The Project Gutenberg eBook of Hajamietteitä kapinaviikoilta 3/3 Loppuviikot, by Juhani Aho

Sunnuntaina 10 p:nä maaliskuuta.
Mitä emo laulaa, sitä poika visertää.
Kotitarkastus sekin.
Taas "kyyhkynen".
Latinaa.
Kuninkaan apua.
Uhataan pärttylinyöllä.

Maanantaina 11 p:nä maaliskuuta.
Senaattori Renvallin haastattelu.
Myöhäistä paheksumista.
Romahdusta kaikkialla.
Pois sodan jaloista.
Mietteitä Saksan avusta.
Levoton yö.
Sotatietoja.

Tiistaina 12 p:nä maaliskuuta.
Elämäni ihanimpia näkyjä.
Noormarkun murhat.
Tohtori. O. Rosenqvist murhattu.
Kaikki valetta.
Viljaa muka tulee.
Puuttuu punakaartilaisen puumerkki.

Keskiviikkona 13 p:nä maaliskuuta.
"Tarmon" lähtö y.m. huhuja.
Hyljännevät poikasensa.
"Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta".
"Kaikille kaikkialle Eurooppaan".

Torstaina 14 p:nä maaliskuuta.
"Vaikka me sen itse sanomme".
Vakavata tulossa.
Kai valkoistenkin sota on sotaa.
Työläisten asema valkoisessa Suomessa "Tiedonantajan" mukaan.
Kosteikko.

Perjantaina 15 p:nä maaliskuuta.
Seinäjoki — Suomen sotajoukon kokoontumispaikka.

Lauantaina 16 p:nä maaliskuuta.
Suukopu ja muu kopu.
Wilsonin tervehdys Moskovan kongressille.
Rahat pakoretkillä.
Jokapäiväinen kohtaus.

Sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta.
Ei tirise tippaakaan.
Eräs suurtilallinen ja eräs toinen.

Maanantaina 18 p:nä maaliskuuta.
Vallankumouksen vuosipäivä.
Toisen hepo, oma ruoska.
Äijä on sinne mennehiä, vähän sieltä tullehia.
Tietoja rintaman takaa.
Ukko Ursin.
Epämääräisiä uutisia.

Tiistaina 19 p:nä maaliskuuta.
Yhä kiihtyy.
Ehkä julkaisen nämä muistiinpanot.
Venäjä ja me ja muu maailma.

Keskiviikkona 20 p:nä maaliskuuta.
Kiittämätön talonpoika.
"Tuho on ovella".
Ilmeisesti tahallista yllytystä tihutöihin.

Torstaina 21 p:nä maaliskuuta.
Suomi voisi olla suurvalta.
Ensimmäinen rauhanääni.

Perjantaina 22 p:nä maaliskuuta.
Uudet luudat.
Kootaan matkarahoja.
Millä kylvetään?
Laulaen päin.
"He ja me".
Kevät saapuu — eikä saavu.

Palmusunnuntaina 24 p:nä maaliskuuta.
Palmut ja punaiset paperiruusut.
Maailman suurin vallankumous ja sen pienin.

Maanantaina 25 p:nä maaliskuuta.
Tämä on myös uskonsota.
Eräiden sosialistien selostus.
Ei bolshevikkeja.
Tietoja Tampereelta.

Tiistaina 26 p:nä maaliskuuta.
Pyhä Ilion ei saa kaatua.
Valpas tarjoo rauhanpiippua.
Lakilapsonen.
Eräs kokous.

Keskiviikkona 27 p:nä maaliskuuta.
Vilppulan tappio — provokatsion tulos.
Yhteiset tietotoimistot.
Junat menevät vain — pohjoiseen.
Maailma ylösalaisin.
Komeaa.

Torstaina 28 p:nä maaliskuuta.
Sosialidemokraatinen militarismi.
Tulevat kieliolot.
"Muutama sana nykyisestä vallankumoussota-asemasta".
"Oman kuvansa mukaan".
Kirjallisuutemme "punainen" loimi.
Saksalaisia risteilijöitä nähty.

Lauantaina 30 p:nä maaliskuuta.
Puhelimet suljettu.
Hiiret.
Saksalainen vaara.
Tämän isonvihan muistot.

Pääsiäissunnuntaina 31 p:nä maaliskuuta.
Siperian vilja saapunut.
"Jokainen jumalien luota pois astuttu askel vie ihmistä ylöspäin".
Minä vain paikkaisin.

Tiistaina 2 p:nä huhtikuuta.
Tokoi vertaa itseänsä Kristukseen.
Tokoi ja isänmaa.
Kaarti sijoitetaan kasarmeihin.

Keskiviikkona 3 p:nä huhtikuuta.
Sirolan viimeinen puhe.
Sirola jääkäreistä.
Asema vahvistuu.
Heränneitten lippu ja sotahuuto.
Harakiri.

Torstaina 4 p:nä huhtikuuta.
Loppuhälytystä.
"Rauhallista" kaikilla rintamilla.
Saksalaiset jo Karjalla.
Senaatintalo tyhjenee.
Varokeinoja pommituksen pelossa.

Perjantaina 5 p:nä huhtikuuta.
Kansanvaltuuskunta matkalla omaan maahansa.
Uusi hallitus.
Täysin taistelukuntoinen punakaarti.
"Venäläisiä on — valkokaartissakin".
Saksalaiset Hangossa ovat valkokaartilaisia.
Saksan laivasto Helsingin edustalla.

Lauantaina 6 p:nä huhtikuuta.
Eräs, joka tuntee pohjalaisen talonpojan.
Kaikki yhteen kasaan.

Maanantaina 8 p:nä huhtikuuta.
"Tiedonantaja" lakannut ilmestymästä.
Valppaan viimeinen tahto.
Kaikki on menetetty.
Saksalaiset marssivat.
Pois!
Smilga sähköttää.
"Suomen vapaalle kansalle".

Tiistaina 9 p:nä huhtikuuta.
Laivasto riisuttava aseista.
Itä lähtee — Länsi tulee!
Uusia rintamia.
Kun paino kerran poistetaan.
Outo otus.
Porvarit pinnalla.
"Työmies" aavistelee diktatuuria.
Irmari Rantamala yksin.
Trotskin sähkösanoma.
Saksalaiset yhä lähempänä.
Kauppalaiva palaa.

Torstaina 11 p:nä huhtikuuta.
Viimeinenkö päivä?
Raamatunkäännöskomitea.
Lentokone levitteli.
Punaisten esikunta on paennut.
Aika olikin jo lähteä.
Kuuluu ammuntaa.
Salaperäinen alus.
Merkkitulia merellä.
Hymni Punakaartille.
Huomenna se ratkaistaan.

Perjantaina 12 p:nä huhtikuuta.
Nainen aseissa.
Nyt se alkaa.
Kaduilla ammutaan.
Saksalainen laivasto tulee.
Valkoiset.
Pian kai törmäävät yhteen.
Laivasto lähenee.

Lauantaina 13 p:nä huhtikuuta.
Voittajain päivä.
Näen saksalaiset.
Tähtitornin mäellä.
Siltasaarella.
Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen!
Säänmuutos.
Vankijono.

Sunnuntaina 14 p:nä huhtikuuta.
Ihmiset pyhiinvaeltavat.
Vanha raamattuni.
Historiamaalarin aihe.
Saksalaista meriväkeä.
"Schneller!"
Viimeinen "Työmies".

Maanantaina 15 p:nä huhtikuuta.
Säätytalolla.
Turunkasarmilla.
Oli ehkä onni.
Kotka ja leijona.
"Freiheit"! — ja "Freiheit".
Ruumissaarna.
"Der rote Unverstand".
Tiistaina 16 p:nä huhtikuuta.
Kaatuneiden haudat.
Vankien kuulustelussa.
Venäläiset tällä hetkellä.

Lauantaina 20 p:nä huhtikuuta.
Homo homini lupus.
Helsinki tällä hetkellä.
"— Kun on niin paljon sikoja".

Torstaina 25 p:nä huhtikuuta.
Valo- ja varjopuolia.
Sotasanomat.
Suomi ei kuulema olekaan tasavalta.

Sunnuntaina 28 p:nä huhtikuuta.
Ei tunnu ilo ilolle.
Saksalaiset vieraamme.
Käynti "Posenilla".

Lapset leikkivät vimmatusti punakaartilaisia kadulla ikkunani alla. Heillä on punaiset nauhat lakissa ja punainen rieputöyhtö keppikiväärin päässä. Marssitaan, juostaan, komentosanat ovat venäläiset. Joskus on heillä potkukelkka automobiilina. Yksi vetää, toinen työntää, kolmas istuu kivääri ojona ja neljäs on pitkällään, niin ikään kivääri ojona.

Erääseen taloon tulee tuollainen tavallinen aseidenetsijäretkikunta. Talossa asuu ainoastaan naisia, pari vanhempaa tätiä. Etsijöille koetetaan selittää, kuinka nurinkurista on epäillä, että täällä voisi olla mitään aseita, mutta pyydetään samalla vain olemaan hyvät ja katsomaan. Avataan aluksi laatikot, kaapit ja kaikki. Etsijäin joukossa on huligaanimaisia nuoria miehiä, jotka esiintyvät röyhkeästi ja mahtavasti ja näyttävät olevan johtavassa asemassa, mutta on myös muuan vanhempi mies, joka koko ajan näyttää olevan nolo saamastaan luottamustehtävästä, täytyen hänen kuitenkin seurata mukana. Vihdoinkin ovat hakijat löytäneet jotakin. Avataan laatikko, jossa on kaikenlaisia rautakaluja. — "Ahaa, täällä on — mitäs nämä on?" — Yksi naisista sanoo, että ne ovat entisten lasten leikkikaluja, mutta mikä mikin kalu on ja mihin pienokaiset niitä aikoinaan ovat käyttäneet, sitä hän ei enää osaa sanoa; eivät ole jättäneet selostusta koneittensa käyttämisestä. Silloin astuu tuo vanhempi mies esiin ja painaa laatikon kannen päättävästi kiinni. Ja kun toiset toverit ovat siitä poistuneet, avaa hän sen taas ja ottaa jonkun vehkeen käsiinsä ja hypistellen ja katsellen sitä sanoo liikutettuna: "Eihän sitä tiedä niiden pienten raukkain, eihän niitä niiden asioita ymmärrä muut kuin ne itse." Ja toverien jälkeen mennen: — "Lähtekää pois, pojat, ei täällä ole mitään, taisi tulla erehdys, kaikkeen ne komentavatkin." Hänellä oli kai hänelläkin ollut lapsia, leikkikaluineen, joita hänellä ei enää ollut.

Näin taas tänäänkin "kyyhkysen", hyvin korkealla, jossa kaarrellen se häipyi hattarapilven taa Porkkalaan päin. Siellä on vielä jäät, laivasto ei pääse tulemaan, mistä sitten aikoneekin. Mutta aurinko sulattaa niitä, meren aalto syö reunaa, hakkaa ja murentaa ja sula avartuu avartumistaan. Yli koko Suomenlahden ulottuvana kaarena Hangosta Tallinnaan tunkee laineiden vapauttava rintama itää kohti. Paljon sovittaa Saksa tällä teollaan sitä, mitä se ehkä tässä sodassa on rikkonut. Sovittaa imperialistisen valloittajapolitiikkansa erehdyksiä sekä Elsassissa että Etelä-Jyllannissa että muualla. Se suorittaa ahdinkoon joutuneen onnettoman pelastustyötä. Se on ritarin retki vangitun neidon vapauttamiseksi lohikäärmeen kouristuksesta. Olemme kuin maanvieremän, kuin lumivyöryn, kuin hajonneen rakennuksen alle joutuneita. Elämme vielä, äänemme kuuluu heikosti pelastajan korvaan, hän tulee lapioineen, kirveineen, kuokkineen ja kaivaa meidät ulos. Elämme vielä, "kyyhkynen" hyrrää meille sanomaa, että odottaisimme vielä hetken, vielä kaksi. Se on suloista soittoa. Pelastumisen varma toivo hivelee ihanasti rintaa. Ei saa huutaa, ei hihkaista, on oltava, niinkuin ei mitään olisi. Mutta radiotietä kulkee kiitokset tuhansin sydämensykinnöin.

Ollessani tänään tavallisella uutistenkeruu-käynnillä tuotiin tieto, että saksalaiset ovat vallanneet Turun. Siitä syntyi tietysti iloinen hälinä läsnäolevien kesken. Siellä ne siis ovat, sieltä ovat "kyyhkyset" tänne lennelleet. Mutta jos se onkin ankka? Ei, tieto on aivan varmasta lähteestä. Eräs professori on sen kertonut, hän on nähnyt sähkösanoman. Pitäisi soittaa ja kysyä. Menkää soittamaan! Latinankielen lehtori menee puhelimeen. Keskustelu käy latinaksi, jotta eivät punaiset ymmärtäisi. Jännittävä odotus. No, mitä, mitä? Hän selostaa sanasta sanaan keskustelunsa.

P.S. Seuraavana päivänä luimme lehdistä, että Sirola vielä samana päivänä, jona germaanien ja valkoisten olisi pitänyt vallata ja puhdistaa vanha Auran kaupunki, oli puhunut siellä kaatuneiden haudalla. Missä siis saksalaiset lienevätkin, Turussa ne ainakaan eivät ole.

Saksan ja Suomen välinen rauhansopimus on "Työmiehelle" tietenkin "gefundenes Fressen". Se on saanut siitä lähetiltään Tukholmasta tiedonannon, jonka mukaan sopimus sisältää m.m. sen, että molempien maiden alamaiset saavat nauttia samoja oikeuksia kuin oman maan kansalaiset. Vaikka ilmeisesti on kysymys ainoastaan taloudellisista oikeuksista ja vaikka "Työmies" itsekin arvelee mahdollisesti niin olevan, olettaa se kuitenkin, että on kysymys myöskin valtiollisten oikeuksien myöntämisestä ja kirjoittaa sen johdosta suurella sirolamaisella paatoksella Suomen riippumattomuuden menettämisestä. Lehti ei ole tietävinäänkään, että siinä sopimuksessa, jonka kansankavalluskunta juuri ikään teki venäläisten kanssa, näille myönnetään täydet valtiolliset oikeudet.

Saksalais-suomalaisen sopimuksen ohella pitäisi myöskin olla olemassa joku "lisäpöytäkirja". Mitä tämä sisältää, sitä "Työmies" ei tiedä, mutta arvelee mahdolliseksi, että se ehkä sisältää "jonkin saksalaisen prinssin asettamisen Suomen kuninkaaksi." — Olisiko lehti ehkä saanut tuntua virtauksista, joita täällä kyllä liikuskelee siihen suuntaan, että meidän olisi Saksasta muun avun lisäksi saatava kuninkaan apuakin?

Meitä nähtävästi tällä hetkellä, punaisen vallan lopun lähestyessä, uhkaa vakava vaara anarkististen ainesten puolelta. Viime yönä ja tänään on kuulunut kaupungilta alinomaista ampumista. Kerrotaan, että ryssät ja punaiset tappelevat keskenään aseista ja muista tavaroista, joita nuo tahtovat viedä ja nämä pidättää. Toisten arvelujen mukaan he vain "juhlivat" vallankumouksensa vuosipäivää.

On myöskin jo kauan kiertänyt huhuja, että anarkistien pääkalloklubi Katajanokalla ryhtyisi käymään täällä porvaristoa vastaan samaa sotaa kuin Venäjälläkin, tappamalla ja ryöstämällä. Näinä päivinä on tilanne siinä suhteessa nähtävästi hyvinkin täpärällä, siitäkin päättäen, mitä porua punaiset itse pitävät siitä. Heidän päällikkönsä (Haapalainen, Wesley, Nyqvist ja Talvio) heittäytyivät miltei polvilleen venäläisten toverien, matruusien ja sotilaiden, eteen, rukoillen heitä muodostamaan "rintamaa anarkismia vastaan". Suuri vaara, anarkian vaara uhkaa! Tämä vaara kasvaa kuin ohdakkeet nisupellossa. Elkää salliko rikollista toimintaa enemmän kuin mekään! On sattunut — valitettava kyllä — tapauksia, jolloin epäjärjestyksen tai erehdysten tähden ovat joutuneet kärsimään myös venäläiset toverit. Mutta elkää niiden tähden antako katkeroittaa mieltänne j.n.e.

Näin ruikuttavat vain ne, joilla ei ole mitään muita keinoja käytettävänään. Punakaartin johto ja Helsingin järjestyslaitos eivät siis kykene torjumaan hävityksen vaaraa ja ylläpitämään järjestystä millään muilla keinoilla kuin pyytämällä anteeksi, että heidän on täytynyt sitä tehdä. Kurjempaa kuvaa niistä kehutuista vallankumouksen suurista saavutuksista tuskin voi antaa, kuin minkä asianomaiset itse antavat.

"Puhumattakaan siitä, että koko 'työväen vallankumous' ei ole mitään muuta kuin puhdasta anarkiaa, on vielä piirejä, jotka kaikesta päättäen katsovat nyt sen hetken koittaneen, jolloin on ryhdyttävä toteuttamaan köyhälistön lopullista vapauttamista kaikista sitä rajoittavista siteistä, m.m. niistä esteistä, joita sille asettaa yksityinen omistusoikeus. Ne hätääntyneet julistukset, joita petturihallituksen molemmat jalot äänenkannattajat sisältävät 'anarkiaa' vastaan, osoittavat, että kysymyksessä ei ole mikään vähäpätöinen asia, vaan virtaus, joka on punaisille mitä huolestuttavin. Kaikesta käy ilmi sen olevan alkujaan lähtöisin sieltä, mistä punikeillemme muutenkin kaikki hyvä tulee, nimittäin venäläisten keskuudesta. Ne tuhkatiheään tapahtuvat laukaustenvaihdot Helsingin kaduilla, joita useampana iltana on kuultu, ovat ensimmäisiä todistuksia siitä 'sydämellisestä' suhteesta, joka nyttemmin vallitsee punikkien ja tavaritsien välillä. Katsoen siihen kokemukseen, mikä tällaisista roistoväen liikehtimisistä on, voi tyynesti sanoa, että ennenkuin tämä nykyinen leikki on kokonaisuudessaan ohi, punaiset petturit ovat sangen tiukasti toistensa kimpussa."

"Samaan aikaan kuin parutaan anarkiaa vastaan toisella palstalla, kiihoitetaan toisella taas mitä kauheimpiin tekoihin. Voiton siinä suhteessa vei 'Työmies', jossa kirjailija Irmari Rantamala mitä kavalimmalla tavalla, apunaan herra Aarne Orjatsalon valheet, kiihoitti Helsingin roskaväkeä panemaan säätyläisnaisten keskuudessa toimeen 'pärttylinyön' näytelmän. Mitään takeita siitä, ettei tämä kiihoitus kanna hedelmää, ei tietysti ole, mutta paatuneimmankin luulisi sentään ajattelevan, mitä tuollainen teko Suomen 'työväelle' lopuksikin maksaisi".

Lehti kehoittaa kaikkia kunnon ihmisiä iltaisin noudattamaan varovaisuutta ja sulkemaan tarkoin ovensa. Kun punaisten hirmuvalta lähenee loppuansa, voivat ne ryhtyä epätoivon tekoihin, uusilla murhilla kaunistaakseen "vallankumouksensa" historiaa. "Kun taistelun päättyminen perinpohjaiseen ja tuhoisaan kukistumiseen on enää vain lyhyemmän ajan kysymys, täytyy meidän pitää hermomme lujina ja mielemme tyyninä sitä ihanaa hetkeä odotellessa."

En ollut tullut huomanneeksi Rantamalan yllämainittua kirjoitusta. Hain sen käsiini ja siinä on todella tuohon suuntaan menevä kehoitus, tai oikeastaan varoitus semmoiseen ryhtymisestä, mutta sittenkin oikeastaan kehoitus. Kirjoituksen nimenä on "Valkeat rosvot" ja aiheena on Orjatsalon väite, että valkoiset ovat muka ampuneet punaisen ristin merkillä varustettuja naisiakin.

"Missä on porvarillisten naisten ääni silloin, kun heidän miehensä ja poikansa ampuvat heidän sisariansa? Missä on niiden naisasiaa ajavien naisten sydän nyt, kun miehet ampuvat heidän viattomia, turvattomia ja aseettomia siskojansa silloinkin, kun ne tekevät rakkauden kauniita tekoja? Heiltä olisi kuitenkin riittänyt yksi ainoa sana. Jos he olisivat taisteluun lähtevälle pojallensa kuiskanneet: ole ritari ja sankari ja elä satuta kättäsi turvattomaan sisareesi, naiseen, niin se yksi ainoa kuiskaus olisi riittänyt jalostamaan nuorukaisen mielen. Nyt täytyy uskoa, että porvarillinen nainen on kuiskannut sotaan lähtevän poikansa korvaan aivan päinvastaisen neuvon ja siksi hiipivät eteemme tuhon pimeät aavistukset ja aaveet."

"Minä nimittäin luulen tuntevani ihmissydäntä, ihmispsykologiaa ja elämää jonkun verran ja siksi minä luulen, että porvarillinen äiti ja sisko, kuiskatessaan sotaan lähtevän korvaan alhaisen sanan, tai jättämällä sanomatta sen jalostavan sanan, joka naisen suusta tulleena aina puhdistaa ja jalostaa miehen, huusi yllensä varman ja verisen tuhon. Älköön nimittäin luultako, että mitkään inhimilliset varoitukset riittävät enää sitten, jos miesten mielet valtaa raivo nähdessään viattomien, parhaitten, uhrautuvaisten sisariensa veren vuotavan kylmälle hangelle. Minä tahtoisin kyllä niille, joiden riveihin minä nyt, kuten jokainen meikäläinen, tulen kuulumaan hirsipuuhun ja sydämeni viimeiseen veripisaraan asti, huutaa: säälikää porvarillista naista! Minä olen valmis asettumaan hetken tultua sen porvarillisen naisen ovelle suojelemaan sitä viimeiseen veripisaraani asti kostolta, mutta minä myös en liioittele omia voimiani. Minä tiedän, että jos hetket tulevat, niin silloin lakkaa minun ja jokaisen muun yksityisen sanoilta voima ja hartaimmiltakin rukouksilta teho, ja totisesti, se muistakaa, astuvat silloin lukemattomat porvarillisen yläluokan naiset yhtenä päivänä manalaan ."

"Jos siis, te porvariston naiset, kuiskasitte poikienne korvaan sen raaistuttavan sanan, jota ei barbaarinkaan äiti sotaan lähtevän poikansa korvaan kuiskaa, niin muistakaa, että sillä hetkellä istahti huoneenne harjalle tuho. Muistakaa yötä ja päivää, että te miltei kaikki olette nykyjään alttiina niiden äärimmilleen katkeroittuneiden, rosvotuiden miesten jalomieliselle armolle, joiden parhaita, jaloimpia tyttäriä ampumaan olette poikanne lähettäneet, ja jos kerran turma astuu ovillenne, jos yllenne lyö ehkä keskellä kirkasta päivää Pärttylinyön pimeys , niin työläistyttäriä teurastamaan lähteneiden poikienne miekat ovat liika lyhyet ulottuakseen teitä pelastamaan."

Olen kuullut paljon puhuttavan haastattelusta, jonka eräs kenraali Mannerheimin ja senaattori Renvallin puheilla Vaasassa ollut ruotsalainen sanomalehtimies julkaisee, ja kovastikin paheksuttavan sitä, mitä hra Renvall siinä haastattelussa on lausunut kapinallisten rankaisemisesta. Nyt on tuo haastattelu, tietysti mitä agitatorisimmassa tarkoituksessa, julaistu "Tiedonantajassa" — kuinka oikein, sitähän ei tietysti voi taata. Dokumentilla on arvonsa varsinkin sikäli, miten siinä lausuttu ennakkotuomio on voinut vaikuttaa niihin, joita se kohtaa. Haastattelusta saa muuten täällä Etelä-Suomen säkkiin suljettu tietää kaikenlaista siitä, miten sillä puolella rintaman toimitaan.

Myöhäisenä iltahetkenä saapuu haastattelija kenraali Mannerheimin pääkortteeriin Seinäjoelle. Ylipäällikkö pitää asuntoaan sivuraiteille siirretyssä junassa, jossa muuan makuuvaunu on varattu esikunnan asuttavaksi. Vaunun eteinen on tungokseen asti täynnä puhelevia upseereja ja siviilimiehiä. Hänet viedään ovelle, joka avataan äkkiä ilmoituksella: — "Kenraali Mannerheim!" — ja siinä seisoo hänen vastassaan muhkea, siviilipukuinen herrasmies, etsimänsä kenraali.

— Millä voin palvella? kysyy hän tarjotessaan paikan laskupöydän ääressä, joka on täynnä karttoja ja muistiinpanoja.

— Voidaanko taistelun päätyttyä rakentaa yhdistävää siltaa taistelevien kansalaisryhmien välille?

— Jos ratkaisu riippuisi minusta, niin sanoisin, etteivät mitkään sillat ole mahdollisia. Anarkistit ovat itse räjäyttäneet kaikki sillat. He ovat karkoittaneet laillisen hallituksen, he ovat estäneet valtiopäiväin toiminnan, vanginneet sen miehiä. He ovat syösseet Suomen sisäiseen sotaan. Sosialidemokraatit ovat vähemmistö, joka pelolla on yrittänyt hallita enemmistöä. Tällaisen jälkeen eivät sillat enää ole mahdollisia. Ainoastaan yhdestä asiasta voidaan puhua ja se on rangaistuksesta .

— Se on lain määräämä. Vallankumoukselliset ovat tehneet itsensä syyllisiksi kapinaan ja maanpetokseen ja rangaistus siitä on kuolema . Tuota rangaistusta en minä määrää. Sen tekee laki ja sitä on noudatettava.

Tämän jälkeen viedään haastattelija senaattori Renvallin luo viereiseen vaunuun, ja hän tekee, hänelle m.m. seuraavan kysymyksen:

— Tällä hetkellä on vaikea sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta kuitenkin voin sanoa, että kaikki kapinaan osalliset saavat rangaistuksensa. Heidät tuomitaan maanpetoksesta. Mahdollisesti myöhemmin jollekin osalle annetaan armahdus, mutta vain sillä edellytyksellä, että heiltä riistetään kansalaisoikeudet, joten he eivät enää saa ottaa osaa maan poliittiseen elämään. Heidät muutetaan paarialuokaksi.

— Ei missään tapauksessa. Heitä rangaistaan lain kaikella ankaruudella. He eivät ole nousseet kapinaan tyrannillista hallitsijaa vastaan, vaan laillista eduskuntaa vastaan, jolla Suomessa on korkein valta. Sellaisesta rikoksesta on olemassa vain yksi rangaistus: hirttäminen. En näe mitään muuta mahdollisuutta. Heidän on hengellään hyvitettävä menettelyllään aiheuttamansa ihmishenkien hukkaaminen.

Olen tavannut niitä, jotka ovat täysin samalla kannalla. Mutta on toisiakin, jotka paheksuvat tätä jyrkkää kantaa. Jos tässä kapinallisten suureen joukkoon, sen enemmistöön, nähden kapinan selvittelyssä asetutaan hra Renvallin kannalle, on siinä selvittelemistä vuosikymmeniksi eikä siitä sittenkään tule selvää. Tuosta longasta luoteessa, kun se yhtyy siihen sumuseinään, mikä hautoo mieliä täällä lounaassa, syntyy harmaa synkkyys, joka tulee kauan ja raskaana ruuhottamaan Suomen taivaalla.

Mikä uhkaa porvareja pärttylinyöllä, mikä työväkeä kommunardien kohtalolla. Minua molemmat tympäisevät, etten sanoisi enempää.

Ollakseni tasapuolinen täytyy minun todeta, että punaiset lehdissään viime aikoina ovat paheksuneet heidän tahollaan tehtyjä tihuja. "Työmies" julkaisee seuraavan, mikä sille kirjoitetaan Hyvinkäältä, otsakkeella "Ankarasti tuomittavia tekoja" — kuitenkin vasta noin kuukausi sen jälkeen, kun ne ovat tehdyt.

"V. k. 17 päivän iltana olivat jotkut punakaartin merkillä varustetut henkilöt saapuneet Hyvinkäällä Ahdekallion maatilalle klo puoli 10 ajoissa sekä ottaneet sieltä mukaansa tilanhoitajan, agronoomi Martin Olinin, jonka ammuttu ruumis seuraavana aamuna löydettiin maatilan läheiseltä tieltä. Vainajaa jäivät kaipaamaan nuori vaimo ja pieni, ainoastaan 9 päivän vanha tyttö. Koska O. oli tunnettu kyvykkääksi, tunnolliseksi ja rauhalliseksi mieheksi, joka ei millään tavalla ollut ottanut osaa nykyiseen taisteluun puolella eikä toisella, niin tuntuu tällainen kansalaisen murha kovin järkyttävältä. Sitäkin valitettavampaa, kun nyt asiaa lähemmin tiedusteltua on käynyt selville, että murha on tehty erehdyksessä. Oli näet löydetty joku lista, jossa oli ollut kahdeksan nimeä, seitsemän miestä ja yksi nainen, näiden joukossa myöskin Olinin nimi. Lista oli vain luettelo henkilöistä, jotka oli valittu johonkin kunnalliseen luottamustoimeen. Arvattavasti ovat kaikki listalla olleet tulleet ammutuiksi, kuten yllämainittu henkilökin. — Hyvinkään punainen kaarti on luvannut pitää tutkinnon ja saattaa syylliset, murhan tehneet henkilöt, ankaraan rangaistukseen."

"Työmies" lainaa myöskin, mitä "Hämeen Voima" kertoo eri henkilöiltä kirjeellisesti ja suullisesti saatujen tietojen mukaan:

"Lopella surmasivat punakaartin merkillä varustetut henkilöt yhtenä ainoana päivänä 6 henkilöä. Syytä moisiin tekoihin ei varmuudella tunneta, mutta se ainakin on varmaa, että surmatut eivät edes käyttäneet aseellista vastarintaa surmaajiaan vastaan. Yksi surmatuista, Lopen iäkäs kirkkoherra, makasi parhaallaan sairasvuoteessa, kun hänet murhattiin."

"Hyvinkäällä tapahtui pari eri kertaa häpeällisiä murhatekoja, joissa tuli murhatuksi yhteensä 13 henkeä, jotka kaikki lienevät olleet aivan aseettomia. Erään murhatun ruumis oli sohittu täyteen pistimen haavoja. Mainittakoon, että muuan naisihminen oli ilman tiettävää syytä ampumalla murhattu asuntonsa portaille."

Näillä tällaisilla myöhästyneillä paheksumisilla ei tietysti tule olemaan mitään tehoa, sitä vähemmän kun niiden yhteydessä heti viitataan valkoisten muka tekemiin julmuuksiin, joita "ei saa ottaa esikuvaksi", mutta jotka kuitenkin siksi otetaan, olipa niitä tapahtunut tai ei.

On turha tätä toistaa ja toistaa, mutta kuinka toiset olisivatkaan tämän taistelun lopputilit, jos sodankäyntitapa olisi toinen. Sitä enemmän, kun silläkin taholla on mitalin parempikin puoli. Siellä on mitä haaveellisinta, mitä pilventakaisinta idealismia, jonka huumeessa käydään. Sehän saattaa olla teennäistä, mutta on niissä vilpitöntäkin sävyä niissä monissa purkauksissa, joita jo olen pannut muistiin tämän ajan hengen ymmärtämisen varalle ja joista liitän tähän taas muutaman "Työmiehestä". Kirjoituksen nimenä on "Vapauden puolesta":

"Pohjolan pakkasen paukkuessa, tähtien tuikkiessa ja revontulien välkähdellessä te, toverit, seisotte järkkymättöminä ja totisina kivääri lujasti, lujasti puristettuna tukevaan kouraan. Jäätävä viima puhaltaa lakeudelta ja tunkeutuu kehnojen vaatteittenne lävitse luihin ja ytimiin. Teitä värisyttää, paleltaa — hampaanne kalisevat suussa — mutta levollisina, lujasti kivääriä puristaen, te seisotte, katse tähdättynä eteenpäin. Ruumiinne kärsii, mutta mielenne on rohkea ja luja."

"Te luotatte totuuden voittoon. Vapauden, oikeuden tähden te kärsitte. Vapauden tähden teidän ja veljienne veri punaa valkeita hankia. Unelmienne Eedeniin, vapauden, oikeuden voittoon on niin pitkä ja vaikea matka, välillä uhkaavina irvistelevät manalan henget tekevät kaikkensa estääkseen voittokulkuanne. Mutta pilvettömin otsin, sykkivin rinnoin te sinne riennätte, — sillä vapauden käskyä ei voi kukaan vastustaa. Tuhat kuolemaa väijyy tiellänne, mutta te ette välitä niistä. Monet joukostanne väsyvät ja jäävät jälelle, toiset kaatuvat vainolaisen luodin satuttamana, mutta vapauden armeijanne rientää eteenpäin turmaa uhmaten."

"Te tiedätte: teidän kädessänne on luokkanne kohtalo. Taistelustanne riippuu: joko vapaus ja kunniakas kuolema — tahi orjuus ja häpeällinen elämä. Mutta te, toverit, taistelette vapauden, oikeuden ja totuuden puolesta. Teidän katseenne suuntautuu yli kivisen synkeän polun, yli ilkkuvan vainolaislauman, kunnes se viimein kohtaa unelmienne maasta viittovan vapauden hyvän hengettären. Marseljeesin raikuessa hulmahtaa hänen kädessään punainen vaate, toisessa on palava soihtu, jonka säihkystä korkealla taivaankaarella muodostuvat sanat: Vapaus, veljeys, tasa-arvo."

Täällä meilläkin oli muka syntymäisillään rauhanaatteinen, antimilitaristinen liike. Yhtenä ilmiönä siitä olivat Helsingin sos,-dem. nuorisojärjestön toimikunnan toimeenpanemat kokoukset ja mielenosoitukset asevelvollisuutta vastaan. Eräässä kokouksessa, jossa minäkin olin mukana, hyväksyttiin ponsi, joka oli sepitetty niin kaksimielisesti, että siitä saattoi tulla siihen käsitykseen, että vastustettiin ainoastaan porvarillista aseistautumista. Epäilin jo silloin, että noiden rauhanaatteen kannattajien mielestä sosialistit kyllä olivat oikeutetut tarttumaan aseisiin asiainsa hyväksi. Nyt ovat nämä rauhanaatteen sudet heittäneet lammasten vaatteensa. Tuo toimikunta kehoittaa Helsingin sosialistista nuorisoa tarttumaan aseisiin viimeistä miestä myöten. Järjestön jäsenistä muodostetaan erikoinen nuorisokomppania , joka lähetetään heti rintamalle. Ei ollut siis sen syvemmällä se tolstoilaisuus.

Kulkee itsepintaisia huhuja siitä, että venäläiset ennen lähtöään tulisivat räjäyttämään laivojansa, joita niillä on vieri vieressään kiinni Katajanokan laitureissa. Kun laivain räjäyttämisestä voisi aiheutua tulipaloja ja räjäyksiä rantamakasiineissa, ovat rantakadun varrella asuvat joutuneet huoliinsa ja alkaneet muuttaa. Siellä näkee kuorman toisensa perästä pakolaisten tavaroita. Olin tänään avustamassa erästä vanhaa rouvaa. Hän oli vienyt kaikki paremmat tavaransa kellariin ja kuljettanut taide- ja arvoesineensä pois uhatulta alueelta. Itse hän siirtyi pakopirtille Töölöön päin. Ajoimme sinne tänään iltahämärässä. Maistui vähän niinkuin sodalle. Tällaisen tulivuoren rinteellä täällä nyt eletään.

Mitä nyt siihen Saksan avunantoon tulee, olen koettanut muodostaa siitä itselleni jotakin varmaa mielipidettä, jotakin lopullista suhtautumista siihen, mutta en ole päässyt siitä mihinkään järki- enkä tunneselvyyteen.

Jos olisi ollut niin ja niin — jos olisimme voineet suoriutua yksin… mutta kun oli niin ja niin, kun emme voineet j.n.e. Ja emmekö voineet? Punaisista kai mahdollisesti olisimme suoriutuneet ennemmin tai myöhemmin, mutta venäläisistä kai emme. Niillä on puukko täällä meidän kurkullamme. Sydämemme ympärillä tuolla Suomen sydämessä on jo panssari, jonka läpi ei enää nuoli ja keihäs voi tunkea, mutta pää täällä on suojaton, kypäritön. Tuolla ne ruuhottaa, panssarilaivat, Helsingin ja Viaporin välillä, ja kai ne sittenkin voisivat, tai ainakin niiden miehistöt yhdessä muiden kanssa, eikä vain venäläisten punaisten, vaan omien punaistemme kanssa, saada hirveitä aikaan, ryöstää, polttaa ja hävittää, jos Mannerheim viipyisi. Punainen kukko laulaisi joka kaupungissa ja joka kylässä. Täältä käsin ilman apua emme mahtaisi mitään. Täytyi siis saada apua, maksoi mitä maksoi.

Niin, mitä se maksaa? Siellä on tehty jonkinlainen kauppasopimus. Mitkä lienevät ehdot? Mutta vähät rahasta. Aikain kuluessa kai saamme velkamme maksaa kituutetuksi tavalla tai toisella. Kiristetään suolivyötä, pidennetään työpäivää — vapauden ja vapautuksen hinta ei ole koskaan liian suuri.

Mutta on siinä toinenkin puoli. Olemmeko enää vapaa kansa? Jos olisi vain kysymys sotaliitosta vierasta vastaan, vain venäläisten karkoittamisesta ja turvasta heitä vastaan. Mutta tämähän on samalla sisällinen sota. Meidän on täytynyt pyytää vierasta apua myöskin omia kansalaisia vastaan. Se se tuntuu niin tuiki nöyryyttävältä. Kansa, jonka täytyy niin tehdä, joka ei voi sitä muuten järjestää, ei ole herra omassa maassaan, ei kykene omia asioitaan hoitamaan. Mitä arvonantoa voi vastaisuudessa vaatia talossaan isäntä, joka hakee naapurin kurittamaan omia poikiaan?

Jos voisi käydä edes niin, että Saksa karkoittaisi vain ryssät, valvoen siis Brestin sopimuksen täytäntöön panoa, ja jättäisi omat punaiset Mannerheimin hoidettaviksi.

Mutta kai sen täytyy näin mennä. Eihän tässä vankikopissaan osaa eikä tahdokaan punnita, miten vankilan ovet avautuvat, kuka ne murtaa. Mitkä vapauttajan vaikuttimet lienevätkin, mitkä hänen laskelmansa, pääasia on, että tästä tulee loppu, ja niin pian kuin suinkin. Hattu päästä ja kiitos! Ja minä tahdon kuvitella ja uskoa, että puhtaasti ihmisystävälliset, jalot vaikuttimet ja impulsiivisen Kaiserin parhaat tunteet ovat lopulta saaneet hänet, joka sitoi Belgian, vapauttamaan Suomen. Ehkä hänellä myös on tulevissa rauhanneuvotteluissa tilaisuus viitata hyväkseen tähän tekoon, pienen kansan epäitsekkääseen pelastamiseen, kun toiset syyttävät tuosta toisesta. Se on tietysti diplomatiaa, mutta se on ainakin sitä kauneinta. Meidän velkamme olisi silloin myöskin pienempi, avuttomuutemme tunne helpompi kantaa.

Sosiaalinen vallankumous meillä joka tapauksessa pysähtyy tähän.
Se kai kerran tulee jossakin toisessa muodossa. Silloin sitä ei
tehdä idän pakosta venäläiseen, vaan johonkin länsimaiseen made in
Germany -malliin.

Jos näiden bolshevistinen vallankumous täällä olisi voittanut, ei se kuitenkaan olisi jäänyt pysyväksi, jollei jotakin samantapaista olisi sodan loputtua syntynyt Saksassa. Silloin se pannaan toimeen parlamentaarisesti täällä, niinkuin kai sielläkin. Saamme siis aikoinaan senkin sieltä, niinkuin meidän sanotaan saaneen kaikki muukin. Saksa "järjestää" sen, myöskin oman vallankumouksensa, me jäljittelemme heitä. Sanotaanhan, että ne ovat siellä ihmeellisellä kaukonäköisyydellään, käytännöllisyydellään ja perinpohjaisuudellaan järjestäyneet kaiken varalta. Ehkä niillä demobilisoimisohjelman yhteydessä on salkku, jossa on kaikki tarvittavat paperit paikallaan, ja nappula jossakin, jota painamalla pyörät lähtevät liikkeelle maan häiritsemättömäksi ja reklementinmukaiseksi sosialidemokratioimiseksi. En tunne Saksaa, onko siellä yleensä kaikki niin järjestettyä ja varattua. Uskoskelen toistaiseksi, mitä asiantuntijat meillä opinkappaleina vakuuttavat. Täällä ovat kaikki asiantuntijoita Saksaan nähden. Tietysti Saksassa niin… tietysti Saksassa ei niin… Eikä siihen pidä kenenkään mennä sanomaan toisin.

On ollut mahdotonta nukkua tänä yönä. Siellä ammutaan lakkaamatta, yhteislaukaus toisensa perästä, ja raketteja rätisee ilmassa. Luulin ensin, että ne nyt siis taas ovat alkaneet tuhota toisiaan, anarkistit ja meidän punaiset. Sain sittemmin tietää, että venäläiset viettävät lähtöjuhlaansa ampuen ja ilotulittaen. Ei näy valoa ainoastakaan ikkunasta. Lyhdyt vain tuijottavat pimeyteen. Harva silmä Helsingissä ummistunee tänä yönä. Tuhannet valvovat vuoteissaan, vetäytyneinä kuin elukat loukkoihinsa pahan ilman aikana. Miliisipatrullit kiertävät kaupunkia kiväärit olalla, joita niillä ei ole tähän asti ollut. Samalla kuin ne suojelevat omaa vallankumoustaan anarkisteilta, ne suojelevat meitä porvareitakin mahdollisilta pogromeilta. Saakoot siitä sen kiitoksen, minkä ansaitsevat.

Saksalaiset ovat nyt ainoastaan 4-5 penikulman päässä Turusta (Korpoossa ja Rymättylässä), sanotaan. He ovat antaneet Turun punaisille uhkavaatimuksen, että punakaartien on luovutettava valkoisille aseensa sekä johtajansa, muuten rangaistaan heitä mitä ankarimmin. Vakuutetaan, s.o. toivotaan varmasti, että saksalaiset ovat astuneet maihin Ahvenanmaalla 29 laivalla, jotka suurimmaksi osaksi ovat kuljetuslaivoja. Sinne lienee tuotu kokonainen armeijakunta.

Uuteenkaupunkiin saapui valkoisille toissa päivänä Maarianhaminasta sähkösanoma: "Wir kommen" — epäilen.

Vilppulan rintamalla on äsken 1000 punaista joutunut miinoitetulle alueelle sekä tuhottu kokonaan — en usko.

Tampereelta on mieliala punaisten keskuudessa hyvin lannistunut. Eräs koulutalo on täynnä vangittuja työläisiä, jotka eivät ole hyväksyneet nykyistä hirmuvaltaa tahi ovat kieltäytyneet menemästä rintamalle. Vilppulan rintamalla taisteluissa olleista on myöskin vangittu monta, jotka eivät ole suostuneet lähtemään uudelleen taisteluun.

Eilen poistui Helsingistä venäläistä sotaväkeä 1200 miestä, jotka lähtivät kotiseuduilleen — niitä lähtee ja lähtee ja kuitenkin niitä riittää jäämäänkin.

Venäläiset sotalaivat pakenevat parhaallaan Pietaria kohti ja niiden jättämä savupilvi leijailee vielä horisontissa. Tämä on elämäni ihanimpia näkyjä ja tulee syöpymään lähtemättömäksi kuvaksi silmäaivokalvooni.

Olen yli puolikymmentä vuotta asunut tässä Engel-aukean merenpuoleisella liepeellä, näköala pöytäni äärestä etelään, niin kauas kuin silmä kantaa. Idässä on Viapori ja sen ulkosatama, lännessä häämöittävät saariston ulapat aina Porkkalaan saakka. Sotavuosina on näillä vesillä ollut alinomaista Venäjän laivaston liikehtimistä. Siinä on häärinyt pieniä torpedovenheitä, tullut ja mennyt miinain laskijoita ja nostajoita, uiskennellut panssarihirviöitä, dreadnoughteja ja minkänimellisiä ne lienevätkin kaikki olleet, onpa pyllyillyt vedenalaisiakin ja räpistellyt vesitasoja. Niitä on tullut, mereltä ja mennyt merelle, milloin hiljaa hiipien iltamyöhällä ja aamulla ani varahin kuin vaanivat sudet saaliinsa etsintään, milloin ne ovat näyttäneet rientävän toistensa apuun, peräkkäin, täyttä karkua. Ne ovat astuneet yksiin jälkiinsä, niillä on ollut omat salapolkunsa, tarkoin määrätyt väylänsä miinaporttien läpi. Joskus ne ovat perkkailleet, luultavasti vihollisen pelossa, pois merkkipoijujansa, toisen kerran taas munineet niitä peräpuolistaan karien väliin. Se on ollut hyvin tärkeän näköistä touhua, maailmansotaa kai olevinaan, mutta todellisuudessa leikkisotaa. On tosin joskus kuulunut vimmattua ammuntaa mereltä ja minä olen luullut, että nyt, nyt siellä jo viimeinkin repesi, kun rupesi, jo soipi sota meidänkin rannoillamme ja ehkä ratkaisee kohtalomme. Mutta koeammuntaa se kai vain oli, kurkun kakistelemista, joutilaiden jäsenten verryttelemistä. Jotain siellä sentään joskus tapahtuukin. Retuutetaan sairasta laivaa, kahden toisen välissä kuin kainaloista kanaa, Hietalahden laivasaunaan sidottavaksi, kupattavaksi, korjattavaksi, mikä kalu heistä sitten lie siellä tullut. Olipa kerran muutamalla kokkapuoli murskattuna, mutta mene tiedä, millaisessa tappeluksessa, vaikka olisi ollut jossain keskenäisessäänkin, ne lienevät vammansa saaneet. On ehkä vain ajettu toinen toisensa päälle tai miinaan tai miksikäpä ei vaikkapa vain laituriin paremman puskettavan puutteessa. Oikean vihollisen kanssa en luule heidän olleen tekemisissä enemmän kuin muutkaan sotaveikot täkäläisillä rintamilla.

Olen kuitenkin silloin tällöin laskenut, montako niitä menee ja tulee, varsinkin suurempia panssarilaivoja. Kerran niitä Riianlahden taistelujen aikoina meni viisi, mutta ei palannut kuin neljä. Hihkasin tässä pöytäni ääressä hiljaisen hurraan — liika hätäisen, sillä tuo viides ei ollutkaan uponnut, vaan päinvastoin noussut maihin, kiivennyt litteälle kalliolle keskellä reimattua väylää Mikonsaarten luona Porkkalassa. Siellä se savusi, tännekin hyvin näkyen, useita aikoja, kunnes sen jotenkuten saivat karilta, mikä oli yhtä suuri ihme kuin se, että se oli sille ajanut. Sitten se on ollut muiden miesten mukana näöltään ainakin yhtä taistelukuntoisena kuin toveritkin. Tuolla nyt sekin menee!

Sentapaista se on ollut se heidän merisotansa. Täällä ne ovat enimmäkseen haisseet satamassa, polttaneet, muka ollakseen aina lähtövalmiina, tuhottomasti englantilaisten hienoja hiiliä, vuosikausia melkein samoilla sijoillaan, Viaporin edustalla, koko sodan ajan. Kesäisin ne tosin tekivät huviretkiä Lappvikiin, jossa luovailin heidän lomitsensa sydän kurkussa. Siellä ei ollut siihen aikaan sianruuan puutetta, sitä haavittiin, mereen heitettyä liikaa leipää venelastittain. Joka talon lätin katolla oli limppumöhkäleitä kuivamassa ja possuilla oli lihavat päivät. Käytiin, matruusit, maissa, soudettiin saariin ja niemiin, poimittiin marjat, ammuttiin jäniksinä lampaat, kalastettiin dynamiitilla, tehtiin tulia ja sytytettiin ihmisten metsät. Sitä vaille, ettei palo kerran tullut meidänkin kyläämme hiekkakanervakangasta. Ainoastaan suo sen keskeytti. Olisi pian koko Hangon niemi muuttunut hiekkamereksi.

Mutta nyt, tänään ne haisivat siinä viimeisen kertansa. Lähtivät, jotka vain kynnelle kykenivät. Tarvittiin vain langattoman saksalaisen lennättimen sähköväräytys, että tulossa ollaan, korjatkaa itsenne rediltä, jotta meillä olisi väljemmin tilaa tulla, niin jo mättäämään kampsuja kokoon ja puita pesään ja saamaan höyryä päälle.

Kun näin lähtönä jutelman alkavan, nostin nojatuolin salin ovi-ikkunan eteen ja istuin siinä kuin aitiossa ylentävän hetken. "On hetkiä ihmiselämässä" j.n.e. sanotaan. On niin juhlallisia, että saakoon raamatun sanat herahtaa kielelleni: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan, sillä silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi kirkkaudeksi kansallesi Israelille."

Näin heidät, viisi suurta risteilijää, Viaporin sisäsatamasta työntävän rumat ruhonsa Gustavsvärnin salmesta, siirtyvän siitä Groohaaran majakalle, siitä valtavia savupilviä tupruttaen suoraan etelään niinkuin aina ennenkin. Ennen ne tavallisesti jatkoivat matkaansa suoraan Tallinnaan tai kääntyivät länteen. Nyt kääntyi kokka itään, ensin yhden, sitten toisen, kaikkien, pois täältä, lännestä, nuo entisen mahtavan Venäjän laivaston parhaat, kämpien sinne kotiinsa päin sairaina, kuulema taisteluun kykenemättöminä, kanuunat epäkunnossa, lukottomina, tähtäimettöminä, upseerit surmattuina tai karanneina, koneet vain sen verran toimien, että miehistöjensä ryöstösaaliin kuljetuslaivoina juuri ja juuri pääsevät nilkuttamaan jäänmurtajan vanavedessä. Itse on leijona kiskonut torahampaat suustaan ja silponut kyntensä. Ei kykene käymään saaliin kimppuun, täytyy vaania lampaita karsinoista, tappaa ihminen tiellä, niinkuin Kipling kertoo vanhasta tylsähampaisesta tiikeristä. Sic transit!

Käypä heitä melkein sääliksi nyt, kun ovat menneet, tulen miltei sovinnolliselle päälle, huolimatta siitä, miten vimmatusti olen heitä vihannut, tunnettuani heidän alinomaista uhkaansa ja vuosikausien painostusta. Laivasto ja Viapori, nehän ovat olleet vankilamme, kahleemme ja sen lukko, ja lukon avain on ollut viimeksi häilähtelevämielisen matruusijoukon takana. Ei milloinkaan mitään varmuutta siitä, mitä se joukko miettii ja aikoo tehdä. Kironnut heitä olen. Eivätkä meiltä ne kahleet kuitenkaan olisi katkenneet ilman heitä. Hyvästi jääkööt, kun sille tielleen jäänevät, mennäkseen eikä koskaan takaisin tullakseen. Ulos itä, sisään länsi!

Jako ehkä jo huomenna höyryää saksalainen armaada heidän ankkurisijoilleen?

— — — kukapa sen tietää? Tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää. Kuihtuu kukka, kaatuu puu, Linnun laulu lakastuu, Niin käy elävitten, Mitä tulee sitten?

Eivät ole kaikki matruusit vielä lähteneet. Noormarkussa heidän kerrotaan tehneen hirveitä tuhoja. Ahlströmin taloissa on kaikki rikottu, ryöstetty, turmeltu ja tahrattu. Ei ole jätetty muuta kuin paperit seinille. Arkisto, kirjanpito, kaikki on hävitetty. On sitten pidetty tansseja, joissa paikkakunnan tytöt ovat, rouvien ja neitien silkkeihin puettuina, remunneet venäläisten kanssa. Vanha kauppaneuvoksetar, joka työväkensä ja yleensä köyhäin hyväksi on tässä maassa tehnyt enemmän kuin moni muu, on saanut piillä omassa perustamassaan köyhäin turvakodissa. Liikkeen kaikki miesvirkailijat on vangittu ja viisitoista niistä surmattu. Pelastaakseen tohtori Bertel Ahlströmin, joka on Kauttuassa, on tohtori J. Lydecken täällä kääntynyt "prokuraattori" Turkian ja hänen apulaisensa Arosen puoleen. Turkia on nimitellyt omiaan rosvoiksi ja huligaaneiksi, eikä ole voinut mennä takuuseen mistään, mitä matkalla voi tapahtua. Prokuraattori oli puhuteltaessa ollut aivan rääsynä väsymyksestä ja mielenliikutuksesta ja apulainen oli itkenyt. On sekin selskapia.

Viime yönä on tässä aivan lähistöllä tapahtunut inhoittava murha. Tohtori O. Rosenqvist on noudettu kotoaan ja ammuttu automobiilissa, josta ruumis oli heitetty Neitsytpolulle.

Oli nähty auton pysähtyvän Eiran puistikkoon ja pistimiä pyyhittävän pensaihin, joissa sitten aamulla oli ollut verta.

Jos saksalaiset sanoja säikähtäisivät ja huutoja hätkähtäisivät, olisi heidän kai pian lähdettävä paluumatkalle Ahvenanmaalta, saatuaan sen radiosähkösanoman, minkä Suomen kansanvaltuuskunta torjuakseen heidän tuloansa on heille viime yönä lähettänyt, heille ja "kaikille kaikkialla Euroopassa".

Isäntäelein talonsa tanhualle ylpeästi asettuen, selkä Suomelaansa, kasvot kaikkeen muuhun maailmaan, Manner, Tokoi ja Sirola manaavat lähestyvää vierasta pois loihdulla, jossa on kaksi "Tiedonantajan" palstallista sanoja, mutta ei ainoatakaan, joka sanoisi totta.

He sanovat olevansa "Suomen vapaan kansan nykyisen hallitusvallan edustajia", jota he eivät ole, eikä ole myöskään Suomi vapaa, koska suuri osa siitä on vieraan vankina.

He sanovat Suomen senaatin alkaneen kansalaissodan, Suomen työtätekevän kansan itsepuolustuksekseen nousseen voitolliseen vallankumoukseen ja joukkojensa voitollisesti edenneen — kaikki valetta.

He sanovat, että Suomen senaatin jäsenillä ei ole ollut oikeutta Suomen puolesta tehdä sopimuksia vieraan vallan kanssa ja että Suomen kansan suuri enemmistö tuomitsee sellaiset sopimukset, kuin myös pitää vieraan vallan joukkojen astumista Suomen alueelle maan itsenäisyyden syvänä loukkauksena — kaikki yhäkin valetta.

He sanovat olevansa todellisen kansanvallan kannattajia ja että ainoastaan pieni vähemmistö tässä maassa enää kannattaa kukistunutta harvainvaltaa — edelleenkin valetta.

He — kansanvaltuuskunnan jäsenet — eivät ole minkään tilapäisen kapinaliikkeen tai rosvojoukon edustajia, vaan todellisen kansantahdon edustajia — yhä edelleen valetta, paitsi, että he todella ovat sitä, mitä myöskin kehuvat, kehtaavatkin kehua, olevansa: eduskunnan entisiä puhemiehiä ja varapuhemiehiä ja "allekirjoittanut Tokoi myös Suomen senaatin varapuheenjohtaja vuodelta 1917."

Ja koska nyt näin on ja koska me Manner, Tokoi ja Sirola tässä olemme tämmöisiä miehiä, niin on parasta, että sinä Saksan hallitus siellä veräjän takana käännyt hetikohta takaisin ja palajat omaan maahasi ja luovut hyökkäämästä tämän talon kimppuun, tulemasta tämän talon tanhuille, tahi ellet luovu, niin tiedä ja varo: Euroopan maiden työväen liike ja valistunut yleinen mielipide tuomitsee sellaisen hyökkäyksen ja suo voimakkaan siveellisen kannatuksen Suomen kansan itsepuolustukselle ja vapaalle taistelulle.

Jonka manauksen jälkeen Saksa tietysti tekee työtä käskettyä ja palaa Ahvenanmaalta — jos se vain saa siitä tiedon, mikä ei liene aivan varma, sillä on kuulema pidetty huolta, että tämä radiosanoma "kaikille, kaikkialle Eurooppaan" ei enää pääsekään perille. Mikä on minusta vahinko.

Asianomaiseen paikkaan on sähköteitse saapunut ilmoitus, että ensimmäinen suomalainen viljajuna on t.k. 9 p:nä lähtenyt Tomskista. Sitäpaitsi on samalla kertaa Omskista Suomeen lähetetty 44 vaunullista viljaa venäläisillä vaunuilla. ("Tiedonantaja").

Uskaltaisin panna hyvin paljon hyvin vähää vastaan, että tämä vilja ei koskaan tule saapumaan Suomeen.

"Nyt on maa myöty!" huudahtaa tänään Irmari Rantamala. Ja hän uskottelee saksalais-suomalaisesta sopimuksesta olevan seurauksena, että Suomi joutuu saksalaisen virkamiesikeen alle, Saksan alusmaaksi, ja muuta semmoista. "Mutta onneksi ei saksalaisen junkkarin miekka sano maailmassa elämän viimeistä sanaa. Onneksi on oikeus lujempi kuin miekan rauta ja kansojen vapautumisen edessä taittuvat lujimmatkin pistimet." "Ei siis hätää Preussin prinssienkään edessä. Helpompi on lannistaa valtamerien voima kuin kansojen vapautumisen ja työväen asia."

"Ja niinpä meidän silmämme nyt yhä toivovammin kääntyvät oman punaisen sotilaamme puoleen. Mitähän tulleekin, niin niiden punaisten vapaudensankarien veri on se vastalause, jota täytyy tulevaisuuden nöyränä kuunnella ja kerran se laskuissansa täydestä kirjoihinsa ottaa. Vilppula, Mäntyharju, Antrea y.m. ovat niitä historian uusia nimiä, joiden rinnalla jäävät varjoon muinaiset teurastuskentät. Muinaisilla teurastuskentillä teurastettiin kansoja yksinomaan rosvoavien valtioiden ja rosvoavien luokkien asian hyväksi, sillä niissä taisteluissa sotivat orjuuttajat orjista. Vilppulan, Mäntyharjun, Antrean y.m. kentillä on punainen sotilas ensikertaa astunut kirjoittamaan verellänsä uuden ajan historiaa. Sillä hetkellä, jolloin punakaartilainen polki jalkansa niiden kenttien lumeen, saivat ne historiallisen hohteensa. Niiltä kentiltä lähtevät nyt ne uudet tiet, joita myöten on lähdettävä kulkemaan kaiken uhalla, kestäen synkimmätkin yöt, pisimmätkin taipaleet, nousten ylös verisimmistäkin haudoista. Punakaartilainen on niillä kentillä astunut historian tekijäksi, ja vaikkapa sen ensi rivit sortuisivatkin verisiin hautoihinsa, ei sen joukko enää sorru, vaan vie halki suurimpienkin vaivojen asiansa lopulliseen voittoon, vie kuin riemukulussa, kuten seppelöidyt sankarit, joiden asia on koko ihmiskunnan asia. Ei siis vielä hätää, vaikka porvarit möivätkin maansa ja kansan. Se kauppakirja ei kuitenkaan ole enää laillinen, ei tule pysymään, sillä siitä puuttuu tärkein, nimittäin kansan ja punakaartilaisen puumerkki . Taistelu tulee ehkä olemaan pitkä, sen muodot vaihtelevat. Verisiltä kentiltä se ehkä siirtyy — ehkä useinkin — rauhallisille, luoville työmaille. Ehkä on niillä rauhan työmaillakin ostettu monet voitot kalliilla hinnalla ja ehkä ne verettömien, joskin raskaiden taistelujen voitot tulevat olemaan taistelun ratkaisevimpia sanoja, mutta niiden rauhan taisteluiden punaisen armeijan silmiin tulevat aina kuvastumaan nykyisen punaisen sotilaan verellä punatut kentät. Uudet nimet, Vilppula, Mäntyharju ja muut ovat niitä pyhiä paikkoja, joilta nousevat polvet hakevat rohkeutta ja voimaa taistelussa, joka, mitenkä sen muodot muuttelevatkin, ei lakkaa, ennenkuin on tehty mitättömäksi sekin kauppakirja, jolla porvaristo möi Saksalle maansa, kunniansa ja kaiken."

Olen tässä taas antanut sananvuoron virkaveljelle. Hänkin näyttää jo katsovan taistelun menetetyksi — ainakin tällä haavaa. Hän haaveilee jo "rauhan taisteluiden punaisesta armeijasta." Siitä armeijasta haaveilen minäkin, olkoon sen nimenä sitten punainen tai valkoinen. Enkä tahdo kaikessa kieltää sitä, minkä merkityksen hän antaa sille taistelulle, joka täällä nyt on päättymässä, niin pingoitettua kuin hänen paatoksensa muuten onkin.

Tämän päivän "huhut", jotka huvin vuoksi merkitsen muistiin, olkootpa sitten tosia tai ei — onhan niitä mukava vertailla kerran selviäviin tositapahtumiin — ovat m.m. seuraavat:

— Saksalaiset ovat tulossa Turkuun, ovat tulossa Lappvikiin, ovat tulossa Haminaan. — "Tarmo" kun vallattiin, se vei samalla mukanaan senaattoreja. Siitä kerrotaan näin: kapteenin luo tulee joitain hänen tuttujaan, vanhoja merikapteeneja. Mennään salonkiin maistelemaan puoliskuppisia. Tuodaan venäjänkielinen määräys, että jäänmurtajan on lähdettävä päästämään jäistä jotain laivaa ulkopuolella Groohaaran. Pitäisi keskeyttää kestit ja vanhojen ystävien olisi mentävä maihin, kun kapteeninkin on lähdettävä kannelle. Silloin pyytävät ystävät saada seurata mukana pienelle huviretkelle; ja kyllä perämies hoitaa navigatsionin. Ei se nyt kapteenin mielestä ole oikein reklementtien mukaista, mutta olkoon menneeksi. Kapteeni jää kannen alle ja laiva lähtee satamasta. Juodaan jatkuvasti kahvia ja kippistellään ja kerrotaan kaskuja. Jonkun ajan kuluttua kapteeni kuitenkin lähtee kannelle haukkaamaan ilmaa. Silloin hän huomaa, että kurssi onkin helkkariin päin ja alkaa tiuskata, että mitä tämä on. Suu kiinni! Muuten saat tästä (browningista). Täytyy antautua. Tekee sen ehkä mielelläänkin. Sillaikaa on epäluotettava miehistö vangittu. "Tarmo" höyryää Rääveliin. Sen pituinen se. — Tokoi on antanut määräyksen kaikille työväenyhdistyksille, että jäsenluettelot ovat hävitettävät. — Sosialistinen puolue on päättänyt kahden äänen enemmistöllä, että taistelu on lopetettava, jos saksalaiset tulevat. — Turkulaiset ovat lähteneet reippaasti Naantaliin saksalaisia vastaan, kehuen: "Kerrankin saamme taistella oikeata vihollista vastaan!" Sopiihan koettaa, onnea matkalle. Onhan se samalla suuremmoista, että muuan punakaartilaisrykmentti lähtee rynnistämään maailman voimallisinta militäärivaltaa vastaan. Sisua on.

Jos sosialistijohtajat olisivat sellaisia taktikkoja, kuin heidän sanotaan olevan, he lopettaisivat sodan ilman enempää verenvuodatusta ja laskisivat aseensa. Omille joukoilleen he voisivat sanoa: emme voineet tällä kertaa enää mitään, mutta me aloitamme uudestaan, niin pian kun se suuri sosiaalinen mullistus muualla maailmassa tulee tapahtumaan. He olisivat pelastaneet armeijansa, säästäneet elävän voimansa, jonka härkäpäinen uhma nyt luultavasti tulee tuhoamaan. Heille jäisi vaikuttava agitatsiovaltti porvarillisia vastaan siitä, että nämä ovat kutsuneet maahan vierasta sotaväkeä. Elleivät he sitä tee, niinkuin luultavasti eivät teekään, sillä he ovat taktikkoja ainoastaan pienessä, mutta eivät suuressa, vaan jatkavat turhaa taistelua ja hyödytöntä teurastusta, tulee suotta vuodatettu veri huutamaan kostoa varsinkin johtajille itselleen. Kenties he tämän käsittävätkin, mutta eivät voi enää mitään, menetettyään luultavasti kaiken vaikutusvallan omiin joukkoihinsa. Tietenkin siinä myöskin on heillä oma pääkin kysymyksessä, he kun tietävät, ettei mikään armahdus ainakaan heihin nähden tule kysymykseen. He valitettavasti eivät ole se emo, joka vaaran uhatessa poikuetta heittäytyy vainolaisen eteen, houkutellen häntä pois ja viivytellen häntä, kunnes poikaset ovat ehtineet kätköihinsä, joista he vaaran ohi mentyä sitten vähitellen liittyvät yhteen. He luultavasti itse ensimmäisinä nousevat siivilleen ja jättävät poikasensa oman onnettomuutensa nojaan.

Maanantaisessa "Tiedonantajassa" oli täällä Mäntymäellä haudattujen luettelossa merkintä: "Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta". Tästä saa Anton Huotari aiheen kaiuttaa kanneltaan kaatuneen toverin muistoksi. Hän tekee sen kylläkin tuntehikkaasti ja vaikuttavasti. Ja miksei se vaikuttaisi. Kaikki on siinä, mistä päin ja millä silmillä katsoo. Tunsin itsekin jotakuinkin samaa tuota vainajien luetteloa silmäillessäni. Tunteen, säälin, anteeksiannon täytyy liidellä sovittavana ja ymmärtävänä vihollistenkin hautojen yllä. Kun hän kaatuu tai laskee aseensa, on hän ihmisveli eikä muuta. Me valkoiset emme saa tai meidän ei ainakaan pitäisi saada olla raakalaisia eikä siksi tulla. Vaikka minä tätä kirjoittaessani samalla tunnen ikäänkuin kylmä viluinen viima suomalaisen sydämen vielä sulamattomasta routaisesta suosta henkäisisi ympärilläni. Huotari kirjoittaa m.m.:

"Tämän tuntemattoman muistolle tahtoisin minä, jos olisin runoilija, ylistysvirren virittää. Sillä mies, joka rientää tuntemattomana sankarikuolemaan, on ansainnut ihailumme. Kukaan ei tiedä, mistä hän tuli, missä oli kotilietensä, missä emonsa ja taattonsa maja; ainoastaan hautansa tunnemme. Nimetönnä makaa hän sankaritoveriensa vieressä kukkaiskummun alla. Oliko kotinsa Volgan varsilla, Uralin mahtavain vuorten juurilla, Donin viljavilla mailla vaiko Krimin autereisen taivaan alla, sitä emme tunne."

"Varmaankin oli innostuksesi suuri köyhälistön asiaa kohtaan, kun vieraassa maassa astuit luokkatoveriesi joukkoon ja annoit hurmeesi vuotaa kuiviin yhteisen asian puolesta antamatta taistelutovereillesi tietoa omasta nimestäsikään. Vaatimattomana rintamamiehenä kaaduit. Mutta luokkatoverisi muistavat sankarikuolemasi, vaikka emme nimeäsi tiedäkään. Olit maailman kansalainen ja kannoit tärkeimpäsi, henkesi, uhrialttarille. Siten tahdoit omalta osaltasi auttaa nykyisen kurjuuden maailman kukistamista ja korkeamman ihmisyyden valtion muodostumista."

"Sinä makaat nyt kukkaiskummun alla rauhan unta. Kevään tultua laulavat linnut hautasi äärellä ylistyslauluaan. Mutta kaukana kotimaassa odotetaan sinua joka hetki kotiin palaavaksi. Vaan sinä et koskaan heidän kaipuutaan täytä, sillä sinä makaat tuntemattomana Mäntymäen kalmistossa. Odottava äiti, hartaasti ikävöivä puoliso, toivova morsian tai kenties rakastavat pienokaisetkin saavat turhaan nimeäsi mainita, sinä et enää heille koskaan vastaa."

Kansanvaltuuskunta yrittää paitsi eilisellä julistuksellaan "kaikille kaikkialle Eurooppaan" käännyttää saksalaisia toisellakin, jolla se kääntyy suoraan saksalaisen laivaston miehistön puoleen. Saksalaisia sotilaita ja merimiehiä kehoitetaan siinä pysymään puolueettomina.

"Tahdotteko todellakin — kysytään siinä — oman henkenne uhalla auttaa Suomen verenhimoisia pyöveleitä masentamaan siunauksia tuottavaa vallankumoustamme, jota kansamme suuri enemmistö muutoin kannattaa?"

"Ei, kunnialliset Saksan miehet, se olisi toki historiallinen häpeä!
Sellaista ette toki tule tekemään."

"Me olemme vallankumouksellisia, mutta emme mikään rosvo- ja kapinoitsijajoukko, kuten teille on valehdeltu. Punainen kaartimme on nyt kansanvaltaisen Suomen uusi valtio armeija, — valkoinen kaarti on vain vastavallankumouksellinen kapinoitsijajoukko."

"Saksan työläiset, elkää antako väärinkäyttää itseänne meidän kansaamme vastaan. Toivottavasti pakottaa Saksan kansan yleinen mielipide Saksan hallituksen jo piankin kutsumaan teidät pois täältä. Siihen saakka odottakaa puolueettomina pysyen!"

"Me haluaisimme ystävinä keskustella kanssanne. Mutta jos teidät johdetaan taisteluun meitä vastaan, on myös Punainen Kaartimme valmis kaikella voimallaan taistelemaan."

"Työmies" sanoo tätä kapinaa Suomen työväenluokan kypsyysnäytteeksi.
Kuluneet kuukaudet ovat sen todistaneet.

"No, miltä näyttävät tulokset?" — kysyy lehti ja vastaa: "Varsin hyviltä, vaikka me sen itse sanomme. Valtiokoneisto on käynnissä, kunnalliset asiat hoidetaan, armeijamme on maasta polkien luotu ja maan taloudellista koneistoa rustataan käyntiin kiireen kaupalla. Vaikeuksista ei ole puutetta, se on totta. Mutta ne vain innostuttavat ponnistamaan kaikki voimat niiden voittamiseksi".

Että lännestä päin on jotain vakavampaa jo tulossa, vaikka "Työmies" väittää huhut saksalaisten lähenemisestä Turkua kohden perättömiksi, siihen näyttää viittaavan se, että Turun — Toijalan ja Turun — Karjan välillä matkustaville on asetettu entistä ankarampia matkalupamääräyksiä.

Niin hartaasti kuin haluaisinkin voivani, en kuitenkaan voi sivuuttaa alinomaa uudistuvia kertomuksia valkoistenkin harjoittamista julmuuksista. Jokainen koettaa ja tahtoo uskoa omistaan kaikkea mahdollisinta hyvää, valkoinen on enkeli, punainen on perkele. Mutta kai tulee näyttäytymään, vastoin sitä, mitä täällä valkoisista ei tahdota uskoa, että valkoinen sota on sotaa sekin, joka vie siihen raaistumiseen, mihin se vie, kaikki sota, saati sitten sisällinen. Eräs nimimerkki J. J. kertoo "Tiedonantajassa" seuraavaa.:

"Olen toimessa, missä on tilaisuus nähdä heti tuoreeltaan maalta, rintamilta ja rintamain takaa tulleet raportit; olen tilaisuudessa kuulustelemaan rintamain takaa tulleita pakolaisia. Jos luoksemme saapuu karjalainen, savolainen tai pohjalainen, jos hän on tilallinen tai tilaton, niin jokainen heistä poikkeuksetta kertoo aivan samantapaisista valkokaartilaisten tekemistä hirmutöistä. Sellaisetkin henkilöt, jotka eivät ole nähneet sanomalehdistä palaakaan koko kansalaissodan aikana, eivätkä kuulleet sanaakaan tältä puolen rintaman, kertovat aivan samoista tapauksista, joista sanomalehdet joka päivä sisältävät uutisia. Kuinka voisi saada parempia todistuksia ja minkälaisiin todistuksiin enää voisi uskoa, ellei juuri noiden itse kokeneiden, eri tahoilta tulleiden pakolaisten kertomuksiin. Valkokaartilaisten julmuuksista sitäpaitsi eivät kerro yksinomaan vainoa kärsineet, vaan lisäksi asevelvollisuuspakolaiset ja vangiksi otetut valkokaartilaisetkin sen tunnustavat. Tähänastisen työskentelyni tuloksena olen tullut siihen vakaumukseen, että valkokaartilaisten julmuudet eivät johdu mistään satunnaisista, hetkellisistä vaikutteista tai yksityisestä kostonhalusta. Heillä näyttää olevan yleisenä ohjeena, että minkäänlaisia keinoja ei tule säästää silloin, milloin vaan joku vastustaja tai siksi oletettu tavataan."

Eräs kirjoittaja "Tiedonantajassa" koettaa mahdollisimman räikein värein kuvata sitä asemaa, mihin valkoisella puolella toimeenpantu yleinen asevelvollisuus on saattanut siellä olevat työläiset pakottaen heitä tarttumaan aseihin omia tovereitaan vastaan. Itsesäilytysvaiston pakottamana hänen täytyy kohottaa murha-ase todellisia veljiään vastaan, ampua, ettei tulisi ammutuksi. Ja mietteensä visusti kätkeä ja taistella. Muuta keinoa ei ole. Vastakkaiselta puolelta häneen muka aseet kohdistetaan hänen tuhokseen ja synkkiä kirouksia manataan, hänhän on valkokaartilainen. Hän, joka väkisin on sinne raahattu, saa tuhonsa toveriensa kädestä. Eikä hän voi tehdä mitään päästäkseen tästä saatanallisesta asemasta. Pako eteenpäin, varma surma, pako taaksepäin, kuolema. Ja jos toveriensa luokse pääsisikin, niin siellä ei tunneta muuksi kuin veriviholliseksi, valkokaartilaiseksi.

Jos valkoisten puolella semmoista pakkoa harjoitettaisiin, olisi se tietenkin sydämetöntä ja anteeksi antamatonta. Mutta minä luulen, ettei siellä semmoista tapahdu. Punaisia ei varmaankaan viedä väkisin rintamille, jo siitäkin syystä, että oma selkäpuoli on turvattava.

Olen viikkomääriä rämpinyt läpi "Työmiehen" likaisten palstojen, läpi valheen, yllytyksen, syytösten, vääristelyjen, tunnottoman petkutuksen, intohimojen, veren ja vihan. Olen usein ajatellut kääntyä takaisin, jättää lehdet lukematta ja työntää ne siihen viemäriin, mistä ne ovat tulleet. Ja yhtäkkiä tunnen alla kiinteätä maata ja tulen kosteikkoon, joka kuin ihmeenä on edessäni, vihreänä lehtona keskellä räkäistä petäjikköä. Tuossa on kirjoitus, jonka alla on nimimerkki J. W. L:la, otsakkeella "Siveysoppi kansakoulujen opetusohjelmassa".

Se on kokonainen ohjelma siveysopin opettamista varten kansakoulussa, hatara kylläkin, mutta kuitenkin jotain. Saattaa olla mielenkiintoista tulevaisuudessakin nähdä, mitä jotkut heidän tahollaan tänä aikana näistä suunnittelivat.

Siveysopin yhteydessä olisi kirjoittajan mielestä kansakouluissa esitettävä lyhyin piirtein uskontojen historian, uskonnollisten käsitteiden alkujohtumia, etevämpien uskontojen kehitys, perusteet ja ääriviivat. Näistä voi myös poimia tällaisen esityksen yhteydessä näytteeksi arvokkaimmat siveysopilliset lauselmat, kuten esim.: "Kaikki mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää tekin heille", sekä Mooseksen käskyistä ne, jotka koskettavat suhdetta lähimmäiseen, y.m.

Varsinaista siveysopetusta järjestettäessä olisi pidettävä silmällä ja noudatettava perussääntönä: suhtaudu muihin ihmisiin niin, ettet kenellekään tahallasi tuota vahinkoa, et ehdoin tahdoin, etkä oman itsekkäisyytesi takia saata lähimmäisellesi edes hermoja (sielua) kuluttavaa mieliharmia.

Velvollisuudentunnon kehittämistä on harjoitettava ja valaistava luonnosta, ihmiselämästä ja historiasta otetuilla esimerkeillä, joilla voi osoittaa, että ihmisen on täytettävä velvollisuutensa yhteiskuntaa kohtaan, jos mieli itselleen saada elämän- ja nautinnonoikeutta. Velvollisuus niin hyvin itseämme kuin yhteiskuntaa kohtaan vaatii noudattamaan säästäväisyyttä ja välttämään tuhlaavaisuutta. Elämästä otettavilla esimerkeillä voidaan osoittaa, että säästäväisyydellä on suuri arvo, samoin myös, että tuhlaavaisuus on pahe, jolla on surulliset seuraukset. — Velvollisuutenamme on suhtautua oikealla tavalla, jopa suurella varovaisuudella, rahaan . Sillä rahalla tuntuu olevan, kuten kokemus osoittaa, turmiollinen voima, nimittäin kasvattamaan ahneutta ja omanvoitonpyyntiä, siis kehittämään alhaisia viettejä. Työn kasvattavaa ja kehittävää merkitystä on teroitettava. On myös opetettava, että rehellisyys perii maan.

Opetusohjelmassa on seuraava nykyisten tapausten valossa hyvinkin tarpeelliselta näyttävä opetusohje: oikeudentunto kasvattaa jalon kansan. Siksipä on jo kouluopetuksessa sitä kehitettävä. Mitä seuraisi, jos kukin saisi tehdä mitä tahtoo: tappaa, varastaa, valehdella j.n.e. Yleinen sekasorto siitä olisi seurauksena, eikä kukaan olisi turvattuna. Jokaisen täytyy siis ymmärtää, että järjestys on tarpeen ja että kaikilla yhteiskunnan jäsenillä täytyy olla sekä rehellisyys- että oikeustajunta.

On hiukan yllättävää, että tämä sosialisti-moralisti katsoo tärkeäksi juuri nyt opettaa suvaitsevaisuutta . Kaikenlainen yhteistoiminta edellyttää suvaitsevaisuutta toisinajatteleviakin kohtaan. Vastustajiakin on opittava ymmärtämään ja kunnioittamaan. On vastustajista tavallaan hyötyäkin. Olemme näet pakotetut tarkistamaan ja yhä uudelleen arvioimaan omiakin käsityksiämme. Siten kehitymme ajattelemisessa.

Myöskin tunne-elämän jalostaminen ja hienostaminen mahtuu tämän "Työmiehen" maailmanparantajan opetusohjelmaan. Tämä saattaa tapahtua tutustumalla taiteeseen ja runouteen. Sitenkin osaltaan voidaan poistaa tahi ainakin vähentää ihmisluonteesta raakuutta, alhaisia, epäjaloja ja törkeitä mielikuvia. Saatetaan ihminen kehittää sellaiseksi, ettei hän enää tunne nautintoa toisten kiusaamisesta ja kärsimyksistä, ei panettelusta eikä parjauksistakaan, vaan päinvastoin inhoa. Sen sijaan hän nauttii kaikesta jalosta ja ylevästä, mikä edistää yhteisonnea, tuntien myötätuntoa ja iloa tästä samoinkuin kaikista uusista tutkimustuloksista, joilla saavutetaan oikeudellinen voitto toisensa perästä, korkeimman totuuden alalla.

Uusi kasvattaja koettaa hahmotella eteemme ihanneihmisen . Semmoiseksi pääsemme siten, että milloin on tapahtunut rikkomus yhteiskuntaa tahi toista ihmistä kohtaan, se on korjattava ja korvattava. Muutettava entinen menettelytapa. Tehtävä siis selvä kääntymys. Tuo korjaus, muutettu elämäntapa ja uusi suhtautuminen lähimmäisiin, kehittyen uudeksi luonnoksi, sitten aikaa voittaen kyllä tyynnyttää sekä lähimmäisen että asianomaisen itsensä, hänen katuvan mielensä ja tuottaa tasapainon. Mitä korkeammalle ihminen jalostuu, tottuu hyveisiin, sitä vähemmän hän tarvitsee mitään pakkokeinoja ulkoapäin. Hän on ihanneihminen vapaasta tahdostaan ja ylevästä innostuksestaan. Sopivat olosuhteet ja hyvin harkitut, ennakkoluuloista vapaat kasvatuskeinot saattavat enemmän kuin vanhanaikainen kasvatus kehittää ihmistä siveellisesti vapaaehtoiseksi olennoksi. Jos hän näin tekee, ei hänen tarvitse kuolemaakaan pelätä. Aikansa elettyään hän olemuksineen ja ajatuksineen siirtyy pois näyttämöltä jättääkseen tilaa seuraaville olomuodoille ja kehitysasteille. Ja sen tekee korkealle jalostunut ihminen odottamatta tahi vaatimatta itselleen mitään ansiotonta ja ehdotonta armonosoitusta haudan toisella puolen. Tahi jos hän ehkä vielä uskoisikin jotain jatkuvaa elämää jossain muodossa olevan tarjolla, niin hän vapaasti alistuu ja tyytyy tietysti siihen sellaisena kuin se, kuten muukin luonnon ikuisten lakien välttämättömyys, hänelle ehkä eteen avautuu. Siinä mielessä hän on valmis minä hetkenä tahansa, kun loppuun kulunut ikä ja fyysilliset olosuhteet niin vaativat, laskemaan päänsä ikuiseen lepoon ilman erikoisia tunnonvaivoja tahi hätäilemisiä. Rehellinen totuuden etsijä ei säikähdy viimeistä hetkeään "sielunsa autuuden" takia.

Tällaisia periaatteita ja suuntaviivoja silmälläpitäen olisi siveysopetusta annettava niin kansa- kuin oppikouluissakin, käyköönpä tuo opetus sitten joko varsinaisen siveysopin nimellä, kuten kai on luonnollisinta, tahi vaikkapa — jos niin tahdottaisiin — uuden uskonnon nimellä.

Näin pitkälle J.W.L:la. Mutta ei yksi lintu kesää tee. Pian kai tämä sosialististen ihanteiden keidas jää selän taa ja saan taas aikaa tarsia "Työmiehen" siveellisen turmeluksen suota, jossa ei vielä ainakaan tällä hetkellä näy rajaa eikä rantaa.

Olkoon tämä päivä omistettu jollekin aivan erikoiselle: kuvaukselle rintaman takaa. Se on jo kuukauden vanha, mutta meille täällä tuores ja tuoksuva kuin vasta leivottu vehnänen.

Ylläolevalla otsikolla on Stockholms Dagbladin helmik. 22 p:n numerossa julaistuna lehden Suomeen lähettämän kirjeenvaihtajan kuvaus leirielämästä Seinäjoella.

"Oli jo keskiyö, kun vaunumme vieri asemasillalle, jolla myöhäisestä ajasta huolimatta vallitsi kuumeinen toiminta. Patrulleja tuli ja lähti, lähettejä saapui ja toisia lähetettiin. Joukkoihin otettavia 'siviilisotilaita' liikkui kaikkialla. Junan mukana saapui suuri joukko suojeluskuntalaisia, jotka soittokunta vastaanotti Suomen omalla 'Pojat kansan urhokkaan' -marssilla ja voimakkailla eläköönhuudoilla. Innostus oli sanoin kuvaamaton. Saapuneet nuoret pojat vastasivat Vaasan marssilla, ennenkuin he astuivat vaunuista, ja uuden riemun vallitessa astuivat he vaunuista riveihin marssiakseen määräpaikoilleen. Heidän marssinsa tuskin oli sellaista, että ruotsalainen sotilas olisi sitä hyväksynyt. Mutta jaloissa oli voimaa ja kivääriä kannettiin hellästi, kuin olisi se ollut esikoinen. Moni ehkä kantoikin ensi kertaa elämässään kivääriä. Suomessa ollut venäläinen sotaväki on kyllä huolehtinut siitä, ettei kukaan ole saanut käsitellä näin vaarallisia leikkikaluja. Muuan venäläinen vänrikki, joka ilmestyi — jumala ties mistä — ja joka vasta pienen seikkailun jälkeen löysi paikkansa Vaasaan menevästä junasta, katseli ihmettelyn ja ihailun sekaisella ilmeellä poistuvia. Pyhän madonnan nimessä — siinä oli toisenlaista ainesta kuin hänen harmaatakkisissaan! — Ja siinä oli toisenlaisia poikiakin. Kansan armeija, jonka Suomi on loihtinut esiin maasta, miten pitkässä ajassa ja millä tavalla, tuskin vielä tiedetäänkään, on ainoa laatuaan, ei ainoastaan leijonarohkeutensa takia. Se ei ole buuriarmeija, johon kuuluu rajaton määrä mestariampujia, ei myöskään vakinainen sotilasarmeija aseistuksineen ja kurineen, sen muodostaa joukko vapaussankareita, jotka ovat tarttuneet aseisiin suojellakseen kotejaan. Jokainen heistä on lähtenyt sotaan vapaaehtoisesti, ei tarvita nagaikkoja eikä revolverin periä heidän saamisekseen vihollista vastaan. Eipä silloin tarvitse ihmetellä, että joukko vaikutti venäläisraukkaan. — Hurraa — hurraa ja eläköön eläköön! kaikui ylhäältä tieltä poikien lähtiessä".

"Kuljin hitaasti jälessä ja saavuin hyvissä ajoin nähdäkseni vankikulkueen, joka tulee rintamalta. Kulkueessa on kymmenkunta punakaartilaista, jotka oli otettu vangiksi samana iltapäivänä aseista riisuttuina aivan Haapamäen eteläpuolella. Nolon näköisinä kulkevat he vartiainsa välissä, vaarattomina, mutta kavala katse silmässä. Ensimmäisenä on pitkä roikale, tukka otsalla ja rääsyisissä vaatteissa. Hän koettaa ojentaa vartaloaan ja näyttää rohkeuttaan; mutta se ei ota oikein onnistuakseen. Hän tietää, ettei hän enää ole lain yläpuolella, ja valkoisten laki on ankara. Pari muuta tyyppiä on, ikäänkuin ne olisivat kotoisin Tukholman poliisikomisario Svensonin galleriasta, kun taas muut näyttävät sangen hyväntahtoisilta. Silminnähtävästi on erilaisia muunnoksia oliosta, jonka nimi on 'punakaartilainen'." —

"Olin odottanut, että Seinäjoki olisi pieni yksinkertainen maalaisasema, jossa olisi muutamia pieniä taloja ja yksi ainoa 'matkustajakoti' (kirjoitettu ruotsal. lehteen suomeksi). Se oli kuitenkin kokonainen pieni hyvin järjestetty yhteiskunta katuineen ja liikkeineen ja oli siellä monta matkustajakotia. Kaikki huoneet olivat kuitenkin vuokratut, niinkuin olin odottanutkin, ja valmistauduin jo 'kineesaamaan' aseman odotussalissa, kun muuan Saksasta kotiinpalannut jääkäriluutnantti tuli avukseni — tarjoutuen jakamaan huoneensa kanssani. Nukuin sen yön hyvin, mutta en tiennyt ennen kuin aamulla, että olin nukkunut käsigranaattilaatikolla, joka sisälsi priima saksalaisia 5,5 sek. granaatteja. Näistä olisi jokainen riittänyt ainaiseksi ja täydellisesti siirtämään minut Seinäjoelta."

"Kun heräsin, tuntui minusta kuin olisin harjoituksissa. Komentosanat kaikuivat ja ulkopuolella olevalta kentältä kuului marssivien askelten tahdikas poljenta. Olin nopeasti jalkeilla ja sain ensimmäisen kerran elämässäni nähdä suomalaisen joukko-osaston harjoittelevan marssimista. Nämä olivat ilmeisesti poikia, jotka jo jonkun aikaa olivat olleet täällä. Ainakin he olivat saavuttaneet jonkunlaisen ryhdin sekä marssivat ja tekivät täyskäännöksiä liikuttavalla innolla. Univormun muodostivat etupäässä sarkatakki ja pitkät housut sekä pieksut tai suomalaisille ominaiset saappaat. Muuten oli tuskin kahta toisensa näköistä miestä. Ainoa yhteinen merkki oli valkoinen side käsivarressa, kunnan merkki, armeijan kunniamerkki. Eivät edes kiväärit olleet samanlaisia ja päällystön aseistus oli mahdollisimman kirjavaa. Lakissa kannettava kokardi ilmaisi arvon. — Läheisellä kentällä harjoitteli 2 joukkuetta kiväärien käsittelyn vaikeata taitoa ja aseman edustalla valmistautui paraillaan Suomen uusi ratsuväki ajamaan sekä nelistäen että käyden. Siellä oli valittua väkeä, nuoria reippaita poikia, jotka muutamassa päivässä olivat harjaantuneet hevosmiehiksi. Miekkaansa kantoivat he ylpeästi ja muuan nuorukainen, jolla suomalaisen kudotun lakkinsa päällä oli ranskalainen teräskypärä, oli kuin kuningas. Yhdistelmä teki tosin jonkunverran omituisen vaikutuksen. Mutta nuorukainen oli juoksijansa selässä niin reippaan näköinen, että se väkisinkin tenhosi katselijan. — Asemalla, missä esikunnan juna oli valmiiksi lämmitettynä lähtemään minä hetkenä hyvänsä edelleen, odotti paraillaan muuan pataljoona vapaaehtoisia kuljetusta etelään — rintamalle. Oli pureva pakkanen, mutta suojeluskuntalaiset odottivat kärsivällisesti vaunuja laitettaessa kuntoon. He näkivät jo mielikuvituksessaan Haapamäen ja Oriveden sekä Tampereen valtauksen, ja salaa tarkastettiin, oliko patruunalaukku täynnä tai tutkittiin vielä kerran kivääriä. Vihdoin oltiin valmiit nousemaan junaan. Pojat — useat vasta 15-vuotisia — hyppivät kevyesti vaunuihin, heidän isiensä ja setiensä hitaammin kiivetessä jälessä. Vähitellen täyttyi juna ja eläköön-huutojen kuuluessa asemalta sekä hyökkäysjoukkojen Vaasan soiton kaikuessa lähdettiin päämääränä Orivesi. Jos perillä on sama innostus ja into, niin ansaitsevat punaiset ehdottomasti onnittelun, jos he kohtauksen jälkeen ovat enää onnittelun tarpeessa."

"Seinäjoella oli paljon väkeä. Pientä suoneniskua saattoi tuskin huomatakaan. Ravintolarakennus, joka samalla oli päämaja, oli alituisesti tungokseen asti täynnä ja teillä marssi joukko-osastoja toisensa jälkeen. Siellä oli elämä ja liike sellaista kuin se voi olla ainoastaan päämajassa, joka on täynnä palavia, vihollisen kanssa taisteluun haluavia tahtoja. Seinäjoelle tai sen kautta onkin koko Suomen kansan armeija ohjattu. Se on Suomen armeijan kokoontumispaikka. Kaikki pääradat johtavat tänne. Helsingin — Tornion päärata haaraantuu täällä Vaasaan sekä Kristiinankaupunkiin ja Kaskisiin, ja heti eteläpuolella olevalta Haapamäen asemalta lähtee rautatie itään Jyväskylään. Kenraali Mannerheim on siis odottaessa Tampereen valtausta valinnut strateegisesti tärkeän paikan päämajakseen. Selkä on vapaa ja rautatielinjain avulla voidaan toimittaa siirtoja eri suuntiin. — Voittoisaa uusintoa janoavat suomalaiset eivät kuitenkaan halua tietää muusta suunnasta kuin etelästä. Eteenpäin etelään — Turkuun ja Helsinkiin, sitten alkaa eteneminen itäänpäin. Vähempään ei kukaan aio tyytyä, ja kun näkee noiden jäntevien nyrkkien tarttuvan kivääreihin, ymmärtää, että tosi on kysymyksessä ja ettei kukaan aio pysähtyä ennen kuin Terijoella."

Ruotsin, Suur-Britannian ja Ranskan konsulit panevat tänään kansanvaltuuskunnalle asettamassaan kirjelmässä ankaran vastalauseen punaisten "ihmisyyttä loukkaavia tekoja" vastaan. Ulkoasiain valtuutettu Yrjö Sirola ei vastauksessaan kiellä sellaisia tapahtuneen — kuinka hän sitä voisikaan. Ei hän myöskään anna lupausta mistään toimenpiteistä sellaisten tekojen vastaiseksi ehkäisemiseksi — ja kuinkapahan hän sitäkään voisi. Ainoa, johon hän hyväkseen vetoo, on, että tuon tuostakin on "teoreettisien" esitysten kautta osoitettu, kuinka hyljättävät ovat tarpeettomat väkivallan teot varsinkin aseettomia vastustajia vastaan. Ainoa — sanoin. Ei sentään aivan. Sirolalla on pitkä luettelo rikkomuksista kansainvälistä oikeutta vastaan, joihin valkoiset muka ovat tehneet itsensä syypääksi ja joita vastaan konsulit eivät ole panneet vastalausettaan. Hänen ajatuksenjuoksunsa on siis, että koska siellä niin, niin miksei myöskin meillä. Sävy Sirolan vastauksessa on muuten sellainen, että tuntuu kuin konsuleille pitäisi alkaa selvitä, että hullun vasikan kanssa ei maksa vaivaa juosta kilpaa. Saksa onkin ryhtynyt kokolailla käytännöllisempiin keinoihin. Sieltä päin tulee muu kopu kuin suukopu.

Torstaina avatun Venäjän neuvostojen kongressin avaustilaisuudessa on luettu seuraava presidentti Wilsonin tervehdyssähkösanoma: "Käyttäen hyväkseni neuvostojen kongressin kokoontumista minä haluaisin Yhdysvaltain kansan puolesta ilmituoda vilpittömät sympatiantunteet Venäjän kansaa kohtaan, etenkin nyt, kun Saksa on lähettänyt sotavoimansa Venäjän sisäosiin vaikeuttaakseen sen taistelua vapauden puolesta, tehdäkseen tyhjiksi kaikki sen valloitukset ja toteuttaakseen saksalaisten pyyteitä, vaan ei Venäjän kansan tahtoa. Vaikkakaan Yhdysvaltain hallitus nykyjään valitettavasti ei ole tilaisuudessa antamaan Venäjälle sitä välitöntä ja tehokasta kannatusta, jota se haluaisi antaa, niin minä kuitenkin haluaisin vakuuttaa Venäjän kansalle kongressin kautta, että Yhdysvaltain hallitus tulee käyttämään kaikki mahdollisuudet turvatakseen Venäjälle jälleen täydellisen suvereniteetin ja täydellisen riippumattomuuden sen sisäisissä asioissa sekä asettaakseen sen sen entiseen tärkeään asemaan Europan ja ihmiskunnan elämässä . Yhdysvaltain kansa on täydestä sydämestään myötätuntoinen Venäjän kansalle sen pyrkimyksissä vapautua kaikiksi ajoiksi itsevaltiudesta ja tehdä itsensä oman onnensa sepäksi."

Mitäkö toteutunut toivomus Venäjän saattamisesta entiselleen merkitsee meihin nähden? Mutta olisihan liikaa vaatia, että Wilson voisi ottaa sitä huomioon koettaessaan rakentaa uudelleen itäistä liittolaisrintamaa Saksaa vastaan!

Kongressin "terve tervehyttäjälle" on kauhallinen kylmää vettä — sillä ei liene vaikea arvata, miten Leninin vastaus käsitettäneen Amerikassa. Kongressi puolestaan sähköttää näet kyllä "tunnustuksensa Amerikan kansalle", mutta samalla "etupäässä Pohjois-Amerikan työtätekeville ja riistetyille luokille." Se tahtoo "käyttää hyväkseen presidentti Wilsonin tervehdystä lausuakseen kaikille imperialistisen sodan kauhuista kärsiville kansoille lämpimän myötätuntonsa ja varman uskonsa siihen, että lähellä on jo se onnellinen aika, jolloin kaikkien maiden työtätekevät joukot kukistavat kapitalismin ikeen ja järjestävät sosialistisen yhteiskuntarakenteen , joka tulee antamaan pysyvän ja oikeudenmukaisen rauhan sekä tuomaan kulttuuria ja hyvinvointia kaikille työntekijöille."

Onhan siinä aika pikkupirullinen vastaus tervehdykseen miljardöörien ja grottemylly-kapitalismin maasta. Siinä kalskahti kaksi aatemaailmaa, lännen ja idän, tosin hiukan nurinkurisessa järjestyksessä. Mitä olisi toisaalta odottanut, tulikin toisaalta. Wilson toivoo Venäjän pääsevän vanhaan mahtavuuteensa, Venäjä tekee reklaamia sosialistisen yhteiskuntarakenteen hyväksi — myöskin Amerikassa.

Kun kapina puhkesi, säikähti siitä ensimmäiseksi tuo ylen arka elukka raha ja pistäytyi, mikä sitä oli vapaalla jalalla, oitis paikalla piiloon eikä tullut sieltä esiin houkuttelemallakaan. Kapinalliset koettivat se-setellä ja kiss-kissitellä ja panivat esiin syöttejä ja voileipiä ja maitokupposia, suositellen, maanitellen: tule hyvä raha Suomen pankkiin, tule, kiltti kapitaali, meille korkoa kantamaan. Ei, kapitaali oli hiljaa kuin sirkka seinän raossa päivällä, ja yöllä se hiipi hiirenä taskusta taskuun, kiertäen omia teitään. Oli muutamia miljoonia setelihiiriä Suomen pankin holveissa vankina, saapui vapauttaja, Gylling mursi ristikot ja hiiret päästettiin menemään siinä toivossa, että ainakin ne, hyvin kesytetyt, tulisivat takaisin tuttuun taloon. Mutta tulikos ne? Puitivat sosialistisetelitkin porvarisetelien luo piiloihin ja sinne hävisivät.

Niinkuin ainakin sota-aikana kaivautuivat aarteet maahan. Eikä ainoastaan maahan, vaan sosialistien omiin, jopa itse punakaartilaistenkin omiin taskuihin. Sinne päästyään ei raha palaakaan luonnollista latuaan takaisin pankkiin, vaan jää teille tietymättömille. Punakaartilaiset ompelevat palkkansa paitaan kiinni ja vievät sen mukanaan yksin rintamillekin. Mistäkö minä sen tiedän? Kansanvaltuuskunnan ja Punaisen kaartin yleisesikunnan omasta julistuksesta kaartilaisille ja vetoomuksesta heihin. "Rintamalla olevat tai sinne menevät pitävät rahoja mukanaan suurempia määriä" — sanotaan julistuksessa. Mutta niin ei suinkaan pidä tehdä, sillä siitä on se vaara, että "mies jouduttuaan vihollisen käsiin joko kaatuneena, haavoittuneena tai vankina, puhdistetaan perinpohjin kaikesta, etenkin rahasta. Meidän tulee muistaa, että jokainen markka, mikä näin joutuu vihollisen käytettäväksi, tulee auttamaan sen vastustuskykyä ja siten meidän vahingoksemme."

Sielläkin ne siis piileksivät, rintamilla punakaartilaisten omilla povillakin, kansanvaltuuskunnan hiellä ja vaivalla esiinmurtamat tai painattamat markat, viisaat porvariveitikat, valmiina livahtamaan ruumiidenkin taskuteitä rintaman yli valkoiselle puolelle. Se on mutkainen paikka, mutta jos on kovia, niin on keinojakin. Kansanvaltuuskunnan raha-asiain osasto ilmoittaa ("kautta" Jalo Kohonen), ettei punakaartin palkkoja nyt enää maksetakaan rahassa, vaan kupongeissa, maksumääräys-shekeissä. Jos niitä joutuisikin vihollisen haltuun, "ovat ne sille arvottomia, sillä tällainen shekki on asetettu asianomaisen kaartilaisen nimelle ja voi sen muuttaa rahaksi ainoastaan osoitetuissa paikoissa ainoastaan hän itse tahi hänen vaimonsa tai rintaperillisensä."

Tämä kansanvaltuuskunnan viimeinen finanssioperatsio on sikälikin veikeästi keksitty, että hallitus kaartilaisen kaatuessa tai joutuessa vangiksi ei joudu suorittamaan sitä osaa hänen palkastaan, minkä hän on vastaanottanut noissa shekeissä; kaartilainen saa shekin, mutta valtio pitää sen arvon. Jokainen kaatunut shekkikaartilainen on valtiolle puhdasta voittoa. Kuta enemmän kaatuneita, sitä vähemmän jää rahapalkkaa perittäväksi.

Valtuuskunta vakuuttelee, että ei suinkaan pidä kenenkään epäillä, että tuollainen maksukuitti olisi arvoton paperi. Ei, se on talletustodistus, yhtä arvokas asianomaiselle kuin Suomen pankin setelikin. Tietysti on tähän palkan maksutapaan ollut pakottavana syynä se, että valtuuskunnalla ei enää ole muuta keinoa sitoumustensa suorittamiseen; kassa on tyyten tyhjä. Setelit ovat lopussa ja täytyy työntää paperia kouraan. Mutta näinköhän punakaartilainen sittenkin on niinkuin ennen Iisalmessa Hupsu-Aapeli, joka ei osannut erottaa olutpullon etikettiä viisimarkkasesta.

Olin tänään läsnä kohtauksessa, jollaisia luultavasti tapahtuu eri haaroilla harva se päivä, harva se perhe, jossa ei olisi sattunut jotain samantapaista. Istuimme, rouva, herra ja minä jutellen tapahtumista, sekaan filosofoiden, arvostellen ja tulevia aavistellen. Heillä on sukulaisia, rouvan sisaren mies ja tämän poika, maatilanomistajia punaisimmalla Uudenmaan maaseudulla. He ovat päässeet kotoaan pakenemaan ja ovat piileskelleet milloin missäkin. Toivottavasti he ovat turvassa. Silloin soi ja rouva kutsutaan puhelimeen. Kuulemme vaihdettavan muutamia sanoja ja kuulotorvi rasahtaa paikoilleen. Rouva horjuu sisään, vaipuu tuolille, vaikeroi vähän, nousee ja horjuu ja vaipuu toiselle tuolille käsiään kouristaen, koettaen tointua. Hänen sukulaisensa ovat löydetyt, vangitut ja viedyt, ei tiedetä minne. On hyvin pelättävää, että he tulevat saamaan surmansa, sillä punaiset vihaavat heitä m.m. siitä, että he ovat olleet mukana suojeluskuntaliikkeessä, sitä avustamassa sekä rahalla että toiminnalla.

Nyt siis ruvetaan takavarikoimaan rahaakin. Helsingin Työväen Toimeenpaneva Komitea käskee, että kaikkien Helsingin kaupungin liikkeenharjoittajien on tuotava rahansa Suomen pankkiin. Niitä ei saa pitää kirstun pohjalla, missä komitea kyllä tietää niitä olevan kuinka paljon tahansa, vaan ne ovat välttämättä talletettavat pankkiin.

Sama ankara määräys koskee myöskin pikkuliikkeitä. "Vaikka heidän hallussaan onkin vain pienempiä rahamääriä, merkitsee pikkuliikkeiden lukuisuus kuitenkin niin paljon, että jos hekään eivät käytä pankkia rahaliikkeessään, käteisen rahan liikkeestä häviäminen lisääntyy sen kautta." Sen vuoksi käsketään pikkuliikkeitäkin sijoittamaan käteiset varansa Suomen pankkiin.

Komitea on vielä tehnyt sen hämmästyttävän huomion, toisin sanoen todennut, että myöskin yksityiset ihmiset pyrkivät "vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa" pitämään omat rahansa omana takanaan. Semmoinenkin sopimaton menettely on heti lopetettava. "Pidätetyt" rahat ovat päästettävät irti muutoin ne — pidätetään.

Tämä pidättäminen tulee tapahtumaan seuraavalla tavalla: "jos Suomen pankilta saamme tiedusteluumme vastauksen, ettei tätä käskyämme ole toteltu suosiolla, tulemme jättämään Helsingin Kaupunginpäällikölle, jolle Suomen Kansanvaltuuskunta on antanut ylimmän järjestyksenpito vallan kaupungissa, tehtäväksi ryhtyä kaikella vallankumouksellisen järjestyksenpidon ankaruudella toimenpiteisiin asianomaisten liikkeenharjoittajain ja yksityisten saattamiseksi noudattamaan tätä käskyämme."

Kai siis pian saamme nähdä miliisimiehet "lypsyllä", joka ilta rahatakavarikolla liikkeiden ja yksityisten luona. Päivän maito kaadetaan korvoon ja ajetaan autolla meijeriin Nikolainkadun varrelle. Menomatkalla käydään ehkä tiinua tullauttamassa Oikarisen osastolla Vuorimiehenkadun 1:ssä. Pelkään, että suuretkin karjat yhtäkkiä ehtyvät niin, ettei tirise tippaakaan. Yksityisten lehmät tietenkin tulevat olemaan vielä vaikeammat lypsää. Tullaan taloon, kysytään: "Missä Raha-Muurikki?" — "Olkaa hyvä ja etsikää." Etsitään elukkaa. Suinataan lahvit, ettitään loorat, mutta ei mistään löyretä.

Tietäisin ainakin eräässä paikassa neuvoa, missä Muurikki makaa. Tarvitsin rahaa, menin tuttavan luo. "Saathan toki, tulehan tänne." Odotin, että pankkiirini kalistelisi avaimiaan ja avaisi kassakirstunsa. Hän myhähteli, hyrähteli. "Paljonko tarvitset?" — "Jos saisin aluksi viisisatasen, silakkakin maksaa 7 mk. kilo." Hänellä on paperi pöydällään. Siinä on tännäköinen muistiinpano.

Ja edelleen hyrähdellen meni hän kirjakaapilleen, otti sieltä oikein kaikkein ikävimmän näköisen vanhan volyymin "Suomi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia", ja löysi kahden leikkaamattoman lehden välistä minulle viisisatasen.

Ystäväni oli järkähtämättömän varma siitä, ettei tarkkavainuisimmankaan punikin päähän koskaan pälkähtäisi etsiä hänen kapitaaliaan niin ikävän ja kuivan näköisen kirjan sisästä. Siltä varalta, että hänet itsensä veisivät, oli hän tallettanut kopion kassakirjastaan erään tuttavan luo.

Erään suurtilallisen talot ja tavarat, karja ja kaikki muu ovat joutuneet hänen alustalaistensa haltuun, takavarikoituina vallankumouksen tarpeisiin. Sieltä viedään karjaa punaiselle armeijalle, maito myödään ja syödään ja myöskin viljavarat käytetään yhteiseksi hyväksi. Torpparit tekevät välttämättömiä töitä, milloin viitsivät, ja ovat tekemättä, milloin pistää päähän. Työpäivä on, lepohetket poistettuina, viisi tuntia, neljä tuntia, kolme tuntia, kuinka säät sallivat. Kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene, syksyllä on j.n.e. Se on nyt sitä yhteiskunnallistuttamista. Pehtori on kadonnut ja löytyy sulan tultua luultavasti jostain männiköstä. Herra itse pääsi työläisen valepukuun puettuna pakenemaan. Tapasin hänet naamioituna valepartaan ja tummiin lasisilmiin, kun hän iltahämärässä oli kävelemässä syrjäkadulla. Olemme hiukan tuttuja.

Hänen kohtalonsa tietenkin säälittää. Mitä hän lieneekin tehnyt — ja hän on tehnyt, tai jättänyt tekemättä, kaikenlaista, jota minä hänen sijassaan en olisi — mutta eihän rangaistus, jos sitä siksi tahtoisikin nimittää, ole missään suhteessa siihen, mitä hän olisi saattanut ja voinutkin olla tekemättä. Väkivallan tekijän tuomio on aina väärä tuomio, luokkatuomari on aina puolueellinen ja epäoikeudenmukainen.

Mutta johtuu kuitenkin väkisinkin mieleeni yhtä ja toista miehestä ja siitä, miten hän on leiviskäänsä hoitanut, hänen suhteestaan alustalaisiinsa, mikä, joskaan ei puolusta, niin kuitenkin selittää sitä, mitä hänelle on tapahtunut. Se rupesi kai johtumaan mieleen etupäässä sen jälkeen, mitä hän lausui erotessamme ja mistä ilmeni, ettei hänellä ole etäisintäkään aavistusta siitä, että hän, että me porvarit yleensä, olisimme vähimmässäkään määrin vastuussa siitä, mitä on tapahtunut.

Hän on tyyppi suomenmaalaisesta maalaisjunkkerista, sanoisinko baltilaisesta paroonista, sikäli kuin semmoiseen on edellytyksiä meikäläisissä oloissa ja maaperässä. Sitä henkeä on kyllä muuten enemmän kuin ehkä luullaankaan ja se puhkeaisi nähtävästi kauniiseen kukkaan sille suotuisassa, vähemmän karussa maaperässä. Sitä on liikemiehissä, virkamiehissä, on sanomalehtimiehissä, jopa runoilijoissakin. Hän on rutiruotsikko. Vaikka kaikki hänen maatilansa ovat suomalaisella asutusalueella, on hän lämmin "ruotsalaisen maan" mies. Hänen pehtorinsa, kuskinsa, jopa pikettinsä ja piikansakin ovat ruotsalaisia. Suomalainen kansanaines on hänelle alempaa rotua, hän ei tosin sano alustalaisestaan "Unmenschen", niinkuin Viron saksalainen omistaan, mutta suomalaiset ovat aina haisseet hänen nenäänsä, siksi että ovat suomalaisia. Hän salaisessa sydämessään heitä inhoo ja hän katsoo, että nykyinen punainen liike on suomalainen liike, josta fennomanit osaksi ovat vastuussa. Houkuttelin sen helposti hänestä esille. Hän ei suomalaisista ja suomenmielisistä puhuessaan koskaan muista, että minäkin olen suomalainen ja suomenmielinen ja että sekin veri on vettä sakeampaa.

Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että hän olisi mitenkään syypää siihen, mitä rahvaan ja työväen sivistämisessä ja kohottamisessa on laiminlyöty. Kansan valistamiseksi hän ei ole tehnyt mitään muuta kuin mitä hänen asemassaan on juuri ja juuri ollut virallisesti välttämätöntä, etupäässä kunnan miehenä. Kansakoululle omassa piirissään hän kyllä aikoinaan antoi tonttimaan ja jotain muutakin, ylläpitikin sitä alussa, mutta lykkäsi sen sitten kunnan niskaan, vaikka suurin osa koulun oppilaita on hänen alustalaisiaan. Pitäjänsä ruotsalaisella alueella asuvan suomalaisen työväen tarpeeksi perustettavia kouluja on hän kynsin hampain vastustanut. Vuositutkinnoissa hovin naisten puolelta jaetaan jonkun verran avustusta oman koulun köyhille oppilaille. Telefooni perustettiin hänen alotteestaan, samoin palokunta. Mutta kun tuli kysymys läheisimmän kansanopiston avustamisesta, ei penniäkään, koska se oli syntynyt suometarlaisten alotteesta ja johtaja kuului vanhaan suomalaiseen puolueeseen. Papit hän valitsee sen mukaan, minkä mielisiä ne ovat kielipuolueellisesti. Ei mikään suomalainen, koko isänmaata tarkoittava valistustyö ole saanut häneltä kannatusta, jota vastoin "kulturfonden" kylläkin aulista. Eivät ole monet ne tikut, jotka hän on pannut ristiin sen joukon valistamiseksi ja kohottamiseksi, joka nyt lypsää hänen lehmiään omaan kiuluunsa.

Sosialismia hän, niinkuin sanoin, vihaa erityisellä ruotsalaisella lisävihalla siksi, että se, totta kylläkin, on suomalainen liike. Punaisistahan kaikkein suurin osa puhuu suomea. Se, mikä sitä on ruotsalaisilla seuduilla, on muka toisenlaista, sivistyneempää, "mera hyfsadt". Bolshevismi ei tule menemään Ruotsiin, puhumattakaan Saksasta. — "Man vet aldrig", sanoin. — "Nej, aldrig". Suomalaisella rodulla ei ole ollut eikä ole valtiota muodostavaa kykyä. Se on historiallinen tosiasia, joka nyt taas toteutuu. Tämä on hänen mielilauseitaan.

Suku on tietysti ruotsalaista, germaanista juurta s.o. luulee ainakin sitä olevansa. Hänen seinillään on vanhoja muotokuvia, kuinka paljon taapäin niitä lieneekään. Siellä on sotilaita, korkeita pystykauluksisia virkamiesvainajia, on vanhoja ruotsalaisia kenraaleja, on myös venäläisiä univormuja. Hän näyttelee niitä ylpeillen ja syystä kylläkin, sillä ne ovat kaikki palvelleet maataan, en tiedä tarkoin kuinka suurella kunnialla, maalauttaneet ainakin sen muistoksi itsensä säilymään jälkimaailmalle siinä paraatikomeudessa, jonka he kai luulivat itsellään olevan. (Siinä salissa, missä heitä on seinän täysi, on nyt kuulema tanssittu ja kemuiltu, omat alustalaiset ja muut, helsinkiläiset matruusit vieraina noiden ylevien katseiden ja siristettyjen silmien alla.) Yhteisenä perhepiirteenä tässä, niinkuin muuten monessa muussa vanhassa aatelissuvussa, on suuri nenä ja ulkoneva alaleuka, joka suvun nykyistä, hiukan degeneroitunutta edustajaa lähetessä ulkonee ulkonemistaan.

Hänen voimakkaimpia vaistojaan on hänen perityn maaomaisuutensa koossapitäminen ja laajentaminen, ja siinähän ei oikeastaan ole mitään kummeksittavaa. Mutta maa on siinä määrin, niin periaatteellisesti hänen , ettei hänelle luultavasti ole koskaan juolahtanut mieleenkään, että sen arvon nousuun ja myös sen omistamisen oikeuteen olisivat vähimmässäkään määrin vaikuttaneet ne työläiset, muonamiehet ja torpparit, jotka ovat raivanneet hänelle uudismaata ja kuokkineet, kyntäneet ja muokanneet sen kamaraa. Hän on maksanut heille palkan ja täyttänyt heitä kohtaan kaiken vanhurskauden — jos lienee sitäkään, sillä resuiselta ja risaiselta hänen työväkensä näyttää; vaan en nyt jouda siihen tässä yhteydessä syventymään. Maa on siihen määrin hänen omansa, että jos joku takapalstalainen oikaistakseen kilometrin väärän käy itselleen polun hänen niittynsä poikki, sakottaa hän sen, ei vahingon tähden, vaan sen periaatteen juurruttamiseksi ja voimassa pitämiseksi, että niitty on hänen . Eikä vain maa ole hänen, vaan vesikin. Tietystikin kalavesi, — mutta kun kylän lapset eivät saa uida siltä sillalta, mistä hänen hevosiaan uitetaan. Se on kai nyt sekin, niinkuin ollakin pitää, järjestyksen vuoksi tarpeellista, minä sen kyllä ymmärrän, mutta on niitä, jotka sitä eivät ymmärrä ja joita se on ärsyttänyt. Hän on sitä, mitä tähän aikaan ei enää pitäisi olla tai ei ainakaan näyttää olevansa: herra, aina herra, liiaksi herra ja isäntä ja parooni ja patruuna. Hän on "ylpeä", sana, jota vastenmielisempää suomalainen talonpoika ja työmies ei tunne. Häntä kohdatessaan alustalaisella ei ole mitään tunnetta yhdenvertaisuudesta, yhteisihmisyydestä, samarotuisuudesta, samakansaisuudesta. Toinen on ja tulee olemaan "parempi ihminen" kuin toinen. Ei mitään persoonallista, perheellistä suhdetta hänen ja alustalaisten välillä. Ei seurustelua edes varakkaampien ja siistimpien lampuotien kanssa, ei koskaan pyydetä verontuojaa astumaan konttoria sisemmä. Sama, kuin jos pappi ei koskaan tapaisi seurakuntalaisiaan muualla kuin palkanmaksussa. Tupakka ja kuppi kahvia sulattaisi usein ihmeesti jäykkiä välejä. "Se on rahvaan mies, annetaan armo" — olen kuullut, että monen vallankumousoikeuden vapauttava tuomio on ollut perustettu vain siten.

Hänen ja minunkin välille on kiinnitetty melkein ylitsepääsemätön luokka- ja rotujuopa, saati sitten hänen ja niiden, jotka nyt ovat herroina hänen tiloillaan ja matkivat huoneenhallituksessaan kaikkea, mikä hänen huoneenhallituksessaan oli moitittavinta. Ne ovat nyt vuorostaan "herroja", luokkatietoisia, pitävät röyhkeästi, niinkuin hän ennen ylpeästi, rajat selvinä, toteuttavat, mitä ovat oppineet, kieltävät, käskevät, säännöstelevät, rettelöivät passeilla joka karjakujalla. Olin siellä kerran kesällä, koetin luoda tuota juopaa umpeen, mutta se vain syveni joka kohtauksen jälkeen. Vaikkakin tahtoisi, ei hän osaa olla muuta kuin alentuvainen suomalaista kohtaan, olipa se kuka hyvänsä. Liikkeet ovat kohteliaat, hän voi auttaa takkiakin päällesi, mutta silmissä on ilme: näin minä olen kohtelias — ollakseni kohtelias. Koska yleensä olen kohtelias, en tahdo tehdä poikkeusta. Ja hän on saattanut sanoa minulle, minua muka erikoisesti kohottaakseen omalle tasolleen, mielitelläkseen, moittiessaan suomenmielisiä, eritoten suometarlaisia: "du är naturligtvis en hygglig fennoman " — jota se ja se, oliko se nyt Koskinen vai Meurman — eivät olleet. Hänen olennossaan on jotain, joka tekee, että jos pälkähtäisi päähäni puhutella häntä suomeksi, minun tuntuisi pitävän joko alkaessani tai lopettaessani pyytää sitä anteeksi tai puhua sitä ikäänkuin kurilla, leikin vuoksi, niinkuin hän itsekin joskus.

Nämähän ovat pikkuasioita nykyisten suurten rinnalla. Mutta joku aateyhteys nyt kai loihti esiin syy-yhteyden. Jotain tekemistä niillä on sen kanssa, miten on jouduttu tähän, missä ollaan. Se olisi muuten aihe, johon maksaisi vaivaa syventyä enemmänkin, nykyistä kapina-psykologiaa arvosteltaessa.

Näissä tämmöisissä piireissä täytyy tapahtua suuri herätys, tietoisuus muistakin kuin kaikkein välttämättömimmistä velvollisuuksista kansaa kohtaan. Mutta siitä ollaan nyt ja tullaan tämän kapinan kukistuttua näissä poloisissa piireissä olemaan vielä kauempana kuin koskaan. Erehdyin, en ymmärrä oikein kuinka, hahmottelemaan jotain tulevasta Suomesta, mainitsin, että tällaisten tapausten uusiutumisen estämiseksi meidän porvarillisten täytyy ryhtyä paljon voimaperäisemmin kansaa sivistämään, panemaan toimeen parannuksia, reformeja. — "Kiitoksia paljon", sanoi hän. "Lyijyä ne tarvitsevat ja tulevat myöskin sitä saamaan… Ammutan niistä roistoista joka kymmenennen." —

— "Valitettavasti ei voi hävittää kaikkea työvoimaansa. Mutta oikein se olisi."

Oli ollut syntymässä silta juopamme yli yhteisessä onnettomuudessamme, kuunnellessani hänen kuvauksiaan väkivallan töistä hänen pitäjässään. Se silta suistui syntyessään. En pääse sellaisten luo, en yli enkä ympäri.

Muistuu mieleeni Ruoveden Aminoff, aatelismies liankin, suurtilallinen, sukukuulu, mutta aivan toista maata kuin tämä. Hänet ammuttiin. Kenen syntien sovitukseksi? Ja moni muu samanlainen kansan mies on ammuttu. Mutta en luule, että Aminoff olisi ammuttanut ketään, en luule, että se hänestä olisi ollut oikein .

Nythän on vallankumouksen vuosipäivä, sen suuren venäläisen, jonka olisi pitänyt "vapauttaa" meidätkin. Lienemme jokainen niinä päivinä vähän käyskennelleet punainen tilkku napinlävessä, varsinkin liikkuessamme keskikaupungilla. Siihen aikaan ei ollut oikein turvallista liikkua ilman. Minä sain nauhani Matti Kivekkäältä ja kannoin sitä talismanina taskussani, sillä se oli pelastanut erään venäläisen meriupseerin hengen — ainakin sillä kertaa. Kivekäs oli ollut jossain kauppapuodissa. Sinne syöksyi upseeri ja pyysi kaikkien pyhien nimessä saada jotain punaista. Kivekäs tavallisella reippaudellaan ja nopeatuumaisuudellaan repäisi kahtia oman nauhansa ja kääräisi sen upseerin käsivarteen, ennenkuin takaa-ajajat ehtivät sisään. Matti luovutti sitten minulle puoliskon omasta puoliskostaan, ja nuo rimsut kyllä riittivät tehostamaan meidän silloista punaisuuttamme. Se oli sitä aikaansa.

Ja kannattihan kyllä vähän punaillakin Seynin ja Borovitinovin ja keisarin menoksi. Ne meni, mutta "tavaritsit" jäivät ja yhä niistä on vielä rippeitä jälellä. Silloin tuli vapaus idästä, nyt puhaltaa sen tuuli pohjoisesta ja lounaasta. Ehkä kerran lauletaan: "leyhytteli lounastuuli, pohjoinen kovin porotti". Eihän arvannut siitä vapaudesta tätä tulevan, vaikka hermojen tuntosarvet jo silloin kihelmöivät jonkin ilkeän ilman olevan tulossa. Tiesihän idän miehiä täällä olevan, mutta ei niin hirveän paljon kuin mitä heitä yhtäkkiä vyörähti kasarmeista kaduille ja toreille. Niitä tuli muuankin kaamea, loppumaton, lumettunut sinellijono pyryssä Viaporin jäitä, isoja, partaisia, rosoisia venäläisiä talonpoikia. "Auta armias", sanoi joku heitä katsellessaan, "jos nuo saavat votkaa ja rupeavat remuamaan ja ryöstämään." Ne pitivät pahanlaista meteliä, mutta jospa nyt pitivätkin, olivathan tehneet suuren historiallisen teon meidänkin hyväksemme. Hävetti tosin, nöyryytti, että ne yhä olivat suuna päänä näyttämöllä ja me saimme katsella kurkolla kauloin juhlakulkueita. Näinkö me siis saamme vapautemme kaupanpäälliseksi suuressa ryssäläisessä rytäkässä, ja jäämme ikuiseen kiitollisuuden velkaan niille, jotka tässä asiassa ovat vuodattaneet vertansa meidänkin hyväksemme?

Onneksi — sanon kuin sanonkin: onneksi on "velka" nyt monin kerroin maksettu, kiitos punakapinan. Sanon kuin sanonkin: kiitos! Se kirottu olkoon samalla kiitetty. Siinä hengessä voimme nyt kaikessa hiljaisuudessa juhlia vallankumouksen vuosipäivää mekin. Olisipa ollut mukavaa, jos historian hengetär olisi jo täksi päiväksi veitikoinut tänne Mannerheimin. Mutta tässä vapautemme vuodessa on jo ollut niin monta kuukautta, että ei niin väliä, vaikka niitä tulee siihen kahdentoista sijasta kolmetoistakin.

En olisi muuten tainnut muistaa koko vuosipäivää, ellei "Tiedonantaja" olisi minua siitä muistuttanut. Sillä on tänään artikkeli päivän merkityksen johdosta, aika merkillinen. Lehti toteaa, että kaikki köyhälistön vallankumoukset tähän saakka ovat epäonnistuneet, s.o. onnistuneet kyllä, mutta ainoastaan — porvariston hyväksi. Niin Lassalien vallankumous Berliinissä 1848. Siitä on Engels v:na 1885 sanonut: "Merkillinen mies tuo saksalainen poroporvari. Hän ei koskaan ole tehnyt vallankumousta. V:n 1848 kumouksen suorittivat työmiehet hänen hyväkseen". Ja ranskalainen Proudhon kirjoitti: "V:n 1848 vallankumous, taloudellinen vallankumous, on porvarillisin, mitä olla voi. Meidän täytyy joko hyvällä tai pahalla suostua olemaan porvareita."

Ja tämän johdosta nyt "Tiedonantaja" omanakin mielipiteenään tekee seuraavan koko merkillisen myönnytyksen: "Historia on myöhemmin kaikille epäilijöille todistanut, että hän (Proudhon) oli ehdottomasti oikeassa". Lehti siteeraa itseään Karl Marxia, joka kirjoitti New York Tribunalessa v. 1852: "Käytännössä saadut kokemukset vuosien 1848-1849 vallankumouksesta vahvistavat teoriaa, että ensin täytyy pikku porvarien demokratian päästä valtaan, ennenkuin kommunistinen työväenluokka voi toivoa pysyvästi saavuttavansa vallan ja ennenkuin palkkaorjuuden järjestelmä voidaan tyhjäksi tehdä." Siinä siis lyhyesti sanottuna kokemuksen antama kallishintainen opetus 70 vuotta sitten tehdystä vallankumouksesta, sanoo "Tiedonantaja" edelleen, ja myöntää, että Pariisin kommunikapina antoi saman kokemuksen. Mihin tuloksiin nyt tämä kotoinen kommunikapina on johtava? Lehti ei tahdo enää ennustella, ei "arvioida edellytyksiä, ei seuloa syitä eikä seurauksia", ollakseen tällä hetkellä herättämättä eripuraisuutta ja epäilyjä. Raukeasti, miltei alistuvasti huokaa lehti: "suokoon historian hengetär käyvän niin, että Suomen työväenluokan aloittama vallankumous johtaisi köyhälistölle enemmän tuloksia tuottavaan päätökseen kuin edellä kerrotut vallankumoukset vuosikymmeniä sitten."

Seison tai oikeastaan istun — tässä hiukan hämmennyksissäni, sillä ei tämä sävy enää ole oikein siltasaarelaista. Onko tämä tyyntä myrskyn jälkeen vaiko sen edellä? Oltaisiinko siellä päin todella ottamassa — valitettavasti kyllä jo myöhäistä — vaaria siitä historian opetuksesta, että ainoastaan valtiolliset vallankumoukset onnistuvat, mutta että taloudelliset vallankumoukset epäonnistuvat, koska taloudellisia olotiloja ei voida maailman parantamiseksi yhtäkkiä kumota ja repiä, ainoastaan hiljalleen purkaa, parannella ja rakennella parlamentaarista ja muuta sensemmoista tietä.

"Tiedonantaja" ilmoittaa painomääränsä olevan tänään 110,000 kpl. Lehti painetaan Hels. Sanomain koneessa. On siinä Erkon ruunaparka rääkissä.

Toinen Suomesta lähetetty viljanhaku-juna on kuulema saapunut Omskiin.
Mutta milloin saapuu se sieltä takaisin?

On aika mukavaa joskus joutessaan rakennella palasiksi revittyä kirjan lehteä ennalleen, saadakseen jotain selvää sen sisällöstä. Jos kaikki palat ovat tallella, voi se onnistua, niin että koko sivu, lauseita ja repeämiä yhteensovittelemalla, käy tajuttavaksi; jos palasia on poissa, täytyy tyhjät paikat panna arvailemalla. Tänään on "Tiedonantaja" tuottanut minulle sen huvin. Siinä on "Punakynän" kirjoitus, jossa selostellaan parin "Keski-Suomalaisen" tänne saapuneen numeron sisältöä. Selostus on väritetty niin vahvasti kuin suinkin mahdollista. On otettu vain semmoista, joka kelpaa agitatoorisesti ja jonka johdosta voidaan nalkutella omaa väliin. Mutta joitain rintamantakaisia tosiasioita valkoisesta Suomesta siitä kuitenkin saa — jos ne näet nekin eivät ole kokonaan tekaistuja. Ehkä huvittaa näiden muistiinpanojen vastaisen lukijan joskus verrata.

Valkoisen armeijan muonitus näyttää siellä tapahtuvan suurimmaksi osaksi yleisön avustuksella. Lehdessä kehoitetaan koteja lähettämään ruokatarpeita majoituspaikkojen yhteisiin muonavarastoihin. Jyväskylän pataljoonan tarpeeksi pyydetään eräässä ilmoituksessa "yleisöä keräämään 600 kpl. tyhjiä peltisiä vaseliinipurkkeja". Niitä otetaan vastaan muonituspiirin pääkonttorissa Jyväskylän miesseminaarissa. Ilmoitus toteaa, että valtion koulutalo on otettu valkoisten sikäläiseksi pääkortteeriksi. Tämän johdosta huudahtaa "Punakynä": "Sellaista on porvarien pakkovalta Suomen Ateenassa! Kansakoulunopettajain valmistuslaitos otettiin lahtariarmeijan kasarmiksi!"

"Eduskunnan jäsenten kokous" on ollut Vaasassa. Vastaisten kokousten puheenjohtajaksi valittiin Arajärvi ja varapuheenjohtajaksi Hahl. Missähän piileksii Lundson? kysyy "Punakynä."

Kaksi kaatunutta on haudattu Jyväskylässä. Ne ovat kuuluneet Jyväskylän rakuunarykmenttiin. Toinen, talollisenpoika Jalm. Heino Jyväskylän pitäjästä ja toinen H. Päiviö Hämeenlinnasta. Molemmat ovat kaatuneet Kuhmoisten taistelussa. Lehdessä olevain kuolinilmoitusten mukaan on ähtäriläinen talollinen Herman Jokiniemi kaatunut Ruovedellä Seppälän taistelussa ja pihtiputaalainen metsänvartiakoulunoppilas Kalle Kumpulainen kuollut taistelussa saamastaan haavasta Tornion sairaalassa.

Pieksämäellä on juhlittu jonkun voiton johdosta. Yleisöä oli salin täysi. Puhujana esiintyi kirkkoherra Salovaara. Hautausmaahan kätkettiin monen surmansa saaneen nuorukaisen ruumiit. Saapuvilla oli kenraali Toll. Kuopion läänin kuvernööri kiitti kenraalia hänen jalosta työstään sekä lisäksi ruotsalaisia upseereja armeijan avustuksesta. Siellä puhui myös Saksassa kouluutettu jääkäri Gulin. Lopuksi lauloi taiteilija Väinö Sola.

"Keski-Suomalaisen" toimitukselle ovat jotkut sosialistiset naiset lähettäneet kirjoituksen, jossa sanovat, "että kyllä se vääryys vielä kerran voitetaan ja koston hetki porvareille kerran lyö. Se toivo pitää meitä hengissä täällä kirotussa valkoisessa Jyväskylässä."

"Tiedonantajan" selostuksesta päättäen on siellä päin ollut jotain kielikiistaa. Sikäläinen lehti on moittinut sitä, että jossakin kansliassa puhutaan vain ruotsia. "K-S:laisen" kronikööri siitä moittii.

Lehdessä on ollut runo, jossa muun ohella lauletaan: "Eespäin, valon sotilas! Vaikk' pimeyden voimat vimmalla käy vastahas! He epätoivon partahalla taistelevat jo, Kun tuntevat, ett' pettureita odottaa tuomio." Tämän johdosta huudahtaa "Punakynä":

"Vai epätoivon partaalla taistelee punakaarti! Ei se ainakaan näin syrjäisen silmillä katsoen siltä näytä."

Päämajoitusmestari Ignatiuksen allekirjoittamissa "Ylipäällikön tiedonannoissa" ilmoitetaan, että valkoiset ovat voittaneet näinä päivinä kaikilla rintamilla.

Vaasaan on palannut Saksassa koulutettu jääkärijoukko ("lahtariparvi"). Sitä tervehti Mustasaaren kirkkoherra Björkman, Renvall ja Mannerheim. Juhlaparaati täytyi keskeyttää pakkasen vuoksi. "Pidetyistä puheista kuvasti, että tuohon jääkärien pienoiseen joukkueeseen pantiin kaikki toivo vastavallankumouksen menestymiseksi", — lisää "Tiedonantaja."

Vielä näkyy "Keski-Suomalainen" sisältäneen erään lääkärin tutkimuksen Mäntyharjussa pistintaisteluissa surmattujen valkoisten saamista haavoista, joista on käynyt ilmi, että on tapahtunut rääkkäystä.

"Punakynä" polemisoi "Keski-Suomalaista" vastaan, joka on kehunut, ettei valkokaarti tee murhia eikä veritekoja. Varkauden punakaartin johtaja Matti Autio ja Savonlinnan punaisten etumies Emil Parkkinen ovat tuomitut heti kuolemaan ja ammuttu kumpikin yhteislaukauksella. "Tämä verityö tapahtui heti Varkauden taistelun jälkeen, kun punakaartilaisten täytyi ylivoimaisen vihollisen piirittämänä sitkeän puolustuksen perästä antautua."

Siinä julkaistuista ilmoituksista selviää, että valkoisella armeijalla on puute sotatarpeista. Intendenttilaitos vetoaa arvoisan yleisön apuun. "Yleisöltä kerjätään kummitavaroitakin. Käsketään tuomaan kalossirajat, käyttökelvottomat autorenkaat, lastentutit y.m. sellaiset esineet yhteiseen kekoon. Toisessa ilmoituksessa kerjätään suuria, vähintään 50 litran suuruisia patoja. — Aikonevat kai keittää mielten virkistykseksi korpirojua". Siteerattu on "Punakynää", ei "Keskisuomalaista".

Suojeluskuntien perustaja Martti Pihkala toimii puhujana, selostellen, minkälainen "uusi Suomi" on nyt luotava saksalaisten avulla.

Eräs "keskisuomalainen sotilas" vaatii "Jyväskylän pataljoona" -nimen muutettavaksi "Keski-Suomen pataljoonaksi". Hän sanoo, että nykyinen nimi on harhaan johtava, "kun asia on kumminkin niin, että jyväskyläläisiä on joukossa vain muutamia ja pataljoona todellisuudessa on koottu monista Keski-Suomen kunnista".

Maaliskuun 5 p:nä saapui Jyväskylään satakunta jääkäriä. Niiden kunniaksi pidettiin paraati kauppatorilla. Puhujalava pystytettiin kunnallistalon edustalle. Sieltä puhui valkoisten päällikkö seminaarin lehtori Arvo Vartia. Hän kuvasi, miten jääkäreitä on levottomasti väräjävin mielin odotettu. "Teihin kohdistuu kaikki toivo voitonmahdollisuudesta."

Kaikki nämä tiedot ovat seulotut esiin säkistä, joka muulta osaltaan on täynnä selostajan siihen sekoittamia akanoita. Selviäähän niistä sentään muutamia välähdyksiä sikäläisten toimista ja tuumista. Luultavasti on lehdessä ollut paljon muutakin, jota "Tiedonantajan" lukijoille ei ole uskallettu tarjota edes akanain mukana.

On heikkoja vanhempia, jotka kulkevat sinne, mihin heidän lapsensa heitä vievät. Vaikka he kuinkakin paheksuisivat, jopa tuomitsisivat sikiöittensä tekoja, tömisivät ja manaisivat, ei heillä ole voimaa tehdä pesäeroa, vaan menevät, kolistelevat perässä yli kivien ja kantojen, kunnes sortuvat ristiriitaan. Semmoiseen asemaan näkyy joutuneen meidän sosialismimme isä, N. R. af Ursin Turussa. Monta kertaa hän on joutunut konfliktiin valpas-mannerilaisten kanssa, he ovat kieltäneet hänet ja hänkin heidät, mutta viimeisen tiukan tullen hän sittenkin on seurannut mukana. Hän hyväksyy vallankumouksen — sen julmuuksia lukuunottamatta — ja toimii sen palveluksessa. Hän sanoo — eräässä kirjoituksessa "Sosialistissa" — ymmärtävänsä vallan hyvin, "että tämä verinen taistelu on välttämätön", että "monesti ilman tämmöisiä tulisia taisteluita emme pääse eteenpäin todellisen vapauden tiellä." Hänellä ei siis ole mitään sitä vastaan, että Suomenkin köyhälistö kävi asein asiaansa ajamaan ja että Suomessa työväen asian hyväksi tehtiin veriveljeysliitto venäläisten kanssa. Siihen asti hän on mukana, mutta ei tahdo olla mukana siinä tavassa, jolla tätä taistelua käydään. Hän panee "ihmisyyden nimessä" vastalauseensa tihutöitä vastaan. Omatuntonsa pakottaa häntä nyt sanomaan niinkuin "ylevämielinen Tolstoi": "En voi enää vaieta".

Jos tämä on katumusta, on se liika myöhäistä. Se on heikon ja häilyvän hätäilemistä ja ponnetonta päivittelemistä. Isän olisi pitänyt aikoja sitten tehdä ero omaisistaan. Kenties hänen sydämensä, tunteensa eivät sitä sallineet, ja ehkä hän on valmis kantamaan vastuusta suuremmankin osan, kuin mitä hänelle oikeastaan olisi tuleva. Hän ehkä mieluummin kaatuu yhdessä heidän kanssaan kuin kieltää heidät. Saa nyt nähdä, se on hänen asiansa.

On muuten sangen yllättävää, mikä seikka Ursinin mielestä tulee ratkaisemaan, kuka tässä taistelussa lopullisesti on voittava. "Sittenkin vihdoin se voittaa, joka harjoittaa vähimmässä määrässä julmuuksia , vaikka asia tilapäisesti näyttäisi kuinkakin epätoivoiselta." Hän nähtävästi uskoo, että julmuuksia on harjoitettu vähemmän punaisten puolella ja että ne siis sen vuoksi voittavat. Mutta ehkä hän päinvastaisessakin tapauksessa taipuu tilaston tuomion alle. Ja mahdollisesti korkein tuomari, historia, lopulta ojentaakin voitonpalmun sille, jonka hyväksi vaaka painuu tämän sodan aikana harjoitettuja julmuuksia punnittaessa.

Tuo suuri tuomari ei ehkä kuitenkaan aseta puntarinsa nokkaan vain tapahtuneita tekoja yhteenlaskettuina, vaan punnitsee hengenkin , sen mielentilan, vihan ja kostonhalun, mikä vallitsi puolella ja toisella ei ainoastaan ennen sotaa ja sen aikana, vaan myöskin sen jälkeen. Nythän taistellaan siitä, kuka tulee uutta Suomea rakentamaan edelleen, kuka pääsee määräämään sen kohtalosta, saa sen onnen ohjat käteensä. Sitä eivät ratkaise aseet, ei sodankäyntitapakaan, vaan kylläkin siitä johtuva jatkuva mieliala. Kenessä on vähemmän veljesvihaa, puoluevihaa, luokkavihaa ja enemmän ihmisyyttä, ihmisrakkautta, yhteisisänmaallisuutta ja jalomielisyyttä ja ymmärtämystä, sille tuo tehtävä uskotaan, lankee itsestään. Jollei näitä ole kummassakaan, vaan yhtä luuta on vuohensarvi, silloin tarttuu joku kolmas, kuka liekin, sarveen ja pakottaa polvilleen.

Kuta lähemmä ratkaisu tulee, sitä useammin näkyy tämä asia askartelevan mielessäni.

Epämääräisiä uutisia valkoisten voitoista Heinolan tienoilla. Yksityinen tieto, että siellä perjantaina olisi alkanut suuri taistelu, jossa punaiset ovat tappiolla. Heiltä on vallattu kanuunat. Ammunta kuuluu Lahteen. — Säkkijärvellä on muka myös muodostumassa rintama. Olisiko siellä siis saksalaisia?

äänen sävy, yhä hermosairaammaksi käyvät kirjoittajat. Samaa ja aina samaa. Huudetaan ja huidotaan kuin uupuneelle hevoselle viimeisessä vastamäessä. Eräs semmoinen kirjoitus "Työmiehessä" ("Porvariston kavallus luokkataistelussa") päättyy näin:

"Suomen riistäjäluokan mahti on ollut hirvittävä. Tuhansien ja taas tuhansien työorjien raadannasta ovat riistäjät rikastuneet. Maahamme muodostui säälimättömän julma, röyhkeä ja saaliinhimoinen herrasluokka. Se eleli laiskotellen ja herkutellen, köyhälistön kustannuksella. — Tuli pakko tarttua puolustusaseeseen. Tuli aika vetää porvaristo tilille vääryyden työstä. — Taistelumme on rehellistä luokkataistelua, suurpiirteistä eikä salamurhaamista. Köyhälistön niskaan on hyökätty valkokaartin puolelta salakavalasti. Hyökkäys on torjuttava, tai muuten hukkuu köyhälistö verivirtoihin ja orjuuteen. Historian mahtavat taistelukellot soivat. Ne kiirehtävät köyhälistöä rientämään kaikin voimin voittoa kohti. Alas porvariston ja valkokaartin hirmuvalta! Tilalle kukoistava Suomen työtätekevän luokan luoma sosialistinen tasavalta!"

Lehti on tänään täynnä samantapaista. Yksistään etusivulla on neljä kirjoitusta kuudella palstalla seitsemästä. Eräässä viidennessä "Meidän ja vihollisen mieshukka" uskotellaan, että valkoisten mieshukka on suunnattomasti suurempi kuin punaisten. "Kaikki tiedot punaisen kaartin voitoista ovat tosia. Mieshukka valkoisten riveissä on suurempi siksi, että heidän ensi riveissään on pakolla sinne vietyjä, jotka tahallaan ampuvat yli, kun eivät tahdo ampua omia luokkatovereitaan. Valkokaartilaiset yleensä ampuvat kehnosti, kun käyvät taisteluun humalassa ja käyttävät yksinomaan dum-dum-kuulia, jotka pian turmelevat heidän kiväärinsä". Ja vielä kerrotaan, että valkoiset ovat Padasjoella silponeet yhdeksän punakaartilaista ja teurastaneet seitsemän heidän vuoteisiinsa.

Nähtävästi on punaisilla ollut tavallista suurempi tappio, josta ei vielä tiedetä, vaan joka ilmenee tässä muodossa.

Niin on ollutkin. Sain juuri käsiini silkkilehtisiä, useampiakin, joista käy selville, mitä on jo tehty ja mitä on tekeillä. Luultavasti alkaa näitä raportteja nyt tulla entistä enemmän. Pian aikaa muodostuu kai tämä muistikirjani sotakronikaksi, mutta tulkoot nuo helposti häviävät huhupaperit kuitenkin säilöön, sillä onhan mahdollista, että julkaisen näin kokoontuneen käsikirjoituksen.

Tästä alkaakin paisua jo aikamoinen kirja. Hajanaisuudestaan huolimatta siitä ehkä tulee tavallaan kokonainen. On omituista kirjoittaa kirjaa, josta ei yhtään tiedä, kuinka se päättyy, eikä edes tätä lehteä kirjoittaessa, mitä seuraava sisältää.

On oma viehätyksensä viettää aikansa näissä yksinpuheluissa, joihin yleensä ei ole aikaa, tarvitsematta ajatella kompositsiota tai huoltaa tyyliä. Tämä tavallaan on oman itsensä tuulikanteleena olemista. Kun voisi harjoittaa tätä reportaasia laajemmalta. Ollapa nyt näkymättömyyden hattu, jolla pääsisi Smolnaan ja Sörnäisiin ja rintaman taa ja takaisin!

Tiedonanto Ikaalisten rintamalta . Pietarin punainen kaarti tuhottu Ikaalisten Viljakkalassa. Suodenniemi otettu. Taistelut Karkussa, Porissa punaiset.

Oriveden rintamalta . (Kirjeestä) "Kiiruhdan antamaan tietoja viimeisistä tapahtumista, ennenkuin yhteys katkaistaan. Meidän päävoimamme ovat nyt Hirsilässä ja etujoukot ottivat tänään Kangasalan".

"Lylyn taistelussa viime maanantaina saimme haltuumme 40 vaununlastia elintarpeita ja ampumatarpeita, 21 kanuunaa ja 113 kuularuiskua."

Taistelu Väärinmajassa on ollut hyvin verinen kumpaisellekin. Valkoiset ovat puhdistaneet kaikki.

Punaiset ovat saarretut Hirsilän ja Kangasalan välillä. Väärinmajassa tekivät valkoiset pistinhyökkäyksen laulaen "Hansin Jukkaa".

Tampereelta . (Kirjeestä). "Aamupäivällä tuli 5000 käsittävä punainen joukkue pikamarssissa Kangasalta. Täällä ovat he vanginneet 3 päälliköistään. Miehistö ei tottele ketään. Helsinkiläinen päällikkö on vangittu ja hänen miehistönsä on matkustanut pois; 2 täyttä junallista tänään."

(Kirjeestä) "Täällä näkyy jo jälet sodasta. Pakolaisia on kaupunki täynnä. Luulen, ettei kauan kestä, ennenkuin olemme sodan jaloissa. Junat eivät mene kauaskaan pohjoiseen päin. Valkoiset ovat Teiskolan kartanossa Teiskossa, tunnin matkan päässä Tampereelta. Sunnuntaina tulivat ensimmäiset pakolaiset Kurusta tänne. Miehet olivat väsyneen ja murtuneen näköisiä. Saa nähdä, mitä lähipäivät tuovat tullessaan."

(Toisesta kirjeestä) "Lähiseuduilla on Pelastusarmeija alkanut suurta pelastustyötään. Ennen tämän viikon loppua odotamme tännekin suuremmoista pelastusarmeijan kokousta. Siitä kai tulee oikea pelastuskokous. Ilmoitan vain tämän Teille kaikille Pelastusarmeijan ja pelastustyön ystäville."

(Kolmannesta kirjeestä) "Kaupunkimme on nyt entistä enemmän suuren leirin näköinen, täynnä tuhansia pakenevia. Pakenevat punaiset ovat nääntyneen näköisiä, kuormat erilaista tavaraa täynnä. Pitkin yötä ja aamua on niitä paennut tänne päin. Varsinkin kerrotaan Muroleessa taistellun ankarasti ja että ne valkoiset tulevat vain päin, niitä ei pidätä mikään. Näin on vakuuttanut eräs koko sodan ajan kuulani iskua hoitanut mies. Siis alta pois! 18 km:n rintamalla hyökkäävät Hämeenkyröstä päin valkoiset, niiden edellä väistyy noin kolmetuhatta punaista ja edistyy rintama noin 15 km päivässä.

"Vilppulan suunnalla menestyy valkoisten työ hyvin. Lylyn seuduilla ottaneet, mikäli kerrotaan, 125 kuularuiskua, 26 tykkiä y.m. — Orivedeltä paenneet punaiset kertoneet, että siellä vallitsi kamala sekasorto punaisten kesken ja että valkoisia tuli joka suunnalta. Orivesi pitäisi olla valloitettu ja punaisia on painettu Teiskon erämaihin. Punaiset paikoin kapinoivat ja vangitsevat päälliköitään."

Vilppulan rintamalta . Nokia 18/3. "Vilppulan punikit saarretut. Valkoiset ovat Orivedellä, johon tulivat viime yönä. Valkoisista toiset painavat Tamperetta kohti. Kurusta ajoivat kaikki punikit pakosalle. Siis ovat valkoiset Kurun herroja. Tykkien jyske kuuluu Kyröstä. Viljakkalan ja Kurun joukot ovat päässeet yhtymään ja ryntäävät Tamperetta kohti. Valkoisten ryntäys alkaa nyt Porissa, Tyrväällä, Kiikassa, Karkussa, Kurussa ja Orivedellä. Luultavasti joutunee Tampere tällä viikolla valkoisille. Joka tapauksessa on voitto meidän."

"Tiedonantajakin" myöntää, että pohjoisella rintamalla on asetuttu uusiin asemiin. Siis ovat nämä tiedot Vilppulasta ainakin jossain määrin oikeat.

Turhaan — mutta kuitenkin alinomaa — herää, oikeastaan seisoo, aina edessä kysymys, mitä varten tämä kaikki?

Historiahan on tehdessään lopputilejä ja lopputuomioita lausuessaan aina todennut, että se ja se sota oli välttämätön, että muuten ei olisi selvitty siitä ja siitä, ja tavallaan se sitten antaa, joskaan ei aina siunaustaan, niin kuitenkin ymmärtämyksensä sille, mikä tapahtui. Antaneeko se tälle meidänkin sodallemme, punaisten kannalta katsottuna? Tekisi mieli elää niin kauan, että saisi nähdä sen "puolueettoman" tuomion, sen viimeisen sanan, miten se perustelisi esim. tämmöisen päätelmän: "Vaikka ei voikaan kieltää, että Suomen kapina tuotti tälle maalle ja varsinkin tämän maan köyhälistölle näennäisesti paljon vahinkoa j.n.e., niin täytyy kuitenkin myöntää, että siitä sen maan köyhälistöllä ja köyhälistön asialla yleensä oli hyötyä siihen nähden, että j.n.e."

Venäjä on mahtavuudellaan, suuruudellaan ja voimallaan kauan huumannut maailmaa ja varsinkin meitä. Se on ollut sellainen suuri tuntematon, joka aina on pitänyt ottaa laskuissa huomioon, vaikkei ole tiennyt, miten se oikeastaan niihin vaikutti. Se on ollut kuin suunnaton korpi viljellyn alueen rajalla. Eurooppa ei oikeastaan ole päässyt siihen käsiksi enemmän kuin Tiibettiin ja Kiinaan. Mutta siellä on aina mylvinyt, ryskänyt, ainakin hautunut, sieltä ovat tulleet rutot ja rotat ja hirmukuolemat. Sieltä päin ovat kautta kaikkien historian aikojen vaeltaneet kansat ja vallanneet niiden asuinsijoja, jotka ovat sieltä ennen heitä tulleet. Rakennetaan tokeita, jotka aina lopulta murtuvat. Milloin sitä vastaan taistellaan, milloin koetetaan rakentaa hyviä välejä. Sen taivaalla seisoo aina ukkospilvi, sieltä on aina minimipyörre uhkaamassa. Täytyy aina olla valmiina reivaamaan purjeita, rakentaa purtensa sen puhkeamisen varalta eikä koskaan unohtaa, että se tulee, vaikka ei tiedäkään milloin . Euroopan täytyy aina olla valmiina seisomaan uhkaavassa idän ilmassa, mutta ei kukaan saa yksin käyttää sitä hyödykseen toista vastaan, sillä vaara on yhteinen, nyt enemmän kuin koskaan ennen; nyt kun sen pelon uhkapilvi näyttää kadonneen ja taivas on Eurooppaan kohdistuvaan venäläisvaaraan nähden kirkas, nyt on syytä olla kaikkein eniten varuillaan, sillä nyt Venäjä bolshevistisessa muodossaan, joka on vain uusi muoto, mutta ei uusi sisältö, näyttää, mitä se oikein on. Sen muunlaiset ainekset eivät merkitse mitään. Eivätpä meihin nähden merkinneet mitään Kerenskit ja Miljukovit, "ystävät" muka. Olkoonpa sen kulttuuri eräillä aloilla kuinkakin korkea, se on helyä, joka karisee, koruompelusta, joka putoaa pois, ja musikka puseroineen on siinä, herrashetaleet heitettyään. Sen itämaisten vaistojen vaara on sitä suurempi nyt, kun sota on näyttänyt, että venäläistä henkeä on sen maantieteellisiä rajoja paljon lännempänäkin. Koko Eurooppa on tätä nykyä raakalaistilassa ja Venäjältä tuleva lisä siihen on sen lopullista venäläistyttämistä, aasialaistuttamista, turkkilaistuttamista. Niinkuin koko Eurooppa monta kertaa lyötyään sulttaanit takaisin, sai lopulta vavista turkkilaistuhon edessä, joka vasta Wienin porttien edessä padottiin, samoin tulee käymään nytkin Venäjän suhteen, jahka Länsi-Eurooppa oikein taistelee itsensä uuvuksiin. Aavikkojen myrsky on hetkeksi vaimentunut, mutta ilmanvireet liikuskelevat ja hankkivat rumaa. Meillä siitä on parhaallaan tuntua, täällä se jo vingahtelee ensi vinkumistaan nurkissa. Mutta "vetoa" siitä jo tuntuu Skandinaviassa ja kai se jo tunnetaan Saksassakin, vaikka bolshevismin vaikutuksista sieltä ei saavukaan mitään luotettavia säätietoja.

Ei ole maailmassa koskaan ollut lyhytnäköisenpää liittoa kuin länsimaisten liittoutuneiden ja Venäjän. Yhtyäpäs nyt Venäjän avulla omaa rajavartiaansa Saksaa kukistamaan! Se on juuri sama kuin jos Hollannissa sisällisen sodan aikana toinen taistelevista liittoutuisi yhteisen vihollisen, meren kanssa, jotta meri tuhoisi sitä vastaan rakennetut padot. Sen sijaan, että Suomea kai nyt suuressa Euroopassa katsotaan syrjin karin siksi, että se pyysi Saksaa tänne, pitäisi Englannin, Ranskan ja Ameriikan iloita, että täällä Saksan avulla koetetaan korjata patoa, johon venäläisyys bolshevismin muodossa on juuri repimässä ensimmäistä aukkoa, päästäkseen aluksi sitä tietä tuhoamaan eurooppalaisia kulttuurivainioita. Mutta mitäs ne sitä ymmärtäisivät! Ei enempää kuin meikäläiset punikit. Mutta kyllä kai kerran ymmärtävät. Ja suotakoon meidän elää edes niin kauan, että saamme näyttää pitkää nenää suurvalloille, vaikkei meistä tulvan sisästä silloin enää näkyisikään muuta kuin pää hartioita myöten ja nenä.

Vanhat suomalaiset — ja monet muutkin meistä — huumautuivat Venäjän suuruudesta, viimeksi viimeisen keisarin kruunauksessa. Se on niin kauhean komeaa, mahtavaa, ei sille mitään mahda, on oltava ärsyttämättä, on alistuttava ja odotettava parempia aikoja. Ei, ei, ei tässä auta vastaan paneminen. Ehkä hyvä herra ei suutu, kun ollaan oikein siivolla ja totellaan ja sillä lailla ansaitaan suopeus ja joitain etuja suomalaisuudelle ja — myöskin vanhoillisuudelle. Ja on se ruotsalaisuuskin sieltä kantanut itselleen almuja kurottavaan käteensä. On, on, toinen ja toinen. Häpeä se on sanoa ja kipeä on ollut ja on oleva kärsiä.

Punaiset huumautuivat luultavasti nekin myöskin Venäjän suuruudesta. Ne hommasivat ja häärivät siellä, näkivät heidän vallankumouksensa suuruuden, sen suunnattoman, imponeeraavan kuohuilun ja panivat hekin myllynsä pyörimään siihen virtaan. Miksei se jauhaisi jotain heillekin! Sen turvissa ja sen liitossa oli elettävä — aivan niinkuin ennenkin oli eletty. Se on mahtava, se jaksaa auttaa. Heillä, venäläisillä veikoilla, oli niin repäisevä, esimerkiksi kelpaava meininki. Ne näkivät, kuinka polssit siellä kumosi, kukisti, otti haltuunsa. Kun ne niin nopeasti suoriutuivat omasta porvaristostaan, miksemme mekin omastamme? Me olemme täällä yhtä voimakkaita kuin he siellä. Ja sitten yhdessä heidän kanssaan koko maailman kimppuun. Kaikki yhtykäämme!

Mutta meillä eivät kaikki yhtyneetkään. Venäjällä ei porvaristo saanut tukea ja apua mistään, meillä se sai. Ja siinä se tuli se suuri laskuvirhe punaisille Venäjän mahtavuudesta. He unohtivat yhden tärkeän tekijän, jota ei näkynyt täällä Helsingissä eikä Pietarissa eikä muualla sosialismin pesäpaikoissa: Suomen talonpojan. Suomen talonpoika lähti tekemään ensimmäisiä tokeita mylvivää, sisäänmurtautuvaa merta vastaan. Pohjan poikiin ei Pietari eikä Moskova koskaan ole imponeerannut. Heillä tulee olemaan historiassa sama paikka kuin aikoinaan omasta ja maailman kansojen vapaudesta taistelevalla Hollannilla Espanjaa vastaan. On sentään huimaavaa ajatella, että Vilppulan voitto on lopulta voitto — Englanninkin hyväksi.

Punaiset ovat lehdissään sekä houkutellen että uhaten koettaneet saada puolelleen muutakin väkeä kuin varsinaista omaansa, sitä tehdessään kummastellen, että mikä ihme siinä on, että ne kaikki nuo vähäpalkkaiset, pikku virkamiehet, kansakoulunopettajat, köyhät dosentit, kirjailijat, pientilalliset ja mitkä kaikki, miksi he eivät saavu meidän puolellemme, johon heidän oikeastaan pitäisi aatteellisesti ja aineellisesti kuulua ja jossa heillä olisi kaikki voitettavana eikä mitään menetettävänä. Se on ollut sitä ihmisjahtia, kaartin harjoittaessa omaansa — ohimennen sanoen vangittiin tänään tohtori P. Virkkunen. Nyt koettaa Rantamala kaiken paatoksensa voimalla eilisessä "Työmiehessä" todistaa Suomen talonpojalle, että hänen paikkansa olisi oleva tehtaalaisen ja muun maattoman työmiehen rinnalla. Hän muistuttaa häntä herrain vanhasta sorrosta, virkamiesten rosvouksista j.n.e., joten asian pitäisi olla yhteinen. Hän kuvailee hellimmällä venäläis-karjalaisella vesselyydellään, kuinka tuiki tarpeellinen tehtaalainen on talonpojalle, joka ilman hänen työtään ei saisi vaatetta päällensä, ei kenkiä jalkaansa, ei kelloa taskuunsa, sikaria suuhunsa. "Poistakaa tehdastyöläinen ja talonpoika vajoo oitis raakalaisajan kurjaksi ja avuttomaksi olennoksi. Kaikki taivaan jumalat yhteensä eivät riitä talonpojalle korvaukseksi tehdastyöläisestä." Ja nyt tuo kiittämätön talonpoika ainaisten sortajiensa, halveksijainsa ja rosvoojiensa, joutilaiden herrojen usuttamalla on karannut ainoan ystävänsä, ainaisen auttajansa ja apunsa, työmiehen niskaan. Hätä ja häpeä täyttää hänen mielensä sitä ajatellessa. Niinkö palkitsi Suomen talonpoika ainoan apunsa? Pimeys ja yö on tulvinut talonpojan sydämeen. Tuntuu kuin olisi päivä sanonut sen talonpojan sydämelle katkerat hyvästinsä ja sen asujaksi hiipinyt ikuinen häpeä.

"Itkekää sitä te, joilla on vielä sydäntä hyvälle! Valittakaa sitä te Suomen syvät korvet. Vedotkaa te tutkimattomat taivaat vieläkin sen talonpojan sydämeen. Vedotkaa siihen kaiken hyvän ja oikean nimessä ja talonpojan oman arvon ja kunnian nimessä. Minä itse en siihen enää uskalla vedota. En pelkää sitä, että siitä talonpojan sydämestä olisi nytkään vielä kaikki hyvä kuollut, mutta sanani vain raukeavat. Tahtoisin huutaa apua, mutta ääneni jo väsyy. Vedotkaa siis tällä tuskien hetkellä talonpojan sydämeen te, joilla ehkä on enemmän voimia sen ovea avata. Selittäkää sille Suomen talonpojalle, että hän näinä murheen ja yön päivinä seisoo tulevien sukupolvien ja koko maailman tuomioistuimen edessä. Itä ja länsi, ottakaa hellimmät äänenne ja rientäkää kiiruusti rukoilemaan sitä erehtyneen talonpojan sydäntä hartailla sanoilla: Ystävä ja veli, elä surmaa työ- ja kärsimystoveria. Elä lyö maahan omaa apuasi ja ystävääsi, sitä, joka on aina ollut sinulle turva ja tuki, sillä jos ystäväsi petät, petät kunniasi ja majaasi hiipii ikuinen yö ja häpeä."

Kun "Työmiehessä", jossa tähän saakka on vain yllytetty, uhattu ja sadateltu, sallitaan tämä sävy, kun rukoillaan tutkimattomia taivaitakin, silloin ei Mannerheim enää mahtane olla kaukana ja silloin lienee Saksan laivasto aivan lähellä ja tieto lopusta varma. Rantamala on yleensä herkkä ilmapuntari, josta näyttää voivan lukea, mikä paine punailmoissa on.

Tähän päätin aamupäivällä. Saapui tämän illan "työmies". Siinä toteaa Rantamala, että lopullinen tuho jo on tullut. "Tuho on ovella", sillä Saksa on ovella, vihollinen aivan muulien edessä. Ja se on tullut myöskin sikäli, että anarkismi verisine julmuuksineen "hiipii vallankumouksen liepeillä." Nyt se on sanottu ja nyt sen tietävät myöskin "Työmiehen" lukijat, jos ymmärtävät, mitä lukevat. Hiukan ihmetyttää, että "Työmies" taistelun viimeisessä vaiheessa päästää julkisuuteen niin lamauttavan tiedon. Olisiko se jotain Valppaan toistaiseksi käsittämätöntä taktiikkaa?

Kirjoitus on muuten omansa herättämään sekavia tunteita meissäkin, jotka odotamme tänne saksalaisia pelastajinamme. Rantamala, tietystikin omissa tarkoituksissaan, maalaa pirun seinälle niin räikein värein, kuin se hänelle suinkin on mahdollista. Mutta hänen purkauksissaan on sekä nykyistä totta että näkemystä tulevaisuuteen, jota ei voi aivan olkapäitään kohauttaenkaan sivuuttaa.

"Maailmassa on", kirjoittaa hän, "hyvin paljon, jopa aivan tuoreita esimerkkejä siitä, kuinka joku suuri kansa on alkanut toisen kansan valloituksen juuri siten, kuin Saksa nyt alkoi Suomen valloituksen. Johan Rooman maailmanvalta käytti ajoittain samantapaista menettelyä, s.o. hankki valloitettavassa maassa joitain poliittisia tai taloudellisia oikeuksia ja käytti sitten niitä oikeuksiansa hyväkseen kehittääkseen valtaustansa ensin rauhallisesti ja lopulta niiden oikeuksiensa turvaamisen nimessä sekaantui kansan asioihin asevoimalla, päättäen siten valtauksen. Aivan samaa tietä on myös Englanti toteuttanut esim. Intian orjuutuksen. Saapuihan Intiaan Englannin valtauksen edelläkävijänä n.s. englantilainen Itä-Intian Kauppakomppania, joka laski Intiassa Englannin vallan perustuksen rauhallisilla keinoilla, provoseerasi lopulta kapinan ja niin toimitti Englannille näennäisesti oikeutetun tilaisuuden lähettää aseellisen voiman tuon Kauppakomppaniansa oikeuksien valvonnan nimellä päättämään valtauksen täydellisesti."

Lueteltuaan useita muita samantapaisia esimerkkejä ja sovittaen niitä tietystikin hyvin väritetysti ja omalta kannaltaan Suomen asemaan hän lopulta kysyy: "Missä on apu?", ja vastaa: "Vielä eivät ole viimeiset sanat sanotut. Vieläkin voisivat esim. kansainväliset sanat ja varsinkin köyhälistön sanat nousta yläpuolelle Saksan sanojen. Poliittiset, uudet konstellatsionit ovat aina ja loppumattomasti tarjolla. Ehkä ei tarvittaisi mitään äärimmäistä. Yleensähän maailmassa silloin, kun vihollinen ja tuho on ovella, ovat sovinnon sanat helpot. Ne aivan rukoilevat päästä sisälle. Muinoinen Rooma haki kaupungista tyytymättöminä poistuvia plebeijiänsä takaisin suostumalla niiden vaatimuksiin. Kun muinoin tuho uhkasi, niin Unkarin kuningatar Maria Teresia lapsi sylissä kääntyi Unkarin magnaattien puoleen, vetosi niiden sydämiin ja ne toivat avun. Ei vielä monta kuukautta sitten täällä Ad interim-lehden miehet tekivät omalta osaltansa kaikkensa estääksensä Saksan hegemonian valtaan pääsyn. Missä ovat ne Ad interim-lehden miehet nyt? Niiden miesten joukossa oli muutamia naisiakin. Missä on heidän joukossansa nyt se Maria Teresia, jonka sydän kuulisi hätäkellojen hiljaisen soinnin ja joka silmät kyyneleisinä astuisi omiensa eteen ilmoittamaan: saksalainen valta on muulien edessä, tuho on ovella tulossa. Isänmaan nimessä siis oikeutta plebeijeille!"

Jos Ad interim'in miehet tätä nykyä voisivat saada äänensä kuuluville, niin he luultavasti vastaisivat, että he eivät enää mahda mitään, jos tahtoisivatkin. Hukkuvan täytyy tarttua siihen pelastusrenkaaseen, jonka hänelle heittää kuka tahansa, joka on hänen hätähuutonsa kuullut. Ne, jotka nyt parkuvat tuosta tulevasta "tuhosta", ovat itse pakottaneet sen tulemaan — jos se nyt sitten on tuho.

Miten uskomattomaan määrään kiihoitus näinä aikoina kiihtyy punaisten sanomalehdissä, siitä vielä yksi näyte. Samalla sivulla, missä alikerrassa on vasta selostamani Rantamalan rukoileva ruikutus ja hänen kauhunsa ilmaisu punaisten julmuuksista, on ylikerrassa melkein koko palstan täyttävä kirjoitus "Vapaus ja porvaristo", jossa käydään kirkon ja papiston kimppuun vetämällä esiin keskiaikaiset inkvisitsion kauhut. Aivan yksityiskohtaisesti siinä palstanpituisesti kuvataan katolisen uskonvimman hirmutekoja kerettiläisvainojen aikana seuraavaan tapaan:

"Erääseen latoon — jossain Ranskassa — teljettiin kerran 500 naista ja sytytettiin se palamaan. Kun muutamat heistä hyppäsivät alas rei'istä, ottivat peitsien kärjet heidät omalla tavallaan vastaan."

"Usein pantiin toimeen koko maita käsittäviä verilöylyjä. Eräässä sellaisessa murhattiin 75,000 ihmiseen. Pinottuja ruumiita katseli m.m. kuningas avioineen suurella ihastuksella."

"Matalissa, maanalaisissa luolissa, joissa ei voinut seisoa, kidutettiin ihmisiä, niin että he lääkärin hoidosta huolimatta ulospäästyään kuolivat heti."

"Erään maanalaisen luolan komerossa oli puinen neitsyt Maarian kuva kultainen kehä pään ympärillä ja lippu oikeassa kädessä. Silkkihame olkapäiltä varpaille asti laskeutui kauniisiin poimuihin. Mutta mitä tuon silkkihameen alla oli? Koko etupuoli täynnä — teräviä neuloja ja pieniä veitsenteriä. Seinän takana oleva koneisto ojensi käsivarret ja taivutti ne ikäänkuin hellään syleilyyn. Tuhannet ihmisraukat ovat saaneet veriinsä nääntyä tässä 'kristillisen rakkauden' syleilyssä".

"Erästä yksinkertaisinta venytyslaitetta käytettiin niin, että uhri riisuttiin alastomaksi ja kovalla, karkealla nuoralla sidottiin kädet selän taakse. Tämä nuora kiinnitettiin nostovipuun, joka nosti ja laski tehden samalla äkkinäisiä nykäyksiä, niin että kidutettavan raukan, jonka jalkoihin oli lisäksi pantu raskaita painoja, vääntyivät raajat sijoiltaan nuoran hangatessa syviä haavoja värisevään lihaan."

"Eräänlaisella rengaslaitteella niinikään kidutettiin suukapulalla rääkättyjä ihmispoloisia."

"Ehkä jo nämä esimerkit riittävät osoittamaan kirkkojärjestelmän perkeleellistä petomaisuutta, jota kristillisyyden nimessä on harjoitettu."

"Yläluokka ei ole milloinkaan kammoksunut minkäänlaisia keinoja tavoitellessaan valtaansa ja pyrkiessään anastamaan etuoikeuksia sekä tyydyttämään itsekkäitä himojaan."

Näistä kuvauksista sitten sopivin ylimenoin siirrytään nykyaikaan, Suomeen, ja "Työmiehen" lukija, punakaartilainen tekee niistä omat johtopäätöksensä ja hänen mielialansa on valmistettu viemään samantapaisiin. Täällä on jo alkanut kuulua huhuja silpomisista ja muista kidutuksista, joita ei edes voi mainita. Psykologinen selitys niihin ja kai vielä päivän valoon tulemattomiin hirmutöihin on haettavana paitse muusta myös tämmöisten kuvausten aikaansaamasta suggestiosta. Ei ole enää epäilystäkään siitä, ettei se lehden toimituksen puolesta olisi täysin tietoista ja tahallista. Yksi ainoa tämmöinen kirjoitus tekee tyhjäksi kaikki viralliset varoitukset ja paheksumiset.

Suomi voisi olla suurvalta , Niin olen joskus näinä aikoina tullut haaveilemaan, ja kukapa sitä ei. Jos kaikki ne voimat, jotka nyt vetävät eri köyttä, vetäisivät yhtä, mitä me kykenisimmekään saamaan aikaan, ainakin omalla alueellamme! Jos ne kaksi härkää, punainen ja valkoinen, sen sijaan, että panevat kaiken sarviensa, niskansa ja maasta ponnistavien jalkojensa voiman toisiansa vastaan , saataisiin isänmaallisen työn ikeen alle vetämään yhteistä auraa, mikä syvä vako siihen saataisiinkaan uurretuksi, mikä viljelysmaa muokatuksi! Jos tämä tarmo koottuna olisi päässyt suuntaumaan verivihollista vastaan, ei olisi Saksaa tarvittu. Sisua meillä näkyisi olevan niinkuin kärpällä, joka pureutuu suurmetson kurkkuun eikä hellitä sen lentoonkaan lähdettyä, ennenkuin voitto on hänen. Maratonin kansa me olisimme voineet olla ja Salamiin kansaksi tulla. Mutta me emme olleet sitä , olimme kuin joku orjuutettuna ollut sisäissotainen pieni Balkanin kansa, jonka asioita vieraitten täytyi tulla järjestämään.

Ensimmäinen rauhanääni on tullut kuuluville punaisten taholta. Joku Edvin Wahlsten Turussa ehdottaa "Arbetet"-lehdessä ryhtymistä sovinnon hierontaan. Lähtökohdaksi ajattelee hän — kansanvaltuuskunnan ehdotusta hallitusmuodoksi! Eikä siitä siis ole sen enempää sanomista.

Punaisten sota-asiain johto on järjestetty uudelle kannalle. Ylipäällikkö Haapalainen on saanut eron, sanokaamme potkun. Ylipäällystön muodostavat nyt hänen sijaisensa Adolf Taimi, sekä pohjoisen rintaman päällikkö Eino Rahja ja kansanv.-kunnan jäsen Evert Eloranta. Samalla on päätetty hankkia entistä enemmän sota-asioita tuntevaa avustusta, tietenkin lisää venäläisiä upseereja. Muutokset tietänevät sitä, että tähänastinen ylijohto on osoittautunut kelvottomaksi ja että on tapahtunut vallankumous vallankumouksessa.

Yhä lisääntyvässä rahapulassaan on kansankavalluskunta laskenut liikkeelle uusia seteleitä. Se on myös päättänyt, että mikäli intendenttilaitos, punaisen kaartin muonituskomiteat, valtion laitokset sekä elintarvelautakunnat tai kunnat joutuvat maksamaan yksityisille henkilöille tai liikkeille suurempia summia, on näiden käteisrahan asemasta pantava summa tämän henkilön tai liikkeen nimeen Suomen Pankin lähimpään konttoriin juoksevalle tilille ja annettava maksuna saamansa vasta- ja shekkikirjat.

Toisin sanoen: valtuuskunta ottaa tavarat ilmaiseksi. Se lyö kyllä reilusti rahat tiskiin, mutta tavarat saatuaan se pyyhkäisee rahat takaisin taskuunsa. Sillä se, mikä kerran joutuu nykyiseen Suomen pankkiin, se ei sieltä koskaan palaja.

Myöskin yksityisten omaisuus aiotaan ottaa. Kunkin kaupungin ja ainakin suuremman liikekeskustan Työväen Toimeenpanevan komitean käsketään asettaa "tarkastajia", joilla on oikeus milloin tahansa ja keneltä tahansa, jolla epäillään olevan hallussaan suuri kassa käytettävänään vastavallankumoukselliseen tarkoitukseen, vaatia tarkastettavakseen tilikirjat ja kassa sekä, jos tarpeelliseksi havaitsevat, toimittaa kotietsintä tai tarkastus. Jos tarkastaja havaitsee, että liike tai yksityinen henkilö pitää hallussaan tavallista suurempaa kassaa, on tarkastajalla oikeus ottaa liikenevä määrä kassasta haltuunsa ja sijoittaa se asianomaisen henkilön tai liikkeen nimellä Suomen Pankin lähimpään konttoriin pano- ja ottotilille.

Kaikesta päättäen tarvitsee kansanvaltuuskunta itämaille kai piankin matkustaessaan sekä matkaeväitä että matkarahoja ja ottaa ne sieltä, missä luulee niitä olevan. Ruokapuolen laita Pietarissa on niin ja näin, ja kun omat uudet punaiset setelit eivät siellä käyne eikä Suomen työväen tasavallalla siellä liene luottoakaan, on koetettava saada povelle valkoista porvarillista rahaa. Se siellä on hyvässä kurssissa.

Tampere on julistettu piiritystilaan, kaikki työt siellä ovat keskeytyneet. Nyt siellä siis alkaa. — Turussa jaetaan täydet annokset ruisleipää. Kuuluu olevan "Hankkijan" siemenviljaa, itäväisyyden mukaan säkkeihin valmiiksi lajiteltua. Milläs elokuussa kylvetään? Elokuussa — kuka nyt niin pitkälle ajattelee, mokomiakin rauhanajan huomisia pikkuhuolia. Kylväkööt lahtarit peltonsa, mitä se meihin kuuluu!

Kuinka monennen sadannen kerran lieneekään alkanut heikäläinen sanomalehtiartikkeli näillä sanoilla: "Porvariston valkoinen kaarti hyökkäsi raivoisan pedon tavalla köyhälistön niskaan; salakavalasti vainoten se oli jo kauan sitä väijynyt" — joilla taas muuan niistä alkaa. Siihen tottuu niin, että tuntuu tyhjältä, kun se alkulause puuttuu. Nyt se on alkulauseena erään artikkelin loppulauseeseen, joka kuuluu näin: "Yksimielisyyden yhteishengen elähyttämää vallankumousarmeijaa ei voi mikään porvariston pakko- tai palkkasoturijoukkio kukistaa. Valkokaartin joukkueet jo vapisevat punaisten sotilaitten rautaisessa syleilyssä. Viestit kertovat, että itäisellä rintamalla hyökkäävät punakaartilaiset laulaen päin vihollisen tykkien jyrinää. Sellaisen urhoollisen joukon voittokulkua ei mikään porvarismahti pysty pidättämään."

Sattuu "Tiedonantajasta" silmääni erään naiskirjailijan Lyyli Avannon näin kuuluva purkaus:

"Elkööt mainitko enää veljen nimeä. Sillä me emme enää tunne muun perheen jäseniä, emmekä muita sukulaisiksemme laske, kuin ne, jotka salaa ja julki meidät tunnustavat. Ja sen perheen isä on Tuska ja äiti Kärsimys. Niitä eivät he tunne, eivätkä siis voi, eivät tarvitse — eivät saa tuntea meitä. Enempää kuin me heitä."

"Olkoot he tästä alkaen he. Me olemme me. Kaksi erilaisuutta. Kaksi vennonvierasta heimoa, ilman minkäänlaista oikeutta tai velvollisuutta toisiensa suhteen. Siis, pesäero niin täydellinen, niin päivänselvä, ettei siinä ole enää parsimisen sijaa. Ei saa olla. Eikä tule koskaan olemaan!"

"Sillä me, mekin osaamme jo katsoa pitkin nenänvartta alas. Eikä katseemme enää ikinä nouse heitä kunnioittaen, ihaillen ihmettelemään."

"Mutta voi heitä nyt! Mistä nyt kantajan saavat, syöttäjän, juottajan, lämmittäjän, suojelijan, puolustajan —? Mistä orjan, sylkyastian —? Kenen nyt katuloakseen katsonevat —?"

Kevät saapuu, kevään kevät. Aurinko jo lämmittää. Taivas kaareilee korkeana, horisontti siintää. Muistuvat mieleen ajat, kun kadut olivat sulaneet, rattaat rätisivät, huusin ajurin, nostin matkalaukkuni toisen viereeni, toisen hänen jalkainsa alle ja lähdin ajamaan asemalle, matkustaakseni Hankoon ja Hangosta ulkomaille — valoisiin, iloisiin maihin, virkistymään, oppimaan, tekemään työtä akaasiain alla, helppoa, vaivatonta, kaikki mennen kuin myötätuulta lehtipurjeessa viiletellen. Pää oli täynnä aurinkoisia aatteita, verissä oli joka aamu uudistuneen elimistön tuntu — ei tulle minulle enää se aika. Siellä on kai vieläkin painostavampi harmaus kuin täällä, aurinko paistanee ihmiskuntaa ivaten siellä niinkuin täällä. Miten mahtaisi olla jossain valtameren saaressa? Ei ollutkaan maailma vain minun ilokseni luotu, niinkuin luulin. Pommilinnut liitelevät Pariisin yllä ja akaasiain alta korjataan verinen koulutyttö ja katuoja kurahtaa punaisena likaviemärin nieluun.

Eräässä "Työmiehen" tämänpäiväisessä kirjoituksessa rakennellaan ehkä hyvinkin toteutuvia toiveita Venäjän vallankumouksen leviämiseen Länsi-Eurooppaan ja sen kautta Venäjän vallankumouksen pelastumiseen. Niin toivottomalta kuin vallankumouksen asia Venäjällä Brestin rauhansopimuksen jälkeen näyttääkin, se kuitenkin siitä suoriutuu.

Kahdelta taholta uhkaa nyt kansainvälinen imperialismi työväen Venäjää. Täällä lännessä hioo hampaitaan ja heristelee miekkojaan kiireestä kantapäähän aseistettu saksalais-itävaltalainen porvaristo ja kaukaisessa idässä liikehtivät japanilais-kiinalaiset joukot. Luulisi ensi katseella, että täydellinen tuho uhkaa Venäjän vallankumousta. Mutta onko asianlaita niin? Eikö ole joitakin tekijöitä, jotka estävät ainakin toistaiseksi Europan imperialismia hyökkäämästä suorastaan häikäilemättä Venäjän työtätekevän kansan kimppuun?

"Kuten tunnettua, odotettiin äsken suurella mielenkiinnolla työväen vallankumouksen puhkeamista Länsi-Europassa. Mutta vakavista liikehtimisistä huolimatta se ei kumminkaan puhjennut ilmiliekkiin. Siihen oli omat syynsä. Vallankumouksen voimat olivat siellä kyllä kypsymässä, mutta ne eivät kypsyneet vielä valmiiksi, sillä niiden kypsymiselle ei ollut todellista maaperää, ei ollut sitä äärimmäisten olojen kärjistymistä, joka sytyttää vihanliekin hiljaisimmissakin luonteissa, niinkuin oli Venäjällä ja meidän maassamme . Tämä pettymys Europan vallankumouksen puhkeamiseen nähden pakotti Venäjän työväen vallankumouksen perääntymään, solmimaan mitä raskaimman rauhan Saksan imperialismin kanssa ja siirtämään kaiken varalta Venäjän pääkaupungin Moskovaan. Mutta Europan maissa ei silti ole kaikki rauhallista. Venäjän vallankumouksen heittämät kipinät kytevät siellä ja vallankumous voi minä hetkenä tahansa puhjeta ilmiliekkiin . Tämä on se ensimäinm tekijä, joka pakottaa imperialistisien kenraalien menettelemään varovaisemmin työväen vallankumouksen tukahuttamisen suhteen vieraissa maissa, punnitsemaan tarkemmin jokaisen toimenpiteensä."

"Onpa olemassa vielä toinenkin tekijä , joka ehkä vieläkin suuremmassa määrässä on esteenä imperialismin hyökkäyksille. Ja tämä tekijä on erimielisyys, etujen ristiriitaisuus itse imperialististen valtioitten kesken. Tämä riita ei ole vielä läheskään päättynyt. Lännessä jatkuu vielä sota Saksan ja Englannin välillä. Se sitoo Saksan käsiä. Samalla tulee Saksan aina muistaa, että Englanti ei tule koskaan sallimaan Saksan liioin varmistua Idässä ja voi tulla, ainakin silloin, kun Saksa heikkenee, sekottamaan tämän meininkejä. Vasta sitten, kun työväen vallankumouksen liekki leimahtaa yli koko kapitalistisen maailman, voivat imperialistit jättää syrjään omat keskinäiset riitansa ja ryhtyä yksimielisesti taisteluun työväenluokkaa vastaan. Mutta silloin ei taistelekaan enää yksin Venäjän työtätekevä kansa, vaan kaikkien kapitalististen maitten köyhälistö. Se vapautuu silloin lopultakin kaikkien sovitteluhaluisten 'johtajain' kahleista ja ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Ja tämä köyhälistön vapautuksen hetki ennemmin tai myöhemmin lyö."

Voihan olla, että tämä ennustelu todella toteutuu, mutta ennustelenhan minäkin: ennenkuin siltä yleiseurooppalaiselta vallankumoukselta apu ehtii tänne suomalaisen vallankumouksen hätään, on se asia täällä järjestetty. Meidän kurki kuolee, ennenkuin heidän suonsa sulaa.

Kukapa nykyjään joutaisi kiinnittämään huomiotaan noihin köyhälistökorttelien pieniin ihmisvesoihin, jotka ennen leikkivät talojen likaisilla takapihoilla ja katuvierustoilla. Mutta jos hetkiseksi pysähtyy vilkaisemaan heidän leikkejään nyt, niin huomaapa niiden muuttuneen ja huomaapa samalla myöskin, miten tarkasti nämä vesat seuraavat aikaansa ja mikä älykkyys heissä ilmenee.

Miten tärkeännäköisinä he lähtevätkään aina aamupäivisin liikkeelle, pojat kiireestä kantapäähän asti aseistettuina puupyssyillä ja miekoilla, tytöt puettuina laupeudensisariksi.

Tällä sotajoukolla on omat virastonsa ja laitoksensa mitä monipuolisimpine koneistoineen, aina arsenaalista ambulanssiin asti. Ja erittäin tärkeää osaa näytteleekin ambulanssi, sen huomaa jo näistä laupeudensisarista, kun he täysissä virkapukeissa rientävät taistelevien joukkojen mukana.

Taistelutantereina ovat esim. Sörnäisissä autiot kalliot ja läheiset metsät ja siellä taistellaan milloin Suomen itsenäisyyden, milloin sosialistihallituksen puolesta. Melkein aina ovat kumminkin vastakkain punakaartilaiset ja lahtarit. Lahtareiksi valitaan joukosta aina sellaiset, joista toiset eivät oikein pidä, ja sitten käyvät joukot vastakkain. Lahtarit koettavat luonnollisesti rimpuilla minkä jaksavat, mutta useimmassa tapauksessa saavat he selkäänsä, että roikuu. Joskus käy niin, että joukot ovat tasaväkiset ja silloin tarvitaan joku puolueeton välittäjä, mutta eipä siihenkään kelpaa kaikki.

Eräässäkin tappelussa, jossa punaiset ovat tapelleet Suomen itsenäisyyden puolesta saksalaisia, ruotsalaisia ja lahtareita vastaan, ei ole tullut lopullista ratkaisua ja tarjoutuu sitten valtio jos toinenkin välittäjäksi, mutta ketään ei kelvoiteta. Viimein tarjoutuu Belgia ja se hyväksytään yksimielisesti. Pieni Belgia, jonka suurvallat ovat maan tasalle ruhjoneet, se, se vain ymmärtää sorretun Suomen kohtaloa.

Eräässä toisessa tappelussa taas, jossa punaiset ja lahtarit tappelevat vastakkain, joku suuri pojanjolli ei tiedä, mihin joukkoon menisi, liehuu vain aina sillä puolella, joka näyttää olevan voitolla. Eräs punaisten pikkusimpia kimpaantuu silloin, hyökkää epävarman kimppuun ja kovenee: "Mene tiitä, tenkin pikkupolvali, kun tiinä haihattelet, etkä tietä, mihin joukkoon tinä kuulut!"

Eräässä tappelussa taas on voitettu kaikki Euroopan lahtarit, sosialistit ovat aseman herroina ja lahtarit ovat paenneet Kiinaan. Kiinasta kumminkin lahtarit hyökkäävät kiinalaisten avustamina, siinäkös tappelu, jossa kiinalaiset niinkuin lahtaritkin saavat viimeisen läksynsä.

Taistelutantereelta korjaavat laupeudensiskot kuolleet ja haavoittuneet ja ensi apu annetaan kenttäsairaaloissa. Sitten tuodaan sairaat kaupunkiin. Eräänkin talon takapihalla on pieni loukko, jota käytetään sairaalana, ja täällä tapaa eräs talossa asuva äiti poikansa paareilla näköjään aivan hengettömänä. Äidille hätä käteen:

— No herranen aika! äiti hätääntyy yhä enemmän. Etkö sinä voi edes puhua? — Hän aikaa ravistella kuollutta. Vihdoin kiivastuu kuollut ja kivahtaa: — Enhän minä voi puhua, kun minä olen myrkytetty. Lahtarit ovat ampuneet myrkytetyllä kuulalla.

Yllä oleva kuvaus on erään "Järjestöpojan" "Työmieheen" kirjoittama.
Hänen on otsakekin. Hän jatkaa vielä:

"Seuraavana päivänä, kun suuri kansanjoukko, joka oli saapunut juhlaan, kuuli, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin, ottivat he palmupuiden oksia ja menivät häntä vastaan ja huusivat: 'Hosianna, siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen, Israelin kuningas.' Ja saatuaan nuoren aasin, Jeesus istui sen selkään."

Se on osa tämän päivän tekstistä, yksi sen kauniin kirjan kauneimpia, josta se on otettu, voimakkaimpia siitä saamiani vaikutelmia, suuren kärsimysdraaman värikäs alkukohtaus, joka jo lapsena levitti mielikuvitukseni siivet. "Ottivat palmupuiden oksia, ja menivät häntä vastaan ja huusivat: hoosianna!" Oli kuin olisin itse ollut siinä saattueessa mukana, pyrkimässä niin lähelle kuin pääsin toisten lomitse ja kainaloiden alaitse. Ja me menimme lapset hoitajinemme ja kelkkoinemme varhaisena, kirkkaana kevättalviaamuna ulos hankiaiselle, juoksimme ilakoiden yli narskuvien peltojen, pitkin nietostuneita aitovarsia, ohi riihien, yli männikkökankaan metsäniitylle, jossa kasvoi hyötyisä pajukko, täynnä "kissoja", kevään ensimmäisiä kukkia. Siellä laskettiin hyviä mäkiä. Aurinko nousi ja alkoi lämmittää ja imi esiin ja levitti tyyneen ilmaan koivuista ja kuusista urpujen ja havuneulain tuoksua. Ja palataan kotiin, pappilaan, jossa on aamiaispöytä katettu ja isä kirkkoasussa, parta ajettuna ja kaulassa tiukalla valkea liina. Ja oksat asetetaan maljakkoihin kaikkialle huoneihin, saleihin ja kamareihin. Ja me hivelemme pienin sormin silkkinukkaisia nuppuja ja hyväilemme niillä omia ja toistemme huulia. Nypimme niitä irtikin ja leikimme, että ne ovat lampaita.

Ja koulussa vähän vanhemmalla iällä on tähän päivään kiinnitetty muistoja kävelyistä toverien ja tyttöjen kanssa kimmeltävien hankien yli Kallaveden saariin, jonne toisia nuorukais- ja neitoparvia menee ja toisia tulee, kaikilla käsissään ja hatuissa ja rinnoissa pajupalmukimput, sydämessä "onnen" ensi aavistuksia. Taustana tummahko Puijo ja sitä vastaan valkoinen kirkontorni ja tyyneen ilmaan kohoilevat savupatsaat.

Tulen juuri aamukävelyltä. Näin tyttöjä koristettuina tänäisen juhlan kunniaksi punaisilla paperiruusuilla. — Ne, jotka eivät tahdo olla missään tekemisissä kirkon ja sen juhlien kanssa, kuitenkin koristautuvat sen juhlaan, tehden sen omakseen omalla tavallaan. Rauhan symboolin sijasta sodan punainen. Vastalause vanhaa traditsiota vastaan. Pois sinä, minä sijaan! Niinkuin valloittajakirkko ennen pakanoita käännyttäessään sijoitti omat juhlansa heidän juhliensa päiviksi, niin nyt nämä pakanat vuorostaan. Olisi hauska tietää, tapahtuuko se tarkoituksellisesti, taktillisesti, vaiko vain naivisti tyttöjen puolelta. Ovat kerta kaikkiaan tottuneet koristeleimaan tänä päivänä ja valitsevat puolueensa värin, veriruusun, jolla muuten kylläkin, koristelijain hattaramaisuudesta huolimatta, saattaa olla hyvinkin syvästi aatteellinen merkitys.

"Tiedonantajalla" on tänään omalaisensa juhlasaarna silläkin päivän merkityksen johdosta, tekstinä oppi-isän Karl Marxin lauselma, joka kuuluu näin:

"Vallankumouksellinen toiminta on ainoa keino, jolla voidaan lyhentää vanhan yhteiskuntajärjestyksen kuolinkamppailua ja huojentaa uuden yhteiskunnan verisiä synnytystuskia."

Ja sen mukaisesti lehti koettaa todistaa, että tämän ainoan keinon välttämättömyys meilläkin oli olemassa.

Aseihin eivät Suomen työläiset tarttuneet kevytmielisesti ja tarkoin ajattelematta, ei hetken harkitsemattoman päätöksen nojalla, vaan koko kansan ja sen tulevan sukupolven onnea varten.

Tunnustus, että kapinaan siis käytiin pitkällisen harkinnan ja kauan kypsytetyn päätöksen jälkeen, eikä, niinkuin tähän saakka aina ja aina on uskoteltu ja väitetty, siitä syystä, että porvarit aseistautumisenaan ja alkamalla hyökkäyksen pakottivat työväen tarttumaan aseihin? — todettakoon mielihyvällä. Kansanvaltuuskunnan virallinen äänenkannattaja sen nyt itse myöntää, vihdoinkin, peittelemättä. Kapina oli siltä taholta ainakin johdon puolelta päätetty ja valmistettu oppi-isän ohjeita seuraten.

Tämä välttämättömyys perustellaankin. Heille, joita vastaan kapinaan käytiin, sanotaan: "Te olitte kuuroja ja sokeita siihen aikaan, kun työläisluokka kärsivällisesti, joskin vakavasti, viimeiseen asti koetti rauhallisin keinoin saavuttaa oikeuksiaan. Te silloin ylimielisesti pilkkasitte sen ponnistuksia ja uhkasitte virkavaltaisella väkivallalla masentaa tyytymättömyyden ilmaukset. Työläisluokka rukoili: Kumotkaa meitä niin raskaasti painavat orjalait, esim. torpparilaki. Valtaluokka vastasi: Ei ainakaan ensi kiireessä. — Työläisluokka anoi edelleen: Vapauttakaa meidät valtiokirkon ikeestä. Vastattiin: Vielä me tarvitsemme kirkkoa eräitä vuosikymmeniä. — Kun nälänhätä ahdisti, pyysi kansa: Jakakaa meidän kanssamme leipänne, jonka te olette meidän avullamme saaneet, sillä mehän olemme kyntäneet ja kylväneet pellot! — Silloin tuotiin ruutia ja helvetinkoneita: näistä saatte, mutta ette leipää."

Siis torpparilaki, valtiokirkko ja lyijy ja helvetinkoneet elintarpeiden sijasta — niiden tähdenkö kaikki tämä? Syiden suunnaton heikkous osoittaa, että mitään pakottavaa välttämättömyyttä sittenkään ei ole voinut olla olemassa, sillä kuka täällä antoi lyijyä, ennenkuin sillä täytyi puolustaa omaa henkeään. Ja milloin on käytetty helvetinkoneita? Kumousta valmistettiin, muut esitetyt syyt ovat tekosyitä.

Mutta kuinka minä kimmastunkin heihin — kuitenkaan minä en voi itseäni silmästä silmään katsoen kieltää, että syitä sittenkin on, joskaan ei tähän vallankumoukseen, niin ainakin vähää vaille tähän, ja että Marx saattaa olla oikeassa. Vallankumous ei ollut meillä ainoa keino, ei ainakaan tällä kertaa, mutta kuka tietää, eikö se joskus olisi voinut tulla sitä olemaan, sillä miksipä meillä valtaluokat pohjaltaan olisivat toisenlaiset kuin muuallakaan maailmassa, jossa kaikkialla ja kaikkina aikoina lopulta on paaduttu ja päädytty sälyttämään alaluokan niskaan niin paljon kannettavaa, että sen on täytynyt voimanponnistuksin karistaa se hartioiltaan, katkoa köytensä teräaseella, kun solmut ja silmukat eivät ole mitenkään muuten auenneet. Eihän kukaan meistä valkoisimmistakaan ja yhteiskuntaa säilyttävimmistäkään kiellä, että Ranskan vallankumous oli välttämätön koko sen kansan pelastamiseksi, ja olemmehan täällä laillisimmatkin pitäneet selviönä, että vallankumouksen Venäjälläkin täytyi tapahtua verisesti, muuten ei siellä olisi päästy alkuunkaan. Ja me olemme tyytyväiset, iloitsemme, että se tapahtui siellä niin meidänkin hyväksemme. Säälimmehän tosin meriupseerien murhia, mutta kohautimme samalla olkapäitämme: niiden joukossa oli luultavasti montakin kohtalonsa ansainnutta. Ja kuka tässä maassa ei iloinnut, kun Bobrikoff kaatui ja Plehve murhattiin — sanokaamme teloitettiin — koko vapauteensa pyrkivän Suomen ja Venäjän nimessä ja puolesta ja hyväksi.

Hehän olivat syyllisiä , mutta tässä meidän kapinassa teurastetaan syyttömiä. Mutta niitä syyttömiä on mennyt kaikissa vallankumouksissa, persoonallisesti syyttömiä, mutta ei suinkaan Ranskan, vielä vähemmän Venäjän vallankumouksen sen tähden mielestämme suinkaan olisi pitänyt jäädä tekemättä.

Oikeastaan emme me, tai ne, jotka eivät hyväksy tätä aseellista kumousta, lopulta sittenkään vallankumouksiin nähden valita muuta kuin tapaa , sitä tapaa, millä tapetaan, ja myös ketä tapetaan, ei itse tappamista. Mutta niin pian kuin kerran ollaan tappamisen oikeutuksen kannalla, on verrattain toisarvoista, miten ja missä mitassa se suoritetaan ja käytetään keinona sen takana olevan ja sitä elähyttävän aatteen puolesta. Se, joka ei sitä yleensä, periaatteellisesti, tuomitse, ei voi tuomita sitä sen hairahdustenkaan vuoksi. Siitä ei pääse millään vikuroimisella. Ei siitä voi vikuroida pois edes koettamalla osoittaa, että se aseellinen vallankumous — niin no, se tietysti! — oli oikeutettu, mutta tämä — totta kai! — tämähän on ihan toista!

Ne on aina ja kaikkialla yhtä tuomittavia, samoin kuin sota. Ja jos yhden ymmärtää ja antaa anteeksi, niin täytyy suhtautua samalla tavalla toiseenkin. Ne ovat molemmat historian kulkua, visseistä edellytyksistä ja välttämättömyyksistä johtuneita. On tyhmä se kyntäjä, joka kiroo kiven, joka katkaisee hänen auransa kären. Ja niin on sen, joka joutuu lähemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa langettamaan tuomiota tästä meikäläisestä, tehtävä se aivan toisessa mielessä ja mielentilassa, kuin mihin meillä näytään valmistauduttavan. Kapina on tietysti kukistettava, s.o. paha kivi kaivettava maasta ja siirrettävä pois, mutta tapa , millä se tehdään —? En enää epäilekään, että suorituksemme tulee tapahtumaan kiukun ja koston ja äärimmilleen ärtyneen hermostuneisuuden merkeissä, niinkuin Ranskassa 1871. Sillä miten me valkoiset olisimme enkelimpiä kuin ihmiset yleensä, samoinkuin punaisetkaan tuskin ovat olleet perkeleempiä kuin muutkaan maailmanhistorian punaiset.

Tätäkö minä uskallan ajatella, jopa panna paperille osaksi viholliseni hyväksi — juuri nyt? Mutta minä tunnen kuin vaipuisi pohja jalkojeni alta, ellen sitä sano ainakin itselleni.

Niin, nythän on, huomaan, vallankumouksen vuosipäivä, sen, joka alkoi palmusunnuntaina vähää vaille kaksituhatta vuotta sitten. Se suuri kumousmies ajoi silloin aasin selässä pääkaupunkiin, kansan huutaessa hoosiannaa sille, joka tulee Herran nimeen. Hän suoritti sen omalla tavallaan — uhrasi ainoastaan oman henkensä, mutta suoritti sen sittenkin, historian ainoan, oikean, suurimman. Täällä suoritetaan yhtä sen pienintä, sekä tarkoitukseen että tapaan nähden.

Jonossa seisoo vanha, hyvissä vaatteissa oleva työmies, jossa ei ole vähimmässäkään määrässä huligaanimaisuutta eikä yllyttajämäistä, vaan joka kaikesta päättäen on vain sellainen valveutunut, yhteisiä asioita seuraava ja harrastava n.s. rehellinen työmies. Hän ei nähtävästi ole kapinassa aktiivisesti mukana, tuskinpa niin vanhaa miestä pantaisiin vahtiinkaan. Mutta kun tuulee ja rätkii räntää kolealta taivaalta ja toinen huomauttaa, että ei niillä nyt ole hyvä olla tämmöisellä ilmalla siellä rintamallakaan, huokaa hän: "ei ole; kun voisin, menisin heittiä avustamaan, vaikka ma vain heitin hevosiaan ruokkoisin."

Tuo heidän vilpittömyytensä, hartautensa ja yhteenkuuluvaisuuden tunteensa se minua aina järkyttää ja kammottaa tulevaisuuteen nähden. Ne ovat niin tosissaan, niin hirvittävän tosissaan, ne uskovat, tämä on heille uskonsotaa, taistelua enemmän uskon ja vakaumuksen kuin aineen ja etujen puolesta. Kuunnelkaa vain äänen värähdystä, kun hän lausuu sanat: "tämä työväen asia", "tämä köyhälistön asia". Se on muuttumassa heille, osalle heistä, juuri yksinkertaisimmille, pyhäksi sodaksi, ja vaikka heidät kukistetaan ja sitten heidän tilaansa parannetaan, jää se polvesta polveen heidän, tällaisten, veriin ja muistotieto sitä ylläpitää ja heidän runoutensa — jota on — sitä ihannoi. Ja kuta huonommin heidän käy, sitä enemmän se siksi muuttuu, — ja kuta enemmän me teemme virheitä, sitä enemmän saapi se virikettä.

Jonossa kerrotaan, että Haapalainen on vangittu. Muuan nainen silloin huudahtaa auton perään, joka ajaa ohi: — Tuossa sitä nyt viedään. Se on maailman suurin roisto! — Mistä te sen tiedätte? — Miksen sitä tiedä, kun olin kymmenen vuotta naimisissa hänen kanssaan.

Vapaa Sana n:o 20 julkaisee eräiden kapinaan osaaottamattomien ja sitä vastustaneiden sosialistien selostuksen kulissien takaisista interiöreistä ennen kapinan alkamista. Siinä väitetään, mikä jo ennenkin on luultu tiedettävän, että punakaarti yhdessä venäläisten kanssa teki kaappauksen myöskin työväen omassa keskuudessa. "Kun valtiokaappaus toimeenpantiin, ei kysytty lainkaan sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän mielipidettä, ja puolueneuvosto kutsuttiin asiasta päättämään vasta viikon päästä tapahtuman jälkeen, jolloin jokainen julkisesti vastaan asettuva olisi joutunut pistimien kärkeen. Niinkuin tämä valtiokaappaus on tapahtunut yleisillä vaaleilla valittua kansaneduskuntaa kohtaan, oli se kaappaus myöskin itse puoluetta vastaan."

Turussa olevat matruusit ovat saksalaisten tulosta tiedon saatuaan ja heidän pelossaan naulanneet katukulmiin ilmoituksen, että heidän aluekomiteansa on lakannut toimimasta. Päälliköilleen he ovat ilmoittaneet, etteivät he ole bolshevikkeja. Siellä olevasta laivoista ovat punaiset liput poistetut ja mastoon on nostettu Andreaksen lippu.

Eräässä yksityisessä kirjeessä Tampereelta t.k. 22 p:ltä kerrotaan, että Mannerheim on antanut vaatimuksen antautumisesta. "Määräaika meni umpeen viime perjantaiaamuna t.k. 22 p:nä. Vaatimusta ei noudatettu. Hänen joukkojaan on jo Kangasalan kirkolla ja Aitolahdella. Hänen tiedustelijansa kulkevat kaikkialla kaupungin läheisessä ympäristössä. Yöllä 22 p:ää vasten arveltiin hyökkäys tulevaksi ja jo k:lo 5 suljettiin kaikki liikenne kaduilla, mutta yö kului kuitenkin rauhallisesti, joten k:lo 8 aamulla päästiin ulos. Herrasmiehet eivät juuri voi liikkua kaduilla. Pakko-otto patteritöihin, varustuksia Epilässä ja Pyynikillä. Kanuunoita kaupungin ympäristöissä. Tulta aiotaan johtaa Tammelan kaupungin osassa keuhkotautiparantolasta, minkä katolta on laaja näköala. Kuularuiskuja pääkatujen ullakoilla, mutta muuten sotilaallisesti katsottuna kaupunki turvaton. Esikunnat karkasivat vieden palkkarahat, sen vähän kuin rahoja olikaan. Keskiviikkona valittiin uudet johtajat Salmela ja Rahja, samalla kuin esikuntapäällikkö Hyrskymurto, jonka ei onnistunut paeta, vangittiin. Hän muuten kovasti vaati kaupungin antautumista taistelutta, koska puolustus on toivoton. Punaiset tarjoavat yksityisesti aseitaan sitä vastaan, että saavat ruokaa ja turvaa. Niiden tila on ikävä. Näkevät huutavaa nälkää, vieläpä täälläkin, rintamasta puhumattakaan. Viime yönä kieltäytyi kaksisatamiehinen osasto lähtemästä ulos kaupungista Kangasalle, koska heillä ei ollut ruokaa ja koska pitivät joukkojaan liian pieninä ja väsyneinä. Valkoiset ovat kauhu, josta puhutaan kuin kuolemasta. Täällä lasketaan noin 8,000 miehen saarroksiin joutuneina olleen pakoitetun antautumaan Vilppulassa ja Korkeakoskella. Se sotaliike ei kuitenkaan liene vielä päättynyt. Panssarijuniaan saavat kiittää, että osakaan heidän joukoistaan pääsi perääntymään. Nämä junat ovat myöskin tulleet kelvottomiksi. Toinen suistettiin kiskoilta Siitamassa ja toinen ohjattiin yöllä eilistä vastaan kollisioniin sen kanssa, jossa siitä toinen vaunu vikaantui, niin että molemmat pikatykit menivät rikki, ja on se nyt täällä ratapihalla. Muuten on täällä valmiina vetureja ja vaunuja kaikkien johtajien poisviemiseksi kaupungista, eikä muuten kukaan vähänkään asiaa tunteva sosialisti enää luota voittoon. Tänään ovat kuitenkin hieman rauhallisempia, sentähden että etelästä on saapunut pienempiä apujoukkoja. Ne eivät kuitenkaan vaikuta mitään. Aitolahden Kuikkaan kartanossa on valkoisten etujoukot. Punaiset perääntyneet tänä aamuna kansanedustaja Linnan taloon, joka on noin kaksi kilom. Tampereelta. Luopioisista punaiset ovat perääntyneet Hauholle. Valkoiset Pälkäneen ja Kangasalan kirkonkylissä. Kangasalan asema on vielä tätä kirjoitettaessa punaisilla. Helsingin radan katkaisua Toijalassa odotetaan pian. Valkoisten etujoukkoja on eilen iltapäivällä ollut Ylöjärven Pohtolassa, joka on kaupungin länsipuolisella rajalla. Kaupunki eilenillasta piiritystilassa. Pakko-otolla saatiin eilen aamulla satakahdeksan miestä vaihtoihin. Porvarit loistavat poissaolollaan. Oriveden taistelussa punaiset menettivät kaksikymmentäyksi kanuunaa."

Toistaiseksi ei myödä lippuja Hyvinkäätä edemmä. — Tampereen huhutaan olevan vallatun ja Lempäälän sillan räjäytetyn. Sähkösanomia ei mene Poriin, Tampereelle eikä Turkuun.

Olen aina rakastanut ja ihaillut Ranskaa, josta olen, lähinnä Skandinaviaa, erittäinkin Norjaa, saanut henkisesti kaiken, minkä voi ulkomaailmalta saada. Kun ensi kerran elämässäni, lähempänä kolmeakymmentä, pääsin ulkomaille, kiidätettiin minut suoraan Pariisiin. Siellä sain maailman näyttelyn panoraamaitse silmäillä hiukan muihinkin maailmoihin, aina itämaille ja Afrikaan. Siellä sain käsityksen siitä, mitä maailma on, mitä yleisihmisyys. Siellä ranskaa oppien opin oman kielenikin ja ymmärtämään oman maani. Siellä sain käsityksen taiteesta ja tyylistä. En siellä mitään opiskellut, mitään erikoisesti tutkinut, se vain tuli eläen ja hengittäen. Näin siellä joskus unta, että olin palannut kotimaahan. Se oli painajainen, josta herättyäni tyynyni oli märkä. Olin itkenyt unessa sitä onnettomuutta. Minussakin toteutui, mikä muissakin, että jokaisella meistä on kaksi isänmaata, oma maamme ja Ranska.

Riemukaaren alla Champs Elysées'n päässä kertoi minulle opas ylpeydellä, että sen alaitse eivät saksalaiset olleet kulkeneet, vaikka marssivatkin ohi. Vaimot ja lapset olivat piirittäneet sen ahtautuen yhteen sen alle ja ympärille, eivätkä voittajat sentään hennoneet heitä ampua. Olin ylpeä kummankin puolesta, mutta kaikki myötätuntoni tietysti oli ranskalaisten puolella, niinkuin se yleensä aina on ollut voitettujen puolella — tähän asti. Sodan alussa olivat tunteeni ja niistähän nyt on puhe — kokonaan Ranskan ja Belgian puolella. Iloitsin Marnen voitoista. Ei moni Ranskan-ystävä tässä maassa sitä enää silloin tehnyt.

Ja melkein kauhistuen minä nyt totean, että kun kuulen liittoutuneiden tappioista, ja että Pariisia on pommitettu 120 kilometriä kantavilla tykeillä ja täällä uskotaan ja toivotaan, että Pariisi kyllä valloitetaan ja Saksa sanelee siellä rauhanehdot, minä siitä, joskin häpeän iloita, en kuitenkaan tunne erikoisempaa suruakaan. Saksan voitto ranskalaisista merkitsee nyt meidän lopullista voittoamme venäläisistä. Semmoisia ne meissä ovat ne n.k. parhaat tunteemme. Oma etu on aina piru temppelin harjalla.

Mutta ei sittenkään, Pariisia ei saa pommittaa, ei saa tulla se päivä, jolloin pyhä Ilion kaatuu. Se on liian suuri maksu meidän itsenäisyytemme hinnaksi. Liian suuri siksikin, että meillä ei olisi varaa sitä hintaa siitä maksaa.

Valpas, se vanha irokeesi-intiaani, joka kaiken ikänsä on ollut sotapolulla, on nyt ehkä viimeinkin saanut tarpeekseen skalppeja vyöhönsä, lähtenyt rauhanpolulle ja ehdottaa tomahavkin kaivamista maahan ja rauhanpiipun sytyttämistä porvarillisten kanssa. Hän on tavannut edusm. Lohen ja tarjonnut välitystään rauhan aikaansaamiseksi millä ehdoilla hyvänsä. Lohi oli vastannut, ettei hän voi tehdä mitään asiassa. Sopivissa tilaisuuksissa, kun joukot jollain hetkellä menevät pitemmälle kuin missä hän uskaltaa olla mukana — niinkuin viime keväänä valtuusmiehiä vankina pidettäessä — merkitsee Valpas aina eriävän kantansa ja luultavasti on tämäkin sitä. Kettu kuulema joskus pelastuu ajavien koirien käsistä viskautuen selälleen, heittäytyen hyväksi ja nuollen niitä turpaan. Joskus se kuuluu onnistuvankin, mutta vanhat kettukoirat eivät anna pettää itseään. Ja niin tulee käymään nytkin.

Sittenkun punaisten johdossa oli tapahtunut palatsivallankumous ja jyrkimmät ainekset päässeet voitolle uudistaen punaisen kaartin johdonkin, on väsähtävä sävy saanut väistyä ja nyt puhalletaan sotatorvea entistä kiihkeämmin ja voitonvarmemmin. "Nyt on tullut suurten taistelujen vuoro. Köyhälistöltä kysytään nyt rautaisia hermoja ja päättäväistä toimintaa. Mikään porvarismahti ei voi ehkäistä yksimielisen vallankumouksellisen köyhälistöarmeijan voittokulkua! — Aseelliseen hyökkäykseen maan työväkeä vastaan ryhtynyt riistäjäluokka tuntee lopullisen kohtalonsa hetken pian lyövän. Nopeaan toimintaan, toverit! Aseihin jokainen torpan ja töllin mies!" j.n.e.

Ovat vielä viimeisillään tekaisseet lakilapsosenkin, jolle on annettu nimeksi "Laki väliaikaisesta vuokratalon verotuksesta kaupungissa". Jokainen kiinteistön omistaja suorittakoon vuokratulon veroa 10 % vuokratuloista. Laki "astuu voimaan heti" — ja lakkaa yhtä pian olemassa voimasta, jos koskaan astuukaan voimaan.

Eilen oli kokous, johon olin pyytänyt eräitä kansanvalistusta ja edistystä harrastavia henkilöitä saapumaan keskustellaksemme erään ehdotuksen johdosta, jonka olin heille tehnyt ryhtymisestä isänmaalliseen taisteluun ja toimintaan kansan eetillisen kasvatuksen, laillisuuden, oikeuden ja totuuden puolesta isänmaattomuutta, laittomuutta, vääryyttä, valhetta ja siveettömyyttä vastaan. [Ks. Hajamietteitä kapinaviikoilta II s. 114.] Olin ajatellut, että tätä toimintaa varten olisi aikaansaatava toimisto kansaa valistavien sanomalehtikirjoitusten hankkimiseksi, joita sitten tarjottaisiin varsinkin maaseutulehdille. Kokous pidettiin salaisesti, niinkuin tarpeellista oli, ja varmimmaksi paikaksi katsottiin Kansanvalistusseuran toimisto kaukana Töölöössä. Siihen oli saapunut kymmenkunta eri aloilla toimivaa henkilöä, joiden nimiä en pane tähän julki, koska pääasia on, että heidän mielipiteensä tulevat merkityiksi muistiin.

Kun olin avannut kokouksen selittämällä sen tarkoituksen ja esittämällä aikaisemmin laatimani kirjoituksen nojalla ehdotuksen eetillisen valistustoiminnan järjestämisestä, jonka päätarkoituksena olisi etupäässä sanomalehti- ja muunlaatuisten kirjoitusten kautta taistella sitä valhetta ja vääryyttä vastaan, joka on yhteiskuntaa vuosikausia myrkyttänyt ja lopuksi kansamme veljessodan kauhuihin saattanut, ja läsnäolleet suhtautuneet mitä myötätuntoisimmin esitettyyn ajatukseen, valitsi kokous puheenjohtajaksi minut.

Kysymyksestä syntyi vilkas ja monessa kohden syvälle uurtava keskustelu, johon nykypäiväin raskaat olosuhteet loivat vakavan sävynsä. Ajatusten vaihdosta kävi ennen kaikkea selville suunnitellun valistus- ja uudistustyön ehdoton tärkeys, johon nähden kaikki puhujat olivat poikkeuksetta yksimieliset; ainoastaan käytännöllisissä kysymyksissä ilmaantui jossain määrin eriäviä mielipiteitä. Eri puhujain lausunnoista mainittakoon seuraavaa:

Ensimäinen puhuja , joka aloitti keskustelun, huomautti, että kyseessä olevan toiminnan menestys tietysti kokonaan tulee riippumaan siitä, missä hengessä ja millä tavalla työ suoritetaan. On olemassa ehtoja, jotka ovat välttämättömästi toteutettavat, jos mieli tosituloksiin päästä. On otettava huomioon se tilanne, joka rauhan päätyttyä syntyy: suuria joukkoja punaisia tullee mahdollisesti lähetettäväksi vankileireihin. Toisia heistä muuttanee Venäjälle. Tuhannet ovat kaatuneet. Kaikkien näitten perheet joutuvat työttöminä tuuliajolle. Tehtaat ovat seisahduksissa. Leipää ei piankaan saatane. Ja monessa paikoin ei työnhaluisia punaisia varmastikaan oteta vastaan. Asiain näin ollen, arveli puhuja, ei mainitunlaatuinen kirjallinen toiminta yksinomaan paljoakaan tepsi. Sillä ei semmoisenaan tule olemaan tarpeellista vastakaikua. Eetillinen opetus menee yli päitten. Onhan jo monesti kuultu lastenkin herjaavan: "En perkele välitä Jumalasta enkä saatanasta!" Se valistustyö, joka tässä on kyseessä, olisi sen vuoksi siihen tapaan järjestettävä, että se todella niin hyvin aineellisesti kuin henkisesti nostaisi . On asetuttava mikäli mahdollista ymmärtävälle kannalle. Ei saa kaikkea syytä toisten niskoille heittää. Porvarillisellakin taholla on virheitä tehty. Kasvatus on kohdistettava myöskin — ja ensinnä — voittajiin. Kansallistunto on osoittautunut heikoksi; siitä on lähdettävä. Yhteiskunnan kosto elköön voiton huumassa nousko yli lain ankaruuden. Johtajia on kyllä kaikella ankaruudella rangaistava, mutta muille on laajassa määrin myönnettävä amnestia. Toisella puolella on jotain hyvitettävä. Vankileireissä olevia ja heidän perheitään on autettava. Yleistä mielialaa on kautta linjan rohkaistava. Rakentavaan suuntaan on toimittava, työkansassa on herätettävä jälleen toivoa ja luottamusta. Nyt suunniteltu toiminta elköön muodostuko porvarilliseksi agitatsioksi: se vain nostaisi vastapuoluelaisten vihaa. Yritys on niin tärkeä, että olisi suunnaton vahinko, jos se supistuisi ainoastaan työksi, jonka kautta yläluokka valaisisi alaluokkaa.

Toinen puhuja ilmoitti melkein kaikin puolin yhtyvänsä edelliseen lausuntoon. Hän huomautti nykyhetken tehtävän jakaantuvan kahdenpuoleiseksi: suoranaiseksi valistustyöksi ja valtiolliseksi uudistustoiminnaksi. Mitä ensinmainittuun tulee, oli puhuja sitä mieltä, ettei niitä henkilöitä, joita etupäässä tarkoitetaan, voida saavuttaa, jos yksinomaan porvarillisissa lehdissä julkaistaan kirjoituksia. Piti sen vuoksi lentolehtien levittämisen ja suullisen toiminnan onnistuneempana, varsinkin jos esittämisen sävy on nostava eikä alaspainostava, jommoista se suinkaan ei saisi olla. Mutta yleistä mielipidettä oli pyrittävä ohjaamaan myöskin valtiollisiin tehtäviin nähden, ja sen työn tuli kohdistua porvarilliseen yhteiskuntaan. — Valtiollisella alalla on taantumuksellista suuntaa vältettävä. Äänioikeuteen ja kansalaisoikeuksiin ei pitäisi puuttua. Nykyinen tilanne on parlamentaarista tietä korjattava. Torpparikysymys on ensi tilassa ratkaistava. Kunnallissosialismia on toteutettava. Kuntien on hankittava itselleen maata, ja sillä keinoin taloudellisesti vahvistettava asemaansa, — Muuten toivoi asian kehittyvän siihen suuntaan kuin edellinen puhuja oli ehdottanut.

Huomautin tähän, että esittämäni suunnitelma kyllä on siksi laaja, että siihen hyvästi mahtuu sekä kirjallinen että valtiollinen työ ja että kirjoituksessani on selvästi viitattu myöskin porvariston syyllisyyteen.

Kolmas puhuja oli sitä mieltä, että asian menestys riippuu etupäässä edellä esitetystä näkökannasta. Porvaristoon nähden on ollut vallalla mitä suurin epäluottamus. Ei mielellään oteta vastaan, mitä siltä taholta sanotaan. Jos vielä kostotoimiin ruvetaan, niin yhä pahenee asia. Luottamusta on saatava syntymään eri kansanluokkien välillä. On tunnustettava, että on meilläkin paljon korjaamisen varaa. Mitä pikimmin on ryhdyttävä uudistustöihin sekä taloudellisella että henkisellä alalla ja niinmuodoin keskenäinen luottamus herätettävä; ainoastaan sillä tavoin voimme toiminnallemme luoda oikeata psykologista pohjaa, ainoastaan yhteiskuntaelämän syvemmälle kyntämisellä valmistaa sivistyksen siemenelle hedelmällistä maaperää. — Oli samaa mieltä kuin ensimäinen puhuja: on ensiksi käännyttävä sivistyneistöön.

Neljäs puhuja kuvaili parilla esimerkillä, miten laajoissa työväen piireissä vilpittömästi uskotaan punaisten taistelevan oikeuden puolesta. Emmekö näe tuhansien heistä horjumatta uhrautuvan uskotellun asiansa hyväksi? Siinä on vakavuutta takana. Meidän on se tunnustettava. Emme voi enää palata vanhoihin muotoihin. Uutta yhteiskuntaa on rakennettava. Synnintunnustuksella on aloitettava. Syyt, jotka tähän tilanteeseen ovat johtaneet, on poistettava. Kotikasvatusyhdistyksen toiminnassa on huomattu, että vain asiat puhuvat . Pelkillä sanoilla ei pitkällekään päästä. — Uudistustyö olisi kohdistettava myös kirkolliselle alalle, sillä kirkkokaan ei ole syyllisyydestä vapaa. Pääasia on, että autetaan eikä paineta alas.

Viides puhuja , kuten edellisetkin, huomautti, että sosialistien puolella katkeruuden juuret ovat hyvin syvällä. Toiminnan muodot olisi siitä syystä tarkoin punnittava. Tilannetta olisi arvioitava laajalta kannalta ja puolueiden välisiä liittymiskohtia , niinkuin ylipäänsä tasoittavia toimenpiteitä ehdottomasti etsittävä. Sosialismia ei ole pidettävä huliganismina — vaikka meikäläisen sosialistisen liikkeen differentiatsiokyky onkin osoittautunut heikoksi. Suurena tekijänä kärsimiimme oloihin on ollut kansamme riippuvaisuus Venäjästä ja myöskin se läheinen suhde Venäjän vallankumouksellisiin, jota sosialistiset johtajat nähtävästi jo kauan ovat ylläpitäneet. Idän painajainen on tilanteeseen paljon vaikuttanut ehkäisten maamme olojen tervettä kehitystä. — Oli muuten sitä mieltä ettei pitäisi tähän eetilliseen toimintaan laajemmassa määrin sekoittaa konkreettista yhteiskunnallista reformityötä, jonka tekeminen kyllä on katsottava erittäin tärkeäksi, mutta jota ei olisi yhdistettävä tähän yleiseetilliseen valistustoimintaan. Siveellisen tunnon syventämistä on nähtävästi aloitteentekijä tarkoittanut, ja puhuja tahtoi tätä pyrkimystä kannattaa. Puoluetyöhön läheisesti liitettynä tämä eetillinen pyrkimys ei saisi riittävää kantavuutta.

Kuudes puhuja asettui uudistuskysymyksiin nähden samalle kannalle kuin edellinen puhuja. Mitä syytöksiin porvaristoa kohtaan tulee, halusi hän jyrkästi protesteerata sitä väitettä vastaan että sisäiseen sotatilaan olisi vaikuttanut aikaisempain puhujain mainitsemat yhteiskunnalliset puutteet. Epäkohtia on, mutta syy nykyiseen olotilaan on venäläisten vaikutus, bolshevistinen henki, joka myrkyn tavalla on meikäläisten vereen tarttunut. Ellei niin olisi, minkä vuoksi käyttäisimme aseita punaisia vastaan?

Seitsemäs puhuja kohdisti ajatuksensa etupäässä tehdaspaikkakuntalaisiin ja nuorisoon. Kansanvalistustyö oli ollut yksipuolista. Siihen oli sitten liittynyt suggestio utopistisesta tulevaisuuden onnesta. Kun tämä utopismi nyt särkyy, aikaansaa se kansan sydämeen haavan, joka ei liene helposti parannettavissa. Tämä katkeruus tulee yhä kasvamaan, elleivät pettymyksestä kärsineet saa vaikeassa tilassaan ymmärrystä osaksensa. Tärkeintä on nousevaan polveen tähdätä työ. Jos se tapahtuu, voi nyt suunnittelun alaisesta toiminnasta olla sangen hyviä tuloksia. — Pyysi erityisesti saada kiinnittää huomiota johtotoimen tärkeyteen.

Ensimäinen puhuja vielä ilmoitti myöntävänsä, että kirjoituksilla maalaislehdissä voisi kyllä hyvin paljon saada aikaan; sillä tavalla voitaisiin esim. luoda opinioni, joka ei ehkä muuten syntyisi. Ja kirjoitusten julkaisemiseen olisi heti rauhan palattua ryhdyttävä, jotta sanomalehdistön suunta ja sävy alusta pitäen tulisi johdetuksi oikeaan.

Kuitenkin tahtoi vielä painostaa sitä, että työttömille ja leivättömille olisi ennen kaikkea hankittava elämisen mahdollisuus. — esim. siirtämällä ne maaseuduille, jossa vielä jonkun verran leipää on ja missä apuväkeä maanviljelystöissä kylläkin kipeästi tarvittaneen. Sillä tavoin saisi heille avatuksi uusia näköaloja. — Tähän lisäsi, että kenties ei olisi paikallaan tässä liittyä mihinkään tarkoin määriteltyyn poliittiseen ohjelmaan; kuitenkin olisi yhteisiä suuntaviivoja ehdottomasti työlle löydettävä.

Kolmas puhuja myönsi kuudennen puhujan olevan siinä oikeassa, että suurimmat syyt epäilemättä ovat toisella puolella. Mutta tämä ei kumoa sitä välttämättömyyttä, että luottamuksen suhde on saatava palautetuksi ja että voittajan puolelta on lähdettävä liikkeelle.

Toinen puhuja lopuksi totesi, että kaikilla näkyi olevan sama pohja ainakin mitä työkansaan istutettujen vääräin käsitysten oikaisemiseen tulee.

Periaatteellisen keskustelun tähän loputtua, tiedusteli puheenjohtaja, olivatko läsnäolijat sitä mieltä, että toimintaan oli ryhdyttävä. Yksimielisesti vastattiin tähän myönteisesti.

Päätettiin asettaa toimikunta, jonka tehtäväksi tuli laatia seikkaperäisempi suunnitelma kyseessä olevaa toimintaa varten.

Nyt on Vilppulan romahdus virallisesti myönnetty tapahtuneeksi. Surusanomaa julistamaan on pantu vallankumouksen kaikkein korkein, itse Manner. Niinkuin voisi ajatella, että jos saksalaisten rintama murtuisi, keisari Wilhelm, eikä Hindenburg tai Ludendorff, toisi siitä sanan kansalleen ja pitäisi heti päälle rauhoittavan puheen.

Manner myöntää, että punainen armeija on ollut pakotettu peräytymään Vilppulasta, että valkoisten joukot ovat jo Tampereella pommittaneet sen esiseutuja, jopa ovat tunkeutuneet rautatielinjalle etelämpänäkin. Ettei tämä pala olisi kovin karvas purra ja niellä, sokeroi Manner sen nyt punaiselle mielelle niin makeaksi kuin mahdollista. Se on tyylinäyte, jota en henno olla selostamatta.

Ketjumme ovat tähän asti edenneet kaikilla rintamilla. Siitä huolimatta ei vihollista saatu ratkaisevasti lyödyksi, sillä se — vekkuli — vältteli huolellisesti ratkaisutaistelua. Mokoma hitaus ei miellyttänyt vallankumouksellisia joukkoja. Tunkeuduttiin sitkeästi eteenpäin varsinkin n.s. Vilppulan rintamalla. "Olosuhteitten vuoksi se tapahtui syvissä kiiloissa. Rintama muodostui pakosta hevosenkengän muotoiseksi ja venyi liian pitkäksi sekä samalla oheni. Tätä meille epäedullista seikkaa käyttivät viholliset hyväkseen (!) ja suuntasivat hyökkäysiskunsa kauemmas sivustoihin yrittäen saartaa pitkien taistelujen väsyttämät joukkomme tuhotakseen ne. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan onnistunut. Vaikeasta asemasta pelastui kaartimme jotenkin ehjänä, perääntyen Tampereelle ja sen lähistölle. Elävä voima säästyi. Kaartin osastojen ja eräiden päälliköiden kylmä harkintakyky ja tarmokkuus sen vaikutti. Aineellista menetystä ei kuitenkaan voitu kokonaan välttää. Muutamia ensin käyttökelvottomiksi tehtyjä tykkejä, vähän ampumatarpeita sekä vähän muuta tavaraa oli pakko jättää kirvelevin mielin."

"Näin muodostuivat tapaukset viime viikolla pohjoisella, Tampereen rintamalla, vallankumouksellisen taistelumme ensimäiseksi vastoinkäymiseksi."

"Lahtarit eivät viivytelleet käyttämästä syntynyttä tilannetta hyväkseen. Samalla kuin ne ahdistelivat Tampereelle perääntyneitä joukkojamme kaupungin ympäristössä, heittäytyivät niiden toiset joukot Kangasalta käsin Tampereen—Lempäälän rautatielinjaa kohden ja näkyivät himoitsevan rautatielle hiukan etelämpänäkin. Tampereen esiseutuja ne pommittelivat suurempaa vaurioita aikaan saamatta. Mutta sekä Tampereella että Tampereen—Lempäälän rautatielinjalla pitävät joukkomme puoliaan, jopa hyökkäilevät taas menestyksellä."

"Tampereen rintamalla kohtasi meitä ensimmäinen merkille pantava vastoinkäymisemme. Älköön sitä sentään suuremmaksi tehtäkö, kuin mitä se on. Vihollisemme nyt kyllä sen johdosta koettavat palkkalaistensa laittamien nimettömien julistusten ja lähettämiensä kätyrien avulla kylvää epätoivon ja epäluulon myrkkyä työläisjoukkoihin rintaman takana, niinkuin ne ovat tehneet rintamallakin. Ovatpa ne saaneet monia itsetiedottomia köyhälistöläisiäkin tarkoituksellisia juorujaan ja valheitaan uskomaan ja levittämäänkin sekä siten tekemään vastavallankumouksellisille suoranaista palvelusta. Vallankumouksellisen armeijamme ja koko työväenluokan on noustava moista vastaan kaikilla sekä aineellisilla että siveellisillä voimillaan. Pidettäköön mielessä, että muilla rintamilla seisovat joukkomme yhä lujina. Toisin paikoin ne etenevät varovasti, mutta varmasti. Tampereen rintamalla saatu raskas isku ei murskannut Suomen työväen nykyistä taisteluvoimaa. Vallankumouksellisen työväen lujissa käsissä on sen asia edelleenkin."

Senkin valkoiset! Parjaavat, provoseeraavat, käyttävät heille edullisia tilanteita hyväkseen.

Se Mannerista. Hän varoittaa lopuksi parjaajista ja provokaattoreista. Ne on nyt ajettu matkaansa. Ja syystä kyllä. Sillä jos niitä ei olisi ollut, ei olisi tappiotakaan tullut.

"Pohjoisella Vilppulan rintamalla olevien joukkojen ollessa voitokkaassa taistelussa lahtarien kanssa, alkoi joukoissamme levitä tietoja: 'Lahtarit tuhonneet oikean sivustamme kokonaan',— 'olemme kokonaan saarrettuja': — huusivat joukkojen sekaan päässeet provokaattorit. Tästä syntyi pakokauhu, kuten tunnettua, sellaisin seurauksin, että joukkomme täytyi peräytyä. Kolme lahtarikaartilaista, jotka ehken kaatuneilta tovereiltamme olivat saaneet korttimme ja siten päässeet joukkoomme, päästivät taistelun kestäessä huudon, että 'päällikkömme ovat pettäneet meidät ja järjestäneet niin, että olemme kaikki tuhon omat', saaden tällä tavoin joukkomme hajalleen. Jälkeenpäin asiaa tutkittua ja epäjärjestyksen saattaneet henkilöt tarkastettua, löydettiin näiden paidankauluksesta lahtarikaartin kortit."

"Nyt ovat asiat pohjoisella rintamalla taasen täydessä järjestyksessä ja painaltavat poikamme hurjalla vimmalla eteenpäin ja saavat piankin korjatuksi ne pienet vauriot, jotka lahtarien provoseeraus aikaan sai."

"Siis, korvat kuuroiksi provokatsionille ja ankarin tuomio sen aikaansaattajille. Siitä riippuu taistelumme pikainen voitto!"

Ei näytä lopullinen voitto olevan kovinkaan tiukassa kantimessa, jos se riippuu vain provokatsion torjumisesta.

Ovathan pohjalaiset poppamiehiä ja muutenkin suuria suustaan, mutta tokkohan ne nyt sentään sanan voimalla saivat Vilppulan rintaman rikki?

Suomen Kansanvaltuuskunnan Tietotoimisto on nyttemmin asettunut suoranaiseen yhteyteen virallisen ranskalaisen tietotoimiston kanssa, jolta se tulee saamaan säännöllisesti tietoja Ranskasta ja muualtakin ulkomailta.

Tietäisikö tämä sitä, että Ranska on lähentänyt välejään niiden kanssa, joiden kanssa sillä on yhteinen vihollinen, Saksa?

Eräs henkilö sanoi tänään jotakin, joka on laatuaan aika originellia. Se ei ole enää valkoinen kanta, vaan oikein lumivalkoinen. Heti kun kapina on kukistettu, pitäisi myöskin, sanoi hän, kukistaa Svinhufvudin hallitus siksi, ettei se ollut paremmin selvillä asemasta eikä ryhtynyt ajoissa tarpeellisiin varokeinoihin uhkaavan vaaran varalta. — Jos niin tapahtuisi, kumoutuisi ainakin mitä tehokkaimmin syytös, että hallitus varustautumisellaan olisi pakottanut työväen tarttumaan aseihin.

Että Tampere on, joskaan ei otettu, niin ainakin saarrettu, siitä on todistuksena se, että junia ei enää ilmoiteta lähteviksi Tampereelle, vaan pohjoiseen. Kai ne pian lähtevät vain itään — ja sinne jäävät. Sääli vetureita ja vaunuja.

Tampereelle on alkanut oikea kansanvaellus pohjoisesta. Kaikki, jotka kynnelle kykenevät, pakenevat valkoisten tieltä.

Järkevimmät sosialistit Tampereella, niiden joukossa osa punakaartilaisiakin, olivat vaatineet suostuttavaksi Mannerheimin uhkavaatimukseen, mutta eivät ole saaneet tahtoansa läpi. Tampere siis täytyy Valloittaa väkirynnäköllä.

Erään isännän luo Kalvolassa oli tullut kaksi hänen rintamalta paennutta renkiään ja pyrkinyt sodasta tarpeensa saatuaan koreasti töihin. Olisivat suostuneet rupeamaan vaikka ruokapalkoille, rahapalkoista ei puhettakaan. — "Eihän maar", sanoi isäntä, "kyll mä sentään teitille palkankin maksan". Miehet neuvottiin halkometsään. Menivät aamuhämärässä ja palasivat sieltä vasta 9:n tienoissa illalla. Siinä tuli koko joukon yli 8 tunnin työpäivä. Isäntä veisteli miehille: "Jos te aiotte näin hassusti huhtoa, loppuu minulta pianaikaa metsä."

Sain vilkaista ruotsinmaalaiseen lehteen t.k. 19 p:ltä. Siinä kerrotaan, että Svinhufvud on silloin ollut matkalla Berliinistä Vaasaan. Berliinissä on ollut suuri banketti, jossa m.m. itse Hindenburg on ollut läsnä. Hän on pitänyt puheen ja vakuuttanut, että Suomi tulee saamaan Aunuksen ja Kuolan niemimaan. Malmössä ovat Svinhufvudia vastassa olleet Suomen edustajat, Tukholmassa A. Gripenberg, H. Gummerus ja H. G. Paloheimo. Myöskin ruotsalaisia viranomaisia on ollut. Svinhufvudia on kutsuttu: "Hänen ylhäisyydekseen Suomen tasavallan presidentiksi."

Tähän kapinaan ryhtymisen puolustamiseksi ja perustelemiseksi on punaiselta taholta esitetty senkin seitsemiä syitä, jotka tekivät sen välttämättömäksi. Melkein joka päivä keksitään joku uusi. Viimeksi uskotellaan tänään "Tiedonantajassa", että työväki tarttui aseisiin pakollista asevelvollisuutta vastaan. Jos nykyinen luokkasota päättyisi porvariston voittoon, olisi vakinaisen sotalaitoksen perustaminen porvariston luokkavaltaa pönkittämään siitä varma seuraus. Sisäinen militarismi olisi Suomeen luotu. Sen avulla kukistettaisiin n.s. sisäinen vihollinen, sisäinen vaara, joka ei ole mikään muu kuin sos.-dem. työväenliike. Sillä Rantakari on eduskunnassa sanonut, että Bismarck on sanonut, että "sosialidemokraatinen kysymys on militaristinen kysymys."

Ja sitäpä se todella ainakin tällä hetkellä tässä maassa onkin. Se kysymys ei meillä ole mitään muuta kuin puhdas militaristinen kysymys, kysymys siitä, kuinka sosialidemokraatinen militarismi meillä saadaan kukistetuksi.

Millaisiksi viralliset kieliolot meidän maassamme muodostuisivat, jos kansanvaltuuskunta pääsisi niitä pitemmälle järjestämään, selviää eräästä pienestä enteestä. Liikenneasiain valtuutettu Emil Elo ja puhelinlaitoksen ylivalvoja Arthur Hellman määräävät, että sen jälkeen kun venäläiset joukot ovat siirtyneet pois, ei ole enään tarpeellista, että venäläisiä sotilaskomissarioita oleilee puhelinasemilla. Koska maassamme oleilee sangen suuri venäläinen siirtokunta, joka ei taida maamme kieltä, on puhelinasemain huolehdittava siitä, että niillä kaikkina vuorokauden aikoina on venäjänkielentaitoisia puhelinyhdistäjiä.

Niin kauan kuin Suomessa on venäläisiä, täytyy heitä siis palvella heidän omalla kielellään. Saatuaan omakielisen _sanan_vaihdon viralliseksi vaativat he tietysti siksi myöskin _kirjeen_vaihdon, mikä tietysti myönnetään, koska heille on myönnetty kaikki muutkin kansalaisoikeudet.

Lienevätköhän venäläiset joukot muuten todella jo siirtyneet täältä pois? Satama on yhä laivoja täynnä ja musta- ja harmaatakkeja liikkuu edelleen kaupungilla.

Tähän saakka on saanut liikkua kadulla klo 9:ään illalla, tästä lähtien vain 8:aan. Ylihuomisesta alkaen suletaan kaikki yksityiset puhelimet. — Nämä määräykset vaikuttavat yhtä virkistävästi kuin "kyyhkyset". Niitä ei ole tässä näkynytkään taas pitkään aikaan. Mutta luultavasti tuli rukinsija jo katsotuksi.

"Työmiehen" joku strateegi punoo ja punoo päätään sillä, että vaikka asema yleensä ja varsinkin Vilppulassa on ollut niin erinomaisen hyvä, niin mikä ihme siinä on, että Vilppulassa sittenkin tuli tappio. Siellä oli tungettu kiilana eteenpäin, siellä oli sivustatkin saatu nousemaan kiilan kären lähettyville ja kuitenkin tapahtui peräytyminen, joka "jostain käsittämättömästä syystä sai paon luonteen". "Joukot on vallannut joku käsittämätön joukkohermostuminen ja he ovat jättäneet asemansa ja mitä edullisimmat puolustuskohtansa, joissa aivan pienillä voimilla olisi voinut estää suurtenkin vihollisjoukkojen hyökkäykset. Perääntymistä ei ole aiheuttanut valkokaartin voimakkuus, ei niiden armeijan ylivoima, vaan, kuten jo sanottu, joukkojemme hermostuminen — ja sanottakoon suoraan — käsittämätön hermostuminen. Sillä sotilaallinen asema ei siihen voinut aihetta antaa. Seurauksena tuosta perääntymisestä oli, että valkokaartilaiset pääsivät häiritsemään äärimmäisen vasemman siiven liikennelinjoja ja etappi-yhteyttä ja siten jonkun verran hidastuttamaan yhtenäistä sotatoimintaa ja tarkoituksia."

Mutta kun hätä on suurimmillaan, silloin on myös apu lähellä. On keksitty keino vastaisten vaurioiden välttämiseksi.

"Yksi ja toinen on jo päässyt selville menettelytavasta, mitä tässä luokkasodassakin on noudatettava, nimittäin yhtenäisen kiinteän strategian sääntöjä. Rintama on luotava yhtenäiseksi ja lujaksi ja liikunta tapahtuu eteenpäin koko linjojen siirtämiseksi. Sissisodan luonnetta ei tällä sodalla ole ollut ja tuskin tulee olemaankaan. Eikä sille sellaista saa asettaakaan, koska voitto saavutetaan mielestäni vain yhtenäisen rintamatoiminnan kautta."

Sellainen yhtenäinen, kiinteä rintama on nyt olemassakin. Se on ainakin Tampereella, siinä muodossa, että suuri osa punaista armeijaa on saarrettu, niin että se ei pääse sieltä yli eikä ympäri. Vahvistaneeko tämä uusi tilanne joukkohermoja, on toinen asia. "Työmiehen" sota-asiain tuntija ainakin vakuuttaa, että sotilaallinen asema ei anna aihetta huolestumiseen, vaikkei kuitenkaan sovi liikoja vaatia. "Armeijamme voittaa, vaikkei kädenkäänteessä".

Yhä selvemmäksi kehittyy punaisten lehtien taktiikka esittää lukijoilleen asema niin edullisessa valossa kuin suinkin. Suurten tappioitten jälkeen oli näkyvissä hetken hätkähdys, mutta nyt ovat maltilliset ja järkevät ainekset sysätyt syrjään ja punaisimmat ja mielettömimmät saaneet omien riviensä keskuudessa voiton — ainoan, minkä tähän asti ovat saaneet. Kaikki on suuremmoisessa kunnossa, sekä siviilipuolella että sotapolulla. "Vallankumouksen voitokas kulku on riemastuttava huomio tällä hetkellä". "Valtiohallinto, kunnallishallinto, oikeuslaitos, kaikki on työtätekevä kansa hionut oman kuvansa mukaan."

"Keski-Suomi ja Pohjois-Suomi ovat vielä lahtarien hallussa." Mutta pian toivotaan vallankumouksen punaisen lipun "liehuvan pelastuksen merkkinä Pohjolassa."

Hyvää tuulta koetetaan ylläpitää myöskin lupauksilla Venäjältä pian saapuvista viljajunista.

Jonkun esseistin pitäisi kirjoittaa tutkimus tämän vallankumouksen aikana esiintyneistä kaunokirjailijoista. Olen tainnut jo ennenkin kosketella tätä asiaa. Useilla heistä on jo jotenkin vakiintunut tyylinsä, joka kylläkin vetää vertoja monen porvarillisen kirjailijan tekeleille. Heillä on monesta meikäläisestä etuote sikäli, että heillä on aatteensa ja asiansa, jonka puolesta he taistelevat. Sitä selväperäisyyttä puuttuu meidän puoleltamme. Kirjailijat useimmiten nousevat syvistä riveistä. Tämä aikakausi mahdollisesti herättää uusia kirjailijoita siltä taholta. Syntyy sekä valkoinen kirjallisuus että punainen, jotka iskevät yhteen, niin että säkenöi. Kummankin puolen paatos kumpuu esiin eri lähteistä. Inspiratsio tulee saamaan aiheitaan elämyksistä, muistoista ja aatteista, jotka elävät perimätietona niissä kansan kerroksissa, joista kirjailijat nousevat. Oppositsiokirjallisuus tulee olemaan hirvittävän punainen ja järkyttävä. Moni Homsantuu tulee huutamaan eri äänilajeissa: "Teidän lakianne ja oikeuttannehan minun pitikin ampuman!" — Tähänastinen helisevä romanttinen isänmaallinen runous on elänyt aikansa. On vuotanut verta, on olemassa hautoja, syyttömienkin hautoja ja haamuja niiden ympärillä, jotka herättävät syyttäjiä, Daniel Hjorteja. Sovittajat, lopullisen oikeuden jakajat, tulevat vasta jälemmä. Johtuu mieleeni Zola ja V. Hugo, "Germinal" ja "Les misérables". Se kurjuus, joka tästä sodasta seuraa, ne olot, jotka olivat sitä ennen ja jatkuvat sen jälkeen, vaativat ruoskintaa syyllisille. Ei ne hyvällä poistu, ei itsestään vieläkään, vaikka olisi kuinkakin muka nyt herätty. Kun välitön vaara on ohi, ollaan entiseltään. En toivo , vaan pelkään niin olevan. Kumouksen henki ei ole tukahdutettu, vaikka nykyinen kapina kukistetaankin. Kirjailijat valmistavat sitä uutta kumousta, miten se sitten tapahtuneekin. Köyhälistön vapautumisen ja valtaan pyrkimisen aate kulkee jo nyt ja on kulkenut enemmän tai vähemmän läpikäyvänä tendenssilankana suomalaisessa kirjallisuudessa. Kramsu, Minna Canth, Maila Talvio, Arvid Järnefelt. Ne traditsiot tulevat yhä edelleen elämään ja kehittämään uutta. Kirjallisuudessamme on "punaista" lointa enemmän kuin on ehkä huomattukaan. Eivät ne Meurmannit y.m. yhteiskunnan ja kirkon säilyttäjät turhaan omalta kannaltaan kauhistuneet ja pauhanneet. Ja Nuija-sodan ihannoiminen — mitä olivat Ilkat ja Poutut muuta kuin aikansa "punaisia"? Heihin he usein vetoavatkin.

Ja Rantamala ja Lehtimäki! Sanottakoon nyt Rantamalasta mitä tahansa, niin on hän, millä nimellä nyt liekin, ilkeimmissäkin pamfleteissaan iskenyt, joskin useimmiten harhaan, niin myöskin usein oikeaan. Hänen kirjailijapsyykensä tutkiminen olisi mitä mielenkiintoisin puhtaasti psykiaatriseltakin kannalta. Hän kuuluu elävän täydellisenä erakkona, harva hänet on nähnyt ja tuntee. Hänestä on tullut vallankumouksen huuhkain. Ääni kuuluu, kaamea ääni rotkoisesta korvesta, josta hän ilmiantaa, yllyttää ja usuttaa nimeltä mainitsemiensa henkilöiden kimppuun, m.m. porvarillisten kirjailijavirkaveljiensäkin. Hänen kauttansa pääsee tunkemaan koko pitkälle heikäläisten sieluun, sen hyvään ja pahaan. On nähtävästi hurmioitunutta innostusta, mutta samalla kataluutta, matalamielistä kateutta, joukahaismaisuutta. Varsinkin Lassilana hän on tavattoman vähässä asiallisuudessa, suunnattomassa kertautuvassa sanatulvaisuudessa ja onttoudessa näyte niistä puolista suomalaista rotua yleensä ja varsinkin sosialistista kirjailijaa.

Eräs meriupseeri on kuulema kertonut, että Suomenlahdella jossain, Helsingin kohdalla, olisi nähty neljä saksalaista risteilijää, joista yhden nimi on "Mainz".

Tänään, pitkänäperjantaina, avaa eräs kirjoittaja M. P. kirjoituksessa "Ennen ja nyt" "Tiedonantajassa" monia mietteitä herättäviä perspektiivejä menneisyyteen, katsoessaan sitä nykytapahtumien valossa.

"Viime sunnuntaina tulin", kirjoittaa hän, "Helsingissä kulkeneeksi pitkin Ludviginkatua, Tultuani talon n:o 8 kohdalle näin siinä sijainneen vanhan puurakennuksen olevan puretun, ainoastaan kivijalka oli enää jälellä. Rakennuksen näkeminen raunioina sai minut pysähtymään. Kuinka monta muistoa siihen liittyi, kuinka monta ajatusta se toi mieleen! Tuossa kadonneessa rakennuksessahan oli ollut Godenhjelm -puolisoiden koti, se lämmin liesi, josta valoa ja rakkautta oli virrannut maamme tietoa kaipaavalle, kovaosaiselle suomalaiselle väestölle. Muistin, kuinka nuo molemmat manalle menneet henkilöt olivat Helsingissä opettaneet tiedon alkeita työväestölle aikana, jolloin ei vielä ollut maassamme kansakouluja eikä opettajaseminaareja. Muistin, kuinka he olivat työskennelleet kirjallisuuden alalla valistusta levittäen, kuinka he olivat mukana suomalaista tyttökoulua perustamassa, kuinka se heidän vaalimanaan kasvoi ja varttui levittäen tietoja ja sivistystä laajoihin piireihin. Muistin aikoja, jolloin Suomessa ei ollut kuin neljä sivistynyttä perhettä, joissa suomi oli kotikielenä, ja heidän perheensä, heidän kotinsa oli yksi näistä. — Nyt oli se siinä edessäni raunioina, mutta mitä siitä — tämän kodin asukkaat olivat suorittaneet tehtävän, jonka vaikutukset eivät katoa, vaan kantavat kauas tulevaisuuteen tuoden kansallemme siunausta."

"Näin ajattelin, nyökkäsin päätäni vanhalle talolle jäähyväisiksi ja jatkoin matkaani. Olin niin ajatuksiini vaipuneena, että tuskin huomasin väkijoukkoa, joka oli keräytynyt lähellä olevan Erottajatorin kulmaan. Jouduttuani sen keskelle, huomasin kaikkien silmäin olevan luotuina Bulevardinkadulle päin, josta juuri alkoi tulla näkyviin ruumissaattue niin pitkän pitkä — valkoisia arkkuja, arkkuja, joissa lepäsi nuoruutensa ja miehuutensa parhaassa voimassa kaatuneita kansalaisiamme. Ja mikä oli heille surman tuottanut? Toisen kansalaisen murha-ase. Nuo vainajat, jotka siinä viimeiseen lepoon saatettiin, ne olivat työläisiä, ja ne, jotka heidät olivat surmanneet, ne olivat maamme parempiosaiset, maamme sivistyneeseen yläluokkaan kuuluvat henkilöt. Jäin kuin jähmettyneenä seisomaan paikalleni. Tämäkö oli se siunaus, joka oli koituva kansallemme, kun tiedon valo pääsisi leviämään kansan syviin kerroksiin?"

"Oi, te vanhat, jotka tiedon siemeniä kansaan levititte, ettekö ymmärtäneet, että tiedon puun hedelmä antaa ymmärrystä, että kerran tulee hetki, jolloin niiden silmät, jotka siitä hedelmästä ovat syöneet, aukenevat ja he tulevat astumaan teidän eteenne sanoen: Antakaa meille enemmän tietoa, antakaa meidän päästä tiedon lähteiden luo. Elkää ravitko meitä henkisesti ja ruumiillisesti niillä muruilla, jotka rikkaiden pöydiltä putoavat, vaan antakaa meidän istua samojen pöytien ääreen, joiden ääressä itse istutte ja jossa nälkää ja janoa kärsivä sielumme ja ruumiimme voi tulla ravituksi."

"Nyt on se hetki tullut, jolloin Suomen työväestö valveutuneena ja itsetietoisena on astunut etuoikeutetun yläluokan eteen nuo sanat huulillaan. Ja tällä yläluokalla, tällä sivistyneellä säädyllä, tällä entisellä valistuksen levittäjällä ei ole ollut muuta vastausta antaa kuin surman isku. Veriin asti kurittajana, tappajana esiintyy nyt tuo entinen ystävä. Ja tätä teloittajan tointa harjoittaessaan puhuu hän kerskaten uskonnollisuudestaan ja kristillisyydestään. Eikö huomaa hän, kuinka kaukana hänen menettelynsä on siitä opista, jota hän tunnustaa?"

"Pois murha-aseet! Luopukaa, te elämän kukkuloilla eläjät, itsekkäistä pyyteistänne ja luokkaeduistanne, lyökää veljen käsi työläiselle, kansalaisellenne ja ihmisveljellenne, tuokaa tietonne ja sivistyksenne niinkuin edelläkävijänne kansan vainiolle, ja se vainio on kasvava viljaa, joka riittää henkiseksi ja ruumiilliseksi ravinnoksi jokaiselle työtä tekevälle Suomen kansalaiselle."

Tämmöisiin mietteisiin hän johtuu, tuo vanha sosialisti. Sen kiitoksen hän antaa noille kahdelle vanhalle. Kiittää kyllä ohimennen siitä, mitä on saanut, mutta vaatii samassa enemmän, paneepa miltei heidän syykseen sen, missä nyt ollaan. Kiittämättömyys tietysti on aina maailman palkka. Moni lapsikin syyttää vanhempiaan siitä, mitä ei ole saanut, muistamatta, mitä on saanut. Monesta laiminlyömisestä kai vanhoja suomenmielisiä esityöntekijöitä, samoin kuin heidän työnsä jatkajiakin, voitaneen moittia. Mutta syyttää heitä ja meitä siitä, että kansan valistamiseksi ei olisi tehty kaikkea, enemmänkin kuin mitä kohtuudella voidaan vaatia, se on väärin. Kyllä tässä maassa ainakin Godenhjelmien työn tapaista työtä on koetettu suorittaa hengästyksiin, uupumukseen asti, sekä yksilöllistä että yleistä, ettei sen suorittajia ainakaan pitäisi syyttää punakapinan syntymisestä. Ei ole syy kansanvalistuksen antajain, vaan sen ottajain. "Valistusta" on annettu yhtäkkiä ehkä liian paljonkin, jotta sitä olisi jaksettu sulattaa. Mutta ne valistajat eivät ole Godenhjelmien työn jatkajia, vaan sen tukehduttajia. Godenhjelmien hyvän hengen vako on kasvanut rikkaruohoa, jota siihen pahat henget ovat kylväneet. Murha-aseet eivät olleet heidän eivätkä he ole sodan uhreista missään vastuussa.

Tämänlaisia mietteitä olisi heidän talonsa, vanhan valonahjon, sijan näkemisen pitänyt herättää, talon, joka purettiin uuden valonahjon rakentamiseksi sijalle.

Sillä sijalle oli määrä kohottaa uusi talo Helsingin Sanomille, jonka kapinalliset ensiksi valtasivat ja jossa väkivalloin painetaan "Tiedonantajaa", kapinallisten ja suomalaisen sivistyksen suurimpain vihollisten pää-äänenkannattajaa. Jos Godenhjelmien elämäntyön riittämättömyyttä vaikeroidaan, olisi osoitteen pitänyt olla kokonaan toinen, olisi ollut sanottava: Noin ne vanhat opettivat oikein, näin me lapset käytimme sitä väärin.

Puhelinasemalta ei enää vastata. Täytyy siis alkaa toimittaa asioitaan ilman sitä mukavuutta. Eipä sillä, että tuosta enää pitkään aikaan olisi ollut mitään hyötyä, kun keskustelujen päiväntapahtumista ja kysymyksistä kuitenkin on täytynyt kulkea toisia teitä. Tämä uusi vaihe tuntuu, melkein vaihtelulle tässä yksitoikkoisuudessa. Ja onhan se taas pieni askel lopun lähenemistä kohti. Sulku tuskin enää kestää kauankaan.

Laivan upotessa pistävät kaikenlaiset pikku hiiret päänsä esille piipittäen sovitteluista ja rauhanehdoista, nähtävästi vain oman henkensä pelastukseksi. Niinpä asianajaja John Svanljung soitti minulle ja pyysi päästä puheilleni. Edusmies Orasmaa kuuluu tarjonneen jollekin rauhaa aivan mahdottomilla ehdoilla. Uuden hallitusmuodon pohjaksi olisi pantava kansanvaltuuskunnan tekemä, ja hallitukseen otettava yhtä monta sosialistia kuin porvarillista. Tarvinneeko sanoakaan, ettei se semmoinen kävele. Valpaskin liikkunee taas samoissa hommissa.

Luettuani sen, mitä tässä tulen siteeraamaan, minä kohautin olkapäitäni ja nakkasin lehden luotani. Se nyt on sitä tavallista kiukkua ja väärentelemistä. Koetetaan uhkailla oman voimattomuuden ja vihan tunnossa milloin milläkin. En liitä sitä päiväkirjaani. Mutta kun ajattelin vähän tarkemmin, tutkin itseäni, niin siteeraan sen sittenkin. Eräs L. M—n "Työmiehessä" kirjoittaa siitä vaarasta, jonka hän uskoo uhkaavan meitä saksalaisten puolelta, jahka ne, tänne kutsuttuina, saavat täällä jalansijan.

"Saksan korkealla kehitysasteella oleva kansa voi helposti saksalaistuttaa Suomen, se tietysti kuuluu Saksan suunnitelmiin, paljaasta hyväntahtoisuudesta se ei avusta porvareita. Venäjän ei sadan vuoden aikana onnistunut venäläistyttää tätä maata, mutta se ei todista sitä, ettei saksalaiset siinä onnistuisi. Kun venäläiset valloittivat Suomen, oli silloin koko kansa sitä vastustamassa. Suomen onnistui Venäjän sortovaltikankin alla kohota aineellisesti ja henkisesti korkeammalle tasolle orjuuttajaansa. Suomalaiset ovat yksimielisinä olleet venäläistyttämistä vastustamassa, työväestö on siinäkin paljon tehnyt. Kaikesta tästä on ollut seurauksena, ettei Venäjän verisen tsaarivallan onnistunut muuttaa tätä maata venäläiseksi kuvernementiksi, johon se hellittämättä kaikin keinoin pyrki. Nyt on asia aivan toinen. Saksan sotajoukot tulevat tänne 'pelastajina'. Avosylin ottaa porvaristo vastaan ulkolaiset ruoskan heiluttajat, hartaita rukouksia on saatu merien taakse lähettää, ennenkuin tähän tulokseen on päästy. Tekivätpä saksalaiset täällä mitä tahansa, porvaristo kuitenkaan ei vastusta. Onhan porvaristolla ennestäänkin suhteita Saksaan. Oppineissa piireissä on tähänkin saakka ollut sangen läheinen vuorovaikutus Saksan kanssa. Siellä heidän mielestään kaikki on ollut mitä mallikelpoisinta, esimerkiksi kelpaavaa. Nyt sitten saksalaiset, jos he todella tänne tulevat, tuovat sitä kuulua järjestystään, kuuluja oppineitaan, sotaherrojaan ja aatelisjunkkareita, teollisuuskapitalisteja ja virkaherroja. Ylemmät virkapaikat annetaan saksalaisille herroille, saksalaiset pohatat rupeavat määräilemään teollisuuden alalla ja saksalaiset sotaherrat asetetaan sotajoukon johtoon. Edelleen saksankieli asetetaan sellaiseen asemaan, että ilman sitä ei pääse vaatimattomimpaankaan tehtävään. Se määrätään pakolliseksi aineeksi seminaareihin ja lopuksi kansakouluihin. Ruotsalainen yläluokka mukautuu saksalaiseksi, eikä siitä ole mitään haittaa, sehän on nykyäänkin puoleksi saksalaista. Heistä siis muodostuu saksalaisten kanssa sellainen muukalaisien yläluokka, joka kokoilee kaiken vallan käsiinsä, niin valtiollisella kuin taloudellisella alalla. Suomalainen kansa, työväen luokka, saisi olla juhdan asemassa, jota ehkä komennettaisiin sen omalla kielellä. Sitä sortaisi ja nylkisi muukalainen yläluokka mielin määrin. Ruoskijaksi ja pyöveliksi taitaisi suomenkielinen porvarikin sentään kelvata."

Tähän sanon: jos niin käy, niin kai täytyi. Mutta kuka sen siihen vei? Ilman punaisten alkamaa kapinaa ja turvautumista venäläisiin ja ilman heidän pidättämistään täällä ei olisi ollut pakko kutsua saksalaista maahan. Sanotaanhan, että paha on pahalla poistettava. Myrkyn täytyi saada vastamyrkkyä. Kahdesta pahasta on nyt kai Saksan paha oleva vähempi kuin Venäjän oli ja varsinkin olisi tullut olemaan. Jos oli valittava, ei ole epäilystä, kumpi oli valittava: saksalais-porvarillinen — vaiko bolshevistis-punakaartilainen.

Eikä ole vähemmän kaamea ja vähemmän uskottava se toinenkaan tulevaisuudenkuva, jonka sama kirjoittaja maalaa mielensä katkeruuden pohjalta.

Hän puhuu "lahtarien" tässä sodassa muka harjoittamista hirmutöistä, murhista ja kuolemantuomioista. Ne tulevat aina pysymään muistissa, ne elävät kansassa, äiti kertoo niistä lapselleen, lapsi jälleen lapselleen. Niiden tekojen muisto, niiden kirous, kulkee perintönä polvesta polveen. Työmies ja porvari tulevat tässä maassa olemaan vastakkain. "Tuhkassa kytevä hiili saattaa pitkät ajat pysyä tulisena, vaikka se näyttää aikoja sitten sammuneelta. Pienestäkin tuulen henkäyksestä se saattaa liekkiin leimahtaa, sytyttää ympäröivän kulon, metsät, kylät, kaupungit, eikä sitä silloin mikään voima kykene sammuttamaan. Työväen nyt kärsimät veriteot, siihen isketyt haavat, tulevat olemaan niitä tulisia hiiliä, jotka kytevät sen mielessä. Ison vihan ajasta on kulunut jo 200 vuotta, mutta vielä tänäpäivänäkin tapaa Suomen saloilla vanhuksia, jotka perimätietojen nojalla kertovat sen ajan hirmutöistä. Ukkovaari on kertonut nuoremmille, tämä vuorostaan lapsilleen. Ja vielä nytkin vuosisatojen takaa saattaa moni käsi nyrkkiin puristua, moni kuuntelija kirouksen lausua, kuunnellessaan menneitä kauhuntöitä. Nyt tehdyt hirmutyöt eivät tule katoamaan tämän ajan verivirtoihin työläisten mielistä. Porvari ja työmies ovat taistelukannalla niin kauan kuin anastukseen ja sortoon perustuva järjestelmä on pystyssä. Uusi vallankumous tulee luonnon lain välttämättömyydellä olemaan kehityksen tuloksena."

Täydennän tätä kuvaa sikäli, että sama viha, minkä kirjoittaja uskoo tulevan elämään työläisissä porvarien hirmutöistä, elää myöskin porvareissa punaisten monta vertaa kaameammista.

Olin unohtaa, että huomenna on pääsiäinen, jolloin sovittaja nousi kuolleista.

Tokoi on nyt päivän sankari. Hän on saanut viljajunansa — 30 vaunua — saapumaan Siperiasta Helsingin asemalle. Ainakin väitetään, että se on viljaa ja että vilja, mikä on tullut, on tullut Siperiasta, jollei kaikki ole tekaistua teatteria — Aarne Orjatsalokin on siinä mukana — niin on juna lähtenyt täältä helmikuun 19 p:nä ja saapunut Omskiin maaliskuun 7 p:nä, josta palattiin Pietariin t.k. 29 p:nä ja oltiin täällä eilen illalla.

Se otettiin vastaan suurilla juhlallisuuksilla. Itse Manner oli vastassa Riihimäellä ja piti tietenkin puheen. Väliasemalla junaa tervehdittiin suurilla juhlallisuuksilla, jotka saavuttivat huippunsa Helsingissä. Matka oli kestänyt 41 vuorokautta. Ei "Työmies" aivan suotta kehaise, että tapaus on yksi historian merkkitapauksia. Se on lyönyt porvarilliset provokaattorit ja työväen häpäisijät auttamattomalla häpeällä ja osoittanut, että siihen, mihin porvarillinen hallitus ei koskaan olisi pystynyt, pystyy työväki ja sen asettama hallitus.

Junan pysähdyttyä Helsingin asemalle nousee sen etupäässä olevan matkustajavaunun rappusille O. Tokoi ja lausuu junan miehistölle tervehdykset. Hän huomauttaa maaliskuun päivien suuresta merkityksestä. "Kolme vuotta sitten oli muutamia ihmisiä niistä piireistä, jotka sen katsoivat tarpeelliseksi, kokoontunut samalle laiturille vastaanottamaan Venäjän tsaaria, joka matoilla peitettyä laituria myöten astui kaupunkiin. Vuosi taaksepäin otettiin samalla laiturilla vastaan Venäjän porvarillisen vallankumoushallituksen lähetit Roditshev ja vähän myöhemmin Stahovitsh ja Kerenski, ja tästä päivästä vuosi takaperin otettiin vastaan entisen kukistuneen hallituksen päällikkö Svinhufvud, jonka porvarilliset kukittivat. Nyt maaliskuun 30 p:nä olemme kokoontuneet vastaanottamaan Suomen vallankumouksellisen köyhälistön leipäjunaa, joka toisesta maasta ja suunnattomien matkojen ja lukuisien vaikeuksien takaa on tuonut Suomen työläisille leipää, joka on sittenkin elämän todellinen voiman ja elämän lähde. Se on ollut mahdollista vain sen kansainvälisen solidarisuuden vuoksi, joka eri maiden köyhälistöjen kesken vallitsee. Täten on pantu alku myöskin todelliselle kansainväliselle kaupalle.

"Muistuttaen, että juna on päässyt perille kaikista niistä epäluuloista ja valheista huolimatta, mitä sen johdosta on täällä levitetty, kohotti Tokoi lopuksi 3-kertaisen eläköön-huudon ihmiskunnan tärkeimmälle ravintoaineelle: leivälle.

"Tämän jälkeen Rautatieneuvoston puheenjohtaja Myrsky rautatiehallinnon puolesta tervehti saapunutta junamiehistöä, kutsuen heidät kahville rautateiden hallintorakennukseen, jonne myöskin soittokunta siirtyi.

"Hallintorakennuksen ravintolassa kajautti torvisoittokunta ripeän marssin, minkä jälkeen taiteilija Aarne Orjatsalo lausui muutamia reippaita sanoja tervehdykseksi pitkältä matkalta saapuneen junan miehistölle, kohottaen 3-kertaisen eläköön-huudon".

Se, että kohotetaan eläköön-huuto leivälle, tapahtuu luultavasti ensi kerran maailman historiassa. Ennen vanhaan syömään ruvettaessa vain ristittiin kädet ja siunattiin jumalanvilja.

Irmari Rantamala on valinnut tämän päivän selvittääkseen välinsä itsensä ja jumalan kanssa. Kirjoitus, jonka nimenä on "Oman itsensä edessä", on valaiseva tämän miehen samoinkuin monen muunkin sikäläisen sisäisen minän ymmärtämiseksi. Se opettaa samalla, mihin perustuu se kirkon ja sen opin viha, joka ei-kristillisissä sosialisteissa on tunnusmerkillistä. Pitkästä kirjoituksesta lainaan näytteeksi vain joitain otteita.

"Johdun tätä kirjoittamaan tietämättä miksi. En tiedä koskaan tahtoneeni heittää jumalia kivillä, mikäli olen jaksanut hitusenkaan uskoa niiden olemassaoloon. Mutta sitä uskon voimaa minulla ei ole koskaan ollut. Jokainen hetki on vain synnyttänyt minuun yhä syvemmälle sen vakaumuksen, että tarut jumalista on ihmiskunnan suurin ja taikauskoisin petos. Olen tuhannesti koetellut kuunnella pääsiäiskellojen soittoa elämän lakkaamattomasta syvyydestä, mutta aina on niistä kelloista kantanut korviini se surullinen todistus, että kristinusko ei ole jaksanut jalostaa ihmiskuntaa rahdunkaan vertaa, ei Kristus-jumalan veri pestä ja puhdistaa ainoaakaan ihmissydämen nurkkaa. Pakanamaailman syvyydestä voin poimia lukemattomia nimiä, jotka edustavat korkeampaa moraalia kuin ainoakaan kristinuskon pappi. — Pakanamaailma ei ole polkenut ihmistä koskaan niin syvään orjuuteen kuin on polkenut nykyinen, kristinuskon merkeissä vaeltava yhteiskunta, ja kuvaavaa on, että sitä orjuutta, jonka on luonut juuri kristinuskon ja nimenomaan Kristuksen uskon hegemonian alainen yhteiskunta, sitä orjuutta hävittämään, orjia vapauttamaan ovat astuneet ne ja ainoastaan ne miehet, jotka ovat tehneet kynnyksensä niin korkeiksi, että jumalat eivät voi heidän huoneeseensa tulla. Onhan suorastaan vihlovan hädän ja häpeän huuto sekin näky, että esim. Suomen orjien hartioilla on samainen Kristus-jumala tuhansine pappeinensa tullut milteipä raskaimmaksi kuormakiveksi. Hänet ristiinnaulittiin ryövärien keskelle. Olisiko siinä elämän verinen, vihlova ja syvä ironia lausunut tuskallistakin tuskallisimman ennustuksensa? Hänen pappinsako, Kristuksen papit, ovat aina ylinnä elostelleet orjien hartioilla, ryöväten ja riistäen nyt kuten muinoin? Olisiko todellakin Jeesus Joosefinpojan elämän tragiikka ollut niin syvä, että hän elämänsä päättyessä naulittiin ikuisiksi ajoiksi ristinpuuhun — ryövärien seuraan, riistäjien herraksi ja jumalaksi?"

"Kysyt. Et saa vastausta. Kun puhelen itseni edessä, kun etsin itsestäni, minkä jalostavan vaikutuksen on kristinusko minuun itseeni tehnyt, niin on kuin vajoaisin johonkin syvään pimeyteen, josta kuuluu vain veristen pääsiäiskellojen etäinen ja salaperäinen sointi. Saat aavistuksen jostain taikauskosta ja hätäännyt, et tiedä minkä edessä. — Kuitenkin hiipivät joskus huoneeseen hetket, jolloin maailma tuntuu olevan entistäkin etäisempi. Mieleen virkoaa joku lapsuuden hellä muisto hiljaa kuin yksinäinen kaino kukka keväthankien alta. Kun tutkin itseäni ja monia mietteitäni, niin minun ylleni silloin leviää se rauhallinen usko, että olen jo syntyissäni ollut irti kaikista jumalista. Olen joskus yksinäisyydessä itkenyt yhtä ja toista siellä kaukaa muistellessani. Olin tuhannesti sydämelläni tuntenut, että jumalankieltämykseni, vaistomaisen halun tulla toimeen ilman jumala-usvia olen perinyt jo isäni verestä, suomalaisen talonpojan verestä, talonpojan, joka naivin lapsen hartaudella vähintäin kerran päivässä kiersi pientaria myöten peltonsa nähdäkseen sen viljan kasvun, toisten sille lapsen hartaudelle nauraessa. Muistan keväisen hiljaisen tou'onteonpäivien päivän, jolloin isäni kylvi, minun — olin noin kuusivuotias — tapani mukaan hänen edellään 'siemenellä kulkiessa' näyttääkseni kylvöksen nojaa. Isäni istahti hetkiseksi siemensäkille, mietti ja puheli sitten minulle: 'Kylvetään. Sanotaan jumalien lainaavan kasvun', alkoi hän ja lisäsi: 'Mutta jos, poika, kerran kylvät, niin kylvä semmoinen siemen, että pellostasi häviävät sekä jumalat että muut ohdakkeet.' Tämä on minulla sittenkin isäni jättämä suurin, oikeastaan ainoa perintö ja monesti minä olen tuntenut hiljaista rauhaa ja ylpeyttäkin siitä — että se on juuri talonpoikaisisän, suomalaisen talonpojan jättämä perintö. Vasta sitten, kun minulle lopullisesti lakkasivat kuulumasta kaikkien jumalien äänet, alkoivat minulle ennen autioon korvaani ilmestyä ja kuulua orjien ja kärsivien apua anovat äänet. Paljonhan, oikeastaan kaikki olisi pitänyt elämässäni olla toisin, mutta myöhä on syyttää itseänsä, ei sillä mikään parane. Lamppu vain kituen palaa, pääni köyhtyy hiuksista, mieli käy raajarikoksi. Isäni jättämä kylväjäperintö on jäänyt kylvämättä silloin, kun vielä käsissäni, oli miten oli, tuntui olevan kylväjän täysi voima. Nyt ovat kylvöaikani jo ohi, sillä kädet ovat jo aikoja rauenneet. Se perintö, jonka suomalainen talonpoika kerran jätti pojallensa, on jäänyt kuolleeksi peniksi, sillä nyt ovat päästäni hiukset lähteneet, sanani ovat köyhät ja maailmani on huvennut pieneksi hökkeliksi, jossa ei ole enää muuta kuin köyhyyden suuri rikkaus. Mutta hyvä niinkin. Kylväkööt rikkaat kylväjät."

"Ja miten paljon siihen isän perintöön sisältyikään! Pääsiäiskellojen varassa kulkenut ihmiskunta seisoo parastaikaa oman verisen vararikkonsa edessä. Jumalien ja niiden kirkon johdolla vaeltanut maailma seisoo syvimmän onnettomuutensa raunioilla. Inhimillinen moraali, joka oli laskettu Kristuksen veren varaan, on näinä päivinä lopullisesti vajonnut rikollisesti vuodattamansa ihmisveren mereen. Huone ei ollut siis kalliolle rakennettu. Nyt kauheimman hädän hetkellä oli ihmiskunnan pelastajiksi täytynyt astua juuri niiden, jotka ovat ainaiseksi ovensa jumalilta lukinneet. Näissä ja monissa muissa tuskallisen syvissä tosiasioissa on Suomenkin köyhälistölle vihjaus siitä, mitä teitä kulkien sen on lähdettävä vapauttaakseen henkensä ja vapautuakseen orjuudesta. Jokainen jumalien luota pois astuttu askel vie ihmistä ylöspäin."

"Niin uskon, uskon levollisesti enkä katkeruudella. Vaikeahan on seisoa sen tosiasian edessä, että jumalien vereen hukkuneen ihmiskunnan nyt täytyy etsiä pelastusta omasta verestänsä, mutta sen lujan ja raskaan tosiasian edessä ei auta enää muu kuin vaieta ja olin sen todistajana. Ehkä on niin, että ihmiskunta ei voinut enää peseytyä ja puhdistua muussa kuin omassa veressänsä. Sotaa, nykyistä syvää murhenäytelmäähän on kristinuskon vaikutuksen alainen porvarillinen moraali suositellut kansojen kasvattajana ja karkaisijana. Niin tekee esim. suomalainen Snellman valtio-oppinsa filosofiassa, jossa hän ihannoi sotaa ihmiskunnan ja kansojen fyysillisenä kasvattajana ja karkaisijana."

Saksalaisten vakuutetaan aivan varmasti olevan Hangossa. Ensi viikon kuluessa he ovat täällä.

Viime keskiviikkona on punakaartilla ollut kiihkeä kokous Säätytalolla. Johtajia on vangittu. Enemmistö on vaatinut antautumista, mutta vähemmistö on ajanut tahtonsa läpi.

Kansantalolla on myöskin ollut kaartiin kuulumattomien siviilimiesten kokous. Sielläkin on aseiden laskemisen puolella ollut enemmistö; vähemmistö ei kuitenkaan alistunut, vaan kutsui punakaartilaisia avukseen. On ollut mellakkaakin.

Voitaneenko mitään oikeastaan uudesta rakentaa? Eikö tässä maailmassa sittenkin rakennettane uutta oikeastaan vain paikkaamalla. Mistä repeää tai kuluu, siihen ommellaan uutta. Riippuu siitä, miten paikka pannaan, kuromallako vai huolellisesti ompelemalla. Sillä lailla uudistuu vanha ja paikattu on usein lujempi kuin kokonaan uusittu. Pienillä kansoilla ei ole varaa rynnätä mullistelevasti uusimaan olojaan, enemmän kuin köyhällä on varaa teettää uusi takki, ennenkuin vanhasta ei enää tule paikatenkaan kalua. Niin on täällä meillä tehty ja on tehtävä. Näen yhtäkkiä edessäni äitini, joka maata pannessani jäi parsimaan lastensa vaatteita. Kun heräsin aamulla, oli hän vielä siinä. Kai hän oli käväissyt levollakin, pannen myöhään maata ja nousten varhain, paikaten ja parsien, ja saaden urakkansa täytetyksi, lapsilauman vaatteiden repeämät korjatuksi. Sillä lailla siihen aikaan ylipäänsä kaikilla tavoin Suomea, sitä vanhaa Suomea, ylläpidettiin. Nyt tätä uutta Suomea rakennetaan niin, että repaleet saa takapuolesta roikkua, kunnes uudet housut saadaan vaattureissa ommeltua ja rässättyä — mutta ennenkuin ne sieltä saadaan, täytyy esiintyä sansculotteina, housuttomina, ja sitä aikaa on tämä tänäinen. Joka oli todistettava — en tiedä sitten, kuinka sitovasti syrjäisille, mutta ainakin minulle itselleni, oman luonteeni mukaisesti, on asia selvä.

Tulemme olemaan kokonaan kytketyt Saksaan. Jos autamme Saksan vallan laajentamista (Ahvenanmaa, Suursaaren laivastoasema, toinen Helgolanti, sotasatama Jäämeren rannalle), joudumme sen kanssa Englantia, Ranskaa ja Amerikkaa vastaan, ja myös Venäjää vastaan, sekä nyt että varsinkin silloin, jos siellä vastavallankumous voittaa ja sen liitto länsivaltain kanssa pysyy. Ellei Saksa voi auttaa meitä ajan pitkään, tai se ei voi sanella rauhanehtoja — kuinka sitten selviämme Venäjästä? Onhan meillä nyt valttikuningas kädessämme, mutta kuningasta korkeampi kortti on ässä, joka voi kaataa koko pakan, tai oikeastaan äksä = suuri tuntematon.

Olenhan ollut näinä aikoina yhdessä monenlaisten ihmisten kanssa, mutta en ole tavannut montakaan, jonka kanssa voisi keskustella asiallisesti ja intohimottomasti, niinkuin historiallisesta asiasta. Ei kenelläkään ole puolueettomuutta eikä myöskään mielikuvitusta. Joka paikassa kohtaa minua fraasit, kliseet, pintapuolisuus ja mataluus. Ihmiset ovat kaikesta selvillä, mutta lyhytnäköisesti. Niin tietysti minäkin, mutta sen vuoksi etsin niitä, jotka ovat viisaampia ja kaukonäköisempiä kuin minä.

Lienenkö koskaan elänyt niin intensiivistä sisäistä elämää, penkonut itseäni niin perinpohjin, nähnyt kaikki niin lahjomattomasti, ottanut itseni niin operatiivisesti. Luulin, että elämäni ja kehitykseni jo oli valmis. Nyt se vasta oikein alkaneekin, s.o. voisi alkaa, jos olisi minussa alkajaa. Mutta luultavasti solahdan vanhaan slentriaaniin, sillä minussa on samalla vastustamaton nirvanaanvaipumis-halu, halu päästä rauhaan. Tulee välistä huikaiseva ikävä, en tiedä mitä. Vihaan, inhoan tätä maailmaa ja varsinkin tätä kansaa sen kaikkia kerroksia myöten. Jos tähän lisäisin, niinkuin tavallisesti lisätään: mutta minä rakastan sitä kuitenkin, niin olettelisin.

Tokoi on pitänyt monta suurta puhetta, joskus hyviäkin, niinkuin sen suuren viimekesäisen vapauspuheensa, jonka jälkeen hän oli miltei kansallissankari porvarienkin keskuudessa — muutaman hetken. Hän oli profeetta, mutta väärä, niitä kaikkein väärimpiä ja kieroimpia. Nyt hän on taas pitänyt puheen, saarnan, jonka teksti on otettu raamatusta. Minulla on hämärä aavistus siitä, että tämä hänen puheensa on hänen viimeisensä tässä maassa. Tampere, joka niin monta kertaa on valloitettu, lienee nyt todella valloitettu, viimeisen kerran ja lopullisesti. Kaikesta päättäen ei enää ole aikaa puheiden pitoon, Karkoittajan askeleet kuuluvat jo kujalla, maa tömisee hänen jalkojensa alla.

Hän on valinnut ja vallannut Kansallisteatterin näyttämön saarnatuolikseen. Sieltä tämä piru nyt selittää raamattua. Päivä, jonka hän oli valinnut ja jonka merkityksen johdosta hän puhui, oli pitkäperjantai. Siellä oli heillä juhla Ensi-avun hyväksi. Siellä esiintyi myöskin Orjatsalo, nämä kaksi tämän maan suurinta humpuukimestaria, sirkustirehtööri ja hänen pajatsonsa.

Tokoi rienaa. Riittäisi, jos vain sanoisin, että hän vertaa itseänsä
Kristukseen — hän! Mutta saakoon hän sanan vuoron vähän laajemmaltakin.

Hän kertoo, kuinka vieno naisääni hänen kadulla kulkiessaan heitti häntä vastaan sanan: "Isänmaankavaltaja!" — luullen näillä sanoilla muka tulkitsevansa kansan yleisen mielipiteen, lausuneensa syvän historiallisen totuuden. Niin juuri! huudahtaa Tokoi. "Isänmaankavaltaja, maanpetturi" on aina kuulunut silloin, kun työväki tai kuka tahansa on uskaltanut nousta vallassa olevaa järjestelmää vastustamaan. Isänmaankavaltajana, kansan ja keisarin vihollisena, yhteiskunnallisen järjestyksen häiritsijänä ristiinnaulittiin "eräs mies" noin 2000 vuotta sitten ryövärien keskelle. "Nykyinen maailma kunnioittaa häntä Vapahtajan nimellä. Niin paljon ovat mielipiteet muuttuneet tämän ajanjakson kuluessa. Mutta myöhemminkin kautta vuosisatojen on aina sama tuomio kuulunut silloin, kun joku on rehellisesti, vakaumukselleen uskollisena, ryhtynyt vastustamaan vallassa olevaa järjestelmää." Se tuomio on nyt soinut Suomen työmiehenkin korviin. Mutta se tuomio on tälle työmiehelle yhtä epäoikeutettu nyt, kuin se oli sille "miehelle" silloin. Työväki on aina vastustanut militarismia. Mutta nyt sen täytyi tarttua aseisiin, sillä "vastustajat olivat sen siihen pakottaneet." Ja se on tapahtunut täydessä sopusoinnussa Kristuksen opin kanssa, jopa hänen nimenomaista neuvoaan noudattaen. Sillä "sekin rauhanmies, jonka kuoleman muistopäivää me nyt vietämme ja joka koko oppinsa perusti rauhaan, hänkin tuskan hetkinä nähdessään ne yhteiskunnalliset ristiriidat, jotka silloin vallitsivat, oli pakotettu lausumaan: 'Jolla on kaksi hametta, hän myököön toisen ja ostakoon miekan'. Yhteiskunnalliset olot muokkaavat mielipiteet, pakottavat vastustamattomalla voimalla valitsemaan ne esiintymistavat, jotka kukin aika vaatii."

Ja näin on siis todettu, että tämä punakaartilaiskapina on Kristuksen opin mukainen ja verrattava hänen historialliseen tehtäväänsä. Ja vielä: jos Kristus olisi elänyt nyt, olisi hän menetellyt samoin kuin täällä on menetelty. Olot olisivat pakottaneet hänet vastustamattomalla voimalla valitsemaan ne esiintymistavat, ne punakaartilaistavat, mitkä nykyaika vaatii.

Tokoin ajatuksen juoksu on siis: koska Kristus ei ollut maankavaltaja, niin en minäkään sitä ole.

Ja niin on piru taas kerran selittänyt raamattua omalla tavallaan ja omaksi edukseen. Mutta turhaan Tokoi tänä pitkänäperjantaina pesee käsistään verta sillä verellä, joka vuoti tuona toisena.

Tokoin erikoisosa kapinaan nähden on, niinkuin tästäkin näkyy, esittää siinä isänmaallisen, suomalaiskansallisen miehen osaa. Hän puhuu aina siitä, kuinka paljon Suomi tästä tulee hyötymään. Niinpä hän pitkänperjantain puheessaankin tehostaa, että tähän taisteluun on ryhdytty siksi, että työläisetkin saisivat omistaa tästä isänmaastaan edes jonkun osan ja tuntea sen omaksi isänmaakseen. "Jos me voitamme, tarjoutuu meille mahdollisuus rakentaa uudelleen tämä pirstoiksi mennyt yhteiskunta. Silloin meillä on valta muodostaa tämä Suomi maaksi, jonka me tunnemme isänmaaksemme, omaksemme."

Isänmaallisena miehenä hän maalaa seinälle paholaisen, joka Suomea uhkaa Saksan puolelta, jonka kapitalismille porvarit "ovat antaneet täydelliset riisto-oikeudet tässä maassa." Torikokouksessa maalisk. 3 p:nä pitämässään puheessa hän koko ajan kehui sitä Suomen kannalta edullista kauppaa, minkä kansanvaltuuskunta oli tehnyt bolshevistisen hallituksen kanssa järjestäessään näiden molempien työväen tasavaltojen keskinäisiä välejä. Ei sanallakaan hän maininnut sen meille tuottamista haitoista ja vaikeni kokonaan kansalaisoikeuksien myöntämisestä venäläisille. Olisiko se ollut hänen äänetön vastalauseensa niitä pykäliä vastaan, ehkä hän oli koettanut "isänmaalleen" saada enemmänkin kuin oli voinut. Miten lie, ainakin katsoo hän tarpeelliseksi näytellä suomalaista, kansallista, välttäen huolellisesti puhua kansainvälisyydestä ja venäläisestä toveruudesta, jotka erikoisesti näyttävät kuuluvan ulkoministeri Sirolan rooliin. Tokoi on viran puolesta jonkunlainen supisuomalaisten sisäasiain ministeri, jonka erikoistehtävät kuuluvat hänelle erittäinkin elintarvepäällikkönä.

Punakaartilaisjoukot ovat tähän asti nähtävästi asuskelleet kukin kotonaan, koska nyt käsketään, että heidät tästä lähin tullaan sijoittamaan kasarmeihin. Piileskelyä, haluttomuutta ja niskoittelua on kai ollut, koska semmoisesta uhataan saattaa säälimättä sotaoikeuteen ei ainoastaan yksityisiä, vaan myöskin — joukkoja. Tänään kuletettiin Esplanadin poikki suurta joukkoa työläisiä, aseistettujen toverien edessä kaartin kasarmille päin.

Sirolakin on pitänyt pitkänäperjantaina puheen kansallisteatterissa. Se on sen päivän pituinenkin. Sen lyhykäinen sisältö on tämä: Porvaristo tahtoi täällä harvainvaltaa ja militarismia. Sitä varten se heitti kansamme sekä sisälliseen sotaan että suurpoliittisiin seikkailuihin, toivoen Saksan avulla saavuttavansa tarkoituksensa. Täällä aiottiin panna toimeen pakonalainen asevelvollisuus, jonka määränä oli taistella Suomen porvariston ja nähtävästi joidenkin suurimperialististen etujen puolesta vierailla tantereilla. Saksa tulee käyttämään Suomen poikiakin valloitustarkoitustensa hyväksi. Tätä kaikkea vastaan Suomen köyhälistö on noussut pyhään sotaan Suomen kansan vapauden ja kansojen rauhan ja maailman työläisten oikeuden puolesta. Jos Suomen kansan on suursodan Molokille uhrinsa kannettava, niin kantakoon se ne siinä mielessä, että syöstään istuimeltaan koko militarismin ihmisiä ahmiva, verta juova peto.

Kun Sirolan puheen koko rakennus seisoo sen vanhan valheellisen väitteen pohjalla, että Suomen porvaristo aloitti sodan ja sitä tahtoi, romahtaa se siihen. Olen siitä oikeastaan maininnut heittääkseni tällekin suurpuhujalle hyvästini, niinkauan kuin hän vielä on näköpiirissäni. Sillä kai hänkin on pian tiessään. Heiluttaessani kylmää kättä, sanon sentään vielä, että Sirolan puhe on muodollisesti hyvin koottu ja taitavasti dialektinen. Hän muovailee hyvin sekaisen savensa.

Sirolan puheessa oli minulle jotain uuttakin — en tiedä sitten, kuinka totta se on — mitä hän kertoo kohtauksestaan joidenkuiden jääkärien kanssa. Jotkut heistä olivat viime kesänä Tukholmassa tiedustelleet häneltä, vieläkö heitä Venäjän vallankumouksen jälkeen Suomen vapautukseksi tarvitaan. "Vastasin, ettei ole sosialidemokraatien asia antaa heille ohjeita, kun emme ole olleet heitä Saksaan lähettämässäkään, mutta — viittasin — että jos kova kaledinilais-kornilovilainen taantumus Suomea uhkaisi, niin voisi heidän sotataidostaan olla hyötyä — mikäli sitten tahtoisivat kansanvallan puolesta tapella. — Nuo poikaset vakuuttivat, että heidän joukossaan on huomattavasti sosialisteja ja on heillä useimmillakin sympatioja sosialismia kohtaan. Osoitin heille, että sellaiset 'sympatiat' ovat sitä kaikkein huokeinta rihkamaa, mitä maailman markkinoilla liikkuu, ja todistin, että vielä tullaan Suomessa käymään porvariston ja köyhälistön kesken ankaria taisteluita maamme itsenäisyyden sisällyksestä. Silloin nähtäisiin, ovatko he kansanvallan vaiko herrasvallan puolella."

Samaan aikaan kuin tiedetään, että Tampere on valloitettu, ilmoittaa punaisen kaartin esikunta, että heidän asemansa siellä vahvistuu päivä päivältä. Raudussa ilmoitetaan valkokaartin hyökänneen, mutta kärsineen raskaan tappion. He ovat muka menettäneet 800 miestä, "kun sitä vastoin meikäläisten mieshukka supistuu pariin kymmeneen kaatuneeseen ja 18 haavoittuneeseen. Vihollisen kymmenkertaiset voimat lyötiin kokonaan hajalle."

Omituisuutena mainittakoon, että punakaartin raporteissa ei enää puhuta "lahtareista" vaan "valkokaartilaisista".

"Työmies" kertoo, että Pohjanmaan heränneillä on oma mustapohjainen sotalippunsa, johon tunnuslauseeksi on suurilla kirjaimilla piirretty: "Jeesuksen Kristuksen nimeen perkeleitä vastaan." Heidän sotahuutonsa on: "Puukko oikeahan, puukko vasempahan, puukko punaisen rintahan."

Vihdoinkin alkaa tapahtua enemmän ja enemmän. Pitkään aikaan ei ole mitään tapahtunut. Kaduillakaan ei näy mitään. Mitä seinäin sisässä ja vartioiduilla alueilla toimitetaan, ei kukaan tiedä. Vallankumouksesta ei näe juuri muuta kuin vartiat pankkien y.m. virallisten talojen edustalla; ne näyttävät ikävystyneiltä ja tehtäviinsä kyllästyneiltä, useimmat nuoria poikia tai vanhempia miehiä. Luultavasti eräissä porvarillisissa piireissä toimitaan, järjestetään, kenties hiljaisuudessa harjoitetaankin. Kasvojen ilmeistä näkyy, että eletään varman voiton toivossa. Ryhti on toinen ja tervehdykset kaduilla reippaat. Naiset ompelevat pusseja, joihin mahtuu muonaa kolmeksi vuorokaudeksi suojeluskaartilaiselle, kun hänen aikansa on astua piilostaan esiin. Ei kuulu enää laukauksiakaan öisin, ainakaan tällä puolen kaupunkia Eiran kaupunginosassa, kaukana keskustasta meren rannalla. Mutta anna ajan kulua vielä vähän, niin juuri tämä tienoo kai muuttuu yhdeksi Helsingin valloituksen päänäyttämöksi. Sillä jos saksalaiset tulevat laivoineen, niin tuohon ne kai tulevat, niin että mukavasti näen heidät ikkunastani. Ei ole näkynyt sieltä tulevia, paitsi kahta "kyyhkystä", jotka taas leijailivat useita kierroksia kaupungin yllä — mutta meneviä olen nähnyt, ja se on tämän päivän suuri jännittävä elämys.

Ilmaantui taas pitkästä ajasta liikettä merelle. Viaporin salmesta matelee jääsohjussa ulos pieni hinaaja kihnuttaen perässään pitkää soikulaista esinettä, merikäärmettä, jolla on keskellä koroke ja jonka pian älysin vedenalaiseksi. Sitten tulee niitä samanlaisia kaikkiaan neljä suurempaa ja pienempää. Ne kasaantuvat jotenkin yhteen ryhmään Groohaaran sisäpuolelle. Siitä niitä päivän pitkään siirretään ulomma ja ulomma. Luulin ensin, että ne vietäneen nekin Kronstadtiin saksalaisten tieltä, mutta niin pitkäksi niiden viimeinen matka ei tullut. Ne asetettiin rykelmään lähelle toisiaan ja siinä touhussa kului päivä noin klo 6:11 tienoille. Hinaajat palasivat pois ja jättivät vedenalaiset sinne.

Oli kokoontunut yhä enemmän väkeä kadulle meidän talomme edustalle, josta on vapaa näköala merelle yli Ursinin kallioiden ja uimahuoneiden. Ehkä ne tietävät jotain siitä, mitä on tekeillä. Lähden alas. Rappuja laskeutuessani heilahtaa yhtäkkiä koko talo, ovet lyövät loukkua ja samassa kuuluu kova pamaus. Kun pääsen ulos, seisoo suuri musta savupatsas sillä kohdalla, missä vedenalaiset olivat. Kun pilvi on häipynyt, on kaksi laivaa kadonnut. Seisomme siinä ja kiikaroimme ja odotamme, että toistenkin on käyvä samoin. Välähtää, pamahtaa niin, että tuntuu ruumiissakin, seuraa musta savupilvi, se haihtuu ja jälellä on vain kaksi laivaa. Pian kai nekin menee samaa tietä. Mutta ei menekään. Jotain on nähtävästi joutunut epäkuntoon, helvetinkone ei olekaan toiminut. Ja siihen ne jää. Hinaajat eivät näytä uskaltavan mennä apuun. Sytytyslankahan voisi sittenkin kyteä hiljalleen. Kuinka lie? Ihmiset odottavat turhaan ja poistuvat vähitellen pimeän tultua. Vasta klo 10:n tienoissa kuuluu kolmas räjähdys mereltä ja hinaajan lyhty kiiltää Groohaaran luona. Se oli sittenkin uskaltanut mennä puhaltamaan hiillokseen ja saanut sen uudelleen syttymään. Oli mennyt kolmas ja neljäskin englantilainen vedenalainen meren pohjaan saksalaisia pakoon, upotettu monien miljoonain aarre. Ihmiset olivat tavattoman hyvätuulisia, sillä kun englantilaiset kerran ryhtyvät tällaisiin varokeinoihin, silloin he tietävät, että heidän laivansa muussa tapauksessa varmasti joutuisivat vihollisen käsiin. Tyhjää ne eivät säikähtäisi. Liekit, jotka loimahtivat mereltä, olivat kuin merkkitulia vuorilta, ilotulia meille, tietotulia vapauttajan pikaisesta saapumisesta.

Kapinan alussa löi heidän sanomalehdistään vastaan suuret otsakkeet ja niiden alla monen palstan yli kulkevat lihavilla kirjaimilla painetut julistukset. Lopun edellä leimahtaa sama liekki ennen sammumistaan. Tämän aamun "Tiedonantajassa" on kaksi " julistusta " ja kaksi " päiväkäskyä " kahdella palstalla paksuin kirjaimin.

Sävy on kuitenkin toinen, ero syttyvän ja sammuvan. Silloin monisanaisia monilla nimillä varastettuja manifesteja valtuuskunnilta ja järjestöiltä ja neuvostoilta, nyt lyhyitä käskyjä ja komennuksia, joiden alla on persoonaton "Esikunta" tai vain "Helsingin paikallinen esikunta", jolle kansanvaltuuskunta siis näkyy jättäneen pesänsä hoidon.

Silloin mobilisoitiin kaikki voimat hyökkäykseen, nyt kerätään viimeiset rippeet puolustukseen. Lisätään vartiostoa rautateille, maanteille, silloille, tiesolmuihin; kielletään liikkuminen kaikkialla, missä se vain katsotaan tarpeelliseksi; panssariautojen, kuularuisku-, kone- ja varuskuntien sekä tykkimiehistöjen käsketään joka hetki olla valmiina panemaan toimeen niitä määräyksiä, joita esikunta antaa. Kaikki valta sotilas- ja siviiliasioissa siirretään Esikunnalle, joten on siis olemassa täydellinen sotilasdiktatuuri, piiritystila, sotatila, vai miksi niitä noita tiloja oikein kutsuttaneen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Huomenaamusta alkaa myös pakko-otto. Sitä koskeva päiväkäsky on näin kuuluva: "Perjantai-aamusta klo 10 alkaen tullaan ottamaan työvoimaa P. kaartin sotilaallisiin y.m. tarkoituksiin tarpeellisten töiden suorittamista varten, ensi sijassa joutilaan katuyleisön keskuudesta."

Kuuluuhan tämä kylläkin sotaiselta, jokainen julistus on kuularuiskun rätisevä laukaus, mutta ei se kaikki enää tee juuri mitään vaikutusta. Mörkö mörähtelee, turkki korvilla nurin, mutta ei kukaan häntä pelkää; lapset tietävät jo, kuka siellä alla on: voimaton ja vaaraton. Mahdollisesti napataan joku porvari kiinni, ehkä tulee teloituksia ja ryöstöjäkin, mutta talot taitavat jo olla siksi hyvin varustetut, ettei niiden asukkaiden ottamiseen uskalleta ryhtyä. Ja mihinkä ne veisivät meitä töihinsä ja kuka meitä kaikkia vartioisi? Se on nähtävästi kaikki turhaa häivytystä. En enää malta enkä viitsi lukea heidän lehtiään. Merkitsen vain muistiin jonkun vastaisen tutkijan varalle, että "Tiedonantajassa" on pääkirjoitus otsakkeella: "Taiteilijan ja opiskelijan traagillinen kohtalo", jonka loppulauseesta päätän, että siinä kehoitetaan näitä yhdennellätoista hetkellä liittymään vallankumoukseen ja luvataan olla "lempeä ja jalo".

"Tiedonantajan" mukaan on kaikilla rintamilla "rauhallista" — Viipurin rintamalla, Heinolan rintamalla, Kouvolan rintamalla, Lappeenrannan rintamalla. On ilmaantunut uusikin rintama — Hämeenlinnan, jossa sielläkin on "verrattain rauhallista", ainoastaan joitain pienempiä taisteluja siellä täällä. Tästä päättäen on siis rintama Tampereelta jo siirtynyt Hämeenlinnaan.

Aivan varmoista lähteistä saatu tieto kertoo, että saksalaiset ovat nousseet maihin Hangossa ja edenneet Karjan asemalle, jossa on taisteltu. Koko päivän on sakea sumu peittänyt meren. Klo 1:n tienoissa kuului sieltä samanlainen räjähdys kuin eiliset. Luultavasti lensi viimeinenkin vedenalainen ilmaan.

Kerrotaan, että ryssät ovat peloissaan saksalaisten tulosta, aikeissa viedä satamalaitureissa vielä olevat kuljetuslaivansa Kruunuvuoren selälle, muka puolueettomalle alueelle.

On nähty kapsäkeillä täytetyn auton lähtevän senaatintalon luota Hallituskadun puolelta ja ajavan asemalle. Luullaan niiden olevan senaattorien ja senatoorskain matkakapistuksia. Olisin mennyt viemään kukkia, jos olisin tiennyt tunnin ja hetken. Sillä minä olen iloinen siitä siveellisestä tappiosta, jonka tällainen pako tuottaa. Paimenet lähtevät ja jättävät laumansa oman onnensa nojaan. Ei heidän päänsä ympärillä nyt ainakaan tule säteilemään marttyyrikruunun kehä.

Sain juuri kuulla, että valtuuskunnan lähtö on tapahtunut kaikenlaisin hankaluuksin. Punakaarti ei ole tahtonut päästää heitä livistämään, vaan on heidät vangittu asemalla ja viety Smolnaan. Hyvin puhein he nähtävästi ovat sieltä päässeet irti, koska taas ovat ilmaantuneet asemalle. Vielä kerran heidät kuitenkin vangittiin, mutta viimein annettiin mennä. Kai he saivat armeijan johdon vakuutetuksi siitä, että "hallituksen" ennen muita täytyy olla turvassa ja että jos se vangitaan, joutuu kaikki "järjestys" hunningolle. Siirtyihän hallitus Pariisistakin pois. Kerrotaan, että loppuargumenttina lähtölupaan on ollut kuularuiskukin.

Tulevan pommituksen pelossa laittavat ihmiset ikkunoitaan avattavaan kuntoon ilmanpaineen vaikutusta vastaan. Palvelijattaret naureskelevat tälle rouvain touhulle, varmasti vakuutettuina siitä, että tämä on vain porvarillista provokatsiota mielialan masentamiseksi ja että saksalaiset eivät ole nousseet maihin, vaan että Hangosta tulevat ovat vain saksalaisiksi pukeutuneita suojeluskuntalaisia. Suojeluskuntalaisten pelossakohan englantilaiset piilottivat vedenalaisensa meren pohjaan ja näitäkö pakoon kansanvaltuuskunta muutti majaa?

Yhä niuhottaa usva merellä ja on sieltä levinnyt maihinkin. Se on symboolinen usva, verho tietymättömän tulevaisuuden edessä. Ei tiedä, mitä sen takana piilee, elämäkö vai kuolema.

Ryhtyvätkö ne täällä todellakin vastustamaan saksalaista vai heittävätkö aseensa ja antautuvat? Jos Helsingissä ei vuotaisi verta, helpottaisi se suuresti loppusuoritusta, jolle olisi eduksi, ettei mieliala pääkaupungissa liiaksi kiihtyisi.

Huhut kansanvaltuuskunnan lähdöstä toteutuvat. Se on kuin onkin paennut ja siirtynyt Viipuriin. Punaisen kaartin esikunta ilmoittaa "katsoneensa sen olevan välttämätöntä", ja käskee "kaikkia laitoksiaan ja toimitsijoitaan antamaan kaikkea mahdollista apua tämän siirron helpottamiseksi".

Käskyn lähteä antaa hallitukselle siis sotilasjohto, Punainen kaarti, niinkuin Ranskan armeijan ylipäällikkö käski Poinrarén siirtymään Bordeaux'hon. Koko komeaa! Valtuuskunta voi nyt pestä kätensä ja sanoa: "Ka, olisinhan minä jäänyt… enhän minä… mutta kun ne nuo… täytyihän totella, en mahtanut mitään".

Mutta ei tämä temppu kuitenkaan pitkälle auttane. Raukkamaiseksi, kurjaksi paoksi sen tulevat leimaamaan ennen muita omat miehet, oman nahkan pelastamiseksi, asian pettämiseksi, toverien jättämiseksi oman onnensa nojaan. Viipuriin siirtyminen on silmäin lumetta, paon todellisen tarkoituksen peittämistä, paon, joka ennen pitkää päättynee Pietariin, ellei välillä napata kiinni.

Sinne siis menivät Tokoit, Mannerit, Sirolat, Gyllingit, Kuusiset, Valppaat, Pärssiset — kaikki. Idästä he ovat tulleet, idäksi pitää heidän jälleen tuleman. Eikä taida mikään heitä sieltä enää kyetä eloon herättämään.

Vanhan hallituksen mentyä on sijaan astunut uusi, suurten, tunnettujen nimien tilalle pienet ja tuntemattomat: Ylin sotapäällikkö on nyt joku F. E. Johansson, kulkulaitosten päällikkö G. A. Laitinen, työasiain päällikkö Rob. Hurskainen, sairashuoneiden päällikkö H. Virtanen.

Vilppulasta lyötiin punaiset takaisin, Tampere kai jo on valloitettu, vaikka "Tiedonantaja" myöntää vain sen, että se on joka puolelta piiritetty ja eristetty, Raudussa on ollut täydellinen romahdus, valtuuskunta on paennut — mutta siitä huolimatta vakuuttaa "Tiedonantaja", että "täysin taistelukuntoinen punakaarti on torjunut — kuten Raudussa ynnä muualla — kaikki suuremmat yleisrynnäköt", ja että "työväen luokan järjestettyä joukkovoimaa vastaan ei voi mikään mahti seistä".

Venäjän kaksinaamaisen — vai kaksipäinenkö se nyt oli — kotkan traditsiot elävät yhäkin bolshevistisessa ylösnousemisessaan. Moskovan kansankomissaarien neuvosto on jostain syystä, nähtävästi saksalaisia peläten, katsonut hyödylliseksi vakuuttaa, että mitään venäläisiä osastoja ei Suomessa ole, ja jos olisi, kutsutaan ne pois. Jos siellä kuitenkin niitä olisi, ovat ne vapaaehtoisia ryhmiä, joita on sekä valkokaartin että punakaartin riveissä.

Nyt täytyy "Tiedonantajankin" myöntää, että Hangossa on tapahtunut maihinnousu. Siellä on "tuntematon" laivasto, jonka mukana oli "Sampo". Se laski maihin 400 miehen suuruisen joukon — valkokaartilaisia. Laivat tunnettiin sitten saksalaisiksi, "jotka olivat tulleet katsomaan, kuinka valkokaartilaisten hommat onnistuvat". Valkokaartilaiset valtasivat Hangon ja etenivät Tammisaareen ja siitäkin ohi Karjalle päin. Siellä oli punakaartilaisia vastassa, ja vihollisen täytyi peräytyä aina Tammisaareen asti. Niiden karkoittamisessa ei ollut suurtakaan työtä. Tämä valkokaartilaisjoukko oli "todennäköisesti koottu Ahvenanmaalla huseeraavista valkokaartilaisista".

"Saksalaiset joukot tulevat aivan lähipäivinä ottamaan Helsingin haltuunsa. Armoille antautuminen ilman ehtoja on välttämätön. Monet ihmishenget voivat säästyä ja varusväen kohtaloa voidaan paljon lieventää, jos kaikki satamassa olevat sota- ja kauppalaivat luovutetaan vahingoittumattomina. — Suomenlahdessa olevan Saksan laivaston päällikkö lupaa vapauden ja palkintoja jokaisen laivan miehistölle, joka luovutetaan vahingoittumatonna. Jokainen yksityinen mies miehistöstä, joka saattaa laivansa käyttämättömäksi, saa siitä ankarimman rangaistuksen. Saksan merisotavoimat ovat jo Helsingin lähellä . Kaikki punaisten väkivaltaisuudet ja rauhallisten asukkaiden hengen ja omaisuuden ottaminen rangaistaan mitä ankarimmin."

On nyt sitten ainakin se varma, että ne tulevat — ja ehkä ovatkin jo tuolla sumuseinän takana.

Voisihan vielä ajatella, että tämäkin on "provokatsiota", että julistus on tekaistu, mutta ainakin on sen alkuteksti, ruotsinnoksesta päättäen, ollut saksankielinen.

Tulee tässä vielä lehtiäkin silmäilleeksi niiden lopun edellä, laiskahkosti ja välinpitämättömästi siirtyen otsakkeesta otsakkeeseen. Niitä on tänään: "Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää…"; "Köyhälistön voitto" (Santeri Mäkelän puhe Viipurissa); "Taistelun tuoksinassa", puhe, jonka Viipurissa on pitänyt Hilja Pärssinen — hän on siis siellä; "Helsingin työväen tervehdykset punakaartilais- ja työläistovereille Tampereella", — joka on piiritetty ja jonne tervehdys ei enää tule, koska se ehkä jo on vallattukin.

Toveri Santeri Mäkelä antaa puheessaan hyvin synkän kuvan meidän, porvarien, voiton ja tulevaisuuden toiveista. On todettavissa se tosiasia, sanoo hän, että vastustajamme voimat eivät ole niin suuret ja kestävät kuin yleensä luullaan. Oikeastaan sen taistelu on epätoivoista taistelua. Vihollisemme pyrkii epätoivon vimmalla joihinkin ratkaiseviin tuloksiin, tietäen, että se hetken perästä on myöhäistä. Mannerheimin valtakunnassa on nälkä. Pohjois-Pohjanmaalla on jo tapahtunut nälkäkuolemia. Kevät lähestyy. Talonpoika alkaa ikävöidä peltotöihin; ja enemmän: talonpojalle alkaa selvitä yhtä ja toista tämän sodan kestäessä. — "Olen eteläpohjalainen talonpoika, kotoisin sieltä lahtarien körttiläismailta. Tunnen sen heimon, joka tällä hetkellä jäykimmin taistelee omaa kansaansa, työväenluokkaa vastaan. Voin teille pohjalaisena talonpoikana, pohjalaisten talonpoikien puolesta mitä vakavimmin vakuuttaa, että eivät nämä talonpojat ole alkuaan lähteneet kansalaissotaan — nehän lähtivät vain ajamaan ryssää maasta ja pitämään 'huligaaneja kurissa'."

Jos pohjalainen talonpoika lähti liikkeelle ajamaan ryssää ja hulikaania maasta, niin se jatkaa tätä ajoaan, kunnes tarkoitus on saavutettu, ja nythän niitä on vielä molempia tällä puolen rajan.

On julaistu määräys, jossa kaikkien punaiseen kaartiin kuulumattomien henkilöiden käsketään tänään klo 2 kokoontua kaartin kasarmin pihalle. Joka ei tottele, uhataan ottaa väkisin. Nähtävästi tämä tarkoittaa kaikkien niiden sekoittamista yhteen sakkiin, jotka eivät ole tahtoneet olla aseellisesti mukana. Siten syntyneestä laumasta on vaikeampi löytää varsinaiset kaartilaiset, jotka näin kai koettavat piiloutua toisten selän taa.

On tämän talven kuluessa ollut monta vaikeaa päivää, mitä ristiriitaisimpien ja repivimpien mielialojen täyttämiä. Eihän voitto aina ole ollut läheskään varma ja sitä mahdollisuutta on ollut vaikea sulattaa. Silloinhan olisi kaikki pirstaleina. Nyt, kun ainakin ulkonainen voitto on varma, nousevat aaveet toisaalta. Miten sitten voitosta suoriudumme? Miten osaamme sen hedelmät korjata, tai oikeammin: sen rauniot rakentaa. Sillä raunioita tästä tulee ja on jo tullut, aineellisia, siveellisiä, aatteellisia.

Minut valtaa sanomaton, kyyneletön sääli tämän kapinan uhreja kohtaan. Voittajan on helpompi nilkuttaa rampanakin, mutta taistelunsa menettäneen, joka kainalosauvain varassa laahustaa kerjäten ovelta ovelle ja saa leivän sijasta kiven ja kiven kera jälkeensä kirouksen, syyllinen niinkuin syytönkin, sillä niitäkin on? Kaikki he saavat eliniäkseen haukkumanimen "punikki". Se on hyvin suureksi osaksi ansaittu, ja se siinä juuri onkin surkeinta. Mutta vielä surkeampaa on, että tämä pitkä- ja salavihainen kansa vihaa kolmanteen ja neljänteen polveen lapsia ja lastenlapsia. Se nauttii vihasta, sen veret tarvitsevat sen virkistyksen, niinkuin äkäinen äijä aamuriidan omaistensa kanssa.

On hirvittävää sen inhon ja vihan juopa, joka on revennyt kahden kansanluokan väliin. On oleva ilkeää, sietämätöntä elää tässä maassa loppuikänsä. Mahtaneeko voida karaista itsensä välinpitämättömäksi, jatkaa elämäänsä, ollen olevinaan optimisti? Ottanenko asian syvemmin ja herkemmin kuin on syytä? Soisin sen tekeväni.

Olin tänään sunnuntaikävelyllä ja satuin punaisten hautaussaattueen tielle, Bulevardin kadulla, kirkkopuiston kohdalla. Kun en tahtonut tunkea rivien läpi, pysähdyin. Minusta eivät vain hautaan saatettavat vainajat olleet viimeisellä retkellään, vaan myös saattajat. Ne olivat kaikki kuin kuolemaan tuomituita. Ei ollut enää mitään ryhtiä eikä uhmaa. Liput kyllä liehuivat, mutta ilme niiden kantajien kasvoilla oli kalsea ja tympeytynyt. Aseelliset olivat viimeistä reservijoukkoa, joiden käteen kivääri mahdollisesti oli pistetty väkisin. Paras väki on kai jo aikoja sitten viety manalle. Nuo tuollaisetko ne aikovat käydä harjaantuneita, vanhoja Saksan sotureita vastaan? Jotkut tytöt koettivat niskojaan nakellen heittää uhmakatseita siihen porvarijoukkoon, joka reunusti kadun. Saattueen kulku tämän kujan läpi oli kuin tuomittujen kulkua. Tuomio ei ollut vielä täytäntöön pantu, mutta kyllä lausuttu. Se jomotti päättäväisen peruuttamattomana jäykillä kasvoilla ja kiinteissä katseissa ja suun ympärystä viiltävissä, ivallisissa nykäyksissä. Yllä hyrräsi saksalainen lentokone kuin haaskalintu erämaan karavaanin päällä.

Lähdin seuraamaan saattuetta, kun matkani muutenkin oli Töölööseen päin. Ylioppilastalon aukealla seisoi eräs vanha tuttavani, herkkämielinen, vanha laulaja ja opettaja, jonka kanssa oli entisinä aikoina innostuttu monet kansalliset innostukset, juotu monet maljat ylioppilasjuhlissa isänmaan ja kansan onneksi. Hän, kansanvalistusmies, seminaarinopettaja, nyökäytti päätään suruvoittoisesti, saamatta sanotuksi muuta kuin: "Voi surkeutta, voi järjettömyyttä!" Oliko tämä näkemämme tulos liian paljosta kansanvalistuksesta vaiko liian vähästä?

Kuljin saattueen rinnalla, se Henrikin katua, minä alempana Henrikin puistossa, yhdessä ja kuitenkin erillään, yhtäsuuntaisesti ja kuitenkaan koskaan yhtymättä. Töölöön tavara-aseman ratapiha on täynnä kuolleita vaunuja. Siellä ei ole mitään liikettä, ei näy ainoatakaan ihmistä. Yksi ainoa veturi on tuonnempana liikkeessä.

Menisinkö heidän kanssaan aina Mäntymäelle saakka? Ottamaan puhevuoron, selittämään heille, että tämä on heissä mieletön harha, että heidän aatteellaan on ystäviä muuallakin kuin heidän omassa luokassaan, aatteella, mutta ei menettelyllä. Ei se mitään hyödyttäisi. Se olisi ollut tehtävä ennen. Se on tehtävä toiste, kun nämä päivät ovat tulleet päätökseensä. Enhän osaa puhua, mutta jos osaisinkin, saisin ehkä kuulan otsaani; sitä useamman painetin piston, kuta paremmin olisin puhunut. Sitä sanottaisiin provokatsioksi, minä olisin yllyttäjä, "lahtarien" lähetti.

Poikkean Karamsinin taloon. Se on nyt museona. Siinä asui aikoinaan Suomen hienoin ja ylhäisin ja hyväätekeväisin nainen. Hän istuskeli parvekkeellaan ja näki tyynen kaislarantaisen lahden yli Kaisaniemen koivut ja Sörnäsin kalliot, palan idyllistä sisäsaaristo-Suomea, ei ratapihoja, ei kivimuureja, ei Kansantalon ryöväriritari-linnaa. Se oli sitä aikaa, jolloin laineet loiskuivat luhtaniityille ja ruokakuormaa ajavan maalaisen kärrynrätinä kuului maantieltä, ei viertotieltä, muistuttaen pääkaupungin ja maaseudun silloin ystävällistä suhdetta. Liekö tämän maan silloin ollut parempi vai pahempi kuin nyt?

Jatkan matkaani puistoon, istuudun sulalle kalliolle, jota aurinko lämmittää. On aivan hiljaista muuten, paitsi että saattueen astunta kuuluu heikkona rapinana katuun. Ei kukaan virka mitään. Eivät puhele, eivät laula eivätkä soitakaan. Nyt soittavat. Jostain edempää alkupäästä kuuluu vaimeneva "Ikuinen muisto". Olen päässyt kaikesta katkeruudestani. Tämä on liian surkeaa ja säälittävää. Ei se ole heidän kaikkien syynsä. Eivät ne kaikki ole raatelijoita ja murhamiehiä. Eivät ne ole älynneet tehneensä maanpetosta ja kavallusta. Se suomalainen, joka venäläiseen turvaten käy oman kansansa kimppuun, ei ymmärrä enää mitään. Hänen suurin rikoksensa on hänen paras puolustajansa. Ja vielä enemmän sekaisin on se, joka puolustautuu väitteellä, että vieraaseen apuunhan porvaritkin turvasivat, ettei siis saksalaisen ja venäläisen välillä ole erotusta. Syylliset karkasivat ja pelastivat nahkansa, syyntakeettomat jäivät heidän sijastaan kärsimään. Heitä vielä viimeiseen saakka tuuditetaan siihen, että köyhälistö voittaa, että voitto on varma. Ei se muka ole saksalainen lentokone, joka leijailee heidän ylitsensä. Siinä on vain joitain valepukuisia suojeluskuntalaisia. Hangossa ei ole ainoatakaan saksalaista laivaa eikä miestä.

He eivät tiedä eivätkä ymmärrä paremmin. Mutta meidän toisten täytyy ymmärtää paremmin. Sillä meillä on kaikki edellytykset menetellä toisin. Meiltä voi vaatia sitä ja me vaadimme sen itseltämme. Sillä tavalla tehden tästä voi alkaa uusi elämä ja siedettävät olot.

Tiedot saksalaisten pikaisesta tulosta vahvistuvat vahvistumistaan ja ovat nähtävästi aikaansaaneet suurta hämminkiä ja masennusta punaisella puolella. Sen torjumiseksi on ryhdytty monta kertaa koeteltuun ja aina tehonneeseen keinoon, tosiasiain kieltämiseen ja provokatsioksi selittämiseen. "Työväen pääneuvosto", jonka tietysti täytyy tietää, kuinka asiat ovat, julistaa, että saksalaisten tulossa Hankoon on ainoastaan sen verran perää, että lahtarit koettavat vain saksalais_kauhulla_ lamauttaa punaisen armeijan sotilaita. Ei ole edes todennäköistäkään, että saksalaiset tulevat. "Saksan imperialistinen hallitus vitkastellee sellaiseen ryhtymästäkään, sillä Saksan työväki ei voi äänettömänä sitä sallia." Niinikään venäläisen Itämeren laivaston päällystö väittää, että Saksan Itämeren laivaston päällikön täällä levitetty julistus laivaston tulosta on väärennys. Siinä ei ole nimeä eikä allekirjoitusta. Saksalaiset eivät ole venäläisen laivaston päällystölle antaneet mitään tietoa tulostaan.

Osa kansanvaltuuskuntaa näyttää vielä olevan Helsingissä. Ainakin on Kullervo Manner vielä eilen allekirjoittanut täällä päivätyn julistuksen, jossa määrätään pakollinen yleinen mobilisoiminen työ- ja sotilastarkoituksiin.

Kansanvaltuuskunnan oikeusasiain osaston nimessä määräävät L. Letonmäki ja A. Kiviranta, että Punakaartin sota- ja kenttäoikeudet ovat oikeutetut tuomitsemaan vastavallankumouksellisten ainesten saboteerauksesta vallankumousta vastaan, ja on niiden siinä sekä tuomioiden täytäntöönpanossakin noudatettava sotaoikeuden mukaista nopeutta ja ankaruutta.

Jos tähän saakka olisi ollut jotain turvaa mielivaltaista, päähänpistoista punaterroria vastaan, ei sitäkään nyt enää ole olemassa. Tässä julistuksessa ei ole aikaa eikä paikkaa niinkuin yllä.

Runoilija J. Siljo on kuollut haavoistaan — se kaunisilmeinen poika, ujo tulisielu.

Isäntä Kansanvaltuuskunta lähti jo talostaan, mutta sen uskollinen rakki "Tiedonantaja" jäi vielä pariksi päivää — ehtiihän nopsajalka, pystykorva jälempääkin. Sen päätoimittaja lienee ollut Eetu Salin, puolueensa mefisto. Haukuttuaan täällä haukuttavansa — ja hyvin se sen tehtävänsä suoritti — se tänään aamulla otti jalat alleen luultavasti yhtyäkseen omaansa Viipurissa. Lehtipoika ilmoitti, että tämä on viimeinen numero. Itse lehti sanoo: "Tiedonantaja ei ilmesty huomenna, tiistaina."

Milloin ilmestyvät "Helsingin Sanomat?" Joko viikon päästä? Missä kunnossa lienevät painokoneet? Onko kaikki paperi kulutettu? Erkko istuu vankina Katajanokalla ja Ivalo Fenniassa, sairaana.

"Tiedonantaja" lähti, "Työmies" jäi — kuinka kauaksi? Ei se ainakaan tänään vielä ole millänsäkään. Se on ehompi entistään. Siinä esiintyy itse Valpas, joka koko kapinan ajan on ollut piilossa. Mies, jonka henki toimii jokaisen punakaartilaisen ruumiissa, jonka omallatunnolla on tuhansien veri, sekä punaisten että valkoisten, se mies tulee nyt näiden ruumiiden yli tarjoomaan rauhaa ei n:nnellä hetkellä, vaan sanokaamme viittä minuuttia vaille 12. Luulisi, että hän alistuu ja taistelun menetettyä pyytää armoa ja rauhaa joillain siedettävillä ehdoilla lieventääkseen joskaan ei omaansa, niin edes onnettomuuteen saattamiensa kohtaloa. Mutta sitä hän ei tee. Hän lähtee siitä, että molemmat taistelijat yhä ovat tasaväkiset, ja että sovitaan pois vanhat vihat ja jäädään ennalleen.

Ensin on tehtävä aselepo sinä ja sinä huhtikuun päivänä sillä tavalla kuin Punaisen ja Valkoisen Kaartin esikunnat lähemmin sopivat. Kun se on tehty kokoontuu eduskunta. Eduskunta hyväksyy Suomen tasavallalle Valppaan laatiman valtiosäännön, jonka mukaan kaikki lainsäädäntö- ja voimaansaattava valta kuuluu eduskunnalle. Eduskunta valitsee hallituksen ja korkeimpien oikeuksien jäsenet enintään viideksi vuodeksi kerrallaan. Hallituksen puheenjohtaja on samalla tasavallan esimies, mutta tällä presidentillä ei ole mitään erityistä lainsäädäntöoikeutta, eikä mitään muutakaan itsenäistä toimivaltaa.

Jollei eduskunta tälle pohjalle rakennettua valtiomuotoa hyväksyisi, pannaan toimeen kansanäänestys kahdesta valtiosääntöehdotuksesta, joista toisen "tulee olla" sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän hyväksymä.

Ennen hajaantumistaan on eduskunnan hyväksyttävä laki vuokra-alueiden muuttamisesta itsenäisiksi tiloiksi, jonka mukaan vuokraajat saavat alueensa omakseen melkein ilman korvausta. Missä korvaus tulee kysymykseen, suorittaa sen valtio.

Sodan takia elintarpeensa menettäneille on niitä toimitettava valtion kustannuksella.

Armahdus kaikille muille paitsi sodan aikana yksityisiä rikoksia tehneille. Jos yksityiset rupeaisivat vieromaan vallankumoukseen osaaottaneita, niin etteivät nämä kunniallisella työllä saisi elatustaan Suomessa, on heille valtion puolesta turvattava elämisen tai maasta poistumisen mahdollisuus.

Siis punakaartille ei ainoastaan amnestiaa, vaan myöskin eläke siksi, kunnes saavat kunniallista työtä — tai matkarahat Amerikkaan.

Vakinaista sotaväkeä ei Suomen tasavalta aseta. Ainoastaan rajojensa vartioimista varten saa se asettaa 3000-miehisen vartioväen, jonka käyttämisohjeet eduskunta laatii 2/3 enemmistöllä. Jos siis sosialistit eivät tahdo asettaa tätä vartioväkeä esim. Venäjän rajalle, saa ryssä tulla vapaasti maahan, milloin sosialistit katsovat sen sopivaksi.

Se on kaikki tämä sitä paksuinta, sitä raainta pilaa, mitä Valpas koskaan on laskenut. Tosissaan hän kuitenkin on olevinaan. Hän on esittänyt sen jo joku aika sitten joillekuille porvarillisille, jotka eivät ole olleet siitä tietääkseenkään, mikä "Työmiehen" mukaan on todistuksena siitä, että "porvaristo ei halua sovintoa."

Niin kauan kuin eduskunta näistä juttuaisi tai niistä toimitettaisiin kansanäänestys, seisoisivat valkoiset ja punaiset vastakkain kuukausmääriä asemillaan ja luultavasti olisi myöskin saksalaisten jäätävä odottamaan tätä äänestystä. Entä kevätkylvöt?

Tätä sopimusta käytäntöön panemaan ehdottaa Valpas toistaiseksi asetettavaksi Väliaikainen Valtuuskunta-nimisen valtioelimen, jossa tulisi olemaan kaksi tusinaa jäsentä, kaha kumpiakin, 12 sosialistisen eduskuntaryhmän ja 12 porvarillisten valitsemaa, siis yhtä monta punaista kuin valkoistakin. Nämä eivät saa tehdä päätöksiään sen mukaan kuin satutaan olemaan saapuvilla tai voidaan tulla. Jos jonkun punaisen täytyy poistua, täytyy jonkun valkoisenkin poistua. Valtuuskunnalla on kaksi puheenjohtajaa, yksi sen molemmista ryhmistä. Kaksi kahta vastaan, eikä edes puheenjohtajan ääni voi ratkaista, vaan ehkä syrjään pantu lippu, arpa, milloin jumalan arpa, milloin pirun.

Sen pituinen se kompromissi-ehdotus. Se on kyllä paljoa pitempi, mutta jo tämä selostuksenikin riittäköön näytteeksi Valppaan viimeisestä tahdosta.

Nyt Rantamalakin myöntää "Työmiehen" pääkirjoituksessa "Suomalainen murhenäytelmä", että kaikki on menetetty. "On mahdoton enää kenenkään kieltää sitä tosiasiaa, että Suomen kansan ylle on heittäytynyt verinen murhenäytelmä ja nyt seisomme siellä, missä saamme aavistuksen sen murhenäytelmän peloittavasta syvyydestä."

Karjalta Hyvinkäätä kohti. Ovat jo Lohjalla. Toinen osasto marssii
Helsinkiä kohti ja on jo Kööklahdessa.

Hangossa käyneet venäläiset neuvottelijat ovat palatessaan tuoneet tiedon, että venäläisten laivojen on oltava täältä poissa t.k. 12 p:nä. Jos jäät estävät niiden lähdön tai ne eivät muuten kynnelle kykene, saa laivastoon jäädä ainoastaan 8 miestä laivaa kohti.

On kaapattu näin kuuluva sähkösanoma, jonka Smilga täältä on lähettänyt Scheimannille Moskovaan: "Saksalaiset rientävät pikajunan vauhdilla suurin voimin Hyvinkäätä ja Helsinkiä kohden. Tilanne toivoton. Toivon kuitenkin ehtiväni tyhjentää Helsingin."

Ja sitten tipahtaa kirjelaatikkoon silkkipaperi, josta luen lopullisen toteutuksen kahden kuukauden kaikille toiveille:

Te huudatte meitä hädässänne. Me tulemme ystävinä auttamaan teitä hädässänne murhaajalaumoja vastaan, jotka hävittävät järjestyksen, lain ja vapauden teidän maassanne. Meitä käskee siihen ihmisrakkauden ääni. Emme tule valloittajina emmekä tahdo omistaa itsellemme palaakaan kalliin isänmaanne alueesta, emme myöskään aio sekaantua sisäisiin puoluetaisteluihinne. Luottakaa siis meihin. Eteenpäin kansanne vapauttamiseksi!

Siinä on nyt venäläisille nimi ja allekirjoitus, jota he kaipasivat. Tervehdys on kirjoitettu ruotsiksi. Suomensin sen siitä. Käteni vapisi ensin, vakaantui sitten riemuisaan kulkuun. Enkä välitä huolehtia huomisesta. Tuli mikä tuli, kunhan kerran tuli tästä loppu. En tahdo nyt uskoa mitään entisistä pahoista aavistuksista. Ei tule verta vuotamaan enemmän, kuin on kaikkein välttämättömintä. Punaiset toivottavasti antautuvat ensimäisen laukauksen jälkeen. Järjestyksen palauttaja saapuu tyynesti kuin Berliinin tottunut poliisi, saartaa, sanoo: "kädet ylös!" Kädet nousevat ylös. Metelöitsijät viedään poliisiasemalle, siellä pidetään lyhyt tutkinto, nimet merkitään, saatte mennä, saapukaa silloin ja silloin oikeuteen vastaamaan omien viranomaistenne edessä. Käännös ympäri, mars!

Ja sitten saksalainen varmuuden vuoksi patrulloi muutaman ajan. Mannerheim saapuu, eduskunta kokoontuu, paraateja, juhlia, kukkia, veljeytymistä — hyvästi! Kiitos! Kyllä me nyt jo hoidamme itse itsemme.

Kevät tulee, muuttolinnut saapuu. Sitten kokoon kampsuni ja olen parin viikon päästä Viitasaarella ongella. Ja kaikki oli vain pahaa unta. Oliko?

"Utro Pravdyn" tietojen mukaan on Saksan hallitus Suomen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti vaatinut heti ryhdyttäväksi Itämerellä olevaa Venäjän laivastoa aseista riisumaan. Tämän aseista riisumisen tulee olla suoritettu 12 p:nä huhtikuuta klo 12.

Venäjän meriasiain komissario on antanut sähkösanoman sisällöstä tiedon kansankomissarioiden neuvostolle Moskovaan ja vastaussähkösanomassa kansankomissarioiden neuvosto käskee merivoimien päällikön heti täyttää kaikki Saksan sähkösanomassa esitetyt vaatimukset. Tämän kansankomissarioiden neuvoston määräyksen nojalla meriasiain komissariaatti lähetti Itämeren laivaston päällikölle Shtshatnille sähkösanomalla määräyksen aivan viipymättä ryhtyä täyttämään Saksan vaatimuksia ja kiirehtiä siinä niin, että laivaston aseista riisuminen on lopetettu 11 p:nä huhtikuuta. Laivoista riisutut tavarat on lähetettävä Kronstadtiin.

Onhan täällä vuosien ja varsinkin näiden sotavuosien kuluessa saanut nähdä jos jonkinlaista ryssän touhua, muun muassa, kuinka ne ovat täällä laajentaneet valtakuntansa aluetta rakentamalla rötöksiään kaikkialle, minne vain ovat voineet ja tarvinneet. Missä ryssä kulkee, tuo hän mukanaan kauhean ruman kasarmin, lautaparakin, hevostallin, kaikki tilapäistä, kotamaista, jonka ympärille hän kasvattaa tunkion, niin että tuskin pääsee itse ovesta ulos. Nuo laitoksensa se lätkäyttää mihin vain, välittäen yhtä vähän rakennusjärjestyksistä kuin terveydenhoitosäännöksistä. Ennen sotavuosia se pysyi enimmäkseen Töölöön takalistoilla kasakkakasarmeissaan, tunkien kuitenkin jo silloinkin Kampin alueelle Turun kasarmia myöten. Jo ennen sotaa se myös anasti Suomen sotaväen siistit kasarmit, ja mikä siivo siellä sisällä oli ja on, sen voi aavistaa siitä, millaisessa kunnossa valtakunnan katuosa on ollut esim. Kaartinkasarmin ympärillä. Mihin he sijoittautuivatkin, mukana seurasi aina takapihakulttuuri. Kaikki rapistui ja rähjäytyi. Emmehän ole hollantilaisen siistejä, emmekä preussiläispedantteja mekään, eivät suomalais-ugrilaisetkaan nurkkain ympärykset ole juuri vesiklosetteja, mutta mikä ero, mikä ero sentään! Sotavuosina ilmaantui lautakojuja kaikkine niitä seuraavineen keskikaupungillekin. Missä vain oli varattu joku alue valtakunnallisiin tarkoituksiin, siellä se oli sen näköistä. Ja näiden yhteyttä ylläpitivät ne varastopaikkojen, tallien ja kasarmien välillä liikkuvat rämisevät tarantassijonot, ne laiskasti hiihdättelevät risavaatteiset sotamieskulkueet, jotka hyvin muistamme — ja muistakaamme aina. Se kaikki olisi ollut nyt lähtönsä edellä valo- ja kinokuvin ikuistettava ainaiseksi mementtomooriksi, jotta sen voisimme elvyttää eteemme joka kerta, kun alkaa ilmetä oireita kansallistunteen heikkenemiseen, veljeytymiseen ja yksiin ryysyihin rupeamiseen. Itsetutkistelumme tässä suhteessa on meille kansallinen elinehto. Meidän ei pitäisi itsemme vuoksi pestä pois kaikkea saastaa. Jonnekin olisi varattava paikka jonkinlaiselle ryssänajan muistojen ulkomuseolle ja siihen oma osastonsa punaryssä-ajan vastaaville reliikeille.

Eikä tämä lokaviemäriys, oikeammin lokatuomarius, kiertänyt meitä syleilyynsä ainoastaan maan puolelta Töölööstä ja Pasilasta päin. Se kiersi tukehduttamaan meitä merenkin puolelta. Mikä siivo Hietalahdessa, Eteläsatamassa ja sen laitureilla, pitkin Katajanokan niemen rantaa, aina Pitkälle sillalle ja Sornäsiin saakka, missä Venäjän laivasto vuosikausia makasi kuin sikalauma siivoamattomassa lätissä. Millaista se huusholli oli, siitä vain yksi esimerkki: kerran Kulosaaren rantoja kävellessäni huomasin jotain ruskeaa kelluvan vedenrajassa tahmeana nauhana; se oli Kruunuvuoren selällä makaavista laivoista mereen heitettyä — leipää. Laitureihin kerättiin ympäri Suomen rantoja kaikki meidän siisteimmät ja hienoimmat kauppa- ja matkustajalaivamme, tahrittiin harmaiksi, ruskeiksi, talvea varten kerran ainakin muka valkeiksikin, jotteivät nämä jänikset vain näkyisi Saksan maalle. Turha varovaisuus, sillä mitä silmä ei olisi ilmaissut otuksen olinpaikaksi, sen olisi ilmaissut metsästäjän nenä. En luule, että olisi tarvittu asettaa optillisia koneita ilmalaivoihin Venäjän laivaston piilopaikan löytämiseksi.

Käyskentelin tänään pienellä tarkastusmatkalla Eteläsatamassa. Näytti kuin kaikki lika ja loka lähtönsä edellä vielä kerran olisi ulostautunut pinnalle ikäänkuin mukaan pyrkiäkseen tai ainakin hyvästiä heittääkseen, sillä kai sikiö nyt aavistelee loppuaan. Laiturit olivat limaiset mustasta sulavasta jäätiköstä. Viime talven lika liittyy kesäiseen, jota ei ole huuhdottu pois vuosimääriin, muuta kuin minkä sade on sitä tehnyt. Jää satamassa on jo viimeisillään, yhtenä ainoana mustana sohjuna, pinta täynnä törkyä ja jätteitä, joilla varislaumat herkuttelevat keväisen tyytyväisesti raakkuen. Lienee siellä ruumiitakin, en ihmettelisi, jos näkisin kangistuneen käden, sormussormet pois hakattuina, pistävän esiin jäätikön välistä.

Äsken olivat laivat laitureissa vierivieressään kiinni, limikkäin, sentään vielä jonkunlaisessa järjestyksessä. Muutama päivä sitten olivat siinä vielä entiset keisarilliset aluksetkin, nuo katinkultaansa kiiltävät vanhat kaunottaret, kannella laudoista kyhättyjä vahtikojuja ja katoksia. Oli siellä myös aseistettuja laivoja, niitä lienevät olleet pienempiä miina- ja torpeedoaluksia outoine härrykkämäisine kipinälennätinlaitteineen. Liput olivat olleet aikoinaan puhtaan punaisia, mutta pitkään aikaan ei niissä ole ollut punaisuutta eikä puhtautta, vaan jotain merirosvolaivueen maksankarvallista, kuin hyytynyttä verta. Se väri on nyt venäläis-suomalaisen vallankumouksen lipun väri. Laivat seisovat sikin sokin, pitkin ja poikin, miten ovat sattuneet siihen jäämään toisten lähtiessä. Kaikki paremmat ja vähänkin omin voimin kynnelle kyenneet ovat tänään aamusta alkaen pyrkineet merelle ja kääntyneet itään ja sinne kadonneet. Vielä on joitain, jotka nähtävästi aiotaan pelastaa. Ne lastataan täyteen kaikkea, mitä maista saadaan, rikkinäisiä sairaita autojakin, joita vähän terveemmät hinaavat poisvietäviksi, pakolla otettuja. Tällaista on Smilgan "evakuointi". Aseet jätetään, romu viedään, koska sillä kai vielä Pietarissa on jotain rahanarvoa. Olen nähnyt kuletettavan fikuksiakin. Paljon on laivoista jo myöty, mitä on irtisaatu, kaikki irtonaiset metalli-osat, kompassit y.m. messingit. Toista tuodaan laivoihin, toista viedään niistä maihin. Näin tänään lastattavan eräästä laivasta tavara-autoon niitä telineitä, joihin laivoissa on ollut kiinnitettynä kojeet merkinantoa varten kannelta koneeseen.

Laitureilla käy narinkkakauppa. Sotamiehet myövät paitoja, puseroita, kenkää, jopa kiväärejäkin, eikä siinä kysytä, onko ostaja punainen vai valkoinen. Ostajiako lie ollut odottamassa näkemäni risukasa näitä kiväärejä, sikin sokin heitettyjä, kasan päällä rykelmä matrasseja, vilttejä, sinellejä. Rahat jaetaan tasan matruusien kesken. Se on täydellistä konkurssireliasatsiota, Venäjän tsaarivallan pesän viimeisten rippeiden rahaksi muuttoa sen suurliikkeen suomenmaalaisessa haaraosastossa.

On tulinen kiire ja touhu. Ne, jotka täällä eivät ole koko sodan aikana muuta tehneet kuin vetelehtineet, politikoineet, maleksineet kaduilla ja esplanaadeissa, tuttuilleet ja tyttöilleet, on yhtäkkiä vallannut tarmokas toiminta, sillä saksalainen on sanonut tulevansa perjantaina klo 12. Silloin on oltava tiessään. On lähdettävä, ei auta pashaalustaminen. Pois, pois! Hevosia valjastetaan, luokka päälle, rinnustin kiinni, vaikka valjaat merellä laukeaisivatkin. Olen nähnyt tänään ikkunastani, kuinka joku laiva pysähtyy eikä pääse omin voimin, mutta toiset auttavat, antavat köyden ja niin päästään taas jatkamaan joku virstaväli. Ei ole tullut varatuksi hiiliä ajoissa, vaikka niitä on kukkulamääriä rannoilla. Nyt hakataan niitä irti hiki hatussa, kärrätään vaunuun. Mutta ei ole vetureja eikä hevosia. Hevoset on myöty, veturit ovat punakaartin hallussa. Miehet itse saavat sysätä vaunuja satamaan. Vaunu pysähtyy vastamäessä, sitä nytkytetään kankien avulla tuuma tuumalta. Kai se on pienoiskuva siitä, miltä yleensä tätä nykyä näyttää Venäjällä ja miltä täällä kaikkialla olisi tullut näyttämään.

Heitä ajetaan pois, he pakenevat, heidän liikkeissään on ilme melkein nöyrä ja kiltti. Oli se herra herrallekin. Mikä romahdus! Onko se todellakin totta? Olenko todella saanut elää niin kauan, että sain nähdä tämän, omin silmin edes yhden kohtauksen siitä, kuinka suuri-Venäjä kukistuu. Se on nemesistä, jonka edessä ei voi ilkkua, vaikka tekisikin mieli. Kai täällä on maatansa rakastavia venäläisiä tuota katsomassa, jostain Kaivopuiston ikkunasta. Mikä lie heidän mielialansa?

Ei kestäne kauan, ennenkuin ne kaikki ovat poissa. Ylihuomenna tuskin on ainoatakaan venäläistä laivaa, joka ei olisi lähtenyt, jos suinkin on päässyt. Saksa tulee, näkee, mutta ei tarvitse voittaa. On jo voittanut. Se saa laskea hienot moottorinsa puhdistettuun laituriin. Itä lähtee, Länsi tulee. Tulisipa nyt pian rankkasade huuhtomaan laiturit, myrsky siivoamaan sataman likaisista jäistä ja panemaan sen loiskimaan uutta aikaa.

Kevät on nopea regissööri. Se saa pian kyllä kulissinsa pystyyn. Ehkä se nytkin yhdessä yössä saa näyttämönsä valmiiksi premiääriinsä. Vuosisatainen draama voi päättyä ja uusi vuosisatainen alkaa meidän nukkuessamme. Draama Idästä ja Lännestä, Aasiasta ja Euroopasta, niiden lakkaamattomasta taistelusta, Ahrimanista ja Ormuzdista. Jota draamaa ei missään ole esitetty niin havainnollisesti kuin nyt täällä Suomessa, sekä ulkonaisesti että sisäisesti, sekä meistä, että meissä itsessämme. Niin selvä ja samalla niin sekava. Ryssät tuolla merellä huppuroimassa omaan maahansa, huutaen ja meluten ja mölisten, jääsohjun seassa, johon saattavat upota vuotavissa veneissään. Saksat tyyninä, täsmällisinä liukumassa hienoissa siisteissä risteilijöissään liput liehuen vapautta, luvaten järjestystä ja lainalaisuutta. Siinä on selvät aatteet vastakkain siinä draamassa, joka nyt kehittyy. Niin selvää ja kuitenkin niin sotkuista. Sillä kuka täältä nyt oikeastaan lähtee ja kuka tänne tulee? Mikä on tätä nykyä itä ja mikä länsi? Venäjän vallankumous se on nyt sen näköistä, kuin mitä se tuossa on, mutta mitä se oikeastaan on? Suuresti katsoen se on kansan voitto sortajistaan, vapautuneen demokratian voitto sitä tyrannisoineesta imperialismista. Ja nyt kuitenkin imperialismi auttaa meidät demokratian sorrosta, meidät, jotka olemme ja tahdomme olla demokraatteja. Siis ovat vastakkain demokraattinen imperialismi ja imperialistinen demokratia, itäisin länsi, ja läntisin itä — on kuin kuulisin jonkun Shakespeare-draaman filosofoivan narrittelijan ja narrittelevan filosoofin pitävän yksinpuheluaan korvani juuressa. Mikä historiallisen aatedraaman aihe, mikä aarreaitta realistiselle romaaninkirjoittajalle Zolan La débacle -tyyliin. Mitkä kontrastivaikutukset, ristiriidat, aatteelliset ja aineelliset vastakohdat, selvemmät, havainnollisemmat, taiteellisemmin valmiiksi järjestetyt tableaux vivantsit , elävän elämän elävätkuvat, kuin millään muulla rintamalla koko tässä maailmansodassa.

Vaan olipahan se niin sekavaa kuin onkin, se nyt on ainakin selvää, että maailmaa sen kaaoksesta uudelleen luova historian hengetär tällä hetkellä liitelee Suomenlahden autioiden ja tyhjien vetten päällä, koskettaakseen meitäkin taikasiipensä ainakin yhden höyhenensä kärjellä.

Työmies mainitsee rintamia, joista ei tähän asti vielä ole kuultu. On olemassa Kotkan—Kouvolan ja Loviisan—Lahden rintama. Kai siellä siis taistellaankin ja kukas muu olisi sen saanut käyntiin kuin saksalainen. Ne tulevat nähtävästi vähän itsekustakin paikasta.

Tuntuu omituiselta, melkein oudolta, että tästä alkaa tulla loppu. Tähän rupesi jo vähitellen tottumaan, niinkuin epämukavaan asentoonkin tottuu. Täytyy suoristua hiljalleen, ettei selkä katkeaisi.

Tottua, niin, kun täytyi . Mutta helppoa se ei ole ollut. Kidutus on ollut enemmän sielullista kuin ruumiillista. Onhan täällä miten kuten aineellisesti eletty eikä tietääkseni kukaan ole kuollut nälkään. Mistä lienee saatukaan ruokaa, on sitä sentään ollut. Meillä on eletty silakasta ja potatista. Runsas silakan saanti se pelasti Helsingin nälkäkuolemasta. Vaan laihtuneet ovat kaikki, hyvin suureksi osaksi varmaan myös sielullisesta jännityksestä.

Vapaudenpuute — tuskin on ilkeämpää tunnetta, vaikeammin kärsittävää vaivaa vapaalla miehellä, kuin kulkea väkivallan kytkytnuora jalassaan. Milloin hyvänsä voidaan pidättää ja viedä jonnekin, jossa ei ole oikeutta, ainoastaan armo, jos sille päälle sattuvat. Tai pääset lahjuksilla. Onhan sodan aikana tottunut monenmoiseen turhaan rettelöimiseen ja hankaluuteen; on täytynyt kulkea pimeässä, pitää suurten sakkojen ja poliisin kiväärinkuulain pelossa ikkunat verhottuina, varsinkin näissä merenpuolisissa taloissa, jottei ainoakaan valonsäde pääsisi ulos tunkemaan. Mutta ei silloinkaan ollut sitä, mikä nyt, että miltei mieskohtainen vihamieheni määrää olemisestani ja elämisestäni ja kuolemastani, ehkä jonkun kostonhimoisen tai kateellisen ilmiannosta. Istua kylässä kello kourassa, hypätä kesken kaiken ylös kauhuissaan, että ehkä voi myöhästyä ohi määrätyn kellonlyönnin, juosta läähättäen viimeinen tonttiväli, tulla pidätetyksi, viedyksi poliisiasemalle, suletuksi sinne moneksi yöksi ja päiväksi likaisiin koppeihin — semmoista se on monella ollut. Se herättää kirvelevää kiukkua, vihaa, sydän tulee ladatuksi pahimmilla tunteillaan, ammoin menetetyiksi luulluilla vaistoilla — on ajan pitkään parhaalla tahdollaankin mahdoton välttyä demoralisoitumasta, kun sitä kestää viikko viikolta kuukausmääriä. Ei enää välitä, vaikka verta vuotaisi, vaikka jostain valkoisesta väijytyksestä pamahtaisi ja punainen kiväärimies kaatuisi, ehkä itsessään hyvinkin viaton ja hyväntahtoinen työmies, joka on pakotettu pitämään asetta. On suorastaan ihme, että sittenkään ei ainakaan minun tietääkseni ole sattunut ainoaakaan sellaista tapausta. Helsinkiläisellä vastavallankumouksellisella on rautaiset hermot, hirvittävä levollisuus toistaiseksi. Mutta kun veret kerran kuohahtavat, niin kai kuohahtavat yhtäkkiä ja yhtaikaa kaikkien näiden kuukausien paineesta.

Kerrotaan eräästä sairaalaan tuodusta nuoresta punakaartilaisesta, joka kuolemaisillaan ollessaan oli pyytänyt rukoilemaan puolestaan. Kysyttiin kummastellen kuinka hän semmoista pyytää. Hän voihki ja valitti tehneensä niin kauheita, niin kauheita tekoja…

Eräs haavoittunut punakaartilainen on kertonut Karjan tienoilta seuraavan jutun. Heitä marssii kolmekymmentä miestä maantiellä, kun huomaavat edessään oudon otuksen. Sillä on päässä kypärä, jollaista täällä ei ole ennen nähty. Pukukin on sotilaan, mutta asetta sillä ei näytä olevan muuta kuin kainalossa kävelykeppi, vähän niinkuin ratsumiehen ruoska. Suupielessä on erikoisen pitkä sikari, vatsan päällä riippuu remmissä niinkuin valokuvauskone. Se kävelee, seisoskelee, töllistelee maantiellä. Ei ole niinä miehinäänkään, vaikka näkee meitin tulevan. Me päätellään, että kyll' maar se sittenkin on lahtari, mutta hullu lahtari mahtaa olla, kun ei väistä miehiä. Elukka pitää ottaa elävänä. Muodostetaan ketju ja ruvetaan kiertämään. Silloin se sormii kojettaan ja panee sen rätisemään ja ruiskauttaa, ja meittiä kaatuu 28, ennenkuin ehritään itte laukaista. — Outo olento oli saksalainen tiedustelija — mutta jutun todenperäisyyttä en takaa.

Näin tänään satamassa kauppatorin rannassa "NautiIuksen", joka sodan aikana on ollut venäläisten ja nyt punaisten hallussa. Se oli saapunut Makilosta Porkkalasta. Siinä oli joitain ryssiä, muutamia punakaartilaisia ja heidän tyttöjään. Aseita niillä oli, mutta näyttivät muuten hyvin noloilta ja turvattomilta. Joukko uteliaita seisoi heitä katsomassa, silmäkulmissa äänetön ilkunta.

Yleisöä liikkuu tavallista runsaammin kaduilla ja toreilla, kaikki porvareita, hyvätuulisia ja muhoilevia. Ihmiset tervehtivät toisiaan ikäänkuin onnitellen. Työväkeä ei näe. Porvarilliset ovat jo tosiasiallisesti ottaneet kaupungin haltuunsa.

"Työmies" kuvittelee Suomen läheisempää tulevaisuutta seuraavanlaiseksi, enkä luule, että se näissä luuloissaan aivan pahasti erehtyykään.

Sikäli kuin lehti on kuullut, suunnittelevat porvarit, sen jälkeen kun saksalaiset ovat miehittäneet Helsingin, lujaa järjestysvaltaa, joka tulisi perustumaan diktatuuriin, diktaattorina valkokaartilaisarmeijan päällikkö kenraali Mannerheim. Diktatuuria tulisi kestämään useampia kuukausia, jona aikana toimitettaisiin maassa perusteellinen rauhoitus ja puhdistus yhteiskunnallisesti vaarallisista aineksista.

Kun tämä on saavutettu, kutsutaan ennen vallankumousta ollut eduskunta koolle sellaisena kuin miksi se on puhdistustyön jälkeen jäänyt. Tällainen eduskunta tulee laatimaan vankan pohjan yhteiskuntaa säilyttävälle terveelliselle tasapainolle, kuuluen tähän m.m. eduskunnan uudistaminen kaksikamariseksi , sekä yhdistymis-, kokoontumis-, lausunto- ja painovapauden ajanmukainen uusiminen.

Tämän ohjelman takana on, sikäli kuin "Työmies" luulee tietävänsä, miltei koko ruotsalainen johtava poliittinen aines ja melkoinen määrä suomalaista porvaristoa, osan kuitenkin katsellessa epäluulolla tällaisen uudistustyön tehokkuutta.

Nyt näyttää se myrkkypesä "Työmiehen" toimituskin tyhjenneen kyykäärmeistään. Varsinaiset toimittajat ovat ryömineet pois koloistaan, maan nähtävästi kuumetessa. Yksi sinne on jäänyt tai oikeastaan nyt vasta sinne ilmaantunut. Irmari Rantamala ilmoittaa istuvansa ja kirjoittavansa toimistossa yksin. Hän on siellä ensi kertaa elämässään. Kun kaikki muut ovat paenneet piiloihinsa, saapuu Rantamala sinne omastaan ja ottaa hyljätyn talon hoiviinsa. En voi kieltää, että siinä on jotain sovittavaa häneen nähden. Hän ei sano persoonallisesti tuntevansa eikä edes nähneensäkään ainoatakaan johtajaa. Ketään heistä hän ei ole tavannut, ei puhunut sanaakaan heidän kanssaan; kun he ovat poistuneet, kurjasti jättäneet kaikki tuuliajolle, istuu hän heidän pöytänsä ääreen ja ryhtyy puolustamaan heitä, puhumaan heidän puolestaan. Hän ottaa kantaakseen kaikki heidän syntinsä ja pyytää heille armoa ja anteeksiantoa. Hänellä näyttää samalla olevan aavistus siitä, kuinka hänen itsensä käy. Hän puhuu työväen asiasta, mutta samalla itsestäänkin. "Me astumme sankoin joukoin hautaan, käymme riemulauluin kuolemaa kohti". Hän sanoo luotettavalta punaisella nauhalla varustetulta työläiseltä kuulleensa, että on niitä, jotka opettavat: ensin tapetaan porvarit ja sitten omat johtajat. Hän varoittaa kuulemasta niitä ääniä. Samalla hän koettaa rohkaista kestämään viimeiseen saakka. Hänen kirjoituksensa otsikkona ja aiheena on: "Ei kuolema, vaan elämä." Ei kuolema, vaan kuolleista ylösnouseminen on työväen luokan edessä. Jokaisen on astuttava suojelemaan jokaisen työläistoverin jokaista hiuskarvaakin. Työväenluokka voi elää ja voittaa ainoastaan silloin, kun se kaatuu yhtenä miehenä, sillä ainoastaan siinä rautaisessa yhtenäisyyden tunteessa on sen luokan voima, elämä ja tulevaisuus. Hän kehoittaa edelleen kokoontumaan tätä ylösnousemusta ja uutta elämää varten työväen talon ympärille. "Maailmalla on teillä köyhyys, ainoastaan täällä omassa talossanne on teillä rikkaus ja ystävät. Siitä talosta ei pidä lähteä silloinkaan, kun se ehkä joskus on autio, sen ovet vihollisen lukolla lukitut. Silloinkin on teidän syvin elämänne elettävä täällä ja täältä on taas alettava uusi tie entisten ystävienne keralla."

Entisten? Siis niiden, jotka ovat vieneet työväen asian siihen, missä se nyt on. Jättäneet sen oman onnensa nojaan ja pelastaneet vain itsensä. Johtaneet kansalaissotaan kiihoittamalla luokkasotaan. Ei ole minusta Rantamala koskaan ollut kovinkaan hyvä valtiollisena kirjailijana, mutta on hän sittenkin liika hyvä puhumaan Mannerin, Tokoin ja Sirolan y.m. puolesta. Sillä hän nähtävästi sittenkin on pohjaltaan ollut rauhan mies. Tosin yhtenä päivänä yhtä, toisena toista, kuka hänet oikein ymmärtänee. Hänessä kuvastuu kaikki ne eri suunnat, jotka koko työväenliikkeessä tätä nykyä. Hän on milloin rauhan mies, milloin sodan, milloin on asiaa ajettava miekoin, milloin auroin. Nyt hän taas tuomitsee sotaa, mitä sitten tehnee huomenna. Hän uskottelee, ehkä uskookin, ja ehkä on hän osaksi oikeassakin kirjoittaessaan, että "tästä talosta on tämänkin kansalaissodan aikana lähetetty porvarien luo rauhan sana, vilpitön rauhan sana." Vielä yhden sellaisen sanan hän sanoo olevan sieltä tulossa. "Juuri tätä kirjoittaessani lennähti taas pöydälleni uusi rauhanlintunen."

Lopuksi Rantamala tässä kirjoituksessa, joka vaikuttaa puheelta nykyisen työväenliikkeen haudalla, kehoittaa Suomen työväkeä "näinä raskaina päivinä rientämään kuulemaan sydämensä jaloimpia ääniä."

Hyväpä niinkin, hyvä, että katumus tulee, vaikka viimeiselläkin hetkellä. Mutta onko se vilpitöntä vaiko tekopyhää, miehen, joka ainakin näinä kapinaviikkoina on usuttanut, kironnut, rienannut, ilmiantanut raivoisammin ja tehoisammin kuin kukaan? Missään tapauksessa ei hän enää saa pysäytetyksi mäen alla pyörää, joka murskaa alleen työväen liikkeen ja sen tähän liikkeeseen panijat.'

Sanotaan olevan varmoja todistuksia siitä, että kapina alkoi venäläisten suoranaisesta kehoituksesta. Trotskilta saapui sähkösanoma: "Nyt on aika ryhtyä toimiin. Keskittäkää 15000 miestä Helsinkiin ja ottakaa valta käsiinne."

Saksalaiset ovat nyt Masabyn ja Bobäckin välillä, toisten tietojen mukaan jo Grankullassa. Heitä on myöskin jo Mikkelspiltomissa Loviisan radalla, matkalla Lahteen.

Tänään on nähty suurta kauppalaivaa hinattavan Groohaaran ulkopuolella. Siellä se sytytettiin palamaan. Vähitellen alkoivat liekit leimahdella yhä korkeammalle. Se palaa parhaallaan eikä näytä aikovan pian sammuakaan. Siinä sanotaan olevan monen miljoonan arvosta kauppatavaraa, kankaita y.m., jotka näin estetään joutumasta saksalaisten käsiin ja joita ei ehditty muulla tavoin realisoida. Laiva ja tavarat lienevät englantilaisten.

Se rauhanlintunen, jonka Rantamala eilen kertoi lennähtäneen "Työmiehen" toimituksen pöydälle, oli eräs "ehdotus kansalaissodan rauhalliseksi lopettamiseksi", jonka ovat tehneet eräät sosialidemokraatit, jotka koko kansalaissodan ajan ovat olleet syrjässä aktiivisesta toiminnasta. Nämä henkilöt ovat: Arrt. Aalto, Eri. Aarnio, Julius Ailio, Väinö Hakkila, K. Heinonen, Lauri af Heurlin, Väinö Hupli, Rieti Itkonen, J. A. Kemiläinen, J. W. Keto, K. Lindroos, Paavo Raittinen, Matti Paasivuori, Toivo Salmio, Hannes Ryömä, A. Halme, K. V. Saxell, Oskari Suutala, Väinö Tanner, Väinö Vuolijoki ja Miina Sillanpää.

Ehdotus on melkolailla merkillinen historiallinen asiakirja, joskaan ei muussa suhteessa, niin siinä, millaisia ehdotuksia sos.-dem. puolueen tyynemmätkin ainekset vielä kaikkein kriitillisimmällä hetkelläkin katsovat voivansa esittää. Vaikka esitys onkin kuolleena syntynyt sikiö, en sitä sentään tahdo sivuuttaa. On erinomaisen kuvaavaa, että he tämän rikollisen kapinan loppuselvitykseen lähtiessään eivät katso olevan aihetta lähteä tutkimaan, kenen syytä on sodan syttyminen, koska sen selville saaminen on tällä hetkellä muka toisarvoinen asia. Tärkeintä on, että tämä sota mitä pikimmin rauhallisella tavalla saadaan loppumaan, jottei se iskisi parantumattomia haavoja kansaamme ja ehkäisisi sen tulevaa kehitystä. Lopettaminen on sitäkin kiireellisempää, koska jo parin viikon kuluttua täytyy maanviljelystöiden olla täydessä käynnissä, jos tässä maassa mielitään turvata edes jotakin elämisen mahdollisuutta ensi kulutuskauden varalle. Heille on siis tämä verinen kysymys etupäässä elintarvekysymys, puhtaasti materiellisen pulman ratkaisu. Siltä pohjalta lähdettäessä ei varmaankaan ketään ihmetytä, mitä sitten seuraa, minkä perusteiden mukaan, millä tavalla ja millä ehdoilla rauha heidän mielestään on solmittava. Soveliain riidan ratkaisija on heidän mielestään Suomen Eduskunta, maan laillisesti valitut kansanedustajat. Eduskunnalle pannaan siinä suhteessa eräitä ehtoja, jotka ovat "ehdottomasti taattavat, jos yhteiskunnallisen rauhan säilyttämistä ollenkaan ajatellaan." Ne ehdot selviävät seuraavasta.

Ennenkuin joukot kummallakaan puolella ovat taipuvaiset aseistaan luopumaan, on löydettävä oikeamielinen ratkaisu vaikeimmalle kaikista esiintyvistä kysymyksistä, nim. sille, missä määrin yhteiskunta ryhtyy käyttämään lakiin perustuvaa rankaisuoikeuttaan kansalaissodan aikana tapahtuneisiin rikoksiin nähden. Ehdottomana vaatimuksena on tällöin pidettävä, että kaikille taisteleville joukoille, jotka toiminnassaan ovat noudattaneet esikuntiensa määräyksiä sekä kansainvälisiä taistelutapoja, taataan etukäteen täydellinen rankaisemattomuus. Muiden rankaisemisesta tai rankaisematta jättämisestä päättäköön vasta valittava Eduskunta .

Rauhantarjoojain käsityksenä on, että edelläoleva on ainoa mahdollinen tie ristiriidan rauhalliseen ratkaisuun. Senvuoksi he rohkenevat ehdottaa seuraavaa menettelytapaa tämän tuloksen saavuttamiseksi:

Suomen Kansanvaltuuskunta ja Punaisen Kaartin Yleisesikunta yhdessä toiselta puolen sekä Suomen Senaatti ja Valkoisen kaartin Yleisesikunta yhdessä toiselta puolen sopivat sotatoimien lakkauttamisesta kaikilla kansalaissodan rintamilla huhtikuun — päivänä 10 päiväksi sillä tavoin, kuin edellä mainitut yleisesikunnat keskenään asiasta lähemmin sopivat.

Heti välirauhan tultua allekirjoitetuksi kutsuu vuonna 1917 valitun
Eduskunnan puhemies Eduskunnan koolle Turkuun .

Eduskunta käsittelee senjälkeen lopullisen rauhan ehtoja ja tulee sen päätökseksi ja molemmin puolin noudatettavaksi se, mistä sosialidemokraatisen eduskuntaryhmän enemmistö toiselta puolen ja eri porvarillisten ryhmien jäsenten enemmistö toiselta puolen yhteisesti sopivat.

Eduskunnan tekemän lopullista rauhantekoa koskevan päätöksen tulee sisältää m.m. vakuutus siitä, että: 1. Yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapauden säilyttäminen taataan; 2, Tähänastisten ja niiden mukana myöskin vuoden 1917 Eduskunnan päättämien yhteiskunnallisten lainsäädännöllisten saavutusten säilyttäminen taataan; 3. Kaikille taisteleville joukoille, jotka ovat toiminnassaan noudattaneet esikuntiensa määräyksiä, ja kansainvälisiä taistelutapoja, taataan täydellinen rankaisemattomuus. Sen lisäksi tulee Eduskunnan laatia ja hyväksyä ohjelma m.m. seuraavien kysymysten ratkaisua varten: 1. Suunnitelma Suomen uudeksi tasavaltaiseksi valtiosäännöksi kansanvaltaisella pohjalla; 2. Suunnitelma torpparivapautusta tarkoittavan lainsäädännön perusteista; 3. Suunnitelma kansanvaltaisen järjestysvallan luomiseksi maalle sillä pohjalla, että se tulee olemaan hallituksen käytettävänä; 4. Puolustuslaitoksen aikaansaamista tarkoittavien ehdotusten hyväksymisestä tai hylkäämisestä on päätettävä; 5. Kansalaissodan yhteydessä tapahtuneiden rikosten anteeksiannon laajuudesta on päätettävä.

Jos lopullinen rauha edellämainituilla perusteilla saadaan solmituksi, lopetetaan heti kaikki sotatoimet, armeijat lasketaan hajalle ja sekä Kansanvaltuuskunta että Senaatti luopuvat tehtävistään.

Tämän jälkeen valitsee Eduskunta maalle uuden Väliaikaisen Hallituksen, jonka käytettäväksi luovutetaan riittävän luja järjestysvalta sekä tarpeellinen rajavartiosto samoin kuin oikeus väliaikaisesti säätää lakeja elintarvekysymysten ja valtiotalouden alalla.

Tämän tapahduttua määrää Eduskunta uudet vaalit ja julistaa itsensä hajaantuneeksi.

Tämä rauhanehdotus on tietysti kaikinpuolin mahdoton toteuttaa. Ei ainoastaan siihen nähden, että se on tehty liian myöhään, vaan toiseksi siitä syystä, että punaisen armeijan johto, jolla kansanvaltuuskunnan paettua on kaikki määräämisvalta omalla puolellaan, ei siihen suostuisi, ja jos suostuisi, ei se saisi eikä voisi saada hajallisia, ominpäin toimivia joukkoja minkäänlaiseen sopimuksen tekoon. Sissisota, murhat, ryöstöt jatkuisivat. Ja ennen kaikkea siksi, että eduskunnan porvarillinen osa ei ikinä suostuisi minkäänlaisiin neuvotteluihin Mannerin, Tokoin ja Sirolan y.m. kanssa ja tunnustamaan heitä sen jälkeen, miten he ovat täällä venäläisten turvin ja avulla ja aseilla menetelleet, yhdenvertaisiksi säännöllistä sotaa käyviksi puoliksi, joille olisi annettava amnestia kaikista heidän rikoksistaan ja vapautettava kaikesta vastuusta.

Täällä on joskus suunniteltu sos.-dem. puolueen tulevaisuuden mahdollisuuksia tässä maassa jollain uudella pohjalla ja uusien miesten johdolla. Eivät ainakaan nämä kapinasta syrjässä pysyneet kykene puoluettaan uudesta luomaan. Ehdotuksellaan, jossa ei ole paheksumisen sanaa tapahtuneiden hirmujen johdosta, he ovat repineet kaikki sillanrakentamismahdollisuudet porvarillisen yhteiskunnan ja oman ryhmänsä välillä.

Ainoa, joka heidän olisi pitänyt tehdä, olisi ollut kääntyä punakaartin puoleen, osoittaa sille, kuinka johtajat ovat sen pettäneet ja hyljänneet ja vaatia heidän luovuttamistaan ja rankaisemistaan omien päiden päästimiksi ja sitten jatkuvan verenvuodon lopettamiseksi valkoisen lipun nostamista ja armon anomista ilman mitään muita ehtoja kuin mitä voittajan jalomielisyys ja inhimillisyys voivat tarjota. Ei kai siitäkään nyt enää olisi ollut mitään käytännöllistä tulosta, mutta olisivatpa ainakin pesseet kätensä ja sanoutuneet julkisuudessa irti, nyt kun sen vihdoinkin voivat tehdä.

Siinä muodossa kuin "rauhan vaatimus" — sillä siksi he sen nimittävät — nyt on tehty, on se sekä avuton että hävytön.

Tapasin tänään kadulla "Helsingin Sanomain" toimitussihteerin, joka pyysi minulta kirjoitusta lehtensä ensi sunnuntain n:oon. Oltaisiinko siis jo niin pitkällä, että sanomalehdet taas voisivat ruveta ilmestymään!

Tämä päivä voi olla vallankumouksen viimeinen. Saksalaiset ovat jo aivan muurien ulkopuolella, missä asti, sitä ei vielä tiedetä — tai en ainakaan minä ja ne, joita tapaan.

Olen viime päivinä istunut ja kääntänyt raamattua. Komiteamme täytyi kapinan puhjetessa palata takaisin sen senaatintalon huoneen suljetulta ovelta, jossa työskentelimme. Komitea ei kuitenkaan lopettanut työtään, kaksi sen jäsentä työskenteli koko kapinan ajan. Sitten kokoonnuttiin kaikki lopputarkastukseen. Luulen, että olemme ainoa valtion komitea, joka on työskennellyt tänäkin aikana. Se on vähän niinkuin vertauskuvallista. On se meidän työmme ollut sitä vähän muutenkin. Meillä on ollut istuntohuoneemme enimmäkseen Säätytalolla kaikkina näinä uuden eduskunnan monivaiheisina vuosina. Eduskunta kokoontuu, salit ja käytävät täyttyvät, siellä touhutaan ja tupakoidaan. Sosialistit oukailivat ja osoittelivat meitä, pitivät kai meitä jonkinlaisina iänikuisen vanhan ajan huuhkaimina, jotka kyllä ajetaan ulos tornistaan, jahka vain päästään tuulettamaan. Kerran jo saivatkin meidät siirretyksi alikertaan välikerrasta, jossa meillä oli huoneemme heidän ryhmäkokoussalinsa, entisen porvarissäädyn istuntohuoneen viereisessä sivuhuoneessa. Oltiin liian lähellä, olisi voitu kuulla, mitä oven takana toverit puhuivat. Sivistysvaliokunta toisen oven takana ei meitä vieronut. Sosialistit ottivat meidän huoneemme puoluekansliakseen. Mutta kun valtiopäivät olivat lopussa, kömmimme takaisin. Oli taas hiljaista ja työrauhaista, ei kukaan tullut kurkistelemaan papereihimme. Valtiopäivät monta kertaa hajaantuivat tai hajoitettiin, me vain pysyimme. Joku teki vitsin: "Idén är evig, skuggorna vika".

Mutta lopulta tuli lähtö koko Säätytalolta, ei auttanut. Tilanpuute muka. Valiokunnat tarvitsivat tilaa, valiokunnat, jotka eivät saaneet mitään aikaan. Meidät työnnettiin senaatin ahtaaseen kirjastoon, sieltä sitten kahteen kamariin, joissa oli välkeä olla ja jonne saimme saijut kirkollisasiain toimituskunnasta. Punakapinalliset ottivat tammikuussa senkin haltuunsa. Nyt on työskennelty komitean jäsenen professori Arthur Hjeltin luona. Vilpoisaa, leppoisata työtä niinkuin Lutherilla Waitburgissa. Ei ole tarvittu pirua vielä mustepulloilla heittää. Nähtävästi on hänellä ollut tärkeämpää toimittamista, kiljuvana kulkiessaan. Mutta kovin meitä punakaartilaisvahdit Merilinnan kulmassa kerran epäillen katselivat. Oli kulmain alla ilme, kuin olisivat aikoneet viedä jonnekin sanan. Vaan ei ole äijää vielä näkynyt. Mutta jotain harmia se varmaankin on tehnyt. Ei pidä hihkaista, ennenkuin on päässyt ojan yli. Ei tiedä vielä, missä siivossa lienee meidän siisti huoneemme senaatintalossa, arkistomme ja kirjat, jotka sinne jäivät.

Lentokone levitteli tänään näin kuuluvaa julistusta, jota miliisin estelyistä ja ahdisteluista huolimatta on saatu käsiin joitakuita kappaleita:

'Saksalaiset joukot ovat astuneet Suomen mantereelle vapauttaakseen tämän maan ja saattaakseen jälleen voimaan järjestyksen. Laiton, punainen valta on pian luhistuva. Punaiset joukot ovat Karjan asemalla ja kaikkialla, missä ovat yhtyneet taisteluun, lyödyt perinpohjin. — Ne, jotka laskevat aseensa ilman vastarintaa ja antautuvat, saavat pitää henkensä. Mutta se, joka kostonhimossaan punaisen puolueen tappion johdosta uskaltaa nostaa kätensä lainkuuliaisten kansalaisten henkeä vastaan tai tehdä pahaa saksalaisille joukoille, saa tuntea sotalakien koko ankaruuden.

Omat olivat koettaneet sitä estää asemalla, mutta käsipommeja heittämällä olivat päässeet. Riihimäellä oli heidät vangittu ja tuotu takaisin. Näin on kertonut eräs punaisten johtomiehen vaimo Keravalta.

Saksalaiset olivat jo eilen olleet Albergassa ja Kilossa. Vapauttajain kanssa on jo oltu puhelinyhteydessäkin. Saksalainen upseeri on sieltä jostain soittanut tänne eräälle professorille ja kysynyt, saako hän olla yötä hänen huvilassaan. "Kernaasti, tervetuloa! Olisin mielelläni tarjonnut ruokaakin ja lasin reininviiniä, jolleivät punaiset olisi vieneet kaikkea mennessään. Saanko luvan kysyä, milloin tulette Helsinkiin?" — "Huomenna tai ylihuomenna".

Nyt kuuluukin jo kanuunain ammuntaa. Vaikka ilmeinen tosiasia siis on, että saksalaiset todella ovat jo näin lähellä, eivät työläispiirit eivätkä luultavasti monet porvarillisetkaan sitä vielä tiedä eivätkä tahdo uskoa. Pistäysin tänään eräässä liikkeessä, jonka hoitaja on sosialisti, vaikkei olekaan punainen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että saksalaiset ovat näin lähellä. Puhe saksalaisista on provokatsiota. Tiedustelin Töölöön raitiovaunun konduktööriltä, näkyikö sielläpäin saksalaisia. Hän sanoi, ettei näkynyt eikä tulekaan näkymään. Jos sieltä joitain on tulossa, ovat ne saksalaisiin univormuihin puettuja suomalaisia. Toisaalla kuulin, että puhe saksalaisten tulosta oli hälytystä, jolla porvarilliset saivat punaiset lähtemään kaupungista. Tätä käsitystä, jonka kohtaa kaikkialla, ilmeisesti levitetään siinä tarkoituksessa, että täällä vielä aseissa olevat punakaartilaiset saataisiin estetyksi laskemasta aseitansa. On nähtävästi aikomus ryhtyä viimeiseen vimmaiseen taisteluun sekä kaupungin ulkopuolella että sen sisässä. Helsinki on kaikesta päättäen valloitettava.

Nyt — klo on vähän yli 2:11 — kuuluu lännestä päin etäistä, kumeaa kanuunan ammuntaa.

Nyt — klo 6 — on se jo paljon lähempänä, mahdollisesti Pitäjänmäellä. Ammunta on niin järeää ja täsmällistä, että sen täytyy olla harjaantuneen tykkiväen tulta. Mutta yhä uskotaan, että vain punaisten tykistö Albergassa tai jossain siellä torjuu tulellaan jotain pientä joukkoa, jossa ei ole ainoatakaan saksalaista.

Sota, oikea sota, on siis tullut minunkin kuuluvilleni. On sekin elämys olemassa. En saa sen tekemästä vaikutuksesta mitään irti. Lienee tällaisten voimakasten sensatsioiden laita sama kuin ruumiin läpi menneen kuulan, joka tuntuu vasta jonkun ajan kuluttua.

Olin erään tuttavan luona Kauppatorin varrella. Hän kertoi jonkun salaperäisen aluksen tulleen viime yönä klo 12 satamaan Keisarinnan kiven kohdalle ja valaisseen sieltä Ruotsin konsulaatin ikkunoita. Hetken päästä tuli auto ja ajoi laivalle. Aamulla oli laiva kadonnut. Pimeässä ei voinut erottaa, millainen alus se oli, mutta kun siinä oli valonheittäjä, oli se mahdollisesti joku saksalainen tiedustelija.

Nyt yöllä välkkää merellä omituisia valoja, ikäänkuin sähkötettäisiin merkkitulilla. Ne kimmeltävät kuin tähdet pakkasessa pyryn edellä. Ne näkyvät Tallinnasta päin jotenkin Äransgrundin yli. Mahdollisesti siellä on saksalainen laivasto tulossa. Olisiko tuo salaperäinen viimeöinen alus ollut siihen kuuluvia?

Rantamalalla on tänään "Työmiehessä" hymni Punakaartille. Se on hymni sen haudalla ja sen ylösnousemiseksi.

"Punakaarti — se nimi ei kuulu unohtuvien nimien köyhään joukkoon. Nimi punakaarti ei ole niiden vaivaisten ja raajarikkoisten nimien seuralainen, jotka ilmestyvät ainoastaan hautaansa vaeltamista varten. Nimi punakaarti on Suomen työväen luokalle se suuri nimi, jonka luo työväen luokka tulevaisuudessa rientää joka kerta, kun se tarvitsee ottaa voimaa ja elämänuskoa muinaisuudestansa, nykyhetken voimakkaasta elämästänsä. Nimi punakaarti ei ole niitä tämän maailman kitukasveja, jonka voi panna halla tai joka surkastuu omaan heikkouteensa. Nimi punakaarti on historian nimiä, se on maailman ja kansojen suuria, elinvoimaisia nimiä. Se nimi on Suomen työväen luokan kalleimpia nimiä. Se nimi on se nimi, jonka Suomen työväen luokka on kastanut ei taikauskon saastuttamalla kastevedellä, vaan puhtaalla, parhaalla, vapaudenhaluisella verellänsä. Se rikas, elinvoimasta äveriäs nimi on Suomen työväen luokan suuri aarre, ja kun tulevaisuudessa tuntuvat tulevan elämän köyhät hetket, tarvitsee sen työväen luokan vain mennä sille aarteellensa ja se voi siitä täysin kourin ammentaa uutta rikkautta, uutta uskoa omaan itseensä, tulevaisuuteensa ja elämään. Se rikas ja karaistu nimi on luja ja pysyvä nimi. Se ei ruostu, ei sammaloidu eikä peity elämän kuonan alle."

Sen miehen vasen käsi ei näy koskaan tietävän, mitä oikea käsi tekee. Hänessä on yhteen nahkasäkkiin sullottuna kaikki se sekava sisältö, mikä koko meidän sosialidemokraatisessa työväessä. Yhtenä päivänä vallankumous, toisena parlamenttarismi, yhtäällä aseellinen, toisaalla aseeton taktiikka. Hänellä on samassa n:ossa, samalla sivulla, missä hän suosittaa punakaartia ja sen muistoa tulevan sosialidemokraatisen toiminnan ihanteeksi ja voimalähteeksi, toinen kirjoitus, jossa hän eräällä palstalla, mikä sattuu aivan edellisen alle, sanoo: "Työväen luokan asiaa ei lopullisesti ratkaista ruumiillisilla, vaan henkisillä voimilla. Käsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on työläisluokan aina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät uusiksi teiksi, on Suomen työväen luokan lähdettävä kartuttamaan niitä henkisiä voimiansa entistä suuremmalla tarmolla."

Rantamala samalla kehoittaa kaartia laskemaan aseensa — "miehen kaikella levollisuudella, yhtä tyynesti ja päättävästi kuin oli niihin tarttunut". Mutta mikä tämä lopputarkoitus taas on, sen hän heti samalla ilmaisee: "Työläisen veri on säästettävä parempien aikojen varalle . Hän kertoo samassa, mitä kirjapainon vanha faktori juurikään oli hänelle lausunut: 'Nyt ei juoda hautajais- vaan ristiäiskahvia, sillä tuhasta täytyy luoda uutta'."

Se on, niinkuin sanottu, yhtä pyöreätä. Vaikka hän nyt onkin siellä "ypöyksin", niinkuin sanoo, keskittää hän kuitenkin itseensä kaiken pahan ja hyvän, mitä meidän työväenliikkeessä on ilmennyt. Siksi olen kai sen sielunilmiöitä tämän kapinan aikana seuratessani tullut palanneeksi häneen enemmän ja useammin kuin mitä hän itsessään ansaitsisi. Mikä lienee hänen loppunsa? Hän nähtävästi jää istumaan lehden toimistoon, Valppaan tuoliin, kunnes hänet sieltä noudetaan. Tuo vanha, köyhä, rääsyinen, hurmahenkinen erakkomunkki — kuinka paljon korkeammalla hän sentään on kuin "paavi" ja kaikki hänen Pietariin pakenevat punaiset kardinaalinsa!

Muutamien tuntien mentyä koittaa aamu ja alkaa taistelu maan ja meren puolelta. Aurinko vaeltaa kaikessa rauhassa yöllistä rataansa horisontin alla, kurkottaa sen yli kaulansa, sitten kun hänen aikansa on tullut. Sitä odottaessa me tässä kaupungissa ja sen ympäristössä toiset valvomme, voimatta yrittääkään ummistaa silmiämme, toiset horroksissa tai puolihorroksissa loikoen, jotkut ehkä nukkuenkin niinkuin tavallisesti ainakin, antaen maailman hoitaa menojansa. Ajateltaneenko uhreja, joita varmaankin tulee olemaan, sillä ei kai tästä tule juhlaparaatia. Ketkä lienevät edeltä määrätyitä kuolemaan? Harva luultavasti asetakse siihen mielentilaan, että hänen nimensä ehkä on listalla. Suojeluskunnat tietysti valvovat täysissä aseissa ja tamineissaan, määrätyissä paikoissaan valmiina lähtemään, jos aletaan ryöstää ja murhata. Sanotaan naistenkin levittäneen aseita ja ampumatarpeita aivan punakaartilaisten nenän editse. Olen nähnyt vanhojen arvokkaiden herrojen kantavan hiukan oudonnäköisiä laukkuja ja salkkuja. On meidänkin talossa jotain ollut tekeillä.

Suurinta levottomuutta herättää realilyseolla vangittujen kirkkonummelaisten kohtalo. He ovat tavallaan panttivankeja ja heidän henkensä riippuu hiuskarvan varassa. Siellä on monen perheen ajatukset ja tunteet tänä yönä. Mitä tunnettaneenkin, laajimmalle levinnyt mieliala on varmaankin uteliaisuus saada nähdä, mitä tästä tulee ja miten. Tulevatko saksalaiset ensin mereltä vai maitse, missä nousevat maihin, kuinka monilukuisina? Moni neitonen jo varmaankin varustaa kukkia ja muita tervetuliaisia pelastajille. Emännät valmistavat voileipiä ja keräävät kokoon tupakkaa. Porvarien taholla tietysti kaikkeen jännitykseen ennen draaman alkamista sisältyy turvallinen tieto siitä, että mitkä sen vaiheet tullevatkin olemaan, se päättyy heille hyvin. Ehkä on niitä, jotka ovat juhlanäytäntötuulella. Meillä yleensä ollaan niin köykäisiä.

Miten lie punaisella taholla? Aavistettaneenko siellä jo, mitä totista on tulossa? Kai totisemmat ja ymmärtäväisemmät sen tekevät. Heidän osansa on tällä hetkellä vaikein. He ovat alunpitäen paheksuneet kapinaa ja pysyneet siitä erillään. Mutta asia, jota on ajettu, on sittenkin ollut heidän asiansa, ja he olisivat olleet iloiset, jos kaappaus olisi onnistunut ja heidän uutta Suomeaan olisi päästy luomaan tätä tietä. Ei-aktivistien eilinen rauhanehdotushan oli laadittu miltei voittajan henkeen. He eivät voi iloita epäonnistumisesta, vaan kärsivät siitä, kahdenkertaisesti, sekä alkamisesta että epäonnistumisesta. Heidän kalkkinsa on karvain tyhjentää. Heillä, vanhoilla ja vakavilla, on kestettävänä kaikki, niinkuin isällä ja äidillä, jotka eivät voineet pidättää nuorta väkeään hairahduksista, mutta kärsivät niiden seurauksista ehkä vielä enemmän kuin asianosaiset.

Mutta suurin osa sörnäisläisiä ei uskone eikä pelänne mitään, ennenkuin näkee. Aseita lie työväentalolla jaettu kuka vain on tahtonut ottaa, pikkupojillekin, naisillekin. Jos ei siellä uskotakaan voittoon, niin valmistautaan viimeiseen, vimmaiseen otteluun. Siellä muuttunee yhteistunne koston tunteeksi. Siellä on hirveätä sisua. Miksei se pysyisi loppuun asti!

Kaikki on valmiina huomisen näytelmän alkamiseen, suurimman historiallisen näytelmän, mitä Helsinki on nähnyt. Jos voisi kurkistaa esiripun taa, nähdä kaikki esittäjät, konemestarit, kulissimiehet, regissöörit, jotka odottavat gongongin kolmea lyöntiä. Jos voisi katsoa kaikkiin aivoihin, lukea kaikki ajatukset. Jossain Albergan takana viettävät sotilaat yötänsä leirikeittiöiden ääressä täysissä varusteissa, upseerit huviloissa sikaria polttaen. Punaiset vähän matkan päässä juoksuhaudoissa, tietämättä ehkä vielä, kuka on tulossa. Merellä tuolla laivat, jos niitä siellä on, suuret harmaat kolossit, hiljaa keinuen. Ei kuulu muuta ääntä kuin mitä laine lipattaa teräksiseen laitaan ja minkä synnyttää yövartian kävely kannella.

Ja sitten punaisten vangit realilyseolla ja lääninvankilassa, tietämättä muuta kuin mitä tämän päiväinen ammunta on heille kertonut, odottaen vapauttamistaan tai teloitustaan.

Jännitystä purkautumisen edellä, täällä ja samoin muuallakin. Millaista lienee ollutkaan Tampereella, jossa piiritys lie kestänyt viikkoja? Ja mitä on tulossa Viipurissa? Kaikki tämä on pientä siihen verraten, mitä on ollut ja on yhä maailmansodan rintamilla. Yhtämittainen jännitys vuosikausia. Se on ollut niin kaukana. Nyt vasta sitä alkaa hiukan ymmärtää. Ymmärtää ja ei anteeksi antaa, vaan tuomita, kirota ja inhota sotaa ja sen syntymistä ja jatkumista sallivaa ihmiskuntaa.

On, niinkuin ei mitään ratkaisevaa olisikaan tulossa. Esirippu ei nousekaan. Ei kuulu ammuntaa. Merellä on sakea sumu. Jos saksalainen laivasto on Helsingin edustalla, ei se pääse sieltä tulemaan.

Menen ulos. Ihmiset liikkuvat niinkuin ainakin. Näin heidän tuolla edessäni pysähtyvän ja katsovan taakseen ja jatkavan matkaansa nykäyttäen olkapäitään. Sieltä tuleekin joku oudohko olento, niinkuin pieni poikanen pitkässä päällystakissa, keskeltä vyötettynä, ja pään jatkona suippeneva esine. Hän astuu terhakasti vastaani. Se on nyt siis viimeinen muunnos punakaartilaisesta, ajattelen. Pyy pienenee maailman lopun edellä. Viimeinen muunnos se onkin, mutta ei poika, vaan nainen, tyllerö, paksu ja pyöreä, kivääri olalla, vyöllä patruunavyö, jalassa keltaiset nyörikengät, päässä villainen hiihtomyssy — sanalla sanoen nainen aseissa . Se marssii terhakasti ja itsetietoisesti, aivan silmiin pistävästi "aatteen puolesta"-ilme kasvoillaan, kuitenkin osaksi pakotettu ja pinnistetty, ikäänkuin uhmaten: Katsokaa vain, naurakaa vain, nähdään, kuka viimeksi nauraa! Nainen aseissa! Olen sen nähnyt! Nainen aseissa puolustamassa köyhälistön vallankumousta saksalaisen sotaväen hyökkäystä vastaan maan ja meren puolelta, vallankumouksen viimeinen mohikaani. Tahtoisin syleillä häntä kiitollisena siitä riemusta, minkä tämä ilveily minulle tuottaa. Nainen eduskunnassa, nainen tuomarina, nainen pappina, nainen pippinä — kaikki olkoon ja menköön, vaikka olen kallistumassa koko paljon Ellen Keyn kannalle — mutta nainen kivääri olalla? — jään ilolla vanhoilliseksi, jos uudenaikaisuus tästä alkaa. Minulle sanottiin: "Oletko varma, ettei valkoisten puolellakin ole naisia aseissa?" Vastasin: "Jos on, niin suhtaudun siihen samoin." — "Onko niin suurta eroa sillä, että nainen kantaa asetta, kun se kerran niitä valmistaa?" — "Eroa on, joskaan ei aivan suurta." — "Heidän olisi siis pitänyt kieltäytyä sorvaamasta shrapnelleja?" — "Jospa sen olisivat tehneetkin, olisi sota jo aikoja sitten ollut lopussa."

Raaka nauru remahti porttikäytävästä aseistetun naisen jälkeen: "Nyt ne ovat asestaneet h—nsakin! Phtyi!"

Kulkeuduin esplanadille. Siellä lainehti entisen ajan Helsingin yleisöä, entisen, joka nyt siis on nykyinen. Se äskeinen entinen on ollut ja mennyt. Keskikaupungilla ei näy aseistettuja naisia, mutta kyllä pikku poikia, joilla on itseänsä pidemmät pistimet ja jotka mahtavoivat varsinkin Kauppatorilla uhaten varsinkin niitä, jotka uskaltavat heihin katsoa. — "Mitä siinä naurat? Naurapas, niin tästä saat, lahtari!" — Eräältä oli vanha herra riistänyt kiväärin, paiskannut sen vääräksi katuun ja käskenyt pojan mennä kotiinsa niin pian kuin suinkin. Ja poika totteli ja meni — hakemaan apua, ja palasi kymmenen samankokoisen pojan kanssa. Mutta nyt oli vanha herra vuorostansa mennyt kotiinsa.

Naiset ja pikkupojat kiväärien kanssa — on parasta pysyä kotona vahingonlaukausten varalta.

Nyt se alkaa, kuuluu jo ammuntaa Töölöstä päin. Tapaan tuttavia, jotka vakuuttavat varmaksi, että eilen illalla on telefonoitu, että saksalaiset ovat Tilkan sairaalan tienoilla, siis jo tällä puolella Huopalahden.

Lähden kiertämään Kauppatorilta Kaivopuistoon. Meitä on joukko tuttavia tältä puolelta kaupungin. — "Huomaatteko, että raitiotieliike on pysähtynyt?" huomauttaa joku. —

Tulen kotiin, syön silakka-aamiaiseni ja heittäyn lepäämään. Minut herättää ankara kanunanammunta ja kuularuiskun rätinä. Raotan ikkunaa. Sitä kuuluu Töölöstä päin, mutta myös aivan lähellä ammutaan jossain Pietarinkadun toisessa päässä, Kaivopuiston puolella. Tässä ihan lähelläkin pamahtelee. Ihmisiä, enimmäkseen uteliaita tyttöjä, juoksee kun kananpoikia kadulle kurkkimaan ja yhtä pian taas takaisin, kun rätisee kovemmin. Helsinkiä valloitetaan, mutta kuka ja kuinka, siitä ei saa mitään selvyyttä. Luulen erottavani ammuntaa ja vasta-ammuntaa, eriäänisiä kiväärejä. On niinkuin kumahtaisi tummemmin ja heleämmin, kellareista ja ullakoilta. Menen ulos Engel aukealle ikkunani alle. Sinne kuuluu säännöllinen kanunanpauke Töölöstä päin. Siihen vastataan. Taas räjähtelee lähempänä. Vetäyn asuntooni. Portilla tapaan erään nuoren asianajajan, joka tulee samaan taloon. Hän on suojeluskunnassa, määrätty tässä talossa saamaan aseensa ja odottamaan uloslähtökäskyä. Meidänkin talomme on siis linnoitus. Näen kadulla liikkuvan työläisnaisen puvussa olevia, jotka tähystelevät ikkunoihin. Olisivatko ne vakoilijoita vai omia? Ikkunani edessä meren rannassa on Ursinin uimahuone, sen edessä suunnaton kivihiili kasa, halkopinoja ja lautakojuja ja lankkuaitoja. Siellä vilahtaa miehiä, ne tähystelevät ja piilottuvat. Ovatko ne valkoisia vai punaisia?

Kun ammunta yhä yltyy, vetäyn ikkunani luota peremmä, pois mahdollisesti harhaantuneen kuulan ulottuvista. Muu väki on asettunut pimeään käytävään, jossa sähkölampun valossa istuvat ja tekevät töitään. Niin on kai monessa kadunpuoleisessa huoneustossa tänä päivänä.

Kello on 3 i.p. En malta olla sisällä. Rapuissa seisoo alhaalla herrasmies urheilupuvussa. Hän ilmoittaa, että ovi on sisältä lukittu ja pyytää, etten menisi ulos.

Lakkaamatonta ammuntaa, välistä kovia räjäyksiä niinkuin käsigranaateista. Sitten hiljaista, niin että kuuluu seinäkellon käynti salin läpi ruokahuoneesta sänkyyni, jossa loikoilen. Se lyö 4, tyynesti ja säyseästi toimittaen tämän tehtävänsä, pikkutärkeästi ja velvollisuudentuntoisesti. Olihan miten oli, sitä ei saa laiminlyödä. Kello vie omaa aikaansa eteenpäin niinkuin kuularuiskut tuolla omaansa.

Sanotaan, että ihmisen entisyys jännittävinä, kriitillisinä hetkinä vaeltaa hänen editsensä. Jotain sentapaista tapahtui minulle. Välähteli esim. erityisesti kaikkein miellyttävimpiä muistoja lapsuuden ajoilta, kesäisiä onkimamuistoja, metsästysmatkoja, hiljaisia, tyyniä vesiä ja äänettömiä saloja, teiren kuherrusta ja käen kukuntaa. Se pappila siellä erämaassa ja isä heränneine ukkoineen ratkaisemassa heidän elämänsä ja aikansa suurimpia kysymyksiä. Ja mikä ääretön askel suomalaisuuden ensi Suomesta tähän punaiseen, joka nyt päättyy, minkä verran sitten päättynee? Paljon maailman taivalta kulkee yksikin ihmiselämä. Ja ettei voi kulkea muuhun kuin mihin kuletetaan, ettei voi eikä ymmärrä ohjata enemmän kuin on voinut ja on voitu!

Näyttää kuin usva siellä alkaisi haihtua. Lähimmät kalliot häämöittävät jo sen sisästä… Nyt näkyy jo Groohaaran majakkamaa, mutta majakkaa ei näy. Onko se räjäytetty?

Sitäkö tiesi yöllinen räjähdys? Ei, siellä se on, ja siellä on palaneen laivan runko, mutta vedenalaisista ei näy jälkeäkään.

Saksalainen laivasto tulee — yksi, kaksi, kolme, pitkä jono, peräkkäin täyttä karkua! Kello on 6.

Engel-aukeata marssii alas kolonna nuoria miehiä, sinivalkoiset nauhat käsivarressa, uudet kiväärit olalla, vaaleanvihreät uuden uutukaiset reput selässä, niinkuin jossain oopperassa. Sinivalkoiset nauhat! Ne miehet, joiden näin piiloutuvan rantaparakkien ja kivihiilikasan taa, ilmaantuvat sieltä. Niilläkin on kiväärit ja sinivalkoiset nauhat!

Meidän talosta pelmahtaa samankokoinen joukko nuoria miehiä, asettuvat riviin, hetken aikaa touhua, järjestäytymistä, ristiriitaisia määräyksiä, pistellään taskuihin pommeja, kuuluu komennuksia —"framåt marsch!" — ja sitten reippaassa tahdissa virheettömästi kuin preussilaiset lähtevät Armfeltintietä ylös kaupunkiin, niinkuin paraatiin. Kuinka toinen ryhti kuin punakaartin raskaissa, jykevissä riveissä! Kaksi kansanluokkaa, kaksi kansaa ja maailmaa ainakin tässä kohtauksessa.

Joka ovesta tulvahtaa väkeä ulos, hurraten ja liinoja liehuttaen, valkoisia liinoja.

Ei ole kulunut kymmentä minuuttia siitä, kuin oli , siihen, kuin on . Punainen valta on muuttunut valkoiseksi. Historian kulissien vaihdos niin äkillinen, että se tuntuu melkein epähistorialliselta.

Ovat jo törmänneet, kuuluu kiivasta ammuntaa Eiran puistikosta päin. Luultavasti punaiset siellä hyökkäsivät. Ei kai sentään, ne ovat piiloissaan ja ampuvat niistä, ullakoilta ja kellareista. Jokohan on monta kaatunut niistä, jotka lähtivät aukealle kadulle?

Laivasto on kasvanut kasvamistaan ylös merestä. Tultuaan Groohaaran
sisäpuolelle laivat ulvovat ja heittelevät raketteja ilmaan.
Ilotulitellen tulevat, soitatellen saapuvat sotahan. Kuuluuko tuo
Sörnäisiin ja ullakoille ja kellareihin, joista punaiset ampuvat?

Saksalaiset asettuvat ankkuriin juuri samoille sijoille ulkopuolelle Viaporia, missä on ollut venäläisten ankkuripaikka. Pois sinä, minä sijaan!

Aurinko on laskenut, hämärtää. Laivain tulet loistavat, ne heittävät pitkiä valokimppuja merelle ja ympärilleen. Sieltä tulee toisia, tulista päättäen Valokieli nuolaisee silloin tällöin minunkin salini seinää.

Nähtävästi laivoista on jo laskettu väkeä maihin, koska kuulin kiihkeätä rätinää Eteläsatamasta päin. Sitä kuuluu vielä klo 9 aikaan. Tuntuu kuin koko patruunanauha menisi yhdessä henkäyksessä.

Saksalaiset olivat sanoneet tulevansa tänään jo kello 11. Sumun takia ne myöhästyivät muutamia tunteja. Ne olivat niin täsmällisiä kuin voivat. Oli se tyylikästä.

Luultavasti on koko kaupunki jo vallattu, koska nyt myöhällä ei kuulu mitään, ei hiiskahdusta.

Nyt, kello 11, kuuluu vielä kuularuiskun ääntä. Jos enää ammutaan, niin ammutaan tietystikin siksi, että punaiset ovat jostain ampuneet. Järjetöntä ärsyttämistä.

Enkä minä koskaan ole tuntenut tämän kaiken järjettömyyttä, häpeää siinä määrin selvästi kuin nyt. Laitapas niin, että noiden panssarikolossien tuhansine miehineen täytyi lähteä merien takaa tänne mokomallekin asialle, niinkuin niillä ei siellä olisi ollut tekemistä omissaan. Kunpa saisin sen siihen, että tässä lopulta ja pääasiallisesti sittenkään ei ole kysymys meistä, ei meidän pelastamisesta omista punaisistamme, vaan ryssistä. Mutta liekö täällä enää ainoatakaan ryssää, ainakaan aseellista. Ja jos nämä omamme olisivat olleet edes pieni ryöväri- ja anarkistijoukko, mutta kun siihen sotkeutui koko suunnaton työläisluokka.

Olenhan iloinen, pitääkin olla, enkä kuitenkaan ole. Pääsen ainoastaan keinotekoiseen tyydytykseen. Sanon itselleni sanomasta päästyä, taon takomalla päähäni: nuo kauniit tulet tuossa noista laivoista, ne välkkävät meille vapautta. Mutta mitä vapautta? Olihan mitä olikaan, se on kuitenkin vapautta . Orjuutta se ei missään tapauksessa ole — ja jos olisikin, olisi se lännen orjuutta idän orjuuden asemesta.

Ei, minun täytyy riipaista rintani täyteen kiitollisuutta ja hurrata huomenna ritarille, joka vapautti kalpean immen lohikäärmeen kahleista.

"Kylmänä ja kirkkaana valkeni itsenäisen Suomen ensimmäinen vapauden aamu. Edellisen päivän sumu, joka silloin vielä ruuhotti vanhan ajan yllä kuin symboolisena vaippana, oli haihtunut" j.n.e. — näin voi joku tulevan ajan tusinaromaanin kirjoittaja kuvata tätä päivää, ja puhua ilmastollisestikin historiallista totta, sillä semmoinen oli sää tänään.

Menin ulos ja koetin pyrkiä keskikaupungille. En päässyt paria katukulmaa pidemmälle. Laivurin- ja Fredrikinkatujen risteyksessä kohtelias miliisi, kellanvalkea nauha käsivarressa, pyysi palaamaan, sillä kadut eivät ole varmat. Kaupunki on kyllä suurimmaksi osaksi valloitettu, mutta ei puhdistettu. On vielä kaikkialla punaisia "pesiä", taloja, joihin he ovat piiloutuneet ja joista viimeiset villikot yhä ampuvat. Silloin tällöin räsähtelikin keskikaupungilla päin. Se osa kaupunkia, joka on Tehtaankadun ja meren välillä, on puhdas.

Lähdin sinnepäin ja tulin Tehtaankadun koululle. Sen porttikäytävässä näin kaatuneen punakaartilaisen makaavan selällään, nenäliina kasvoilla ja toinen haavan päällä, joka oli ammuttu rintaan. Joku hienotunteinen ihminen oli tehnyt tämän palveluksen hänelle — vaiko vain ohikulkijoille. Se oli jäntterärakenteinen, keski-ikäinen mies, voimakkaat kourat ja juurevat jalat, hihnoihin käärityt. Kuka hän lie, hulikaaniko vai tavallinen työläinen, luultavasti perheellinen. Kuka hänet siitä korjaa, saavatko omaiset hänet haudata? Se oli ensimmäinen ammutun ihmisen ruumis, minkä olen iässäni nähnyt. Se riittikin minun osalleni. Oli vielä nähtävä verilätäkkö Tehtaankadun torin kulmassa.

Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmatalosta huutaa tuttu nais-ääni nimeäni ja viittaa minua tulemaan. Katuoven lasit ovat säpäleinä ja edusta täynnä siruja, joita talonmiehen vaimo lakaisee, siihen pakotettuna, punainen puhdistamaan punaisten jälkiä. Talossa oli suojeluskuntalaisten majapaikka, tuo vaimo antoi sen ilmi, punaiset yrittivät hyökätä sisään, mutta torjuttiin takaisin käytävässä. Niitä jälkiä nyt vaimo saa siivota, hän, kaikkien talon asukkaiden kauhu kapinan aikana. On vähän happamen näköinen, ei muuta. Rappukäytävässä niinikään ikkunat rikki. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että talonmiehen tavarat oli nostettu kadulle. Nyt ei kursailla.

Tulen tuttavieni luo. Koko talo on ollut kuin yhteinen linnoitus. Valkoisten majaillessa siinä ovat he liikkuneet eri kerroksissa, joissa heille on tarjottu, missä ruokaa, missä kahvia. Minulle kuvataan jännitystä, jossa oli eletty odottaessa punaisten mahdollista hyökkäystä, joka sitten oli tehtykin ja torjuttu heittämällä käsipommi rappukäytävään. Kun tuli käsky lähteä, astuttiin kadulle. Kaikkialla naapuritaloissa odotettiin tätä hetkeä. Kun se tuli, lensivät kaikki ikkunat auki, huudettiin, hurrattiin ja liinat liehuivat, suojeluskuntalaisten marssiessa ohi ottaakseen kaupunginosan haltuunsa. Elettiin yhä vieläkin tämän vapautumisen tunteen ensimmäisen vaikutuksen alaisina. Kaikki kertoivat kilvan, ei malttanut toinen toiselleen antaa suunvuoroa. Minuakin muistettiin, niinkuin olisin ollut yksi pelastajista. Tytär kantaa kahvia, toinen tuo voileivän, herra tupakkaa.

Heillä on erityistä syytä tuntea vapautuksen ihanuus voimakkaammin kuin monella muulla. Siihen perheeseen ovat keskittyneet melkein kaikki kapinanaikaisen jännityksen eri aiheet ja syyt. Perheen isä, viraston päällikkö, ei ole voinut olla kotosalla koko kapinan aikana. Vangitsemista ja mahdollisesti henkensäkin menettämästä välttääkseen hänen on täytynyt piillä useammassa paikassa. Häntä on tuon tuostakin haettu, vähän väliä soitettu ja vaadittu viraston avaimia, etsitty taas uudelleen ja pantu koko talo nurin. Nyt hän on kotona, tehtyään matkansa toisesta päästä kaupunkia, kuulain vinkuessa ympärillä, odottaen porttikäytävissä pahinta kuularuiskuryöpyn taukoamista. Yksi pojista pääsi Keravan taistelun päivänä viimeisessä junassa Tampereelle, mutta ei sitä edemmä. Samalla meni sinne talon vanhimman tyttären mies, nuori maisteri ja kirjailija. Joskus on heiltä saapunut kirjeitä, mutta nyt ei, sittenkun Tampereen piiritys alkoi, moneen aikaan mitään tietoa, ovatko hengissä vai ei. Toinen pojista oli Vimpelin koulussa, tuli jouluksi kotiin, liittyi Kirkkonummen joukkoon, joutui vangiksi ja on istunut siitä lähtien Realilyseolla, omaistensa tietämättä, mikä päivä on oleva hänen ja hänen kohtalotoveriensa viimeinen. Ja siellä hän on vieläkin ja tämä päivä on kaikista kriitillisin. Talon nuorin, pieni tyttö, täytyi alinomaa uudistuvien kotitarkastusten tieltä lähettää toiseen paikkaan kaupunkia. Kapinan aikana ei ollut täällä kotona muita kuin äiti ja kaksi tytärtä. He iloitsevat nyt isänmaan pelastumisesta niin, että tuskin huomaa, mikä epätietoisuus rakkaimpien kohtalosta vielä vaakkuu uhkaavana yllä.

Sankarimieltä meillä on. Joka mies näyttää nyt olevan peloton ja nuhteeton. Henki ei ole ihmisille minkään arvoinen sen itsensä vuoksi. Valkonauhaiset liikkuvat vaarallisilla kaduilta niinkuin konsaan rauhan aikana. Ja heitä vaanii kuolema kuitenkin joka askeleella ullakoilta ja kellareista, joissa punaisia sala-ampujia yhä piilee valiten tietenkin maalikseen ja saaliikseen etupäässä niitä, joilla on ase ja asemiehen merkki.

Kuljin Eira-sairaalan ohi. Kadulla kerrottiin siellä aitorunebergilainen runon aihe. Sairaalaan tuotiin poikanen, jonka solisluu oli ammuttu rikki. Kivuistaan huolimatta oli pikku sankari reipas ja rohkea. Sidottuaan hänet sanoi lääkäri ohimennen sairaanhoitajalle: "Se on vähän kalpea". — "En minä ole kalpea", väitti poika vastaan. Tohtori määräsi annettavaksi hänelle unipulverin. Aikuisten annos on koko pulveri, lasten puoli. — "Kuinka vanha sinä olet?" kysyi tohtori. — "Viisitoista vuotta", — "Sitten sinulle riittää puoli pulveria". — "Minä täytän kohta kuusitoista", sanoi poika.

Menin Pietarinkadun 5:een, jossa erään tuttavan luona, jolla ei ollut talossaan muuta väkeä kuin talon oma, oli ollut "tietotoimisto" koko kapinan ajan. Sinne kokoontui meitä silloin eri haaroilta kantaen jokainen kortensa tietosaaliskasaan. Tämä talo oli eilisen päivän kuluessa ollut ankaramman ammunnan alaisena kuin mikään muu ainakaan tässä kaupunginosassa. Sielläkin oli ollut suojeluskuntalaisten linnaleiri samoin kuin Kapteeninkadun talossa. Taloa on pommitettu panssariautostakin, joka talosta heitetyn pommin jälkeen oli vioittuneena poistunut. Eri kerroksissa olivat ikkunat säpäleinä. Seinissä ja katoissa oli reikiä ja repeämiä kiväärin kuulien jäleltä. Ei tätäkään taloa oltu voitu valloittaa, kaikki oli ollut mieletöntä ja tarkoituksetonta huitomista niinkuin kaikkialla. Punaisten sotatoimissa ei näytä olevan mitään johtoa, ja kuinkas olisikaan, kun johtajat ja esikunnat ovat tiessään. Ne olivat tosiasiallisesti luovuttaneet kaupungin jo ennen saksalaisten tuloa. Jälelle on jäänyt pienempi joukko, jolla ei ole päätä, ainoastaan päähänpistoja. Joku ilmiantaa, että siinä ja siinä talossa on valkoisia. Hyökätään sinne, ja kun ei päästä sisään, aletaan umpimähkään ampua seiniä ja ikkunoita. Lasit särkyy, siinä kaikki. Peloitetaan lapset ja saadaan joku vanha rouva pyörtymään, aiheutetaan jollekin vanhalle herralle sydänkohtaus. Ärsytetään mieliala äärimmilleen ja luodaan kiukku, joka luultavasti vaatii lukuisat sovitusuhrit vangitsemisissa ja mahdollisesti kuolemantuomioissa syyttömillekin. Jokainen tämmöinen teko vaikeuttaa loppuselvityksen inhimillisyyttä ja kylmäverisyyttä. Tehdään mahdottomaksi niiden työ, jotka vieläkin uskaltavat ajatella amnestiaa jossakin muodossa.

Tuossa talossa oli sukulaisia ja joukko vanhoja tuttuja aina lapsuuteni ajoilta, Savon entisiltä rauhaisilta rannoilta. Oli omituista tavata heitä näissä oloissa ja tässä ympäristössä tarkastelemassa huoneitaan, keräämässä kiväärinkuulia sänkyjen ja pöytien alta, koettamassa saada ikkunoita väliaikaiseen kuntoon. Eivät ne erittäin kiukutelleet, enintään päivittelivät, että pitipä vielä tämäkin nähdä.

Mitä vaikutuksia lapset ja nuori polvi vienevät elämänsä taipaleelle näistä? Luultavasti kasvaa tästä koko lailla toisenlainen sukupolvi. Joka on katsonut kuolemaa silmiin, ollut mukana kaikkea nykyistä kokemassa, kuullut ammuntaa, nähnyt ruumiita ja verta, hän tullee rakentamaan tulevaisuutensa toiselle aate- ja tunnepohjalle kuin meikäläiset. Kai se karistaa pois hentomielisyyttä ja turhaa tunteellisuutta. Kansan niin sanoakseni lyyrillisyys- ja passiivisuuskausi on mennyt ja sijaan tulee draamallisuus ja aktiivisuus, kannel ja seppele katoo vaakunasta ja sijaan tulee sotatorvi ja miekka tai muu sellainen symbola. Ja niitä uusia kai tarvitaan tunnustähdiksi, sillä tuskin tämä on muuta kuin alkua Suomen sotaiseen nousuun.

On ollut ihmeellistä nähdä näinä päivinä, eilen ja tänään, kuinka sielullisesti valmiita yhtäkkiä ollaan niin suunnattoman suureen asiaan kuin henkensä uhraamiseen. Pelottomuus on nähtävästi myöskin suomalainen avu. Mistä ovat nuo monet miehet, ylioppilaat, kakkulasilmämaisterit, konttoristit, puotilaiset, virkamiehet, kynämiehet yhtäkkiä saaneet nuo hermonsa, jotka sallivat heidän katsoa kuolemaa silmiin miltei ripseä räpäyttämättä niinkuin vanhat, siihen harjoitetut sotilaat? Jotka eivät ole saaneet siihen mitään kouluutusta, tuskin tätä ennen nähneetkään kivääriä muualla kuin ryssän sotamiehen olalla, vielä vähemmän sitä kantaneet ja käyttäneet. Ja nyt he kivääri ojona marssivat katua, kiertävät katukulmia näkymättömän vihollisen maalitauluna, osaavat ampua, heittää pommeja, laukaisevat kanssaihmisen jälkeen kuin ketun tai jäniksen perään ja hymähtäen vain kuperkeikalle ja tähdäten samalla toista otusta! En ihaile sitä siksi, että ihailisin sotaa, jota semmoisena inhoan, ihailen ja ihmettelen sitä vain psykoloogisena ilmiönä. On yhtäkkiä ilmennyt piilevää, tähän saakka tuskin aavistettua voimaa, joka rauhan tullen ja toisiin tehtäviin sijoittuneena saanee aikaan tuloksia, jotka meitä itseämmekin ehkä ihmetyttävät. Tämä sielullinen karaisu on näinä kuukausina tehnyt mellosta raudastamme terästä. Onko katajapensaikosta tullut piikkilanka-aita? Eikö se enää taivu eikä myöskään taitu? Siinä suhteessa on punakapinalla ollut oma tehtävänsä, loppujen loppu, josta pitänee kiittää ryssääkin.

Mutta minnekä minä nyt jouduinkaan? Kaatuivatko jotkut teoriani? Ehkä osaksi, mutta ainoastaan sikäli, kuin ne ovat kaadettavissa. Pyydän saada sittenkin viitata "Rauhan erakkoon".

Ei annettu aikaa enempään aatteiluun, ei ehdi panna lyhimmittäkään
muistiin kaikkea, mitä painon alta päässyt ajatus pyrkisi panettamaan.
Kuuluu taas ammuntaa, järeätä tykkitulta niinkuin satamista tai jostain
Katajanokalta päin.

Soitan sinne vanhalle tädilleni, joka asuu Katajanokalla ja voi ikkunastaan nähdä, mitä Eteläsatamassa tapahtuu. Hän kertoo saksalaisten ampuvan miinavenheestä entistä keisarillista linnaa kohti, josta myöskin ammutaan vastaan. Hän ei voi varmaan sanoa, ammutaanko linnaa vaiko sen viereistä Standertskjöldin taloa. Myöskin venäläisen kirkon suojasta ammutaan Kauppatorille päin.

Soitan myöskin eräälle toiselle tuttavalle, joka asuu Kauppatorin varrella. Hän kertoo, että saksalainen miinavenhe on laiturissa kiinni keisarinnan kiven kohdalla ja ampuu sieltä torin yli, voimatta kuitenkaan sanoa, mitä taloa pommitetaan.

Smolna on antautunut ja sieltä tulee parhaallaan ulos punaisia kädet ylhäällä. Ne sijoitetaan riviin torille.

Kun kuuluu ammuntaa Pitkältä sillalta päin, soitan vielä eräälle tuttavalle Vuorikadulla. Hän kertoo Kansantalon palavan.

Kaupungin valloittaminen ei nähtävästi tulekaan olemaan mikään paraatimarssi. He pakottavat savustamaan itsensä ulos.

Tuli tieto, että saksalaiset ovat saapuneet meidän kaupunginosaamme ja sijoittuneet Eiran puistikkoon. Menin sinne klo 11. Heitä oli siellä pienempi komennuskunta täydessä kenttäasussa, rautakypäreissään, selkärepuissaan, kivääreineen, kupeella riippuvine lyhyine pistimineen. Kaikki rotevia, miellyttäviä miehiä, käytös joka miehellä arvokasta ja sivistynyttä kuin upseerilla. Mikä ero heidän ja venäläisten sotamiesten välillä! Siinä nyt oli "länsi". Puhtaita, parta ajettu. Ei jälkeäkään väsymyksestä, vaikka ovat tulleet rientomarssissa monta peninkulmaa päivässä, maanneet ulkona, valvoneet suurimman osan vuorokaudesta. Itsetietoisia, arvokkaita, hiukan alentuvaisia heidän ympärillään töllisteleville, mutta vastaten aina kohteliaasti ja ystävällisesti lukemattomiin — ja useimmittain samanlaisiin — heille tehtyihin kysymyksiin. Arvokkuus pysyy voileipääkin purressa. Heillä nähtävästi on aikamoinen nälkä, mutta he syövät hitaasti ja hillitysti. He ovat kaikesta päättäen valioväkeä. Tuollainen mies täysissä tamineissaan on taideteos lajiaan. He tuovat mieleeni roomalaisia veistoksia, varsinkin jotkut päät kypäreineen, joka on miehen kasvoja kaunistava päähine. Se on maailmanvalloittajarotua. Näyttää kuin heillä itselläänkin olisi tietoisuus siitä. Nyt vasta ymmärrän, mitä on se kulttuuri, jonka preussiläinen kuri ja kasvatus on luonut. En voi kieltää, että me näytämme toistaiseksi alkuasukkailta. Heitä lienee Suomessa tätä nykyä parikymmentätuhatta miestä.

Onhan turvallista seisoa siinä ja katsella heitä. Mutta samalla jotenkuten turvatonta. Ne ehkä eivät tahdo määrätä meitä enemmän kuin mitä pyydämme määräämään, mutta jos ne tahtoisivat, niin ne myöskin voisivat sen tehdä. Kytketyt heihin me nyt joka tapauksessa olemme, miten ja kuinka kauaksi, se on tietymätöntä. Kuljemmeko kädestä käteen.

Mahtoivatkohan nuo pojat kampsuineen tulla tänne ainoastaan kukistaakseen punaiset ja paukauttaakseen säikäyttävää kämmentä ryssille? Eiköhän tulon takana ole jotain muutakin? Mennevätkö Pietariin jatkaakseen sieltä Jäämerelle? Tuntuisi olevan mieluista tietää, että heillä on muutakin mielessä, kuta enemmän muuta kuin meitä, sitä parempi meille. Tässä ei osaa muuta kuin aavistella ja toivotella ja ottaa vastaan se, mikä valmiina annetaan. Nyt seisoo meidän nyörit Berliinissä, Wilhelmillä on onnemme ohjat, Ludendorfilla lykkymme avaimet…

Jotakin saksalaista upseeria on punainen ampunut selkään. Kuinka monta henkeä se tuleekaan maksamaan?

Meille soitetaan, että Kaartinkasarmin pihalla on rivi vangittuja punaisia ja toisella puolen pihaa on kuularuisku valmiina niittämään.

Menin Tähtitornin mäelle. Sieltä saattoi nähdä kaksipiippuisen kanuunavenheen laiturissa vastapäätä Standertskjöldin taloa. Sieltä saattoi nähdä, mitä vähää aikaisemmin oli tapahtunut. Standertskjöldin talon toinen päätykulma oli ammuttu rikki ja kaikki ikkunat ammottivat mustina. Näkyi suuria aukkoja erään talon päädyssä Mariankadun varrella. Borgströmin tupakkatehtaan pääty Pohjoissatamassa oli samassa tilassa. Kaikki ne olivat nähtävästi olleet punaisten pesiä, joista heidät oli kanuunatulella karkoitettu. Nyt on kaikki hiljaista. Kirkas paiste. Satama päilyy tyynenä. Kanuunavenheen luona Kauppatorilla näkyy musta ryhmä, luultavasti Smolnassa aikaisemmin antautuneita. Siinä ne nyt seisoo liikkumattomina. Uskonevatko nyt, että saksalaiset todella ovat tulleet? Vaan on siinä ollut sisua viimeiseen asti, kun käypäs kivääritulella panssaroidun kanuunavenheen kimppuun. Sama kuin jos heittäisi herneitä päällehyökkäävän härän silmille.

Meillä on sana "sisu", "paha sisu", jota ei liene missään muussa kielessä. Se on se, joka nyt purkautuu ja tekee näitä tihujaan. Sitä oli johtajissa, ja sen hengessä he veivät tähän. Kerrotaan, että Viipurista olisi joku kiihoittaja lähetetty tänne vielä viimeisellä hetkellä usuttamaan tähän järjettömään viimeiseen vastarintaan. Siihen lienee saatu m.m. kiven kovaan vakuuttamalla, että saksalaiset eivät tule. Ja mahdollisesti on ullakoilla ja kellareissa yhäkin niitä, jotka ovat siinä uskossa, että taistelu yhäkin vielä vain käy saksalaispukuisia "lahtareita" vastaan.

Vartiat Tähtitornin mäellä kehoittivat poistumaan sieltä, koska lähitaloista oli äsken juuri ammuttu ja haavoitettu aseetonta yleisöä.

Soitin klo 3,15 Siltasaarelle eräälle tuttavalle. Hän ei tiedä, miten Kansantalon on käynyt, kun ei voi nähdä sitä ikkunastaan. Sen hän kuitenkin näkee, että talon tornia ei enää ole olemassa.

Siellä on ammuttu kaupungista päin Pitkänsillan yli. Nyt on ammunta lakannut ja Sörnäisistä vaeltaa sillalle päin antautuvia.

Klo 4 kuului kiihkeää ammuntaa niinkuin mereltä päin. Merellä ei
kuitenkaan näkynyt mitään. Sitten selvisi, että ääni tuli Viaporista.
Mitä siellä ammutaan? Teloitetaanko? Ei, ammuttiin nähtävästi
Sörnäisissä, josta kaiku kantautui Viaporiin ja sieltä kimmahteli tänne.

Kallion kirkon tornissa — soitetaan — liehuu valkoinen lippu merkkinä
Sörnäisten antautumisesta.

Mikä vastakohta kapina-aikaisen päivän ja tämän päivän välillä! Tuskin nyt illalla enää muistaa, mitä tapahtui aamulla. On kuin olisin sisäisesti elänyt historiallisia aikakausia. Nämä muistiinpanot ovat vain heikko kajastus siitä, mitä niiden pitäisi olla. Enkähän kuitenkaan ole ollut mukana juuri missään, en päätapahtumissa keskikaupungilla, en saksalaisten tulossa Töölöstä, Ruotsalaisen teatterin otossa, en Katajanokan, Kauppatorin ja Siltasaaren tapahtumissa. Tuntuu melkein liika vaativalta kertoa siitä vähästä, mitä itse on sattunut näkemään. Ja kuitenkin tuntuisi siinäkin olevan aiheita elinajaksi. Ja kun kerran olen alkanut, kerron taas näistä omista pienistäni jatkoa.

Lähden taas ulos klo 6:n tienoissa, kuultuani, että nyt pääsee jo keskikaupungille.

Eräs suojeluskunnan merkkiä kantava herrasmies tervehtii minua. Hän on tuttu mies, mutta en aluksi jaksa muistaa hänen nimeään, lienevätkö aivoni niin väsyneet vai muuten ylen täydet. Hänhän on eräs kirjailija. Hän on jossain esikunnassa, en muista missä, jossain kansliassa. Hän arvelee, että kestää ainakin viikon, ennenkuin kaupunki on täysin rauhoitettu ja puhdistettu ja kaikki asevarastot löydetyt. Täytyy kulkea talo talolta, nuuskia ullakkojen kaikki komerot. Hän kertoo, että Irmari Rantamala on vangittu ja että hänen luultavasti on käyvä huonosti. En tiedä, mitä luulisin hänelle itselleen paremmaksi, ettäkö hän saisi heti loppunsa, vaiko joutuisi istumaan elinkautisena. Antaisin hänen elää, jos hän itse sitä pyytäisi, sekä siitä syystä, että hän on vaaraton, että myöskin nähdäkseni, miten hän kirjailijana kehittyisi. Ja kun kaikki ne "Työmiehen" muut kynämiehet kuitenkin ovat saavuttamattomissa. Hän oli ainoa heistä, joka ei paennut.

Kadut tulvivat vilkkaasti liikkuvaa, touhuissaan olevaa väkeä. Kaikki lukevat lehtiä, jotka juuri ovat ilmestyneet. Ostan Erottajalla ne kaikki. On omituinen, suloinen tunne hyppysissä saada käsitellä porvarillista lehteä.

Kuuluu hurraahuutoja Henrikinkadulta. Töölöstä päin saapuu saksalainen joukkue. Se on kuormasto. Siinä on vankkureita heinäkuormineen, sinellejä, saappaita ja mitä kaikkea lie. Hauskin on kenttäkeittiö, jossa pata on tulella, suuremmoinen primuskyökkilaitos, joka on käynnissä matkaakin tehtäessä ja on valmistanut aterian siksi, kun ollaan perillä. Kuormastomiehet ovat vanhempaa ja vähemmän siistittyä väkeä kuin tämänaamuiset rintamasotilaat. Myhäileviä, ystävällisiä, herttaisia naamoja, parroittuneitakin, nähtävästi talonpoikia ja pikkuporvareita. Mitä ajattellevat maasta ja kansasta ja kaupungista, joita tuskin ennen ovat kuulleet mainittavankaan, tehtävästä, jonka ovat saaneet suorittaakseen? Minusta näyttää kuin jokaisen heistä pitäisi olla sosialisti. Heille heitetään kääröjä, kullakin on kädessään Hufvudstadsbladet, jossa on saksankielinen tervehdys tulijoille. Ne heiluttavat sitä kiitokseksi saamistaan hurraahuudoista. Tuskinpa on näitä trossimiehiä vielä koskaan ennen näin riemujuhlittu. Kaikilla heillä on jotain suussaan, voileipä tai sikari, jopa puree joku omenaakin. Posket pullollaan he ovat tekevinään, kurillaan kai, armollisia liikkeitä päällä ja käsillä. Heissä on ilmeisesti humoristeja, ja minä kuvittelen, kuinka tästä "mutterille" ja "liebeskindereille" kerrotaan, kun kerran ollaan kotona. Hevoset, joukossa joku muulikin, ovat pieniä ja takkuisia. Ei ole ollut Saksassakaan suurusta antaa. Sielläkin on jo vuosia ollut organisoitu nälkä. Ei ole kaikki sielläkään ensiluokkaista. On kuin näkisin pahaenteisen repeämän rintamassa.

Seuraan heitä parisen kadunkulmaa ja käännyn heidän kanssaan Kaartinkasarmille päin. Se on jo kokonaan saksalaisten hallussa, siellä melutaan ja laulahdellaan ja nojataan avonaisista ikkunoista juttelemaan yleisön kanssa. Tekee hyvää nähdä se ryssäin monivuotinen rypypaikka oikeiden ihmisten hallussa.

Tulen Smolnaan, jonka kaikki ikkunat ovat rikki. Sitä on ammuttu sekä Kauppatorin puolelta että Esplanadilta. Jos kielin voisi kertoa näkönsä ja kuulonsa senkin talon seinät. Siellä Adlerbergit ja Heydenit, Bobrikoffit, Seynit, Stahovitshit, sosiaalihallitus, jonka punakaarti ajoi pois — nyt siellä näyttää olevan suojeluskuntalaisia ja saksalaisia.

Kun en pääse Kauppatorille, poikkean Unioninkadulle. Siinä oli äsken vielä ainainen punakaartivartia istumassa Pohjoispankin ovikomerossa jakkaralla. Jakkara on vielä paikoillaan, istuja on poissa. Vartioivat, raukat, porvarien tavaraa, toivoen sitä kerran omakseen, koskaan saamatta. Ja hullunkurisinta, ettei siellä sisällä liene ollut montakaan markkaa koko kapinan aikana.

Ei tullut pitkäksi purjehdukseni hyväntuulen myötälaitaisessa, iloitsevassa ihmisvirrassa. Löi toinen virta ja toinen tuuli vastaani ja minä tunnen, että, ainakin mitä minuun tulee, minulla on edessäni vastatuulen soututaival ehkä monta vertaa tukalampi ja pitempi kuin näiden kapinaviikkojen. Minä en voi mennä valkoisen virran mukana, ja jos lukijani ei enää halua seurata minua edemmä, pysähtyköön tähän.

En ole vielä nähnyt paljoa siitä, mitä on tulossa, mutta hermoissani tunnen säänmuutoksen, uudet rumat ilmat.

Tultuani Senaatintorille Yliopiston kulmaan näen vankijonon tulevan toria viistoon ja kulkevan sen yli Unioninkadulle. Siinä on miehiä ja naisia kiväärejä kantavain vartiain saattamina. Edempänä Unioninkadulla menee toinen jono ja katoo mäen taa. Tämä jono pysähtyy jostain syystä kirjastotörmään, Nikolainkirkon rappujen eteen. Noin vuosi sitten viime vappuna seisoin siinä samalla paikalla ja katselin loppumatonta mielenosoituskulkuetta, joka lipuin ja vaakunoin, kaikki järjestöt, yhdistykset, suomalaisia, venäläisiä, siviilejä ja sotamiehiä, soittokuntineen marssi tästä Pitkälle sillalle ja sieltä Eläintarhaan. Nyt oli Kambyseen pyörä pyörähtänyt. Valtiaat olivat vankeina. Lyhyen hetken oli minulla voittajan tunne: siinä sen nyt näette, noin käy, kuka käski! Mutta ainoastaan lyhyen hetken.

Siinä ne seisoivat kuin karjalauma, jota ajetaan, minne ajettaneen. Puolikymmentä kiväärimiestä kättä kohottaen ja komennuksen antaen panee sataisen lauman liikkeelle, määrää sen lähdön, käskee sen pysähtymään. Rivit koettavat vaistomaisesti omasta halustaan pysyä järjestyksessä, ne ovat siihen tottuneet, se kuri on jo mennyt veriin vapauden vuosina. Kaikki eivät kuitenkaan jaksa, vaan sekaantuvat lammaskatrasmaisesti. Seis! Riviin! Siinä on kansaa kaikenlaista, miehiä, naisia, huivipäitä, hattupäitä, huonoissa ja hyvissäkin vaatteissa, nuoria ja vanhoja, pikkupoikasiakin. Niissä on kyllä hätääntyneitä, vaikka koettavat olla sitä näyttämättä. On todella välinpitämättömiäkin, joku koettaa olla ylenkatseellinen, muuan hulikaanipoika röyhkeilee tupakka hampaissa. Joukossa on joku harmaa sinelli ja musta matruusipuku. Niillä on alistunut, miltei laupias ilme. Muuan vanha, roteva mies ei jaksa seisoa, vaan lyykähtää istumaan kadulle heti, kun jono pysäytetään.

Meitä porvareita tunkee lähelle paremmin nähdäksemme otettuja otuksia. Vai sennäköisiä te nyt olette! He eivät kunnioita meitä ainoallakaan silmäyksellä.

Nainen pyörtyy ja miehet tukevat häntä. "Se kaatuu, siellä kaatuu nainen! Elkää menkö!" huudetaan jonosta ja ympärillä olevasta yleisöstä miliisimiehelle. "On meitäkin kaatunut!" vastaa miliisi, hiukan hermostunut herrasmies. "Mutta sehän on nainen!" — "Naiset ovat juuri pahimmat."

Jono lähtee ja naisenkin täytyy seurata mukana, toisten tukemana. Elisabetinkadun kohdalla yleisö pysäytetään. Vankien jono jatkaa matkaansa Pitkänsillan luo ja kääntyy sillan korvassa oikeaan rannalle päin, jonnekin, minne? Pysähdymme katselemaan menevien jälkeen. Joku arvelee, että saksalaiset ehkä vievät heidät suoraa päätä laivoihinsa ja sitä tietä Saksaan pakkotöihin. — "Paapelin vankeuteenko?" kivahtaa eräs nuori mies, nähtävästi työläinen, joskaan ei punainen. "Eihän toki, onhan Suomi itsenäinen valtio!" Joku toinen arvelee, että heitä ehkä vain viedään johonkin kasarmiin, jossa he itse ovat pitäneet vankejaan.

Mihin tahansa, vankeuteen joka tapauksessa. Jono toisensa perästä niitä kulkee. Kaupunki nähtävästi puhdistetaan kaikista epäilyttävistä aineksista. Ne kai aiotaan panna seulaan, erottaa syylliset syyttömistä, sillä tämmöisessä summa-apajassa tietysti täytyy tulla nuottaan syyttömiäkin. Vangitseminenhan ei voi tapahtua muun kuin vaatteiden ja ulkonäön mukaan. Kai katsotaan kouriinkin. Punaisena aikana oli känsäinen koura yhtä hyvä kuin passi, nyt se on pahin ilmiantaja. Kertyy satoja, kertyy tuhansia. Mihin ne sijoitetaan? Mistä niille saadaan ruoka? Kuka ne kaikki tutkii ja tuomitsee? Siitä tulee kuukausien, vuosien prosessi. Sadat, tuhannet kädet joutuvat työttömiksi? Entä heidän vaimonsa ja lapsensa? Entä orvot lapset, sillä luultavasti joutuu hyvin usein isä ja äitikin kiinni. Sitä päivitteleekin tuossa eräs vanha vaimo, joka ei ole punainen, minkä näen koko hänen olennostaan. Hän ei ole punainen, mutta ehkä alkaa hän pian punoittaa.

Olisiko ehkä sittenkin parempi, että joutuisivat Saksaan, tekemään työtä ja saamaan ruokaa ja oppimaan kuria ja järjestystä?

Renvallin paariasluokka on jo syntymässä. Se on se vanha: voi voitettuja! Ja myöskin: voi voittajia! — jos he eivät tule olemaan tehtävänsä tasalla. Mutta tottahan toki, sillä heidän täytyy . Sillä muutoinhan olisi taistelu menetetty.

Palaan takaisin Senaatintorille. Täytyy liikkua vilkkaasti nähdäkseen niin paljon kuin suinkin, sillä on oltava kotona klo 8. Siinä kohden ei vielä ole muutosta. Mutta kuinka mielellään siihen nyt mukautuu!

Poliisikamarin ovella seisoo sankka ryhmä väkeä. Vuoroin sielläkin on vallinnut toinen ja toinen. Kuinkahan monta kertaa nuo matalat, likaiset suojat ovatkaan kulkeneet kädestä käteen? Sen se uusi systeemi aina ensiksi valtaa ylläpitääkseen järjestystä. Järjestystä, jonka luulisi pitävän olla puolueeton, mutta joka ei missään eikä koskaan maailmassa ole sitä ollut. Nyt kamari on vanhan, laillisen järjestysvallan hallussa.

Kadulla seisoo vangittuja ja uusia tuodaan. Viedään joitain sisään ja toisia tuodaan ulos. Siellä nähtävästi pidetään jonkinmoista tutkintoa. Vallitsee vielä ilmeinen sekasorto, kuuluu ristiriitaisia määräyksiä. "Ei niitä saa tuoda tänne, ne on vietävä sinne". — "Sieltä käskettiin tuoda tänne!" — "Viekää takaisin! Tai viekää Ratakadulle!"

Omaiset tuovat ruokaa vangituille. Eräs työläisvaimo valittaa eräälle porvarirouvalle, joka kaikesta päättäen ottaa osaa hänen suruunsa: "Sekin kun vietiin väkisin kaartiin vielä eilen klo 5." Varsinaiset punakaartilaiset, jotka olivat panemassa kapinaa toimeen, eivät liene enää täällä, vaan rintamalla. Poissa ovat myöskin johtajat. Jälellä on tuota pakotettua joukkoa, jota on viety väkisin ja puoliväkisin. Niitä kai ne ovat nämä vangitut suurimmaksi osaksi, sillä miten heitä muuten olisi niin paljon. Joukossa on vielä tässäkin jonossa joku ryssäkin. Muuan matruusi seisoo kädet ristissä siivona ja alistuvaisena.

Joudun täältä satamaan ja pääsen kalalammikon ympäri rautatiesillan kohdalle. Mitä ihmettä! Kuuluuko korviini hanurin soittoa? Kai ne ovat saksalaisia? Hanurihan on jo yleismaailmallinen soittokone. Mutta hätkäyttää se kuitenkin hiukan. Siellä on yleisö jo päässyt yhteyteen merimiesten kanssa. Laiturissa on pari pienempää kanuunavenhettä. Meripojat ystävystyvät jo pikkuporvarineitosten kanssa. Ne ovat hiukan hutikassa, vai ovatko muuten iloisia. Merimiesten meininki taitaa yleensä olla samanlaista kaikissa kansoissa ja kaikissa satamissa. Neitoset — etten sanoisi "tytöt" — koettavat panna liikkeelle viimeisen saksansa ja ilmaista iloa, minkä tunsivat kuullessaan äänen: tatata — tatata — tatata! — "Mikä se oli se soittokone, joka antoi semmoisen äänen? Tatata — tatata!" — "Ah, das war ein Maschinengewehr!" Matruusi sanoo, että huomenna he nousevat maihin ja tulevat musiikin kanssa ja soittavat. Ehkä pistetään torilla tanssiksikin. Yhtäällä tanssitaan, toisaalla vangitaan ja ammutaan. Niinkuin punaisenakin aikana.

Tulen kotiin. Risteilijät satamassa näkyvät mustina möhkäleinä. Niiden leiritulet palavat ja ne lakaisevat valo viuhkoillaan merta.

Olisiko mahdollista, että vangit vietäisiin Saksaan? Tulivatko ne hakemaan työvoimaa kaatuneiden sijaan? Ojureita ja kuokkureita? Sotavangit kuin sotavangit, onhan siellä jo entisiäkin, kaikilta muiltakin rintamilta . Kertautuisiko historia niin kirjaimellisesti? Onhan monet muutkin raakalaiskansojen sotatavat vastoin kaikkia kansainvälisiä sopimuksia otettu käytäntöön — käytännöllisinä.

Ja olisiko tuo meidän punaisillemme niin kamala ratkaisu? Vankeuteen, vankileireihin, pakkotöihin niistä sentään suurin osa tullee. Mutta me emme osaa teettää niillä työtä. Kestää, ennenkuin tehtaat saadaan käyntiin, eikä kuukauteen vielä pääsisi pelloille. Maatöihin ei niitä sitäpaitsi kukaan huoline ruokapalkoillakaan. Ja olisiko edes ruokaa, ennenkuin päästään uutiseen?

Saksassa ovat maat valmiit ja teettää siellä osataan. Ei mukisemista, ja ehkä olisi monella se oppi ja kurssi hyväksi. Pieni opintomatka Saksaan. Onhan täältä ennenkin ollut siirtolaisuutta. Jossain meidän täytyy maksaa, työssä tai rahassa. Mitä ne meidän rahalla! Heiltä menee tuhansien miesten työ omassa maassa hukkaan, sota voi vielä kestää vuosia. Tehdään vaihtokauppa. He lähettävät sotamiehiä tänne, me työmiehiä sinne. Yksiä keisarin orjia, joista hän käy kauppaa. Se on sitä oikeata realismusta, vähän idealismusta sekaan. Siellä on Marxit ja siellä on Moltket. Diktatuuri kuin diktatuuri, köyhälistön ja keisarin.

Paljon ovat puhuneet köyhälistön orjuudesta. Eivät tainneet aavistaa, että sitä tulisi tämänlaistakin. En totisesti minäkään.

Ihmiset pyhiinvaeltavat valkoiseen Helsinkiin. Laumoittain kulkee heitä omin silmin näkemään paikkoja, joihin eilen ei vielä päästy. Olen nähnyt minäkin rikkiammutut talot. Siltasaarella en vielä ole käynyt, siellä lienee Kansantalolla hävitys kylläkin suuri, mutta yleensä on Helsinki päässyt vähällä. Muutamassa viikossa on reiät tukittu ja arvet ummessa.

Esplanadi ja Kauppatori ovat tapahtumain keskus. Varsinkin liikkeeseen laiturien ympärillä keskittyy uteliaan yleisön huomio. Sinne saapuu alinomaa vankeja Viaporiin vietäviksi. Pahimmat viedään sinne, sittenkun ne kaupungissa, kouluilla ja kasarmeissa, on saatu seulotuksi.

Käväisin kulkiessani katsomassa, missä kunnossa on Raamatunkäännöskomitean huone Ritarikadun ja Aleksanterinkadun kulmassa. Tämä kulmahuone on ollut muuan punaisten ulkovarustus heidän senaatintaloa puolustaessaan. Ikkunassa oli kiväärinkuulien ja kiväärien piippujen reikiä. Sisällä olijat ovat nostaneet kirjapinkkoja (asetuskokoelmiako?) senaatin kirjavarastoista ikkunalaudoille suojakseen! Kelpasivat lakikirjatkin johonkin. Sinne jäi pöydälle vanha, jykevä vanhan kansan raamattu. Liekö se ollut nojana tähdättäessä? On se kirja ollut ennenkin karkeissa käsissä; sen lehdet näkyvät kestäneen vuosisatain selailua savupirtin pöydänpäässä. Luultavasti on se tästäkin tulesta selvinnyt. Eikä ole myöskään luultavaa, että Hilja Pärssinen on ottanut sen mukaansa Pietariin. Mihinkäs minä sitten komiteassa vetoaisin?

Satuin Päävahdin luo Katajanokan kanavaa vastaan, kun sinne saapuu saksalainen kuularuiskuosasto Pohjoisrantaa pitkin. Ne sijoittuvat seinämälle ja rupeavat laittamaan kuularuiskujaan ampumakuntoon. On hauska nähdä, kuinka taitavasti, harkitusti ja hiljaisesti ne sen työn suorittavat, melkein ilman mitään komentosanoja. Se on tehty tuhannet kerrat ja luultavasti he umpisilmässäkin osaisivat liittää lukot ja ruuvata ruuvit. Mikä mökä siinä olisi mahtanut käydäkään, jos ryssät olisivat olleet panemassa kompeitaan kokoon! Kyllä kulttuuri ja kyky osata asiansa missä muodossa tahansa sentään on suurta ja kaunista. Ihailen näitä miehiä, jotka yhdessä toistensa ja yhdessä laitteittensa kanssa muodostavat elimellisen kokonaisuuden. Montako kertaa lienevät nämäkin miehet katsoneet kuolemaa silmiin ja tullevat vielä katsomaan, ennenkuin maailmansota on päättynyt??

Mitä he ajatellevat tehtävästään tällä rintamalla? Liekö heille selitetty, millä asioilla he ovat? Ainakin sen luulisi heille selvinneen, mikä ero on suomalais-venäläisen bolshevikin ja heidän oman maansa sosialidemokraatin välillä. Kotiin tultuaan pitänee heidän osata varoittaa siitä vaarasta, joka täältä oli sinne tulossa. Heillä ja meillä on yhteinen kulttuuritehtävä. Nyt niillä on tuossa kuularuisku valmiina toimimaan, jos tarvittaisiin, nyt he käyvät ateriallaan ja heittävät tukon heiniä hevostensa eteen. Vieraan maan miehet purevat kuivaa kannikkaansa vartioiden meitä entisen venäläisen päävahdin seinämällä Uspenskin katedraalin siimeksessä. Historiamaalarin aihe.

Kauppatorin rannassa on yhä se kanuunavenhe, joka karkoitti sen ympärystaloista viimeiset punaiset. Peräkannella seisoo joukko matruuseja siisteissä paraatipuvuissa. Maista tulee joku ylempi upseeri. Ne eivät tee hänelle kunniaa viemällä kättä lakkiin, ainoastaan ojentautuvat ja suoristavat kätensä kupeelleen. Upseeri viittaa heitä lähemmä ja puhuu heille jotain hiljaa. Asennot laukeavat hiukan, kiinnittyvät taas, on niinkuin miesjoukko noilla liikkeillä ilmaisisi ymmärtäneensä. On mahdettu tarvita tavaton harjoitus ja antaumus, ennenkuin tuollainen elimellisyys on saavutettu. Se mielenkiinto, millä miehet kuuntelevat päällikköään, ei ole tehtyä, vaan luontaista, pingoittumatonta, pieni näyte miljoona-armeijan yhteisestä hermosta ja hengestä.

Se on sivistyneen kansan itse itselleen panemaa kuria ja vaikuttaa miltei viihdyttävästi.

Niiden moottoreita tulee ja menee. Ne tulevat täyttä vauhtia maihin, pysähtyvät juuri kun pitää, eivät töyttäile eivätkä kolhi, leikkaavat kuin veitsen terällä. Elegantit, jäntevät pojat hyppäävät maihin, iloisina, hyvätuulisina, asettuvat riviin ja lähtevät kaupungille ihmettelevien, suosiollisten silmien heitä seuratessa. On vuosisatoja kulunut siitä, kun itä lähti ja länsi tuli, eikä siitä ole kulunut kuin muutamia päiviä. Viihdyttelen itseäni tässä eurooppalaisessa ilmassa. Se on yhtäkkiä tulvahtanut yli koko Helsingin. Kaikki nuoret miehet ja vanhemmatkin ovat jo univormuissa, enemmän tai vähemmän sotilaallisissa. On mitä erilaisimpia nauhoja ja merkkejä hatuissa ja käsivarsissa. Kaikki koettavat esiintyä saksalaisella ryhdillä. Kaikki ainakin tervehtivät toisiaan sotilaallisesti. Ei se ole vielä oikein vakuuttavaa, vaikuttaa hyvinkin opitulta ja yritetyltä keikarimaisuudelta. Pian me olemme preussiläistyneet niin paljon kuin voimme.

Toiset kasvattavat itse itseään, toisia kasvatetaan. Oli ollut tällainen kohtaus eilen Kauppatorilla: Smolnasta tuodut vangit seisovat yhteen ahdettuina laiturin laidassa. Toria ei ole siivottu, milloin lie. Se on täynnä paperia, hevosenlantaa ja muita jätteitä. Saksalainen ei pidä semmoisesta. Upseeri komentaa vangit puhdistamaan toria. Ei ole luutia eikä lapioita, mutta on sitä enemmän joutilaita käsiä. Ne pannaan puhdistustyöhön. Sormin saavat nokkia jok'ainoan paperossin pätkän, kahmaloin kantaa kakarat läjään. Se ei tietenkään käy aina niin nopeasti kuin upseerin mielestä voisi. "Schneller!" komentaa hän, ja "schneller" sanoo hänen ratsupiiskansa entisen punakaartilaispäällikön, Smolnan herran, äskeisen koko pääkaupungin käskijän selkään.

Ja tori on nyt niin puhdas kuin tanssisali. Siinä oli nyt sen leikin loppu. Siihen orjuuteen vei se herruus. Ovat hallinneet ja vallinneet, pilkanneet, rienanneet, terrorisoineet — ja nyt? Liekö monesti historiassa nähty näin äkkipikaista, näin perinpohjaista kukistumista. Eikä luultavasti kuitenkaan ole tämä kukistuminen muuta kuin väliaikainen.

Luulin "Työmiehen" viime torstaina jo ilmestyneen loppuun. Se ilmestyi vielä eilen, vielä samana päivänä, jolloin kaupunki jo oli vallattu. Se on siksi merkillinen numero, että minun täytyy vielä asettaa se pöydälleni ja poimia siitä viimeiset makupalat. Lehti kuoli niinkuin elikin: väärennystä, valhetta ja yllytystä tulvillaan.

Siinä vielä yllytetään taisteluun ja vakuutetaan, että voitto on oleva "meidän".

"Valkokaartilaisten ja porvariston taholta on viimepäivinä Helsingissä levitetty provokatoorisia juttuja, ja julistuksia jos jonkinlaisia. On myös pudotettu lentolehtisiä, joissa kehoitetaan punakaartilaisia heittämään pois aseensa, tarkoituksella saada täten hämminkiä ja hajaannusta aikaan punakaartilaisten riveissä sekä porvariston haltuun punakaartilaisten aseet."

"Jokaisen punakaartilaisen ja kaupungin asukkaan on oltava levollisia, eikä antaa itseensä vaikuttaa näiden juttujen eikä myöskään levittää niitä, sillä niistä on ainoastaan vahinkoa koko kaupungin asukkaille."

"Poikki siivet perättömiltä huhuilta. Levollisuutta, ja arvokasta malttia, niin huhujen levittäjät joutuvat häpeään. Pois päätön hermostuneisuus. Pois itsetietoinen ja itsetiedoton provokatsioni. Olkaa järkeviä! Sillä ainoastaan maltillinen ja harkittu esiintyminen voi viedä asiamme voittoon."

"Hävetkööt ne heikkouttaan, jotka hetkiseksi ovat hermostuneisuuden antaneet itsensä vallata. Niin ei saa enää toiste tapahtua. Ja ne, jotka itsetietoisina ovat päättömiä juttuja levittäneet, ne joutuvat aikaisemmin tai myöhemmin siitä häpeän kantamaan. Kylmäverisyyttä ja tyyntä päättäväisyyttä nykyisten huhujen aikakaudella vaaditaan jokaiselta kansalliselta. Pitäkää tämä, toverit, muistissanne!"

Eräässä toisessa kirjoituksessa kerrotaan, että "eilen klo 10 aikaan a.p. lensi kaupunkimme yli muuan lentokone, josta heitettiin alas ruotsinkielisiä julistuksia, joissa, saksalaisten nimessä, pyydetään punakaartilaisia riisumaan aseensa. Julistukset ovat kaikesta päättäen painetut jossakin maaseudun kirjapainossa ja on niiden saksalainen alkuperä hyvin epäilyksenalainen syystä, että julistusten alta puuttuu saksalaisten joukko-osastojen päällikön nimi."

Sotaonni on yhtäkkiä kääntynyt punaisille suotuisaksi. Punainen kaarti on alkanut hyökkäyksensä pohjoiseen ja valloittanut Oulun ilman suurempaa vastarintaa. Valkokaartilaiset lienevät puolustautuneet voimakkaanlaisesti, mutta ylivoiman edessä oli heidän väistyminen. Samaten on kaartin joukkojen hallussa jo joku aika sitten ollut useita pitäjiä Pohjois-Suomessa. Myöskin Tornio, Kemi ja Rovaniemi ovat punaisen kaartin hallussa. Ja että näiden tietojen todenperäisyydestä ei olisi epäilystäkään, ilmoitetaan, että ne ovat saadut porvarillisten omista maanalaisista lehtisistä.

Virolahdella maihinnousua yrittäneet valkokaartilaiset on lyöty takaisin aina Suomenlahden uloimpiin saariin.

Ainoastaan Loviisan suunnalla "on joukkojemme asema ollut heikompi, vaan saadaan ja osaksi on jo saatukin sitä korjatuksi."

Saksalaiset eivät olekaan saksalaisia, vaan "suurelta osaltaan kotimaista tuotetta". Heistä sanotaan:

"Minkälaisia 'saksalaisia' vihollisemme, joita vastaan taistelemme, oikeastaan ovat, se saatiin varsin selvästi nähdä m.m. sen joukon suhteen, joka suuntasi matkansa Loviisasta Kotkaa kohti. Puvut olivat saksalaiset, liikkeet nopeita ja miehet joko saksaa tai jotain olematonta kieltä mongertavia, Joukossa on tavattu eräitä tohtoreita ja muita kouluutettuja, joilla on saksankielen taito ja jotka eivät mitään muuta kieltä puhu, ellei käy niin, että joutuvat niin hyvän tuntijan eteen, joka tietää ja tuntee, että he ovat vain varsin tavallisia suomalaisia valkokaartilaisia. Saksankieltä taitamattomille on opetettu joku saksalainen lause, jota miehet sitten jauhavat joka tilaisuudessa, kun puhua pitäisi. Näin oli saatu meidän joukkoihimme se luulo, että nuo sitten ovat niitä luvattuja saksalaisia porvariston apureita kansan kukistamisessa. Tämä luulo on jo sillä rintamansuunnalla kokonaan Punaisen Kaartin joukoista hälvennyt."

"Että täälläkin aiottiin 'laskea saksalaisia maihin', sitä osoittaa m.m. sekin, kun täällä Helsingissä nyt on löydetty suuri määrä saksalaisia sotilasvirkapukuja."

Ei ollut Rantamalan hymni punakaartille vielä hänen viimeisensä. Hänen viimeinen veisunsa oli haltioitunut ylistys aseistuneelle naiselle. Se on nimeltään "Suuria näkyjä":

"Kun tänään varhain aamulla saavuin hiljaiseen työhöni, astui vastaani nuoria työläisneitosia kivääri olalla. Ne näyt ovat näkyjä, joita katsoessasi saat mieleesi rohkeutta. Sitä näkyä nähdessäsi tunnet seisovasi työväenluokan suuren ja ihanan päivännousun edessä. Niitä näkyjä nähdessäsi saat suuren aavistuksen siitä ajasta, jolloin työväenluokka seisoo vapaana, kahleet murskana jalkojen edessä. Reipas työläisneitonen kivääri olalla on suurin ja pyhin lahja, mitä Suomen työläisluokka on antanut ja koskaan voi antaa asiansa puolesta. Se työläisneitonen kivääri olalla nostaa pakostakin kyyneleet katselijan silmiin. Se kivääriä kantava, reipas työläisneitonen on työväenluokan viimeinen sana, sen hillitön, järkkymätön ja luja päätös elää, voittaa, saavuttaa vapaus, lyödä rikki kahleensa. Semmoisen päätöksen tehneen joukon eteen ei koskaan uskalla astua häviö ja kuolema. Sen joukon luo rientää aina voitto ja elämä."

"Sitä näkyä nähdessä ei mieli enää jaksaisikaan masentua. Se työväen luokka, joka on ollut valmis asiansa puolesta uhraamaan niin äärimmäiset uhrit, on kerta kaikkiaan itse astunut elämänsä ainoaksi herraksi."

"Päivä nousee. Yö hälvenee. Kun monet ennustelivat jo pimeän tuloa, astui työläisneitonen esille ja nosti taas elämään auringon, nosti masentuvat mielet, riennätti hellin käsin rohkeutta miesten mieliin. Missä se neitonen ilmestyy, siellä ei mies jaksa olla heikko, sillä se kivääriä kantava työläisneitonen on kevään suuri ja lempeä voima siellä, missä miesten täytyy seisoa elämänsä ja kohtalonsa raskaimpien sanojen edessä. Työläisluokan koko koti on nyt astunut esille asiansa puolesta ja missä niin tapahtuu, siellä ei tunneta yötä, vaan elämällä on yksi ainoa luja tunnussana, sana: aamu."

Tämän luettuani luulen omistavani avaimen Rantamalan sielun salaisuuksiin. Hän on heikkohermoinen, kaikille vaikutuksille ja varsinkin tunneärsytyksille altis ikäloppu; on ollut sitä jo kauankin ja kehittynyt siihen yhä enemmän tämän kapinan aikana. Nyt hän, tämä anakoreetti, näki amatsooninsa, tämä kentauri nymfinsä, ja lyykähti polvilleen hänen eteensä.

Kapinan aikana oli mieltäni erikoisesti askaroitellut, miltä mahtoi näyttää kaikkialla niiden laitosten ja virastojen huoneistoissa, jotka punaiset olivat ottaneet haltuunsa. Olin kuullut kerrottavan pöyristyttäviä juttuja siivosta, joka niissä vallitsi. Senaatissa maattiin, keitettiin, syötiin ja juotiin. Satuin tänään kulkemaan Säätytalon ohi, ja kun siellä on tuttu vahtimestari, pistäydyin sinne. Vaikka hän olikin pitkällisestä jännityksestä ja valvomisesta aivan lopussa, tuli hän kuitenkin kulettamaan minua huoneesta huoneeseen. Oli sekin vaellus. Kun muistan nuo siistit, viralliset valiokuntahuoneet vihreine verhoineen, joiden päällä kunkin tuolin kohdalla oli valmiiksi vuoltu kynä ja puhdas paperi, kun muistan puheenjohtajan selkätuolin ja hänen valtansa merkin, vasaran, ja miltä säätyjen istuntosaleissa ennen näytti — siellä papit, porvarit ja talonpojat, piispa Johanssoneineen, Kurteneineen, Värreineen ja Ahmavaaroineen — tyynet, parlamentaariset keskustelut — kaikki korrektia ja totista, joskin joskus hiukan ikävääkin — eikä se vanha sävy ollut paljoakaan päässyt katoamaan uuden eduskunnankaan aikana, joskin tupakansavua silloin jo oli käytävissä sakeammalta — kun muistan kaiken sen ajan, jonka asioita näissä huoneissa ajettiin —! Sitä oli nyt melkein mahdoton saada kuvittelemallakaan esiin. Olivat tosin, ihme kyllä, melkein kaikki entisten puhemiesten kuvat paikoillaan seinillä, mutta lattiat? Siellä oli kaaos, ei se, mistä maailma oli tullut, vaan se, mihin se oli ollut menemässä — en saanut sitä mukaani, enkä saa tätä kirjoittaessanikaan muistoon montakaan yksityiskohtaa. Ainoastaan yleisvaikutuksena sen, että melkein joka salissa olivat pöydät hujan hajan, kiväärintelineitä seinämillä, ruuanjätteitä, paperossin pätkiä, tupakkalaatikoita, säilykepurkkeja. Kaikki, mitä on saatu irti, on viety. Kirjoituskoneet, kansliatarpeet poissa. Eräässä huoneessa näyttää olleen naisten pukuhuone. Siinä on linttaan astuttuja kenkiä, rikkinäisiä sukkia, särkynyt peili, kampa, rusetti, joku villapeite. Ihme kyllä on jäänyt punainen pöytäverka, joka on ollut vuodeverhona. Säkki, jossa on jotain jauhon tapaista. On luettukin pöydällä loikoessa. Tapaan kirjallisuutta K. Lehtimäen "Ylös helvetistä", ja V. Hugon "Kuolemaantuomitun viimeinen päivä." Erääseen huoneeseen ylikerrassa on tehty sisäänmurto. Ovi on säretty rautakangella, joka vielä seisoo seinää vasten. Sen on joku lukinnut lähtiessään, sulkenut ja vienyt avaimen mukanaan, toiset ovat siellä luulleet olevan jotain, mutta luultavasti eivät mitään mieluistaan löytäneet tai ehtineet viedä, koska se on verrattain siistissä kansliakunnossa.

Koko talo on sanalla sanoen kuin takapiha, kaatopaikka, ja semmoista kai lie punaisen hallituksen jälki kaikkialla, missä heidän parempaa yhteiskuntaa ja uutta Suomea järjestävä kätensä on kulkenut. Saavat siinä luuta ja luutturiepu liikkua ja pesijättäret ryömiä, ennenkuin pahinkaan likajättö on poistettu.

Menen Turunkasarmille. Se on miltei kauttaaltaan rauniona, niinkuin kuuluu olevan Kansantalo toisella puolen Töölön lahden. Sehän taisi kansanvaltuuskunnan ja neuvostohallituksen tekemässä sopimuksessa olla luvattuna Helsingin työväelle. Nyt siitä ei ole jälellä paljon muuta kuin osa seiniä, ja kuinka monta työmiestä ja muuta miestä maanneekaan sortuneiden kattojen alla. Siellä vieläkin kytee raunioissa, joita kaivetaan. Ruumiiden joukossa lienee pakolaistenkin, jotka siinä hakivat turvaa väistyessään esikaupungeista ja huvila-alueilta saksalaisten tuloa. Miksei tätä Turunkasarmia samalla ammuttu maan tasalle yhdeksi ainoaksi soraläjäksi? Vai olisiko parasta, että se jäisi tähän ainiaksi muistuttamaan, että semmoinen tyyssija heillä on täällä ollut ja semmoinen voi vielä nousta, jollei aina ja aina muisteta mennyttä ja mitä se opettaa. Pitäisi olla joku paikka, johon voisi viedä lapsensa ja sanoa: "Pidä huoli, poikaseni, ettei valta, jonka tuossa näet täällä luhistuneena, koskaan tuon tuostaan nouse." Onhan Pariisissa jätetty rakennuksia kommunin ajoilta varoittavaksi muistoksi.

Joitain työväen luokkaan kuuluvia seisoskelee pihalla. Kuulen heidän syyttelevän johtajia. Kai se mieliala alussa pääsee jonkun verran valtaan, mutta kuinka kauaksi? Yhtenä syyttelyn aiheena on, että ei annettu aikanaan tietoa saksalaisten tulosta. Sitä eivät uskoneet edes ne, jotka olivat heitä lähinnä Albergan rintamalla. Mutta kun minä alan moittia johtajia, rämähtää heti toinen ääni. Sanoin kuulleeni, että punaiset ovat pakottaneet lapsia ja naisia menemään eturintaan Pitkälläsillalla. Se on valhe, niin armottomia ne eivät ole, ne olivat vain asestettuja naisia, jotka menivät olasta halustaan. Ja saattaahan olla.

Oli ehkä onni, että tänne jääneet punakaartilaiset eivät uskoneet saksalaisten tuloon. Varman tappionsa tietäen he kukaties viimeisessä vimmassaan olisivat ryhtyneet tekemään hirveitä. Ainakaan eivät kirkkonummelaiset Realilyseolla olisi säästyneet. Kun näkee sen sisun, millä ullakkolaiset yhä ampuvat, olisi kaikki ollut mahdollista. Tuon tuostakin yhä pamahtelee ja täytyy suojeluskuntalaisten ja saksalaistenkin ryhtyä piirittämään taloja ja eristämään katuja.

Viimeinen semmoinen sissityö tapahtui eilen Kauppatorilla. Juuri vähää ennen kreivi von der Goltzin tuloa ammuttiin Vuorion talosta Unioninkadulla esikuntaa ja paraatia odottavaan väkijoukkoon. Ilkityöstä oli seurauksena laukaus satamassa olevasta kanuunavenheestä, ja talon kaunis, vihreä kupukatto lensi katuun.

Von der Goltzin esikunta majailee nyt Kämpin hotellissa. Saksan kotkalippu ja Suomen leijonalippu riippuvat siinä rinnan. Suomen lippu on paljon suurempi kuin Saksan. Pieni kotka ja suuri leijona. Hiukan epäsuhtaiset suhteet. Onko se saksalaisen huomaavaisuutta meitä kohtaan, vai eikö meillä ollut pienempää saatavana? Oven edessä on kaksi autoa aina valmiina lähtöön. Katukäytävällä seisoo kahden puolen ovea kaksi ratsumiestä hevostensa selässä. Miehet kuin pronssiin valetut, hevoset miltei yhtä liikkumattomat, perä seinässä kiinni. Siitä meitä nyt toistaiseksi hallitaan. Esplanadissa vastapäätä soittelee soittokunta, yleisöä niin paljon ympärillä, että tuskin läpi pääsee.

Tapaan kadulla erään valtiopäivämiehen, jota kapinan aikana joskus kävin tervehtimässä hänen piilopaikassaan. — "Freiheit!" hän huudahtaa. Hänkin sanoo kuulleensa, että on ollut kysymystä punavankien siirtämisestä Saksaan seitsemäksi vuodeksi.

Eräs vaimo tapaa miehensä ruumiin kadulla jossain. Katseltuaan häntä jonkun aikaa hän puhkeaa puhumaan: "Siinä sinä, saatana, nyt makaat. Sanoinhan minä, ettet menisi punaiseen kaartiin. Mutta et totellut, saatana. Sen siitä nyt sait, mutta saavat ne vielä lahtaritkin!"

Kerrotaan monesta tapauksesta, kuinka vangeille vietyihin ruokakääröihin on ollut kätkettynä revolvereita, puukkoja y.m. aseita — josta tietysti on seurauksena, että vartioimista kiristetään ja vangittujen tila pahenee.

Hbl:ssa on tänään erään saksalaisen upseerin runo, jossa hän m.m. käyttää sanaa "der rote Unverstand". Hän näyttää siis käsittävän, muukalainen paremmin kuin moni kotimainen runoilija, ettei tässä ole vain roistomaisuutta ja huligaanimaisuutta, vaan myös älyttömyyttä, ymmärtämättömyyttäkin. Jos hän saisi tuomita, mitä siitä kannasta seuraisi vankien kohteluun ja tuomitsemiseen nähden? Olisiko Suomen germaaneilla ehkä jotain oppimista Saksan germaanilta?

Olen tänä päivänä ja eilen seuraillut voittajan jälkiä ja minussa pitäisi voida olla vallalla voittajan mieli. Mutta minussa alkaa vakiintua yhä enemmän tunne: yksi tämmöinen voitto vielä ja me olemme hukassa. Minä riemuitsen siitä, niinkuin kaikki muutkin. Tuttavat ojentavat jo kaukaa kätensä toisiaan vastaan, jopa syleilevätkin toisiaan. Mutta on kuin siinä olisi jotain teennäistä, jotain pinnistettyä, niinkuin tahdottaisiin huumautua ja olla ajattelematta ja näkemättä muuta kuin mitä nyt täytyy nähdä, ja torjua pois tulevaisuuden aaveet. Toiminnan miehet kai nyt tarvitsevat kaiken tarmonsa nykyhetken tehtäviin ja sitä tarmoa ei saa heikontaa epäilyillä, ei ulkopolitisilla eikä sisäpolitisilla. Mutta tämmöiset syrjästä katsojat kuin minä — on niin paljon, joka kalvaa ja uhkaa ja enteilee.

Meri tuossa edessäni on nyt vapaa jäistä. Rannat kuvastuvat tyyneen veteen. Groohaaran majakka on sytytetty ja sen punainen tuli tuikkaa niinkuin ennen rauhan aikoina.

Vainajain palvelus on vanhin uskonnon muoto, yhteinen kaikille kansoille kaikkina aikoina. Eloon jääneet tahtoivat heitä kunnioittamalla saada heidän henkensä siirtymään eloon jääneihin, heitä häpäisemällä tuhota heidän henkensä vaikutuksen. Kuinka monesti onkaan pantheoneista balsamoituja poistettu ja toisia tuotu sijaan. Varsinkin tämmöisinä sotaisina kuohunta-aikoina, kun alkuvaistot ja intohimot kuohuvat pinnalle, huomaa, kuinka syvällä tämän kultin juuret ovat. Suurissa mielenosoitussaattueissa täällä joka sunnuntai vallankumouksen uhrit vietiin Mäntymäelle, jossa heidän muistollaan rohkaistiin mieliä ja yllytettiin uusiin taisteluihin. Kuinka näiden vainajien nyt käynee, saanevatko levätä siinä maassa, minkä heidän henkiheimoIaisensa heille omalla tavallaan ja omilla menoillaan siunasivat? Kuuluu jo uhkauksia, että arkut ovat kaivettavat ylös. En sitä voittajien sijassa tekisi, antaisin haudan sovittaa kaiken.

Nyt on tullut meidän vuoromme haudata sankarimme kaikella sillä juhlallisuudella, hartaudella ja kiitollisuudella, minkä olemme heille velkaa. Vanhankirkon puistosta tulee valkoisten pyhä hautuumaa, keskelle pääkaupunkia. Saksalaiset ja suomalaiset vapaussodassa kaatuneet kätketään siihen kuin Suomen sydämeen. Hautain ääressä tekee koko kansa kunniaa, ne katetaan kukkasilla ja seppeleillä, niiden ääressä pidetään lohduttavia, rohkaisevia puheita ja ne koristetaan ja ikuistutetaan parhaimmalla ja kauneimmalla, mitä taiteemme kykenee luomaan.

En ollut juhlamenoissa läsnä. Kuljin siitä ohi hiukan myöhemmin. Vierekkäin on siinä vielä peittämättömät kauniit kirstut, sotilasrintamassa vielä kuoltuakin. Tuntuu kuin ne kerran noustessaan nousisivat rivissä kunniaa tehden. Ohikulkijat pudottelevat kukkia kirstuille… Ei mahtane koskaan tulla se aika, jolloin Suomessa on vallassa se valta, joka kaivaisi maasta nämä arkut.

Vallankumousoikeudet ovat alkaneet työnsä. Kaikki kaupungin lakimiehet ovat mobilisoidut pitämään vangittujen valmistavia tutkinnoita. Se on urakka sitä lajia, jota minkään maan historia tuskin tuntenee toista. Jo nyt lienee tutkittavien lukumäärä tuhansissa, ja yhä se kasvaa aivan peloittavasti. Lauma lauman, katras katraan perästä vaeltaa kiväärimiesten paimentamana katuja pitkin. Yhä uusia apajia vedetään. Joka talo tarkastetaan kellarista ullakolle. Kaikki ilmiannetut tai epäilyksenalaiset otetaan. Pian on suurin osa Helsingin työväkeä pidätetty. Maaseudulta tulee lisää, miehiä ja naisia.

Yksi tutkintopaikka on Suomalaisen Normaalikoulun talo. Olen käynyt tänään pariinkin kertaan siellä. Ovella odottaa pitkä jono vangittujen omaisia saadakseen jättää veljelle, miehelle, tyttärellekin jotain syötävää, sillä valtion puolesta ei ole vielä ehditty mitään siinä suhteessa järjestää. Se on sitä laatuaan leipäjono. Ei siinä nyt kuulu uhkauksia lahtareista, ei ainakaan äänekkäämmin. Jos joku yrittää purkaa sisuaan, tukkivat toiset suun. Nyt pitää olla hiljaa semmoisista. On itkua ja nyyhkytystä, hätäilyä ja voihkinaa. Toiset koettavat olla reippaita ja hyvätuulisia ja vaikuttaa vartioihin hymyhuulin ja herttaisin sanoin. Kirjoitetaan osoitteita paperikääröihin ja lainataan kynä toinen toiselta. Yläkerran ikkunoista näkyy kalpeita kasvoja.

Pääsen sisään mainitsemalla tutkintotuomarin nimen, jolta olen saanut luvan tulla seuraamaan hänen kuulusteluaan. Suuressa eteisessä odottaa joukko vankeja vuoroaan. Kiväärimiehet saattavat toisia takaisin ja tuovat toisia suurista luokkahuoneista ylikerrasta. Saan silmätä erääseen luokkahuoneeseen, jossa on joitain vaarallisimpia punakaartilaisia. Kun tulemme vartian kanssa sisään, nousevat he kiireesti ylös ja seisovat jäykkinä niinkuin vankilantirehtöörin edessä. Näyttää siltä kuin nuo villit, luihun näköiset miehet eivät ensi kertaa seisoisi vankilantirehtöörin edessä, niinkuin ne tietäisivät entuudestaan, miten sellaisessa tilaisuudessa on reklementin mukaisesti esiinnyttävä. Päästettiinhän täällä kansanvaltuuskunnan mentyä vapauteen ja aseistettiin kaikki Sörnäisten kuritushuoneen asukkaat. Yksi nukkuu tai on nukkuvinaan nurkassa. Tekisi mieleni kuulustella noita omalla tavallani, mutta eihän se käy päinsä. Kuulustelu tapahtuu monessa huoneessa. Siinä, minne minä menen, on kolme tutkijakuntaa, kaksi lakimiestä kummassakin. Voin yhtaikaa seurata niitä kaikkia ja valita mielenkiintoisimmat tapaukset ja tyypit.

Petyn. Täällä ei ainakaan minun ollessani ollut ainoatakaan mielenkiintoisempaa tapausta. Yleensä tekevät kaikki surkean, usein raukkamaisen vaikutuksen. Totean ja kuulen tutkijoilta, että ei yksi ainoakaan tahdo tunnustaa väriä; ei ainoakaan ole omasta tahdostaan aatteen vuoksi, köyhälistön asian vuoksi, sen aseman parantamiseksi mennyt kaartiin. Asetta hän on kyllä kantanut, mutta ollut ainoastaan vahdissa, kun siihen pakotettiin. Otettiin ensin töihin, täytyi mennä, kun ei ollut muuta elämisen mahdollisuutta ja perhe olisi kuollut nälkään. Se on melkein kaikkien puolustus, ja saattaa olla useimmassa tapauksessa tosikin.

Ensimmäinen tutkittava teki kuitenkin jotenkin sekavan miehen vaikutuksen. Hän sanoi olevansa entinen kirjaltaja, oli hyvin puettu, tukka vähän venäläiseen malliin otsalle vedetty ja tasaiseksi leikattu, niska paljaaksi ajettu. Hänenkin puolustuksensa oli työttömyys. Hän on mielipiteiltään oikeastaan porvarillinen. Hänellä on Porissa valkoisia sukulaisia, jotka voivat sen todistaa. Hän katuu erehdystään. Hän koettaa olla varma ja huoleton, jolla ei ole syytä mitään pelätä, mutta hänen varmuutensa on tehtyä. Ei pääse vapaaksi, ennenkuin hänen antamiensa tietojen todenperäisyyttä tutkitaan.

Tuodaan eteen nuori ruotsia puhuva nainen, joka on vangittu Kaartinkasarmissa. Hänkin on kirjaltaja, ja kun ei ollut mistä elää, meni siivoojattareksi kasarmiin. Ei hän ole "mikään huono nainen". Mene tiedä. Hän itkee ja vapisee. Hänet vapautetaan sillä kertaa sillä perusteella, että hän ei voi olla mikään yhteiskunnalle vaarallinen henkilö.

Samoin vapautetaan nuori mies, sairas ja surkea, joka saa todistetuksi, että hän ei ole kantanut kivääriä. Siellä on useita siistejä ja kasvoista ja esiintymisestä päättäen kunnon työmiehiä. Ne eivät ole olleet aseellisesti mukana, mutta nähtävästi mukana jossain virastossa. Tutkijat näyttävät usein olevan pahassa pulassa, mitä tehdä. Useimpien asia lykätään, harva voidaan vapauttaa.

Tuodaan sisään suuri, komea, mustaverinen mies, tyypillinen punakaartilainen, jolla on kaartin kinttukääreet ja ruskeat patiinit. Tuo nyt varmaan vastaa röyhkeästi: "Kyllä minä olen kivääriä kantanut ja vastaan puolestani." Hänellä on sormi kääreessä ja on siis ilmeisesti ollut taistelussa mukana. Niin hän on ollutkin ja haavoittunut hän myöskin on. Hänet otettiin ja vietiin junaan, jossa pistettiin kivääri käteen. Ei olisi mitenkään antanut luonto myöten siihen tarttua, sillä ei ole koskaan elämässään pyssyä käsitellyt. On antimilitaristi, ei hyväksy sotaa minkäänlaista, on rauhan mies. Hänet vietiin Muolan rintamalle. Ennenkuin lähti ampumaan toisia, ampui itse itseään käteen ja pääsi vapaaksi. — Pidätettiin edelleen.

Tutkijoilla ei toistaiseksi näyttänyt olevan varmoja ohjeita, ja minunkin siellä ollessani saapui uusia määräyksiä, jotka rajoittivat heidän ennen saamiaan valtuuksia. Alussa lienee niitä ajateltu jotenkin laajoiksi siihen nähden, että tutkijan harkittavaksi jätettiin vangitun vaarattomuus yleiselle turvallisuudelle. Vaan eikö liene tarpeeksi luotettu tutkijain tarkkanäköisyyteen ja ihmistuntemiseen, koska vaarattomuuden mittapuuksi sitten asetettiin, oliko vangittu tavattu tai todistettu kantaneen asetta. Vangit saivat vedota todistajiin, joiden tietysti täytyi olla luotettavia porvareita. Semmoisten todistusten nojalla useita vapautettiin, mutta myöskin syytettiin ja pidätettiin.

Sain sen vaikutuksen, kuin tässä olisi tulossa huikea prosessi, aivan ylivoimainen tehtävä, josta porvarillisen yhteiskunnan on oleva aivan mahdoton selviytyä, vaikkei noudatettaisikaan tavallisia oikeudenkäynti-menettelytapoja. Ovathan nämä vuohet ja lampaat ihan yhdenkarvaiset ja sotketut pakko-otonkin kautta niin yhteen, että selvitteleminen on suorastaan mahdoton. Ja kun näin Helsingissä, mitä sitten koko maassa? Siinä menee kevät ja menee kesä ja tulee syksy, ennenkuin harvakaan seula on ehtinyt erottaa jyvät ja ruumenet.

Minusta tuntuu kuin toistaiseksi olisi tyydyttävä toimenpiteihin, jotka takaavat yhteiskunnan turvallisuuden, sen, ettei kapina uudestaan puhkea. Se ei olisi voinut koskaan puhjeta, jos valkoisilla olisi ollut aseita ja ryssät olleet maasta poissa. Nyt on valkoisilla aseita ja ryssät ovat poissa. Kun olisi päästy rauhallisempiin oloihin, olisi ollut aika käydä ottamaan kiinni ja rankaisemaan suurimmat syylliset ja varsinaiset rikolliset. Ja kun suurimmat syylliset kuitenkin ovat ja kai tulevat olemaan saavuttamattomissa rajan takana.

Tämä päivä päättyi minulle sangen merkilliseen elämykseen. On annettu määräys, että ainoastaan ne venäläiset, jotka voivat esittää suosituksen joltain luotettavalta henkilöltä, saavat jäädä maahan, muut toimitetaan rajan taa. Eräs kirjailija ja tiedemies, johon kapinan aikana tutustuin, tulee minulta sitä pyytämään ja saa sen ja voi luultavasti toistaiseksi jäädä tänne. Omassa maassaan odottaisi häntä vankila, mahdollisesti kuolema. Onhan maailma hiukan muuttunut, kun kadetti, Kerenskin mies, entisen suuren ja mahtavan Venäjän kansalainen…! Hän oli kovin kiitollinen minulle, minä ehkä vielä enemmän hänelle.

Näitä tämmöisiä oli maaherran virkahuoneen eteinen ja rappukäytävä täynnä, nöyriä, hätääntyneitä. Millä tavalla he maksanevat meille velkansa vieraanvaraisuudestamme ja asyylioikeudestaan? Toivottavasti he kerran tahtovat ja voivat sen tehdä. He saavat kiittää Suomen itsenäisyyttä hengestään.

Kansantalo Siltasaarella on — tunnustan sen suoraan — aina herättänyt minussa sekavia tunteita.

Miksi on työväentalo rakennettu kuin miksikin ritarilinnaksi? olen usein kysynyt. Olen sitä ja sen läheisyyttä miltei kammonut, vaikka olisin tahtonut suhtautua siihen kokonaan toisin tuntein. Seisoihan se siinä kuin mikä keskiajan ryövärilinna salmen rannalla, sillan korvassa kahden valtakunnan rajalla. Siitä voitiin hyökätä ja puolustautua. Se hallitsi ympäristöään, vartioi kulkuteitä köyhälistön maasta muuhun maahan, jakoi kansan kahtia, käski ja määräsi, valmiina valloittamaan ja kukistamaan.

Toisina hetkinä, ymmärtämyksen ja sovittelevan mielialan hetkinä, se esiintyi minulle toisenlaisessa valaistuksessa. Olen ollut näkevinäni, olen tahtonut nähdä siinä kirkon ilman ristiä, aatteen kirkon, kansanvallan pyhäkön, yhdenvertaisuuden ja veljeyden siteiden takojain työpajan. Ne aatteet, jotka työväen liikettä elähyttivät, joita se parhaimmillaan ollen ajoi, olivathan ne olleet muidenkin, meidänkin, koko sen polven, johon kuulun. Ne olivat suomalaisuuden miesten suusta kuuluneet Töölön lahden toisella rannalla paljoa ennen kuin työväen liikettä ja sosialismia oli olemassakaan. Kaisaniemen rannoilla ja sen vanhan ravintolan parvekkeilla ja verannoilla ja sen riippuoksaisten koivujen alla oli suomenmielinen ylioppilasnuoriso aina Snellmanin ajoista asti niiden palvelukseen vannoutunut. Paljonhan siellä haaveiltiin ja paljon puhuttiin tuuleen, mutta paljon niitä aatteita hiljaisessa työssä toteutettiinkin. Suomalaisuuden asia ei ainakaan meikäläiselle polvelle enää ollut vain kieliasia, ei virkakieliasia, ei kulttuuriasia ahtaammassa kirjallisessa merkityksessä, vaan myöskin yhteiskunnallinen kysymys. Tahdottiin kansallistuttaa ja kansanvaltaistuttaa virkamiehistö, parantaa köyhän kansan asemaa, ja tästä polvesta nousivat ne, jotka todellakin ovat saaneet aikaan jotain, uudistuksia ja parannuksia, kaiken, mikä suinkin oli mahdollista. Näytti kuin työväenliikkeen olisi pitänyt olla ja olisi se voinutkin olla suoranaista jatkoa suomalaisuuden liikkeelle. Suomalaisuuden liike radikaalisemmissa haarautumissaan yhteiskunnallisella ja taloudellisella alalla tarkoitti melkein yksinomaan köyhän kansan parasta, oli mitä demokraatisinta ajatella voi. Se se lopulta vei sen haaveiden ja kansanvaltaisten ihanteiden pisimmille perille, yksikamariin, jota pitemmälle ei enää voitu päästä.

Se kamari oli sen hengen tuote, ja siinä Kaisaniemen ajan traditsiot puhkesivat lopulliseen muotoonsa. Ja sen hengen olisi luullut pitävän voida elähyttää niitäkin, jotka olivat rakentaneet työtalonsa lahden toiselle puolelle, Siltasaareen. Koetin ja tahdoin viimeiseen saakka uskoa, että tuo rakennus uhmaavista torneistaan ja uhkaavista muureistaan huolimatta ei ollut ryöväriritarien linna, vaan rehellisten, vilpittömäin, tervejärkisten työntekijäin talo, heidän aatteidensa (ja meidän aatteidemme) ajajien työtupa, jossa tehtiin tasaisen parlamenttaarisen kehityksen mukaista reformityötä, otettiin aloitteita eduskuntaa varten sen kautta laillista tietä toteutettaviksi.

Ja kai sitä työtä siellä Kansantalossa osaksi tehtiinkin. Varmaankin puhuttiin siellä monta asiallisestikin herättävää, aatteellisesti sytyttävää, vilpitöntä, kansan parasta tarkoittavaa sanaa, ainakin ensi aikoina. Mutta ennen pitkää muuttui työväen asian ajamisen henki, kai jotakuinkin samoihin aikoihin kuin kohosi se linna, joka nyt on raunioina ja jonka sen henki tuhosi. Tasaisen, laillisia teitä maaliinsa pyrkivän kehityksen henki muuttui kumouksellisuuteen kiihoittavaksi, luokkavihaan ja luokkataisteluun, valloitus- ja anastussotaan yllyttäväksi. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremman vallan sai linnan muurien sisällä se henki. "Kussa on jumalan kirkko, pirun on kappeli lähellä", sanoo sananlasku. Työväen talon välittömässä yhteydessä, sen läheisessä naapuruudessa on "Työmiehen" toimitus. Valppaan ja hänen miestensä basillipesä levitti tartuntaansa, kiihoitti, yllytti epäluuloon ja vihaan valheella, väärennyksillä, totuutta salaamalla ja polkemalla. Kaikki, mikä päärakennuksessa suurissa kokouksissa ja järjestöissä päätettiin ja toteutettiin, oli uhkunut paavin ja hänen punaisten kardinaaliensa salaisista kammioista.

Mikä "Työmiehen" henki on ollut, sitä ei tarvitse tässä johtaa mieliin. Se sai oikeauskoisen seurakunnan lopulta siihen, että kaikki muu maailma linnan ympärillä oli vihollismaata, joka oli valloitettava, kaikki muu kansa viholliskansaa, joka oli hävitettävä, tuhottava. Missään muualla kuin siellä ei ollut, ei saanut olla ainoatakaan työväen asian ystävää, ei mitään hyvää tahtoa köyhälistön tilan parantamiseksi. Olipa porvarillinen, ei-sosialistinen aloite kuinka vilpitön, kuinka laajalle tähtäävä tahansa, se leimattiin vahingolliseksi, ainoastaan epäluuloa ansaitsevaksi. Mieluummin ei mitään siltä taholta kuin kuinka paljon tahansa. Ei mikään vapaaehtoisesti annettu kelvannut, kaikki oli saatava väkisin, pakottamalla, tuotava linnaan kiristettynä tai väkisin vallattuna saaliina; vasta semmoisena oli sillä jotain arvoa. Paljoa ennen, kuin verinen valtaus pantiin toimeen, siihen tässä talossa valmistauduttiin. Työväen talolla koulittiin ja harjoitettiin ne kiihoittajat, ne huovit, jotka sieltä komennettiin kiertämään maita mantereita kaukaisimpia metsäkyliä myöten, värväämään mieliä veristä vallananastusta varten. Luotiin rautaisen luokkakurin sotilaallinen henki. Kun tämä henki oli luotu, loi se punakaartin. Kansantalo muuttui sen kasarmiksi. Sillä kaartilla ei ollut aavistustakaan rauhallisen parlamenttaarisen menettelyn hengestä, niistä tarkoitusperistä ja päämaaleista ja toimintatavoista, jotka olivat olleet työväenliikkeen aatteen henkisen äidin. Äiti ei tuntenut poikaansa eikä poika tunnustanut äitiään.

Enhän ole voinut olla kuulemassa kaikkea sitä suullista kiihoitusta kumoukselliseen toimintaan, jota tuossa kansanvallan linnassa on harjoitettu. Tiedän kuitenkin, että siellä Suomen itsenäisyysjuhlissakin venäläiset anarkistit suomalaisten toveriensa tulkitsemina ovat saaneet suositella oman maansa menettelytapoja meikäläisenkin porvariston pään menoksi: hirttonuoraa ja kaulan katkaisemista — nuorten sunnuntaipukuisten tyttöjen hyväksyen hihittäessä. Se henki siinä talossa on vallinnut jo kauan. Bolshevikkien oli helppo pistää tuli sen tappuroihin.

Nyt on tämä linna raunioina. Siitä ei jääne montakaan kiveä kiven päälle. Torni on luhistunut, välikatot puhki, seinät seisovat, mutta näyttää siltä, kuin hiukankin kovempi tuulenpuuska voisi ne kukistaa. Ainoastaan perustus ja alikerros ovat jälellä. Mitä niille rakennettaneen, sen tietäköön tulevaisuus, mutta entisentapaista linnaa sille sijalle ei tule koskaan kohoamaan.

Se henki, joka tähän taloon pesi, pysyi siinä viimeiseen hetkeen saakka. Se oli savustettava siitä ulos. Ja se savustettiin — niinkuin Turunkasarmin palon kanssa sen henki, venäläinen veljeshenki. Omituinen kohtalon surkea opetus, että molemmat melkein samaan aikaan suistuivat samaan tuleen.

Ei ollut saksalainen pommi se, joka sai aikaan Kansantalon hävityksen. Se sortui omaan henkeensä, vihansa, yllytyksen, katkeruuden ja valheen kiroukseen. Siitä kylvöstä aiheutui aivan välittömästikin sen pommitus. Vielä viimeiseen asti johtajat, jotka itse olivat lähteneet saksalaista pakoon, uskottelivat, että hän ei ole saapunutkaan. Jos mieletön ja hyödytön vastarinta ei olisi jatkunut, jos työväen talon äskeiset isännät, kapinan johtajat, eivät olisi lähettäneet tänne viimeistä kiihoittajaansa, olisi talo säilynyt. Ehkä tahdottiin tällä viivyttää kapinan kukistajaa vielä hetkinen, jotta itse päästäisiin hiukkasta pitemmälle pakenemaan. Työväen liikkeen taktiikan turmiollisuus teki siinä viimeisen rikollisen, tyhmän, tolkuttoman tekonsa. Pimitys korjasi viimeisen satonsa kuolleina ja haavoittuneina. Vielä kuolemansa edellä loihdittu kansa teki kuin hypnotisoituna, vaistomaisesti, niitä liikkeitä, joita sen noidat olivat sille opettaneet. Se ei osannut muuta, ei ymmärtänyt muuta, ei uskonut muihin kuin pettäjiinsä ja pimittäjiinsä. Ruumis reuhtoi, mitä henki käski.

Siinä nyt harhailee tämän hengen pettämä kansa kotinsa raunioilla niinkuin muinoin eräs toinen kansa maan tasalle jaoitetun temppelinsä raunioilla. Roomalaismallinen kypärä päässään vartioi sotilas portilla. Suuri osa tästä kansasta värjöttelee tällä hetkellä vieraalla maalla. Viaporin äsken vielä venäläisissä kasarmeissa, syylliset ja syyttömätkin. Kuvittelin kerran tätä saarta toiseksi seurasaareksi, kansan sunnuntaisaareksi. Tulikin sen tyrmäsaari.

En tiedä, millä silmällä he katsellevat ja millä mielellä he muistellevat oman harhaantumisensa, eksytyksensä ja typeryytensä näkyväisintä tulosta. Ottanevatko opiksensa ja milloin? Ehkeivät vieläkään, ehkeivät koskaan. Yksi ehkä itkee, toinen ehkä jo katuu, mutta varmaankin kolmas yhä kiukuttelee ja hautoo kostoa. Olen nähnyt vankijonoissa alasluotuja katseita, mutta yhtä usein uhmaavia ilmeitä. Olen nähnyt naisten saarnaavan "Työmiehen" tekstistä vielä vankien kuletuslaivankin kupeella Eteläsatamassa. Ullakoilta ammutaan edelleenkin. Aseita tavataan palvelijattarien vuoteista ja niitä leivotaan Viaporin vankien kakkuihin. Vanha vihan henki vielä elää, kosto kytee, oltaisiin kai valmiit aloittamaan uudestaan, jos suinkin voitaisiin.

Mutta tässä maassa ei saa tapahtua toista kertaa, että työväen asiaa, että mitään asiaa, käydään ajamaan venäläisten aseiden avulla, yleensä minkään aseiden. Puukon puristajan ranteeseen on nyt ja aina tartuttava niin nopealla ja lujalla otteella, niin voimakkaalla vastapuristuksella, että sormet samassa oikenevat ja ase putoo ainaiseksi. Meikäläinen puukkohenki, takaa väijyvä sissihenki, jota tämä työväen villitsijäin kapina oli alkaessaan ja jommoisena se yhä jatkuu, on karkoitettava kansan sielusta.

Kansantalo on rakennettava raunioistaan uuteen kuntoon, kokonaan toiseen tyyliin ja toista tarkoitusta varten. Siihen on sijoitettava opisto sosiaalisen sivistyksen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen kasvatuksen antamista varten. Siltasaareen, porvaristoa ja työväkeä tähän asti erottaneen pitkän sillan päähän, ei saa enää rakentaa linnaa, joka erottaa kaksi maailmaa, uhaten toista toisella, vaan asema, joka välittää liikettä toisesta toiseen, keskusasema, johon kaikki demokraatisen reformityön johtolangat yhdistetään totuuden, ymmärtämyksen ja isänmaallisen työn hengessä, tekemään kaikinpuolista työtä köyhälistön valistamiseksi ja sen tilan parantamiseksi, johtotähtinä Kaisaniemen ajan ja sen jälkiajan edistysmielisen suomalaisuuden ihanteet, sekä päämääriin että keinoihin nähden.

Haavetta, utopiaa! Ei tämä kansa muka osaa rakentaa eikä rakastaa, se osaa vain hävittää ja vihata. Olkoon. Opetettakoon sitä sitten edelleenkin vihaamaan, uudessakin talossaan, jos niin välttämättä täytyy. Mutta vihaamaan omaa vihaansa, vihaamaan niitä, jotka ovat sitä siihen kiihoittaneet ja edelleen ja vastedes kiihoittavat. Lietsottakoon siinä ikuista vihaa sille punaiselle hengelle, joka on ollut "Työmiehen", sen Valppaiden, Mannerien, Tokoiden, Haapalaisten ja Rantamalain henki. Sama se, jos edes tämän väärän kautta päästään siihen suoraan, mihin pyritään.

Mutta kaikesta huolimatta ja kaiken uhalla minä sittenkin uskon, että tämä kansa osaa ja tahtoo muutakin kuin kumota, kostaa ja vihata… Elköönkä missään tapauksessa vihan ja koston henki pääskö leviämään saaresta sillan yli. Sillekin vihalle, valkoisellekin vihalle ikuinen viha!

En ole näinä päivinä enää tehnyt muistiinpanoja, niinkuin tähän asti. On parempaakin tekemistä, on työtä tosissakin. Sanomalehdet ovat sitäpaitsi niin täynnä tapahtumia, ja ulkona kohtaa niin paljon vaikutteita, että lyhyetkin mietteet niiden johdosta ovat mahdottomat. Ajatus pysähtyy ja kynä herpautuu niistä suunnattomista rikoksista, ryöstöistä ja ilkitöistä, jotka nyt pääsevät päivän valoon. On täällä niistä jotain tietty, mutta eihän läheskään sinnepäinkään. Surkeinta ja hirveintä tässä on, että niitä nähtävästi ei voi panna ainoastaan yksityisten ammattimiesten laskuun. Tällä hetkellä on mahdotonta sanoa, missä määrin työväenluokan paremmatkin ainekset ovat tai eivät ole olleet mukana, jollain tavalla, ainakin vaitiolollaan ja passiivisuudellaan hyväksymässä, ja myötävaikuttamassa. Ja se ei voi enää olla vain tartuntaa, se on elimistössä itsessään piillyttä ja siinä sisäisesti kehittynyttä ja siitä puhjennutta. Turhaa on siitä syyttää vain ryssää ja yllytystäkään. Se on niin toivotonta, ettei jaksa etsiä syitä, ei ajatella parannuskeinoja. Lähimmät yhteiskuntaa suojelevat ja sen tulevaa turvallisuutta takaavat toimenpiteet eivät liene löydettävissä muusta kuin leikkauksesta ja eristämisestä. Vankileirit ja kuolemantuomiot — siihen on nyt tultu. Mutta ei näytä kaikki tulevan käymään koston tunteesta vapaan tuomarin tyyneydellä ja puolueettomuudella. Oikeuden jakajan vaaka vaappuu ja miekka huitoo hermostuneissa, kiihtyneissä käsissä. Aivan nuoret ja "keltaiset" toimivat tunteidensa valtuuksilla. Humanistit ja armahtajat, vaikka saisivatkin sydämensä parhaat tunteet itsessään puhumaan — mihin usein pääsee vain suurin ponnistuksin — eivät saisi sen ääntä kenenkään kuuluville. Nyt kulkee yli maan rangaistusretkihengen ukonilma ja raesade. Mikä tapahtuu, se tapahtuu sitäpaitsi esiripun takana, jota sanomalehdetkään eivät nosta. Vasta historia sen nostanee ja sen olkoon, ja tulee olemaan, puolueeton tuomio myöskin tuomareista. Tunnen, etten tällä hetkellä voi yrittääkään mitään ennakkoarvostelua, vielä vähemmän tuomiota, toiminnasta puhumattakaan. Olen ulkonaisesti vapaa, mutta sisäisesti yleisen mielipiteen vanki. Olen sentähden täydellisesti herpaantunut henkisesti ja ruumiillisesti. Miksi en ole voimakas kuin Simson, ja mikseivät kaikki, sekä ne, jotka tunnustavat Dagonia, että ne, jotka tunnustavat Jahvea (joilla ei lie ollut suurtakaan erotusta), ole ympärilläni, koko tämä punainen Suomi ja tämä valkoinen Suomi, jotta yhdellä nykäisyllä saisin haudatuksi tämän kiihkoisan ja kostoisan ja intohimoisen ja sisäisesti sokean yhteiskunnan yhdessä itseni kanssa sen temppelin raunioihin, joka kerran kuitenkin kukistuu. Minä luulin, että kasvatustyö, opetustyö, herätystyö voisi alkaa heti, että avustuksen, säälin ja kristillisen rakkauden suuri, lämmin tunnelaine löisi harhaantuneita, petetyitä ja ymmärtämättömiä vastaan, heitä huuhtoakseen heidän likaisimmillaan ollessaan, ei pois, vaan puhtaaksi. Mutta minä en näe siitä enkä sen tarpeellisuudestakaan ainoatakaan julkista ilmausta. Sanomalehdet lyövät alas sen tunteen, niin pian kuin sitä edes epäilevätkin olevan nousemassa. En viitsi esittää näytteitä. Ne ovat siellä ja ne tulevat sieltä kyllä aikoinaan esiin.

Enkä minä heitä osaa heitäkään tuomita. He kai toimivat vilpittömästi sen oikeudentuntonsa mukaisesti, mikä heillä on. He eivät ymmärrä eivätkä ennen kaikkea osaa muuta. Ei nämä enemmän kuin nuokaan. Kuka se olikaan, joka kerran kauan, kauan sitten sanoi: Herra, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät, ja joka käski rakastamaan vihamiehiäänkin? Taisi olla ja olikin suuri haaveilija, joka vain vähän aikaa maan päällä vaeltaen ei oppinut tuntemaan ihmisiä ja heidän sielujansa eikä vaistojansa, eikä siis ole voinut vaikuttaa heihin, saada heistä pois sitä, mitä he oikeastaan ovat, — ei enemmän kuin sai kulutetuksi vuorta se tarun lintu, joka kerta tuhannessa vuodessa sitä siivellään kosketti. Se raakalaisvaistojen vuori seisoo yhä kaikkialla maailmassa taivasta uhmaten, rapautumatonna graniittimöhkäleenä. Tällä maailmalla on omat lakinsa, oma siveysoppinsa ja oikeudentuntonsa, jotka käskevät olemaan ja tekemään maailmassa maailman tavalla tai maailmasta pois. Se ristiinnaulitsee rinnakkain ryövärinsä ja vapahtajansa.

En ole taaskaan pitkästä ajasta ymmärtänyt niin hyvin kuin nyt erakoita, jotka pyrkivät korkeille vuorille ja luostareihin ja erämaihin, ei päästäkseen itse rauhaan, sillä sitä he eivät sielläkään saa, vaan nähtyään ja lopullisesti todettuaan, että heillä ei kuitenkaan ole täällä mitään tekemistä. Sillä homo homini lupus . Ja niinkö pitänee olla? Jos ei susi syö sutta, niin syöpi susi suden. Kesyttämään toisiaan eivät ihmissudet ole kyenneet.

"Mutta, hyvä mies, täytyyhän… nehän alkoivat, nehän kävivät ensiksi kimppuun?" — "Hyvä, hyvä, täytyy, täytyy…" — "Siis kuitenkin myönnät?" — "Minä myönnän, että jotakin täytyy, mutta en, että kaikkea ." — "Mitä et?" — "En nyt jaksa enempää…"

Helsinki käy yhä sotaisemmaksi. Pidetään suuria herätyskokouksia, joissa vanhat valtiomiehet puhuvat kehoittaen nuoria ilmoittautumaan sotapalvelukseen ja joissa nuoret neitoset merkitsevät tarjokkaita kirjoihin.

Kaikilla toreilla on rekryyttien harjoitus täydessä käynnissä. Jokainen koulu on jo kasarmi. Kaskipäisiä miehiä marssii katuja pitkin. Ikkunani edessä rantakallioilla heittäytyvät ketjut maahan ampuma-asentoon, nousevat, juoksevat, mätkähtävät taas mahalleen. Marssinta on jo aika täsmällistä. Tuikeat katseet kypärien alla. Olemme muutamassa kuukaudessa sotilasvaltio. Saksalaiset jo kasvattavat meitä, saksalainen instruktööri kuiskaa komentosanan suomalaiselle, joka lausuu sen ääneen. Saksalainen huomauttaa hänelle virheestä, suomalainen ojentaa miehiä sen mukaisesti. Äsken seisoin hetken aikaa rivin edessä Uudenkirkon urheilukentällä. Rekryyttien joukossa oli vanhempiakin miehiä. Kivääritemput kävivät vielä miten kuten… yks… kaks… oikeaan ja vasempaan, ja kasvolihakset ja suu ja kieli suussa pyrkivät väkisinkin toistaiseksi tekemään seuraa. Saksalainen aliupseeri huomauttaa jotain harjoitusmestarille, joka sen suomentaa: "Huomio! On pidettävä kieli suussa, eikä saa irvistää." Mimikkojen joukossa oli muuan näyttelijäkin, joka ei vielä hänkään ollut ehtinyt tässä roolissa päästä kasvolihastensa herraksi, vaikka hän yleensä hallitsee hyvin taiteelliset ilmaisukeinonsa.

Eräässä paikassa kerrottiin, miten "sattuvasti" eräs jonottajarouva oli vastannut toiselle jonottajalle, työläisvaimolle, joka ei ollut malttanut mieltään, kun suojeluskuntaosasto marssi ohi. "On siinä nyt lahtareita!" Porvarirouva vastasi: "On lahtareita ja lahtareita tarvitaankin, kun on niin paljon sikoja."

Katajanokan laituriin on ilmaantunut suunnattoman suuria saksalaisia kuljetuslaivoja. Niillä ei ole nimeä, vaan mahdottoman isot numerot ja kirjaimet kylessä. Niistä puretaan saksalaisen sotaväen muonaa, rehua, sotatarpeita. Heillä on kaikki mukanaan, ovat tulleet omin eväineen ja on niillä hiukan verran meillekin antaa. Sotamiehiltä saa ostaa leipää 40 markasta limpun. Saanee ostaa miestä väkevämpääkin.

Vankeja käytetään rantajätkinä. Niitä tuodaan laivallinen Viaporista ja viedään sinne takaisin päivätyön päätyttyä. Miltä tuntunee avustaa armeijaa, joka on lähdössä itäänpäin "tovereita" vastaan? Vankijonoissa näkee miehiä, jotka yhä ovat hyvin uhmaavan näköisiä. Henki ei ole vielä läheskään sammunut eikä taida aivan pian sammuakaan. Kestää kauan, ennenkuin tämä sukupolvi taipuu.

Alan kaivata tänne Mannerheimin talonpoikia. Niiden näkemisellä olisi punaisiin mieliin varmasti voimakkaampi moraalinen vaikutus kuin saksalaisilla ja herrasporvarillisella vartio väellä. Kiväärin teho on siinä kädessäkin, joka sitä puristaa.

Ei tule koskaan se, joka eli täällä puolikolmatta kuukautta punaisen painostuksen alla, unhottamaan näitä päiviä, jotka seurasivat vapautusta. Se on kuin lehden puhkeamisen aikaa — ulkonaisesti. Routa ei ole vielä sulanut, mutta maa vihertää kuitenkin — päivän puolella. Varjon puolella huokuu hyy ja elintarvejonot yhä pitenevät. Vankien muonittaminen vaatii jättiläisponnistuksia niiltä, joiden huolena se on. Viaporissa saanevat jonkun perunan ja sillin ja vähän kaalisoppaa. Kuta enemmän heidän lukuaan täytyy lisätä, sitä vaikeammaksi käy. Kuinka siitä ollenkaan suoriudutaan, sillä Saksan ruoka-avusta ei liene suuriakaan toiveita? Nälkä täällä on vähän itsekullakin. Nälkä tulee varmasti tappamaan vankileiriläisiä, ellei apua tule. Mutta mistä se apu tulisi? Kun ladot ovat tyhjät ja karja navetassa huutaa nälissään, on isännällä kaksi mahdollisuutta: avata ovet tai teurastaa. Tälle ihmiskarjalle ei voida avata ovia, eikä myöskään teurastaa. Tapasin erään vankilantirehtöörin. En tuntenut häntä ensin, niin kuihtunut hän oli. Sanoi laihtuvansa kilon vuorokaudessa vain sen nälkäkurjuuden näkemisestä, jota ei voi auttaa.

Mutta siitä huolimatta on mieliala, mikäli sitä kadulla voi nähdä, miltei hilpeä. Ilma on keväinen, aurinkoinen ja lämmin. Kaikkialla parveilee sotilaita sekä univormuissa että ilman. Siviiliherratkin ovat univormuissa, omissa tekemissään, nähtävästi hyvinkin oman mielikuvituksensa mukaisissa, sääryksissä, sotilaslakeissa jos jonkinlaisissa, koettaen liikkua sotilaallisen ryhdikkäästi. Ei ole mies eikä mikään, joka ei kanna käsivarressaan nauhaa, merkkinä kuulumisestaan johonkin virastoon, kansliaan, komppaniaan, joissa suorittavat yhteiskunnallista asevelvollisuuttaan. Selkärankana, taustana ovat saksalaisten upseerien ja maasotilaiden tummanvihreät ryhmät. Ei tietysti ainoatakaan venäläistä vormua, mutta ei myöskään ainoatakaan slaavilaista naamaa. Ei kuulu heidän kieltänsä. Tietysti heitä täällä on, mutta he pysyttelevät syrjässä ja puhunevat nyt saksaa. Tämä äsken puoli venäläinen kaupunki on nyt suomalais-saksalainen, joka soppeaan myöten. Suomi on kai joskus kauan, kauan sitten kyllä ollut osa Venäjän valtakuntaa, mutta nyt se aika on kuin historiallinen muisto, joka tuskin johtuu mieleenkään. Kun se muistuu, vetäisee henkeään, ja särpäisee omaa, raitista Helsingin kevätmeri-ilmaa keuhkoihinsa, huokaisten vapauttavan: aah!

Sotasanomat ovat toistaiseksi olleet niukkoja. Ei ole ollut juuri muita tiedonantoja kuin että sotatoimet kehittyvät säännöllisesti. Tieto Hyvinkään ottamisesta tuli 20 p:nä ja Riihimäki valloitettiin 23 p:nä. Lahden ja Riihimäen väli on vielä punaisilla, mutta yhteys itään on katkaistu. Pian kai on Suomen tasavallan pää yhteydessä ruumiinsa kanssa ja vapautuneet veret pääsevät virtaamaan läpi koko elimistön.

Kirjoitin tuon muutama päivä sitten. "Tasavallanko pääkaupunki?" Kuulin melkoiseksi hämmästyksekseni erään tuttavan väittävän, että Suomi ei olekaan tasavalta.

Mutta sehän julistettiin silloin ja silloin, eduskunnassa, yksimielisesti? Sen vapauttamiseksihan tässä on —?

— Jaa, se oli silloin, se julistaminen oli vain ylimalkaista, periaatteellista laatua, sillä teolla ei ole mitään käytännöllistä merkitystä, niin kauan kuin ei ole hyväksytty uutta hallitusmuotoa. Vanha hallitusmuoto on olemassa, sitä ei ole kumottu. Asia on avoin. Me voimme valita monarkkisen hallitusmuodon yhtä hyvin kuin tasavaltaisen.

— Ahaa, onko asia jo kehittynyt niin pitkälle? Ken hän on? Joku saksalainen ruhtinas tietysti?

Ei ystäväni hänestä tiedä juuri enempää kuin minäkään. Nyt muistan, että joku kirjoittaja, oliko se nyt "Fria Ordissa", toivotti saksalaisia tervetulleiksi astumaan "Suomen kuningaskunnan" rannoille. Pidin sitä savuna ilman tulta, niinkuin yleensä näitä huhuja, mutta ei näy todella olevan mitään savua ilman tulta. Onko ehkä sittenkin olemassa Saksan kanssa salainen "lisäpöytäkirja", niinkuin "Työmies" sanoi tietävänsä.

Rupesi kaikumaan jotakin mielessäni. Rurik ja Venäjä — kuinka se nyt olikaan? Hain kotiin tultuani käsiini Weberin historian (sovitteli J. R. Danielsson, suomensi Aatto S.), josta luin: "Kun vihdoinkin aseilla tahdottiin riidat ratkaista, syntyi yhteiseksi turmioksi sisällinen sota heimojen kesken. Siinä onnettomuudessa saatiin vihdoinkin toimeen sovinnollinen keskustelu, jossa päätettiin sisällisen ja ulkonaisen turvallisuuden saavuttamiseksi kutsua hallitsija heimojen ulkopuolelta. Varustettiin lähetyskunta — laiva (Tarmo?) suoritettiin vesille ja tsuudilaiset veivät lähetyskunnan 'Ruotsi-Varankojen' maahan, jossa lähetyskunta (Svinhufvud?) ilmoitti asiansa: 'Meidän maamme on suuri ja varakas (Huom.! meidän maamme ei juuri ole suuri ja varakas, mutta voihan se siksi tulla, kun Mannerheim valtaa Vienan-Karjalan ja Pietarin), mutta meillä ei ole järjestystä (niinkuin ei meilläkään), tulkaa meille ruhtinaiksi meitä hallitsemaan'."

Silloiset tsuudit pyysivät yhdessä muiden heimojen kanssa kolmea veljestä kuninkaakseen, mutta yksi heistä, Rurik, siksi lopulta tuli. Tästä tsuudien noutamasta kuninkaasta tuli lopulta Venäjän hallitsija. Hän otti haltuunsa Novgorodin, hänen sukunsa novgorodistui ja novgorodisti tsuuditkin. Mutta eihän ole sanottu, että meidän saksalainen Rurik tekisi samoin ja että meidän kävisi samoin nyt kuin heidän silloin.

Ottakaamme siis oppia historiasta tänäisen tarpeen varalta, elkäämmekä huolehtiko historian huomisista.

Mutta mitä muuten sanonevat näistä tuumista Pohjan pojat ja Savon ja Karjalan miehet, ja mitä Vaasan Kustaa, joka kai pian on täällä "taalalaistensa" kanssa? Olisivatko he ja hän ehkä lukeneet historiaansa jostain toisesta paikasta, esim. siitä, jossa kerrotaan miehestä, joka vapautti maansa vieraasta sorrosta ja kykeni sitten myöskin ylläpitämään järjestystä?

Olen kai osaltani pauhannut, minkä olen voinut, punaisten alkamaa kapinaa, heidän raakuuksiaan ja julmuuksiaan vastaan. Olen noussut siveelliseen kauhistumisen jalustalle niin korkealle kuin olen päässyt ja sieltä jakanut oikeutta, niinkuin se minusta on ollut jaettava ja niinkuin puhtaalla omallatunnolla myös olen katsonut olevani oikeutettu jakamaan. Olen ollut sillä kannalla, että me valkoiset olemme syyttömät ja että me siis voimme heittää ensimmäisen kiven — ja myös viimeisen. Sillä me emme ole harjoittaneet julmuuksia, emme rangaisseet syyttömiä, emme antaneet koston tunteelle valtaa, emmekä tule antamaan. Inholla, vannoenkin, olen torjunut kaikkien meidän puolestamme sellaiset epäilyt, sellaiset syytökset, kun niitä on minulle lausuttu. He ovat raakalaisia, aasialaisia, pakanoita, me olemme länsimaista sivistyskansaa, eurooppalaisia, ennen kaikkea kristityitä, armeliaisuuden, rakkauden ja humaanisuuden läpitunkemia. Ja me olemme samalla valtiollisesti kaukonäköisiä, ymmärtäviä psykoloogeja, jotka tiedämme, että voittomme ei saa eikä voi olla ainoastaan aseiden voitto ruumiista, vaan myös hyvien töiden voitto sieluista ja mielistä, joita meidän senkin nojalla tulee päästä johtamaan. Heidän tulee kerran myöntää meistä, että joskin olimme rintamaa murtaessamme ja taistellessamme pakosta vereytyneet olimme sen murrettuamme ja taistelun loputtua valkoisia, valkoisia sydämiltämme ja teoiltamme, ojentaen ritareina kätemme voitetuille ja ottaen hoitaaksemme heidän haavojaan samalla kuin omiamme.

Ja näyttää, että voimakas virta on ollut nousemassa kantamaan näitä ihanteita esiin. Semmoinen työ, joka tällä haavaa kiireellisimmän tarpeen vaatimana on etupäässä yksityisen armeliaisuuden työtä, suoritetaan hiljaisuudessa. Lienee syntynyt kansalaisten yhtymiä, jotka tahtovat ottaa huolekseen sotaleskien ja sotaorpojen, vankien vaimojen ja heidän lastensa viemisen pahimpien päivien yli, niiden, joille ei ole työtä eikä ruokaa, eikä rahaa paljon muuta kuin Mannerin vääriä seteleitä. Listoja on ollut liikkeellä avun keräämiseksi.

Luulisi nyt, että kun kristillinen, inhimillinen tunne vaatii näkemään jokaisessa kärsivässä, rikollisimmassakin, ennen kaikkea ihmisen ja veljen, tämä tunne saisi kenenkään häiritsemättä etsiä vastakaikua ja panna liikkeelle voimiaan. Luulisi, että se, jos mikään, on luvallista vapaata kansalaistyötä, ja oikeutettu vaatimaan itselleen samaa loukkaamattomuutta kuin uskonnon harjoittaminen.

"Uudessa Päivässä" on tänään kirjoitus (nim. V. Si.), jota minun on kyllä yhtä vaikea, vielä vaikeampi selostaa kuin "Tiedonantajan" ja "Työmiehen" kirjoituksia; on miltei fyysillisesti vastenmielistä pidellä lehteä kädessään. Mutta kun olen selvinnyt noista, niin täytyy selvitä tästäkin. Onhan se historiallinen todistuskappale eräänlaisen meikäläisen hengen ilmauksista, joka ei saa puuttua tästä kokoelmastani.

Kirjoituksen otsakkeena on: "Milloin armeliaisuus on verisintä julmuutta?" Siinä mainitaan punaisten julmuuksista Riihimäellä ja muualla, ja sanotaan:

"Me harjoitamme itsekin verisintä julmuutta kansaamme ja sen tulevaisuutta kohtaan! Miten niin? — Kiinnitämmehän huomiomme ja aikamme armeliaisuuteen sillä hetkellä, kun isänmaa muuta vaatii."

"Helsingin n.s. porvaristo on armeliaisuudessaan sokea. Se on valmis hellimään ja hoivaamaan sitä tuhansiin nousevaa punaisten kätyrien ja spioonien laumaa, joka vielä kaksi viikkoa sitten yllätti meidät oviemme takana kuulostellen, ja useasti ilmiantoi meitä! — Tästä joukosta kasvatamme Suomelle uuden punaisen kauhun."

"Te surkuttelette, te Suomen porvarit, avuttomia punakaartilaisten vaimoja, perheitä, samaan aikaan, kun nuo naiset leipovat aseita vankeina oleville omaisilleen lähetettäviin leipiin, ja samaan aikaan, kun nuo naiset meidän kuultemme uhkaavat kostaa ja puristelevat nyrkkiä ja solvaavat meitä. Niille naisilleko , jotka tekopyhyyden ja valekurjuuden hahmossa, kiväärinsä äkkiä pois heitettyään, palaavat teiltä ruokaa anomaan, käärmeen mieltä kantaen, niille naisilleko te armeliaisuutta kansalta haette? Jos näin on, miksi ovat parhaat poikamme lähteneet kaatumaan, kun te, lyhytnäköiset, elätätte ja hoivaatte vain vihollista."

"Te surkuttelette naisia, mutta ettekö ole nähneet, että naisen julmuudelle ei miehen julmuus riitä lainkaan." — —

"Suomen hempeämieliset porvarinaiset ja Valkonauhat, minä pelkään, että samaiset naiset voivat teidät houkutella paulaan ja pettää teidät näennäisellä viattomuudellaan. Siksi ei aika nyt ole armeliaisuuden, vaan pahojen töiden palkan."

"On suorastaan yhteiskunnan itsemurhaa se, että niitä joukkoja, jotka aseissa ollessaan ovat miekkaa kantaneet maamme rauhallisinta väestöä vastaan ja sen keskuudessa kaameita tihutöitään harjoittaneet, nyt elätetään kansan niukoilla varoilla kaikella huolenpidolla samaan aikaan, kun omat valkeat sotilaamme saavat hyvinkin niukasti ruokaa."

"Kansan pitää nähdä rikoksen palkka, muutoin ei rikos häviä, muutoin vain, kuten nyt, meille takanapäin nauretaan."

"Kuinka leväperäisesti on tähän asti suhtauduttu rangaistuksen toimeenpanoon, sen ovat viime päivät näyttäneet. Ei edes ole annettu ankaraa uhkavaatimusta sala-ampumisen lopettamisesta. Jokaista salamurhattua valkoista tai saksalaista kohti pitäisi heti ampua vähintäin 10 punaisinta vankia . Yksityiset saksalaiset ovat ihmetelleet viranomaisten leväperäisyyttä tässä suhteessa."

"Lopputulos: Nyt ei ole aika armeliaisuuden, mikäli se ei koske punaisten tihutöiden aiheuttamien kärsimysten lieventämistä, nyt on aika pahojen töiden palkan."

Minua ei kummastuta niin paljon se, että on niitä, jotka joutuvat tällaisen kiihkon valtaan, joilta pää ja kaikki sen sisältämät käsitteet tämmöisinä aikoina menevät sekaisin. Mutta sitä minä kummastelen, että on sanomalehtiäkin, joihin tuo mielettömyys tarttuu ja jotka tartuttavat sitä edelleen. Sillä eihän nyt ole kysymys vain "niistä naisista" ja "noista naisista", jotka ovat ilmiantaneet ja kivääriä kantaneet j.n.e. Armeliaisuus tietysti tarkoittaa kärsiviä ja nälkäkuoleman partaalla olevia yleensä. Se tarkoittaa lapsia, kaikkien lapsia, kaikkein punaisimpienkin, ja sen täytyy saada heitäkin tarkoittaa, äitien ja isien rikoksiin katsomatta. Ja vaikka apua tarvitsevien ja avun saaneiden joukossa olisi puhtaasti rikollisiakin, kaikkein punaisimpiakin, niin ei heitäkään saa yhteiskunnan oman arvonkaan vuoksi päästää nälkäkuolemaan. Jos punaisuuden hävittämiseksi tästä kansasta ei ole muuta keinoa kuin sillä hiljaisella tulella polttaminen, jota on nälkään näännyttäminen, niin ei se täältä silläkään tavalla häviä. Ja jos ei pahojen töiden velkaa kyetä muulla tavalla perimään, niin jääköön se ennemmin perimättä. Juuri näin kasvatetaan Suomeen uusi punainen kauhu.

Jos joku villiintynyt akka tekee kostomurhan, niin siitä on ammuttava 10 vankia! Ketä ovat nämä vangit? Heidän joukossaan on pakolla kaartiin otettuja, on ehkä niitäkin, joita ei vielä ole edes tutkittu ja jotka voivat olla täysin syyttömiäkin siihen, mistä heitä syytetään.

Eivätkö riitä kenttäoikeusteloitukset, joista jo alkaa kuulua? Ruvetaanko täällä punaisten tavoin teurastamaan panttivankeja, tekemään juuri sitä, joka on nostattanut siveellisimmän kauhumme? Meillä on ollut punainen terrori, pitääkö meille tulla vielä valkoinenkin? Tietä sille jo tehdään, yleistä mielipidettä siihen valmistetaan.

Jos tahdotte panna toimeen peloituksen, niin ampukaa heidät sitten samassa kaikki, mutta elkää kiduttako nälällä.

Kai ovat juhlat ja liputtamiset ja soittajaiset tarpeen mielten virkistämiseksi ja voittajatunteiden tulkitsemiseksi ja taisteluhengen jatkuvaksi ylläpitämiseksi. Kai ihmisten täytyy saada ilmaista näkyvästi ja kuuluvasti, mitä heillä on sisässään. Mutta ei minusta ilo ilolle tunnu, en saa itsessäni riemua remahtamaan. Jos voisin olla mukana jossain Te deumissa , olisi se surujumalanpalvelus. Ei ainoastaan meidän omien vainajiemme ja sankariemme muistoksi, vaan koko tämän kansallisen onnettomuuden johdosta. Tämä ei ollut voitto, vaan tappio — kaikkien, koko Suomen. Voitto veljessodassa ei ole voitto, josta voittaja voi seppelöidä itsensä. Jos liputtaisin, liputtaisin puolitangossa. Juhlarunot karsivat korviani. On jotain epäsoinnukasta ja epätyylikästä tässä kaikessa.

Helsinkiläiset osoittavat tätä nykyä vapauttajia kohtaan kiitollisuuttaan sekä julkisesti että yksityisesti. Esitelmillä ja museoissa ja laitoksissa käyttämällä koetetaan saksalaisia tutustuttaa meidän kulttuuriimme. Ahkerasti ja hartaasti vieraat pyrkivät perehtymään ja syventymään siihen, mitä meillä on. On vahinko, että heillä on varsin vähän mahdollisuutta päästä kosketuksiin niiden suomalaisen hengen ilmiöiden kanssa, jotka piilevät kirjallisuudessamme. Se on kaikki heille hepreaa. Kovin vähän on suomenkielistä kirjallisuutta saksankielelle käännettynä. Olisi välttämättä perustettava seura suomalaisen kirjallisuuden kääntämiseksi suurille kulttuurikielille, etupäässä saksankielelle. Suomen olisi sitäkin tietä pyrittävä kansakuntien joukkoon.

Yksityinen vieraanvaraisuus on kaikesta päättäen suuremmoinen. Harva on se perhe, joka ei olisi ottanut hoiviinsa jotain saksalaista upseeria tai sotilasta. Tuskin ainoatakaan, joka ei olisi pitänyt kutsuja, tai muulla tavoin maksanut vieraanvaraisuusveroaan. Viimeisetkin vehnäs- ja sokerisäästöt kaivetaan esiin, siihen määrin, että saksalaiset jo alkavat epäillä, etteihän täällä mitään todellista hätää ja elintarvepulaa olekaan. Huomaa, kuinka ihastuneita he ovat tullessaan omalla kielellään toimeen, missä vain liikkuvat, mitä vain kadulla kysyvät. Heitä, jotka tätä nykyä ovat maailman vihatuin kansa ja joilla siellä ei ole ainoatakaan ystävää, joita on haukuttu barbaareiksi ja hunneiksi, kohtaa täällä yhtäkkiä rakkaus edes yhdenkään kansan puolelta. Näin varmaan punotaan siteitä, jotka tulevat kauan kestämään. Herttaisia ja hyväntahtoisia miehiä. En ainakaan minä ole tavannut heissä sitä preussiläistä töykeyttä ja itsehyväisyyttä ja ylimielisyyttä, josta niin paljon puhutaan. Joskus vilahtaa salattu hymy silmäkulmassa meidän neitosten ja rouvain naivisuudelle, eikähän herrainkaan konversatsioni ole varsin henkevää, kielenkin ollessa esteenä syvempiin otteihin sekä todessa että leikissä. Mutta tuntuu kuin olisi heimolaisuus "gemyyttiin" nähden suurempi saksalaisen ja suomalaisen kuin ruotsinmaalaisen ja suomalaisen välillä. Saattaa sanoa, että välit ovat luontevan "herttaiset", ja kun tätä jatkuu, he varmaan saavat meistä kehitetyksi ominaisuuksia, joita meissä — piilee. Virtaahan heidän vertaan muuten meidän ylemmän luokan suonissa ehkä enemmän kuin ruotsalaista.

Jouduin äsken sattumalta perheeseen, jossa oli kutsut. Pari kolme meriupseeria ja yksi tavallinen sotamies, tykkimies. Upseerit iloisia, elegantteja nuoria miehiä. Sotamies mukava, myhäilevä talonpoika. Istuttiin ja lasketeltiin juttuja näihin aikoihin ihastuttavan kukkurallaan olevan kahvi- ja kakkupöydän ääressä. Seurustelu kursailematonta, niinkuin tuttavuuden solmiaminenkin. Rouvia kulkee eilen kadulla, tulee nätti poika vastaan, hänelle kukka rintaan, käykää meilläkin, osoite se ja se, ja tänään tuli nuori mies ja toi toverin tullessaan. Sotamies samoin kadulta kaapattu vastikään. Yhdessä sitten istutaan ruokasalissa — kuitenkaan ei sotamies samassa pöydässä, vaikkakin samat tupakat ja muut tarjoamiset. Huomenna tykkimies lähtee itää kohti, virittää vehkeensä, suussa sikari, joita talon pikkuneiti tunkee hänelle taskun pullolleen, ja ehkä kaatuu itse punikkien kuulista, niitettyään sitä ennen kasan näitä venäläisiä ohdakkeita jollain hämäläisellä vainiolla.

Olimme eilen vastavierailulla näiden upseerien luona. Etelä-Satamassa odottaa sinne sekunnilleen saapuva moottoripursi. Saksalainen laivasto on siirtynyt ulkosatamasta Kruunuvuoren selälle, jossa niitä on useita suuria risteilijöitä. Me ajamme hirmuista vauhtia "S. M. S. Posenin" laskuportaan viereen, jossa eiliset tuttavamme ovat vastassa ylen kohteliaina isäntinä. Huolimatta siitä, että vieraita otetaan vastaan yhtämittaa, jaksavat he säilyttää ystävällisen kohteliaisuutensa kulumatonna. Ne ovat hermoa, jännettä ja terästä joka liikkeessä. Tämä jättiläislaivakin on jännettä ja terästä. Sen hermot ovat levossa, piilossa, rautapanssarinahkan alla, mutta auta armias, kun ne värähtävät ja hirviö kouristaa kyntensä ja avaa tulikitansa. Emmehän pääse kuin selkää silittämään, käyskelemään kannella ja vähän ylimmän kannen alla, komentosilloilla ja tähystys- ja ohjaustorneissa, emme saa nähdä, mitä uumenissa piilee, kaikkia koneita, voimalähteitä, ammusvarastoja, joiden toiminta on keskitetty ainoastaan muutamiin rautaputkiin, mutta aavistaa voimme, mitä kieltä se puhuu, kun se aika on tullut ja tulpat poistetut kanunain kitain edestä. Yksi ainoa hyvin tähdätty laukaus ja sen itsensä kokoinen jossain tuolla taivaan rannalla vavahtaa, horjahtaa ja menee menojaan meren pohjaan, jättäen jonkun murskautuneen kaiteen, pelastusrenkaan tai matruusilakin kehumaan pinnalle. Ja seuraavana päivänä se yhtäkkiä voi itse tuuskahtaa turvalleen tai painahtaa perälleen ja mennä sen tiensä tuhansine miehineen vedenalaisen torpeedon satuttamana. Ja siinä meni tuo miellyttävä, sivistynyt, nuori upseeri, jonka kammiossa istumme ja juomme kahvia, keskustellen kirjallisuudesta ja taiteesta ja hänen näytellessään meille valokuvia vaimostaan ja lapsistaan, joiden kuvat hänellä on edessään työpöydällään ja sen yläpuolella seinässä oma maalaamansa taiteenharrastajamaisema kotihuvilasta jossain Kielin esikaupungissa pensasrantaisen lammikon rannalla, missä kelluu venhe ja uiskentelee valkoinen joutsen, taustana kirkontorni. Hänellä on siitä kuvapostikortti, siitä ja tästä laivastaan ja Kielin Schlossgartenista "mit Universität und Kaiser Wilhelm Denkmal", jotka hän lähtiessään pistää meille muistoksi.

Tämä maailma, tämä näiden ihmisten elämä, johon yhtäkkiä tulin heitetyksi ja josta yhtä pian poistetuksi, on minulle siihen määrin uusi ja outo, ettei siitä jää minulle muuta kuvaa, kuin että olin ollut jossain yltyleensä rautaisessa, harmaassa, uinuvassa, murjottavassa, hirmuisen lujassa ja raskaassa, joka kuitenkin kelluu veden pinnalla, ja elää ja voi liikkua ja tuossa tuokiossa puhjeta salamoimaan ja jyrisemään ja vavahdella joka liitoksessaan, ja jonka avulla tuo hienohipiäinen nuori vähän hentomielinen upseeri, ennenkuin minä tässä hänen sohvallaan olen ehtinyt polttaa hänen tarjoamansa sikarin, voisi käväistä jaottamassa maan tasalle Nikolainkirkon ja kaikki, mitä sen ympärille on vuosisadan kuluessa rakentunut, tai Kallion kirkon ja Kansantalon ja koko Sörnäisten kulman. Hän tulee takaisin ja täyttää kuppini ja sanoo: "Bitte, mein Herr", ja minä tarjoan hänelle tulta, luullen hänen sikarinsa sammuneen. "Danke sehr!" — se ei ollutkaan ehtinyt sammua. Se on "grossartig", se on "kolllosssal"…

Mutta oli vielä jotain muutakin, jota näin, joka oli kuin kaihi silmäni edessä upseerin kajutassa, joka ilmestyi siihen taas paluumatkalla moottoripurressa laivan amiraalin ja minun väliin — erään kannella kyyryssä istuvan, jotain messinkiä kiilloittavan matruusin katse, kun hän kulmainsa alta loi sen meihin meidän kulkiessamme ohi. Siinä oli jotain äärettömästi kyllästynyttä, ikävystynyttä, halveksivaa, katkeraa, joka tuntuu yhä vieläkin pahalta, vaikka en tiedä miksi.

On tullut kahden viikon aukko päiväkirjaani. Kohta kai tyrehtyy tämä kynätulva, ja taitaapa olla jo aikakin. Eikähän nämä enää ala ollakaan _kapina-_ajan mietteitä, koska kapina on kukistettu. Vaasan senaatti on saapunut ja Suomen senaatti kokoontunut ja eduskunta kokoontuu parin päivän perästä. Kirjoitan tähän vielä tänä päivänä näkemäni.

Oli ihanin päivä, mitä ajatella voi, entinen vanha Helsingin toukokuunsunnuntai, kun pyhäpukuiset ihmiset parveilivat Kauppatorilla rientäen liputettuihin laivoihin, jotka veivät heitä merelle, saariin ja huviretkille. Nytkin oli siellä liputettuja laivoja ja niiden lähtöä odottavia retkelle lähtijöitä, heidän katselijoitaan ja saattajiaan. Kaikkialla liikkui sotilaita, saksalaisia omissa tarkasti samankuosisissa ja samanvärisissä puvuissaan, suomalaisia mitä erilaisimmissa mielikuvitusvormuissaan, lakki ja jalkineet tuskin monellakaan samanlaiset, ruotsalaisia, Helsingin suojeluskuntalaisia, jääkäreitä ja Mannerheimin poikia, joita juuri on alkanut saapua suureen vapausparaatiin. Tässä on jotain naamiohuvimaista. Kasvonaamareita heillä ei ole, mutta täytyy tulla lähelle, ennenkuin tuttavansa tuntee.

Tämä se on uutta, mutta samalla vanhaa, miltei muinaisaikaista. Satamassa on vanha "Eläköön", jota ennen kutsuttiin Suomen amiraalilaivaksi. Kiiltolakkisia hallitus- ja virastoherroja saapuu laivaan, koko kapinan edellinen senaatti. Ne menevät sinne, suuret herrat, ja me pienemmät, sanomalehtimiehet y.m., astumme pienempään höyrypurteen. Vanhaa, kotoista on sekin, että viivytellään paljon yli määräajan; saksalaiset sotilashenkilöt ovat ainoat täsmälleen saapuneet. "Eläköön" lähtee edellä, me sen vanavedessä. On juhlallinen hetki ja tunne, kun Suomen hallitus menee ottamaan Viaporia haltuunsa, — Viaporia! — sillä sinne on nyt matka. Äskeisestä, entisestä, pitkästä kylläkin, lähes kaksikymmenvuotisesta sortoajasta ja Venäjän vallasta ei muistuta mikään — ei mikään muu kuin Uspenski ja Resvoin kappeli ja Katajanokan päähän uponneen kanunavenheen mastot. Soittokunta puhaltaa amiraalilaivassa. Kuljetaan ohi Blekholman, mutta ei käännytä ulos merelle, niinkuin ennen, kun joitain ulkomaalaisia kongressilaisia, isäntänä Mechelin, käytiin juhlapäivällisten jälkeen tuulettamassa Suomenlahdella, ei ohi Viaporin, sen vieraan kaupungin, vaan suoraan sitä kohti, jonne harva meistä, tuskin kukaan, on ennen jalallaan astunut.

"Historiallisia hetkiä" on ollut harva se päivä. Mutta tuntuu tämä sentään niistä kaikista historiallisimmalta, kun noustaan maihin entisen Venäjän rannalle ja Suomen sotilaita ja vapauttajia seisoo laiturilla tekemässä kunniaa suomalaisin sanoin annetun komennuksen mukaan Suomen valtionhoitajalle ja Suomen senaatille, ja Saksan amiraalille ja hänen seurueelleen, ja taisi siellä olla joitain ruotsalaisiakin upseereja ja jonkun ulkovallan edustajakin.

Kuljetaan jonkun pitkän kasarmimaisen rakennuksen alaitse, sivuutetaan toisia kasarmeja, kirkko, Ehrensvärdin hauta. Tullaan torille, jossa on komppania suomalaisia sotureita, oikeita sotilaita, rintamalla olleita ja ahavoituneita. Heidän pukunsa ja ryhtinsä ei tosin ole paraatimainen, ne ovat vähän uupuneenkin näköisiä, mutta ne ovat meikäläisiä, suomalaisia, joita täällä ei siinä tehtävässä ole ollut sataan kymmeneen vuoteen. Tullaan jollekin sillalle, joka yhdistää kaksi saarta ja astutaan muurin vartta, hyvin vanhan muurin, ja taas holvin alaitse. Vaikutukset ovat sekavat kuin romukaupassa. Vanhaa ja uutta vierekkäin, ruotsalaista linnaholviromantiikkaa, venäläistä kasarmirealismia kaikkein räikeintä lajia, vanhoja valleja ja uudenaikaisia, yhtäkkiä näköala meren sinisille ulapoille, toinen sisäsaaristoon metsätaustoineen, palanen Helsinkiä, kiiltävä venäjänkirkon kupooli ja vähän matkan päässä suunnaton rikkaläjä. Kunpa saisi mennä sisään, kurkistamaan johonkin noista kasarmeista ja varastomakasiineista, — mutta ei, siellä voisi kohdata vangit ja koko tämä juhlatunnelma, jossa nyt tahdon pysyä, olisi ehkä mennyt.

Olemmehan nyt valloitus- tai oikeastaan haltuunottoretkellä, nykyisen Suomen puolesta virallisesti valtaamassa takaisin sitä, mikä oikeastaan ei koskaan ole ollut meidän, vaan ensin Ruotsin ja sitten Venäjän, mutta jonka olisi pitänyt olla meidän. Tässä kohtauksessa on toistaiseksi varsin vähän komeutta ja juhlallisuutta, sittenkun astuttiin maihin liputetuista laivoista. Tallustellaan jotenkin pienessä ja kovin vähän koristeellisessa joukossa. Olisi pitänyt odottaa siksi, kunnes Mannerheim saapui joukkoineen, ja panna toimeen suuremmoinen paraati ja antaa koko Helsingin tulla kansoittamaan tiet ja torit ja vallit sinä päivänä, kun Suomen lippu vetäistiin tankoon. Mutta päivä oli kuitenkin nyt hyvin valittu, Snellmanin päivä, joten tästä päivästä tuli ei vain Suomen päivä, vaan myös suomalaisuuden päivä. Ja tulee se päivä toinenkin jonain toisena vuonna, jolloin laitteet voivat olla toisenmoiset.

Edessämme kohoo korkea valliharju ja sen harjun harjalla lipputanko, josta Venäjän lippu on liehunut toista sataa vuotta, julistaen Suomenlahden ulapalle sen herruutta ja Suomen orjuutta. Harjulla kuvastuvat taivasta vasten vartiasotilasten vartalot. Ryhmitymme tuon tangon eteen, vallin alle. Soitto soi ja sen aikana nousee Suomen lippu nousemistaan, hitaasti, arvokkaasti, aste asteeltaan vallaten venäläiseen valliin upotetun venäläisen tangon, hulmahtaen sen huippuun ja joukein liikkein hiljaisessa tuulessa julistaen yli sinisen ulapan, että se ulappakin nyt on Suomen, niin kauas kuin silmä kantaa: meidän nuo linnoitetut saaretkin, Rysskärit ja muut Porkkalaa myöten Hankoon asti ja siitä vielä lännemmä.

Kömpii karhu kukkulalle, Suomen mies, sen valtionhoitaja, kiiltonapiton, silkkihatuton, koruton ja rehti, lautamiesgentlemanni, yhtä maata kuin ne sarkatakkiset sotilaat, jotka häntä ympäröivät.

"Nyt on Suomi vapaa. Nyt liehuu Suomen lippu tämän vanhan linnoituksen harjanteilla. Sen muistoksi on senaatti päättänyt, että Viaporin linnoituksen nimi tästä lähtien on oleva Suomenlinna. Älköön mikään vihollinen koskaan kyetkö vetämään alas tätä lippua, vaan liehukoon se tässä aina! Kohottakaamme kolmikertainen eläköön-huuto Suomenlinnan ja isänmaan kunniaksi!"

En ollut tätä käännettä aavistanut, en, että tässä tapahtuisi nimenkin muutos. Mutta aate oli minusta nerokkaimpia. Ruotsinlinnaa — Sveaborgia, Ryssänlinnaa — Sveaborgia ei ole enää olemassa. On olemassa Suomenlinna. Snellmanin päivänä, entisenä suurena kansallisena nimenmuuttopäivänä muutettiin tänä vuonna vain yksi nimi, mutta se riitti.

Noita sanoja ei lausuttu suurin elein, ei ulkonaisesti haltioituen, mutta aate oli sisäisen innoituksen antama. Se ei ollut yksin puhujan aate eikä hänen virkatoveriensa. Se oli kai ilmassa, se oli tullut tuulen mukana saloilta ja kankailta, mistä olivat tulleet ne salojen miehetkin, jotka seisoivat kunniavartiona ympärillä. Päätös oli syntynyt ilman pitkiä puheita ja perusteltuja lausuntoja ja pöytäkirjoja. Päätöstä Suomenlinnan nimestä ei oltu tehty virastoseinien sisällä, ei vihreän veran ääressä, vaan vihannalla rinteellä meren hengessä ja ulapan siinteessä. Sanotaan sen syntyneen Eläköön-laivalla matkalla ja tehdyn vähää ennen lipun kohoamista.

Päätös on perusteltavissa ei vain tunteellisesti, vaan varsinkin asiallisesti ja ennen kaikkea historiallisesti. Sveaborg on aina esiintynyt sen vallan vahvimpana tukena, joka on meidän maatamme hallinnut ja vallinnut. Linnoitusta ei rakennettu vain Helsingin sataman suojaksi, vaan myöskin ja etupäässä ruotsalaisen vallan lujaksi turvaksi Suomessa, voittamattomaksi puolustuslaitokseksi Venäjää vastaan. Sen voimaan ja voittamattomuuteen luotti Suomen armeija v:na 1808 kovassa taistelussa venäläistä ylivoimaa vastaan. Kun Sveaborg kavallettiin viholliselle, ratkaistiin sota. Luovuttamalla Sveaborg luovutettiin Suomi.

"Venäjän vallan aikana oli Sveaborg vieras alue Suomelle. Sen harmaat muurit tuntuivat uhkaavilta, vihollismielisiltä niinäkin aikoina, jolloin suhde suomalaisten ja venäläisten välillä ei ollut erittäin kireä. Suomen pääkaupungille on Sveaborg venäläisten käsissä ollut valtiollisesti vaikeina aikoina ainaisena uhkana. Joka kerta kun venäläiset vallanpitäjät ovat pelänneet jotain päättäväisempää ilmausta kansamme isänmaallisesta hengestä, ovat linnoituksen kanunat olleet suunnattuina 'separatistipesää' Helsinkiä kohtaan." Näin kirjoitti tänään Hbl.

Tätä kaikkea ja paljon muuta samanlaista on meille ollut se Sveaborg, jota ei enää ole olemassa. Ne olivat ne tunteet ja ne muistot, joita sen nimi meissä herätti, jotka olivat siihen kiinnitetyt. Ruotsalaisella ja venäläisellä Sveaborgilla ei ole ollut suomalaiselle Suomelle mitään isänmaallisesti ja historiallisesti mieluisaa omaa traditsiota, ainoastaan petoksen ja väkivallan painostava muisto on meille ollut sen historiallinen nimi.

Nyt sillä linnalla on toiset tarkoitukset. "Nyt on Sveaborg meidän", kirjoitti Hbl. "Se on Suomen vapauden ja sen pääkaupungin turva. Kansamme tulee ylläpitämään tätä linnaa ei uhatakseen ketään eikä hallitakseen ja vallitakseen ketään. Ainoastaan maamme riippumattomuuden ja loukkaamattomuuden suojaaminen on tästä lähtien oleva Sveaborgin tarkoituksena. Leijonalippu on hulmuava kevättuulessa merkkinä uuden ajan tulosta, turvallisuuden ja onnen ajasta kovaa kokeneelle maallemme."

Tämän linnan nimeksi ei totisesti olisi voinut, jos nimien yleensä täytyy saada jotakin tulkita ja merkitä, jäädä sen entinen. Sen nimeksi täytyi tulla "Suomenlinna" — uudistamaan ja yhdistämään. Minkään muunnimisen linnan valleilla ei leijonalippu, "riippumattoman Suomen ylväs valtiosymbooli", olisi voinut liehua hetkeäkään kauemmin, kuin se oli siihen nostettu.

Näin minä mietin ja tunsin, sisäisesti haltioituneena odottaessani vuoroani päästä nousemaan lipputangon luo ja puristamaan sen miehen kättä, joka oli lausunut nuo koruttomat ja samalla niin sisältörikkaat muutamat sanat. Minun ei olisi pitänyt mennä sinne, vaan vetäytyä vallin taa meren puolelle, katsomaan sen aurinkoiseen kaukaisuuteen ja kuvittelemaan, että Suomessa on nyt sisäänpäinkin yhtä rauhaisaa ja sopusointuisaa kuin tuonne ulos.

Mutta minä menin sinne ja tapasin Svinhufvudin lipputangon juurella mitä kiihkeimmän ahdistelun ja sadattelun alaisena, tyynenä, hymyilevänä, vaikka kylläkin hiukan nolona ja hämillään. Hänen kimpussaan oli yliopiston professoreita, tohtoreita — tekisi mieli mainita nimetkin, mutta jääköön — jotka huudahtelivat, sähisivät: "Se on häpeällistä! Vielä kerran on Sveaborg kavallettu — det är ett helgerån!" — tämä heitettynä hänelle vasten kasvoja saksalaisen amiraalin ja muiden ulkomaalaisten kuullen, ja omain suomalaisten sotilasten kuullen, Suomen ensimmäisen miehen silmille, sen valtionhoitajan.

Tämän maan sisäinen kuri ja esivallan auktoriteetti seisoo vielä haurailla jaloilla, kun sellainen kohtaus on mahdollinen ja saa tapahtua. Ei suotta sanonut minulle eräs entinen senaattori, intoisa kuningasmielinen: — "Tuosta sen nyt näkee, kuinka tarpeellinen meillä olisi kuningas. Sellainen valtion päämiehen häväistys ei olisi ollut mahdollinen, jos hän olisi ollut kuningas." Minäkin olen sitä mieltä, että jos meillä kuningasta tarvittaisiin, semmoinen tarvittaisiin näiden tämmöisten maan korkeimman kulttuurin edustajain kurissa pitämiseksi.

Tämä maa on täynnä raunioita, poltettuja taloja, ryöstettyjä koteja. Kaameaa on nähdä soraläjät sortuneiden rakennusten paikoilla sodan jalkoihin sortuneissa kaupungeissa ja kylissä. Kauhun tunnetta moninkertaistuttaa tieto siitä, miten tämä on tapahtunut, kuka sen on saanut aikaan. Se ei ole sodan jälkeä, vaan murhapolttajan, oman kotinsa mielettömän hävittäjän. Sillä olihan suuri osa hävitetystä kaikille yhteistä kansallisomaisuutta. Ja ovathan he hävittäneet omintakin omaansa, omia huoneitaan ja työväentalojaan, ryöstäneet pikkutaloja ja torppiakin.

Puhtainta jälkeä heidän omilla alueillaan on kirokuukausien kulo tehnyt eduskunnassa, josta vähää vaille puolet äsken vielä oli heidän omaansa. Olin siellä ensi istunnossa kapinan kukistamisen jälkeen. Saattoihan jo kuvitella, millainen olisi se näky, joka siellä kohtaisi, mutta niin voimakkaaksi en kuitenkaan olisi osannut ajatella vaikutusta. Siellä heitä ei ollut jäänyt kiveä kiven päälle, kaikki oli valkoinen myrsky pyyhkäissyt, yhtä lukuunottamatta. Matti Paasivuoren läsnäolo vain lisäsi näyn kaameutta. Tyhjät sijat hänen ympärillään ammottivat kuin yhteinen joukkohauta jossain kalmistossa. Vasemmiston ennen niin äänekkäällä puolella vallitsi kuolon hiljaisuus. Ei kuulunut vastausta nimien huutoon. Yhdeksänkymmentä huudettiin, yksi vastasi. Aukinaisesta ovesta heidän kokoushuoneeseensa ammotti tyhjä, taustana harmaa seinä, kuin vankilan käytävän muuri.

Tyhjä vaikutti miltei aavemaisesti. Tai ei oikeastaan tyhjyys, ei se, että ne, jotka siinä olivat olleet, olivat nyt poissa, vaan se, että paikat olivat olleet heidän täyttämänsä. Että ne miehet vuosikausia olivat voineet ja saaneet olla kansansa ensimmäisinä luottamusmiehinä. Olihan heidän joukossaan eduskunnan entinen puhemieskin ja Suomen ensimmäinen hallitusmies, senaatin varapuheenjohtaja, Manner, Tokoi, ja kaikki muut.

On ennenkin ollut demagogeja, kansan villitsijöitä, mutta liekö historialla montakaan esimerkkiä tuhontekijöistä tätä meikäläistä lajia. Niidenkin teoissa, jotka ovat kantaneet nurjaa kilpeä omaa isänmaataan vastaan, on usein ollut jotain suurta, jotain traagillisesti sovittavaa. Meidän sosialidemokratiamme tähänastinen historia ei tule tietämään ainoastakaan huomatummassa asemassa olleesta aatteen miehestä, ylevämmästä johtajaluonteesta, puhdas- ja suoraviivaisesta henkilöstä, ei ainoastakaan suurpiirteisestä miehestä eikä mistään suuresta, mieltä ylentävästä teosta. Noissa, noiden tyhjäin paikkain täyttäjissä ei lopulta liene ollut monta edes tavallisilla kansalaishyveillä varustettua miestä, mutta sen sijaan joukko kuritushuonerikosten tielle vähitellen luisuneita: murtovarkaita, rosvoja, pettureita yleensä ja maansa pettureita erittäin, väärentäjiä, väärän rahan tekijöitä, pankkirosvoja — ja mitä kaikkea tulevat tutkimukset vielä tuonevatkaan heistä ilmi.

Mahtavina, suurisuisina he leventelivät, venyttelivät noilla sijoilla, jotka nyt ovat heistä tyhjät. Olin kuuntelemassa ja katselemassa heitä istuntokautena ennen kapinaa useimmissa tärkeimmissä istunnoissa. Heissä oli minuun heti marraskuun lakon jälkeen, jolloin heidän puoleltaan uskallettiin esittää armahdusta joukkomurhaajille ja joukkoryöstäjille, jonkunlainen salainen vetovoima. Joka ottaa siihen määrin lieventelevästi ajaakseen petomaisuuden ja väkivaltaisuuden ymmärtämistä ja anteeksiantoa kuin sosialistiset edusmiehet Turun mellakoista puhuessaan ja niiden vaikuttimia selitellessään, mahtaa olla itsekin pedon sukua. Koetin tutkia heidän kasvojaan, ilmeitään, ääntä ja liikkeitä ja olin välistä näkevinäni vain outoja eläimiä, niinkuin jossakin eläintarhassa: susia, kettuja, mäyriä, shakaaleja heille kuuluvine vaistoineen. Kuta enemmän heitä koetin ymmärtää, heidän oman ajamansa asian hyödyn kannalta, sitä vaikeampi minun oli selittää itselleni heidän kuuluisan taktiikkansa tarkoituksenmukaisuuttakaan. Kun en saanut itseäni vakuutetuksi siitä, että vallankaappauksen toimeenpano ja julkiliitto venäläisten kanssa olisi heidänkään teokseen mahdollinen, oli minusta joka askel, minkä he siihen suuntaan ottivat, heidän asiansa turmioon viemistä. Nythän sen kaiken hyvin ymmärtää: salavihkaa kiiluvat silmät, vihaa värähtelevät suupielet, kyynillisyyden, vaanivan ilvesmäisen ilkeyden, julkeuden, ja varsinkin naisissa vaivoin pidätetyn hysteerisen raivon. Ei ainoatakaan vastuunalaisuudestaan tietoisen miehen sanaa, ei yhtään ylevämpää aatteellista otetta, ainoastaan onttoa mahtipontisuutta. Helppohintaisia sukkeluuksia, hollitupa-irvistelyjä lehteriyleisön iloksi, mieskohtaisia solvauksia, jopa ilmiantojakin. Harja aina pystyssä porvareita vastaan, olipa asia kuinka vähäpätöinen tahansa, ikenet aina täydessä irvessä pienimmässäkin kahakassa. Tyhmyyttä, retestelevää omansa kehumista, itseoppineen itserakasta omahyväisyyttä, puoliherrain narrimaisuutta ja heidän pikkuälynsä ilmausten yksitoikkoisuutta aina samaan nuottiin toistuvissa puheissa.

Oli paha ollakseni heitä kuullessani, usein en saanut unta yökausiin heitä kuultuani.

Siitä arvaten, kuinka he eduskunnassa esiintyivät, miten ovatkaan he mahtaneet puhua ja toimia sen ulkopuolella, omissa suljetuissa kokouksissaan, missä heillä ei ollut mitään julkisuuden kontrollia! Kuinka lieneekään siellä kiihoitettu, lietsottu, väärennetty, pimitetty, huumattu niinkuin ulvovat dervishit oikeauskoista laumaa! Pyrkiväthän pärrytyspuheet välistä huumaamaan varuillaankin olevaa kuulijaa, ärsyttämään vastustusvoimaisempiakin aivoja ja hermoja. Sillä ulkonaista varmuutta ja muodollista esiintymistaitoa ja voimasanaisuutta heillä oli ja dialektiikkaa ja valhelogiikkaa he osasivat käyttää. Heissä oli sana-, ääni- ja eletaitureita, vaahtosuisia, tuimakatseisia loitsijoita, toiset kylmiä hypnotisoijia. Monen yllyttäjäpuhujan voima oli hänen itsehurmautumisessaan, omien valeidensa uskomisessakin, ainakin niin kauan kuin sitä tarvittiin, kunnes puhe oli päättynyt ja tehnyt tarkoitetun vaikutuksen ja pirunpappi sai kantaa kappansa lisääntyneinä jäsenmaksuina. Nekin, kaikki köyhän kansan kassat, ovat nyt missä lienevät siellä, missä kassööritkin, heidän omissa taskuissaan — jos nyt miljoonamiehet enää semmoisista pikkusummista välittävät.

Sellaisen vaikutuksen se väki yleensä teki syrjästä katsojaan. Heidän paikkansa eduskunnassa ovat nyt tyhjät enkä luule, että ne ovat täydemmät heidän valitsijainsa sydämissäkään. He kehuivat usein olevansa valmiit milloin hyvänsä tulemaan tilille "kansan" eteen. Tehkööt hyvin ja tulkoot, omat tuomarit odottavat. Uskaltaisin antaa heidät valaoikeuden haltuun, joka olisi kokoonpantu pelkistä punaisista.

He olivat suomalaisia miehiä. Ja kuitenkaan he eivät olleet suomalaisia eivätkä myöskään miehiä. He turvautuivat maansa veriviholliseen. He pidättivät hänet täällä, koettivat estää heitä menemästä, loivatpa vielä rajan takaa toisia, kun toiset olivat menneet. Millä paikalla lieneekään sen suomalaisen sydän, miten rakennetut sen suomalaisen aivot, jonka tunne ja järki ei noussut tämmöistä vastaan? Olivathan he sittenkin kaiken ikänsä tallanneet tämän maan kamaraa, hengittäneet tämän maan ilmaa, lukeneet tämän kansan historiaa, heidän ainoa koulutuksensa ja kulttuurinsa oli tässä maassa saatu, meidän kieltämme he puhuivat, useimmat ainoanaan. Olihan heillä olevinaan jotain ohjelmaa Suomen itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta. Miten heistä saattoi tulla punaryssiä, sitä en koetakaan ratkaista muuten kuin kieltämällä heidän suomisyntyisyytensä.

Eihän tietysti kapinan kaikkia hirmutekoja, jokaista murhaa, rosvousta, ryöstöä ja kidutusta voi panna sen alkuunpanijain ja johtajain yksityiseen laskuun. Ehkei heillä ollut mahdollisuutta niitä estää. Mutta kun ne alkoivat, kun niitä jatkettiin, eivätkä johtomiehet panneet itseään ja viime tingassa henkeäänkin vaakaan niitä vastaan, silloin he osoittivat olevansa samaa maata kuin varsinaiset rikolliset. Sitä paitsi heidän suoranaiseksi syykseen tuli heti ensimmäisinä kapinapäivinä heidän aloitteestaan toimeenpantu Suomen Pankin murto ja ryöstö ja sittemmin väärän rahan teko ja sen pakollinen tyrkyttely, — teot, joita kriminellisempiä rikoslaki ei tunne. Puhumattakaan kaikista muista kapinanajamiskeinoista, omien pettämisistä, valheellisista tiedonannoista viimeiseen saakka, Suomen sopimuksellisesta myömisestä Venäjälle. Ja lopulta kurja pako ja miljoonien maasta vienti ryöstösaaliina sekä rahassa että tavarassa. Ei mikään aate eikä asia vapauta sellaisia tulemasta asetetuksi tavallisten maantierosvojen ja varkaiden tasolle. Historia on ehkä oleva ymmärtävämpi ja anteeksiantavampi psykoloogi. Tuomitkoon se kernaasti heidätkin käytettävinään olevien lieventävien asianhaarain mukaan. Tätä nykyä heistä voi olla olemassa ainoastaan heidän aikansa tuomio, joka tuomio tietysti on vain syytös, mutta tosiasiain, kumoamattomien tosiasiain syytös.

Joka sellaisiin lainautuu, puuttuu siveellistä selkärankaa, sen eetillisessä ytimessä on täytynyt olla vika. Kokonaisvaikutukseni tästä koplasta — sana on heidän omiaan — on kaikkien heidän tekojensa valossa, että he olivat seikkailijoita, jotka lopulta päätyivät rikollisuuteen, vailla alkeellisinta oikeuden- ja kunniantuntoa, luihuja, pelkureita, kapteeneja, jotka, sen sijaan että viimeisinä pelastautuisivat, jättävät laivansa ensimmäisinä antaen sen upota niiden kanssa, joita itse ovat houkutelleet mukaan, ja vielä yhdennellätoista hetkellä uskottelevat, ettei mitään vaaraa ole edes olemassakaan. Jos he olisivat olleet toista rotua, olisivat he astuneet esiin ja sanoneet: "Me olemme oikeat ja ainoat syylliset, ottakaa meidät, vapauttakaa muut" — silloin olisi kapinan loppusuoritus ja siinä toimineiden tuomio voinut olla toinen.

Mutta kaikki oli heissä niin pientä, niin alhaista, niin — vaan mitäpä kasata enempiä sanoja…

Sellaista joukkoa se yleensä oli, tai sellaiseksi se ainakin tuli. Ja heidän käsiinsä oli kokonainen kansanluokka kerran pannut tulevaisuutensa asian ajamisen, uskonut kohtalonsa ohjat. Siihen sitä ei ollut saanut mikään ulkonainen pakko, ei väkivalta eikä asevoima, vaan tämän luokan herkkäuskoinen, lapsellisesti luottavainen vapaa valinta. Suomessa ei ennen ole ollut demagogeja, mutta sitten niitä tulikin yhdellä purkauksella kaikkien aikojen edestä.

Että ne saivat tilaisuuden ja mahdollisuuden täällä tehdä sitä jälkeä, minkä tekivät, on ehkä kaikista kaameinta — sana pyörähtää vähän väliä kynääni. Ja samalla peloittavinta vastaisuutta ajatellessa. Nuo kansan silmän kääntäjät, sen järjen pimittäjät, sen hengen haltijat, sen loitsijapaholaiset vielä elävät. Ja vaikkeivät he itse enää pääsisikään tänne noitarumpujaan päristämään, on taito varmaan jo periytynyt. Heillä tulee olemaan oppilaita ja seuraajia. Ei vihan ja kiihoituksen henki ole kuollut. Se elää verissä, sitä verta ei ole voitu eikä voida vuodattaa kuiviin, vaikka tänne jääneiden pikkunoitain ja heidän uhriensa suhteen pantaisiin toimeen kuinka ankara prosessi tahansa. Vaikka otettaisiin oikeudentunnon tyydyttämiseksi kuinka monen tahansa fanatikon ja henkisen tasapainonsa menettäneen henki, ei semmoisella katkaista muuta kuin ohdakkeen kukka: juuret jäävät ja rikkaruoho versoo, niin kauan kuin maaperä pysyy entisellään. Kyllä nälkäinen Sörnäinen pitää huolen siitä, että yllyttäjäpapittarien seurakunta ei vähene. Vaikka valpurimessuja ei enää päiväiseen aikaan voidakaan pitää Mäntymäellä ja vaikka noita-akat suljettaisiin millaisten telkien taa, kyllä ne öiseen aikaan löytävät luutansa ratsastaakseen niiden selässä kahareisin ullakoille ja sieltä hiipiäkseen kellarikerroksiin käärmepatojaan kiehuttamaan. Sen keiton syöjiä ja syöjättäriä synnyttää paremman ruumiillisen ja henkisen ravinnon puute.

Siitä puutteesta, jota me parempitietoiset tähän asti olemme osanneet niin huonosti poistaa, on tämän kansan hengen tauti alkuisin, se se on jättänyt sen alttiiksi kotoiselle ja rajantakaiselle tartunnalle.

Ei tässä auta sotaoikeudet, ei sensuurit eikä diktatuurit, armeijat ja monarkiat.

On kysymys, kapinan uhreihin nähden, henkisesti vajanaisista, sielujen sairaalloisista ilmiöistä.

Sellaiset tarvitsevat sielun lääkäreitä eikä kirurgeja, hoitoa, ei leikkausta.

Missä on se luonnonlääke, ne luonnonparantajat, jotka ajavat elimistöstä myrkyn, minkä myrkkymiehet siihen ruiskuttivat? Onko heidän omasta piiristään tuleva ne lääkärit joihin he luottavat? Kuinka saadaan nuo tyhjät tuolit täytetyiksi miehillä, jotka kykenevät rakentamaan kaiken, minkä nuo ovat rikkoneet ? Sillä kerran kai nekin ovat täytettävät.

Se on yksi nykyhetken monista kiireistä ratkaisua odottavista kysymyksistä. Siihen ei voi tällä hetkellä mitään vastata. Ja sentähdenkö nuo tyhjät tuolit, nuo elävien ruumiiden haudat vaikuttanevat niin aavemaisesti. Kalmiston pelko ei aina ole vain taikauskoisen tunnelmaa.

[Vaikka tämä kuvaus ei varsinaisesti kuulukaan kapinanaikaisiin, otan sen kuitenkin kokonaisuutta täydentävänä mukaan, se kun on puhjennut mielialoista, jotka kirjoittajassa vallitsivat jo siihen aikaan, kun edellä olevat mietelmät ja tunnelmat kirjoitettiin.]

Olin elintarpeidenkeruu-retkellä ja olin saanut täyden repun, kooten kilon sieltä, toisen täältä, lompakon laihtuessa melkoista näkyvämmin kuin reppu lihoi. Olihan olevinaan vähin tunnonvaivojakin, että rikon taas lakia minäkin, mutta kun muutkin rikkoo ja kun ne kuitenkin ottaisivat, jollen minä; ja kun nyt oma suu on lähempänä kuin kontin suu eivätkä ne, joiden pitäisi, näy kykenevän sitä elintarveasiaa järjestämään j.n.e. Olihan ollut vähän vastenmielistä, kun kaupat oli pitänyt tehdä salaa, kamarissa kuiskuttamalla, ettei syrjäinen kuulisi ja antaisi ilmi. Eräässä paikassa ei ollut mitään saatavana, niin kauan kuin köyhä työläisvaimo istui ovensuussa, mutta kun hän oli lähtenyt tyhjine kasseineen, löytyi minulle heti kilo sitä, toinen tätä.

Lähdin tuonnoisena sunnuntai-iltana astelemaan asemalle. Oli hajapilvinen kaamea kuutamo-ilta, maat paljaat, pellot mustat, metsänreuna synkkä, siellä täällä aaveileva lumitäplä.

Kävelin metsätaipaleen tavallista ravakammin. Eihän tiedä mitään taata, on taas päästetty punavankeja irti. Ei ole minulla muuta asetta kuin keppini eikä minusta olisi missään tapauksessa tappelemaan. Jos kuuluu joku tulevan edestä tai takaa, väistyn metsään, kunnes ovat ohi. Mutta ei ketään kuulunut, vaikka silloin tällöin pysähdyinkin kuulostamaan. Tultuani aukeammalle istahdin katajamäkeen tien viereen kivelle levähtämään.

Tämä oli muuten kylläkin kolkkoa seutua. Tässä oli ollut rintama jonkun aikaa. Tässä oli kaatunut paljon väkeä taistelussa; tuossa samassa metsässä, jonka läpi olin tullut, oli teurastettu valkoisia ja siihen oli kuopattu ammuttuja punaisia hautoihin, joita he itse olivat saaneet kaivaa ennen kuolemaansa. Siitä kaikesta olin kuullut kauhukertomuksia kylissä. Sanon ehkä väärin "kauhu"-kertomuksia, sillä oli vallan ihmeellinen se tyyneys ja intohimottomuus, sanoisinko kolea välinpitämättömyys, millä kaikista noista kerrottiin, ihmeellinen varsinkin niissä, jotka itse olivat olleet teloittamassa. Koetin udella, miltä tuntuu ampua tuttu mies, entinen renki, oma torppari. "Ei siinä sen enempää, potkihan ne vähän, siihen tottuu." — Aletaanko siihen semmoiseen tottua? Onko jo rauhoituttu? Nähtävästi. Kai punaisetkin rauhoittuvat. Ollaanhan yhtä juurta punaiset ja valkoiset. Hermojännitys laukeaa molemmilta. Ollaan ja eletään, niinkuin ei mitään olisi ollut, mitä vähän ehkä vielä unissa nähtäneen. Ollaan vielä enemmän entisellään kuin ennen. Veljet tappoivat veljiä kummallakin puolen. Tekojen alkusyyt olivat erilaiset, lopputulos oli sama. En huomannut niissäkään taloissa, joissa isäntä ja poika oli murhattu, enää mitään mielenliikutusta tai koston kuohua. Kuolema kuin kuolema, täytyy jatkaa elämää ja asua taloa ja hoitaa karjaa ja saada tavara kaupaksi enin tarjoavalle niinkuin ennenkin. Valitettiinhan jossakin paikassa — sitä, että oli hyvä työmies mennyt, kun ei saatu irti vankilasta, vaikka koetettiin ja annettiin takuutkin. Jäivät kaurat kuhilaille itämään eikä tahdottu saada syyskyntöjä tehdyksi. Millainen lie ollut mieli punaisten omaisten ja leskien mäkituvissa ja torpissa, siitä en päässyt ottamaan selkoa. Mutta ainakin ne näkyivät nekin raatavan, kyntävän valkoisten vainioita niinkuin ennenkin, tekevän heidän työtään ja kantavan heiltä palkkaa ja muonaa. Hirmumyrsky kulki yli maan ja lakosi metsän, nyt riotaan rungot ja latvat ja aletaan kuokkia sijalle peltoa. Ja minä vaivuin mielelläni siihen ainaiseen optimismiini, että kun loppu on hyvä, niin olkoon kaikki hyvä. Ja tuntui kuin elintarvetaakkani olisi ollut keveämpi kantaa, nostaessani sitä kiveltä olalleni.

— Iltaa, kuului joku sanovan. Säikähdin melkolailla. Mistä se tuli? Kuka oli missä? Tuossa istui mies aivan lähellä, toisella kivellä katajapensaan suojassa. Ääni kuulosti tutulta.

Nythän minäkin tunsin hänet tai oikeastaan sain hahmotelluksi hänet siksi, mikä hän oli ollut ennen. Noustiin kättelemään ja istuttiin sitten kumpikin kivellemme. Pannen lihaa luiden ympärille takin alle, joka riippui löyhänä vanhan miehen hartioilla, toisen värin tukkaan, toisen ilmeen silmään, toisen ryhdin ja toiset vaatteet — ääni vain oli entinen — löysin siitä vanhan nuoruuden tuttavan ja aatetoverin henkisen käymiskauteni alkuajoilta.

Oli ennenaikaan kotipuolessamme harrasteltu kaikenlaista kansallista ja aatteellista. Hänellä oli ollut pikku talo, josta hävisi, osti torpan, jossa ei menestynyt, joutui viimein tavalliseksi työläiseksi. Hän oli luku- ja tiedonhaluinen, lainasi minulta kirjoja, kirjoitteli sanomalehtiin, joita sittemmin toimittelin. Kävin usein hänen kotonaan, niin kauan kuin hänellä semmoinen oli, kalastelemassa ja metsästelemässä. Hän oli tuollainen hyväpäinen, kaikista aatteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista asioista ja kysymyksistä innostunut savolainen kansanmies, joka ajanhengen ja kohtalonsa kantamana ajautui sosialismiin ja lopulta sortui punakaartiin.

Miten hänen siellä viimeksi oli käynyt, se näkyi siitä, että en ollut tuntenut häntä kuutamossa, tuskin olisin tuntenut hänet päivänvalossakaan. Olin niin varma siitä, että hän oli ollut vankileirissä ja sieltä päässyt, että kysyin ainoastaan, missä vankileirissä hän oli ollut.

Enempää en tahtonut eikä tarvinnut kysyä. Minä olin viettänyt saman ajan saaristossa, ei kaukana sieltä, aurinkoisilla ulapoilla, yhden ihanimmista kesistäni, kalastellen ja purjehtien.

Hän oli kaikesta huolimatta säilyttänyt savolaisuutensa ja sanoi hilpeäksi kohentautuen, niin että ensin petyin hänen tarkoittavan totta:

— Ei aivan pahakaan. Se oli meille mainio kasvatuslaitos. Sain käydä valtion koulun vielä vanhoillani minäkin. Annettiin ilmaiseksi kasarmissa oppi, ruoka ja täysihoito, saunaa vaille. Jos olisi ollut lauantailöyly ja muutinpaita pyhäksi ja vähemmän syöpäläisiä… tahtoi välistä tulla tuima tupakastakin, kun on ikänsä tottunut vetelemään. Vaan opiksihan oli.

— Kah, se meidän vallankumous oli tyhmä ote. Tuli ajattomaan aikaan, kun tämä Suomen köyhälistö kyllä malttoi keittää, mutta ei malttanut jäähdyttää. Olisi maltettu odottaa vielä vähän, niin olisi tämä maailma pyllähtänyt ilman meitäkin. Ei olisi pitänyt meidän lyödä pökkelötä, niin ei olisi pökkelö lyönyt meitä. Olisi pitänyt tämän porvarillisten kapitaaliyhteiskunnan antaa hajota heidän omiin käsiinsä. Kohta se olisi kuitenkin kaatunut omaa huonouttaan maailman myrskyssä. Näyttää, kuin tässä olisi pian nousemassa jumalanilma, joka tekee lakoa muuallakin.

Hän oli siis entisensä. Vuosien päästä tavatessa lähti häneltä puhe heti ilman esipuheita aatteellisille ja valtiollisille aloille. Tuskin oli kättä pistetty, niin aina oli keskustelu kohta käynnissä, mielipiteet ja kysymykset valmiina.

— En usko, että meillä enää sen siitään romahtaa, mikä ei jo ole romahtanut.

— Näissä vähissäni. Tuomitsivathan ne jo minutkin, ja jo vietiin mies männikköönkin, mutta mikä lie ollut vika herrain papereissa, kun ei pamautettukaan. Ilman papereita ne eivät silloin enää pamautelleet. Eikö lie ollut oikeat orterit ja allekirjoitukset.

— Ei tullut pyydetyksi, kun ei ollut tietoa, olisiko tuon tämmöinen saanut. Ja aattelin, että joudanhan minä vanha mies mennä, kun meni nuoremmatkin, poikanikin.

Olin aikonut tarjota hänelle tupakkaa, mutta en saanut sitä tehdyksi. Takertui kurkkuun surunvalittelunikin. Olin aikoinani sitä poikaa kiikutellut polvellani, taisin olla kirjoitettu sen kummiksikin. Hänen äänessään oli kuin syytös — myöskinkö minua kohtaan? Eihän niiden ilmeestä koskaan saa selvää, ei päivällä, saati sitten kuutamohämyssä.

— Näkyyhän raha vastineensa löytäneen. Täysi reppu kuin ennen metson soitimessa. Rahalla saa ja pyssyllä putoaa. Sepä hyvä, että on metsä mielimään pitänyt.

— On tässä kannikka pari ja voikipenekin, sen verran kuin tarvitsenkin lyhyen taipaleen varaksi. Minun ei tarvitse ostaa. Antavat almuna taloista sen, mikä pysyy sisässä… väljenivät suolet vähän liiaksi siellä leirissä, kun piti uitella suolasilakoita alas paljon vesivellin voimalla.

— Vai on tässä maassa vielä niitä, jotka antavat matkamiehelle ilmaiseksi suuhunpantavaa?

— Sitä vain, ettei pidä suotta aikojaan antaa elintarvelautakunnille rajahintoihin, vaan että pitää aina vain saada rokarilta se kaikkein korkein.

— Ne kun hyvästyvät siitä, että vanha punikki näin puhuu, niin että syöttävät ja juottavat ja kahvittelevat, ja evästäisivät taipalellekin iloisen sanoman julistajan ja pyytävät julistamaan toisessakin talossa. Minä teen työtä toivottua, kuleskelen hiljalleen, en pidä kiirettä. En lähtenyt junassa, vaikka pistivät piletin kouraan. Vaihdoin sillä suojeluskuntalaiselta tupakkaa. Sattui olemaan hyvä mies se vormuveikko. Kysäisin muutamakseen: "Lähdetkö, manttaalipomon poika, takavarikoimaan väkisin isäsi viljaa, jos esivaltasi käskee?" — "En maar perkele lährekään!" kirosi ja ramautti kivääriään. "Vai minä punikeille varastoja kokoomaan! Tuuhean kuusen latvassa on parempi piilopaikka." — "Se on oikein puhuttu", minä sanoin. "Ammu sinä vain se, joka tulee oravaasi ottamaan", minä sanoin. — Semmoinen niissä on henki, ei niille tarvitsisi paljoa puhua, mutta puhummahan lystikseni. Tuli tässä takavuosina ja he tullut vähän jälemmäkin olluksi akutaattorina, niin töhertelen häntä vieläkin näiden Hämeen akkain iloksi, kun on joutilasta aikaa; Savossa eivät taitaisi oikein uskoa, ne on siellä viisaampia kuin täällä, — Hyvä tästä tulee pian, ilman tekemättäkin, hän sitten naurahti. Kaikki näkyy rupeavan käymään itsestään. Lainkuuliainen kansa ei tottele omaa esivaltaansa, uhkaa nostaa aseensa omaa hallitustaan vastaan. On vanhan punikin iloista nähdä, että porvarillisessa yhteiskunnassa ei kukaan enää noudata perustuslakia, vaan että kaikki sitä kilvan kiistaten rikkoo. Se meidän kapinarikos oli tupenrapinarikosta sen suhteen, mikä nyt on tulossa. Annahan viikon vierähtää, niin ovat tukkanuottasilla keskenään. Käyvät tuottajat ja kuluttajat toistensa kimppuun, niin että paikat paukkaa. Syntyy uusia punikkeja valkoisista. Me vanhat punikit häärimme kintereillä. Ensin tappavat toisiaan aseillaan ja loput kuolee nälkään.

— Mutta mitä te luulette tuollaisella kiihotuksella saavanne aikaan omaksi hyväksenne?

— Minäkö? En minä saa mitään aikaan. En minä enää paljoakaan jaksa enkä viitsi, kuin minkä vähän henkipitimikseni ja omiksi iloikseni. Mutta muut jaksaa ja viitsii paremmin. Näkyisi se muuten menevän vähin akiteerauksin. Niillä on jokaisella oma kotipirunsa korvaan kuiskuttamassa. Ne on nekin, jos lienemme mekin, käyneet ryssän koulun. Paraat herratkin varastavat, ja sorkaavat kuin saksat. Kyllä tästä hyvä tulee itsestään. Meidän miehet pitivät silloin turhaa kiirettä.

— Mitäkö hyvää? kivahti hän ja hänen sävynsä yhtäkkiä kiristyi. — Siitä seuraa se hyvä, että kun kansa näkee, että maa on joutunut semmoisille yksityisille, jotka kavaltavat sen antimet omaksi edukseen välittämättä, kuoleeko maaton kansa nälkään, vaikka antamista olisi — syöttävät sioillaan ja polttavat viinaan — niin maat otetaan pois yksityisiltä ja takavarikoidaan yhteiskunnalle. Sillä maa kuulukoon kaikille. Sitä me suunniteltiin, ja otettu me olisi, jos ennätettiin eikä tullut se saksalainen siihen sorkkimaan. Mutta nytkin se menee siihen. Menee valkoista tietä, ja sitä mekin tässä ollaan mukana tekemässä. Herra kirjailijakin tekee sitä tietä, kun ostaa kätkettyä ja kansalta salattua tavaraa ja pistää omaan suuhunsa, mikä oli lain mukaan meinattu kaikkiin suihin.

— Täytyypä täytyy, siinäpä se juuri onkin, että täytyy. Kaikkien täytyy, senaattorin, ylituomarin, ehkä itsensä elintarveresitentinkin, kun rahalla saa, mutta kortilla ei saa. Siihenpä juuri minä perustan, että täytyy, että kaikkien täytyy ja että se ei enää muuten mene eikä ole mitenkään muuten ratkaistavissa, sillä tässä porvarillisessa yhteiskunnassa se ei olekaan muuten ratkaistavissa. Sentähden sen täytyy romahtaa ja siihen romahtamiseen pitää meidänkin vähän peräpuolesta pukata, minkä minäkin. Eikö ole oikein puhuttu punikilta, herra valkeapää?

— Kai tässä jotain romahtaa, mutta ehkä ei sentään aivan sinnepäin, mihin te sitä suunnittelette.

— Sama se, minnepäin romahtaa, kunhan vain romahtaa. — Hän kiihtyi kiihtymistään omista sanoistaan: — Tässä maassa ei ole pitkään aikaan ollut yhtä ainoata rehellistä miestä, joka voisi katsoa toista rehellistä miestä silmiin, jos semmoinen ihmeeksi sattuisi tulemaan tiellä vastaan. Ei yhtä lakia rikkomatonta kansalaista, joka voisi lainrikkomisesta toisen tuomita. Kaikki ollaan yhtä jääviä joukkoa Jumalan edessä, ja se on niinkuin ollakin pitää, sillä elkää tuomitko, sanoo Herra, mutta herrat sanovat: tuomitkaa, elkää armahtako!

— Kun oli pakko, kun täytyi rehun puutteessa päästää karja kylmään metsään kaluamaan.

— Lie joitain, jotka ovat niin saamattomia ja vähäväkisiä ja vanhoja, etteivät kykene enää syntiä tekemään; jotka eivät kätke eivätkä varasta siksi, etteivät jaksa, vaan täytyy kitua ja kuolla paikoilleen rehellisyyteensä. Te olette, porvarit, tekemässä punakapinan oikeutetuksi, ja siinä me avustamme teitä pyytämättänne. Sillä jos se kapina ei olisi silloin tullut, olisi se tullut nyt! Meidät te voititte, mutta ette kyenneet voittamaan itseänne, omaa vihaanne, kostonhimoanne ja ahneuttanne. Kapinan olisi kuitenkin pitänyt puhjeta ja sisällisen sodan syttyä nyt, jos sitä ei olisi sytytetty silloin. Sillä koska näkyy, että siltä, jolla on, kuitenkin viime tingassa täytyy ottaa väkisin, jotta saisi osansa sekin, jolla ei ole. Se on nyt samantekevä, mitä otetaan, jota ei ottamatta saa: valtaako vai viljaa. Teidänkin täytyy tapella, kun ette saa asiata muulla tavalla selväksi. Ja kunpa tappelisittekin! Mutta ei teistä taida olla tappelemaan ilman meitä. Mutta me tulemme mielellämme avuksi, minkä enää kykenemme. Meillä ei ole itsellämme aseita, mutta teillä on meillekin asti. Ei siellä armeijassa taida olla montakaan kymmentä rosenttia omavaraiseläjäin poikia. Tässä tulee käymään niin, että otetaan väkipakolla, kun ei saada hyvin puhein houkutellen. Sillä nälkä ei tunnusta lakia. Nälkä on punikki. Pian täällä rovio roihuaa ja punaheltta kiekuu. Te perustatte niitä edistys- ja kokoomus- ja säilytys- ja suojeluskoplianne ja aiotte piirittää Pietarit ja valloittaa Venäjän-Karjalat; ja ojennatte kätenne kuninkaihinne ja huudatte hukkuessanne: auta, herra, me hukumme. Vaan ei hänestä ole teille apua, vaikka hän tulisi tänne kuivin jaloin meren yli kävellen, sillä ei teillä ole uskoa, ei itseenne eikä herraannekaan. Muistatteko, mitä pappanne kerran… Ja sen minä sanon, että ne hommat ovat vain risuja rovioon, joka on jo rakennettuna, sitä vaille, ettei sytytetty. Pian on siihen tuli raapaistu. On meitä ja muita, jotka liehdomme liekkiin, jos sammuisi. Sammuta sinä, minä sytytän! Hih, kuinka sitten tulipunaiset kipenet lentää joka kylässä! Ja meitä saapuu saaliin jakoon idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, maitse ja meritse. Sen tulen sammuttaisi vain vapaaehtoinen viljan luovutus ja ihmisrakkaus ja hyvä tahto, mutta hyvän tahdon ruiskut on ruostuneet ja ihmisrakkauden kaivot on kuivuneet, ja te olette ahneuden ja itsekkyyden sokeudella lyödyt, jotta kirjoitukset kävisivät toteen ja Herran tahto täytettäisiin ja Jumalan vihan vedenpaisumus… niinkuin isänne tänä tuomiosunnuntaina…

Hänet keskeytti yskäkohtaus, pitkä, vanhan tupakkamiehen vatsayskä, joka retkautti hänet melkein kaksinkerroin routaiseen mättääseen.

Autoin hänet ylös, ja kun hän oli päässyt siitä tointumaan ja rinta vähän rauhoittunut, pistin hänelle sikarin suuhun ja sytytin sen. Ahneesti särpi hän savuja röhisevään rintaansa, kasvot vielä väännyksissä ja silmät verestäen. Virkoin:

— Saattaahan se siihenkin mennä, mutta jos se siihen menee ja syttyy ryöstö ja sota, niin eihän sitten saada elintarpeita jaetuksi tasan, enkä ymmärrä, mikä ilo ja voitto siitä teille on.

— Ette ainakaan tuolla lailla aja köyhälistön asiaa. Loppuu siinä leipä teiltäkin.

— Kosto on ruokani ja viha on juomani ja aatteen voitto särpimeni. Meitä on kuollut rintamilla ja leireissä ja Santahaminoissa, Tammisaarissa ja Hennaloissa ja maanpaossa niin paljon, ettei lisä enää isoakaan lovea tee. Meitä kuolee, mutta teitä kuolee kanssa. Mutta kun meitä on enemmän, jää meitä eloonkin enemmän kuin teitä. — Onpa hyviä nämä haikunne.

— Taidatte nuolaista, ennenkuin tipahtaa, sanoin. Mannerheim kukistaa kapinan tällä kerralla niinkuin viimeiselläkin. Hän kuuluu saavan Amerikasta viljaa.

— Ja nyt minä menen ja vien ainakin omasta puolestani elintarvelautakunnalle nämä evääni.

— Syökää te vaan sapuskanne, mitkä olette saanut. Ei pisara meressä tunnu. Ja jos Mannerheimin Amerikan vilja sattuisi olemaan samanlaista takuusten takaista kuin se Tokoin Siperian vilja, ja teille tulisi siellä Helsingissä tarvis, niin minä puhun vanhassa kotipuolessanne, että samalla kuin itselleen varaavat jonkun tuttavan talon niittylatoon vähän teitäkin varten. Ehkä ne varaa, kun koreasti puhun. — Tuota, että… mitä minun pitikään… niin, että minä vielä vähän siitä Amerikan viljasta. Vaikka se tulisikin, niin se tulee liika myöhään tähän meidän asiaamme. Kätköt jäivät penkomatta. Ne kun saivat pitää sen nyt, niin pitävät sen vastakin. Nyt tiedetään, että se, jolla ei ole maata, sillä ei myöskään ole leipää, vaan saa kuolla nälkään, vaikka toisella olkoon. Talonpoika ei tässä maassa suurinkaan surmin, ei nälkäsurminkaan avannut säkkinsä suuta hyvällä . Niin että sitä pääasiaa se ei muuta se Amerikan vilja.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA 3/3 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Hajamietteitä kapinaviikoilta 3/3

HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA III

JUHANI AHO

SISÄLLYSLUETTELO:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE