E-text prepared by Tapio Riikonen

PERHEONNI

Kirj.

LEO TOLSTOI

Suomennos

Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1906.

ENSIMÄINEN OSA.

I.

Murehdimme äitiämme, joka oli syksyllä kuollut, ja olimme koko talven maalla, Katja, Sonja [lyhennykset nimistä Katariina ja Sofiia] ja minä.

Katja oli vanha perheenystävä, meidän kaikkein kotiopettaja ja kasvattaja. Hänet muistan siitä saakka, kuin alan itseänikin muistaa, ja aina olin häntä rakastanut.

Sonja oli nuorempi sisareni.

Vietimme raskaan ja surullisen talven maatilallamme Pokrovskovissa. Säät olivat tuuliset ja kylmät, kinokset kohousivat ikkunoiden tasalle. Ikkunat pysyivät melkein aina himmeinä ja jäisinä. Emme voineet juuri koko talven aikana lähteä mihinkään ajelemaan emmekä kävelymatkoille, ani harvoin tuli vieraita meitä katsomaan. Ja jos silloin tällöin joku pistäysikin luoksemme, ei hän tuonut iloa eikä hilpeyttä kotiimme. Kaikkein heidän kasvoistaan kuvastui murhe, kaikki puhuivat hiljaisella äänellä, aivan kuin olisivat pelänneet jonkun herättävänsä. Ei kukaan nauranut, kaikki huokailivat ja usea itkikin nähdessään minut ja erittäinkin pienen Sonjan mustassa murhepuvussa.

Kodissamme vielä tuntui kuolema; kuolema, suru ja kauhistus oli vielä ilmassa. Äidin huone oli lukittuna ja sydäntäni oikein vihlasi sitä nähdessäni. Sittenkin oli siinä jotakin, joka veti minua katselemaan tuota kylmää, tyhjää huonetta kulkiessani sen ohitse makuusuojaani.

Näinä aikoina olin seitsemäntoista vuotias, ja juuri kuolinvuotenansa oli äitini aikonut muuttaa kaupunkiin asumaan, voidaksensa täydentää kasvatustani. Äitini kadottaminen tuotti minulle syvää surua, mutta tunnustaa täytyy, että paitsi tuota surua, tuntui kovin katkeralta nuorena ja kauniina, niinkuin kaikkien sanojen mukaan olin, viettää vielä toinenkin talvi turhaan maalla yksinäisyydessä.

Lopulla talvea oli tuo murheen, yksinäisyyden ja, suoraan sanoen, ikävystymisen tunne kasvanut jo niin voimakkaaksi, etten huoneestani lähtenyt, en avannut pianoani enkä ottanut kirjaa käteeni. Kun Katja kehoitti minua yhtä tai toista tekemään, vastasin vain: ei minua haluta, en minä voi, ja sydämmessäni kuulin kuiskeen: Mitävarten? Mitävarten jotakin tekisikin, kun näin turhaan kuluu parhaimman nuoruuteni aika, — mitävarten? Ja tuolle kuiskaavalle "mitävarten?" ei ollut minulla muuta vastausta, kuin kyyneleeni.

Sanottiin että olin laihtunut ja tullut rumemmaksi tuona aikana, mutta tämäkin oli minusta yhdentekevää. Mitävarten? Kenen vuoksi…? Minusta näytti, että minun täytyisi viettää koko elämäni tässä yksinolossa ja auttamattomassa ikävässä, josta päästäkseni ei minulla itselläni ollut voimaa eikä edes toivoakaan. Talven lopulla alkoi Katja tulla jo rauhattomaksi minun tähteni ja päätti, tapahtuipa mitä hyvänsä, viedä minut ulkomaille. Mutta tähän tarvittaisiin rahaa, ja me emme ollenkaan tietäneet, mitä meille oli jäänyt äitimme kuoleman jälkeen. Joka päivä odotimme holhoojaa, joka oli velvollinen tulemaan järjestelemään meidän asioitamme.

Maaliskuussa tuli holhooja.

"No, Jumalan kiitos!" sanoi Katja minulle, kun taas kerran astelin varjontapaisesti nurkasta nurkkaan mitään ajattelematta, toimimatta ja toivomatta. "Sergei Michailitsh on tullut ja lähettänyt ilmoittamaan, että hän tulee meille päivällisille, sinun täytyisi tointua, rakas Mascha", lisäsi hän, "muutoin voisi hän ajatella sinusta mitä tahansa. Hän on teitä kaikkia niin rakastanut."

Sergei Michailovitsh, läheinen naapurimme, oli ollut isävainajamme ystävä, vaikka oli paljon nuorempi häntä. Paitsi sitä että hänen tulonsa muutti kerrassaan meidän suunnitelmamme ja saattoi mahdolliseksi maalta poispääsemisen, olin minä jo lapsesta saakka tottunut häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, ja kun Katja neuvoi minua koettamaan virkistyä, tiesi hän hyvin, että kaikista tuttavistamme kaikkein vähimmän tahdoin Sergei Michailovitshin edessä esiytyä epämiellyttävässä valossa.

Rakastin häntä jo pelkästä tottumuksesta, niinkuin toisetkin perheemme jäsenet tekivät, Katjasta ja hänen ristityttärestänsä Sonjasta ruveten aina viimeiseen kuskiin saakka. Tämä taipumukseni häneen oli saanut erityisemmän merkityksen niistä sanoista, jotka äitini oli minulle aikanaan lausunut. Hän oli sanonut, että sellaisen miehen toivoisi hän minulle puolisoksi. Minusta näytti silloin tämä kummalliselta, vieläpä vastenmieliseltäkin; sankarini oli aivan toisen näköinen. Minun sankarini oli hoikkanen, laihahko, vaalea ja surunvoittoinen. Sergei Michailovitsh ei ollut enää mikään nuorukainen, sitäpaitsi oli hän suuri, varsin väkevä ja, niinkuin minusta näytti, aina iloinen. Mutta tästä huolimatta säilyivät äitini sanat mielikuvituksessani. Vielä kuusi vuotta taaksepäin, kun olin yhdennellätoista, puhutteli hän minua "sinä"-sanalla, leikki kanssani ja nimitti minua "orvokki-tytökseen". Kuitenkaan en voinut olla välistä hienolla pelolla itsekseni miettimättä, mitä tekisin, jos hän äkkiä pyytäisi minua vaimokseen.

Vähää ennen päivällistä, johon Katja oli laittanut tällä kertaa myös piirakoita ja spenaattikastiketta, saapui Sergei Michailovitsh. Katsoin ikkunasta, kun hän ajoi pienoisessa reessään kartanolle, mutta kohta, kun hän ennätti nurkan taakse, kiiruhdin vierashuoneeseen ja koetin tekeytyä sellaiseksi etten näyttäisi laisinkaan häntä odottavalta. Vaan kuultuani etehisestä hänen askeleensa, jykeän äänensä ja Katjan kävelyn, en saanut vähääkään lepoa enää, minä riensin häntä vastaan.

Hän piti Katjaa kädestä ja puhui hänelle kovalla äänellä, hymyillen. Kun hän näki minut, jäi hän muutamaksi hetkeksi äänetönnä minua katsomaan, tervehtimättä.

Minun tuli tukala ollakseni, tunsin punastuvani.

"Ah, tekö? Onko mahdollista?" sanoi hän suoralla lämpimällä tavalla, ja kättään ojentaen lähestyi minua. "Onko mahdollista niin muuttua? Kuinka te olette kasvanutkin! Äskettäin vielä pienoinen orvokki, nyt jo täysin kukoistava ruusu."

Hän otti suurella kädellänsä minua kädestä ja puristi sitä niin voimakkaasti ja kiihkeästi, että oikein kärsin siitä.

Olin ajatellut, että hän tervehtisi minua kättäni suudellen, ja kumarruin jo häneen päin; mutta hän likisti vain vielä kerran kättäni ja katsoi varmalla iloisella katseellaan suoraan silmiini. [Venäläisillä on tapana usein tervehtiä toisiansa siten, että herra suutelee naista kädelle, nainen herraa otsalle. Suoment.]

Kuuteen vuoteen en ollut nähnyt häntä. Hän oli kovin muuttunut: hän oli vanhentunut, ruskettunut ja antanut kasvaa parran, joka ei ylipäätään sopinut hänelle; mutta vieläkin oli hänellä luonnollisen luonteva olotapansa, avoimet, rehelliset ja tarkkapiirteiset kasvonsa, viisaat, loistavat silmänsä sekä hyväntahtoinen, melkein lapsellinen hymyilynsä.

Viiden minuutin kuluttua ei hän enää tuntunut vieraalta; hän oli taas kuin omaa väkeä, ja kohteli sellaisena meitä kaikkia, palvelijoitakin, jotka riensivät ilmaisemaan iloansa hänen tulostaan.

Ei hän ensinkään käyttäytynyt niinkuin tavallinen naapuri, joka äidin kuoleman jälkeen tervehtimään tultuansa pitää asiaan kuuluvana surumuodoin ja itkusilmin istua aivan ääneti; hän päinvastoin oli hyvinkin puhelias ja iloinen, eikä maininnut sanaakaan äidistämme. Tämä välinpitämättömyys näytti minusta alussa oudolta ja sopimattomalta niin läheisen ystävämme puolelta, kuin Michailovitsh oli. Mutta pian ymmärsin, ettei se ollutkaan välinpitämättömyyttä, vaan sydämellisyyttä, ja siitä olin hänelle kiitollinen.

Illalla laittoi Katja meidät teelle vierashuoneeseen samalle paikalle, jossa äidin eläessä oli tapanamme sitä juoda. Sonja ja minä istuimme Katjan rinnalle. Vanha palvelijamme Grigorij toi Michailovitshille isävainajan pitkän piipun, mistä lie sen löytänytkin, ja hän alkoi aivan kuin entisaikoinakin poltella ja kävellä edestakaisin lattialla.

"Suuria muutoksia on tapahtunut tässä talossa, kun oikein ajattelee!" sanoi hän seisomaan pysähtyen.

"Niin on", sanoi Katja huoaten ja samovaaria peitellen katsoi vieraaseemme itkuun hyrähtämäisillään.

"Luulen, että muistatte vielä isäännekin", sanoi hän puoleeni kääntyen.

"Muistan vähän", vastasin hänelle.

"Hyvä olisi teidän nyt, jos hän vielä eläisi", sanoi hän hiljaisella äänellä ja katseli ajatuksissaan pääni päällitse. "Minä pidin hyvin paljon isästänne!" lisäsi hän vielä hiljempaa, ja minusta näytti, että hänen silmissään kiilsi kosteata tätä sanoessaan.

"Ja sitten vei Jumala äidin luoksensa!" sanoi Katja, heittäen samalla salveetin teekannulle, otti nenäliinan taskustansa ja hyrähti itkuun.

"Niin on… todellakin on kamalia muutoksia talossa tapahtunut", sanoi hän uudestaan ja kääntyi pois päin… "Sonja, näytäpäs minulle leikkikalusi", lisäsi hän hetken perästä ja meni saliin.

Kyynelissä silmin käänsin katseeni Katjaan, kun Sergei Michailovitsh lähti vierashuoneesta.

"Sellainen kunnon ystävä!" sanoi Katja.

Ja todellakin lämpimältä ja hyvältä tuntuikin minulle tuon vieraan, hyvän miehen osaaottavaisuus!

Kamarista kuului Sonjan vikinä ja Sergei Michailovitshin teuhaaminen hänen kanssaan.

Annoin viedä hänelle teetä. Silloin kuulimme, että hän istui Sonjan kanssa pianon edessä ja naputteli koskettimia Sonjan käsillä.

"Maria Aleksandrovna!" huusi hän sieltä. "Tulkaa tänne ja soittakaa vähän!"

Tuntui niin hyvältä, kun hän tuollaisella suoralla ystävällisyydellä pyysi minua. Nousin ja menin hänen luokseen.

"Tämä, — soittakaapas se", sanoi hän avaten eteeni Beethovenin vihosta adagion sonaattiin quasi una fantasia. "Näemme sitten, miten te soitatte", jatkoi hän, ja meni teelasinensa salin nurkkaan istumaan.

En tiedä mintähden, mutta mahdotonta olisi ollut minun kieltää hänen pyyntöänsä ja tehdä esteitä edes huonon soittoni perusteella. Kuuliaisena istuin pianolle ja aloin soittaa niinkuin osasin, toivoen ja peläten hänen arvosteluansa, sillä tiesin hänen olevan musiikin tuntijan ja rakastavan sitä. Adagio oli samojen muistojen ja tunteiden äänellinen ilmaisu, jotka keskustelumme ennen teetä oli minussa eloon herättänyt ja soitin siis sen luonnollisesti jotenkin onnistuneesti. Mutta scherzoa ei hän antanut minun soittaa.

"Ei, te ette soita sitä hyvästi", sanoi hän, tullen luokseni, "se jääköön. Mutta tuo edellinen ei ollut huonosti soitettu. Näyttää että te ymmärrätte musiikkia."

Tämä kohtuullinen kiitos niin riemastutti minua, että tunsin punastuvani. Oli uutta ja niin hupaista, kun eli tämä isäni vanha ystävä ja hänen arvoisensa mies puheli minulle vakavasti kuin vertaisellensa, eikä pitänyt enää minua lapsinulikkana, niinkuin entisaikaan.

Katja meni laittamaan Sonjaa nukkumaan, ja me jäimme kahden saliin.

Michailovitsh kertoi minulle isästäni, kertoi kuinka he olivat toistensa kanssa seurustelleet, kuinka iloisesti he olivat eläneet aikoina, jolloin minä vielä istuskelin kirjasten ja leikkikalujen ääressä. Näissä kertomuksissa kuvastui isäni minulle yksinkertaiseksi, miellyttäväksi mieheksi, jommoiseksi en ollut tietänyt häntä ennen tätä hetkeä. Hän myös kyseli minulta, mikä minua parhaiten miellyttäisi, mitä minä luen, mitä aijon toimia, ja antoi neuvoja ja ohjeita. Hän ei ollut enää iloinen ja huvittava leikkitoverini, hän oli vakaa, yksinkertainen, lämminsydämminen ihminen, jota tunsin tahtomattani kunnioittavani ja myötätuntoisuudella kohtelevani. Minun oli kevyt ja hyvä olla hänen seurassaan, mutta samalla tunsin ehdotonta jännittymistä puhuessani hänen kanssaan. Aristelin jokaista sanaani. Olisin niin mielelläni tahtonut saavuttaa hänen rakkautensa, vaikka vielä tahdoin olla sen saajana vain sentähden, että olin isäni, hänen hyvän ystävänsä, tytär.

Kun Katja oli asettanut Sonjan vuoteeseen, palasi hän luoksemme ja alkoi kertoa vieraallemme alakuloisuudestani, josta en ollut puhunut hänelle sanaakaan.

"Ettepäs olekaan sitten pääasiata minulle sanonut", sanoi Sergei
Michailovitsh nauraen ja nyökytti nuhtelevasti päätänsä minulle.

"Mitäpä siitä olisinkaan puhunut", vastasin hänelle. "Tiettyhän on, että tämä on ikävää, mutta meneehän ikävä ohitse."

Todellakin minusta näytti jo, ettei ikävä olisi ainoastaan hetkeksi karkoittunut, vaan kokonaan kadonnut, ei koskaan takaisin tullakseen.

"Ei ole hyvä, jos ei yksinäisyyttään voi kantaa, ja olettehan jo kehittynyt tyttö?" sanoi Michailovitsh.

"Ajattelen kumminkin olevani", vastasin nauraen.

"Mitäpä vielä, huono tyttö, joka elää vain niin kauan kuin elämä häntä ihastuttaa, mutta kohta, kun joutuu yksiksensä olemaan, syöpyy suruunsa ja kaikki alkaa tuntua niin raskaalta; ei, — kaikki julkisuuden vuoksi, mitään ei itsellenne."

"Luulette kai minusta hyvää", sanoin, edes jotakin sanoakseni.

"Luulen kyllä", vastasi hän hetken vaitioltuansa, "ette turhan tyhjään ole isänne näköinen, teissä on jotakin — —" ja Michailovitshin hyväntahtoinen silmäys kiintyi taas minuun uudelleen, yht'aikaa ihastuttaen ja ujostuttaen minua.

Minä havaitsin, että hänen ensin niin iloiset kasvonsa, hänen omituinen aluksi kirkas ja selvä katseensa muuttuivat yhä enemmän tarkkaaviksi ja surullisiksi.

"Ei teidän tarvitse, ettekä te saakaan olla alakuloinen", puhui hän, "teillä on musiikkinne, — ja te ymmärrätte sitä, kirjanne, opintonne, teillä on edessänne koko elämä, johon teidän pitäisi nyt niin valmistua, ettei jälestäpäin tulisi kaduttavaksi. Vuoden päästä voi olla jo myöhäistä."

Hän keskusteli kanssani, kuin isä tahi setä, ja tunsin että hän samalla kaiken aikaa koetti pysyttäytyä kanssani yhdellä kannalla. Minua vähän loukkasi se, että hän uskoi minun olevan häntä alhaisemmalla kannalla, ja se taas ihastutti, kun hän noin paljon pani vaivaa ollaksensa ystäväni.

Lopun iltaa puheli hän Katjan kanssa taloudellisista asioista.

"Ja nyt voikaa hyvin, rakkaat ystäväni!" sanoi hän nousten istumasta, tuli luokseni ja puristi minua kädestä.

"Koska saamme jälleen nähdä teitä?" kysäsi Katja.

"Keväällä", vastasi hän pitäen vieläkin kättäni. "Nyt lähden minä
Danilowkaan (meidän toinen maatilamme) katsomaan miten siellä menee.
Järjesteltyäni siellä, mitä voin, menen omien asiaini vuoksi Moskovaan.
Mutta kesällä taas tapaamme toisemme."

"Mutta miksikä olette niin kauan poissa?" kysyin kovin surullisena.

Olin todella jo toivonut saavani nähdä häntä joka päivä, ja nyt valtasi minun taas äkkiä suru ja pelko, että saisin jälleen uupua ikävääni. Lienee tämä huoleni tullut jo huomattavillekin äänessäni ja katseessani.

"Niin, koettakaa työskennellä ja raskasmielisyyttänne karkoittaa", sanoi hän, minusta liian kylmällä ja levollisella äänellä. "Keväällä tulen tutkimaan teitä, miten on — —", jatkoi hän ja päästi käteni minuun katsomatta.

Saatoimme häntä etehiseen. Kiireesti puki hän turkkia päällensä, ja taas katseli hän minua.

"Näkee turhaa vaivaa — —!" ajattelin itsekseni. "Kuinka hän luuleekin sen minulle niin mieluista olevan, että hän minua katselee? Hyvä mies hän on, kerrassaan hyvä — — — mutta siinä kaikki — —"

Kuitenkin se ilta hurahti pitkälle, ennenkuin Katja ja minä voimme nukkua. Me juttelimme emme hänestä, vaan siitä, miten kesän viettäisimme ja missä seuraavan talven olisimme. Tuo kamala kysymys: "mitä varten!" ei kiusannut minua enää. Minusta näytti perin selvältä ja yksinkertaiselta elää ja olla onnellisena, ja tulevaisuudesta häämötti kohtaani paljon onnea. Vanha pimeä kotimme Pokrovskovissa sai mielestäni äkkiä valoa ja elämää.

II.

Kevät oli tullut. Entinen raskasmielisyyteni oli kadonnut; se tuntui muuttuneen unelmoivaksi toivelmain ja halujen luomaksi kevätkaihoksi. En viettänyt enää samaa tyhjää elämää, kuin alkupuolella talvea, minä hommailin alituiseen: hoidin Sonjaa, soittelin, luin kirjojani, tahi menin puutarhaan ja astelin kauan, oikein kauan yhtä puistokäytävää tai istuin penkillä, Jumala tietää, mitä ajatellen, toivoen, haluten — —. Välistä istuin koko yön illasta aamuun, varsinkin kun kuu valaisi, kamarini ikkunan ääressä; välistä hiivin Katjan huomaamatta, keveässä yöpuvussani puutarhaan, kiidin kasteista kenttää lammikolle. Kerran menin pelloille saakka, ja kerran taas kiersin öiseen aikaan ypöyksinäni koko puistomme.

Nyt minun on jo vaikea muistaa ja vielä valkeampaa ymmärtää noita haaveiluja ja kuvitteluja, jotka siihen aikaan täyttivät heijastelevan mieleni kuvastimen. Ja jos minun onnistuukin niitä vielä elävystyttää, niin ei tunnu enää uskottavaltakaan, että ne ovat olleet minun kuvitelmiani, niin ovat ne olleet tosi-elämälle vieraita ja kaukaisia.

Toukokuun lopussa palasi Sergei Michailovitsh matkoiltansa niinkuin oli luvannutkin.

Ensi kerran tuli hän luoksemme iltasella semmoiseen aikaan, jona kaikkein vähimmin voimme sitä odottaa. Istuimme terassilla ja olimme aikeessa juoda teetä. Puutarhan oli jo kauttaaltaan verhonnut kesäinen vihreys. Kukoistukseensa puhenneista lehdikoista kaikui koteutuneiden satakielten suloinen laulu. Siellä täällä kohousivat kutrikkaat sireenipensaat vaalakan vihreine kukkalatvoinensa, valmiina jo varistamaan tuon ihanan kauneutensa. Koivikkokäytävän lehtien lävitse kuulasti laskevan auringon valo ja terassia vilvastutti niiden latvojen luoma varjostus. Vahva iltakaste helmeili jo ruohoston latvoilla. Puutarhan takaiselta pihalta kuului päivän viimeisten toimien ääniä ja kotiin kulkevan karjan ammumista. Vähän pöllähtänyt Nikon kulki sinne tänne penkereeltä penkereelle kastelukannu kädessä. Kannun ryöpsähtävästä sateesta syntyneet raittiin kylmät vesivirrat kiertelivät georginein mustalle mullalle myllättyä ympärystää.

Edessämme terassilla kiehua suhisi valkoiselle pöytäliinalle pantuna välkähtelevän kirkas samovaari, sen lähellä oli kerma-astia, leivoksia ja rinkeliä. Katja emännöitsijänämme virutteli pyöreillä ja pehmeillä käsillään teekuppia. Minä söin leipää paksun ja tuoreen kerman kanssa, kun oli kylvyllä käydessäni tullut niin nälkä, etten malttanut teetä odottaa. Päälläni oli avohihainen, liinanen nuttu ja päähäni, kosteille hiuksilleni sidottuna valkoinen liina. — Katja näki Sergei Michailovitshin ensin ikkunasta…

"Oi, Sergei Michailovitsh!" huudahti hän, "juuri teistä puhumasta pääsimmekin".

Nousin ja aijoin puikahtaa pois pukuani parantamaan, mutta hän pidätti minut, kun olin juuri ovesta päästä.

"Noh, vieläkös tässä hienostelemaan minua kylässä!" sanoi hän naurahtaen ja vilkaisten valkoista pääliinaani. "Ettepä kainostelle Grigiakaan, minäkö sitten teistä olen Grigoria huonompi?"

Mutta juuri samalla kertaa olin hänestä huomaavinani, ettei hän katsellutkaan minua aivan semmoisilla silmäyksillä, kuin Grigorilla oli tapana katsella, ja se minua vähän kiusoitti.

"Kyllä minä joudun oitis takaisin", sanoin minä ja menin.

"Miksikäs tuo muka sitte olisi huono?" huusi hän jälkeeni. "Näytätte huivissanne oivalta talonpoikaistyttöseltä."

"Miten kummallisesti hän minua katsoi!" ajattelin itsekseni mennessäni kiireesti kamariini pukeutumaan. "Jumalan kiitos että hän nyt — nyt tulee taas iloista!" Katsahdettuani kuvastimeen kiidin rappusia alas, koettamattakaan salata kiiruhtamistani. Tulin hengästyneenä terassille.

Sergei Michailovitsh istui pöydän vieressä ja puheli Katjan kanssa taloudellisista asioistamme. Nähtyänsä minun tulevan nauraa hymähti hän ja pitkitti puheluansa. Hänen vakuutuksensa mukaan oli taloutemme parhaassa kunnossa. Nyt tarvitseisi meidän vain enää suven asua maalla, sitten saisimme muuttaa Pietariin Sonjan kasvatuksesta huolta pitääksemme, tahi matkustaa ulkomaille.

"Ai, jospa te matkustaisitte kanssamme ulkomaille", sanoi Katja; "muutoin me saamme siellä harhailla, kuin suureen metsään eksyneet."

"Ah, kuinka mielelläni matkustaisinkin kanssanne vaikka maailman ympäri!" vastasi hän puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan.

"Mikäpäs sitten esteenä, matkustetaan vain kerran maailman ympäri", pistin minä väliin.

Hän nauroi ja pudisti päätään.

"Mutta äitini? — Ja talouteni?" sanoi hän. "No niin, jätetään nyt se sikseen. Kertokaapas, miten olette tämän ajan viettäneet. Ettehän vain ole uupuneet ikäviinne taas?"

Kun hänelle kerroin, että olen osannut tehdä työtä ilman hänettäkin ja etten ole vähääkään ikävöinyt, — ja Katja vahvisti puheeni, niin hän kiitteli ja hyvitteli minua sanoilla ja silmäyksillä aivan kuin lasta, niinkuin hänellä olisi ollut siihen erityinen oikeus. Minusta tuntui välttämättömästi pitävän hänelle kertoa kaikki, mitä hyvää olin tehnyt, ja myöskin tunnustaa kuin rippi-isälle kaiken, mitä olin tehnyt semmoista, jota ei hän ehkä voisi hyväksyäkään.

Ilta oli kaunis. Juotuamme teetä jäimme vielä terassille istumaan ja keskustelumme innostutti minua niin, etten huomannutkaan, kun vähitellen kaikki ihmisten liike ja työskentelyn kolina oli tyyntynyt ja tauonnut. Kaikilta puoliltamme virtaili kukkaisten voimakas tuoksu, karttuneesta kasteesta kyyneltyi ruoho, satakieli visertää liritti aivan lähellämme sireenipensaassa, vaan kuultuansa äänemme istui ääneti oksallaan. Kaareva tähtitaivas näytti ikäänkuin verhoksemme laskeutuvan…

Huomasin vasta sitten, että oli jo hämärä, kun nahkasiipinen yölepakko keveästi lensi terassin purjekankaan alle ja kierrellä lepatteli valkoista pääliinaani. Minä väistin äkkiä seinään päin pelosta kirahtamaisillani, mutta lepakko samalla kuulumattomalla räpyttelyllään, kuin oli tullutkin, meni matkaansa ja katosi puutarhan puolihämärään.

"Minä oikein rakastan tätä Pokrovskovianne", sanoi Sergei Michailovitsh muuttaakseen puheemme uuteen suuntaan; "koko elämän ikäni voisin istua täällä terassilla."

"Noo, jos niin on hyvä, niin istukaa sitten", ehätti Katja sanomaan.

"Jaa, jaa, istukaa, sanotte, — mutta elämä ei saa ollakaan istumista", päätti Sergei Michailovitsh.

"Miksi te ette mene naimisiin?" kysäsi Katja. "Teistä tulisi erinomainen aviomies."

"Siksi että rakastan istumista", vastasi hän nauraen. "Ei, ei, Katarina Karlowna, meidän molempien on jo myöhäistä ajatella semmoisia. Kukaan ei ole enää pitkiin aikoihin pitänyt minua aviomieheksi kelvollisena ja itse puolestani olenkin jo kauan sitten sellaiset touhut jättänyt, jonka jälkeen minun on ollut vallan hyvä olla."

Minusta tuntui kuitenkin, ettei hän tätä sanonut aivan luonnollisella äänellä.

"Johan nyt", sanoi Katja, — "kolmenkymmenen kuuden ikäisenä te olisitte jo niin elähtänyt ja kyllästynyt!"

"Jopa tuota olenkin", vastasi hän, "olen niin väsynyt, etten muuta toivo kuin saavani vain rauhassa istuskella lopun ikääni", jatkoi Sergei Michailovitsh alettuun suuntaansa. "Joka aikoo naimisiin, hänellä täytyy olla muuta tarjottavaa. Sopii kysyä Maschalta", jatkoi hän nyökäyttäen päätään minuun päin. "Semmoisten nuorten sitä naimisiin pitää mennä. Mutta me Katarina Karlowna, saamme iloita vain heidän onnestaan."

Hänen ääntänsä väritti salainen kaiho ja itsensä hillitseminen, jota en voinut olla huomaamatta. Puheensa hän hetkeksi keskeytti. Ei Katja enkä minäkään vastannut mitään.

"Kuvailkaapas", jatkoi hän kääntyen taas pöytään päin, "että minä äkkiä, jonkinlaisesta sattumuksesta menisin naimisiin seitsentoistavuotiaan tytön, olkoonpa vaikka Mash… Maria Aleksandrovnan kanssa. Tämä on juuri erinomainen esimerkki, olen oikein iloissani, että se niin sopii… En olisi koskaan voinut parempaa esimerkkiä löytää."

Minä aloin nauraa enkä ymmärtänyt laisinkaan, miksi hän oli iloinen, ja miksi juuri tuo esimerkki sopi niin erinomaisesti.

"No hyvä, sanokaapas minulle, nyt oikein tosissanne, käsi sydämmellä", jatkoi hän leikillään kääntyen minuun päin, "ettekö pitäisi suurena onnettomuutena, jos teidän olisi ainiaaksi yhdistyminen elähtäneesen mieheen, joka haluaa vain istua, kun teidän halunne juuri ovat virkeimmillään ja kun te pyrkimällä pyritte ulos maailmaan, — Jumala tiesi minne asti."

Minun oli tukalaa. Istuin enkä puhunut uriin. Tuskin olisin tiennytkään mitä vastata.

"En minä ensinkään tee teille mitään kosimisehdotuksia", sanoi hän nauraen, "mutta sanokaa nyt vain suoraan, haaveksitteko todellakin sellaista miestä kävellessänne iltahämärissä edestakaisin puutarhan käytäviä. Sanokaa eikö se tuntuisi teistä suurelta onnettomuudelta?"

"Eipä niin onnettomuudeltakaan…", aloin minä.

"Mutta ei ainakaan onnelta", pisti hän väliin.

"Niin… mutta voihan olla että petynkin…"

Hän vei uudestaan sanat suustani.

"No niin, niin, te olette aivan oikeassa, ja olen teille kiitollinen avomielisyydestänne ja kovin iloinen siitä, että asia tuli puheeksi keskenämme! Paitsi sitä", — lisäsi hän, "voisi se olla minulle vieläkin suurempi onnettomuus…"

"Olettepa te omituinen ihminen, ettekä ole yhtään entisestänne muuttunut!" sanoi Katja lähtien terassilta iltasta hommailemaan.

Katjan mentyä istuimme molemmat puhumatta sanaakaan. Koko ympäristömme oli myöskin äännetönnä. Ainoastaan satakieli lauleli taas — ei niinkuin silloin, jolloin viserryksensä olivat irtonaisia epämääräisiä katkelmia, vaan kun sillä on tapana öisin, rauhallista yhtäjaksoista lauluaan. Koko puutarha helkähteli sen liverryksistä ja alhaalta notkanteesta, kauempaa kaikui nyt ensi kerran tänä iltana toisenkin satakielen vastalaulu. Läheisempi laulaja vaikeni, hetken toista kuunnellakseen, ja jatkoi taas liverrystään entistänsä kirkkaammin ja selvemmin. Juhlallisen rauhallisesti kaikui sen ääni öiseen maailmaan, joka olikin sen valtakuntaa, mutta meille ihmisille jotakin salaperäisen vierasta.

Puutarhuri kulki ohitsemme asettuakseen maata kasvihuoneeseen. Hänen raskaat askeleensa kuuluivat yhä kauempaa. Jokin piipahti pari kertaa vuoren taustalla, ja sitten taas oli kaikki hiljaa. Tuskin kuultavasti alkoivat lehdet värähdellä, terassin vaate hulmehti ja puutarhan kasvistosta kohosi voimakas tuoksu terassille meitä vastaan. Äänettömyytemme tuli viimein minulle vastenmieliseksi. Mutta mitäpä olisi minulla ollut sanottavaa?… Katselin häntä. Hänen silmänsä loistivat puolipimeässä minuun kiintyneinä.

"Ihanaa on elää maailmassa!" lausui hän hiljakseen.

Minä huovahdin raskaasti itsekään tietämättä miksi.

"Mikä teidän on?" kysäsi hän. "Niin, kuinka ihanaa on elää maailmassa!" sanoin hiljaa minäkin.

Ja taas vaivuimme me vaitioloomme, ja taas se minulle tuntui tuskalliselta.

Lakkaamatta kiusasi minua ajatus, että olin saattanut hänen surulliseksi myöntäessäni hänen olevan vanhan. Olisin niin mielelläni ilahuttanut häntä, mutt'en tiennyt taaskaan miten olisin alkanut.

"No niin, hyvästi vaan sitten!" sanoi hän nousten seisomaan. "Äitini odottaa minua iltaselle; en ole vielä tänään ennättänyt häntä edes nähdäkään."

"Ja minä kun toivoin saavani soittaa teille yhden sonaatin."

"Toisten", sanoi hän jotenkin kylmästi, kuten minusta näytti. —
"Voikaa hyvin nyt!"

Entistään enemmän vaivasi minua nyt ajatus, että olin häntä loukannut, se teki minut ihan alakuloiseksi. Katja ja minä saatoimme hänen rappusista alas ja jäimme pihaan seisomaan ja katselemaan tielle, kunnes hän katosi näkymättömiin. Kun hänen hevosensa kavioiden kapse oli haihtunut kuulumattomiin, menin uudestaan terassille ja aloin katsella puutarhaan ja kosteaan usvaan, josta kaikuivat yölliset äänet. Kauan katselin ja kuuntelin kaikkea tuota, mitä niin halusin katsella ja kuunnella …

Hän kävi luonamme toisen, kolmannen kerran, ja ahdistava tunne, joka vaivasi minua kummallisen keskustelumme jälkeen katosi kokonaan eikä koskaan enää palannut.

Koko kesän ajan kävi hän luonamme pari kolme kertaa viikossa. Olin häneen jo niin tottunut että kun hän pitemmän ajan viipyi poissa, minä ihan kärsin yksinäisyydestäni. Loukkaannuin häneen ja minusta näytti, että hän teki väärin jättäessään minun niin yksin olemaan. Hän seurusteli kanssani kuin nuoren rakkaan toverinsa kera, kyseli minulta asioita sydämmellisimmän avomielisesti ja antoi vuorostaan minullekin neuvoja, piti minun pirteänä, välistä muistikin ja antoi minun joskus jäädä syrjään. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikin tavoin tarkoitti olla aina vertaiseni, ei minun ollut vaikea huomata, että sen maailman ulkopuolella, missä hänen kanssaan liikuimme ja jonka minä ymmärsin, oli olemassa toinen, joka oli minulle suljettu ja johon hän ei pitänyt tarpeellisenakaan minua päästää, — ja juuri tämä asia kaikkein voimakkaimmin nosti kunnioitustani häntä kohtaan ja kiinnitti minua häneen. Olin saanut sekä Katjalta sekä naapureiltani hänestä tietoja. Pitäen huolenpitoa vanhasta äidistään, jonka kanssa hän oli yhdessä, paitsi omia asioitaan ja meitä koskevaa holhoustointansa oli hänellä aatelis-asioita koskevia puuhia, jotka tuottivat hänelle paljon huolia. Mutta hänen personallisista suhteista ja vakaumuksistaan, tuumistaan ja toiveistaan en minä koskaan saanut mitään tietää. Kun vain koetinkin puhettamme kääntää hänen tehtäviinsä, niin pisti hän otsansa omituisella tavallaan, ikäänkuin sanoaksensa: "olkaa hyvä, älkää jatkako, mitä on niistä teille!" Ja samalla hän itse ohjasi puheemme johonkin muuhun. Ensin minua vähän loukkasi, vaan sitten jo totuin siihen, että me puhelimme aina vaan minua koskevista asioista ja lopulta oli se minusta ihan luonnollistakin.

Mikä myöskin aluksi vaivasi ja vasta aikaa myöten miellytti minua, oli se ettei hän ollenkaan välittänyt minun ulkomuodostani, vaan melkein ylenkatsoi sitä. Koskaan hän ei sanallakaan eikä katseella osoittanut pitävänsä minua kauniina — päinvastoin hän rypisti otsaansa ja nauroi, jos minua satuttiin hänen kuultensa sanomaan kauniiksi. Hän oli hyvillään löytäessään minussa erilaisia vikoja, ja hän härnäsi minua niitten vuoksi. Muotipukuni ja hiuskoristeeni, joilla Katja mielellänsä kaunisteli minua juhlapäiväksi, antoivat nekin hänelle vain tilaisuutta pilkkaan. Tämä loukkasi Katjaa suuresti eikä suinkaan syyttä, ja siksi se minuakin suututti. Katja oli nyt kerran saanut päähänsä, että minä miellytin Sergei Michailovitshia, eikä voinut mitenkään ymmärtää, miksei hän siitä olisi pitänyt, että miellyttävä tyttö esiytyy parhaimmassa valossaan. Minä käsitin kohta, miksi hän näin teki. Häntä ei miellyttänyt nähdä minussa turhamaista keikailijaa. Ja kun tästä tulin täysin vakuutetuksi, niin sitten ei enää näkynyt turhamaisuuden varjoakaan puvussani, hiusteni laittelussa eikä muussa käytöksessäni. Sen sijaan koetin minä hienostella yksinkertaisuudella, aikana, jolloin en vielä ollut kypsynyt tätä taitoa käyttämään.

Tiesin, että hän piti minusta; mutta rakastiko hän minua niinkuin lasta vai niinkuin naista, sitä kysymystä en ollut vielä ottanut harkitakseni. Hänen rakkautensa oli minulle sanomattoman kallis. Tiesin, että hän piti minua maailman parhaana tyttönä, enkä voinut olla toivomatta, että hän aina pysyisi tässä harhaluulossa. Tunnustaakseni minä päinvastoin tahallani pidin häntä siinä. Mutta näin menetellen tulin samalla itse paremmaksi. Tunsin, että minun oli edullisempaa ja arvokkaampaa näyttää hänelle hyviä sisällisiä ominaisuuksia, kuin loistaa ulkomuodollani. Hiukseni, käteni, kasvoni, tottumukseni, — millaisia tahansa lienevät sitten olleetkin, joko hyviä tai pahoja, niihin hän ei tarvinnut kuin katsahtaa voidakseen niitä arvostella. Sieluani ei hän tuntenut, sentähden että hän sitä rakasti; myöskin sentähden, että se juuri tuona aikana kasvoi ja kehittyi, ja vihdoin sentähden että tällä alalla helposti voin häntä hairauttaa, kuten todella teinkin. Ja kuinka kevyeksi tuli oloni hänen seurassaan, kun tämän asian selvästi pääsin ymmärtämään! Perusteeton ujouteni ja levoton liikehtimisen tarve, jotka olivat ennen minua vaivanneet, katosivat kerrassaan. Minä tunsin, että olinpa sitten hänen edessänsä taikka sivullaan, istuinko taikka seisoin, näki hän minun aina, ja olivatpa hiukseni ylöskammattuina taikka alas silitettyinä, tunsi hän kaikissa tapauksissa minun läpikotaisin ja oli minuun tyytyväinen, kuten itsekseni kuvailin, aivan semmoisenani kuin olin. Ajattelen, että jos hän olisi vastoin tapaansa, yhtäkkiä niinkuin kaikki muut, sanonut minua kauniiksi kasvoiltani, en olisi tästä ollut laisinkaan hyvilläni. Mutta sen sijaan sanomaton mielihyvä täytti sisimmän sieluni, kun hän jotakin sanottuani huomaavaisesti katsahti minuun ja virkki äänellä, jolle koetti saada leikillisen värityksen peittääkseen sisällisen liikutuksensa.

"Jaa, jaa, teissä on jotakin … Te olette kunnon tyttö, täytyy sanoani…" Ja mistä sitten sainkaan häneltä tuommoisia kiitoksia, jotka täyttivät sydämmeni ilolla ja ylpeydellä? Siitä, että myötätuntoisesti kerroin vanhan Grigorin rakkaudesta tyttärensä tyttäreen; siitä, että joku runoelma tai romaani liikutti mieltäni kyyneliin saakka; tahi siitä, että ihailin Mozartia. Itsekin usein ihmettelin kuinka suurella hienotunteisuudella saatoin arvata, mikä oli hyvää ja arvossa pidettävää, vaikka en siihen aikaan suinkaan voinut varmuudella selittää, mistä syystä oli niin tehtävä.

Ei melkein yksikään minun vanhemmista tottumuksistani eikä makusuunnistani miellyttänyt häntä. Hänen tarvitsi vain silmäkulmiansa rypistää tai pikimmältään vilaista minuun, kun jo tiesin, ettei se mitä olin sanomaisillani ollutkaan hänen makunsa mukaista. Välistä hän ei tarvinnut kuin katsahtaa puoleksi säälien puoleksi ylenkatseellisesti minuun, niin en enää välittänyt siitä, mitä ennen olin rakastanut. Kun sattui, että hän tahtoi antaa minulle jonkin neuvon, niin oli kuin olisin heti ymmärtänyt, mitä hän tahtoi sanoa. Hän kyseli minulta katsoen suoraan silmiini, ja tuo katse, se sai minun ilmaisemaan sen ajatuksen, jota hän tahtoikin esille. Silloiset ajatukseni ja tunteeni eivät olleet omiani, hänen ajatuksensa ja hänen tunteensa, jotka äkkiä tulivat omikseni, täyttivät koko olentoni ja kirkastivat sen. Aivan huomaamattani aloin katsoa kaikkea toisilla silmillä — sekä Katjaa että talonväkeä, Sonjaa, itseäni ja omia toimianikin. Kirjat, joita olin ennen lukenut vain ikävästä päästäkseni, muuttuivat äkkiä elämän parhaimmaksi huvitukseksi. Ja tämä kaikki johtui siitä, että me kaksi, hän ja minä, niin usein keskustelimme kirjoista, luimme niitä yhdessä, — ja siitä, että hän ne minulle toi.

Kun olin ennen Sonjan kanssa työskennellyt häntä opettaen, olin minä pitänyt näitä opetustunteja raskaana ja vaivaloisena velvollisuuden työnä. Sergei Michailovitsh oli nyt usein läsnä tunneilla ja nyt tuotti Sonjan edistymisen seuraaminen minullekin iloa.

Kokonaisen soittokappaleen ulkoa oppiminen oli minusta ennen tuntunut mahdottomalta, mutta nyt kun tiesin, että Sergei Michailovitsh tulee kuuntelemaan sitä, että hän mielellään soittoani kehaseekin, — nyt saatoin kolme- neljäkymmentä kertaa soittaa päästä päähän samaa kappaletta samalla istumalla. Katja rukka sai tukkia pumpulilla korviansa, mutta minusta ei soittoni vain ikävältä tuntunut. Iänikuiset sonaattini saivat yhtäkkiä kokonaan uuden sisällön, sointuivat entistä paljoa paremmin. Katjakin, jonka tunsin kuin itseni ja jota rakastin koko sydämmestäni, oli muuttunut silmissäni. Nyt vasta ymmärsin, ettei hän ollut ollenkaan velvollinen olemaan yhtäaikaa äitinämme ja ystävänämme ja orjanamme. Nyt käsitin tämän rakastettavan olennon, hänen uhraavaisuutensa ja mukautavaisuutensa, käsitin kuinka suuresti kiitollinen pitäisi minun oleman hänelle kaikesta. Minä rakastin häntä nyt sata kertaa enemmän kuin ennen.

Hän Sergei Michailovitsh, oli myös opettanut minua katsomaan väkeämme, talonpoikia, talon palvelijoita, kokonaan toisilla silmillä. Naurettavaa on ajatella, että seitsemääntoista ikävuoteeni saakka olin elänyt heidän keskellänsä ja kuitenkin pysynyt yhtä vieraana heille kuin niillekin, joita en ollut koskaan nähnyt. En ollut kertaakaan ajatellut, että hekin rakastavat, toivovat ja kärsivät niinkuin minä.

Puutarhamme, metsämme ja peltomme olin tuntenut varhaisimmasta lapsuudestani, mutta nyt näin niissä äkkiä ihan uutta viehätystä, uutta kauneutta.

Turhaan ei ollut Sergei Michailovitsh sanonut, että elämässä on olemassa ainoastaan yksi varma onni: — elää toisille. Ensin näytti tämä minusta oudolta, en voinut ymmärtää sitä, mutta tämä vakuutus tunkeusi vähitellen käsittämättänikin sydämmeeni. Hän avasi minulle kokonaisen uuden maailman, maailman täynnä nykyisyyden nautintoa — vaikka ulkonaiset elintapani eivät ensinkään olleet muuttuneet tai uudistuneet, jollen ota lukuun sitä, että olin nyt paljon alttiimpi vaikutuksille. Kaikki, mikä lapsesta saakka oli uinunut ympärilläni äänettömänä, heräsi nyt ikäänkuin kuolleista elämään. Kaikki sai nyt äänensä puhuakseen sielulleni ja täyttääkseen sen onnella.

Usein tämänkin kesän ajalla menin ylhäälle, omaan huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni voimatta nukkua. Mutta nyt en siksi valvonut, että olisin ollut tyytymätön tai vajonnut kaikellaisiin tulevaisuuden toivomuksiin ja unelmiin. Se levottomuus, joka nyt minua piti valveilla, oli aivan toinen, — se oli juuri nykyisyyden onni. Kun en voinut ollenkaan saada unta, nousin ylös ja istuin Katjan vuoteelle, ja kerroin hänelle, että olin täydellisesti onnellinen. Sitä, niinkuin nyt muistan, ei olisi tarvinnut ensinkään sanoin kertoa; näkihän Katja sen jo päältänikin.

Katja taas puolestaan kertoi minulle, että hänkin on sanomattoman onnellinen, ettei häneltäkään mitään puuttunut, ja hän suuteli minua hellästi. Minä uskoin häntä, sillä minusta näytti ihan asiaan kuuluvalta, välttämättömyydeltä, että me kaikki olimme onnellisia. Mutta Katja saattoi siltä ajatella untansakin, olla suuttuvinaan, ajaa minut menemään vuoteeltansa ja nukahtaa. Minä olin hereilläni ja mietiskelin kaikkea sitä, mikä minun teki niin onnelliseksi. Välistä nousin vuoteeltani uudestansa ja rukoilin uudestaan iltarukoukseni, kiittäen omilla sanoillani Jumalaa kaikesta siitä onnesta, jonka hän oli suonut minulle.

Huoneessani oli silloin kaikki hiljaa, kuului vaan nukkuvan Katjan rauhallinen ja tasainen hengitys ja kellon naksutus hänen läheltänsä yöpöydältä. Kuiskailtuani muutamia sanoja asetuin jälleen maata, tein ristinmerkkini ja suutelin kaularistiäni. Ovet olivat lukossa, ikkunat varjostimilla peitetyt ja ainoana liikehtivänä surisi kärpänen jossain nurkassa. Tuntui, etten olisi koskaan tahtonut lähteä tästä huoneesta. Olisinpa voinut toivoa, ettei aamu koskaan valkenisikaan rikkomaan tuota rauhallisen pehmeää hämäryyttä, ja hajalle puhaltamaan sieluni utuista ilmakehää. Sen hennossa hämärässä tuntuivat unelmani, ajatukseni ja rukoukseni eläviltä olennoilta, jotka lentelivät vuoteeni ympärillä ja liitelivät pääni päällä.

Jokainen ajatukseni oli hänen ajatuksensa, ja jokainen tunteeni oli hänen tunteensa — hänen, minun onneni luojan. En vielä silloin tiennyt, että tämä oli rakkautta. Ajattelin, että näin voisi olla aina, että me saimme näin tuntea antamatta mitään omasta puolestamme.

III.

Eräänä päivänä elonleikkuun aikana menimme, Katja, Sonja ja minä, päivällisten jälkeen puutarhaan ja asetuimme siellä mielipaikallemme penkille lehmusten varjoon lähelle rotkotietä. Siihen avautui meille vapaa näköala metsien ja peltojen ylitse.

Sergei Michailovitsh ei ollut käynyt luonamme kolmeen päivään. Nyt odotimme häntä sitä varmemmin tulevaksi, kun hän oli sanonut työnjohtajallemme, että hän tulee tänään pelloille töiden menoa tarkastamaan.

Kahden aikaan näimmekin hänen ratsulla ajelevan ruisvainiolla. Katja haetti persikoita ja kirsikoita, joista tiesi Sergei Michailovitshin paljon pitävän.

Sitten katsahti Katja naurussa suin minuun, laskeusi penkille pitkäkseen ja nukahti.

Minä taitoin tuuhean lehmuksen oksan, jonka nesteiset lehdet ja kuoret kostuttivat käsiäni, ja Katjaa sillä löyhytellen jatkoin lukemistani. Tämän tästäkin se keskeytyi, sillä silmäni katsoa hipaisivat tielle, jota Sergei Michailovitshin täytyi tulla.

Sonja rakenteli vanhan lehmuksen juurille lehtimajaa nukelleen.

Päivä oli hyvin lämmin, tuuli ei henkäillytkään, ja voimakasta tuoksua nousi kasvistosta.

Taivaanranta oli pilvistynyt ja jo aamusella synkistynyt ukkosilmaa uhkaavaksi. Minä olin ollut hermostunut, kuin ainakin ukkosilman edellä. Mutta puolen päivän jälkeen alkoivat pilvet hajota, aurinko pilkisti paistamaan selvälle taivaalle, ja ainoastaan yhdeltä suunnalta kuulimme kaukaa silloin tällöin jyrinätä ja raskaista pilvenlongista heijastui salaman vinkuraviivaisia välkähdyksiä, jotka liikkuivat äärimmäisellä taivaanrannalla ja näyttivät yhdistyvän ja sekautuvan peltojen pölyyn. Näytti varmalta, ettei ainakaan tänään enää ollut pahaa ilmaa pelättävänä.

Puutarhan takaiselta tieltä, joka näkyikin sieltä täältä puiden aukoista, kuului ajelua. Milloin jytisivät siellä hiljalleen korkeita lyhdekuormia kulettavat vankkurit, milloin rätisivät kiireesti palaavat tyhjät vankkurit ja näkyi tuulessa liepsottava ajajan mekko. Tieltä nousi sakeaa pölyä. Se ei laskeutunut maahan, sitä ei levittänyt tuuli. Se jäi ilmaan leijumaan tai kulki aitovarsien yli puutarhaan läpinäkyväin lehtipuiden läpi.

Kauempaa puima-aitauksesta päin kuului toisenlaisia ääniä ja toisten rattaiden ratinaa. Vähitellen aitaukselle saapuneet keltaiset lyhteet lentelivät siellä ilmassa, kokoutuivat kasoihin, muodostuivat pyöreiksi aumoiksi, joiden yhä nousevilla huipuilla liikuskeli työmiehiä.

Edessäni, pölyisellä pellolla liikkui myöskin vankkureita, näkyi kellertäväin lyhteiden lentämistä, ja vielä etempää kuului myöskin ajoneuvojen rätinää, huutoja ja laulua.

Yhdeltä suunnalta tuli pelto yhä aukeammaksi ja yhä tyhjemmäksi. Oikealla päin taas näin naisten valkosia pukuja. Kumarruksissa he toimeliain käsin sitoivat siellä lyhteitä ja asettelivat niitä yhteen. Pelto puhdistui kaadetusta viljasta ja täyteläisen kauniita lyhteitä ilmautui sijaan.

Minusta tuntui, kuin olisi kesä tuossa noin silmin nähteni muuttunut syksyksi.

Pölyä ja kuumuutta oli kaikkialla, paitsi meidän rakkaalla penkillämme puutarhan lehmuksen varjossa. Kaikkialla tuossa pölyssä ja kuumuudessa, paahtavassa auringon paisteessa työväki liikkui ja laski iloista leikkiä.

Minä katsoin Katjaa, joka uinuili makeasti viileältä penkillämme, hieno valkea nenäliinansa kasvojen peittona. Katsoin mehukkaita kirsikoita, jotka hohtelivat tummina lautasella. — Pukujamme, jotka olivat viileät ja puhtaat — kirkasta vettä, täytetyssä vesipullossa, jossa auringon säteet leikkivät, monissa värivivahduksissa… Ja minä tunsin omituista onnentunnetta. "Mitä olisi minun tehtävä?" ajattelin itsekseni; "olenko itse ansainnut tätä onnellisuuttani? Miten voisin levittää onneani, miten ja kenelle antautuisin kokonaan, omistaisin onneni…?"

Aurinko painui jo käytävän koivujen latvain taakse, tomu laskeusi pelloilla, etäisyys näytti yhä kirkkaammalta ja helakammalta risteilevässä valonsäteilyssä, pilvenjöngät olivat kokonaan kadonneet, puima-aitauksen toiselta syrjältä näkyi kolme uutta eloauman huippua ja työmiehet poistuivat niiltä. Vankkurit kulkivat kovalla ratinalla ja kolinalla viimeistä kertaa ohitsemme. Naiset tulivat harava olalla kotiin äänekkäästi laulaen, mutta Sergei Michailovitshiä ei vieläkään kuulunut, vaikka olin hänen jo kauan sitten nähnyt laskevan etäämpää ylänteeltä meille päin. Yhtäkkiä näin hänen ilmautuvan sille puolelle lehtokujaa, josta en ollut ollenkaan häntä odottanut (hän oli tullut rotkotien kautta). Ilosta loistavin kasvoin ja joutuisin askelin lähestyi hän minua ottaen hatun käteensä. Kun hän huomasi Katjan nukkuvan purasi hän huultansa, vilkutti silmäänsä ja lähestyi varpaillaan. Oitis huomasin, että hän oli tuossa omituisessa pohjattoman iloisuuden mielialassa, jota minä niin kovin hänessä rakastin ja jota me tavallisesti sanoimme "villiksi iloisuudeksi". Hän oli silloin, kuin opettajaltaan karkuun päässyt koulupoika. Koko hänen olentonsa päästä kantapäihin asti hengehti tyytyväisyyttä, onnea ja lapsellista, villiä iloisuutta.

"No, hyvää iltaa, nuori orvokkinen! Mitäs kuuluu, hyvää kai?" sanoi hän kuiskaten luokseni tullessaan ja ojensi minulle kättänsä. Minä tein hänelle saman kysymyksen. — "Mainiosti", vastasi hän, — "olen tänään kuin kolmentoista vuotias poika, leikkisin vaikka varsain kanssa, kiipeisin puihin…"

"Villinä ilosta", katkasin hänen puheensa ja vilaistessani häneen nauravin silmin tunsin jo, että tuo villi iloisuus oli tarttunut minuunkin.

"Niin juuri", vastasi hän vilkuttaen minulle toista silmäänsä ja koettaen pidättää nauruansa. "Mutta miksikäs näpitte Katariina Karlovnaa nenälle?"

Todellakaan en ollut huomannut, että hänen kanssaan puhuessani yhä istuin ja lehmuksen oksalla löyhyttelin. Olin lyönyt nenäliinan Katjan kasvoilta ja lehdet hipasivat niitä. Aloin nauraa. "Nytpä sopisi Katjan tulla sanomaan, ettei hän ole ollenkaan nukkunutkaan", sanoin Sergei Michailovitshille kuiskuttamalla, ettei muka Katja heräisi. Mutta toden tunnustaakseni, en puhunutkaan Katjan takia hiljaa; minulle oli vaan niin mieluista puhua Sergei Michailovitshin kanssa noin kuiskaillen.

Sergei Michailovitsh liikutti huuliansa ja matki minua, aivan kuin olisin puhunut niin hiljaa, että oli mahdoton mitään kuulla. Havaittuansa sitten kirsikkalautasen oli hän sen salaa anastavinaan, meni Sonjan luokse lehmuksen juurelle ja istui hänen nukkensa päälle. Sonja kiukustui aluksi, mutta kohta taas tuli sovinto jälleen, kun Sergei Michailovitsh esitti leikin, jossa heidän piti syödä kilpaa kirsikoita. "Tahdotteko, että käsken lisää tuomaan" sanoin, "taikka menemmekö itse noutamaan?"

Hän otti lautasen, laski siihen Sonjan nuken ja lähdimme kolmisin kasvihuoneelle. Sonja juoksi nauraen Sergei Michailovitshin perässä ja veti häntä takista, että hän antaisi nuken pois. Hän antoikin sen Sonjalle ja kääntyi vakavana minuun päin. "No, minkäs tähden te ette myönnä olevanne orvokki?" kysyi hän minulta yhä kuiskaavalla äänellä, vaikkei siellä, missä kuljimme, tarvinnut pelätä ketään herättävämme. — "Kun minä tulin luoksenne kaikesta tuosta pölystä, kuumuudesta ja vaivasta, niin tuoksahti orvokki niin ihmeellisen hyvältä… ei se, jolla on väkevä lemu, vaan, kuten hyvin tiedätte… joka nousee kainosti kätköstään ja ensimäisenä tuoksuaa kinosten alta kevään tuoreutta."

Minun täytyi sanoa jotain voidakseni salata sitä suloista levottomuuttani, jonka hänen sanansa herättivät minussa.

"No, hyvinkö luonnistuu maatilamme asiat?"

"Varsin oivallisesti! Väki täällä on oikein kunnollista. Mitä paremmin tulee sitä tuntemaan, sen enemmän täytyy sitä rakastaa."

"Niin kyllä", vastasin minä, "katsellessani puutarhasta heidän työtänsä, aloin tuntea tunnossani pistoa siitä, että he noin reutovat ja raastavat ja minun on niin helppo ja niin hyvä olla, niin hyvä että…"

"Elkää korskeilko ystäväni, niillä tunteilla!" keskeytti Sergei Michailovitsh minua taas vakavalla äänellä, mutta katsoi hyvin ystävällisesti silmiini. "Nämät asiat ovat pyhiä. Varjelkoon Jumala teitä pöyhistelemästä niillä tunteilla!"

"Minähän puhun ainoastaan teille tästä."

"No niin, minä tiedän sen. No, mitenkäs kirsikoiden?"

Kasvihuone oli jo lukittuna eikä ollut yhtään puutarhuria saapuvilla. (Sergei Michailovitsh oli lähettänyt heidät pellolle työhön). Sonja juoksi avainta noutamaan, mutta Sergei Michailovitsh ei malttanut häntä odottaa, vaan kiipesi nurkkaa myöten, kohotti verkkoa ja hyppäsi kasvihuoneeseen sisään.

"Oletteko hyvä", kuului hänen äänensä sisäpuolelta, "ja annatte minulle lautasen?"

"En anna, minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle. "Menen hakemaan itse avainta, Sonja ei näytä löytäneen".

Mutta samalla hetkellä sain halun tarkastaa, mitä Sergei Michailovitsh kasvihuoneessa tekee, miltä näyttää, miten liikkuu, miten hän käyttäytyy, kun ei luule kenenkään häntä näkevän. Taikka ehkäpä sen vuoksi, etten nyt olisi tahtonut päästää häntä hetkeksikään näkyvistäni. Hiivin varpaillani rikkaruohoston läpi toiselle puolelle ansaria, jossa seinä oli matalin, nousin tyhjälle tynnyrille ja aloin seinän ylitse, joka ulottui vain rintani kohdalle, katsella ansariin. Etsin silmilläni koko ansarin alan, sen vanhat könkevät puut leveine hammaslaitaisine lehtineen, joista raskaina ja oikoisina riippuivat tummat mehuisat marjat. Nostettuani pääni varjostavaan verkkoon saakka, havaitsin Sergei Michailovitshin erään vanhan kirsimarjapuun oksain varjossa. Hän luuli aivan varmaan, että olin mennyt avainta hakemaan ja ettei kukaan häntä nyt nähnyt. Hän oli ottanut lakin päästään, sulkenut silmänsä ja istui vanhan kirsikkapuun rungolla. Sormiensa välissä pyöritteli hän pihkapalasta kirsikkapuusta. Yhtäkkiä kohautti hän olkapäitänsä, aukasi silmänsä ja lausui hymyillen jotakin itsekseen. Tuo lausuminen ja hymyily oli niin vähän hänen tapaistansa, että minua oikein hävetti salaa kuunnella ja katsella häntä. Minusta näytti että hän lausui: "Mascha."

"Mahdotonta!" ajattelin minä, "ei hän niin lausunut."

"Rakas Mascha", lausui hän uudelleen vielä hiljempaa ja lempeämmästi. Mutta tällä kertaa kuulin nuo kaksi sanaa selvästi. Sydämeni alkoi sykkiä niin hätäisesti, minä tunsin sen täyttyvän niin sanomattomasta ilosta, tulin niin liikutetuksi, että minun täytyi tarttua käsin seinään voidakseni pysyä putoomatta paikaltani.

Hän kuuli samalla liikkumiseni, vilkasi hämmästyneenä ympärillensä, painoi katseensa maahan ja lävähti tulipunaiseksi, kuin poikanulikka. Hän tahtoi minulle jotakin sanoa, mutta ei voinut, punastui vain yhä enemmän. Kumminkin hän naurahti minuun katsoessaan. Minä hymyilin myös. Hänen kasvonsa loistivat ilosta. Hän ei ollut enää vanha setä, joka minua hyväili ja neuvoskeli, — hän oli arvoiseni mies, joka rakasti ja pelkäsi minua ja jota minä rakastin ja pelkäsin. Me emme puhuneet mitään toisillemme, katseemme olivat vain vastakkain. Mutta yhtäkkiä rypisti hän silmäkulmiansa, nauru hänen huuliltansa hävisi, silmäin loiste sammui ja taas hän oli edessäni tuollaisena kylmänä, isällisenä, aivan kuin olisimme tehneet jotain pahaa ja hän herännyt hairauksestansa täyteen järkeensä tahtoen minuakin auttaa heräämään.

"Laskeutukaa toki alas, voitte loukata itsenne", sanoi hän. "Ja korjatkaapas sitten hiuksianne; kas millaiselta näytättekin!"

"Miksi hän noin teeskentelee? Miksi hän tahtoo saada mieleni pahoitetuksi?" ajattelin harmistuneena. Samassa sain vastustamattoman halun vielä kerran säikäyttää hänet ja koetella, kuinka pitkälle vaikutusvaltani ulottui.

"En menekään; minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle, ja tarttuen käsin lähimpään oksaan pääsin kiipeämään seinälle. Hänellä ei ollut aikaa estää eikä auttaa minua, ennenkuin olin jo hypännyt alas kasvihuoneeseen paljaalle maalle.

"Mitä tuhmuuksia!" huudahti hän punehtuen uudestaan, ja koetti säikäystänsä peittää suuttuneella muodolla. "Olisitte voinut vahingoittua. Ja kuinkas täältä pois pääsette?"

Hän hämmentyi yhä enemmän, mutta hänen hämmennyksensä ei nyt minua huvittanut, niinkuin ennen, vaan tuskastutti minua. Minäkin viimein hämmennyin; minäkin punastuin, poistuin kauemmaksi hänestä, enkä tietänyt, mitä olisi minun ollut sanottava. Aloin poimia kirsikoita, mutta nyt en taas tiennyt, mihin ne laskisin kädestäni. Tuntoni soimasi minua, kaduin, pelkäsin ja otaksuin, että olin teollani alentunut ainaiseksi hänen silmissään. Olimme kumpikin vaiti, ja kumpaakin rasitti tämä vaitiolo.

Sonja juoksi avainta tuoden ja vapautti meidät tuskallisesta asemastamme. Kauan vielä sen jälkeenkin emme sanoneet sanaakaan toisillemme, puhuimme kumpikin vain Sonjan kanssa.

Palattuamme Katjan luokse ja vastaanotettuani hänen vakuutuksensa, ettei hän ollut ollenkaan nukkunut, vaan kuullut kaikki tyyni, aloin taas rauhoittua. Sergei Michailovitsh koetti taas saada ääneensä suojelevan, isällisen värityksen, mutta se ei hänelle tahtonut onnistua.

Vilkkaassa muistossani oli keskustelu, joka meillä oli keskenämme joitakuita päiviä takaperin.

Katja sanoi silloin, että miehen on paljoa huokeampaa rakastaa ja saada rakkautensa ilmaistuksi kuin naisen.

"Mies voi sanoa, että hän rakastaa, mutta nainen ei voi sitä tehdä", sanoi hän.

"Minä olen sitä mieltä, ettei miehen tarvitse eikä mies voikaan sanoa rakastavansa", vastusti Sergei Michailovitsh.

"Minkätähden?" kysyin minä.

"Sentähden että se on aina valhetta. Millainen keksintö onkin tuo, että ihminen muka rakastaa? Aivan kuin sillä, että hän vain tämän sanoo, lupsahtaisi jokin linkkuun: jaha, — hän rakastaa! Aivan kuin sanomalla tuo ainoa sana 'rakastan', tapahtuisi jotakin aivan tavatonta, jotakin yhtäläistä, kuin jos kaikilla kanuunilla yht'aikaa ampua paukutettaisiin! — Minun mielestäni", jatkoi Sergei Michailovitsh, "ihmiset, jotka juhlallisesti vakuuttavat: minä rakastan teitä, — joko pettävät itsensä tahi muut".

"Miten voi sitten nainen tietää, että häntä rakastetaan, jollei sitä sanota hänelle?" kysyi Katja.

"Sitä en minä tiedä", vastasi Sergei Michailovitsh. "Jokaisella on oma tapansa saada asiansa ilmaistuksi. On tunteita, jotka kuvastavat itsensä. Kun luen romaania, niin kuvittelen aina mielessäni, mitenkähän venähtävät luutnantti Strelskin tai hra Alfreedin kasvot, kun hän saa lausutuksi: 'Eleonoora, minä rakastan sinua!' He ovat varmaan odottaneet jotakin erinomaista tämän jälkeen tapahtuvaksi, mutta sitten ei tapahdukaan niin mitään kammallekaan, ei heille eikä Eleonooralle; heidän suunsa, silmänsä, nenänsä, — kaikki jää entiselleen!" Tunsin silloin jo tuossa Sergei Michailovitshin leikissä vakavaa, minua koskevaa ajatusta. Mutta Katja ei suvainnut, että niin kevyesti meneteltäisiin romaanisankarien kanssa.

"Ijankaikkisia ihme-väitelmiä!" sanoi Katja.

"No, sanokaapas oikein totuudessa, ettekö ole kertaakaan sanonut naiselle, että rakastatte häntä?"

"En ole vielä kertaakaan niin sanonut, en yhdenkään naisen eteen polvistunut, enkä vast'edeskään aijo semmoista tehdä", vastasi hän nauraen.

Ei hänen tarvitsekaan minulle sanoa, että hän minua rakastaa, ajattelin nyt muistaen ihan elävästi tämän keskustelun. Hän rakastaa minua, ja minä tiedän sen. Kaikki hänen puuhansa näyttääkseen välinpitämättömältä eivät saa minua tästä vakaumuksestani.

Koko iltana puhui Sergei Michailovitsh hyvin vähän kanssani. Mutta jokaisessa hänen sanassansa, jonka hän lausui Katjalle tai Sonjalle, jokaisessa liikkeessään, silmäyksessään näin minä rakkautta. Nyt en enää epäillytkään sitä. Minua ainoastaan suututti ja suretti, miksi hän piti tarpeellisena sitä minulta vielä salata ja teeskennellä kylmyyttä, kun kaikki kumminkin oli jo niin selvää ja me niin huokeasti ja vähällä olisimme voineet olla onnellisia, — niin sanomattoman onnellisia. Mutta toisaalta taas kiusasi minua kuin rikoksen tehnyttä, että olin kiivennyt hänen luoksensa kasvihuoneeseen. Vieläkin näytti, että hänen täytyy lakata minua kunnioittamasta tämän vuoksi ja suuttua minuun.

Teetä juotuamme menin pianon luokse ja Sergei Michailovitsh tuli perässäni.

"Soittakaa nyt jotakin. En olekaan kuullut teidän pitkään aikaan soittavan"; sanoi hän saattaessaan minua saliin.

"Kyllä, kyllä — aivan mielelläni… Sergei Michailovitsh!" sanoin ja katsoin äkkiä häntä suoraan silmiin, "ettehän ole enää suuttunut minuun?"

"Suuttunut? — kuinka niin?"

"Sentähden, kun en totellut teitä päivällisten jälkeen", sanoin ja punastuin.

Hän ymmärsi minua, pudisti päätänsä ja alkoi nauraa. Hänen katseestaan näkyi, että hän olisi tahtonut näyttää vielä minua nuhtelevalta, mutta siihen ei hän tuntenut olevan itsellään voimaa.

"Eihän siitä siis enää mitään, olemmehan taas ystäviä", sanoin istuessani pianolle.

"Vieläkös mitä siitä nyt!" vastasi hän. Avarassa ja korkeassa salissamme paloi vain kaksi kynttilää pianolla, muuten oli suuri sali hämäränä. Kaikkialla oli hiljaista syvintä rauhaa, kuului vain Katjan askeleet hänen kulkiessaan hämärän vierassalin läpitse ja Sergei Michailovitshin hevosen päristelemistä ja tömistelemistä, sillä hän oli sen sitonut ikkunan kohdalle. Sergei Michailovitsh istui takanani, etten voinut häntä nähdä, mutta kaikkialla tässä hämärässä huoneessa, soittoni sävelissä, itsessäni, kaikessa tunsin hänen läsnäolonsa. Hänen jokainen katseensa, jokainen liikkeensä kajahti sydämmessäni, vaikken voinut niitä nähdäkään.

Soitin Mozartin fantasia-sonaatin, jonka oli Sergei Michailovitsh minulle tuonut ja jota olin opetellut hänen poissa ollessaan, soittaakseni sen hänelle. En laisinkaan ajatellut, mitä soitin, mutta luulin hyvästi soittavani ja tuntui, että se Sergei Michailovitshiäkin miellytti. Tunsin samaa nautintoa, joka hänetkin piti vallassaan, ja katsomattakin häneen tunsin katseen, joka sieltä takaani oli minuun kiintyneenä. Antaessani sormieni tiedottomasti lipua koskettimilla, katsahdin tahtomattani häneen. Näin hänen päänsä valoisan yötaivaan taustaa vastaan. Hän istui pää käden nojassa ja katseli tarkasti minua, loistavin silmin. Hymyilin, kun näin tämän katseen ja lakkasin soittamasta. Hän hymyili myöskin ja nyökäytti päällänsä nuottiin päin, että jatkaisin soittoani.

Kun lopetin soittoni, loisteli kuu jo korkealla taivaalla ja paitsi vahakynttiläin heikkoa valoa, valaisi huonettamme kuunkin hopeinen heijastus, joka virtasi ikkunasta lattialle.

Katja sanoi, ettei soitossani ole mitään sisältöä, pysähdän kauniimmassa kohdassa, ja soitan huonosti. Mutta Sergei Michailovitsh huomautti, etten ole koskaan kauniimmasti soittanut, kuin tänään. Hän alkoi kävellä salin poikki hämärään eteishuoneeseen, ja vilkasi joka kerta sivutse kulkiessaan hymyillen minuun. Minäkin hymyilin; olisinpa voinut nauraa isoon ääneen aivan aiheetta, niin iloinen olin kaikesta siitä, mitä tänään oli jo tapahtunut ja nyt taas tapahtui.

Kun Sergei Michailovitsh meni oven taakse näkymättömiin, kiepsahdin syleilemään Katjaa, joka seisoi luonani pianon vieressä, ja suutelin häntä kaulaan ja poskille. Kohta, kun Michailovitsh joutui taas näkyville, tekeydyin minä hyvin vakavaksi ja koetin pidättää nauruani.

"Mikähän Maschalle nyt tänään on tullut?" sanoi Katja Sergei
Michailovitshille.

Hän ei vastannut yhtään mitään, vaan katsahti hymyillen minuun; hän tiesi kyllä, mikä minulle oli tullut.

"Katsokaapas miten ihana yö!" sanoi Sergei Michailovitsh vierassalista, johon hän oli pysähtynyt seisomaan puutarhaan antauvan balkongin oven eteen.

Menimme hänen luokseen vierassaliin. Todellakin oli tämä yö, jollaista en ole sittemmin nähnyt. Täysi kuu kuumotti asuntomme takaa, ettemme voineet sitä nähdä, ja kattojen, pylvästen ja terassi-vaatteen varjot lankesivat puutarhan hietikkokäytäville ja nurmikoille. Kaikkialla muualla oli kirkasta; hopeaisina kimaltelivat helmet helakassa kuutamossa. Leveä tie kukkien keskellä, jonka toisella sivulla risteilivät georgiinein ja niiden tukipuikkojen lyhyet varjot ja toisella kimaltelivat kulmikkaat piikivet, hupeni ja katosi etäisyyden kylmään valaistukseen.

Puiden takaa näkyi kasvihuoneen valoisa katto, ja rotkotieltä kokoutui tiheää usvaa. Jo vähän kuihtuneet sireenipensaat olivat pienimpään oksaansa saakka valaistuina ja kasteen helmittämät kukkaset saattoi kaikki eroittaa toisistansa. Lehtokujassa sekautui valo ja varjo niin, ettei siinä eroittanut puita eikä tietä, vaan oli käytävä kokonaan läpinäkymättömänä, vavahtelevana ja väräjävänä kupukatoksena. Oikealla huoneen varjossa oli kaikki mustaa, määrätöntä, pelottavaa. Mutta tuosta salaperäisestä hämärästä näytti senvuoksi vielä kirkkaampana kohoutuvan poppelin latva. Se ei ollut kaukana rakennuksesta, se nousi korkealle, kirkkaassa valovirrassa, ja näytti ikäänkuin siivet saaden kohoutuvan tuonne, tuonne kauaksi tummansinistä taivasta kohden.

"Lähdetään vähän kävelemään", sanoin minä. Katja suostui, huomauttaen vaan, että minä tarvitsisin päällyskenkiä.

"Ei se ole tarpeen, Katja, Sergei Michailovitsh antaa minulle käsivartensa", vastasin Katjalle, ikäänkuin tuo Sergei Michailovitshin käsivarsi olisi voinut estää minua jalkojani kastelemasta! — Mutta sillä hetkellä oli tämä meille kaikille ymmärrettävää eikä ensinkään kummallista. Michailovitsh ei ollut koskaan ennen ojentanut minulle käsivarttansa, mutta nyt otin minä itse sen, ja hän ei nähnyt siinä olevan mitään luonnotonta. Menimme kolmisen terassille. Tämä koko maailma, tuo taivas, tuo puutarha, ilma, eivät enää olleet samoja kuin entiset.

Kun katselin edelleni lehtokujaan, jota astuskelimme, näytti minusta, että tuonne kauemmaksi olisi mahdoton mennä, että kaikki loppui tähän, ja että kaikki tämä jäisi ainaiseksi semmoisekseen ylevään kauneuteensa. Mutta mitä edemmäksi menimme, sitä kauemmas väistyi tuo kauneuden taikaseinä antaen meille vapaata tietä, ja kaikki taas oli meille tunnettua, puutarha, puut, käytävät, kuivuneet lehdet. Me kävelimme todellista tietä, kiertelimme valossa ja varjossa, todelliset kuivat lehdet ratisivat jalkaimme alla, ja kosteat oksat hipasivat kasvojani. Ja se oli todellakin Michailovitsh, joka tasaisesti ja hitaasti asteli sivullani ja tuki minua kädestä; ja se oli todellakin Katja, joka narisevin kengin käveli rinnallamme. Ja ehkäpä oli tuo todellinen kuukin, joka korkealta taivaalta loi valoaan meihin liikkumattomien oksain lävitse…

Mutta jokaisella askeleella nousi jälleen sekä eteemme että taaksemme tuo kauneuden taikaseinä. Minun oli taas vaikea uskoa, että on mahdollista mennä edemmäksi; vaikea kuvailla, että tämä oli todellisuutta.

"Oh, sammakko!" huudahti Katja.

"Kuka nyt tuommoista puhuu… mitä se nyt merkitsee?" ajattelin; mutta sitte havaitsin minä, että se olikin todella Katja, joka huudahti, ja että hän pelkää kovin sammakoita. Minä katsoin jalkoihin. Pikkunen sammakko hypähti ja pysähtyi eteeni tielle. Sen pieni varjo näkyi valoisan tien päällä.

"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsh.

Minä katsoin häneen. Sillä kohdalla käytävää, jossa juuri kuljimme, ei ollut ollenkaan lehmuksia, — näin hänen kasvonsa selvästi ja ne näyttivät niin kauniilta, onnellisilta…

"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsch, mutta minulle oli, kuin hän olisi sanonut: "minä rakastan sinua, armas tyttöseni!… rakastan, rakastan!" vakuutti hänen silmäyksensä, kätensä; ja valo, varjo, ilma — kaikki kertoi sitä samaa — rakastan.

Kuljimme koko puutarhan lävitse. Katja käveli rinnallamme lyhyin askelin ja raskaasti hengittäen väsymyksestä. Hän sanoi, että olisi jo aika kääntyä kotiin, ja silloin tuntui hän minusta ikävältä, niin ikävältä, — Katja raukka. Ajattelin, miksi hän ei tunne sitä, mitä me tunnemme. Miksi ei jokainen ole niin nuorekas ja onnellinen kuin tämä yö ja me molemmat siinä.

Käännyimme takaisin kotiin, mutta Michailovitsh viipyi luonamme vielä kauan, huolimatta siitä, että kaikki nukkuivat, kukko lauloi ja hänen hevosensa yhä kärsimättömämpänä hirnahteli ja tömisti maata ikkunan takana. Katja unhotti huomauttaa meitä, että oli jo myöhä, ja me istuimme kaikellaisista vähäpätöisyyksistä puhellen huomaamattamme kello kolmeen aamua. Kukko lauloi jo kolmannen kerran ja aamu alkoi sarastaa, kun hän lähti luotamme. Hän jätti hyvästit meille, niinkuin tavallisesti, sanomatta mitään merkillisempää; mutta minä tiesin, että hän tästä päivästä oli minun ja etten enää koskaan häntä menetä. Kohta kun olin itse vakuutettu, että rakastin häntä, kerroin kaikki Katjalle. Hän oli iloinen ja liikutettuna siitä, että kerroin hänelle tämän, mutta raukka ei voinut sitten koko yönä nukkua, ja minä kauan, kauan kävelin vielä terassilla, harhailin puutarhassa ja kuljeskelin käytävällä, jota Michailovitshin kanssa olimme kävelleet, muistellen hänen jokaista sanaansa, jokaista liikettänsä. En voinut nukkua koko yönä. Ensi kerran elämässäni näin kesäisen auringon nousun ja varhaisen aamusarastuksen. Ja semmoista yötä ja semmoista aamua en ole enää koskaan sittemmin nähnyt.

"Mutta miksi hän ei ole minulle yksinkertaisesti sanonut, että hän rakastaa minua?" ajattelin itsekseni. "Miksi löytää hän kaikellaisia esteitä, sanoo itsensä vanhaksi ukoksi, kun kaikki on niin yksinkertaisen selvää ja kaunista. Miksi hukkaa hän kultaista aikaa, joka kenties ei koskaan enää palaja. Jospa hän vain sanoisi: rakastan, sanoisi tuon sanan semmoisenaan, — ottaisi käteni käteensä, kallistaisi vähän päätänsä ja sanoisi 'rakastan'; jospa hän vain punastuisi ja painaisi silmänsä alas edessäni, sanoisin, kertoisin minä kohta hänelle kaikki. Ei, en sanoisikaan, mutta syleilisin häntä, heittäytyisin hänen rinnallensa ja itkisin. — Mutta mitäs, jospa minä vain erehdynkin, jospa hän ei rakastakaan minua?" välkähdytti äkkiä ajatukseni…

Minä säikähdin omia tunteitani: hyvä Jumala, mihin lienenkin tullut ja joutunut! Muistin hämmästyksemme kasvihuoneessa, kun kiipesin hänen luoksensa, ja tämä muistoni ahdisti, kovin ahdisti raskasta sydäntäni. Kyyneleet juoksivat silmistäni, aloin rukoilla. Samalla heräsi minussa omituinen rauhoittava ajatus ja toivoni elpyi. Minä päätin alkaa paastota tästä päivästä syntymäpäivääni saakka, päätin käydä silloin ripillä ja juuri samana päivänä tulla Michailovitshin morsiameksi.

Mitä varten minä paastoisin ja millä tavalla se tapahtuisi, sitä en tietänyt itsekään, mutta tänä hetkenä olin vakuutettu, että niin minä tekisin. Oli jo kirkas päivä ja työväki alkoi liikkua, kun käännyin takaisin huoneeseeni.

IV.

Oli Maarian taivaaseen astumisen edellinen paastoaika, eikä aikomukseni paastota tuona aikana kummastuttanut ketään.

Koko viikon pitkään ei Sergei Michailovitsh tullut kertaakaan luoksemme. En ensinkään ihmetellyt tätä, en huolestunut tai vihastunut häneen, päinvastoin iloitsin ettei hän tullut, sillä odotin häntä vasta syntymäpäiväkseni.

Tämän viikon kuluessa nousin joka aamu aikaisin. Sillä välin kuin minulle valjastettiin hevosia, kävelin yksinäni puutarhassa ja kuvailin mielessäni, mitä syntiä olin tehnyt edellisenä päivänä, mietiskelin, mitä minun tarvitsisi tänään tehdä, jotta voisin olla tyytyväinen ja viettää päiväni kertaakaan pahaan lankeematta.

Silloin oli minusta kovin huokeaa elää aivan virheetöntä elämää — mielestäni riippui se vain siitä, että olin jonkun verran varoillani.

Kun hevoset olivat valjastetut, nousin Katjan tai jonkun palvelustytön kanssa vaunuihin ja ajoin kolmen kilometrin päähän kirkkoon. Päästyäni sinne muistin joka kerta rukoilla niiden edestä, jotka "Jumalan pelvossa sisälle käyvät", ja erittäinkin vaivasin itseäni tällä tunteella astuessani kirkon esihuoneen ruohottuneita portaita.

Kirkossa ei käynyt näinä aikoina enempää kuin kymmenkunta ripille valmistuvaa talonpoikaa ja maaorjaa. Erityisellä nöyryydellä koetin vastata heidän kumarruksiinsa ja, mikä minusta näytti oikein urotyöltä, menin itse kynttilälaatikolle ottamaan vanhalta sotilaalta, joka hoiti lukkarin virkaa, vahakynttilöitä ja asetin ne pyhäinkuvien eteen.

Kaikkein pyhimmän pääovesta näin alttarivaatteen, jonka äitini oli ommellut. Pyhäinkuvien seinällä oli kaksi enkeliä tähtinensä, jotka olivat näyttäneet minusta niin suurilta, kun olin vielä pieni, ja kultaloisteinen kyyhkynen, joka myöskin oli lapselliseen mieleeni voimakkaasti vaikuttanut. Kuorin takaa näkyi peitetty kastemalja, jossa usean kerran olin orjaimme lapsia kummina kastattanut ja jossa kerran olin itsekin kastettu.

Vanha pappi tuli messukasukassaan, joka oli tehty isäni ruumispaarien vaatteesta ja alkoi nytkin jumalanpalveluksen aivan samalla äänellä, jolla hän oli jo niin kauan, kuin voin muistaa, pitänyt jumalanpalveluksia kotonamme, kastanut Sonjan, lukenut isäni sielumessut ja siunannut äitini hautaan; sama lukkarin tärisevä ääni kaikui kuorista, ja vanha nainen, jonka muistin aina nähneeni kirkossa jokaisessa jumalanpalveluksessa, seisoi köyrysissään seinivierellä, katseli kyynelsilmin kuoriin pyhäinkuvaa, piti ristiinpannuissa käsissään vaaleentunutta liinaa ja mutisi hampaattomalla suullansa jotakin itsekseen.

Ja tämä kaikki ei herättänyt minussa pelkkää uteliaisuutta ja pelkkiä muistoja, — kaikki oli nyt silmissäni pyhää ja suurta ja kaikella tällä syvällinen tarkoituksensa.

Kuuntelin papin lukeman rukouksen joka sanaa tarkasti ja koetin sisäisellä tunteellisuudella siihen vastata. Jos oli jotakin, jota en ymmärtänyt, pyysin Jumalan valaisemaan ymmärrystäni tahi kohotin omintakeisen rukoukseni ymmärtämättä jääneen asemesta.

Kun katumusrukoukset olivat luetut, aloin muistella mennyttä elämääni, ja tuo lapsellisen puhdas menneisyyteni näytti minusta niin mustalta nykyisen sieluni puhtauden kirkkaudessa että pelästyin omaa itseäni ja tyrskähdin itkemään. Oitis sen ohessa tunsin kuitenkin, että saan kaikki anteeksi ja että, jos vain olisi rikoksia ja mitä suurempia olisivat, tuntuisi sitä ihanammalta katumukseni. Kun pappi jumalanpalveluksen lopussa lausui: "Herra siunatkoon teitä", tuntui kuin tuo siunaus olisi paikalla vaikuttanut ja jonkinlainen ruumiillinen hyväntunne siitä olemukseeni virrannut, — virrannut äkkiä valoa ja lämpöä sydämmeeni.

Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli pappivanhus luokseni kysymään, tarvitseisiko ja milloin hänen tulla luoksemme pitämään iltakirkkoa. Minä kiitin häntä nöyrästi siitä, että hän, kuten ajattelin, tahtoi minun tähteni nähdä semmoista vaivaa ja ilmoitin, ettei tarvitse, että minä kyllä kävelen tai ajan vaunuilla kirkkoon.

"Te tahdotte siis itse nähdä vaivan —?" sanoi pappi.

En tiennyt mitä vastasin, sillä pelkäsin tekeväni syntiä ylpeydestä.

Kirkolta lähetin aina hevoset takaisin, kun ei Katjaa ollut mukanani, ja palasin yksinäni jalkaisin. Kaikkia vastaantulijoitani tervehdin syvään ja nöyrästi kumartaen. Minä käytin jokaista tilaisuutta lähimmäisiäni auttaakseni, ohjatakseni heitä ja uhratakseni jotakin heidän tähtensä, jopa astuin likaiseen tiensyrjäänkin heille tietä antaakseni.

Erään kerran iltasella kuulin, kun työnjohtaja kertoi Katjalle, että eräs Semen niminen talonpoika oli käynyt pyytämässä häneltä lautaa tyttärensä ruumisarkkuun ja ruplan rahaa sielumessua varten, ja oli saanutkin ne.

"Onko hän sitten niin köyhä?" kysyin minä.

"Kovin köyhä, arvoisa neiti, elävät aivan suolatta leivättä", vastasi työnjohtaja.

Sydäntäni kouristi kuullessani tätä, mutta sittenkin lohdutti minua, kun sain sen tietää. Uskotettuani Katjaa, että aijon mennä kävelylle, kiidin ylös huoneeseeni, otin kaikki rahani, mitä minulla oli (kovin vähän kyllä, mutta toki kaikki, mitä minulla oli), tein ristinmerkin ja riensin terassin poikki puutarhaan ja kylään Semenin mökille, joka oli aivan kylän syrjässä. Ketään näkemättä menin ikkunan luokse, laskin ikkunalle rahani ja naputin siihen. Silloin lähti joku mökistä, naristi ovea ja huusi minua, mutta minä juoksin vavisten ja kylmänä pelosta kotiini, kuin rikoksentekijä.

Katja kysyi minulta, missä olin käynyt ja mikä minun oli, mutta minä en edes ymmärtänyt, mitä hän puhui, enkä vastannut mitään. Kaikki esiytyi minulle yht'äkkiä niin mitättömältä ja pintapuoliselta. Lukitsin itseni huoneeseeni ja kävelin kauan edestakaisin lattialla, en kyennyt mitään tekemään, en ajattelemaan enkä selvittämään tunteitanikaan. Ajatukseni kulkivat Semenin perheeseen; ajattelin, kuinkahan se tuli iloiseksi lahjasta, millähän sanoilla kiittivät häntä, joka oli pannut rahat ikkunalle, ja mieleni alkoi käydä raskaaksi siitä, etten ollut itse antanut lahjaani heille. Ajattelin sitäkin, mitähän sanoisi Sergei Michailovitsh, kun hän tietäisi tekoni, ja iloitsin siitä, ettei hän eikä kukaan muukaan saa koskaan siitä tietoa.

Minun valtasi sellainen iloisuus, sellainen huumaus muiden ja oman itseni täydellisyydestä, että kaikki näin kovin lempeässä valossa, ja että yksin kuolemankin ajatus onnen unelmana tunkeutui minuun. Nauroin, rukoilin ja itkin. Tällä hetkellä rakastin kaikkea maailmassa ja omaa itseäni hehkuvalla kiihkoisuudella.

Jumalanpalveluksien välillä aloin lukea evankeliumia. Mitä enemmän luin, sitä selvemmäksi ja käsitettävämmäksi tuli minulle tämä kirja, sitä liikuttavammaksi ja yksinkertaisemmaksi tuo jumalallisen elämän kertomus, ja sitä ylevämmäksi ja pohjattomammaksi tunteiden ja ajatuksien syvyys lunastajani opissa. Selvältä ja yksinkertaiselta näytti minulle kaikki, kun tuosta kirjastani käännyin taas katselemaan ja miettimään elämää, joka minua ympäröi. Näytti, että olisi vaikeata elää pahasti ja aivan helppoa rakastaa kaikkia ja olla kaikkien rakastamana.

Jokainen oli minua kohtaan hyvä ja lempeä. Sonjakin, jota yhä vielä opetin, oli aivan toiseksi muuttunut. Hän koetti ymmärtää kaikkea, mitä opetin, tyydyttää minua kaikessa eikä koskaan yrittänytkään tuskastuttamaan minua. Millainen olin muille, sellaisia olivat muut minulle.

Miettiessäni, ketä vihollisia minulla olisi, joilta minun pitäisi pyytää anteeksiantamusta ennen ripille menoani, muistin ainoastaan yhden läheistössämme asuvan aatelisneidin, jonka olin saattanut naurettavaksi vuosi takaperin vieraisilla ollessamme ja joka sen perästä ei ollut enää käynyt meitä tervehtimässä. Minä kirjoitin hänelle kirjeen, tunnustin siinä rikokseni ja pyysin anteeksi.

Hän vastasi minulle kirjeellä, jossa hän puolestaan pyysi anteeksi minulta ja soi anteeksi minulle. Itkin ilosta lukiessani noita yksinkertaisia rivejä, joissa minulle silloin ilmausi syvää ja liikuttavaa tunnetta.

Emännöitsijämme tyrskähti myös itkuun, kun pyysin häneltä anteeksi.

"Minkätähden ovat kaikki niin hyviä minua kohtaan, millä olen ansainnut sellaista rakkautta?" mietin itsekseni. Ja tahtomattani muistin Sergei Michailovitshiä ja ajatukseni viivähtivät kauan hänessä. En voinut muuta, enkä lukenutkaan tätä synniksi.

Mutta en ajatellut häntä samalla tavalla, kuin olin ajatellut sinä yönä, jona ensikerran havaitsin, että hän rakasti minua — ajattelin häntä aivan kuin itseäni, yhdistin ehdottomasti hänen jokaiseen tulevaisuuteni ajatukseen. Tukehduttava vaikutus, jota kärsin hänen läsnäollessaan, katosi kerrassaan ajatuksistani. Tunsin itseni nyt hänen vertaiseksensa ja siitä korkeudesta, minne hurskas mielialani oli minut nostanut, käsitin häntä täydellisesti.

Se oli nyt minulle selvää, mikä hänessä ennen oli näyttänyt niin vieraalta. Vasta nyt ymmärsin, minkätähden hän sanoi, että ainoastaan toisten hyväksi eläminen on onnea.

Nyt olin minä täydellisesti yhtä mieltä hänen kanssaan. Ajattelin, että me kaksi yhdessä voisimme juuri tuollaista rauhallista onnea nauttia. En haaveksinut ulkomaan matkoja, suurta maailmaa, loistoa; vaan kuvittelin aivan toista, tyyntä perhe-elämää maalla, ikuista itsensä uhraavaisuutta, loppumatonta keskinäistä rakkautta ja ikuista kaitselmuksen ylistystä, joka meitä niin hellävaroin hoiti.

Aikomukseni mukaan kävin ripillä syntymäpäivänäni. Palatessani kirkosta mainittuna päivänä, täytti sydäntäni niin sanomaton onnellisuus, että pelkäsin elämää, jokaista liikutusta, pelkäsin kaikkea mahdollista, mikä vaan voisi onneani häiritä. Mutta tuskin pääsimme vaunuista rappusille kun näimme tutut kaksipyöräiset ajoneuvot ja Sergei Michailovitshin. Hän tuli onnittelemaan minua ja menimme yhdessä vierassaliin. En vielä koskaan sillä ajalla, jona Sergei Michailovitshin olin tuntenut, ollut voinut niin rauhallisena ja itsetietoisena olla hänen lähellänsä, kuin tällä kerralla. Tunsin että minussa oli kätkeytyneenä kokonainen uusi maailma, jota hän ei ymmärtänyt ja joka kohoutui häntä ylemmäksi. En tuntenut hänen läsnäolostaan vähintäkään ujoutta. Oli hyvin mahdollista, että hän ymmärsi, mistä tämä tuli, sillä hän seurusteli kanssani erityisen hellällä lempeydellä ja hienolla arvokkaisuudella.

Menin pianon luokse, mutta hän sulki sen ja pani avaimen taskuunsa.

"Älkää häiritkö mielentilaanne", sanoi hän, "sielussanne on nyt musiikki, joka on kaikkia maailman musiikkia parempi."

Olin kiitollinen hänelle näistä hänen sanoistaan, vaan kumminkin samalla oli kiusallista, että hän noin helposti ja varmasti oli käsittänyt sen, minkä olisi pitänyt olla salaisuutena kaikille.

Syödessämme ilmoitti Sergei Michailovitsh tulleensa toivottamaan minulle onnea ja sanomaan jäähyväisiä, sillä hänen oli matkustaminen aamulla Moskovaan. Tätä sanoessaan katsoi hän Katjaan, ja sitten vain vilkaisi minuun. Näin, että hän pelkäsi kasvojeni ilmaisevan jotakin mielenliikutusta. Mutta minä en kummastunut, en hämmentynyt, enkä edes kysynyt, pitkäksikö aikaa hän lähtee. Minä tiesin, että hän näin vaan sanoi, eikä sitten matkustaisikaan.

Miten tämän tiesin, en voi enää itsekään käsittää; mutta tuona unohtumattomana päivänä minusta näytti, että tiesin kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä vastaisuudessa tapahtuu. Olin kuin semmoisessa hyvässä unessa, jossa näkee kauaksi taaksepäin menneisyyden tapahtumat ja kauaksi tulevaisuuteen, mitä siinä tulee tapahtumaan, vieläpä millä tavalla tapahtuu.

Sergei Michailovitsh tahtoi lähteä oitis päivällisten jälkeen, mutta
Katja paneusi paikalla pöydästä noustuamme päivällislevolle, ja
Michailovitshin piti odottaa, kunnes Katja heräisi, saadaksensa hänelle
sanoa jäähyväiset.

Saliin heloitti päivä täysin sätein, — me menimme terassille. Tuskin olimme päässeet istumaan, kun aloin täysin rauhallisesti keskustelun, jonka piti ratkaista rakkauteni kohtalon. Aloin puhua, en ennemmin enkä myöhemmin, vaan juuri samalla silmänräpäyksellä, kuin istuimme. En ollut vielä mitään sanonut, ei äänen värityksessä, eikä keskustelun luonteessakaan mitään ilmautunut, mikä olisi estänyt minua sanomasta sitä mitä aijoin. Itsekään en ymmärrä, mistä minulla oli sellainen rauhallisuus, päättäväisyys ja mistä löysin tuon varman muodon sanoilleni. Oli kuin en olisikaan itse puhunut, vaan joku tahdostani riippumaton olisi minussa puhunut.

Sergei Michailovitsh istui minua vastapäätä ja nojautuen kaidepuuhun riipi jostakin sireeninoksasta lehtiä. Kun aloin puhua, päästi hän sireeninoksan käsistään ja kallisti päänsä käden nojaan. Hänen asentonsa saattoi olla yhtä hyvin täysin rauhallisen, kuin kovin liikutetunkin asentona.

"Minkätähden te matkustatte?" kysyin häneltä painavasti, ja katsoin häntä sitten äänetönnä suoraan silmiin.

Hän ei heti vastannut.

"On asioita", hyrähti hän sitten ja painoi katseensa maahan.

Minä käsitin, kuinka työlästä hänen oli valehdella silmäini edessä ja vielä noin vilpittömästi tekemääni kysymykseen vastatessaan.

"Kuulkaas nyt", aloin puhua, "te tiedätte, millainen päivä on tämä päivä minulle. Se on monessa suhteessa minulle merkitsevä päivä. Kun kysyn teiltä, en kysy vain näyttääkseni pelkkää osanottavaisuuttani, — te tiedätte, että olen tottunut teihin ja rakastan teitä —, kysyn sen vuoksi, kun minun täytyy saada se tietää… Minkätähden te matkustatte?"

"Minun on hyvin vaikea sanoa teille suoraan totta, ja olla salaamatta todellista syytä siihen, että lähden", vastasi Sergei Michailovitsh. "Tällä viikolla olen paljon ajatellut itseäni ja teitä ja olen päättänyt, että minun täytyy matkustaa… Te ymmärrätte, minkätähden, ja jos rakastatte minua, niin ette kysy enempää minulta…"

Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja käsi jäi sitten peittämään silmää…
"Minun on hyvin vaikea… ja te käsitätte miksi…"

Sydämeni alkoi tykyttää kiihkeästi.

"En minä voi sitä käsittää", sanoin minä, "minä en käsitä; mutta sanokaa te, sanokaa Jumalan tähden, tämän syntymäpäiväni tähden, sanokaa te; minä voin kuulla rauhallisena kaikki!"

Hän muutti asentoansa, katsoi minuun ja taivutti taas sireeninoksan käsiinsä.

"Vaikka onkin", alkoi hän hetken vaitioltuansa äänellä, jonka hän koetti saada kuulumaan varmalta, "vaikka onkin tuhmaa ja mahdotontakin sitä sanoin kertoa, ja vaikka se on minulle sanomattoman vaikeata, koetan kumminkin teille selvittää…" tässä rypisti hän otsansa, aivan kuin olisi ruumiillista tuskaa kärsinyt.

"No?" sanoin minä.

"Kuvailkaapas mielessänne, että oli herrasmies, olkoon vaikka esimerkiksi A, vanha elähtänyt mies, — ja neitonen, vaikkapa B, nuori, onnellinen, maailmaa, ihmisiä, elämää tuntematon. Erityisten perheellisten asiain vuoksi kävi niin, että A alkoi rakastaa B:tä kuin tytärtänsä eikä pelännyt, että olisi voinut ruveta häntä toisella tavalla rakastamaan."

Michailovitsh oli taas vaiti, mutta minä en häntä keskeyttänyt.

"Mutta", jatkoi Michailovitsh yht'äkkiä kiireesti ja varmalla äänellä, minuun katsomatta, "A oli unhottanut, että B oli nuori ja elämä hänelle vielä leikkiä, ja että hän voisi helposti toisellakin tavalla rakastua B:hen ja että B voisi ruveta pitämään sitä hauskana. Ja A yht'äkkiä huomasikin, että toisellainen tunne, ihan kuin omantunnonvaivana jo asustikin hänen sielussaan, ja hän pelästyi. Hän pelkäsi, että heidän entinen ystävällinen välinsä tulisi rikkountumaan, ja päätti matkustaa, ennenkuin sellainen muutos ennättäisi toteutua."

Puhuessansa pyyhkäsi hän taas silmiänsä aivan huomaamattansa ja käsi jäi taas niitä peittämään.

"Ja minkätähden A pelkäsi rakastaa muulla rakkaudella?" kysyin tuskin kuultavalla äänellä koettaen hillitä liikutustani. Ääneni oli kuitenkin varma, vaan Sergei Michailovitshista näytti se tuntuvan leikilliseltä, sillä hän vastasi loukkautumista ilmaisevalla äänellä:

"Te olette nuori, mutta minä en ole enää nuori. Teille sopii vielä leikkiminen, mutta minä haluan jo jotakin muuta. Leikkikää vain, kunhan ette minun kanssani leiki. Minä vakuutan, ettei se minulle tekisi hyvää ja jälkeenpäin katuisitte itsekin sitä. — Sen sanoi A", lisäsi hän. "No, tämä on kaikki hullutusta, vaan te ymmärrätte nyt, minkä vuoksi matkustan. Kuulkaahan, elkäämme enää puhuko tästä."

"Elkää, elkää, puhutaan vain", hätäilin sanomaan ja kyyneleet tukauttivat ääntäni. "Rakastiko A häntä vai eikö?"

Sergei Michailovitsh ei vastannut mitään.

"Jos ei A rakastanut B:tä, niin miksi hän leikki hänen kanssaan, kuin lapsen kanssa?" jatkoin minä.

"Niin, niin, A oli syypää", vastasi Michailovitsh kiiruhtaen katkaisemaan puhettani.

"Mutta kaikki oli lopussa ja he erosivat… ystävinä."

"Mutta se on hirveätä! Eikö mikään muu ratkaisu ole mahdollinen?"… sanoin aivan kuiskaavalla äänellä ja pelästyin omia sanojani.

"On kyllä", sanoi hän, ottaen kätensä kasvoiltansa, ja katsoi minua suoraan silmiin. "On kyllä kaksi erilaista ratkaisua mahdollista. Mutta, herran tähden, elkää keskeyttäkö minua enää, kuunnelkaa rauhallisesti minua… Muutamat sanovat", alkoi hän nousten seisomaan ja hymyillen surullisen raskaasti, — "muutamat sanovat, että A oli järjeltänsä, rakasti B:tä hulluuteen asti ja sanoi vielä sen B:lle… B nauroi vain, sillä hänestä oli ollut kaikki leikkiä, mutta A:lle oli se ollut elämän tärkein asia."

Minä oikein värisin ja tahdoin keskeyttää häntä, sanoa hänelle, ettei hän enää puhuisi noin, mutta hän ei antanut minulle sananvuoroa. Laskien kätensä minun käteni päälle hän sanoi vapisevalla äänellä: "Ei, odottakaa vähän, toiset vielä sanoivat, että B oli tuntenut sääliä A:ta kohtaan. Raukka, ei tuntenut maailmaa eikä ihmisiä; kuvaili todellakin voivansa A:ta rakastaa ja suostui niin hänen vaimokseen. Ja A järjiltänsä ollen uskoi samoin, uskoi todellakin, että nyt hänelle alkaa uusi elämä. Mutta pian he molemmat huomasivat pettyneensä; A oli pettänyt B:n ja B pettänyt A:n… Ei, ei puhuta enää tästä", lopetti Michailovitsh nähtävästi itse voimatonna enää jatkamaan, ja asettui äänetönnä istumaan vastapäätä minua.

Hän sanoi: "ei puhuta", mutta minä näin, että sisimmässään hän ei mitään niin toivonut, kuin että olisin vastannut hänelle. Olisin tahtonut puhua, mutta en voinut, sydäntäni ahdisti niin.

Minä katsoin häneen. Hän oli vaalea ja hänen alahuulensa vavahteli. Tuli niin äärettömän surku häntä. Ponnistin voimiani uudestaan ja yht'äkkiä onnistuinkin katkaisemaan äänettömyyteni, ja pakottamaan suuni puhumaan, joka oli ennen pysynyt niin kankeana. Puhuin hänelle hiljakseen, rauhallisella ja hillityllä äänellä, jonka pelkäsin joka hetki taittuvan.

"Mutta on vielä kolmaskin ratkaisu", sanoin minä ja siihen taas keskeytin.

Mutta Sergei Michailovitsh oli vaiti.

"Ja tämä kolmas ratkaisu on sellainen, että A ei rakastanutkaan B:tä, vaan saattoi hänet onnettomaksi, kovin onnettomaksi luullessaan olevansa oikeutettu hänet heittämään ja matkustamaan pois; — hän vielä ylpeilikin tästä. Teille, mutta ei minulle, teille yksin on kaikki ollut leikkiä, — ensimäisestä päivästä saakka olen minä rakastanut, rakastanut teitä!" sanoin minä ja sanoessani "rakastanut" paisui hillitty ääneni rajuksi huudahdukseksi, jota itsekin pelästyin.

Vaalenneena seisoi Michailovitsh edessäni. Hänen huulensa vapisivat enemmän ja enemmän ja kaksi kyyneltä kiertyi hänen silmistään.

"Se on kurjasti teiltä!" sain melkein huutamalla suustani. Minä tunsin kuinka lannistuminen ja pidätetyt kyyneleet tukehuttivat ääntäni. "Ja minkätähden?" lisäsin ja nousin samalla seisoalleni jättääkseni hänet.

Mutta hän pidätti minut. Hän painoi päänsä polvilleni, hänen huulensa suutelivat ja hänen kyyneleensä kostuttivat värähteleviä käsiäni.

"Jumalani, jospa olisin tämän tiennyt!" kuiskasi hän.

"Millä olen tämän ansainnut?" sanoin minä ja sydämmeni täytti sellainen onni… niin, joka on kadonnut ainiaaksi, eikä ole milloinkaan palannut.

Viittä minuuttia myöhemmin juoksi Sonja yläkertaan Katjan luokse ja huusi, että koko talo kaikui:

"Mascha menee naimisiin Sergei Michailovitshin kanssa!"

V.

Meillä ei ollut mitään syytä lykätä häitämme. Minä en toivonut sitä eikä hänkään, Michailovitsh. Totta kyllä, että Katja tahtoi matkustaa Moskovaan tarpeita ostamaan ja tilaamaan myötäjäisiä. Michailovitshin äiti tahtoi taas, että hänen poikansa ennen naimisiin menoaan hankkisi uudet vaunut ja huonekalut sekä tapiseerauttaisi huoneet uudestaan, mutta me kumpikin päätimme tehdä nämä häiden jälkeen, jos näyttäisi välttämättömältä, ja viettää häämme kahden viikon päästä syntymäpäivästäni aivan hiljaisesti, morsiuslahjoitta, vieraitta, morsiusneidittä, hääherkuitta, sampanjatta, — kerrassaan vain häät kaikitta lisäyksittä, joita tavallisesti häissä käytetään.

Michailovitsh kertoi minulle äitinsä olevan kovin tuskissaan siitä, että nyt häät muka menisivät ilman musiikkia, ilman tavarain kasaantumista vuorenkorkuiselle ja panematta mullin mallin koko taloa. Hänen omat häänsä ennen vanhaan, nehän maksoivatkin kolmekymmentä tuhatta ruplaa! Sergeiltä salaa oli hän jo läpikotoisin myllännyt varasto-arkkunsa ja vakavasti neuvotellut taloudenhoitajatar Marjushkan kanssa meidän onnellemme välttämättömistä matoista, ikkunanvarjostimista, teetarjottimista y.m.

Minun puolestani teki Katja aivan samoin emännöitsijämme Kusminishnan kanssa. Ja näissä hommissa ei hänen kanssaan tarvinnut leikkiä laskea. Hän oli aivan varma, että Sergei ja minä tulevaisuudestamme puhuessamme kuiskailimme pelkkiä hellyyksiä toisillemme ja laskimme vain leikkiä, niinkuin häitään odottavain rakastuneiden paha tapa on, ja että meidän tulevainen onnemme riippuu alusvaatteiden tarkasta leikkaamisesta sekä pöytäliinain ja salvettien saumoista ja päärmeistä.

Pokrovskovin ja Nikolskin välillä kulki joka päivä useampia salaisia kuiskaustietoja siitä, mitä varusteltiin ja valmistettiin, ja vaikka Katja ja Sergein äiti elivät näöltään hellimmässä ystävyydessä, tuntui nyt heidän välillään olevan hienoa diplomaattista sotaa.

Tatjana Semenovna, Sergein äiti, jonka kanssa nyt lähemmin tutustuin, oli teeskentelevä ja ankara talon haltijatar ja tavoiltaan menneen ajan aatelisrouva. Sergei ei rakastanut häntä ainoastaan pojan velvollisuudentunnosta, vaan sisällisestä taipumuksesta, sillä hän piti äitinsä parhaimpana, ymmärtäväisimpänä, hellimpänä ja rakastettavimpana naisena koko maailmassa. Tatjana Semenovna olikin meille aina hyvä, minulle erittäinkin, ja iloitsi siitä, että hänen poikansa meni nyt naimisiin. Mutta kun kävin morsianna ollessani hänen luonansa, näytti hän tahtovan antaa minun tuntea, että hänen poikansa olisi kyllä voinut joutua parempiinkin naimisiin ja että tekisin hyvin, jos aina pitäisin tämän mielessäni. Ymmärsin häntä täydellisesti, vieläpä olin yhtä mieltäkin hänen kanssaan.

Näiden viimeisten kahden viikon aikana näimme toisiamme joka päivä. Michailovitsh tuli päivällisille meille ja viipyi puoleen yöhön. Mutta siitä huolimatta, että hän sanoi — ja minä puolestani tiesin hänen sanovan totta —, että hän ei voisi minutta elää, ei hän koskaan ollut koko päivää luonani, pitipä vielä huolta taloustoimistaankin aivan kuin ennenkin.

Ulkopuolinen suhteemme pysyi morsiusaikani entisellään. Me teitittelimme toisiamme totuttuun tapaan. Hän ei suudellut kättäni, hän ei etsinyt tilaisuuksia kahdenkesken ollaksemme, vaan semmoisen sattuessa kiiruhti pois luotani, ikäänkuin olisi pelännyt hellyytensä saavan liian suuren ja vaarallisen vallan.

En tiedä, minäkö vai hänkö oli muuttunut, mutta tunsin nyt todellakin itseni hänen vertaisekseen. En nähnyt hänessä enää tuota tahallista vaatimattomuutta, josta en ollut ennen pitänyt. Usein mielihyvikseni näin nyt edessäni entisen pelättävän ja kunnioitettavan miehen asemasta lempeän, onnesta hämmentyneen poikasen. Ajattelin usein: "Noinpa on hänkin ihminen juuri niin kuin minäkin, ei enempää eikä vähempää." Mielestäni oli hän nyt selvänä edessäni, täydellisesti tunnettuna. Ja kaikki, mitä hänestä tunsin, oli aivan yksinkertaista, omaa olemustani vastaavaa. Hänen suunnitelmansa, joiden mukaan järjestäisimme tulevan yhteiselämämme, olivat aivan kuin omiani, olihan vain se eroa, että hän osasi selvemmin ja paremmasti valituilla sanoilla niitä esitellä.

Ilmat olivat näinä kahtena viikkona huonot ja vietimme sen vuoksi aikaamme enimmäkseen sisällä huoneissa. Ihanimmat hetkemme vietimme pianon ja ikkunan välisessä nurkassa. Tummaan ikkunan ruutuun heijastui palavan kynttilän liekki ja ulkoa päin sitä vihmoivat sadepisarat, jotka sitten valuivat ruutua pitkin alaspäin. Katoilta juosta loritteli sadevesi räystäskouruja myöten rapakkoon. Ikkunoista imeytyi huoneeseen kosteutta. Ja yhä kirkkaammalta, lämpimämmältä ja viihdyttävämmältä tuntui vain meille nurkkamme.

"Mutta tiedättekös, että minulla on ollut jo kauan halu puhua teille eräästä seikasta", sanoi Michailovitsh, kun jotenkin myöhällä iltasella istuimme kahden nurkassamme. "Koko ajan teidän soittaessanne minä olen sitä ajatellut."

"Mitäpäs minulle puhuisitte, minä tiedän sen jo kuitenkin", sanoin minä.

"Niin, niinpä kyllä, ei siis puhutakkaan."

"Elkääs nyt, sanokaa sentään, mitä ajattelittekin sanoa", pyysin nyt.

"No hyvä. Muistatteko, kun minä kerroin teille tuon jutun A:sta ja
B:stä?"

"Ettenkö muistaisi tuota tuhmaa juttua! Hyvä oli, että se kumminkin näin päättyi…"

"Niin kyllä, sillä vähällä olin turmella oman onneni, aivan itse. Te pelastitte minut. Mutta pahinta kaikista on, että minä silloin valehtelin, ja se on tunnollani. Nyt tahtoisin sanoa teille kaikki suoraan…"

"Oi, minä pyydän, elkää nyt…!"

"Elkää pelätkö suotta", sanoi hän nauraen. "Minä sanon vain puolustukseni. Kun aloin kanssanne puhua, oli tarkoitukseni vain tehdä tutkimuksia…"

"Minkätähden tehdä tutkimuksia… Ei koskaan…"

"Niin, minä tein kyllä huonosti siinä. Kun elämäni harhailujen ja pettymysten perästä käännyin takaisin maaelämään, olin itsekseni vakuutettu, että rakkaus oli tehnyt jo loppusuorituksen minun kohdaltani ja minulle jäänyt täytettäviksi vain vanhuuden velvollisuudet. Senvuoksi en pitkään aikaan voinut selvittää tunteitani teihin enkä sitä suuntaa, mihin ne minua johtivat. Minä toivoin — enkä toivonut. Milloin näytti minusta, että kiemailitte ja leikitte kanssani, milloin taas epäilin sitä, ja silloin en tietänyt, mitä olisi tehtävä. Mutta tuon illan jälkeen, — muistattehan, kun me kävelimme myöhään puutarhassa —, silloin minä aivan säikähdin: onneni ilmeni minulle liian suurena, käsittämättömänä! Mitähän tapahtuisi, jos antaisin toivolleni sijaa — olisikohan kaikki turhaa? Mutta itsekkäisyydessäni ajattelin tietysti vain omaa olemustani."

Hän vaikeni ja katsoi minuun.

"Mutta peräti hullua ei ollutkaan se, mitä silloin sanoin", jatkoi hän taas. "Olisihan ollut mahdollista… minun täytyi pelätä. Minä sain nauttia teistä niin paljon, ja itselläni oli niin vähän antaa. Olette vielä lapsi, olette nuppunen, joka vasta puhkeaa, sillä rakastatte ensimäisen kerran, — mutta minä…"

"Jaa, jaa, sanokaa minulle vain suora totuus!" sanoin hänet keskeyttäen, mutta yht'äkkiä alkoi minua pelottaa, mitä hän ehkä sanoisikaan. "Oi, elkää puhuko", pyysin taas.

"Josko minä ennen olen rakastunut, sitäkö ei?" sanoi Michailovitsh. arvaten ajatukseni. "Sen voin sanoa kyllä. En, en ole koskaan rakastanut, en koskaan mitään tämänlaista tuntenut…" Mutta äkkiä näytti siltä, kuin olisi surullinen muistelma juolahtanut hänen mieleensä. "Tarvitsin teidän sydämenne, saadakseni oikeuden rakastaa teitä", puhui hän surullisesti… "Minun täytyi tarkoin miettiä, ennenkuin sanoin, että rakastan teitä. Mitä minulla on antaa teille? Rakkauttako — niin, rakastaa kyllä voin…"

"Olisiko se sitten niin vähän?" sanoin katsoen häntä suoraan silmiin.

"Vähän, ystäväni, vähän se on teille", jatkoi Michailovitsh. "Teillä on vielä nuoruutenne ja kauneutenne…! Useastikaan en nuku yökausiin, valtaavan suuren onneni vaikutuksesta. Ajattelen vain, miten elämme yhdessä. Olen elänyt ja kokenut jo paljon, vaan näyttää siltä, että nyt vasta käsitän, mitä onni ehtoinansa vaatii. Tyyni yksinäinen maalais-elämä kaukaisessa kätkössämme, mahdollisuus tehdä hyvää kansalle, jolle sitä on niin helppo tehdä, kun se ei ole siihen tottunut; työ, työ, joka näyttää aina tuottavan hyötyä; virkistys, luonto, kirjat, musiikki ja rakkaus meille läheisiin ihmisiin — niissä on onneni, jota ylevämpää en ole kuvitellutkaan. Ja sitten elämän ystävä, sellainen kuin te, ja ehkäpä perhe, — siinä kaikki, mitä ihminen voi toivoa!"

"Niin on", sanoin minä.

"Niin on minulle, joka jo olen elänyt nuoruuteni, vaan ei teille", jatkoi hän. "Te ette ole vielä elänyt nuoruuttanne. Te olisitte voinut kyllä toisissa asioissa etsiä onneanne ja olisitte voinut kyllä löytääkin sen. Te pidätte onnena sitä, mitä olen puhunut, vaan siksi että minua rakastatte."

"Aina olen toivonut ja rakastanut vain tällaista rauhallista perhe-elämää", sanoin minä. "Te sanoitte aivan samaa, mitä minä ajattelin."

Michailovitsh hymyili.

"Teistä vain näyttää niin, lemmittyni, mutta sitten on se liian vähäistä teille; teillä on vielä nuoruutenne ja kauneutenne jälellä", uudisti hän ajattelevan näköisenä.

Minä olin melkeen tuskastua, kun hän ei ottanut uskoakseen minua ja ikäänkuin olisi halunnut soimata minua nuoruudestani ja kauneudestani.

"No, minkä vuoksi rakastatte minua, nuoruuteniko vai minun itsenikö vuoksi?" kysyin kärtyisenä.

"Sitä en tiedä, mutta rakastan vain!" vastasi hän, luoden minuun tutkivan silmäyksensä, joka samalla oli niin miellyttävä.

Minä en vastannut hänelle mitään. Minun täytyi tahtomattanikin katsoa häntä silmiin. Äkkiä tuli oloni kummalliseksi. Katseeni tylsistyi, en nähnyt ympäristöäni, Michailovitshin kasvotkin hämärtyivät edestäni, eroitin ainoastaan hänen loistavat silmänsä, jotka tähystivät suoraan silmiini; nuo silmät näyttivät tunkeutuvan lävitseni, kaikki sekavustui, en nähnyt enkä erottanut enää mitään, täytyi painaa silmäni kiinni, temmatakseni itseni irti lumouksesta, joka oli samalla sekä ihastusta että pelkoa…

* * * * *

Hääpäivämme aattona selvesi ilma illan suussa ja pitkän sateen jälkeen, jolla kesä päättyi, saimme ensimäisen kolean kirkkaan syysillan. Kaikki oli virkeätä, kolkkoa, kylmähköltä kajahtelevan kirkasta. Puutarhassamme saimme katsella ensimäisen kerran vapaata syksyistä luontoa, sen terävän kirjavia värivivahduksia, ja kuihtuneen kesän jättämää alastomuutta. Taivas oli kylmän valju. Menin maata ja ajattelin onnellisena, että huomenna, hääpäivänämme, on kaunis ilma. Aamulla heräsin auringon noustessa ja ajatus, että nyt on jo "tänään", pelotti minua, samalla kun se minua oudosti ihmetytti.

Menin puutarhaan. Aurinko oli juuri noussut ja paisteli kellastuneitten ja melkein lehdettömiksi varisseiden lehmusten välitse käytävälle. Tie oli rasahtelevien lehtien peittämänä. Kurtistuneet pihlajanmarjatertut punertelivat oksillansa pakkasesta kurtistuneiden lehtien ympäröiminä. Georgiinit olivat ränsistyneet ja muuttuneet mustiksi. Ensi kertaa kimalteli hopeainen yöhallan huurre vaalistuneella nurmella ja kartanon viereen murtuneilla tikapuilla. Kylmän kirkkaalla taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä nähtävänä.

"Joko todellakin on tänään?" ajattelin itsekseni, voimatta onneani uskoa. "Huomennako en enää herää täällä, vaan tuolla vieraassa uudessa kodissani Nikolskissa? Enkö enää saa täällä häntä odottaa, kiitää häntä vastaanottamaan, hänestä täällä iltasin ja öisin Katjan kanssa puhua, hänen vieressään pianon edessä salissamme istua, kulkea täällä hänen rinnallaan hämärässä yössä, enkö?"

Muistin, että hän sanoi minulle eilis-iltana tulleensa viimeisen kerran ja että Katja pakotti minua koettelemaan hääpukuani ja sanoi: "huomista varten". Vuoroin uskoin ja vuoroin epäilin todellisuutta. Todellako jo huomispäivänä elän tuolla Nikolskissa anoppini kanssa Nadeshdjatta, Grigori-vanhuksetta, Katjatta? Eikö hoitajattareni enää maata mennessään minua suutelekaan ja vanhan tottumuksensa mukaan ristien, siunaten sanokaan: "hyvää yötä, neiti?" Enkö enää saa Sonjaa opettaa ja hänen kanssaan leikkiä, aamusin kolkuttaa hänen suojansa seinään ja kuulla hänen hilpeän raikasta nauruaan? Tänä päivänäkö tulen itsellenikin vieraaksi ja alan uuden elämän? Tänä päivänä minun toiveeni täyttyvät? Ja onkohan tämä uusi elämä ijäti kestävä?

Kärsimätönnä odotin Sergei Michailovitshiä, sillä raskailta tuntuivat nuo ajatukset sielussani.

Hän tuli aikaisin aamulla, ja oitis hänen nähtyäni olin varmasti vakuutettuna, että tänään olen hänen vaimonsa, eikä tämä ajatus enää minua pelottanut.

Päivällisten edellä menimme kirkkoomme toimituttamaan sielumessun isävainajalleni.

"Jospa hän olisi vielä elossa!" ajattelin minä kotiin palatessamme ja nojasin äänetönnä sen miehen käsivarteen, joka oli ollut isän parhain ystävä. Rukousten aikana, kun kumarruksissani painoin päätäni kylmää lattian kiviliuskaa vastaan, kuvastui isäni niin selvästi mieleeni, että uskoin hänen sielunsa ymmärtävän minua ja siunaavan vaaliani. Mielestäni hänen henkensä leijaili ympärillämme meitä verhoten ja hänen siunauksensa oikein tuntui olemuksessani. Muistelmat ja toiveet, onni ja huolet sulautuivat minussa juhlalliseksi hyvän tunnoksi, jonka valtavuutta lisäsi liikkumaton raikas ilma, rauhaisat, paljaat pellot ja vaaleahko taivas syksyisen auringon kirkkaiden vaikka jo voimattomain säteiden sopusointuisasti valaisemana. Samat säteet paistoivat poskelleni, koettaen sitä turhaan paahduttaa. Minusta näytti, että hän, jonka rinnalla astelin, ymmärsi tunteeni ja tunsi samaa, kuin minäkin. Hän astui hitaasti äänetönnä ja hänen kasvoissansa, joihin vähä väliä vilkasin, kuvastui sama surunvoittoinen iloisuus, jota tuo kirkas syyspäivän ilmakin kuvasteli ja joka täytti minunkin sydämmeni.

Hän kääntyi minuun. Näin, että hän aikoi sanoa minulle jotakin. "Mitähän, puhuukohan hän minulle siitä, mitä olen itsekin ajatellut?" välkähti mielessäni. Mutta hän alkoikin puhua isästäni nimittämättä häntä.

"Erään kerran sanoi hän minulle leikillään: otapa vaimoksesi meidän
Mascha!"

"Kuinka onnellinen hän tänään olisikaan!" vastasin minä, vielä tiukemmin nojautuen käsivarteen, jolla hän minua tuki.

"Niin, te olitte silloin vielä lapsi", jatkoi Michailovitsh, katsoen minua silmiin. "Minä suutelin silloin noita silmiä ja rakastin niitä ainoastaan sentähden, että ne olivat niin isän silmäin näköiset, En voinut ajatella silloin, että kerran ovat ne minulle vielä oman itsensä vuoksi kalliit. Siihen aikaan sanoin teitä Masshaksi."

"Sanokaa minua 'sinuksi'", sanoin minä.

"Olin juuri sanoakin sinua 'sinuksi'", vastasi Sergei. "Nyt vasta näyttää minusta, että olet kokonaan omani."

Rauhallisen tyynellä ja sydämmellisellä katseella katsoi hän minuun.

Kulimme hitaasti ja levollisesti alastonta peltoa menevää tietä. Kuulimme tuskin askeliamme, omaa ääntämme. Rotkotien toisella puolella levisi kauaksi ruskeahko sänkipelto, lehtensä karistaneeseen viitakkoon saakka. Eräs talonpoika käänsi sitä aurallaan meidän puoleisesta sivustasta. Yhä leveämmäksi ja leveämmäksi kävi mustalle mullalle käännetty juova. Metsän reunalta näkyi hajaantunut hevoslauma, näyttäen olevan hyvinkin lähellä meitä. Toisella sivulla ja edessämme viheriöitsi jo syyslaihoa peltosaroissa, jotka ulottuivat puutarhaamme ja vielä sen taitse kartanolle saakka. Kaikkea valaisi aurinko syksyisellä voimattomalla paisteellaan. Kaikkialta kimalteli pitkiä hämähäkin verkkolankoja. Niitä lenteli ympärillämme ilmassa, laskeutui kuuraiselle sänkipellolle, tarttui kasvoihimme, hiuksiimme ja vaatteisiimme. Puhuessamme soinnahtelivat äänemme niin omituisesti, kuin olisivat panneet kumisemaan tyynen ilman päämme päällä ja me olleet aivan yksinämme keskellä suurta maailmaa, yksinämme tuon sinervän taivaan alla, jolla värähtelevästi sädehtien leikkivät syksyisen auringon voimattomat säteet.

Mielelläni olisin minäkin sanonut Sergeitä "sinuksi", mutta se ujostutti niin!

"Miksikä sinä niin kiireesti käyt?" sain sanottua, nopeasti, melkein kuiskaamalla, mutta samalla myöskin lävähdin punaiseksi.

Hän alkoi käydä hitaammin ja katseli minua entistä hellemmällä iloisuudella ja onnellisuudella. Kun palasimme kotiin, oli siellä jo Sergein äiti ja ne vieraat, joita kutsumatta emme voineet olla. Nyt en taas saanut olla Sergein kanssa kahden siihen hetkeen saakka, kun kirkosta lähdettyämme istuimme vaunuun ajaaksemme Nikolskiin.

Kirkko oli melkein tyhjä. Vilaistessani ympärilleni näin Sergein äidin istuvan matolla lähellä kuoria, edempänä Katjan viheriänauhaisessa myssyssään kyyneleet poskilla ja pari kolme orjaamme, jotka uteliain katsein tähystelivät minua. Sergeitä en nähnyt, vaan tunsin hänen lähellä olonsa.

Kuulin rukouksen sanat ja kertasin ne kyllä itsekseni, mutta sielussani ne eivät saaneet mitään vastakaikua. En voinut rukoilla, katselin vain typerästi pyhäinkuvia, kynttilöitä, messukasukan ristiä papin selällä, alttaritaulua ja kirkon ikkunaa enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Tunsin vain hämärästi, että nyt tapahtuu jotakin tavatonta minussa.

Kun pappi ristinensä kääntyi meihin päin, toivotti onnea ja sanoi, että hän on minun ristinyt ja nyt Jumala on sallinut hänen vielä vihkiäkin, — kun Katja ja Sergein äiti suutelivat meitä ja kuulin vanhan Grigorin äänen huutavan vaunuja tulemaan, silloin ihmettelin ja hämmästyin, että jokos onkin kaikki päättynyt, eikä ole tapahtunut mitään erinomaista, en edes tuntenut tuon pyhän toimituksen vaikutusta sielussani.

Suutelimme toisiamme, ja tuo suudelma oli outo, vieras meidän tunteillemme. "Tällaistako vain?" ajattelin minä.

Menimme kirkosta ulos. Ajopelien ratina kumahteli kirkon holvistossa.
Raitis ilma kosketteli miellyttävästi kasvojani.

Otettuaan hattunsa auttoi Sergei minua kädestä vaunuihin. Vaunun ikkunasta näin kylmän kuun…

Sergei istui rinnalleni ja sulki vaunun oven. Sydäntäni vihlasi, aivan kuin olisi loukannut minua se varmuus, jolla hän oven sulki. Katjan ääni kuului huutavan, että minun pitää peittää pääni. Vaunujen pyörät kolahtelivat kiviin, pyörivät sitten tasaista tietä ja matkamme joutui.

Vaunun nurkkaan kyyristyneenä katselin ikkunasta kauaksi pelloille ja kuun kylmähkösti valaisemalle tielle. En katsonut Sergeihin, vaan tunsin kumminkin, että hän oli lähelläni, aivan vieressäni. "Tässäkö on kaikki mitä tämä hetki, josta niin paljon odotin, on minulle antanut?" ajattelin itsekseni. Tuntui nöyryyttävältä ja loukkaavalta, kun sain istua niin yksinäni ja kumminkin niin lähellä häntä. Käännyin häneen päin aikoen sanoa jotakin hänelle. Mutta en saanutkaan sanaa suustani. Entinen hellyyden tunne näytti kadonneen, ja loukkaantumisen ja pelon tunteet saaneen vallan.

"Tähän hetkeen saakka en ole voinut uskoa, että tämä olisi todellakin mahdollista", vastasi Sergei lempeästi katseeseeni.

"Minua pelottaa, en tiedä, miksikähän", sanoin minä.

"Minunko vuokseni pelottaa, rakkaani?" kysyi Sergei ja, ottaen minua kädestä, kumartui puoleeni. Käteni oli elotonna hänen kädessään ja tunsin sydämmessäni kylmyyttä ja kaihoa.

"Niin", kuiskasin minä.

Mutta yht'äkkiä alkoi sydämmeni sykkiä voimakkaasti ja käteni vavahdella. Tartuin hänen käteensä. Minä lämpenin, silmäni etsivät puolihämärässä hänen katsettaan ja tunsin nyt, etten pelännytkään häntä, vaan että tämä pelko oli ollut rakkautta, hellempää ja voimakkaampaa rakkautta kuin entinen. Tunsin, että olen nyt kokonaan hänen ja että olen onnellisena hänen vallassaan.

TOINEN OSA.

I.

Päivät, viikot, kaksi kuukautta meni yksinäisessä maalaiselämässä ihan meidän huomaamattamme. Ja kuitenkin olisivat tunteemme, mielialamme ja onnemme näiden kahden kuukauden ajalla riittäneet täyttämään kokonaisen elämän.

Meidän unelmat maalaiselämämme järjestämisestä eivät täyttyneetkään sillä tavalla, kuin olimme odottaneet. Mutta todellinen elämämme ei siltä ollut odotettua huonompi. Siitä ei tullut ankaran työskentelyn, velvollisuuksien täyttämisen ja uhraavaisuuden elämää, niinkuin olin morsianna ollessani kuvaillut. Päinvastoin oli elämämme täynnä itsekästä rakkautta toinen toiseemme, keskeymättömän lempimisen halua, aiheetonta hurmautumista ja kaiken ulkopuolellamme olevan täydellistä unohtumista.

Totta kyllä, että Sergei välistä meni työhuoneeseensa tehdäksensä jotakin, välistä ajoi kaupunkiin asioille tahi katsomaan talonsa hoitoa; mutta näin selvästi kuinka vaikea hänen oli hetkeksikään luopua minusta. Ja sittemmin hän tunnustikin, että kaikkialla, missä minua ei ollut, hänestä tuntui niin tyhjältä ja turhalta, ettei hän edes ymmärtänyt, mitä tehdä.

Minun laitani on samanlainen. Minä luin, soittelin, tein äidin kanssa askareita, pidin koulua, kuitenkin vain sentähden, että jokainen noista toimistani oli jossain suhteessa Sergeihin ja tuotti hänelle iloa. Mutta kun vain ajattelinkin töitä, jotka eivät häneen yhdistyneet, niin hervostuen vaipuivat oitis käteni. Oikein tuntuu naurettavalta ajatella, että maailmassa olisi muutakin, kuin Sergeini. Mahdollisesti oli se huono, itsekäs tunne, mutta sittenkin teki se minun onnelliseksi ja kohotti kaikkea muuta korkeammalle. Hän oli maailmassa ainoa, joka kuului minulle, ja pidin häntä kauniimpana ja puhtaimpana ihmisenä maan päällä. Tästä seurasi, etten voinut elää yhdellekään muulle kuin hänelle, — enkä mitään muuta varten kuin pysyäkseni hänen silmissään sinä, jona hän minua piti.

Ja hän pitikin minua oivallisimpana ja täydellisimpänä naisena, mitä olla saattaa, luullen minun olemuksestani kaikkea mahdollista täydellisyyttä. Minä koetinkin olla ja pysyä sellaisena naisena hänen silmissään, — hän itse oli maailman oivallisin ja parhain mies.

Erään kerran tuli Sergei luokseni huoneeseeni hetkenä, jolloin rukoilin. Hän istui pöydän viereen, ettei olisi minua häirinnyt ja avasi kirjan. Minusta tuntui, että hän katseli minua, ja minä käännyin häneen päin. Hän hymyili, ja minua alkoi naurattaa, etten voinut jatkaa rukoustani.

"Oletko sinä jo rukoillut?" kysyin häneltä.

"Olen. Jatka nyt vain, minä menen pois."

"Mutta rukoile nyt minunkin kanssani, minä pyydän."

Hän aikoi mennä vastaamatta minulle, mutta minä pidätin häntä.

"Rakkaani, kuule nyt, minun vuokseni, rukoile nyt kanssani."

Hän asettui rinnalleni seisomaan, antoi tottumattoman kankeasti vaipua kätensä ja alkoi vakavan näköisenä lukea rukousta paikkulaspäisellä äänellä. Aina vähän päästä kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin saadakseen nähdä hyväksymisen ilmeen ja tukea hartaudelleen.

Kun hän pääsi loppuun, tyrskähdin nauramaan ja kapsahdin hänen kaulaansa.

"Veitikka, sinä veitikka! Olen kuin kymmenen vuotias taas — —" sanoi
Sergei punastuen ja suuteli kättäni.

Talomme oli noita vanhoja maalaistaloja, joissa toisiaan kunnioittaen ja rakastaen on elänyt useita polvia samaa sukua. Kaikista hengehti kauniita ja kunniakkaita perhemuistoja, jotka heti, kun taloon tulin, muuttuivat myös minun omiksi muistoikseni.

Talon järjestykset ja elintavat menivät edelleen entisellä tavallaan Tatjana Semenownan johdannolla. En voi sanoa, että kaikki olisi ollut siroa ja kaunista, vaan kaikki oli varakasta, siistiä, yksinkertaista ja kelvollista sekä kunnioitusta herättävää palvelusväestä huonekaluihin ja ruoka-aterioihin saakka.

Sali oli sisustettu sopusuhtaisesti. Seinällä riippui muotokuvia, lattiaa verhosivat kotikutoiset, kuvitetut ja kirjaellut matot. Isossa vierassalissa oli vanha soittokone, kaksi erilaista hienotekoista piironkia, sohva ja leikkauskoristeisia pöytiä. Minun työhuoneessani, jonka vanha Tatjana Semenowna oli erityisesti laitellut, olivat parhaimmat kalut, usealta vuosisadalta alkuaan ja useata kuosia. Muun muassa oli sinne sijansa saanut vanha peili, johon ensimältä ihan pelotti katsoa, mutta joka lopulta muuttui minulle arvokkaaksi vanhaksi ystäväksi.

Tatjana Semenownan ääntä ei koskaan kuulunut, mutta kaikki kävi siltä talossamme kuin säännöllisesti vedetty kello. Vaikka oli paljon liikaakin palvelusväkeä, pysyi kaikki hiljaisena, sillä jokaisen heistä täytyi kävellä pehmeissä korottomissa kengissä. Tatjana Semenowna kun piti kenkien parkunaa ja korkojen kopsetta hirveimpinä asioina maailmassa. Palvelusväki näytti ylpeilevän asemastaan, vapisevan vanhan rouvan edessä, katselevan hyväntahtoisella, vähän alentuvalla suosiolla minua ja miestäni, ja tekevän tehtävänsä erityisen tyytyväisesti.

Säännöllisesti jokaisena lauantaina pestiin lattiat ja tomutettiin matot; jokaisen kuun ensimäisenä päivänä pidettiin jumalanpalvelus ja vihittiin vesi; jokaisena Tatjana Semenownan, hänen poikansa ja minun (ensi kerran tänä syksynä) syntymäpäivänäni pidettiin vieraspidot koko naapuristolle. Ja näin oli tehty jo vanhoista ajoista, ainakin niin pitkälle kuin Tatjana Semenowna muisti.

Mieheni ei sekoittunut ollenkaan talousasioihin, hän johti vain omia ulkotöitään ja talonpoikia, toimien ylipäänsä hyvin paljon. Hän nousi aikaisin, myöskin talvella. Herätessäni oli hän aina jo mennyt toimilleen. Tavallisesti hän tuli aamusella takaisin teelle, jota joimme kahden kesken, ja oli silloin melkein aina, huolimatta kaikista vaivoista ja vastoinkäymisistä, joita talon hoito tuottaa, tuolla erinomaisen iloisella tuulellaan, jota nimitimme "villiksi iloisuudeksi". Useinkin vaadin hänen kertomaan, mitä hän oli tehnyt siihen saakka, ja hän kertoi sitten minulle sellaisia järjettömyyksiä, että molemmin ratkesimme nauruun. Joskus vaadin häntä kertomaan totisesti, ja hän kertoikin, nauruaan pidätellen. Silloin katsoin häntä silmiin, tarkkasin hänen huuliensa liikuntoa enkä ymmärtänyt mitään, iloitsin vain siitä, että sain katsoa häntä ja kuulla hänen ääntänsä.

"No, mitäs minä olen nyt sinulle kertonut? Kerropas nyt!" sanoi hän.

Enhän minä voinut mitään kertoa.

Ihmeellistä kyllä, ei hän puhunut tällöin koskaan itsestään eikä minusta, vaan aina jostakin muista asioista. Hyvän aikaa jälkeenpäin opin vasta vähän ymmärtämään hänen tehtäviään ja mieltymään niihin.

Tatjana Semenowna ei tullut ennen päivällistä näkyville. Hän joi teensä yksinään ja toivotti meille lähettilään kautta hyvää huomenta, Meidän yksityisessä, onnellisessa pikku maailmassamme kuuluivat tiedonannot hänen arvoisasta ja hyvin järjestetystä kolkastansa niin kummallisen oudoilta, että useasti en voinut pidättää nauruani vastatessani hänen kamarineitsyellensä, joka ristissä käsin hillityn hiljaisella äänellä kertoi, että "Tatjana Semenowna käski kysymään, miten herrasväki on eilisen kävelymatkan jälkeen nukkunut, ja ilmoittaa, että koko yön kolotti armollisen rouvan sivuja ja naapurin haukkuva rakki häiritsi hänen untansa. Ja vielä käski kysymään, miltä maistuivat leivokset tänään, ja hyväntahtoisesti huomaamaan, että tänään ei ole niitä leiponut Taras, vaan Nikolaus kokeen vuoksi ensimäisen kerran eikä olekaan aivan huonosti onnistunut, nimittäin rinkelissä, vaikka korput ovat vähän karvaanlaisia".

Ennen päivällisiä olimme vähän yhdessä. Minä soitin ja luin yksinäni. Sergei kirjoitti tai oli uudestaan ulkona töillään. Neljättä käydessä menimme ruokasaliin päivällisille. Silloin vanha rouvakin tuli huoneestaan. Lisäksi ilmautui meille köyhiä aatelismiehiä ja pyhiinvaeltajia, joita pari kolme melkein aina majaili meillä. Säännöllisesti joka päivä tarjosi Sergei vanhan tavan mukaan käsivartensa äidillensä päivällisille mennessä, ja äiti vaati aina antamaan minulle toisen, ja joka päivä me näin vähän litistyneinä ja epäonnistuneesti tunkeuduimme ovesta.

Päivällisiä johti vanha rouva itse ja keskustelu kulki varovaisena, melkeinpä juhlallisena. Mieheni ja minun vaatimattomat puheet olivat sopivana vaihteluna tässä päivällis-juhlallisuudessa. Välistä puhelivat äiti ja poika toisilleen hiukan kinastellen ja pistävällä pilanteolla. Mutta minua miellyttivät juuri nuo pienet riitaisuudet, sillä niissä paraiten esiytyi heidän keskinäinen hellä ja vakava rakkautensa, joka äitiä ja poikaa kiinnitti toisiinsa. Päivällisiltä päästyä istui äiti salin suureen nojatuoliin ja hierusteli tupakkaa tai leikkeli uusien kirjain lehtiä auki. Me luimme ääneen tahi menimme suureen vierashuoneeseen pianon ääreen istumaan. Tähän aikaan luimme paljonkin yhdessä, mutta musiikki oli kuitenkin lempiaineemme. Joka kerta se löysi sydämmistämme uusia kieliä kosketeltavakseen ja soinnutti meistä yhä uutta sisältöä toisillemme. Kun soitin hänen lempikappaleitaan, asettui hän istumaan kauaksi sohvaan, josta en voinut juuri ollenkaan häntä nähdä, ja arastellen koetti peitellä sitä hellyttävää vaikutusta, jonka musiikki häneen teki. Mutta usein, kun hän ei ollenkaan sitä odottanut, nousin pianolta, kiidin hänen luokseen ja koetin saada nähdä liikutuksen väreitä hänen kasvoillansa, ja hänen silmäinsä kosteutta ja luonnotonta kiiltoa, jota kaikkea hän turhaan koetti minulta salata.

Äiti halusi usein nähdä meitä suuressa vierashuoneessa, mutta hän pelkäsi häiritsevänsä meitä ja meni vierashuoneen lävitse, ikäänkuin ei olisi katsonutkaan meihin, noin vaan vakavin ja välinpitämättömin kasvoin. Mutta tiesihän sen, ettei äiti sulansuotta mennyt huoneeseensa oitis takaisin tullakseen.

Iltasin valmistin teen suureen saliin ja silloin taas kokoutui sinne kaikki kotiväki pöydän ympärille. Tuo juhlallinen istuminen kiiltävän samovaarin ääressä ja teekuppien ja lasien tarjoileminen ujostutti minua pitkän aikaa. Mielestäni en vielä ansainnut tätä kunniaa, pidin itseni liian nuorena ja huikentelevaisena saamaan hoitooni noin suurta samovaaria, asettamaan teelasia tarjottimelle ja määräilemään: "Pietari Ivanoville, Marja Minitshnalle", taikka kysymään: "Onkohan se nyt kyllin imelää?" ja lähettämään sitten sokeriastian emännöitsijälle ja palvelusväelle.

"Mainiota, erinomaista!" sanoi mieheni useasti, "aivan kuin täysikasvuisen valmistamaa", ja tämä vielä entistä enemmän hämmensi minua. Teen jälkeen pelasi äiti "pasianssia" tahi kuunteli Marja Minitshnan pelaamista. Sitten suuteli ja ristitsi hän meitä molempia, ja me menimme huoneeseemme. Enimmäkseen valvoimme kahden puoleen yöhön, ja se oli meidän kauniinta ja ihaninta aikaamme. Sergei kertoili minulle menneisyyttänsä, teimme suunnituksia ja filosofeerasimme joskus, koettaen puhua hiljaisella äänellä, ettei puhelumme kuuluisi yläkertaan ja häiritseisi Tatjana Semenownaa, joka koetti pitää huolta, että menisimme aikaisin nukkumaan. Joskus tuli meille iltasin uudestaan nälkä. Silloin hiivimme hiljaa "puhvettiin" ja saimme sieltä Nikitan suojeluksesta kylmää iltaruokaa, jonka söimme minun työhuoneessani yhden ainoan kynttilän valossa.

Mieheni ja minä elelimme melkein kuin vieraina tässä suuressa, vanhassa talossa, jossa kaikkialla puhalteli vanhan ajan ja Tatjana Semenownan ankara henki. Ei ainoastaan hän, Tatjana Semenowna, vaan myös palvelusväki, huonekalut, taulut, vanhat palvelijattaret herättivät minussa kunnioituksen tunteita, ehkäpä myös hieman pelkoa ja tuntoa siitä, ettemme mieheni kanssa ehkä olleet täällä aivan oikealla paikallamme ja että senvuoksi on meidän tarpeellista toimiskella varovalla huomaavaisuudella. Niinkuin nyt muistan, näyttää tuo muuttumaton, ahdas järjestys sekä tuo suunnaton joutilasten ja uteliasten palvelusväen joukko olleen kodissamme kiusoittava ja raskas kärsiä. Mutta tuon rasituksen vaikutuksesta vaan yleni keskinäinen rakkautemme. Ei Sergei enkä minäkään antanut merkkiäkään näkyä siitä, että mitään epämiellyttävää oli talossa. Päinvastoin näytti, että Sergei tahtoi itseltäänkin peitellä kaikkea sellaista, mikä oli huonosti. Äidin kamaripalvelija Dmitri Sidoroff, joka oli hirveä piipunpolttaja, meni säännöllisesti joka päivä, istuessamme päivällisten jälkeen suuressa salissa, mieheni huoneeseen kähmäämään hänen tupakkalaatikostaan tupakkaa. Oli omituista nähdä, millaisella vallattomalla kauhistuksella Sergei Michailovitsh tuli varpaillaan luokseni sekä uhkaavalla sormella ja säkenöivin silmin osoitti Dmitri Sidoroffia, jolla ei ollut aavistustakaan, että häntä oli vakoiltu. Ja kun Dmitri Sidoroff oli mennyt meitä huomaamatta, niin mieheni, siitä ilosta, että kaikki oli onnellisesti päättynyt, joka kerta sanoi minua oikein "ihastuttavaksi olennoksi" ja suuteli minua.

Välistä suututti minua Sergein rauhallisuus ja peräänantavainen pehmeys. Unohtaen, että minussa oli juuri samallaista, pidin sitä heikkoutena hänessä. Aivan kuin mikä poikanulikka, joka ei uskalla tahtoansa näyttää! ajattelin.

"Oi rakas Maschani", vastasi Sergei minulle, kun kerran sanoin, että minua ihmetytti hänen heikkoutensa, "kuinka voi vihastua kellekään, kun on niin onnellinen, kuin minä olen. Huokeampi on itse taipua ja antaa perään, kuin toisia taivuttaa, — siitä olen jo kauan sitten ollut vakuutettuna, — eikä olekaan sitä olotilaa, jossa ei voisi olla onnellinen. Meidän on kovin hyvä. Minä en osaa olla enää suutuksissa. Nykyään ei voi mikään herättää minun paheksumistani; minulla voi olla vaan joko iloa tai surua. Ja ylipäänsä — le mieux est l'ennemi du bien. Parhain on hyvän vihollinen. Uskotkos, että kun kuulen vain ovikellon soivan, tai saan kirjeen, tahi vain unestani havahdan, alkaa minua pelottaa, pelottaa että minun täytyy elää ja että jokin voi muuttua. Sillä nykyistä paremmaksi ei voi mikään tulla."

Minä uskoin Sergeitä, vaikken oikein käsittänyt häntä. Minun oli kovin hyvä, ja näytti, että kaikki on niinkuin pitääkin, ei voi toisin olla eikä toiseksi tulla. Muuallakin täytyy olla niin ja muidenkin ihmisten olla onnellisia, vaikka toisella tavalla eikä meitä ylevämmästi.

Näin vierähti kaksi kuukautta. Talvi tuli pakkasineen ja lumisateineen ja minä, huolimatta siitä, että Sergei oli luonani, aloin tuntea itseni yksinäiseksi, — aloin tuntea, että elämä kertautui yhä samanlaiseen, saamatta minussa enempää, kuin Sergeissäkään esille mitään uutta. Päinvastoin tuntui, kuin olisimme kääntyneet kulkemaan vanhoille suunnille. Sergei alkoi tehdä toimiansa ilman minutta enemmän kuin ennen, ja taas alkoi minusta näyttää, että hänen sielussaan säilyi jonkinlainen erityismaailma, johon hän ei tahtonut minua laskea. Hänen aina pysyvä, tyyni rauhallisuutensa kiusoitti minua. En rakastanut häntä nyt vähemmän kuin ennenkään, en ollut hänen rakkaudestaan vähemmän onnellinen kuin ennenkään, mutta rakkauteni keskeytyi kehityksessään eikä noussut enää tätä olokohtaansa ylemmäksi. Rakkauteni ohessa alkoi myös jonkinmoinen uusi rauhaton tunne liikkua sielun syvimmässä. Minulle oli liian vähäistä rakastaa enää sen jälkeen, kun olin saanut kokea ja nauttia onnea häntä rakastaessani. Minä halusin liikettä, mutta en rauhallista elämän juoksua. Minä ikävöin innostusta, vaaroja, itsensäuhraavaisuutta rakkauden tähden. Minussa oli voimain kyllyyttä, joka ei ollut oikealla paikallansa meidän tyynessä elämässämme. Minulle tuli raskasmielisyyden taipumuksia, joita pidin huonoina ja koetin peitellä mieheltäni, sekä milloin luonnottoman hellyyden milloin taas iloisuuden kuuropäitä, jotka ihan pelästyttivät häntä. Hän tarkkasi, niinkuin ennenkin, mielentilaani ja ehdotteli, että muuttaisimme kaupunkiin, mutta minä pyysin, ettemme menisi kaupunkiin emmekä millään tavalla muuttaisi elämäntapaamme ja häiritsisi onneamme.

Todella olinkin onnellinen. Kuitenkin minua rasitti se, ettei onneni ollut vaatinut minulta mitään vaivannäköä, mitään uhrausta, — minulta, joka juuri niin toivoin kumpaakin. Minä rakastin Sergeitä ja näin, että minäkin olin hänelle kaikki kaikessa; ja minä olisin halunnut, että rakkautemme näkyisi kaikille muillekin ja että olisi koetettu tehdä esteitä rakkaudellemme, ja että me olisimme saaneet voittaa nuo esteet.

Ajatukseni ja tunteeni olivat kohdistuneet tähän, mutta oli sitten olemassa eräs tunne, nuoruus, liikkumisen tarve, joka ei saanut tyydytystään meidän hiljaisen rauhallisessa elämässämme.

Minkätähden sanoi hän minulle, että voimme muuttaa kaupunkiin, milloin vain minä tahdon? Jos hän ei olisi sanonut tätä minulle, niin olisin ehkä ymmärtänyt, että minua lannistava tunne oli huonoa mielikuvitusta, oli oma vikani. Olisin ymmärtänyt, että tuo uhraavaisuus, jota etsin, oli nyt todellakin aivan edessäni, että se olisi tuon ikävyyden tunteen lannistumisessa. Ajatus, että ehkä vapaudunkin raskasmielisyydestäni kohta, kun vain kaupunkiin menen, täytti nyt väkisinkin pääni. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että samallahan erottaisin hänet kaikesta siitä, mikä oli hänelle rakasta; ja tämä koski tuntoani, enkä olisi tahtonut, että semmoista olisi minun tähteni tapahtunut.

Aika kului. Lunta kohosi korkeammalle ja korkeammalle huoneemme seinustalle ja me olimme yhä vain kahden yhdessä. Siellä, missä valossa ja pauhinassa liikkuivat, kärsivät ja riemuitsivat ihmisjoukot, siellä ei yksikään heidän ajatus tullut meidän osaksemme, — meidän erakko-elämämme osaksi.

Kaikkein pahinta minusta oli, että tunsin päivä päivältä elämämme ahdistuvan tottumuksien määrättyihin muotoihin, ja ettei tunteemmekaan jääneet enää vapaiksi, vaan mukautuivat yksitoikkoiseen ajan laimeaan kulkuun, Aamulla olimme iloisia, päivällisillä kohteliaita, illalla helliä.

"Tehdä hyvää — — —" ajattelin itsekseni, "onhan niin kaunista tehdä hyvää ja elää kunniallisesti, niinkuin Sergei sanoo, vaan siihen on kyllä tuonnempanakin aikaa. Edessäni on ihan toisia asioita, joihin juuri nyt tunnen voimaa ja halua."

Tämä ei ollutkaan minulle välttämättömästi tarpeen, tarpeen oli minulle taistelu. Minulle oli siis tarpeellista, että tunteemme johtivat meidän elämäämme, eikä elämä tunteitamme. Minä halusin kiitää Sergein kanssa pohjattoman kuilun äyräälle ja sanoa siinä: askel vain, ja syöksyn tuonne! Vähäinen liikahdus vain, ja olen mennyttä! Hän tuossa kuilun partaalla kävisi kalpeaksi, puristaisi minut väkeviin käsiinsä ja pitäisi minua syvyyden päällä, että sydämmeni jähmettyisi, ja hän sitten voisi minua kantaa, mihin tahtoisi.

Tällainen tila vaikutti huonosti myöskin terveyteeni. Hermostoni alkoi häiriytyä.

Eräänä aamuna, kun tunsin itseni tavallista heikommaksi, tuli Sergei konttooristaan ja oli huonolla tuulella, mikä hänelle tapahtui hyvin harvoin. Heti huomasin hänen huonon mielialansa ja kysyin, mikä hänen oli. Hän ei tahtonut ilmaista asiaa minulle, sanoihan vaan puhetta välttääkseen, ettei asia ole mistään kotoisin. Miten jälkeenpäin kuulin, oli ispravnik (maapoliisi Venäjällä), kutsunut useampia meidän talonpoikiamme luoksensa ja, saattaakseen miehelleni ikävyyksiä, koettanut uhkauksilla johtaa heitä laittomuuteen. Mieheni ei ollut vielä ennättänyt selviytyä tästä sotkusta ja kun asia oli hänen mielestään oikeastaan vain naurettavan surkuteltava, niin hän ei tahtonut siitä puhua minulle. Mutta minusta näytti, että hän ei puhu minulle siitä senvuoksi, että pitää minua vielä lapsena, joka ei voi ymmärtää hänen asioitansa. Minä käännyin hänestä poispäin sanaa sanomatta ja käskin palvelijan pyytämään teelle Maria Minitshnaa, joka oli meillä vieraisilla.

Teen juonnin suoritin tavattoman kiireesti. Sitten menin Maria Minitshnan kanssa suureen saliin ja rupesin puhumaan kovaan ääneen aivan turhanpäiväisestä asiasta, joka ei vähääkään huvittanut häntä. Sergei meni huoneeseensa ja silmäsi tavan takaa meitä saliin. Nämä katsahdukset vaikuttivat nyt, en tiedä minkätähden, minuun niin, että sain halun yhä enemmän ja enemmän puhua, vieläpä nauraakin. Tuntui niin naurettavalta kaikki, mitä itse puhuin ja kaikki, mitä Maria Minitshna sanoi.

Mutta Sergei asettui yht'äkkiä työhuoneeseensa, ja, minulle sanaa sanomatta, vetäsi oven kiinni. Kohta, kun ei häntä enää ollut kuuluvissa, katosi iloisuuteni kerrassaan. Maria Minitshna ihmetteli ja alkoi kysellä, mikä minun oli. Minä en vastannut hänelle mitään, vaan menin sohvalle istumaan ja teki kovin mieleni itkeä.

"Mitä varten" — ajattelin — "hän tahtoo antaa minun tuntea, että hänen mielestään kaikki tuo on pelkkää hassutusta? Tietysti hän ajattelee, etten ymmärrä niin mitään. Miksi hän tahtoo välttämättä nöyryyttää minua ylevällä rauhallisuudellaan ja miksi hänen pitää aina olla oikeassa? Miksi minä en ole oikeassa koskaan, enkö ole oikeassa siinäkin, kun tunnen, että minun on ikävä, kun kärsin autiota tyhjyyttä, kun tahdon elää, liikkua, — kun tunnen, etten voi olla alituisesti paikallani ja nähdä ajan liukuvan editseni ja ohitseni. Minä tahdon mennä eteenpäin, eteenpäin joka päivä, joka hetki tahdon yhä uutta. Mutta hän tahtoo pysyä paikallaan ja pysäyttää minunkin. Ja kuinka helppoa hänen kumminkin olisi tehdä toisin! Sitä varten ei tarvitsisi viedä minua kaupunkiin, — kunhan hän vain olisi sellainen kuin minäkin, — ei salaperäisyyttä, ei teeskentelyä, vaan olisi aina oma itsensä. Tätä hän ainakin minulta vaatii, vaikkei itsekään ole vilpittömän suora — — — Niin siinäpä se juuri onkin!"

Tunsin kyyneleiden täyttävän silmiäni, sydäntäni ahdistavan ja tunsin kasvavaa katkeruutta miestäni kohtaan. Pelästyin tuota katkeruuden tunnetta ja lähdin Sergein luokse. Hän istui työhuoneessaan ja kirjoitti. Kuultuaan askeleeni, katsahti hän sivullensa välinpitämättömän tyynesti ja alkoi taas kirjoittaa. Sellainen "katsahdus" ei minua miellyttänyt. Sen sijaan, kun aijoin mennä hänen luokseen, jäinkin seisomaan pöydän ääreen, jossa hän kirjoitti ja avattuani erään kirjan aloin sitä katsella.

Hän kääntyi ja katsoi minuun. "Mascha, oletko pahalla mielellä?" kysyi hän.

Minä vastasin kylmällä silmäyksellä, joka ilmaisi: "mikä kysymys! ja kuinka rakastettavaksi olet käynyt!" Sergei pudisti päätään ja hymyili ujolla hellyydellä. Ensimäisen kerran tapahtui nyt, etten vastannut hymyilylläni hänen hymyilyynsä.

"Mikä sinulla on tänään?" kysyin minä. "Miksi et ole sanonut minulle, mikä sinua vaivaa?"

"Pikku asioita, vähäpätöisiä vastahakoisuuksia!" vastasi Sergei. "Voin sen nyt sinulle kertoakin. Kaksi talonpoikaa on lähetetty kaupunkiin — — —"

Minä en antanut hänen jatkaa. "Minkätähden sinä et kertonut minulle tätä jo silloin, kun kysyin tästä?"

"Olisin voinut silloin sanoa sinulle tuhmuuksia, olin näet vähän suutahtanut."

"Mutta silloin juuri olisi sinun pitänyt sanoa minulle koko asia?"

"Minkätähden?"

"Miksi sinä ajattelet, etten minä voi koskaan missään asiassa sinua auttaa?"

"Miten ajattelen?" sanoi hän viskaten kynänsä pöydälle. "Ajattelen, että sinutta en voisi elääkään. Kaikessa, kerrassaan kaikessa sinä autat minua, etkä ainoastaan auta, vaan sinä se juuri teetkin kaiken kaikessa. Pikkuisia päähänpistoja vain!" nauroi Sergei. "Ainoastaan sinulle minä elän. Kaikki on minulle hyvää ja kaunista ainoastaan sentähden, että sinä olet, että sinä — — —"

"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, että minä olen rakas pikkulapsi, jota täytyy rauhoitella!" sanoin minä sellaisella äänellä, että Sergei ihmetellen katseli minua ikäänkuin olisi minut ensi kertaa nähnyt, "Minä en tahdo sellaista viihdytystä. Siinä on kyllä, aivan kyllä, kun sinulla on tuo rauhallisuus…"

"No, kuule nyt sitten koko asia", alkoi hän, kiireesti minut keskeyttäen, ikäänkuin peläten antaa minun kaikkea sanottavaani sanoa, "ja sitten nähdään, mitä ajattelet siitä."

"Nyt en minä tahdo kuulla!" vastasin minä. Vaikka olisin mielellänikin tahtonut tietää asian, oli kuitenkin niin mieluista saada häiritä hänen rauhaansa. — "Minä en tahdo leikkiä elämää, minä tahdon elää, todella elää, niinkuin sinäkin", jatkoin minä.

Hänen kasvoillansa, joilla kaikki mielentilat niin elävästi näkyivät, kuvastihe sekä surua että tavatonta tarkkaavaisuutta.

"Tahdon elää niinkuin sinäkin, olla yhtä oikeutettu kuin — — —"

Minä en voinut jatkaa, sillä Sergein kasvoihin kuvastui tuskaa, syvää tuskaa.

Sergei oli hetken vaiti.

"Missä kohden et sinä elä yhtä oikeutettua elämää, kuin minäkin?" kysyi hän. "Ispravnikin juttu ja juopuneet talonpojat koskevat vain minua eikä sinua."

"Mutta se ei olekaan aino — — —"

"Jumalan tähden, koeta nyt minua ymmärtää, rakas ystäväni", jatkoi Sergei, "minä tiedän, että jokaisesta levottomuudesta alamme voida huonosti, olen nähnyt ja kokenut sen. Minä rakastan sinua ja koetan luonnollisesti säästää sinua kaikista kiihotuksista ja rauhattomuuksista. Tästä riippuu elämäni ja rakkauteni sinuun, elä siis estä minua siitä."

"Sinä olet aina oikeassa!" sanoin häneen katsomatta.

Minua suututti, kun Sergei oli taas täysin rauhallinen, tyyni ja selvä, ja itseni tunsin sitävastoin kiihoittuneeksi, vihaiseksi ja katumuksenkin vaivaamaksi.

"Mascha, mikä sinulla on?" kysyi hän. "Nyt ei ole ollenkaan puhe siitä, olenko minä vai sinäkö olet oikeassa, nyt on kysymys kokonaan muusta, nimittäin siitä, mitä sinulla on minua vastaan. Elä sano sitä yht'äkkiä, vaan ajattele ja sano sitten minulle kaikki, mitä ajattelet. Sinä olet minuun tyytymätön ja epäilemättä syystäkin. Sano minulle, missä kohdin olen syyllinen."

Miten olisin voinut paljastaa hänelle kaiken sen, mikä oli sieluni sisimmässä? Ajatus, että Sergei jo ennakolta ymmärtää minua, näkee lävitseni, ja että saan taas seisoa hänen edessään lapsimaisena, kykenemätönnä mitään sellaista tekemään, jota hän ei jo edeltäpäin käsittäisi, tuo ajatus kiihoitti pahaa tuultani yhä.

"Ei minulla ole mitään sinua vastaan", sanoin, "minulla on vaan ikävä ja minä en tahdo ikävöidä. Sinä sanot, että täytyy niin olla, ja taas olet sinä oikeassa."

Tätä sanoessani katsoin Sergeihin. Näin saavuttaneeni tarkoitukseni: häirinneeni hänen rauhaansa, sillä pelko ja tuska kuvastui hänen kasvoiltansa.

"Mascha", sanoi hän hiljaa liikutetulla äänellä, "se ei ole leikin kysymys mitä nyt teemme. Nyt on kysymyksessä kohtalomme. Minä pyydän, ettet nyt vastaa, vaan kuuntelet minua. Mascha, mistä syystä sinä tahdot minua niin kiduttaa?"

Minä keskeytin hänen puheensa.

"Kyllä minä tiedän että sinä taas tulet olemaan oikeassa. Elä puhu sen enempää, sinä olet oikeassa!" sanoin minä kylmästi, ikäänkuin en olisikaan itse puhunut, vaan joku häjy henki minussa.

"Jospa sinä tietäisit, mitä sinä teet", sanoi hän vapisevalla äänellä.

Minä aloin itkeä ja kohta tuli minun huokeampi olla. Sergei istui äänetönnä rinnallani. Tuli sääli häntä, häpesin itseäni ja olin pahoillani teostani. En katsonutkaan Sergeihin. Minusta tuntui, että hänen tällä hetkellä täytyi katsoa minuun joko hyvin ankarin katsein tahi käsittämättömällä hämmästyksellä. Minä käännyin. Hellä ja lempeä katse oli minuun suunnattuna. Otin häntä kädestä ja sanoin:

"Anna anteeksi — — — en tiedä itsekään, mitä minä sanoin."

"Niin, mutta minä tiedän, mitä sinä puhuit, ja sinä puhuit totta."

"Mitä?" kysyin minä.

"Sitä, että meidän pitää mennä Pietariin, täällä ei ole meillä enää mitään tehtävää", sanoi Sergei.

"Tehdään, niinkuin tahdot", vastasin siihen.

Hän otti minut syliinsä ja suuteli — — —

"Anna anteeksi minulle, minä olen ollut syypää — — —" puheli hän.

Sinä iltana soittelin kauan Sergeille, joka käveli edestakaisin laattiaa ja kuiskaili itsekseen jotakin. Hän oli tottunut itsekseen kuiskuttelemaan. Tilaisuuden sattuessa kysäsin useasti, mitä hän kuiskuttelee, ja hän aina ajateltuaan kertoi minulle, mitä hän kuiskutteli. Enimmäkseen lausui hän runoja ja joskus kauheita hassutuksia, mutta juuri noista hassutuksista opin tuntemaan hänen sielunsa laatua.

"Mitä sinä nyt kuiskuttelet?" kysyin nytkin häneltä.

Hän pysähtyi, ajatteli hetken ja lausui naurussa suin vastaukseksi pari
Lermontowin runosäettä:

— Järjettä myrskyjä etsii hän,
Kuin myrskyissä rauhansa ois!

"Ei, hän on ihmistä täydellisempi, hän tietää kaikki!" Ajattelin itsekseni. "Mitenkä voisinkaan olla häntä rakastamatta!"

Minä nousin, otin häntä käsivarresta ja aloin hänen rinnallaan astumaan, koettaen pysyä hänen käyntitahdissaan.

"Noh?" kysäsi hän, katsoen naurussa suin minuun,

"Noh?" kerroin minä hiljaa. Mielestäni valtasi meidän kummankin sydämmellinen ilo. Kiirehdimme astuntaamme enemmän ja enemmän, kohousimme käydessämme varpaillemme yhä enemmän ja enemmän. Sillä tavalla astuimme suoraa päätä Gregorin ja myöskin äidin hämmästykseksi, joka istui salongissa pannen "pasiansia", kaikkien huoneitten läpi ruokasaliin saakka, pysähdyimme siellä pöydän eteen, katsahdimme toisiin ja tyrskähdimme nauruun.

Kahden viikon kuluttua, juhlan edellä, olimme jo Pietarissa.

II.

Matkamme Pietariin, viikko Moskovassa, käynnit Sergein ja minun sukulaisteni luona, uuden asunnon suunnitukset, vieraat olot, vieraat kasvot, henkilöt — tämä kaikki kulki ohitseni kuin unessa. Kaikki oli niin erilaista, uutta ja iloista, hänen läsnäolonsa ja rakkautensa valaisi kaikkea niin lämpimän suloisesti ja kirkkaasti, että hiljaisen rauhallinen maalaiselämä näytti minusta hyvin kaukaiselta ja vähäpätöiseltä.

Suureksi kummakseni ei meitä kohdeltu maailman ylpeällä kylmyydellä, niinkuin olin odottanut kohdeltavan. Kaikki jotka meitä kohtasivat — niin sukulaiset ja tuttavat kuin tuntemattomatkin — osoittivat meille niin avomielistä hilpeyttä ja rakastavaisuutta, että näytti, kuin olisivat kaikki vain minusta ajatelleet, minua odottaneet ja nyt tavattaessa iloinneet. Yhtä odottamatonta oli minulle, että näin miehelläni olevan korkeimmissa piireissä, minusta nähden aivan ylimmissä, paljon tuttavia, joista ei hän ollut koskaan minulle puhunut. Oudolta ja vastenmieliseltä kuului, kun mieheni arvosteli useita näistä ankarin sanoin, vaikka ne minusta näyttivät hyviltä ihmisiltä. En voinut ymmärtää, miksi hän heitä niin huonosti kohteli ja koetti välttää heidän ystävyyttään, joka oli mielestäni meitä ylistävää ja kunnioittavaa. Ajattelin, että sitä parempi, mitä enempi on tuttavina hyviä ihmisiä, — ja kaikkihan he olivat hyviä.

"Saadaanpas nähdä, mitenkä järjestämme asiamme", sanoi Sergei minulle vähäistä ennen maalta lähtöämme, "täällä olemme pikku Kroisoja, mutta siellä kerrassaan köyhiä. Sentähden voimme viipyä kaupungissa ainoastaan pääsiäiseen asti emmekä saa etsiä suuria seuroja. Me voisimme siten joutua pulaan. Sinunkaan tähtesi en mielelläni tahtoisi — — —"

"Mitäpä me suurista seuroista!" olin minä vastannut. "Käymme vain teatterissa, oopperassa, sukulaisten luona, ja kuuntelemassa parhainta musiikkia, ja olemme jo ennen pääsiäistä maalla kotona."

Vaan tuskin olimme päässeet Pietariin, kun jo unhotimme suunnituksemme. Olin yht'äkkiä niin uudenuutukaisessa onnen maailmassa, niin paljon iloisuutta ympäröi minua, sellaisia uusia mielisuuntia avautui eteeni, että minä heti tietämättäni ja tahtomattani irtausin entisestä elämästäni, unhotin kaikki entiset suunnitukseni. "Tähän saakka olen nähnyt vain elämän heikkoa heijastusta, itse elämä ei ole alkanut, mutta nyt, nyt on todellinen elämä edessäni! Ja mitähän se minulle vielä suopi?" ajattelin minä.

Levottomuuden ja ikävystymisen tunteet, jotka maalla rasittivat olemustani, katosivat kuin loihtimalla poispyyhäistyinä. Rakkauteni Sergeihin sai rauhallisemman luonteen eikä koskaan pälkähtänytkään päähäni ajatella, rakastaakohan hän nyt minua vähemmän kuin ennen. Ja mitenkäpä olisin voinutkaan epäillä hänen lempeänsä — jokaisen ajatukseni ymmärsi hän heti, käsitti jokaisen tunteeni, täytti kaikki toivomukseni. Hänen tyyni rauhallisuutensa katosi täällä kaupungissa, tahi ei voinut kiihoittaa minua enää. Tämän ohessa tunsin, että paitsi hänen vanhaa rakkauttaan, kiinnitti häntä minuun täällä joku uusi vetovoima. Useasti vieraisilta tultuamme, jonkun uuden tuttavuuden tehtyämme tahi luonamme olleen illanvieton jälkeen, kun olin vavisten pelännyt epäkäytännöllisyyttäni emännän velvollisuuksien täyttämisessä, sanoi Sergei:

"Erinomaisesti tyttöseni! Ei pelkoa, hyvin menee! Hyvä, hyvä!"

Ja minä olin kovasti iloinen.

Pian Pietariin tultuamme kirjoitti Sergei äidilleen kirjeen ja pyytäessään minun siihen lisäämään jonkun rivin itsestäni, ei olisi antanut minun lukea, mitä hän oli kirjoittanut. Senvuoksi sitten juuri tahdoinkin lukea sen ja luin myöskin.

"Ette enää tuntisikaan Maschaa", kirjoitti hän, "enkä minäkään enää tunne häntä. Mistä lieneekään hän saanut tuon lempeän, suloisen ihanan itsenäisen vakavuuden, ystävällisyyden, maailmallisen seurustelutaidon ja miellyttäväisyyden! Kaikki käy häneltä niin yksinkertaisesti, hellästi ja hyväntahtoisesti; kaikessa on hän niin viehättävä. — Jos en jo ennestään häntä niin rakastaisi, rakastuisin nyt häneen sitä enemmän, kun se vain olisi mahdollista."

"Ah, sellainenko olen todellakin", välkähti ajatuksissani luettuani kirjeen. Tuli niin hyvä ja iloisa ollakseni, että tunsin taas entistä enemmän rakastavani Sergeitä. Menestykseni kaikkien tuttaviemme luona oli todellakin minulle odottamatonta. Kaikkialta kuulin kiitospuheita: siellä sanottiin minun miellyttäneen erittäinkin vanhaa setää, ja taas siellä oli vanha täti peräti ihastunut minuun. Setä vakuutti, ettei koko Pietarissa ole minun vertaistani naista, ja täti taas, että voisin tulla seuramaailman ensimäiseksi naiseksi, jos vaan tahtoisin.

Erittäinkin eräs mieheni serkku, ruhtinatar D., suuren maailman nainen, vaikkei enää aivan nuori, rakastui äkkiä minuun, piiritti minut imarruksillaan ja oli saada pääni pyörälle. Kun tämä ruhtinatar-serkku pyysi minua tanssiaisiin ja kysyi siihen mieheltäni suostumusta, kääntyi mieheni minuun päin ja tuskin huomattavasti naurahtaen, kysyi minulta, tahtoisinko minä mennä.

Nyökäytin myöntäen päätäni, vaan samalla tunsin punastuvani.

"Ilmaisee toivomuksensa kuin rikoksentekijä!" sanoi Sergei hyväntahtoisesti hymyillen.

"Niin kuin sinä sanoit, ettemme voisi käydä suuremmissa seurapiireissä, ja ettet sinä tahtoisi — —" vastasin naurussa suin ja pyytävästi häneen katsoen.

"Jos sinä tahdot, niin menemme sinne", sanoi Sergei.

"Niin, mutta ehken on parempi, ettemme sentään menekään."

"Ehkä sinä tahtoisit mielelläsikin, — —?" kysyi Sergei uudestaan.

Minä en vastannut mitään.

"Seurustelu itsessään ei ole mitään suurta pahaa; mutta pahat ovat ne
toivot ja halut, joita se tuo mukanaan ja joita ei voi tyydyttää.
Tietysti on siellä nyt kumminkin käytävä ja me käymmekin", päätti
Sergei varmalla äänellä.

"Kun sanon suoran toden, en mene mihinkään maailmassa mieluummin, kuin näihin tanssiaisiin", vastasin tähän.

Me olimme tanssiaisissa, ja niiden hauskuus nousi korkeammalle kaikkia toiveitani. Minusta tuntui, että olin näissä tanssiaisissa vielä enemmän, kuin yksissäkään edellisissä, keskustana, jonka ympärillä kaikki liikkui. Yksistään minua varten näytti tuo suuri sali valaistun, minulle vain soittajat soittavan, minua vain ihastuttamaan koko tuo suuri ihmisjoukko kokoutuneen! Kaikki, tukanlaittajasta kamarineitsyeen saakka, tanssijat, ukot, näyttivät salin lävitse kulkiessaan sanovan tai muutoin antavan tietää, että he olivat minuun mieltyneitä.

Yleinen vaikutus, jonka minä näissä tanssiaisissa tein ja josta serkku teki tiliä, oli se, etten ollut toisten naisten lainen, vaan olin tuonut mukanani erityistä maalaista raikkautta, yksinkertaista miellyttäväisyyttä. Tällainen menestys miellytti minua niin, että aivan avomielisesti sanoin miehelleni haluavani tänä vuonna päästä vielä pariin kolmiin tanssiaisiin, jotta tulen kerrassaan ylenkylläiseksi niistä, lisäsin vielä ulkokullatusti.

Mieheni suostui tähän mielellään ja seurasi minua tanssiaisiin ensi aikoina nähtävällä tyytyväisyydellä ja ilolla menestyksestäni. Hän näytti unhottaneen, taikka tahallaanko lie syrjään jättänyt entiset puheensa.

Mutta aikaa myöten alkoi hän nähtävästi ikävystyä ja kyllästyä siihen elämään, jota vietimme. Minä en päässyt tästä oikein selville. Näin kyllä joskus hänen katsovan minuun tarkkaavasti, mutta minä en ymmärtänyt hänen katseensa merkitystä. Minun oli soaissut se mieltymys ja rakkaus, jonka, niinkuin luulin, olin herättänyt niin monen vieraan ihmisen sydämeen minua kohtaan, — soaissut hienon maailman tuoksu, — tuo ilojen, huvitusten ja uutuksien ilmakehä, jota täällä ensikerran sain hengittää. Täällä oli ihan äkkiä kadonnut mieheni siveellinen vaikutus minuun, tuo vaikutus, joka ennen oli minua niin painanut. Minun oli ylen hyvä olla tällaisessa maailmassa, jossa liikuin Sergein vertaisena, vieläpä kohousin hänen yläpuolelleenkin. Täällä voin rakastaa häntä entistä enemmän ja entistä itsenäisemmin, enkä puolestani voinut ymmärtää, miksi hän tyytymätönnä katseli minua tässä suuren maailman elämässä.

Minuun kasvoi uusi ylpeyden ja tyydytyksen tunne nähdessäni, että tanssiaisiin saapuessani kaikkein silmät tähystelivät minua, ja Sergei ikäänkuin olisi hävennyt tunnustaa tällaisen joukon edessä omistusoikeuttaan minuun, sukkelasti minut jättäen kiirehti luotani kadotakseen mustien hännystakkien parveen.

"Odotetaanpas", ajattelin usein itsekseni, kun katseellani etsin salin toisesta päästä Sergein kadoksiin joutunutta, ikävöimistä osoittavaa muotoa, "odotetaanpas kun vain päästään kotiin, niin kylläpähän näet, ketä varten koetan olla täällä kaunis ja loistoisa ja ketä rakastan kaikkien niiden joukosta, jotka minua tänäkin iltana ympäröivät." Uskoin vilpittömästi että menestykseni ilahdutti minua vain siksi, että voin sen lahjoittaa Sergeille.

On ainoastaan yksi seikka, joka saattaisi tässä seuraelämässäni kehittyä minulle vaaralliseksi, ajattelin minä. Mahdollisesti voisi joku niistä, joiden seurustelusta nautin, herättää mieheni mustasukkaisuutta. Mutta mieheni luottamus minuun pysyi niin lujana, hän niin rauhallisena ja välinpitämätönnä kaikesta tästä ja seurapiirini nuoret miehet näyttivät niin vähäpätöisiltä mieheeni verrattuina, että tämäkään, ymmärtääkseni ainoa maailman vaara ei voinut pelästyttää minua.

Näistä seikoista huolimatta tuotti noin monen maailmanmiehen huomaavaisuus minulle mielihyvää, mairitteli itserakkauttani ja pani ajattelemaan, että rakkaudessani mieheeni on jotakin erityisen ansiokasta, sekä muutti käytökseni häntä kohtaan itseluottavammaksi ja jossain määrässä huolimattomaksikin.

"Minäpä näin, että sinä keskustelit hyvin vilkkaasti jostakin N.N:n kanssa", sanoin kerran Sergeille tanssiaisista palatessamme ja kohotin uhkaavasti sormeani, kun mainitsin nimeltään tuon naisen, joka oli Pietarin seurapiireissä huomatuimpia ja jonka kanssa mieheni oli todellakin sinä iltana puhellut.

Sanoin tämän saadakseni hänen iloisemmalle tuulelle, sillä hän oli hyvin ikävystyneen näköinen ja oleli äänetönnä.

"Oh, miksi puhut sillä tavalla? Ja sinä Mascha, sanot tuollaista!" sanoi hän hiljaa ja kuristi kulmiaan, kuin olisi tuntenut ruumiillista tuskaa. "Ei se sovi sinulle eikä minulle; jätä muiden tehtäviksi semmoiset puheet! Sellaiset valheelliset väittelyt voisivat turmella meidän onnekasta suhdettamme ja minä toivon, että puhdas suhteemme vielä palajaisi."

Minua hävetti ja olin vaiti.

"Palajaako se, Mascha? Mitä sinä luulet?" kysyi hän.

"Ei se ole vielä koskaan turmeltunutkaan eikä turmellukaan koskaan", sanoin minä ja olin todellakin sillä kerralla siitä täydellisesti vakuutettuna.

"Suokoon Jumala sen?" vastasi Sergei, "muuten meidän olisi jo aika palata maalle."

Tämä oli ainoa kerta, kun hän puhui minulle tällä tavalla. Aina muulloin näytti minusta, että hänen oli täällä yhtä hyvä olla kuin minunkin, ja minun oli niin iloista ja hauskaa! Jos hän nyt välistä ikävystyisikin, niin olenhan minä taas maalla ollut ikävissäni hänen tähtensä. Koetin tällä lohdutella itseäni ajatuksissani. Jos suhteemme vähän muuttuisikin täällä, niin kyllä taas kaikki muuttuu entiselleen kohta kun asetumme kesäksi yksiksemme Tatjana Semenownan luokse maatilallemme Nikolskiin.

Tällä tavalla aivan huomaamattani meni meiltä talvi käsistämme.
Huolimatta entisistä aikomuksistamme mennä livahti pääsiäinenkin
Pietarissa.

Pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina varustausimme vihdoinkin matkustamaan. Tavaramme oli jo pakattuna ja Sergei tehnyt ostoksensa, hankkinut lahjat, kukkaset ja talouskaluja maalaiselämää varten. Kaikki oli siis valmista, ja mieheni erittäin hellällä ja iloisella tuulella. Silloin odottamatta tulee serkku ja pakoittaa meitä ainakin seuraavaan sunnuntaihin lykkäämään matkaamme, että saisimme vielä olla kreivinna R:n ylhäisissä iltakutsuissa. Serkku sanoi kreivinna R:n tahtovan välttämättä minua niihin, sillä tähän aikaan Pietarissa oleva prinssi M. oli viimeisissä tanssiaisissa sanonut tahtovansa tutustua minuun, ja tulevansa ainoastaan senvuoksi näihin tanssiaisiin, sekä vakuuttanut minun olevan kauniimman naisen koko Venäjänmaassa. Koko kaupunki kokoutuisi niihin, sanalla sanoen, iltamalta puuttuisi keskuksensa, jos en minä sinne tulisi!

Mieheni oli toisessa päässä salia ja puheli siellä jonkun kanssa.

"Tottahan kai tulet sitten, Maria?" kysyi serkku.

"Me matkustamme ylihuomenna maalle", vastasin epäröiden ja vilkasin mieheeni. Katseemme sattuivat yhteen ja minä käännyin heti pois.

"Minä taivutan hänen jäämään", sanoi serkku, "ja sunnuntaina panemme kaikkien päät pyörälle, — eikös niin?"

"Tämä panisi mullin mallin meidän aikomuksemme, ja meillä on jo kaikki valmiina matkalle", — — vastasin minä antaen näin ikäänkuin ensi suostumukseni.

"Olisitte käyneet jo tänä iltana prinssiä tervehtimässä", sanoi mieheni salin toisesta päästä niin hillityllä ja värähtelevällä äänellä, etten ollut ennen koskaan kuullut häneltä semmoista.

"Ei mutta, kuulkaapas vaan, hän on mustasukkainen, varmaankin ensi kerran elämässään", nauroi serkku. "En ensinkään prinssin tähden, vaan kaikkien meidän tähden, Sergei Michailovitsh, koetan saada Marian taipumaan. Ja kuinka kovin kreivinna R:kin pyytää häntä tulemaan!"

"Se riippuu Maschasta", vastasi Sergei kylmästi ja lähti huoneesta.

Näin, että hän oli tavallista kiihottuneemmassa tilassa. Se tuskastutti minua, ja en antanut mitään varmaa vastausta serkulle.

Kohta kun serkku lähti, menin mieheni luokse. Ajatuksiinsa vaipuneena käveli hän edestakaisin huoneessaan. Hän ei nähnyt eikä kuullut minua, kun menin varpaillani sinne.

"Hän kuvittelee armasta kotiansa Nikolskissa", ajattelin minä häneen katsoessani, "näkee aamukahvinsa valoisassa vierashuoneessa, ajattelee peltojansa, työmiehiänsä, iltahetkiä suuressa salissa ja salaisia yöllisiä aterioitamme — — — Ei —" päätin itsekseni samalla, "kaikkia tanssiaisia, kaikkien maailman prinssien imarteluja en vaihtaisi hänen iloiseen levollisuuteensa ja hiljaisiin hyväilyihinsä."

Minä aijoin sanoa hänelle, etten mene kreivinna R:n kutsuihin, kun hän äkkiä kääntyi ja minut nähtyänsä rypisti otsaansa. Samalla hänen lempeän tyyneyden värittämät, ajattelevat kasvonsa muuttuivat. Taas kuvastivat hänen silmäyksensä terävää viisautta ja tahallista rauhallisuutta. Hän ei tahtonut minun näkevän häntä tavallisena yksinkertaisena ihmisenä, hänellä oli oikein tarve seisoa edessäni puolijumala-alustakivellään.

"Mitä nyt, hyvä Mascha?" kysyi hän välinpitämättömän rauhallisesti minuun päin kääntyneenä.

Minä en vastannut. Minua suututti, kun hän edessäni teeskenteli, eikä tahtonut näyttäytyä sellaisena, kuin häntä rakastin.

"Sinä tahtoisit mennä sunnuntai-iltana kreivinna R:n kutsuihin?" sanoi hän kysyvästi.

"Tahtoisin kyllä", vastasin tähän, "mutta se ei ole sinulle mieleen. Ja onhan jo kaikki pakattunakin —" lisäsin.

Koskaan ei hän ollut niin kylmästi katsellut minua, koskaan ei hän ollut niin kylmästi kanssani puhunut.

"Minä en lähde ennen tiistaita, käsken purkamaan tavarat", jatkoi hän. "Sinä voit mennä tanssiaisiin, koska sinulla on siihen halua. Tee siis minulle se ilo, että menet, minä en matkusta — — —"

Niinkuin aina pahalla tuulella ollessaan käveli hän nytkin epätasaisin askelin huoneensa lattiata minuun katsomatta.

"En todellakaan sinua nyt ymmärrä", sanoin hänelle seisoen paikallani ja silmilläni seuraten häntä. "Sinä sanot, että sinä olet aina niin tyyni ja rauhallinen (sitä ei hän tietysti ollut koskaan sanonut), minkätähden sinä nyt puhut niin oudosti minun kanssani? Minä olen valmis sinulle uhraamaan tämän haluni, mutta sinä vaadit minua menemään sinne sellaisella pilkallisuudella, jota sinä et ole koskaan ennen käyttänyt kanssani puhuessasi."

"Ohoh, mitä kuulenkaan, sinä olet valmis tekemään uhrauksen ?" kysyi hän antaen erityisen painon viimeiselle sanalle. "Ja minä, — minä olen myös valmis uhraamaan; — vieläkö pitäisi olla ylevämpää? Se se vasota kilpailua jalomielisyydessä! Se on kai sitä perhe-onnea?"

Ensi kerran kuulin hänen puhuvan noin katkeran pilkallisia sanoja. Mutta hänen pilkallisuutensa ei minua loukannut eikä hänen katkeruutensa kauhistuttanut; ne yllyttivät minua vaan käyttämään samoja aseita. Hänkö puhui nyt noin, joka aina oli pelännyt koru- ja kokkapuheita meidän kesken, hänkö, joka aina oli ollut suora ja vilpitön! Ja minkätähden? — Sentähden, että rehellisesti tahdon uhrata hänen tähtensä huvituksen, jossa en voinut havaita vähääkään pahaa, ja olin sen hänelle suoraan sanonut! Osamme olivat nyt vaihtuneet: hän vältti yksinkertaisen suoria ja vilpittömiä sanoja, ja minä taas niitä etsin ja koetin käyttää.

"Sinä olet kovin muuttunut", sanoin hänelle huoaten. "Mitä minä olen rikkonut sinun mielestäsi? Kreivinna R:n iltakutsu ei voi olla nyt syynä, vaan sinulla on jotakin vanhaa sydämmelläsi minua vastaan. Miksikä et voi olla suora ja vilpitön! Ethän ole ennen suoraa totuutta pelännyt? Sano nyt suoraan, mitä sinulla on minua vastaan!"

"Mitähän hän nyt voi sanoa?" ajattelin itsekseni tyytyväisenä ja vakuutettuna, etten ainoassakaan kohdassa ollut rikkonut koko talvena häntä vastaan.

Asetuin keskelle huonetta, niin että hänen täytyi kulkea kävellessään aivan ohitseni, ja katsoin häneen. "Hän tulee luokseni, syleilee minua ja kaikki on taas ohitse", ajattelin. Ja tunsin surua rinnassani siitä, etten ennen ollut voinut näyttää hänen olevan väärässä.

Mutta hän jäikin seisomaan toiseen päähän huonetta ja katselemaan sieltä minuun.

"Etkö sinä vieläkään ymmärrä?" sanoi hän

"En."

"No, sitten minun pitää sinulle sanoa. Minulle on inhottavaa, ensimäisen kerran inhottavaa, mitä minä nyt tunnen ja mitä tuntematta en voi olla — —." Hän keskeytti puheensa nähtävästi pelästyneenä oman äänensä raakaa sointua.

"Mitä sinä nyt — — —?" kysyin kyyneleet silmissäni.

"Inhottaa, kun sinä noin tahdot juosta tuon prinssin perästä, vaan senvuoksi että hän pitää sinua kauniina, — ja unohdat miehesi, itsesi, naisellisen arvosi, etkä tahdo ymmärtää, mitä miehesi saa tähtesi tuntea, kun ei itselläsi ole edes arvosi tuntoa. Tulet päinvastoin sanomaan miehellesi, että tahdot uhrata , s.o. sinä sanot, että 'näyttäytyä' hänen Korkeudellensa olisi minulle suuri onni, vaan minä uhraan sen onnen mieheni vuoksi."

Mitä pitemmältä hän puhui, sitä enemmän hän kiihtyi. Hänen äänensä kaikui myrkylliseltä, kovalta ja kuolleelta. Koskaan en ollut nähnyt enkä ollut odottanut näkevänikään häntä semmoisena. Veri syöksyi sydämmeeni. Pelkäsin, vaan samalla ansaitsematta kärsityn häpeän ja loukatun itserakkauden tunto kiihoitti minua, ja minä tahdoin kostaa.

"Minä olen kauan odottanut tätä", sanoin vihdoin, "puhu, puhu nyt!"

"En tiedä mitä lienet odottanut", jatkoi hän, "mutta minun on täytynyt odottaa aina pahempaa, kun olen nähnyt sinun joka päivä tuon tuhman joukkion likaisessa seurassa, joutilaisuudessa, loistossa ja komeudessa, ja olen odottanut. — — — Minä olen odottanut juuri sitä, mikä minulle on tänään niin tuskalliselta ja häpeälliseltä tuntunut, ettei vielä ennen koskaan. Tunsin tuskaa ja häpeää sinun tähtesi, kun ystäväsi pisti likaisen kätensä sydämmeeni ja alkoi puhua mustasukkaisuudestani, mustasukkaisuudestani! — ja kehen? Ihmiseen, jota et sinä enkä minä vielä ole nähnytkään! Ja sinä, niinkuin näkyy, et tahdo ymmärtää minua, vaan uhrata minulle. Mutta mitä uhrata? — — Oman häväistyksesi, oman alennuksesi häpeän! — — Sepä vasta uhri!" sanoi hän vielä kerraten.

"Ohoh, tuossa se on nyt miehen mahti!" ajattelin itsekseni, — "loukata ja nöyryyttää naista, joka ei ole pienimpäänkään rikokseen syypää! Siinä se on miehen oikeus, mutta siihen en minä alistu!"

"Elä luulekaan, minä en uhraa sinulle yhtään mitään", puhkesin sanomaan, ja tunsin sieranteni laajenevan ja veren syöksyvän kasvoihini. "Minä menen sunnuntaina kreivinna R:n kutsuihin, menen varmaan!"

"Ja suokoon Jumala sinulle paljon huvia, vaan meidän kesken olkoon kaikki lopussa!" huudahti Sergei voimatta hillitä raivoansa. "Elä enää kiusaa minua! Olinkin narri, kun — — —", alotti hän uudestaan, mutta hänen huulensa vavahtelivat ja hän koetti nähtävästi hillitä itseänsä sanomasta, mitä hänen kielellänsä jo pyöri.

Minä pelkäsin ja vihasin häntä tällä hetkellä. Mieleni teki sanoa hänelle hyvin paljon ja kostaa hänen loukkauksensa, mutta jos olisin avannut suuni, olisin tyrskähtänyt itkuun ja alentanut itseni hänen edessään. Lähdin ääneti huoneesta.

Tuskin olin lakannut kuulemasta hänen askeleensa, kun jo minun valtasi kauhu. Minua kauhistutti kaikki, mitä oli välillämme tapahtunut. Kauhistutti ajatus, että nyt katkesi ainaiseksi side, joka oli yhdistänyt meidät suloiseen onneemme, ja minun teki mieleni kääntyä takaisin mieheni luo. "Mutta olisikohan hän jo kylliksi rauhoittunut, että hän voisi minua ymmärtää, kun vain vaitiollen ottaisin häntä kädestä ja katsoisin silmiinsä? Käsittäisikö hän jalomielisyyttäni? Mitäs, jos hän pitäisikin tuskani teeskenneltynä kiemailuna? Ehkä hän oikeassa olonsa vakuutuksessa kuuntelisi katumukseni kertomusta ylpeällä rauhallisuudella ja antaisi sitten kaikki anteeksi? — — — Minkätähden, minkätähden hän, jota olen niin rakastanut, loukkasi minua noin kauheasti?" Tällaiset ajatukset pyörivät päässäni enkä palannutkaan hänen luokseen.

Minä menin omaan huoneeseeni. Istuin siellä kauan yksinäni ja itkin. Kauhistuksella ajattelin jokaista sanaa, jonka olimme keskenämme puhuneet, vaihdoin jokaisen niistä ystävälliseen, lempeään sanaan, ja taas kauhistuksella ja loukatuilla tunteilla ajattelin, mitä oli tapahtunut.

Kun menin illalla teelle ja herra S:n läsnäollessa, joka oli meillä vieraisilla, tapasin mieheni, tunsin, että tänä päivänä oli auennut välillemme kokonainen kuilu.

S. kysyi minulta, koska aijomme matkustaa. Minä en osannut vastata.

"Matkustamme tiistaina", vastasi mieheni, "me olemme vielä kreivinna
R:n iltakutsuissa. Menethän sinä niihin?" kysyi hän minuun kääntyen.

Minä säikähdin mieheni luonnollista äänen sointua ja katsoin häneen arasti. Hän katsoi suoraan minuun; katseessa oli uhkaa ja pilkkaa; ääni sointui kylmältä ja leikkaavalta.

"Menen", vastasin hänelle.

Kun iltasella jäimme kahden kesken, tuli hän luokseni ja ojensi minulle kätensä.

"Ole hyvä ja unhota, mitä sinulle puhuin!" sanoi hän.

Tartuin hänen käteensä, hermostunut nauru värähdytteli huuliani ja kyyneleet olivat herahtamaisillaan silmistäni, mutta mieheni vetäsi taas kätensä pois, aivan kuin olisi pelännyt tuntehikasta kohtausta, ja istui jotenkin etäälle minusta.

"Olisiko mahdollista, että hän vieläkin uskoo olevansa oikeassa?" ajattelin minä, ja peräytykseni, etten menisikään iltakutsuihin, jäi kun jäikin sanomatta.

"Pitää kirjoittaa äidille, että olemme lykänneet matkamme tuonnemmaksi, tai muutoin tulee hän rauhattomaksi", sanoi hän.

"Ja koska olet ajatellut matkustaa?" kysyin nyt.

"Tiistaina, kun kemut ovat ohitse", vastasi hän.

"Minä toivon, ettet suinkaan minun tähteni matkaa lykkää", sanoin katsoen häntä silmiin, mutta hänen silmissään ei ollut mitään ilmettä minulle. Ne olivat kuin jostain salaperäisestä voimasta sulkeutuneet minulta, ja hänen kasvonsa muuttuneet yht'äkkiä vanhoiksi ja epämiellyttäviksi.

* * * * *

Olimme iltakutsuissa. Välillämme vallitsi näennäisesti taas hyvä ja sydämmellinen suhde, mutta pohjiltaan oli se aivan toisellainen kuin ennen.

Iltamassa istuin naisten keskellä, kun prinssi tuli luokseni, ja minun täytyi nousta voidakseni puhua hänen kanssaan. Noustessani etsin silmilläni tahtomattakin miestäni ja näin, että hän oli salin toisessa päässä, katsahti minuun ja kääntyi poispäin. Minun valtasi äkkiä sellainen tuska ja pelko, että hämmästyneenä siinä prinssin silmäin edessä lävähdin punaiseksi, ja punastus levisi alas kaulaan asti. Minun täytyi jäädä seisoalleni kuullakseni, mitä prinssi minulle puhui tarkastellessaan katseellansa minua kiireestä kantapäähän.

Keskustelumme ei kestänyt kauan, sillä lähelläni ei ollut istuinta prinssille, ja hän varmaankin huomasi että minun oli hyvin vaikeaa hänen seurassaan.

Puhuimme viimeisistä tanssijaisista, paikasta, missä tulisin kesäni viettämään, j.n.e.

Lähtiessään luotani mainitsi hän haluavansa tulla tuntemaan mieheni ja näinkin heidän kohtaavan toisensa toisessa päässä salia ja puhelevan keskenään. Prinssi puhui varmaankin jotain minusta, koska hän puheensa kesken hymyillen katsoi sille puolelle, jossa minä istuin.

Mieheni punastui äkkiä, kumarsi syvään ja jätti prinssin. Minä myöskin punastuin, — minua alkoi hävettää, kun ajattelin, mitä prinssin täytyy minusta ja erittäinkin miehestäni ajatella. Minusta tuntui, että kaikki olivat voineet havaita tuhman punastumiseni, kun prinssin kanssa puhelin, ja taas nähneet mieheni omituisen käytöksen prinssiä kohtaan Jumala tietää, mitä tästä päätellään; kunhan eivät vain jo tietäisi riitelemisestämmekin.

Serkku saattoi minua kotiin. Tiellä puhelimme miehestäni enkä malttanut olla hänelle kertomatta, mitä tämän onnettoman illan takia oli välillämme tapahtunut. Hän lohdutteli minua selittäen, ettei se mitään merkillistä ole koko tapaus, olihan vain noita tavallisia pikku kähähdyksiä, joista ei seuraa sen enempää. Samalla hän, puhuessaan mieheni luonteesta, toi omalta näkökannaltaan esiin, että se on suljettu ja ylpeä. Minä olin hänen kanssaan yhtä mieltä, ja tunsin voivani nyt entistä rauhallisemmin ja paremmin häntä arvostella.

Mutta jäätyäni mieheni kanssa kahden, näytti äskeinen arvosteluni hänestä rikokselta, joka painosti tuntoani. Tunsin kuilun suurenevan ja laajenevan välillämme ja erottavan meidät yhä kauemmaksi toisistamme.

III.

Tästä päivästä alkain muuttui elämämme ja keskinäinen suhteemme kokonaan toisenlaiseksi. Meidän ei ollut enää niin hyvä olla kahden kesken, kuin ennen. Oli kysymyksiä joita me vältimme, ja kolmannen henkilön läsnäollessa oli meidän ylipäätään helpompi puhua kuin kahden, silmityksin. Niin pian kuin vain keskustelu johtui maalaiselämään tai tanssijaisiin, tuntui kohta kuin olisi jotain tullut silmiimme, ja meidän oli vastenmielistä katsoa toisiimme. Näytimme kumpikin tuntevan, millä kohdalla oli tuo meitä erottava kuilu, ja pelkäävän sitä lähestyä.

Olin vakuutettu, että Sergei oli ylpeä ja pikanen, ja että minun täytyisi käyttäytyä niin varoen, etten muka vain satuttaisi näitä hänen heikkouksiansa. Hän oli taas aivan varma siitä, etten voisi elää suuresta maailmasta erotettuna, ettei maalaiselämä ollut minua varten ja että hänen täytyisi mukautua tähän onnettomaan taipumukseen. Vältimme kumpikin suoraa keskustelua näistä seikoista, ja kumpikin tuomitsimme valheellisesti toinen toistamme. Emme enää koettaneetkaan pysyä toisillemme maailman täydellisimpinä ihmisinä, vaan teimme vertailuja toisistamme ja salaisesti tuomitsimmekin toisiamme.

Maalle matkustamisemme edellä tulin minä kipeäksi. Senvuoksi emme matkustaneet, vaan muutimme erääseen huvilaan, josta Sergei lähti yksinään äitinsä luona käymään. Kun hän lähti, olin jo kylläksi virkistynyt voidakseni häntä seurata, mutta hän sai minut puhutelluksi jäämään, peläten muka terveyttäni. Minä puolestani tunsin hyvin, ettei hän ollut peloissaan terveydestäni, vaan hän pelkäsi, ettemme enää yhtä hyvin viihtyisi maalla. En kovin vaatinutkaan päästä hänen mukaansa, ja jäin huvilaan.

Kun hän oli poissa, oli oloni hyvin ikävää ja yksinäistä. Mutta kun hän tuli takaisin, näin minä, ettei hän minua elähdyttänytkään enää niinkuin ennen. Entinen suhteemme, — jolloin jokainen ajatus, jokainen tunne, jota en hänelle ilmoittanut, minua rikoksena painosti, jolloin jokainen hänen työnsä, jokainen hänen sanansa näytti minusta täydellisyyden kuvalta ja jolloin vähäpätöisimmästäkin syystä voimme riemusta nauraa katsoessamme silmästä silmään —, tuo suhde oli niin kokonaan ja huomaamattamme toiseksi muuttunut, että emme voineet käsittääkään, kuinka se oli käynyt.

Kummallakin meistä oli omat ja omituiset pyrintömme ja mielihalumme, joita emme edes koettaneetkaan saada yhteisiksi. Meitä ei enää vaivannutkaan se, että kumpikin eleli erityisessä, toisillemme vieraassa maailmassa. Me totuimme tähän, ja vuoden kuluttua saatoimme jo aivan hämmentymättä katsoa toisiamme silmiin.

Kadonneet olivat hänen ilonpuuskauksensa ja hänen lapsimaisuutensa; kadonnut oli hänen anteeksiantava välinpitämättömyytensä, mikä minua oli ennen suututtanut; ei näkynyt enää sitä syvällistä katsetta, joka oli ennen usein hämmentänyt ja samalla ihastuttanut minua, ei ollut meillä enää yhteisiä rukouksia, yhteisiä taidenautintoja, jopa harvoin näimmekin toisiamme, sillä hän oli alituiseen matkalla; ei häntä enää huolestuttanut eikä pelottanut minun jäämiseni yksin, ja minä liikuinkin edelleen siinä seurapiirissä, jossa en häntä tarvinnut.

Kohtauksia ja riitoja ei meillä enää ollut. Minä koetin miellyttää häntä, ja hän täytti kaikki mielitekoni ja toivomukseni. Kaikki näytti siltä, kuin yhä vielä rakastaisimme toisiamme.

Kun jäimme kahdenkesken, mikä muutoin tapahtui hyvin harvoin, en tuntenut hänen seurassaan iloa, en liikutusta, en hämmennystä, olinhan vain kuin itsekseni ja yksin. Tiesin kyllä aivan hyvästi, että hän, joka oli minun lähelläni, — ei ollut mikään uusi, tuntematon ihminen, vaan hyvä mies, kokonaan minun mieheni, jonka tunsin kuin itseni. Olin varmasti vakuutettuna, että tiesin edeltäpäin kaikki, mitä hän tekisi, mitä hän sanoisi ja millaisilla silmillä hän mitäkin katselisi. Ja jos hän ei tehnyt tahi ilmaissut näkökantaansa juuri sen otaksumiseni mukaan, niin uskoin, että hän erehtyi. Oikeastaan en odottanutkaan häneltä mitään. Sanalla sanoen hän oli mieheni eikä mitään muuta.

Minusta näytti, että näin täytyi olla, että toisella tavalla ei voisi välimme ollakaan ja että koskaan ei ole ollutkaan toisellaisia suhteita.

Kun mieheni lähti matkalle, niin erittäinkin ensimäisinä aikoina tuntui oloni kovin yksinäiseltä ja pelottavalta. Kun hän oli kaukana, tunsin voimakkaammin, mistä merkityksestä oli hänen suojeluksensa minulle. Kun hän tuli kotiin, kiidin ilosta hänelle kaulaan, vaan parin tunnin kuluttua olin jo täydellisesti unhottanut taas tuon iloni enkä tiennyt enää, mitä puhua hänen kanssansa.

Ainoastaan hiljaisen ja järkevän hellyyden hetkinä, joita meillä vielä oli, tuntui minusta kuin olisi ollut poissa se, mikä muutoin surullisella kaiholla oli sydämmeni täyttänyt, ja samaa olin näkevinäni Sergeinkin silmistä. Tunsin olevan hellyydellämme rajat, joiden taakse Sergei ei tahtonut mennä, ja minä en voinut. Välistä suretti tämä minua, mutta koskaan ei ollut minulla aikaa ajatella, miten oikein oli laita. Koetin hukuttaa suruani kaikenlaisiin huvituksiin, joita en oikeastaan koskaan hakenut, mutta jotka aina minulle itsestään tarjoutuivat. Suuren maailman elämä, joka aluksi oli soaissut minua loistollaan ja itserakkauttani imarrellut, valtasi minut pian kokonaan, tuli välttämättömyydeksi, kytki minut kahleisiinsa ja täytti sielussani vihdoin sen paikan, missä ennen olin elänyt hiljaista tunne-elämääni. En jäänyt koskaan yksikseni, sillä pelkäsin vaipuvani miettimään tilaani. Kaikki aikani varhaisimmasta aamusta iltaan myöhään olin puuhassa enkä suinkaan omissa asioissani, en edes silloin kuin olin kotona. Otin vastaan kävijöitä; en tuntenut siitä huvia enkä ikävää. Pitäähän sen niin olla, ajattelin minä.

Tällä tavalla kului kolme vuotta, ja näiden vuosien aikana ei suhteemme vähintäkään muuttunut, ikäänkuin ei olisi ollut sillä voimaa parantua tai pilaantua.

Näiden kolmen vuoden aikana tapahtui kaksi tärkeää tapausta, joista kumpikaan ei voinut vaikuttaa muutosta elämääni. Ensimäinen lapseni, poikanen, syntyi ja Tatjana Semenowna kuoli.

Ensi aikoina valtasi minut äidin tunne-elämä sellaisella voimalla, että luulin jo tuosta odottamattomasta tapauksesta minulle uuden elämän koittavan. Mutta kahden kuukauden kuluttua, alettuani kulkea ulkona kodista, heikkeni heikkenemistään tuo tunne-elämä, kunnes sekin muuttui tottumukseksi ja kylmäksi velvollisuuden täyttämiseksi.

Mieheni sitävastoin muuttui tämän ensimäisen lapsemme syntymisestä entiselleen, lempeäksi, rauhalliseksi ja kotirakkaaksi, osoittaen nyt entistä hellyyttänsä ja iloisuuttansa poikastamme kohtaan.

Useasti, kun tanssiaispuvussani menin lastenkamariin sanomaan pienoiselle hyvästiäni, tapasin siellä mieheni, ja havaitsin hänen katsovan moittivalla ankaruudella ja läpitunkevasti minuun, ja tämä kävi tunnolleni. Minä säikähdin välinpitämättömyyttäni omasta lapsestani ja ajattelin itsekseni: olenkohan huonompi muita vaimoja?

"Mutta mitäpä tehdä?" ajattelin samalla, "minä rakastan pienoistani, mutta enhän voi istua hänen vieressään päiväkausia. Minun tulisi vaan ikävä, ja kometiiaa en tahdo mistään hinnasta näytellä."

Äitinsä kuolema vaivutti mieheni suureen suruun. Hän sanoi sen jälkeen olevan kovin raskasta asua Nikolskissa. Vaikka kävikin huolekseni mieheni suru ja tunsin häntä sääliväni, viihdyin kuitenkin nyt entistä mieluummin ja rauhallisempana maalla.

Suurimman osan näistä kolmesta vuodesta vietimme kaupungissa, — ainoastaan kerran olin kaksi kuukautta ollut maalla —, ja kolmantena vuotena matkustimme ulkomaille.

Seuraavan kesän vietimme kylpylaitoksessa.

Tähän aikaan täytin yksikolmatta. Luuloni mukaan oli taloudellinen tilamme varsin hyvä. Perhe-elämältämme en odottanut mitään enempää, kuin se jo oli minulle suonut. Kaikki, jotka tunsin, näyttivät mielestäni rakastavan minua. Terveyteni oli erinomainen, vaatteukseni parhaimpia, mitä kylpylaitoksessa nähtiin. Tiesin, että olin kaunis. Säät olivat hyviä, tunsin ympärilläni kauneuden ja hienouden ilmapiiriä, lyhyesti, minä olin parhaimmalla tuulella. En ollut iloinen sillä tavalla, kuin ollessani Nikolskissa, kun tunsin, että olin onnellinen itsestäni, onnellinen sentähden, että ansaitsin tuota onnea, ja että onneni, niin suuri kuin se olikin, kuitenkin voisi tulla vielä suuremmaksi, ja kun kaikki minussa janosi yhä suurempaa onnea.

Silloin oli toista, mutta hyvä oli minun tänäkin kesänä. En halunnut mitään, en toivonut mitään, en pelännyt mitään; elämäni, kuten näytti, oli täydellinen, ja omatuntoni rauhallinen.

Kylpyvieraissa ei ollut ainuttakaan nuorta miestä, joka olisi missään suhteessa minua muita enemmän miellyttänyt. En havainnut mitään etuisuuksia edes vanhassa ruhtinas K:ssakaan, lähettiläässämme, joka vähän mielisteli minua. Toinen oli liian nuori, toinen liian vanha; toinen valkoverinen englantilainen, toinen piikkiparta ranskalainen; kaikki he olivat minulle ihan yhdentekeviä, vaan kuitenkin kaikki välttämättömiä. Mitättömine mielistelyineen he kumminkin kaikki kuuluivat siihen hienoon huvitusten ilmapiiriin, joka minua ympäröi.

Ainoastaan yksi koko joukosta, italialainen markiisi, veti huomiotani puoleensa rohkeudellansa, millä hän ilmaisi ihastuksensa minuun. Hän ei päästänyt käsistään ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän voi minua tavata, tanssitti minua, teki ratsastusmatkoja kanssani j.n.e. ja sanoi minulle suoraan että olen kaunis. Joitakuita kertoja näin ikkunasta hänen käyskentelevän asuntomme edustalla. Hänen silmäinsä epämiellyttävästä kiillosta palava katse sai minut punastumaan ja kääntymään hänestä poispäin.

Hän oli nuori, kaunis ja käytökseltään hieno. Hänen otsansa muoto ja hymyilynsä muistutti miestäni, vaikka hän olikin paljoa kauniimpi kuin mieheni. Tämä yhtäläisyys vaikutti minuun tuntuvasti, vaikka hänessä ylipäänsä ja erittäinkin suun seuduissa, katseessa, pitkässä leuvassa oli mieheni aatteellisen rauhallisuuden ja hyvyyden ilmauksen sijassa jotakin karkeaa, eläimellistä.

Luulin silloin, että hän rakastaisi minua kiihkeästi, ja ajattelin häntä joskus ylpeällä säälillä. Joskus tahdoin häntä rauhoittaa puolittain ystävällisellä ja luottavaisella puhetavalla, mutta hän oli kylmä näille yrityksilleni ja jatkoi vain kiusaamistani epämiellyttävillä lempensä ilmaisuilla, jotka olivat joka hetki vaarassa ratketa rajainsa ylitse, puhjeta suoriksi sanoiksi. Vaikka en sitä tunnustanut, pelkäsin tätä miestä ja ajattelin vasten tahtoanikin häntä usein.

Mieheni oli markiisiin ystävällisessä suhteessa, vieläpä enemmän, kuin muiden tuttaviemme kanssa, joille hän esiytyi vain vaimonsa miehenä ja muuten säilytti kylmähkön ylevyytensä.

Kylpykauden lopussa sairastuin enkä kyennyt kahteen viikkoon lähtemään huoneestani. Kun ensi kerran terveeksi tultuani lähdin ulkosalle, menin musiikki-iltamaan. Minä tiesin, että sairaana ollessani oli saapunut kylpylaitokseen kauan jo odotettu ja kauneudestansa tunnettu lady S.

Ympärilleni kokoutui joukko, joka otti iloisuudella minua vastaan, mutta vielä suuremman joukon näin kokoutuneen äsken tulleen leijonattaren ympärille. Kaikki minunkin luonani olijat puhuivat vain hänestä ja hänen kauneudestaan. Minulle osoitettiin häntä, ja epäilemättä oli hän viehättävä, mutta minuun vaikutti vastenmielisesti hänen kasvoistansa kuvastuva pöyhkeä itsetietoisuus, ja sanoin sen suoraan.

Sinä päivänä tuntui minusta ikävältä kaikki, mikä ennen oli ollut iloista.

Seuraavana päivänä pani lady toimeen retken linnaan. Minä kieltäysin siitä. Ei juuri ketään liittynyt minuun. Kaikki muuttui nyt silmissäni. Kaikki näytti tuhmalta ja ikävältä, olisin voinut itkeä, lopettaa äkkipäätä kylpyni ja palata kotimaahani. Sieluuni oli sijansa saanut jonkinlainen pahan tunne, vaan en tahtonut vielä itsellenikään sitä tunnustaa. Sanoin olevani huonosti voipa ja pysyttelin poissa suuresta seurapiiristä. Ainoastaan aamuisin silloin tällöin menin yksinäni lähteelle juomaan vettä tahi kävelemään venäläisen ystävättäreni L.M. kanssa kylpypaikan ympäristöihin.

Mieheni ei ollut näihin aikoihin luonani. Hän matkusti Heidelbergiin muutamiksi ajoiksi ja odotti siellä kylpykauteni päättymistä, päästäksemme sitten palaamaan Venäjälle. Sieltä kävi hän vain silloin tällöin luonani.

Erään kerran kokosi lady koko seurueen mukaansa huvikävelylle ja L.M. ja minä menimme päivällisten jälkeen läheiseen linnaan. Annoimme vaunujemme kulkea hitaasti kivitettyä tietä satavuotisten kastanjien keskellä ja katselimme niiden välitse kylpypaikan ihanaa ympäristöä laskevan ilta-auringon valossa. Puhelimme keskenämme vakavasti, jota ei ollut koskaan ennen tapahtunut kylpypaikassa ollessamme. L.M:n olin jo pitemmän aikaa tuntenut, vaan ensi kerran havaitsin hänen nyt hyväksi ja järkeväksi naiseksi, jonka kanssa on mahdollista puhua kaikesta ja mieluista olla ystävän suhteessa. Puhuimme perheistämme, lapsistamme ja täkäläisen elämän tyhjyydestä. Ikävöimme kotimaahamme, maalaiselämäämme, ja surullisen hellä tunnelma värähdytteli sydämmiämme.

Näiden vakavain tunteittemme vallassa saavuimme linnaan. Sen muurien suojassa oli varjoisaa ja raikasta. Ylhäällä raunioilla leikkivät vielä auringon säteet, Hiljaisinkin askele ja matalinkin ääni kaikui muureista ja holveista. Portista näimme ikäänkuin kehyksissään hurmaavan vaikka meille venäläisille vähän kylmän baadenilaisen maiseman.

Istuimme levähtämään ja katselimme ääneti laskevaa aurinkoa. Kuului läheltämme selvästi puhetta ja olin kuulevinani nimenikin lausuttavan. Aloin kuunnella tarkemmin, ja tahtomattani erotin puhujan jokaisen sanan. Ääni oli minulle tuttu, markiisi D. puhui ranskalaisen ystävänsä kanssa, jonka myös tunsin. He puhuivat minusta ja lady S:stä. Ranskalainen vertaili minua ja häntä ja selvitteli meidän kummankin kauneutta. Hänen sanansa eivät sisältäneet vähintäkään loukkausta, mutta kaikki vereni ryntäsi sittenkin sydämmeeni kuullessani hänen arvostelunsa. Yksityiskohtiin saakka hän esitteli, mikä oli kaunista minussa ja mikä lady S:ssä. Minulla on jo lapsi, lady S. on vasta yhdeksäntoista; minun hipiäni on hienompi, lady S:n vartalo kokonaisuudessaan sirompi; lady S. on ylhäinen daami, jota vastoin "Teidän kaunottarenne" — sanoi hän — "on noita vähäpätöisiä venäläisiä ruhtinattaria, joita alituiseen tapaa täällä kylpypaikoissa". Hän päätti puheensa huomauttaen, että tekisin viisaasti, jos en antautuisi lady S:n kanssa kilpailuun, sillä silloin voisin pian olla Baadenissa yleisen huomion suhteen kuollut olento.

"Minua hän säälittää — —".

"Niin, kenties hän saisikin lohdutuksensa teissä", lisäsi ranskalainen, naurahtaen iloisen kylmästi.

"Jos hän matkustaa, menen minä perässä!" lausui toinen puhuja itaalialaisella äänenpainolla.

"Onnellinen ihminen, joka vielä voitte rakastaa!" nauroi ranskalainen,

"Rakastaa!" kertoi ääni ja vaikeni hetkeksi, — "En voi olla rakastamatta, — rakkaudetta ei ole elämää. Tehdä romaani omasta elämästään on ainoa, mikä on kaunista. Ja minun romaanini ei jää puolitiehen, minä teen sen täydelliseksi, johdan loppuun saakka!"

"Onneksi olkoon, hyvä ystävä!" päätti ranskalainen. Enempää emme voineet kuulla, sillä puhujat kiersivät erään kulmauksen taitse ja pian kuulimme heidän askeleensa toiselta suunnalta. He laskeusivat portaita alas, tulivat muutaman minuutin kuluttua sivuovesta sisälle ja näyttivät kovasti hämmästyneiltä, kun meidät näkivät.

Minä punastuin, kun markiisi D. tuli luokseni, ja alkoi tuntua oikein kauhealta, kun hän linnasta lähtiessämme tarjosi minulle käsivartensa. En voinut kieltäytyä. Lähdimme kävelemään vaunuillemme päin L.M:n perästä, sillä hän asteli markiisin ystävän kanssa, hekin rinnatusten edellämme. Olin loukkautuneena siitä mitä ranskalainen oli minusta sanonut, vaikka sydämmessäni tunnustin, että hän oli sanonut vain samaa, mitä itsekin tunsin. Markiisin sanat taas kiihdyttivät ja ihmetyttivät minua raakuutensa vuoksi. Minua kiusoitti ajatella, että olin kuullut hänen puheensa, eikä hän kuitenkaan hävennyt vähääkään edessäni. Oli vastenmielistä olla hänen lähellänsä. Häneen katsomatta, hänelle vastaamatta ja koettaen kättäni pitää niin, etten kuulisikaan hänen puheluansa, kiirehdin L.M:n ja ranskalaisen perästä.

Markiisi puhui minulle kauniista näköalasta, odottamattomasta onnesta, kun sai tavata minua täällä, ja muusta sellaisesta, vaan minä en kuunnellut häntä. Tällä hetkellä kiintyivät ajatukseni mieheeni, poikaani, Venäjään. Tunsin häpeää ja katumista; olisin tahtonut päästä niin kiireesti kuin mahdollista yksinäiseen asuntooni, kylpypaikan hotelliin, jotta olisin siellä saanut häiritsemättä ajatella kaikkea, mikä nyt täytti sieluni. Mutta L.M. käveli hitaasti, vaunuille oli vielä matkaa ja saattajani näytti ehdoin tahdoin hidastuttavan käyntiämme, ikäänkuin tahallisesti minua pidättääkseen.

"Eihän se ole mahdollista!" ajattelin ja päätin käydä kiivaammasti. Mutta hän pidätti minua todellakin ja painoi käsivarttani itseänsä vastaan. L.M. katosi edeltämme tien mutkan taakse ja me olimme aivan kahden. Minua alkoi pelottaa.

"Suokaa anteeksi!" sanoin kylmästi ja koetin vetää kättäni vapaaksi, mutta hiansuu-pitsini sotkeutui hänen nappiinsa kiinni.

Markiisi kumartui puoleeni ja alkoi päästää pitsiä irti. Hänen hansikkaattomat sormensa koskettivat kättäni. Minun läpitseni valahti jääviilteenä tunne, jota en ennen koskaan ollut kokenut, — joka ei ollut kauhistusta eikä iloa. Katsoin häneen, antaakseni silmäykseni kylmyyden hänelle todistaa, kuinka häntä nyt inhosin ja ylenkatsoin. Mutta katseestani kuvastuikin kokonaan toista kiihtymistä ja hämmästystä. Hänen hehkuvat kosteat silmänsä tähystivät aivan kasvoini edessä minuun, heitellen intohimoisia silmäyksiä kaulalleni, rinnoilleni. Molemmin käsin tarttui hän käteeni. Hänen avoimet huulensa lausuivat jotakin, puhuivat, että hän rakasti minua, että minä olin hänelle kaikki kaikessa, ja nämä huulet lähestyivät, käsi puristi tulisemmin ja poltti minua. — — Tunsin kuin olisi tulta virrannut suonissani, silmissäni himmeni, minä vapisin, ja sanat, joilla tahdoin häntä luotani sysätä, kuivuivat kurkkuuni.

Yhtäkkiä tunsin suutelon poskellani. Vavisten ja valahtaen koko olennoltani jääkylmäksi seisahduin ja katsoin häneen. Voimatta puhua, voimatta liikahtaa odotin kauhistuneena jotakin, jota samalla tunsin haluavani.

Tämä kaikki kesti silmänräpäyksen. Mutta tämä silmänräpäys oli kauhistava! Näin hänen edessäni aivan selvästi tällä hetkellä. Nyt ymmärsin ja käsitin hänen kasvojensa ilmeet: Olkihatun alta näkyvä alapuoli otsaa, jolla oli niin paljon yhtäläisyyttä mieheni otsan kanssa, tuo kaunis, suora nenä, avoimet sieramet, nuo pitkät, päistään kiherretyt viikset, pienet poskiparrat, sileät poskien alapuolet ja ruskehtunut kaula — — minä vihasin, minä pelkäsin häntä, — mutta samalla hetkellä herätti tuon vihatun ja oudon miehen kiihkeys ja intohimoisuus minun sielussani voimakasta vastakaikua.

Minut valtasi voittamaton halu antautua tuon kauniin suun suudeltavaksi, noiden valkosten sirosuonisten ja sormuksilla koristeltuin käsien syleiltäviksi. Päätäni huimasi tuon kielletyn nautinnon suloisuus, joka oli nyt äkkipäätä avannut houkuttelevan pohjattoman kuilunsa eteeni. Olin hyppäämäisilläni — — —

"Olen jo niin onneton", välähti ajatuksissani "vieläkö saisin enemmän onnettomuutta kantaakseni?"

Hän kietoi toisen kätensä ympärilleni ja kumartui kasvoihini päin.

"Vieläkö, vieläkö todellakin tulisi enemmän syntiä ja häpeää pääni päälle?"

"Minä rakastan teitä"; kuiskasi hän äänellä, joka muistutti aivan mieheni ääntä. Samassa olin näkevinäni edessäni mieheni ja lapseni, kaukaisina, entisinä olentoina, joiden kanssa ei ollut enää minulla mitään tekemistä. Juuri tuolla hetkellä kuului tien mutkassa L.M:n ääni, joka huusi minua.

Minä toinnuin järkeeni, tempasin käteni irti häneen katsomatta ja melkein juosten kiidin L.M:n luokse. Me menimme vaunuille, nousimme niihin, ja sitten vasta vilkasin markiisiin.

Hän otti hatun päästään, sanoi jotakin, ja hymyili. Hänellä ei ollut aavistustakaan sanomattomasta vastenmielisyyydestä, jota tällä hetkellä tunsin häntä kohtaan.

Elämäni näytti minusta kovin onnettomalta, tulevaisuus epätoivoiselta, menneisyys synkältä! L.M. puhui minulle, mutten ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan. Minä tunsin sydämmessäni, että hän varmaan säälistä puhuu kanssani, peitelläkseen ylenkatsettaan, jonka nyt olin herättänyt hänessä. Jokaisesta hänen sanastaan kuulin ja jokaisesta silmäyksestään näin tuota ylenkatsetta ja loukkaavaa sääliä.

Suutelo poltti häpeän merkkinä poskeani ja ajatukseni miehestäni ja lapsestani kasvoivat hirveän voimakkaiksi.

Päästyäni kotini yksinäisyyteen toivoin voivani miettiä tyynesti tilaani ja tapahtumia, mutta yksinäisyys olikin minulle kauhistava. En juonut teetä, jota oli minulle valmistettu. Olin kuin kuumeessa. Tietämättäni, minkätähden, täytyi minun päästä heti mieheni luo Heidelbergiin, lähteä jo samana iltana — — —.

Kun istuin palvelustyttöni kanssa tyhjässä vaunussa, kun juna alkoi liikkua ja raikas ilma löyhytellä ikkunasta kasvoilleni hengitettäväkseni, aloin minä virkistyä ja samalla selvemmin ajatella menneisyyttäni ja tulevaisuuttani. Koko avioelämäni siitä saakka, kun maalaiselämästämme muutimme Pietariin, valkeni minulle uudessa valossa ja alkoi soimauksena painaa tuntoani. Ensimäisen kerran muistin elävästi ensimäiset aikamme maalla ja suunnittelumme; ensimäisen kerran pälkähti päähäni kysymys: mitä iloa olinkaan koko tällä ajalla miehelleni tuottanut? Tunsin itseni syylliseksi häntä kohtaan.

"Mutta miksikä ei hän ole minua pidättänyt, miksi on hän teeskennellyt edessäni, miksikä välttänyt jokaista selvitystä, miksi vielä loukannut minua?" lenteli kysymyksinä aivoissani. "Miksikä ei ole hän tehnyt rakkautensa voimaa minulle pakottavaksi voimaksi — vai eikö hän ole rakastanutkaan minua?" Mutta olipa kuinka tahansa, olkoon hän syyllinen tai ei, vieraan miehen suudelma oli minun poskellani, ja se tuntui vieläkin polttavan.

Mitä enemmän Heidelbergia lähestyimme, sitä selvempänä näin mieheni ja sitä tuskallisempana ahdisti tapaamisen hetki. "Kaikki, aivan kaikki sanon hänelle, sanon katumuksen kyynelin, ja hän antaa minulle anteeksi", ajattelin vaunussa istuissani. Mutta en tietänyt itsekään, mitä olikaan tuo "kaikki", jonka hänelle tahdoin sanoa, enkä itsekään uskonut, että hän minulle anteeksi antaa.

Tuskin olin päässyt mieheni huoneeseen ja nähnyt hänen rauhalliset, vaikka vähän kummastuneet kasvonsa, kun jo tunsin, ettei minulla ollutkaan hänelle mitään sanottavaa, mitään tunnustettavaa, tai mitään anteeksi pyydettävää. Sanomaton tuska ja katumus jäi painostamaan sieluani. "Mitä sinä nyt ajattelet?" sanoi hän. "Huomennahan minä aijoin tulla luoksesi." Mutta nähtyänsä lähempää kasvoni näytti hän säikähtyvän ja lisäsi: "Mikä sinulla on, mikä sinua vaivaa?"

"Ei mikään", vastasin, tuskin voiden kyyneliäni pidättää. "Olen jättänyt kylpylaitoksen. Mennään Venäjälle, mennään kotiin, lähdetään huomenna jo."

Mieheni oli vaiti jokseenkin kauan ja katseli minua tarkkaavasti.

"No niin, kerrohan, mitä sinulle on tapahtunut", sanoi hän vihdoin.

Punastuin tahtomattani ja loin silmäni lattiaan. Mieheni silmistä loisti pelästyksen ja suuttumuksen ilme. Säikähtyneenä mietin, mitä hän mahtaisi nyt ajatella, ja teeskentelyllä, jommoista en olisi itsekään itseltäni odottanut, aloin selvitellä:

"Ei minulle ole mitään tapahtunut, surullisen ikävältä vain alkoi tuntua yksinolo, ja olen ajatellut paljon elämäämme ja sinua. Jo kauan olen rikkonut sinua vastaan! Miksi olet matkustellut kanssani sinne, johon sinulla ei ole ollut omaa halua. Kauan, kauan olen rikkonut sinua vastaan", kerroin uudestaan, ja taas vesi herahti silmiini. "Mennään takaisin kotiin, maalle ja ainaiseksi."

"Säästähän, rakas ystäväni, minua noista tunteiden purkauksista", sanoi mieheni kylmästi. "On erittäin kauniisti että haluat palata maalle, koska rahammekin alkavat loppua, mutta ainaiseksi, — se on kuvittelua vain. Olen varma, ettet pitkiäkään aikoja viihdy maalla. Mutta parasta on juoda nyt teetä", päätti hän puheensa ja seisahtui palvelijaa soittamaan.

Koetin kuvitella, mitä mieheni voisi nyt minusta ajatella. Loukkauduin noista pelottavista ajatuksista, joita luulin hänen päässänsä nyt kiertelevän, nähdessäni hänen katseensa epäilevänä ja häpeävänä tarkastelevan minua.

"Ei, ei hän voi minua ymmärtää, eikä tahdokaan ymmärtää!"

Sanoin tahtovani mennä katsomaan lastamme. Lähdin mieheni luota. Minun täytyi saada olla yksinäni ja itkeä, itkeä, itkeä! — — —

IV.

Kauan kylmillä ja tyhjänä olleessa kodissamme Nikolskissa oli taas elämää. Kuitenkaan ei herännyt elämään kaikki, mikä siellä ennen meille eloa henkäili. Sergein äiti oli jo poissa, ja me elimme kahden yksinäistä elämäämme. Mutta nyt ei enää ollut meille yksinäisyys tarpeen, se oli meille päinvastoin rasittavaa.

Talvemme meni huononpuoleisesti. Olin kipeänä ja virkistyin vasta toisen poikamme synnyttyä. Suhteemme pysyi ystävällisen kylmänä, jollaista se oli jo ollut kaupunkielämässämme. Täällä maalla vain jokainen lattiapalkki, joka seinä, huonekalu, kaikki muistutti mieleeni, mitä Sergei oli minulle ennen ollut ja mitä olin kadottanut. Ikäänkuin välillämme olisi ollut anteeksiantamatonta loukkausta ja ikäänkuin Sergei olisi tahtonut minua rangaista jostakin rikoksesta, vaikka hän samalla koetti näyttää, ettei muka välillämme ollut mitään estettä ystävyytemme uudistumiseen.

Mistäpä oli minun pyytäminen anteeksi oikeastaan? Hänhän rankaisi minua sillä, ettei antaunut enää kokonaan minulle, ei koko sydämmestään, niinkuin ennen; hän ei antaunut enää kenellekään ihmiselle, ei millekään asialle, — ikäänkuin ei hänellä enää olisi sydäntä ollutkaan.

Välistä ajattelin, että hän käyttäysi noin vain minua kiusatakseen, että hänessä elävät kyllä vielä entiset tunteet. Koetin saada niitä elähdytetyiksi ja nähtäville, mutta joka kerta tätä yrittäessäni näytti hän välttävän suoraa selvyyttä, osoittavan epäluuloista käytöstä ja pelkäävän jokaisen tunteenilmauksen naurettavaisuutta. Hänen katseensa ja äänensä ilmaisi minulle: "Minä tiedän, tiedän kaikki, kaikki, mitä sinulla on sanottavaa. Tiedän senkin, että puhut toista, ja toista ajattelet — — —"

Ensimältä tuo hänen avomielisyyden pelkonsa loukkasi minua; lopulta totuin siihen ja aloin käsittää, ettei tämä ole avomielisyyden, vaan avomielisyyden tarpeen puutetta minua kohtaan.

Minä puolestani en olisi myöskään voinut äkkipäätä sanoa hänelle, että rakastan häntä, pyytää häntä kanssani rukoilemaan tahi kuulemaan soittoani. Välillämme olivat jo tuntuvissa varmat rajansa. Elimme kumpikin omaa elämäämme, Sergei omissa tilustoimissaan, joihin osaaottavaisuuden ja tutustumisen tarvetta en tuntenut, minä taas omassa työttömyydessäni, joka ei nyt enää häntä suututtanut eikä surettanut niinkuin ennen. Lapsemme olivat vielä liian pieniä voidaksensa meitä yhdistää.

Kevät joutui. Katja ja Sonja tulivat luoksemme maalle kesää viettämään.
Talomme Nikolskissa pantiin korjauksen alaiseksi ja me muutimme
Pokrovskoviin kaikin.

Siellä oli vanha koti entisellään, terassi, pöydät, piano valoisassa salissa. Näin siellä entisen kamarini, sen valkoiset varjostimet, ja unelmat, jotka näyttivät ikäänkuin unhottuneen sinne tyttöajoilta.

Asuin entisessä huoneessani siinä oli nyt kaksi vuodetta. Toinen oli niistä minun entinen vuoteeni, ja siihen minä nyt peittelin ja levolle siunasin punaposkisen Kokoshani. Toisesta pienemmästä pilkisteli taas pikku Vanja kapalostaan.

Siunattuani heidät nukkumaan jäin usein pitkäksi aikaa istumaan tuohon rauhalliseen huoneeseen. Joka nurkasta, joka seinältä ja uutimen poimuistakin virisi vanhoja jo unhotuksiin joutuneita nuoruuden kuvia, kuului vanhoja tuttuja lapsenlaulujen ääniä. Missähän olivat nyt nuo kuvat, missä nuo hellän pehmeät lapsenlaulut?

Kaikki toiveeni ovat käyneet toteen, kaikki rohkeimmatkin. Kaikki hämärimmät haaveilut ovat muuttuneet todellisuudeksi. Ja juuri tuo todellisuus on painanut elämääni raskaan surullisuuden ja ilottomuuden värityksen.

Sittenkin on ympäristöni kaikki entistä: tuo on puutarha, jota olen ikkunasta ihaillut, tuo on nurmikko, tuo tie, nuo varjoisan käytävän penkkejä, nuo lammilta kaikuvia satakielen lirityksiä, nuo kauniimmillaan kukoistavia sireeniä, ja tuo kartanon takaa nouseva kuu, — ja kuitenkin on kaikki muuttunut, tullut niin vieraaksi, niin uskomattoman oudoksi.

Kylmähtävää on nyt minulle kaikki tuo, joka ennen voi olla minulle kallista ja läheistä. Aivan kuin ennenkin jutustelemme, Katja ja minä, kahdenkesken vierassalissa. Me puhelemme nytkin Sergeistä. Mutta Katjan otsa on kurtistunut, poskuset laihtuneet ja vaalenneet. Ei loistele hänen silmänsä ilosta ja toivosta, ne kuvastavat nyt murhetta ja sääliä. Me emme ihantele häntä, ennen ihailemaamme, me arvostelemme ja tuomitsemme häntä. Emme enää kummastele, miten ja minkävuoksi olemme niin onnellisia, kuten ennen teimme, emmekä tunne tarvetta koko maailmalle tunteitamme julistaa. Kuiskuttelemme keskenämme, kuin vannoutuneet, ja sadattakin kertaa kysäsemme toisiltamme, miksikähän on kaikki muuttunut niin surullisella tavalla?

Ja Sergei on sama kuin ennenkin; ainoastaan silmäkulmain väliset kurtut ovat syventyneet ja hiukset ohauksilla enemmän harmahtuneet, mutta hänen syvä ja tarkkaavainen katseensa on pilvinen ja aina kääntyneenä minusta poispäin.

Olen itse myöskin sama kuin ennenkin, vaan ei ole minussa enään mitään rakkautta eikä rakkauden haluakaan ja ikävöimistä. En tunne tarvetta työskennellä, en ole itseeni tyytyväinen. Kaukaiselta ja mahdottomalta näyttää minusta entinen uskonnollinen innostukseni, entinen rakkauteni Sergeihin ja entinen elämäni kylläisyys. En voi ollenkaan ymmärtää sitä, mikä ennen oli kirkasta ja yksinkertaisen helppoa: onnea elää toisten vuoksi. Miksikä sitten elää toisten hyväksi, kun ei enää voi itselleenkään elää?

Jo silloin kuin asuimme Pietarissa, olin musiikin kokonaan hyljännyt, mutta nyt taas vanha pianoni ja vanhat nuottini herättivät siihen halua.

Eräänä päivänä olin kipeä ja jäin yksinäni kotia. Katja ja Sonja menivät Sergein kanssa yhdessä Nikolskiin katsomaan uusia rakennuksia. Teepöytä oli katettu. Menin alas ja odottaessani heidän takaisin tuloaan istuin pianon ääreen. Avasin sonaatin "quasi una fantasia" ja aloin sitä soitella. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Ikkunat olivat auki puutarhan puolelta ja tutut, surullisen juhlalliset säveleet alkoivat kaikua huoneessa.

Soitin loppuun ensimäisen osan. Vanhasta tottumuksesta vilkasin nurkkaan, jossa Sergei aina ennen istui kuuntelemassa. Siellä ei ollut häntä. Tuoli, jota ei liene pitkiin aikoihin paikaltaan siirretty, oli tyhjänä nurkassaan, Näin puutarhan sireenipensaston värikkäässä ilta-auringon valaistuksessa. Avoimista ikkunoista virtaili kesäillan tuoretta raikkautta sisälle. Nojauduin pianoon, peitin kasvoni molemmin käsin ja vaivuin mietteisiini. Sillä tavalla istuin kauan, murheella muistaen vanhoja, palaamattomia aikojani ja aroilla ajatuksin kiidellen tuleviin. Kaikki näytti tyhjältä, ei ollut edessäni mitään, ei mitään, jota voisin haluta, toivoa. "Oi, joko olen elämäni elänyt?" välkähti kysymyksenä ajatuksiini. Kauhistuin, kohotin pääni ja aloin taas soittaa, soittaa itseäni unhottaakseni. Soitin andanten toistamiseen.

"Jumalani", ajattelin minä, "anna anteeksi minulle, jos olen rikkonut; anna palata kaiken, mikä oli niin kaunista sydämmessäni, tahi opeta, mitä on minun tekeminen, miten on minun nyt eläminen!"

Vaunujen ratinaa kuulin nurmikolta, rappusten edestä ja sitten terassilta tuttua varovaista, astuntaa. Taas oli kaikki hiljaa.

Askelten kaiku ei voinut herättää minussa entisiä tunteita. Kun lopetin soittoni, kuuluivat askeleet läheltäni ja olalleni laskeutui käsi.

"Oikein oivallista, että soitit tuon sonaatin", sanoi Sergei.

Minä olin vaiti.

"Etkö ole juonut teetä?"

Pudistin kieltävästi päätäni häneen katsomatta, ettei hän olisi voinut havaita liikutuksen jälkiä, jotka vielä näkyivät kasvoillani.

"Katja ja Sonja tulevat oitis. Hevonen vikuroi ja he lähtivät jalkaisin isoa tietä", sanoi Sergei.

"Odotetaan heitä", vastasin minä ja menin terassille siinä toivossa, että Sergei seuraisi minua.

Mutta hän kysyikin miten lapset voivat, ja meni niiden luokse. Taas hänen läsnäolonsa, hänen selvä ja hyväntahtoinen äänensä vaikuttivat minuun, ikäänkuin en olisikaan mitään kadottanut. "Mitä vielä voisin toivoakaan? Sergei on hyvä, lempeä, oivallinen aviomies, ja hyvä isä. En ymmärrä itsekään mitä minulta puuttuisi." Menin terassille ja istuin samalle penkille, jolla olin istunut sinä päivänä, jona välimme selvisi.

Aurinko oli jo laskenut ja alkoi hämärtyä. Kevään harmaan tummat pilvet peittivät kartanon ja puutarhan. Ainoastaan puiden välistä näkyi sammuvan iltaruskon punertavaa hohdetta ja nousevan iltatähden tuiketta. Kaikki kietoivat hämäräänsä nuo synkät pilvet ja kaikki näytti odottavan hiljaista kevätsadetta.

Tuuli oli asettunut, ei liikkunut lehti eikä huojahdellut ruohonkorsikaan. Sireenien ja tuomien tuoksua virtaili niin voimakkaasti, kuin olisi koko ilma kukkana kukoistanut ja tuoksu väreillen lainehtinut puutarhassa ja terassilla.

Mitään ei haluttanut nähdä eikä kuulla, teki mieli vaan painaa silmänsä kiini ja hengittää tuota pehmeän herttaista tuoksua.

Georgiinit ja ruusupensaat, jotka eivät vielä kukkineet, kohousivat mustilta penkeiltä liikahtamattomina ylöspäin, ikäänkuin hitaasti pyrkien venähtämään tukikeppiänsä korkeammiksi. Sammakot kurnuttivat kaikesta voimastansa, aivan kuin olisivat tahtoneet nyt tulla oikein huomatuiksi, ennenkuin sade tulisi ja pakottaisi heidät veteen. Hienoa katkeamatonta veden kohinaa kuului niiden ääntelyn seasta. Satakielen laulu sai vaihtelevaksi tuon kaiken, ja kuului siitä kuinka se levotonna lenteli paikasta toiseen. Taas tänäkin kevännä koetti yksi satakieli asettua pensaaseen ikkunamme alle. Kun menin ulos, kuulin, kun se lennähti siitä lehtokujaan ja lauloi siellä lirityksensä. Sitten se alkoi odottaa vaiti ollen paikalleen pääsemistä.

Turhaan koetin rauhoittua. Minäkin odotin ja ikävöin jotakin.

Sergei tuli lasten luota ja istui sivulleni.

"Näyttää siltä kuin saisimme sadetta", sanoi hän.

"Niin näyttää", sanoin, ja olimme sitten kumpikin kauan aikaa vaiti.

Aivan tuuletta vaipuivat pilvet yhä alemmaksi. Luonto tuntui yhä tyynemmältä, tuoksuvammalta ja hiljaisemmalta. Äkkiä tipahti pisara terassille ponnahtaen ikäänkuin taas takasin sen suojusvaatteelta; toinen putosi tielle puutarhaan, sitten useampia yhä rankemmaksi yltyvänä sateena. Satakielet ja sammakot vaikenivat tykkönään. Kuulin vain enää hiljaista veden sohinaa, vaikka se sateen vuoksi tuntui tulevan kauempaa, vaan oli kuitenkin ilmassa kuultavana, ja joku lintu, joka lienee kätkeytynyt tiheään lehdistöön lähelle terassia, piipahteli silloin tällöin aina samalla äänellä kaksiosaisen säveleensä.

Sergei Michailovitsh nousi ja aikoi lähteä.

"Mihin sinä menet?" kysyin häntä pidättääkseni. "Täällähän on niin hyvä."

"Minun pitää lähettää Sonjalle ja Katjalle sateenvarjo ja päällyskengät", vastasi hän.

"Ei tarvitse, sade lakkaa oitis."

Hän mukautui minuun ja jäimme yhdessä seisomaan terassille, kaidetta vastaan nojaten. Pidin kiinni paljaasta liukkaasta käsipuusta ja kurotin päätäni eteenpäin. Raikas sade kasteli kaulaani ja hiuksiani. Päittemme päällä kirkastuivat ja ohenivat pilvet ja taukosivat vettä valamasta. Silloin tällöin kuului enää vain lehdiltä valahtelevan yksityisen pisaran nokahdus. Taas alkoivat sammakot kurnuttaa, taas satakielet puistivat siivistänsä veden ja alkoivat viserrellä toisilleen sieltä täältä märästä pensastosta. Kaikki selvisi taas edessämme.

"Kuinka kaunista!" sanoi Sergei ja kumartaen kaidepuiden nojaan silitteli kädellään märkää tukkaani.

Tämä yksinkertainen hyväily vaikuttti kuin nuhde. Olin vähällä itkeä.

"Mitä vielä ihminen tarvitseisi?" sanoi Sergei. "Minä olen nyt niin tyytyväinen, etten tunne iltseltäni mitään puuttuvan. Olen todellakin onnellinen!"

"Noin et sinä puhunut minulle", ajattelin, "kun oli kysymyksessä minun onneni! Niin suuri kuin onnesi olikin, sinä vielä suurempaa halusit. Mutta nyt sinä olet tyyni ja tyytyväinen, kun sieluani ahdistaa sanomaton katumus ja sydäntäni pidätetyt kyyneleet."

"Minustakin on kovin kaunista", vastasin hänelle. "Mutta minua painaa ja surettaa juuri se, että kaikki on minun ympärilläni niin kaunista ja hyvää. Oma olemukseni on sille niin ristiriitainen, tyhjä, että se aina haluaa ja ikävöi, vaikka on noin rauhaisaa ja ihanaa — — — Onko mahdollista, ettei yksikään ikävöimisen tunne hämmennä sinun luonnonnautintoasi; etkö ikävöi mitään menneestä ajasta takaisin?" — — —

Sergei vetäsi kätensä päästäni ja oli hetken vaiti.

"Niin, sellaista tunsin kyllä ennen, erittäinkin keväällä", puhui hän ikäänkuin ajatuksiansa kooten. "Olen elänyt sellaisia öitä, toivoen ja ikävöiden, ja ne olivat ihania öitä! — — — Mutta silloin oli vielä kaikki edessänipäin, nyt on kaikki takanani. Nyt olen tyytyväinen siihen, mitä todella on, ja olen täydellisesti tyytyväinen", päätti hän puheensa niin järkevän rauhallisena, että vaikka koski kipeästi minuun tuota kuulla, en voinut epäilläkään, ettei hän puhuisi totta.

"Et siis toivo enää mitään?" kysyin häneltä.

"En mitään mahdotonta", vastasi hän käsittäen tunteeni. "Pääsi tuli kovin märäksi", lisäsi hän hyväilemällä silitellen hiuksiani kuin minkäkin lapsen. "Olet mustasukkainen lehdille ja ruohostolle, kun niitä sade kastelee, ja tekisi mielesi olla ruohoisina ja lehtisinä ja sateenakin ehkä. Mutta minä olen ainoastaan iloinen niistä, niinkuin kaikesta muustakin maailmassa, mikä on nuorta, onnekasta ja kaunista."

"Eikö siis sinulla ole mitään kaihoa menneisyydestä?" jatkoin kyselemistäni, tuntien yhä enemmän sydäntäni ahdistavan.

Hän mietti ja oli taas hetken vaiti. Näin, että hän tahtoi vastata minulle tarkimmalla totuudella.

"Ei mitään!" vastasi hän lyhyesti.

"Ei se ole totta, se ei ole totta!" huudahdin minä kääntyen häneen päin ja katsoen häntä suoraan silmiin. "Etkö todellakaan ikävöi menneisyyttä?"

"En", vastasi hän vielä kerran. "Minä kyllä siunaan menneisyyttä, mutta en sure enkä ikävöi sitä."

"Mutta etkö toivoisi saavasi sitä vielä kerran elää?" kysyin nyt.

Hän kääntyi ja alkoi katsella puutarhaan päin.

"En toivo. Kuinka voisinkaan toivoa, että minulle esimerkiksi kasvaisi siivet, — sehän on mahdotonta!"

"Sinä et toivo saavasi mennyttä parantaa, et soimaa itseäsi etkä minua siitä?" jatkoin minä.

"En koskaan! Kaikki on ollut parhaimmalla tavalla, mitä on ollut."

"Kuulehan!" sanoin ja tartuin hänen käteensä, että hän kääntyisi minuun päin. "Kuule, miksi et ole koskaan sanonut minulle, mitä sinä minulta vaadit, että olisin voinut elää tahtosi ja toivosi mukaisesti? Miksi olet suonut minulle vapautta, jota en ole ymmärtänyt parhaakseni käyttää, miksi lakkasit minua opettamasta? Jos olisit toisin minua johtanut, niin ei olisi mitään tapahtunut, ei mitään!" Sanoin tämän äänellä, josta väreili kylmä katkeruus, mutta jossa oli vaan hitunen jäljellä entisestä rakkaudesta.

"Mitä ei olisi sitten tapahtunut?" kysyi Sergei ihmetyksissään ja kääntyi puoleeni. "Eihän ole mitään tapahtunutkaan, kaikkihan on hyvästi, oikein hyvästi!" lisäsi hän hymyillen.

"Eikö hän ymmärrä minua, vai eikö hän, mikä on vielä pahempi, tahdo ymmärtää?" ajattelin itsekseni ja kyyneleet nousivat silmiini. Minä vastasin hänelle yhtäkkiä:

"Ei olisi tapahtunut sitä, että mitään sinua vastaan rikkomatta olisin saanut elää välinpitämättömyytesi, vieläpä ylönkatseesikin rankaisemana. Ei olisi tapahtunut sitäkään, että ilman ainoaakaan rikosta puoleltani olisit riistänyt minulta kaiken, mikä oli minulle kallista!"

"Mitä sinä sanotkaan, lapsukaiseni!" huudahti Sergei, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt, mitä minä puhuin.

"Elä nyt, — anna minun puhua… Sinä olet riistänyt minulta luottamuksesi, rakkautesi, kunnioituksesi! En voi uskoa, että sinä rakastat minua enää kaiken sen jälkeen, mitä on ollut… Elä nyt keskeytä, minun täytyy sanoa kerrassaan kaikki, mikä on kauan tuskaa tuottanut minulle", jatkoin kiihkeästi, kun hän tahtoi keskeyttää minua. "Olenko siihen syyllinen, etten elämää tuntenut, ja sinä annoit minun yksinäni elämää etsiä?… Onko se minun syyni, että nyt, kun ymmärrän, mikä on tarpeellista, ja vuoden pitkään koetan palata luoksesi, sinä työnnät minut pois, ikäänkuin et ymmärtäisi, mitä minä tahdon ja ikäänkuin sen vuoksi etten voisi sitten sinua syyttää siitä, että olen syyllinen ja onneton? Niin, sinä tahdot taas työntää minut tuohon elämään, joka voi tehdä minut ja sinutkin onnettomaksi"…

"Ja millä minä olen osoittanut sinulle tätä?" kysyi hän ihmetellen ja todellisesti pelästyneenä.

"Etkös sanonut minulle vielä illalla, ja etkö puhune vielä edelleenkin, etten minä voi täällä elää ja että meidän täytyy taas talveksi muuttaa Pietariin, jota minä vihaan?" jatkoin minä. "Sen sijaan, että pidättäisit minua, väistyt sinä luotani välttääksesi jokaista suoraa selitystä, vilpitöntä ja sydämmellistä sanaa ja sittenkuin minä vajoon, niin auttamisen sijasta nuhtelet ja iloitset…"

"Lakkaa nyt, lakkaa jo!" sanoi hän ankaran kylmästi. "Ei ole kaunista, mitä nyt puhut. Näkyy vain, että olet hetkellisesti suutuksissa minulle ja että sinä et…"

"Että minä en rakasta sinua?… Sano, sano vain niin", keskeytin häntä, ja kyyneleet alkoivat pyörähdellä silmistäni. Istuin penkille ja peitin nenäliinalla silmäni.

"Noin hän minua ymmärtää", ajattelin ja koetin pidättää nyyhkytystäni, joka oli minut tukehduttamaisillaan. "Loppunut, loppunut on entinen rakkautemme!" kuiskasi sydämmeni ääni.

Sergei ei lähestynyt eikä lohduttanut minua. Hän tuntui loukkautuvan puheestani. Hänen äänensä oli rauhallinen ja kova.

"En ymmärrä, mistä sinä minua soimaat", sanoi hän. "Jos niin olisi, etten ole sinua enää niin rakastanut, kuin ennen…"

"En enää niin rakastanut!" kerroin minä itkeä nyyhkyttäen nenäliinaani, joka kastui yhä katkerammista kyynelistä.

"Jos niin on, niin on syy yhtä paljon ajan kuin meidänkin. Jokaisena ikäkautena on rakkaudella omituinen luonteensa ja laatunsa."

Hän oli hetken vaiti.

"No, voinhan sanoa sinulle kaiken totuuden, koska sinä vaadit suoruutta ja selvyyttä… Niinkuin minä sinä vuonna, jona tulin sinua tuntemaan, vietin yöt unetonna sinua ajatellen, rakkauttani perustellen, kasvattaen ja antaen sille yhä enemmän voimaa, juuri samoin Pietarissa ja ulkomailla ollessamme valvoin kauhistavia unettomia öitä, koettaen tukehduttaa ja kuolettaa tuota rakkautta, joka minulle tuotti tuskaa. En voinut sitä tukehduttaa, vaan tukehdutin sen, mikä minua rasitti, rauhoituin ja rakastan sinua yhä, vaikka toisellaisella rakkaudella."

"Sinä sanot sitä rakkaudeksi, joka on vaan tuskaa!" huudahdin minä. "Minkätähden annoit minun elää suuressa maailmassa, kun se näytti sinusta niin turmiolliselta, että lakkasit senvuoksi minua rakastamasta?"

"Ei suuressa maailmassa ollut syytä, hyvä ystäväni", sanoi Sergei.

"Miksi et käyttänyt vaikutusvoimaasi?" jatkoin taas. "Miksi et sitonut minua, kuolettanut minua? Minulle olisi se ollut parempi, kuin kadottaa kaikki, mikä teki minut onnelliseksi, — minun olisi nyt paljoa parempi eikä tarvitseisi hävetä!"

Taas aloin itkeä nyyhkyttää ja peitin kasvoni.

Samalla hetkellä tulivat Katja ja Sonja iloisesti puhellen ja nauraen terassille, vaan meidät nähtyänsä hätkähtivät he äänettömiksi ja poistuivat paikalla.

Me olimme kauan vaiti, sittenkun he menivät, Minä itkin kyyneleeni kuiviin ja sitten tuli helpompi ollakseni. Katsoin Sergeihin. Hän istui pää käden nojassa ja näytti tahtovan sanoa jotakin silmäykseeni vastatakseen, mutta tulikin häneltä vain raskas huokaus, ja taas painoi hän päänsä.

Menin hänen luoksensa ja irroitin hänen kätensä päästään. Hän käänsi katseensa ajatuksissaan minuun.

"Niin", sanoi hän aivan kuin ajatuksiaan ääneen jatkaen. "Meille kaikille, ja erittäinkin teille naisille, on ehdottomasti välttämätöntä elää itse kaikki elämän hulluudet, ennenkuin voidaan elämän todellisuuteen päästä. On mahdotonta uskoa muiden kokemusta. Sinä et ollut vielä pitkälle elänyt tuota houkuttelevan suloista turhuutta, kun sinuun rakastuin. Minä annoin sinun elää siinä, tuntiessani, ettei minulla ollut oikeutta sinua siitä estää, vaikka itseltäni ne ajat olivat jo kauan sitten menneet."

"Minkätähden elit sinä minun kanssani tuossa turhuudessa ja miksi annoit minun siinä elää, jos minua rakastit?"

"Sentähden, että sinäkin olisit tahtonut itse kokea, etkä olisi minua voinut uskoa; sinun täytyi itse tulla sitä tuntemaan ja sinä tulitkin."

"Sinä olet aina paljon filosofeerannut", sanoin minä.

"Koko syy on oikeastaan vaan siinä, ettet minua kylläksi rakastanut."

Molemmat olimme taas vaiti.

"Se on kovaa, mitä sinä juuri sanoit minulle, mutta se on totta!" sanoi Sergei yht'äkkiä ja nousi kävelemään terassilla, "Minä olen ollut syyllinen", lisäsi hän, ja pysähtyi eteeni. "Minun joko ei olisi pitänyt sallia rakastumistani sinuun tahi olisi pitänyt rakastaa yksinkertaisemmin, niin, yksinkertaisemmin…!"

"Unhottakaamme kaikki"… sanoin arasti.

"Ei, mikä on mennyt, se ei tule enää takaisin; ei koskaan voida kääntyä taaksepäin elämään!" Sergein ääni heltyi tätä sanoessaan.

"Kaikki on jo tullut entiselleen…" sanoin ja laskin käteni Sergein olalle.

Hän tarttui käteeni ja puristi sitä.

"En puhunutkaan totta, kun sanoin, etten ikävöi mitään menneisyydestä. Ei, minä ikävöin, minä itken sinun entistä rakkauttasi, jota ei nyt enää ole ja jota ei voi enää koskaan ollakaan. Kuka on syynä siihen, en tiedä. Rakkautta on kyllä vielä jälellä, mutta se ei ole tuota rakkautta. Sen paikkakin on kyllä olemassa, mutta sekin on sairalloinen, heikko, siinä ei ole enää voimaa, raikkautta. Jälellä on muisto ja siunaileva kiitollisuus, vaan…"

"Elä sano niin!" keskeytin häntä. "Kaikki tulee taasen entiselleen. —
Onhan se mahdollista, eikö niin?" kysyin minä ja katsoin häntä silmiin.

Hänen katseensa oli kirkas ja rauhallinen, ei siitä tuikehtinut enää arkuutta, kun hän katsoi minua silmiin.

Sillä hetkellä, kun puhuin, tunsin jo, että oli mahdotonta sen toteutua, mitä toivoin ja pyysin häneltä. Hän hymyili rauhallisesti ja pehmeällä lempeydellä kuin vanhus.

"Kuinka sinä oletkin vielä nuori ja minä jo vanha!" sanoi hän. "Minussa ei ole enää, mitä sinä etsit… Miksipä pettää itseänsä?" lisäsi hän ja hymyili taas tuota omaa, ukkomaista hymyänsä.

Vaitiollen seisoin hänen rinnallansa ja tunsin sieluni tyyntyvän ja rauhoittuvan.

"Älkäämme koettakokaan elämäämme toistaa", jatkoi hän, "elää uudestaan ja valehdella itsellemme. Ja kun ei ole olemassa enää entistä levottomuutta ja kiihkeyttä, niin Jumalan kiitos! Meillä ei ole mitään etsittävää ja tarvittavaa, eikä mitään syytä kiihoituksiin. Me olemme jo saaneet osamme ja onkin osallemme tullut paljon onnea. Nyt on meidän vain pyrkiminen raivaamaan tietä tuolle", sanoi Sergei ja osoitti Vanjaa imettäjän sylissä, sillä imettäjä tuli juuri luoksemme ja seisoi Vanjan kanssa terassin ovella. "Se on meidän tehtävämme, rakas ystäväni", päätti hän puheensa ja kumartuen puoleeni suuteli minua poskelle.

Suudelma ei ollut rakastajan; se oli vanhan ystävän suudelma.

Puutarhasta virtasi yhä voimakkaammin yön raikasta ja hienoa tuoksua. Yhä juhlallisemmilta sointuivat illan äänet, kunnes ne taukosivat syvään hiljaisuuteen, ja yhä lukuisimpina tuikkivat taivaalta tähdet. Katsahdin Sergeihin, ja sanomaton keveys valtasi sydämmeni ja koko sieluni, ikäänkuin olisi yht'äkkiä poikki leikattu sairalloinen hermosäije, joka minua oli vaivannut ja tuskat minulle tuottanut.

Nyt ymmärsin selvästi ja tyynenä, että tuon takaisin tavoittelemani ajan tunteet olivat auttamattomasti menneet, samoin kuin itse aikakin, ja ettei niiden palaaminen olisi ainoastaan mahdotonta, vaan myös surua ja tuskaa tuottava. Ja olikohan sitten todellakin tuo aika niin hyvä, tuo aika, jota pidin niin onnekkaana ja joka jo niin kauan, niin kauan sitten oli mennyt…

"On jo aika mennä teelle", sanoi Sergei lempeästi, ja lähdimme yhdessä vierassaliin.

Ovella tuli taas vastaan imettäjä Vanjan kanssa. Minä otin poikani käsivarrelleni, peittelin sen punaiset pikku jalat, likistin häntä rinnoilleni ja suutelin hellästi, tuskin huulillani hänen huuliansa koskettaen. Nukuksissaan liikutti Vanja kättänsä harasormin ja aukasi sameat silmänsä, ikäänkuin olisi jotakin etsinyt ja koettanut muistaa. Äkkiä pysähtyivät nuo silmät minuun katsomaan, ajatuksen loistetta välkähti niistä ja täyteläiset huulet avautuivat nauruun.

"Minun, minun, minun!" ajattelin minä. Onnen puuskaus kulki läpi jäseneni, läpi koko olemukseni. Likistin Vanjaa rintaani hellästi varoen, etten vain satuttaisi häntä. Aloin suudella hänen pikkuisia jalkojansa, kätösiänsä, pikku ruumistansa ja tuskin vielä muutamain hiusten verhoamaa pientä päätä.

Mieheni tuli luokseni. Minä peitin kiireesti pikku pojuni kasvot, ja taas paljastin ne.

"Ivan Sergeitsh!" kuiskasi mieheni, koskettaen pienokaista leuan alle.

Mutta minä taas kiireesti peitin Ivan Sergeitshin. Ei kukaan muu kuin minä saanut häntä kauan katsella.

Katsoin mieheeni. Hymyilevin silmin katsoi hän minua, ja ensi kerran pitkästä aikaa oli minun keveän iloista katsella häntä.

Tähän päivään päättyi minun ja mieheni romaani. Vanhat tunteeni tulivat minulle kalliiksi muistoksi siitä, mikä ei koskaan palannut, ja uudet rakkauden tunteet lapsiini ja lasteni isään olivat alkuna toiseen, vaan aivan toisella tavalla onnelliseen elämään, jota en ole vielä tällä hetkellä loppuun elänyt.