi ylhäällä kaksiaskelmaisella korotteella, heti alttarirappujen alapuolella. Siihen pysähtyi hän, Harcourtin Bernard ja Eerikki de Centeville molemmilla sivuillaan sekä muut vasallinsa asetettuina sopivaan järjestykseen kuorissa.

Kun tuo kaunis laulu oli lopussa, alkoi ehtoollismessu. Uhraamisajan tultua antoi jokainen ritari kultaa ja hopeaa. Viimeksi astui Rainulf de Ferrières alttarin kehyställe, kantaen vaatealustalla leveätä, kultaista rengasta — se oli herttuallinen kruunu. Aivan hänen kintereillään seurasi eräs toinen vapaaherra. Hän kantoi pitkää, raskasta miekkaa, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Rouenin arkkipiispa otti vastaan sekä kruunun että miekan ja asetti ne alttarille. Sen perästä jatkettiin jumalanpalvelusta. Siihen aikaan toimitettiin ripille laskenta jo pienokaisina ollessa. Rikhardin oli välittömästi kasteen perästä päästänyt ripille isäkumminsa Rouenin arkkipiispa. Juhlallisella kunnioituksella taivutti hän nyt polvensa ja vastaanotti rippi-isänsä kädestä sakramentin, niinpian kun koko papisto oli nauttinut ehtoollista.

Kun ehtoollisen jako oli loppunut, johtivat kreivi Bernard ja herra Eerikki Rikhardin alttarin askelmalle. Laskien toisen kätensä hänen ristissä oleville käsilleen, kysyi arkkipiispa Rikhardilta Jumalan ja Normandian kansan nimessä, tahtoiko hän tulla hyväksi ja uskolliseksi hallitusmieheksi, suojella heitä vihollisiltansa, ylläpitää totuutta ja oikeutta, rangaista väkivaltaisuutta ja vääryyttä sekä suojella kirkkoa?

"Tahdon", vastasi Rikhard hennolla, vavahtelevalla äänellä, "niin totta kuin Jumala minua auttakoon!" Sitte taivutti hän polvensa ja suuteli niitä pyhiä evankeliumeja, joita arkkipiispa hänelle kurotti.

Se oli juhlallinen ja vastuullinen vala, ja hän vapisi ajatellessaan, että oli sen tehnyt. Oltuaan vielä hetkisen polvistuneena, pani hän molemmat kätensä kasvoilleen ja kuiskasi: "Jumala, Isäni, auta mua pitämään valani!"

Arkkipiispa odotti, kunnes hän oli noussut ylös, käänsi sitte hänet kansaan päin, sanoen: "Rikhard, Jumalan armosta puen minä päällesi Normandian herttuallisen vaipan!"

Kaksi piispoista ripusti sitte hänen hartioilleen kärpännahkareunusteisen purppurasamettivaipan. Mutta aikamiehelle tehty kun oli, riippui se raskaana lapsiparan olkapäillä ja lepäsi syvissä laskoksissa lattialla. Arkkipiispa pani sen jälkeen kultaisen kruunun hänen pitkäkiharaiseen päähänsä. Kruunu oli kumminkin niin väljä, että herra Eerikin täytyi panna kätensä väliin, pysyttääkseen sitä kyllin ylhäällä. Viho viimeiseksi tuotiin pitkä, suora, kaksiteräinen miekka, joka pantiin hänen käteensä juhlallisella kehoituksella käyttämään sitä aina oikeuden voimassa pitämiseksi. Oikeastaan se olisi ollut vyötettävä vyötäisille, niin että se olisi riippunut sivulla. Mutta tuo suuri kalpa oli niin paljo pikku herttuata pitempi, että hänen täytyi kurottaa kättänsä ylettyäkseen edes sen kahvaan.

Tämän jälkeen piti hänen palata valtaistuimelle takaisin, mikä ei käynyt vaikeuksitta, sillä niin sälytetty hän oli. Mutta Osmond kantoi hänen vaippansa laahosta, herra Eerikki piteli kruunua hänen päässään ja itse piti hän tukevasti miekkaa, vaikka Harcourtin kreivi tarjoutui kantamaan sitä hänen puolestaan. Rikhard nostettiin nyt ylös valtaistuimelleen, ja sitte seurasi uskollisuuden lupaukset. Allan, Bretagnen herttua, oli ensimmäinen, joka taivutti polvensa hänen edessään. Käsi nuoren isäntänsä kädessä vannoi hän olevansa hänen miehensä, tottelevansa häntä ja täyttävänsä läänitysvelvollisuutensa Bretagnen herttuakunnan edestä. Sitä vastoin Rikhard vannoi olevansa hänen hyvä herransa ja suojelevansa häntä kaikilta vihollisilta. Sitte seurasi Bernard Tanskalainen ja monta muuta. Kaikki toistivat saman uskollisuudenvalan, sill'aikaa kun heidän isoja, karkeita käsiään ympäröi lapsen pienet pehmoiset sormet. Moni ystävällinen ja lemmekäs silmä kiintyi osanotolla orpopoikaan. Moni tyly ääni vavahti valaa tehdessä liikutuksen murtamana. Moni urhoollinen, sotaisa sydän tunsi surun ja kaipauksen angervoa murhatun isän vuoksi. Rajuimpiakin myrskyjä pohjoisilla merillä kestäneiden miesten ahavoittuneita poskia pitkin vierivät nyt viljavat kyynelet, kun he kumartuivat tuon isättömän pojan eteen, jota he rakastivat sekä hänen uljaan isoisänsä että urhoollisen ja hurskaan isänsä vuoksi. Oli harva normanni, jonka sydän ei olisi hehkunut melkein isällistä rakkautta koskettaessaan nuoren herttuansa pikku kätösiä.

Uskollisuudenlupaus-menot kestivät kauan, ja niin toimitukseen kiintynyt ja liikutettu kuin Rikhard alussa olikin, alkoi häntä kuitenkin pian kovasti väsyttää. Kruunu ja vaippa olivat raskaat. Uusia kasvoja seurasi lakkaamatta kuin loppumattomassa unelmassa. Tuo alituinen samojen sanojen toisteleminen kävi uuvuttavaksi. Hän tuli uniseksi, hän ikävöitsi saada hypätä seisoalleen ja nojautua oikealle tahi vasemmalle, taikka virkkoa jotain muuta kuin tuon yksitoikkoisen kaavan sanoja. Kerran haukotteli hän oikein juurta jaksain, mutta näki silloin niin tuiman sävyn Bernardin ankarilla kasvoilla, että hän täydellisesti valveutui useiksi minuuteiksi. Sitte istui hän taas ihan suorana ja otti seuraavan vasallin vastaan yhtä suurella huomaavaisuudella kuin mitä ensimmäiselle oli osoittanut. Mutta hän katsoi rukoilevasti herra Eerikkiin, aivan kuin kysyäkseen, eikö jo kohta olla lopussa. Viimein tuli loitompaa vapaaherrojen keskestä eräs, jota nähdessään Rikhard hiukan elpyi. Se oli poikanen, vain paria vuotta häntä vanhempi, noin kymmenvuotias. Hänellä oli miellyttävät, tummanväriset kasvot, musta tukka ja eloisat mustat silmät, jotka ystävällisyyden ja kunnioituksen välisellä ilmeellä katselivat pikku herttuan viehättyneitä kasvoja. Rikhard kuulosti innokkaasti hänen nimeään. Hän tunsi itsensä ihan tuon lapsellisen äänen virkistämäksi, kun se lausui: "Minä, Alberic de Montémar, olen läänitysmiehesi ja vasallisi linnani ja Montémarin vapaaherrakunnan puolesta Epten varrella." Kun Alberic poistui, seurasi Rikhard häntä katseellaan niin kauas kuin taisi.

Vihdoin loppuivat uskollisuudenlupaukset. Rikhard olisi tahtonut mieluimmin juosta porhaltaa koko matkan palatsille päästäkseen irtautumaan väsymyksestään, mutta hänen oli taas täytymys kulkea verkalleen juhlakulkueen etunenässä. Ja vielä linnan saliin päästyäänkään eivät vastukset olleet lopussa, sillä sinne oli laitettu upi-uhkea juhla-ateria. Hänen täytyi nyt istua samalla korkealla tuolilla, jolla hän muisti isänsä polville kiivenneenä istuneensa viime jouluna koko sen ajan, kun vapaaherrat istuivat vieraspöydässä vakavasti keskustellen. Rikhardin suurimpana lohdutuksena tällä kertaa oli katsella Osmond de Centevilleä ja Alberic de Montémaria, jotka muiden nuorukaisten kera, jotka eivät olleet vielä saaneet ritarilyöntiä, palvelivat pöydässä istujia. Viimein väsyi hän niin perinpohjin, että vaipui sikeään uneen suuren tuolinsa nurkkaan. Tästä heräsi hän säpsähtäen Harcourtin Bernardin karkeasta äänestä, millä tämä käski häntä heräämään, sanoakseen jäähyväiset Bretagnen herttualle.

"Lapsi raukka", sanoi herttua Allan, kun Rikhard unen pöpperössä kohosi pystyyn, "hän on ihan uuvuksissa pitkästä päivätyöstään. Pidä hänestä hyvää huolta, kreivi Bernard. Sinä olet hyvä ja uskollinen hoitaja, vaikka hieman karkea noin pienelle lapselle. Vai niin, nuori herttuani, te punastutte kun teitä sanotaan pikku lapseksi. Pyydän anteeksi, sillä huomaan teissä olevan miehen alun. Ja kuulkaas, Normandian Rikhard, minulla tuskin on syytä rakastaa sukuanne. Tuskinpa luullakseni Kaarlo Yksinkertaisellakaan oli oikeutta tehdä meitä, vapaita bretagnelaisia, ahnaan pohjoismaalais-merirosvosuvun läänityksenalaiseksi. Herttua Rolfin ylivallalle ei isäni koskaan antanut uskollisuudenlupaustaan, enkä minäkään herttua Vilhelmin pitkälle miekalle. Minä annoin sen hänen jalomielisyydelleen ja ylevyydelleen ja nyt annan sen sinun vähäväkisyydellesi ja hänen jalolle muistolleen. En epäile, jottei tuo arka frankki Ludvig, jonka isäsi auttoi jälleen valtaistuimelleen, yrittäisi käyttää sinun nuoruuttasi ja kykenemättömyyttäsi hyväkseen. Jos niin kävisi, muista, että sinulla ei ole luotettavampaa ystävää kuin Bretagnen Allan. Jää hyvästi tällä kertaa, nuori herttuani!"

"Hyvästi, hyvästi, jalo herra", sanoi Rikhard ja ojensi mielellään kätensä ystävälliselle vasallille sekä seurasi häntä katseellaan, herra Eerikin saattaessa herttuata salista.

"Kauniita sanoja, mutta minä en luota bretagnelaiseen", mutisi Bernard, "viha on syöpynyt syvälle heihin."

"Hänen pitäisi tietää, mitä tuo ranskalainen kuningas hautoo mielessään," sanoi Rainulf de Ferrières. "Hän kasvatettiin yhdessä kuninkaan kanssa heidän molempain ollessa maanpakolaisina Ethelstanin hovissa Englannissa."

"Niin, ja sekä Ludvig että Allan saavat kiittää herttua Wilhelmiä siitä, etteivät vielä tänäkin päivänä ole maanpakolaisina. Nytpä nähdään, kummanko kiitollisuus on suuremman arvoinen, frankinko vai bretagnelaisen. Luulen vain, että parasta on luottautua tuohon vanhaan pohjoismaalaiseen urhoollisuuteen."

"Niinpä lie, mutta mitäpä se pohjoismaalais-urhoollisuuskaan ilman rahoja saapi aikaan? Kuka tietää, mitä löytyy herttuan rahastohuoneessa?"

Syntyi neuvottelu matalalla äänellä ja ensimmäinen, mitä Rikhard tämän perästä saattoi selvästi käsittää, oli että eräs ritari piti ylhäällä hopeavitjoja ja avainta sanoen ne löydetyn herttuan povelta. Hän oli tallettanut ne, otaksuen niiden johtavan johonkin tärkeään paikkaan.

"Ah niin", sanoi Rikhard vilkkaasti, "minäpä tiedän sen. Hän sanoi sen olevan kalleimman aarteensa avaimen."

Normannilaiset kuuntelivat tätä suurella mieltymyksellä, ja päätettiin, että muutamat luotettavimmista herroista, niinkuin Rouenin arkkipiispa, Jumiègesin apotti Martti ja Harcourtin kreivi, lähtisivät heti etsimään tätä kallisarvoista aarretta. Rikhard seurasi heitä ahtaita, jyrkkiä kiviportaita myöten tuohon suureen, hämärään huoneesen, jossa hänen isällänsä oli ollut tapana nukkua. Vaikka ruhtinaan makuukammari, oli siellä tuiki vähän huonekaluja. Matala, uutimeton vuode, risti jalustassaan päänalaisen vieressä, yksinkertainen pöytä, muutamia tuoleja ja kaksi isoa arkkua olivat kaikki mitä siellä löytyi. Harcourt koetti nostaa toisen arkun kantta. Se ei ollut lukittu; havaittiin sen olevan täynnä käytettyjä pitovaatteita. Hän meni toiselle, joka oli pienempi, taidokkaammasti leikelty ja koristettu kauniilla rautakiskoilla. Se oli lukossa, ja kun pantiin avain lukkoon, huomattiin sen käyvän, kierrettiin ympäri ja lukko aukesi. Normannilaiset jalosukuiset tunkeutuivat kiivaasti katsomaan herttuansa suurinta aarretta.

Siellä oli kaapu tummasta villakankaasta ja yksi pari sandaaleja, semmoisia kuin munkit Jumiègesin luostarissa pitivät.

"Haa! Tässäkö kaikki? Mitä se olikaan, kun sanoit, lapsi," huudahti
Harcourtin kreivi pikaisesti.

"Ja niin se olikin!" lausui apotti Martti. Ja sitte kertoi tuo kelpo apotti heille kertomuksen, jonka jotkut heistä jo osaksi tunsivat. Noin vuotta viisi tahi kuusi takaperin oli herttua Wilhelm metsästänyt Jumiègesin lähimetsässä. Silloin oli hän äkkiä tullut tuon vanhan luostarin luo, jonka merikuningas Haakon kolme- tai neljäkymmentä vuotta sitte oli hävittänyt raunioiksi. Kaksi ijäkästä munkkia alkuperäisestä veljeskunnasta eleli vielä siellä ja tulivat nyt esiin tervehtiäkseen herttuata ja tarjotakseen hänelle vierasvaraisuuttaan.

"Niinpä niin", sanoi Bernard, "ja minä muistan vielä hyvästi heidän leipänsä. Kysäsimme, oliko se petäjän kuoresta leivottua, kuten heimolaistemme Norjassa."

Wilhelm, ollen raju ja ajattelematon nuorempana ollessaan, kääntyi inholla tästä viheliäisestä ruuasta, heitti muutamia kultarahoja vanhoille munkeille ja nelistätti edemmäksi jatkaakseen metsästystään. Tämän kestäessä jäi hän sattumalta yksikseen ja yhdytti metsäsijan, joka heitti hänet maahan hevosen selästä, tallasi ja jätti hänet taintuneena ja pahasti vahingoittuneena makaamaan tanterelle. Tässä tilassa löysivät hänet seuralaisensa ja kantoivat takaisin raunioille, ne kun olivat läheisin turvapaikka. Molemmat munkkivanhukset vastaanottivat hänet halpaan asuntoonsa ilomielellä. Heti kun herttua taas tuli tuntoihinsa, pyysi hän hartaasti anteeksi ylpeyttään ja sitä ylenkatsetta, mitä oli osoittanut köyhyydelle ja kärsivälliselle itsensäkieltäymykselle, joita hänen olisi pitänyt kunnioittaa.

Wilhelm oli aina ollut mies, joka valitsi hyvän ja hylkäsi pahan. Mutta tämä onneton sattuma ja sitä seuraava pitkällinen sairaus teki hänestä vielä syvämietteisemmän ja vakavamman. Suurimpana päämääränään oli hänellä valmistautua kuolemaa ja ijankaikkisuutta varten; maallisia asioitaan, sotiaan ja ruhtinaallista komeuttaan mietti hän vähemmän. Hän rakennutti uudestaan tuon vanhan luostarin, antoi sille runsaasti lahjoja ja lähetti noutamaan Martin Ranskasta sen apotiksi. Parhaimpana ilonaan oli hänellä rukoilla siellä, keskustella apotin kanssa ja kuulla hänen lukevan raamattua. Hän katsoi ajalliset asiansa sekä arvolleen kuuluvan komeuden ja ulkopuolisen loiston niin suureksi kiusaukseksi, että hän kerran oli tullut apotin luokse hartaasti pyytäen saada jättää ne syrjään ja tulla veljeskunnan jäseneksi. Mutta Martti oli kieltäytynyt vastaanottamasta hänen munkkilupaustaan. Sanoi, ettei hänellä ollut oikeutta laiminlyödä tahi luopua niistä velvollisuuksista, jotka kuuluivat sille paikalle, johon Jumala oli hänet asettanut. Olisi synti jättää asema, jota oli pantu suojelemaan. Hänelle viitoitettu tie palvella Jumalaa oli siinä, että käyttäisi oikeutta kansansa keskuudessa sekä valtaansa hyvän suojelemiseen ja ylläpitämiseen. Vasta sitte, kun olisi toimittanut määrätyt tehtävänsä ja poikansa olisi kylliksi vanha täyttääkseen hänen paikkansa hallitusmiehenä, saisi hän luopua ulkonaisista velvollisuuksistaan, jättää maailman pauhaavat taistelut ja etsiä turvapaikkaa luostarissa. Tämän rauhaisan pakopaikan toivossa oli Wilhelmillä ollut ilonsa säilyttää aarteenaan tuota karkeata, halvannäköistä vaatetusta. Sitä toivoi hän kerran saavansa pitää rauhassa ja pyhitetyssä yksinäisyydessä.

"Ja, oi! mun jalo herttuani!" huudahti Martti apotti hyrskähtäen itkemään lopettaessaan kertomuksensa. "Herra on ollut sangen armollinen sinua kohtaan! Hän on ottanut sinut kotiinsa lepoon paljoa ennen kuin uskalsit toivoakaan."

Verkalleen ja hiljaisten, juhlallisten tunteiden valtaamina poistuivat normannilaiset herrat huoneesta. Rikhard, jonka he näyttivät milt'ei unhottaneen, meni portaille etsiäkseen tietä siihen huoneesen, jossa hän oli edellisen yön viettänyt. Ei ollut hän monta askelta ottanut, kun kuuli Osmondin äänen lausuvan: "tulkaa tänne, hyvä prinssi". Hän katsahti sinne päin, näki valkoisen myssyn eräässä aukiolevassa ovessa vähän matkan päässä ylempänä, syöksyi yhdellä harppauksella sinne ja lensi Astrida rouvan avattuun syliin.

Kuinka iloinen hän olikaan saadessaan nyt istua hänen polvillaan ja painaa uupuneen päänsä hänen rintaansa vasten puhjetessaan raukealla ja unisella äänellä puhumaan: "Voi, rouva Astrida! Minä olen hyvin, hyvin väsynyt Normandian herttuana olemiseen!"

Normandian Rikhard oli hyvin utelias saamaan enempi tietoja tuosta pikku pojasta, jonka oli nähnyt vapaaherrainsa joukossa.

"Ah, Montémarin nuori vapaaherra", sanoi herra Eerikki. "Tunsin hyvästi hänen isänsä, hän oli urhokas mies, vaikk'ei vereltään pohjoismaalainen. Hän oli pantu rajain vartijaksi Epten varrelle ja surmattiin isänne sivulla eräässä maahankarkauksessa, jonka Contenin kreivi teki samaan aikaan kun te synnyitte, prinssi Rikhard."

"Montémarin linna on Epten rannalla, alueella, jota ranskalaiset vääryydellä vaativat omakseen, vaikka se kuuluu Normandiaan. Hän elää siellä äitineen, ja ellei hän ole vielä lähtenyt kotimatkalleen, saatte heti häntä tavata. Osmond, mene sinä ottamaan selkoa nuoren Montémarin asunnosta. Sano, että herttua haluaa nähdä häntä."

Rikhardilla ei ollut koskaan ollut samanikäistä leikkitoveria. Hänen intonsa saada tavata Alberic de Montémaria oli siis suuri. Hän seisoi koko ajan ikkunassa ja näki viimein Osmondin tulevan linnan pihaan sivullaan noin kymmen vuotias poika. Heidän perässään kulki vanha, harmaahapsinen hovimestari, koristettuna kultavitjoilla, joiden tuli osoittaa hänen olevan seneschallin eli voudin jossain linnassa.

Rikhard riensi ovelle häntä vastaan ja ojensi innokkaasti kätensä. Alberic paljasti mustat, kiiltävät hiuksensa, kumarsi syvään ja miellyttävästi. Mutta sitte jäi hän paikalleen, aivan kuin ei olisi oikein tietänyt, mitä nyt oli tehtävä. Tästä ujostui Rikhardkin, ja nuo kaksi poikaista seisoivat katsellen toisiaan saamattomina. Helposti huomasi heidän olevan eri rotua, niin erilaiset olivat nuoren herttuan siniset silmät, kullankeltainen tukka ja vaalakat kasvot verrattuina ranskalaisen vasallinsa mustiin, tulisiin silmiin ja öljypuunruskeihin poskiin. Vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi, oli hän tuskin Rikhardia pitempi, eikä hänen solea, notkea ja nuortea vartalonsa edellyttänyt vastaisen varalta yhtä paljon voimaa kuin Rikhardin pyörevät jäsenet ja leveä rinta. Ne sitä vastoin näyttivät jo nyt ennustavan hänelle yhtä voimakasta vartaloa kuin oli isoisällään Jaarli Rolfilla, joka oli saanut liikanimen Gånge-Rolf, (Kävelijä-Rolf), koska mikään hevonen ei voinut häntä kantaa.

Muutamia minuutteja seisoivat pikku herttua ja nuori vapaaherra katsellen toisiaan sanaakaan virkkamatta. Asia ei parannut siitäkään, että herra Eerikki lausui: "No hyvä prinssi, tässä hän nyt on. Eikö teillä olekaan sen enempää haastamista?"

"Lapset kainostelevat", sanoi rouva Astrida nähdessään, miten molemmat punastuivat. "Onko rouva äitinne tervennä, nuori herraseni?"

Alberic punastui yhä enemmän, kumarsi tuolle vanhalle pohjoismaalaiselle rouvalle sekä vastasi pikaisesti ja matalalla äänellä ranskaksi: "Min' en osaa puhua pohjoismaalaisten kieltä."

Rikhard, iloisena kun sai jotain sanottavaa hänkin, käänsi Astrida rouvan sanat. Heti vastasi Alberic auliisti ja kohteliaasti, että hänen äitinsä voi hyvin, ja hän kiitti jaloa Dame de Centevilleä — ranskalainen arvonimi, joka helähti uudelta ja oudolta Astrida rouvan korvissa. Sitte oli taas entinen pula edessä, kunnes rouva Astrida virkkoi: "Viekää hänet mukananne ulkosalle, prinssi Rikhard, ja näytelkää hälle hevosia tallissa tai koiria tahi mitä hyvänsä löytänettekin."

Rikhard ei ollut hidas tottelemaan, ja he menivät linnan pihaan Rolfin tornin viereen. Raikkaassa ilmassa karkosi kainous tipotiehensä. Rikhard näytti omaa pikku hevostaan ja Alberic kysyi, osasiko hän hypätä satulaan asettamatta jalkaa jalustimeen. Ei, Rikhard ei osannut tuota temppua, eikä Osmondkaan ollut nähnyt sitä tehtävän, sillä ranskalaisen ritariston urheilut ja näppäryydet olivat vielä miltei aivan outoja Normandiassa.

"Omalla hevosellani minä kyllä sen osaan", sanoi Alberic, "sillä Bertrand ei salli minun nousta muulla lailla ratsaille. Mutta koetanmahan teidänkin hevosella, jos niin haluatte, hyvä prinssi."

Rikhardin pony talutettiin pihalle. Alberic tarttui toisella kädellään sen harjaan ja oli yhdellä hyppäyksellä selässä. Osmondilta ja Rikhardilta pääsi kummaltakin äänekäs ihmettelyn huudahdus.

"Mitä joutavia, tämähän nyt ei ole mitään", sanoi Alberic kainosti. "Bertrand sanoo, jotta tämä ei ole niin mitään. Hän, vielä nuori ja notkea ollessaan, hyppäsi satulaan tällä lailla aivan täysissä sotatamineissa. Minun pitäisi toki suorittaa hyppy paljoa paremmasti."

Rikhard pyysi saada oppia hänkin konstin ja Alberic toisti hyppäyksen. Sitte piti Rikhardin yrittää, mutta hevosen kärsivällisyys näytti loppuneen. Alberic sanoi opetelleensa isolla puuhevolla ja harjoitelleensa suurella susikoiralla. Senpä vuoksi Rikhardkin jätti opettelun toiseen kertaan. Kuleskeltuaan vielä hetkisen pihassa, kiipesivät he sitte kieruportaita tornin ylimmäiselle harjalle. Sieltä näkivät he huoneenkattoja Rouenista jalkainsa alla ja Seinevirran, kuinka se toisella haaralla kimalteli ja leveni merta kohti kulkiessaan, ja toisella taholla taas kapeni siniseksi nauhaksi luikerrellessaan kautta Normandian vehreiden tasankojen. He nakkelivat alas piikiviä ja saviruukin muruja, saadakseen kuulla niiden maahan putoavan, koettelivat kumpiko uskalsi olla reunimaisna rintavarustuksella ilman että päätä olisi pyörryttänyt. Rikhard oli vallan mielihyvissaän huomatessaan uskaltavansa mennä reunemmalle. Hän alkoi kertoella Astrida rouvan tarinoita Norjan äkkisyvänteistä ja jyrkistä tuntureista, joilla tämän, nuorena tyttönä ollessaan, oli ollut tapana kapuilla joka paikassa kaiten karjaa pitkinä, valoisina kesäpäivinä. Kun pojat sitte tulivat saliin päivälliselle, olivat he niin tuttavallisia kuin olisivat tunteneet toisensa ilmasen ikänsä. Päivällinen oli laitettu komeimman mukaan, ja Rikhardin täytyi kuten ennenkin istua suuressa nojatuolissa. Toisella sivullaan oli vanha Harcourtin kreivi, toisella hänen lohdutuksekseen Astrida rouva.

Päivällisen jälkeen nousi Alberic de Montémar sanoakseen jäähyväisensä, hänen kun piti vielä tänä iltana ratsastaa puolimatkaan kotiinsa.

Kreivi Bernard, joka koko syöntiajan oli silmäillyt häntä tarkkaavasti tuuheiden kulmakarvojensa alta, kääntyi tässä tuokiossa Rikhardiin, jota hän muutoin tuskin milloinkaan puhutteli. "Kuuletteko, hyvä prinssi, mitä sanoisitte, jos saisitte nuoren vapaaherran toveriksenne?" sanoi hän.

"Jottako hän jäisikin meille?" huudahti Rikhard innokkaasti. "Voi kiitos, herra kreivi — saapiko hän …?"

"Alberic, kuule!" huusi Rikhard, ponnahtaen alas korealta tuoliltaan kiiruhtaakseen hänen luokseen. "Etkö tahdo jäädä luokseni ja tulla veljekseni ja toverikseni?"

"Voi, sano jotta tahdot! Saat hevosia, koiria ja ajohaukkoja ja minä pidän sinusta miltei yhtä paljon — kuin Osmondista. Oi jää luokseni, hyvä Alberic?"

"No, nuori ranskalainen, ann' tulla", sanoi Bernard. "Ei mitään muttia, puhu suoraan suusi puhtaaksi kuni normanni, jos sinussa on miestä niin tekemään."

Tämä karkea puhuttelu näytti antavan nuorelle vapaaherralle mielenmalttinsa. Hän katsoi ujostelemattomin ja avonaisin katsein tuon vanhan tanskalaisen tuimiin kasvoihin sanoessaan: "Haluaisin mieluummin täältä lähteä kuin tänne jäädä."

"Tahdon palvella häntä kaikesta sydämmestäni, mutta tänne en jäisi vallan mielelläni. Montémarin linna on minulle rakkaampi, eikä äidillänikään ole muuta kuin minut."

"Hyvästi ja oikein vastattu, herra ranskalainen", sanoi vanha kreivi, laskien ison kämmenensä Albericin päälaelle paljoa suosiollisemman näköisenä kuin hänen kasvojensa jäykistä piirteistä saattoi odottaa. Sitte kääntyi hän Bertrandin, Albericin voudin puoleen, sanoen: "Vie Harcourtin kreivin terveiset jalolle Dame de Montémarille ja sano hänelle, että pojallaan on avomielinen ja ritarillinen mieli. Sano myöskin, että jos hän tahtoo kasvatuttaa hänet yhdessä herttuan kanssa, hänen toverinaan ja asekumppalinaan, niin on hän sydämmellisesti tervetullut tänne."

"Täytyy tehdä sikäli kuin äiti tahtoo", vastasi Alberic hiljaa, ja tavanmukaisten kohteliaisuuden osoitusten perästä lähti hän hovimestarineen matkalle.

Neljä viisi kertaa päivässä tiedusteli sitte Rikhard Osmondilta ja Astrida rouvalta, luulivatko he Albericin tulevan takaisin. Kuullessaan kaikkien arvelevan, että rouva de Montémar tekisi hyvin ymmärtämättömästi, jos hylkäisi näin hyvän tarjouksen, tuli hän vallan hyvilleen. Rouva Astrida yksin ei ottanut oikein uskoakseen, että Albericin äiti voisi luopua pojastaan. Mutta Montémarin vapaaherraa ei vain näkynyt, ja pikku herttuan toiveet alkoivat pimetä. Vaan silloinpa eräänä iltana, palatessaan ratsastukselta herra Eerikin ja Osmondin kanssa, hän huomasi neljä ratsastajaa lähestyvän heitä, etunenässä pieni poika.

"Se on Alberic itse, siitä olen varma", huudahti Rikhard riemukkaasti. Ja niin olikin. Sill'aikaa kuin vouti lausui linnan rouvan tervehdykset herra Eerikille, ratsasti Rikhard tervetullutta vierastaan tervehtimään.

"Hän sanoi, ettei oikein kykenisi kasvattamaan nuorta sotilasta, jonka tulee rajoja suojella", vastasi Alberic.

"Pian siitä päästänee, ja Bertrand tulee tänne joka kolmas kuukausi noutamaan minua äitiä tervehtimään — jos sallitte, hyvä prinssi."

Rikhard oli kerrassaan ihastunut ja luuli, ettei hän koskaan voisi tehdä kylliksi, saadakseen Rouenin hauskaksi uudelle toverilleen. Ensimmäisten päiväin perästä tuli tämä iloisemmaksi, kaipasi äitiään vähemmän ja oppi pian puhumaan ranskan ja normandian välistä kieltä Astrida rouvalle ja herra Eerikille. Hänestä sai Rikhard hyvin hauskan ja arvokkaan toverin ja ystävän. Eräässä suhteessa oli Alberic parempi leikkikumppali kuin Osmond de Centeville. Osmond näet, täysikasvuinen kun oli, leikki lapsen huviksi eikä omakseen ja antoi usein Rikhardille kaikki edut, niin että tämä oli kehittymässä kovin vallanhimoiseksi. Tästä ei Alberic pitänyt; jos vain, kuten hän sanoi, aina pitäisi olla ruhtinas ja vasalli, silloin hän ei välitä koko leikistä. Ja niinpä heittäysi hän toisinaan niin haluttomaksi, että Rikhard aivan närkästyi.

"Sille min' en voi mitään", sanoi Alberic. "Jos teidän aina tulee voittaa ja pitää kaikki edut omalla puolellanne, niin siitä ei ole vähääkään huvia mulle. Minä teen mitä käskette, te kun olette herttua, mutta tietenkään siitä ei ole minulle mitään hupia."

"Elä siitä huoli, jos minä olen herttua, leiki vain niinkuin tavallisesti leikitäänkin."

"Ka leikitään sitten sillä lailla kuin me leikittiin Bertrandin poikien kanssa Montémarissa. Minä olin heidän vapaaherransa, niinkuin te olette minun herttuani, mutta äitini sanoi, ettei leikistä tulisi mitään, jollemme unhottaisi arvonimiä leikkisillä ollessa."

"Tehdään sitten mekin sillä lailla. Alota uudestaan Alberic, ja nyt sinä saat etuoikeuden."

Milloin leikit eivät olleet kysymyksessä, osoitti Alberic Rikhardille hänelle kuuluvan arvon mukaista kohteliaisuutta ja kunnioitusta. Alberic nimittäin oli oppinut äidiltään, jalosyntyiseltä provenkaaliselta naiselta sulavampaa ja ritarillisempaa käytöstä kuin mitä normannit olivat vielä ennättäneet omistaa. Linnan kappalainen Montémarissa oli alkanut opastaa häntä lukemaan ja kirjoittamaan, ja hänellä oli paljoa enemmän halua opiskelemiseen kuin Rikhardilla, joka ei olisi yrittänytkään jatkaa lukujaan isä Luukkaan johdolla, jollei apotti Martti olisi muistuttanut, että se oli isänsä nimenomainen toivomus. Kaikkein vähimmän Rikhardia kuitenkin miellytti neuvostossa istuminen. Harcourtin kreivihän se itse asiassa herttuakuntaa hallitsi, vaikka mitään ei voinut tapahtua ilman herttuan suostumusta. Ainakin kerta viikossa pidettiin Rolfin tornin suuressa salissa niin kutsuttu parlamentti eli "neuvottelu", jossa kreivi Bernard, arkkipiispa, vapaaherra de Centeville, Jumiègesin apotti sekä muut ritarit, piispat ja apotit, jotka sattumalta oleskelivat Rouenissa, neuvottelivat valtion asioista. Neuvotteluissa piti pikku herttuan olla aina läsnä, istua suorana korkealla tuolillaan ja ainakin kuunnella heidän kysymyksiään ja tuumailujaan. Nämä koskivat enimmäkseen linnojen kuntoonpanemista ja varustamista, lainanottamista vasalleilta ja sensemmoista. Tuumittiin myöskin, mille kannalle tuli asettua hänen naapureinsa, Ranskan kuninkaan Ludvigin, Anjoun kreivin Pulcon ja Montreuilin kreivin Herluinin ryhtymien toimenpiteitten suhteen sekä mihinkä määrin uskaltaisi luottaa Parisin Hugon ja Bretagnen Allanin ystävyyden osoitteihin.

Kaikki tämä väsytti kovasti Rikhardia, varsinkin kun hän huomasi, etteivät normannit olleet päättäneet alkaa sotaa Flanderin kehnoa kreiviä vastaan. Hän huokaili väsymyksestä, haukotteli kerran toisensa perästä ja kääntelihe kärsimättömänä kahapäin tuolillaan. Mutta konsa tahansa kreivi Bernard näki hänen tekevän jotain sellaista, sai hän samassa niin ankaran katseen ja viittauksen, että hän lopulta oikein kauhistui karkean vanhan tanskalaisen uhkaavaa silmää.

Bernard ei koskaan puhunut hänelle ylisteleviä sanoja eikä omannut erikoisempaa huomiota hänen puuhilleen. Hän kohteli Rikhardia joko jäykällä, vakavalla kunnioituksella, joka hänelle herttuana kuului, tahi virkkoi joskus jonkun kovan sanan nuhteeksi hänen malttamattomuudestaan tahi jostain muusta lapsellisuudesta. Ja kun Rikhard oli oppinut saamaan koko Centevillen perheen puolelta osakseen mielistelyä ja hemmoittelua, tuntui kreivi Bernardin kohtelu sitäkin karvaammalta. Hän pelkäsi ja kammoi vanhaa kreiviä ja sanoi useamman kerran Alberic de Montémarille, että niinpian kun hän on täyttänyt neljätoista vuotta, jolloin hänet julistetaan täysi-ikäiseksi, laittaa hän heti kreivi Bernardin kotiinsa hoitamaan linnaansa. Hän ei tahdo, että kreivi istuu synkkänä ja tylynä linnan salissa jokikinen ilta, häiriten heidän huviaan.

Talvi oli tullut ja Osmondilla oli tapana viedä joka päivä pikku herttua ja Alberic läheiselle jääradalle. Normannit näet upeilivat yhä vieläkin luistelutaidollaan, vaikka jo ammon aikoja olivat jättäneet Norjan jokien ja järvien jäät.

Eräänä päivänä, palatessaan jäältä ja ollessaan vielä linnan pihan ulkopuolella, hämmästyivät he kuullessaan pihalta hevosten polkemista ja ihmisääniä.

"Mitä tämä mahtanee merkitä", sanoi Osmond. "Siellä lienee varmaankin koko joukkue vasalleja, Bretagnen herttua ehkä?"

"Oi", sanoi Rikhard huolestuneella äänellä, "meillä on jo ollut yksi neuvottelu tällä viikolla. Toivon, ettei enää toista tarvitsisi istua."

"Jotain tärkeätä ja tavatonta on täytynyt tapahtua", jatkoi Osmond. "On kova onni kun Harcourtin kreivin pitää nyt juuri olla poissa Rouenista."

Rikhardin mielestä tämä ei ollut miltään kova onni. Samassa tuokiossa tuli Alberic, joka oli juossut kappaleen matkaa edellä, takaisin huudahtaen:

"Hyvä prinssi", sanoi Osmond, pysähtyen äkkiä. "Teidän suostumuksellanne emme menekään suoraa päätä heidän joukkoonsa. Toivoisinpa tietäväni mitä tässä olisi paras tehdä."

Osmond hieroi miettien otsaansa, molempain poikain katsoessa häneen levottomasti. Tuossa tuokiossa, ennenkun hän oli vielä ehtinyt tehdä mitään päätöstä, tuli normannilainen ratsastaja kahden muukalaisen seuraamana portista ulos.

"Jalo herttuani", sanoi hän Rikhardille ranskaksi, "herra Eerikki lähetti minut tuomaan teille tietoa, että Ranskan kuningas on tullut vastaanottamaan teidän uskollisuudenlupauksenne."

"Niin", jatkoi normanni omalla kielellään, "Ludvig itse ja mukanaan seurue, joka näyttää epäilyttävältä. Toivon, ettei se ennustaisi mitään pahaa herttuallemme. Te näette, että minulla on saattaja, vaan arvelen sen tapahtuneen sen vuoksi, että Ludvigin tarkoitus on estää minua antamasta teille varoitusta etukäteen, jotta voisitte näpistää pojan pois hänen kynsistään."

"Haa, mitä!" sanoi Rikhard levottomasti. "Minkä vuoksi on kuningas tullut? Mitä minun on tehtävä?"

"Käykää esiin aluksi, koska siitä ei muulla lailla päästä", sanoi Osmond. "Tervehtikää kuningasta, niinkuin velvollisuutenne vaatii, taivuttakaa toinen polvenne ja vannokaa hälle uskollisuudenlupaus."

Rikhard toisti itsekseen uskollisuudenlupaus-kaavan, jottei siinä sotkeutuisi, ja astui linnaan päin. Osmond, Alberic ja toiset kulkivat muutamia askelia jälempänä hänen astuessaan sisään. Linnan piha oli ahdettu täpösen täyteen aseellisia miehiä ja hevosia, ja ainoastaan huutamalla minkä jaksoi: "herttua, herttua!" saattoi Osmond raivata heille tietä joukon lävitse. Pian oli Rikhard rientänyt portaita ylös ja seisoi nyt salissa.

Kunnia-istuimella huoneen yläpäässä istui pieni, hintelä, noin kahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanha mies, kalpea ja valkoverinen, puettuna loistavasti sinisamettiin ja kultaan. Herra Eerikki ja joukko muita seisoivat kunnioittavaisina hänen ympärillään. Hän oli juuri keskustelemassa arkkipiispan kanssa, joka, kuten herra Eerikkikin, heitti levottomia silmäyksiä pikku herttuaan tämän astuessa saliin. Rikhard meni kuninkaan luo, taivutti toisen polvensa lattiaan ja oli juuri sanomaisillaan: "Ludvig, Ranskan kuningas, minä —" kun kuningas kieppasi hänet syliinsä ja suuteli häntä molemmille poskille. Sen jälkeen pani kuningas hänet polvelleen ja huudahti: "Ja tämäkö on mun uljaan ja jalon ystäväni, herttua Wilhelmin poika? Ah, olisihan minun heti pitänyt tuntea hänet isänsä kuvaksi! Annas, kun syleilen vielä kerran sinua, lapsi kulta, isäsi vuoksi!"

Rikhard tuli hieman hämilleen, mutta hänen mielestään oli kuningas hyvin hyvä, varsinkin kun Ludvig alkoi ihailla hänen pituuttaan ja uljasta ryhtiään sekä valitella, että hänen omat poikansa, Lothar ja Carloman, olivat paljoa pienemmät ja heikommat kaikin puolin. Hän liehakoi Rikhardia myötäänsä ja kehui häntä joka sanalla — rouva Astrida ei ollut tässä suhteessa niin mitään häneen verraten! — niin että Rikhard alkoi arvella itsekseen kreivi Bernardin menettelevän ylen omituisesti ja tylysti keksiessään alituiseen hänessä vikoja ja oikomisen aiheita, kun hän sen sijaan oli ansainnut niin paljon ylistystä kuninkaalta itseltään.

Normandian herttua Rikhard nukkui siinä huoneessa, joka oli ollut hänen isällään. Alberic de Montémar, hänen hovipoikansa, makasi hänen sänkynsä vieressä, Osmond de Centevillellä taas oli vuoteensa lattialla ihan oven edessä, missä hän lepäsi miekka vierellään ollakseen nuoren ruhtinaansa henkivartijana ja suojelijana.

Kaikki olivat nukkuneet rauhassa hetkisen, kun Osmond säpsähti siitä, että ovea, jota ei voitu avata häntä herättämättä, hiljaa kosketettiin. Tuossa paikassa oli hän tarttunut miekkaansa, samalla kuin ponnisti harteillaan ovea vastaan pitääkseen sitä kiinni. Mutta se oli hänen isänsä ääni, joka vastasi tähän liikuntaan muutamin norjankielin kuiskatuin sanoin: "Se olen minä, aukaise!" Osmond jätti tien heti vapaaksi ja vanha Eerikki pistäytyi sisään, hiipien varovasti paljain jaloin. Hän paneutui vuoteelle istumaan, käskien viittauksella pojankin tekemään samoin, jotta voisivat puhella hiljemmin. "Aivan niin, Osmond!" sanoi hän, "parasta on olla varuillaan, sillä vaarat vaanivat häntä joka puolelta. Frankilla on paha mielessä. Tiedän luotettavalta taholta, että niillä, Flanderin Arnulfilla ja hänellä, on ollut neuvottelu pikkuista ennen kuin hän tuli tänne mesikielin imarrellakseen ja lumotakseen lapsi raukan."

"Ihan varmaan on hänellä aikomus viedä poika mukanaan, ja täten toivoo hän epäilemättä voivansa tuhota koko Rolfin aatelissuvun! Tiedän, että hän aikoo viedä herttuan pois kruunun holhottina, ilkimys! Etkö kuullut, kuinka hän viehätteli poikaa uskotteluillaan prinssien toveruudesta? En voinut tosin ymmärtää kokonaan hänen ranskalaista mongerrustaan, mutta näin kumminkin kyllin selvästi."

"Jos hän viepi pojan täältä, täytyy sen tapahtua kuolleiden ruumiittemme yli. Mutta kun päällemme on hyökätty näin äkkiarvaamatta, ei vastarintamme paljoakaan auttane. Linna on kukkuroillaan ranskalaisia, sali ja piha vilisee heitä. Ja vaikkapa voisimme koota koko normannilaisen voiman, ei meitä olisi enemmän kuin tusinan verran miehiä. Mitäpä muuta silloin voisimme kuin kuolla? Siihen olemmekin valmiit, jos niiksi tulee, ennen kuin sallimme, että huostaamme uskottu turvatti viedään pois tällä lailla, ilman mitään takeita hänen turvallisuudestaan ja valtiosäätyjen tietämättä."

"No eipä — juuri nyt kun Bernard Tanskalainenkin on poissa. Jos hän vain tietäisi, mitä on tapahtunut, voisi hän kutsua aseihin koko maan ja tulla pelastukseksemme."

"Emmekö voisi lähettää jotakuta viemään tästä sanaa hänelle vielä tänä yönä?"

"Enpä tiedä", virkkoi herra Eerikki aprikoiden. "Ranskalaiset ovat ottaneet huostaansa kaikkien ovien ja porttien vartioimisen, ollen niin hajallaan kaikkialla linnassa, että onpa niin ja näin tokko saisin ainoatakaan meikäläistä käsiini. Sitä paitsi en voi lähettää pois ainoatakaan miestä, jokikinen käsivarsi tarvitaan huomenna pojan puolustukseksi."

"Herra Eerikki!" — pienten paljasten jalkojen käyntiä kuului nyt lattialta, ja Alberic de Montémar seisoi hänen edessään. — "Aikomukseni suinkaan ei ollut kuunnella", sanoi poika, "mutta mihinkäs minä korvani panin. Minusta ei ole vielä taistelijaksikaan herttuan puolesta, mutta sanaa viemään kyllä pystyn."

"Jaa, miten tuo nyt olisi?" sanoi Osmond kiihkeästi. "Olisi hän vain onnellisesti linnan ulkopuolella ja alhaalla kaupungissa, voisi hän helposti yhdyttää jonkun, jonka saattaisi lähettää kreivin luokse. Hän voisi mennä joko S:t Ouensin luostariin tahi, mikä olisi yhä parempi, tuon uskollisen aseseppä Thibaultin luo, joka pian hankkisi ratsumiehen kiidättämään sanaa kreiville."

"Niin! Eläpäs souda!" sanoi herra Eerikki. "Siitäpä taisi sukeutua tepsivä keino. Mutta mitenkä hän pääsisi ulos?"

"Tiedän minä yhden tien", sanoi Alberic, "tässä viime viikolla kapusin leveälle ulkonemalle itäisellä muurilla, kun pallimme oli tarttunut murattiin. Nyt on nostosiltakin alhaalla."

"Jos Bernard vain tietäisi tästä, olisi ainakin muuan kivi nostettu sydämmeltäni", sanoi herra Eerikki. "No niin, nuori ranskalaiseni, sinä voisit tehdä meille nyt suuren palveluksen."

"Osmond", kuiskasi Alberic, alkaen joutuisasti sukia vaatteita päälleen, "teeppä herra Eerikille muuan pyyntö — jott'ei hän sinä ilmoisna ikänä sanoisi minua enää 'nuoreksi ranskalaiseksi'!"

"Ja", lisäsi Osmond, "jos olisi sitte vielä mahdollista saada itse herttua ulos linnasta varhain aamulla! Jos voisin viedä hänet mukanani ulos pienestä takaportista ja saisin hänet kaupunkiin, niin olisi hän turvassa. Tarvitseisi kutsua ainoastaan porvarit aseihin tahikka etsiä turvaa tuomiokirkosta, kunnes kreivi ehtisi saapua. Saisi sitte Ludvig herättyään huomata, että saalis onkin luiskahtanut hänen kynsistään."

"Tuuma olisi kyllä hyvä", vastasi herra Eerikki, "mutta epäilen sen onnistumista. Ranskalaiset ovat kylliksi varuillaan estääkseen hänet pujahtamasta heidän käsistään. Olet huomaava jokikisen oven vartioiduksi!"

"Niin, mutta kaikki ranskalaiset eivät ole nähneet herttuata, ja jos näkevät hovimestarin pikku hovipojan kanssa menevän ulos, ei tuon luulisi herättävän heidän epäluuloaan."

"Aivan niin, jos herttua ottaisi vaan käyttäytyäkseen kuin pikku hovipoika, mutta sitä et tarvitse toivoakaan. Kaiken hyvän lisäksi ovat kuninkaan hyväilyt ja imartelut sokaisseet hänet siinä määrin, että epäilenpä, tokko hän myöntyisi luopumaan hänestä kreivi Bernardin vuoksi. Lapsi poloinen, hän taitaa kyllä heti saada oppia tuntemaan, kutka ovat hänen tosiystäviään."

Vapaaherra de Centeville toisti määräyksensä ja otti vahtiakseen ovea, sill'aikaa kun hänen poikansa piti huolta, että Alberic pääsi onnellisesti alkamaan uskaliasta matkaansa. Osmond astui hiljaa hänen kanssansa portaita myöten; sitte hiipivät he, kiertäen linnansalin, joka kuhisi täynnään ranskalaisia, loitos kapean ikkunan luo. Tämä oli suojeltuna rautatangoilla, jotka olivat siksi lähekkäin, jotta ainoastaan niin hento ja solea vartalo kuin Albericin saattoi tunkeutua niiden välitse. Matka maahan ei ollut kuin paroiksi kaksi hänen omaa mittaansa, ja muuri oli niin sakean muratin peittämä, jotta alaslaskeutuminen ketterälle ja norjalle pojalle ei voinut olla erittäin vaaranalaista. Alberic olikin pian onnellisesti maassa ja katseli ylös heiluttaen hattuaan. Sitte juoksi hän linnan kaivannetta pitkin ja katosi kohta Osmondin näkyvistä pimeään.

Osmond palasi herttuan kammariin ja päästi isänsä vartioimasta, sillä välin kuin Rikhard kaiken aikaa veteli rauhallisia uniaan yhtä vähän aavistamatta vihollistensa salahankkeista kuin uskollisten alamaistensa puuhista hänen suojeluksekseen.

Osmondista olikin tämä paljoa parempi, sillä hän luotti tuskin nimeksikään Rikhardin kärsivällisyyteen ja mielenmalttiin. Hän toivoi voivansa toimittaa hänet paljoa helpommasti huomiota herättämättä linnasta, jos Rikhard itse ei tietäisi, kuinka paljon tästä riippui ja kuinka vaarallinen hänen asemansa oli.

Kun Rikhard heräsi, kummastui lian kovasti nähdessään, ettei Alberic ollut sisässä; mutta Osmond sanoi hänen menneen kaupunkiin aseseppä Thibaultin luo. Tämä tuntui niin todenperäiseltä, että Rikhardissa ei herännyt ollenkaan epäluuloja.

Pukeutuessaan puheli hän koko ajan kuninkaasta ja kaikista, mitä hän aikoi näyttää hänelle tänä päivänä. Kun hän sitte oli valmis, oli hänen ensi ajatuksenaan mennä kuten tavallisesti kappeliin aamurukousta kuulemaan.

"Ei tätä tietä tänään hyvä prinssi", sanoi Osmond, kun Rikhard yritti mennä linnan salin kautta. "Se on aivan täynnään ranskalaisia, jotka ovat maanneet siellä yönsä. Tulkaa takaportille."

Osmond kääntyi puhellessaan ympäri ja astuskeli käytävän läpi nopein askelin, ei ollenkaan tyytymättömänä siitä että Rikhard viipyi hiukan jälellä, koska oli varminta, että hän itse kulki edellä. Takaportti oli, kuten hän oli odottanutkin, kahden kookkaan, teräspukuisen sotilaan vartioima, jotka samassa laskivat peitsensä ristiin oven eteen sanoen: "Kukaan ei saa käydä tästä ilman erikoista lupaa."

"Kai me linnalaiset saamme toimittaa jokapäiväiset tehtävämme", sanoi Osmond. "Eipä taida suunne liioin kostua aamiaisesta, jos estätte kaiken yhteyden kaupungin kanssa."

"Teidän täytyy jättää lupatodistus", toisti toinen sotureista. Osmond oli juuri sanomaisillaan olevansa linnan voudin poika, kun Rikhard saapui hätään.

"Mitä tämä merkitsee? Onko näillä miehillä mieli tukkia tie meiltä?" huudahti hän sillä käskevällä äänellä, jonka hän kruunauksensa perästä vähitellen oli ottanut. "Päästäkää meidät menemään, hyvät ihmiset!"

Soturit katsoivat toisiaan ja vartioivat ovea vain yhä tarkemmin. Kun Osmond näki turhaksi yrittääkään, tahtoi hän ainoastaan vetää nuoren turvattinsa takaisin, jotta tätä ei olisi tunnettu. Mutta Rikhardpa huudahtikin silloin kovalla äänellä: "Mitä tämä merkitsee?"

"Kuningas on määrännyt, ettei kukaan saa käydä tästä ilman lupatodistusta", vastasi Osmond. "Meidän täytyy odottaa."

"Minä tahdon mennä ulos!" tiuskasi Rikhard, kärttyisenä vastuksesta, mihin hän niin tuiki vähän oli tottunut. "Mitä arvelet, Osmond? Tämä on minun linnani, eikä kellään ole oikeutta tulla tukkimaan minulta tietä, Kuuletteko, rutkaleet! Päästäkää minut menemään. Olen herttua!"

Vahtisoturit kumarsivat, mutta eivät virkkaneet sen enempää: "Meille annetut käskyt ovat jyrkät ja varmat."

"Tietäkää, että olen Normandian herttua ja mennä tahdon minne haluni pitää omassa linnassani!" kiljusi Rikhard syöksyen tulisesti ristiinpantujen aseiden kimppuun raivatakseen tien väkivallalla niiden läpi. Mutta toisen soturin tavattomat kämmenet tarttuivat häneen, pitäen häntä kiinni.

"Hellitä minusta, katala!" kiljui hän, riehuen täyttä väkeään. "Osmond,
Osmond, auta!"

Tuossa paikassa, oli Osmond vapauttanut hänet ranskalaisen hyväilystä, mutta pani sitte kätensä hänen olalleen, sanoen: "Ei, prinssi kulta, teidän ei sovi kinata ja tapella mokomien kanssa."

"Minä tahdon tapella", huusi poika, "min'en vain suvaitsekaan, jotta multa tie tukitaan omassa linnassani. Sanon kuninkaalle, kuinka nää hänen typerät hunsvottinsa minua kohtelevat. Panetan heidät vankeuteen. Herra Eerikki! Missä on herra Eerikki?"

Hän töytäsi portaille. Osmond kiiruhti hänen jälkeensä, peläten hänen syöksyvän johonkin uuteen vaaraan, tahikka äänekkäällä huudollaan kutsuvan sinne ranskalaisia, jotka silloin helposti voisivat ottaa hänet vangiksi. Onneksi jo ensi portailla seisoi herra Eerikki, joka oli liian levoton tämän pelastuskokeen onnistumisesta, voidakseen pysyä loitolla. Rikhard, ollen liian suuttunut nähdäkseen eteensä, syöksähti suoraan häntä vastaan. Kun vanha vapaaherra tarttui häneen käsin, alkoi hän rajusti: "Herra Eerikki, herra Eerikki, nuo ranskalaiset ovat koko roistoja! Eivät laske minua liikkumaan …"

"Hiljaa, hiljaa, hyvä prinssi", sanoi herra Eerikki, "olkaa hiljaa ja tulkaa tänne päin."

Kuinka vähän Rikhard muiden käskyistä välittikään, totteli hän toki vanhan tavan vuoksi herra Eerikkiä, ja salli nyt vetää itseään nopeasti ja ääneti ylös portaita, Osmondin seuratessa aivan kintereillä. He nousivat toisia ja kolmansiakin portaita, jotka kiersivät ympyrässä yhä ahtaammiksi ja jyrkemmiksi. Tulivat niin viimein ylös tornin pieneen, pyöreään kammariin, jossa oli paksut muurit, pieni ovipahanen ja ikkunoina pienet aukot. Täällä näki hän ihmeikseen Astrida rouvan polvillaan, lukien rukousnauhaansa. Pari kolme palvelijatarta ja neljä tahi viisi normannilaista ritaria ja soturia oli siellä myöskin.

"Mutta mitä ihmettä tämä kaikki on? Kuinka rouva Astrida, on tullut tänne ylös? Enkö ma saa mennä kuninkaan luo hankkimaan noille hävyttömille ranskalaisille rangaistuksensa?"

"Kuulkaas minua, prinssi Rikhard", sanoi herra Eerikki. "Tämä kuningas liukkaine kielineen, jonka sanat lumosivat teidät niin eilisiltana, on kiittämätön petturi. Frankit ovat aina vihanneet ja pelänneet normanneja. Ja kun heissä ei ole miestä meitä voittamaan julkisodassa, ovat he nyt ryhtyneet viekkauteen ja petokseen. Ludvig on tullut tänne suoraan Flanderista, tuoden matkassaan tämän vankan joukon ranskalaisia sotureita. Tarkoituksena hänellä on karattuaan äkkiarvaamatta päällemme, vaatia teidät kruunun holhotiksi ja viedä teidät sitte mukanaan johonkin vankilaan omassa maassaan."

"Ei tietenkään, jos minä elän", sanoi herra Eerikki. "Alberic on mennyt koettamaan saada sanaa Harcourtin kreiville, jotta hän kutsuisi kokoon vasallit, ja me seisomme tässä valmiina puolustamaan tätä huonetta viimeiseen hengenvetoon saakka. Mutta meitä on vähä, ranskalaisia paljo ja apu saattaa olla vielä matkojen päässä."

"Ja jos min'en olisi ollut niin paha enkä olisi sanonut, kuka olin, olisin saattanut olla nyt turvassa! Oo herra Eerikki! herra Eerikki! Ettehän anna niiden laahustaa minua ranskalaiseen vankilaansa?"

"Tule, lapseni", lausui rouva Astrida, ojentaen käsivartensa. "Herra Eerikki on tekevä kaikki mitä voi puolestasi, mutta me olemme Jumalan kädessä."

Rikhard meni ja nojautui häntä vastaan. "Kunpa en olisi ollutkaan häjy!" sanoi hän surumielisenä hetkisen vaitiolon perästä, katsellen rouvaa sitte kummissaan. "Mutta kuinka te tulitte näin ylös?"

"Pitkä matka tämä oli minun vanhoille jaloilleni", sanoi rouva Astrida hymyillen, "mutta poikani auttoi minua. Hän luulee tämän olevan ainoan turvallisen paikan linnassa."

"Kuulkaa", sanoi Osmond, "mitä kolinata ja melua ranskalaiset pitävät.
Taitavat ruveta ihmettelemään, missä herttua on."

"Portaille, Osmond," sanoi herra Eerikki. "Ne ovat siksi ahtaat, että yksi ainoa mies voipi pitää heitä loitolla kotvan aikaa. Sinä osaat heidän kieltänsäkin ja voit siis keskustella heidän kanssaan."

"Ehkä he luulevat minun olevan poissa", kuiskasi Rikhard, "jos eivät pääse jälilleni, ja menevät matkaansa".

Hänen puhuessaan sijouttaisivat Osmond ja kaksi normannia sopivaan paikkaan ahtailla kieruportailla, missä tuskin oli yhdelle paraiksi sijaa.

Osmond oli alinna, toiset hänen yläpuolellaan, joten vihollisen olisi ollut ylen vaikea raivata tiensä heidän sivuitsensa.

Osmond saattoi selvästi kuulla ranskalaisten ääniä ja askeleita, kun he neuvottelivat keskenään ja etsivät herttuata. Lopulta kuulosti muuan haarniskoitu sotilas tulla kolisevan portaita myöten, kunnes viimeisessä käänteessä yhdytti äkkiä nuoren de Centevillen.

"Haa, normanni!" huudahti hän, ällistyksestä taakse päin ponnahtaen, "mitä te täällä teette?"

"Velvollisuuteni", vastasi Osmond yks'kantaan. "Olen tässä vartioidukseni näitä portaita", ja paljastettu miekkansa ilmaisi samaa tarkoitusta.

Ranskalainen vetäytyi takaisin. Kuiskien neuvoteltiin alempana ja pian sen perästä kuului taas portaille päin ääni: "normanni — rehellinen normanni —"

"Mitä teillä on sanottavaa", kysyi Osmond, kun samassa toisen frankin pää pilkisti näkyviin.

"Mitä tämä kaikki merkitsee, ystäväni", kysyi tämä. "Kuninkaamme tulee luoksenne kuin vieras kuuna päivänä ja te vastaanotitte hänet eilen kuin uskolliset vasallit ainakin. Minkä vuoksi olette siis nyt vetäytyneet pakosalle ja kätkeneet nuoren herttuanne? Se totta vie ei ennusta hyvää, että te tällä lailla koetatte pitää häntä piilossa. Sen vuoksi vaatii kuningas hänet heti nähdäkseen."

"Herra ranskalainen", vastasi Osmond, "kuninkaanne vaatii herttuata holhotikseen. Mutta millä oikeudella, siitä ei isälläni ole tietoa. Mutta kun Normandian valtiosäädyt ovat antaneet hänelle toimeksi pojan hoitamisen, katsoo hän olevansa velvollinen pitämään hänet huostassaan siksi, kunnes muita määräyksiä niiltä saapuu."

"Se tietää sitä, hävytön normanni, että te aijotte salvata pojan jonnekin ja pitää hänet omissa kapinoitsijankäsissänne. Tekisitte parhaiten antaessanne perään — se olisi viisainta sekä teille että hänelle. Lapsi on kuninkaan holhotti eikä häntä jätetä pohjolais-merirosvojen kasvatettavaksi röyhkeäksi ja kapinoitsijaksi."

Tällä hetkellä kajahti ulkoa sotahuuto, niin voimakas, että se voitti äänellään tornin portailla puhujat, kirkuna, joka oli Osmondille mieluinen ja jota tuhannet äänet toistelivat.

Tämä oli hyvin tunnettu normannilaisten sotahuuto. Niin oikeudenpitävä, niin valmis rankaisemaan kaikkia lakivastaisia uhkatöitä oli vanha Rolf herttua ollut, jotta vetoominen hänen paljaasen nimeensä oli kuin laki vääryyttä vastaan. Heti kun joku vääryys oli tapahtunut, huusivat normannit: "Ha Rolf!" eli lyhennettynä: "Haro!" Ja nyt tiesi Osmond, että se kansa, jonka mieltymyksen Rolfin oikeudentunto oli voittanut, oli kokoutunut suojelemaan hänen avutonta pojanpoikaansa. Vähälukuinen linnan väki tornikammarissa kuuli myöskin huudon, ja tämä tuotti sille toivoa ja iloa. Rikhard luuli olevansa jo hädästä kaukana, juoksi pois Astrida rouvan kainalosta ja karkeloi ympäri huonetta ihastuksissaan. Hän ikävöitsi vain nähdä uskollisia normannejaan, joiden äänten hän kuuli ulkona kaikuvan, heidän huudellessaan pikku herttuataan ja uhkaillessaan frankkeja. Ikkunat olivat kuitenkin niin ylhäällä, ettei niistä näkynyt muuta kuin taivas. Vanha vapaaherra de Centeville oli miltei yhtä malttamaton kuin Rikhard saamaan tietää, mitä sotavoimia oli saapunut ja mihin toimenpiteihin siellä aijottiin ryhtyä. Hän avasi oven ja huusi pojalleen, voiko tämä sanoa, mitä ulkona tapahtui. Mutta Osmond tiesi yhtä vähän, sillä hän ei erottanut muuta kuin mustat, tomuiset portaat edessään. Sitä paitsi ulkona yhä äänekkäämmäksi ja uhkaavammaksi käyvä meteli sotki ranskalaisten jokaisen äänen, joka muutoin olisi ylettynyt hänen kuuluvilleen linnasta. Vihdoin huusi kuitenkin Osmond isälleen norjaksi:

"Tänne on tullut frankkilainen vapaaherra, joka tällä kertaa ylen nöyrästi pyytää herttuata tulemaan kuninkaan pakeille."

"Sano hänelle", vastasi herra Eerikki, "ettei poika ilman normannilaisen neuvoston suostumusta lähde minun käsistäni".

"Hän sanoo", huusi Osmond tuokion perästä uudelleen, "että te saatte itse seurata mukana ja vartioida häntä niin monen miehen kanssa kuin tahdotte. Hän vakuuttaa ritarismiessanallaan, ettei kuninkaalla ole mitään pahaa mielessä. Hän tahtoo vain näyttää poikaa ulkona oleville Rouenin asukkaille, jotka huutavat häntä, uhaten hajottaa koko tornin, jolleivät saa nähdä pikku herttuataan. Vaadinko häneltä panttivankia?"

"Vastaa hänelle", lausui vapaaherra vastaan, "ettei herttua tästä huoneesta poistu ennen kuin meille taataan hänen turvallisuutensa. Eilisiltana istui kuninkaan vierimäisenä pöydässä muuan liehakoiva, liukaskielinen kreivi, tulkoon hän tänne, — siinä tapauksessa uskallan kukaties päästää herttuan heidän joukkoonsa."

Osmond antoi halutun vastauksen, joka vietiin kuninkaalle. Silläaikaa kiihtyi melu ulkona kiihtymistään, raivosi jo myrskynä, torvet törähtelivät ja " Dieu aide !" huudot kajahtelivat yhdessä normannien sotahuudon ja " Harcourtin Pyhä Maria !" huudon kanssa.

"Kuulkaa! kuulkaa!" huudahti herra Eerikki syvästi hengähtäen, ikäänkuin puolet hänen levottomuudestaan olisi haihtunut. "Poika on toimittanut asiansa ripeästi. Bernard on myöskin saapunut! Nyt kun hän on luonamme, on vaara torjuttu."

"Tässä tulee kreivi", sanoi Osmond, avattuaan oven. Sisään astui paksu, kookas mies, joka läähätti surkeasti noustuaan ylös jyrkkiä, rappeutuneita portaita, eikä näyttänyt aivan tyytyväiseltäkään joutuessaan mokomaan asemaan. Vapaaherra de Centeville piti kreivin kiireellistä tuloa hyvän merkkinä. Hän arvasi että Ludvig oli levoton arveluttavan asemansa vuoksi. Malttamatta kuunnella, mitä tällä panttivangilla olisi ollut sanottavaa, viittasi hän kirstua, jolla hän itse oli istunut, käskien yhden sotilaan asettumaan kummallekin puolen kreiviä. Sitte sanoi hän Astrida rouvalle: "Nyt, äiti, tiedätte, mitä teidän on tehtävä, jos lapselle sattuu jotakin pahaa. Tulkaa, prinssi Rikhard!"

Rikhard lähestyi ovea. Herra Eerikki otti häntä kädestä, Osmond pysyttelihe hänen kintereillään, ja kaikkien niiden soturien seuraamana, joita ei tarvittu Astrida rouvan ja hänen panttivankinsa vartioimiseen, laskeutui Rikhard portaita alas. Hän ei ollut ollenkaan pahoillaan, että sai lähteä sieltä pois, sillä hän oli väsynyt istumaan ahtaassa, suletussa tornihuoneessa, josta ei voinut nähdä tämän taivaallista. Ei Rikhard tuntenut pelkäävänsäkään, niin kauan kuin hänen kansansa huudot kaikuivat hänen korviinsa.

Hänet vietiin tuohon suureen neuvottelukammariin, joka oli linnan salin päällä. Siellä astua vippasi kuningas edes takaisin kalpeampana entistään. Tämä ei ollutkaan ihme, sillä meteli ulkona kävi yhä hirvittävämmäksi ja kivi toisensa perään sinkahutettiin syvällä muurissa olevaan ikkunaan.

Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin Rikhard astui sisään toisesta, ovesta, tuli kreivi Bernard toisesta. Hälinä ulkona taukosi myöskin.

"Mitä tämä merkitsee, herrat?" huudahti kuningas. "Minä tulen tänne kaiken hyvän tarkoituksessa, lämpimän ystävyyteni muiston elähyttämänä herttua Wilhelmiä kohtaan, ottaakseni hänen poikansa hoitaakseni ja neuvotellakseni kanssanne keinosta, miten hänen kuolemansa kostettaisiin, — ja tämä on teidän tervehdyksenne! Kätkette lapsen ja yllytätte Rouenin roskaväen kimppuuni. Näinkö te vastaan otatte kuningastanne!"

"Herra kuningas", vastasi Bernard, "mitkä aikeenne lienevätkään, en niitä tunne. Kaikki tietoni supistuu siihen, että Rouenin porvarit ovat kovasti vihastuneet teihin, jopa siihen määrään, että yrittivät miltei repiä minut kappaleiksi, kun olin poissa tästä tilaisuudesta. Sanovat teidän pitävän lasta vankina hänen omassa linnassaan ja tahtovat saada hänet haltuunsa, vaikkapa linnakin tulisi revittäväksi maahan perustuksiaan myöten."

"Te olette rehellinen mies, uskollinen alamainen — te käsitätte hyvät tarkoitukseni", sanoi Ludvig vapisten, sillä norjalaiset olivat kauhean pelättyjä. "Te ette tahtoisi ottaa päällenne häpeää, jos kaupunkinne ja kansanne nousisi kapinaan. Neuvokaa minulle — tahdon tehdä kaikki mitä käskette — kuinka minun on lepytettävä heidät?"

"Ottakaa poika, viekää hänet ikkunan luo ja vannokaa, ettette aijo tehdä hänelle mitään pahaa ettekä ottaa häntä meiltä pois", sanoi Bernard. "Vannokaa tämä kuningaskuntanne kautta."

"Kuninkaana — kristittynä voin sen vannoa", sanoi Ludvig. "Tule tänne, poikaseni! Minkä vuoksi karttelet minua? Mitä olen tehnyt sinulle, jotta sinun tarvitsisi pelätä minua? Olet kuullut häjyjen kielten parjaavan minua, lapseni. Tule luokseni!"

Harcourtin kreivin viitattua talutti herra Eerikki Rikhardin esiin ja pani tämän käden kuninkaan käteen. Ludvig vei Rikhardin ikkunan luo, nosti hänet ikkunan pielelle ja seisoi siinä käsivarsi hänen ympärillään. "Eläköön Rikhard, pikku herttuamme!" kajahti silloin uudelleen. Herra Eerikki poikineen katseli tällä välin kummissaan ukko Harcourtia, joka pudisteli päätään ja mutisi omalla kielellään: "Tahdon tehdä kaikki mitä voin. Mutta voimamme ovat vähäiset ja kuningas on voiton puolella. Sotaa on meidän vielä toistaiseksi vältettävä."

"Hyvät herrat! Kelpo porvarit!" alkoi kuningas, kun huuto oli hieman hiljennyt. "Minua ilahduttaa nähdä, minkälaista rakkautta osoitatte nuorelle herttuallenne! Toivon, että kaikki alamaiseni olisivat minulle yhtä uskollisia. Mutta miksikä pelkäätte minua, aivan kuin olisin tullut vahingoittamaan häntä? Minua, joka olen tullut tänne ainoastaan neuvotellakseni kanssanne, mitenkä meidän on kostettava hänen isänsä kuolema, — isänsä, joka auttoi minut tänne takaisin Englannista ollessani maanpaossa, ilman ystäviä ja isänmaata. Ettekö tiedä, mitenkä suuri tuo kiitollisuuden velka on, jossa olen herttua Wilhelmille? Hän se teki minusta kuninkaan — hän hankki minulle Germanian kuninkaan ystävyyden, hän kantoi poikani kastettavaksi; — häntä minun on kiittäminen koko vallastani ja asemastani. Ainoa haluni on siis saada hyvittää hänen poikaansa tästä, kosk'en valitettavasti voi palkita hänelle itselleen: herttua Wilhelm lepää verisessä haudassaan! Minun asiani on kutsua hänen murhamiehensä tilille ja rakastaa ja helliä hänen poikaansa yhtä paljon kuin omia poikiani!"

Näin sanoen syleili Ludvig hellästi poikasta, ja kansa ulkona yltyi huutamaan: "eläköön Ludvig kuningas! eläköön Rikhard!"

"Te kai ette päästä lasta käsistämme?" sanoi herra Eerikki tällä välin
Harcourtille.

"En ilman riittävätä takausta hänen turvallisuudestaan. Mutta sotaan emme ole vielä varustautuneet ja välttääksemme sitä on ainoa keino antaa hänen mennä mukana."

Eerikki murahti, puistellen päätään; mutta Harcourtin kreivin mielipiteellä oli häneen siksi suuri merkitys, ettei tullut kysymykseenkään panna sitä vastaan.

"Tuokaa tänne kaikki, mitä pidätte pyhinnä", sanoi kuningas, "ja minä olen vannova niiden kautta juhlallisen valan ollakseni herttuanne uskollisin ystävä."

Hetken viivyke syntyi, jolloin normannilais-jalosukuisilla oli aikaa jatkaa tuumailujaan. Rikhard katseli heitä tarkasti, levottomana siitä, mitenkä tässä kävisi. Hartaasti halusi hän myöskin kysäistä Albericia.

Äkkiä näki hän joukon tuomiokirkon pappeja tulevan sisään juhlakulkueessa. He toivat mukanaan Uuden Testamentin, saman, jolla Rikhard oli tehnyt kruunausvalansa, ynnä muita kirkon pyhiä kalleuksia, säilytettyinä kultaisessa lippaassa. Pappien perästä tuli muutamia normannilaisia ritareja ja jalosukuisia sekä useita Rouenin arvokkaimpia porvareja. Suureksi mielihyväkseen huomasi Rikhard heidän joukossaan Alberic de Montémarinkin. Molemmat pojat tirkistelivät toisiaan innokkain, ikävöivin silmäyksin, valmistuksia tehtäessä kuninkaan valaa varten.

Kivipöytä siirrettiin huoneen keskeltä sellaiseen paikkaan, että se näytti jonkunlaiselta tuomiokirkon alttarilta. Harcourtin kreivi asettausi sen eteen, tarttui kuninkaan käteen ja kysyi lupaisiko hän olla Rikhardin, Normandian herttuan, ystävä, suojelija ja hyvä valtaherra, suojella häntä kaikilta vihollisilta sekä edistää aina hänen menestymistään. Ludvig vannoi käsi Testamentilla tekevänsä niin.

"Amen", sanoi Bernard Tanskalainen juhlallisesti. "Ja niin kuin sinä pidät valasi isätöntä poikaa kohtaan, samalla mitalla maksakoon Herra itsellesikin!"

Sitte seurasi edellisenä iltana kesken jäänyt toimitus: Rikhard teki uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan kuninkaalle, ja tämä puolestaan otti hänet vasallikseen molempien Normandian ja Bretagnen herttuakuntain hallitsijana. "Ja", lisäsi kuningas, nostaen pojan käsivarrelleen ja suudellen häntä, "rakkaampaa vasallia ei minulla ole koko valtakunnassani kuin tämä armas lapsi, murhatun ystäväni ja hyväntekijäni poika — yhtä kallis minulle kuin omat lapseni ja puolisoni, minkä heti toivon saavani osoittaa." Rikhard ei paljoakaan välittänyt hänen hyväilyistään. Mutta hän oli vakuutettu, ettei kuninkaalla tosiaankaan ollut mielessä mitään pahaa häntä vastaan. Siksipä häntä kummastuttikin kaikki Centevillein epäilemiset.

"Nyt, urhoolliset normannit", sanoi kuningas, "varustautukaa pian hyökkäämään tuon kavaltajan Flanderin Arnulfin kimppuun. Holhottini asia on minunkin asiani. Kohta soipi sotatorvi, koko valtakunnan sotajoukko kutsutaan aseihin. Ja Arnulf on, nähdessään poroksi poltetut kaupunkinsa ja vasallienpa veren, oppiva katkerasti katumaan päivää, jona hän laski jalkansa Pecquigny saarelle! Kuinka monta normannia voitte asettaa katselmukseen, herra kreivi?"

"Enpä osaa oikein sanoa — ehkä muutamia satoja peitsiä", vastasi vanha tanskalainen varovasti. "Riippuu niiden sotilasten luvusta, jotka ovat ottaneet pestin italialaissotaan saraceenejä vastaan. Siihen saatte kuitenkin kaikissa tapauksissa luottaa, herra kuningas, että jokaikinen mies Normandiassa ja Bretagnessa, joka kykenee miekkaa paljastamaan ja jousta jännittämään, on valmis käymään taisteluun Wilhelm herttuan murhaa kostamaan. Niin, onpa autuaan vainajan muisto käynyt ylen kalliiksi kaukaiselle kotiseudullemmekin Pohjolassa. Meidän tarvitsee vain lähettää sana kuningas Harald Sinihampaalle, ja kohta majailee Seinevirralla laivasto, täynnä urhoollisia tanskalaisia, jotka panevat Flanderin jopa koko Ranskankin vapisemaan. Me pohjan miehet emme niinkään hevin unhoita vanhaa ystävyyttä ja kiitollisuutta, herra kuningas."

"Kyllä, kyllä, minä tunnen jo vanhastaan tuon pohjoismaalaisen uskollisuuden", vastasi Ludvig levottomasti, "mutta emme taida tarvita moisia hurjia liittolaisia kuin te ehdotatte. Parisin kreiviltä ja Senliin Hubertilta on luullakseni myöskin apua toivottavissa!"

"Uskollisempaa ystävää Normandialla ei ole kuin viisas ja urhokas vanha Hugo Valkonen!" sanoi Bernard. "Mitä taas Senliiseen tulee, on hän pojan eno ja siis kahdestakin syystä liittolaisemme."

"Minua ilahduttaa nähdä luottamustanne", vastasi Ludvig. "Olen antava teille kohta, itsestäni lähempiä tietoja. Kotiin on minun kuitenkin palattava kootakseni sotavoimani ja mahtavimmat vasallini. Ja luvallanne, urhoolliset normannit, tahdon ottaa rakkaan, nuoren holhottini mukaani. Hänen läsnäolonsa puhuu paremmin hänen asiansa puolesta kuin pontevimmatkaan sanat. Sitä paitsi saapi hän kasvaa molempien poikieni kanssa rakkaudessa ja ystävyydessä ja oppia yhdessä heidän kanssaan kaikkia hyviä tietoja ja harjoitella ritarillisia urheiluja. Hänen ei tarvitse koskaan tuntea itseään isättömäksi ja äidittömäksi, niin kauan kuin hän on kuningatar Gerbergen ja minun hellässä huolenpidossa."

"Tahdotteko olla hyvä ja antaa pojan tulla tänne luokseni, herra kuningas", vastasi Harcourt suorasukaisesti. "Minun täytyy puhua muuan sana hänen kanssaan, ennenkun saatan tähän vastata."

"Mene sitte, Rikhard", sanoi Ludvig, "mene uskollisen vasallisi luo — olet onnellinen kun sinulla on semmoinen ystävä. Toivon, että käsität hänen ystävyytensä arvon."

"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi kreivi äidinkielellään, kun Rikhard oli jättänyt kuninkaan ja tullut hänen luokseen, "mitä tuumitte itse tästä ehdotuksesta?"

"Kuningas on ylen hyvä", sanoi Rikhard. "Olen varma, että hän tarkoittaa hyvää, mutta en tahdo lähteä Rouenista enkä Astrida rouvan luota."

"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi tanskalainen kumartuessaan alemmaksi ja puhuessaan matalalla äänellä. "Kuningas on päättänyt ottaa teidät kanssansa. Hän on tuonut mukanaan urhoollisimmat frankkinsa ja tullut tänne niin odottamatta, että joskin minä onnistuisin pelastamaan teidät hänen käsistään, se ei kuitenkaan kävisi päinsä ilman veristä tappelua. Tässä te voisitte ehkä vahingoittua; he valloittaisivat meiltä linnan ja kaupungin ja polttaisivat ne. Mutta muutamissa viikoissa ja kuukausissa olemme ehtineet koota koko voimamme, joten Normandian ei tarvitse säikähtää vihollista. Tämä väliaika täytyy teidän oleskella hänen luonaan."

"Ei, ei yksin, ei ilman luotettavimpaa suojelijaa, minkä voimme löytää. Eerikki ystävä, mitä sinä sanot?" ja hän laski kätensä vanhan vapaaherran olalle. "En tiedä kumminkaan, oletko sinä sopivin. Uskollinen sinä kyllä olet kuni pohjan tunturi, mutta tahtoisinpa tietää, onko pääsi kylliksi ovela oivaltamaan kaikkia ranskalaisten juonia ja vehkeitä, niin tarkkanäköiseksi kuin viime yönä osoittauduitkin."

"Osmondhan se oli, enkä minä", sanoi herra Eerikki, "Hän tuntee heidän heveltävän kielensä paremmin kuin minä. Hänet olisi paras lähettää poika paran kanssa, jos kerran niiksi tulee."

"Miettikäähän", sanoi kreivi matalalla äänellä. "Osmond on ainoa teidän oivan, vanhan sukunne jälkeläinen, vanhuutenne toivo — jos pelissä on vilppiä, tietysti pojan suojelija on ensimmäinen, jota se tulee kohtaamaan."

"Kun te kerran katsotte hyväksi panna koko Normandian ainoan toivon vaaranalaiseksi, en minä ole mies, joka poikani estäisin menemästä sinne, missä hän voipi olla ruhtinaalleen avuksi", lausui vanha Eerikki surullisesti. "Poloinen pikku herttua on kyllä tunteva itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi tuolla vieraalla maalla, ja kovan kovaa, sydämmetöntä olisi, jollei hänellä sivullaan olisi edes uskollista toveria ja ystävää."

"Olkoon sitte niin!" sanoi Bernard. "Niin nuori kuin Osmond onkin, uskon kuitenkin kernaammin lapsen hänen huostaansa kuin jonkun toisen, sillä hän on terävä-ajatuksinen ja ripeä toimissaan."

"Niin, siinähän me olemme juuri koreasti joutuneetkin pahempaan kuin pulaan", mutisi vanha Centeville, "kun meidän silloin, kuin velvollisuutemme on pitää silmällä poikaa, täytyy lähettää hänet paikkaan, johon ette ole liian kehakka laskemaan minunkaan poikaani."

Bernard ei kuunnellut kuitenkaan kauempaa häntä, vaan pyörähti nyt kuninkaasen päin, vaatien häntä vannomaan uuden valan, jotta Rikhardilla olisi yhtä turvallinen ja vapaa olo hänen hovissaan kuin Rouenissa, eikä minkäänmoisen tekosyyn nojalla saisi erottaa nuorta herttuata aseenkantajansa, Centevillen perillisen Osmond Fitz Eerikin välittömästä hoidosta.

Kun nämä toimitukset oli suoritettu, halusi kuningas kiireimmän kautta päästä matkalle, jota varten ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin valmistuksiin. Bernard kutsui Osmondin syrjään antaakseen hänelle täydelliset määräykset, kuinka hänen tulisi käyttäytyä ja tarpeen tullen antaa tietoja Normandiaan. Rikhard sanoi nyt hyvästit Astrida rouvalle, joka on laskeutunut alas tornikammarista, tuoden mukanaan panttivankina olleen kreivin. Hän itki kovasti pikku kerttustaan ja rukoili Jumalaa antamaan hänen palata onnellisesti Normandiaan, vaikkakaan hän itse ei saisi sitä eläissään nähdä. Hän varoitti poikaa unhoittamasta niitä hyviä ja hurskaita opetuksia, joita hänelle kasvaessa oli annettu, käski hänen hillitsemään luontoaan ja ennen kaikkea lukemaan joka päivä rukouksensa. Mitä hänen pojanpoikaansa Osmondiin tuli, näytti hän Rikhardin vuoksi melkein kokonaan unohtaneen hänen huolehtimisensa. Tähdellisintä, mitä hän pani Osmondin sydämmelle, hänen jäähyväisiä heittäessään, olivat määräykset ja varoitukset lapsen hoidosta. Hän kuvaili myöskin Osmondille, kuinka tämä nyt hänen osakseen tuleva suuri kunnia olisi hänen nimensä ikiajoiksi tekevä kunnioitetuksi ja kuuluisaksi, jos hänessä vain olisi miestä suorittamaan luottamustoimensa, tehtävän, joka oli kallisarvoisinta, mitä normanni milloinkaan oli vastaanottanut.

"Parhaani mukaan, täti, lupaan sen tehdä", sanoi Osmond. "En koskaan ole pettävä ruhtinastani, vaikkapa hänen tähtensä tuhonikin tulkoon!"

"Olen kyllä, hyvä prinssi", vastasi Alberic ujostelematta, "yhtä iloissani kuin tekin tulette olemaan nähdessänne jälleen Rouenin."

"Ja kun se päivä valkenee, lähetän heti sinua noutamaan, Alberic. Sillä min' en tule kuuna päivänä pitämään Lothar ja Carloman prinsseistä puoltakaan sitä vertaa kuin sinusta."

"Herrani kuningas odottaa herttuata", keskeytti eräs ranskalainen astuen esiin.

"Hyvästi sitte, rouva Astrida. Elkää itkekö, minä tulen kohta takaisin! Hyvästi, Alberic, vie se juovikas haukka mukanasi Moutémariin ja pidä se muistona minulta. Hyvästi, herra Eerikki — hyvästi, kreivi Bernard! Kun normannit tulevat Arnulfia kukistamaan, saan kai silloin nähdä teidän johtavan joukkojamme. Voi armas, rakas Astrida rouva, hyvästi, kerta vielä hyvästi!"

"Hyvästi, oma lemmittyni! Taivaan siunaus seuratkoon sinua ja saattakoon sinut onnellisesti kotiin jälleen. Hyvästi, Osmond! Taivas suojelkoon sinua ja antakoon sinulle voimaa olemaan hänen kilpensä ja suojeluksensa!"

Pois tuosta korkeasta, ahtaasta Rolfin torniin johtavasta porttikäytävästä ynnä kaikkien ystävällisten, surumielisten kasvojen luota, pois Rouenin pienistä taloista puoteineen, jotka näyttivät markkinakojuilta, ja luota reippaiden porvarien, jotka äänekkäästi huutelivat: "eläköön herttua Rikhard! eläköön kuningas Ludvig! kuolema flaameille!" — pois leveän Seinen seuduilta — pois kodista ja ystävien luota ratsasti Normandian nuori herttua Ranskan kuninkaan ratsun rinnalla.

Kuningas osoitti hänelle erikoista huomiotaan, ajoi hänen sivullaan, puheli hänen kanssaan, ihaili kaunista karjaa, joka huoletonna käyskeli viheriällä, rehevällä tasangolla. Nähdessään peltojen hyötyisän, tummanruskean maaperän, linnojen tornit, jotka kohousivat metsäin takaa, luostarit, joita ympäröi varakkaat tilukset, nuo monet kylät maalaiskukkojen ympärillä ja väestön paljouden, joka tulvasi katsomaan retkyettä ja toistelemaan eläköönhuutoja kuninkaalle sekä toivomaan siunausta pikku herttualle, — silloin sanoi hän Rikhardille kerran toisensa perästä, että hänen herttuakuntansa oli paras ja varakkain niinhyvin Ranskassa kuin Saksassakin.

Kun heidän oli mentävä Epte joen yli, tahtoi kuningas Rikhardin omaan veneesensä. Näin istuen Ludvigin vieressä ja haastellen innokkaasti haukoista ja koirista, siirtyi pikku herttua oman herttuakuntansa rajan yli.

Joen toisella puolella oleva seutu ei ollut Normandian kaltaista. Ensiksi tulivat he suureen metsään, jossa ei näyttänyt olevan tietä ei polkua. Kuningas määräsi oppaaksi muutaman soutajista, jonka molemmilla puolilla kävi kaksi soturia, pakottaen oppaan astumaan etunenässä. Toiset karsivat ja raivasivat miekoillaan ja sotakirveillään piikkisen viidakon ja pensaikon tukkimaa tietä. Pitkin matkaa tähysteltiin tarkasti, jottei rosvot äkkiarvaamatta yllättäisi. Siltä varalta pidettiin aseet valmiina ensi tiukassa käytettäviksi. Kun näin oli päästy metsän läpi, kohousi linna kulkijain nähtäviin. Vaikka ei vielä ollut myöhäkään, päättivät he kuitenkin yöpyä siihen, senkin vuoksi kun pikkusen matkan päässä oli rimpi, jonka yli ei ollut hyvä lähteä iltahämärissä kulkemaan.

Linnan herra otti kuninkaan vastaan suurella kunnioituksella, vaan Normandian herttualle ei hän osoittanut erikoisempaa huomaavaisuutta, ja Rikhard huomasi ettei kuninkaan vierussijaa pöydässä annettu hänelle. Hän sävähti tulipunaiseksi ja katsoi ensin kuninkaasen, sitte Osmondiin. Mutta viimemainittu nosti varoittaen sormeaan. Rikhard muisti, kuinka äkkipikaisuus vastikään oli saanut hänessä vallan ja mitä tästä oli seurannut. Sen vuoksi päätti hän nyt koettaa hillitä itseänsä. Tämän lisäksi pistäytyi samassa sisään vapaaherran tytär, vieno ja miellyttävä, noin viiden- tahi kuudentoista vaiheilla oleva tyttönen. Tämä alkoi pakista hänen kanssaan ja onnistui niin hyvin kiinnityttämään Rikhardin huomion, että tämä kokonaan unhotti arvonsa loukkaamisen.

Kun he taas jatkoivat matkaa, liittyi vapaaherra muutamain käskyläistensä kanssa matkueesen näyttääkseen ainoata luotettavaa tietä rämeikön yli. Tie oli hyvin niljakka, petollinen ja pahakulkuinen, niin että hevosten jalat uppoutuivat syvään vesilätäköissä. Kuningas ja linnan herra ratsastivat rinnakkain ja muut jalosukuiset ranskalaiset heidän ympärillään. Rikhard jätettiin jälkijoukkoon. Vaikka ranskalaiset soturit varoivat tarkasti päästämästä häntä näkösältään, ei kumminkaan kukaan tarjonnut hänelle pienintäkään apua. Mutta Osmond jätti oman hevosensa Sybaldille, eräälle häntä seuraavalle normannilaiselle sotamiehelle, ja talutti Rikhardin hevosta ohjaksista koko matkan tuota hetteistä polkua pitkin. Tehtävä varmaankaan ei ollut helppo Osmondille, jolla oli päällään raskas rautapaitansa, jota paitsi teräväkärkiset, rautahelaiset saappaat vajosivat joka askeleella syvälle liejuun. Hän ei puhunut juuri mitään, mutta näytti tarkoin panevan merkille jokaisen salavan kannon ja kiven, joka saattoi olla tienviittana.

Suon toiselta rannalta alkoivat laajat, kolkot kanervikkokankaat, ilman pienintäkään elon tahi ihmisasutuksen merkkiä. Täällä jätti linnan herra hyvästit kuninkaalle ja pani matkaajille seuraksi ainoastaan kolme asesotamiestä näyttämään tietä luostariin, jonka piti olla seuraavana lepopaikkana. Hän lähetti kolme, koska yhden, vaikka aseellisenkin, ei ollut viisasta ratsastaa yksinään. Oli nimittäin pelättävä erään toisen vapaaherran hyökkäyksiä, joka vainosi verisesti edellistä ja jonka ympäri samoilevat rosvojoukot tekivät koko rajaseudun matkustajalle peräti vaaralliseksi.

Rikhard saattoi syystä kyllä huomauttaa, ettei hän pitänyt tästä maakunnasta puoltakaan sitä vertaa kuin Normandiasta, arvelipa että kansan täällä olisi pitänyt kuulua Astrida rouvan kertomukseen kultaisista rannerenkaista, jotka vuosikauden hänen isoisänsä aikoina olivat riippuneet puunoksassa metsässä.

Pitkin matkaa oli seutu likipitäen saman näköistä: kolkot kankaat, suot ja metsät vaihtelivat. Linnat törröttivät korkeilla kunnailla, mistä ne uhkaillen katselivat ympäristöönsä; alangossa olivat yhteenahdetut kylät. Mutta asukkaat olivat joko puittaneet pakoon karjoineen päivineen nähdessään aseellisen joukon, tahi jos olivat jääneet aloilleen, näki vain laihoja, kurjia olentoja, joiden jäsenet kantoivat nälän merkkiä ja kasvot taudin leimaa ja olipa muutamilla rautapantakin kaulassa.

Jos poikkeukseksi näki paremmin voivan seudun viljavainioineen ja viinitarhoineen kukkuloiden rinteillä, lihavine karjoineen ja terveine, tyytyväisine maalaisineen, silloin saattoi olla varma, että sai nähdä rivin pitkiä, mataloita, ristipäätyisiä kivirakennuksia. Näiden keskellä oli aina lyhyt nelikulmainen kirkontorni ja kyläjästä ympäröi käppyräiset, ijänikuiset omenapuut tahi vehmaat vihannestarhat, jotka ulottuivat aina alas niityille. Jos kuningas — jostain linnasta otettujen soturien tahi vapisevan orjan asemesta, jota pakotettiin palvelusta tekemään ja jota lyötiin, uhattiin ja pidettiin silmällä, ettei saanut vilpistellä — pyysi semmoisesta luostarista opasta, niin otti tavallisesti joku luostarivelistä sauvansa taikka nousi aasin selkään. Sitte opasti hän heitä rauhallisena ja kotimatkastaan huoletonna, sillä hän tiesi köyhyytensä ja pyhän pukunsa suojelevan häntä seudun vallattomimmankin rosvon päällekarkauksilta.

Tällä tavoin matkasivat he kunnes pääsivät kuninkaalliseen Laon-linnaan. Tornissa liehuva liljoitettu lippu ilmoitti Ranskan kuningattaren ja hänen molempain poikainsa läsnäoloa. Kuningas ritareineen ratsasti ensiksi pihaan, ja ennenkun Rikhard ennätti seurata häntä tuossa ahtaassa holvikkaassa porttikäytävässä, oli hän jo hypännyt alas ratsailta, pistäytynyt linnaan ja kadonnut näkyvistä. Osmond piti herttuan jalustinta ja seurasi häntä suureen linnan saliin viepiä portaita. Sali oli väkeä täynnä, vaan kukaan ei antanut tilaa Rikhardille, joka pysyttelihe aseenkantajansa kädessä kiinni ja kysyväisenä hämillään katseli häneen.

"Herra hovimestari", sanoi Osmond, huomatessaan nyt muhkean, hartevan, vanhan miehen, jolla oli harmaat hapset ja kaulassa kultaiset vitjat. "Tämä on Normandian herttua — pyydän teitä saattamaan hänet kuninkaan luo."

Sen enempää ei Rikhardilla ollutkaan syytä valittaa laiminlyömisistä, sillä hovimestari teki samassa silmänräpäyksessä hänelle syvän kumarruksen ja huutaen: "tilaa, tilaa korkeasukuiselle ja mahtavalle ruhtinaalle, hänen ylhäisyydelleen Normandian herttualle!" vei hänet salin korotettuun osaan. Täällä seisoi kuningas ja kuningatar keskenään puhellen. Kuningatar käännähti päin, kun Rikhard ilmoitettiin tulevaksi, niin että tämä saattoi nähdä hänen kasvonsa. Mutta ne olivat keltaisen kalvakat ja tuikean näköiset, jonka vuoksi ne eivät Rikhardia miellyttäneet, vaan saivat hänen pysähtymään epäröivänä vastenmielisyyden ilme kasvoillaan. Mutta Osmond nykäisi häntä varoittaen hartioista muistuttaakseen, että hänen pitäisi astua esiin, notkistaa toinen polvensa ja suudella kuningattaren kättä.

"Sittepä hän on ainakin turvassa", sanoi kuningatar. "Mutta mitä varten tuo pohjolaisjättiläinen riippuu ihan hänen kantapäillään?"

Ludvig suhahti jotain matalalla äänellä, ja tällä välin koki Osmond kuiskuttaen saada nuoren herttuansa käymään esille tervehtimään kuningatarta, kuten tapana oli.

"Min' en tahdo, sanon mä sulle", virkkoi Rikhard. "Näyttää niin häjyltä, enkä minä pidä hänestä."

Onneksi puhui hän omaa kieltään; mutta hänen silmäyksensä ja äänensä ilmaisivat kyllin riittävästi, mitä hän sanoi. Kuningatar Gerbergen kasvoille kuvastui tämän vuoksi vieläkin tympäsevämpi ilme.

"Oikea pohjoismainen karhunpenikka", sanoi kuningas, "yhtä villi ja hankalasti pideltävä kuin kaikki toisetkin. Käy tervehtimään niinkuin pitää — oletko unohtanut, missä olet?" lisäsi hän ankarasti.

Rikhard kumarsi, osaksi siitä syystä kun Osmond painoi häntä hartioista. Mutta hän ajatteli vanhaa Rolfia ja Kaarlo Yksinkertaista ja päätti ylväässä sydämmessään, ettei koskaan suutelisi tuon tylyn ja vastenmielisen kuningattaren kättä. Se oli ylpeydestä ja uhmakkuudesta syntynyt päätös, josta hän sai sittemmin kärsiä. Sen enempää ei kuitenkaan tällä kertaa tapahtunut, sillä, kuningatar huomasi hänen kasvatuksessaan ainoastaan sivistymättömän pohjoismaalaisen raakuutta. Hän ylenkatsoi Rikhardia eikä välittänyt hänen kohteliaisuuden osoituksestaan sen vertaa, että olisi sitä vaatinut. Hän paneusi istumaan, kuningas samoin. Sitte jatkoivat he keskusteluaan, jolloin kuningas luultavasti kertoi seikkailujaan Rouenissa. Rikhard taas seisoi aloillaan korotteen portaalla synkeän näköisenä ja sydän ylpeyttä kuohuen.

Oli kulunut lähes neljännestunti tällä tavoin, kun palvelijat tulivat pöytää kattamaan. Rikhardin oli nyt pakko, harmistumisestaan huolimatta, astua sivulle. Hän ihmetteli, miks'ei hän koko aikana ollut nähnyt kumpaakaan prinssiä ja mietti mitenkä vaikeata hänestä olisi ollut, jos oma isänsä olisi ollut kotona jo niin kauvan eikä hän olisi saanut mennä sisään toivottamaan häntä tervetulleeksi. Viho viimein, juuri kun ruoka jo oli pöydässä, avattiin eräs sivuovi ja hovimestari huusi kovasti: "Tilaa ylhäisille ja mahtaville ruhtinaille, prinssi Lotharille ja Carlomanille!" Kaksi poikaa astui sisään, toinen melkein Rikhardin ikäinen, toinen vuoden verran nuorempi. Molemmat olivat kalpeita, hoikkia lapsia tuikeine kasvonpiirteineen. Rikhard ojensihe suoraksi kovasti hyvillään siitä, että hän oli niin paljon Lotharia pitempi.

Pojat menivät muitta mutkitta isänsä luo ja suutelivat hänen kättään. Tämä suuteli heitä otsaan ja sanoi: "Tuolla on teille uusi leikkitoveri."

"Onko se se pikku normanni?" sanoi Carloman, kääntyen uteliain silmin katselemaan Rikhardia. Tämä puolestaan tunsi itsensä kauheasti loukatuksi, kun mokoma naatiainen kutsuisi häntä, isompaansa, pieneksi.

Carloman lähestyi ojentaen arasti kätensä vieraalle, mutta veljensä survasi hänet kiivaasti syrjään. "Minä olen vanhin, minun on mentävä ensiksi! Vai niin nuori normanni, te olette tullut tänne leikkimään kanssamme?"

Rikhard kävi yhäkin enemmän hämilleen kuullessaan itseään puhuteltavan moisella käskevällä tavalla. Siksi jäi häneltä vastaamatta, hän seisoi kuin puusta pudonnut, suuret sinisilmät seposelällään.

"Haa, minkä vuoksi sin'et vastaa? Etkö kuule? Etkö sinä osaa puhua muuta kuin omaa pakanallista siansaksaasi?" jatkoi Lothar.

"Normandiankieli ei olekaan mitään pakanallista siansaksaa", sanoi Rikhard, joka kovalla äänellä katkasi äkkiä vaitiolonsa. "Me olemme yhtä hyviä kristittyjä kuin tekin, jopa paljoa parempiakin!"

"Mitä nyt, herttua", puuttui kuningas puheesen vihaisella äänellä, "alatteko jo ruveta röyhkeäksi? Oli totta tosiaankin paras aika, kun otin teidät pois noilta metsäläisiltä. Herra aseenkantaja, pitäkää huolta turvattinne paremmasta kurissapidosta, muutoin lähetän hänet makuulle heti iltasetta."

"Hyvä prinssi, hyvä prinssi", kuiski Osmond, "ettekö huomaa, että saatatte meidät kaikki häpeään?"

"Minä kyllä olisin kohtelias, jos he olisivat minulle", vastasi Rikhard, katsellessaan uhmaillen Lotharia, joka äkäsellä silmäyksellä oli vetäytynyt äitinsä turviin. Kuningatar sanoi tällä välin kuninkaalle: "Se on koko väkevä ja jykeäluinen tuo nuori metsäläinen! Tulee varmaan pitelemään pahasti poikaparkojamme!"

"Elä ole siitä huolissasi!" sanoi Ludvig. "Kyllä häntä pidetään silmällä. Mutta", lisäsi hän matalammalla äänellä, "ainakin toistaiseksi täytyy meidän antaa asiain olla ennallaan. Senliin Hubertin ja Parisin Hugon silmät pälyvat meitä, ja jos poika vain olisi kateissa, toimittaisi tuima Harcourt ukko siinä silmänräpäyksessä kaikki kotimaansa hurjat merirosvot niskaamme. Hän on kuitenkin nyt käsissämme, ja siihen on meidän toistaiseksi tyytyminen. Ja nyt ruokaan käsiksi!"

Iltasta syödessä istui Rikhard likinnä pientä Carlomania. Tämä tirkisteli häneen tuon tuostakin pitkien silmäripsiensä alta, aivan kuin olisi pelännyt. Mutta vihdoin, kaikkien muiden puhellessa niin äänekkäästi, ettei hänen sanojaan voitu kuulla, hän puolittain kuiskasi sangen totisella äänellä: "Kummastako sinä pidät enemmän, suolaisestako vai tuoreesta lihasta?"

"Tuores minusta on parempaa", sanoi Rikhard yhtä totisesti. "Mutta me syömme suolattua koko talven."

Taas syntyi äänettömyys, jonka jälkeen Carloman samalla juhlallisella tavallaan kysäsi: "Miten vanha sinä olet?"

"Minä täytin kahdeksan Martin messuna ja Lothar täytti yhdeksän kolmea päivää takaperin."

Taas äänettömyys, mutta sill'aikaa kun Osmond tarjoili Rikhardille, sai Carloman aihetta alottaa keskustelun uudelleen: "Onko tuo sinun aseenkantajasi?" kysyi hän.

"Vaikka —" ja Carloman alensi äänensä — "on muutamia asioita, joista Lothar ei halua kuulla puhuttavan. Elä ärsytä häntä, sillä äiti vihastuu silloin. Hän annatti Thierry de Lincourtille selkäsaunan, kun tämän palli kävi Lotharin naamaan."

"Hän ei voi kurittaa minua — olen vapaasukuinen ruhtinas", sanoi Rikhard. "Mutta minkä tähden hän teki niin? Nakkasiko se poika tahallaan pallilla Lotharia?"

"Niin niin, mutta eikö hän nauranut ja sanonut, ettei tuo tehnyt tämän enempää? Alberic heitti minut tässä muutamana päivänä kumoon isolla lumipallolla, ja herra Eerikki ei kuin nauroi vaan, sanoen että minun pitää seistä tanakammin."

"Juokse suolle! Sinä olet pikku raukka sinäkin!" sanoi Rikhard etevämmän äänellä. Carloman kysyi, mitenkä sitä ollaan lumisilla, ja vilkkaasti kuvaili Rikhard hänelle muutamata lumisotaa Rouenissa neljätoista päivää sitte. Osmond ja eräät toiset nuorukaiset olivat tehneet lumilinnan sekä puolustaneet sitä Rikhardin, Albericin ja heihin liittyneen poikajoukon hyökkäykseltä. Tuima oli ollut ottelu silloin… Carloman kuunteli ihastuksissaan ja selitti että kun ensi kerran sataa lunta, laittavat hekin lumilinnan. Ja kun iltaselta päästiin, oli noista pikku pojista tullut mitä parhaimmat ystävät.

Hetken kuluttua iltasesta oli poikain mentävä makuulle. Rikhardin huone oli pienempi kuin mitä hänellä Rouenissa oli ollut. Mutta vasta sisään astuessaan hän ihmeihinsä joutui. Pysähtyen hämmästyksestä tuumaili hän, että "tämähän on aivan kuin kirkko."

"Onpa todellakin", sanoi Osmond. "Kummako sitte, jos nämä ranskalais-nahjukset eivät kestä normannin peitsen edessä, kun eivät osaa maata lasi-ikkunoitta. Olisipa soma kuulla, mitä isä tästä tuumisi."

"Ja katsos, Osmond, katsos! Ovat panneet esirippuja ja koreita peitteitä pitkin seiniä, aivan kuin tuomiokirkossamme suurina juhlapäivinä. Kohtelevat meitä kuin mitäkin pyhimyksiä. Entäs kun on vielä ripoteltu kuusenhavujakin lattialle. Tässä on varmasti erehdys — taitaa tämä ollakin rukoushuone makuusuojan asemesta."

"Eikä mitä, teidän ylhäisyytenne, täällä näkyvät olevan sälymme, jotka Sybaldin ja Henrikin käskin kulettaa huoneesemme. No niin, jo näillä frankeilla on omat laitoksensa! Täti ei kuuna päivänä usko todeksi, kun tästä hänelle kerromme. Lasiset ikkunat ja esirippuja makuuhuoneessa! Minua vaan ei tämä miellytä — olen varma, ettei meillä tule makuusta mitään, kun tällä lailla suletaan taivaan raittiista ilmasta. Minä varmaan herään vähä väliä ja uudestaan luullen olevani kotoisessa kappelissa ja kuulevani isä Luukkaan veisata hojottavan aamumessuaan. Sitä paitsi sättisi isä minut pahanpäiväiseksi, jos antaisin niiden lellitellä teitä samalla tavalla kuin noita frankki-mamseleita. Pitää ottaa pois nuo kallisarvoiset ruudut, jos vain ovat otettavissa."

Niin ylelliseltä kuin kaikki linnassa näyttikin nuoren normannin mielestä, eivät lasi-ikkunat kuitenkaan olleet erittäin lujasti kiinni. Ikkunain puitteet, joihin ruudut olivat kiinnitetyt, saattoi nimittäin mielensä mukaan panna paikoilleen tahi ottaa pois. Ja kun koko hovilla ei ollut muuta kuin yksi ainoa lasi-ikkunakerros, saikin tämä olla alituisessa kulussa paikasta toiseen sitä mukaa kuin Ludvig muutti Rheimsistä Soissoniin, Laoniin tahi johonkin muuhun kuninkaallisista linnoistaan. Osmond oivalsi ettei siis olisi vaikeata päästää irti ikkunoita ja laskea kirpasevaa talvikylmää sisään. Sanottu ja tehty, jonka jälkeen hän ryhtyi pitämään nuorelle herralleen luentoa epäkohteliaisuudesta. Osmond sanoi, ettei totta tosiaan ollut ensinkään ihmeellistä, jos frankit arvelivat, ettei herttualla olisi sivistystä enempää kuin Norjasta suoraan tulleella merirosvolla. Saivatpa ne sitä paitsi kauniin käsityksen Centevillessä hänelle opetetuista tavoista, kun mies ei osannut osoittaa tarpeellista kohteliaisuutta edes kuningattarelle — naiselle! Tällä laillako se Alberic'kin käyttäytyi tullessaan Roueniin?

"Mutta rouva Astridapa ei kipristellytkään huuliaan hänelle eikä kutsunut häntä nuoreksi metsäläiseksi", tenäsi Rikhard.

"Ka ei, Alberic kun ei antanut aihettakaan siihen. Hän tiesi että ensimmäisiä ritarin opittavia oli kohteliaisuus naisia kohtaan, olivatpa nämä sitte nuoria ja kauniita tahi vanhoja ja vastenmielisiä. Ennen kuin te opitte huomaamaan tämän, prinssi Rikhard, ette ole kultaisten kannuksienne arvoinen."

"Ja kuningas sanoi mulle, että kuningatar kohtelisi minua kuin äiti", huudahti Rikhard. "Luuletko kuninkaan puhuvan totta, Osmond?"

"Kuningas oli ylen hyvä minulle niin kauvan kuin oltiin Normandiassa. Pidin hänestä paljoa enemmän kuin kreivi Harcourtista, mutta nyt minä uskon, että kreivi sittekin on kaikkein paras! Lupaan sulle, Osmond, etten ilmoisna ikänä sano enää tuota vanhaa Bernardia häjyksi!"

"Se olisikin oikeimmin, sillä uskollisempaa ja hartaampaa vasallia te ette koskaan tule saamaan."

"Hyvä! kunpa oltaisiin taas Normandiassa Astrida rouvan ja Albericin luona. Min'en siedä tuota Lotharia. Hän on ylpeä, vauhko ja pikkumainen, siitä olen varma. En tule hänestä koskaan pitämään."

"Hiljaa, hiljaa, teidän ylhäisyytenne, varokaa puhumasta niin kovasti.
Ette ole omassa linnassanne."

"Ja Carloman on pieni pelkuriraukka," jatkoi Rikhard, välittämättä varoituksesta. "Ei uskalla mies lunta käteensä ottaa eikä pallosille ruveta, päälle päätteeksi pelkää koiraa, tiedäthän, tuota kaunista susikoiraa."

"Siitä olen varma, jotta minä en ollut tuommoinen hempula hänen ijällään; vai olinko, Osmond? Etkö muista?"

"Kas niin, prinssi Rikhard, en voi antaa teidän istua tässä ylhäällä kaikkia muistelemassa. Lukekaa iltasiunauksenne ja rukoilkaa, että saisimme palata onnellisesti Roueniin ja ettette unhoittaisi kaikkia niitä hyviä neuvoja, joita isä Luukas ja hurskas Martti apotti ovat teille opettaneet."

Sen jälkeen luki Rikhard rukouksensa ja Osmond teki samalla tavalla. Niin paneusi pikku herttua makaamaan ahtaasen sänkyynsä, Osmondin pistäessä tikarinsa oveen sillä lailla, että se oli entistä parempana salpana ja tarkastaessa seinäverhotukset hankkiakseen siten varmuutta, ettei niiden takana, ollut mitään salakäytävää. Sitte kokosi hän kasan kuusenlehväksiä ja rupesi niille pitkälleen vaippaansa kääriytyneenä, poikkiteloin oven eteen. Herttua vaipui pian sikeään uneen, mutta hänen uskollinen aseenkantajansa venyi kotvan aikaa valveilla. Hän mietiskeli niitä vaaroja, jotka mahdollisesti saattoivat ympäröidä hänen turvattiaan, sekä parhaimpia keinoja häntä niistä suojellakseen.

Osmond de Centeville vakaantui pian siinä luulossa ettei mikään lähellä oleva vaara uhannut nuorta herttuata Laonin linnassa. Ludvig näytti aikovan täyttää valansa normanneille, antamalla pojan seurustella omien poikainsa kanssa ja kohtelemalla häntä kaikin puolin arvonsa mukaisesti. Rikhard sai oikean paikkansa pöydässä, häntä opetettiin, ja yhdessä prinssien kanssa sai hän ratsastaa ja leikkiä. Ei ollut mitään valittamistakaan, ellei ottanut lukuun tuota kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jolla sekä kuningas että kuningatar häntä kohtelivat. Tässä suhteessa eivät he siis läheskään täyttäneet lupaustansa olla vanhempina isättömälle ja äidittömälle holhotilleen. Gerberge oli alusta pitäen pelännyt hänen väkevämmyyttään omiin hintelöihin ja velttoihin poikiinsa nähden, luullen että Rikhard pitelisi näitä liian kovakouraisesti. Ja kun Rikhardin käytös heidän ensi yhtymässään ei ollut ollenkaan voittanut hänen mieltymystään, kohteli hän Rikhardia aina tylyn ankarasti. Hän puhutteli häntä tuskin nimeksikään, ellei vaan nuhdellakseen, ja nuhtelua Rikhard, se on myönnettävä, usein ansaitsikin.

Carlomanin, tuon lempeän, aran ja hellän lapsen kanssa oli Rikhard hyvin ystävällisissä väleissä. Rikhard katsoi tosin alasilmällä häneen, mutta hyväpä hän sittenkin oli, — eihän jalomielinen poika itseään nuorempaa ja heikompaa kohtaan voinut muuta ollakaan. Hän oli paljoa ystävällisempi kuin Lothar, jonka vuoksi Carloman pitikin heti hänestä lämpimästi ja ihanteli hänen miehuuttaan ja voimiaan jalona ja ihmeellisenä.

Mutta toisin oli Lotharin laita, vaikkakin Rikhard juuri häneltä ennen kaikkia muita odotti myötätuntoisuutta. Lothar oli näet hänen isänsä ristipoika, ja tällaista heimolaisuutta pidettiin näinä aikoina miltei yhtä pyhänä kuin veriheimolaisuutta. Mutta Lotharin olivat kasvattaneet heikko ja kuria käyttämätön äiti sekä hovimiehet, jotka eivät koskaan tauonneet imartelemasta häntä kruununperillisenä. Niinpä oli hän saanutkin päähänsä, että päästämällä valloilleen tuon jo luontojaankin hirmuvaltaisen ja rajun luonteensa hän parhaiten osoittaa valtaansa ja korkeata arvoaan. Aina oli hän saanut käymään kaikki mieltänsä myöten eikä hänen pahoja taipumuksiaan oltu yritettykään hillitä. Arka terveys oli hänet tehnyt äreäksi ja pelokasluontoiseksi, ja kun hän tämän pelon itsekin tajusi, saattoi se hänet yhäkin julmemmaksi, joskus säikähdyksen vuoksi, toiste taas kuvitellessaan sitä miehekkääksi. Pieni veikkonsa Carloman oli aivan onneton hänen käsissään, niin röyhkeästi hän kohteli häntä. Eihän tullut kysymykseenkään, että kukaan uskaltaisi vastustaa kuninkaan vanhinta poikaa, sen vuoksi esiintyi hän ylipäänsä samalla lailla kaikkia muitakin kohtaan. Ja varsinkin jos eläinraukat milloin joutuivat hänen kiusoikseen, niin silloin Lothar vasta näytti mahtinsa. Kun hevonen potki ja lopulta heitti hänet pois selästään, seisoi hän ääressä ja lyötätti eläinparkaa kunnes veri virtasi sen selästä. Kun koira, hänen koettaessaan temmata siltä pois lihapalaa, millä oli sitä härnännyt, purasi häntä sormeen, pakotti hän koiran otettavaksi hengiltä. Yhä pahempi oli seikka, kun haukka kerran nokkasi häntä sormeen. Haava oli kyllä syvä, ja hurjassa raivossaan käski hän kiireimmän kautta kuumentaa kaksi naulaa, puhkaisuttaakseen niillä lintuparan silmät.

"Silmiä ei puhkaista!" huudahti Rikhard, joka luuli itseään toteltavan täällä yhtä paljon kuin kotonaan. Mutta Lothar nauroi vaan pilkallisesti, sanoen: "Luuletko sinä olevasi herra täällä, hyvä merirosvo?"

"Min'en suvaitse sen tapahtuvan", vastasi Rikhard. "Hyi, saisit hävetä noin jo alhaisen, epäritarillisen menettelyn ajattelemistakin."

"Minäkö hävetä! Tiedätkö, kelle sinä puhut, senkin metsäläinen?" kiljui
Lothar, kiukusta punastuen.

"Minä tiedän, ken nyt on metsäläinen", sanoi Rikhard. "Seis!" huusi hän sitte käskevästi palvelijalle, joka tuli punaisina hehkuvat naulat isoissa pihdeissä.

"Seiskö?" toisti Lothar. "Kellään muulla kuin mulla ja isälläni ei ole valtaa täällä käskeä. Joudu Charlot — missä on lintu? Pidä kiinni, Giles!"

"Tulkaa pois täältä, teidän ylhäisyytenne", sanoi Osmond, keskeyttäen Rikhardin käskyn. "Meillä ei ole täällä oikeutta käydä väliin, emmekä voi sitä estää. Tulkaa pois niin vastenmielisestä näystä."

"Saisit hävetä, Osmond, sinäkin antaessasi tuollaisen tapahtua koettamatta sitä estää!" huudahti Rikhard, kiskaseutuen omiin koteihinsa ja syöksyen kuumia pihtejä pitelevän miehen kimppuun. Ranskalaiset palvelijat eivät olleet eri halukkaita ryhtymään käsirysyyn Normandian herttuata vastaan. Mies sitä paitsi niin äimistyi Rikhardin rajusta ryntäyksestä, että pudotti pihdit maahan. Mutta silloinpa Lothar, joka yhdellä tiellä säikähtyi ja vihastui, koppi pihdit aseekseen ja tuskin tietäen mitä teki, lyödä sävähytti niillä Rikhardia vasten naamaa. Onneksi eivät pihdit toki osuneet silmään, ja olivat jo jonkun verran jäähtyneetkin. Mutta sattuessaan poskeen, polttivat ne kuitenkin siksi paljon, että sangen kovat tuskat seurasi. Kirkuen suuttumuksesta ja tuskista lensi Rikhard Lothariin käsiksi, retuutti häntä tarmonsa takaa ja nakkasi hänet lopuksi nurin niskoin tanterelle, niin pitkä kuin olikin. Mutta tähänpä päättyivät Rikhardinkin urotyöt, sillä, aseenkantajansa kopristi hänet samassa tuokiossa kiinni ja kantoi pois. Rikhard kyllä potki ja karhisteli vastaan, aivan kuin Osmond olisi ollut hänen pahin vihollisensa. Mutta nuoren normannin käsivarret pitivät häntä kuin pihdeissä. Rikhard helpotti viimein vastarintansa kuullessaan kiivasta räpyttelemistä. Hän katsahti ylös ja näki haukkaraukan kohouvan yhä ylemmäksi ja ylemmäksi heidän päänsä päällitse myötäänsä pienenevissä kaarroksissa, kunnes oli loitolla vainoojistaan. Palvelija, joka oli pidellyt haukkaa, oli hellittänyt sen Lotharin kuperkeikasta syntyneen hämmästyksen vuoksi. Nuolen nopeudella kohosi lintu nyt korkeutta kohden… taisi vakoilla kirkkailla, keltaisilla silmillään, jotka Rikhard oli pelastanut, tietä isäinsä kalliolle Islannissa.

"Nyt sill' ei ole hätää!" remahti Rikhard huutamaan riemukkaasti, lakaten samalla rimpuilemasta. "Voi kuinka iloinen minä olen! Tuo pieni ilkimys ei olisi kuuna päivänä saanut koskea sitä. Laske minut maahan, veikkonen, mitä sinä joutavaa minusta …"

"Pelastan teidät omasta — ei, en voi sitä sanoa hulluudeksi — sillä olipa niin ja näin tokko olisin itsekään suonut teidän seisovan aloillanne mokomata katsellen — mutta antakaapas kun katsotaan poskeanne!"

"Se nyt ei ole vähääkään vaarallista, ja välipä hänestä, kun haukka on kerran turvan takana", sanoi Rikhard. Hän koetti tuumia levollisesti, vaikka tiukkaa teki, jaksoiko hän hillitä leukojaan vapisemasta, ja silmiään täytyi hänen räpäytellä myötänään salatakseen kyyneliä, joita kirvely väkisinkin ajoi esille. Mutta vaikeroimista katsoi hän normannin arvokkuutta alentavaksi ja seisoi sen vuoksi hiljaa, kestäen tuskat urhokkaalla järkähtämättömyydellä, puristellen vaan kovasti kouriaan, Osmondin polvistuessa haavaa tarkastamaan. "Ei ole vaarallinen", sanoi Osmond itsekseen, "kaha naarmua ja palohaavaa — ollappa täti täällä — mutta kyllä se heti paranee! Se oli oikein! Te kestätte sen kuin aikamies, eikä taida olla pahaksikaan, että teillä on merkki näytettävänä. Eiväthän pääse sanomaan, että te yksinänne olette pahojanne tehnyt."

"Ihankohan tuohon ikipäiviksi jääpi merkki näkymään?" kysyi Rikhard. "Eiväthän vaan ruvenne kutsumaan minua Rikhard Arveksi, kun Normandiaan palataan."

"Ja vaikkapa niinkin kävisi, elkää siitä huoliko — tätä arpea ei tarvitse ollenkaan hävetä, vaikkapa jäisikin näkymään, mitä kumminkaan en luule."

"No en minä huolikaan, olen niin iloissani, kun tuo kaunis haukka pääsi pakoon siltä lurjukselta", vastasi Rikhard hieman epävarmalla äänellä.

"Kirveleekö sitä kovasti? Hyvä, tulkaahan tänne, niin haudotaan kylmällä vedellä — vai vienkö minä teidät kuningattaren hovinaisten vaalittavaksi?" lisäsi hän vähän veitikkamaisesti.

"Vieläpä sinä minne — kuuhan annat mulle pikkusen vettä", sanoi Rikhard, ja he menivät pihakaivolle. Mutta Osmond kerkesi paraiksi ruveta hautomaan poskea jäänsekaisella vedellä — karkealla hellyydellä, peläten sekä opettamasta herttuata hentomieliseksi että pitämästä hänestä niin tarkkaa huolta kuin Astrida rouva olisi tahtonut — kun jo sanansaattaja aika kyytiä tuli heidän luokseen. Tämä toi semmoisen käskyn, että Normandian herttuan aseenkantajineen on heti saavuttava kuninkaan luo.

Pojat tottelivat ja riensivät saliin. Lothar seisoi isänsä ja äitinsä keskessä kunnia-istuimella, nojaten kuningattareen, joka oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kuumat ja kyyneleiset; hän vapisi vielä kiivaista nyyhkytyksistä. Näki selvästi, että hän oli äsken itkenyt rajusti.

"Mitä tämä merkitsee?" alkoi kuningas, kun Rikhard tuli sisään. "Mitä merkitsee tämmöinen käytös, Normandian herttua? Tiedätkö, mitä olet tehnyt lyödessäsi Ranskan perintöruhtinasta? Voisin tällä hetkellä panna sinut vankeuteen, josta et sen koommin päivän valoa näkisi."

"Silloinpa tulisi Harcourtin Bernard vapauttamaan minut", vastasi
Rikhard pelottomasti.

"Tahdotko käydä sananvaihtosille kanssani — lapsi? Pyydä tuossa tuokiossa prinssi Lotharilta anteeksi, muutoin saat tekoasi katua."

"En ole tehnyt mitään, jota anteeksi tulisi pyytää. Olisin menetellyt julmasti ja arkamaisesti, jos olisin sallinut hänen puhkoa silmät tuolta haukkaraukalta", sanoi Rikhard. Aitonormannin ylväin tavoin halveksien omia kipujaan piti hän halpamaisena mainita palaneesta poskestaan. Olisihan kuninkaan pitänyt nähdä se selvästi ilmankin.

"Haukalta silmät?" toisti kuningas. "Puhu totta, herttua! Elä kartuta entisiä vikojasi väärillä syytöksillä."

"Olen puhunut totta — niin teen aina!" huudahti Rikhard. "Ken toisin sanoo, on valehtelija!"

Tässä astui Osmond äkkiä väliin, pyytäen lupaa saada kertoa asian oikean laidan. Haukka oli kallisarvoinen lintu, ja Ludvigin kasvot synkistyivät kuullessaan, mitä Lothar oli aikonut tehdä. Prinssi oli näet itse kertoessaan tapausta kuvannut sen niin, että Rikhard oli ollut riidan alkajana, muka vaatinut laskemaan haukan irti. Lopettaessaan kertomuksensa näytti Osmond Rikhardin poskea. Olihan merkki siinä niin selvä palohaava, jottei ollut epäilystäkään, ettei kuumalla raudalla ollut leikissä ollut osaansa. Kuningas katsahti erääsen ritareistaan, pyytäen tätä todistamaan. Hiukkasen oltuaan kahden vaiheilla ei tämä voinut muuta vastata kuin että asianlaita näytti olevan aivan sillä lailla kuin nuori herra de Centeville oli sanonut. Sen perästä torui Ludvig kovasti omaa väkeään, koska olivat auttaneet prinssiä haukan vahingoittamisyrityksessä. Sitte kutsutti hän luokseen paraimman haukkamiehensä, nuhteli häntä, kun ei pitänyt parempaa huolta linnuistaan ja läksi viimein tämän kanssa ulos koettamaan, voisiko haukan ehkä uudestaan vangita. Molemmat pojat jätti hän aloilleen, ei rangaissut eikä anteeksiantanut.

"Vai niin, tällä kertaa sinä olet päässyt, pakoon", sanoi Gerberge kylmästi Rikhardille, "mutta parasta on että pidät varasi toiste. Tule kerallani, pikku Lothar parkani!"

Hän talutti poikansa pois mukanaan omiin huoneihinsa. Hovimiehet alkoivat keskenään puoliääneen nurista, mitenkä mahdotonta oli tehdä hallitsijansa mielen mukaan. Sillä jos he sanoivat jotain prinssi Lotharia vastaan, kävi tämä niin ilkeäksi, että yllytti aina kuningattaren heidän kimppuunsa. Tämä oli ajan oloon paljoa pahempi kuin kuninkaan tyytymättömyys.

Osmond vei tällä välin Rikhardin ulos hautoakseen taas hänen kasvojaan. Carloman pistäytyi nyt pihalle, surkutteli häntä ja ihmetteli, ettei hän itkenyt. Hän sanoi olevansa hyvillään hänkin, kun tuo haukkaraukka oli päässyt pakoon.

Poski pysyi edelleen pahana ja oli pöheissä jonkun aikaa, ja kotvan sen perästä kun tuska taukosi, näkyi siinä syvä arpi. Mutta tätäpä Rikhard hyvin vähän kävi ajattelemaan, kun ensimmäinen kirvely kerran oli asettunut, eikä hän viitsinyt olla äissäänkään Lotharille tämän vuoksi.

Lothar lakkasi nyt pistelemästä Rikhardia hänen normannilais-murteisesta kielestään ja nimittelemästä häntä pieneksi merirosvoksi. Hän oli saanut oppia tuntemaan Rikhardin voimakkuutta ja pelkäsi häntä, mutta ei suinkaan pitänyt hänestä siltä — mielisuosiolla ei hän koskaan leikkinyt hänen kanssaan. Hän oli vain harmissaan ja näytti synkeältä ja kateelliselta, jos isänsä tahi joku ylhäisistä herroista vähänkään toimesivat pikku herttuan kanssa. Konsa tämä vain ei ollut lähimailla, alkoi hän lasketella kaikkea pahaa Rikhardista luontonsa koko katkeruudella.

Rikhard piti yhtä vähän Lotharista. Tämän pelkuruus karvasteli hänen mieltään melkein yhtä paljon kuin hänen hirmuvaltaisuutensakin. Herttuaksi tultuaan oli Rikhard osoittanut jonkunlaista taipumusta ruveta itse käskijäksi, vaikka Astrida rouvan johto ja kreivi Bernardin valta olivat aina pitäneet hänet ohjissa. Mutta koko hänen jalomielinen luontonsa olisi toki noussut kapinaan, jos hän olisi kohdellut Albericia tahi vain halvinta vasalliansakin, niinkuin Lothar kohteli niitä onnettomia lapsia, jotka olivat hänen leikkitovereinaan. Ehkä se olikin juuri tuo Lotharin hirmuvaltaisuuden näkeminen, joka saattoi Rikhardin inhomaan sellaista. Kaikissa tapauksissa oivalsi hän siinä olevan alhaisuutta ja teki sen vuoksi monta pontevata päätöstä, ettei hallitsisi kansaansa sortovaltaisesti, kun kerran palaisi Normandiaan. Hän kävi monesti väliin suojellakseen poikaraukkoja ja yleensä hyvällä menestyksellä, sillä prinssi pelkäsi saada toista kertaa samallaista heilausta, kuin Rikhard kerran oli hänelle antanut. Vaikka Lothar tavallisesti kosti sittemmin uhreilleen, väisti hän toki tämmöisiä tilaisuuksia.

Carloman, jonka Rikhard oli monesti pelastanut veljensä ilkeyksiltä, kiintyi yhä lähemmin ja sydämmellisemmin häneen. Hän seurasi häntä kaikkialle ja koki tehdä kaikki hänen mielikseen. Paljo piti nuori prinssi Osmondistakin. Suurimpana ilonaan oli hänellä istua ilta-aterian jälkeen Rikhardin kanssa jossain syvässä ikkunakomerossa, kuunnellen kuinka Rikhard kertoi Astrida rouvan lempisatuja tahi hänen tyhjentymättömiä kuvailujaan heidän leikeistään Centevillessä tai Rolfin tornin vierellä. Joskus keskustelivat he niistä suurista töistä, joita he kumpikin tulisivat suorittamaan täysikasvuisina ja Rikhardin kerran hallitessa Normandiaa. He ehkä läksisivät yhdessä Pyhälle Maallekin ja voittaisivat matkan varrella summattoman joukon jättiläisiä ja lohikäärmeitä. Ei ollut kuitenkaan suuria toiveita, että Carloman koskaan tulisi tekemään urotöitä. Hän näet oli ikäisekseen kovin pieni, sairasti usein, väsyi pian, eikä kyennyt koskaan hurjiin ja työläihin leikkeihin. Rikhard, jolla ei koskaan ollut syytä karttaa semmoista, ei ymmärtänyt tätä alussa ja itketti sen vuoksi monta kertaa Carlomania kiivaudellaan ja kovakouraisuudellaan. Mutta tämä ikävystytti aina häntä itseäänkin jälestä päin, niin että hän tuli varovammaksi ja koki semmoista välttää tarkemmin vastaisuudessa. Hän oppi vähitellen kohtelemaan kivuloista pikku ystäväparkaansa niin suurella lempeydellä ja kärsivällisyydellä, että se oikein ihmetytti Osmondia — seikka, jota hän tuskin kotoisissa otoissa onnen ja menestyksen vallitessa olisi oppinut.

Carlomanin ja Osmondin seurassa viihtyi siis Rikhard Laonissa kutakuinkin hyvästi. Mutta hän kaipasi muita rakkaita ystäviään ja vasalliensa uskollisuuden osoituksia ja halusi hartaasti päästä jälleen Roueniin. Hän tiedusteli Osmondilta melkein joka ilta, milloin he saisivat palata, johon Osmond ainoastaan saattoi vastata, että hänen täytyisi rukoilla taivasta saattamaan heidät onnellisesti kotiin jälleen.

Osmond piti kuitenkin tarkasti silmällä kaikkea, mistä jokin vaara näytti uhkaavan hänen herraansa. Tätä nykyä ei kuitenkaan näkynyt mitään merkkiä, että pahaa olisi ollut tekeillä. Ainoa kohta, jossa Ludvig ei näyttänyt täyttävän lupauksiaan normanneille, oli, ettei mihinkään valmistuksiin ryhdytty Flanderin kreivin päälle hyökkäämiseksi.

Pääsiäisenä sai kuningas vieraakseen Hugo Valkosen, Parisin suuren kreivin, Ranskanmaan mahtavimman miehen, jota ainoastaan oma uskollisuutensa ja rehellisyytensä esti ottamasta kruunua Kaarlo Suuren heikon ja kehnontuneen aatelissuvun käsistä. Hän oli ollut Wilhelm Pitkämiekan uskollinen ystävä, ja Osmond huomasi, kuinka näpeä kuningas oli hänen oleillessaan linnassa osoittamaan Rikhardille huomaavaisuuttaan, puhumaan hänestä hellien ja liehakoimaan häntä melkein yhtä paljon kuin Rouenissakin. Kreivi itse oli hyvin hyvä ja ystävällinen pikku herttualle. Hän piti Rikhardia usein vieressään, näkyi olevan mieltynyt sivelemään pojan pitkiä, keltaisia kiharoita ja katselemaan häntä kasvoihin surumielisenä ja vakavana, aivan kuin olisi etsinyt jotakin yhtäläisyyttä hänen isänsä kanssa. Hän tiedusteli, mistä Rikhard oli saanut arven poskeensa. Kuninkaan oli pakko heti vastata, että se oli tullut tapaturmassa lasten leikkisillä ollessa. Ludvig oli itse asiassa levoton ja näytti pitävän silmällä Parisin kreiviä koko hänen kyläilyaikansa. Hän tahtoi siten estää häntä salaisesta keskustelusta toisten hoviin kokoontuneiden mahtavien vasallien kanssa. Hugo ei näyttänyt olevan huomaavinaan tätä ja käyttäytyi levollisesti ja luontevasti, mutta varttoi samalla aikaa ja tilaisuutta. Eräänä iltana syönnin jälkeen tuli hän ikkunan luo, jossa Rikhard ja Carloman istuivat, kuten tavallisesti vaipuneina sadunkerrontaan. Hän istahti kivipenkille, otti Rikhardin polvelleen ja kysyi, oliko hänellä lähetettävänä terveisiä Harcourtin kreiville. Mikä mielihyvän hohde nyt kuvastuikaan Rikhardin kasvoille!

"En vielä, poikaseni; mutta kukaties minä tulen tapaamaan vanhan
Harcourtin Gisorsin jalavan luona."

"Toivoisin voivani ottaa sinut matkaani, mutta minun tuskin sopisi varastaa Normandian perillistä. Mitä minun on sanottava hänelle?"

"Sanokaa hänelle", kuiskasi Rikhard, kietoen kätensä kreivin kaulaan ja koettaen kurottaa hänen korvaansa, "sanokaa hänelle minun nyt katuvani sitä, että tavallisesti tulin nyreilleni, kun hän torui minua. Tiedän hänen olleen oikeassa. Ja, herra kreivi, jos hänellä on mukanaan muuan Walter niminen metsästäjä, jolla on pitkä ja väärä nenä, niin sanokaa hänelle pahottelevani sitä, että minä käskin häntä aina niin epäystävällisesti. Pyytäkää myöskin kreivi Bernardia viemään terveiseni Astrida rouvalle, herra Eerikille ja Albericille."

"Elkää toki", sanoi Rikhard. "Hän pitäisi minua piimäsuuna, jos huolisin moisesta pikkuasiasta."

Kreivi kysyi, mitenkä hän oli saanut sen ja Rikhard kertoi hänelle tapauksen, sillä hän luuli voivansa uskoa tuolle ystävälliselle kreiville kaikki; muistuttihan hetki näin paljon viimeisestä illasta, jolloin hän oli istunut isänsä polvella. Kun Rikhard oli lopettanut, kiersi Hugo käsivartensa hänen ympärilleen sanoen: "Hyvä! pikku herttuani, olen yhtä iloinen kuin sinäkin tuon kauniin linnun pelastumisesta. Tämäpä onkin tarina, jonka sopii kertoa omalle pikku Hugolleni ja Eumacettelleni kotona. [Neljäntoista vanhana meni Rikhard kihloihin Parisin Eumacetten kanssa, joka silloin oli vain kahdeksan vuoden vanha. Hugo Valkonen pani niin suuren arvon vävyynsä, että asetti kuolinvuoteellaan poikansa Hugo Capetin hänen holhouksensa alle, vaikka herttua oli silloin tuskin kaksikymmen vuotias, ja julisti hänen älyn ja ritarillisten hyveiden esikuvaksi.] Sinun täytyy kerran tulla heidän kanssaan yhtä hyviksi ystäviksi kuin isäsi oli minun kanssani. Luuletko aseenkantajasi voivan tulla huoneeseni myöhään illalla, kun kaikki nukkuvat?"

Rikhard arveli Osmondin kyllä voivan tulla, ja kreivi laski hänet taas sylistään ja palasi salin yläpäähän.

Illalla, ennen kreivin luokse menemistään, käski Osmond Sybaldin herttuan ovea vartioimaan.

Heille syntyi pitkä keskustelu, sillä Hugo oli tullutkin Laoniin pääasiassa nähdäkseen, mitenkä ystävänsä pojan laita oli, ja sen vuoksi oli hän nyt utelias kuulemaan Osmondin ajatusta asiassa. He olivat yhtä mieltä siitä, ettei tätä nykyä mitään pahaa näytty tarkoitettavan; näytti pikemmin siltä kuin Ludvig olisi ainoastaan halunnut pitää häntä rauhansäilyttämisen panttivankina Normandian rajoilla. Mutta Hugo neuvoi Osmondia vartioimaan edelleen poikaa tarkasti ja lähettämään hänelle sanan ensimmäisen epäilyttävän merkin ilmaannuttua.

Aamulla tämän perästä poistui Parisin kreivi Laonista ja kaikki meni entistä menoaan helluntaijuhliin saakka, jolloin tavallisesti ylenmäärin komeiltiin Ranskan hovissa. Kruunun vasallit saapuivat silloin kunniatervehdyksille kuninkaan luo ja seurasivat häntä kirkkoon. Suuria kemuja pidettiin myöskin, jolloin kuninkaalla ja kuningattarella oli kruununsa päässä ja kaikki istuivat suurilla juhlamenoilla pöytään, ottaen paikan kukin arvonsa mukaan.

Suuri juhlakulku kirkkoon oli ohitse. Rikhard oli kulkenut samassa rivissä kuin Carloman. Prinssi oli puettuna siniseen samettiin, joka oli kirjailtu kultaliljoilla, ja Rikhard tulipunaiseen kankaasen, kultaristi rinnan kohdalla. Kaunis ja juhlallinen jumalanpalvelus oli päättynyt ja kulkue oli taas palannut linnaan. Hovimestarin ollessa täällä paraikaa kovalla äänellä kutsumassa "jaloa ja korkeasukuista seuraa" juhlapitoihin, kuului portilta kavioiden kapsetta, mikä tiesi uusien vieraiden saapumista. Hovimestari riensi heitä vastaanottamaan ja heti sen perästä ilmoitti hän: "jalo ja korkeasukuinen herra Arnulf, Flanderin kreivi."

Rikhard kalpeni — hän kääntyi Carlomanin luota, jonka sivulla oli seisonut, ja astui suoraan ulos salista sekä sitte ylös portaita myöten, Osmondin seuratessa kintereillä. Muutamain minuuttien kuluttua kuului hänen kammarinsa ovelta koputusta, ja eräs ranskalainen ritari huusi oven takana: "Eikö herttua tule juhlapitoihin?"

"Ei", vastasi Osmond. "Hän ei käy syömään yhdessä isänsä murhaajan kanssa."

"Mutta kuningas voipi panna pahakseen; lapsen vuoksi pitäisi teidän olla varuillanne", sanoi ranskalainen epäröiden.

"Itsensä hänen pitäisi olla varuillaan", kiljasi Osmond harmistuneena. "Ja pitäkääkin huolta, ettei hän kuleta sisään Wilhelm Pitkämiekan petollista murhaajaa vapaasukuisen normannin läsnäollessa. Vaatisin tuon kavaltajan tuossa tuokiossa kaksintaisteluun, jollei vaan tämän pojan tähden pitäisi olla sitä tekemättä."

"Hyvä, voin teitä tuskin moittia, neuvon sentään olemaan varovaisia; maa on epävarma jalkainne alla. Hyvästi!" Rikhard kerkesi tuskin ilmaista mielipahaansa ja toivoa olevansa hänkin mies, kun jo palvelija Lotharin seuraamana toi uuden sanan, että jollei herttua tahdo syödä toisten kanssa, saa hän paastota.

"Sanokaa, prinssi Lothar", vastasi Rikhard, "etten minä ole hänen moisensa syömäri — tahdon kernaimmin nähdä nälkää, sillä tukehtuisinhan minä, jos minun pitäisi syödä Arnulfin kanssa samassa pöydässä."

Koko loppupäivän pysyttelihe Rikhard huoneessaan, vakaasti päättäneenä pysyä loitolla Arnulfista. Aseenkantaja jäi hänen luokseen tähän vapaatahtoiseen vankeuteen. He työskentelivät parhaansa mukaan Osmondin sotatamineita puhdistaen ja kiilloittaen ja kertoivat toisilleen vanhoja sankarisatuja. Kerran kuulivat he kovaa hälinätä pihalta; molemmat olivat hyvin uteliaat tietämään syytä siihen, mutta he eivät saaneet siitä selkoa, ennenkun vasta myöhään iltapäivällä.

"Viho viimeinkin pääsin tänne!" huudahti hän. "Kas tässä, Rikhard, tässä on mulla pala leipää sulle, kosk'et ole saanut mitään päivälliseksi! Siinä on kaikki, mitä saatoin ottaa kanssani. Piiloitin sen pöydän alle, jottei Lothar saisi nähdä sitä."

Rikhard kiitti Carlomania kaikesta sydämmestään, sillä hänen oli kovasti nälkä. Hän oli iloinen saadessaan jakaa leivästään Osmondillekin.

Sitte kysyi hän, kuinka kauan se kreivi-ilkiö viipyy täällä, ja ilostui kuullessaan hänen matkustavan pois seuraavana aamuna kuninkaan kanssa.

Rikhard pyyteli kuitenkin hartaasti ja täytyihän Carlomanin lopulta kertoa, että molemmat normannilaiset asesotamiehet, Sybald ja Henrikki, olivat riitautuneet Arnulfin seurueen flaamien kanssa. Taistelu oli syntynyt ja seurauksena oli kolmen flaamin, erään frankin ja Sybaldin itsensä kuolema. Mutta missä oli Henrikki? Niin, ei ollut siinä vielä kylliksi mitä jo oli tapahtunut: — kuningas oli tuominnut Henrikin kuolemaan, ja hänet oli siinä tuokiossa hirtetty.

Suru ja viha synkistyttivät nuoren Rikhardin kasvot. Hän oli pitänyt näistä kahdesta normannilaisesta palvelijastaan, hän luotti heidän uskollisuuteensa ja hän olisi itkenyt heidät menetettyään, jos heidän tuhonsa olisi tullut jollain muulla tavalla. Mutta nyt, kun sen oli tuottanut heidän vihansa hänen isänsä vihamiehiin, flaameihin, nyt kun toinen oli joukon väkivallan uhrina kaatunut ja toinen tuomittu ja teloitettu ajattelemattomasti, julmasti ja vastoin oikeutta — oli menty jo liian pitkälle. Läheltä piti, ettei hän masentunut surusta ja mieliharmista. Minkä vuoksi hän ei ollutkaan itse siellä suojelemassa Henrikkiä, joka oli hänen oma alamaisensa? Ja vaikkapa ei olisi voinut pelastaakaan häntä, olisihan saanut edes hyvästit sanoa. Sitte tahtoi hän purkaa vihansa uhkauksia, mutta tunsi oman avuttomuutensa, häpesi sitä, eikä voinut muuta kuin vuodatella haikeimman surun kyyneleitä, eväten kaikki Carlomanin lohdutukset.

Osmond tuli kuitenkin vielä huolestuneemmaksi ja levottomammaksi. Hän oli pannut arvaamattoman arvon molempiin normanneihin heidän rohkeutensa ja uskollisuutensa vuoksi. Hän oli luottanut siihen, että voisi näiden kautta lähettää tiedon Roueniin tarpeen sattuessa. Hänestä näytti kuin himoten olisi käytetty ensimmäistä tilaisuutta ottaa pikku herttualta pois nämä suojelijat, ja että Rikhardia vastaan tehdyt hankkeet, olivatpa ne laatua mitä tahansa, pantaisiin nyt pian toimeen. Osmond tuskin epäilikään, ettei hänen oma vuoronsa tulisi tämän jälkeen. Siksipä päätti hän kestää kaikki ennen kuin antaisi aihetta pienimpäänkään tekosyyhyn, jonka nojalla hänet voitaisiin erottaa turvatistaan. Hän oli kärsivä solvauksiakin ja mieskohtaista häväistystä maltillisesti, hän oli aina muistava, että hänen huolenpidostaan riippui kokonaan avuttoman Rikhardin turvallisuus.

Että vaaroja todellakin keräytyi heidän ympärilleen, kävi päivä päivältä yhä selvemmäksi, varsinkin kuninkaan ja Arnulfin yhdessä pois mentyä. Ilma oli hyvin lämmin ja Rikhard alkoi ikävöidä tuota leveätä, viileätä jokea Rouenissa, missä hänellä oli ollut tapana käydä uimassa viime kesänä. Eräänä iltana saikin hän aseenkantajansa houkutelluksi lähtemään kanssansa Oise joella, joka oli vähän matkan päässä linnasta. Mutta he olivat tuskin ennättäneet lähteä matkaan, kun kolme tahi neljä palvelijaa juosta kapristi heidän jälestään ilmoittaen kuningattaren jyrkän käskyn, että heidän on heti käännyttävä takaisin. Pojat tottelivat ja palattuaan tapasivat he kuningattaren salissa kauhean vihastuneen näköisenä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän suuttuneena. "Ettekö tiedä kuninkaan määränneen, ettei herttua saa poistua linnasta hänen poissa ollessaan?"

"Vaikene, lapsi — en halua kuulla mitään verukkeita. Ehkä arvelette, herra de Centeville, voivanne kuninkaan poissa ollessa ottaa vapauksia. Mutta minä ilmoitan teille, että jos teidät kerrankin vielä tavataan vallien ulkopuolelta, saatte syyttää itseänne, — niin, ja hän myöskin! Minä puhkaisutan nuo ylpeät silmänne, jollette tottele!"

Hän kääntyi ja meni matkoihinsa. Lothar katseli heitä tyydytetyllä vahingon ilolla. "Et sinä kauankaan paremmillesi ylvästele, herra merirosvo!" sanoi hän seuratessaan äitiään. Hän ei uskaltanut jäädä saliin, sillä hän arveli pilkallisten sanojensa Rikhardissa ja Osmondissa herättäneen mielikarvautta, josta he häntä ehkä kostaisivat. Mutta Rikhard, joka puoli vuotta sitte ei voinut kärsiä pienintäkään pettymystä, oli nykyisen pakon-, vaaran- ja nöyryytyksenalaisen elämänsä aikana oppinut hillitsemään kiivautensa ja olemaan suvaitsevainen, sen sijaan että olisi vimmoitellut ja uhkaillut. Hän ajatteli nyt ainoastaan rakasta aseenkantajatansa.

"Voi Osmond, Osmond!" huudahti hän, "he eivät saa tehdä sinulle mitään pahaa. Min'en lähde enää milloinkaan ulos. Min'en sano koskaan pikaista sanaa. Min'en ärsytä kuuna päivänä prinssiä, jos vain antavat sinun edelleenkin olla luonani!"

Kauniina kesäiltana, kun Rikhard ja Carloman löivät pallia linnan portailla, kuului alhaalta päin ääni, joka Pyhän Neitseen nimessä pyysi almua jaloilta prinsseiltä. Molemmat pojat näkivät nyt pyhiinvaeltajan seisovan portilla. Hän oli kääriytynyt pitkään villakaapuun, hänellä oli ristikoristeinen sauva kädessä, pikkunen massi vyöllä, päässä leveälierinen hattu, jonka hän nyt kuitenkin oli ottanut käteensä seisoessaan siinä ja rukoillessaan syvään kumarrellen armeliaisuutta.

"Käykää sisään, hurskas pyhiinvaeltaja", sanoi Carloman. "On jo myöhä, saatte syödä iltasta täällä ja levätä yönne."

"Taivas teitä siunatkoon, jalo prinssi", vastasi pyhiinvaeltaja, ja tuossa tuokiossa huudahti Rikhard riemukkaasti: "Normanni, normanni! Hän puhuu omaa rakasta äidinkieltäni! Voi hyvänen, oletteko Normandiasta? Osmond, Osmond, hän tulee kotoa!"

"Prinssini! rakas herttuani!" huudahti pyhiinvaeltaja taivuttaen toisen polvensa alimmalle portaalle ja suudellen nuoren herttuan kättä — "tämä oli ilo, jota en elinpäivänäni uskaltanut toivoa."

"Walter! Walter Metsästäjä!" huusi Rikhard. "Sinäkö se olet? Voi, mitenkä jaksaa rouva Astrida ja kaikki muut kotona?"

"Hyvin ne jaksavat, prinssini, mutta halajavat saada tietoa, miten teidän laitanne on —" alkoi Walter. Mutta vallan toinen ääni samassa huudahti pyhiinvaeltajan takana: "Mitä tämä kaikki merkitsee? Kuka tukkii minulta tien? Mitä? Näyttääpä siltä kuin Rikhard olisi olevinaan kuningas, jollei enempikin? Yhä julkeampaa hävyttömyyttä!" Se oli Lothar, joka palasi palveluskuntansa kanssa metsästämästä, ja varsin huonolla tuulella, sillä hän oli ampunut otusta osaamatta.

"Normanni, sekö hän on? Luulin jo päässeemme siitä rosvoilijakansasta. Emme suvaitse täällä rosvoja! Anna hälle aimo lailla selkään, Perron, niin että oppii olemaan loitompana minun tieltäni!"

"Hän on pyhiinvaeltaja, teidän ylhäisyytenne", rohkeni muuan hovimiehistä muistuttaa.

"Sitä tässä ei katsota. Minä en suvaitse täällä normanneja, jotka valepuvussa tulevat vain vakoillakseen. Lyökää sitä koiraa, sanon minä! Laputtakaa tiehenne! Vakooja! Vakooja!"

"Ainoatakaan normannia ei lyödä minun saapuvilla ollessani!" sanoi Rikhard, syöksyen esiin ja heittäytyen Walterin ja metsästäjän väliin, joka jälkimäinen jo valmistihe tottelemaan Lotharin käskyjä. Normanni vältti täten iskun, mutta Rikhard sai omaan kaulaansa niin navakan sivauksen kirpeällä, notkealla nahkasiimalla, että siihen kohosi heti pitkä, punainen juova. Lothar nauroi.

"Prinssini — mitä olette tehnyt? Oi, jättäkää minut — tämä ei sovi teille!"- vaikeroi Walter syvimmän surun valtaamana. Mutta Rikhard oli tarttunut piiskaan ja huusi kovalla äänellä: "Pois! Pois! Juokse! Riennä! Kiirehdi!" Ja huudon toistivat Osmond, Carloman ja useat ranskalaiset, jotka, vaikka pelkäsivätkin suututtaa prinssiä, olivat kumminkin vastahakoisia sortamaan pyhiinvaeltajan loukkaamattomuuden oikeuksia. Normanni, huomatessaan ettei muu keino auttanut, totteli käskyä. Ranskalaiset antoivat tietä hänelle, ja hän onnistui pakenemaan. Lothar riensi tällä välin hirmuista melua pitäen ja kiivaasti uhkaillen äitinsä pakeille, riemuiten siitä terävänäköisyydestä, millä hän oli keksinyt normannilaisen vakoojan valepuvun alta.

Tässä ei Lothar ollutkaan aivan väärässä. Walter oli tosiaankin tullut sinne vakuuttautuakseen pikku herttuan turvallisuudesta ja hyvinvoinnista sekä koettaakseen päästä Osmondin kanssa puheikkain. Viimeisessä aikeessaan hän kuitenkaan ei onnistunut, vaikka hän oleskeli Laonin lähitienoilla useampia päiviä. Sillä Osmond ei tuokioksikaan heittänyt yksikseen herttuata, joka, niinkuin jo olemme nähneet, oli joka suhteessa, joskaan ei nimellisesti, tarkasti vartioitu vanki linnan muurien sisällä. Pyhiinvaeltaja pääsi kuitenkin tilaisuuteen saamaan tietoja, jotka ilmoittivat hänelle asiain todellisen laidan. Hänelle kerrottiin myös Sybaldin ja Henrikin kuolemasta, kuninkaan ja Arnulfin liitosta sekä siitä pakosta ja kovuudesta, millä herttuata kohdeltiin. Näine tietoineen palasi hän kiireimmän kautta takaisin Normandiaan.

Hetipaikalla hänen kotiin tultuaan kuulutettiin pidettäväksi kolmipäiväinen paasto koko herttuakunnassa. Jokaisessa kirkossa, Bayeuxin katedraalista aina pienimpään ja halvimpaan kylärukoushuoneesen saakka, näki hartaita väkijoukkoja polvillaan — monet hartaita kyyneleitä vuodattaen — rukoilemassa Herraa, että hän laupeudessaan katsoisi heidän puoleensa, antaisi heille takaisin ruhtinaansa ja vapauttaisi lapsen vihamiestensä käsistä. Kuinka palavia ja kaihoavia rukoukset olivat, jotka lähetettiin korkeuteen Centevillessä, saattaa helposti mielessään kuvitella, eikä suru Montémarissakaan Epten varrella ollut juuri lievempi. Aivan siitä hetkestä kun nämä huolestuttavat sanomat olivat saapuneet, kävi Alberic hyvin levottomaksi, haluten innokkaasti tehdä jotakin herttuansa hyväksi. Eikä hän hellittänyt ennen kuin sai äitinsä lähtemään kanssansa pyhiinvaellukselle Jumiègesin luostariin rukoilemaan siellä rakkaan pikku herttuansa pelastukseksi.

Tällä välin oli Ludvig laittanut Laoniin sanan, viikon päästä kotiutuvansa. Rikhard iloitsi tästä sanomasta, sillä kuningas oli aina ollut hänelle vähemmän epäystävällinen kuin kuningatar. Hän toivoi pääsevänsä vankeudestaan linnassa. Juuri tähän aikaan sairastui hän pahasti. Kenties se oli vain seuraus viimeaikaisesta, sisäänsuletusta elantotavasta, että hänen terveytensä nyt alkoi lamautua. Tunnettuaan pari päivää itsensä raukeaksi ja pahoinvoivaksi, joutui hän eräänä yönä kovaan kuumeesen.

Osmond tuli äärettömän levottomaksi. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä tautien hoidosta, ja mikä vielä pahempi, hän oli vakuutettu, että lapsiparka oli myrkytetty. Sen vuoksi päätti hän olla kutsumatta mitään apua. Hän seisoi koko yön kumarassa pojan yli, odottaen joka silmänräpäys saavansa nähdä hänen heittävän henkensä. Osmond olisi voinut repiä tukkansa raivoissaan ja epätoivossaan, mutta sittenkin oli hänen täytymys hillitä itsensä ja noudattaa suurinta tyyneyttä ja lempeyttä, koettaakseen lieventää sairaan lapsen tuskia.

Koko tämän yön heittelihe Rikhard edes takaisin ahtaassa vuoteessaan tahi, kun hän levottomuudessaan tarvitsi milloin vaihdetta, istui nojaten kivistävätä päätään Osmondin rintaa vasten; mutta hän oli liian kipeä ja voipunut voidakseen puhua tahi ajatella selvästi. Kun päivä yllätti ja hän edelleen oli liian sairas jättämään huonetta, tultiin häntä monesti tiedustamaan. Osmond ei voinut silloin salata kauempaa hänen sairauttaan, mutta hän puhutteli heitä vain oven läpi ja hylkäsi kaikki avun tarjoukset. Hän ei laskenut edes Carlomaniakaan sisään, vaikka Rikhard kuullessaan hänen äänensä hartaasti pyyteli saada häntä nähdä. Ja kun kuningatar tarjoutui lähettämään vanhan, taitavan ja kokeneen sairaanhoitajattaren potilaan luo määräämään hänelle lääkityksiä, kielsi Osmond jyrkästi tämänkin tarjouksen. Sulettuaan oven asteli hän kiivaasti edes takaisin lattialla ja mutisi itsekseen: "Mokoma noita-akka! Häntä täällä vielä kaivattaisiin myrkytystään päättämässä!"

Koko tämän ja seuraavan päivän oli Rikhard edelleen hyvin huonona, mutta Osmond hoiteli häntä mitä huolellisimmin eikä ummistanut silmiään siunaaman hetkeksikään. Kaiken ajan, jona poika ei tarvinnut hänen apuaan, vietti hän rukoillen. Vihdoin vaipui Rikhard uneen, nukkui sikeästi useita tunteja ja oli herättyään paljoa parempi. Osmond oli ilon innoissaan. "Jumala olkoon ylistetty, tällä kertaa he eivät onnistu, eivätkä uutta tilaisuutta tule koskaan saamaan. Olkoon Jumala edelleenkin kanssamme!"

Rikhard oli liian heikko ja voipunut tiedustellakseen, mitä hän tällä tarkoitti. Seuraavina päivinä piti Osmond hänestä mitä tarkinta huolta. Mutta nyt, kun Rikhard kykeni taas syömään, ei Osmond millään ehdolla sallinut hänen koskevan mihinkään, mitä hänelle tuotiin kuninkaallisesta pöydästä, vaan meni aina itse hankkimaan elintarpeita kyökistä. Täällä arveli hän muutamata keittäjistä ystäväkseen, joka varmaankaan ei tahallaan myrkyttäisi poikaa. Kun Rikhard kykeni käymään huoneen yli, käski Osmond hänen aina telkeä tikarilla oven eikä koskaan aukaisemaan sitä muille kuin hänelle yksistään, ei edes prinssi Carlomanillekaan. Rikhard ihmetteli tätä, mutta hänen oli pakko totella. Hänellä oli nyt tarpeeksi tietoa heitä ympäröivistä vaaroista käsittääkseen Osmondilla olevan syynsä tämmöiseen varovaisuuteen.

Näin oli kulunut useampia päiviä, kuningas oli palannut ja Rikhard oli jo siksi parannut, että hän välttämättömästi tahtoi päästä saliin jälleen. Mutta Osmond ei ottanut vielä tähän myöntyäkseen, vaikka Rikhard ei ollut koko päivänä tehnyt muuta kuin astua varpannut huoneen ympäri näyttääkseen voimiaan. "Nyt, hyvä prinssi, vartioikaa tarkasti ovea!" sanoi Osmond, "ei siitä tule teille vahinkoakaan, jos olette tämän päivän täällä, sillä kuningas on tuonut tullessaan tänne Montreuilin Herluinin. Hänen tapaamisensa olisi teille melkein yhtä vastenluontoista kuin flaaminkin. Ja lukekaa rukouksianne poissa ollessani, jotta pyhimykset johtaisivat meidät pois vaarasta."

Osmond viipyi ulkona likemmä puoli tuntia ja kun hän palasi, oli hänellä olallaan suunnaton olkikupo.

"Mihinkä sinä tätä?" huudahti Rikhard. "Minä odotan iltastani, ja sinä kannat tänne olkikuvon."

"Tässäpä on iltasennekin," sanoi Osmond nakatessaan olet lattialle
ja ottaessaan käsille pienen pussin, jossa oli lihaa ja leipää.
"Mitäpä sanoisitte, hyvä prinssi, jos söisimmekin huomenna iltasta
Normandiassa!"

"Normandiassa!" hihkasi Rikhard, hypähtäen ylös ja taputtaen käsiään.
"Normandiassa! Voi Osmond, sanoitko sinä Normandiassa? Millä ihmeen
tavalla? Todellako? Voi, iloa ja riemua! Onko kreivi Bernard tullut?
Laskeeko se kuningas meidät?"

"Hiljaa, hiljaa, teidän ylhäisyytenne! Se riippuu ihan kokonaan meistä itsestämme. Mutta kaikki menee päin mäntyyn, jollette ole hiljaa ja varovainen, ja sitten me vasta ollaan huutavassa hukassa."

"Mutta mitä sinä aijot tehdä? En minä nyt ole niin tuhma kuin silloin, kun sinä koetit viedä minut Rolfin tornista ulos. Mutta tekisipä mieleni sanoa Carlomanille hyvästit."

"Se ei käy päinsä," sanoi Osmond, "niiden täytyy luulla teidän vielä olevan sairaana — muutoin emme pääse pakenemaan."

"Ikävä sittenkin on, etten saa sanoa Carlomanille jäähyväisiä!" tuumaili Rikhard. "Mutta saammehan nähdä taas rouva Astridan ja herra Eerikin, niin, ja Albericin on heti tultava meille takaisin! Voi, lähdetään heti tielle! Oo Normandia, mun rakas Normandiani!"

Rikhard saattoi innoltaan ja hätäisyydeltään tuskin syödäkään, Osmondin tehdessä kiireen vilkkaan valmistuksiaan. Hän sitoi miekan vyölleen, antoi Rikhardille tikarinsa vyöhön pistettäväksi. Ruuan tähteet työnsi hän reppuansa, kääri paksun purppuravaipan herttuan ympärille ja pyysi häntä sitten paneutumaan pitkälleen olille. "Minä kätken teidät kupoon," sanoi hän, "ja kannan teidät ulko-eteisen läpi, aivan kuin menisin hevostani vaalimaan."

"Onpa sulla omat konstisi … sitä ne eivät koskaan arvaa," huusi Rikhard nauraen. "Minä olen hiljaa kuin hiiri — en päästä pienintäkään ääntä, henkeänikin pidätän."

"No niin, muistakaa vain olla liikuttamatta kättä tahi jalkaa sekä kahisuttamatta olkia. Täst'on leikki kaukana — maksaa elämän tahi kuoleman," sanoi Osmond käärien huolellisesti olkia pikku pojan ympärille. "Kas sillä lailla — voitteko huokua?"

"Kyllä", — kuului Rikhardin ääni kuvosta. "Olenko minä nyt ihan 'uupiilossa'?"

"No kerrassaan! Muistakaa nyt vaan: Tapahtukoon mitä tahansa — elkää tikahtako! Taivas meitä siunatkoon! Nyt! Pyhimykset kanssamme!"

Lojuessaan olkikuvossa kuuli Rikhard, kuinka Osmond aukasi oven. Sitte tunsi hän, miten hänet nostettiin lattialta ja kuinka Osmond kantoi häntä portaita myöten, kuvon päiden lakaistessa kahisten muureja. Ainoa tie ulkoportille meni alemman linnan salin kautta, ja siellä oli vaara suurin. Rikhard kuuli ääniä, askeleita, äänekästä laulua ja naurua, ikäänkuin juhlapidot olisivat olleet parhaallaan. Sen perästä kuului joku sanovan: "Hoidatteko itse hevostanne, herra de Centeville?"

"Hoidan," vastasi Osmond. "Tiedättehän, että sen perästä kun kadotimme palvelijamme, olisi Musta poloinen pahemmassa kuin pulassa, ellen itse siitä pitäisi huolta."

Jo huomasi Carlomankin Osmondin, riensi luo ja kysyi: "Voi, Osmond de
Centeville! Onko Rikhard parempi?"

"Kiitos, teidän ylhäisyytenne, kyllä hän on parempi, mutta vaara ei ole vielä ohi."

"Oi, toivon, että hän olisi terve! Vaan milloinka sallitte minun tulla hänen luokseen, Osmond? Minä istuisin aivan todella ihan hiljaa enkä häiritsisi häntä."

"Ei se vielä sovellu, hyvä prinssi, niin paljon kuin herttua teistä pitääkin — vastikään sanoi hän sen minulle."

"Sanoiko hän? Voi, sanokaa Rikhardille, että minäkin pidän hänestä niin ihmeen paljon, enemmän kuin kestään muusta täällä, ja että minulla on ilman häntä hyvin ikävä. Sanokaa hänelle näin, Osmond."

Rikhard malttoi tuskin olla huutamatta rakkaalle, pikku Carlomanilleen. Mutta hän muisti kuningattaren uhkauksen, muisti, miten huonosti Osmondin silmille saattaisi käydä ja piti sen vuoksi suunsa kiinni, ajatellen että kyllä hän eräänä päivänä tekee Carlomanista Ranskan kuninkaan. Olkien puoleksi tukehduttamana tunsi hän, kuinka taas mentiin edelleen portin rappuja alas ja sitte pihan poikki. Pimeästä ja Osmondin askelten toisenlaisesta kapseesta arvasi hän oltavan nyt tallissa. Osmond laski hänet hiljaa alas kuiskaten: "Kaikki hyvin tähän saakka. Voitteko huokua?"

"En vielä, en millään ehdolla. Mutta sanokaahan, käännänkö kasvonne alas päin, sillä itse en voi sitä tietää."

Osmond pani elävän olkikuvon poikittain satulaan, sitoi sen kiinni ja talutti hevosen ulos, silmäillen samalla varovasti ympärilleen. Mutta koko linnan väki vietti kemuja, eikä ollut ketään edes porttiakaan vahtimassa. Rikhard kuuli hevosen kavioiden kumean kapseen nostosillan poikki mentäessä ja tiesi nyt olevansa vapaa. Mutta Osmond piti yhä vielä käsivarttaan hänen päällään eikä sallinut hänen liikkua vielä muutamaan hetkeen. Vihdoin juuri kun Rikhard ei luullut enää silmänräpäystäkään voivansa kestää tukehduttavaa olkien pistelemistä eikä lymyä epämukavassa olinpaikassaan, seisautti Osmond hevosen, laski kuvon nurmikolle ja vapautti hänet epämiellyttävästä vankeudestaan. Rikhard katsahti ympärilleen — he olivat viidakossa — hämy oli yllättämäisillään ja soreana soi lintujen laulu.

"Vapaa! Vapaa! Tämä on vapautta!" huudahti Rikhard, ponnahtaen seisoalleen ja hurmaantuneena henkien leyhkeätä ilta-ilmaa. "Kuningatar, Lothar ja se tuskauttava kammaripöksä, kaikki ovat nyt kaukana takanani."

"Eivätpä vielä niinkään kaukana," sanoi Osmond. "Ette saata pitää itseänne turvattuna, ennen kuin olemme Epten toisella puolen. Satulaan, hyvä prinssi — meidän täytyy ratsastaa henkemme edestä."

Osmond auttoi herttuan ratsun selkään, hyppäsi itse taakse, kannusti hevosta ja ratsasti tujakasti eteenpäin, vaikk'ei täyttä kyytiä, sillä hän aikoi säästää hevosta. Hämy muuttui pimeäksi. Tähdet tuikkivat taivaalla ja yhä ratsasti hän käsivarsi kiedottuna pojan ympäri, joka sitä myöten kuin yö eteni, väsyi ja vaipui horrokseen, tuntien kuitenkin koko ajan hevosen ravaavan. Mutta jokainen askel kiidätti häntä loitomma kuningatar Gerbergestä ja lähemmä Normandiaa, ja mitäpä hän huolikaan väsymyksestä? Ainoastaan eteenpäin, eteenpäin!

Tähdet sammuivat taas ja ensimmäinen punainen aamunkoi purppuroi itäistä taivaanrantaa. Aurinko nousi, yleni yhä korkeammalle, helotti täydeltä terältään, ja kuumaksi, helteiseksi kävi päivä. Hevonen kulki hitaammin, kompasteli ja vaikka Osmond laskeusi alas löyhentämään satulan vyötä, kiinnitti se vain tuokion ajaksi juoksuaan. Osmondin valtasi mitä suurin epätieto ja levottomuus, mutta he eivät olleet ratsastaneet kauas, kun joukko kauppamiehiä tuli näkyviin. Nämät matkustivat nummen poikki kerallaan pitkä rivi kuormitettuja muuleja ja turvanaan joukko lujakouraisia miehiä, aivan kuin itämainen karavaani erämaassa. He tuijottivat ihmeissään kookkaasen, nuoreen ritariin, joka piteli lasta perin väsyneen hevosen selässä.

"Herra kauppamies", sanoi Osmond ensimmäiselle, "näettekö tätä juoksijata? Paremmalla hevosella ei ole koskaan ratsastettu, mutta se on nyt ihan upiuuvuksissa ja meidän täytyy rientää. Suokaa minun vaihtaa tämä tuohon vahvaan pikku virkkuun tuolla. Tämä on kaksikertaa sen arvoinen, mutta min'en jouda tässä tinkimään — suostutteko vai ette?"

Kauppamies, joka osasi Osmondin upealle mustalle oriille antaa oikean arvonsa, hyväksyi ehdotuksen. Osmond muutti kohta satulan, nosti Rikhardin uuden hevosensa selkään, istui siellä jo itsekin ja niin sitä taas mennä porhallettiin eteenpäin läpi tuon kolkon seudun, missä nuoren ritarin silmä tunsi jälleen tienviitat teräväjärkisyydellä, jonka ihmiset saavat asumalla metsä- ja viljelemättömissä seuduissa. Suuret rämeet olivat nyt paljoa vaarattomammat kuin talvella, ja he pääsivät niiden yli onnellisesti. Tähän saakka ei ollut kuulunut mitään takaa-ajosta. Osmondin ainoana pelkona oli vain, että hänen pikku turvattiaan, joka ei ollut vielä voimistunut sairautensa perästä, matka ja pitkä, helteinen kesäpäivä liian paljon rasittaisivat, sillä poika alkoi jo nojata häneen eikä jaksanut liikuttaida eikä pitää auki silmiään. Hän tuli tuskin virkeämmäksi auringon mailleen mentyä ja raittiin tuulosen leppoisena alkaessa puhaltaa, mikä Osmondia itseään virkisti paljon. Mutta vielä suurempi virkistys oli uskolliselle aseenkantajalle, kun hän viho viimein näki sinertävän virran mutkittelevan vehreiden laidunlakeuksien välissä, ja vastarannalla kallion kukkulan, jolla kohosi linna tornineen ja hyvin varustettuine vallineen.

"Epte! Epte! Tuolla on Normandia, hyvä prinssi! Silmätkääpä ylös ja katsokaa omaa herttuakuntaanne."

Joki oli kumminkin leveä ja syvä eikä vaara vielä ollut ohitse. Osmond katseli levottomana ympärilleen, mutta riemastui huomatessaan karjan jälkiä, aivan kuin siinä olisi ollut kaalamopaikka. "Meidän täytyy yrittää," sanoi hän. Laskeutuen maahan, astui hän sitte veteen, talutti hevosta ja piti Rikhardia tukevasti kiinni satulassa. Vesi syveni syvenemistään, nousi Rikhardin jalkoihin, sitte hevosen kaulaan ja vihdoin ui hevonen ja Osmond rinnalla pitäen pitkin matkaa poikaa tanakasti kiinni. Sen jälkeen kuului pohja taas, vuolteen voima väheni ja he lähenivät rantaa. Mutta samassa tuokiossa huomasivat he kaksi jousimiestä, jotka pitkillä jousillaan tähtäsivät heitä linnasta, ja miehen, joka seisoi korkealla rannalla heidän edessään huutaen: "Seis! ei kukaan saa käydä Montémarin kaalamon yli ilman jalon Dame Yolanden lupaa."

"Minä se olen, Osmond de Centeville. Avatkaa porttinne niin pian kuin mahdollista, herra hovimestari, sillä herttua on täällä ja hän on mitä suurimmassa levon ja virkistyksen tarpeessa."

"Herttua!" huudahti Bertrand, kiiruhtaen alas maallenousupaikalle ja heitellen ilosta hattuaan ilmaan.

"Herttua! Herttua!" kajahduttivat soturitkin muurilta. Seuraavassa tuokiossa oli Osmond taluttanut hevosen maalle joesta ja huusi nyt Rikhardille: "Silmät auki, teidän ylhäisyytenne, silmät auki! Olette nyt omassa herttuakunnassanne taaskin. Tämä on Albericin linna."

"Tuhat kertaa tervetullut, ruhtinaallinen herrani! Siunattu olkoon tämä päivä!" huusi hovimestari. "Mikä ilo armolliselle rouvalleni ja nuorelle herralleni!"

"Hän on aivan nääntyä väsymyksestä," sanoi Osmond, levottomasti katsahtaen Rikhardiin. Sillä eivät tervetulohuudotkaan, jotka selvästi todistivat hänen olevan omassa, rakkaassa Normandiassaan, saaneet Rikhardia nousemaan ylös tahi puhumaan. "Hän on ollut pahasti sairaana ennen kuin pakenimme. Pelkäsin niiden myrkyttävän hänet enkä uskaltanut viipyä Laonissa tuntiakaan sen jälkeen, kun hän oli siksi voimistunut, että saattoi lähteä pakoretkelle. Mutta ilostukaahan nyt, teidän ylhäisyytenne, nyt olette viimeinkin turvassa ja vapaa. Täällä on myös kelpo Dame de Montémar, joka pitää teistä parempaa huolta kuin minunlaiseni kovakourainen sotilas."

"Eikä mitä, sen pahempi!" sanoi hovimestari, "meidän jalo rouvamme on lähtenyt nuoren Albericin kanssa pyhiinvaellukselle Jumiègesiin, rukoillakseen herttuan turvallisuuden puolesta. Kuinkahan he riemastuvatkaan saadessaan tietää, että heidän rukouksensa on kuultu."

Osmond ei voinut kuitenkaan juuri iloita tästä, sillä niin levoton hän oli turvattinsa ylenpalttisesta väsymyksestä ja raukeudesta. Rikhard näet, kun he veivät hänet linnan saliin, jaksoi tuskin puhua tahi silmiään raottaa, saatikka syödä. He kantoivat hänet yläkertaan ja panivat hänet Albericin vuoteelle, missä hän levottomasti heittelehti edes takaisin, ollen liian uupunut nukkuakseen.

"Voi! voi!" päivitteli Osmond, "olen ollut liian hätäinen! Olen pelastanut hänet frankkien käsistä ainoastaan tuottaakseni hänelle oman varomattomuuteni kautta kuoleman."

"Mutta olkaa toki jo vaiti, herra de Centeville," sanoi hovimestarin vaimo, joka samassa pistäytyä sisään — "tuollaisella päivittelemisellähän te voitte hänet surmata. Jättäkää poika minun huostaani, hän on vain liiaksi rasittunut ja tarvitsee lepoa."

Osmond, joka nyt oli varma että herttuansa oli ystävien parissa, olisi ilomielellä uskonut hänet vaimon hoitoon, ellei Rikhard kaikesta heikkoudesta ja voipumuksesta huolimatta olisi aivan vaistomaisesti nojautunut ihan Osmondiin kiinni, tahtomatta päästää häntä luotaan, aivan kuin pitäen Osmondia ainoana ystävänään ja suojelijanaan. Hän ei ollut vielä kylliksi tajussaan ymmärtääkseen olevansa Normandiassa ja turvassa vihollistensa salavehkeiltä. Pari kolme tuntia valvoivat sen tähden Osmond ja hovimestarin vaimo kahden puolen hänen vuodettaan, koettaen tyynnyttää hänen levottomuuttaan sekä suositella häntä mitä hellimmin. Tätä tekivät he siksi kunnes poika vähitellen rauhoittui ja vaipui viimein sikeään, vahvistavaan uneen.

Aurinko oli jo ylhäällä taivaalla, kun Rikhard heräsi. Hän käännähti ahtaalla, olilla täytetyllä tilallaan ja katseli ympärilleen ihmeissään. Nämä eivät olleet vaipoilla peitetyt seinät hänen kammarissaan Laonissa, jotka hän unen pöpperossään näki, vaan rosoiset kivimuurit ja syvä, pyöreä tornihuoneen ikkunareikä. Osmond de Centeville nukkui lattialla hänen vierellään, vaipuneena syvään, pitkää valvomista ja ponnistusta seuranneesen uneen. Ja mitähän muuta vielä Rikhard näkikään?

Hän näki iloisen pojan naaman ja sädehtivän silmäparin: Alberic de
Montémar siinä nojausi sängynjalkaa vasten, odottaen jännityksellä
Rikhardin heräämistä.

Nopsasti kiepsahti Rikhard istualleen, ojensi molemmat käsivartensa ja Alberic heittäysi hänen syliinsä. Innokkaina sylittelivät pojat toisiaan, ja katkonaisia riemuhuutoja pääsi tuon tuostakin ilmoille, kylliksi äänekkäitä herättämään kenen tahansa tavallisen nukkujat, vaan ei Osmondia, joka oli niin tuiki väsynyt.

"Onko se totta? Olenko minä sitte todellakin Normandiassa taas?" huudahti Rikhard vihdoin.

"Olette, olette, — hyvä prinssi! Te olette Montémarissa. Kaikki on teidän. Se juovikas haukka voi ylen hyvästi ja äitini tulee tänne iltapuoleen — hän antoi minun ratsastaa edeltä, heti kun saimme kuulla sen suuren uutisen!"

"Ratsastimme kauan, kunnes tuli myöhä ja minä olin hyvin väsynyt," sanoi Rikhard. "Mutta nyt kun olemme kotona, en välitä siitä vähääkään. Mutta minä tuskin saatan uskoa! Kuule, Alberic, olen viettänyt kauheita päiviä!"

"Katsokaas tuonne, hyvä prinssi," sanoi Alberic ikkunan luota.
"Kurkistakaapa ulos tästä, niin huomaatte olevanne kotona jälleen."

Yhdellä hyppäyksellä oli Rikhard ikkunassa. Mikä näky sattuikaan hänelle siinä silmään? Linnan piha oli täpösen täynnä ratsumiehiä ja hevosia, aamuaurinko kimmelsi loistavilla pantsaripaidoilla ja korkeilla pyöreillä kypäreillä, ja niiden yläpuolella hulmusi monta ratsulippua ja sotamerkkiä, jotka Rikhard hyvästi tunsi jälleen. "Oo, kas tuolla, kas tuolla!" huusi hän riemastuksissaan. "Tuoll'on Ferrièren hevosenkenkä ja tuolla Varenneen juoksija! Ja kaikista paras, tuoll'on — tuoll'on meidän oma, Centevillen punainen ratsulippumme! Oo, Alberic, Alberic! Onko herra Eerikki täällä? Minun täytyy mennä hänen luoksensa!"

"Bernard lähetti heti teidän tultuanne sanan heille kaikille tulla puolustamaan linnaamme, jos frankit ajaisivat teitä takaa. Mutta te olette nyt turvassa, turvassa semmoisessa kuin Normandian peitset voivat tuottaa — Jumala olkoon kiitetty!"

"Niin, Jumala olkoon kiitetty!" toisti Rikhard, notkistaen hartaasti polvensa muutamiksi minuuteiksi lukiessaan latinalaista rukoustaan. Sitte nousi hän ylös ja sanoi katsahtaen Albericiin: "Minun pitää todellakin kiittää Häntä, sillä Hän on pelastanut Osmondin ja minut julman kuninkaan ja kuningattaren käsistä. Minun täytyy koettaa tulla vähemmän kiivaaksi ja käskeväksi kuin olin ennen pois menoani, sillä sen olen juhlallisesti luvannut tekeväni, jos konsa kotia tulisin. Osmond parka, miten hyvästi hän vetelee unia! Tule Alberic näyttämään mulle tietä herra Eerikin luo!" Ja tarttuen Albericin käteen, poistui Rikhard huoneesta ja meni portaita alas linnan saliin. Monta normannilaista ritaria ja vapaaherraa täysissä sotavaruksissa oli tänne kokoontunut, mutta Rikhardin katse haki vain yhtä. Jo tunsi hän jälleen herra Eerikin harmahtavat hapset ja sinisen sotisovan, vaikka tämä seisoi selin häneen. Silmänräpäyksessä, ennen kuin kukaan oli huomannut hänen siellä oloaan, juoksi hän vapaaherraa kohden ojennetuin käsivarsin, huudahtaen: "Herra Eerikki! rakas herra Eerikki, nyt olen viimeinkin täällä taas! Osmond on terve mies! Rouva Astrida voi kai hyvin?"

Vanha vapaaherra käännähti päin. — "Lapseni!" huudahti hän, sulkien hänet rautaiseen syliinsä, kyynelten viljanaan virratessa hänen ahavoittuneita kasvojaan pitkin, "kiitetty olkoon Jumala, että te olette turvassa ja poikani on miehen tavoin täyttänyt velvollisuutensa!"

"Oikein hyvin, saatuaan kuulla teidän olevan turvassa. Mutta katsokaahan ympärillenne, hyvä prinssi — herttuaa ei sovi tällä lailla riippua vanhan miehen kaulassa. Katsokaa, kuinka paljo teidän uskollisia vasallejanne on täällä, suojellakseen teitä halpamielisiltä frankeilta!"

Rikhard nousi ylös ja ojensi kätensä sekä vastasi kohteliaalla kumarruksella jokaisen urhoollisen vapaaherran tervehdykseen, käyttäytyen ihmeen miellyttävästi ja luontevasti, mitä taitoa hänellä tietenkään ei ollut Normandiasta lähtiessään. Kasvanut hän oli myöskin, ja vaikkakin hän oli hyvin kalpea eikä ollut erityisen huolellisesti puettu, — pukeminen kun oli käynyt kovassa kiireessä ja ilman muitten apua kuin Albericin — vaikka hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä eikä palohaavan arpi ollut vielä hävinnyt poskesta, — oli hän kuitenkin, tästä kaikesta huolimatta, kirkkaine sinisilmineen, avonaisine katsantoineen ja rohkeamielisine ryhtineen lupaava ruhtinaan alku. Ilolla ja ylpeydellä silmäilivät Normandian jalosukuiset häntä, etenkin kun hän kenenkään kehoittamatta lausui: "Kiitän teitä, jalot ritarit, kun olette tulleet tänne suojelemaan minua. Nyt en pelkää koko Ranskanmaan sotalaumoja, kun olen joukossa omien uskollisten normannieni."

Herra Eerikki vei hänet ylimmälle portaalle portin ulkopuolella, jotta soturit saisivat nähdä hänet. Silloin kajahti huuto niin jymisevä "eläköön herttua Rikhard! terve pikku herttuamme!" että se "rimasi ja raikui" kaikilla kunnailla — helähti takaisin vanhasta tornista — herätti Osmondin unestaan ja Rikhard tuli nyt vakuutetuksi, jos hän olisi enää lisätodistuksia kaivannut, että hän todellakin oli maassa, jossa jokikinen sydän hehkui uskollista rakkautta häneen.

Ennenkun riemu oli lakannut, kuultiin torven toitahdus portin ulkopuolelta. Herra Eerikki lähetti Bertrandin joutuisasti avaamaan sanoen: "Se on Harcourtin kreivin tulomerkki." Alberic meni myös linnan isäntänä mukaan vastaanottamaan vierasta.

Vanha kreivi ratsasti pihaan portaiden eteen, laskeusi alas hevosen selästä, Albericin pitäessä jalustinta. Hän ei ollut käynyt monta askelta portaita ylös päin, kun Rikhard vapaatahtoisesti tuli häntä vastaan, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ojensi hänelle kätensä ja lausui: "Terve tuloanne, kreivi Bernard, terve tuloanne! Kiitos, että tahdotte tulla suojelemaan minua! Olen kovasti iloissani saadessani nähdä teidät taas."

"Kiitos, nuori herttuani!" sanoi Bernard, "ja minä olen oikein iloinen nähdessäni teidän onnellisesti päässeen frankkien kynsistä. Nyt te luullakseni voitte jo erottaa ystävän vihollisesta!"

"Kyllä, voin totta tosiaan, kreivi Bernard. Tiedän nyt teidän tarkoittaneen parastani, ja että minun olisi tullut kiittää teitä, sen sijaan kuin vihastuin, nuhdellessanne minua. Odottakaa hetkinen, herra kreivi, on eräs asia, jonka olen lupautunut sanomaan, jos konsa tulisin tervennä takaisin rakastettuun kotiini. Walter — Maurice — Jeannot — te kaikki minun ja herra Eerikin palvelijat, tiedän että ennen poismenoani en ollut mikään hyvä valtaherra teitä kohtaan. Olin kiivas, ylpeä ja röyhkeä, mutta Jumala on minua tästä rangaissut ollessani kaukana vihollisten keskessä sairaana ja yksinäisenä. Olen nyt hyvin pahoillani siitä ja toivon teidän suovan minulle anteeksi; sillä olen koettava — Jumala minua siinä auttakoon — välttää koskaan enää olemasta kiivas ja ylpeä."

"Kas vain, herra Eerikki," sanoi Bernard, "kuuletteko, mitä poika sanoo! Kun hän tuolla tavoin puhuu, noin vapaasti, avonaisesti ja kenenkään kehoittamatta, ja jos hän pysyy sanassaan, niin luulenpa varmaan, että Ranskan matka on ollut hänelle hyväksi opiksi ja että vast'edes näemme hänestä paisuvan joka suhteessa isänsä moisen ruhtinaan, — siunattu olkoon hänen muistonsa!"

"Teidän on kiittäminen Osmondia kaikesta, mitä hän on tehnyt minulle," sanoi Rikhard, kun Osmond viimeinkin kylläkseen nukuttuaan tuli alas. "Osmond se on auttanut minua kestämään suuret vaivani. Mitä pelastukseemme tulee, niin hän se lensi minun kanssani pakoon kuin vanha kotka poikasineen. Sanon sulle, Osmond, että sinun tästä lähin on aina kannettava pari siipeä kilvessäsi ja ratsulipussasi, hyvin onnistuneen pakoretkemme muistona."

"Niinkuin tahdotte, teidän ylhäisyytenne," sanoi Osmond vielä tuskin kunnollisesti valveutuneena. "Se oli todellakin väki pitkä matka yhteen kyytiin; mutta toivon, etten tarvitsisi enää koskaan paeta teidän tahi omia vihollisiani."

Mikä iloinen kesäpäivä tämä olikaan! Nekin kolme tuntia, jotka Rikhardin täytyi istua neuvottelussa, lisäsivät vain sitä mielihyvää, jota hänelle sitte tuottivat Albericin tavaroiden katseleminen, omien seikkailujen kertominen ja Laonissa opittujen ritarillisten taitojen näyttäminen. Ilta muodostui yhä riemukkaammaksi, kun linnan portit avattiin, nostosilta laskettiin alas, ja linnaan saapui ensiksi Dame Yolande de Montémar ja tuskin neljännestunnin kuluttua siitä Centevillen asesotilaat, joiden etunenässä nähtiin Astrida rouvan oma, korkea myssy. Yhdellä hyppäyksellä oli Rikhard Astrida-rouvan sylissä. Hellästi sulki hän poikasen poveaan vasten, mutta työnsi hänet sitte vähän ulomma nähdäkseen, paljonko hän oli kasvanut, surkutteli hänen arpeaan ja syleili häntä sitte lujemmin kuin milloinkaan ennen. Mutta katseltuaan lähemmin häntä, selitti hän Osmondin antaneen hänen tukkansa mennä pahemmin vanuksiin kuin kuningas Harald Nahkalakin. Sitte otti hän elfenluisen kamman vyöllään olevasta laukusta ja alkoi suoria pojan paksuja, sekavia kiharoita. Kun suoriminen ei käynyt aivan hellä varoen, olisi Rikhardilla entisiin tapoihinsa nähden ollut syytä tästä raivostua, mutta nyt hän vain hyväili Astrida rouvaa kahta hellemmin.

Kun Osmond laskeusi polvilleen tätinsä eteen; siunasi tämä häntä, itki hänen tähtensä ja nuhteli siitä, että oli rasittanut liiaksi hänen lemmikkiään — kaikkia yhtaikaa. Ja kun yö yllätti ja Rikhard kuten muinoinkin oli lukenut rukouksensa rakkaan kasvattajansa polvien ääressä, niin varmaa oli, ettei Normandiassa ollut onnellisempaa poikaa kuin sen pikku herttua.

Montémarin linna oli liian lähellä rajaa ollakseen turvallinen olopaikka pikku herttualle. Hänen enonsa Senliin kreivi Hubert oli Harcourtin kreivi Bernardin kanssa yhtä mieltä siitä, että hän olisi paremmassa turvassa herttuakuntansa rajain ulkopuolella, koska Normandia luultavasti tulisi pian sotanäyttämöksi. Hänet lähetettiin siis, vaikka vasten tahtoaankin, lukuisan ja hyvin varustetun seurueen kera salaa ensiksi Coucyyn ja sittemmin Senliisen.

Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, ettei hänen tarvinnut enää erota ystävistään. Alberic, herra Eerikki, yksinpä rouva Astridakin seurasivat häntä, samoin kuin hänen ainainen kumppalinsa Osmond. Vapaaherra saattoi tuskin näkyvistään jättää poikaa, jota yhä vielä pidettiin niin tarkasti silmällä, että vartioiminen näytti melkein vankeudelta. Ei koskaan, ei edes kesälläkään eikä keskellä päivää saanut hän lupaa mennä linnan vallien ulkopuolelle. Hänen suojelijansa tahtoi kernaasti pitää salassa, että linnassa oleskeli niin korkea vieras.

Osmondin seurasta ei Rikhard saattanut nauttia niin paljon kuin tavallisesti, sillä tällä oli jotain hommaa asepajassa, eräässä matalassa, holvikkaassa huoneessa, johon oli käytävä linnan pihasta. Rikhard ja Alberic olivat hyvin uteliaita tietämään, mitä hän siellä teki; mutta Osmond telkesi ovensa kiinni rautakangella, jotta poikain oli pakko tyytyä vain kuuntelemaan vasaraniskuja, jotka naksuttelivat samassa tahdissa kuin hilpeät äänet sisällä lauloivat muuatta laulua Sigurdin miekasta ja sotaurhottaresta, joka nukkui liekkien häntä syleillessä. Rouva Astrida sanoi Osmondin tekevän ihan oikein, sillä kukaan kelpo aseseppä ei työskennellyt koskaan ovi selällään. Ja kun pojat utelivat nuorelta Centevilleltä hänen työtään, myhäili hän vain sanoen, että he kyllä saavat sen nähdä, konsa aseihin kutsunta saapuisi.

Sitä odotettiinkin joka hetki, sillä tietoja oli saapunut, että Ludvig oli koonnut sotajoukkonsa ja samonnut Normandiaan ottaakseen uudestaan huostaansa nuoren herttuan ja valloittaakseen maan. Mitään semmoista kutsua ei kuitenkaan kuulunut, sen sijaan tuli vaan sana, että Rouen oli jätetty kuninkaan käsiin. Rikhard vuodatti mieliharmin kyyneleitä. "Isäni linna! Oma kaupunkini vihollisten vallassa! Bernard on sitte kavaltaja! Kukaan ei voi estää minua kutsumasta häntä siksi. Miksikä luotimmekaan häneen?"

"Elkää olko millännekään, teidän ylhäisyytenne", sanoi Osmond. "Kun te tulette asekuntoiseksi, hankkii oma kelpo miekkanne teille oikeutta, huolimatta kaikista vilpillisistä tanskalaisista ja vielä vilpillisemmistä frankeista tässä maassa."

"Mitä, niinkö sinäkin Osmond poika haastelet? Luulin sinun toki paremmin mielesi voivan hillitä kuin että olisit pettynyt miehen suhteen, joka oli uskollinen Rolfin suvulle, ennen kuin sinä ja tuo kukkopoikanen olitte syntyneetkään", sanoi vanha vapaaherra.

"Hän on luovuttanut herttuakuntani! On väärin kutsua häntä muuksi kuin kavaltajaksi!" huudahti Rikhard kiivaasti. "Arka, petollinen, liehakoiva…!"

"Kas niin, kas niin, hyvä prinssi", sanoi vapaaherra. "Bernardilla on vanhassa, ovelassa päässään enemmän keinoja kuin teidän nuori ja minun vanha järkeni kykenevät keksimäänkään. Mitä hän aikoo tehdä, en voi nyt sanoa, mutta panen pääni pantiksi, että hänellä on sydän oikealla paikallaan."

Rikhard vaikeni, muistaen jo kerran ennenkin häntä väärin tuominneensa, mutta kovasti häntä kuitenkin harmitti ajatellessaan, että Rolfin torni oli ranskalaisten hallussa. Asiat vaan yhä pahenivat, kun entisen hyvän lisäksi kerrottiin kuninkaan olevan aikeessa jakaa Normandia ranskalaisten vasalliensa kesken. Yhä kiivaamman harminhuudahtuksen päästi Senliin linnan väki suruviestit kuultuaan. Mutta herra Eerikki luotti edelleenkin lujasti ystäväänsä Bernardiin, vieläpä sittenkin kun kuuli Centevillen linnan valitun tuon lihavan ranskalaisen kreivin saaliiksi, joka oli ollut panttivankina Rouenissa.

"No, mitä sanotte nyt, hyvä prinssi", sanoi hän muutamana päivänä keskusteltuaan pitemmän aikaa erään sanansaattajan kanssa portilla. "Musta kotka on levittänyt siipensä. Viisikymmentä pitkää laivaa purjehtii Seinellä ja Harald Sinihampaan Pitkä Käärme on niiden etunenässä."

"Niin, niinpä vainenkin! Tullut Bernardin salaisesta kutsumuksesta puolustamaan teidän oikeuksianne ja asettamaan teidät isänne valtaistuimelle. Sanokaa nytkin rehellistä Harcourtia kavaltajaksi, sen tähden ettei antanut ihanata herttuakuntaanne tulelle ja miekalle alttiiksi!"

"Tarkoitan, että kun minä pääsen valtakuntaani hallitsemaan, en tahdo olla niin perin valtioviisas", sanoi Rikhard. "Tahdon olla julkinen ystävä tahi julkinen vihollinen."

"Poika paisuu meitä mielevämmäksi", sanoi herra Eerikki hymyillen, "mutta se tuli kuin isänsä suusta."

"Hän tulee päivä päivältä yhä enemmän isävainajaansa", sanoi rouva
Astrida.

"Mutta tanskalaiset, isä, tanskalaiset", sanoi Osmond. "Kohta ne kalvat kalskahtelevat! Saan kait minäkin lähteä sotaväkeen ansaitsemaan kannukseni?"

"Kyllä, aivan kernaasti", vastasi vapaaherra, "jos hänen ylhäisyytensä herttua antaa sinulle luvan. Kunpa voisin minäkin jättää hänet ja tulla mukaan! Tekisi hyvää minulle ihan sydänjuuriini saakka päästä kerran vielä viikinkien pitkään laivaan."

"Tahdonpa mielelläni nähdä, mihin nämä pohjan miehet kelpaavat", sanoi
Osmond.

"Oh! nämä ovat vain tanskalaisia eivätkä norjalaisia, eikä oikeita viikinkejä enää olekaan, sellaisia kuin ennen vanhaan kun Ragnar teki tuhojaan…"

"Poika, poika! onko tämä oikeata puhetta lapsen kuullen?" keskeytti rouva Astrida. "Sopivatko tämmöiset sanat kristitylle ritarille?"

"Suokaa anteeksi, äiti!" sanoi harmaahapsinen sotilas hellästi. "Mutta vereni käyvät kuohuksiin kuullessani pohjoismaalaisen laivaston olevan niin lähellä ja ajatellessani Osmondin saavan paljastaa miekkansa merikuninkaan johdolla."

Seuraavana aamuna talutettiin Osmondin uljas sotaori oven eteen ja kaikki soturit, jotka vaan voitiin luovuttaa Senliin linnan väestä, olivat valmiit lähtemään mukaan. Pojat seisoivat portailla, toivoen hekin olevansa kylliksi vanhoja lähtemään taistelutanterelle sekä ihmettelivät, miksi Osmoud viipyi. Kun ovi vihdoinkin aukeni, näkivät he ihmeekseen pajan matalassa holviportissa punaisen, hehkuvan uunin edessä Osmondin seisovan puettuna kimmeltävään, teräksiseen sotisopaan, jonka hienoista renkaista tulenliekki kirkkaana heijasti, ja kypärissään oli hänellä pari kultasiipeä, joka merkki myös somisti hänen pitkää suippoa kilpeään.

"Sinun siipesi! Meidän siipemme!" huudahti Rikhard, "Centevillen vaakunamerkki!"

"Lentäkööt ne vihollisen perässä, vaan ei edellä", sanoi herra Eerikki. "Lähde matkaan Jumala kerallasi, poikani — osoittaudu mieheksi — elä anna tanskalaisille heimolaisillemme aihetta sanomaan meidän oppineen ranskalaisia temppuja pohjoismaalaisten iskujen asemesta."

Tämmöisillä jäähyväissanoilla evästettynä lähti Osmond Senliistä. Molemmat pojat riensivät ylös linnan harjalle seuratakseen häntä silmillään niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Korkein torni tuli siitä hetkestä heidän pää-olinpaikakseen, ja alinomaa he tähystelivät sille taholle, jonne Osmond oli kadonnut. Mutta ajan oloon he väsyivät vahdinpitoonsa ja palasivat leikkeihinsä linnan pihaan.

Eräänä päivänä olivat he lohikäärmeisillä, ja Alberic oli olevinaan lohikäärme. Hän makasi selällään, läähättäen täyttä väkeään, siten muka osoittaen purskuttavansa hirmuisesti tulta ja savua Rikhardin, ritarin päälle. Tämä taas koki suurine puumiekkoineen ja seiväspeitsineen kolhia sitä kuoliaaksi. Mutta leikin kuumimmillaan ollessa taukosi lohikäärme äkkiä puhkumasta, kapasi pystyyn ja osoitti sormellaan vartijata ylhäällä tornissa. Tämä oli pannut torven suulleen ja tuossa tuokiossa räikähti kimeä signaali tornista.

Äänekkäästi huutaen syöksyivät molemmat pojat suoraa päätä portaita ylös ja tulivat tasakatolle niin hengästyksissään, etteivät voineet edes vartijalta tiedustaa, mitä hän näki. Vartija osoitti sormellaan tasangolle päin, ja tarkkanäköinen Alberic huudahti: "Minä näen jotakin, hyvä prinssi, ettekö tekin erota mustaa pilkkua kaukana nummella?"

"Se meni nyt kummun taa, mutta — kas tuossa se on taas! Miten nopeasti se ratsastaa!"

"Niin käypi kuin linnun lento", sanoi Rikhard, "niin nopeasti, niin nopeasti…"

"Eihän karkuuttanekin vain pakoon", sanoi Alberic, hieman levottomana katsahtaen vartijaan, sillä hän oli rajalta kotoisin ja kauhistuttavia juttuja Contentin kreivin tuhoovasta maahankarkauksesta kerrottiin päivät päästään Epten ympäristöllä.

"Eikä mitä, nuori herra", sanoi vartija, "sitä ei tarvitse pelätä.
Kyllä minä tiedän millä lailla miehet ratsastavat sodasta paetessaan."

"Ei tosiaankaan, tuon hevosen juoksu ei tiedä mitään pahaa", sanoi herra Eerikki, joka nyt oli saapunut yhteen joukkoon.

"Minä näen hänet paremmin! Näen hevosen!" huusi Rikhard, hyppien innoissaan, niin että herra Eerikin oli pakko tarttua häneen kiinni ja varoittaa: "Jollette pysy aloillanne, prinssi, niin saatatte pian luisua alas linnan harjalta. Enemmin kuulisin tappelussa hävityn kuin soisin semmoisen tapahtuvan."

"Lippu tahi ratsulippu", sanoi vartija, "minusta hän ratsastaa nuoren vapaaherran tavoin."

"Niin totta tosiaan! Ripeä poikani! Hän on suorittanut asiansa oivallisesti!" huudahti herra Eerikki, ratsastajan tultua paremmin näkyviin. "Tanskalaiset ovat saaneet nähdä, kuinka me kasvatamme poikiamme!"

"Hänen siipensä tuovat hyviä uutisia", sanoi Rikhard. "Antakaa minun mennä, herra Eerikki; minun täytyy kertoa tästä Astrida rouvalle."

Nostosilta laskettiin alas, raskas ristikkoportti avattiin ja linnan kaikkien asukkaiden seistessä pihalla ajaa karahutti sisään soturi kypärissä siivet ja kädessä liehuva lippu, jonka hän tullessaan laski levälleen Normandian pikku herttuan jalkain juureen. Hämmästyksen huuto pääsi kaikilta nähdessään lipussa Ranskan kultaiset liljat, ja hätäilevin, loppumattomin kysymyksin keräytyivät he hänen ympärilleen.

Rikhard tarttui nuoren ritarin käteen, vieden hänet saliin, missä kaikki sijottuivat hänen ympärilleen kuullakseen uutisia. Hänen isänsä ensimmäinen kysymys oli, mitä hän piti heidän heimolaisistaan, tanskalaisista.

"Sivistymättömiä tovereja, isä, se täytyy minun tunnustaa", sanoi Osmond hymyillen ja päätään pudistaen. "Minä en voinut maljaani juoda heidän onnekseen ihmisenkallosta — niin kultakoristeinen kuin se olikin."

"Mutta eivät siltä huonompia soturia," sanoi herra Eerikki. "No niinpä niin, ja sinä tietenkin olit siksi hieno ja turhamainen, ettet käsittänyt tuota vanhaa hyvää tapaa repiä koko lammasta palasiksi. Sinun kai piti leikata viipaleesi hienolla ranskalaisella veitsinykerölläsi."

Osmond ei voinut käsittää, että mies voisi olla urhoollisempi ollessaan raaka kuin metsäläinen, mutta hän katsoi viisaammaksi olla vaiti ja Rikhard pyysi kärsimätönnä saada kuulla taistelusta sekä missä se oli suoritettu.

"Diven rannalla," sanoi Osmond. "Oi isä! syystäpä saatatte kutsua vanhaa Harcourtia ovelaksi — Revonsydän se pitäisi hänen nimensä olla, eikä Karhunsydän! Kuulkaahan kummaa kun hän oli lähettänyt frankeille sanan, että tanskalaiset olivat hyökänneet hänen päällensä koko voimallaan, ja pyysi näitä tulemaan avukseen."

"Toivon, ettei siinä ollut kavallusta. Mitään vilppiä ei saa minun nimessäni tehdä!" huudahti Rikhard semmoinen arvokkuus äänessä ja liikkeissä, että he kaikki sillä hetkellä tunsivat hänet todellakin ruhtinaakseen kokonaan unohtaen hänen nuoren ikänsä.

"Ei, luulisitteko minun sitte sotatapahtumista kertovan näin ilomielin," sanoi Osmond. "Bernardin tarkoitus oli vain saattaa yhteen kuninkaat näyttääkseen Ludvigille, että teillä, herttuani, oli ystäviä, jotka kykenivät puolustamaan laillista asiaanne. Hän koetti vain välttää verenvuodatusta."

"Tanskalaiset olivat leiriytyneet Liven rannalle, ja samassa kun frankit tulivat näkyviin, lähetti Harald Sinihammas airueen Ludvigin luo, kehoittamaan häntä poistumaan Normandiasta ja jättämään maan teille, sen lailliselle haltijalle. Ludvig, joka mesikielin toivoi voittavansa hänet puolelleen, halusi keskustella hänen kanssansa persoonallisesti."

"Siellä, missä tuskin maltoin olla. Bernard oli koonnut meidät kaikki, rehelliset normannit, ja asettanut meidät kuninkaan ratsulipun, tämän samaisen lipun alle, ikäänkuin puolustamaan sitä tanskalaisia vastaan. Kaikesta päättäen oli hän ihan yhtä maata Ludvigin kanssa, johti häntä neuvoillaan ja tuntui tosiaankin olevan hänen paras ystävänsä ja neuvonantajansa. Mutta yhdessä asiassa ei hän saanut valtaa: tuo kiittämätön, arka konna, Montreuilin Herluin, tuli kuninkaan mukana, nähtävästi toivossa saada olla osallisena saaliinjaossa meidän jouduttua perikatoon. Kun Bernard neuvoi kuningasta lähettämään hänet kotiinsa takaisin, koska yksikään uskollinen normanni ei sietänyt häntä silmiensä edessä, vannoivat nuo tuittupäiset frankit, ettei ainoakaan normanni voisi estää heitä tuomasta kerallaan ketä halusivat.

"Sitte pystytettiin teltta joen rannalle, jossa molemmat kuninkaat yhdessä Bernardin Bretagnen Allanin ja kreivi Hugon kanssa pitivät kokousta. Me kaikki seisoimme ulkopuolella, ja molemmat sotajoukot alkoivat sekaantua toisiinsa, jolloin me normannit teimme tanskalaisten tuttavuutta. Siellä oli muuan metsäläisen näköinen punatukkainen miehenkarhu, joka sanoi olleensa Anlaffin kanssa Englannissa, ja tiesi paljon kertoa Norjan kuninkaan Hakonin urostöistä. Äkkiä osoitti hän muuatta lähellämme seisovata ritaria, joka puheli erään Continin seuralaisen kanssa, ja tiedusti minulta hänen nimeään. Vereni kiehuivat vastatessani, että se oli Montreuil itse. 'Hän, joka on ollut syynä herttuanne kuolemaan!' huudahti tanskalainen. 'Haa! Te normannit olette kehnoja, turmeltuneita Odinin poikia, salliessanne hänen elävän'."

"Toivon sinun sanoneen, poikani, ettemme noudata Odinin lakeja," lausui
Astrida rouva.

"Sanaakaan sanoa en kerinnyt, täti, kun tanskalaiset jo ottivat koston itse toimekseen. Siinä silmänräpähtämässä syöksyivät he kamaline sotakirveineen Herluinin kimppuun ja kurikoivat onnettoman kuoliaaksi. Nyt se vasta rytäkkä nousi! Jokainen iski ympärilleen, tietämättä ketä ja miksi. Muutamat huusivat Thor auta , toiset Dieu aide , jotkut taas Montjoie S:t Denis! Pohjoismaalaisveri frankkilaista vastaan — se oli ainoa ohjeemme. Minä seisoin tämän ratsulipun juurella ja ankarasti oli minun oteltava ennen kuin sain sen lopultakin haltuuni."

"He kiiruhtivat ulos teltasta, kuten näytti, yhtyäkseen taas miehiinsä. Ludvig nousi ratsaille. Mutta tiedättehän vanhastaan, hyvä prinssi, että hän on kehno ratsastaja, ja niinpä kiidätti hevonen miesparan ihan tanskalaisten sankimpaan joukkoon. Kuningas Harald vangitsi hänet omin käsin ja jätti hänet neljän ritarin vartioitavaksi. Mutta sitte se hyväkäs onnistui joko lahjomaan vartijansa taikka, kuten he väittivät, karkaamaan heidän ryöstäessään hänen telttaansa. Kuinka se kävi päinsä, en osaa sanoa; se vaan oli varma, että kun Harald vaati kuningasta takaisin, oli hän tipotiessään."

"Malttakaahan. Hän ratsasti neljä peninkulmaa ja tapasi Rouenissa erään katalan porvarin, jonka lahjoi kätkemään itsensä Halavaluotoon. Bernard pani kuitenkin tarkan peräänkuulustelun ja sai selville, että tuon veijarin oli nähty keskustelevan ranskalaisen ratsastajan kanssa. Siitäpä Bernard veti kovalle hänen vaimonsa ja lapsensa, uhaten heidät siihen paikkaansa surmata, jolleivät ilmaisisi salaisuutta. Kuninkaan oli siis pakko ryömiä kauniisti esiin piilopaikastaan ja nyt istuu hän lukkojen ja salpojen takana Rolfin tornissa, missä tanskalainen soturi sotakirves olalla on jokaisessa portaiden käänteessä vartioimassa."

"Haa, haa!" huudahti Rikhard. "Tahtoisinpa tietää, mitä hän pitää olostaan! Olisipa hauska kuulla, tokko hän enää muistaa, kuinka hän nosti minut ikkunalle ja vannoi juhlallisesti tahtovansa ainoastaan — minun parastani!"

"Olin silloin pikku poika," vastasi Rikhard ylpeästi. "Mutta nyt — muurienkin täytyy muistuttaa häntä valastaan sekä Bernardin sanoista, että taivas on maksava hänelle samalla mitalla kuin hän kohtelee minua."

"Muista se, lapseni, kavahda rikottuja valoja," lausui isä Luukas, "mutta elä muistele vahingonilolla vihollisesi kaatumista. Olisi parempi, että menisimme kaikki kappeliin lausumaan kiitoksemme Hänelle, jolle ne yksin kuuluvat!"

Lähes vuosikautisen vankeuden perästä täytyi kuninkaan sitoutua maksamaan lunnaat ja siihen saakka, kunnes oltiin yhtä mieltä ehdoista, olivat hänen molemmat poikansa annettavat panttivangeiksi normanneille, jota vastoin kuningas sai palata omaan valtakuntaansa. Prinssit piti lähettää Bayeuxiin, jonne Rikhard oli palannut Centevillein katsannon alla ja jossa hänellä oli nyt lupa kävellä tahi ratsastaa vapaasti ympäriinsä, tosin suojelusvahdin seuraamana.

"Onpa hupaista, kun Carloman tulee tänne. Minä olen koettava parastani, että hän viihtyy hyvin luonamme", sanoi Rikhard. "Mutta Lotharin en toivoisi tulevan mukana."

"Kunpa hän sentään tulisi", sanoi hyvä isä Luukas, "jotta saisitte tilaisuuden osoittaa, onko isänne viimeinen opetus saanut sijaa sydämmessänne ja voitteko palkita pahan hyvällä."

Herttuan kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään. Hän ja Alberic asettuivat uudestaan paikallensa vahtitornissa. Vihdoin näkivät he ratsastajaparven lähenevän, keskellään hyvin ummistettu kantotuoli, jota kaksi hevosta välillään kantoi. "Nuo eivät voi olla prinssit," sanoi Alberic, "se on varmaankin joku sairas nainen."

"Toivon, ettei olisi kuningatar!" huudahti Rikhard nurjalla mielellä. "Mutta eläpäs, Lotharhan se on semmoinen pelkuri. Pelkäsi vannaankin ratsastaa, eikä kuningatar arvatenkaan tohtinut lähettää lemmikkiään matkaan, vaatehtimatta häntä kuin mitäkin pikku mamselia. Mutta lähdetäänhän alas, Alberic; min'en sano mitään tylyjä sanoja Lotharille, jos vain maltan olla sen tekemättä."

Rikhard tuli prinssejä vastaan pihalla, vaaleakiharainen pää paljaana.
Hän kumarsi tulleille niin miellyttävän kohteliaasti, että rouva
Astrida pukkasi poikaansa käsivarteen kysyen, eikö hänestä ollut heidän
pikku herttuansa kaunein ja rakastettavin lapsi koko kristikunnassa.

Synkin katsein laskeusi Lothar kantotuolista, mutta ei osoittanut pikku herttualle vähintäkään huomaavaisuutta, menihän vaan saliin, kärttyisästi käskien hovipoikansa Charlotin seuraamaan itseään. Täällä hän sanaakaan sanomatta heittäysi ylimmäiselle kunnia-istuimelle ja käski Charlotin hankkimaan viiniä.

Silläaikaa kurkisti Rikhard kantotuoliin ja näki Carlomanin ryömineen yhteen nurkkaan vapisten ja nyyhkyttäen kauhistuksesta.

"Carloman, rakas pikku Carloman! Elä itke, tule ulos — se olen minä, sinun oma Rikhardisi. Etkö salli minun toivottaa sinua tervetulleeksi?"

Carloman silmäsi arasti ylös, tarttui innokkaasti ojennettuun käteen ja heittäytyi Rikhardin kaulaan.

"Oo Rikhard, lähetä meidät takaisin! Elä anna niiden villien tanskalaisten tappaa meitä."

"Kukaan ei tule tekemään teille vähintäkään pahaa. Ei täällä ole tanskalaisia. Sinä olet minun vieraani, ystäväni, veljeni. Silmät auki! Tässä on minun oma, hyvä kasvattajani, Astrida rouva."

"Mutta äiti sanoi normannien tappavan meidät, kun me pidimme sinua vankina. Hän itki ja parkui eikä tahtonut päästää meitä, mutta ne häjyt miehet hilasivat meidät pois väkisin. Voi, anna meidän mennä kotiin jälleen!"

"En voi sitä tehdä," sanoi Rikhard, "te kun olette Tanskan kuninkaan vankeja ettekä minun. Mutta minä pidän sinusta niin ihmeesti ja sinä saat kaikki mitä minulla on, jollet vain itke, kiltti Carloman. Voi, rouva Astrida, mitä minun pitää tehdä? Ettekö te voi lohduttaa häntä" — jatkoi herttua, kun poikaraukka nyyhkien riippui kiinni hänessä.

Rouva Astrida läheni, tahtoi tarttua hänen käteensä, puhutellen häntä hyväilevin äänin, mutta Carloman hypähtäen vavahti takaisin ja huudahti uudelleen kauhistuksesta. — Kookkaine vartaloineen, korkeine myssyineen ja ryppyisine kasvoineen näytti rouva Astrida hänestä noita-akalta, ja kun hän ei osannut puhua ranskaa, ei Carloman ymmärtänyt hänen ystävällisiä sanojaan. Vihdoin suostui prinssi kuitenkin Rikhardin taluttamana lähtemään saliin, missä Lothar nyreänä istui kunnia-istuimella toinen jalka allaan ja sormi suussa.

"No senpä sanonen, herttua herraseni," lausui hän, "eikö tässä vanhassa hökkelissä ole niin mitään suuhun pantavaa? Eikö tilkkaakaan Bourdeaux'ta?"

Rikhard voi vaivoin hillitä harmiaan tämän epäkohteliaan puhuttelemisen johdosta. Tyynesti vastasi hän kuitenkin, ettei mitään sellaista luullut löytyvän, mutta kyllä sen sijaan hyvää normannilaista hedelmä- tahi omenaviiniä.

"Aivan kuin minä kävisinkin härppimään teidän talonpoikaisjuomianne!
Olen käskenyt tuomaan iltaseni sisään — miksi sitä ei tule?"

"Siksi kun te ette ole herra tässä talossa", pyöri Rikhardin huulilla, mutta hän hillitsihe ja vastasi, että iltanen olisi koht'sillään valmis. Carloman katsoi rukoilevasti veljeensä sanoen: "Elä ärsytä heitä, Lothar!"

"Mitä! Yhäkö sinä itket, tyhmä poika," sanoi Lothar. "Etkö tiedä, että jos uskaltavat suututtaa meitä, niin isä kurittaa heitä ansionsa mukaan? Tuokaa sisään iltanen, sanon minä, ja antakaa minulle ortolan-piirakainen."

"Ette kai arvele antaa minulle mitään, josta pidän? Sanon teille, että se käypi teille kalliiksi."

"Minä vähät teidän kananpojistanne, — olenhan sanonut tahtovani ortolaneja."

"Jollen minä pian nöyryytä tuota poikaa, älköön nimeni olko Eerikki", mutisi vapaaherra.

"Kuinkahan lapsiraukkamme onkaan saanut kärsiä hänen tähtensä", päivitteli rouva Astrida, "mutta tuota toista poikasta tulee minun surkuni. Niin pieni ja heikko! Mutta meidän pikku herttuatapa kannattaa katsella, miten hellästi hän kohtelee häntä."

"Hän on liian uljas ja vahva ollakseen muuta kuin lempeä", sanoi Osmond. Ja tuo vilkas, innokas poika oli tosiaankin lempeä ja hellä kuni tyttö tälle heikolle, aralle lapselle. Ystävällisin sanoin maanitteli hän hänet syömään, lohdutteli kaikilla tavoin ja sen sijaan että olisi nauranut hänen pelolleen, pysyttelihe hänen ja suuren verikoiran Hardigrasin välissä ja vei koiran aina edemmäksi, kun se yritti tulla liian lähelle.

Ei kukaan liikahtanut totellakseen häntä, ja koira leivänmuruja etsiessään läheni taas Lotharia.

"Aja pois se", toisti hän potkaisten sitä jalallaan. Koira härähti, ja Rikhard hyppäsi pystyyn närkästyneenä. "Prinssi Lothar", sanoi hän, "en pidä väliä mitä te muutoin suvaitsette tehdä, mutta koirani ja väkeni on teidän annettava olla rauhassa."

"Sanon sinulle, että olen prinssi! Teen mitä tahdon! Haa, ken se on, joka nauraa tuolla?" kirkui pahasisuinen poika, polkien lattiaan.

"Ei ole niinkään helppoa Ranskan prinssien pieksättää täällä vapaasukuisia normanneja", lausui Walter Metsästäjän karkea ääni. "On kaiketi vielä palkinto sitäkin piiskaniskua varten, jonka hänen armonsa herttua kärsi minun tähteni."

"Vait, vait, Walter!" sanoi Rikhard. Mutta Lothar oli siepannut käteensä jakkaran ja oli juuri lähättää sillä metsästäjää, kun joku tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Osmond, joka hyvin tunsi hänen ilkeän tapansa, piteli häntä kiinni molemmin käsin, huolimatta hänen hurjasta kirkumisestaan ja ponnistuksistaan, mikä muistutti metsäläisen käytöksestä.

Herra Eerikki pauhasi sill'aikaa normandiansekaisella ranskankielellään: "Teen tiettäväksenne, nuori herraseni, niin prinssi kuin olettekin, että olette meidän vankimme ja saatte istua vankeudessa vedellä ja leivällä, jollette ota mukautuaksenne."

Lothar, joka ei joko kuullut tai ei uskonut näitä sanoja, rimpuili vain kahta kauheammin, mutta nuoren, karskin sotilaan kourat olivat kylliksi kovat pitääkseen ponnistelijan aisoissa. Ja lopuksi kannettiin tuo potkiva ja kirkuva poika Rikhardin rukoilemisista huolimatta salista pois ja sulettiin yksikseen tyhjään huoneesen.

"Antaahan nulikan olla hetkisen itsekseen", sanoi herra Eerikki, työntäen herttuan syrjään. "Kun hän on oppinut tuntemaan väkevämpänsä, saadaan lepo ja rauha taloon jälleen."

Rikhardin täytyi kääntyä tyynnyttämään Carlomania, joka oli ryöminyt pakoon pimeään nurkkaan, missä hän istui itkien ja vapisten kuin haavan lehti. Hän aivan hätkähti kauhistuksesta, kun Rikhard kosketti häneen.

Rikhard koki taas lohduttaa häntä, mutta hän ei näyttänyt kuulevan eikä huolivan siitä. "Oi, voi, meille sanottiin, että sinä löisit ja kiusaisit meitä ja kostaisit siten kaiken sen ilkeyden, jolla me kohtelimme sinua, mutta enhän ainakaan minä polttanut sinun poskeasi!" vaikerteli hän.

"Emme tahdo sinua kiusata ei vaikka mikä olisi, kiltti Carloman! Eikä Lothar ole vankeudessa, on vain sulettuna huoneesen, kunnes tulee kiltiksi."

"Lothar se poltti sen", toisti Carloman. "Etkä sinä saa todellakaan olla minulle paha, sillä äitini suuttui kauheasti, kun en pidättänyt Osmondia tavatessani hänet olkikupoineen. Hän tuli niin vimmoihinsa, että antoi minulle semmoisen sätkäyksen, että keperryin siinä paikassa selälleni. Mutta olitko sinä todellakin siinä kuvossa, Rikhard?"

Rikhard kertoi jutun ja oli hyvillään nähdessään Carlomanin sille hymyilevän. Sitte neuvoi rouva Astrida häntä saattamaan pikku ystävänsä vuoteelle. Carloman ei tahtonut panna maata, ennenkun sai vieläkin pitää Rikhardia kädestä. Eikä pikku herttuakaan säästänyt vaivojaan tyynnyttääkseen ja hellitelläkseen ystäväänsä, sillä hän tiesi itse, miten katkerata on olla hylättynä vankina kaukana omaistensa piiristä.

"Luulin, että sinä olisit minulle hyvä", sanoi Carloman. "Mitä Lothariin tulee, niin teethän vallan oikein kohdellessasi häntä kuten hän sinua."

"Ei toki, Carloman; jos minulla olisi veli, en koskaan puhuisi hänestä sillä tavoin."

Lapsi nousi kyynärpäilleen ja katsoi Rikhardia totisena kasvoihin.
"Sitä ei ole kukaan sanonut minulle ennen."

"En kuuntele koskaan veli Hilariusta — hän on niin pitkäpiimäinen ja väsyttävä. Sitä paitsi ei kukaan ole milloinkaan hyvä vihamiehilleen."

"Niin tekivät", jatkoi Rikhard, tehden ristinmerkin, "mutta hän on mennyt taivaasen."

"Tahtoisinpa tietää, onko siellä onnellisempaa kuin täällä", sanoi Carloman. "Min' en ole onnellinen. Mutta sanoppa mulle, minkä tähden meidän tulee olla hyviä niille, jotka meitä vihaavat."

"Koska hurskaat pyhimykset olivat — ja katso ristiinnaulitun kuvaa, Carloman. Ristiinnaulitseminen tapahtui niiden tähden, jotka vihasivat Vapahtajaa. Ja etkö tiedä, mitä Paternosterimme sanoo?"

Pikku Carloman rukka osasi ainoastaan ulkomuistilta Herran rukouksen latinaksi eikä hänellä ollut aavistustakaan sen sisällyksestä; Rikhard sitä vastoin oli saanut siinä huolellista opetusta isä Luukkaalta. Hän alkoi selittää sitä, mutta ei ennättänyt montakaan sanaa lausua, kun pikku Carloman oli vaipunut uneen. Herttua hiipi hiljaa pois pyytääkseen lupaa mennä Lotharin luo. Sitte astui hän huoneesen, jossa oli aivan pimeä, kädessä tulisoihtu, joka hulmusi ilmanvedossa niin, ettei hän alussa nähnyt mitään, mutta lopulta erotti epäselvän esineen lattialta.

Lothar keskeytti hänet. "Liputa tiehesi", sanoi hän kiivaasti. "Jos sinun vuorosi on nyt, niin kaiketi tässä vielä minunkin tulee. Toivon, että äiti olisi pitänyt sanansa ja puhkaisuttanut silmäsi."

Rikhardin luontainen luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi sietänyt moista vastausta. "Teette häpeällisesti puhuessanne tuolla tavalla, kun tulin tänne ainoastaan tehdäkseni teille hyvää. Mutta samantekevä, minä annan teidän myöskin olla täällä koko yön, enkä pyydä herra Eerikkiä laskemaan teitä ulos." Ja hän paukahutti raskaan oven jälkeensä kiinni, niin että käytävissä kaikui. Mutta hänen omatuntonsa soimasi häntä lukiessaan rukouksiaan ja muistaessaan, mitä hän Carlomanille oli sanonut. Hän ei voinut nukkua lämpimällä vuoteellaan Lotharin viruessa kylmän, tuulisen huoneen lattialla. Herra Eerikki oli tosin sanonut että se tekisi hänelle hyvää; mutta herra Eerikki tuskin tiesi, kuinka arkoja Ranskan prinssit olivat.

Rikhard hiipi siis takaisin pimeässä, veti pois salvan ja huusi puoliääneen: "Prinssi, prinssi, olen pahoillani kun vihastuin. Tulkaa pois ja koetetaan olla ystävykset."

"Tulkaa pois kylmästä ja pimeästä. Täällä minä olen. Näytän teille tietä. Missä on kätenne? Ai, miten kylmä! Suokaa minun taluttaa teidät alas takkavalkealle saliin."

Pelko, kylmä ja pimeä olivat lannistaneet Lotharin ja hän antoi Rikhardin taluttaa itsensä tyynesti alas. Tulen ympärillä salin alapäässä kuorsasi puoli tusinaa asesotamiehiä. Ylälieden ääressä makasi ainoastaan Hardigras, joka poikain sisään tullessa kohotti päätään. Rikhardin kuiskaukset ja ystävälliset viittoilemiset rauhoittivat valppaan vartijan kuitenkin heti, ja molemmat pienet prinssit istahtivat yhdessä lieden viereen, Lothar kummissaan mutta nureamielisenä. Rikhard kohenteli hiiliä saadakseen ne hehkumaan lämpimämmin ja sanoi sitte: "Prinssi, ettekö suvaitse, että olisimme ystävykset?"

Rikhard ajatteli itsekseen, että hänen ystävällisyytensä olisi Lotharin puolelta ansainnut sydämmellisempääkin vastakaikua, ja kun ei Lotharin vastaus kehoittanut häntä pitempiin puheihin, vei hän prinssin vuoteelleen, heti kun hän oli tarpeekseen lämmitellyt.

Kuten vapaaherra oli ennustanut, saatiin talossa nyt enemmän rauhaa, Lotharin opittua tuntemaan, että hänen täytyi mukautua ja ettei kukaan välittänyt hänen uhkauksistaan. Hän oli hyvin kärttyisä ja nurpeissaan, ja otti Rikhardin kärsivällisyyden tiukalle, mutta mitään uusia puuskia ei kuitenkaan sattunut, ja jonkun ajan perästä saattoi huomata edistystä parempaan. Hän ei voinut aina kopeilla niin sävyisätä ja herttaisen hyvää luontoa vastaan kuin pikku herttuan. Ja itse se seikka, että häntä nyt pidettiin ohjissa, vaikutti häneen edullisesti, hän kun tähän saakka oli saanut kotonaan harjoittaa mitä hurjinta vallattomuutta.

Osmondinkin kuultiin kerran sanovan, että oli vahinko, kun poika ei saanut olla panttivankina koko elinaikaansa, johon herra Eerikki vastasi: "Niin, kun pääsisimme vain vaivasta kasvattaa hänet."

Pikku Carloman lakkasi kuitenkin vähitellen pelkäämästä linnan asukkaita, paitsi Hardigraa, jonka lähestyessä hän aina vapisi ja vetäysi pakoon. Hän uusi vanhan ystävyytensä Osmondin kanssa, ei hätkähtänyt enää herra Eerikin sisään astuessa, nauroi Albericin hilpeille ilveille ja istui mielellään rouva Astridan polvilla ja kuunteli hänen lauluaan, vaikk'ei ymmärtänyt sanaakaan. Mutta suurinta mieltymystä osoitti hän yhä vielä ensimmäistä ystävätään, herttua Rikhardia kohtaan. Käsi kädessä kulkivat he kaikkialla yhdessä ja Rikhard nosteli häntä jyrkissä portaissa sekä säälien hänen heikkouttaan pysyi erillään meluisista leikeistä. Hän sai Carlomaninkin ottamaan osaa opetukseen, jota kelpo isä Luukas joka perjantai- ja sunnuntai-iltapuolina antoi lapsille linnan kappelissa. Tämä hyvä pappi seisoi alttarin askelmalla lapset puoliympyrässä ympärillään: asesepän poika ja tyttö, metsästäjän pikku poika, Montémarin nuori vapaaherra, Normandian herttua ja Ranskan prinssi — kaikkia hän täällä yhtäläisesti opetti, selittäen heille asioita, joita heidän oli opittava uskomaan ja tuntemaan. Eikä Carloman niin muodoin enää ihmetellyt, miksi Rikhard piti oikeana olla hyvä vihollisilleen. Vaikkakaan hän alussa ei ollut tiedoissa vetänyt vertoja tuolle pienelle, karkeaan nahkaturkkiin puetulle metsästäjälle, näytti hän kuitenkin oppivan pyhät opetukset syvemmin kuin kukaan muu, niin — hän näytti koettavan noudattaakin niitä. Heikko terveytensä näytti ainoastaan olevan hänelle apuna saamaan paljoa paremman käsityksen niiden lohduttavasta merkityksestä, paremman kuin itse Rikhard ja Alberic. Ja isä Luukas kertoi kohta rouva Astridalle, että tällä lapsella oli pyhimyksen mieli.

Carlomanilla oli todella paljoa enemmän taipumusta syvempään ajatuselämään juuri sen vuoksi, kun hän saattoi niin tuiki vähän ottaa osaa toisten poikain leikkeihin. Kilpajuoksu pihan ympäri meni hänen voimainsa yli, raitis tuuli ylhäällä linnan harjalla vilusti ja värisytti häntä, ja äänekkäät, työläät leikit kauhistivat häntä kerrassaan. Ennen oli hänellä ollut tapana itkeä, kun Lothar sanoi, että hänen olisi parasta ajattaa tukkansa ja ruveta munkiksi; mutta nyt hän vallan tyynenä sanoi mielelläänkin rupeavansa siksi, jos hän vain voisi tulla kyllin hyväksi.

Rouva Astrida huokaili ja pudisti päätään, sillä hän pelkäsi, ettei lapsiraukka koskaan eläisi tullakseen joksikin täällä maan päällä. Vaikka erotus Carlomanin ja Rikhardin välillä oli jo alusta pitäen ollut suuri, oli se kuitenkin nyt paljoa suurempi. Rikhard oli vain kymmenvuotiaaksi harvinaisen iso ja vahva poika, oli suora ja harteva korkeankaarevine rintoineen ja kasvoi rivakasti. Carloman sitä vastoin näytti kuihtuvan, oli heikkoudesta eteenpäin kumarassa, ja hänellä oli hienot, terävät, jyrkät kasvonpiirteet sekä kalpeat, kuopallaan olevat kasvot. Hän näytti pimeässä kasvaneelta kasvilta.

Vanha vapaaherra sanoi kyllä karaisevien, terveellisten elämäntapojen vahvistavan ja ripeyttävän sairaita lapsia, ja Lothar voimistui kyllä terveydeltään ja samalla luonteeltaankin, mutta hänen pikku veikollaan ei ollut tarpeeksi voimaa kestämään tämmöistä muutosta. Hän kuihtui ja surkastui yhä enemmän päivä päivältä. Ja kun syksy saapui ja tuuli kävi kylmäksi ja kosteaksi, huononi hän huononemistaan ja poistui tuskin milloinkaan hyvän Astrida rouvan polvilta. Ei se ollut mitään tiettyä tautiakaan, mutta siitä huolimatta heikkoni ja riutui hän vaan. Hänelle tehtiin pieni vuode tulen ääreen ja suuri kunnia-istuin pantiin tämän ja oven väliin, jottei veto kävisi. Siellä hän sitte parhaasta päästä oleskeli kärsivällisesti tunti tunniltaan, puhuen heikolla äänellä tahi hymyillen ja näyttäen tyytyväistä mieltä, kun joku, josta hän piti, tuli hänen luokseen. Hyvillä mielin otti hän myös vastaan isä Luukkaan, kun hän tuli rukouksia lukemaan, ja aina valaisi kalpeita kasvoja ilonsäde, kun hänen rakas, pikku herttuansa tuli ja iloisella tavallaan kertoili hänelle ratsastuksistaan ja metsästysseikkailuistaan. Sairas vieraansa antoi Rikhardille paljo ajattelemisen aihetta. Hän ei tahallaan viipynyt koskaan useampia tuntia poissa hänen luotaan eikä unhoittanut koskaan olla hiljentämättä askeliaan ja ääntään astuessaan saliin, ettei vaan häiritsisi Carlomania, jos hän olisi sattunut nukahtamaan.

"Rikhard, sinäkö se olet?" sanoi tuo pikku poika eräänä päivänä, kun nuori, jäntevä vartalo varovasti hiipi penkin ympäri jo hämärtävässä huoneessa.

"Kiitos, kiltti Rikhard, en ole parempi", ja pienet laihtuneet sormet tapailivat hänen kätösiään.

"Ei, olen venynyt hiljaa vuoteessani ja ajatellut; — Rikhard, kyllä min'en koskaan parane…"

"Tuntuu kuin minun olisi kuoltava", sanoi pikku poika. "Uskon kyllä niin käyvänkin, mutta elä sure, Rikhard. Min'en ole paljoa peloissani. Sinä sanoit aikoja sitte siellä oltavan onnellisempia kuin täällä, ja nyt minä sen tiedän."

"Siellä, missä rakastettu isäni on", sanoi Rikhard ajatuksissaan, "mutta oi, sinä olet kovin nuori kuolemaan."

"En halua elää. On kova, riidanhaluinen maailma täällä alhaalla, täynnä julmia, pahoja ihmisiä, mutta tuolla ylhäällä on rauha. Sinä olet vahva ja rohkea, tulet tekemään heitä paremmiksi; mutta minä olen heikko ja herkkämielinen, huokailisin vaan ja surisin."

"Oo Carloman! Carloman! Min'en voi olla ilman sinua. Pidän sinusta aivan kuin olisit oma veljeni. Sin'et saa kuolla — sinun täytyy elää nähdäksesi jälleen vanhempasi!"

"Sano heille sydämmelliset terveiseni", sanoi Carloman. "Minä menen Isäni luo taivaasen. Olen iloinen, että olen sinun luonasi, Rikhard — ennen en ole ollut koskaan näin onnellinen. Olisin kyllä pelännyt kuolemata, jollei isä Luukas olisi opettanut minulle, kuinka syntini ovat anteeksiannetut. Mutta nyt uskon, että enkelit ja pyhimykset odottavat minua."

Hän puhui heikolla äänellä ja viimeiset sanat sammuivat tuskin kuultavaan kuiskaukseen. Hän nukahti sitte, ja kun iltanen tuotiin sisään, arveli Astrida rouva pienten kasvojen näyttävän tavallista kalpeammilta ja kuultavammilta, mutta hän ei herännyt. Illalla kantoivat he hänet sänkyynsä ja hän heräsi silloin puoleksi tuntoonsa ja vaikeroi kun häntä muutettiin. Rouva Astrida ei tahtonut jättää häntä, ja isä Luukas valvoi hänen kanssansa.

Puoliyön aikana heräsivät linnan asukkaat kuolinkellojen kumeisiin, juhlallisiin läpsäyksiin, jotka kehoittivat heitä nousemaan ylös ja rukouksiinsa sulkemaan sielun, joka teki lähtöä viimeiselle matkalleen. Rikhard ja Lothar olivat tuota pikaa sängyn vieressä. Carloman nukkui yhä edelleen, kädet ristissä rinnan yli, mutta hengitys tuntui voipuneelta ja läähättävältä. Isä Luukas rukoili hänen puolestaan, ja vahakynttilät olivat asetetut sängyn molemmille puolin. Kaikki oli hiljaa, pojat eivät uskaltaneet puhua eikä paikaltaan hievahtaa. Vihdoin he kuulivat pitkän hengenvedon ja sielu oli liihoitellut toiseen maailmaan. Carloman oli poissa, hän oli tosiaankin mennyt onnellisempaan kotiin, todellisempaan kuninkaallisuuteen kuin mitä milloinkaan olisi voinut tulla hänen osakseen maan päällä.

Ja nyt riehahti poikain suru valloilleen. Lothar huusi ääneensä äitiään ja parkui nyyhkyttäen, että hänkin kuolisi — hänen täytyy matkustaa kotiin. Rikhard seisoi mykkänä sängyn vieressä. Suuria kyyneleitä vieri hiljalleen hänen poskensa yli ja hänen rintansa aaltoili hillityistä nyyhkytyksistä. Astrida rouva talutti pojat pois huoneesta ja vei heidät takaisin vuoteelleen. Lothar itki itsensä pian uneen; mutta Rikhard venyi valveilla, suruisena ja syvissä mietteissä, juhlallisen näyn Rouenin tuomiokirkossa taas hänelle näyttäytyessä. Vaikka siitä, kun tuo näky oli hänen edessään ensi kerran, oli nyt lähes kaksi vuotta, oli se jättänyt niin valtavan ja syvän vaikutuksen hänen sydämmeensä, että hän nyt näki sen taas edessään yhä kirkkaammassa valossa.

"Minnehän minä joutunen, konsa oma kuolinhetkeni tulee, jos en ole kostanut pahaa hyvällä?" Ja päätös kypsyi pikku herttuan mielessä.

Kun aamu tuli, tajusi Rikhard vielä selvemmin, että hän oli kadottanut ystävällisen pikku leikkitoverinsa. Ja hän itki taas, aivan kuin ei koskaan voisi lohtua, nähdessään verhotun vuoteen, mistä tuo kärsivällinen hymyily ei koskaan enää häntä tervehtinyt. Hän käsitti nyt rakastaneensa Carlomania varsinkin juuri hänen heikkoutensa ja avuttomuutensa vuoksi.

Mutta hänen surunsa, ei ollut Lotharin surun tapaista, sillä Lotharissa oli se yhtyneenä itsekkääsen pelkoon: hän huusi myötäänsä kuolevansa, jollei pääsisi vapaaksi. Kiivas itkeminen tekikin hänen päänsä kipeäksi ja raskaaksi.

Pikku ruumis, palsamoituna ja lyijykirstuun sulettuna, oli lähetettävä takaisin Ranskaan saadakseen levätä esi-isäinsä haudassa Rheimsin kaupungissa. Lotharista tuntui tämä vieläkin kovemmalta kolaukselta. Hän oli melkein pois suunniltaan epätoivosta ja rukoili kaikkia ihmisiä, kutakin erikseen, lähettämään hänet kotiin, hyvin tietäen, etteivät he voineet sitä tehdä.

"Herra Eerikki", sanoi Rikhard, "sanoitte minulle, että Falaisessa pidetään kreivi Bernardin ja Tanskan kuninkaan kesken neuvottelu. Aijon olla siinä saapuvilla. Tahdotteko tulla kanssani, vai lähteekö Osmond ja te jäätte tänne pitämään prinssiä silmällä?"

"Mikäs nyt on, prinssi Rikhard, teitähän ei tavallisesti huvita olla mukana neuvotteluissa?"

"Mutta minulla on jotakin sanottavaa", vastasi Rikhard. Vapaaherra ei tehnyt vastaväitteitä, sanoihan vaan äidilleen herttuan olevan ihmeteltävän järkevän lapsen ja että hän kyllä pian voisi ottaa hallituksen omaan huostaansa.

Lothar puhkesi uuteen valitukseen nähdessään, että Rikhard tuli matkustamaan pois. Tämän läsnäollessa tuntui hänestä turvallisemmalta, ja hän kuvitteli mielessään, että he nyt, kun Carloman oli kuollut, kostaisivat hänelle hänen entiset vääryytensä. Herttua vakuutti hänelle moneen kertaan ettei hän aikonut muuta kuin hyvää hänelle ja lisäsi: "Kun tulen takaisin, saat tietää jotakin, Lothar." Uskoen hänet sitte rouva Astridan, Osmondin ja Albericin hyväntahtoiseen huostaan, läksi Rikhard matkalle, ratsastaen pikku hevosellaan herra Eerikin ja kolmen soturin seuraamana. Rikhard tunsi mielensä angervoksi katsoessaan takaisin Bayeuxin linnaan ja ajatellessaan, ettei siellä enää ollut hänen rakasta pikku ystäväänsä. Mutta oli kirkas, raikas talviaamu, kentät olivat hopeanvalkoisessa peitteessä, huurretta kimmelsivät pensaat ja routautunut maa rimasi iloisesti hevosen kavioiden alla. Sitä mukaa kuin aurinko kohousi vaivaloisesti läpi harmaiden sumujen, jotka himmensivät sen kirkkautta, ja helotti lopulta täydessä loistossaan sinisen taivaan laella, vilkastui myöskin Rikhardin mieli. Hän nauroi ja päästi ilmoille kovia riemuhuutoja, kun jänis tahi kaniini kiiti kanervikon halki tahi varis raakkuen lensi hänen päänsä päällitse, räpytellen leveillä siivillään.

Yötä olivat he muutamassa luostarissa, missä saivat kuulla Parisin Hugon kulkeneen ohitse, ollakseen hänkin saapuvilla Falaisen kokouksessa. Seuraavana päivänä ratsastivat he edelleen.

Illan suussa osoitti vapaaherra sormellaan riviä korkeita kallioisia kukkuloita, joidenka huipulla kohosi suunnattoman suuri linnoitettu torni. "Tuolla loittona", sanoi hän Rikhardille, "on teidän linnanne Falaise, Normandian lujin linnoitus."

Maa kävi yhä karummaksi ja epätasaisemmaksi, mitä enemmän he lähenivät. Keskenään vaihtelivat korkeat, jyrkät vuoret ja ahtaat, metsäiset, kallioiden siellä täällä sulkemat laaksot.

"Oivallisia metsästysmaita!" sanoi herra Eerikki ihaillen. Ja kun Rikhard näki vuohipeuraparven syöksyvän salaman nopeudella metsä-aukeaman ohi, huudahti hän, että heidän täytyi tulla tänne syksyllä joksikin aikaa metsästämään.

Tuntui olevankin metsästäjiä metsässä, sillä kirkkaan talvi-ilman halki kuului tuon tuostakin koirien haukuntaa, metsästäjäin huutoja ja toisinaan kimakasti kaikuvia metsästystorven toitotuksia. Rikhardin silmät loistivat, kasvot hehkuivat innosta kiihoittaessaan ripsakkajalkaista hepoaan yhä kovemmin ja kovemmin eteenpäin, välittämättä siitä, että seurueen raskaammat miehet ja hevoset eivät voineet pysyä hänen rinnallaan epätasaisella maalla ja sakeassa varvikossa.

Äkkiä kuului kummallista murinata ja ulvontaa ihan hänen läheltään. Hevonen viskautui sivulle eikä sitä saanut eteenpäin menemään, jonka tähden Rikhard laskeutui alas ja murtautui jalkaisin tiheikön läpi. Eräällä aukealla paikalla jyrkän, synkän, murattia kasvavan kallion juurella, joka kohousi pystysuorana kuin seinä, huomasi hän hirveän suuren harmaan suden ja ison koiran ottelemassa elämästä ja kuolemasta. Näytti kuin ne olisivat pudonneet tahi vierineet yhdessä äkkijyrkännettä alas huomaamatta sitä raivoissaan. Molemmista vuoti verta ja molempain silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet pimeässä varjossa kallion kupeella. Koira oli alla, melkein voitettuna, teki enää heikkoa vastarintaa. Ja seuraavassa tuokiossa olisi susi valmis syöksymään yksinään olevan lapsen kimppuun…

Mutta pelko ei siltä Rikhardia vallannut hänen itsensä vuoksi, — koiran pelastaminen oli hänen ainoana ajatuksenaan. Silmänräpäyksessä oli hän paljastanut tikarinsa, jota kantoi vyöllään, kiiruhti nyt taistelevien eläinten luo ja survasi aseen koko voimallaan suden kurkkuun, koiran kaikeksi onneksi pitäessä vielä sitä hampaillaan kiinni.

Paininlyönti taukosi. Susi hellitti ja vierähti raskaasti sivulle kuolleena. Koira, virui läähättäen ja hurmeissaan, ja Rikhard pelkäsi sen olevan pahasti haavoitetun. "Poloinen poikaseni! Muhkea koira! Mitä mä nyt teen sinua auttaakseni?" Ja hän silitteli säälien tummaa täplikästä päätä.

Silloin kuului kimeä huuto. Tämän tutun äänen kuullessaan koetti koira nousta ylös ja kohotti päätään, kun samassa metsästyspukuun puettu mies näkyi laskeutuvan alas kallioista polkua. Tulija oli tavattoman kookas mies, kaunisruumiinen, jaloine kasvonpiirteineen. "Haa! Hollah! Vige! Vige! Miten on laitasi, rivakka koirani?" sanoi hän pohjoismaalaiskielellä, vaikk'ei ihan samalla lailla ääntäen kuin Rikhard oli tottunut kuulemaan. "Oletko vialla?"

"Pahoin raadeltuna pelkään", huusi Rikhard vastineeksi, kun uskollinen eläin heilutti häntäänsä ja koki turhaan nousta mennäkseen herraansa vastaan.

"Haa, poikani! Ken olet?" huudahti metsästäjä kummastuneena nähdessään lapsen seisovan kuolleen suden ja haavoitetun koiran välillä. "Näytät joltakin noista ranskalaistutetuista normannilais-aateliskeikareista hienoine kiharoinesi ja koristettuine vöinesi, mutta sanasi ovat pohjoismaalaiset. Kautta Thorin vasaran! Siinähän johottaa tikari suden kurkussa!"

"Se on minun", sanoi Rikhard. "Tapasin koiranne puolikuolleena ja riensin sitä pelastamaan."

"Niinkö teit? Hyvin tehty! Vigeä en olisi tahtonut menettää kaikista Italian aarteista. Olen sulle kiitollisuuden velassa, urhea, nuori ystäväni", sanoi vieras, kaiken aikaa tarkastellen ja hyväillen koiraansa. "Mikä nimesi? Et voi olla etelämaalainen syntyjäsi."

Hänen puhuessaan kuului toisia ääniä huutelevan ja vapaaherra de
Centeville syöksähti esiin viidakosta, pitäen Rikhardin hevosta ohjista.

Samassa tuokiossa lähestyi niinikään metsästysseura polkua myöten.
Näiden etunenässä oli Bernard Tanskalainen.

"Haa!" huudahti hän, "mitäpä näen? Nuori herttuani! Mikä tuopi teidät tänne?" Ja pikaisella kumarruksella vastaanotti Bernard Rikhardin ojennetun käden.

"Tulin tänne ollakseni läsnä kokouksessa", vastasi Rikhard. "Minulla on eräs armonosoitus pyydettävänä Tanskan kuninkaalta."

"Jokainen armonosoitus, joka Tanskan kuninkaalla on vallassaan sinulle antaa, on jo myönnetty", sanoi koiran isäntä lyödessään pikku herttuata olalle suoralla, sydämmellisellä tuttavallisuudella, mikä tätä hämmästytti. Rikhard katsoi häneen ylpeyden sekaisella epävarmuudella, kunnes totuus äkkiä selveni hänelle, ja hän otti lakin päästään huudahtaen: "Kuningas Harald itse! Suokaa anteeksi, herra kuningas!"

"Anteeksi, jaarli Rikhard! Mitä tahdot minun anteeksiantamaan? Kunko olet pelastanut Vigen hengen? Ei mitään ranskalaisia kohteliaisuuksia minulle! Sano toivomuksesi ja se on täytetty! Otanko sinut kerallani jollekin viikinkiretkelle rosvoamaan Irlannin lihavia munkkeja?"

"Ohoh! unhoitin, että ovat tehneet sinusta kristityn, sen pahempi! Näytät olevan niin kelpo pohjan poika, että vallan unohdin sen. Tule, astu rinnalleni ja esitä pyyntösi. Sven, hoi, kanna Vige linnaan ja hoida sen haavoja! Ja nyt, nuori jaarli, sano suoraan asiasi."

"Mitä, sille nuorelle frankilleko? Kuinka! Hehän pitivät sinua vankina, polttivat poskesi ja olisivat tuhonneet koko miehen, jollei vain urhea aseenkantajasi olisi sinua pelastanut."

"Se on ollutta ja mennyttä, Lothar on niin onneton. Veljensä on kuollut, hän on surusta sairaana, sanoo kuolevansa hänkin, jollei pääse kotiinsa."

"Se se vasta mainio asia olisikin, jos tuo kurja, petollinen suku kuolisi hänessä! Miksi sinä hänestä huolehdit — hän on sinun vihollisesi?"

"Hyvä: lupasin sulle, mitä vain pyytäisit. Kaikista oikeuksistani, joita minulla on hänen linnoihinsa tahi persoonaansa, olkoonpa hän vapaa tahi vanki, luovun minä eduksesi. Sinun tarvitsee sopia niistä ainoastaan omien jaarliesi ja vasalliesi kanssa."

Rikhard pelkäsi tämän käyvän vaikeaksikin, mutta apotti Martti saapui kokoukseen ja asettui hänen puolelleen. Sitä paitsi ajatus, että heidän panttivankinsa kuolisi heidän käsiinsä ja ettei heidän ja kuninkaan välillä enää olisi siis mitään yhdyssidettä, painoi paljo vaakakupissa. Ja pitkän neuvottelun perästä suostuivat he päästämään Lotharin vapaaksi ilman lunnaita, mutta ainoastaan ehdolla, että Ludvig takaisi Rikhardille maan rauhallisen omistuksen aina St. Clairiin asti Epten varrella, mikä kauan oli ollut riidanalaisena — joten Alberic nyt kieltämättä tuli Normandian vasalliksi.

Rikhardille oli se päivä kenties elämänsä onnellisin, kun hän ratsasti takaisin Bayeuxiin sanoakseen Lotharille, että hän saisi pian seurata häntä S:t Clairiin, jossa hän jätettäisiin isänsä huostaan.

Täällä kohtasivat he kuningas Ludvigin, vakavana ja suruissaan, kuultuaan pikku Carlomanin kuolleeksi ja ainakin tässä tilaisuudessa näytti hän katuvan petollista menettelyään Normandian isätöntä perillistä kohtaan.

Hän painoi herttuan syliinsä ja hänen suudelmansa oli tällä kertaa vilpitön, kun hän sanoi: "Herttua Rikhard, emme ole tätä teiltä ansainneet. En kohdellut minä teitä sillä tavoin, kuin te olette kohdellut lapsiani. Tahdomme tästä lähtien olla toisillemme uskollisia herrana ja vasallina."

Lotharin viimeiset sanat olivat: "Hyvästi Rikhard, jos eläisin yhdessä kanssasi, voisin ehkä tulla niin hyväksi kuin sinä. En koskaan unhoita, mitä olet minulle tehnyt."

Kun Rikhard vielä kerran saapui juhlakulussa Roueniin ja hänen alamaisensa hurmaantuneina kohottivat riemuhuutoja hänen ympärillään, niin valtasi hänet kuitenkin suloisempi tunnelma kuin mitä kaikki tämä kunnia ja loistavuus saattoi hänessä synnyttää, astuessaan tuomiokirkkoon ja notkistaessaan polvensa isänsä haudalla puhtaalla omallatunnolla ja täydellä tiedolla siitä, että oli koettanut noudattaa isänsä viimeistä tahtoa.

LOPPU.

Vuosia oli vierinyt. Ludvigin valat ja Lotharin lupaukset olivat rikkoutuneet, ja Flanderin Arnulf, herttua Wilhelmin murhaaja, oli kiihoittanut heitä uudistettuihin ja petollisiin hyökkäyksiin Normandiaa vastaan, jotta Rikhardin oli täytynyt neljäntoista vanhasta kuuteenkolmatta ikävuoteen saakka käydä lakkaamatonta sotaa maansa puolustamiseksi. Mutta tämä oli ollut hänelle kunniakas sota, ja hänen rohkeat urotyönsä olivat syystä hankkineet hänelle lisänimen "Rikhard Pelkäämätön", nimi, jonka hän hyvin ansaitsi, sillä hän pelkäsi vain yhtä seikkaa — vääryyden tekemistä.

Vähitellen pääsi hän kuitenkin voitolle vihollisistaan ja rauha palautui. Kun Flanderin Arnulf huomasi, ettei Rikhardia voitu julkisella väkivallalla kukistaa, koetti hän kavaluudella kolmasti salaa murhata hänet, niin kuin isänsäkin. Mutta kaikki nämä murhayritykset olivat epäonnistuneet, ja nyt oli Rikhard saanut monena vuonna nauttia häiritsemätöntä ja kunniakasta rauhaa, vihollisten kadottua näkyvistään.

Kuningas Ludvig saavutti kuolemansa pudotessaan hevosen selästä. Lothar kuoli varhaisessa nuoruudessaan ja hänessä loppui Kaarlo Suuren veltostunut aatelissuku. Ranskan valtaistuimelle nousi Hugo Capet, Rikhardin vanhan ystävän Hugo Valkosen poika. Ollen Rikhardin lanko ja varma liittolainen, kääntyi hän aina tämän puoleen saadakseen neuvoja ja apua kaikissa yrityksissään.

Rouva Astrida ja herra Eerikki olivat kauan uinuneet hiljaisissa haudoissaan. Osmond ja Alberic olivat Rikhardin uskotuimpia neuvonantajia ja parhaita sotapäälliköitä. Apotti Martti johti vielä vanhoilla päivillään Jumiègesin luostaria. Mielellään kävi Rikhard, niinkuin isänsäkin oli tehnyt, häntä siellä katsomassa puhellakseen hänen kanssaan ja nauttiakseen rauhaisassa luostarissa virkistävää lepoa hallitushuolien ja sodan myrskyjen jälkeen.

Ja Rikhard oli itse nyt harmaahapsinen mies kookkaine vartaloineen ja majesteetillisine ryhtineen. Hänen vanhin poikansa oli nyt vanhempi kuin hän itse oli ollut tullessaan "pikku herttuaksi". Ja isänsä unelman tavoin halusi hän viettää vanhuutensa päivät rauhassa ja yksinäisyydessä.

Muutamana kesäiltana sattuu niin, että herttua Rikhard istui tuon valkopartaisen apottivanhuksen rinnalla galleriassa luostarin portin edessä, katsellen mailleen menevää aurinkoa, jonka vienot säteet valaisivat pylväitä ja holvikaaria. He puhelevat keskenään Rouenin hautajaisista ja hopea-avaimesta, sillä apotin suurin ilo on vieläkin kertoa kertomasta päästyä kaikista Wilhelm Pitkämiekan hyvistä teoista ja sanoista.

Heidän siinä istuessaan tulee luostarin portille vanha, ryppyinen ja kumarassa käyvä mies heikoin ja horjuvin, mutta kuitenkin kiireisin askelin, aivan kuin jonkun takaa-ajamana koettaen ponnistaa viimeiset voimansa turvapaikkaan ennättääkseen.

"Voiko tuommoinen vanha ja heikko mies olla pahantekijä, jota takaa ajetaan?" sanoo herttua kummastuneena.

Herttuan nähdessään välähtää pelästyksen salama vanhuksen silmistä. Hän lyö tuskaisesti kätensä yhteen ja kääntyy ikäänkuin paetakseen, mutta kun tuntee olevansa siihen kykenemätön, heittäytyy maahan Rikhardin jalkain juureen.

"Nouse ylös, elä polvistu minun edessäni! En voi sallia, että mies, joka voisi olla isäni, tekee siltä tavoin", sanoo Rikhard, koettaan nostaa häntä seisoalleen. Mutta vanha mies sanat kuullessaan päästää valittavan liikutuksen ja käyristyy kokoon yhä enemmän.

"Ken olet?" kysyy herttua. "Tässä pyhässä huoneessa olet turvattu, mitä tahansa lienet rikkonutkin. Puhu! — ken olet?"

Etkö tunne minua? sanoo vanhus rukoilevasti, "oo, lupaa mulle laupeutta, ennenkun kuulet nimeni."

"Nuo kasvot olen nähnyt kypärin alta", sanoo nyt herttua. "Olet
Flanderin Arnulf."

"En tahtonut tunnustaa heti Ranskan kuningasta, Hugoa. Hän on nyt valloittanut kaupunkini ja hävittänyt maani. Jokainen ranskalainen ja jokainen normanni on vannonut tappavansa minut, kostaakseen teitä kohtaan, jalo herttua, tekemäni rikokset. Minua on ajettu sinne ja tänne, olen ollut ainaisessa hengen vaarassa, kunnes tulin ajatelleeksi, että herttua Rikhardia ylistetään paitsi pelkäämättömyydestä, myöskin armeliaisuudesta, jolle yksikään ruhtinas ei vertoja vedä. Koetin joutua tänne, toivossa, että pyhä isä, apotti, nähdessään katkeran katumukseni, sovittaisi minut luonanne, korkeasukuinen ruhtinas, ja hankkisi minulle anteeksiannon ja turvallisuuden. Oo, jalo herttua, suokaa anteeksi, säälikää minua!"

"Nouskaa ylös, Arnulf", lausuu Rikhard. "Mihin Herran käsi on käynyt, siinä ei ole ihmisten asia kostaa. Isäni kuoleman olen jo ammon aikoja antanut anteeksi, ja teidän vehkeilynne minua itseäni vastaan ovat Jumalan armon kautta tyhjiin rauenneet. Normanneilta ei teiltä ainakaan ole mitään pelättävissä, ja huolenani tulee olemaan hankkia teille lankoni, kuninkaan, anteeksianto. Tulkaa ruokasaliin — tarvitsette virkistystä — kunnianarvoinen apotti on vieraan varaisesti ottava teidät vastaan."

Kiitollisuuden ja vilpittömän katumuksen kyyneltulvalta ei Arnulf saa sanaakaan lausutuksi. Hän antaa nostaa itsensä ylös maasta, vaikka hänen noustessaan onkin pakko nojautua herttuan käsivarteen.

[Rikhardin toimesta annettiin Arnulfille takaisin Arras ja useita muita flaamilaisia kaupunkeja. Rikhard kuoli kahdeksan vuotta sen jälkeen, vuonna 996, jättäen jälkeensä useita lapsia. Näistä mainitaan hänen tyttärensä Emma Englannin historiassa, jouduttuaan naimisiin ensiksi Ethelred Vitkallisen kanssa ja sitte Knuutin, hänen ystävänsä ja liittolaisensa pojanpojan, Harald Sinihampaan, kanssa. Hänen poikansa oli Rikhard, jota sanottiin Hyväksi, hänen pojanpoikansa oli Robert Muhkea, hänen pojanpojanpoikansa Wilhelm Valloittaja, jonka kanssa nonnannilaisrotu siirtyi Englantiin. Harvat nimet historiassa loistavat niin puhtaalla ja himmenemättömällä loistolla kuin Rikhardin, jota ensiksi kutsuttiin Pikku herttuaksi, sitte "Richard aux longues jambes", mutta aina "Richard sans peur". Tarkoituksena tällä pienellä kertomuksella on ainoastaan ollut kuvata vaaroja hänen lapsuutensa aikana. Hänen ensimmäinen miehuudenikänsä oli täynnä seikkailuja, joissa hän osoittihe aina urhoolliseksi, jalomieliseksi, rehelliseksi, hurskaaksi ja sovinnolliseksi. Mutta kaikki näinä seikkailut on lukijaimme itsensä etsittävä Ranskan keskiajan historiasta. Ja kaikki, mitä he sieltä sankaristamme löytävät, on ainoastaan omansa hänen luonteensa jaloutta korottamaan.]

Kunnioitettava apotti nousee verkalleen istualtaan, kohottaa kätensä, tehden sillä juhlallisen, siunaavan liikkeen ja lausuu:

"Armollisen Jumalan armo levätköön syntisen yli, joka pahalta tieltään kääntyy! Kymmentuhatkertainen siunaus, armo ja rauha ovat jo tulleet hänen osakseen, joka on ojentanut kätensä anteeksiantamaan, hyvittämään ja auttamaan sitä, joka kerran oli hänen sovittamattomin vihollisensa!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU HERTTUA ELI RIKHARD PELKÄÄMÄTÖN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Pikku herttua eli Rikhard Pelkäämätön

PIKKU HERTTUA

RIKHARD PELKÄÄMÄTÖN

MISS YONGE

LOPPU.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE