The Project Gutenberg eBook of Kunnon Kasper ja kaunis Anni, by Clemens Brentano

Clemens Brentanon pieni novelli Kunnon Kasper ja kaunis Anni on kaikessa vaatimattomuudessaan saksalaisen novellikirjallisuuden huomattavimpia tuotteita, ensiksikin se kuuluu uudenaikaisen saksalaisen novellin esikoisiin, ja toiseksi se samalla on saksalaisen kansankuvauksen eli "kyläkertomuksen" tienraivaajia, vieläpä lajissaan kaikkein parhaita.

Uudenaikainen novelli ja kansankuvaus syntyvät Saksassa jokseenkin samaan aikaan 1800-luvun alussa, ja molempien kehityshistoriassa on Saksan romantikoilla oma tärkeä osansa, ainakin välillisesti. Romaaneja sen sijaan oli Saksassa kirjoitettu paljon ja hirveän laveita jo melkoista aikaisemmin. Ne olivat kuitenkin olleet pääasiallisesti italialaisten, espanjalaisten, ranskalaisten ja englantilaisten sankari-, ritari-, lempi-, rosvo-, veijari-, paimen-, matka-, seikkailu- ja opetusromaanien vaikutuksesta syntyneitä, monesti sangen ala-arvoisia tuotteita, kaukana todellisesta elämästä ja todellisista ihmisistä. Terveellisemmin vaikutti romaaniin yleensä ja saksalaiseen romaaniin erikoisesti englantilainen porvarillinen perhe- ja taparomaani, joka esiintyi 1700-luvun keskivaiheilla. Sen perustaja Samuel Richardson otti, päinvastoin kuin entiset romaaninkirjoittajat, henkilönsä keskisäädyn piiristä ja kuvaili oman aikansa elämää ja ihmisiä. Hänen kovasti tunteellinen ja moralisoiva "Pamelansa" (1740) on tämän uuden romaanilajin ensimäinen huomattavampi teos, jonka vaikutus varsinkin saksalaiseen romaanikirjallisuuteen (esim. Chr. F. Gellertiin ja osaksi myös Goethen "Wertheriin") on ollut melkoinen. Richardsonin ohella muutkin englantilaisen perheromaanin eri puolien edustajat — Fielding, Smollett, Stern ja Goldsmith — vaikuttivat hedelmällisesi uudemman saksalaisen romaanin kehitykseen, kuten varsinkin Wielandin ja Jean Paulin teoksiin. Romaani alkoi Saksassakin vähitellen pyrkiä uudenaikaisemmalle ja tosioloisemmalle pohjalle ja oman aikansa elämän kuvaamiseen, joskin tämä kuvaaminen tapahtui vielä monessa suhteessa vanhaan, sovinnaiseen tapaan.

Romaanin pienoismuoto, novelli, seurasi tässä kehityksessä romaanin rinnalla, mitä itse kuvauksen aihepiiriin tulee. Itse novellimuoto sen sijaan, kuten edellä on mainittu, syntyi oikeastaan vasta 1800-luvun taitteessa ja saksalaisten romantikkojen vaalimana. He löysivät tämän kirjallisuuslajin Italian (Boccaccio) ja Espanjan (Cervantes) kirjallisuudesta ja istuttivat sen Saksan kirjallisuuteen. Tässä työssä on varsinkin Saksan romanttisen koulun päärunoilijalla Ludvig Tieckillä aivan erikoiset ansionsa, mutta myös useat muut romanttisen suunnan kirjailijat, kuten Kleist, Brentano, Arnim, Eichendorff, de la Motte, Fouqué, Chamisso, Hoffmann y.m. viljelivät ahkerasti novellimuotoa, joka siten syvälti juurtui saksalaiseen kaunokirjallisuuteen, kehittyäkseen täydelliseen kukoistukseen vasta 1800-luvun puolivälissä Gottfried Kellerin, Theodor Stormin, Paul Heysen, Wilhelm Riehlin, Konrad Ferdinand Meyerin y.m. käsissä.

Varsinainen "kansankuvaus" oli sen sijaan romantikoille jotenkin vieras ala, jolle he ainoastaan sattumalta, kuten Brentanokin, osuivat. Eikä ihmekään, sillä vanhain sovinnaisten taidekäsitysten mukaan rahvas, s.o. kansan "syvät rivit", oli sopimaton ja ala-arvoinen aihepiiri kaunokirjalliselle käsittelylle. Vanhempi kaunokirjallisuus olikin ottanut aiheensa miltei yksinomaan ylempien säätyluokkien piiristä, vieraista maista ja kaukaisilta ajoilta, tai sitten kuvaillut ylhäisöä paimeniksi puettuina ja kuviteltuun maalaiselämään sijoitettuina, vailla todellisuutta ja luonnollisuutta. Kansanvaltaisuuden aate oli noina itsevaltiuden ja ylimysvallan aikoina jokseenkin tuntematon käsite, ja senpätähden tämän aatteen varsinainen perustakin, kansan syvät rivit, jäi kirjallisen mielenkiinnon ulkopuolelle. Jos milloin sattumoisin joku alempiin yhteiskunnallisiin piireihin kuuluva henkilö esiintyi kaunokirjallisissa tuotteissa, joutui hän useimmiten niissä esille jonakin eriskummaisuutena ja naurun ja ivan esineenä.

Vasta englantilainen perheromaani, ottaessaan aiheensa keskisäädyn piiristä, siirsi kuvauksen niin sanoaksemme enemmän vasemmalle, samalla kun se kaukaisten aikojen, paikkojen ja ihmisten sijasta alkoi kuvailla oman aikansa ihmisiä ja ympäristöä. Kun samoihin aikoihin kansanvaltaisuuden aate, varsinkin Rousseaun ajamana, ja Rousseaun innokkaat kehoitukset palaamaan luontoon ja maalaiselämään vähitellen vaikuttivat ihmisten mieliin, muokkautui kirjallinen maaperä varsinaiselle kansankuvauksellekin, vaikkapa vielä menikin melkoinen aika, ennenkuin rohjettiin keskisäädyn piiristä laskeutua todellisen maalaiskansan ja köyhälistön kuvaamiseen.

Saksassa kansankuvauksen edeltäjänä on n.s. idyllirunous, joka kukoisti 1700-luvun loppupuolella. Siinä kuvattiin joskus oikeaa todellista kansanelämääkin, vaikkapa se tavallisimmin liikkui kuvitelluissa maailmoissa tai keskisäädyn piirissä. Huomattavin sellainen idyllirunoilija oli Johann Heinrich Voss , joka valitsi useat aiheensa Pohjois-Saksan kansanelämästä, kuvaten m.m. maaorjuutta, jonka hän omasta kohdastaan hyvin tunsi. Tosin Vossin pääteos, idyllinen runoelma "Luise", jonka vaikutus tuntunee Runebergin "Hirvenhiihtäjiin" ja "Hannaan" saakka, kuvailee oikeastaan keskisäädyn — maalaisseurakunnan pappilanväen — elämää, mutta laajenee samalla yleisemmäksikin maalaiselämän kuvaukseksi. Myös suuri Goethe on pari kertaa osunut kansankuvauksen alalle, vaikka vain tilapäisesti, "Nuoren Wertherin kärsimyksissä" hän hajallisina paloina kertoo eräästä maalaisesta talonpoikaisnuorukaisesta, jonka historia yhtenäisesti käsiteltynä muodostaa todellisen "kyläkertomuksen". Samoin Goethe etevässä idyllirunoelmassaan "Hermann ja Dorothea" luo erittäin mielenkiintoisen ja todenmukaisen kuvan todellisesta maalaistytöstä, jollainen Dorothea kauttaaltaan on. Goethen ansiota on myös Heinrich Jung-Stillingin nuoruudenkuvauksen julkaiseminen, missä kuvauksessa lukija viedään keskelle kansanelämää ja Jung-Stillingin vanhasta maalaisesta isoisästä, rehdistä hiilenpolttaja Eberhardista, annetaan oivallinen luonteenkuvaus. Tämänaikuisten satunnaisten kansankuvausten joukkoon voidaan lukea myös sveitsiläisen Pestalozzin kasvatusopillinen kertomus "Lienhard ja Gertrud", jossa esiintyy erittäin havainnollinen rahvaan tunteminen ja käsittäminen.

Uutta virikettä "kansanihailulle" antoi Saksan romantikkojen innokas harrastus tutustua oman kansansa muinaisuuteen, sen satuihin ja lauluihin. Kansanrunouden keräämiseen ja julkaisemiseen, joka jo aikaisemmin oli saanut alkunsa englannissa (Ossianin laulut, Percyn balladit) ja johon saksalainen Herder oli osaltaan ollut tehokkaana innostajana, ottivat Saksan romantikot, m.m. juuri Brentano, hartaasti osaa. Ja vaikkapa saksalainen romantiikka olennaisesti luonteeltaan oli ylimyksellistä laatua ja tarkoitusperältään verrattain kaukana rahvaasta, niin se kuitenkin välillisesti, harrastaessaan oman kansansa muinaisuuden ja sen hengenaarteiden tuntemista, samalla joutui kääntämään huomion myös oman aikansa kansaan ja sen elämään. Romantikot itse teoksissaan tosin mieluummin viihtyivät ihailemansa keskiajan ja katolisuuden tai oman vallattoman ja haaveellisen mielikuvituksensa hämyisissä, epätodellisissa maailmoissa, kuin oman aikansa todellisessa elämässä ja rahvaan parissa. Jos he joskus sattumoisin ryhtyivät kuvaamaan varsinaista kansaa, niin ottivat he silloinkin aiheensa tavallisimmin entisyydestä, kuten teki esim. Heinrich oon Kleist oivallisessa novellissaan "Mikael Kohlhaas". Samoin Brentano, joka puolestaan oli saksalaisen romantiikan kaikkein perikuvallisimpia edustajia, useimmiten seurasi vallattoman ja oikullisen mielikuvituksensa kirjavia polkuja kuin luontoa ja totuutta ja oman aikansa elämää. Senpätähden hänen novellinsa "Kunnon Kasperin ja kauniin Annin historia" onkin miltei yksinäinen ilmiö hänen monivärisessä tuotannossaan ja tavallaan ainoa romanttisen suunnan tuottama kansankuvaus, jonka tapahtumat ovat tekijän omalta ajalta. Mutta niinpä se onkin kyennyt säilyttämään Brentanon nimen jälkimaailman tietoisuudessa kenties pysyvämmin kuin hänen koko muu kirjava tuotantonsa yhteensä.

Clemens Brentano oli Lombardiasta Saksaan muuttaneen frankfurtilaisen kauppiaan poika ja syntyi syysk. 8 p. 1778 Ehrenbreitsteinissä lähellä Koblenzia. Hänet määrättiin vastoin taipumuksiaan kauppiaaksi, mutta epäonnistui tällä alalla ja ryhtyi opiskelemaan. Isänsä kuoltua hän 1797 tuli Jenaan, joka tähän aikaan oli Saksan romantikkojen pesäpaikka. Täällä hän, samalla kun vietti kiihkeän "romanttista" elämää, tutustui läheisesti romanttisen suunnan johtomiehiin Schlegel-veljeksiin ja Tieckiin sekä myöhemmin Heidelbergissa oleskellessaan vastaiseen lankomieheensä Achim von Arnimiin, omaksuen heidän runoudelliset mielipiteensä. Levottomana, kiihkomielisenä romantikkona hän sittemmin vaelteli paikasta toiseen, kaupungista kaupunkiin, kirjoitellen ahkerasti sekä runoa että proosaa ja saavuttaen mainetta säihkyvällä sukkeluudellaan. V. 1818 hänessä sitten tapahtui omituinen mielenmuutos. Ollen jo alkujaan uskonnoltaan katolinen, hän nyt muuttui oikein tekopyhäksi, haaveilevaksi ja kiihkomieliseksi katolilaiseksi, kuten useat muutkin Saksan romantikot, jotka juuri katolisuudessa olivat löytävinään pelastavan runollis-uskonnollisen ihanteensa, elämän, kauneuden, runouden ja uskonnon sopusoinnun. Vv. 1818-24 hän asui Dulmenissä erään henkiä ja näkyjä näkevän nunnan Anna Katariina Emmerichin luona, kirjoitellen muistiin paksuja nidoksia mainitun nunnan ilmestyksiä ja tutkiskeluja. Kun hänen levoton henkensä ennätti kyllästyä tähänkin hommaan, hän uudelleen alkoi vaellella paikasta toiseen, kunnes vihdoin 1833 asettui Müncheniin. Hänen katolinen ahdasmielisyytensä ja romanttis-uskonnollinen mielenkiihkonsa lähenteli lopulta sairaalloisuutta ja suorastaan typeryyttä. Kuoli Aschaffenburgissa 28 p. heinäk. 1842.

Brentano on kirjoittanut suuren joukon romaaneja, kertoelmia, näytelmiä, satuja ja runoja, joiden kaikkien luettelemiseen ei tässä ole syytä. Koko hänen runoilija-olemuksensa oli täysverisen romantikon, sekä elämänvaiheiden että runoilun kannalta katsottuna. Hänellä oli mitä runsain ja vallattomin mielikuvitus, jolle ei mikään näyttänyt mahdottomalta, tavaton varasto villiä sukkeluutta, hauskaa huumoria ja yllättäviä päähänpistoja sekä syvällinen tunteenhartaus, mutta häneltä puuttui aiheittensa hallitsemis- ja muodostelukykyä sekä siihen tarvittavaa sitkeää tahdonlujuutta. Niinpä hänen useimmat teoksensa, kuten Brentano itsekin, kantavat ulkonaisen ja sisäisen rikkinäisyyden, äkkiyllätyksen ja kirjavuuden leimaa, niissä on tosirunouden kultajyviä kaikenlaisen jonkinjoutavan kaunan ja akanapaljouden seassa, mitä hurjinta sanain ilotulitusta ja karkeloleikkiä syvän ja hartaan tositunteen rinnalla. Parhaiten onnistui Brentano satujutelmissaan, joissa hänen vallaton mielikuvituksensa sai mielin määrin mellastaa ja joskus mennä aivan typerään lapsekkaisuuteen, jopa mielettömyyteen saakka, sekä pikkunovelleissa, joista "Kasperin ja Annin historia" on onnistunein. Erityinen ansionsa on Brentanolla kansanlaulujen julkaisijana, yhdessä lankonsa Achim von Arnimin kanssa hän näet vv. 1806-1808 julkaisi kolme nidosta saksalaisia kansanlauluja nimellä Des Knaben Wunderhorn (Pojan ihmetorvi), millä julkaisulla tuli olemaan peräti huomattava merkitys uudemmassa saksalaisessa laulurunoudessa.

Eräs tähän kokoelmaan otettu balladi Weltlich Recht (Maallinen oikeus) on, niin arvellaan, antanut alkuaiheen Brentanon monesti mainittuun mestarinovelliin "Kunnon Kasperin ja kauniin Annin historia" (Geschihte vom braven Kasperl und dem schönen Annerl), jonka hän kirjotti ja julkaisi Berlinissä 1817. Kuitenkin, kuten E. Aspelin (Haapkylä) teoksessaan "Kansa Saksan kertomarunoudessa 1750-1850" huomauttaa, ainoastaan novellin loppu on jossakin määrin yhtäpitävä mainitun balladin kanssa. Senpätähden lieneekin luultavaa, että balladin lisäksi Brentano on kuullut novellissa esiintyvän kertomuksen aliupseerista, joka surmasi itsensä, kun tunsi kunniansa tahratuksi, ja Schlesiassa tapahtuneesta lapsenmurhasta sekä sitten yhdistänyt nuo eri tapaukset toisiinsa taiteelliseksi kokonaisuudeksi, lisäämällä siihen omasta puolestaan tuon erinomaisesti kuvatun vanhan jäyhän talonpoikaismuorin, josta onkin tullut novellin varsinainen keskushenkilö.

Juuri tämä 88-vuotias, elämää paljon kokenut, tyyni ja alistuvainen muori, jonka kertomana suuri osa novellin sisällyksestä esiintyy, etusijassa antaa sille "kansankuvauksen" leiman, sillä itse asiassa novellin varsinainen toiminta tapahtuu kaupungissa. Hänen koko olemuksensa, esiintymisensä ja puhe- ja kertomatapansa on hyvin kansanomaista ja todenmukaista. Myös Kasperin rehti olemus kiinnittää puoleensa lukijan huomion suoran, jalomielisen ja kunniantuntoisen talonpoikaissoturin perikuvana. Samoin kauniin Annin liikuttava kohtalo, vaikkapa Anni itse esiintyykin verrattain syrjässä. Kaikki kolme edustavat silloisen saksalaisen kyläkansan parahistoa. Romantikon tuntee lukija kuitenkin helposti muutamista esitystavan omituisuuksista ja romanttisista höysteistä, joita tekijä on kertomukseensa kutonut. Niinpä tekijän eli kertojan oma "minä" esiintyy tuontuostakin lausumassa milloin arvostelevia, milloin alistuvia mietteitään elämän menosta ja suhteestaan siihen sekä sekaantumassa asiain kulkuun. Samoin paikoittainen esityksen hämäryys ja hypähtely viittaavat tekijän romanttisiin taipumuksiin. Vielä enemmän muistuttavat romantiikasta esim. pyövelin itsestään heiluva miekka, mestatun Jürgen pään vieriminen ja pikku Annin hameeseen tarttuminen sekä loppuratkaisu, jossa armahdusviestin viejänä mestauspaikalle on juuri Annin ylhäinen viettelijä; samoin tarinat ruusuista ja taalereista sekä hunnusta, jotka kaikki näyttelevät tapausten kulussa melkoista osaa.

Mutta näiden romanttisten kasvannaisten vastapainona tuo vanha, tyyneydessään suurenmoinen talonpoikaismuori yksinään jo tekee tämän pikkunovellin sangen arvokkaaksi ja mielenkiintoiseksi, sillä hänen kuvansa esiintyy lukijalle erittäin kirkkaassa ja omaperäisessä muodossa. Epäilemättä juuri hänen vuokseen kirjallisuushistorioitsijat asettavatkin "Kasperin ja Annin historian" novellistisen kertomataiteen ja samalla saksalaisen kansankuvauksen eli "kyläkertomuksen" parhaiden ja perustavaa laatua olevain saavutusten joukkoon.

O. A. K .

Oli alkukesä, satakielet olivat vasta muutamia päiviä laulelleet kaduilla ja tänään vaienneet viileäksi yöksi, jonka kaukainen ukkonen lähetti meille. Yövahti huusi juuri yhdennentoista tunnin, kun kotiin palatessani huomasin erään suuren talon ovella joukon kaikenkarvaisia kumppanuksia, jotka haisivat oluelta, koolla jonkun portailla istuvan henkilön ympärillä. Heidän osanottonsa näytti minusta niin hartaalta, että varoin jonkun onnettomuuden tapahtuneen ja lähenin joukkoa.

Portailla istui vanha talonpoikaisvaimo, joka ei näyttänyt välittävän rahtuakaan noiden hänestä niin innokkaasti huolehtivien kumppanuksien uteliaista kysymyksistä ja hyväntahtoisista ehdotuksista. Oli perin outoa, melkeinpä suurenmoista nähdä, kuinka tuo kelpo vanhus niin hyvin tiesi mitä tahtoi, että keskellä väkijoukkoa, paljaan taivaan alla, valmistautui rauhallisesti yölevolle, ikäänkuin olisi ollut aivan yksin pikku kamarissaan. Hän kietoi esiliinansa ympärilleen vaipan tavoin, veti suuren mustan vahakankaisen hattunsa syvempään silmilleen, sovitti myttynsä päänsä alle eikä vastannut yhteenkään kysymykseen.

"Hän on tullut maalta kuuden peninkulman päästä, hän ei jaksa kauemmaksi, hän ei ole selvillä kaupungista, hänellä on sukulaisia kaupungin toisessa laidassa eikä hän osaa mennä sinne."

"Minä kyllä tahtoisin opastaa häntä", sanoi eräs, "mutta tie sinne on pitkä eikä minulla ole mukanani taloni avainta. Sitäpaitsi hän ei tuntisi sitä taloa, jonne hän pyrkii."

"Mutta eihän tuo vaimo voi jäädä tähänkään virumaan", muistutti eräs vastasaapunut.

"Mutta juuri niin hän tahtoo", vastasi ensimäinen; "minä olen jo aikoja sitten sen hänelle sanonut: minä tahdoin viedä hänet kotiinsa, mutta hän puhelee ihan sekaisin, nähtävästi hän on juovuksissa."

"Minä luulen että hän on hieman höperö", toisti vastasaapunut. "Mutta tähän hänen ei missään tapauksessa sovi jäädä, sillä yö on pitkä ja viileä."

Kaiken tämän pakinan aikana oli vanhus, aivan kuin hän olisi ollut kuuro ja sokea, vallan häiriintymättä saanut valmistuksensa kuntoon, ja kun viimemainittu jälleen sanoi: "Tähän hänen ei mitenkään sovi jäädä", vastasi vanhus ihmeellisen syvällä ja vakavalla äänellä:

"Miksi minun ei sopisi jäädä tähän, eikö tämä ole herttualle kuuluva talo? Olen kahdeksanyhdeksättä vuotta vanha, ja varmaankaan ei herttua aja minua pois kynnykseltään. Kolme poikaani on kuollut hänen palveluksessaan, ja ainoa lapsenlapsenikin on jo jättänyt hyvästit elämälle. Jumala antaa sen varmasti hänelle anteeksi, ja minä en halua kuolla, ennenkuin hän on päässyt kunnialliseen hautaan."

"Kahdeksanyhdeksättä vanha ja kulkenut kuusi peninkulmaa!" sanoivat ympärillä seisovat. "Hän on väsynyt ja lapsekas, siinä iässä ihminen käy heikoksi."

"Kuulkaas, muori, te voitte tässä saada nuhan, vieläpä pahasti sairastuakin, ja ikävä teillä on tässä", virkkoi nyt eräs kumppanuksista ja kumartui hänen puoleensa.

Silloin lausui vanhus jälleen syvällä äänellään, puoleksi rukoillen, puoleksi käskien:

"Oh, jättäkää minut omaan rauhaani älkääkä olko järjettömiä, minä piittaan vähät nuhasta, minä piittaan vähät ikävästä. On jo myöhäinen aika, kahdeksanyhdeksättä olen jo vanha, aamu alkaa kohta sarastaa, silloin menen sukulaisteni luo. Kun ihminen on hurskas ja kohtalon kolhima ja osaa rukoilla, niin voi hän myös vielä hyvin viettää nuo pari tuntipahasta."

Ihmiset olivat vähitellen hävinneet paikalta, ja viimeiset, jotka vielä seisoivat siinä, kiiruhtivat myös tiehensä, koska yövahti kulki pitkin katuja ja he tahtoivat antaa hänen avata heille heidän asuntonsa. Niinpä olinkin enää yksin läsnä. Kadun hälinä hiljeni, minä kävelin mietteissäni edestakaisin edessäni olevan avoimen paikan puiden alla; tuon talonpoikaisvaimon olemus, hänen täsmällinen vakava äänensä, hänen varmuutensa elämässä, jonka hän oli nähnyt kahdeksanyhdeksättä kertaa palajavan vuodenaikoineen ja joka nyt näytti hänestä eräänlaiselta rukoushuoneen eteiseltä, olivat monella tapaa järkyttäneet minua.

Mitä ovat kaikki kärsimykset, kaikki sydämeni halut; tähdet kulkevat iäti huolettomina tietänsä, miksi etsin virkistystä ja lievitystä, ja keneltä niitä etsin ja kenen hyväksi? Voiko kaikki se, mitä täällä etsin ja rakastan ja saavutan, koskaan saattaa minua niin pitkälle, että voin yhtä levollisesti kuin tuo hurskas ja kelpo sielu viettää yöni talon kynnyksellä, kunnes aamu valkenee, ja mahdanko sitten löytää ystävän kuten hän? Ah, minä en kai ollenkaan ehdi kaupunkiin, minä vaivun, matkasta väsyksissä, hiekalle jo portin edessä ja kenties päälle päätteeksi joudun rosvojen käsiin!

Näin mietin, ja kun jälleen lehmuskujaa myöten lähenin vanhusta, kuulin hänen puoliääneen kumartunein päin rukoilevan itsekseen. Tulin merkillisen liikutetuksi, astuin hänen luokseen ja sanoin:

"Jumalan nimessä, hurskas muoriseni, rukoilkaapa hiukan minunkin puolestani!" heittäen samalla taalerin rahan hänen esiliinaansa.

Vanhus virkkoi siihen varsin levollisesti: "Tuhannen kiitosta, rakas herra, siitä että kuulit rukoukseni."

"Muori hyvä, oletteko sitten rukoillut jotakin minulta, minä en tiennyt sitä."

"Herra on hyvä ja menee nyt vain kotiinsa, rukoilee kiltisti ja paneutuu nukkumaan. Miksi herra kiertelee siinä vielä näin myöhään pitkin katuja, se ei ollenkaan sovi nuorille miehille, sillä vihollinen kulkee ympäri ja etsii, kenen hän saisi pauloihinsa. Monelle on sellainen yöjuoksu ollut turmioksi. Ketä herra etsii, Jumalaako? Hän asustaa ihmisen sydämessä, jos ihminen vain elää siveästi eikä kuljeksi kaduilla. Mutta jos herra etsii vihollista, niin se herralla jo on; siksipä onkin parasta mennä kotiin ja rukoilla, jotta pääsisi siitä irti. Hyvää yötä."

Näin sanottuaan hän aivan levollisesti kääntyi toisaanne päin ja pisti taalerin matkalaukkuunsa. Vanhuksen koko menettely teki minuun omituisen vakavan vaikutuksen, ja niinpä lausuinkin hänelle:

"Kunnon muori, te olette kyllä oikeassa, mutta juuri te itse pidätätte minua tässä; kuulin teidän rukoilevan ja tahdoin pyytää teitä ajattelemaan rukoillessanne minuakin."

"Sen olen jo tehnytkin", sanoi hän. "Kun näet äsken näin herran kävelevän tuolla lehmuskujalla, rukoilin Jumalaa antamaan herralle hyviä ajatuksia. Nyt oletkin saanut niitä, siispä on sinun parasta mennä nukkumaan."

Mutta minä istahdin hänen viereensä portaille ja tartuin hänen kuivaan käteensä sanoen:

"Suokaa minun istua tässä luonanne koko yö ja kertokaa minulle, mistä olette ja mitä etsitte täältä kaupungista. Teillä ei ole täällä mitään turvaa, teidän iässänne ollaan lähempänä Jumalaa kuin ihmisiä, maailma on muuttunut siitä kun olitte nuori."

"Sitä en ole tiennyt", vastasi vanhus; "minä olen koko elämäni ajan huomannut sen aivan yhtäläiseksi. Herra on vielä liian nuori, silloin ihmetellään kaikkea. Minulle sen sijaan on jo kaikki esiintynyt niin usein uudestaan, että katselen sitä vieläkin vain ilolla, koska Jumala tarkoittaa sillä niin hyvää. Mutta ei pidä sysätä luotaan mitään hyvää tahtoa, vaikkapa se ei olisikaan asianomaiselle suorastaan välttämätön, muutoin tuo hyvä ystävä voisi pysyä poissa, silloin kun hän jollakin toisella kertaa olisi varsin tervetullut. Herra jääköön siihen istumaan ja katsomaan, miten voi minua auttaa. Minä tahdon kertoa sinulle, mikä on ajanut minut tuon pitkän matkan takaa kaupunkiin. En olisi edes ajatellutkaan tulla jälleen tänne. Siitä on seitsemänkymmentä vuotta, kun palvelin tässä talossa, jonka kynnyksellä nyt istun. Sen jälkeen en enää ole ollut kaupungissa, miten vieriikään aika! On kuin kääntäisi vain kätensä ympäri. Kuinka usein olenkaan istunut tässä iltaisin seitsemänkymmentä vuotta sitten ja odotellut aarrettani, joka palveli kaartissa. Tässä me olemme myös lupautuneet toisillemme. Kun hän tässä — mutta hiljaa! — tuossa käy kiertovahti ohi."

Nyt hän alkoi hillityin äänin, kuten tehnevät nuoret nais- ja miespalvelijat kauniina kuudanöinä, laulaa portailla, ja minä kuuntelin hartaalla mielihyvällä, kuinka hän viritti seuraavan vanhan kauniin laulun:

Tuomiopäivä kun kerran saapi, tähtöset maahan ne putoaapi. Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen tuomio. Te saatte kulkea korkeuden tiellä, enkelit armaat istuvat siellä; Jumala saapuu voimassansa kauniilla sateenkaarellansa; myös saapuvat kavalat juutalaiset, nuo Herramme Kristuksen vainolaiset; jokainen loistaa korkea puu, ja kivetkin murskaksi musertuu. Ken teistä osaa rukoilla näin, hän tehköön sen kerran päivittäin, niin Jumala sielumme armahtaa, ja taivas meillekin aukeaa.

"Ah!" sanoi hän, "tänään on toukokuun kuudestoista, kuitenkin on kaikki yhtäläistä, aivan kuin silloinkin, heillä on ainoastaan toisenlaiset lakit eikä enää mitään kankipalmikkoja. Yhdentekevää, kunhan vain sydän on hyvä!"

Kiertovahdin päällikkö jäi seisomaan luoksemme ja aikoi juuri tiedustaa, mitä meillä näin myöhään oli siinä tekemistä, kun tunsin hänet tuttavakseni, vänrikki kreivi Grossingeriksi. Kerroin hänelle lyhyesti koko jutun, ja hän virkkoi jossakin määrin järkytettynä:

"Tässä on vanhukselle taaleri ja ruusu" — se oli hänellä kädessä — "noin vanhat rahvaanihmiset pitävät paljon kukista. Pyytäkää vanhusta huomenna sanelemaan laulunsa paperille kirjoitettavaksi ja tuokaa se minulle. Olen jo kauan halunnut tuota laulua, mutta en ole koskaan voinut saada sitä kokonaisena käsiini."

Tässä erosimme toisistamme, sillä lähellä olevan päävahdin vartiosoturi — olin näet saattanut häntä torin poikki sinne saakka — huusi: "Ken siellä?" Hän sanoi vielä minulle olevansa linnassa vahtivuorossa, minun tuli käydä siellä hänen luonansa. Palasin vanhuksen luo ja annoin hänelle sekä ruusun että taalerin.

Hän tarttui liikuttavan kiihkeästi ruusuun ja kiinnitti sen hattuunsa, samalla kuin hän hieman vienommalla äänellä ja miltei itkien virkkoi seuraavasti:

"Ruusut ja kukkaset hatussain, kun olis paljon rahoja vain, ruusut ja lemmittyni."

"Katsohan, hyvä ihminen, eikö ole oikein, että jäin tähän istumaan? Saat uskoa että kaikki on minulle yhdentekevää. Tänään on siitä seitsemänkymmentä vuotta, silloin istuin tässä ovella, olin virkku palvelustyttö ja lauloin myös laulun viimeisestä tuomiosta kuten tänäänkin, kun kiertovahti kulki ohi, ja silloin heitti eräs krenatööri ohimennessään syliini ruusun — sen lehdet ovat minulla vieläkin tallella raamatussani — se oli ensimäinen tutustumiseni miesvainajaani. Seuraavana aamuna olin kirkossa pannut ruusun rintaani, ja niinpä hän löysi minut ja asiasta tuli pian totta. Senpätähden onkin minua ilahduttanut sangen suuresti, että tänään jälleen sain ruusun. Se on merkkinä siitä, että minä pääsen hänen luokseen, ja sentähden olenkin kaikesta sydämestäni iloinen. Neljä poikaa ja yksi tytär on minulta kuollut, toissa päivänä sanoi tyttärenpoikani hyvästit elämälle — Jumala auttakoon häntä ja olkoon hänelle armollinen! — ja huomenna jättää minut toinen kelpo sielu. Mutta mitäpäs puhun huomisesta, eikös puoliyö ole jo ohitse?"

"Jumala suokoon hänelle lohtua ja lepoa niiksi neljäksi tunniksi, jotka hänellä vielä on jälellä", sanoi vanhus ja vaikeni, pannen kätensä ristiin. En voinut puhua, siinä määrin järkyttivät minua vanhuksen sanat ja koko hänen olemuksensa. Mutta kun hän oli aivan hiljaa ja upseerin antama taaleri vielä oli hänen esiliinassaan, sanoin hänelle:

"Sitä emme tahdo panna mihinkään, sen tahdomme lahjoittaa sukulaiselleni hänen viimeisessä hädässään!" vastasi hän. "Ensimäisen taalerin vien huomenna jälleen mukanani kotiin, se kuuluu tyttärenpojalleni, hän saa nauttia siitä. Niin, katsokaas, hän on aina ollut kelpo nuorukainen, ja hän piti hiukan vaaria niin ruumiistaan kuin sielustaankin! — olen rukoillut koko matkan, ei ole mahdollista, rakas Jumala ei varmaankaan salli hänen joutua perikatoon. Kaikista pojista hän oli aina siistein ja ahkerin koulussa, mutta ennen kaikkea hän oli ylen arka kunniastaan. Hänen luutnanttinsa sanoikin aina: 'Jos minun eskadroonallani on nahassaan kunniaa, niin asustaa se varmasti Finkelissä!' Hän kuului ulaaneihin. Palattuaan ensi kertaa Ranskasta hän kertoili kaikenlaisia somia juttuja, mutta aina oli niissä puhe kunniasta. Hänen isänsä ja velipuolensa kuuluivat nostoväkeen ja joutuivat usein hänen kanssaan riitaan kunniantunnosta, sillä mitä hänellä oli liiaksi, sitä ei heillä ollut tarpeeksikaan. Jumala suokoon minulle anteeksi raskaan syntini, en tahdo puhua heistä pahaa, jokaisella on kuormansa kannettavana. Mutta minun tytärvainajani, hänen äitinsä, on raatanut itsensä kuoliaaksi tuon vetelyksen vaimona, eikä sittenkään voinut saada hänen velkojaan kuitiksi. Ulaani kertoi ranskalaisista, ja kun isä ja velipuoli tahtoivat kovin halventaa heitä, sanoi ulaani: 'Isä, sitä sinä et ymmärrä, heillä on kuitenkin paljon kunniantuntoa ruumiissaan.' Silloin velipuoli rupesi luihuksi ja sanoi: 'Kuinka voit sinä lörpötellä isällesi niin paljon kunniasta? hänhän on ollut aliupseerina N——n rykmentissä, ja hänen täytyy siis paremmin ymmärtää asia kuin sinun, joka olet vain sotamies.' 'Niin', sanoi vanha Finkel, jonka sisua myös nyt alkoi kaivella, 'se minä olin, ja olen monelle röyhkeälle junkkarille antanut viisikolmatta raipaniskua. Ja jos minulla vain olisi ollut ranskalaisia komppaniassani, niin olisivat he, kaikkine kunnioineen, saaneet tuntea ne vielä paremmin.'

"Tuo puhe koski kovasti ulaaniin, ja hän sanoi: 'Tahdon kertoa teille hiukan eräästä ranskalaisesta aliupseerista, se on minusta mieluisampaa. Edellisen kuninkaan aikana piti raipparangaistus yhdellä kertaa otettaman käytäntöön Ranskan armeijassa. Sotaministerin käsky julistettiin Strassburgissa suuressa paraadissa, ja sotajoukot kuuntelivat rivissä seisoen hiljaisen suuttumuksen vallassa sen julkaisemista. Kun sitten aivan paraadin lopussa eräs sotamies teki erehdyksen, komennettiin hänen aliupseerinsa antamaan hänelle kaksitoista raipaniskua. Käsky oli ankara, ja hänen täytyi panna se toimeen. Mutta kun hän oli sen täyttänyt, niin hän otti ruoskimansa miehen kiväärin, asetti sen eteensä maata vasten ja laukaisi sen jalallaan, niin että kuula lensi hänen päänsä läpi, ja hän kaatui kuoliaana maahan. Asia kerrottiin kuninkaalle, ja käsky antaa raippoja peruutettiin heti. Kas siinä, isä, oli mies, jolla oli kunniaa ruumiissaan!' — 'Hän oli narri', sanoi veli. — 'Syö kunniasi, jos sinulla on nälkä', murisi isä.

"Silloin otti tyttärenpoikani sapelinsa ja lähti talosta sekä tuli minun majaani ja kertoi minulle kaikki ja vuodatti mitä katkerimpia kyyneliä. En voinut auttaa häntä; hänen kertomaansa tarinaa en tosin voinut kokonaan jäävätä, mutta kuitenkin sanoin hänelle aina lopuksi: 'Anna Jumalalle yksin kunnia!' Annoin hänelle vielä siunaukseni, sillä hänen lomansa loppui jo seuraavana päivänä, ja hän tahtoi vielä ratsastaa yhden peninkulman matkan sille paikkakunnalle, jossa eräs kummityttöni palveli aateliskartanossa, sillä hän piti tästä hyvin paljon ja tahtoi vastedes asettua hänen kanssaan taloksi; — varmaan he kohta pääsevätkin yhteen, jos Jumala kuulee rukoukseni. Hän on jo sanonut jäähyväisensä elämälle, kummityttöni saa hänet tänään omakseen, ja myötäjäiset minulla myös on jo koossa; häissä ei tule olemaan läsnä muita kuin minä."

Nyt vaikeni vanhus jälleen ja näytti rukoilevan. Minä mietiskelin kaikenlaista kunnian suhteen, myöskin sitä, voiko kristitty pitää tuon aliupseerin kuolemaa kauniina. Tahdoin että joku kerrankin puhuisi minulle siitä pätevästi.

Yövahdin huutaessa kello yhtä sanoi vanhus: "Nyt on minulla vielä kaksi tuntia; kas, herra on vielä siinä, miksi et mene jo nukkumaan? Huomenna et jaksa työskennellä ja saat toria mestariltasi; mikäs ammattilainen sinä oikeastaan oletkaan, mies hyvä?"

Enpä ollut oikein perillä siitä, miten selvittäisin hänelle olevani kirjailija. En myöskään voinut valehtelematta sanoa olevani oppinut. On kummallista, että saksalaista aina vähän hävettää sanoa olevansa kirjailija; alempisäätyisille ihmisille se sanotaan kaikkein vastenmielisimmin, koska näille silloin perin helposti johtuu mieliin raamatun kirjanoppineet ja fariseukset. Sana "kirjailija" ei ole siinä määrin kotiutunut meillä kuin homme de lettres ranskalaisten tietoisuudessa, jotka muutenkin ovat ammattikirjailijoita ja kirjoittavat yleensä tavanomaisten sääntöjen mukaisesti; heidän keskuudessaanhan kysytäänkin: où avez vous fait votre philosophie? missä olette opiskellut filosofiaanne? kuten ranskalainen itsekin tuntuu paljoa enemmän oppitaitoiselta ihmiseltä, mutta ei yksin tämä epäsaksalainen tapa tee kieltä niin kankeaksi lausumaan sanaa "kirjailija", kun joltakulta yhtäkkiä kysytään hänen tointansa, vaan eräänlainen sisäinen häpeä pidättää meitä, tunne, mikä valtaa jokaisen, joka käy kauppaa vapailla ja henkisillä tavaroilla, noilla taivaan välittömillä lahjoilla. Oppineiden tarvitsee sitä hävetä vähemmän kuin runoilijain, sillä he ovat tavallisesti maksaneet oppirahoja, ovat enimmälti valtion viroissa, ikäänkuin halkovat paksuja pölkkyjä tai työskentelevät kuiluissa, joissa on paljon villiä vettä pois pumputtavana. Mutta huonoimmin on niinsanotun runoilijan laita, koska hän enimmiten on suoraan koulusta päässyt karkaamaan parnassolle, mikä todellakin on kovin epäilyttävä asia ammattirunoilijaan nähden, jolle runoilu ei ole vain pelkkä sivutoimi. Hänelle voidaan hyvin helposti sanoa: hyvä herra, jokaisella ihmisellä on aivojen, sydämen, vatsan, pernan, maksan ja sen sellaisten ohella ruumiissaan myös runous, mutta sen, joka liiaksi syöttää, ravitsee tai lihottaa yhden näistä jäsenistä ja omistaa yksin sille kaiken huolenpitonsa, vieläpä oikein elinkeinomaisesti, sen täytyy hävetä koko muun olentonsa puolesta. Se, joka elää runoudesta, on kadottanut tasapainonsa, ja liian suuri hanhenmaksa, maistukoonpa kuinka hyvältä tahansa, edellyttää kuitenkin aina sairasta hanhea. Kaikkien ihmisten, jotka eivät ansaitse leipäänsä otsansa hiessä, täytyy jossakin määrin hävetä, ja samaa tuntee sekin, joka ei vielä kokonaan ole musteeseen juuttunut, kun hänen pitäisi sanoa olevansa kirjailija, niin ajattelin kaikenlaista ja mietiskelin, mitä minun tuli sanoa vanhukselle, joka hidasteluani kummastellen katseli minua ja virkkoi:

"Mitä ammattia herra harjoittaa?" minä kysyn; "miksi et tahdo sanoa minulle mitään? Jollet harjoita mitään kelvon ammattia, niin ryhdy sellaiseen vielä, siihen on yllinkyllin tilaisuutta, ethän sentään liene mikään pyöveli tai vakooja, joka tahtoo saada minut kynsiinsä. Minun puolestani herra voi olla mikä hyvänsä, kunhan sanot, kuka olet! Jos sinä päivällä näin istuisit tässä, voisin luulla, että olet vetelehtijä ja tyhjäntoimittaja, joka nojailee talojen seiniin, ettei laiskuudesta kaatuisi kumoon."

Silloin johtui mieleeni sana, joka kenties jossakin määrin voisi valaista hänen ymmärrystään.

"No sen olisit voinut sanoa hetikin", virkkoi hän. "Herra on siis kynämies, siihen kuuluu terävä pää ja sukkelat sormet ja myös hyvä sydän, muutoin asianomainen kuulee siihen kolkutettavan. Vai kirjuri herra on? Voinet siis panna minulle kokoon herttualle osotetun anomuksen, niin että se varmasti otetaan huomioon eikä unohdu virumaan monien muiden samanlaisten sekaan?"

"Anomuksen, muori hyvä, voin kyllä sepittää teille", sanoin minä, "ja tahdonpa tehdä kaikkeni, jotta siitä tulisi mahdollisimman tehokas."

"No siinäpä teet hyvin", vastasi hän; "Jumala sen sinulle palkitkoon ja antakoon sinun tulla minua vanhemmaksi ja suokoon sinulle vanhuudessasikin yhtä levollisen mielen ja yhtä kauniin yön ruusuineen ja taalereineen kuin minulle, ja myöskin ystävän, joka laatii sinulle anomuskirjan, milloin sellaista tarvitset. Mutta mene nyt kotiisi, hyvä ystävä, ja osta arkki paperia ja kirjoita anomus, minä tahdon odottaa tässä sinua vielä yhden tunnin, sitten menen kummityttöni luo; sinä voit tulla mukaan, häntä anomus myös ilahduttaa. Hänellä on varmasti hyvä sydän, mutta Jumalan tuomiot ovat ihmeelliset."

Näin sanottuaan vanhus jälleen vaikeni, taivutti päänsä ja näytti rukoilevan. Taaleri oli vielä hänen helmassaan. Hän itki.

"Muori hyväseni, mitä teiltä puuttuu, mikä teihin koskee niin, että itkette?" kysyin häneltä.

"Miksipäs en itkisi, minä itken taalerin vuoksi, minä itken anomuksen vuoksi, kaiken vuoksi itken. Mutta se ei merkitse mitään, onhan kuitenkin kaikki paljoa, paljoa paremmin maailmassa kuin me ihmiset ansaitsemmekaan, ja sapenkarvaat kyyneleet ovat vielä liiankin suloiset. Katsohan vain tuotakin kultaista kamelia tuolla ylhäällä apteekin oven päällä, miten onkaan Jumala luonut kaiken niin ihanasti ja ihmeellisesti, mutta ihminen ei tajua sitä, ja sellainen kameli mahtuu pikemmin neulansilmästä kuin rikas taivaan valtakuntaan. — Mutta mitä sinä yhä istut siinä, mene jo ostamaan arkki paperia ja laadi minulle anomuskirja."

"Muoriseni", sanoin minä, "Miten voin laatia anomuksen, jollette sano minulle, mitä siihen on kirjoitettava?"

"Pitääkö sekin sinulle sanoa?" vastasi eukko; "silloinhan siihen todella ei tarvitakaan suurta taitoa, enkä enää ihmettelekään, että häpesit nimittää itseäsi kirjuriksi, jos sinulle täytyy kaikki sanoa. Noh, tahdon tehdä voitavani. Pane siis anomukseen, että kahden rakastavan tulee saada levätä toistensa vieressä ja että eivät veisi toista heistä anatomiasaliin, jotta hänellä olisi jäsenensä koossa, koska sanotaan: 'Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen tuomio'."

Aavistin, että raskas kärsimysten taakka painoi häntä, mutta että hän vuosiensa rasittamana vain yksityisinä hetkinä tunsi siitä tuskallista liikutusta. Hän itki valittamatta, hänen sanansa olivat aina yhtä tyynet ja kylmät. Pyysin häntä vielä kerran kertomaan minulle juurta jaksaen, mikä oli aiheuttanut hänen kaupunkimatkansa, ja hän jutteli:

"Tyttärenpoikani, ulaani, josta äsken kerroin sinulle, rakasti kovin kummityttöäni, kuten jo aikaisemmin mainitsin, ja puheli kauniille Annille, kuten ihmiset nimittivät häntä hänen sileäin kasvojensa vuoksi, alituisesti kunniasta ja muistutti häntä aina huolehtimaan sekä omasta että myös hänen kunniastaan. Niinpä löikin kunnia ikäänkuin jonkin aivan erikoisen leiman tytön kasvoihin ja vaatetukseen, hän oli hienompi ja sieväkäytöksisempi kuin kaikki muut tytöt. Kaikki puki häntä paremmin, ja jos joku poika tanssissa joskus tarttui häneen hieman liian kovakätisesti tai heilautti häntä rahtusen korkeammalle kuin soiton tahtiin soveltui, niin saattoi hän luonani sitä katkerasti itkeä ja sanoi silloin aina sen olevan vastoin hänen kunniaansa. Ah, Anni oli aina omalaatuisensa tyttö; monesti, ennenkuin kukaan aavistikaan, hän molemmin käsin tarttui esiliinaansa ja riisti sen yltänsä, ikäänkuin se olisi ollut tulessa, ja sitten hän alkoi kauheasti itkeä. Mutta siihen on omat syynsä, sitä on temmottu hampailla, vihollinen ei lepää. Kunpa tuo lapsukainen ei vain aina olisi ollut niin kunnianhimoinen, vaan olisi mieluummin etsinyt rakasta Jumalaamme eikä olisi koskaan eronnut hänestä, ei suurimmassa hädässäkään, ja olisi hänen vuoksensa kestänyt häpeää ja ylenkatsetta ihmiskunniansa asemesta! Jumala olisi silloin varmasti armahtanut häntä ja tekee sen vieläkin; ah, he pääsevät varmasti yhteen, tapahtukoon Jumalan tahto!

"Ulaani oli palannut Ranskaan, hän ei ollut pitkään aikaan sieltä kirjoittanut, ja me luulimme hänen jo kuolleen ja itkimme häntä usein. Mutta hän oli maannut sairaalassa vaikeasti haavvoittuneena, ja kun hän jälleen saapui toveriensa joukkoon ja korotettiin aliupseeriksi, johtui hänelle mieleen, kuinka kaksi vuotta sitten velipuoli oli tukkinut häneltä suun sanomalla, että hän oli vain sotamies, kun isä sen sijaan oli korpraali, ja samoin tuo juttu ranskalaisesta aliupseerista, ja kuinka hän oli puhunut Annillensa niin paljon kunniasta jäähyväisiä sanoessaan. Silloin hän menetti rauhallisuutensa ja sai koti-ikävän ja sanoi ratsumestarilleen, joka tiedusti hänen vaivaansa: 'Voi, herra ratsumestari, tuntuu ihan siltä kuin minua jokin aivan kynsin hampain vetäisi kotiin.'

"Silloin he sallivat hänen ratsastaa kotiin hevosellaan, sillä hänen kaikki upseerinsa luottivat häneen. Hän sai kolmen kuukauden loman, ja hänen piti palata täydennyshevosten kera. Hän riensi niin nopeasti kuin voi, rasittamatta ratsuaan, jota hän hoiti paremmin kuin milloinkaan ennen, koska se oli uskottu hänen haltuunsa. Eräänä päivänä halutti häntä kauheasti joutua kotiin, se oli hänen äitinsä kuolinpäivän aatto, ja hänestä tuntui aina kuin äiti juoksisi hänen ratsunsa edessä ja huutaisi: Kasper, tee minulle joku kunnianosotus! — Ah, minä istuin mainittuna päivänä aivan yksin hänen äitinsä haudalla ja ajattelin siinä muun muassa, että jospa Kasper olisi luonani. Olin punonut lemmikeistä seppeleen ja ripustanut sen tuohon vajonneeseen ristiin ja suunnittelin siinä itsellenikin sijaa, ajatellen: tässä tahdon levätä ja tuossa on oleva Kasperin lepopaikka, jos Jumala suo hänelle haudan kotiseudussa, jotta olisimme kaikin kauniisti yhdessä silloin kun sanotaan: Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen tuomio! Mutta Kasper ei tullut, enkä minäkään tiennyt, että hän oli niin lähellä ja olisi kylläkin voinut tulla. Kovasti häntä haluttikin kiiruhtaa, sillä hän oli Ranskassa perin usein ajatellut tätä päivää ja oli sieltä tuonut mukanaan pienen, kauniista kultakukista tehdyn seppeleen, koristaakseen sillä äitinsä haudan, ja samoin Annille toisen seppeleen, jota tämän tuli säilyttää kunniapäiväänsä saakka."

Tässä vaikeni vanhus ja pudisti päätään; mutta kun minä toistin nuo viimeiset sanat: "jota tämän tuli säilyttää kunniapäiväänsä saakka", — jatkoi hän edelleen:

"Kenpä tietää, enkö voisikin saada rukoukseni kuulluksi, ah, jospa vain rohkenisin herättää herttuan!"

"Oi, mitäpä väliä olisi koko elämällä, jollei sillä olisi mitään loppua, mitä merkitystä elämällä, jollei se olisi ikuinen!" ja jatkoi sitten kertomustaan:

"Kasper olisi aivan hyvin vielä päivälliseksi ennättänyt kyläämme, mutta aamulla oli majatalon isäntä tallissa osottanut hänelle, että hänen hevosensa oli lyöttynyt, ja samalla sanonut: 'ystävä hyvä, se ei ole kunniaksi ratsastajalle'. Tämä oli koskenut syvälti Kasperiin, hän asetti sentähden satulan kepeästi ja koholle, teki voitavansa haavan hoitamiseksi ja jatkoi matkaansa jalkaisin, taluttaen hevostaan suitsista. Niin hän myöhään iltasella saapui eräälle myllylle, peninkulman päähän kylästämme, ja koska hän tiesi myllärin isänsä vanhaksi ystäväksi, poikkesi hän tämän luo ja otettiin vastaan kuten ainakin kaukaa tullut oikein rakas vieras. Kasper vei hevosensa talliin, pani satulan ja matkalaukkunsa erääseen nurkkaan ja meni myllärin luo tupaan. Siellä hän kyseli omaisistaan ja kuuli, että minä, vanha isoäiti, vielä elin, ja että hänen isänsä ja velipuolensa olivat terveitä ja menestyivät mainiosti; he olivat vasta eilen olleet myllyssä viljaa jauhattamassa; hänen isänsä oli ryhtynyt hevos- ja härkäkauppoihin ja onnistui niissä oikein hyvin, myöskin huolehti hän nykyisin hiukan enemmän kunniastaan eikä enää kuljeskellut niin rentustellen ympäri kyliä.

"Tästä kaikesta tuli kelpo Kasper perin iloiseksi, ja kun hän kysyi kaunista Annia, sanoi mylläri hänelle, ettei hän Annia tuntenut, mutta jos se oli sama tyttö, joka oli palvellut Rosenhofissa, niin oli hän, mikäli hän oli kuullut, muuttanut palvelukseen pääkaupunkiin, koska hän siellä muka paremmin voisi jotakin oppia ja se olisi kunniakkaampaakin; tämän hän oli vuosi sitten kuullut Rosenhofin rengiltä. Sekin ilahdutti Kasperia, joskin hänestä samalla tuntui ikävältä, ettei voisi heti nähdä tyttöä; kuitenkin hän toivoi pian tapaavansa Annin pääkaupungissa oikein hienona ja koreana, mikä olisi hänelle, aliupseerille, suureksi kunniaksi, kun he sitten sunnuntaisin kävelisivät yhdessä. Sitten hän kertoi myllärille vielä yhtä ja toista Ranskasta, he söivät ja joivat yhdessä, hän auttoi mylläriä jyvien kaatamisessa, ja sitten mylläri vei hänet yläkertaan nukkumaan ja asettui itse alhaalle muutamien jyväsäkkien päälle levolle.

"Myllyn kolina ja koti-ikävä eivät antaneet kelpo Kasperille, vaikkapa hän olikin läpeensä väsynyt, kunnollista unta. Hän oli kovin levoton ja ajatteli äitivainajaansa ja kaunista Annia ja sitä kunniaa, joka tulisi hänen osakseen, kun hän aliupseerina astuisi omaistensa eteen. Vihdoinkin hän nukahti kepeästi ja heräsi usein tuskallisten unien säikyttämänä. Hänestä tuntui monesti kuin olisi äitivainaja astunut hänen luokseen ja käsiä väännellen pyytänyt häneltä apua; sitten tuntui hänestä kuin olisi hän kuollut ja matkalla hautaan, mutta kulkisi itse jalan kuolleena haudalle ja kaunis Anni kävelisi hänen sivullaan; hän muka itkee kovasti sitä etteivät hänen toverinsa olleet häntä saattamassa, ja kun hän tulee kirkkomaalle, on hänen hautansa äidin haudan vieressä, ja Annin hauta on myös siinä, ja hän antaa Annille tuomansa seppeleen ja ripustaa äidille tuomansa seppeleen hänen haudalleen, ja sitten hän muka katsoo ympärilleen näkemättä enää ketään muuta kuin minut, ja Annia oli joku esiliinasta vetänyt hautaan, ja Kasper oli myös sitten laskeutunut hautaan ja sanonut: 'Eikö täällä ole ketään, joka osottaisi minulle viimeisen kunnian ja tahtoisi ampua minulle haudalla kuten ainakin kelpo sotilaalle', ja silloin oli hän muka vetänyt pistoolinsa ja itse ampunut itsensä haudalla.

"Laukauksesta hän kovasti säikähtäen heräsi, sillä hänestä tuntui kuin ikkunat helisisivät siitä. Hän silmäili ympärilleen tuvassa, silloin hän kuuli vielä toisenkin laukauksen pamahtavan ja kuuli melua myllystä ja huutoja sen kolinan seasta. Hän hyppäsi vuoteestaan ja tempasi sapelinsa; samassa tuokiossa lensi hänen ovensa auki ja hän näki täysikuun valossa kaksi miestä noetuin kasvoin kartut kädessä syöksyvän hänen päällensä; mutta hän ryhtyi puolustautumaan ja iski toista käsivarteen, ja niin pakenivat molemmat, teljeten samalla perästänsä oven, joka avautui ulospäin ja jossa oli ulkopuolella salpa.

"Kasper koetti turhaan tavoittaa heitä; vihdoin onnistui hänen työntää irti muudan lauta ovesta. Hän riensi aukosta portaita alas ja kuuli myllärin avunhuudon sekä löysi hänet sidottuna virumassa jyväsäkkien välissä. Kasper irroitti hänen siteensä ja riensi sitten heti talliin katsomaan ratsuaan ja matkalaukkuaan, mutta molemmat oli viety. Tuntien ankaraa tuskaa hän kiiruhti takaisin myllyyn ja valitti myllärille onnettomuuttaan, kuinka häneltä oli varastettu koko hänen omaisuutensa ja hänelle uskottu hevonen, mistä viimemainitusta seikasta hän oli erittäin pahoillaan. Mutta mylläri seisoi täysinäinen rahapussi kädessä hänen edessään, hän oli käynyt sen hakemassa ylistuvan kaapista, ja sanoi ulaanille: 'Kasper hyvä, ole tyytyväinen, minä olen sinulle kiitollisuudenvelassa omaisuuteni pelastumisesta; tätä pussia, joka oli tuolla ylhäällä tuvassa, ovat rosvot tavoittaneet, ja sinun puolustustasi saan kiittää kaikesta, minulta ei ole mitään varastettu. Ne, jotka löysivät hevosesi ja matkalaukkusi tallista, olivat varmaan varalle asetettuja vahteja, he ilmaisivat ampumalla vaaran olevan lähellä, koska luultavasti satulavarusteista tunsivat, että talossa majaili ratsumies. Minun puolestani sinulla ei ole mitään hätää, tahdon tehdä voitavani enkä sääliä rahaa, jotta saisimme hevosesi takaisin, ja jos se ei löydy, niin tahdon ostaa sinulle uuden, maksoipa se mitä tahansa.'

"Kasper nastasi: 'Mitään en ota lahjaksi, se on vastoin kunniaani, vaan jos tahdotte hätätilassa lainata minulle seitsemänkymmentä taaleria, niin saatte minulta velkakirjan; minä toimitan ne kahdessa vuodessa takaisin.' — He sopivat asiasta, ja ulaani erosi hänestä kiiruhtaakseen kotikyläänsä, jossa samalla asuu ympäristön aatelismiesten tuomari; tälle hän tahtoi ilmoittaa asian. Mylläri jäi kotiinsa odottamaan vaimoansa ja poikaansa, jotka olivat menneet häihin erääseen lähikylään. Sitten aikoi hän tulla ulaanin perästä tekemään omasta puolestaan oikeudelle ilmoituksensa.

"Voit kuvitella mielessäsi, rakas herra kirjuri, kuinka surullisena Kasper-raukka riensi kyläämme kohti, jalan ja köyhänä, sen sijaan että hän oli tahtonut ylpeästi ratsastaa sinne. Yksikuudetta taaleria, jotka hän oli saanut saaliikseen, hänen aliupseerinvaltakirjansa, hänen lomalippunsa ja seppeleet, jotka hänellä oli mukanaan äitinsä hautaa ja kaunista Annia varten, oli häneltä varastettu. Hän oli aivan epätoivoisella mielellä, ja niin saapui hän kello yhden aikaan yöllä kotikyläänsä ja kolkutti heti tuomarin ovelle, jonka talo on ensimäisenä kylän laidassa. Hän pääsi sisään ja ilmoitti asiansa ja luetteli, mitä kaikkea häneltä oli ryöstetty. Tuomari käski hänen heti mennä isänsä luo, tämä kun oli kylässä ainoa talonpoika, jolla oli hevosia, ja sitten tämän ynnä velipuolensa kanssa lähteä ratsain tiedustelemaan ympäri seutua, jotta siten mahdollisesti osuisivat rosvojen jäljille; sill'aikaa hän lähettäisi toisia miehiä jalan liikkeelle ja kuulustelisi mylläriltä, kun tämä ehtisi perille, lähempiä asianhaaroja.

"Kasper lähti nyt tuomarin luota isänsä taloa kohti. Kun hänen kuitenkin täytyi kulkea minun majani ohi ja kuuli ikkunasta minun laulavan hengellistä laulua, koska en saanut unta ajatellessani hänen äitivainajaansa, niin kolkutti hän ja sanoi: 'Kiitetty olkoon Jeesus Kristus, rakas isoäiti, Kasper on täällä!' Ah, kuinka nuo sanat kävivät luihini ja ytimiini, minä syöksyin ikkunaan, avasin sen ja suutelin ja puristin häntä loputtomin kyynelin. Hän kertoi minulle kiireesti onnettomuutensa ja sanoi, millaisen tehtävän hän oli tuomarilta saanut isälleen; hänen täytyi sentähden heti mennä ajamaan varkaita takaa, sillä hänen kunniansa riippui hänen hevosensa takaisinsaamisesta.

"En tiedä miten tuo sana kunnia viilsi läpi kaikkien jäsenteni, sillä tiesin ankaran tuomion odottavan häntä. 'Tee velvollisuutesi ja anna Jumalalle yksin kunnia', sanoin minä; ja hän riensi luotani Finkelin taloon, joka sijaitsee kylän toisessa päässä. Hänen poistuttuaan vaivuin polvilleni ja rukoilin Jumalaa ottamaan hänet armollisesti suojaansa, ah, rukoilin sellaisessa tuskassa, jollaista en ole koskaan tuntenut, ja toistelin sen ohessa yhä: 'Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi niin taivaassa kuin maan päällä.'

"Kasper kiiruhti isänsä luo kauheassa tuskassa. Hän nousi takaapäin puutarhanaidan yli, hän kuuli kolinaa, hän kuuli hirnumista tallista, se tunki läpi hänen sielunsa. Hän seisoi hiljaa, hän näki kuutamossa kahden miehen pesevän itseänsä, häneltä oli sydän pakahtua. Toinen heistä sanoi: 'Tuo kirottu kappale ei mene alas'. Silloin sanoi toinen: 'Tule ensin talliin lyömään hevoselta häntä poikki ja leikkaamaan sen harja pois. Oletkohan haudannut matkalaukun tarpeeksi syvälle lannan alle?' 'Kyllä', sanoi toinen. Sitten he menivät talliin, ja Kasper, raivoisana tuskasta, karkasi esiin, sulki tallin oven heidän jälkeensä ja karjaisi: 'Herttuan nimessä, antautukaa! Ken vastustaa, sen ammun kuoliaaksi!'

"Ah, näin oli hän hevosensa rosvoina vanginnut isänsä ja veljensä. 'Kunniani, kunniani on mennyttä!' huusi hän, 'minä olen kunniattoman varkaan poika!' — Kun tallissa olijat kuulivat nämä sanat, kauhistuivat he kovasti ja huusivat: 'Kasper, rakas Kasper, Jumalan tähden, älä saata meitä turmioon. Kasper, sinä saat kaikki takaisin, autuaan äitivainajasi tähden, jonka kuolinpäivä on tänään, armahda isääsi ja veljeäsi!'

"Mutta Kasper oli aivan kuin suunniltaan, hän huusi vain yhä: 'kunniani, velvollisuuteni!' — ja kun miehet nyt tahtoivat väkivoimalla murtaa oven ja tehdä aukon saviseinään, ampui hän ilmaan pistoolilla ja huusi: 'Apua, apua, varkaita, apua!' Tuomarin herättämät talonpojat, jotka jo lähenivät neuvotellakseen niistä eri teistä, joita pitkin he aikoivat ajaa myllyyn murtautuneita takaa, hyökkäsivät laukauksen ja huudon kuultuaan taloon. Vanha Finkel rukoili yhä poikaansa avaamaan hänelle oven, mutta tämä sanoi: 'Minä olen sotilas ja minun täytyy noudattaa oikeutta.' Samalla tulivat paikalle tuomari ja talonpojat. Kasper sanoi: 'Jumalan laupeuden nimessä, herra tuomari, isäni ja veljeni ovat juuri nuo samaiset varkaat, oi, jospa en olisi koskaan syntynytkään! Täällä tallissa olen vanginnut heidät, matkalaukkuni on haudattu sinne lantaan'. Silloin hyökkäsivät talonpojat talliin ja sitoivat köysiin vanhan Finkelin ja hänen poikansa ja laahasivat heidät tupaan. Kasper taas kaivoi reppunsa esiin ja otti siitä ulos nuo kaksi seppelettä, mutta ei mennyt tupaan, vaan lähti kirkkotarhaan äitinsä haudalle.

"Päivä oli valjennut: minä olin ollut niityllä ja punonut itselleni ja Kasperille kaksi seppelettä lemmikin kukista; minä ajattelin: hän koristaa sitten yhdessä minun kanssani äitinsä haudan, kunhan ehtii palata ratsastusmatkaltaan. Silloin kuulin kaikenlaista outoa hälinää kylästä, ja koska en siedä melua, vaan olen mieluimmin yksin, niin kiersin kylän ympäri kirkkomaalle. Silloin kuului laukaus, näin savun pelmahtavan korkealle, riensin kirkkomaalle, — oi, rakas Vapahtaja, ole hänelle armollinen! Kasper virui kuolleena äitinsä haudalla, hän oli ampunut kuulan rintaansa, johon hän oli nappiin kiinnittänyt kauniille Annille tuomansa seppeleen, — tämän seppeleen keskitse hän oli ampunut sydämeensä. Äidille tuomansa seppeleen hän oli jo kiinnittänyt ristiin.

"Luulin maan tämän nähdessäni aukenevan allani, syöksyin häneen syliksi ja huusin yhtämittaa: 'Kasper, oi sinua onnetonta ihmistä, mitä oletkaan tehnyt? Ah, kuka on jo kertonut sinulle kurjuutesi, oi, miksi laskin sinut luotani, ennenkuin olin puhunut sinulle kaikki! Jumalani, mitä tulevatkaan isäparkasi ja veljesi sanomaan, kun tapaavat sinut näin!' — En näet tiennyt hänen juuri näiden takia tuhonneen itseänsä, luulin siihen olevan vallan toiset syyt. Silloin tuli vielä pahempaa: tuomari ja talonpojat toivat vanhan Finkelin ja hänen poikansa köytettyinä. Tuska tukahdutti ääneni kurkkuun, en voinut lausua sanaakaan; tuomari kysyi minulta, olinko nähnyt lapsenlastani. Näytin missä hän lepäsi, hän astui luo, hän näet luuli Kasperin itkevän haudalla, hän pudisteli häntä, silloin hän huomasi veren purskahtavan esiin. 'Jeesus Maaria!' huudahti hän, 'Kasper on surmannut itsensä'. — Silloin katselivat molemmat vangitut toisiaan kauhuissaan; Kasperin ruumis nostettiin maasta ja kannettiin heidän kerallaan tuomarin taloon; koko kylä kaikui voivotuksista, talonpoikaisvaimot veivät minut sinne heidän perästään. Ah, se oli varmaan kauhein matka koko elämässäni!"

"Muori hyväseni, kärsimyksenne on hirveä, mutta Jumala rakastaa teitä myös suuresti; ne, joita hän ankarimmin kurittaa, ovat hänen rakkaimpia lapsiaan. Sanokaapas nyt minulle, kelpo muoriseni, mikä on saattanut teidät kulkemaan tuon pitkän matkan tänne ja mitä asiaa koskee anomuksenne."

"No sen voit kyllä hyvin aavistaa", jatkoi hän aivan levollisesti, "se koskee kunniallisen haudan saamista Kasperille ja kauniille Annille, jolle minä tuon mukanani hänen kunniapäiväkseen tarkoitetun seppeleen; se on läpeensä Kasperin veren tahraama, — katsohan tänne."

Nyt otti hän mytystään pienen kiillekultaisen seppeleen ja näytti sitä minulle; saatoin sarastavan päivän valossa nähdä, että se oli ruudin mustaama ja veren tahrima. Olin aivan järkytettynä tuon kelpo vanhuksen onnettomuudesta, ja se mielensuuruus ja lujuus, jolla hän sen kantoi, täytti minut kunnioituksella.

"Voi, muori kulta", sanoin, "kuinka mahtanette voida ilmoittaa Anni-raukalle hänen surkeutensa, niin ettei hän heti pelästyksestä vaivu kuoliaana maahan, ja mikä kunniapäivä se sitten oikeastaan on, jota varten te tuotte Annille tuon surullisen seppeleen?"

"Mies hyvä", sanoi hän, "tule vain mukaan, voit saattaa minua hänen luokseen, en voi kuitenkaan kulkea nopeasti, niin tapaamme hänet vielä juuri oikeaan aikaan. Tahdon sitten matkan varrella kertoa sinulle kaikki."

Nyt hän nousi ja rukoili aamusiunauksensa aivan levollisesti ja järjesteli pukunsa ja ripusti sitten myttynsä minun käsivarteeni. Kello oli kaksi aamusella, päivä sarasti, ja niin vaelsimme yhdessä hiljaisia katuja pitkin.

"Katsohan", kertoi vanhus edelleen, "kun Finkel poikineen oli vangittu, täytyi minun mennä tuomarin luo oikeuspaikalle; kuollut Kasper asetettiin pöydälle ja kannettiin sisälle ulaanivaipallaan peitettynä, ja nyt piti minun kertoa tuomarille kaikki, mitä tiesin hänestä ja mitä hän aamulla oli puhunut minulle ikkunasta. Sen kaiken hän kirjoitti muistiin edessään olevalle paperille; sitten hän tarkasti Kasperilta löydetyn muistikirjan; siinä oli kaikenlaisia laskuja, joitakin kertomuksia kunniasta, myöskin tuon ranskalaisen aliupseerin juttu, ja sen takasivulle oli kirjoitettu jotakin lyijykynällä."

Nyt antoi vanhus minulle tuon muistikirjan, ja minä luin siitä onnettoman Kasperin viimeiset sanat: "Myös minä en voi elää häpeäni jälkeen; isäni ja veljeni ovat varkaita, he ovat varastaneet minulta itseltäni. Sydämeni pakahtui, mutta minun täytyi vangita heidät ja jättää heidät oikeuden käsiin, sillä minä olen ruhtinaani sotilas, ja kunniani ei salli minun osottaa mitään sääliväisyyttä. Olen kunnian vuoksi jättänyt isäni ja veljeni alttiiksi kostolle; ah! rukoilkoon jokainen puolestani, että minulle suotaisiin tähän, missä olen kaatunut, kunniallinen hauta äitini viereen. Se seppele, jonka läpi ammuin itseni, pitää isoäidin lähettää kauniille Annille ja tervehtää häntä minulta; ah! hänen kohtalonsa koskee kipeästi sisimpääni, mutta hän ei saa tulla varkaan pojan vaimoksi, sillä hän on aina ollut sangen arka kunniastaan. Armas kaunis Anniseni, ethän vallan pahasti kauhistune minun tähteni, tyydy osaasi, ja jos jolloinkin olit edes rahtusen hyvä minulle, niin älä puhu pahaa minusta. Enhän mahda mitään häpeälleni! Olin nähnyt niin paljon vaivaa pysyäkseni koko elämäni kunnian tiellä, olin jo aliupseeri ja paraassa maineessa eskadroonani kesken, olisin varmasti kerran päässyt upseeriksi, ja sinua, Anniseni, en olisi sittenkään hylännyt, enkä olisi kosinut ketään ylhäisempää — mutta varkaan poika, jonka itsensä täytyy kunnian vuoksi vangita ja jättää tuomittavaksi oma isänsä, ei voi elää häpeänsä jälkeen. Anniseni, armas Anniseni, ota kuitenkin seppele, olen ollut sinulle aina uskollinen, ja niin olkoon Jumala minulle armollinen! Annan sinulle nyt vapautesi takaisin, mutta osota minulle se kunnia, ettet mene naimisiin kenenkään kanssa, joka saattaisi olla minua huonompi; ja jos voit, niin rukoile puolestani, että saisin kunniallisen haudan äitini viereen, ja jos sinä joutuisit kuolemaan täällä meidän paikkakunnalla, niin anna sinäkin haudata itsesi meidän viereemme; hyvä isoäiti tulee myös kerran luoksemme, ja niin olemme sitten kaikki yhdessä, minulla on matkalaukussani viisikymmentä taaleria, ne on pantava kasvamaan korkoa sinun ensimäisen lapsesi hyväksi. Hopeisen kelloni saakoon herra pastori, jos saan kunniallisen hautauksen. Hevoseni, univormuni ja aseeni kuuluvat herttualle, tämä muistikirjani kuuluu sinulle. Hyvästi, kallis sydänkäpyseni, hyvästi, rakas isoäiti, rukoilkaa puolestani ja voikaa kaikki hyvin — Jumala armahtakoon minua — ah, epätoivoni on suuri!"

En voinut ilman katkeria kyyneliä lukea näitä varmasti jalon onnettoman ihmisen viimeisiä sanoja.

"Kasperin on täytynyt olla varsin hyvä ihminen, muori kulta", sanoin vanhukselle, joka sanani kuultuaan pysähtyi ja puristi kättäni ja sanoi syvästi liikutetuin äänin:

"Todella, hän oli maailman paras ihminen. Mutta noita viimeisiä epätoivon sanoja hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa, ne vievät häneltä kunniallisen haudan, ne vievät hänet anatomiasaliin. Voi, kirjuri kulta, kunpa voisit auttaa siinä asiassa."

"Miten niin, muori kulta?" kysyin minä, "Miten nuo Kasperin viimeiset sanat voivat siihen vaikuttaa?"

"Kyllä varmaan", vastasi hän, "tuomari on itse sen minulle sanonut. On tullut käsky kaikille oikeusistuimille, että vain ne, jotka synkkämielisyydestä ovat surmanneet itsensä, saavat kunniallisen hautauksen. Mutta kaikki ne, jotka epätoivosta ovat itsensä lopettaneet, on vietävä anatomiasaliin, ja tuomari on sanonut minulle, että hänen täytyy lähettää Kasper, koska hän on itse tunnustanut epätoivonsa, leikkelysaliin."

"Sepä on kummallinen laki", sanoin minä, "sillä voitaisiinhan jokaisen itsemurhaajan suhteen panna toimeen tutkimus siitä, onko hän toiminut synkkämielisyyden vai epätoivon vallassa, mikä voisi kestää niin kauan, että tuomari ja asianajajat itse vaipuisivat sentakia synkkämielisyyteen ja epätoivoon ja joutuisivat anatomiasaliin. Mutta ollos hyvässä turvassa, muori kulta, herttuamme on niin hyvä herra, että hän kuultuaan asian juurta jaksaen varmasti suo Kasper-raukalle leposijan äidin viereen."

"Jumala sen suokoon!" vastasi vanhus; "katsohan nyt, hyvä mies, kun tuomari oli pannut kaiken paperille, antoi hän minulle muistikirjan ja kauniille Annille varatun seppeleen, ja niin olen eilisestä saakka juossut tänne, jotta voisin antaa hänelle hänen kunniapäivänään lohdutusta vielä hänen viime tiellään. Kasper on kuollut oikeaan aikaan, sillä jos hän olisi tiennyt kaikki, olisi hän surusta tullut hulluksi."

"Miten on sitten tuon kauniin Annin laita?" kysyin vanhukselta. "Milloin sanotte hänellä olevan jälellä vain muutamia hetkiä, milloin taas puhutte hänen kunniapäivästään ja siitä että hän saa lohtua teidän surullisesta sanomastanne. Sanokaa minulle toki kaikki suoraan, tahtooko hän viettää häitä jonkun toisen kanssa, onko hän kuollut vai sairas? Minun täytyy tietää kaikki, jotta voin panna sen anomuskirjaan."

"Ah, kirjuri hyvä, asia on nyt niin, Jumalan tahto tapahtukoon! Katsos, kun Kasper tuli, en ollut sittenkään oikein iloinen; ja kun Kasper lopetti elämänsä, en ollut sittenkään oikein surullinen; en olisi mitenkään voinut enää elää sen jälkeen, jollei Jumala olisi armahtanut minua vielä suuremmalla kärsimyksellä, niin, sanon sinulle, että sydämeni suojaksi oli asetettu kivi, ikäänkuin jäänmurtaja, ja kaikki tuskat, jotka pohjajään tavoin syöksyivät minua vastaan ja olisivat varmasti puhkaisseet sydämeni, ne musertuivat tähän kiveen ja ajelehtivat kylmästi ohi. Tahdon kertoa sinulle jotakin; se on surullinen juttu.

"Kun kummityttöni, kaunis Anni, kadotti äitinsä, joka oli minun serkkuni ja asui seitsemän peninkulman päässä meiltä, olin tuon sairaan vaimon luona. Hän oli köyhän talonpojan leski ja oli nuoruudessaan rakastanut erästä jääkäriä, mutta hylännyt hänet hänen rajun elämänsä vuoksi. Jääkäri oli lopulta joutunut sellaiseen kurjuuteen, että hän murhasta kuolemaan tuomittuna istui vankeudessa. Sen kuuli serkkuni sairasvuoteellaan, ja se koski häneen niin kipeästi, että hänen tilansa huononi päivä päivältä, ja vihdoin hän kuolinhetkellään, jättäessään armaan kauniin Annin kummityttönäni minun huostaani ja ottaessaan minulta jäähyväiset, sanoi minulle: 'Rakas Anna Margareeta, kun kuljet sen pikkukaupungin läpi, jossa Jürge istuu vangittuna, niin ilmoita hänelle vanginvartijan kautta minun kuolinvuoteellani pyytäneen häntä kääntymään Jumalan puoleen ja rukoilleen hartaasti hänen puolestaan viimeisellä hetkelläni ja tervehtivän häntä ystävällisesti.' — Kohta näin sanottuaan kuoli tuo hyvä serkku, ja kun hänet oli haudattu, otin pienen Annin, joka silloin oli kolmivuotias, käsivarrelleni ja lähdin hänen kanssaan kotia kohti.

"Sen pikkukaupungin laidassa, jonka läpi matkani piti, kuljin teloituspaikan ohi, ja koska teloittaja oli tunnettu eläinlääkärinä, tarvitsi minun ostaa häneltä jotakin rohtoa kylävoudillemme. Astuin tupaan ja sanoin mestarille, mitä tahdoin, ja hän pyysi minua seuraamaan mukanaan aittaan, jossa hänen yrttinsä olivat säilössä, auttamaan häntä niiden etsimisessä. Jätin Annin tupaan ja seurasin häntä. Palatessamme tupaan seisoi Anni erään pienen, seinään kiinnitetyn kaapin ääressä ja puhui: 'Isoäiti, siellä sisällä on hiiri, kuulkaas, kuinka se rapisee, siellä sisällä on hiiri!'

"Kuultuaan lapsen sanovan näin mestari muuttui sangen vakavaksi kasvoiltaan, tempasi kaapin auki ja virkkoi: 'Jumala olkoon meille armollinen!' sillä hän näki mestausmiekkansa, joka riippui kaapissa yksinään naulassa, heiluvan sinne tänne. Hän otti miekan alas ja minua kauhistutti. — 'Vaimo kulta', sanoi hän, 'jos te rakastatte pientä, armasta Annianne, niin älkää pelästykö, jos minä miekallani hiukan naarmutan ihoa hänen kaulansa ympäriltä, sillä miekka on heilunut hänen edessään, se on vaatinut hänen vertansa, ja jollen minä sillä naarmuta hänen kaulaansa, niin uhkaa lasta elämässä suuri onnettomuus.' — Samassa hän tarttui lapseen, joka alkoi parkua kamalasti; minä huusin myös ja tempasin Annin pois. Samalla astui kaupungin pormestari sisään, hän tuli metsästämästä ja tahtoi tuoda teloittajalle kipeän koiransa parannettavaksi. Hän kysyi parkumisen syytä, ja Anni huusi: 'Hän tahtoo tappaa minut!' Minä olin suunniltani kauhistuksesta. Teloittaja kertoi tapauksen pormestarille. Tämä moitti hänen taikauskoansa, kuten hän sitä nimitti, kiivaasti ja ankarin uhkauksin, mutta teloittaja kuunteli sitä vallan levollisesti ja sanoi: 'Niin ovat isäni uskoneet ja niin uskon minäkin.'

"Silloin sanoi pormestari: 'Mestari Frans, jos uskotte miekkanne liikkuneen, koska täten ilmoitan teille, että teidän tulee huomenna varhain kello kuuden aikana katkaista jääkäri Jürgen kaula, niin tahdon sen vielä antaa teille anteeksi; mutta se että tahdotte siitä päättää jotakin tämän armaan lapsen suhteen, on järjetöntä ja hullua; sehän voisi saattaa ihmisen vallan epätoivoon, jos hänelle myöhemmin hänen vanhuudessaan sanottaisiin, että sellaista oli tapahtunut hänelle hänen nuoruudessaan. Ei pidä johtaa ketään ihmistä kiusaukseen.' — 'Mutta ei myöskään minkään teloittajan miekkaa', sanoi mestari Frans itsekseen ja ripusti miekkansa jälleen kaappiin. Nyt pormestari suuteli Annia ja antoi hänelle jahtilaukustaan sämpylän, ja kun hän sitten oli kysynyt minulta, kuka olin, mistä tulin ja minne olin menossa, ja minä olin kertonut hänelle serkkuni kuoleman ja jääkäri Jürgelle vietävän viestini, sanoi hän minulle: 'Te saatte sen itse toimittaa perille, tahdon itse viedä teidät hänen luokseen; hänellä on kova sydän, kenties tuon hyvän kuolevan muisto hellyttää häntä hänen viime hetkinään'. — Nyt otti tuo hyvä herra minut ja Annin vaunuihinsa, jotka odottivat portilla, ja ajoi meidän kanssamme kaupunkiin.

"Hän käski minun mennä keittäjättärensä luo. Siellä saimme hyvää ruokaa, ja iltapäivällä hän lähti kanssani tuon syntisparan luo. Kun minä sitten kerroin hälle serkkuni viimeiset sanat, alkoi hän katkerasti itkeä ja huusi: 'Ah, Jumalani! jos hän olisi tullut vaimokseni, en ikinä olisi joutunut näin pitkälle.' Sitten hän anoi, että pyydettäisiin herra pastoria vielä kerran tulemaan hänen luoksensa, hän tahtoisi rukoilla tämän kanssa. Pormestari lupasi sen hänelle ja ylisti häntä hänen mielenmuutoksestaan ja kysyi häneltä, olisiko hänellä ennen kuolemaansa kenties jotakin toivomusta, jonka hän voisi täyttää. Silloin sanoi jääkäri Jürge: 'Ah, pyytäkää tätä vanhaa hyvää vaimoa olemaan huomenna serkkuvainajansa pikkutytön kera läsnä minun teloituksessani; se vahvistaisi minun sydäntäni viime hetkelläni.' Pormestari pyysikin sitä minulta, ja niin kammottavaa kuin se minusta olikin, en voinut sitä kieltää tuolta kurjalta ja viheliäiseltä ihmiseltä, minun täytyi kättä antaen luvata se hänelle juhlallisesti, ja hän vaipui itkien oljillensa. Pormestari lähti sitten kanssani ystävänsä pastorin luo, jolle minun vielä kerran täytyi kertoa kaikki, ennenkuin hän lähti vankilaan.

"Yö täytyi minun lapsen kera nukkua pormestarin talossa, ja seuraavana aamuna lähdin raskain mielin jääkäri Jürgen mestauspaikalle. Seisoin piirissä pormestarin vieressä ja näin miten hän taittoi sauvan; nyt piti jääkäri Jürge vielä kauniin puheen, ja kaikki ihmiset itkivät, ja hän katseli perin liikutettuna minua ja pikku Annia, joka seisoi edessäni, ja sitten hän suuteli mestari Fransia, pastori rukoili hänen kanssaan, hänen silmänsä sidottiin ja hän polvistui. Nyt antoi mestaaja hänelle kuoliniskun. 'Jeesus, Maaria, Joosef!' parkaisin minä, sillä Jürgen pää kimposi Annia kohti ja tarttui hampaillaan kiinni lapsen mekkoon, mistä Anni alkoi kauheasti parkua. Riistin esiliinan yltäni ja heitin sen tuon hirveän pään yli, kunnes mestari Frans ennätti hätään ja tempasi sen irti, virkkaen: 'Muori, muori, mitä sanoinkaan tänä aamuna; minä tunnen miekkani, se on elävä!'

"Minä olin vaipunut kauhusta maahan, Anni parkui hirveästi. Pormestari oli perin tyrmistynyt ja antoi minun lapsen kera mennä hänen taloonsa. Siellä hänen vaimonsa lahjoitti minulle ja lapselle toiset vaatteet, ja päivällisen jälkeen lahjoitti pormestari meille rahaakin, samoin useat muutkin kaupunkilaiset, jotka tahtoivat nähdä Annia, niin että minä sain hänelle kokoon kaksikymmentä taaleria ja paljon vaatteita. Iltasella tuli taloon pastori ja puhui minulle kauan siitä, että kasvattaisin Annia vain oikein hyvin jumalanpelossa, enkä välittäisi mitään kaikista noista surullisista enteistä; ne muka olivat pelkästään saatanan pauloja, joita piti halveksia. Sitten hän lahjoitti minulle Annia varten kauniin raamatunkin, joka hänellä on vieläkin, ja sitten tuo hyvä pormestari seuraavana aamuna antoi meidän vielä ajaa kolmen peninkulman matkan kotiin. Oi, hyvä Jumala, ja kaikki on kuitenkin käynyt toteen", sanoi vanhus ja vaikeni.

"Jumalan nimessä, muoriseni", huudahdin, "Mitä sitten on tapahtunut
Anni-rukalle, — eikö asiaa voida mitenkään auttaa?"

"Nuo hampaat ovat hänet temmanneet siihen", sanoi vanhus, "tänään hänet mestataan, mutta hän on tehnyt sen epätoivossaan; — kunnia, kunnia oli hänellä mielessä; hän joutui häpeään kunnianhimon vuoksi, eräs ylhäinen mies vietteli hänet ja jätti hänet sitten niine hyvinensä; hän tukehdutti lapsensa samaan esiliinaan, jonka silloin heitin jääkäri Jürgen pään peitteeksi ja jonka hän salaa varasti minulta. Ah, nuo hampaat ovat temmanneet hänet siihen, hän on tehnyt sen mielenhäiriössä. Viettelijä oli luvannut naida hänet ja sanonut Kasperin jääneen Ranskaan. Silloin hän joutui epätoivoon, teki tihutyönsä ja itse ilmoittautui oikeudelle. Kello neljän aikaan hänet mestataan. Hän kirjoitti minulle, että vielä tulisin hänen luoksensa; minä tahdon tehdä sen nyt ja viedä hänelle Kasper-raukan seppeleen ja tervehdyksen ja sen ruusun, jonka sain tänään yöllä; se lohduttaa häntä. Ah, rakas kirjuri, jospa vain voisit anomuskirjalla saada aikaan sen, että Annin ruumis samoinkuin Kasperinkin saataisiin haudata meidän kirkkomaahamme."

"Kaikkeni, kaikkeni tahdon koettaa", huudahdin. "Heti tahdon rientää linnaan; ystäväni, joka antoi sinulle ruusun, on siellä vahdissa; hän kyllä herättää herttuan, minä tahdon polvistua hänen vuoteensa ääreen ja pyytää häneltä armoa Annille."

"Armoako?" sanoi vanhus kylmästi. "Hampain on hänet vedetty siihen; kuulehan, rakas ystävä, oikeus on parempi kuin armo; mitä auttaa kaikki armo maan päällä, meidän täytyy kuitenkin kaikkien astua tuomiolle:

"Näetkös, hän ei tahdo mitään armoa; sitä on tarjottu hänelle, jos hän tahtoisi ilmaista lapsensa isän, mutta Anni on sanonut: 'Olen surmannut hänen lapsensa ja tahdon kuolla enkä tehdä häntä onnettomaksi; minun täytyy kärsiä rangaistukseni, jotta pääsisin lapseni luo, mutta voi tuottaa hänelle turmion, jos mainitsen hänen nimensä.' Sentähden hänet tuomittiin mestattavaksi. Mene herttuan luo ja pyydä häneltä Kasperille ja Annille kunniallista hautaa. Mene heti, sillä näetkös: tuolla menee herra pastori vankilaan, minä tahdon puhutella häntä ottamaan minut mukaansa kauniin Annin luo. Jos kiiruhdat, niin voit ehkä vielä tuoda meille tuolla ulkona mestauspaikalla lohdutukseksi tiedon, että Kasper ja Anni saavat kunniallisen haudan."

Näin puhellessamme olimme kohdanneet papin; vanhus kertoi hänelle suhteensa vangittuun, ja hän otti eukon ystävällisesti mukaansa vankilaan. Minä taas riensin niin nopeasti kuin ikinä jaksoin linnaan, ja minuun teki lohdullisen vaikutuksen, ollen ikäänkuin toivon merkkinä, kun kreivi Grossingerin talon ohitse syöksyessäni kuulin puutarhahuoneen avonaisesta ikkunasta herttaisen äänen laulavan luutun säestyksellä:

Lemmestä Armo haastoi, mut valvoo Kunnia ja haastajalle toivoo hyv'yötä harrasta. Ja Armo hunnun ottaa, kun Lempi ruusut suo; niin rakas Kunnialle on Armo-sulho tuo.

Oi, minulla oli enemmänkin hyviä enteitä! Sata askelta kauempana löysin valkean hunnun virumassa kadulla; nostin sen maasta, se oli täynnä tuoksuvia ruusuja. Pidin sitä kädessäni ja juoksin edelleen ajatellen: ah, Jumalani, se merkitsee armoa! Kääntyessäni kulmauksen ympäri näin erään miehen, joka verhoutui vaippaansa minun rientäessäni ohitse hänen editseen ja käänsi minulle kiivaasti selkänsä, pysyäkseen tuntematonna. Hänen ei olisi tarvinnut tehdä niin, sillä minä en nähnyt enkä kuullut sisimmässäni muuta kuin: armoa, armoa! ja syöksyin ristikkoportista linnanpihalle. Jumalan kiitos, vänrikki, kreivi Grossinger, joka käveli edestakaisin kukkivien kastanjapuiden alla vahdin edessä, tuli jo minua vastaan.

"Rakas kreivi", sanoin rajusti, "teidän täytyy heti viedä minut herttuan luo, heti paikalla, tai kaikki on myöhäistä, kaikki on hukassa!"

"Mitä johtuukaan mieleenne tällä oudolla hetkellä? Se ei käy mitenkään päinsä, tulkaa paraatiin, silloin tahdon esitellä teidät."

Maa poltti jalkojeni alla. "Nyt tai ei koskaan!" huudahdin; "sen täytyy tapahtua, se koskee ihmishenkeä!"

"Se ei käy nyt päinsä", vastasi Grossinger terävästi ja torjuvasti, "se koskee kunniaani, minua on kielletty tänä yönä ilmoittamasta ketään."

Sana kunnia saattoi minut epätoivoon. Ajattelin Kasperin kunniaa, Annin kunniaa, ja sanoin:

"Kirottu kunnia, juuri hankkiakseni enää viimeisen avun, minkä mokoma kunnia on jättänyt jälelle, minun täytyy päästä herttuan luo. Teidän täytyy ilmoittaa minut, tai muutoin huudan ääneen herttuaa."

"Jos te teette sen", sanoi Grossinger kiivaasti, "niin jätän teidät vahdin käsiin. Te olette haaveilija, te ette tunne mitään olosuhteita."

"Oi, kyllä minä tunnen olosuhteita, hirveitä olosuhteita! Minun täytyy päästä herttuan puheille; joka minutti on korvaamaton", intin minä; "jollette tahdo ilmoittaa minua heti, niin riennän yksin hänen luokseen."

Näin sanoen tahdoin kiiruhtaa portaille, jotka johtivat ylös herttuan huoneihin, kun samassa huomasin tuon jo mainitun vaippaan verhoutuneen miehen, joka oli kohdannut minut, kiiruhtavan samoille portaille. Grossinger käänsi minut väkisin ympäri, jotta en näkisi tuota toista.

"Mitä teette, hullu", kuiskasi hän minulle, "olkaa hiljaa ja rauhoittukaa, te saatatte minut onnettomaksi."

"Miksi ette pysähdytä tuota miestä, joka tuolla juuri meni ylös?" sanoin minä. "Hänellä ei suinkaan ole mitään niin tähdellistä asiaa kuin minulla. Ah, asiani on tuiki tähdellinen, minun täytyy, minun täytyy! Se koskee erään onnettoman vietellyn olento-raukan kohtaloa."

"Te olette nähnyt tuon miehen menevän ylös. Jos te vielä mainitsette siitä sanaakaan, niin saatte tutustua miekkaani. Juuri sentähden että hän meni ylös, te ette voi mennä sinne, — herttualla on asioita hänen kanssaan."

Silloin tuli valoa herttuan ikkunoihin. "Hyvä Jumala, hänellä on valoa, hän on ylhäällä!" sanoin; "Minun täytyy puhutella häntä, taivaan nimessä, päästäkää minut tai minä huudan apua."

"Te olette juovuksissa, tulkaa vahtihuoneeseen; minä olen ystävänne, nukkukaa tarpeeksenne ja sanelkaa minulle se laulu, jonka se vanha eukko tänä yönä lauloi tuolla portailla, kun johdin kiertovahtia ohitse; se laulu kiinnittää suuresti mieltäni."

"Juuri vanhuksen ja hänen omaistensa vuoksi minun täytyy puhua herttuan kanssa!" huudahdin kiivaasti.

"Vanhuksenko vuoksi?" vastasi Grossinger. "Hänen vuoksensa te voitte puhua minun kanssani, — suuret herrat eivät ymmärrä mitään sellaisesta; nopeasti, tulkaa vahtihuoneeseen."

Hän tahtoi vetää minut pois; silloin linnankello löi puoli neljä, sen ääni leikkasi sieluni läpi kuin hätähuuto, ja minä huusin kaikin voimin ylös herttuan ikkunoihin:

Silloin muuttui Grossinger aivan kuin mielettömäksi, hän tahtoi tukkia suuni, mutta minä painiskelin hänen kanssaan; hän sysäsi minua niskasta, hän haukkui, mutta minä en tuntenut enkä kuullut mitään. Hän huusi vahtia, korpraali riensi muutamien sotamiesten kera saapuville ottamaan minua kiinni, mutta juuri siinä tuokiossa avautui herttuan ikkuna ja sieltä huudettiin alas:

"Vänrikki kreivi Grossinger, mikä häväistys tämä on? Tuokaa se mies tänne ylös, ja heti paikalla!"

En odottanut vänrikkiä, vaan syöksyin portaita ylös ja lankesin herttuan jalkoihin, joka ällistyneenä ja harmistuneena käski minun nousta ylös. Hänellä oli kannussaappaat jalassa, mutta yllään yönuttu, jota hän huolellisesti piteli kiinni rinnan kohdalta.

Esitin herttualle kaiken sen, mitä vanhus oli kertonut minulle ulaanin itsemurhasta ja kauniin Annin vaiheista, niin suppeasti kuin hätä vaati, ja rukoilin häneltä ainakin mestauksen lykkäämistä muutamaksi tunniksi ja kunniallista hautaa molemmille onnettomille, jos kerran armahduksen saanti oli mahdoton. — "Oi, armoa, armoa!" huudahdin, samalla kun vedin poveltani esiin löytämäni valkoisen, ruusujen täyttämän hunnun; "tämä huntu, jonka olin löytänyt tänne tullessani, näytti minusta lupaavan armoa."

Herttua tarttui kiihkeästi huntuun ja oli kovin liikutettu. Hän puristi huntua käsissään, ja kun minä lausuin, että tuo tyttöparka oli väärän kunnianhimon uhri, jonka eräs ylhäinen mies oli avioliiton lupauksella vietellyt, ja että hän oli niin jalo, että mieluummin tahtoi kuolla kuin ilmaista viettelijänsä — silloin keskeytti herttua minut kyyneleet silmissä ja sanoi: "Vaietkaa, taivaan nimessä, vaietkaa!" — ja nyt hän kääntyi ovella seisovan vänrikin puoleen ja sanoi tulisella kiireellä: "Pois, rientäkää ratsain tämän miehen kanssa; ratsastakaa hevonen kuoliaaksi, kunhan vain ehditte ajoissa mestauspaikalle; kiinnittäkää tämä huntu miekkanne kärkeen, heiluttakaa sitä ja huutakaa: armo, armo! — minä tulen perästä."

Grossinger otti hunnun; hän oli aivan muuttunut, hän näytti aaveelta pelkästä tuskasta ja kiireestä. Me syöksyimme talliin, nousimme ratsaille ja lähdimme täyttä laukkaa; hän syöksyi mielipuolen tavoin ulos portista. Kiinnittäessään huntua miekkansa kärkeen hän huusi: "Herra Jeesus, sisareni!" minä en ymmärtänyt, mitä hän tahtoi. Hän seisoi pystyssä jalustimissa, liehutti huntua ja huusi: "armo, armo!" Me näimme ihmisjoukon koossa kummulla mestauspaikan ympärillä. Hevoseni pelkäsi liehuvaa huntua. Ollen kehno ratsastaja en voinut saavuttaa Grossingeria, joka kiidätti täyttä laukkaa, vaikka ponnistinkin kaikki voimani. Surkea sattuma! tykistö harjoitteli läheisyydessä, ja kanuunoin jyminä teki huutomme etäältä kuulemisen mahdottomaksi. Grossingerin hevonen kaatui, väkijoukko hajosi äkkiä tieltä, minä näin piirin sisään, näin teräksen välähtävän aamuauringon valossa — ah, Jumala, se oli mestaajan miekan välähdys! — Minä nelistin paikalle ja kuulin väkijoukon valitukset. "Armahdus, armahdus!" huusi Grossinger ja syöksyi liehuvin hunnuin ihmispiirin läpi ikäänkuin raivostunut, mutta mestaaja nosti häntä vastaan kauniin Annin verisen pään, joka kaihomielisesti hymyili hänelle. Silloin huusi Grossinger: "Jumala olkoon minulle armollinen!" ja kaatui maahan ruumiin päälle. "Tappakaa minut, hyvät ihmiset, minä hänet olen vietellyt, minä olen hänen murhaajansa!"

Koston vimma valtasi väkijoukon; vaimot ja neidot tunkivat esiin, raastoivat hänet ruumiin päältä ja polkivat häntä jaloillaan; hän ei puolustanut itseään; vartijat eivät voineet hillitä raivoavaa kansaa. Silloin nousi huuto: herttua, herttua! Hän saapui avovaunuissa; aivan nuori mies, hattu syvään silmille painettuna, vaippaan verhoutuneena, istui hänen vieressään. Ihmiset raahasivat Grossingerin esille; "Jeesus, veljeni!" huusi tuo nuori upseeri mitä naisellisimmalla äänellä vaunuista. Herttua sanoi hämmästyneenä hänelle: "Vaietkaa!" Hän hyppäsi vaunuista, tuo nuori mies tahtoi seurata, herttua työnsi hänet jotensakin tylysti takaisin, mutta silloinpa kävikin selville, että mainittu nuori mies oli upseeriksi pukeutunut Grossingerin sisar.

Herttua antoi asettaa rääkätyn, verta vuotavan, tainnoksiin menneen Grossingerin vaunuihin; sisar ei enää välittänyt mistään, vaan heitti vaippansa veljensä yli; jokainen näki hänet nyt naisen asussa. Herttua oli hämillään, mutta tointui pian ja käski vaunujen heti kääntyä ja viedä kreivittären veljineen heidän asuntoonsa.

Tämä tapaus oli jossakin määrin tyynnyttänyt väkijoukon vimmaa. Herttua sanoi ääneen vahtiapitävälle upseerille:

"Kreivitär Grossinger näki veljensä ratsastavan talonsa ohitse tuomaan armahdusta ja tahtoi olla läsnä tässä iloisessa tapahtumassa. Kun minä samassa tarkoituksessa ajoin ohi, seisoi kreivitär ikkunassa ja pyysi minua ottamaan hänet mukaani vaunuihini, enkä minä voinut kieltää sitä tuolta hyväsydämiseltä lapselta. Hän otti veljensä vaipan ja hatun, jottei herättäisi mitään huomiota, ja on — onnettoman sattuman yllättämänä — juuri siten tehnyt koko asian seikkailunomaiseksi häväistysjutuksi. Mutta miten voitte te, herra luutnantti, jättää onnettoman kreivi Grossingerin roskajoukon valtaan? Sehän on kauhea tapaus. Eihän hän voinut mitään siihen, että hän ratsunsa kaatumisen vuoksi saapui liian myöhään. Minä tahdon, että kreivin rääkkääjät vangitaan ja rangaistaan."

Nämä herttuan sanat aiheuttivat yleisen huudon: "Hän on lurjus, juuri hän on ollut kauniin Annin viettelijä ja murhaaja, hän on sen itse tunnustanut, tuo kurja, ilkeä mies!"

Kun tämä huuto kaikui joka puolelta ja kun myöskin pappi, upseeri ja oikeusviranomaiset vahvistivat sen, joutui herttua niin syvän järkytyksen valtaan, ettei hän kyennyt lausumaan muuta kuin: "Kauheaa, kauheaa, voi tuota kurjaa miestä!"

Nyt astui herttua vaaleana ja kalpeana piiriin, tahtoen nähdä kauniin Annin ruumiin. Se lepäsi vihreällä nurmikolla valkeassa, mustin nauharuusukkein koristetussa puvussa; vanha isoäiti, joka ei vähääkään välittänyt kaikesta siitä mitä ympärillä tapahtui, oli sovittanut hänen päänsä muuhun ruumiiseen ja peittänyt esiliinallaan tuon hirveän katkaisukohdan. Hän asetti parhaillaan Annin käsiä ristiin sen raamatun päälle, jonka pastori muinoin tuossa pikkukaupungissa oli lahjoittanut pienelle Annille; kultaisen seppeleen hän kiinnitti Annin päähän ja pani hänen rintaansa sen ruusun, jonka Grossinger yöllä oli antanut hänelle, tietämättä kenelle hän sen antoi.

"Kaunis onneton Anni! Hävytön viettelijä, sinä saavuit liian myöhään! Vanha äiti-parka, sinä yksin olet pysynyt hänelle uskollisena kuolemaan saakka."

"Te mainitsitte minulle jotakin korpraali Kasperin viimeisestä tahdosta; onko se teillä muassanne?"

"Muori-parka, antakaa minulle Kasperin muistikirja; hänen korkeutensa haluaa lukea siitä hänen viimeisen tahtonsa."

"Oletko sinäkin taas siinä? Olisit mieluummin voinut kokonaan pysyä kotonasi. Onko sinulla anomuskirja? Nyt se on myöhäistä, minä en ole voinut antaa tuolle lapsi-raukalle sitä lohtua, että hän pääsee Kasperin viereen kunnialliseen hautaan; ah, olen valehdellut sen hänelle edeltäpäin, mutta hän ei ole uskonut minua."

"Te ette ole valehdellut, muori hyvä; tämä mies on tehnyt kaiken voitavansa; hevosen kaatuminen on syynä kaikkeen; mutta Anni tulee saamaan kunniallisen haudan äitinsä ja Kasperin viereen; Kasper oli kelpo mies; heille kummallekin tullaan pitämään ruumissaarna, aiheena sanat: antakaa Jumalalle yksin kunnia! Kasper tullaan hautaamaan vänrikkinä, hänen eskadroonansa tulee ampumaan haudalla kolmasti hänen kunniakseen, ja tuon turmiontuojan Grossingerin miekka tullaan asettamaan hänen arkulleen."

Näin sanottuaan hän otti Grossingerin miekan, joka hunnun kera vielä virui maassa, irroitti siitä hunnun, peitti sillä Annin ja lausui:

"Tämä onneton huntu, joka niin mielellään olisi tuonut hänelle armahduksen, on palauttava hänelle jälleen kunnian; hän on kuollut kunniallisena ja armahdettuna, huntu on haudattava hänen mukanaan."

"Vielä tänään saatte paraadissa määräykseni ulaanin ja tämän tyttö-rukan hautaamisesta."

Nyt hän kovasti liikutettuna luki ääneen Kasperin viime sanat; vanha isoäiti syleili riemunkyyneliä vuodattaen hänen jalkojaan, ikäänkuin hän olisi ollut maailman onnellisin vaimo. Herttua sanoi hänelle:

"Olkaa vain huoleti, te saatte eläkkeen koko loppuajaksenne, minä tahdon panettaa tyttärenpoikanne ja Annin haudalle muistokiven."

Nyt hän käski papin vanhuksen ja ruumisarkun kera, johon mestattu asetettiin, mennä kotiinsa ja sitten toimittaa vanhuksen kotipaikalleen ja huolehtia hautauksesta. Sitten hän, sill'aikaa kun hänen ajutanttinsa saapuivat hevosten kanssa, vielä virkkoi minulle:

"Ilmoittakaa ajutantilleni nimenne, minä kutsutan teidät myöhemmin luokseni; te olette osottanut kaunista ihmisellistä intoa."

Ajutantti merkitsi nimeni muistikirjaansa ja teki minulle kohteliaan kumarruksen. Sitten nelisti herttua, väkijoukon siunausten ja toivotusten saattamana, kaupunkia kohti. Kauniin Annin ruumis vietiin nyt vanhan hyvän isoäidin kera pastorin taloon, ja seuraavana yönä matkusti tämä hänen kanssaan muorin kotikylään. Upseeri saapui myös sinne seuraavana iltana Grossingerin miekan ja ulaani-eskadroonan kera.

Niin haudattiin sitten kelpo Kasper, Grossingerin miekka paareille asetettuna ja vänrikin valtakirja mukana, kauniin Annin kanssa äitinsä viereen. Minä olin myös rientänyt paikalle ja talutin vanhaa isoäitiä, joka iloitsi kuin lapsi, mutta puheli vähän. Ja kun ulaanit ampuivat haudalla kolmannen kerran Kasperin kunniaksi, vaipui hän kuolleena syliini; hänkin sai hautansa omaistensa viereen. Suokoon Jumala heille kaikille riemullisen ylösnousemisen!

He saavat kulkea korkeuden tiellä, ja enkelit armaat istuvat siellä; Jumala saapuu voimassansa kauniilla sateenkaarellansa; heidän sielunsa Jumala armahtaa, ja meillekin taivas aukeaa.

Palattuani pääkaupunkiin kuulin kreivi Grossingerin kuolleen: hän oli ottanut myrkkyä. Asunnossani tapasin häneltä kirjeen, jossa hän sanoi minulle:

"Minun on kiittäminen teitä paljosta; te olette saattanut päivänvaloon häpeäni, joka jo kauan on kalvanut sydäntäni. Tuo vanhuksen laulu oli minulle sangen tuttu, Anni oli usein sanellut sen minulle, hän oli sanomattoman jalo olento. Minä olin kurja rikollinen, hän oli saanut minulta kirjallisen aviolupauksen ja on polttanut sen. Hän palveli erään vanhan tätini luona, hän kärsi usein raskasmielisyydestä. Minä valtasin hänen sielunsa eräänlaisten lääkeopillisten välineiden avulla, joissa piilee hiukan taikavoimaa. — Jumala olkoon minulle armollinen! — Te olette myös pelastanut sisareni kunnian, herttua rakastaa häntä, minä olin hänen suosikkinsa — tapaus on järkyttänyt häntä — Jumala auttakoon minua, olen ottanut myrkkyä.

Kauniin Annin esiliina, johon jääkäri Jürgen katkaistu pää oli purrut häntä, on tallella herttuallisessa museossa. Sanotaan herttuan aikovan korottaa kreivi Grossingerin sisaren nimellä Voil de Grace (Armonhuntu) ruhtinaalliseen säätyyn ja menevän hänen kanssaan naimisiin. D——n seudulla pidettävässä lähimmässä sotaväen katselmuksessa kuuluu asetettavan ja vihittävän muistopatsas molempien onnettomien kunnianuhrien haudoille kylän kirkkomaahan; herttua itse tulee ruhtinattaren kera olemaan saapuvilla; aate kuuluu olevan ruhtinattaren ja herttuan yhdessä keksimä. Se esittää väärää ja oikeaa kunniaa, jotka ristin edessä molemmin puolin kumartuvat yhtä syvälle maahan; oikeus seisoo toisella puolella miekkaa heiluttaen, armo toisella puolella ojentaen esille huntua. Oikeuden pään väitetään osottavan yhdennäköisyyttä herttuan, armon pään taas yhdennäköisyyttä ruhtinattaren kasvojen kanssa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNNON KASPER JA KAUNIS ANNI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kunnon Kasper ja kaunis Anni

KUNNON KASPER JA KAUNIS ANNI

O. A. K .

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE