The Project Gutenberg eBook of Hiltu ja Ragnar: Kertomus kahdesta ihmislapsesta, by Frans Eemil Sillanpää

Tämän pienen kertomuksen oli määrä ilmestyä syyskuun 11 päivänä 1921 ja oli tälle lehdelle jo valmiiksi kirjoitettuna seuraava omistuslause: "Juhani Aholle, suomalaisen proosatyylin mestarille, suomalaisen tunnon ja tunteen tulkitsijalle ja kasvattajalle, aikakauden suurimmalle suomalaiselle kirjailijalle hänen 60-vuotispäivänään omistaa tämän kertomuksensa oppilaanomaisin kunnioituksin F. E. Sillanpää.""

Tämä lause luettiin sitten jo 12 päivänä elokuuta Helsingin Diakonissalaitoksen kirkossa erään kukkavihkon ohessa, joka laskettiin mestarin paareille. Kuolema saneli tällöin loppuosan toisin kuuluvaksi. Mutta meidän kaikkien lohdutuksemme on, että Kuolema ei voi muuttaa lauseen oleellista alkuosaa.

F. E. S.

Ulkona taivasalla oli alkusyksyn tai ehkä loppukesän ilta. Päivemmällä oli satanut; matkustajat olivat vaunun akkunoista nähneet salamia ja junan seistessä asemilla kuulleet jyrinääkin. Nyt oli kaikki tauonnut, maa ja taivas henkivät alkavaan iltahämyyn lauhkeata turvallisuuden tunnetta. Junakin oli Tampereelta lähtien ikäänkuin tuttavallisempi, siihen oli jäänyt vain harvoja pääradan matkustajia. Toisen luokan vaunussa oli hyvästi tilaa.

Kun juna pysähtyi Santalahdessa, vallitsi siis matkustajien korvissa muutaman sekunnin täydellinen hiljaisuus, kunnes ovi työntyi auki ja siitä ähki sisään vanha, erittäin tyypillinen rouvashenkilö ja hänen ohellaan nuori, pitkäkasvuinen miespuolinen olento, joka kaikesta huolimatta aivan varmaan oli hänen poikansa. He jatkoivat ruotsinkielellä puhuen jotain hyvin kiusallista keskustelua, jonka junan pikainen lähtö ilmeisesti uhkasi keskeyttää, sillä poika näytti olevan vain saattamassa äitiään. Heidän kummankin äänensä muistutti hemmotellun sairaan ääntä; samalla äänellä sanoi rouva tuon muun asian välissä myöskin sanat: "tuolla on tilaa", ja alkoi taas toistaa jotain ikävyyttä, joka oli sattunut ja jota poika kiltisti mutta samalla äkäisesti koetti tehdä tyhjäksi.

Muut vaunussa olijat olivat jollakin lailla yhtä puolta tulijoita vastaan, jotka olivat tuoneet vaunuun liian paljon omaansa ja ikäänkuin anastivat liiaksi tilaa. Läsnäolijat saivat vasten tahtoaan liian läheisen käsityksen tuosta herrasväestä, jommoinen tilanne aina on tympäisevä, etenkin jos on kyseessä vanha kenopäinen nainen. Kun juna jo lähti ja rouva pojan poistuttua oli löytänyt lopullisen asentonsa, päästi hän äänekkään huokauksen. Kaksi nuorta, älykkään näköistä matkustajaa, jotka istuivat vastatusten, mutta eivät tunteneet toisiaan, hymyilivät nyt toisilleen huokauksen kuullessaan. Heidän oli senjälkeen vaikea palauttaa kasvoilleen asianmukaista vakavuutta. Toinen alkoi harkitusti tarkastella vanhaa rouvaa ja samalla muistaen hänen poikaansa tunsi omituisen tyydyttävää vierautta heitä kohtaan. Oli hyvin vaikeata kuvitella tuon näköisestä vanhasta naisesta kaikkea sitä, mitä kuuluu äiti-käsitteeseen. Äidin ja pojan yhdennäköisyys on usein miellyttävä luonnonilmiö, mutta tässä tapauksessa se teki toisen vaikutuksen; tuntui siltä kuin ei isää olisi koskaan ollutkaan. Jos hiukan silittelisi tuon rouvan kasvoja, saisi niistä sen pojan kasvot, samanlaiset poskinipukat, nenännipukan, leuannipukan. Ääni ja kenopäisyys olivat ilman muuta yhtäläiset.

Tämä oli nyt juuri sama rehtorska, jonka huvilaan Toivolan Juhan Hiltu-tytär äsken oli joutunut palvelukseen ja joka palvelus sitten niin pian — rehtorskan ollessa tällä samalla matkalla — päättyi järven kuutamoisiin laineisiin.

Huvila oli Pyynikillä, Pyhäjärven rantarinteellä, sen ympäristöä somistivat kalliot ja männyt maan puolelta ja vanhat vehmaat istutukset järven puolelta päästäen juuri parahiksi näkymään sen huvilanomaiset verannat ja katon lukuisat taitteet. Leskeksi jäätyään asui tarkka ja voivotteleva rehtorska siinä nykyisin poikansa Ragnarin kanssa, joka keväällä oli läpäissyt ensimmäisen vuosikurssin silloisessa Polyteknikumissa ja jonka parasta rehtorskan kaikki voivottelut oikeastaan tarkoittivat.

Useimmat ihmiset rakentavat itselleen oman ristinsä, ja rehtorskan ristinä oli se, ettei hän tullut toimeen ilman palvelijatarta. Tai oikeammin se, ettei hän milloinkaan ollut saanut mieleistään palvelijatarta. Hänen kangistuneessa tajussaan oli kyllä tätä varten jonkinlainen vakiintunut ihannekuva, joka tuntuisi väritetyltä, jos sen täysin erittelisi. Elämänsä aikana hän oli koetellut lukemattomia piikoja ja hän teki sen havainnon, että hänen itsensä vanhetessa maailma tässäkin suhteessa tuli yhä viheliäisemmäksi. Viimeisestä selkkauksesta hän selkisi kumminkin hämmästyttävän lupaavasti: hän sai piian, joka enemmän kuin mikään entinen tuntui lähentelevän hänen ihannettaan. Tässä Hildussa oli todellakin kaikki hyvät puolet. Hän oli niin avuton, nöyrä ja yrittäväinen, että rehtorskakin melkein sääli häntä. Hänen palkkansa määrääminen jäi kokonaan rehtorskan äidillisen omantunnon varaan, mikä omituisesti lämmitti rehtorskan mieltä; ei ollenkaan sillä tavoin, että hän olisi ajatellut siitä hyötyvänsä, hän päinvastoin nautti siitä, että hän siten voi tehdä Hildulle niin paljon hyvää. Oli jotakin kiusallisen nurinkurista siinä, että kaikenlaisilla piikatytöillä oli rahoja, todella omia rahoja, joita he hallitsivat… Sitten oli vielä muuan seikka — ulkomuoto. Sillehän nyt ei voinut mitään, että piika oli naisihminen ja niin edespäin — äsh, koko se tympäisevä juttu. Rehtorska oli nähnyt piikoja, jotka koreilivat hattujaan ja muovailivat ruumistaan; joilla oli oma peili… Hildussa ei ollut mitään sinnepäin vivahtavaakaan ja näytti siltä, ettei tulisi koskaan olemaankaan. Hänen pellavainen tukkansa oli kireälle palmikoitu, ja arka lapsellisuus piti hänen katseensa aina laajana ja laimeahkona. Oli mahdotonta kuvitella Hildusta olevan mitään vaaraa Ragnarille, joka itsekin niin ilahuttavasti toteutti rehtorskan pyrkimykset juuri näissä suhteissa. Rehtorska saattoi kerrankin hiukan hellittää rasittavaa silmälläpitoaan. Hän oli niin tyytyväinen Hilduun, että kun tämän veli, joka oli vossikkana kaupungissa, joskus kyyditsi rehtorskaa kotiin, niin Hildu sai antaa vossikalle kyökissä kahvia.

Tuossa vanhassa naisessa ei siis herännyt mitään epäilyksiä, kun Ragnar, Hiltun jonkun verran oleennuttua, alkoi viittailla, että mamma nyt voisi tehdä sen matkansa Sofi-tädin luokse, josta hän niin usein oli huokaillut. Rehtorska vastusteli, mutta hankki kumminkin lähtöään. Nämä hankkeet kestivät viikon ajan. Rehtorska kävi ajatuksissaan läpi kaikki ne vaarat ja vastukset, mitkä hänen poissa ollessaan voisivat sattua; muun muassa hän toimitutti uunien ja savupiippujen perusteellisen katselmuksen, erinäisiä muutoksia tehtiin huoneiden sisäisessä järjestyksessä, erinäisiä ovia lukittiin. Mutta koitti kuin koittikin vihdoin tämä hetki, jona junavaunu rehtorskalta vähääkään kysymättä, ihan omin päin, ensin nytkähti ja sitten lähti viemään häntä pitkin Porin rataa, ollenkaan epäröimättä, vaikka rehtorska heti liikkeelle päästyä muisti, että jotain sittenkin oli unohtunut.

Onnellinen Ragnar palasi tällöin jo harjun yli takaisin huvilaan. Hämy yhä vahveni ja se oli ihanaa. Ragnar ei ollut milloinkaan eläissään kokenut semmoista tunnetilaa kuin nyt tällä paluumatkalla.

Hän oli kahdenkymmenen vuotias, kaikkein parhaimman kasvatuksen saanut, nuhteettoman vanhanaikaisen herrasväen ainoa poika. Hänellä oli kookas, mutta honteva ruumis, niinkuin jollakin vanhentuneen hallitsijasuvun jälkeläisellä, hänen ihonsa, hampaansa, kyntensä, äänensä, kaikki oli hentoa ja puhdasta ja täysin turmeltumatonta. Ei oikeastaan voi sanoa, että häntä olisi harkiten kasvatettu; vain luonto voi muovata niin ehjän kokonaisuuden kuin Ragnar Palmerus oli. Vanhempien vaistomainen johdonmukaisuus oli ensimmäisestä kapalonvaihdosta alkaen ohjannut lasta tähän asti. Häntä oli aina hoidettu, mutta tuskin koskaan rakastettu; hän oli tuskin koskaan vakavammin itkenyt, hänen tähtensä ei oltu milloinkaan itketty. Luontoa on monenlaista ja siis luonnonlapsiakin. Ragnar oli harvinaisen ehjä luonnonlapsi. Hän oli eläissään sangen vähän ajatellut.

Eikä hän oikeastaan paljoa ajatellut tässäkään oudossa ja ensikertaisessa tilanteessa, johon hän nyt oli joutunut. Painuessaan harjulta huvilaan päin hän vain omituisesti hymähteli ja hytkähteli, yhtaikaa miellyttävän pelon ja ihastuksen vallassa.

Ragnarilla ei ollut koskaan ollut mitään suhteita nuoriin naisiin, muihin kuin perheen epälukuisiin piikoihin, joiden kanssa hän aina oli saanut vapaasti seurustella. Kun Ragnar oli yksinäinen lapsi, salli rehtorska sen mielellään, sillä hän käsitti varsin hyvin, ettei piioilla hänen varman silmälläpitonsa alaisina voinut olla minkäänlaista vaikutusta hänen poikansa kehitykseen. Lapsuutensa-aikaisia piikoja Ragnar muistelikin mielellään. Siellä oli pari Mantaa ja joku Miina, joiden parissa hänen hauskimmat hetkensä olivat silloin kuluneet. Kun Mantalla oli joutohetki, oli hän lynkäpäisillään kyökkikamarin pöydän päällä ja katseli, kuinka nokipoika veikisteli kamreerin piian kanssa. Silloin Ragnar ratsastusasennossa Mantan selässä istui ja ankarasti teutaroiden nautti mielikuvistaan: hän oli ratsastavinaan suurella hevosella vaaroista piittaamatta. Hän hyppi ja hoputti, kunnes Manta kyllästyneenä pudotti hänet pois…

Silloin lapsuudessa Ragnar tajusi olevansa ehdottomasti piikojen yläpuolella. Piika kulki kuin varjo hänen perässään, kun hän suvisin kiipeili Pyynikin kalliolla; piika ei saanut omin käsin ryhtyä häntä ojentamaan, korkeintaan sai kannella mammalle. Jos hän loukkasi itseään, niin piikaa nuhdeltiin.

Varhaisimmassa lapsuudessaan hän kumminkin paljon piti piioista, mutta sitten seurasi sarja vuosia, joina hän niitä syvästi halveksi. Hän käytti mielellään töykeätä kieltä niitä puhutellessaan, ja piiat puolestaan nakkelivat hänelle niskojaan. Sitten vähitellen tapahtui, että piiat rupesivat puhuttelemaan häntä Ragnar-herraksi ja nuoreksi-herraksi, ja niin kasvoi vähitellen taas uusi suhde tämän herran ja piikojen välille. Piiat alkoivat katsella häntä ihastellen ja kunnioittavasti, hän itse alkoi kartella heitä. Äidin mielestä oli poika juuri tällöin mitä ihastuttavin ja mallikelpoisin nuorukainen — äidin silmä huomasi vallan hyvin tuon molemminpuolisen suhteen ja tunsi maireata tyytyväisyyttä kasvatuksensa tuloksiin, sillä huoli pojan sukupuolisesta kehittymisestä oli aivan erikoisesti häntä painanut — sitä raskaammin kun ei siihen voinut sanoilla, tuskinpa ajatuksillakaan kajota. Pulassaan oli rehtorskan joskus täytynyt turvautua sennäköiseenkin piikaan, jommoista hän Ragnarin tähden ei olisi mielellään ottanut, mutta hän sai ilokseen nähdä, että kaikki pelko oli turhaa. Ragnar kasvoi yhä kookkaammaksi ja hienommaksi ja oli ilmeisesti täysin puhdas niin sielun kuin ruumiin puolesta.

Todellisuudessa olivat Ragnarin asiat kuitenkin hiukan toisin. Hän kylläkin kartteli piikoja eikä ollut niistä välittävinään, mutta se oli kaikki näennäistä. Asian ydin oli siinä, että tuo suurikasvuinen nuoriherra nykyään tunsi ehdottomasti olevansa piian alapuolella. Piika oli verevä ja vankkarakenteinen ja varsin tietoinen ulkonaisista suloistaan. Kun se loi häikäilemättömän silmäyksensä Ragnariin, niin tämä vavahti. Piika huomasi sen, käännähti ovessa mennessään ja naurahti ääneen. Kiusaantunut nuorukainen katseli salaa kamarinsa ikkunasta, kuinka piika nouseskeli kiviportaita huvilan yläpihaan päin, ja iltaisin hän loikoi kamarinsa lattialla kuullakseen, kuinka piika alhaalla kyökissä juuri hänen kohdallaan paneutui makuulle.

Tämä piika oli kesäisen huvilan yksinäisyydessä toivonut nuoresta herraspojasta itselleen huvia ja niine toiveineen pysytellyt iltaisin kotona niin uskollisesti, että se hämmästytti rehtorskaakin. Mutta kun pojanhontelosta ei näyttänyt tulevan valmista, kyllästyi tyttö viimein yrityksiinsä. Hän alkoi yhä tiheämmin karkailla kaupungille, sai ensin nuhteita, ja kun hänen palokuntalaisensa yhtenä yönä oli kyökissä hiukan varomaton — ajettiin Lempi pois. Lähtöhankkeissaan Lempi äänekkäästi hyräili alhaalla kyökissä. Ragnar koki silloin elämänsä siihen asti syvimmän mielihaikeuden, joka pian muuttui jännittyneeksi uuden piian odotukseksi.

Lempin jälkeen tuli palvelukseen Toivolan Juhan tytär Hiltu, ollen tullessaan sen näköinen kuin sopi odottaakin: yllä epämääräinen maalaisvaateparsi, jalassa uutuuden kankeat rasvanahkakengät, nauhatkin nahasta leikatut. Hän oli ikäisekseen mittava, mutta niin laiha, että hänen vartalostaan tuskin aavisti mitään naisellisia muotoja. Tätä vaikutelmaa lisäsi vielä kireä kampaus, joka teki päänkin näivettyneen näköiseksi. Se mikä hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli naispuolista, asui ylähuulen kaaressa ja silmien laajassa, laimeahkossa sinessä, ehkä myös hiukan äänessä.

Hiltun tulopäivänä Ragnar oli olevinaan äkäisen näköinen eikä välittävinään koko asiasta vähääkään. Rehtorska piti Hiltulle esitelmää välikössä olevan astiakaapin sisällyksestä, kun Ragnar tylysti hyräillen meni siitä ohitse. Mutta eipä hän juuri tiennyt mitä olisi hyräillyt, päästyään oven taakse. Hänestä tuntui siltä kuin olisi pois ajettu Lempi ollut hänelle nauramassa tätä olentoa. Hän oli kiihkeästi odottanut uutta piikaa, suunnilleen Lempin tapaista, ja tämmöinen oli nyt tullut. Hänen mielikuviensa kiihko viileni aivan kummasti, hän tunsi vastenmielistä noloutta. Hän oli ehtinyt nähdä tytön suumalon ja silmäin katsannon eikä mitenkään voinut halveksia häntä. Mutta ei hän liioin tuntenut semmoista ujoa alavoimaisuuden tunnetta kuin Lempiä ja muita edellisiä kohtaan. Ragnar oli joutunut siihen tilaan, ettei hän enää olisi voinut olla välinpitämätön, olisipa uusi tulokas sitten ollut minkä näköinen tahansa, mutta kaikkein otollisin olisi sittenkin ollut semmoinen kuin Lempi. Tämä uusi oli jollakin tavoin rasittava seikka.

Ragnar käveli ulos puistoon ja asettui oleilemaan jonnekin hyvin tarkoituksettomaan paikkaan. Oli jo syyspuoli, iltapäivä oli kirkas ja viileä, puistossa tuntui kypsyneitten vihannesten lemua. Huvilakin näytti viileältä ja asialliselta. Hetken päästä Ragnar näki Hiltun tulevan vesisanko kädessä kaivolle. Siihen päästyään tyttö seisahti osaamatta tehdä mitään, katseli ja kiersi varovaisesti umpeen laudoitettua kaivon kantta, josta kohosi rautainen pumppulaitos. Aurinko paistoi tytön keltaiseen tukkaan ja lapsellisiin kasvoihin, joista kuvastui lievä epätoivo. Jo rohkeni käsin hivellä pumppua, mutta ei päässyt selville veden saannista. Ragnar huomasi asian, ja vilpitön avuliaisuus, hänelle perin outo tunne, käväisi hänen tajussaan. Hän käveli esiin ja sanoi niin hyvin kuin hänen ynähtävä äänensä myöten antoi, vieläpä vaistomaisesti teititellenkin:

Tytöllä ei ollut itku kaukana. Hän kauhistui tuon nuoren herran ilkeätä ääntä, omaa osaamattomuuttaan ja kaikkea, eikä vastannut mitään. Ragnar otti tytöltä sangon, asetti sen koukkuun ja alkoi painaa vettä. Silloin näkyi ylhäällä verannalla rehtorskan hahmo. Hän huusi ruotsiksi:

Hiltu ei kuullut muuta kuin "flikkan" ja ymmärsi, että hänestä puhuttiin. Hän otti kiireesti täyden sangon ja Ragnar ehti nähdä hennon ranteen, johon kookas ja pitkäkäs käsi liittyi. Samassa tyttö jo meni käytävää ylöspäin ja Ragnar käveli vapaan näköisenä hänen perässään. Hänen kasvonsa ja silmänsä olivat hiukan tulehtuneet, hän oli kovin oudossa mielentilassa. Entisenlaatuiset kuvitelmat pyrkivät hyvin hienosti taas nousemaan, ensi näkemän vaikutelma oli poistumassa. Tämä oli uutta, aivan uutta — aurinkokin melkein tuntui lämmittävän vaatteen alle ja silmä tuli havainneeksi istutusten runsaan syysvehmauden. Ihanat aavistukset täyttivät tuon yksinkasvaneen nuorukaisen mielen; hän tunsi sellaista halua, jota ei ollut tuntenut kehenkään edelliseen. Se tuntui käsivarsissa: hän olisi tahtonut koetella kuinka kevyt tuo tyttö on, ottaa käsivarsilleen ja puristaa… Hän ei enää ollut alapuolella.

Tänäkin iltana tultuaan yliskamariinsa Ragnar alkoi tarkkailla, mitä alhaalla kyökissä tapahtui. Hänen äitinsä rehtorska kuului siellä vielä jatkavan opastuksiaan, ja kun hän vaikeni ja lähti pois, alkoi ehdoton hiljaisuus. Vaikka Ragnar laskeutui lattialle pitkäkseen, ei hän kuullut mitään varmaa, mutta sen sijaan hän omituisen selkeästi havaitsi oman naurettavan asemansa siinä lattialla maatessaan. Hänen mielensä hetkiseksi seisahti, hän unohti koko kuuntelemisen. Tätä tämmöistä hän oli tehnyt jo pitkät ajat — ja mitä tämä oikeastaan oli? Mitä olisivat sanoneet hänen toverinsa — jotka muutenkin pitivät häntä minä pitivätkään — jos he olisivat tämän nähneet? Eikö Lempi selvästikin olisi ollut niin — ja — niin — mutta nyt oli Lempi poissa, ja tässä Hiltussa ei ollut mitään kuunneltavaa, ei hiiskaustakaan. Tämä on typerää, Ragnar ajatteli — hän tosiaan ajatteli tällä hetkellä — ponnahti ylös, meni makuulle ja monet tuskat tuskiteltuaan viimein nukkui Lempiä muistellen. Sellainen oli Ragnarille Hiltun tulopäivä.

Mutta seuraavana aamuna liikuskeli huvilassa taas sama hienojuonteinen nuorukainen. Uni oli selvittänyt hänen päänsä, ja hänellä oli uusi raikkaampi mielenkiinto Hiltua kohtaan. Tyttö näytti jo eilisestä huomattavasti sopeutuneen uuteen ympäristöönsä. Ragnar näki hänen varsin tottuneesti pumppuavan vettä kaivosta, eikä rehtorskan tänään enää tarvinnut häntä paljon opastella. Hänen niukat ulkonaiset sulonsa pääsivät ikäänkuin paremmin arvoonsa; Ragnar katsoi arastelematta hänen silmiensä sineen tytön silti katsomatta häneen. Yhä useammin Ragnar päivän mittaan johti askeleensa tytön lähettyville, ja kun rehtorska iltasella lähti kaupunkiin, virisi pojan mielessä ensi kerran vanha intohimo paljastaen samalla uuden luonteensa: se ei ollut enää arkaa ja mieletöntä kuvittelua, siinä oli tiedotonta ja miesmäistä halua. Ennen hän oli melkein pelännyt kahden kesken jäämistä, nyt oli äidin poissaolossa suuri viehätys.

Ilta himmeni, Pyhäjärvi lepäsi tyynenä ja tummapintaisena ja jostain Hatanpään takaa nousi kaareva alkukuu. Kaikki nämä olivat ihmeellisiä seikkoja, joita Ragnar nyt katseli verannalle antavasta salin akkunasta. Siinä hänen hyräilynsä huomaamatta vaikeni, hän nautti äitinsä poissaolosta, yhä lisääntyvästä nuoren sydämensä surunvoittoisesta viihdytyksestä. Illan sävy vaimensi veren halukkaat sykähdykset, kuutamon tehostuessa virisivät jo vanhat lastenkamaritunnelmat. Ja kun kyökistä kuului jokin hillitty kalahdus, niin se vain omituisesti lämmitti sielua. Kaikki oli hyvää ja pehmeätä tänä iltana — joka, niinkuin kaikki edellisetkin, yhä lisäsi elämän iltojen nousevaa lukua.

Kaikki oli hyvin tänä iltana. Kuului kavion kapsetta, rehtorska palasi ajurilla kaupungista. Hänen äänensä oli varsin virkeä, kun hän kuului huutavan kyökkiin:

— Onko Hildulla nyt tee valmiina, täällä on Hildun veli, Hildu antaa sitten hänellekin teetä.

Rehtorska ei voinut käsittää, että hänen poikansa viettäisi hämärähetkiä — semmoinen oli hänelle itselleen yhtä mahdotonta ja olematonta kuin huolettomuus. Se oli jotakin niin kaukaista, ettei hän sitä vastaan edes voivotellut.

Sitten he nauttivat yhdessä iltateen Hiltun palvellessa rehtorskan ohjausten mukaan. Hiltu näytti entistä eloisammalta, ja rehtorska kertoi Ragnarille, että kyökissä oli Hiltun veli teetä juomassa ja että hän luulee Hiltusta saavansa kelvollisen tytön — hän todella sanoi tyttö eikä ihminen, kuten tavallisesti piioista puhuessaan. Kaikki oli hyvää ja sopusointuista tänä iltana.

Kun Ragnar tuli kamariinsa, ei hän ollenkaan ryhtynyt kuuntelemaan, vaan riisuutui ja meni vuoteeseen. Päivän vaikutelmat paisuttivat tiedottomasti nousevaa miehuutta. Vaikka tämä kesä aikaisemmin oli tuonut hyvinkin sisältörikkaita päiviä ja iltoja, tuntuivat ne nyt jääneen jonnekin kauas. Hän melkein tapaili lapsuudenaikaista iltarukousta ja kuvitteli olevansa kahden Hiltun kanssa yötä täällä huvilassa. Onnellinen mieli pyrkii unta odottaessaan johonkin hyvään päätökseen, ja Ragnar päätti, että hän toimittaa äitinsä matkoille. Niissä kuvitelmissa hän sinä iltana hykertyi nukuksiin.

Näin oli Ragnarin lemmestynyt mielenkäynti saanut varman suunnan ja hänen halunsa selvän päämäärän. Näinä päivinä hän oli äidilleen erittäin hyvä ja huomaavainen poika. Hänet oli kyllä opetettu näissä suhteissa määrättyihin huomaavaisuuksiin, joita ei sopinut laiminlyödä enempää kuin suunsa hoitoa. Mutta näinä päivinä niissä oli jokin vilpittömyyden vivahdus, jommoista rehtorskan vaistot vieroksuivat, niinkuin kuutamoistuntoja.

Hiltu oli kaiken keskuksena, mutta Ragnar osasi tässä kohden kummasti malttaa mielensä. Tilaisuuden sattuessa hän kyllä arkailematta katsoi tytön kummeksuviin silmiin, joissa hän luuli havaitsevansa alkavan myötätunnon eloa. Mutta vielä ei ollut sen asian aika.

Kuinka olikaan — kun oli ehtinyt täydelle se kuu, jonka alkukaarta Ragnar oli eräänä iltana salin ikkunasta katsellut, silloin olivat rehtorskan matkavalmistelut myös päättyneet. Oli edessä ensimmäinen niistä kolmesta kuutamoyöstä, joina Hiltu ja Ragnar olivat kahdenkesken Pyynikin huvilassa. Ne olivat niitä aikoja, noin viisitoista vuotta sitten.

Sinä iltana siis ihanin täysikuu ripottelee valoaan lehmusten ja vaahterain välitse pitkin huvilain julkisivuja, jotka antavat Pyhäjärvelle päin. Alhaalla rannassa loiskuttaa lievä aallokko laiturien patsaissa ja uimahuoneiden rappusissa. Uhkea Pyynikki tehtaineen, kenttineen, huviloineen, hotelleineen tuntee viileässä kuutamossa syksyn saapuneen. Yhden kesän ilot taas ovat menneet, niitä ei enää pääse korjaamaan. Ilojen pitäjät nukkuvat tai valvovat tuolla kaupungissa erilaisten katujen varsilla; syyspuolellakin on omat verevät ilonsa, kun auringon luomia voimia valvoen kulutellaan. Muutamat ilojen pitäjistä varmaan nukkuvat jo Kalevankankaassa mullan alla: joku heikko tehtaantytön rinta, joka kesäisissä kansanjuhlissa Pyynikin kentällä vielä lauloi heleästi sekakuorossa, on jo ehtinyt huohottaa loppuun, kun hänen toverinsa ehkä tällä hetkellä sipsuttelevat puistossa tummuvien vaahterien alla.

Useat Pyynikin huviloista ovat jo autioina. Kauniilla keskipäivällä voi siellä käytävillä vielä joku kävellä muistellen perhenuorison kesäisiä iloja, ehkäpä pieniä lemmen vaiheita, jotka nyt jatkuvat kaupungin käytävillä ja herttaisissa seurapiireissä, saman nuorison varttuessa varmoihin, hyvin onnistuviin elämäntehtäviinsä. Rehtorskan perheellä ei ole kaupunkiasuntoa, he asuvat huvilassa kesät talvet. Sieltä näkyy nytkin yksinäinen valontuike Pyhäjärvelle. Sen nähdessään voi joku kaupunkiin palaileva tuttava kuvitella, kuinka kunnon rehtorska siellä elelee taloudellisesti turvattuna ja hyvin menestyneen poikansa ilahuttamana, viettää vanhuuden päiviä, jotka hän on ansainnut mallikelpoisella elämällään puolisona ja kodin hoitajana. Rehtorska on kaupungin kunnioitetuimpia rouvia. Ja valontuiketta katseleva tuttava kuvittelee huomaamattaan itselleen samanlaisia turvallisia vanhuuden päiviä, ajattelee omankin perheensä nuhteetonta vaellusta, toimintaa valtuustossa ja ompeluseurassa. Ja edetessään omaa lämmintä kotiaan kohden hän syventää ajatuksiaan: kuinka perhe kaikki jalostaa, arimmatkin inhimilliset seikat, ohjaa ne jo nuoruudesta terveisiin ja puhtaisiin uomiin…

Tällaisen aiheen saattoi antaa valontuike rehtorivainajan huvilasta, jossa kuitenkin tällä hetkellä ovat vain piika Hiltu ja nuori-herra Ragnar. Mutta elämän pontimet olivat siellä kireämmällä kuin saattoi aavistaa leppeä katselija. Minkä vuoksi nyt yhtäkkiä sammui valo järven puolelta? Eihän siellä vielä voitu nukkumaan mennä.

Tämä ilmiö syntyi siten, että Ragnar — joka pysäkiltä palatessaan melkein vapisi iloisesta kiihkosta, mutta ei silti ymmärtänyt mitä tehdä — ensin otti tulen salin lamppuun. Hän teki sen vain jotain tehdäkseen ja istui sitten kuuntelemaan. Samassa hän jo nousi ja käveli välikköön päin, lähemmäksi kyökin ovea. Mutta kun kyökissä hiukan kalahti, hypähti hän jo takaisin ja oli häärivinään jotain pöydän luona. Hiltua ei kuulunutkaan, hiljaiset äänet vain jatkuivat kyökissä. Ragnar tiesi, että Hiltun pian oli tultava kattamaan hänelle ateriaa tähän pöytään — hän sammutti mitään ajattelematta lampun ja jäi istumaan pimeään. Kuu oli noussut korkeammalle ja vaalentunut, sen loisteessa oli erikoisen kiihdyttävä ihanuus, joka johtui siitä, että äiti nyt varmasti oli poissa. Kuun paiste oli ainoa, joka tänä iltana enää tuli sisään tähän huvilaan, se tuli omin lupinsa puunlatvusten lävitse. Ragnar tunsi outoa, nyt syttyvää toveruutta tuota ikuista luonnonilmiötä kohtaan. Toveri ikäänkuin iski suloisen synnillisesti silmää, se ikäänkuin huomautti, että onhan oltu tovereita lastenkamarista asti, vaikkei ole näissä näin läheisissä satuttu ennen yhtymään… Ei ollut sillä hetkellä piirtoakaan ehjänä siitä kuvasta, jonka Ragnarin äiti luuli pojan sieluun muovanneensa. Ihmisen eläimellisen puolen alkeellisimmat seikat ryöppysivät hyvin alkeellisina mielteinä tuon suurikasvuisen ihmislapsen tajussa…

Ragnarin mieleen vilahti, että hän menee yläkertaan odottamaan Hiltun illalliskutsua. Hän hiipi hiljaa portaita kohden välikköön, mutta juuri silloin ehti siihen Hiltu tarjottimineen eikä huomannut Ragnaria pimeässä, ennenkuin hänen olkapäänsä kosketti Ragnarin käsivarteen. Ragnarin ajatus toimi samaan tapaan kuin humaltuneen ihmisen. Oli muka hyvin tärkeätä, että hän käsivarresta ohjasi Hiltua pimeän salin halki pöydän ääreen. Hän tulkitsi tämän ajatuksen jonkinlaisilla sanoillakin, joiden onttouden hän itse hyvin kuuli. Hiltu sanoi yksinkertaisesti:

Ragnar tunsi, ettei hän olisi sanonut juuri niin, jos hän olisi saanut puhua ruotsia.

— Ettepä, koska säikytätte. Minä pelkään muutenkin täällä. Ottakaa nyt tuli.

— Älkää hyvä herra tehkö minulle pahaa, minulla ei ole enää ketään — Lause jäi kesken. Äänessä tuntui äkillisen voimakkaan itkun alkupuuskahdus, eikä tyttö osannut enää oikein pyrkiä poiskaan. Hän ei vielä pelännyt Ragnaria.

Kuunpaiste tuli hetki hetkeltä rohkeammaksi. Se puhui samalle miehiselle vaistolle kuin toisaalta tytön ihon tuoksu ja huoneiden ihana yksinäisyyden tuntu. Nämä kokemattomuudessaan yhdenarvoiset ihmislapset olivat joutuneet pienten luonnon seikkojen valtoihin. Ragnarin kuivin kasvaneessa nuorukaissielussa virkosivat monet viime päivienkin ohi uinuneet toiminnat: rakkaus, sääli, itsenäinen vastuunalaisuus, puhtaan ihmisyyden tajuaminen. Hänen tähänastinen elämänsä oli tarkoin säästynyt tilanteilta, jotka niitä olisivat herättäneet, ja niin ne olivat nukkuneet tähän asti. Mutta äkkiä heräävä elo on aina epävakaista, vaikkapa herääjät olisivat enkeleitäkin. Ja mitä saattoikaan rehtorskan Ragnarilla olla sanottavaa, kun joutui enkeleille vastaamaan?

Jokaisessa sielussa ovat enkelit aina rehellisiä. Ne ovat ainoat, jotka täysin tajuavat pelkän ihmisyyden arvon. Ihmisyyden alkaminen on aina korkein tapaus, mitä tässä olemisen piirissä voi sattua. Ihmisyyden sikiäminen ja edelleen kasvaminen on sinänsä — ihan sinänsä — valtava tapausten sarja, jonka vaaliminen ja ihaileminen on enkelilegionille kyllin arvokasta. Ulompana aineessa voidaan rappeutua, syvin ja oleellisin ihmisyys tekee matkansa aina rappeutumatta. Enkelit iloitsevat, jos jonkun ihmisyyden kohdalle sattunut aine edes osittain jaksaa seurata itse ihmisyyttä… Kun ei mitään tapahdu, pysyvät enkelit syvimmissä keskuksissa, ne uinuvat. Mutta kun suuri tapaus tulee odottamatta, niin ne käyvät levottomiksi. Inhimillisessä lemmenkohtauksessa kaksi ihmisyyden keskusta joutuu samaan piiriin, ja silloin enkelit vapisevat toivon ja epätoivon vaiheilla. Onko ihmisyys tästä tapauksesta voittava ja vahveneva?

Jossain kaukana keskuksista oli Ragnarin kolea pää aivoineen ja aistimineen. Hän tajusi tilanteen merkityksen ja vaistosi voimiensa vähyyden. Hän kuuli ikäänkuin vieraan suusta ne sanat, jotka Hiltun läheinen nyyhkytys toi hänen huulillensa:

— Älä pelkää — minä rakastan sinua — kyllä minä otan tulen — rakastatko sinä minua?

Mutta silloin tyttö jo itki ääneensä ja lähti pyrkimään kyökkiä kohden. Ragnar kulki hänen ohessaan riippuen yhä kiinni hänessä. Kuu valaisi jo välikönkin. Ovella Ragnar yritti suudella tyttöä, mutta ei onnistunut. Sitten hän hellästi laski tytön menemään keittiöön ja palasi itse saliin.

Naisen, nuoren neitseen, kyyneleet olivat ensikerran vuotaneet hänen tähtensä. Se seikka hyväili hänen lapsellisen itsekästä olemustaan niinkuin lämmin raukaiseva ilma; niinkuin jokin sellainen hyvä, jota äiti ei sietänyt (— äiti, jonka vieraus ja vanhuus nyt Ragnarin vaistolle paljastuivat, kun hänen mieleensä vilahti, että äiti voisi yhtäkkiä astua tähän ilmapiiriin). Se oli yhtä tämän runsaan kuutamon kanssa; tämän ensikertaisen yksinäisyyden kanssa, jossa kumminkin oli verrattomasti enemmän eloa kuin missään tähänastisessa tilassa.

Sillä Ragnarilla oli tällä hetkellä hyvin vahva ja outo yksinäisyyden tunne. Se Hiltu, joka nyt oli häntä lähellä tässä kuutamoisessa ilmassa, oli vain mykkä vaativakatseinen mielikuva, ei se, joka oli paennut kyökkiin ja ehkä jo tyyntynyt itkemästä.

Hiltu nyyhkytti keittiön sängyllä. Hän oli kuin matkalainen, joka on istahtanut tiepuoleen lepäämään. Tänä iltahetkenä oli hänen matkansa sillä asteella — hänen maallinen matkansa, jonka kehyksenä tähän asti oli ollut Toivolan ränstynyt, suloinen salotölli. Siellä hän oli kasvanut kenenkään aavistamatta, että hän, vähäpätöisistä vähäpätöisin, kasvoi tällaista kehystä varten; saadakseen kerran itkeä erään huvilan keittiössä Pyynikin rinteellä lähellä Tamperetta. Nuoresta iästä huolimatta oli matka jo ollut pitkä ja monivaiheinen.

Kuinka lämpöisiä olivatkaan ne vaivat, jotka erämaassa olivat versoneet ihmisenlasta luonnehtien. Riepuihin käärittynä himmeässä valossa imi siellä pieni vakahinen äidin rintaa. Äiti oli äsken toraillut, mutta vaistomaisesti hän vaikenee imettäessään. Hänen ajatuksensa tuntuu imelältä, mutta hän ajattelee kumminkin, sillä ajatus valuu itsellään samaan tapaan kuin maito rintoihin. Tuolla iällä kuuluu lapsi (sitä todella sanotaankin lapseksi — ei kakaraksi eikä mukulaksi) vielä kokonaan vaimoväen asioihin. Se ei ole mikään pieni ihmisenalku; se on jotain semmoista, jota ämmillä on ja jota niille tulee; joka on ristittävä ja ämmä sen jäleltä kirkkoonotettava; josta kaikesta vähät tietää ja välittää tuo mies, joka tuossa nuolee lusikkaansa päästessään niukalta aterialtaan. Äitiä lievästi tympäisee se hellyys, jota hän tuntee, mutta hän ei voi hellyydelle enempää kuin laskevalle maidolle! Kun hänen mieleensä tulee, että lapsi ehkä kuolee, niin on tämän ajatuksen puhtaus ja korkeus melkein sietämätön. Samean nykyhetken asialliset seikat olisivat ainoita kohtuullisia ajateltavia, mutta niin kauan kuin lapsi imee, asettuvat kaikenkaltaiset entiset ja tulevat ajatuksen eteen.

Lapsihan voi jäädä elämäänkin. Se on tyttölapsi, siis sen käy maailmassa niin ja niin. Mieltä etovina vilahtelevat äidin omat entisyydet. Tuo äijä, joka äsken horisi jotain leipien liian pikaisesta kulumisesta ja että hän lopettaa sellaiset salaiset äkkikulumiset; se ei tiedä niistä entisyyksistä, eikä sen päähän ikänä voisi pälkähtää ruveta niitä arvelemaankaan. Se tietää vain, että ämmällä on nyt jo toinen; tuskin se ajattelee, että ne ovat erikoisesti hänen, niinkuin ei tuo tuolla olekaan. — Tämä on tyttölapsi, samaa tympeyttä kohden se on kulkeva, kun tästä rinnoilta ehtii.

Niin oli lasta kerran imetetty pienen öljytuikun heikossa valossa syysiltana. Se hetki näytti silloin kolkolta, mutta kumminkin tykkivät siinä erämaan kohdassa monet tuhannet lämpimät solut luoden elämää, suurinta kaikista salaisuuksista. Eikähän elo sielläkään ollut pelkkää syysiltaa; oli sittemmin taas kesäiltojakin, jolloin nelivuotias tyttölapsi jo seisoi multaisella pirtin seinustalla odotellen nyyhkytysten taukoamista. Oli pieneltä vahingossa särkynyt kahvitassi… Ja siinä matalaa metsänrantaa katsellessa suvisen ehtoon tyvenessä nyyhkytykset vaikenivatkin ja asia unohtui, samoin kuin kesken jäänyt ateriakin. Nelivuotias salomaan haaveilija palasi hämyiseen pirttiin ja meni makuulle. Pitkä, hiukan värähtelevä hengenveto oli jo unen alkua.

Se oli kaikki ehjää ja yhtenäistä elämää ja kasvamista. Hintelät jäsenet venyivät pitemmiksi, tukka ulottui ohuelle palmikolle, aistimukset lisäsivät päivä päivältä pientä ymmärrystä. Maailmaan oli noussut Toivolan Hiltu; oli jo monta ihmistä, jotka sen nimen tiesivät. Se kelpasi jo taloon heinäaikana tekemään apupäivää ja eräänä syksynä se kuului siihen joukkoon, joka lähti rippikouluun. Mikä on siinnyt ja syntynyt, se kasvaa edelleen, siksi kunnes tulee jokin tulema. Vaikkapa olisi ollut kuinka tarpeetontakin sikiäminen ja syntyminen, niin sikiö kumminkin jatkaa etenemistään, että se sitten voisi kuolla. Sillä muuten sellainen seikka ei voi peräytyä. Ei voida muulla tavoin tehdä tyhjäksi sellaistakaan suurten luonnonlakien pientä ja sokeaa soveltamista erämaan viheliäisissä oloissa — joissa hyvin sopisi uskoa tällainen asia parempien kokemuksesta, tarvitsematta nyt jokaisen Jussin sitä aina vaan itse yrittää.

Niinpä niin, rippikouluunhan niitten on vaatteineen sieltä tultava, työtä niitten on tehtävä — yleensä kaikkea sitä iänikuista, josta ei kuitenkaan mitään tule. Joku tällainen tyttölapsi voi vaistomaisesti, tiedottomasti tajuta koko tämän typerän kohtalon hirmuisuuden. Niinkuin olisi veressä aavistusta jostakin: että ihmisessä pitäisi olla jokin semmoinen seikka, joka tämän sen maallisen käväisyn pelastaa kohtalolta ja että sitä seikkaa tämä minunkin jäsenteni ja ymmärrykseni tämmöinen itsestään tapahtuva varttuminen kuvastelee — niinkuin hedelmätönkin kukka kuvastelee oikeata kukkaa. Ja kun veri näin aavistelee, niin olento koettaa hädissään hääriä, niinkuin uskollisinkaan hääriminen mitään auttaisi, niinkuin ehjinkään teriö voisi tyhjän kukan hedelmälliseksi tehdä. Toinen aavistus sanoo, että sinä elät vain kuolemaa varten. — Ei kuolla, ei kuolla — koetetaan olla siivo ja uskollinen — ei kuolla. Niin sykkii veri vastaan.

Kun Hiltusta kerran alkoi olla apua, oli hänestä sitä paljon enemmän kuin monesta hänen ikäisestään. Riitaiselle äidilleen hän oli melkein vaivaksi sillä, ettei häntä päässyt kunnolla kurittamaan; hänellä oli siinä suhteessa ikäänkuin rintalapsen olemus. Tytöllä oli joka päivä ikäänkuin jokin päämäärä, johon haaleahkot silmät aamusta alkaen katsoivat. Hän teki käskemättä sen, minkä tiesi jokapäiväiseksi tehtäväksi, häiriten sillä joskus äitiään, jolle laiminlyönti tuotti eräänlaista nautintoa. Kun Hiltu pesi jonkin astian ihan puhtaaksi, vaikkei se sillä hetkellä ollut ihan välttämätöntä, niin äiti tuskastui ja ärähti. Sillä sellainen puhtaana seisova astia häiritsi yleisen olon ehjää ja auttamatonta tilaa.

Semmoisesta Hiltu säikähti ja masentui: niinkuin olisi töykeästi huudettu julki arin asia, minkä hänen vaistonsa tiesi. Tai niinkuin olisi jokin vieras olento muuten vain tyrkännyt hajalle jonkin aran tasapainolaitteen — siepannut pois oljenkorren.

Tämmöisiä tapauksia tuli silloin tällöin ja ne syvensivät sitä tytön olemuksen erikoissävyä, joka toisaalta suojeli häntä eloisilta ihmisiltä. Rippikoulu oli kokonaisuutena yksi semmoinen tapaus, kaukana kotoa, vieraitten olentojen vilinässä. Siellä oli suuriäänisiä, rotevia tyttöjä, jotka tiesivät ja tunsivat koko kirkonkylän ja pitivät iloa jos jollakin tavoin. He matkivat maantiellä vanhan unilukkarin ääntä väristäen kädellä kurkkuaan, kävivät kauppapuodista tahtomassa kaupanpäällisiä ja heittelivät saarnatuolia virsikirjan kansilla. Yksi suuriluinen hotkottaja kävi kerran käsiksi Hiltuun ja pyöritti häntä ympäri niin rajusti, että Hiltun suuret rasvakengät tekivät ilmassa omituisia avuttomia kaaria. Itku ei ollut tällöin Hiltulta kaukana, ja moneen riehakkaan tyttöön tämä tapaus vaikutti kiusallisesti; heistä tuntui, että Hiltuun ei sopinut kajota… Sitten mentiin taas kirkkoon ja opetus alkoi. Siellä oli kuitenkin parempi olla, sillä siellä sai olla yksin, vaikkakin pastorin ankaran puheen puserruksessa. Pastori antoi hirvittävän elävyyden niille lauseille, joita Hiltu oli höpissyt katkismuksesta ja raamatunhistoriasta. Oli todella näkevinään Jumalan jossakin taivaassa, sen tajusi joskus oppitunnilla tainnuttavan selvästi; oli kauhistavaa ajatella, että oli aina Jumalan näkyvissä, ja mahdotonta oli ajatella, että Jumala — oikein se tainnuttava Jumala — voisi antaa anteeksi ihmisten synnit, joita vilisemällä vilisi kaikkialla. Olisi tuntunut verrattoman suloiselta, kun olisi ollut vain Jeesus, eikä ollenkaan Jumalaa…

Hiljainen Hiltu, joka väliajoilla seisoskeli muista erillään kirkon seinustalla, kävi koko kouluaikansa ankaraa sisällistä taistelua, joka kiihtyi kiihtymistään itse rippipyhän lähestyessä. Toisaalla oli tämä kirkko ja pastorin voimallinen puhe, joka oli oikein ja totta, koska se oli Jumalasta; toisaalla oli elämä, hänen omansa, kotolaisten ja kaikkien näitten täällä. Kuinka voitiin ollenkaan elää, kun kerran oli Jumala, kirkko ja pastori ja hyvin tiedettiin, mitä ne kukin sisälsivät? Pastori selitti järjestään eritellen kaikki ihmisten synnit ja sanoi, että jokainen heistä — siis Hiltukin — oli jokaiseen syntiin vikapää; tappamiseen, varkauteen, huorintekoon. Pastori sanoi edelleen, että joka uskoo, hän saa kaikki nämä synnit anteeksi. Uskoihan Hiltu kaiken, mitä pastori sanoi. Mutta kuinka voi semmoinen Jumala, joka siellä taivaassa istui, koskaan mitään anteeksi antaa? Ja kuinka suunnaton olikaan tämän maailman ihmisten syntien määrä! Siellä naurettiin, oltiin juovuksissa, halattiin tyttöjä, haukuttiin ja riideltiin — itse rippikoulutytöt, niin pian kuin pääsivät kirkosta ulos, kuvastelivat kaikkea tätä. Tuntui mahdottomalta ajatella, että Jumala voisi olla jossain tekemisissä kaiken tämän kanssa. — Ihmisyyden "suuret kysymykset" ovat luonnonilmiöitä, jotka esiintyäkseen eivät tarvitse muuta pohjaa kuin ihmisyyttä.

Hän ei paljoa tiennyt tästä maailmasta sinä aikana minkä liinalla käynti kesti. Urut hyräilivät hänen lainatuille, väljille vaatteilleen, suuren seurakunnan läsnäolo humisi takaapäin korviin, kunnes oli päässyt polvistumaan liinalle. Silloin oli edessä turvallinen tyhjä tila, jonne hänen ohitseen ei enää kukaan tunkeutunut; näkyi vain kaartuva rivi tyttöjen vakavia kasvoja. Tällä ainoalla hetkellä Hiltu tunsi olevansa lähellä tovereitaan, sillä hän vaistosi, ettei niistä nyt kukaan pitänyt häntä silmällä eikä pilkannut hänen hätäänsä… Nyt rovasti laskeutui alas korokkeelta antamaan leipää, nyt sai Iita, nyt sai Lempi, nyt se lähestyy, lähestyy, nyt se tapah… Hän ei nähnyt kuinka toiset saivat viiniä, hän näki vain lähestyvän kalkin.

Ja taas liikkuivat urkujen soidessa Hiltun väljät lainavaatteet kuorista penkkiä kohden. Niiden sisällä kulki hentoinen Hiltu kuin unessa. Jos hän jotain tajusi, niin hän tajusi sen, ettei hänellä sillä hetkellä ollut mitään suoranaista suhdetta Jumalaan — Jumala oli ikäänkuin vallan poissa, yhtä kaukana kuin oli tämä tilaisuus varsinaisesta koulunkäynnistä. Tällä kertaa hänellä oli suhdetta vain urkuihin, seurakuntaan, pappeihin ja toisiin tyttöihin. Kun hän pääsi paikalleen ja toisten tavoin painoi otsansa kirjalautaan, ei hän rukoillut, vaan lepäsi ja hiveli siellä piilossa nenäliinalla tulehtuneita kasvojaan. Hän oli kuin väkevän virran pyörteissä; se ei kolhinut tällä kertaa, mutta vei kumminkin väkevästi mukanaan. Ihmiselämä on kohtalon suorittamista.

Keväisenä sunnuntaina kirkonajan jälkeen hän äitinsä kanssa käveli pitkän matkan kirkolta Toivolan torppaan. Puolitiessä he riisuivat kenkänsä ja jatkoivat avojaloin. Luonto soitti äänetöntä säestystään heidän menolleen. Viimeinen avokylä oli jäänyt taakse, he olivat tulleet metsätielle, jossa iltaan raukenevan taivaan alla ei ollut ainoatakaan tukaluutta heidän tiellään. Heidän — äidin ja tyttären — sielunsa ja mielensä, vaikka olivatkin sangen erilaiset ja toisilleen jotenkin vieraat, lepäsivät tällä kirkkomatkan viimeisellä virstalla yhteisen luonnon lienteässä lumossa. Heidän kummankin kasvoillaan oli erikoinen ilme, jota olisi voinut sanoa vaikkapa päivän uupumuksen tuomaksi. Se oli kumminkin etäisempää uupumusta, jonka salaisen syyn luonto heille heidän tunnelmassaan heidän tietämättään kyllä ilmoitti. Jos he olisivat olleet kehittyneempiä ihmisiä, tietäjiä, olisivat he väittäneet haluavansa nukkua jo pois, illan rauhaan ikuisesti pois.

Nyt he kenkiään kantaen väsyneinä ja nälkäisinä kävelivät kotiinsa. Hiltu tunsi viimeisiä jätteitä kouluaikaisista sisäisistä ahdistuksistaan, kun häntä hiukan oudostutti viedä näin pian suuhunsa silakkaa ja perunaa. Sen hän kuitenkin teki — jonkinlainen sisäisen tappion tunne oli muutenkin tämän pitkän päivän kuluessa jo väkinäisesti asettunut hänen tiedottomaan tajuunsa. Uni tuli. Poloinen Ville — pikkuinen poika, jolta Kalle, iso poika, joskus talvella oli puulla lyönyt selkärangan vialle — piti jatkuvaa tuskallista vikinäänsä, johon eivät kirkkolaiset sikeän unensa tähden enää heränneet. Jussin, äijän, oli itsensä tänä yönä noustava antamaan sille vettä. Hän höpisi jotain tyynnyttelevää, korjasi samalla nuorempien peitettä ja nukkui sitten itsekin. Mutta lukemattomat solut tykkivät sittenkin kevätkesäisessä erämaan yössä asumuksessa ja sen ympärillä.

Kesä kului ja Hiltu teki tehtäviään, vaikka hän olikin hiukan toisessa vireessä kuin oli ollut ennen ripille pääsyään, lapsuuden puolella. Vaivaisen Villen tila huononi nyt nopeasti, ja Hiltusta tuntui siltä, kuin olisi tuo taitamaton jollakin tavoin kärsinyt hänen puolestaan, niinkuin pääsisi hän itse salavihkaa jonkin ohitse siinä kun Ville sairastaa. Hän ei tietensä toivonut Villen kuolemaa enempää kuin muutkaan, mutta kaikki olivat entistä enemmän herpaantuneet jonkinlaiseen toimettomaan odottelemiseen. Isä laiminlöi päivätöitään, oleskeli ja istuskeli ja vihdoin kesän kuumimmillaan ollessa lähti asianaiheetta jonnekin Tampereen taakse. Sillaikaa juuri se vapauttava seikka tapahtui: Ville nukkui kuolemaan eräänä iltapäivänä, sirkkojen laulaessa intohimoisesti pihamaan rehevässä ruohossa. Hiltu ei voinut olla pirtissä; hän katseli sinertävää metsänrantaa, jonka taakse haalea, kuuma taivas painautui. Jotain itkun tapaista jutkahti hänen kurkussaan. Siellä jossain etäällä kaljupäinen isä kuljeskeli. Kalle oli lähtenyt kotoa jo kauan sitten, ja Ville oli äsken kuollut pirtissä. Mitä tämä oleminen on?

Isä tuli kotiin kun äiti vähistä vanhoistaan kokoili jotain valkoista Villen ruumiin ympärille. Sinä iltapäivänä oli hiukkasen olevinaan kaivattua vapautuksen tunnetta, mutta pitkällistä se ei ollut. Yhä vain odotettiin jotain ja usein oltiin entistä tuskaisempia. Ville paran kuolema oli siis ollut liian heikko tapaus kyetäkseen muuttamaan oloa tilasta toiseen.

Isän poissaollessa äiti yhä useammin ääneensä huoahtaen oikaisi sängylle ja sieltä vaisusti neuvoi mitä Hiltun oli tehtävä. Olihan äiti ennenkin oikonut sängyllä, mutta ei ollut neuvonut mitään, vaan äkäillyt, jos ei Hiltu itse ymmärtänyt kaikkea. Nyt hänen puheessaan oli lempeyden vivahdus. Kummallisen enteilevää aikaa tämä oli, auringon vakaasti alentuessa taas syksyä kohden.

— Pian tuosta Hiltusta paisuu uutta emäntää; johan se on kirkon perällä käynyt.

Äijä paasaa pitkälti tympeää paasaamistaan, vaikkei hänelle enää vastaillakaan. Hän on kuin jokin harvoin nähty ilkeä eläin. Kun hän lopultakin lähtee, on hän käynnillään pyyhkinyt pois asumuksen vakinaisen tunnelman, jättämättä mitään sijaan. Ei oikein varmaan edes tiedetty, kuka se äijä oli. — Mutta elämä on kumminkin entistä kiusallisemmin takertunut johonkin.

On lauantai, siis lämmitetään sauna. Riina tekee sen itse huohotellen ja vaivojaan valitellen. Se oli sama sauna, josta palattuaan Riina ei enää sängystä noussut. Niin oli siis päästy ainakin siihen asti, että Riina sairasti kunnollisesti vuoteellaan. Jonkun ajan perästä alkoi mädän haju ilmetä — Kyllin, kyllin — ei jaksa enää tätä kehitellä pitemmälle ja syvemmälle. Semmoisia teitä Hiltu kulki, sitä vauhtia häntä vietiin ohi äidin tuskallisen kuoleman selvään syksyyn asti. Tällöin hän oli erämaan puolesta niin valmiiksi pehmitetty, ettei eteen tullut matka häneen tehnyt sanottavaa vaikutusta. Vain hiukan tuli kyyneleitä silmiin, sillä tänne jäävä elonosuus oli kumminkin kaikkine vaiheineen varhaisimman lapsuuden itkuista alkaen jonkinlainen ehjä, lämmin kokonaisuus. Lapsuudenaikaiset talvi- ja suvihämärät, ripillepääsy, Villen ja äidin kohtalo ja kuolema, ne olivat kaikki näinä lähdön hetkinä arvokkaita muistoaarteita. Niin myös pienet kotiinjäävät, Lempi ja Martti, ohuine ranteineen; ja itse isä Juha, joka näihin aikoihin vielä eli oman kohtalonsa eloisimmissa touhuissa.

Edessä ei ollut mitään, ei mitään. Joukkojen ja yksilöiden kohtalot ovat hyvinkin verrannollisia. Niinkuin suurien sotien, nälän ja ruton aikoina kansanlaumat lähtevät liikkeelle vain jotakin taivaanrantaa kohden, niin lähti tämä heikko yksilö nyt erämaastaan. Ja niinkuin kansanlauma saapuessaan uljaaseen kaupunkiin ei ihaile kupoolien ja kuvapatsaiden loistoa, vaan parveilee vaistonsa mukaan, silmissä oma loimunsa, niin tämäkään ihminen ei paljoa nähnyt laivoja, junia, tehtaan piippuja, joita myöten häntä kuljetettiin. Sillä tämä kaikki oli hänelle jokseenkin merkityksetöntä.

Hän tuli taloon, jossa oli monta huonetta, kaikki uuvuttavan puhtaita (ja sittenkin niitä yhä puhdistettiin). Hän tuli sinne ja oli siellä — minne hän sieltä olisi mennyt? Hänenhän piti olla palveluksessa ei enempää eikä vähempää kuin piikana, hän, Hiltu. Piika — siihen sanaan liittyi Hiltun tajussa sellainen arvon, voiman ja varmuuden määrä, ettei hän unissaankaan olisi osannut semmoista itselleen kuvitella. Täällä se oli varsin mahdotonta. Eihän hän ruokkinut lehmiä, ei keittänyt ruokaa työstä tuleville miehille, ei lakaissut pirtin lattiaa. Täällä ei ollutkaan pirttiä eikä pirtin tuoksua, ei saappaita eikä tallukoita, ei sylkyä eikä tupakkamällejä muurin otsalla. Täällä oli kolkon puhtaita huoneita, joissa oli samanlainen ilma kuin ulkona taivasalla; vaikka niissä oli lämminkin, niin palelsi niiden tuoksuttomuus. Täällä ei kellään ollut järjellistä tehtävää: täältä ei lähdetty päivätöihin eikä tänne kukaan tullut päivätöihin. Täällä vain syötiin, nukuttiin ja häärittiin aivan tarpeetonta häärimistä. Ei edes päivisin makailtu, vaikka siihen olisi ollut tilaisuuttakin.

Nämä olivat ne tosiasiat, jotka määräsivät Hiltun elämän sisällyksen — tai oikeammin sisällyksettömyyden — täällä. Hän ei niitä ajatellut, mutta ne olivat olemassa. Hän ei ajatellut juuri mitään; hän teki tehtäviään, joista suurin osa oli hänelle käsittämättömiä. Täältä käsin hän ei osannut edes muistella kauas jäänyttä rikkaampaa omaa elämäänsä. Eivät vainajien eivätkä elävien omaisten kuvat päässeet tänne; eivät yön pimeydessäkään, kun raskaat luomet sulkeutuivat kyökin sängyssä peiton alla. Talo ja sen hallitus olivat yksi yhteinen seikka, jonka valvova voima ulottui vielä siihen silmäluomien allekin, niin ettei siihen mitään muuta voinut saapua. Vielä siinäkin Hiltu tunsi syvästi että hän kiinteästi oli se "flikkan", josta rehtorska joskus jotain sanoi nuorelle herralle. Hän ei kuvitellut eteenpäin eikä muistellut taaksepäin. Hän ei surrut (iloinnut hän ei ollut koskaan) eikä edes pelännyt. Hän ei elänyt, hän oli — ikäänkuin valtavan, ennen aavistamattoman meren pohjassa — jommoisesta ei ole tapana enää pinnalle palata.

Toivolan hennon Hiltun kohtalo oli oikeastaan jo kypsä ensimmäisenä yönä minkä tyttö oli huvilan kyökissä. Se odotti vain muodollista täyttymistään, vaikkei tyttö siitä itse vielä mitään tiennyt.

Hiukan totuttuaan oli Hiltulla tietysti päivisin yhä enemmän asiallistakin suhtautumista tähänkin elämään. Oli vielä aurinkoisia kirkkaita päiviä, jotka sentään aina pitävät puolensa varsinkin nuorta luonnonlasta vastaan. Auringon paistaessa huvila sai jonkinlaista eloa, siinä ikäänkuin paljastui jonkinlainen elämänjärjestelmä siinäkin. Huoneiden valoisa puhtaus, käytävien ja istutusten säännöllisyys sopeutui noihin kahteen ihmiseen, rehtorskaan ja nuoreen-herraan, niin että heidän olemassaolonsa parhaina hetkinä tuntui jotenkin luontevalta. Hiltukin virkosi — olihan hänellä vaistot. Hänen arka katseensa osui joskus nuoreen-herraan, joka ei varmaankaan ollut hänelle vihainen. Joskus Hiltua melkein hymyilytti jokin sen harppaus, kun se avopäin liikuskeli puistossa. Ja kun se osui lähelle, oli siinä toisenlainen sävy kuin rehtorskassa. Ja kun rehtorska lähti kaupunkiin, tunsi Hiltu olonsa kevyemmäksi, vaikka semmoisesta kevennyksestä kyllä tuli rangaistus pian. Sillä kun rehtorska sitten hämyssä palasi, oli hänen ensimmäinen puheensa muistutus jostakin laiminlyönnistä. Hän ei pysähtynyt sitä selittämään, hän vain meni ja hääri ja puhui mennessään. Se kaikki kuului kaupungista paluuseen, eikä siitä sen parempaa lepoa tullut enää sinä iltana. Niinkuin ei tullut minään iltana. Sama voimakas henki se oli, joka asettui silmäluomien alle uniajatuksia vartioimaan, niin ettei saanut muuta tajuta kuin huvilan — huvilaa oli seinien takana ja vielä katon päälläkin. Siellä oli nuoren-herran huone. Mikähän se nuori-herra oikein oli? Se on rehtorskan poika —. Sieltä kuului vielä hiiskumista. Millaista olisi, jos rehtorska olisi poissa yön? Uskaltaisiko nuori-herra silloin nukkua ylhäällä? — ja hän Hiltu täällä keittiössä? Silloin olisi parempi maata toisiaan lähempänä — mutta ei sentään samassa huoneessa.

Rehtorska ei suoranaisesti puhunut Hiltulle mitään matkalle lähdöstään. Hän vain hääri ja päivitteli ja huusi usein nuorta-herraa avukseen. Loppupuolella hän siinä tullessaan ja mennessään puheli, että "Hildu tekee sitten niin ja Hildu laittaa sitten näin". Hiltu ei kuullut eikä ymmärtänyt noista ohjeista suurtakaan osaa, mutta tällä lähtötouhulla oli se hyvä puoli, ettei rehtorska muistanut moittia tyttöä sen hetken töistä.

Kun rehtorskan ylle sitten ilmestyi musta puku, tajusi Hiltukin, että rehtorska lähtee jonnekin. Ulkona taivaalla oli epämääräinen outo valaistus, joka ikäänkuin kuului rehtorskan mustaan pukuun. Rehtorska itse väitti kuulleensa ukkosen jyrinää ja uskoi myrskyn olevan tulossa — hänellähän täytyi olla vastuksia. Iltapuolella kumminkin päivä vakiintui leppeäksi, kun rehtorska vihdoin lähti. Nuori-herra lähti hänen kanssansa. Kuinka — jäikö Hiltu yksin? Ja kuinka pitkäksi aikaa? Ei se ainakaan portilta palannut.

Pitkiin aikoihin ei Hiltun mieli ollut niin paljoa liikahtanut kuin nyt tämän elämänmuutoksen johdosta. Kun ei nuorta-herraa kuulunut, niin hän jätti keittiön omin lupinsa ja nousi portille päin nautiskellen illan virkistyneestä ilmasta. Hän näki huvilan alueineen semmoisena kuin se oli ilman rehtorskaa. Hän uskalsi katsahtaa Pyhäjärven tummeneviin saariin, vieläpä yli järven Pirkkalan puolelle. Järvenpinta näkyi tänne rantapuiston latvojen ylitse ja välitse, se ikäänkuin pyrki uhkaavasti jonnekin tämän kaiken alle, tuo mahtava vesimäärä, jommoista hän ei ollut tottunut näkemään… Hän tunsi kaikki huvilan huoneet, tiesi puuvajan ja kaivon, saunan ja laiturin — jonka päässä uhkui vihainen syvä vesi. Täällä oli kaikki tainnuttavan voimallista, ilman rehtorskaakin. Täällä täytyi elää siihen tapaan kuin elettiin. Oli tällä hetkellä ikäänkuin hänenkin voimansa yrittäisi nousta täällä tarvittavaan määrään… Hän on jo ripillä käypä… Näinä iltoina on ollut kirkas kuunpaiste.

Syyspuolen ilta hievahti äkisti hämärämmäksi — tästäkin illasta tulee vielä oikea yö, jonka hän on täällä makaava. Mutta nuorta-herraa ei kuulunut vieläkään. Hiltun mielessä käväisi kauhistava kuva, että hänet on jätetty tänne yksin. Sen tunteen vallassa hän juoksi, samoin elein kuin kotomäellä ennen, mutkaista käytävää alas keittiön eteen ja siitä sisälle. Siellä hän vaistomaisesti toimitteli jotain rehtorskan käskyjen mukaista — kunnes nuoren-herran askeleet kuuluivat. Siis se tuli kumminkin, eikä hän, Hiltu, jäänyt tänne yksin. Katsoi keittiön ovesta sillä silmällä, kuin olisi ilmaissut iloaan rehtorskan lähdöstä hänkin, nuori-herra. Tuntui jäävän saliin… Kuu teki nousua. Aterian valmistaminen oli tällä kertaa Hiltusta varsin järjellistä, melkeinpä viehättävää tointa. Saatuaan tarjottimen kuntoon hän lähti viemään sitä saliin elähtyneenä jostakin — siitä että tunsi toimiensa ainakin tänä iltana hyvin kelpaavan nuorelle-herralle.

Tuntiessaan äkisti hellän kosketuksen hartioillaan ja tunnettuaan kuka siinä oli ei Hiltu tajunnut sitä miksikään pahaksi. Hermot värähtivät niinkuin olisivat ne tällaista tiedottomasti odottaneet. Pääasiana tuli nytkin mieleen, että he olivat kahden huvilassa ja että tämä tilanne rakentui koko rehtorskan hankkimisajan jatkuneille viehättäville enteille. Matka keittiön ovelta salin pöydän ääreen oli onnellisin kohta. Se oli luonnon luomaa hiljaista, nousevaa onnen värinää, jonka mahdollisuuden luonto oli sijoittanut ihmislapsiin kasvattaen sitä samalla kuin lapsetkin kasvoivat. Kun se yritti toteutua, meni jotain hajalle, että uutta voisi syntyä. Mutta aina eivät varttuneetkaan ihmislapset kestä uuden syntymistä.

Tältä Hiltulta tuli pian itku, ja kun hän lopulta pääsi keittiön sängylle, ei hän tiennyt mitä hän itki. Lukemattomat siellä entisyydessä kuullut sanat ja koetut vaikutelmat, jotka hiukankin koskettivat tämän tapaista, ne kumpusivat esiin ja risteilivät tajussa luoden kiireesti ehdotonta pohjaväriä jo virkoavalle tunteelle. Ja pohjaväri pääsi pian niin vahvaksi, että se uhkasi sekoittaa kaiken. Ruma ja kaunis kamppailivat hänen alttiissa pikku sielussaan koko yön. Mutta vielä oli hänen hyvä olla, sittenkin, vuotavien kyyneleitten takanakin.

Kuu paistoi tunti tunnilta läpi yön. Palvelustyttö makasi kyökissään ja nuori-herra yläkerrassa omassa huoneessaan. He pysyivät vuoteissa aamuun asti, mutta kummankin uni oli heikkoa ja vaihtelevaa; jatkuva kuutamo ehti monta kertaa käydä heidän tajussaan niinkuin tahaton harvinainen mietelmä, kun välillä jo rauennut silmä taas aukeni puolivalveille. Ja pitkähkö väliuinahdus pyyhki aina pois edellisen mietelmän; kuun loisto oli uusi, kun silmä jälleen raottui. Sen sisällys vaihtui varjojenkin vaihtuessa, kunnes valkeneva aamu loihti varjot ja koko sen yön olemattomaksi.

Monenlaisia mielteitä ja ajatuksia olivat sekä Hiltu että Ragnar yön mittaan kokeneet, mutta mitään uutta suuntaa ei vaaleneva aamu avannut. Ei muuta kuin ne kaksi valtavaa tosiasiaa, että illalla oli tapahtunut niinkuin oli tapahtunut ja että rehtorska oli ja tuli yhä olemaan poissa, mahtavasti poissa.

Hiltu nukkui vähät unensa enemmän ilta- ja keskiyöstä. Kun hän havaitsi aamun valkenemisen, alkoi häntä painaa lähestyvän päivän murhe; sangen varhain hän nousi ja puki ylleen entiset vaatteensa, vaikkei vielä aikoihin ollut mitään kunnon tehtävää. Noina luonnottoman aikaisina syysaamun hetkinä hän tunsi, että tämä yö oli takerruttanut hänet tähän oloon ja ilmaan aivan toisin kuin monien viime päivien kummastelut. Tämä oli kuin pitkä herpaiseva humaus, joka näin yhden yön tietämiin kiidätti hänet kauas siitä, joka oli jatkunut eiliseen asti. Niin, Ragnar — Hiltu ajatteli hänen nimeäänkin. Hänhän kosketteli käsillään minun ruumistani niin ja niin, pitkälti, ja voimakkaasti. Koskettelun jälki Hiltun sielussa oli tukala ja suloinen yhtaikaa — tukala ehkä juuri sen vuoksi, että oudon vapautuksen sulo oli liian väkevä Hiltun hintelälle sielulle ja ruumiille, ja että kaikkea hämmentämässä olivat sekavat tietämiset, jotka olivat tietämättömyyttä hullummat ja siinneet niistä inhimillisen raakuuden annoksista, joita jokainen Hiltun lainen jo kehdosta lähtien, kenenkään sitä tarkoittamatta, saa silmillään ja korvillaan vastaanottaa juopuneilta miehiltä ja elähtäneiltä ämmiltä.

Aamu oli kumminkin jollakin tavoin iltaa vahvempi. Tyttö kyllä pelkäsi nytkin, mutta hän kaipasi myöskin. Se oli uusi virkoava seikka, joka oli johtava eteenpäin. Yläkerrassa nukkui huvilan nuori-herra, outoääninen ja vieras olento, jota hän nyt ei olisi halunnut tavata, mutta heränneen Hiltun uudistunut mieli ponnisteli urhoollisesti säilyttääkseen näkyvissään sen ihmisen, joka eilen ehtoolla, vaikkakin kompastellen, oli saapunut niin lähelle häntä.

Eivät olleet suuria Ragnarinkaan nukkumiset tänä yönä. Sisäinen vaiva oli hänelläkin, vaikka se olikin toisenlaista kuin entiset kamarin yksinäisyydessä koetut vaivat. Hiltun kyyneleet puhuivat hänen lapselliselle tajulleen kahta kieltä. Hän nautti niistä, koska hän oli ne hyväilemällä aiheuttanut, ne olivat nuorukaisen ensimmäinen lemmensaalis monien tuskallisten unelmien jälkeen. Mutta tämä ensimmäinen askel unelmasta kosketukseen oli antanut unelmalle uuden suunnan, entistä epämääräisemmän. Vaistot hakivat jo muutakin kuin tyttöä. Alhaalla kyökissä ei ollut enää piika, vaan jokin suuri seikka. Ragnarilla oli suhde Hiltuun, ja se Hiltu oli aivan toista kuin hiukan kömpelö nuori piikatyttö.

Pitkin yötä, milloin hän selvemmin havahtui, kiusasi häntä tuo omituinen ristiriita, että hänen asiansa olivat suloisen hyvin, mutta olivat samalla ikäänkuin liian hyvin. Kuutamoisen yön näennäinen liikkumattomuus ikäänkuin siirsi siirtämistään jotakin jonnekin, tuon hyvin kasvatetun nuoren-herran voimatta muuta kuin avuttomana katsella tutulta vuoteeltaan, jonka sopi tietää hänestä enemmän kuin jonkun muun.

Huonosti nukutun yön jälkeen vaikuttaa aamunkoin havaitseminen nuoreen-herraan aivan toisin kuin sisäkköön. Valkeneva päivä saattaa hänet pois yön kiihkeistä ajatuksista ajatuksettomuuden leppoisaan tasapainoon. Viimeisenä ohenevana ajatuksena on se, että mamma on poissa, ja niin ehtii saada syvää unta vielä tuntikausia ennenkuin uusi vaiherikas elonpäivä alkaa.

Alkoi siis Ragnarille päivä, jona hän ei ollut läheskään entisellään, ja niin se päivä saikin vallan odottamattoman sisällyksen. Heti kun hän heräsi, ryntäsivät kaikki ympäristön olosuhteet — niin silmin näkyväiset kuin muuten tajuttavat — ikäänkuin katsomaan, katsomaan ja vähin ahdistelemaan. Oli ensin epämääräinen tuokio semmoista vanhaa hyvää oloa, tutut esineet olivat huoneessa sillä tavoin kuin mamma ne tahtoi. Mutta sitten humahtivat tajuun eilisen illan menot edellytyksineen … ja tämä oli aamua, aamupäivää. Ja alhaalla oli tyttö. Sen nimi oli Hiltu. Se on nainen, hyvin nuori ja hoikka naisenalku. Ja niin edelleen kaikki nuo vaikutelmat, joita eri aistit olivat lyhyenä eilisillan hetkenä ehtineet siepata. Siinä oli imelää, vakavaa, lämmintä — ja kaikki palautui nyt aamuvalossa.

Kun on edessä jotakin ankaraa mutta kovin viehättävää, niin on vielä viehättävämpää lykkäytyä hiukan eteenpäin, odotella sitä viritystä, jonka vaisto sanoo tulevan — illalla kun taas on kuutamo. Mutta se olotila on niinkuin jokin muukin huume, se vaatii aistimille nykyhetken iloa, menneen ja tulevan unohtamista.

Ragnarille selkisi, että hän pujahtaa kaupunkiin niin pian kuin sopii, palatakseen iltahämyssä — jollakin tavoin. Hän tiesi aamiaisen odottavan häntä alhaalla salin pöydällä. Tytön on täytynyt se sinne laittaa. Kyllä hän sieltä sitten pääsee edelleen, tyttöä näkemättä.

Ragnarille oli outoa kävellä kaupunkiin ilman asiaa. Hän ei oikeastaan tuntenut tätä enempää kuin mitään muutakaan kaupunkia. Hän osasi kyllä siellä liikkua, sillä lapsesta pitäen hän oli käynyt vieraisilla monissa tutuissa perheissä ja nyt tänä huvila-aikana käynyt liikkeissäkin. Mutta kaupunki sinänsä, ilmiönä, oli hänelle vieras, se ikäänkuin liittyi siihen suureen hiukan alhaiseen kansanluokkaan, jota siellä käveli, koska ei voinut toisin olla, koska sitä semmoista kerran oli olemassa. Ei Ragnar ollut koskaan tuota olemassaoloa pohtinut, hän vain oli sen keskitse menossa jonnekin, pitkänä ja hienopiirteisenä, tervehtien kunnioittavasti vanhoja herroja ja rouvia ja lehahtaen hiukan punaiseksi, jos nämä pysähtyivät puhelemaan. Sellaisia tovereitaan, joiden lastenkamarissa hän oli pienempänä sääntöjen mukaan leikkinyt tai olisi voinut leikkiä, hän tervehti hymyillen hiukan ivallisesti, niitä taas, joiden perheistä hän ei mitään tiennyt, kylmästi nyökäten tai kaikkein mieluimmin lakkia nostaen. Ei häntä oltu semmoiseen opetettu eikä se ollut teeskentelyäkään, se vain muuten kuului kaupungilla liikkumiseen.

Nyt hän tässä tilassaan näki itse kaupunginkin. Se ihan tuli vastaan hänen laskeutuessaan harjulta vanhalle hautausmaalle. Se näytteli kulmiaan, puistojaan ja penkkejään, niinkuin olisi kysellyt, että mihin aiot kääntyä nyt, kun sinulla on niin hauskaa, paljon hauskempaa kuin itse osaat käsittääkään. Tyttöhän jäi sinne huvilaan ja äitisi on poissa; näin kauniilla päivänpaisteella hän kyllä viipyy siellä yli sunnuntainkin. Missään tapauksessa hän ei palaa tänään eikä huomenna. Tuolla menee kauppaneuvoksen Julia-täti kotiinsa päin kaupungilta. Ei hän nähnyt sinua. Tuolla menee se ylioppilas, jonka nimestä et tiedä, mutta jonka kerran Helsingissä näit yöllä liittyvän erään muhkean ja mustakulmaisen naisen seuraan. Näin täällä aurinko paistaa siksi kunnes ilta tulee. Tuolla vesikioskin luona istuu Murtomäki.

Murtomäki oli suomalainen ylioppilas ja Ragnarin kurssitoveri. Mutta muuten olisi ollut vaikea keksiä sellaista ulkonaista seikkaa, jossa he eivät olisi olleet toistensa vastakohdat. Murtomäki oli kotoisin jostain maaseudun syvyydestä; sieltä hän oli perinyt lauhkean luontonsa, hyvän älynsä ja oivallisen sisäisen tasapainonsa. Näki selvästi, että ne tosiaan olivat perittyjä aarteita. Hän ei erityisesti pyrkinyt minnekään, mutta hänen keväisen elämänsä tilanteet muodostuivat aina vaivattomasti hänen poikaluontonsa ympärille. Tanssiaisissa nuori puhtoinen helsinkiläisneitonen kuiskasi murteellisesti ääntäen toverilleen hänen nimeään ja oli kovin iloinen, kun myöhemmin tuli hänelle esitellyksi tanssia varten; yhtä iloinen kuin äitimuori kaukana maalla pojan saapuessa hänen majaansa tai professori kertauksessa, kun nuorukainen erinomaisen tyylikkäästi läpäisi jonkin kohdan, jossa tieteeseen sekaantui hiukan huumoria.

Luonnonvoimille ei kukaan mitään mahda, ei siis Ragnar Palmeruskaan Murtomäelle. Hänen ainoan kanssa Ragnarkin yritti olla läheinen ja mutkaton; vaisu toveruuden vietti etsi tyydytystään.

Jos hän nyt olisi ollut menossa äitinsä käskystä ostamaan tiivistysvanua sisäakkunoita varten, ei hän kumminkaan olisi poikennut Murtomäen seuraan; eihän hän ollut koskaan ilman asiallista syytä toveriensa kanssa seurustellut. Mutta nyt tuntui Murtomäki olevan juuri se, jota hän kaipasi, hyvin osunut sattuma tässä oudossa kaupunkiin tulossa. Outous näyttäysi pian. Löfströmin Ella-täti tuli arvokkaasti paarustaen Esplanaadia pitkin ja selvästi näki kauempaa, kuinka Ragnar ensin seisahti ja sitten istuutui Murtomäen viereen. Mutta hän meni ohi katsomatta ja ottamatta vastaan Ragnarin tervehdystä. Tämä teki ilkeän vaikutuksen Ragnariin, niin että hän oli tavallista toverillisempi Murtomäelle. Tämä puolestaan oli aina itsekseen ollut sitä mieltä, että Palmerus on kyllä kunnon mies, mutta on kasvanut nurinkurisissa oloissa. Murtomäki oli leppoisasti tyytyväinen, kun tapasi tutun. Hänellä ei ollut mitään erikoista suunnitelmaa eikä hän odotellut ketään.

Heidän oli helppo keskustella yhteisistä opinnoistaan, ja Ragnarista alkoi tämä istuminen tuntua vallan luonnolliselta. Heistä tulee molemmista insinöörejä, ja kun siihen on päästy, mennään naimisiin. Hän oli kuullut Murtomäkeä kiusoiteltavan jollain köyhällä maalaistytöllä. Tietysti Murtomäki on halannut sitä ja suudellut… Oli hyvin viehättävää näin puhella sen-ja-sen luennoista, pian alkavista töistä. Kaikki oli kovin luontevaa… Siellä se on, huvila, jossa ei ymmärretä näitä asioita. Me olemme miehiä, Murtomäki ja minä…

Siitä nuorukaiset sitten nousivat ja lähtivät jonnekin, vaikkapa Engströmiin. Siellä vanhoissa varjoisissa suojissa odottelivat paksut pöytäliinat ja oviverhot vieraitaan — ei ollut ketään näin aikaisin päivällä. Käännyttiin ensin kassan ohi oikealle, sieltä jälleen noustiin pari porrasta yhä peremmälle pieneen kodikkaaseen huoneeseen, jossa yhdellä seinällä oli kookas peili ja toisella Lermontowin "Demonia" esittävä puupiirros muhkeine slaavilaisine naiskuvineen. Oli uneliaan hiljaista; saattoi hyvin kuulla, kuinka neiti tulla sipsutteli pehmeätä mattoa myöten tänne päin, hypähti nuo pari askelmaa kevyesti, niin että rinnat hievahtivat valkoisen puseron alla, ja seisahti siihen nuorukaisten vaiheille.

Ragnar oli kerran ollut Kämpissä äitinsä ja setänsä asessori Palmeruksen kanssa ja toisen kerran keväällä Kappelissa äitinsä ja sen tätinsä kanssa, jonka luona hän Helsingissä asui. Hän oli sattumalta kuullut rehtorskan sanovan, että on hyvä viedä poikaa hiukan ulos … mutta sitä hyvyyttä ei Ragnar silloin ymmärtänyt, hänestä oli tuntunut kauhean kankealta kummallakin kerralla. Viinuri oli niinkuin jokin paha olento, jonka kanssa täytyi antautua tekemisiin, kun kerran tuli ravintolaan… Tämä neiti täällä, kodikkaassa sopessa heidän kahden kanssa, se oli vallan toista. Kun Murtomäki puhui neidille ruotsia, tuli Ragnarin hyvä olla. Sitä hän ainakin osaa paremmin kuin Murtomäki.

Yhä hauskemmalta tuntui, kun neiti sitten toi punssia, jota Murtomäki oli tilannut. Nainen, vieläpä varsin uhkea ja tuuheatukkainen, avaamassa punssipulloa tuossa lähellä, hänelle ja Murtomäelle… Näin olivat muutamat pojat olleet kahdeksannella luokalla ja heidät oli erotettu.

— Sinä et ole tainnut paljoa istua ulkona, sanoi Murtomäki, kun he olivat maistaneet laseistaan. Ei hänkään ollut usein istunut, mutta joskus näin sattumalta tuntui hauskalta. Kun on näin loman loppupuoli, kesä mennyt vaiheineen ja pian taas työt alkavat. Oletko koko kesän viettänyt huvilassasi? Siinähän se on lähellä tämän Manchesterin hauskin kesäpaikkakin, Rosendaali. Kevätkesällä pidimme siellä kerran aika hauskaa urheilujuhlien päättäjäisissä. Me tulimme purjehtien Aitolahdelta muutamien neitosten kanssa… Yöllä oli tuuli laskenut, aurinko oli korkealla kun saavuttiin kotiin. Sandströmi otti meistä valokuvankin.

Ragnar katseli kuvaa. Purjeveneessä istui hauskoissa asennoissa kaksi nuorta neitosta kummallakin sylissään nukkuvan nuorukaisen pää. Poikien tupsulakit olivat neitosten päässä. Kapean lahdelman vastarannalla toimittivat muutamat naiset aamulypsyä lehmikarjassa… Ragnar ajatteli omien kesäöittensä ujoja hetkiä, muisti Lempiä, jonka äiti oli ajanut pois, muisti Hiltua … ja tunsi samalla kiihkeätä halua, että tämä seikkailu nyt nopeasti etenisi. Juuri kun punssin ensimmäinen hieno värähdys tuntui hermoissa, soitti Murtomäki tarjoilijatarta tilatakseen tupakkaa. — Jos neiti toisi minullekin, pyysi Ragnar katsoen neitiä silmiin ja samalla tarttuen lasiinsa. — Olisihan siitä molemminkin saatu, sanoi Murtomäki. — Jaa, mutta nuori-herra tahtoo erikseen, sanoi neiti niinkuin Ragnaria puolustellen.

Kun neiti toi tupakat, alkoi Murtomäki tiedustella paria ylioppilasta, oliko heitä täällä näkynyt. — Ei ollut näkynyt, mutta neiti luuli tietävänsä, että ne nykyisin tapaavat istua Seurahuoneella.

Niin Ragnar hetki hetkeltä ikäänkuin kääriytyi tähän oloon. Tottumattomana hän muutamasta lasista tuli siihen tilaan, että alkoi töllistellä omaa sisäistä itseään niinkuin jotain erillistä olentoa. Tuntui hyvältä, ihan kuin olisi jostakin kohtalokkaasta typeryyden vaiheesta päässyt livahtamaan pois, ennenkuin kukaan oli typeryyttä huomannut. Kuinka hävettäviä olivatkaan kaikki hänen tuskansa olleet. Kuinka vahvalta tuntuikaan nyt koko oleminen. Ja mikä oli mamma ja hänen tahtonsa? Tämä on Tamperetta… Tajunta pohti näitä itsekseen, sillaikaa kun suu puhui toverin kanssa, mutta puheessakin nuo leppeät taka-ajatukset tuntuivat pieninä välilauseina.

Neiti kävi vielä pari kertaa heidän pöytänsä luona. He taisivat tilata toisenkin punssipuoliskon. Viereiseen suojaan oli ilmestynyt pari muutakin vierasta, päivä oli selvästi hievahtanut iltapuolelleen. Ragnar huomasi istuvansa yksin, mutta samassa Murtomäki tuli.

— Nyt me menemme Seurahuoneelle syömään päivällistä. Sandström on siellä kanssa, minä soitin.

He kulkivat taas samaa pehmeätä mattoa kassan ohi ulos Kauppakadulle, kirkkaaseen arkiseen ilmaan. Ragnar tunsi, että hän kyllä voisi horjahdella, mutta ei kumminkaan horjahtele. Tuolla päin on Esplanaadi, josta he päivemmällä tänne saapuivat. Nyt he lähtivät toisaalle päin. Ragnar havaitsi, että Murtomäen vaatetus oli jollakin tavoin somempi kuin hänen omansa… Mamma ei saa tästä mitään tietää.

Muuan entisyydestä tuttu seikka saapui kohtaamaan vähätietoista Hiltua tänä päivänä, kun hän yksinään kamppaili tuossa suuressa huvilassa, jota hän ei osannut pitää kotinaan. Hänellä oli jo parina vuonna ilmennyt omituinen ajoittainen vaiva, joka ei ollut oikeata sairauttakaan, koska hän varsin hyvin saattoi olla jalkeilla sen tähden. Se meni aina ohitse, mutta kun hän parahiksi ehti unohtaa koko asian, tuli se uudelleen ihan entisen kaltaisena kestäen taas aikansa. Häntä hiukan huimasi sekä vuoroin vilutti ja lämmitti. Ei hän ollut siitä koskaan mitään puhunut kenellekään; mitä semmoisesta puhumaan ja mitä siihen olisi kukaan voinutkaan.

Nyt se taas tuli puolenpäivän jälestä, kun hän ymmärsi, että nuori-herra, Ragnar, oli lähtenyt kauemmaksi kotoa.

Aamupäivä oli melkein ajatuksetonta jännitystä: milloin hän pakostakin kohtaa Ragnarin ja mitä se hänelle sanoo? Hän laittoi aamiaisen ajallansa, mutta ei mennyt kutsumaan; ei saanut mentyä, vaikka olisi pitänyt. Jollakin vaistollaan hän odotti, että Ragnar tulee hänen luoksensa tänne alas. Ei pyri koskettelemaan, vaan tulee hyvänä, entistä vakavampana ja — ikäänkuin viisaampana. Sitä hän odotti ja pelkäsi. Sitten se tuli, mutta ei tullut kyökkiin, vaan meni saliin ja ryhtyi aterioimaan. Hiltu pysyi paikoillaan kyökissä, odottaen että Ragnar kilistäisi, niinkuin puuttuisi jotain pöydästä, vaikka ei puuttunutkaan. Ei Ragnar tehnyt sitäkään. Syötyään hän meni ulos päässään tuo ihmeellinen valkoinen tupsulakki, jota hän ei kotona koskaan käyttänyt. Se herätti kyllä Hiltussa epäilystä, mutta hän ei voinut käsittää, että Ragnar nyt olisi lähtenyt kauas kaupunkiin. Katsomatta häntä, puhumatta mitään. Se ajatus toi kurkkuun kuivan palan ja mieleen luonnottoman tunteen: jospa olen nähnyt unta. Ei, ei, onhan rehtorska poissa. Hiltu lähti saliin korjaamaan aamiaispöytää liikkuen kuin uhalla rohkeasti — jos nuori-herra hyvinkin ehtii jo saliin, ennenkuin hän sieltä poistuu. Ei tullut. Eikä tullut vielä sinäkään aikana, kun hän kyökissä peseskeli astioita. Ihan tahallaan hän kalisteli yhä lujempaa; jos olisi rehtorska ollut kotona, olisi hän jo aikaa tullut torumaan. Nyt sai koloa sen kuin kapineet kestivät; vaikka olisi rikki viskannut, ei olisi ketään tullut.

Tämän tajutessaan tyttö äkkiä lakkasi työstä ja istahti sängylle. Ei enää tullut mieleen uniepäilyksiä. Kyllä tämä on totta, kauhean totta. Ragnar ei tullut enää hänen lähelleen. Kenties hän meni pois pitemmäksi aikaa, ehkä siksi kunnes tietää rehtorskan palaavan. Hän ei tahdo olla täällä minun kanssani. Ja jos hän ei tahdo, niin se on minun vikani ja minä tein sen vian eilen ehtoolla.

— Mutta millä minä häntä vastaan rikoin? Silläkö, että itkin ja karkasin tänne kyökkiin? Mutta tuntuihan minusta hyvältä tehdä niin. Jos nuoriherra, Ragnar, silloin oli minulle hyvä, niin sillä tavallahan minä puolestani olin hänelle hyvä.

Hiltu muisti kuinka hän tuon oven takana tuossa välikön puolella oli vastustanut, ja sitä muistaissaan tuntui hänestä vieläkin kuin olisi hyväillyt Ragnaria.

Tämä poikkeuksellinen tilanne, istua näin toimetonna keskellä päivää ja vielä tällaisia hirveitä miettimässä, se yhä kiihoitti tytön mieltä. Hän melkein värisi, kun hän oikein ajatteli nuoren-herran nimeä, jota ei kukaan ollut hänelle koskaan suoraan sanonut, mutta jonka hän niin hyvin tiesi. Ragnar se on… Samassa tuntui väristys lisääntyvän itsestään, ilman ajatusta. Päätä pyörrytti, ja vastustamattomasti hän oikeni sängylle. Asia oli tuttu. Se kosketti entisyyteen ja samalla hävisivät nykyisyyden yksityiskohdat. Mielenkäynti omituisesti seisahti, niinkuin kaikki entinen ja tuleva olisi lakannut olemasta. Ragnarit, rehtorskat, isät ja kotiolot, kaikki ne olivat hetkisen täsmälleen yhtä vieraita ja yhtä kuolleita. Ei mikään kuvitelma voinut suuntautua mihinkään niistä. He olisivat kaikki voineet tulla ovesta sisään sillä hetkellä, eikä Toivolan Hiltu-tyttö olisi hievahtanutkaan.

Kunnes hän pitkän tuokion päästä kohottautui puoliksi istualleen. Kasvoissa oli hehkua ja koko ruumiskin tuntui lämpenevän. Uudelleen hän ajatteli Ragnaria alkaen vähitellen tottua itse nimeenkin. Hän oli näkevinään Ragnarin hymyilevänä ja vaiteliaana, semmoisena kuin se oli täällä liikkunut rehtorskan aikana, varmaan jo silloinkin ajatellen häntä, Hiltua… Mitä tämä nyt oikein on? Ragnarhan on minun kultani ja minä olen Ragnarin heila — voi voi, onko tämä nyt sitä? Kyllä se sitä on, ei muuten sillä tavalla tehdä kuin Ragnar teki eilen ehtoolla. Tämmöistäkö se on kaikilla? Hän muisti jotakin nuorta piikatyttöä, jolla tiettiin olevan varma hyvä sulhanen, muisti hänen silmiensä ilmettä, kun hän liikkui ihmisten parissa sunnuntaiehtoisin. Köyhiä olivat muistot, mutta löytyipä sieltä vaan kauneuden pilkahdus avuksi tälle hetkelle.

Lievä kuume antoi yhä eloisuutta koko olemukseen. Ragnar palaa kyllä vielä, tulee yksinään tuota tietä, niinkuin minä olen täällä yksinäni. Sen pitemmälle ei tytön mielikuvitus mennyt, koska ei sielu muuta kaivannut, kuin että Ragnar tulisi. Vaikkapa hän vain olisi tuolla ylhäällä kamarissaan, niin olisi tämä talo kuin suljettu linna, johon ei kukaan saavu. Rehtorskat ja ne muut pysyvät yhä kuolleina seikkoina tytön ajatusten ulkopuolella, niinkuin he eivät ikinä voisi tulla tänne, sitten kun kerran Ragnar on tullut.

Hiltu nousi ja alkoi taas toimitella äsken keskeytyneitä töitään. Hän teki tahallaan hiukan toisin kuin oli käsketty ja opetettu; se viehätti kovasti, aivan kuin olisi itse ollut oma määrääjänsä. Hyräily pyrki huulille, vaikka hyräilyssä paremmin huomasikin että ruumiissa oli jotain erityistä. Saatuaan astiat kaappiin hän nousi yläkertaan ja meni rohkeasti Ragnarin huoneeseen. Kas, täällähän olikin vielä siivoamatta. Hiltu teki sen vallan toisella tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Kiirehtimättä hän liikuskeli huoneessa edestakaisin; jospa Ragnar tulisi, ei hän sitä säikähtäisi. Hän istahti Ragnarin sängylle ja lopulta oikaisi siihen painaen kasvonsa tyynyä vastaan. Nytkin saisi Ragnar tulla; nyt juuri hän saisikin tulla ja löytää Hiltun tästä. Tämän suloisempaa hyvää en hänelle voisi osoittaa, kuin että jäisin tähän hänen tullessaan. Hän seisoisi ja katselisi, tai vaikkapa koskettaisikin hartioitani.

Lämmin puistatus tuntui koko olemuksessa; se oli kuin vilua, mutta kumminkin lämmintä. Ragnar oli olevinaan jo siinä, taas tuo kumma Ragnar, joka tämän pitkän ja ainoalaatuisen päivän kuluessa oli kasvanut tytön tajuntaan, yhä selvemmäksi hahmoutuen, mitä kauemmin tytön yksinoloa jatkui. Toistui tässäkin hintelässä tapauksessa tuo ikuinen luonnonilmiö, kuvan muodostuminen… Kuva, se on sielun korkein saalis noissa oloissa. Kuva, se ottaa ja antaa ensimmäiset syleilyt ja suudelmatkin, silloin kun niitten aika alkaa. Kaikessa onnessa on kuva tärkeä tekijä. Eikä kuva tarvitse paljon aineksia siitäkseen, kunhan sitten on sielulla varaa siinnyttä ravita.

Tytön kasvojen alla tuoksahti siisti tyyny nuorukaisen iholle. Hän nousi, toimitteli vielä jotakin ja lähti taas; meni toiseen yläkerran huoneeseen, vaikkei ollut mitään asiaakaan, ja seisahti siellä ikkunan pieleen katselemaan ensikerran eläissään täältä sisältä Pyhäjärven selkiä ja saaria. Vaikkei hän sitä joka hetki ajatellut, oli tämän onnellisen oleskelun perustuksena yhäti se kuvitelma, että Ragnar tulee ja että muita ei tule, ei koskaan. Onnen ehto on ajattelemattomuus, eräänlainen sokeus. Se panee lempeän eläimenkin onnellisena nuolemaan hoitajansa kättä vielä kun tämä kaikkine teurastusvehkeineen on taluttamassa sitä teurastuspaikalle.

Aika alkoi tulla pitkäksi. Olisihan niitä tainnut olla rehtorskan määräämiä töitä, niin sanottuja välitöitä, mutta niihin tuntui nyt luonnottomalta kajota. Itsehän Hiltu nyt paraiten tiesi mitä teki. Tunnit kuluivat; oli jo selvästi iltapuoli. Hiltu meni ulos, seisoskeli käytävällä, kiersi huvilaa, käväisi alhaalla laiturin luona ja juoksi taas sisälle niinkuin jotain pakoon. Sisäilma tuntui paremmin suojelevan sitä, mitä nyt oli suojattava. Voihan sisällä kierrellä huoneesta huoneeseen, mielin määrin katsella ikkunoista ja vaikkapa oikaista sängylle.

Niin hän tekikin, kunnes silmä alkoi havaita hämärän. Oli siis tämä päivä mennyt, pitkä, yksin vietetty onnellinen päivä, ja nyt Ragnar varmaan pian tulee.

Hiltu lähti taas ulos. Nyt hän hiljalleen käveli ylös huvilan portille päin. Jos hän kauempaa huomaa Ragnarin tulevan, niin hän itseään näyttämättä juoksahtaa takaisin sisälle, eikä tule esiin ennenkuin Ragnar hakee hänet.

Hän ehti portille asti, mutta silloin hän odottamatta kuulikin äänekästä puhelua ja näki neljä nuorta miestä tulossa tänne päin. Hiltu ei käsittänyt, että ne olisivat huvilaan tarkoittaneet, ennenkuin selvästi kuuli Ragnarin äänen sanovan jotakin, jossa oli tuo tuttu sana "flikkan". Silloin Hiltu lähti nopeasti takaisin alas kyökin eteen ja siitä sisälle. Hän luuli huomanneensa, että joku noista neljästä lähti juoksemaan hänen jälkeensä. Ragnar se ei kumminkaan ollut.

Kun rehtorivainaan ikivakiintuneessa huvilassa näin oli alkanut järkkyä, niin jatkui sitä sitten myös. Mentiin kiihtyvää vauhtia, kun kerran lähdettiin. Ei ollut tähän huvilaan sen olemassaolon aikana vielä saapunut senkaltaista seuruetta kuin nyt tänä iltana: neljä melkoisesti humaltunutta ylioppilasta ja niistä yksi rehtorivainaan oma poika. Olisi ylivoimaista mielikuvituksen ponnistelua yrittää kuvitella semmoista tilannetta, että rehtorska Palmerus olisi äkkiarvaamatta palannut matkaltaan ja olisi nyt vastaanottamassa näitä herroja, joista hän tuntisi ja tietäisi ainoastaan oman poikansa. Ehkä sellainen tilanne kyllä hyvinkin selviäisi. Kolme lähtisi ja yksi jäisi. Rehtorska on ymmärtäväinen ihminen; hän ehkä itkisi, mutta hän käsittäisi hyvin, että hänen kultainen hieno poikansa on sattumalta joutunut noiden hambuusien seuraan. Ja hän ymmärtäisi myös, ettei tuommoinen tilapäinen kompastus, vaikka hetkeksi sotkeekin tahdin, kuitenkaan kykene tahraamaan hänen poikansa taattua ydintä. Tällä laajalla ymmärtämyksellään hän vain ympäröisi ainoan lapsensa entistä turvallisemmin, pahin kääntyisi parhaaksi. — Niin kyllä, jollei nuorukaisella olisi muitakin johteita tähän kompastukseen kuin paha sattuma. Mutta kaikeksi onneksi tapahtuukin aina vain niinkuin tapahtuu, ilman vaihtoehtoja.

Niinpä saapuvien herrojen hyvää tuulta ei mikään häirinnyt. Kyökin ikkunasta tosin katselivat Hiltun suurentuneet silmät tuota äkkiarvaamatonta ilmiötä, jonka suhteen hänellä oli täysi syy jälleen tarkistaa havaintoaan, oliko se ehkä unta. Hänen katseensa ei kiintynyt kehenkään yksityisesti, mutta koko ryhmä herätti hänessä kauhua, hän ei osannut siihen millään tavalla suhtautua. Mitä tämä nyt on, joka näin äkkiarvaamatta tulee kokopäiväisten aatosten ja pyörrytysten jälkeen? Hän, nuori ja tottumaton tyttö, yksinään täällä, kun saapuu tuommoinen joukko, jonka saapumisen tarkoitusta on mahdoton arvata. Että Ragnar oli heidän joukossaan, se teki asian melkein pahemmaksi. Ragnar oli kauempana nyt kuin äsken poissa ollessaan. Kaiken päivää oli Ragnar ollut näkymättömissä, nyt häntä tuskin oli olemassakaan — kun kuva särkyi. Tuntui kuin kaikki edellä ollut olisi tähdännytkin siihen, että Ragnaria eräänä iltana, juuri nyt, tuodaan kotiin pahasti loukkaantuneena ja tajultaankin häiriintyneenä. Tai on semmoiseen nyt juuri rientämässä ja hän, Hiltu, yksin näkee vaaran, mutta ei pääse sanomaan.

Koko päivänä Hiltu ei ollut itkenyt. Nyt hänen kasvonsa alkoivat nytkähdellä ja vääntyä, niinkuin lapsen, joka pelkää outoa ihmistä. Hän olisi mielellään paennut, tämä yö voi olla hänen turmionsa, jollei hän pääse täältä pois. Mutta minne hän pakenisi? Tässä pimenevässä hämyssä hänelle tuli sellainen mielikuva, ettei koko laajassa maailmassa ole muita kuin nuo neljä olentoa, joille hän ei voi mitään sanoa. Ne ovat kuin epäilyttäviä muukalaisia, jotka eivät ymmärrä tätä puhetta.

Samassa häntä huimasi niin, että hänen taas oli oikaistava sängylle. Hyvin kaukaa hän oli kuulevinaan kuinka vieraat nousivat yläkertaan nuoren-herran huoneeseen ja alkoivat liikkua ja puhella siellä. Sitten hänen tuli yhä parempi olla, hän suoristi kätensä ja ajatteli, että näin tehdään silloin kun kuollaan. Kului hyvä tuokio. Hän tajusi, kuinka Ragnar tuli huoneeseen ja mielevästi liikehtien lähestyi vuodetta, mutta se ei häntä paljon liikuttanut, hänen oli niin hyvä olla. Hän oli pyörtynyt, mutta hän tiesi kaikki mitä tapahtui. Ja kaikki tuntui jollakin tavoin herttaiselta.

Kun siis Ragnar hämärän vuoksi raapaisi tulta ja valaisi sänkyyn päin, näytti hänestä siltä, kuin Hiltu hauskasti kujeilisi hänen kanssaan. Sellainen päätelmä kelpasi hyvästi hänen humaltuneelle ajatukselleen. Hiltu avasi silmiään ja hymyili hänelle heikosti niinkuin lapsi. Ragnarin tuli sammui ja hän lähestyi sänkyä hapuillen käsillään tytön selkää ja niskaa. Tämä tuntui tytöstä kovin hyvältä; hän yritti hiljalleen nousta istumaan, mutta ei vähääkään vastustellut toisen hyväilyjä. Humalan ja pimeän turvin Ragnar jatkoi pitelyään, ja onnistui siinä nyt paljoa, paljoa paremmin kuin vuorokausi sitten. Hän oli nyt kokeneempi mies. Hän oli tänään kuullut puhuttavan naisesta enemmän ja viisaammin kuin koko iässään. Nainen oli aivan toista kuin niissä kirjoissa esitettiin, joita rehtorska ovelasti oli asetellut pojan saataviin. Aivan toiset seikat olivat naisessa pääasioita ja ihanampia asioita.

Hiltu oli tointunut, mutta joku osa hänen tahdostaan oli vieläkin suloisesti lamassa. Eilisestä tuttu kuutamohämy antoi tuon äsken niin oudon Ragnarin hetken ajan käydä oikeasta Ragnarista, kun hän vieressä istuen painoi poskeaan tytön poskea vastaan … niinkuin ollut päivä olisi lyhentynyt olemattomaksi. Mutta onni oli lisännyt vaatimuksiaan ajan pitkittyessä ja niitä oli mahdoton täyttää. Eihän voinut tehdä olemattomiksi ylhäällä valaistussa kamarissa iloilevia tovereita, eikä Ragnar liioin voinut palauttaa mieltänsä uusilta laajoilta ja kovin viehättäviltä teiltä. Ragnarista päinvastoin tuntui, että kaikki oli menossa niinkuin pitikin. Oli hauskaa, että ilta kului näin. Hänhän oli niinkuin ihminen, joka on pitkän matkan juosta läähättänyt joittenkin etenevien perässä ja lopulta heidät saavuttanut ja päässyt mukaan ajoneuvoihin unohtamaan juoksun vaivat.

Hyvin miesmäisesti Ragnar lopetti hyväilynsä, niinkuin se olisi ollut vain joku tilapäinen luonteva asento, ja ilmoitti, että hänen oikeastaan piti pyytää Hiltua toimittamaan heille kahvia tuonne ylös. Siellä on kolme vierasta. Ne tulivat häntä saattamaan ja lähtevät pian. Tytön yhteydessä ei Ragnar ajatellut kokopäiväistä poissaoloaan. Niin voimakkaana päivänä ei nuorukainen ole "poissa" mistään, eikä se, joka on päässyt mukaan, enää ajattele jääneitten uupumusta. Iloisena ja Jumalaa kiittäen se, joka on päässyt pelastusveneeseen, katkoo niiden sormet, jotka vielä vedestä laidalle haparoivat.

Ragnar tunsi vahvaa kiintymystä tovereihinsa, kun hän välikössä rappusia hapuillessaan taas selvemmin kuuli heidän puheenporinansa. Hän tunsi kiintymystä koko elämään, kun hän sivumennen salin oven aukeamasta näki nousevan kuutamon vinot valoläikät salin lattialla. Itse kuuta hän ei nähnyt eikä sitä enää kaivannutkaan.

Hiltu hiveli poskeaan niinkuin tehostaakseen vaivalloista ajatustaan. Hän seisoskeli lattialla ja etsi tukea kuutamostakin, tukea tälle yhä oudommalle tilalleen. Mutta kuutamo näytti tänä iltana suuntautuvan muualle päin ja käsi, joka hiveli poskea, oli vain oma käsi, ei muuta. Ragnar oli taas poissa — jos häntä lie ollutkaan. Kyllä se äsken oli, mutta — nyt kuuluu taas ääntä ylhäältä, jonne minun pitää toimittaa kahvia.

Koko päivän Hiltu oli ollut yksin, vain Ragnarin kuva seuranaan; sitten oli kuva ikäänkuin nauraen poistunut jättäen hänet aivan yksin; nyt tuntui melkein siltä, kuin ei hän itsekään olisi ollut olemassa. Siinä tilassa epätoivoinen hapuilu vähitellen alkaa; niinkuin kuoleva alinomaa haluaa vaihtaa paikkaa, vaikka tuskat ovatkin laantuneet… Olipa jotain tekemistä, kun piti ruveta kahvia laittamaan. Jäsenet ryhtyivät tarmokkaasti häärimään; oli vallan hyvä, että puut ja vesikin olivat lopussa, että niitäkin oli ensin noudettava. Oli ihan yhtäläistä liikkua ulkona kuutamoisella polulla kuin sisälläkin, kaikki oli ihmeen yhtäläistä… Ja niinkuin ruumis hapuili niin hapuili sielukin. Oli muka hyvä odottaa sitä, kun vieraat poistuivat ja Ragnar jää … ja piti ajattelemalla ajatella sitä, että Ragnar oli äsken hyväillyt häntä, ja kun vieraat lähtevät, niin hän varmaan tulee uudelleen. — Niin kai tuleekin ja saakin tulla, mutta entä sitten? Sielukin yritti hapuilla erinomaisia, mutta kaikki oli yhtäläistä, yhtäläistä. Täytyi vain liikkua.

Kun Hiltu, tuotuaan ensin puita, sitten oli nousemassa kaivolta, näki hän Ragnarin kiiruhtavan sisälle kellarista päin. Sitten seisoi Ragnar välikön kaapilla ja otti sieltä joitakin laseja kiinnittämättä mitään huomiota ohimenevään Hiltuun. Hiltu tuli kyökkiin ja kädet ja jalat alkoivat tehdä tehtäviään kahvin laitossa; puoliälytöntä liikuskelua, jota kumminkin täytyi tehdä, ei sen vuoksi, että oli käsketty, vaan sen vuoksi, että siinä oli päämäärä, vaikkakin oljenkorren veroinen. Yhtä täsmällisesti kuin kauan sitten, poistuneen rehtorskan aikoina, ilmestyivät tarjottimelle kupit, kerma ja sokeri sillaikaa kun pannu kiehui säädetyn aikansa. Ihan yhtäläistä, liikkumista vain oli sekin, kun hän tarjottimineen nousi Ragnarin huoneeseen. Ja hyvin sopi tälle kerralle sekin, mitä hän huoneessa näki: eri tahoilla outoja kasvoja, pöydällä pullo laseineen ja ilma sakeana savua ja käsittämätöntä puheenporinaa. Yksi puhui parastaikaa seisoen lasi kädessä.

— Siinä on ihana voima, uskokaa minua, olen tuntenut sen joka solussani. Kansa, ilmiönä, ajatelkaa. Ei silti, kyllä minä aion herrana pysyä, mutta narrina en aio olla, vaikka olin minä kerran sitäkin, omassa pienessä elämässäni, äsh — Mutta se on narri, joka jonkun rakkaan ryhmäkunnan tähden kieltää selvän totuuden, vaikka se totuus luontuu hyvin niin järkeen kuin tunteeseenkin. Minä olin mukana soihtukulkueessa, se oli kuin luonnon voimaa. "Tää on viimeinen taisto, marchons tous et demain — jaa pojat: demain — C'est la lutte finale…" Tai vaikkapa vain, että "Santtu Piri pitkätukka parvekkeelta huusi: ihramahat, pystynokat, nyt on aika uusi, tararapumpsilei", niinkuin toverikunnan suurlakkokronikassa laulettiin. Sinäkös sen laulun teit?

— Ei, sehän on selvä Solveig, ihan ilmetty. Älkää pelätkö minua, en minä ole herra, vaikka minulla on samanlainen häntäniekka lakki kuin noilla toisillakin, minä annan sen teille, jos haluatte. — Ei mutta kuulkaa, Solveig, te näytätte kalpealta ja väsyneeltä, ottakaa tästä hiukan punaviiniä; se on hyvää, rehtorskan parasta lajia.

Hiltu oli tulossa poispäin, ja Murtomäki käveli hänen rinnallaan lasi ojossa ja supisten hänelle hiljempää. — Älkää pelätkö, me olemme samaa kansanluokkaa, kyllä meidän vielä hyvin käy; ottakaa nyt hiukan, se vahvistaa. Te olette Solveig; ette te tiedä, mitä se on, mutta se on hyvin kaunista; ottakaa nyt vain.

Hiltu tunsi horjuvansa. Edessä kulkeva lasi oli niinkuin jokin patsas, johon tarttumalla voi pysyä pystyssä. Hän otti sen ja joi kiihkeästi pohjaan asti; oli kuin hengen asia, että se tuli pian ja kaikki juotua. Koko ajan hän tunsi käsivarren vyötäisillään. Kun hän antoi lasin takaisin, kiristyi käsivarsi, mutta samassa toiset vaikenivat ja Ragnar nousi seisomaan. Murtomäki palasi takaisin ja jatkoi äskeistä puheluaan, jossa kuului Solveigia ja Hildeborgia. Sitten puhe muuttui poljennolliseksi, niinkuin olisi virttä lukenut. Hiltu kuuli sen laskeutuessaan alas portaita ja toisaalta tunnustellessaan viinin vaikutusta, joka oli niinkuin hyvin läheistä kuiskutusta sekin, vaikka äänetöntä ja sisältäpäin tulevaa.

Ragnarin vieraista oli vain Murtomäki hänelle läheisempi, toiset kaksi olivat vieraampia. Nämä kaksi olivat myöskin hillinneet humalaansa ja pysyneet vähäpuheisina. Murtomäki sen sijaan oli jo Seurahuoneella ryyppinyt huolettomasti ja tulomatkallakin kallistellut mukaan otetusta pullosta. Hän vietti omaa juhlaansa, pitäen ikäänkuin kehyksinä noita kolmea hyvin eriluontoista toveriaan, joita hänen juhlimisensa joskus viehätti, joskus taas vieroitti — kun hän lähenteli ujoa piikatyttöä ja jaaritteli sille rehtorskan viineistä. Ragnar tunsi olevansa siihen hiukan syypää, sillä hän oli aikaisemmin päivällä Murtomäelle vihjaissut jotakin Hiltusta. Kun Murtomäki Hiltun poistuttua palasi ovelta, kävi Ragnar häntä käsipuolesta, talutti pöydän ääreen ja sanoi äänellä, jonka karskius oli hiukan outo vallitsevaan mielialaan nähden: "Juo, poikani." — "Hildeborg-Solveigin malja", huudahti Murtomäki samanlaisella äänellä. Sitten hän hymähti ja istuutui. Hienon hieno nolouden häive käväisi koko seurueen tajussa.

Sandström, joka oli mukana kaikessa, mutta ei esillä missään, ymmärsi, ettei tämä ilta heille toisi mitään lopullista hauskaa. Hän alkoi toiselle toverilleen kahden kesken puhella lähdöstä. Kun Murtomäki kuuli puhuttavan ajurin tilaamisesta, nousi hän jälleen lasi kädessä ja lausahti: "Hyi hitossa, ajaa ajurilla kuutamossa — vaikka: vossikallinen polyteekkareita kuutamossa, sopiihan sekin." Hän liikehti jälleen ovea kohti.

— Minä menen pihalle, minä kaipaan kuutamoa ilman vossikkaa, vaikka olenkin polyteekkari — kuuta katsomaan, heh-heh — lainaa sinä kiikariasi.

— Katso omallasi vaan, kun et kyökkiin katso. Mitä sinä sillä lasilla teet?

Hän laskeutui jo portaita. Hänen muhkea baritoninsa kuului paremmin alas kuin ylös, kun hän lauloi: Der Mond will schon sich zeigen in seinem stillen Reigen —

Viini teki tehtäväänsä Hiltun suonissa. Kaikki oli edelleenkin yhtäläistä, mutta ikäänkuin lämpöisempää ja pehmeämpää. Äskeiset ja edessä olevat liikutukset ja tukaluudet olivat kyllä entisellään, eivät ne mihinkään poistuneet; mutta ne lakkasivat koskemasta, ne vain olivat siinä ympärillä niinkuin tyhjä ilmakehä. Hän huomasi hyräilevänsä jotakin tähän hetkeen hyvin sopimatonta säveltä; mistä tulikin sellainen rallatus mieleen. Tuntui melkein hyvältä sekin, että vieraat vielä viipyivät. Ehkäpä hän saa mennä sinne toisen kerran yön kuluessa. Nyt joku tulee laulaen alas. Kun ei laulaisi noin kovasti…

Laulaja tuli, vaikeni ja haparoi kyökin ovea. Kaunis jalo neste välkkyi taas sen lasissa. Hiltu otti nyt niinkuin äskenkin, toisen pitäessä kättään hänen vyötäisillään. Niin kuljettiin sängylle istumaan. Hiltu kuuli nuorukaisen kuiskauksen suloisena huminana. — "Solveig, antakaa minun suudella teitä, vain yhden kerran." — Hiltu ei ollut myötä eikä vastaan; hän tunsi mitä tapahtui, mutta hän ei ajatellut kuka sen teki. Tämä oli kuin välttämätön läpikäytävä johonkin, jota vielä oli tuleva.

Kyökin katossa riippui korkealla kattolamppu. Nuorukainen kurkotteli juuri sitä sammuttaakseen, kun toiset jytisten tulivat alas välikköön ja alkoivat selailla puhelinluetteloa. Hän luopui sammutusyrityksistään, pusersi vielä tyttöä käsivarresta ja meni toisten joukkoon.

Toiset olivat tilanneet ajurin. Sen oli määrä olla täällä puolen tunnin päästä. Oltiin taas menossa ylös, mutta Sandström otti Murtomäen erikseen ja sanoi: "Palmerus ei kärsi, että sinä hakkailet tuota piikaa. Se on kai itse siihen pihkassa, niin että anna olla —" Ragnar näki keskustelun ja arvasi mitä se koski. Hän oli entistä iloisempi ja vapaampi, kun taas oltiin kaikin ylhäällä.

Murtomäki puolestaan tuli yhä hiljaisemmaksi ja nukahti viimein siihen sohvankulmaan, missä istui. — C'est la lutte finale, sanoi Sandström ja koko seurueen oli kaikin puolin ikäänkuin vapaampi olla. Keskusteltiin hyväntahtoisesti nukkuneesta ja sovittiin, että hän saa maata yönsä siinä sohvalla, kun ei rehtorska kumminkaan aamulla voinut saapua.

Pullo loppui ja vieraat kuulostelivat, joko ajuri saapuisi. Mutta Ragnar, joka aikaisemmin oli voinut pahoin ja sen jälkeen maistellut varovasti, tunsi taas elpyvänsä ja voimakkaasti kiintyvänsä noihin kahteen nuoreen mieheen. Hän pyysi heitä kohteliaasti istumaan ja juoksahti itse alas luontevasti kuin tottunein isäntä. Yhtä luontevasti hän puhutteli Hiltuakin pyytäen tätä noutamaan kellarista vielä yhden pullon. Niitä on siellä perällä vasemmalla.

Enempää puhumatta hän palasi takaisin, mutta ei mennytkään ylös, vaan poikkesi kuun valaisemaan saliin ja asettui sinne istumaan lähelle ikkunaa. Hän nautti suunnattomasti tästä hetkestä, jonka hän näin oli itselleen varannut. Siellä Hiltu meni kellariin, ja Murtomäki, jota kohtaan Ragnar nyt tunsi vastenmielisyyttä, hän nukkuu ylhäällä ja toiset kaksi ovat tukevia miehiä, jotka eivät sieltä lähde. Hiltu ei löydä kellarista pulloa; minä tiedän sen ja menen kohta sinne hänen perässään. Jos Murtomäki on tyttöön kajonnut, kajoan minä häneen nyt heti, kellarissa. Sinne ei kukaan tule… Vieraat lähtevät, ehkäpä Murtomäkikin… Tästä pullosta ei ehditä juoda muuta kuin vähän… Kuu paistaa kirkkaasti. Järven päällä on valoisa usva. Se näkyy puitten välistä niinkuin vedenpinta muulloin.

Hiukan väristen ja hyräillen jotain säveletöntä ääntä Ragnar lähti ulos. Ylhäällä puuvajan edessä näkyi ajurin hevonen ja rattaat, mutta miestä ei näkynyt. Tuntui niinkuin olisi pitänyt olla menemättä kellariin, mutta hän meni kumminkin hilliten vaistomaisesti askeliaan. Sieltä pilkahti lyhdyn valo ja kuului hiljaista voihketta. Pimeän puolelta Ragnar näki, kuinka ajuri imi viiniä pullon suusta ja kuullessaan lähestyvät askeleet nopeasti pisti sen manttelinsa alle. Hiltu näytti itkevän ja pyrki pois työntäen etsimänsä pullon Ragnarille. — "Sisko tuli vastaani tossa kellarin edessä ja sanoi, ettei hän oikein uskalla mennä pimeessä, ja minä sanoin, että kyllä minä tulen sun kanssas." — "Niin kai", sanoi Ragnar jyrkällä äänellä ja seisoi paikoillaan, kunnes ajuri kömpi ulos hänen ohitsensa. Ulkona ajuri hyvin luontevasti kysäisi, että täältäkö se kyyti oli tilattu. Ragnar ei vastannut siihen mitään, vaan meni sisälle ajurin jäädessä kyökin edustalle odottelemaan. Hiltu oli ilmeisesti itkien juossut kyökkiin, mutta Ragnar ei tällä kertaa halunnut sinne katsoa.

Tuntien jäsenissään ja ryhdissään aivan erikoista nyt juuri paisuvaa voimaa hän tuli huoneeseensa, jossa Sandström ja Kivivaara jo olivat hiukan pitkäksyneet hänen viipymistään. Luontevin liikkein hän ryhtyi avaamaan pulloa ja sanoi: "Sain kun sainkin pahuksen. Tyttö ei hankkinut löytää."

Toiset huomasivat kumminkin, että Ragnarin mielessä liikkui jotakin, jota heidän ei sopinut jakaa. Kivivaara, joka tähän asti oli vähimmin puhunut, sanoi nyt, että tämä oli tarpeetonta hommaa isännän puolelta. Kun yksi joukosta jo oli ojentunut, sopi heidänkin lähteä. Eiköhän se ajurikin jo ala saapua.

— Kyllä se siellä jo norkailee, mutta odottakoon, sanoi Ragnar ja tarttui rauhallisesti lasiinsa. Toisetkin maistoivat, mutta nousivat samalla, Sandström ja Kivivaara, kaksi täyttä herrasmiestä, joille tämä päivä ei ollut mikään erikoinen. Ilta oli kulunut täälläkin, niinkuin se aina kului. Kun Ragnar viittasi vasta alussa olevaan pulloon, viittasi Sandström puolestaan nukkuvaan Murtomäkeen ja huomautti, että pullo kyllä on tarpeen, ennenkuin "huomisaamuna kansat on veljet keskenään".

Ragnar lähti heitä saattamaan portille asti ja palasi sieltä hitaasti ikäänkuin voimiaan tunnustellen. Ensi kerran eläissään hänestä tuntui, että hän on tämän talon isäntä, joka, piru vie, sai tehdä täällä mitä tahtoi. Jo ulos asti hän oli tuntevinaan tytön itkun hytkeen.

Mutta kun hän tuli välikköön, istui siinä Murtomäki puulaatikon päällä ja paasasi, sopersi jotakin repaleiksi mennyttä filosofiaansa olemattomalle kuulijalle. Sillä kyökin ovi oli kiinni. Ja vaikkapa se tällä kertaa olisi aukikin ollut, eivät ne puheet olisi kuulijan korvaan ottaneet.

— Tule ylös nukkumaan, että tyttökin pääsee rauhaan, sanoi Ragnar hiukan tylysti — niin että hän itsekin uskoi omaa ääntänsä.

Ragnar nousi portaitten puolitiehen ja jäi siihen kuuntelemaan. Murtomäki ehkä huomasi tämän, tai saattoi olla huomaamattakin. Hetken päästä hän kumminkin liikahti ja lähti ovea kohden yrittäen laulella niin hyvin kuin taisi: — Sua neito kaunis katselen — likellä vettäsi — kuin kukka kaunis suloinen — kuvastimessasi.

Tarpeellisen ajan odotettuaan Ragnar palasi takaisin alakertaan, lukitsi ulko-oven ja meni sitten kyökkiin katsomaan tyttöä, joka siellä oli. Äsken saavutettu voiman tunne viipyi jäsenissä. Hän ei epäröinyt vähääkään.

Kun Hiltu, jätettyään Kallen ja nuoren-herran kellariin, pelosta ja häpeästä itkien juoksi kyökkiin, oli hänellä vain yksi tuskan jännittämä toivo: että vieraat pian lähtisivät. Sitten sai käydä kuinka tahansa, kun hän oli kahden kesken Ragnarin kanssa. Ragnar oli nyt kellarikohtauksen jäleltä kyllä oudon väkevä, mutta samalla ikäänkuin entistä turvallisempi.

Siellä Ragnar meni ohi kyökin oven. Tuleeko Kalle vielä sisälle? Ei kuulu, ei voikaan kuulua. Kalle lakkeineen ja nappeineen on nyt poissa. Kunpa menisivät toisetkin.

Nyt lähdetään, nyt tullaan alas. Mutta vain kaksi, Ragnar kolmantena.
Ja ylhäältä ei kuulu mitään. Mitä vielä tulee? Hiljaisuus.

Nyt lähtee ylhäältä kolmaskin, se sama, joka kävi täällä, Hiltu menee ja salpaa kyökin lukon. Ei tänne, ennenkuin Ragnar tulee. Kunpa nyt pian kaikki selviäisi.

Jo tulee, koettaa ovea. Kun ei pääse, niin puhuu; puhuu laahustaen ja välillä kiihtyen:

— Te olette kovasydäminen, neiti Hildeborg. Minä olisin vain ottanut teitä kädestä ja kertonut teille lammaspaimenesta, joka paimensi isänsä lampaita isänsä vainion perimmäisessä kolkassa, ja siellä hän rakasti minua ja minä häntä — en minä kurottanut korkealle, minä olisin tyytynyt lammaspaimeneen ja minä sainkin hänet, saakeli soikoon, mutta minä menetin hänet kans', sillä hän hurmaantui konttoristiin ja hänestä tulee konttoristiskä tai ristiska — huom. vokaalisointu. Muuan kenraalintytär sanoi minulle kerran, että minä olen säädytön — hän ei tarkoittanut, että minä olisin uuanstendinen — tästä te ette ymmärrä mitään, sillä te ette ole päässyt korkeamman sivistyksen osallisuuteen, mutta korkeamman siveyden te olette…

Jaaha, siinäkö sinä tulet — minä tässä lukon takaa tunnustan rakkauttani neiti Hildeborgille — en häneen, sillä hän on Solveig vuohipaimen, mutta minä rakastin lammaspaimenta, joka hylkäsi minut…

Aivan niin. Ragnar toimittaa sen pois ja me jäämme kahden. Nyt se lähti, Ragnar seisoo ylhäällä portailla ei mene huoneeseensa asti. Hiltu hiipi ovelle ja väänsi salvan auki. Hän vapisi.

Ragnar sanoi katseltuaan tyttöä jonkun aikaa hyvin läheltä: "Älä pelkää, vaikka se on sinun veljesi. Ei siitä mitään tule."

Tyttö peitti kasvonsa, mutta ei sanonut mitään, eikä liioin vastustellut Ragnarin hyväilyjä. Ei hän puuttunut siihenkään, kun Ragnar nousi ja sammutti lampun. Pitkältä, pitkältä jatkui vielä semmoista, jota ei vaisto noussut vastustamaan. Tällä, mitä nyt humisi tajunnassa ja tuntui jäsenissä, ei enää ollut mitään yhteistä sen kanssa, mitä olivat naljailleet juopuneet miehet ja elähtäneet ämmät. Tämä oli ennen tietämätöntä, tätä oli vain nyt, kun Ragnar vihdoinkin oli tullut eikä enää menisi.

Ja kun vihdoin viimein Ragnar teki ensimmäisen hyvin vähäisen teon, joka havahdutti vaistot vastarintaan, niin ei tilanne siitäkään muuttunut, se vain vahveni.

Tunnit ovat kuluneet ja iltayön äänet etääntyneet. Kuun paiste on valkoista ja kirkasta. Vaikka se ei osukaan suoraan kyökkiin, on huoneessa kumminkin niin valoisaa, että ihmishahmot selvästi erottuvat — nuo kohtalon toisiinsa takerruttamat ihmishahmot. Yhdessä vaienneitten äänien kanssa on ajan hetkiltä aivan olemattomiin kadonnut se ominaisuus, jota merkitään päiväyksellä. Eikä ole heidän kummankaan tajussa liioin mitään ajallisen asiallista. Siellä vallitsee puhdas kiihtynyt luonnontila.

Tuo ihmeellinen tila, yksi elämän pimentopuolen valtailmiöitä, joka on pitänyt narrinaan tyhmiä ja viisaita, vääriä ja vanhurskaita, nöyriä ja kopeita, ja jota vastaan asetettuina ihmisten juhlallisimmat asenteet käyvät naurettaviksi. Jossa ihmiset vissin rajan yli mentyään eivät enää ole puhtaita eivätkä riettaita, he vain huohottaen toteuttavat jatkuvaa kohtaloketjua, kunnes hetken mentyä järki hymähtelyineen ja jaloine päätöksineen saa luvan koteutua. Niinkuin siivooja palatsiin juhlan päätyttyä.

Nuorukainen ja neito ovat juuri tulemaisillaan mieheksi ja naiseksi. Toisen taivuttelu ja toisen vastustelu ovat samaa kiihkeätä pyrkimystä. — Älä pelkää, minä nain sinut, sopertaa toisen suu toisen korvaan typerän, tarpeettoman vakuutuksen. Silmät suljettuina, voimat menehtymäisillään toinen kumminkin vastustaa viimeiseen asti, syleilee kiihkeästi ja vastustaa … vieläkin…

Kohtalo tekee karkean kujeen. Kyökin ikkunaan koputetaan voimakkaasti, ja ruudun takana näkyy miehen pää. Kaikki luhistuu sopimattomasti, rumasti, ilkeästi… Äskeinen ihon tuoksu tympäisee silmänräpäyksessä, ja vastustajalta katoo kuin poikki leikaten kaikki vastustamisen aihe. Ragnar hiipii kyökistä välikköön, astuu muutamia askelia sisälle päin, viivyttelee ja palaa sitten ovelle kysymään: "Ken siellä."

— Anna minun sittenkin nukkua sohvallasi, en minä viitsinyt kävellä kaupunkiin, minä olen niin pirusti väsyksissä ja janottaa.

Nuo kolme ovat taas saman katon alla. Kahden mielessä on kalsea, valju aamupuolen tuntu. Ragnar ei ole ollenkaan suutuksissaan Murtomäelle, ei kenellekään eikä millekään. Häntäkin unettaa, mutta toisaalta ei nukkuminenkaan tunnu luontevalta. Murtomäki nukkuu heti kun saa vettä ja pääsee äskeiseen sohvaansa. Ragnar istuu tylsästi tuijotellen vuoteellaan. On vielä olevinaan mielessä niinkuin pienen pieniä hurman rippeitä. Sitten hänkin nukkuu.

Kolmas siellä alhaalla ei tiedä nukkuuko hän vai valvoo. Hän on niillä tiloillaan, joille äsken jäi, silmät vieläkin suljettuina. Hän ei ajattele mitään, mutta vaisto odottaa, että keskeytyksen jälestä tulisi hiljaisuus, palaisi se joka äsken lähti. Jostain tietoisuuden uumenista sanotaan, että kaikki on lopussa kun on tapahtunut se, mitä oli tapahtumaisillaan. Mutta sen täytyy tapahtua loppuun asti. Minä en saa tästä hievahtaa enkä avata silmiäni. Niin kauan on elämistä kuin jatkuu tätä tässä. Kyllä minä jaksan odottaa. Nyt on yö, ei tule rehtorska, ei mennä tutkimaan kellariin; ei tule kukaan sanomaan, että olen juonut viiniä, että olen Ragnarin morsian. On kaikki hyvin tässä näin. On jo kauan ollut hiljaista; miksei jo kuulu hiipimistä? Minä olen morsian ja lepään tässä hiljaa.

Hiltu oli odottanut päivän, nyt hän sai odottaa yön. Ja niinkuin päivällä odotus oli kasvattanut kuvan, niin kasvatti nyt öinen odotus vielä vahvemman kuvan. Odottaminen ei nyt merkinnyt aikaa, se merkitsi sitä, että jokin, joka jo oli peruuttamattomasti olemassa, ei vielä vaikuttanut. Ei voinut kuvitella, että tämä yö enää muuttuisi päiväksi.

Niin kumminkin tapahtui ulkona luonnossa. Kuun valo käy valjummaksi, mutta sittenkin on niinkuin näköisämpää. Piikatyttö istuu kyökin sängyssä puku ja hiukset epäjärjestyksessä, katse haaleana. Hän nousee kuin unissakävijä, lähtee siinä asussa, missä on, ulos ovesta ja hiipii hiljaa yläkertaan. Päässä jyskyttää ja sydänalassa läikähtelee, mutta kumminkin hän hyvin tarkkaavasti kuuntelee oven takana. Sieltä kuuluu kahden hengitys eikä ole epäilystäkään, että he molemmat nukkuvat. Tekisi mieli oikaista siihen oven eteen, sulkea silmänsä ja uskoa, että on tullut se, jota odotti tähän uupumukseen asti.

Taas oli Hiltu aivan yksin. Ja niinkuin kadonnut kuva oli ollut vahvempi yön hetkinä odottaessa, niin oli yksinäisyys myös masentavampi nyt aamun sarastaessa. Hän asteli portaita hitaasti ja enää piittaamatta vaikka olisi jalanääni kuulunutkin, asteli, seisahteli — ja huokaili — niinkuin lukemattomat hänen osasisarensa, rotevammat ja koulutetummatkin, ovat kukin elämänsä vuosina tehneet.

Tiesi mitä olisi tapahtunut jo tänä aamuhetkenä, jollei hän olisi ollut niin äärettömän väsynyt. Huomisen päivän aavistus seisoi jossain lähimailla selvänä mutta ikäänkuin asiaankuulumattomana. Uni oli nyt enempi kuin mikään muu.

Kaikki kolme nukkuvat. Aamun valjetessa unen lukemattomat tekijät pitävät sekavaa ja kiihkeätä häärinäänsä kolmen hengen uumenissa.

Kun sitä oli siellä jatkunut mittaamattoman ajan, kuun ja auringon kiertyessä, toisen pois ja toisen esiin, alettiin heräillä. Ensin heräsi se, joka oli ensin nukkunutkin, Murtomäki. Hänen silmänsä aukenivat, pää kohosi, ja tuhat seikkaa lehahti mieleen sanomaan, kuinka asiat taaskin olivat. Ainakin se tärkeä asia, jota varten hän oli kaupunkiin tullut, oli vielä toimittamatta. Hän oli jättänyt sen tähän päivään ryhtyäkseen siihen heti aamusta, virkein mielin.

Hän nousi istualleen, antoi harittavan katseensa todeta, että kello oli seitsemän, ja ymmärsi, ettei unen jatkumisesta enää tullut mitään. Lohdullinen auringonvalo ikäänkuin viittoi kaupunkiin päin, pitkin viehkeätä Pyynikin tietä, avarampaan oloon, pois tästä komerosta.

Ragnarkin heräsi vieraansa ähkäyksiin ja liikkeisiin. Ensi hetkessä tuntui hänestäkin kovin oudolta tämä ympäristö, niin tuttu kuin se olikin. Tuntui siltä, kuin hän olisi hyvin törkeästi laiminlyönyt jonkin näihin esineisiin kuuluvan seikan, ja nyt olisi edessä tilinteon hetki. Sinne tänne toikkaroiva Murtomäki oli kuin laiminlyönnin kiusallinen merkki. Tuli mieleen eilinen kohtaus vesikioskin luona…

Ragnar ei osannut muuta kuin jotakin urahtaa. Silmä pyrki taas untumaan, mutta seurasi kumminkin Murtomäen hommia, aina siihen asti, kunnes tämä hätäisesti nyökäten lähti ulos. Portaista kuuluivat hänen etenevät askeleensa, sitten oven käynti ja sitten hiljaisuus, jota Ragnarin korva jäi kuuntelemaan. Ajatus sai selville, että tämä päivä kumminkin vasta on lauantai; sillä viime yö oli nyt juuri tämä yö ja sitä ennen oli se ensimmäinen yö. Ja nyt ei ole mitään muuta kuin tämä oleminen tässä näin, suonten tykyttäessä.

Kun Ragnar tämän jälkeen heräsi, osoitti kello kovin kummallista aikamäärää: puolta kahta. Taas oli ajateltava, että tämä on lauantai; oli tapahtunut mitä tahansa, mutta lauantai tämä on… Tuossa istui Sandström ja tuossa Kivivaara, tuolien jalat ikäänkuin kuvastelevat vielä heidän jalkojaan. Mutta milloin he oikein täällä olivat, kun kello nyt on puoli kaksi, ja siitäkin on kauan kun Murtomäki lähti? Ragnar ei ollut milloinkaan ennen tällä tavoin herännyt. Hän oli ollut mukana jokaisen tähänastisen elinpäivänsä nousussa.

Hetken päästä iski mieleen, että äiti voi jo tulla kotiin tänä iltana. Hän huomasi aloitetun viinipullon ja kätki sen nopeasti vaatekomeron perimpään nurkkaan. Sitten hän jäi tuijottamaan ulos luonnottoman laimeaan iltapäivän valaistukseen, niinkuin olisi jotain harkinnut. Mutta ajatus ei liikkunut, se vain katseli asiaa siihen kajoomatta, Hiltun asiaa… Se totesi ääriviivat: kello tulee kaksi nyt, ja joskus yöllä se jäi kyökkiin. Huima taipale, joka yhä jatkuu tällä hetkellä. Ja etäällä ollut äiti voi olla tulossa sitä kohden.

Ragnar laskeutui alas saliin, jossa tuntikausia seissyt ateria häntä odotti. Kyökistä ei kuulunut hiiskaustakaan; kaikkialla vain viipyi tuo salaperäinen iltapäivän valaistus niinkuin katkeamaton jatko viime yön lopputapauksiin. Tuntui siltä kuin Hiltukin olisi kyökissä vielä ihan samalla tavoin kuin hän sen sinne jätti Murtomäen lyödessä ikkunaan. Niinkuin ei kukaan eikä mikään olisi tavallisella tavalla nukkunutkaan, vaan muuten siirrähtänyt ajassa sieltä tänne.

Syötyään Ragnar palasi huoneeseensa ja asettui sohvalle nauttimaan miellyttävästä sameudestaan. Murtomäen aiheuttama kiusallinen loppuhäiriö unohtui, mieli muisteli vain niitä hurman hetkiä, joina hän vähääkään epäröimättä ja vastusta kokematta oli ihan lihaksillaankin hallinnut ja vallinnut tuota vapisevaa tyttölasta. Tytön on nytkin tultava tänne siivoomaan huonetta… Mutta kello on puoli kolme, ja puoli viisi tulee juna. Minä en mene pysäkille, koska hän sanoi tulevansa joko lauantaina tai sunnuntaina.

Outo iltapäivä tuli hetki hetkeltä yhä tutummaksi. Sekin jännittyneenä kuulosteli missä rehtorska tällä hetkellä mahtoi olla, ja toisaalta hartaasti yhtyi niihin paisuviin kuvitelmiin, että kun ratkaisevat iltatunnit on sivuutettu, tulee pitkä kallis yö, josta ovat kaukana Murtomäet, ajurit ja muut. Mielikuvitus ei vielä kajonnut yön yksityiskohtiin, se odotti. Se loi jonnekin epämääräisen etäälle rehtorskan hahmon, tuijotti siihen ja odotti, hyvin tietäen, ettei hahmo lähesty. Tunnit kuluivat. Kello osoitti jo sitä aikaa, jolloin pysäkiltä hyvin sopi olla kotona, mutta vieläkin sai kulua yksi tunti, täsmälleen yksi tunti.

Niin tuli kello kuusi eikä ketään ollut saapunut. Asia oli varma: ketään ei tarvinnut odottaa ennen kuin huomenna, sunnuntaina iltapuolella.

Kokonainen varma vuorokausi oli siis vielä edessä. Voimakas vapautuksen tunne sykähytti sameana ollutta mieltä. Oli hurmaavaa jälleen hillittömin mielikuvin yltyä odottelemaan hämärän ja kuutamon tuloa tänä uutena iltana, jonka jo pelkäsi menettäneensä. Ei hän enää lähtisi kaupunkiin eikä kuljettaisi tänne nuorukaisia, joiden nopeasti etääntynyt muistokin tällä hetkellä tuntui vastenmieliseltä. Erityisesti tympäisi se muiston kohta, kuinka Murtomäki oli puhutellut ja käsitellyt tyttöä. "Samaa kansanluokkaa" — Ragnar ei voinut olla tajuamatta, että noissa sanoissa oli hitunen äitelää totuutta. Ja kun ajatukset sinne päin eksyivät, niin ne alkoivat löytää pieniä tympeyden vivahduksia Hiltuakin kohtaan. Oli nopeasti turvauduttava ajattelemattomuuteen.

Kas, mitkä sanat hän olikaan sanonut Hiltun korvaan suljetuin silmin ja kuiskaavin äänin juuri hetkeä ennen kuin Murtomäki kolkutti. "Minä nain sinut." — Ragnar toisti nuo sanat hiljaa itsekseen samalla kiihkolla, jolla hän viime yönä ne kuiskasi. Niiden suhdaton luonnottomuus hiveli vieläkin koko olemusta niinkuin kuumin hekkuma, niinkuin jokin suloinen petomaisuus, jota oli päässyt harjoittamaan. Hän kuvitteli noilla sanoilla tunkeutuneensa sisälle tytön korvasta ja vallanneensa hänet peruuttamattomasti, niin ettei tyttö enää voi tulla entiselleen.

Tuolla se nytkin on alhaalla ja minä täällä. Antaa ajan kulua ja pimeän tulla… Kun äiti joskus huomenna tulee kotiin, tapahtuu jotakin, mutta äiti ei näe muuta kuin mitä on hänen silmiensä edessä — ja sitten minä lähdenkin jo täältä; tulee aika, jolloin Hiltukaan ei enää ole meillä (se ajatus ei tuntunut ikävältä)… Pahinta on viini, mutta vielä minä sen ehdin. Kun siihen kerran on kajottu, niin voinhan ottaa yksiksenikin. Yö on edessä.

Hän nousi ja kaatoi lasiin puolipimeässä. Samassa hän muisti viimeöisen ajurin ja pysähtyi miettimään. Hän ei halunnut sitä asiaa selvästi ajatella, mutta häntä kumminkin ilahutti, kun hän ymmärsi, että tyttö sen johdosta yhä pelkäsi ja varmaan vielä tänäänkin halusi lähestyä häntä kuiskatakseen hänelle pyynnön, jota ei viime yönä ollut saanut sanotuksi: ettei asiasta rehtorskalle mitään puhuttaisi. Ragnar lojui sohvalla näitä ajatellen. Siinä hän samalla ajatteli toisenkin asian: missä hän tänä iltana oleskelisi Hiltun kanssa. Hän päätti olla täällä ylhäällä omassa huoneessaan. Oli jotain kiihoittavaa siinäkin ajatuksessa, että poika tuo tytön huoneeseensa. Niinkuin jonkin harvinaisen elävän, jonka on saanut kiinni.

Jos en mene alas, on Hiltun tultava tänne. Loikoilen täällä hämärissä. Tulee hetki, jona hänen askeleensa lähestyvät tuota ovea. Ja kun hän tulee, tulee hän halunsa ajamana…

Niin ei kumminkaan enää tapahtunut. Alhaalla ei tähän aikaan enää ollut entistä Hiltua. Siellä kyllä hengitti muuan nopeasti vanhentuva olento, mutta jos ken olisi päässyt häntä läheltä ja rauhallisesti katselemaan, olisi hän havainnut, että tyttö jo oli tästä maailmasta irtautumassa. Sameasta aamusta alkaen pitkin päivää jokin näkymätön seikka hänessä ja hänen ympärillään yhä kasvoi, hänen itsensä yhä heikentyessä. Ajatus yritti joka silmänräpäys tarttua johonkin, mutta kimmahti aina takaisin, niinkuin olisi koskettanut veristä hiertymää. Olemuksen pohjalla tykytti vaisto, uupumuksen luonnottomasti herkistämänä, sanattomalla tavallaan lähestyviä tosiasioita: Kun semmoisella vaistolla ei ole sanoja eikä käsitteitä, ei se siis voi puhua kuolemastakaan. Sen ilmoitusta voisi verrata tuoksuun, jonka sielu tuntee.

Lienee niin, että lähestyvä kuolema useimmissa tapauksissa lähettää valittuunsa samantapaiset heijastelut, vaikka ne paremmin huomataan sairasvuoteen ääressä. Ja samaan tapaan kai eloon jäävätkin useimmiten suhtautuvat siihen, joka lähtee. Hoidellaan ja lääkitään vielä, vaikka hyvin jo tiedetään, että loppu on alkanut. Vasta kamppailun kiihtyessä mieluummin poistutaan. Kuolinvuoteen ääressä esitetään usein harrasta teeskentelyä.

Ragnar otti vielä toisen lasin ja kolmannenkin, ennenkuin hän odotukseen kyllästyneenä vihdoin lähti alas.

Hän tapasi Hiltun astioita kuivaamassa. Hän hymyili jollakin tavoin äänen sanoessa tytölle:

Hiltu laski astian ja liinan kädestään ja lähti sanaa sanomatta yläkertaan. Ragnar ei ollut mistään millänsäkään. Hän lähti perässä, hitain, laimein askelin, yritellen hyräilyä. Kamarissa hän istahti sohvalle katselemaan tytön toimia. Tyttö laittoi ensin sijan päiväkuntoon ja alkoi sitten järjestää pesupöytää. Otti siitä mitä oli ottamista ja Ragnariin katsomatta lähti viemään niitä alas. Ragnar käsitti hyvin, että tytön oli juuri niin tehtävä ja että hän vielä palaisi saattamaan puhdasta vettä, mutta sittenkin häntä jokin vaivasi. Hän nousi ja joi vielä yhden lasin tytön poissa ollessa.

Tyttö tuli ja laski vesikannun pesupöydälle. Sitten hän katsoi ympärilleen, ennenkuin lähti. — Ragnar näki, ettei tyttö viivytellyt hänen tähtensä. Nyt oli jotain kiusallista mukana.

— No tule nyt toivottamaan hyvää huomenta, olenhan äsken noussut. Ja kertomaan kuinka sinulta on yö mennyt.

Samalla Ragnar siirrähti sohvalla niinkuin olisi tilaa tehnyt. Ei sujunut, tyttö meni. Ragnar ehti eteen, otti tyttöä käsivarsista ja hymyili semmoista hymyä, joka jokaista naista luonnostaan ilettää; sillä sellainen hymy tulee mieheltä aina silloin, kun olisi aihetta johonkin aivan muuhun kuin hymyyn ja laihaan leikinlaskuun.

Ragnar sai tytön viereensä sohvalle, mutta hän tunsi alusta alkaen, että siinä oli nyt aivan toinen olento kuin tähän asti. Tämän vastustelu oli toista lajia: se ei hurmannut, vaan vieroitti. Se pyrki todella pois ja oli ennen pitkää pääseväkin. Ainoa, mikä Ragnaria tyydytti, oli se tietoisuus, että pitkä häiriintymätön yö joka tapauksessa oli edessä.

Sanoipa Ragnar nyt mitä sanoja hyvänsä, kaikki ne olivat tehottomia jo ennen kuin tulivat äännetyiksi. "Onko sinulla kiirettä?" — "Joko sinun täytyy mennä?" — "Ole nyt minun kanssani." — "Otatkos viiniä?"

Tytön mentyä oli Ragnarin olo jossain suhteessa entisellään. Hän nimittäin oleskeli huoneessaan ja tarkkaili korvallaan ja arvelullaan, mitä kyökissä tapahtui. Hän katsoi kelloa ja maistoi pullosta. Oli hauska olla muutenkin. Tyttö kumminkin oli siellä kyökissä.

Taaskin siirrytään illasta yöhön — viimeiseen yöhön. Rehtorivainaan huvilassa ei nukuta tänäkään yönä.

Samaan tapaan kuin illalla äitinsä tuloa, odottaa Ragnar nyt uutta lähtöään alakertaan, pitkittäen aikaa tunnista tuntiin, että yö oikein vakiintuisi ja tyttö ehkä asettuisi makuulle. Hän maistelee pullon vähiin päin ja kokee viinin vaikutuksen tutumpana. Tietenkään ei tyttö tule tänne ylös, vaan asettuu omaan sänkyynsä. Viini kiertää suonissa ja nousee aivoihin muuttaen sakeat mielikuvat selviöiksi.

Kello oli vähän yli kahdentoista, kun Ragnar vihdoin meni kyökkiin, vakaana ja rohkeana niinkuin mies yön hetkinä ainakin menee naisensa luo. Kyökissä eivät asiat olleet lainkaan niin kuin hän oli odottanut. Tyttö kyllä ilmeisestikin oli häntä odottanut, sillä hän istui valveilla ja lampussa paloi tuli. Ragnar sammutti sen ensi työkseen. Silloin tyttö nousi ja meni kuutamoisen ikkunan luo seisomaan kasvot ulospäin. Kun Ragnar meni siihen häntä hivelemään, puuskahti tytöltä itku ja hän työnsi raivostuneella liikkeellä tungettelijan menemään.

Ragnar hymähteli ja mutisi jotakin puhuen huomaamattaan ruotsia. "Va fan ä' de' för djävulstyg." Hän teki vielä joitain yrityksiä, mutta kun tyttö näytti pyrkivän ulos pakosalle, jätti Ragnar hänet vihdoin rauhaan ja meni huoneeseensa.

Hän ei ollut erikoisen masentunut. Hän ei ollut ymmärtävinään koko olentoa.

Siellä se hiljaa nyyhkyttää kyökissä sängyn soppeen nykertyneenä. Kyyneleet ovat loppuneet jo aikoja sitten, mutta nyyhkytystä jatkuu; maallinen epätoivo polttaa loppuun varastojaan, kaluaa tyhjäksi elintarmon tuon vähäpätöisen hermoston lukemattomista inhimillisistä säikeistä siksi kun aamu tulee. Onkin jo aamupuoli; ja aivoissa on semmoinen tuntu, että tätä itkua ja nyyhkytystä on kestänyt hyvin kauan. Aivan varmaan sieltä asti, jolloin pientä Ville-vainaata sattui selkään, ja sitten läpi kaikkien vaiheitten.

Nyt Hiltu jo kyllä tietää itsekin, että hän kuolee. Se tietoisuus ei häntä sinänsä kauhista, hän tuskin sitä sanaa muistaa, mutta häntä kauhistaa se, mikä on edessä lähinnä, yhä lähempänä. Hänen ei tarvitse mitään ajatella tietääkseen, että hänessä on äitivainaansa tauti. Äitivainaan koko sairaus on hänen silmiensä edessä, jos hän ne sulki tai avasi. Äitivainaa ikäänkuin suurenee ja lähestyy häntä osoitellen omaa vaivaansa, jonka Hiltu parka liiankin hyvin tuli tuntemaan häntä hoidellessaan. Hiltu vääntelehtii ja koettaa olla sitä tajuamatta, mutta äidin kuva katsoo kipunsa takaa suoraan aivoihin, ja vaikka Hiltu koettaa myöntää, että hän kyllä tietää, ja hän kyllä näkee, niin äiti sittenkin paljastaa koko kipunsa… Äidin kuva on suuri, vanha ja ruma, ja sen jylhä katse tahtoo sanoa, että totta kai sinä kivun sait, koska olet minun sikiöni, sieltä lähtenyt, mistä kipukin… Minä sain kivun vanhana ämmänä, mutta sinun jo mukulana vuotaa… Tule tänne vaan, ei sinun tarvitse niin kauan virua kuin minun.

Hiltu nousee ja tuijottaa ulos, missä kuun valo on vaihtumassa päivän valoon. Kun kiinteästi katsoo eteensä, väistyy äitivainaan aavekuva, mutta tosiasiat eivät väisty. Yö on kulunut aamulle, ja jo iltahämystä asti hän on ollut selvillä siitä, mitä hänessä tapahtuu: veri vuotaa, ehkäpä jo löyhkääkin, vaikkei hän sitä itse huomaa. Pyörrytys on lakannut; se oli semmoista onnellista hyvää kipua, joka loppui siihen, kun tämä alkoi; tämä jonka edessä on pimeä loputon tila, jota päin nyt syöksytään, syöksytään yhä hirvittävämmällä vauhdilla. Vauhtia lisäämässä ovat lähestyvä rehtorska, joka poissaolollaan on vain ladannut musertavaa voimaansa; Kalle, viinit, kaikki se käsittämätön, mitä täällä on tapahtunut, Ragnar, Ragnar, jota ei ole olemassa — vain tuo kauhea olento, joka vielä tänä yönäkin kahdesti on käynyt ahdistamassa olentoa, jonka salainen häpeällinen vamma yhä jatkuu ja pahenee. Kaikki nuo lukemattomat seikat kohoavat kiihkeästi jyrkäksi seinäksi, huiputtomaksi vuoreksi, jonka takana on entisyys. Se kaatuu, kaatuu nyt pian ja paiskaa hänet olemattomuuteen, joka on sama kuin pimeys. Hänen kuormansa on suurempi kuin hän kantaa jaksaa. Hän hapuilee virsikirjaa. Heikossa aamuvalossa hän tapaa virren, jossa puhutaan sateesta ja vuodentulosta; hän avaa loppupuolesta ja löytää raskaan vaimon rukouksen, lukee sitä vähän matkaa, mutta työntää kirjan pois, kun muistaa ja tuntee , mitä hänen ruumiissaan tapahtuu. Ei löytänyt eikä voinutkaan löytää Hiltu sitä lausetta, jota hän olisi tarvinnut: "Pikkuinen ihmislapsi, hentoinen emonalku, älä pelkää! Et sinä ole tehnyt mitään pahaa, eikä sinullekaan ole tehty mitään pahaa. Se mitä luulet äitivainaasi taudiksi, on luonnollinen asia, jonka vaarattomia enteitä ovat olleet sinun ajoittaiset pyörrytyksesi. Se ei merkitse enempää eikä vähempää, kuin että sinä alat olla kypsä synnyttämään maailmaan uusia ihmisiä, joille voi olla varattuna se onni, joka sinulta, äidiltäsi, isältäsi ja hyvin monelta muulta on kielletty. Nouse ja pyri sinne päin."

Mutta yhtä mahdotonta kuin kauas huvilan kyökkiin eksyneen Toivolan Hiltun oli löytää tuota lausetta virsikirjasta, yhtä mahdotonta oli tuomitun ihmisen enää siinä vauhdissa suistaa kohtaloaan, jonka enteet olivat paljon etäisemmät kuin hänen pienet pyörrytyksensä.

Kun ei päässyt ajatus alkuunkaan. Kun kaikkialta oli tie tukossa ja jokainen hengenveto kiristi yhä ahtaammalle. Itse aika ja sen kuluminen oli vieras vihamielinen ilmiö; se teki yöstä aamua, uupunutta huomioon ottamatta, uhkasi valtavalla päivällä, jonka päässä ei enää olisi uutta, suojelevaa yötä. Nouseva päivä tappaa, ottamatta kuitenkaan henkeä… Huvilasta harjulle johtava tie valkeni yhä selvemmäksi. Hiltu käsitti tekonsa avuttomuuden, mutta kumminkin hän nousi, silmäsi vuoteeseensa, yritti sitä hiukan kohentaa ja hiipi sitten ulos. Siinä oli tie, jota myöten hänen muka sopi paeta täältä, lähteä umpimähkään tuohon suunnattomaan, jota myöten häntä oli päiväkausi tuoda humistettu ja joka ei hänen tajussaan edes ollut samaa kuin maailma. Sopi kyllä kävellä tietä pitkin, ei se loppunut eikä mitenkään häirinnyt; ei yhtään elävää olentoa näkynyt eikä ääntä kuulunut. Mutta minne se johtaisi? Vaikkapa tuon käänteen takaa näkyisi Toivolan pirtti ja pihamaa, niin — mitä sitten? Näkymaahan ei matka kumminkaan koskaan loppuisi.

— Ei takaisin kyökkiin, pieneen rajoitettuun alaan. Vielä oli yönkulmaa hiukan jäljellä ja se mitä oli kyökin seinien sisällä oli kumminkin järkkymättömän tuttua. Siihen oli kevyempi tuijottaa… Kun vain ensin pääsi sinne hiljaa — kiireesti sängyn nurkkaan.

Hiltu oli tuskin ehtinyt kyökin tumpeaan ilmaan, kun ylhäältä alkoi kuulua liikehtimistä. Jokainen kolahdus oli kuin ilkeä uhkaus; hän tajusi vain äänet sinänsä, uuden vihamielisen tekijän, joka tuli tähän viimeiseen hiljaisuuteen. Nyt äänet siirtyivät kamarista käytävän puolelle, nyt alkoivat laskeutua. Eksyneen epätoivo nousi korkeimmilleen. Kaikki ruumiilliset kosketukset, etäiset ja äskeiset, kaikki tapahtuneet rikkomukset, kipu — niin, mistä kipu johtui? Herra Jumala, siitähän se johtui! Hiltu syöksyi taas ulos, seisahti rappusilla niinkuin pakoaukkoa etsien ja alkoi sitten juosta ylöspäin, vaikka äskeisestään ymmärsi, ettei sieltä päin ollut apua. Osui sisään pienestä ovesta, jossa oli haka sisäpuolella; sulki sen ja kiipesi huohottaen jyrkkiä portaita ylös tasanteelle, johon pienestä akkunasta osui kirkas aamuvalo. Tunto sanoi, että oli päässyt kenenkään näkemättä. Jäsenet valahtivat jännityksestään suureen ja suloiseen uupumukseen, itku yritti antaa viimeiset lohdulliset rippeensä. Silmät painuivat kiinni, ja avoimilla huulilla pysähtyi tuska paikoilleen muistuttaen tällöin hymyä. Poloinen tunsi lopultakin levon saaneensa, vaikkei hän tietystikään tässä paikassa sitä pitemmälti nauttisi. Lepäsihän vain makeimman lyh … lyhyen … hetkisen … veti syvään henkeään … muutaman … kerran.

Lepo oli kumminkin tullut. Antaa kipujen ja vaivojen olla. "Antaa olla", niin oli viimeiseksi sanonut Riinakin, äitivainaa, jonka muistokuva nyt jo tuntui lempeältä. Antaa kaiken olla silloin kun tällainen suuri lepo tulee; suuri lepo jota kohden koko elämä on alustaan asti pyrkinyt, kautta kaikkien tapausten; suvi-iltojen itkunnyyhkeineen; himmeiden talvipäivien, kun ei äiti voinut antaa muuta kuin vettä, vaikka lapsi pyysi maitoa; ripilläkäynnin kauniine aurinkoisine taisteluineen: suviöiden, joina hänen luultiin nukkuvan, mutta hän kuuntelikin ensin Villen ja sitten äidin vaikerteluja; ja vihdoin pienten sisarusten hyvästijätön syksyisenä päivänä. Siihen asti se oli kuin eilen tapahtunut. Sen jälkeen hän ei ollut levännyt ennenkuin nyt. Nyt hän lepäsi, tässä rauhallisella käymälän penkillä, valoisan ikkunan pielessä, jonne ei kukaan eikä mikään enää tullut. On suloista torkahtaa jollakin tuolilla ennen varsinaista yösijalle menoa, kun tietää että kaikki askareet ovat poissa eikä ole huolta huomisestakaan. Alkuun päästyään ei uupunut ajattele muuta kuin lepoa — ei muuta — kuin lepoa —

Mutta suloisestakin torkunnasta on vihdoin siirryttävä lopulliselle unisijalle, vaikka siirtyminen katkaiseekin hienoimman alkulevon. Hiltu ymmärsi, ettei hän jää tähän eikä mene sisällekään, mutta silti ei hän vähääkään epäillyt leponsa jatkumista. Hän laskeutui alas portaat paljoa hitaammin kuin oli ne äsken noussut, pani oven kiinni, sulkematta kumminkaan hakaa, ja käveli taas kyökille päin koettaen ihan tietoisesti varjella lepotilaansa järkkymästä. Tultuaan oven edustalle ei hän vielä selvästi tiennyt, mitä hän tekee. Puitten välistä näkyi järven pinta, jolla tuhannentuhatta pientä lainetta ajoi toistaan takaa kihelmöiden kirkkaassa aamuvalossa. Kun katsoi sitä tuollaiseen rajoitettuun alaan, tuntui lepo jatkuvan seisaallakin. On tietysti paljon voittamista, kun sinne oikein menee. Niinkuin torkkujalla on sija tehtävänä ja vaatteet riisuttava.

Jokseenkin nopeasti kävellen, katse himmeänä ja hatarana Hiltu käveli rantatietä laiturille, aina päähän asti, ja heittäytyi sieltä kylki edellä veden kiehtoville patjoille.

Oli varhainen sunnuntaiaamu, jokseenkin lämmin. Laimeneva kuu ja liekehtivä aurinko katselivat lyhyttä kamppailua, jonka aiheutti ruumiin lukemattomissa soluissa viipyvä sokea elinvoima; ne eivät vielä olisi tahtoneet lopettaa sitä tapaussarjaa, joka seitsemäntoista vuotta sitten oli heidän yhteisestä emosolustaan alkanut. Pian kumminkin kaikki asettui ja häiriytynyt pienoisaallokko sai jatkaa peliään laiturin päässä niinkuin muuallakin.

Ne äänet, jotka Hiltua ratkaisevassa vaiheessa niin säikyttivät, olivat Ragnarin askelia, kun hän nousi ikävältä vuoteeltaan lähteäkseen kolmannen kerran tänä yönä alakertaan. Hän oli tällöin jo hyvin yhtäkaikkisella mielellä, vain jonkinlainen tahdoton itsepintaisuus piti häntä valveilla; niinkuin muka vieläkin vain pitäisi yrittää saada tämä asia parempaan päätökseen ennen päivän tuloa. Vuode oli ikävä, yhä vain yhtä ikävä, vaikka niinkin suuria asioita oli tapahtunut. Unelias vaisto oli sanonut ja jo lakannut sanomastakin, ettei tämä asia enää tästä parane; että jotain tuuletuksentapaista kyllä on saatava, mutta vallan muualta päin. Nuoressa ohjeettomassa lemmessä on lämmintä ja vakavaa, mutta jollei vakavuutta kyetä säilyttämään, niin silloin lämmin ummehtuu ja rääkkäys alkaa.

No niin, sopii mennä vielä kerran alas. Sopii mennä hävittämään tuo tyhjä pullo, ettei se vahingossakaan jää tänne. Hän lähti ja kuuli samassa, että alhaallakin liikuttiin. Ehkäpä — ehkäpä sielläkin vielä jotain toivottiin.

Ragnar tuli alas ja katsoi kyökin ovesta sisään. Siellä ei ollut ketään — mennyt siis ulos. Hänkin meni ulos ja käytävää kävellessään kuvitteli sellaista laihaa mahdollisuutta, että tyttö johonkin asettuneena tekisi hänelle kehoittavan eleen. Hän käveli aina huvila-alueen rajalle ja heitti siellä tyhjän pullon aidan yli. Sitten hän palasi takaisin mitään kuulematta tai näkemättä, kääntyi sisälle ja katsoi taas kyökkiin, jossa ei vieläkään ollut ketään, vain äsken jätetty sija, joka nyt teki äitelän vaikutuksen. Ilkeätä tämä oli, odotella rehtorskaa tuon suotta piinautuneen olennon kanssa, jolle hän oli kuiskannut: "minä nain sinut". Noustessaan ylös kamariinsa Ragnar oli melkoista kiusaantuneempi kuin äsken alas tullessaan. Juuri äidin tuloa ajatellen tuntui Hiltun olemassaolo kiusalliselta. Ei ollut mitään takeita siitä, kuinka se suhtautuisi äitiin. Senhän näkee päältäkin niin ilkeästi… Kun ei sitä saa edes kunnollisesti puheilleen.

Ragnarkin kaipasi jotakin loppuratkaisua, mitä hyvänsä. Ja tulihan se tietenkin hänellekin.

Kun hän viimeisen retkensä jäljeltä juuri oli päässyt jonkinlaiseen unenhortoon, alkoi korvaan saapua outoja ääniä. Ne jatkuivat jatkumistaan ja lopulta alkoivat lähestyä. Rappusista kuului selvästi outoja, tottumattomia jalan ääniä. Ragnar pelästyi hurjasti ja syöksyi ottamaan takkiaan. Mitä onkaan nyt tulossa? Olipa hän kumminkin onneksi hävittänyt pullon.

Hän työnsi oven auki jääden itse kamarin puolelle. Käytävässä seisoi pelästyneen näköinen viiksiniekka mies knallihattu päässä ja hänen takanaan kurkisteli ujostelematta nuorehko nainen. Näki selvästi, että he eivät olleet nousseet unisijoiltaan vaan olivat viettäneet yönsä valvoen. Jostain alhaalta päin kuului vielä parin muun ihmisen kuiskutusta.

Ragnar tajusi, ettei hänellä ollut vaaraa, mutta että jotain erinomaista nyt oli tapahtunut. Tuli ei ollut irti, sillä kaikki oli hiljaista eivätkä nämä ihmiset hätäilleet. Ei se liioin voinut koskea mammaa, hänestä eivät toisi sanomia tuonnäköiset ihmiset. Kuinka nämä olennot olivat päässeet sisälle? Hiltu —

Kaikki tämä ehti käväistä Ragnarin ajatuksessa, ennenkuin knallipäinen alkoi puhua:

— Anteeksi nyt, että me näin tullaan, mutta me sourettiin tuolta ohitte ja nähtiin kun yks nainen hyppäsi järveen teirän laiturilta. Me sourettiin kyllä kiiruusti siihen, mutta se oli ehtiny jo upota. Me vartoiltiin ja koiteltiin, mutta sitten me tultiin maihin kattoon, ja kun täällä oli köökin ovi auki, niin me aateltiin, että jos se oli täältä.

He kulkivat yhdessä alas rappusia. Mies innostui puhumaan yhä enemmän. Että he olivat olleet tuolla Hyhyn kylässä, kun tuon toisen miehen serkulla on siellä talo, ja niin edespäin, ja juuri kun he olivat menossa, niin juoksi nainen, ja niin edespäin.

Ragnar tutki yhdessä heidän kanssaan kyökin. Vuoteessa oli peite paikoillaan, mutta siitä näki, että sen päällä oli oleskeltu (täytyihän sen näkyä). Pienellä pöydällä oli kulunut virsikirja (sen Ragnar havaitsi nyt vasta). Ragnarin täytyi hiukan vapisevalla herrasäänellään näille olennoille selitellä olosuhteita: että hänen äitinsä oli matkalla, että tyttö oli ollut vähän sairaalloinen ja omituinen. Sitten käytiin vielä rannassakin — niinkuin siitä olisi jotain apua ollut. Vihdoin knallipää, joka esiintyi joukon viisaimpana, oivalsi, että oli tehtävä ilmoitus poliisille. Olihan täällä telefooni. Mutta oliko tämä kaupungin puolta vai Pirkkalan puolta? Ehkä nuoriherra soittaa.

Mentiin sisälle. Kun Ragnar oli hetken puhua solkannut, kutsui hän knallipään puhelimeen ja silloin asiat nopeasti selkisivät.

— Ylikonstaapeli käski meidän olla täällä siihen asti kunnes poliisit saapuvat.

Tämän ihmeellisen joukkueen vierailu rehtorivainaan huvilassa kello viiden aikaan, sunnuntaiaamuna, se oli toki viimeinen kohtaus tässä kolmivuorokautisessa näytelmässä.

Siinä täytyi nyt Ragnarin puolisen tuntia olla isäntänä näille herroille ja heidän naisilleen — jotka viimemainitut tuskin olivat vielä sanaa sanoneet. Puoliuntuneina ja kovasti rasittuneinakin heidän olossaan tuntui vain tuo erikoinen tehtaalais-viehkeily, joka niin helposti tarttuu turhanpäiväiseen maalaishempukkaan, kun hän pääsee kaupunkiin ja saa sällituttavia. Siinä saa kyllä joku juosta järveen, siinä saa tulla vaikka maanjäristys, mutta neiti Lyydi Nieminen, jolla on hattu, saketti ja saurookengät, ei missään tilanteessa unohda sitä tylsää sanankäännettä, joka jollain kikatusmatkalla on hänen kielelleen jäänyt.

Täytyy sanoa, että Ragnar Palmerus tähän aikaan jokseenkin nopeasti sai tutustua elämän eri puoliin ja vielä ilman sitä ohjausta, johon hän oli tottunut. Nyt hän vapisi koettaen niin hyvin kuin saattoi peittää sitä tuntemattomilta vierailta. Hän hytisteli niinkuin olisi ollut viluissaan; eikä hän olisi itselleenkään osannut sanoa, mikä häntä vapisutti. Mutta äskeinen yhtäkaikkisuus oli nyt tyystin poissa.

Poliisit tulivat vehkeineen ja saivat heti ruumiin ylös. Ragnar katseli sitä niinkuin muutkin. Suuret silmät olivat rakosellaan ja kaareva sinertynyt ylähuuli jätti hampaankärjet näkyviin. Siinä oli kuolleen hennon Hiltun ympärillä se sarsipuku ja jalassa ne rasvakengät, jotka hänellä oli ollut etäisestä salotöllistä lähtiessään, mietteliään isän tullessa saattamaan ja kahden pienen sisaruksen painaessa neniään ruutuun nähdäkseen hiukan pitemmälle kuinka Hiltu meni huvilaan.

Siinä oli nyt nuori ruumis vaatteineen vieraitten olentojen töllisteltävänä.

Sillä vieraita he kaikki olivat — Ragnarkin, tämän huvilan nuori-herra. Erikoinen, vain Ragnarin tapaiselle väelle ominainen itsetiedoton julma tunteettomuus oli hänet vallannut, tai oikeammin palautunut vallitsevaksi. Kun poliisit olivat pitäneet lyhyen kuulustelun, jossa hyvin selvisi kaikki, mitä selvitä saattoi, lähtivät he seurueen veneellä viemään ruumista kaupunkiin. Seurue lähti jalkaisin naikkosten naljaillessa vastalauseitaan, "sillä heidän varpaansa olivat kipeet". Ragnar jäi yksin ja kiirehti nyt uudestaan ja lopullisesti ajattelemaan äitinsä palaamista ja siihen kuuluvia seikkoja. Joltain kannalta hän ajatteli sattunutta tapaustakin. Poliisit olivat puhuneet ruumiinavauksesta. Ragnar oli kovin tyytyväinen, kun hän ymmärsi, ettei tytölle ollut sattunut mitään sellaista, mikä näkyisi tutkimuksessa. Viinikysymys oli pahin. Jollei sitä olisi ollut, olisi hän mitä hartaimmin toivonut äitinsä pikaista paluuta. Jos äiti viipyisi huomiseen, voisi hän korjata asian hankkimalla kaupasta uudet pullot juotujen sijaan. Tai ehkäpä se kävisi tänäänkin jollakin tavoin, jos ravintolasta sattuisi saamaan samanlaisia. Hän voisi yrittää käyttää Murtomäkeä apunaan vielä tämän kerran.

Ja sitten — Ragnar ei ajatellut selkeästi, niinkuin tottunut ajattelija, vaan pikemminkin vaistoili — sitten olisi lopussa tämä hullu vaihe, joka juonsi alkunsa hänen hulluista piikahaaveistaan. Onni suosi häntä, sillä tämän hulluuden ainoa todistaja oli poissa; kun nuo vähäiset vaatejätteet vielä saisi pois kyökin seinästä, olisi koko huvila ikäänkuin uudessa siivossa. Hänen lapsellisuutensa näissä asioissa, yhdet niinkuin toisetkin, pysyivät ikuisesti salassa ja toivo viittoi eteenpäin uusia, verevämpiä, luonnonmukaisempia uria. Tuntui tosiaan siltä, että tämä vähäpätöinen tapaussarja juuri tässä tärkeässä suhteessa oli tuon kaikin puolin hienopiirteisen nuorukaisen kehitykselle kylläkin tärkeä. Vaikkapa rehtorskakin kerran saisi kaikki tietää, kunhan hän vain tämän ymmärtäisi, niin liikkuisi sinä päivänä sittenkin ylevä ilo hänen vanhassa herrasväensydämessään.

Tämä tapahtui syyspuolessa 1906, vuotta jälkeen suuren lakon. Siitä nuori-herra Ragnarkin lähti kehittymään kansansa historiallisten vaiheitten mukana, suorittaakseen kerran, kun aika oli täytetty, edellytystensä mukaisen osuuden sen elämässä.

Nyt hän, tunto miellyttävän tyhjänä ja kirkkaana, katseli varhaista syysaamua, jota hän tuskin koskaan eläissään oli noin suoraan katsellutkaan; ei ainakaan sillä silmällä kuin nyt. Vähitellen nuo tahdottomat väristyksetkin vaimenivat, päivän ehtiessä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HILTU JA RAGNAR: KERTOMUS KAHDESTA IHMISLAPSESTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Hiltu ja Ragnar: Kertomus kahdesta ihmislapsesta

HILTU JA RAGNAR

F. E. SILLANPÄÄ

LUKIJALLE.

F. E. S.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE