The Project Gutenberg eBook of Hirvenhovin Elisa, by Elisabeth Maria Beskow

Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla. Kartanon pitkän päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoa heijastaen.

Elisa Spitzenholdt tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusia varpusille, jotka heti lensivät parviin hänen ympärilleen. Hänen ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta, joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain, joka herätti sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullut panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'in olennossa oli jotain nuorekasta, mutta samalla kypsynyttä ja sellaisena hän viehätti.

Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein rohkenivat syödä hänen käsistään.

Kun kaikki oli jaettu, katselivat lintuset häntä päät kallellaan helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivat lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:

"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."

Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut. Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni varpunen sen heti ahmien sieppasi.

Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes varpunen itsestään lentäisi tiehensä, hän ei olisi mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän edelleen toiselle puolelle pihaa. Suurimman alan Hirvenhovin tilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta ja runollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uurtaa seudun läpi, on metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juoksee joki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskemaan järveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen, lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästä kaislikossa sohisten. Mutta maltappa! Kun joki joutuu kappaleen matkaa metsään, niin jopa muuttuu se ihan toisenlaiseksi. Tuuli, joka humisee metsän puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet, jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sen tajuamaan, että maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.

Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa. Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät, yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.

Elisa kulki porrasta pitkin yli joen, joka, Hirvenhovin puutarhan ohi ennätettyään, oli alkanut kiiruhtaa vauhtiaan. Rannan toisella puolella oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.

Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt täyteen valtaansa. Tuuli, puhaltaessaan puitten lehvistössä, pudotteli kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan, kulki avopäin. Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä uhkuva ja puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseytyi.

Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.

Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä, vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu kaikenlaisista ryysyistä.

Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa hänelle tilastaan.

Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä vasta oli sairashuone!

Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota viimeksimainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa. Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden, että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.

Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää ja huomasi asiat huonommiksi kuin olisi saattanut aavistaakaan.

Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki selälleen eläimille, jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo, joka äsken näytti puolikuolleena, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona, ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa oven. Sitten hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta taltuttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta neuvoksi kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan erityisen kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga vaikeni ja rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt yhtäkään Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton vastustaa tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi mitä suurinta tahdonlujuutta; samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy. Mummo ymmärsi, että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin niin kauan kuin hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin, että Elisa avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli sytytettiin ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän ruuanpuolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjiksi. Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada auki. Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. Ne tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä oven että ikkunan ja laahusti takasin vuoteelle. Mutta silloin jo olivatkin voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa porsaalle, joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky tärisi. Kovin kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, mutta vähätpä siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen ympärillään. Hän ei enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, miten siisti tupa nyt oli. Huh, hänen oli vilu!

TOINEN LUKU.

Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta jo vivahtivat hopealta. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänen kasvoihinsa ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsa muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloin ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänen luonteelleen vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin tilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkääksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi.

Aamiaiskellon soitua hän astui saliin, itseensä ja koko maailmaan tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksen ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.

Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan läsnäollessakaan ymmärtänyt esiintyä arvolleen sopivasti. Hänen vieressään seisoi näet nuori maisteri, Sven Riise, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.

Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksumisesta kääntyi majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla tavalla:

"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän pitää meidät kaikki pelon ja vavistuksen vallassa, olemalla itse hyvä kuin enkeli".

Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksiantavaisen näköisenä katsahti hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.

"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti majuri silmäillen kahta tyhjää paikkaa pöydän ääressä.

"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen olen jo aikoja sitten huomannut", vastasi majuri huolettomasti.

Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi nauramaan ja jatkoi:

"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei kukaan laskettele laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tuli tähän; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän kyntelisi maita yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu', kuten sattuvasti sanotaan."

"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kai hänen saada ero", arveli maisteri.

"Pitäisi kai", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet erottaa? Minä ainakaan en voi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä kuolee, ja pysyköön, en minä sitä pahoittele. Meillä on toisinaan hyvin hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen kaskujaan. 'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, ja ainakin on voudillani se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut tavallista tiheämmin työmailla käymään."

"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.

"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan näköiseksi.

"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa nykyistä elämäntapaansa".

"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä vaivasi yleensä kaikenlaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.

"Hän on alkanut juoda, Isä. Ehkä olisi apua siitä, jos asettaisit raittiuden hänelle toimessa pysymisen ehdoksi."

"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma kynnyksesi, ukkoseni'."

"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli juopotellut."

"Hui, miten saatoitkaan nousta keskellä yötä?" kuului ääni Elisan takaa. Puhuja oli Kristian-veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa. Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa siellä eikä muualla.

"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa sairaana."

"Kiitos, se virkistää häntä. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa hän oli tavannut mummon.

"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitten joko kultaa ja kunniaa tai lokaa ja porsaita".

"Mutta jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa tapauksissa eroaminen", sanoi Elisa.

"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee", sanoi majuri ja heitteli muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat kärkkymässä kummallakin puolella pöytää.

"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että puhdistan hänen tupansa", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton elää."

"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."

"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kansa tarvitsee kasvatusta. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta", lausui Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.

Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.

"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"

"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen kaunopuheiset luennot", sanoi Elisa.

"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."

"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."

"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."

Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tädistäkin.

Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu niin suurella myötätuntoisuudella kuin hän luuli voivansa vaatia. Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaikki kipunsa jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoi kaikista kivuista, jotka hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto vasta oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.

"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan, että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon kukaan kestä."

"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa tähden."

"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".

"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset", vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.

Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu ulkonevine olkapäineen erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta ruumiinrakenteestaan.

Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että hänen naisellisen lempeitä, sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.

"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti
Kristian.

"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä sekaantua sinun opetusasioihisi."

"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne kiireimmiten pois!"

Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita ylös, sillä kello löi jo ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren miehen periaatteisiin.

KOLMAS LUKU.

Päivän kuluessa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti, että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän oli.

Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestintuoja viipyi odottamassa hänen päätöstään.

"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kuin huomasi minun yrittävän viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat purra minua."

"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta", vastasi Elisa lyhyeen.

Ottaen mukaansa ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.

"Ei minulla ole aikaa kauemmin viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi ja lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta.

Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.

"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen voinut", sanoi hän.

Elisa muisti luvanneensa vähän vaivanpalkkaa ja otti kukkaron taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut ottamaan mitään. Elisa loi häneen lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ettei Riitta ollut vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.

Heti hänet nähdessään valmistautui Inga-mummo pontevaan vastarintaan. Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ettei eläimiä vietäisi pois.

"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän lempeästi.

Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen herättänyt.

"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä omantunnonsyytöksiä vastaan.

Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään.
Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä.
Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen
mummolle avuksi.

Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle
Elisa-neidillensä palveluksen.

Takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään äkillisen teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unohti. Kerran olivat jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja rumaa muotoa, jota sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin oli Elisa sattunut kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet. Katsahtamattakaan muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan Signen luokse ja suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä alkaen oli Signe Elisan uskollisin ystävä.

Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin tehdyksi.

Kauan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila huononi huononemistaan. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee loppu, jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen koetti parhaansa mukaan puhua kuolevalle hänen synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta, mutta turhaan! Varsin vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun hänen järkensä lisäksi oli hämärän sekava, niin ei hän voinut puheesta mitään tajuta.

Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauan tuvassa. Signen oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjoutui valvomaan hänen puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.

"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin pahalta."

"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole ja ne varmaankaan eivät karkaa", sanoi Elisa.

"Mutta onhan mummo jo kuolemaisillaan", sanoi Elisa katsellen sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä ympärillä tapahtuu."

Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada ulos. Mutta ne eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa vihaisesti röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa elukkain olla!"

Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.

Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen ääntänsä.

Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen hyvään, niin ettei se enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan haudan tuolla puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä huolenpito eläimistä. Ingalla ei ollut ollut ketään muuta olentoa, jolle olisi voinut rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta, kohdistukoon se sitten vaikka porsaaseen.

Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.

NELJÄS LUKU.

Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä, jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.

Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla, hän tapasi maisteri Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella vainajasta.

Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa tehdä kierrosta.

"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäsi.

Mutta joen toiselle puolelle päästyään hän huomasi, että niin oli asian laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan, toinen jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan katsellen. Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippaihin veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten empiä.

Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi hänet puron ylitse.

Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti punastui. Elisa huomasi hänen olevan häpeissänsä ja etsiskeli sanoja päästääkseen hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi.

"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin selvään."

"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen", sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.

"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole milloinkaan pyörryttänyt."

Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan läpi.

Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen? Hän ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni kyllä näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuikin halveksimisen alaiseksi.

"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa. Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin valon ilmiö ylhäältä.

Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata, mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.

Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä. Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin monella muulla.

Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla lääkäriksi, ja hän luuli pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden raskaan, vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta, oli lopussa. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi sairaus ja vielä kauemmin kesti toipumisaika. Kun hänet sitten vihdoin katsottiin kyllin terveeksi lukuja jatkamaan, olivat varat jo melkein loppuneet. Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi kohta voimansa riittämättömiksi opintojen harjoittamiseen, varsinkin, kun luvut vaativat suurta kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen parantuakseen pitäisi viettää muutamia vuosia jossakin terveellisessä metsäseudussa kohtuullisesti harjoitellen jotakin helpompaa tointa, joka samalla häntä huvittaisi. Se oli syynä, miksi hän oli pyrkinyt kotiopettajaksi Hirvenhoviin.

Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan, minkä kesken jäänyt elämänura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin sen unohti.

Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin hän kohta huomasi, ettei häneltä kukaan sitä vaatinut.

Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Nämä olivat miellyttäviä ja luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähänkin voi pitää heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja se aika, jonka hän sisaruksilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä, ettei minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut tulla kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän käski heidän olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin. Majuri hemmoitteli kovin lapsiaan; milloin he eivät vaan häntä häirinneet, salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän ei ollut koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis muiltakaan vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet päivät päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.

Ei hän siis myöskään mikään ankara isäntä ollut. Täyttikö kukin velvollisuudet tai ei, mitäpä hän siitä! Sen huomattuaan olisi moni heittäytynyt huolimattomaksi. Sven Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten opetuksen kustannuksella kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta. Mutta hän voitti viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien edessä.

VIIDES LUKU.

"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion kuluttua ovat vieraat täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen tullessaan, kun tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon, ahmien hyväkseen päivän viimeisetkin vilahdukset.

Mutta Elisa, joka huomasi, etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni aarteestaan.

"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."

"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Kuulen jo vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota helakanpunainen pukusi!"

"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi vasta viimeisellä sivulla."

"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi
Irene.

Ja "kulta, rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään, että olisi antanut kirjan takaisin, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa. Mutta hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea kappaleen siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän rauhoitti. Mutta ei Irene sittenkään siitä oikein vakuutetuksi tullut, sillä sir Reginald oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan tilaan, ettei pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.

Majuri oli tänä iltana tyytyväinen ja iloinen. Hän oli hyvin huvitettu vierailuista.

Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin suuressa arvossa. Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu kävi vapaasti, ruoka oli hyvää ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.

Silla-täti vakuutteli aina juhlan edellisinä päivinä, ettei hän suinkaan jaksaisi olla joukossa, mutta juhlaillan tultua ilmestyi hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä, mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Jos joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui hänen muotonsa heti niin, että se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas olen, ainoastaan itse sen tunnen."

Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seuraelämässä ja olisi tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa, aistikkaassa puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli kaikille ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittenkin luoksepääsemättömältä. Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä muutos miellytti vai ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri kyennyt antamaan kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta toisaalta tuntui Elisan käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta nyt, kun hän huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.

Irene kuljeskeli ympäri tietäen olevansa viehättävä helakanpunaisessa empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille valuen. Hän oli jo kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin kohtalosta kannibaalien parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien häntä hyväillessä ja mairitellessa.

Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus oli toki se, että sai makeisia mielensä mukaan ja vähiin ei Torvald tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estellä hänen ahmimistaan.

Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto. Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät loistivat ja heleämpi puna oli kohonnut poskille. Tämä oli Elisasta niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin. Sinne herrat tuon tuostakin katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän mikä vähemmän punakkana.

Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten Siinä, niin sanoakseni, oli jotakin sielukasta.

Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät Hirvenhovista pois ja kynttilät siellä sammutettiin.

KUUDES LUKU.

Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia, missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin häntä luonnollisesti jäämään sinne. Se tuuma miellytti kaikkia.

Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi ympärilleen. Kristiankin viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän oli yhä. Elisa, joka oli huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet puhella kahden kesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan arvoon nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei halveksinut.

Eräänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona suuressa valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin. Elisa katselee ulos odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan oli päivän silmä pian tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin kotiin. Kustaa Aadolf oli veljistä se, jota Elisa enin rakasti ja hän oli syntynyt elämän päiväpuolella. Sentähden piti hänen aina asuakin päiväpuolella.

Pitkään aikaan ei Kustaa Aadolf ollut kotona käynyt, sillä toverit olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä. Mutta ei hän siellä kauan viipynyt, iloinen maailma häntä houkutellen kutsui. Elisalle oli tuon tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä kirjeitä, milloin huokuen raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen nuoren, haaveellisen ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli hän suoraan lähtenyt Upsalaan alkamaan ensimäistä opintokauttansa. Eivät opinnot paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi niin paljon uutta ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan mitään salannut, huolestuttivat aluksi Elisaa, mutta lopulta hän lohduttautui ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä pitänee olla aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauan kuin hän piti totuudesta kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut aihetta pelkoon.

Kuitenkin tuotti Elisalle huolenaihetta Kustaa Aadolfin viimeinen kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei Elisa ensinkään käsittänyt: — — — "Minulla on uusi kokemus, suuri ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni niin täynnä, etten saata enempää kirjoittaa."

"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan. "Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa ja rakkautensa?" Elisa vaatisi siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä paljon. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle veljelleen!

Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä, hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä jos tämä ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa luomaa nuorta tyttöä, joka kenties todellisuudessakin saattoi olla olemassa.

Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinä. Hyvä enne!

Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljensä tervetulleeksi. Lumi jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf tervehti häntä veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat Irene ja Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna, kun hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan, kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.

"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan avaimenreiästä.

"Avainreikä on tukkimattomana", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle. Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.

Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuuden kysyä veljeltään jotakin hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.

"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.

"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä et siltä jää syrjään."

Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut, vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla huomasi.

"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! —
Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"

"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän tunnustuksen.

Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta samalla myös tenhonnut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa Aadolfin elämän.

Mutta kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan, vilpittömän katseen, huomasi hän, että siinä sittenkin säteili jotakin uutta, jotakin kieltämättä todellista.

"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä äänellä.

"Kerran sattumalta — ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta, vaikk'en sitä silloin oivaltanut — menin kirkkoon ja siellä kuulin saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko sinulla rauha Jumalassa?"

"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."

"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.

Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he hänestä tuntuivat, lienevätkö sitten todellakin muita huonompia, vai vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet. Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa. Apulainen oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen, miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa Aadolfistakin tulisi?

"Pelkään, että tulet joutumaan sairaaloiselle suunnalle, sinä, joka näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.

"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa
Aadolf. "Vasta nyt olen terve."

"Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat jonkun rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitten osaa lukea laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä ajan että iankaikkisuuden varalle."

"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.

"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen huomannut, ja joutuvat siten itsepetoksen vaaralliseen tilaan", sanoi Elisa.

"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä suutu, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en paljon luota uskonnolliseen innostukseen."

"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.

Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden, että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen luonne.

"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuljeksiva saarnaaja täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta, toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää työnteko, kun lopunaika oli niin likellä. Jotkut taas joutuivat sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa. Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."

"Voi kyllä, jos unhotamme Jeesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin ymmärrä toisiamme."

Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa hellyydenosoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kenellekään, mutta he olivat aina sydämellisiä ja luotettavia.

"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta tulisi sankari."

"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki halveksivat.

SEITSEMÄS LUKU.

Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan pasianssia panemassa. Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä, joko heidän kanssaan whistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia" asetellen.

Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi, joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vain Kristian.

"Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, miten diplomaattini sujuu!"

"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi Kristian istuutuen mukavasti sohvannurkkaan, josta ei ainakaan ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta.

"Luulenpa, isä, että sinun yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin kauan kuin minulla on ollut ilo tuntea sinut."

Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut jännittävään kohtaan. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alentui sitten antamaan muutamia neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi.

"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.

Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikkei ollut saanut lausutuksi.

"Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, juuri siitä syystä minäkin istun korttineni täällä."

"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakaan. Pasianssin panoa hän sanoo ajanhukaksi. Noh, mitä pahaa nyt siinäkin olisi, milläpä muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"

"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet pasianssiasi kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.

"Niin", puolusteli majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei hänen tarvitse nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata pasianssiani heittää sikseen."

"Kas, mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen pistävän esiin pienellä pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan arkipäiväiltana?"

"Niin, ymmärräthän, että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli majuri yhä.

Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksumisen asemesta täytti itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.

Siinä he sitten maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut oikein elpyäkseen.

"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on sittenkin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa Aadolf."

"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa pyörivät hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi majuri. Hänen mielensä oli hetkeksi painunut lamaan, mutta pian hän lohduttautui taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen ja laupias, eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis hiukan oman mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, missä synti on suureksi todettu, siinä on armo ylenpalttinen, niin on Kustaa Aadolf itse sanonut."

"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri, siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.

"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä, Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se, minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."

"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.

"Etkä tulekaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin minunkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän. Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta, mikä huvittaa, ja mihinkä sitä sitten osaa ryhtyä?"

Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen naurettavan surullisesti:

"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta.
Muuta ensin sydämemme, ennenkuin huvejamme tuomitset!"

KAHDEKSAS LUKU.

Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kävivät kirkossa, eikä heidän johtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne. Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt niin, mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.

Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä. Irene oli haltioissaan, kun sai istua etuistuimella Elisan vieressä, kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui Kustaa Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen vieressään maisteri, jolle voi vähän keimailla; se vasta jotakin oli!

Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen huurteista metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli lähdetty matkalle.

Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin oli alussa virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?

"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa yht'äkkiä nousten seisoalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"

"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon punan kohotessa kalpeille kasvoille.

"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa. "Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."

Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisterin taipumaan, nähtävästi oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä. Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa, ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta tuntui nöyryyttävältä tuo paikan-muutto! Ruumiillinen heikkous oli Riisellä raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä katkerammin kuin jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut sääliä, jota hän halusi nähdä Elisan katseessa!

Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuuluttanut hartaushetken vietettäväksi Hirvenhovissa. Alakerran salissa oli sitä varten tehty tilaa, sinne oli kannettu penkkejä ja tuoleja.

"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.

Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa palauttamiseksi.

Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.

"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä tuosta sitten!"

Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias odotus, alkoi viimein Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän, Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä, jos Kustaa Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan elottomiksi puunukeiksi!

Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan.
Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa
Aadolfilla näytti olevan toisia rankaisukeinoja.

Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla, mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen ei hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tunkeutunut tähän toimeen, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta, ja se tietoisuus tuotti hänelle voimaa. Ainoastaan yhtä hän puhui, mutta se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan rakkaudesta ilmenneenä Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa uhkui nuoruuden intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki kuuntelivat hartaina. Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta ja tunki sellaisena harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi totuudeksi sen tunsi jokainen.

Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia. Monet karkeat kädet puristivat hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel kiilsi monen silmissä.

"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet ensi luokan kaunopuhuja, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot. Tästä saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."

"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat liukuivat ihan luiskahtaen huuliltasi. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin olisit kohta minutkin kääntänyt."

"Ja niin kaunis olit, innostus sinua niin somisti", sanoi Silla-täti päätään pudistaen.

"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään veljeänsä.

Kustaa Aadolf kumartui suutelemaan häntä. Irenen arvostelu oli hänestä paras.

Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut, ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli Elisalle vieras. Mutta silti ei heidän tarvinnut loittoutua toisistaan enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.

"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat jääneet kolmisin saliin.

"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni tämän jälkeen ihan toisenlaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa."

"On ihanaa olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi äkkiä.

Ja lujasti kättä lyöden tekivät he ystävyysliiton. On olemassa ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.

Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun Kustaa Aadolf muka tunkeutui liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua. Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan sanottiin jäähyväiset entistä tyynemmin mielin.

Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän rakkainta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon uuteen ainekseen veikon olennossa.

Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmällä kiitävää rekeä.

"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi jotain suurta", vastasi Elisa.

"Suuruudenunelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.

"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.

"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkein suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja sen saa hän tehdä."

Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän huomannut, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa, kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämänuran kohtalo oli johtanut suurempaan menestykseen.

Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi, joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle varmenemistaan varmeni.

"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä".

Sellaista puhetta ei Riise olisi milloinkaan uskonut Elisan huulilta kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.

Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen turhaan tavoitellessaan parempia asemia.

YHDEKSÄS LUKU.

Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin ja Irenen piti kesälläkin lukea vähän aikaa päivässä. Elisa oli sen niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään häntä yhä paremmin ja tiesi, ettei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin. Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.

Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.

Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta Elisan terävä silmä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Toisenlaista oli hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta ja ylevämielistä, vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja tämä hilpeys ei ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti piileksivän jotakin outoa, arvaamatonta.

Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen. Luonnon suuressa temppelisalissa Jumalan läheisyys usein on suurin.

"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on ollut niin paljon muuta tekeillä."

Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. He astelivat puutarhan läpi, tulivat maantielle ja kääntyivät sitten kulkemaan pientä kylänraittia myöten, joka kierteli metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli niittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina viikatteelle. Joki kiemurteli välkkyvänä nauhana.

"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi Sven Riise. "Täällä on ihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta." Kaikki oli tyyntä, kaukaa metsästä kuului koskien kohina.

Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa avaruudesta Riiseen.

Riise oli istuutunut kivelle. Istuen siinä tavallisessa kumarassa asennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimman pienen tilan maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyävät tummansiniset silmät olisi puhuneet aivan toista.

"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi. Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni, ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"

Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa Aadolf.

"Et sinä voi mitään antaa sielunrauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".

"Sen tiedän kyllä. Sitä ei tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa
Aadolf katkerasti.

"Mutta näytätpä unhoittaneen, että sinulle on sielunrauha ilmaiseksi tarjona."

"Mahdotonta! Syntini ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, jotka erottavat minut Jumalasta."

"Se muuri voidaan hajoittaa ja upottaa meren syvyyteen, jos sinulla vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."

"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkä sanoit, tarkoittanee toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti. "Sinä tiedät, että on olemassa kuolemansynti. Siihen olen vikapää."

"Jos todellakin olet vikapää kuolemansyntiin, niin halunnet myös pysyä loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää hartioiltasi hänen ikeensä."

"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen lankeemustasi?"

"Luulet, että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ettet synnissä löydä rauhaa."

Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei!
Jumalan armollakin on rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja
Riiselle hän sitten puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä
olivat saattaneet hänet täten ajattelemaan.

"Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, niin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.

"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikkileikkaamisesta, jos sallimme juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen. Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."

"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. Älä enää epäile, heittäydy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet, kaikkine synteinesi. Sanoihan Jeesus useasti: 'tapahtukoon sinulle uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi."

Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Olisiko ikuisesti armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna hänellekin?

"Pakene syntiä uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu rististä! Ainoastaan Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa voi sydämesi uudeksi luoda. Taistelu elämän kruunun saavuttamiseksi on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan kanssa, se on alituista rukous-elämää."

Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä, paljon sisältävä vaitiolo.

"Yö yllättää meidät, lähtekäämme kotiin", sanoi hän vaan, mutta paljon enemmän ilmaisi äänen sointu.

"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."

KYMMENES LUKU.

Kustaa Aadolf oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi aikoi hän tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen. Paraillaan lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi ensin sen, ja siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.

Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja, mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirtyi asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.

Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.

"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät päähäsi. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen", virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.

"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Adolf. "Säälin sinua."

"Näet, etten ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä jaksan", vastasi Riise.

"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä suojelisin sinut liialta työltä, ole huoleti vaan!"

Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut tuumaansa, että hän puheli siitä yhä edelleen, kuvaillen heidän vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi, kuinka mielellään hän olisi halunnut! — — —

"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri tarvittaisiin sairas- ja kuolinvuoteitten ääreen. Älä epäröi enää. Vai rahoistako olet huolissasi?"

"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon takaa. Kun vielä oleskelen yhden talven täällä, toivon olevani terve. Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."

Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.

"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa hehkuen. "Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen täällä. Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia lääkkeitä päästäksesi tuosta yskästä. Pane kaiket voimasi terveytesi palauttamiseen; hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä jälellä, jotta jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole rahoja, niin minulla on. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän kuulut meihin nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."

Vaikkei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjousta, tekivät Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan rahoja, milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä ottamaan ja käyttämään hyväkseen; ainoa, joka sai tutustua asian tukalaan puoleen, oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta siitä huolimatta oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista tarpeistaan, ja että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot sopimaan yhteen. Eikä hän, Riise, ikänä tahtoisi lisätä Elisan huolia. Ja niin täytyi Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut hän ystäväänsä lääkärin puheillekaan menemään.

"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti, "tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maalaisilmaa".

Jospa todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! Lukisi ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan, rakentaisi ehkä oman pienen kodinkin, jossa — — —.

Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi. Puolen vuotta sitten ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Oikein kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän ryhtyisi lukuihin. Miks'ei olisi yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä unetonna ja toimetonna? Parasta lienee vaan ruveta voimiaan koettelemaan ja karkaisemaan.

Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen tulevaisuuteensa.

Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi. Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään, hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen aikaansaanut.

"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.

"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."

"Minua ei se häirinnyt, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee hoitaa itseäsi."

"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan olla hiljemmin."

"Sinun tulee nauttia yskälääkkeitä ja pysyä huoneessasi", määräsi majuri.

Ja maisteri totteli; nautti yskälääkkeitä ja pysyi huoneessaan, mutta satunnainen kylmettyminen ei vaan ottanut hellittääkseen, se alkoi voimia hivutella. Kaikki kehoittivat häntä menemään kaupunkiin, muutaman etevän lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut todellista vaaraa olevan, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin taipui hän lähtemään, sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa huolimattomasti hoitaa, arveli hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.

Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli saamiansa lääkkeitä ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri oli määrännyt hänelle.

"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin, vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.

Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, ettei tullut vastanneeksi Elisalle. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni, ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.

Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa sauhuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri hermostui:

"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.

"No, eipä juuri — — —", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänestä oli nähtävästi vaikeaa käydä asiaansa suoraan käsiksi.

"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee yksin minua. — Minun — pitää lähteä Hirvenhovista pois." —

"Vielä mitä", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei minulla ole aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia, niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."

"Ei minulla ole mitään valittamista", sanoi maisteri ja päätti käydä heti asiaansa, koska aikaa oli niin niukalta. "En voi täällä enää tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt keuhkotauti."

"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi epäilläkään", vastasi Riise.

"Ja sen ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä, että ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"

Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa kuohumasta yli äyräitten. Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä, ne tohtorin taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet. Ja erehtynyt tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen mielettömämpää ei oltu ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala terveellisyydestänsä maankuulu.

Näin jutellen onnistui majurin ainakin itsensä puolesta päästä siihen vakaumukseen, että hän tiesi asian oikean laidan. Vastaväitteitä hän ei kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille suunvuoroakaan. Hirvenhovista lähteminen ei näin ollen saisi tulla kysymykseenkään. Ja jos asia todella olisi, kuten tohtori kuvitteli, niin pitäisi Riisen sitä suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiinko Hirvenhovista sairas mies matkaansa? Ei ikinä!

"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä. Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti, vaikk'ei juuri hienotunteisesti.

"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei, tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."

Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä Jumalan sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen poissaollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin.

Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä välttävänsä vaaran.

Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi hän saattanut koko talon pelon valtaan. Jos vaan majuri olisi ottanut järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.

Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin luota omaan huoneesensa. Majuri oli vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä vakuuttaen, että hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas poikansa, jota, keuhkotaudista huolimatta, ei milloinkaan laskettaisi Hirvenhovista lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta vaikutti samalla masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös vaikeudet lisääntyivät.

Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti. Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.

"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa, sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin nojaan.

"Vaikkapa tuhannen", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole mitään tehtävää ennen kahvia."

He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan. Hänen miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääriviivoin haipuvan päivän himmeän valon taustalle. Silmät loistivat kuin tähdet iltahämärässä.

"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä", alkoi Sven Riise.

"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi Elisa. "Ette olekaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi. Arveliko hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?"

Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänestäkin on tämä tuntuva pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitten, mitä lääkäri sanoi.

Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeutuva hämäräkö sen vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?

Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä asiasta.

"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?" sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.

"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli?
Lääkäritkin saattavat erehtyä."

"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että hän olisi erehtynyt."

Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän tahtoi olla luja Elisan tähden ja senvuoksi pakoitti hän äänensä huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan:

"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ettemme täällä voisi teitä hoitaa?"

Elisan ääni vaipui miltei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä hartaammin rukoili Riiseä jäämään.

"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."

"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä, ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä. Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis, että minun täytyy lähteä?"

Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista toivettansa vastaan.

Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi hänessä vaimennetuksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.

"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asian näin ollen lähtisitte hänen kodistaan?"

Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin jäytämä oli tämä ruumiinrakenteeltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää ja kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin hienon soinnukas.

Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyyneleensä muilta. Ensimmäisen ja ehkä viimeisenkin kerran elämässään hän heikkouden avulla koetti pyrkiä tahtonsa perille.

"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan nyyhkytyksiin vaipuneena, kasvot käsien varassa.

Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja autuaalliset tunteet.

Pitkä, väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, — taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt saamaan selville.

"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo", kuiskasi hän.

"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi
Riise.

"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko meistä!"

"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vain kuormana teitä rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköään rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minusta kaikkein rakkainta kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä kaikkia näkemästä viimeistä kamppailuani. Se saattaa tulla ankaraksi."

Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan, silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä saattaneensa Elisan levottomaksi.

"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä, auttamassa ja vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua, että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.

Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat iäisyyden selkeätä kirkkautta.

YHDESTOISTA LUKU.

Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään, sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.

Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan samalla tavalla kuin majuri.
Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää
tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa
Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.

"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kutsun Vapahtajasi luokse! Kunpa olisin sinun sijallasi!"

Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää. Hän pelkäsi lopulta joutuvansa kuolemankauhun valtaan ja siten häpäisevänsä rakkaan Vapahtajansa opin.

"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut laupiaan Jumalan niin menettelevän?"

Sven Riisen huulet vetäytyivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat sairaloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen lohdutus tulee.

"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan valtakunnalle."

"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukoukseni aihe", lisäsi hän miehevän vakavasti.

"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkea ole vilpitön Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana hänen käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan", sanoi Sven Riise.

"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää", sanoi Kustaa Aadolf.

"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.

"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän kasvot niin äkkiä kirkasti.

"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan. Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauan kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen tiensä."

"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina voimme olla todelliseksi siunaukseksi."

Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.

"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi. Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlahjansa ja ehkäistä niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aiotut?"

Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan se johdatti hänelle jotakin mieleen.

"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli kylvössä; mehevän vihreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt. Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"

"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.

Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas tummeni; ennen pitkää alkoivat jo tähdet tuikehtia.

Vakava tunnelma oli vallannut hänetkin, viisitoistavuotiaan, ennen niin ajattelemattoman nuoren tytön mielen. Elisa katsahti ylös.

"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?" virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."

"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf. "Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon, samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."

Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan lupauksia.

He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.

Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa viritettävän.

Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta, valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojautui Kustaa Aadolfin käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat? Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua vakavuuden painosta.

Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta, joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.

Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistautui paraillaan pitkälle, ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan löytämättä tietä Isän syliin.

Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä. Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä. Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä tuntee hukkuva, joka ponnistelee tullakseen pelastetuksi.

KAHDESTOISTA LUKU.

Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät. Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylästä tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa todellisia ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin. Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa, vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.

Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsyn kahdelta nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.

"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.

Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin, mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoin tämä itselleen mitään toivoi.

Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit lähtemään Elisan mukaan. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut. Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin metsässä; tämä oli heti lyöttäytynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään. Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä muutoksen vaikutti, mutta, selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.

Heidän näitä kertaillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja hänen opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita kullekin yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri työstä ensimmäisen keskustelun aiheen.

Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa asennossa yötakkiin puettuna.

Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä, että oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa. Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken keskusteltuaan.

Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.

"Kummallista oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen tulemaan ja juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise.

"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri hymyillen.

"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta tilaisuutta tehdä hyvää."

"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan tässä elävänä muistutuksena siitä."

Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli se sittenkin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä, sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis? Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.

"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten keveästi käsillään hiuksiaan.

Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata.
Pian selveni hänelle, etteivät nuorukaiset sattumalta tulleetkaan.
Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui
hetkeksi mietteisiin, mutta havahtui pian.

Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet, katsahti kysyvästi häneen.

"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan maailmassa.

Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe valtasi hänen mielensä.

"Parasta Jumala sittenkin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kutsun Herraltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan päällä, saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei ole minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran.

"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa, jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut vielä paljon tehtävää tässä elämässä."

Hänen näin puhuessaan laskeutui Elisa hänen viereensä polvilleen, piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.

Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan hiuksille ja rukoili, että Elisa kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle ja tulla runsaaksi siunaukseksi muille.

Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus vetäytyä Jumalasta loitolle, hän oli, näet, liiallisella lähenemisellä pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän äsken kuuli, todisti ihan toisenlaista suhdetta Jumalaan; se kohosi sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden uskalsi puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli Elisa tämän rukouksen kautta käsittämään, että ihminen, eläen näin sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa, vähitellen oppii tahtomaan, mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän kuin ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyessä Elisan puolesta rukoillessaan ei hän anonut hänelle maallista onnea, ei pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan valtakunnan puolesta.

Ja Elisa liitti "amen"-sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi, että vielä viipyisi aikoja sen toteenkäymiseen.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman silmälläpitoa ja holhoamista.

Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänen onnistuikin kiinnittää Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt tätä ainoastaan apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuuden omistaa enemmän aikaansa Sven Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka taas teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.

Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi, jotta oli luonnollista, että he toisilleen ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen, mikä heidät yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä huolimatta se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen huomasivat kyllä muutkin, vaikkei kukaan siitä sen enempää puhunut. Eikä kukaan sitä ihmeekseen pannut, että heillä oli kahdenkesken paljon puhuttavaa. Sven Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja milloin hänen tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta etupäässä Elisan tähden.

Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä lähtien antautui hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin huolellisemmin vaalia.

"Kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä sinäkin", sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.

Ja kevätaurinko nousikin lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui
Sven Riise.

"Miksen minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran Irene Elisalle.

"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen niin terve."

"Mutta sinä kasvat niin joutuisasti ja olet varsinkin viimeaikoina käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painoi hyväillen Irenen posken omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku sirkkuni terveydestä."

Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.

"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta käynyt aivan kalpeaksi."

"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.

Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan ei silti synkkä mieliala. Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan hengenahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen tukehduttaa, ei hän voinut ystäviään rohkaista. Silloin vasta nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakaan, mitä se hänelle maksoi. Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.

Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen pelkkä läsnäolonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.

Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.

"Pian paranen, — ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen, ja Kustaa
Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.

Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolonenkelin tulohetken pyhää hiljaisuutta.

Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf, joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjoutui vuorostaan hänen sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.

Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä olisi mistään hinnasta paikaltaan siirtynyt.

Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät enää ulotu. Joka sekuntti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan portit olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin hengen siitä hiljaa vapautuessa.

Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. Sanoin selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli ruumiista eronnut, autuuden majoille rientänyt.

Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen, sillä Elisa ei vielä ollut lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat nähneet kirkastuksen.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vasta hautajaisten jälkeen kävi tyhjyyden tunne tuntuvaksi varsinkin Elisalle. Hän lohduttautui sillä, ettei Sven Riisen enää tarvinnut kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.

Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet pikkutavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut. Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi runot pian ulkoa.

Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän lauseen johdosta, mutta oli se jäänyt tekemättä.

Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.

Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli tilikirjoja ja muuta käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi tilaisuuden silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi pelastusta synnistä ja senvuoksi ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.

Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä. Elisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin olisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin lähellä. Muutamat kohdat olivat erityisellä painolla alleviivatut. Niitä kohtia hän varsinkin luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin Sven Riisen ääni olisi kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.

Mutta eräänä päivänä sattui Irene kaatamaan palavan lampun. Onneksi oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun lehdille, ja kirja turmeltui, ennenkuin loimottava tuli saatiin sammuksiin.

Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ettei kukaan vielä ollut häntä sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin.

"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti Irene. "Sehän oli Sven Riisen Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä ihmettele, että sinä suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen eheänä sinulle takaisin."

"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin ehkä teit. Luin liiaksi paljon hänen
Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea Jumalan
Raamattua. Älä itke, pikkusisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan
tahdosta."

Irene makasi kauan valveilla äskeistä tapausta ajatellen. Minkätähden oli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? ja kuinka saattoi Elisa siihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene, ei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta riistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi rakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti hän olisikaan sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt menettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli tyyni ja tyytyväinen, vaikkakin hieman alakuloinen. Näitä asioita ei Irene saanut itselleen selväksi ja viimein hän nukahti mietteihinsä.

Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauan oman Raamattunsa ääressä etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei Jumala ollut kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä, sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että herrain Herra ja kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja ylentäväksi.

VIIDESTOISTA LUKU.

Vähitellen alkoi Sven Riisen kuolemanmuisto himmetä hirvenhovilaisten mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin unohtaneet; aarteen tavoin tallennettiin muistot hänestä, silloin tällöin taas kaiholla mieleen palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan laita; hänen sydämessään säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, ollen samalla hänelle kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä, erkani hänen mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä Riise nyt oli, taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.

Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene
rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester
Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään
Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.

Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt kulkemaan entistä rataansa. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinka muuten olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen ylimpänä määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa omistanut itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi ja niissä hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, vaikkei hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.

Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi. Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu, ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoilemassa tapauksia elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä vuotta sitten tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma, ammoin kadonnut nuoruus, elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elää elämänsä ihanimman ajan.

Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena, pysähtyi hän heidän huomaamattaan kuuntelemaan heitä. Täti oli juuri kertoilemassa ensimmäisistä tanssiaisistaan, kuvaillen kaikki ihan tarkalleen, alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin tunteisiin asti, mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat. Irene ja Ester kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta Silla-täti, huomattuaan Elisan, keskeytti kertomuksensa ja näytti joutuvan hämilleen.

Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miksei täti hänenkin seurassaan ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin? Vaikuttiko hän, Elisa, ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi.

"Katso, Elisa", sanoi hän, "ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee kertoa omia heikkouksiaan kuudenneltatoista ikävuodeltaan".

Tädin suu vetäytyi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi veitikkamaisesti päätään pudistaen. "Tuskin; ainakaan et samalla lailla kuin minä." Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä kuusitoistavuotiaana. Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut. Siinä iässä, jolloin ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen impyen mielen hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä vallannut. Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille hartioilleen sälyttänyt muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäytynyt vallan avuttomaksi, pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat menettäneet parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä iässä, jolloin vinhat vihurit olivat alkaneet elämän pursissa puhallella. Kaikki tämä oli kovasti koskenut Elisaan; suuren edesvastuun painon alla karastui hänen jo ennestäänkin ajatteleva luonteensa ja varttui yhä vakavammaksi.

Keväällä, helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului hauskasti.

Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistelussaan huomasi hän tumman tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä kaihoisine katseineen ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi. Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa! Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain uutta kokemaan.

Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä kaikenlainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi! Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen asemassa tulla kysymykseenkään.

Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Irene riemuitsi. Vieläkin isä ja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, arvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! Joulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien seurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä estelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne olleet niin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan päästyään tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä päässyt vähääkään tuntumaan.

Irenen kotiin lähettämissä kirjeissä esiintyi usein muuan nimi, joka vähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko pääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin veljen nimi. Elisa huomasi sen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän rauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän ei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan sitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan huolta pitämässä.

Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeä ilme kasvoillaan.

"Sain vastikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua ilahuttamaan", sanoi hän.

"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata, että asia oli jotain erikoista.

"Mitä, kihloissa? Sekö tytöntypykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne, jotta itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsian!"

Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä katkaisten lukunsa omilla mietteillään.

— — — "Helmer Broo. Hän on jaloin, ylevin, kaunein ja parhain mies maan päällä" — — — ("Häpeä toki, tytöntynkä. Entäs isäsi sitten?")

— — — "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia sitten.")

Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi vaimovainajataan muistellessaan.

— — — "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. — — — "Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa se ehkä joskus sinuakin, mutta Helmerin laista et ilmoisna ikänä saa, sillä toista sentapaista miestä maailmassa ei ole." — — — ("Hoh, hoh, Elisa, kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin suojeluksensa alle. Mitä siitä arvelet?") — — —

— — — "Me haluamme molemmat julkaista mahdollisimman pian. Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme sitten julkaista; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua valmistuksissa auttamaan." — — —

"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet?
Sukeutuipa tuo pienoisemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä
Helmerille, vai kuinka?"

"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulhanen että
Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.

"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta selitä minulle eräs seikka, armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönheilakka hiukan kysyisi isänsäkin mieltä ja suostumusta?"

Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muistettu. Elisa ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.

— — — "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." — — —

Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin hellyydenilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei siitä sen parempia tuloksia saattanut odottaakaan.

"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."

Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti perinpohjin pahastui.

"Ajattele toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, etten voi pitää kihlaustani vielä vallan varmana, ennenkuin isä siihen on suostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja vartoisi! Kylläpä huomaa, ettei Elisa milloinkaan ole rakastanut."

Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin eivät Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta arveli hän, että Elisa ehkä sittenkin oli oikeassa.

"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä naimisiin ilman isäsi suostumusta."

"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii minua."

"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ettei isä muka suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään Elisa-sisareesi."

"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienotunteinen sitäpaitsi. Väliin vain liiaksi vakava ja ankara."

"Enkä voi uskoa ettei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."

"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli. Mutta Riise oli niin sairas, etteivät he naimisiinmenoa voineet ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."

"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.

KUUDESTOISTA LUKU.

Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.

Juhannusaattona julkaistiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein runollinen ilmestys. Ajatelkaapa vaan valkeaan pukuun puettua nuorta seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä kultasormus kimmelteli!

Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa kylän nuoriso kukkas-saivon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan kauan houkutella.

Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen ja laulaen pyörivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt ajattelevankaan; ehkä se ajatteli pysyäksensä paikallaan yön umpeen.

Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin uhkui hilpeyttä ja iloa ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen, että se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto, ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin Elisa-neitiä.

Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen, että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta:

Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät mielenkiinnolla leikkiä katselemaan.

"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen, "arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata täällä erityisesti kysellä".

"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut ihastuneena häneen, mutta turhaan."

"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa, kunnes vihdoin pikku Tereeseni minut armahti ja sydänhaavani paransi. Lähdetään mekin tuonne. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä aivan vapaasti."

"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti olkapäitään.

Majuri tervehti heitä sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän tunsi ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.

Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut hänen luokseen vierailemaan.

Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumielellä, ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas, että luuli herrojen ihan joutuvan ihmettelyyn, ja ruukinpatruuna, perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa hänen toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön tavallisella välinpitämättömyydellä.

Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.

Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin joukon viimeisinä. He saapuivat terassille toisten luokse silloin kun ilmoitettiin illallisen olevan valmiin.

"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen jälkeen ulos ruokasalista.

"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin.
Miten voin minä häntä oikein ohjata?"

"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.

Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa hänen luotaan.

Miksi Irene juuri tänään oli niin iloinen? Olivathan he jo kauan sitten toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin suuren arvon siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti muittenkin nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikkei hän siitä itsekään ollut oikein selvillä.

Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulhanen oli tehnyt häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene siitä olivat hyvillään.

Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti häneltä odottavan.

"Kuuleppa, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa; aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen halu peijata meitä".

Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan oikotietä Hanninkylän metsän kautta.

Ihana oli metsä, ikäänkuin tarun taikahohteessa. Loitolla laulurastas liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä unhottaneet painaa päänsä siiven suojaan.

"No, mitä pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkö olleet ystävällistä väkeä?"

"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan."

"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi."

"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti.
Olisipa se harvinainen löytö!"

"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta, joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata kuin velikin."

"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden. "Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua."

"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti ratsuruoskallaan selkään.

"Kohtalo", toisti tohtori Hessel painuen mietteihinsä. Kumman levoton ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat voimat kuin kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.

"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras, että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi, mutta Jumala…"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon juhlia vastakihlattujen kunniaksi.

Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty lapsena ja Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta. Mutta nyt tunsi hän uuden arvonsa ja piti kiinni siitä. Erittäinkin käytöksessään Elisaa kohtaan oli hän muuttunut mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä teki varsin hullunkurisen vaikutuksen.

Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja pysähtyi harjaamaan muutamia tomuhiukkasia isän takinkauluksesta.

"Tuo siniharmaa puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä kuin muinais-skandinavialainen nainen", huomautti Irene.

"No, sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei ensinkään osaa pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin pukeutuu hyvin, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin päivälliskutsuihin."

"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva hänelle sulhaseksi."

Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen ehti Kustaa Aadolf ennen häntä.

"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa".

"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene nauraen.

"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi hankkia lääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?"

"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon
Elisan puolesta."

"Vai sinä, pikku veitikka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen häntä sormellaan sekä nenälle että suulle.

"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma miellytti, sillä senkautta saisi hänkin tilaisuuden joka päivä luetella kipujaan lääkärille.

"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa", lasketteli Irene vallattomasti tekeytyen arvokkaan näköiseksi.

"Totta puhuen, eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri innostuneena äkkipikaiseen tuumaansa. "Tietäneekö kukaan, mistä hän on kotoisin ja missä ammattiaan harjoitellut?"

"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki hän minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana lähetettiin hän merille, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä amerikkalaisessa satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa tavallisena työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi hän isänsä puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut, anoi anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä uudelleen. Isä auttoi ja hän rupesi lukemaan oikein todenteolla, valmistuen pian ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki hän lääketiedettä, toimi aikansa lääkärinä, kyllästyi siihenkin ja matkusti viimein kotimaahan takaisin. Isä on hiljattain kuollut ja ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä nyt yltäkyllin sekä rahoja että aikaa levähtääkseen."

"Amerikkalainen lääkäri!" huudahti Silla-täti päätään pudistaen. Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut halua uskoa kalliita kipujaan moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä suuremmalla innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset tiedonannot tekivät hänen mielestään sen toteuttamisen mahdolliseksi.

"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi."

"Hevoset ovat jo aikoja sitten olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?" kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen pihalle.

"Kuule, Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa ajelemaan isoissa vaunuissa, joissa isä ja Silla-tätikin ajelevat, jotta Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?"

Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän epäröityään kuitenkin suostui.

"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla", lisäsi hän.

"Mitä loruilet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen Ireneä korvasta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku tytönheilakka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen kanssaan kaksin ajella."

Pappilassa sai Elisa, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin pöytänaapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut. Hän koetti aina tutkia, mitä maata kukin ihminen oli, joka hänen tielleen sattui, mutta tuosta tohtori Hesselistä ei hän selville päässyt. Hän oli erilainen kuin muut ja miellytti senvuoksi Elisaa.

Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muuan Bergsjön tehtaan konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.

"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi tohtori Hessel Elisalta.

"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miksei hän tempaa kuulijoita mukaan?" virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu ääni, hän laulaa hyvin, mutta…"

"Niin — hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa merkitsevästi hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt tätä juuri minään ansiona.

"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukaan", vastasi Elisa viimeistä kysymystä huomioonottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."

"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin. Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.

Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi saattanut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Tohtori loi vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämättömänä. Tästä innostuneena lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitten pianon äärestä kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär asettui hänen sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun säestämisen epäkiitollisen tehtävän.

Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi vaikuttaneen Elisaan.

Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo! Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulustaan, jotakin siitä oli tunkeutunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen, herättänyt ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden helkettä säikähtänyt.

Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi itsensä ylpeäksi.

Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin hänen päällään lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.

"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.

"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.

"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa — syntiin", vastasi Elisa yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.

Mutta näistä tohtori ei tietysti mitään tietänyt, ja senvuoksi olivat hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa hän ei tosin myöntänyt, mutta liikaa oli sittenkin, että Elisa häntä sellaisesta soimasi.

Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa. Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omaksi huvikseen, pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos verannalle ja piiloutui huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen. Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.

Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan. Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin mitkään sanat.

"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan, että tarkoitin teitä."

"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."

Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut sellaista otaksua.

"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa minulle miten katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko itseänne minulle vieraaksi!"

Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi kasvonsa pois. Mutta kohta hän kääntyi tohtorin puoleen takaisin.

"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän hymyillen tarjoten hänelle kätensä.

Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi kiintymystä häneen. Juorujen pelostako? Eihän! Platooniseen rakkauteen hän kokemuksesta uskoi, miksei siis löytyisi platoonista ystävyyttäkin? Vilpitön lähestyminen miellytti häntä enemmän kuin piilosilla leikki, julki tunnustettu ystävyys häätäisi kaikenlaiset salaiset ajatukset.

Tohtori Hessel puristi sydämellisesti hänen käsiään ja tunsi tällä hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi; Elisa vaikutti häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina valmis taipumaan alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. Sitä hän jumaloi.

Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.

Kalmiston ohi ajettaessa Elisa katseillaan haki kiviristiä, joka oli Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui koko matkan ääneti ja puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut keskustelua seurannut.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

"Miten kauan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroiksi.

"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olen jo käynyt joen viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle, mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.

Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".

Mutta varmaankaan ei kukan vastaus ollut hänelle mieluinen, sillä hän viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin petti hänen toiveensa.

"En minäkään juuri, — — — mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne vastaavat kieltävästi."

"No, älä sitten niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne myöntävät."

Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän. Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnallaan. Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhastaan, joka oli niin kauan poissa viipynyt. Jos hän olisi sen alussa aavistanut, niin mukaan olisi varmaankin lähtenyt.

Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei häneltä jäänyt huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäytyi ihmettelevä ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta jatkavan kulkuansa asunnolle päin.

"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä kolmisin keskustelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja niin jouduimme kiistaan."

"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä, mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu."

"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin, sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin."

"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen panna", virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen mielensä syttyy nopeasti, mutta yhtä pian se taas entiselleen tasoittuu."

"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen kristillisyydestään."

"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä vastaan", sanoi Elisa.

"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei se saa tulistua, joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on koettaa asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."

"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"

"En toki; mutta kiihkoissaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin. Ja sitte hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä sellaisissakin asioissa, missä olisi noudatettava suurinta varovaisuutta."

"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa myös paikkoja, missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta, miksei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"

"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."

"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?" virkkoi Helmer.

Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että näytti unhottaneen morsiamensa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan ollut tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut ilmaista olemassaolostaan, mutta turhaan.

"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".

"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa
Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo
kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että
Elisa nyt olisi takertunut ansaan.

"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."

"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat
Raamattuun, syystä kyllä", vakuutti Helmer.

"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu. Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfikaan kadotukseen uskoisi, ellei hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."

"Kokemukset ovat monenlaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka kyllä tiedän, ettei kaikki minussa ole oikealla kannalla. Kenties tuo kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."

"Sillä jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädetty, niin olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, että antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauan kuin vielä on aikaa tuomiota välttää."

Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa oli jo ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä miellyttävällä tavalla.

"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene. "Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauan poissa, ja kun viimein palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."

Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. Mutta Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella voidaksensa käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti itsekseen tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.

Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää, mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.

Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisenlainen jumalanpalvelus toimitettavana.

"Ei hänen tarvinnut mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn hengellisistä asioista, niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen veljeni siinä väittelyssä suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa mitä sydämellisintä hellyyttä.

He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui
Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.

"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa hartaasti.

Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"

"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta nyt, auringon paahteessa…"

Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsi suin silmin pesuvatiinsa polskuttaen kuin virtahepo.

"En tullut helvetistä puhuakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi pyytämään".

"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut helvettiin."

"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan siihen tyyliin."

"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani opin."

Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui tohtorin huulilta.

"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin…", sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä. "Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen hymyilen."

"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä suoruudellaan.

Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä valoon pääsemästä.

"Raamattu on minulle mennyttä", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä koetan lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."

"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan, haihtuivat kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi sivuttu hauta, liukasteleva konna."

"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin älä salaisuudessa anna lihan vallita."

Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton, äärettömän edesvastuun tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena toimiminen ei suinkaan ole leikintekoa. Mutta vaatimukset, ne Hän itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa pelätä paljastaa saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiin soppiin paistamaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.

Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.

"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.

Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta, varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä. Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä ajatukset enää olleet niin iloisia kuin entisaikoina. Koko syksyn oli Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi, mutta varsinkin nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa käynyt oikein anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan kirjoittaa kolme, jopa neljäkin kirjettä, ennenkuin vastaus saapui. Ja sen vihdoinkin saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä, jottei kukaan huomaisi, miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin itselleenkään tunnusti, miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli ollut.

Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten malttamattomuutta.

"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan kättään ojentaen.

Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa tavallista paksummalta.

Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt. Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan, eikä tahtonut mitään ruokaa.

Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle taivaalle.

Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toivoi toiselta puolelta, toiselta puolelta pelkäsi saavansa osan siitä surusta, mikä täällä vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan palamaan, ripusti tumman varjostimen sen eteen, niin että sohvan kohta jäi ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitten houkutteli hän Irenen teetä juomaan.

"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja asetettua kupin tarjottimelle.

"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka kuitenkaan ei hänelle onnistunut.

Elisa silitteli hellävaroen itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.

"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.

Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirtyi lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämä muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän tämän kaiken kestää?

Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi. Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ettei jo ennen ollut vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.

Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Irenen laskeutumaan levolle. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.

Väsyneenä mielenliikutuksesta Irene sisarensa hellän huolen alla viimein nukahti pois suruistaan.

Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan, sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla koko asiaan kajoamatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut, oli vain tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon tuostakin pyyhkieli silmiänsä, ei haluttanut häntäkään nyt haastella terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.

Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vain kalpeana ja hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäytyi vaan syrjään ja näytti vaivautuvan ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että ne vain johtuivat säälistä häntä kohtaan.

Oli kulunut pari päivää tuon kovan onnen kirjeen saapumisesta. Alkoi jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan sytyttämässä tulta takkaan.

Elisa oli juuri aikeessa viedä puukantimen pois, kun äkkiarvaamatta huomasi Irenen, joka oli tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä jotakin sydämellä.

Irene koetti kaikin voimin terästää mieltänsä, jottei itseään säälien itkuun herahtaisi.

"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa. Mutta en osaa, en tiedä, mitä hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.

Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.

"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta, siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.

Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan, ettei mikään muu voisi tulla kysymykseenkään. Olisiko Helmerkin sitä tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, voimatta pitää ajatuksiaan koossa; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen piti menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut. Vaivoin riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Hirvenhovissa alkoi ikävä aika. Surun painosta oli Irene käynyt umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa itseään. Elisa oli hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tällä tavoin eivät saattaneet asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene sairastui. Itse iloitsi hän taudistaan, sillä se oli omiaan hänen sydänsuruansa lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi halusi hän mielellään kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä ystävyyden ja rakkauden osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat raukesivat, parani hänen mielensä.

Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi halvauskohtaus Silla-tädin.

Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymässä Hirvenhovissa. Hän oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna toimien tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron keskellä.

Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa oli niin paljon sairautta. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes joksikin aikaa.

"Se on aina ollut hartain toivoni ja monasti ennenkin olen ajatellut sitä teille esitellä, vaikken sitä tähän asti ole tullut tehneeksi", puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.

Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän koetti vain päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli, ennenkuin hän vastaisi majurille.

"Tuntuisihan meistä hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori", vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli pitkä.

Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vain kaksi viikkoa, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä moneksi kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin. "Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian kuultuaan Elisalta päätöksestä.

Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi kuin oli pelätty. Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin luuli kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä tyyneksi ja tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin vauhtia.

Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitten jäi paraneminen sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka vuoksi hankittiin erityinen hoitajatar.

Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa entisiin tapoihinsa. Tohtori Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo ensi hetkestä alkaen.

Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen neuvojaan pienimmissäkin asioissa.

"Miten olen saattanutkaan näin kauan tulla lääkärittä toimeen?" ihmetteli hän.

Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona, mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi vain antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa tapauksissa muuta tehtävää ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.

Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan viehätti heitä mieltäkiinnittävillä kaskuilla elämänsä seikkailuista.

"Tämä joutilaitten triumfiraatti", kuten Elisa leikillisesti nimitti näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa, jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävittiin, se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, "ettei kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri selitti. Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran sattui hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi heti seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. Ritarillinen kunniotus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään Elisaa kohtaan.

Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella kolinalla paikaltaan, mutta istuutui tuokiossa, harmitellen hullunkurista kohteliaisuuttaan.

"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti…", selitti majuri ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua? Siinä tapauksessa olemme heti valmiit, ymmärräthän."

Elisa huomasi, minkä sekaannuksen hän äkkiarvaamattomalla esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä esinettä, jota Irene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri Elisalle, mitä hän pyysi.

"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta, Hessel? Kyllä hän kohta taas tulee terveeksi. Katso, Elisa, emme tätä tässä enää kauan jatka. Ulkona on niin ruma ilma… Lopetamme jo tuossa tuokiossa."

"Miksikä niin hartaasti puolustaudut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
"Enhän ole sanaakaan virkkanut."

"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä selviytyisi. "Luulin sinun vaan ajattelevan, ettemme mitään tee."

Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttejaan niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, heitti hän kortit pöytään ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.

"Etkö sinä milloinkaan ole ollut sellaisella tuulella, että hartain halusi on ollut rynnistää myrskyjä vastaan ja antaa lumihiukkasten neulasina pistellä kasvojasi?" kysyi tohtori.

"Ehkä joskus, pahalla päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut suututtanut", vastasi Kristian.

"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.

Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä jotakin. Aina hän teki, niinkuin itse tahtoi.

Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä ulkonaisiin olosuhteihinsa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan seurapiirissä elellen, ihmisten kesken, joita hän piti ystävinään, — mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, — nyt alkoi hän kyllästyä omaan itseensä.

Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken varsinkin oli se ilme tullut erityisesti näkyviin. Etsikö Elisa hänestä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksi olisikaan muutoin hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa.

Tämä liikutti tohtorin mieltä ja elvytti hänessä hereille jotakin siitä eteenpäin pyrkivästä voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee lentoon nousta.

"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan, "lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne ravitsette".

Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä. "Eikö tämä mahda olla liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.

"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat vallan vieraita", sanoi tohtori.

"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.

Tohtorin katse lauhtui lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan.

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauan oli tauti vaihdellut milloin parempaan, milloin huonompaan päin, mutta lopulta kuume kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti niin synkältä.

"Miksen saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.

"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin, ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.

"Kukaan ihminen ei tarkoituksetta ole tullut tähän maailmaan. Sinuakin varmaan joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."

Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko päivänä ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat hänen määräyksiinsä.

Jäätyään yksin, uneksui Irene hetken hereillään keväimen valoisassa hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.

Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitten oli Sven
Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruo'onkorrella kiikkui
ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miksei ollut hänellä siipiä?
Miksei voinut linnun lailla lentää hänkin?

Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, — Sven Riise oli niin usein sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, — mutta miksei se kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana, jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumisaikana tuntuivat ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet viihdyttää hänen epätoivoisten ajatustensa yksitoikkoista kiertokulkua. Hän väsähtyi ja elämä painosti häntä. Miksei ollut hänellä siipiä?

Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka häntäkin, Ireneä, odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi aikaansaanut käänteen ajatusten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt vain keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin uudelleen heräisi.

Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää Helmer Broolle, ettei hän ollutkaan lommoinen tyhjänpäiväinen raukka, joksi Helmer häntä oli luullut? Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi, mutta siitä huolimatta se kätkeytyi hänen mieleensä. Sitten Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, sillä silloin he epäilemättä olisivat vajonneet polviaan myöten lumihyhmään.

Tohtori ei rakastanut kevättä, eikä saattanut käsittää, miksi runoilijat lauluissaan erityisellä mielihalulla ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee maanteiden puroina solisevan.

"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."

"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nyki ja repi häntä vaatteista.

Tohtori pysähtyi huoahtamaan. "Mitä on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten.

Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa toisi esiin.

"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä mitään kokonaisuutta? Eikö se ole vain joukko arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vain olemisen tapa?"

"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole kuolemaisillani."

Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan liikkeen osotti hän ympärillä, olevaa seutua.

"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittenkin vakuutatte, ettei elämä koskaan kuole. Kuinka se sopii yhteen?"

"En tiedä, ajattelevatko muut niinkuin minä", vastasi Elisa viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vain olotilana, missä hänen tosielämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy."

"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"

"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämäparasta sen itsensä tähden?"

Niin he astuivat edelleen, kumpikin omaa puoltaan, sillä keskitie oli niin sohjuinen, ettei sitä saattanut kulkea. Tohtori Hessel jättäytyi tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen katsella Elisaa ja ihaillakseen hänen ryhtiään ja käyntiään.

Elisa kääntyi taaksepäin ja huomasi silloin että tohtori hymyili. Hän kysyi syytä siihen.

"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen, olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori.

"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittenkin varsin epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."

"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään -syntymällä", vastasi
Elisa. "Oletteko lukenut Jeesuksen sanat Nikodemukselle?"

"Olen: 'Tuuli puhaltaa kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, ja et tiedä kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta tosi sana."

"Tietävätkö Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja minne menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."

"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin he sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat he tulleet ja Häneen taas palajavat."

"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän "Miten tiedätte, että Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."

"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jeesus Kristus. Joka Häneen uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän?"

Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.

"Tulkaa tänne ylös, että näette seutua kukkulan toiseltakin puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt mihinkään keskeneräiseen. Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen, päivän mailleen menoa katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne!

Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitten, jolloin hän yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon vertauskuvia.

Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittenkään nähnyt, mitä Elisa näki.

"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen mielestään arvoa, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."

Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen.
Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi.
Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.

He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei Elisa ollut hänelle sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien vastaista puolta, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä, että lumisohju ulottui hänelle miltei pohkeisiin.

Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaa hämärä kattoi salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin toisiaan lähemmäksi.

Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.

Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan he eivät olleet tavanneet häntä näin ajattelevana ja vakavana. Varmaan tässä piili jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori ei halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.

Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti askareilleen, tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.

"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."

"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Kuten sanoin, te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin paljon sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette. Läksinkin ulos saadakseni oikein ajatella."

"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa siinä paljon; lausukaa vain sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.

Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä, sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki nyt oli käsissä.

"Pitääkö minun, tullakseni joksikin, lähteä Hirvenhovista pois vai jäädä tänne?"

Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitta hän.

"Tahtoisitteko siis niin mielellänne päästä minusta?" kysyi tohtori teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli tarkoittanut.

"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla kehoittavasti.

"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin…?" virkkoi tohtori silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan vastauksesta.

"Silloin…", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitten pois lausettaan lopettamatta.

Jalona, ylevänä, kuin oman sisäisen tunteensa kirkastamana oli Elisa seisonut hänen edessään. Ainoan pienen sanan oli hän vastaukseksi antanut, mutta se sana sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi hän tällä hetkellä saanut katsahtaa Elisan sielun sisimpään.

Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan opintojaan täydentämään, voidakseen tulla kotimaiseksi lääkäriksi. Tämä uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella lukemattomia esteitä. Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan; mutta tohtorin lujaan päätökseen raukesivat kaikki vastaväitteet.

"Elisa, sinähän et mitään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä onnistut paremmin kuin me", sanoi majuri.

"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.

Kristian katsoi ensin häneen, sitten tohtoriin, rupesi viheltämään ja hyräili: "Ma lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä kelpasi. Luvut sujuivat reipasta vauhtia.

Hän tutki muutakin lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, josta
Elisa oli puhunut.

Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä. Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista. Tohtori Hessel vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin lähekkäin ja niin erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta; sielu ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät, ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta kohtelusta, joka tuli niiden osaksi.

Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitten oikeuttaa toisen silpomaan toista? Vai elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos niin on, eikö siis kuollut enää olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä, jonka päällä se makaa.

Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä hänen tutkimuksensa hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.

"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako se Påhlman nyt makaa. Hänestä oli pientä riitaa. Eläessään myi hän ruumiinsa tänne, mutta kun hän sitten kuoli, tahtoi vaimo haudata ruumiin; hän ei tietänyt, että ukko oli myynyt itsensä ja juonut rahat."

Toverit jatkoivat työskentelyään, mutta tohtori Hesselin ajatukset olivat saaneet muuta tehtävää. Aina kun olemuksemme syvällisimmät kysymykset nousivat hänen sielunsa silmien eteen, saivat ne suunnan, joka teki hänet levottomaksi; ne kohdistuivat häneen itseensä nuolenterävinä.

"Mitä olet sinä tehnyt elosi aikana; mitä on sinusta tullut? Mikä on sisin olemuksesi; mihinkä suuntautuisi sen kehitys, jos se nyt joutuisi iankaikkisuuteen?"

Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel vältti niitä ja tahtoi tukahduttaa aavistuksen, joka pakotti hänen omasta sisimmästään etsimään totuuden salaisuutta, Iäisyyselämää ei hän odottanut kohtaavansa itsessään, koska hän tiesi, ettei hän sellaista elänyt. Tutkia Elisaa oli turhaa; tytön läheisyyskin oli kylliksi hämmentämään hänen terveen järkensä. Ei, puolueeton ja kirkas täytyi hänen olla etsiessään totuutta.

Kuolinvuoteitten ääreen oli hän useasti sattunut, mutta minkäänlaista kuolemankauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan huomannut, haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät he tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista vaivoista.

Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle: "Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei löydy menneisyyttä eikä tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä ota mitä otettavissa on!

Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen; se, mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta olla. Entä Kustaa Aadolf sitten? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen saanut viran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän saarnasi, oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, tungeskeli väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten ja huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea, minkä olisi voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopea virheitä keksimään.

"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa Aadolfille.

"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta miltei kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitten kuunteli hän nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."

"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän. "jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia, joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."

Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitä oli hän nyt etsinyt väsyksiin asti, mitään löytämättä. Mutta pitäisikö hänen nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästä, maan päällä? Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei hänestä kuitenkaan milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka hänet sai tällaiseen voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös voimassa pitää alulle pantua parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa sekin vähän, mitä hänessä itsessään oli hyvää, ainoastaan sentähden, että oli niitä, jotka eivät sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli hänen jumalansa, ja Elisaa jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi. Eikö hän siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauan kuin hän ei muuta Jumalaa tuntenut.

Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoi.

Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri kuoli ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel lähetti hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan Elisan läheisyydessä ja saisi Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta kauemmin ei se onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi rakkauden kaikkivaltaisuuteen.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Eräänä päivänä tuli majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen näköisenä aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi aivan vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti arvaamalla päästä sen perille.

"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua!
Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitten, kenestä siinä puhutaan!"

"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten veitikkamaisesti Elisaan.

Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta useammin arvaaja kirveensä kiveen iski.

"Siksi, että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa sitten kysymys mistä tahansa."

"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.

"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö, isä?" kysyi Elisa.

Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli ylen onnellinen.

"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti kirjeen taskustaan.

Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään, siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti ja suurella äänenpainolla, Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.

Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, suloisen ja varakkaan tytön kanssa, joka oli ennättänyt kääntää ainakin kuuden luutnantin päin pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin tarttui. Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta tullut valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vain todistettiin tosiasiaksi.

Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää. Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi viikolla kihlajaisten viettoon.

Alettiin tuumia, kenen tulisi kutsua noudattaa. Torvald vakuutti heti, että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut jäisivät kotiin. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään, vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen edukseen, kuin vahingokseen.

Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai ei. Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta sittenkin näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.

"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli
Irene.

"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"

"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin, jos vaan itse haluat", vastasi Elisa.

"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa Aadolfin papinvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä, tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan läsnä iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. Sen lisäksi olin keväällä niin sairaskin ja lääkärin hoidon alaisena; nyt olen paljon pirteämpi."

"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.

"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vain, että se voisi näyttää siltä."

"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä kerran päästä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut", sanoi Torvald, joka sisarensa tulevaisuudentuumia ei ensinkään hyväksynyt.

Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättä jäädä kotiin. Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin voi valmistautua tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin päätetty, että hän talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa harjoittelemaan, sillä lähetysalalla, jolle hän oli päättänyt antautua, saattoi sairaanhoidon tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.

Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet saattaneet ihan haltioihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa sitävastoin oli jokseenkin tyyni.

Toimiessaan sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti
Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin
rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut.
Kotoisen kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas, hellä ääni.
Ja mökeissä asui kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.

Tosin Elisa jo kauan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran tulisi erota, mutta nyt, kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan hallitsijattaren, alkoi tuo tietoisuus tuntua oikein todenperäiseltä. Eronhetki ei enää häämöittänyt etäisyyden usvaisissa helmoissa, se oli jo lähellä. Miltä mahtoi tuntua ratkaisun hetkellä?…

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Uutena vuotena vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla rakastunut.

Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan
Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu.

Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin valoisaksi, kuin sitä oli kuvailtu; se sattui, näet, yhteen aikaan Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni.

Eedit ei itsekkäästi vetäytynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ettei Eedit oikeastaan tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä hallitakseen ja määrätäkseen.

Pikku Eedit, niin rakastettava kuin muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin omavaltainen luonne. Hän kuului niihin, joiden pitää saada hallita voidakseen olla hyviä. Ja yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta sopi koko Hirvenhovin perhe erinomaisesti hänen luonteelleen. Kristianin kietoi hän helposti sormiensa ympäri, majuri oli häneen niin hurmaantunut, että saattoi unhottaa vanhat totutut tapansakin hänen tähtensä. Irene, joka paraillaan oli sairashoitokurssillaan ja silloin tällöin kävi kotonaan viipyen lyhyen aikaa, oli hänkin kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald. Kustaa Aadolfin puolelta ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin ystävällisen ritarillista kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut aivan helppo taivuttaa, sen oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut, vaikkei mitään epäsopua heidän välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa ei helposti kenenkään kanssa riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja sallia muitten tehdä mielensä mukaan, mutta pysyi siitä huolimatta aina itsenäisenä, peräytyen vaan vapaaehtoisesti ja sellaisella arvokkuudella, että se pikemmin tuntui suosionosoitukselta kuin pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta samalla täytyi hänen sitä ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta enemmän kuin kenestäkään muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan loitommalla eikä heidän molempain työala olisi näin yhteen sattunut.

Elisankin sydämessä liikkui samanlaisia vaistomaisia tunteita kälyä kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä. Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä kaiken pikkumaisuuden.

Hitaasti ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Miettimättä ja harkitsematta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samanlaisena hän nyt kohtasi kuoleman. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka muista näyttikin kovalle.

Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin vanha neiti veti viimeiset raskaat henkäykset.

Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon päästäkseen kuulemasta kuolevan viimeisiä äännähdyksiä. Häntä puistatti kuin vilutaudissa. Alati piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus, että kuoleva tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes viimein Elisa tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut.

Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauan kitunut, että kuolemaa pidettiin pelastuksena. Välttämättömän tarpeellinen ei hän myöskään ollut eläessään kenellekään ollut, ei edes niille, jotka häntä enin olivat rakastaneet.

Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka, ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko välttämättömästi siitä herätettämän ja elvytettämän jälleen vireeseen. Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin.

Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut lukea jonkun luvun Raamatusta, ennenkuin kukin yöksi erkani omaan huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että yhdessä laulettaisiin joku virsi.

"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon ääreen.

Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään, vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta se ei ottanut onnistuakseen. Eedit herkesi soittamasta kesken tahtia ja katsoi häneen kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut saamaan kaikki mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi soittaa, yhtyi Kristiankin lauluun.

Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin rukoushetkeä viettämään.

"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle, "niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta."

Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua iltarukouksen toimittamiseen kuin kauemmin kinaili vaimoansa vastaan.

Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ettei Kristian uuteen tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu. Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri vaikutusvalta hänellä oli Kristianiin.

KADESKYMMENESVIIDES LUKU.

Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua mitä suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne mieltä ärsyttävät ja alituinen peräytyminen saattaa ajanoloon käydä varsin tuskastuttavaksi. Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin voinut vapautua kaikenlaisesta naisellisesta pikkumaisuudesta, huomasi hän nyt, että ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon auttaneet. Hän koetti olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla joutui varjoon, ja että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että sen ulkopuolella vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä näkemästä eikä tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä välittämättä, mutta siinäkään ei hän kauan onnistunut.

Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä uurre muodostui otsalle.

"Ei mitään, jota kannattaisi muistiin kirjoittaa", virkkoi Elisa itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi kasvoille.

Hän veti pöytälaatikon auki ja heitti almanakan sinne. Silloin sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauan oli laatikossa maannut. Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitten kylmennyt käsi oli ne sinne piirtänyt:

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa yksinkertaisuudessaan puhuivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja tukahuttivat katkeruuden hänen mielestään.

Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli! Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista pikkumaisuuksistakin.

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän syyn.

Kyyneleitä kiertyi silmiin, valuen kuumina ja polttavina poskia myöten alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä oli hän oppinut tällaisia kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan uusi ihminen, itki sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin voimallisena tahtoi elää.

Pese minut! Omasta voimastani en voi puhdistua. Pese minut veressäsi!
Puhtaaksi kuin sinä itse!

Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään. Kristus ei jakele vanhurskauttaan vähitellen, kokonaan hän sen tahtoo meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa tällä hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jeesuksen nimeen anomaan, mitä ikänänsä halusi.

Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä kohtasi, olkoon se sitten suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi häntä Jeesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.

Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän sittenkin ollut liiaksi paljon anonut? Yhdeksi Jumalan Pojan kanssa, itse Jumalan kanssa yhdeksi! Miten voi synnillä saastutettu ihminen olla niin läheltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä koskenutkaan Elisan synnillistä luontoa , se koski hänen uutta ihmistänsä , joka on Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja mielitekoja Jumala hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli Jumalan kanssa yhdeksi yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä vahvistuva ja varttuva syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luomus hänessä yhä kehittyisi, vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se kerran kuolemassa kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi. Silloin saisi hän täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle, "Ihmisen Pojan" kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."

Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?

Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi, mutta vinhalla vauhdilla liukui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia, joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin kiitää.

Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen, virttä ja Karitsan virttä, sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias; oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas." Hän koetti kuvailla mielessään tuota autuaitten laulua. Millainen lienee se ollut rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja milloin, milloin saisi hänkin siihen yhtyä?

Vähät siitä, olisiko taival enemmän tai vähemmän hankala. Päämäärään se kuitenkin johti ja oli Herran tie.

"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta minua sinun johtoosi tyytymään!"

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Kun Irene oli päättänyt sairashoitokurssinsa, palasi hän vähäksi aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut häneen tyyntä varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut. Oman tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut ajattelevan nuoren naisen.

Eräänä päivänä kävi Elisa asioilla kirkonkylässä. Sieltä palatessaan hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He kääntyivät hänen kanssaan kotiinpäin kulkemaan.

"Puhuimme tässä vastikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä, miten hän viime aikoina on edukseen muuttunut."

"No, enpä juuri tiedä, olisiko se sielun ansio, että tyttö on uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta somemmaksi hän on versonut."

"Uskokaa, mitä sanon, sairaanhoitajattaren ammattiin ei hän tule jäämään", sanoi Eedit toivehikkaasti.

"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen muuttunut?" kysyi Elisa.

"Joku tulee kyllä hänet estämään. Isän ei suotta tarvitse estettä toivoa."

"Päinvastoin, häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö tiedä, että hän on Tukholmassa?"

"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa."

"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen, joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä."

"Mutta kuka hän oikeastaan on, tuo Helmer Broo, ja mitä hän tekee?" kysyi Eedit.

"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja kirjoittelee", vastasi Elisa.

"Luulen, että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.

"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä", nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä saat lankomiehen."

Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan työstään. Mutta sitten saapui Elisalle yksityiskirje, jossa Irene kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset tunteet taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei enää tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin kauas, oikein kauas, missä hän ahkerassa työssä voisi unohtaa, mitä unohdettava oli.

Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan aiotut peittämään sitä, mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei hän voinut kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet Helmerin luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista päätöksistään huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä sieltä istumasta. Helmerin äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitä se auttoi, että hän salin äärimmäiseen soppeen kätkeytyi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja kun he sitten uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä vastaan — - — Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäytynyt ilosta saada häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin kirjoittanutkaan.

Aivan odottamatta lopetti Irene luennoilla käyntinsä. Helmer huomasi häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miksei Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin, ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.

Hirvenhovissa nousi riemu. "Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut.
Irenen saamme pitää. Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"

Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään.
Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin.

Eräänä iltana istui hän penkillä lähellä joenrantaa ompelemassa. Kevät oli jo ehtinyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja asettui sisarensa viereen.

"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole minua kohtaan kuin ennen."

Irene ei vastannut mitään, pujotteli vain lankaa neulansilmään täysin vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut toimitetuksi; mutta kun ei sittenkään vastausta kuulunut, jatkoi hän:

"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että suunnitelmasi heitit kesken, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ettei se sinun kutsumuksesi ollut."

"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran…" Enempää ei hän saanut puhutuksi.

"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua sentähden, että annoit hänelle anteeksi!"

"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi
Irene.

"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua ensinkään moiti, enkä ihmettele menettelyäsi", vastasi Elisa.

"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota tarvitset."

"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun menin hänen kanssaan kihloihin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla nyt on vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä jälellä on."

"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa puolesta loukkaantuneena.

"Niin, tiedän kyllä, ettet sinä eikä Kustaa Aadolf hänen mielipiteitään hyväksy."

Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:

"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkavan kihlaukseni sentähden, ettei
Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?"

"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran ja ettet sekaantuisi hänen kummallisiin tuumiinsa."

"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja sitäpaitsi hän suurimmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa."

"Irene, et saa uskoa, etten Helmeristä pitäisi, ja että sinua menettelysi tähden halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi itseään.

"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit, ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se, joka sinut oikein tunsi:"

"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa, "mutta nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla ylpeä. Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit sellaiselle alalle antautunut, johon halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että ajattelin liittoasi ensin hiukan halveksien?"

Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kiersi käsivartensa sisaren kaulaan.

Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä. He tunsivat, että kaikki vieroittavat esteet heidän väliltään olivat kadonneet.

Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan ja virkkoi puheenaihetta muuttaen:

"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa vanhan Borgsten'in jälkeen?"

"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin.
Silloinhan tullaan naapureiksi."

"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti paljon reippaammalta ja miehekkäämmältä kuin täällä ollessaan. Kustaa Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer."

Elisa nojautui puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta joutilaina helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne valaisivat hänen peittämätöntä päätään ja lankesivat varjostavien silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia väikkynyt niiden jokaisessa kaarelmassa. Hienon kaareva nenä lisäksi kaunisti näitä kasvoja, joissa ilmeni samalla niin paljon jaloutta ja mielenlujuutta.

Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäyksen Elisaan, joka istui yhä vielä siinä ajatuksiinsa vaipuneena, itsestään ja ympäristöstään irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan viereen tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.

Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen nöyryyteen.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Oli tuiman kylmä päivä. Aurinko välkkyi hehkuvana kiekkona aamuisen autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli Hirvenhovin härmäisten metsien ja lumenpeittämien maitten.

Metsän rinteellä oli pieni mökki, jonka ikkunat punasinervänä kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemaa odotellen. Tohtori Hessel, joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui sairaan vuoteen yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt ensimmäisellä virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt voivan mitään tehdä. "Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti viimeisen kerran sormensa ristiin.

Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä ei merkkiä ymmärtänyt.

Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas tavannut jotakin, joka sai hänet heltymään ja kohotti hänen mielensä jalommaksi. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan ollut uskoa, niin oli siinä ainakin tunnetta. Kuka hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä, minkä tietää olevan armaansa mielen mukaista.

Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan. Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin rukoilija itse. Ääneti he puristivat toistensa käsiä ja kääntyivät sitten sairaan puoleen.

Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringonvalossa esiintyi kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla kuvastuva rauhallinen ilme kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.

"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden".

Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan.
Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.

"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut", jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin."

"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanot tohtori Hessel katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä täällä ei enää tarvittu.

"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla, jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen enemmän, ja siitä jakoi hän minullekin."

Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta. Hellävaroen hyväili hän uurteista otsaa. Mielellään olisi hän tahtonut pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehkei ollut se myöhäistä vieläkään.

Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel seurasi häntä.

Vierekkäin kulkivat he kuin valoisaa unta nähden. Äskeinen kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se oli vain kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät lähemmäksi toisiansa.

Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten. Ilma oli tyyni ja puhtaan raitis.

Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli hänen sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko hän tulla hänen omakseen, Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.

Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain aikomuksin. Mitään hän ei aikonut Elisalta salata; hän oli valmis vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi häneltä kysyä.

Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vastikään kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt kehittyneen siihen mielentilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.

Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja oliko väärin näin käyttää hänen luottamustaan hyväkseen.

Mutta jos ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei Elisa luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.

Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä ajatustensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt, ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää rakkaammaksi.

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti.
"Pese meidät!"

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään. Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen. Kuulijakunta osasi ne yhtä hyvästi ulkoa kuin majuri itsekin. Elisa osasi ne miltei sanasta sanaan, samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä huolimatta istuivat he ääneti kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä heitti puhelunsa kesken ja kysyi kelloa.

"Miksei ole kukaan minua siitä huomauttanut?" sanoi majuri kärsimättömästi. "Jo neljännestunti sitten olisi minun pitänyt mennä levolle. Sepä nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen päästyä unohtaa kokonaan ajan kulun."

Ja kiireesti katosi majuri huoneeseensa voittaakseen takaisin edes jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen ollut tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori Hesselin neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa ennen päivällistä, määräten siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta hän kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja palasi vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-uni tarpeettomaksi, selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan nukkunut, korkeintaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka majurin huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua majurin uinailu oli.

Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahdenkesken huoneeseen. Elisa pani työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.

"Sinä olet löytänyt perustuksen elämällesi, Alfred. Olenko liian tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen löysit?"

"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi matalan tuntehikkaalla äänellä:

"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen nousi tuikkailemaan! Kysy hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa pitää, eikä uudelleen heittäydy aallokon ajeltavaksi?"

"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti
hänen puheensa oman sydämensä mukaan. Ei osannut Elisa aavistaa, että
Alfredin tähti ei ollutkaan taivaan tähtiä, ja ettei se perustus, josta
Alfred puhui, Jumalaa tarkoittanutkaan.

"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkea löytänyt."

Hän puhui totta, mutta ei hän sittenkään Elisalle tositilaansa paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko hän sille mitään, että Elisa selitti hänen puheensa maallisesta rakkaudesta taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä peittää. Elisa tahtoi itse pettyä, ja koska hän tässä pettymystilassaan oli onnellinen, niin miksikä sitten riistää sitä häneltä? Ja tosi onnea tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen arvoista.

"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päässeet ikuiseen päämäärään", vastasi Elisa lempeästi.

Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta Elisa, vaikkei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, mitä ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ettei Alfred halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä tunteita, ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista poikkeava kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen päätti Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred itse vapaaehtoisesti puhuisi.

Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi käsivartensa morsiamelleen.

Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin rinnalla tuntui niin turvalliselta vaeltaa tulevaisuutta kohden, niin lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.

Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin, leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, niin että seurustelu alkoi jo ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä tuntunut majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että aivan oli unohtaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan hänen oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin täydellisesti kuin Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi muuttamaan, sijaitsi ainoastaan puolen penikulman päässä Hirvenhovista, korkealla kukkulalla Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein saisi siis majuri tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat vakuuttaneet häntä niin hellästi vaalivansa, ettei hänen tarvitsisi liiaksi paljon Elisan huolenpitoa kaivata.

Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin aikaa ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten kokoilemisen tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi silmiin enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeutui. Kaikki nukkuivat. Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni kasvihuoneelle, taittoi sieltä kauneimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän kautta kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle laski hän kukkalahjansa. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen kohdistuivat, sillä jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt hänen omanansa. Rakkaus Sven Riiseen ei ollut kuollut Elisassa; mutta se ei ollut hänen toisen rakkautensa tielläkään, siihen oli se liiaksi maantomun sukuista. Niin, ehkei olisi tuo ensimmäinen rakkaus koskaan tullutkaan semmoiseksi kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä jo alussa olisi puhtaalla iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi se asiainhaarain toisin ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän maallista tälle maailmalle. Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen, mutta ei hän siihen mitään vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan. Yksi asia oli hänelle varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään ja tulisi siellä aina edelleenkin jalostavana voimana elämään.

Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille: Sven Riise, ja sitten, kun aurinko kohosi ja sen säteet ulottuivat alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta loisti kullassa kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka minuun uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."

Elisa sai rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen kytketty henkensä pääsi taas irtautumaan ja ajatusten levoton kuohunta asettui. Hiljaa hän itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli hänen puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen omaksi ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka mielellään hän olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli ilmaissut halunsa Riiselle, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalla vielä olisi paljon tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä kohdistui tämä elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hänet tänään vihittiin. Ajatuksiin vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki metsän kautta kotiin.

Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle sellaista tuskin koko päivänä suotukaan. Puuha seurasi toista, ja kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen piti olla mukana.

Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti sen. Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä oli: "minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa".

Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin puhe lämmitti hänen sydäntään. Jonkun kerran koetti hän tapailla miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.

Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille, ja mieliala kävi hilpeäksi. Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan seurustelua jatkettiin iltamyöhään.

Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel, kun hän vain tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei tyytynyt ylkämiehen tavalliseen tehtävään kulkea ylinmäärin rakastuneen näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa heitä huvittaen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.

Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavaa. Hän malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi muista.

"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi
Kustaa Aadolf.

"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan, ja kuinka muuten olisit valinnut Elisan kaltaista vaimoksesi?"

"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti; että te kaikessa olitte yksimieliset ja että sinäkin jo olit löytänyt perustuksen? Miten onnistuikaan sinun niin täydellisesti viedä hänet harhaan?"

"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt antautua siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten tähden olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu ikäänkuin olisi hän itse tahtonut tulla petetyksi."

"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti, mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa. "Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi hän. "Suoruus ja vilpittömyys sekä Jumalan että ihmisten edessä on tärkeimpiä elinehtojamme."

"Lupaan, ettei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel. "Mutta sinä et ensinkään ajattele minua, vaan yksin häntä. Onko se kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä ilman häntä olisin joutunut!"

"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi sisartasi vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi paremmin sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä päivästä lähtien."

Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin, odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.

Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu oli kiihdyttänyt hänen mielensä. Olihan luonnollista, että hän etupäässä huolehti sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred Hessel hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että hän näin ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia luonnollisten siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei se enää voinut avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka käsittää kaikki? Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisensä, kuten Elisakin, ja eikö ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen opetuslapsena, huolehtia yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen onnesta kuin oman sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta olivatko tässä ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa enemmän? Kumpiko yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan, Elisako vai Alfred? Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?

Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka tällätavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa kynnykselle.

Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen ympärillään ja myrttikruunun varjosta säteilivät silmät tähtinä; kevätillan vaalea hohde sekä mielenliikutus tekivät hänet kuultavan kalpeaksi.

Hellästi sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varoi rypistämästä harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa oli sittenkin hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen voimallisen suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi Elisa aina luottaa.

"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."

"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen tiedät", vastasi Elisa luottavasti.

Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, vaan hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Oli kevät. Taivas kuvastui vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien lomitse. Kaikkialla oli raitista ja puhdasta.

Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle. Hän oli istunut sisällä työnsä ääressä alakuloisiin ajatuksiin vaipuneena. Ne painoivat hänen mieltänsä, hän tahtoi niistä päästä ja pakeni senvuoksi luonnonhelmaan.

Rannalla oli laituri, johon oli vene kiinnitetty. Elisa irroitti sen ja sousi rivakasti ulapalle päin, mutta antoi sitten airojen hetkisen levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään voimatta kuitenkaan sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi tahtonut.

Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla aironvetämällä sousi hän takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi veneeseen. Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.

"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäsi. Nythän oli sinulla hyvä onni, kun minut tapasit."

Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymynsä oli alakuloinen.

"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Mikset ole oikein iloinen tänään?" kysyi hän.

"Taitaa olla vain typeryyttä", alkoi hän ikäänkuin itseään puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla samanlaisia."

Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut, jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti. Kuinka olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän avioliittonsa vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut! Hän oli kuvitellut sisäistä luottamusta luonnolliseksi seuraukseksi ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän tärkeimmässä kysymyksessä, miksei siis voitu siihen milloinkaan vapaasti kosketella? Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli ollut ihan luonnollista Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä johtuneet ilonsa ja huolensa. Mutta silloin oli Alfred joko vallan vaiennut tai vastannut kaunein ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. Ja alussa oli Elisa siihen tyytynytkin, mutta lopulta hän alkoi kaivata jotakin enempää.

"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein kysytyksi.

He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.

Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katsoi häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi hän Alfredin katseessa jotakin säälintapaista. Alfred katseli häntä kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyi tuskia tuottaa. Nähtävästi ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse. Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?

"En, vaan minä tiedän sen, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten huomaan."

Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli
Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:

"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen huomaat sinäkin, kun vain sen olemassaoloon totut."

Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko leikkaus suoritettu, eikä se läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.

"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys hivuttaa enemmän kuin varmuus."

"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksumista ilmaisevalla äänellä.

"Niin, sinä epäilet, etten olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa
Aadolf, tai toisin sanoen, etten ole lammas oikeasta lammashuoneesta."

"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa. "En epäile. Soisin vain, että joskus avaisit sydämesi minulle. Tiedän kyllä, että luonteet ovat erilaiset, älä luule, että sinua siitä soimaan, ettet ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."

Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo horjuvan, vaikkei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa. Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria kovin painostanut se seikka, että Elisa edelleenkin säilytti väärän luulonsa.

"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, — — — ettei minulla ole sinun uskoasi, etten sinun laillasi elä Hengen elämää."

Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittenkään saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.

Alfred ei sallinut hänelle sananvuoroa, ja säälimätöntä olisi ollutkin häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten tämä oli toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota Elisa oli toivonut siellä olevan. Lopetettuaan selityksensä sousi hän rantaan.

Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan.

Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut pahasta unestani!"

Miksikä kävi tuo asia noin hänen sydämelleen? Oliko se niin mahdottoman tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista käsittämättömistä asioista olemaan, ajatteli tohtori itsekseen.

Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen hänet laiturille. Sitten läksivät he kulkemaan auringon kultaamain koivujen varjossa.

"Enkö ole sanankaan arvoinen, kosket mitään minulle puhu?" pysähtyi tohtori viimein kysymään.

Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.

"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus saattoi minut siihen. Eikö sekään asiata lievennä?" kysyi hän.

"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Moiti, herjaa, syytä minua ulkokullatuksi, katalaksi tai miksi tahdot; mikä tahansa on parempi kuin että kuljet näin vaieten ja kärsit."

Elisan teki mieli vastata, ettei hän ensinkään itsensä tähden kärsinyt, mutta tohtori jatkoi:

"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, teet sen paraiten rakkaudella. Anteeksianto ei siihen yksin riitä, ainoastaan rakkaus."

Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille ja koetti kääntää puheen muihin asioihin, mutta se ei onnistunut. Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Elisaa lohduttaakseen alkoi tohtori vedota Raamattuun, puhuen, miten vaimon puhtaus ja hurskaus miehenkin voittaa hyvän puoleen.

"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen niin läheltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti, ajatellen vaikeata ja edesvastuullista elämäntehtäväänsä.

Vapaaehtoisesti ei hän olisi milloinkaan uskaltanut semmoiseen tehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, itsekö oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin johdattanut? Tämä kysymys oli hyvin tärkeä, sillä ainoastaan viimeksimainitussa tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta.

"Minun mielestäni olet saanut jo ihmeitä aikaan, Elisa", jatkoi tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut takaisin entiseen seikkailijaelämääni. Olethan siis jotakin voittanut."

"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit tullut paremmin pelastuksen tarpeellisuuden tuntoon kuin nyt, jolloin luulet jotakin olevasi", sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen sanojaan käsittäisi.

Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummallinen, ettei se vastausta ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti huomionsa.

"Miksi itket? Sentähdenkö, että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla kuin asiain toisin ollessa olisin tehnyt."

"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa. Tohtori hymyili koettaen hellyydellä häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei elämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden mieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi.

"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa", vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.

"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin kauan kuin omistan sinut."

Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat, paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän epäjumalan kukistamiseksi?

Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa. Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä päästäkseen jälleen tasapainoon.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat elämään, vanhuksetkin kiintyvät siihen yhä enemmän ja, vaikka he tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.

Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänen itsensä varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat saapuneet kukin tahoiltaan vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin uskoa, että ukko todellakin oli jo niin vanha, sillä hän oli vieläkin suoraryhtinen ja kookas.

"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, ja oli taas valmis leikkiä laskemaan entiseen iloiseen tapaansa.

Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä. Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen rakkautta kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli hän rakastanut kuten tapana on, vaimoonsa oli hän ensi aikoina ollut korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vain häntä tottelemaan, mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen hän eli. Tietoisuus siitä, että kerran saisi Hirvenhovin omaksi hallittavakseen, ei milloinkaan ollut häntä tosityöhän kannustanut, vasta nyt, kun hän näki sen tulevaisuudessa vanhimman pikku poikansa perintötilana, pääsi koko hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. Ja työn siunaus huomattiin kaikkialla. Se osoittautui ulkonaisissa olosuhteissa, mutta sitä enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. Paljon hän oli edukseen muuttunut.

Kustaa Aadolfin toiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta siunausta. Kaikki menestyi, mitä hän teki. Hänen maineensa, jonka monet kateudesta olivat ennustaneet pian laskevan, oli nyt entistäänkin ylemmällä. Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä vieläkin joka sunnuntai tungokseen asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko, jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana Jumalalta, eikä kiitellyt sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi. Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä olivat hyvin heikkoja terveydeltään. Perherakkaus oli Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiaan lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi, koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat saattaneet häntä seurata.

Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut kelpo perheenemäntä. Suurella harrastuksella puhui hän pikku Kristerin ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä, jolloin pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka pienokaiselle puhkesi kolmas hammas. Ihmiskunnan elinkysymykset eivät häntä paljonkaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä, ettei hänellä olisi harrastusta niihin ollut, sillä sitä hänellä kyllä oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista mielipidettä, vaan hän esiintyi aina miehensä ajatussuunnan jäljittelijänä. Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin valtuutti itsensä ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana lapsena niiden ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia tahi kaulusta Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä hän tarkalleen valvoi, ettei Helmer hajamielisyydessään saanut serviettirengastaan pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä lusikallaan tahi kierrellä lautastaan. Ja ihmeen kärsivällisesti piti Helmer hyvänään kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän niitä tarvitsikin; ehkä tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen samanlaista huojennusta kuin Irenelle vapautus suurten asiain ajattelemisesta. Monessa suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka hänen mielipiteensä vielä olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen uskollaan ollut pysyväistä pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien ihmisystävällisessä tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien toimintaan ja harrasti lämpimästi kaikkea, mikä tarkoitti ihmiskunnan edistystä ja valistusta. Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja piti sen ohella sivistäviä esitelmiä eri aloilta; hänen luennoillaan kävi paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo kirjailijanakin saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin laaja lukijakunta.

Helmerin ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan Hirvenhoviin lähteäkseen, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi Helmerin tulla mukaan.

Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald, joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli kotiin saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden minuutin kuluttua olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet lempisedäkseen ja mielienokseen.

Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, kuka puhui suorasanaisesti, kuka runomitassa. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon tuostakin kihosi silmään ilonkyynel.

Paljon sai hän tänään rakkaudenosoituksia sekä odotettuja että ennen arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman. Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.

Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen.

"Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen asti, kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, kannan ja pelastan." Es. 46: 4.

Enempää siinä ei ollut, mutta sittenkin täytyi majurin vielä kerran pyyhkäistä silmälasejaan, ennenkuin sai sen loppuun luetuksi. Hän luki sen moneen kertaan, ja luettuaan kätki hän kirjeen pieluksen alle kuten koulupoika. Majuri tiesi tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina päivinä ollut antanut Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että viattoman lapsen siunaus sekä Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat olla hyvänä pieluksena, johon turvallisesti voisi päänsä laskea.

KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.

Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä, sillä moni halusi häntä puhutella ja puristaa hänen kättään. Siksi olikin hän kehoittanut omaisiaan ajamaan kotiin, häntä ei tarvitsisi odottaa, hän tulisi mieluummin kävellen.

Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa "ihan kuin tykistä lauaistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä sanoa.

Kahdenkeskenolo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa Aadolf kävi harvoin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella.

"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi", vastasi Kustaa Aadolf.

Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan erottaneet.

Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi. Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa, sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa sisällisen tilansa.

He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä, salatusta elämästä Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä. Molemmilla oli ollut jotenkin samanlaisia kokemuksia, molemmat olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys oli heidät yhdistänyt yhä lähemmin Kristukseen ja saattanut heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia näytti tuo sanoin kertomaton onni kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.

"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin ja kaikesta heikkoudestamme huolimatta saamme olla varmat siitä, että olemme Jumalan omat", puhui hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele, että minun tapaiseni syntinenkin saa uskoa vapaasti Jumalalle asiansa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä kiinni, siinä on minulla vahva turva."

Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä soinnahti surulliselta.

Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo näkyi vastaiselta rannalta. Sieltä vilahti rakennus esille puitten välitse, joiden kellertävät syyslehdet loistivat auringonvalossa. Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.

"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen nähneensä Elisaa alakuloisena.

Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, siten rohkaisten häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle, ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua, pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa sisimmästä syvyydestä.

"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä tuomitaan ankarimmin siitä, miten olemme elämäntehtävämme täällä suorittaneet"?

"Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulee tietysti uskollisuutemme ilmi, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja vertauksessaan puhuu."

"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut, päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."

Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi, mitä hän ajatteli. Hän painoi Elisan itseään lähemmäksi.

"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa", sanoi hän.

"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään kulunut elämä. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa Jumala sinulle anteeksi."

"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jeesuksen Kristuksen ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"

"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole sinun vallassasi."

"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalalle? Niin minä olen sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä pyrintönä jo kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."

"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."

"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia lohdutuksen suloudesta.

"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.

"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla sanalla temmata hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen vastustamishalunsa."

"Hän näkee, ettei aika vielä ole tullut, ehkei Hän vielä ole Alfredissa päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut, miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman, että se sinuun olisi syvemmälti vaikuttanut, äkkiä leimahtaa eloon ja tunkeutuu uudistavalla voimallaan olentoosi?"

"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän pyhät muistot, joita veli oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.

"Ja mikä oli syynä siihen, että sana sai näin äkkiä elon? Syynä oli se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa tavoitteli."

"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa, ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus palasi Alfrediin. "Hän on itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan sana voisi antaa."

"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua, senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitten matalalla äänellä: "Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen ei hän ennen avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan, vaan on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä vaikuttanut ymmärtämättömyydessäni jollakin tavoin siihen."

"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi, mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet Hänen omansa; eikö niin?"

"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista, jota Pietari tunsi, kun hän Jeesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan."

"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa on syytä, vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä elävät todellisen Jumalanlapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat hänen vaikutustaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän lohduttaen, "voihan Jumala kallioitakin musertaa".

"Oi, mutta kovasti täytyy hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi
Elisa ja vilunväristys puistatti häntä.

Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille ja pappilanväelle.

Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven ollutkaan nähnyt äitiä koko aamupuoleen; hänellä oli äidille niin paljon kerrottavaa.

KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.

Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat sikariaan ulkona pengermällä.

Uusi kirkkoherra, joka hiljattain oli astunut virkaan rovastivanhuksen jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla, jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppineisuutta ja katsoi järkeä huonoksi ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan salaisuuksissa. Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän välillään innokkaita väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena, että väittelijät kiistan lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin ystävät kuin sen alkaessa. Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman ajan raamatun arvosteluun. Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin oli siinä löytänyt yhtä ja toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf tuomitsi sen vääräksi. Tohtori Hesse seurasi katseillaan hienoa, sinervää savukiemuraa, joka hänen sikaristaan nousi kohtisuoraan ylös tyyneen syysilmaan. Hän seurasi keskustelua ylenkatseellisen välinpitämättömästi ja alentui vain silloin tällöin tekemään jonkun huomautuksen.

"Mutta, rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun sentään tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on ainakin ihmisten välityksellä syntynyt."

"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri arvostelun tehtävä."

"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan. Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen mukana nisujakin."

"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer
Broo.

"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf. "Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei minusta suinkaan kumoa raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon raamatusta mitä tahansa, niin muuta keinoa meillä ei ole, jonka avulla löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet tuntemaan. Raamattu on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen meidän pitäisi sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on ainoa oikea raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."

"Siis ei järjellä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi tohtori Hessel.

"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa
Aadolf painolla.

"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii saada valtansa alle muita kun haavelijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer Broo.

"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.

"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma uskonto. Peskööt sitten syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.

"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He voivat kääntyä ja tulla kuin lapset isänsä tykö."

"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös täyttää sen tarve", sanoi Helmer Broo.

"Meidän tulee olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset", virkkoi kirkkoherra.

"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen nimensä alkukirjaimilla.

"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta samoin kuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon ja rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "'Sinun pitää rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta ymmärryksestäsi [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta voimastasi.' Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää rakastaman ; ei sanota: sinun pitää arvosteleman ."

Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei enää niin helposti tuleksi syttynyt kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan lauhduttanut hänen kiihkeän mielensä, luultavampaa on sentään, että monivuotinen läheinen seurustelu hänen kanssaan, joka sydämestään oli nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten ennen, mieliharmin tuli.

"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän näköisenä.

"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen kysymykseen, jonka Jeesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen teki ihmisille."

Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo intomielinen, joka alituiseen saarnasi, ettei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin syntiä, hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää Jumalan lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä räikeätä epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.

"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle. Ja kun Hän sitten vapahti minut synnin tuomiosta ja vallasta ja korotti minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että vastaukseni oli ollut oikea."

"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi, kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä enemmän ihmetellen.

Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi sanovansa joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.

"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän "on laadultaan täydellinen, sillä sen on Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään hallitse koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi rakastaa Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jeesuksen Kristuksen rakkaus täyttää vajavuudet minun rakkaudessani. Jeesus on minun edusmieheni. Mitä Hän minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle ansioksi, kunnes Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."

"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.

Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai kirkkoherra ensin sananvuoron.

"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän. "Kuulkaapa seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita Jeesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus siirsi rikoksensa heidän hartioilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala sekä hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on aivan sama silloin, kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin elää. Ja Jeesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi! Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin olisi hän elänyt Jeesuksen elämän ja kuollut Jeesuksen kuoleman."

"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa
Aadolf ihastuneena.

"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut muitten ajatuksilla loistaa. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni, filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle alistettava."

"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät, on vihdoin palannut lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa uskomaan."

"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf. "Mutta jos ihminen vain oikein tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."

"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään valoon."

"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf. "Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."

"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori Hessel hymyillen.

"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että minunlaiselleni onnettomalle kurjalle olisi vielä armo tarjona. Jos vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en olisi koskaan Jumalan luokse tullut."

"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin auttaa siihen."

"Siis on hyvä tehdä syntiä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen imukkeen puhtaaksi heitettyään siitä sikarin pätkän pois.

"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se ole meissä itsessämme", sanoi tohtori.

"Mutta se voi olla meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.

"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi Juudakselle", sanoi kirkkoherra.

"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra mielenkiinnolla.

"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hätien kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäydyin uskossa Jumalan helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona. Jumalan uskollisuus on minua varjellut."

Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli unohtamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin ääni hänet palautti taas todellisuuteen.

"Minusta te vanholliset teoloogit suotta mutkittelette pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden käsitteitä. Kohta ei kelpo syntivanhuksestakaan enää siedetä mitään kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat vain sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa. Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."

Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää, oliko tämä moitetta tahi kiitosta.

"Onneksi ei enää monta olekaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen uskovat", virkkoi Helmer Broo.

"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan laita. Vastustajansa esimerkkiä noudattaen pitäisi Jumalan asettua uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."

"Älä puhu tuollatavoin Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi kuljeskella edestakaisin penkereellä.

Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas oli saanut syöstyksi hänet tasapainostaan.

"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä niin paljon puhuta synnistä, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän voittoon vielä voimassaan."

"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauan kestää. Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös Jumalan Pojan ovat he muuttaneet tavalliseksi ihmiseksi. Toistaiseksi vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä kaikkivaltias ihmiskunta säätää."

Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa, millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"

Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja meni Elisaa vastaan.

"Tahdotko kävellä tuokion aikaa kanssani, jotta taas lämpeneisin?" kysyi hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.

KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.

Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan lastenkamarissa pienintä lastaan vaalimassa, kun tohtori Hessel astui sisään ja kertoi aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen satamakaupunkiin. Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä maankiertäjäajoilta, oli nimittäin äsken puhunut puhelimessa hänelle. Kapteeni, jonka piti satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumalta saanut kuulla entisen toverinsa asuvan lähistöllä ja toivoi nyt saavansa tavata häntä.

"Matkustan puolipäiväjunassa", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin päivään älä odota minua takaisin!"

"Se ei juolahtanut mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos hän, näet, on se, mikä ennen oli."

Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.

"Puhut kuin kokemattomalle pojalle, ja mistä niin varmaan päätät, että tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"

"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko silti sanottu, että hän on heittiö?"

Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan. Hän koetti vielä kerran saada Alfredin taipumaan.

Miksi pelotti ja tuskastutti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko sielunsa voimalla rukoili hän häntä jäämään kotiin. Eikö hän siis enää millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?

Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys ja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa ja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta sitoa näin hänen vapauttaan.

Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi malttamattomaksi.

"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitä pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Kuule, Elisa, mitä sinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan läksi hän matkalleen valmistautumaan.

Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa, kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa anovan sovintoa. Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien sairaitten luona, sitten ajan asemalle", virkkoi hän kiireisesti. "Ylihuomenna olen jo kotona." Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla katsellen hänen jälkeensä.

Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin. Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten peitti hänet metsä.

"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani tuhlailla niitä sitä enemmän."

Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.

"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy oli niin surullista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.

"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi
Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.

Illalla, lasten mentyä levolle istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä. Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti ulos. Kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista suurta valoisaa avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan. Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se, mikä hänelle itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän ryhtyi kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen, se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti ja ajattelemattakaan, että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin joutuisivat.

"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita. Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa, kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla oleva usko saattaa olla suvaitsevainen, mutta kun usko riippuu kiinni Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, ei kenkään tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä voi tehdä.

"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jeesuksen Kristuksen käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!

"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.'

"Ja tämä sana pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas ja maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita nyt, niin kauan kuin armoa vielä on sinullekin tarjona!

"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin — — ja te ette tahtoneet'!"

Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita sinne ylös katsahtamaan?

Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkoaikaa ymmärrä.

Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää. Mutta maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti sitovat hätäkellon pumpuleilla, ettei se liian kovasti kumahtaisi ja ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.

"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä, vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pue heidät väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"

Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut tällaista suurta, sydäntä laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta, johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja hän riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin oli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä niin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.

He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä vielä päivällisellekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakaan.

"Mieluimmin pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti vanha majuri.

Päivällisen jälkeen kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Svenin kirjeen ja selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.

"Luuletko, että Jeesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.

Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella, mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin nyt sieltä palatessa.

Ajettiin eteenpäin oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli kotiin; levottoman kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli, mikä ihme Polleen oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas oli käynyt punasen keltaiseksi ja näytti ennustavan rajuilmaa. Ilmakin tuntui raskaan painostavalta.

Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään mökkiäkään ei lähellä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin niin pian kuin suinkin pääsi.

Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä. Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.

Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat, ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla vauhdilla puunrunkoa vastaan ja jäi liikkumattomana makaamaan; lapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta pelkällä säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.

"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivoissaan, mutta pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa rajuilmaa vastaan.

"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti Sven Rigmorin rukouksiin yhtyen. Hellävaroen hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.

Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui kylään laahaten perässään kaatuneita rattaita, sai väki jalat alleen ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä kohtasi, oli liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.

Hirvenhoviin lähetettiin sana. Puhelinta ei voitu käyttää, sen oli myrsky tuhonnut.

Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.

Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät ne kuitenkin onnistuvan.

Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihin peitossa, ei hän kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat hiljaiseen valitukseen.

Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui vähitellen eloisammaksi.

Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti lieventyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.

"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä rukoillen että lohdutellen.

Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn vääntyvän tuskien alla irvistykseksi. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.

Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus tunkeutua hänen mieleensä.

"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen tehtäväkseen.

Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen tavoin kuulla ajan vierivän ohi, vai pelkäsikö hän elämänsä sammuvan liian pian.

Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen. Mutta Elisa ei nukkunut. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään?

Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli hänestä eronnut vihaisella mielellä.

Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu?

Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit olleet tunnin pituisia.

Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuolemaa oli Elisa aina kuvitellut suloiseksi kotiin noutajaksi; sellaisena oli se esiintynyt Sven Riisen viimeisenä hetkenä, mutta nyt, kun se läheni häntä itseään, ei hän ollutkaan vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut päättänyt vielä päivänsä työtä.

Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli ympärilleen.

Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti puoleksi väkisin, puolesi houkuttelemalla saada hänet pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä.

Äiti kutsui! Mari laski pojan ja kääntyi ikkunaan päin kyyneleitään salatakseen.

Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmäksi äitiä, hän ymmärsi, että äiti varmaan mieli sanoa hänelle jotakin. Kuolevan ääni oli niin heikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnisteli sitä kuulemaan. Niin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja että äidin sanat olivat tarkalleen muistiin painettavat.

Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnonviesti oli saapuva Alfredille sittenkin, vaikkei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan.

Voimat vähenivät vähenemistään, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.
Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.

Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin että tuleviin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jeesuksen uskollinen rakkaus; se nytkin kaikkein selvimmin loisti hänen sielunsa silmään. Jeesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jeesus Kristus eilen ja tänäpänä ja myös iankaikkisesti." Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli monin verroin parempaa: hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä ketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen syvimpään sydämeensä kätkettyinä. Varsinkin säteili yksi niistä muita kirkkaampana hänelle hänen kuolonalhoon astuessa. Se kuului: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa."

Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti puhuisi. Mutta äkkiä oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeutuvan äidin kasvoille, ja senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä näytti äiti siinä maatessaan.

Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään kalpeina levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta säteileviin kasvoihin, huomasivat he myöhästyneensä.

Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä kummastuneena. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan kuin äsken.

Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin käynyt häntä niin sääli?

"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa", virkkoi hän.

Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä epäröidä että kummastella.

Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa
Svenille määritellä.

Nyt Sven ymmärsi. Vastaan panematta hän antoi viedä itsensä vuoteeseen. Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauan makasi hän vielä valveilla kertaillen itsekseen, mitä äiti oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unohtavansa, hän oli ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi.

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut tavoitella lankoaan, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut. Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei tohtorille saapunut.

Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän pahoitteli mielessään ja katui, että oli eronnut Elisasta epäystävällisesti. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin aikaisemmin kuin Elisa saattoi odottaakaan.

Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä, niin että hän junan asemalle saavuttua tunsi itsensä täysin levähtäneeksi ja pirteäksi.

Mutta miksi asemapäällikkö tervehti häntä noin kummasti katsellen? Varmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla ei ollut aikaa kyselyihin, eikä hän halunnut päästä mahdolliselle sairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois, jättäen asemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa tehtävissä.

Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta. Mikäpä eriskummainen kiire jouduttikaan häntä nyt kotiin!

Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unohtivat tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän pistosanan. Sattumalta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan. Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.

"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli harmistuneena eteenpäin.

Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut. Etäältä näki hän talonsa vuokraajan tulevan vastaan. Mutta mies, huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?

Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuden tunne. Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden kellertävästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän läksi matkalle.

Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella, kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.

"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?" puhutteli isä häntä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"

"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista", sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.

Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan, ja outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen, mitä tohtori jo oli aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.

"Mitä nyt?" kysyi hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.

Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti tohtori hillitä itsensä.

"Koeta urhoollisesti kestää — — —", änkytti Eedit. "Elisa — on sairas."

Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.

Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vain saadakseen kuulla toisen vastaväitteen.

Hetken ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitten, missä Elisa oli. Saatuaan sen tietää, läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei ollut huoneessa kuin vainaja.

Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei palannut huoneesta. Levottomina raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka tutkii sydänten salaisimmat.

"Eedit, mikähän meille tulee nyt neuvoksi. Oi, kunpa edes olisi Kustaa
Aadolf täällä", virkkoi Kristian.

Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia, sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa. Sähkösanoma oli lähetetty hänelle, mutta sittenkään ei ennättäisi hän tänään saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.

Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen. "Laskekaamme lapset isänsä luokse!" virkkoi hän.

Sveniä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja äidin luokse.

Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen käänteen isän mielentilassa, jo nähdessään heidät suli routa hänen sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki ulos.

Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta erikoisesti nurkunut eikä valittanut. Oli kuin olisi hän katsonut kaiken tämän aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima oli tapauksen kulkua johtanut ja täyttänyt tahtonsa. Siihen päätökseen oli hän tullut tuolla Elisan luona.

Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö vaan iloinnut päästessänsä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys, vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa tukehtumaisillaan.

Hän sulkeutui huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.

Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän horjua, kova isku oli kallion särkenyt.

Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.

"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."

Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.

Jumala! Ihmeellistä, ettei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta, joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä, joita jätti jälkeensä.

Miltei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään.
Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.

Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä häiritsemään? Ken uskalsi?

Se oli pikku Sven. Koko edellisenä päivänä oli häntä estetty isän huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan ja kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hän hämmästyi nähdessään isän jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä ilahdutti, sillä nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin hän oli saanut puhua isälle asiansa.

Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.

"Äiti, — — — äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun;
Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.

Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä pitänyt itkevistä pojista.

Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli kummalliseksi muuttunut! Sven katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti kyyneleensä.

Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.

"Näin äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki anteeksi, niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän kerran kuolee."

Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana oli tarkkaan osattava.

"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona, ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta näin äiti varmasti sanoi; Jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen, enkä ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.

"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää minun puolestani."

Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi… Ja Sven syleili isää.

Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan hänellekin osoittanut.

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.

Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät ihmiset juhlapukimissaan kirkkoon, joka täyttyi vähitellen ääriään myöten. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni sitävastoin hiljalleen itki.

Torninkellot alkoivat kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan surusaaton lähetessä pää-alttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf odottamassa sisartaan.

Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.

Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi Hirvijärven rannalle jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"

Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla lähempänä surun murtamaa perheenisää.

Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi hetkisen viivähtää siinä huoneessa, missä hänen rakkaansa viimeiset aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut.

Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää, esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittenkin luottaa Elisan uskon voimaan. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut puutteet: ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan sen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän oikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?

Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti sen käteensä hellävaroen kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa oli hänelle kirjoittanut samana päivänä, jolloin he olivat eronneet — jonkun päivän ajaksi, kuten itse luulivat, — mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.

Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut kaikki , vaatinut sen Herransa nimessä.

Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, kuten se ennen olisi tehnyt. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se juuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät iankaikkisuudessakin erottaa?

"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta
Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."

Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä, pimeätä oli kaikkialla, päivänsädettä ei mistään näkynyt. Entiset puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet hajoittaa pimeyttä hänen ympäriltään. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: miksi minut loit? Miksi minulle annoit vapaan tahdon, kun kumminkin näit, että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit kuin minkä maksaa voin?

Ratasten jyrinä pihalla sekä lasten heleät äänet herättivät viimein epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun, unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.

"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua kotimatkalle ilman sinua."

"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.

Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut toinen salata enää sydämensä tuskia, ja toinen taas oli heti valmis lohduttamaan.

Sen luettuaan Kustaa Aadolf kirkastui kasvoiltaan, mutta tohtori painui vieläkin synkemmäksi.

"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.

"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja kutsuu sinua sisään tulemaan."

"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jeesuksen Kristuksen kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä teiltäsi ja usko Poikaan!"

"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätuntoisesti, "mutta myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauan tahdot viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: Minä tahdoin, mutta te ette tahtoneet."

Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta, niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pienikin lapsi saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä kulkemaan pelastuksen tietä. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille tielle saattaisi kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, perinpohjainen mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan myöten uudeksi ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen mullistuksen alaiseksi? Oliko tahtoa?

Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten heiteltävänä?

KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa. Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi sanomattomasti; koko olennollaan ikävöi hän Elisaa.

Lohdutuksena hänellä oli puhella lasten kanssa heidän äidistään. Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään ymmärtänyt.

Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa turvautuivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien edesvastuun varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut. Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä äiti oli opettanut.

Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren syvyyteen kuin herättänyt epäilyksen kipinääkään heissä. Ja senvuoksi olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lasten uskon kanssa.

Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin hyvään tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Mutta seurustellessaan lasten, noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka välittömässä uskossaan lepäävät lähinnä Jeesuksen sydäntä, tuli hän itsekin lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. Suuri totuus alkoi hänelle selvetä: "Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle". Murtuneena ja maahan masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin lapsi.

Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että hänestä lopulta tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut hänestä tulevankin ja jommoista Elisa rakasti.

Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan, että isä joskus olisi ollut toisenlainen ihminen.

Aika kului. Sanotaan, että se parantaa kaikki haavat, mutta tohtori Hessel ei mielellään sitä myönnä. Hänen haavansa ei milloinkaan tahdo mennä umpeen ja saakin mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän tahdo luopua, sillä hän tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut, ettei kaipaus Herrassa eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu painostavalta, vaan auttaa päinvastoin meitä kohottamaan sekä sydämemme että silmämme kohden suurta ja valoisaa päämaalia.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIRVENHOVIN ELISA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.