The Project Gutenberg eBook of Kolme miestä matkalla Kertomus Juhanin, Tuomaan ja Simeonin pikaretkestä pyramiideille, by Eino Railo

I. Lähtö Helsingistä. — Pikku huomioita ravintolavaunussa.
— Kotimaalle hyvästi ja kiitos.
II. Mieluinen hämmästys. — Huolestunut ruotsalainen ja huoleton
englantilainen. — Harun al Rashid, Giajar ja Mesrur.
III. Ruusu ja kukkanen. — Skandinaavista ruokakulttuuria. —
Silmäys jäiselle ulapalle. — Ahvenanmaan asia ratkaistu.
IV. Vanhan Ruotsin tunnelmia. — Kevät-aamu Tukholmassa.
— Eräs kulttuuritutkimuksen haara. — Aamiainen
Oopperakellarilla.
V. Timanttien punnitsemista ja suomalaisten nimien lausumista
Turkin konsulaatissa. — Pikku kokemuksia ruotsalaisista.
— Hänen Majesteettinsa seurassa eteenpäin.
VI. Liikunnon mysterio. — Aamuisia näkyjä Etelä-Ruotsissa.
— Skånen peltoja.
VII. Politiikkaa ja murkinapakinaa. — Rügenin liitukallioita.
— Sassnitzin tunnelmia ja temppeleiden torneja.
VIII. Tyynen elämän ylistyslaulua. — Saksan varallisuus ja
nousukyky. — Suomalaisten suhteet saksalaisiin. — Eräs,
joka aikoi äänestää puolalaisia.
IX. Suomen ja eräiden muiden valtakuntain lähetystöissä
Berlinissä. — Aamiainen Kempinskissä ja kuinka
muuan nuori pari sitä söi. — Museoissa käynnit.
X. Pakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. — Saksin
vuorimaassa. — Tutuhkossa ilmapiirissä. — Viini- ja
humalaviljelyksiä.
XI. Pragin hajuja ja ihmisiä. — Tshekkiläisten uusi
suojeluspyhimys ja heidän kielikiihkonsa. — Pikkuhuomioita.
— Vanha synagoga ja sirunen historiaa. — Kolme omituista
edeskäypää.
XII. Passikokemuksia. — Tuntematon Suomi. — Tshekkiläisessä
kirjakaupassa. — Narodny Listy'n toimituksessa. —
Tshekkiläisessä pankissa.
XIII. Gulliverit ja Lilliputit. — Itävallan tulli. — Masennuksen
valtakunta. — Suuret rahalaukut. — Yötunnelma Wieniin
tullessa.
XIV. Päivä Wienissä. — Herr Fiaker. — Rahaa paaleittain. —
Yleinen elämän ilme. — Bella gerant alii. — Elintarvepulia
ja hintoja. — Ravintolamoraalia. — Juoppouden harvinaisuus.
— Pyhän Tapanin tuomiokirkko ja goottilainen kirkkotyyli.
— Gretchenin rukous.
XV. Matka Buda-Pestiin. — Unkarin kieltä ja unkarilaista
matkaseuraa. — Klári de Pap, hänen veljensä ja juutalainen
kulassi. — Unkarilaisten onnettomuus. — Näkyjä Unkarin
tasangolta. — Velvollisuudentuntoinen junailija. —
Balaton-järvi. — Ystävällisiä neuvoja.
XVI. Ilta Hungaria-hotellissa. — Yleisön upeus. —
Mustalaissoittokunta, sen kokoonpano ja soitto. — Tokaji
Szamorodni-viini ja sen synty. — Tonava tähtien valossa.
XVII. Suomalaisten suosiminen. — Hunyadi Janos ja unkarilaisten
maailmanhistoriallinen suurtyö. — Budan vanhoja taloja.
— Kruunauskirkko. — Unkarilaisten malja.
XVIII. Matka Szegediin. — Unkarin maisemia ja unkarilaista seuraa
sekä keskustelun aiheita nykyhetkellä. — Rajakansain
Europalle tekemä palvelus. — Uusi Itävalta-Unkari. —
Paprikaa kuivataan.
XIX. Szegedissä. — Paikkakuntien erikoishajut, paprikan ja
valkosipulin yhteiskatku, paprikaguljashi ja "salamit"
— Kävelyä kaupungin puistossa. — Ravintolaelämää
ja korttipeliä. — Lausunto mustalaisista.
XX. Szegedin torilla. — Unkarilaisia emäntiä ja
maalaistavaroita. — Matka Szabadkaan. — Serbialaisten
puuhia. — Szabadka, Jugoslavian suurin kaupunki. —
Käynti saunassa ja rikkaan lesken hautajaiset.
XXI. Matka Belgradiin ja serbialaista matkaseuraa. — Vanhan
rouvan puheliaisuus ja kohteliaisuus. — Serbialaisten
loistavat ominaisuudet ja jalot periaatteet. —
Serbialaisten arvostelu unkarilaisista ja turkkilaisista.
— öisiä matkatunnelmia. — Kuningas Pietari.
XXII. Tulo Belgradiin, passitarkastus ja valittava kantaja. —
Ensimmäisiä kokemuksia kaduilla. — Tunnustus hotellien
portinvartijoille. — Kuinka paikat Belgradin-Konstantinopolin
pikajunaan hankitaan. — Näkyjä kaduilla ja arveluja
sivistystasosta.
XXIII. Kun Simplon-expressiä odotettiin. — Hotellin portieri
Jugoslavian tulevaisuudesta. — Kissannaukujaiset ja
näkyjä asemalla. — Bulgarialainen runoilija ja expressin
vaunupoika. — Pikajunan yleisöä ja sen elämää.
— Mr. Rowleigh.
XXIV. Moravan laakso. — Maanviljelysnäkyjä ja pajupuita, Maritsan
laakson nähtävyyksiä. — Ensimmäisiä tukkilaistunnelmia.
— Tulo Konstantinopoliin.
XXV. Herra Jacques Bennado. — Kiihkeä ja äänekäs katuelämä. —
Katukaupustelu ja huutoreklaami, kantajat. — Galatan silta
ja näköalat sieltä; eri ihmistyyppejä. — Turkkilaisnaiset.
— Turkkilaisten esiintyminen ja heidän tyyneytensä. —
"Sulttaanin äidin moskea". — Huomioita Stambulista.
XXVI. Sofian kirkko. — Vaikutus ulkoapäin. — Kupoolijärjestelmän
tarkoitus ja pyhäkön sisustavaikutus. — Justinianuksen ja
Teodoran aika, ja kuinka temppeli rakennettiin. — Mohammed
Valloittajan verisen käden merkki. — Hikoavapylväs. —
Hippodromi, "siniset" ja "vihreät", Nikakapina, ja Teodoran
uljuus. — Delfoin kolmijalka. — Teodosiuksen obeliski.
XXVII. "Uponnut palatsi". — Melanderin historian pätevyys. —
"Anatolisch-selbstverständlich!" — "Jumalallisen rauhan
kirkko" janitsharimuseona; näiden historiaa. — Aimée Dubuc
de Rivery'n harvinainen kohtalo. — Montako janitshaaria
voi päivässä hirttää kahteen puuhun?
XXVIII. Turkkilainen kahvi ja kuinka sitä valmistetaan. — Therapian
kaupunki ja veneretki Bosporolla. — Rumeli Hissar. —
Katuelämää Perassa myöhään illalla.
XXIX. Ententen sotilaat. — Venäläiset pakolaiset ja heidän
kurjuutensa. — Avustuspuuhat ja säälin turtuminen. —
Moskovia-ravintola ja sen tarjoilijattaret. — Kumoon ajanut
troikka ja uudet ruhtinaat.
XXX. Turkkilaisten taide. — Egyptiläinen ja Suuri basaari. —
Kreikkalaisen kauppiaan luona.
XXXI. Turkkilaisten asuinrakennukset. — Sulttaanin ellntarvelaki.
— Lampaanliha. — Ajurit. — Konstantinopolin vanhat muurit.
Jedi Kulé eli "Seitsemän tornia", Kultainen portti ja "Turkin
keisarin kuva", vankikopit ja "verikaivo", Top Kapu eli
"Tykkiportti" ja Konstantinopolin valloitus. — Kahrié-moskea
ja sen vanha pappi. — Mohammed III:n hauta.
XXXII. Käynti Kultaisella sarvella. — Wrangelin laivasto. — Vanha
turkkilainen upseeri ja hänen mielipiteensä kreikkalaisista.
— Turkkilainen sotilas. — Piastereitten voima ja hra
Bennadon viimeiset palvelukset. — Lähtömeteli laiturilla.
— Iperohi-laivan matkustajat. — Dardanellit ja Gallipoli.
XXXIII. Tenedos-saari. — Keskustelua kreikattaren kanssa. —
Politikoivia kreikkalaisia. — Lesbos ja Mytilinin idyllejä.
— Viimeinen mohikaani. — Musiikkia Sapphon ja Erinnan
haudalla.
XXXIV. Smyrnan satamassa. — Maihin pääsy kielletty. —
Kreikkalaiset lähtevät rintamalle. — Chios ja Kapudan
pasha. — Matkustava italialainen. — Tutkimus meritaudista.
XXXV. Pireuksessa. — Klassillisen nimistön käyttöä. — Ensi
vaikutelma Atenasta. — Tulo Akropoliille. — Parthenonin
tyylin perusajatus. — Akropolis nykyhetkellä ja sen
hävityksen vaiheita. — Akropoliin tunnelma.
XXXVI. Olympeion ja katkenneet pilarit. — Lähtö Ismene-laivalle
ja odotus siellä. — Abessiniaan matkustavat saksalaiset
vapaaherrat, romanialainen rouvashenkilö, amerikalaiset
missit, Indian kreikkalainen y.m. — yhteensä yksitoista
kansallisuutta. — "Vähän jumalaton protesti".
XXXVII. Illanviettoa kansainvälisessä seurassa ja tyyppejä siitä.
— Ahkera puuseppä. — Onneton lapsi. — Vihdoinkin merelle.
XXXVIII. Kretan saarella. — Chanian tasanko ja kaupunki sekä
pikkunäkyjä sieltä. — Kretalaisia kansantansseja. —
Romaniatar ja leijonanmetsästäjät törmäävät yhteen. —
Isänmaallinen juhlahetki. — Etevä ravintoloitsija.
XXXIX. Mielipiteemme kreikkalaisista. — Kreikkalaisia patriootteja.
— Kuvaus hinduista ja japanilaisista. — Afrikan ranta.
— Valaistuksen väri ja räikeys. — Aleksandrian satama ja
maihinnoususeikkailuja.
XL. Hotelli. — Maa, jossa ei tarvitse pelätä sadetta. —
Katuelämää arabialaiskortteleissa. — Hautajaiset. —
Serapeum, Pompejuksen pylväs ja katakombit. — Kirkkoisä
Kyrillus. — Egyptin pumpuli. — Häät. — Mehemed Ali. —
Pääskyset. — Kuningaspalmu. — Eläintarha ja peipposet.
— Englantilaisviha.
XLI. Egyptiläisessä laulukahvilassa. — Orkesteri, laulajatar,
kappaleen esitys ja yleisö.
XLII. Egyptiläisnaisen huntu. — Ovatko egyptiläiset erikoista
"kansaa"? — Europalaisia liikemiehiä. — Matka Kairoon,
huomioita kastelulaitoksista, viljelyksistä ja kylistä.
XLIII. Tie pyramiideille. — Elämän ja kuoleman vastakohta. —
Keopsin pyramiidi. — Elämän arkipäiväisyys beduinin ja
kameelin edustamana. — Sfinksi. — Hyvästit kuoleman
kentälle.
XLIV. Kairo ja päivä siellä. — Troopillista kasvullisuutta. —
Kairon museo, Ramses II:n ja muiden faraoiden muumiot. —
Basaari, naisten lihavuusryyti, parfyymi ja ambrasavukkeet.
— Egyptin naiset, monivaimoisuus. — Salaperäisiä
viittauksia. — Muhamettilaisia ylioppilaita.
XLV. Kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen.
— Eläinrääkkäys ja tunteettomuus etelämaissa. — Erilaisia
pukumuotoja. — Hampaitten kulta. — Muodin mukaiset
silmälasit.
XLVI. Brindisi. — Apulian viljelyksiä. — Apenninien poikki
räntäsateella, vuoristonäkyjä. — Solernon lahti. —
Napoli. — Käynti Pompejissa ja kuvitelma sen hävityksestä.
— "Santa Lucia".
XLVII. Napolista Romaan. — Pietarin kirkko. — Paavalin kirkko.
— San Pietro di Vincoli ja Michel Angelon "Moses". — Santa
Maria della Vittoria ja Berninin "Pyhä Teresa". —
Vatikaanissa. — Sikstiniläinen kappeli. — Forum Romanum.
— Colosseum. — Katakombit. — Kaksi kallisarvoista Roman
hautaa.
XLVIII. Makaroonin syöntiä: — Rautatiematka Rivieralla. — Thomas
Cook & C:o. — Englannittaria. — Marseille. — Cette. —
Narbonne. — Tie pystyyn Cerebièressä. — Perpignan. —
Saksankielen harrastusta. — Parisiin.
XLIX. Tanssiva Europa.
L. Mona Lisa. — Lasten leikkiä. — Naisten paratiisi. —
"Kulttuuri". — Toivotus Ranskalle.
LI. Vihan valta Europassa. — Kölnin tuomiokirkko. — Saksalainen
"humoristi". — Vihdoinkin kotona.

Lähtö Helsingistä. — Pikku huomioita ravintolavaunussa. — Kotimaalle hyvästi ja kiitos.

Tänä päivänä, kello 5,15 i.p., oli kolmen matkatoveruksen määrä aloittaa kauan suunniteltu pikaretki etelän maille, kevättä ja korkeaa aurinkoa vastaan, seuduille, jotka lapsuudesta saakka ovat olleet verhoutuneina mielikuvituksen ihannoivaan, satuhohtoiseen autereeseen. Ja kun lähtö sitten todellakin tapahtuu ja ero omaisista sekä kotikaupungista jättää sydämeen kaipuun kipeyttä, tuntee yhtäkkiä, kuinka paljon ihmiselle on kallista: kaikki se, mikä jää, ja kaikki se, mikä on edessä. —

Haikein mielin vaelsi Simeoni näinä minuutteina Helsingin asemalle, sillä vaikka suuren maailman näkeminen houkutteleekin, on kuitenkin kaikki kotiin jäävä niin kallista, että siitä täytyy suorastaan riistäytyä irti. Vanhanaikaisesti suuteli ja syleili hän vaimoansa ja pikku tytärtänsä, jotka ikävissään ja itkuaan pidätellen seisoivat siinä hiukan noloina ja hämillään, kuin ällistyneinä, että nytkö se pelätty matka sitten alkoi. Tällaiset tunteet eivät kuitenkaan ehtineet saada mitään suurempaa sijaa, sillä viereltä kuuluva, toisen matkatoverin, Juhanin, karski ääni ilmoitti, että nyt on mentävä vaunuun, koskapa rautatiehallituksen ilmoittama laillinen lähtöhetki rupeaa olemaan käsissä. Ja niinpä vaihdettiin viimeinen silmäys, jätettiin asemasillalle eräitä pareja sieviä suomalaisia naissilmiä, annettiin veturin hihkaista ja nykäistä vaunut liikkeelle, ja niin alettiin vakaasti ja järkähtämättömästi mennä jyskyttää Turun kuuluisaa kaupunkia kohti. Kolmas matkatoveri, jykevä Tuomas, oli matkustanut sinne jo edeltäpäin, yhtyäkseen "retkueeseen" vanhassa Auran satamassa.

Tällaisen eron hetken jälkeen oli Simeoni jonkun aikaa vaiteliaana, tuimasti imeskellen savukettansa ja katsellen mieleensä jäänyttä Helsingin kuvaa. Se muuttui vähitellen kauniiksi, lempeäksi naiseksi, joka kaipaavasti seurasi katseellaan kaikkia pois kiitäviä lapsiaan, jo edeltäpäin toivottaen niille tervetuloa takaisin. Simeoni ymmärsi siinä istuessaan, kuinka tavattoman kallisarvoinen on "ero sovinnossa", kuinka välimatka yhä suurentuessaan samassa suhteessa pienentää kaikkia niitä piikkejä ja sarvia, joita itsekukin on jokapäiväisessä elämässä näkevinään lähimmäisensä otsassa ja kyljessä, ja joita vastaan hän alituisesti puskee ja möyryää, ollen muka itse aina oikeassa ja ihmetellen, miten muut ihmiset voivat olla niin peräti väärässä.

Tällaiset mietteet keskeytyivät kuitenkin pian, sillä osastossa olevat vakaat suomalaiset rupesivat pian lausahtelemaan aatteita, huomioita ja sukkeluuksia, joista useat omaperäisyydessään väkisinkin vetivät sarjan karheita huulia kontiomaiseen naurun vireeseen. Ja kun sitten siirryttiin ravintolavaunuun, oli siellä Juhanin ja Simeonin kahdelle silmälle ja korvalle paljon sekä nähtävää että kuultavaa.

Siellä oli sangen kansainvälinen yleisö, josta melkoisen osan muodosti juutalainen kansanaines, suureksi osaksi kotoisin Helsingistä. Simeoni, jolla kyllä oli ollut aikaisemminkin tilaisuutta tutustua valitun kansan ulkonäköön, huomasi silti vaipuvansa tutkimaan sitä tarkoin uudelleen. Joukossa oli monta naista, jotka hänen Venla-ihanteestaan huolimatta eivät vaikuttaneet vastenmielisiltä, mutta milloin nenä oli säilyttänyt tyypillisen ulkonevaisuutensa, milloin huulet olivat paksut, tukka musta ja öljyinen, hartiat kuin atleettiklubin puheenjohtajalla ja silmät kuin kivihiilen sirpaleet, siinä loppui Simeonilta sulattamiskyky. "Tunnustan heidät", ajatteli hän, "mielelläni vähintään vertaisikseni luojan edessä, mutta siitä huolimatta pyytäisin nöyrimmästi saada suorittaa tämän lyhyen ajallisen vaellukseni eri osastossa kuin he." Ja kuunnellessaan juutalaisten keskustelua huomasi Simeoni, että ihminen aina puhuu mieliaineestaan. "Jos minulla nyt olisi miljoona kruunua", kuului eräs Ruben-tyyppi lausuvan, ja hänen mustat silmänsä paloivat kapitalistisesta voitonhimosta ja sormet tekivät eräänlaisia käyristyviä, haravamaisia liikkeitä. "Taivas varjelkoon kruunu parkoja sinun kouriisi joutumasta", ajatteli siihen Simeoni, tarkastellessaan miehen ihka uusia vaatteita, kotkannenää, tummaa, aaltoilevaa ja kiiltävää tukkaa, voimakasta leukaa ja kameelimaisia hartioita — mies oli oikeastaan erittäin komea — ja miettiessään, että rohkea pitää sen henkilön olla, joka tuon kanssa uskaltautuu kahden pimeään huoneeseen.

Keskustelu tällaisessa ravintolavaunussa, jossa sattuma vie yhteen toisilleen aivan tuiki tuntemattomia henkilöitä, on tavallisesti sangen vaisua. Syödään haluttomasti eteen ilmestyviä annoksia, heitellään hajamielisiä silmäyksiä ikkunasta, vilkaistaan naapureihin tahi pidetään salaa silmällä jotakin huvittavaa syömätapaa ja syöjää, kiitellään konemaisesti ja annetaan pään veltosti tärähdellä vaunun kiitäessä kiskolta toiselle. Mutta aina on seurueessa sentään joku, joka ikäänkuin riemuiten valitsee juuri tämän syömähetken purkaakseen sydämensä niin, että sen kyllä naapuritkin kuulevat. Sanomattakin on selvää, että täällä pohjoismaissa se henkilö on venäläinen, joka on saanut kielensä kantaan kuulalaakerin ja ylimääräisen annoksen parasta, koskaan kuivamatonta koneöljyä, niin että se maailman synkeimmänkin mullistuksen, hetkellä lerkkuu ja läpättää aivan käsittämättömän helposti ja liukkaasti. Niinpä tässäkin vaunussa, tuossa Simeonin viereisessä pöydässä, istuu venäläinen, jonka kasvonpiirteet kertovat Abrahamin jälkeläisen olleen joskus hänen sukuvuoteensa ääressä ainakin kastemaljan pitäjänä tahi kummina, ja jonka ajelematon parta sekä kuluneet vaatteet kertovat hänen yhdeksännellätoista hetkellä päässeen lipsahtamaan pois siitä sudenkuopasta, jota bolsheviikit leikillisesti nimittävät maalliseksi paratiisiksi. Hän puhuu taukoamatta, tasaisesti ja katkeamatta, poristen kuin hyvällä tulella kiehuva pata, ja tätä Simeoni kuuntelee hartaasti. Hän rupeaa miettimään, mahtaako tuon puheen takana olla riittävästi ajatusvaluuttaa, ja vastaa kysymykseen kieltävästi. Jos asia nimittäin olisi niin, ei maailmaan mahtuisi mitään muuta kuin venäläisten ajatuksia, koskapa heitä on niin paljon ja koska he puhuvat eniten.

Kun Simeoni ja Juhani olivat lopettaneet ateriansa, ilmestyi viereiseen pöytään eräs muista välittämätön, jyrkän itsenäisesti esiintyvä herrasmies, jonka kehto luultavasti oli keinunut jossakin äiti Svean kamarin, lattialla. Kylmästi ja kiinteästi, kuin edeltäpäin tehden tyhjäksi kaikki vastaväitteet, hän tilasi teetä, ja saatuaan sen veti paperikääröstä esille paistetun linnun, arvattavasti kanan, jolla siis nyt oli edessään toinen surkea loppu. Simeoni ihan kyyristyi tuolillaan katsellessaan, kuinka mies käänteli kanaparkaa käsissään kuin köyhä mies kannikkaa Juhani Ahon lastussa, lopulta iskien pitkät, valkoiset, haarallaan sojottavat raateluvälineensä sen lihavimpaan paikkaan. Mainio ruokahalu tuolla miehellä! Kun Simeoni ummisti silmänsä ja kuunteli luitten rusahtelua hänen hampaittensa välissä, tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt jalopeuran jauhavan poloisen kristityn sääriluita Colosseumin areenalla. Syötyään kanastansa puolet kääri mies loput paperiin ja poistui uhmailevan ja ynseän näköisenä. Hän oli Simeonin mielestä taloudellinen ja turhia menoja välttävä henkilö.

Näin olivat matkan ensimmäiset tunnit kuluneet, ja kun Simeoni rupesi tarkastamaan ohi kiitävää maisemaa, huomasi hän, että maaliskuun ilta vaipui surumielisen ruskoisena keväisen, nietoksistaan hiljalleen riisuutuvan maan ylle. Puista on lumi jo kadonnut, koivujen urvut ovat paisuneet ja antavat maisemalle ruskeahkoa, eloisaa väriä. Koko luonto on kuin hiljaisen odotuksen vallassa, aavistaen kevään tulevan ja elämän heräävän. Poislähdön tunnelman valossa Simeoni katseli kaikkea herkällä mielellä, kuin jättäen hyvästi, ja tuntien kaiken tuossa edessään omakseen, joka töllin, puun ja pensaan, siellä esiintyvän elämän kaikissa muodoissaan.

Ja niinpä tulla hurahtikin juna Turkuun ja ajoi suoraa tietä satamaan. Auran vanha kaupunki, sivistyksen ensimmäinen kynnen jälki karussa kamarassamme, oli siinä takana, ja Simeoni tunsi aivan selvästi tuomiokirkon vakavan katseen sielussaan. Hän oli, omituista kyllä, ensimmäistä kertaa Turussa, ja senkin pimeällä. Mutta pimeä ei häntä häirinnyt, vaan saattoi hän sen suojassa sitä paremmin kansoittaa koko tienoon historiallisilla mielikuvillaan, nähden selvästi, kuinka tuolta tuomiokirkon tornista valonsäteet tunkeutuivat kuin hengen majakasta yhä kauemmaksi pimeyteen, yli salojen ja loputtomien erämaiden, kuinka ne sytyttivät yhä uusia tulia, poistaen pimeyttä edestään, kunnes vihdoin valkeus saapui kaukaisten korpienkin sopukoihin.

II.

Mieluinen hämmästys. — Huolestunut ruotsalainen ja huoleton englantilainen. — Harun al Rashid, Giafar ja Mesrur.

Arvokkaasti ja tyynesti astelivat Juhani ja Simeoni ruotsinmaalaiseen Ragna-laivaan, jalosti kestettyään passi- ja tullitarkastuksen. Esteettä se näytti sujuneen muillekin, lukuunottamatta venäläistä, joka siitä huolimatta, että hänen passinsa luultavasti oli täydessä kunnossa, kansallisominaisuuksiensa vuoksi joutui virkamiesten kanssa laajaan keskusteluun. Se päättyi kuitenkin suopeasti, koskapa hänkin hetken kuluttua kiipesi laivaan, halliten oikealla kädellään painavaa ja monta myrskyä sekä kolhausta kokenutta matkalaukkua. Toverukset menivät tarkastamaan hyttejänsä, huomasivat ne hyviksi, sijoittivat tavaransa järkevien periaatteiden mukaan, totesivat, että kolmas toveri, jykevä Tuomas, oli laivalla, joskin vaipuneena hyvää tekevän ja raskaan unen helmoihin, ja kiipesivät vihdoin jälleen laivan yläkertaan. Siellä oli ruokailupaikka valaistu kirkkaasti kuin hääsali, pöydät notkuen laseista ja maljoista, täynnä kovin viettelevän näköisiä keittiökemian vanhoja ja taattuja keksintöjä. Kehoittamatta istuivat toverukset pöytään eikä Simeonikaan muistanut tällä hetkellä vanhaa säästäväisyysperiaatettaan, että kun panee vain vähän sianmurennusta leivän päälle, niin se särvittää niin. Mutta toveruksilla oli edessään mieluinen hämmästys.

Kun oli saatu vähän voileipä-aineksia, sattuivat Juhanin ja Simeonin silmät yhtaikaa erääseen pieneen, mutta korkeajalkaiseen lasiin, jonka vanhemmat helsinkiläiset kyllä hyvin muistavat, muka joka on nuoremmalle polvelle jokseenkin yhtä tuntematon kuin harvinainen museo-esine. Juhanin ja Simeonin katseet sattuivat yhteen ja niistä välähti ymmärryksen valo. Seurasi hiljainen ja jännittävä odotus, jonka kuluessa veljeksistä kumpainenkin vaivihkaa siirteli sillipalasta lautasellaan syrjemmäksi, ikäänkuin tulevaista päätarkoitusta varten. Ja eihän vain! Hetken kuluttua ilmestyi heidän eteensä Ruotsin riikin neitonen, kädessään ase, jota totuudenmukaisesti täytyy nimittää pulloksi. Hän teki aseellaan vaativan liikkeen noita pieniä laseja kohti, samalla katsoen toveruksiin kysyvästi. Lukija voi arvata, että tässä tarvittiin nopeata ratkaisua ja erinomaisen harvinaiset aatteet mennä törmäilivät läpi toverusten aivorustingin. "Mitähän tuo tekisi?" arveli Simeoni miettiväisen näköisenä, johon Juhani arvokkaasti lisäsi: "Me lienemme nyt kieltolain vaikutuspiirin ulkopuolella." — "Jokohan aluevedet on läpäisty?" järkeili tähän lainkuuliaisesti taas Simeoni, jolloin Juhani odottamattoman päättäväisesti vastasi: "Varmasti!" Ja niinhän se sitten kävi, että huolimatta tieteen sitovista todistuksista alkoholin epäterveellisestä ja turvottavasta vaikutuksesta nimenomaan maksaan, toverukset vanhojen muistojen vietteleminä lankesivat ottamaan sen, jota sanotaan ruokaryypyksi, vieläpä hiljaa sen päälle ähkäistenkin, kuten asia vaatii, ja vihdoinkin antaen sillipalalle sen tehtävän, joka sille alkujaan on oikeastaan määrätty. Ja että se antaa ruoalle ylimääräistä vauhtia, sitä ei kiellä kukaan suomalainen, mikäli ainakin Simeoni oli tässä suhteessa elämänsä varrella pystynyt saamaan yleisestä mielipiteestä ja kokemuksesta selkoa.

Syödessään lankesi Simeoni vanhaan helmasyntiinsä, nimittäin tarkastelemaan ihmisiä ympärillään ja mitä he tekivät. Kanansyöjää ei näkynyt, mutta Ruben liikkui vatien vaiheilla varmana ja tyynenä, muljautellen häränsilmiään, maiskautellen hyvästä mielestä suutansa ja väliin hipaisten rasvaista tukkaansa. Uusi ja mielenkiintoinen kansalainen oli eräs ruotsinmaalainen liikemies, joka herätti Simeonin huomiota rotevuudellaan ja pituudellaan, johon oli samalla yhtynyt annos velttoutta. Hänen sileäksi ajellun naamansa keskeltä loisti sähkövalossa suuri kultahammas kirkkaana kuin tähti, pystymättä kuitenkaan vähimmälläkään tavalla hälventämään miehen peräti huolestunutta ilmettä, jollaista, nimittäin aiheetta, luontaisesti sellaista, Simeoni ei muistanut nähneensä. Hänen suupielensä olivat ankarassa itkun mutkassa alaspäin — hän oli todellakin kuin kahden huolestuneen ihmisen bastardi. Hän haukkasi voileipää sen näköisenä kuin olisivat puolet koko maailman synneistä olleet hänen hartioillaan. Nähtävästi suruaan hälventääkseen hän illallisen jälkeen tilasi puoli pulloa munkkilikööriä, vieden aina kuitenkin lasin huulilleen kovalla kärsimyksen ilmeellä. Hänen pöytätoverinsa, kylmä ja jäykkä englantilainen, ei sen sijaan päästänyt vaskikasvoilleen mitään tunteen tahi mielialan lainetta, vaan istui totisena ja nauramattomana sekä syödessään että sen jälkeen. Hänen selkänsä oli niin suora ja jäykkä, että Simeoni suuresti epäili, saattoiko se yleensä ollenkaan sujahtaa, ja hänen suunsa oli niin tiukasti kiinni, että tuntui kuin olisi piipun varsi ollut kiilaamalla hänen huuliensa väliin saatava. Ruotsalaisen hiukan lepertelevän kohteliaisuuden otti hän vastaan kuin asiaan kuuluvana sekä nakkeli hänen tarjoamansa liköörin menemään kuin olisi se ollut marjavettä. Simeoni ja Juhani katselivat tätä syrjästä vaatimattomin muodoin, mutta edellinen mietiskeli mielessään, kuinka onnellista on, etteivät ihmiset yleensä itse tiedä, milloin heidän ympärilleen ilmestyy tuollainen pieni koomillisuuden sädekehä. Mutta jääkööt nämä veljet liköörinsä ääreen, sillä toveruksille tuntui lepo ja rauha viekoittelevalta nyt, kun lähtöjännitys oli lauennut tasaiseksi matkan teoksi. Maaliskuun 12 päivä olikin jo loppunut ja 13 alkanut.

Simeoni painui lakanainsa väliin ja koetti saada unen päästä kiinni, mutta sepä ei tahtonut onnistuakaan. Jäätelit piirtelivät laivan kylkeen, keulasta perään, rusahtelevia piirujansa, jyristen ja kolisten lakkaamatta ja estäen unen tulon. Hän tuijotti pimeyteen ja mietiskeli alkanutta matkaa, joka tulisi ulottumaan koko Europan ympäri. Sokean eno-vainajan kertomuksista alkaen oli hänellä ollut kova halu nähdä maailmaa ja nyt hän saisi ainakin osaksi tuota haluansa tyydyttää. Hän näki edessään koko maapallon ja siinä eräällä kulmalla Europan, jonka pohjoisessa kärjessä oli pieni, mäntyjä kasvava maa, Suomi. Europa oli ennen ollut hänestä ihana neito, jolle itse Zeus oli osoittanut korkeinta mahdollista suosiotaan, mutta maailmansodan aikana se oli muuttunut vanhaksi ja vihaiseksi kämäleuka-akaksi, jolta ehkä olisi pitänyt lyödä kiireimmän kaupalla niskanikamat poikki. Ja maapallo, joka hänestä ennen oli ollut tuhansien suloisten ja salamyhkäisten paratiisien piilopaikka, oli hänestä nyt mieluumminkin vanha ja saumoistaan ratkeileva potkupallo, joka paholaisen kiidättämänä mennä porhalsi kohti tuntematonta tulevaisuutta yhdessä koko katoamaan tuomitun aurinkokuntansa kanssa. Muistellessaan kaikkea sitä sopimatonta ja pahennusta aikaansaavaa menoa, johon rouva Europa viime vuosina on tehnyt itsensä syypääksi, tunsi Simeoni tarvetta olla joku Harun al Rashid, joka tuntemattomana, seurassaan ainoastaan uskollinen suurvisiirinsä Giafar sekä vielä uskollisempi ja tarpeellisempi ylimestaajansa Mesrur, lähtisi retkeilemään valtakuntaansa ottamaan selkoa, mitä hänen alammaisensa tekivät…

Laiva seisahtuu eikä Simeonin jännittyneestä odotuksesta huolimatta lähde liikkeelle. Kaikki on tyyntä ja pimeätä, meren jääsohjuinen ulappa, taivas ja saariston lukemattomat luodot.

III.

Ruusu ja kukkanen. — Skandinaavista ruokakulttuuria. — Silmäys jäiselle ulapalle. — Ahvenanmaan asia ratkaistu.

Koko matkaseurueen huomiota oli herättänyt eräs neito, jonka kansallisuus jäi Simeonille epäselväksi, mutta joka sekä ijältään että näöltään oli kuin ruusu ja kukkanen. Matkustajain miehinen väestö aivan peittelemättä virkisti hänen näöltään silmiänsä ja sydäntänsä, lämmitellen täten keskellä Itämeren jäistä aavikkoa ja yksitoikkoisuutta, ja neito salli sen tapahtua, leijaillen salongista toiseen ja istahtaen milloin minnekin kuin perhonen oikullisessa lennossaan kukasta kukkaan. Tulepa sitten aamiaisen aika. Tahtomatta turmella sunnuntai-aamun viileätä, ylhäistä rauhaa, työnsivät veljekset halveksien syrjään tuon ennen mainitun korkeajalkaisen lasin. Mutta eipä ollut vähäinen heidän ällistyksensä, kun he näkivät, kuinka tuo ruusu ja kukkanen kursailematta kallisti menemään ryypyn aamutuimaansa, edes huuhaankaan rypistämättä tahi tekemättä muuta perintöpyhää naukunotto-ilmettä. "Ettei se vähän häpeä!", ajatteli Simeoni, sillä vanhoillisena miehenä hän ei yleensä hyväksynyt ryyppyä aamupäivällä, puhumattakaan siitä, että sen ottaisi nuori neito sunnuntai-aamuna julkisessa paikassa. Muu matkaseurue ei siitä kuitenkaan näyttänyt välittävän, vaan nakkeli neidon antaman esimerkin innoittamana kaiken maailman tietä erinäisiä parillisia ja parittomia lasimääriä niin vilkkaasti, että sitä kelpasi katsella. Kyllä maailma sentään käyttää viinaa paljon; sen johtopäätöksen saattoi tälläkin hetkellä suuremmatta neroudetta tehdä ja todeksi väittää.

Tällä laivalla, kuten pohjoismaalaisilla laivoilla yleensä, syötiin muuten tuiki herkullisesti ja paljon. Kun Simeoni, lopetettuaan kieltämättä sangen epäspartalaisen aamiaisensa, viereisessä tupakkasalongissa suitsutti hiljaista polttouhriaan, saattoi hän ruokasalin lasioven läpi hyvin seurata, mitä siellä tapahtui. Jälkeentulevaiset eivät olleet edellistä sarjaa huonompia, vaan söivät vakaumuksella ja antaumuksella, suorastaan sunnuntai-hartaudella, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Erään kasvot vääristi oven lasi hullunkurisesti, ja kun hän varsinkin söi lujasti ja otti ryyppyjä vielä lujemmasti, saattoi hyvin seurata, miten yhä hyväntahtoisemmat hymyilyt rupesivat välkehtimään hänen kasvoillaan, aivan kuin auringon pilkistäessä ulapalle ja valaistessa maailman. Simeoni huomasi, kuinka hän saatuaan lautasensa tyhjäksi vaipui pieneen neuvotteluun, ottaisiko vielä lisää, katsellen voileipäpöytään ja lautaseensa kysyvin ja harkitsevin ilmein, ja kuinka hän useimmiten otti lisää, kunnes vihdoinkin voitti kiusauksen ja tarrasi päättävällä muodolla paistiin. Ikäänkuin tämän syöpöttelyn kruunuksi ilmestyi ruokasaliin lopuksi eilinen kanaherra halliten paperikääröään oikeassa kädessään. Hän tilasi puoliskon olutta, sai lautasen ja haarukan sekä ryhtyi taas kannikkailmeellä kääntelemään kanaparkaa käsissään, iskien lopuksi sen kylkeen raateluhampaansa. Jäitten jyrinän vuoksi ei Simeoni kuitenkaan voinut kuulla luitten ratinaa hänen hampaittensa välistä.

Juhani, Tuomas ja Simeoni — sillä kolmas toveri oli tänä aamuna molempain suureksi iloksi liittänyt tanakan olemuksensa yhteiseen kolmiliittoon — astuivat tyynesti Ragnan kannelle, luoden erinäisiä tarkastelevia silmäyksiä horisonttiin, kuten merellä tehdään. Jäät sohisivat keulan edessä, ja hopeanharmaan, hienon sumun kanssa otteleva maaliskuinen aurinko antoi merelle, sadoille siintäville luodoille ja taivaalle väreilevää, hohtoisaa Corot-tunnelmaa. Ilmassa oli virkistävää raikkautta ja puhtautta, joka sai vetämään syvään henkeä, ja samalla täytti mielen ilo siitä, että edessä oli jotakin uutta ja ennen näkemätöntä.

"Mutta kyllä sitä on tuota kiveä poikineen Suomen maassa", ilmoitti nyt käytännöllinen Juhani toimittamansa silmämääräisen Ahvenan luotojen tarkastuksen tulokseksi. Ja todellakin! Jos maatamme on ollut aikomus aikojen alussa jotenkin siunata ja siunauksen merkiksi antaa sille paljon tavaraa, niin se hyvyys on sitten nähtävästi ollut graniittia. Sitä ei ole ainoastaan maalla, vaan sitähän nousee merestäkin pitkinä, sileinä, kiiltävinä selkinä, jotka ovat kuin diluviaanisia matelijoita, kun niitä katselee silmät siirillään ja ottaa vähän mielikuvitusta avuksi. On vahinko, ettei herra David Cajanderin suurenmoisessa suunnitelmassa jauhaa kaikki Suomen graniitti apulannoitukseksi taida olla mitään tosipohjaa siksi, että graniitista jauhettuna tullee jonkunmoista ukonkivihiekkaa, joka on kerrassaan päinvastaista kaikelle kasvullisuuden aatteelle. Mutta jotakin enempää käytäntöä tuolle runsaasti saatavissa olevalle sisukkaalle kivelle kuitenkin pitäisi saada, kun sitä kerta on noin kauhean paljon ja kun se on sellaista poikaa, että se kestää siinä kuin joku parempikin kivi. Eipä tiedä, vaikka se kerta vielä huomattaisiin kalleimmaksi aarteeksemme, jota ruvetaan holhoamaan kuin kruununmetsiä, vaikka sen kasvattamisesta ei voine ollakaan puhetta.

Näin kului kirkas maaliskuun päivä hiljaisessa ilossa ja harkinnassa, kunnes Simeonin sydäntä leinasi outo tunnelma, kun ilmoitettiin tultavan Sundblomin valtakuntaan, Ahvenanmaan pääkaupunkiin. Paikkakunta oli hänelle tunnettu ainoastaan koulutoverien mainitsemana ja nyt viimeksi kansainvälisen huomion polttopisteenä. Simeoni pani kätensä tekemään laajan, horisonttia kaartavan liikkeen ja sanoi painolla: "Laajallepa näkyy ulottuvankin tämä Suomen saaristo." — "Onhan meillä — tätä tällaista", myönsivät Juhani ja Tuomas aivan sillä ilmeellä kuin olisivat katselleet omia torpanmaitansa. "Mahtaako siinä olla perää", kyseli nyt Simeoni, "että nuo riikinruotsalaiset ahnehtivat tätä saaristoa omakseen?" — "Ovathan ne semmoista hälisseet", myönsi nyt Tuomas, "mutta eihän siitä mitään tule — eihän meidän sovi tätä kelleen antoo". — "No, sitähän minäkin", vahvisteli nyt Simeonikin, "että tulee tämä paikka toki itselläkin tarvituksi". Ja ratkaistuaan täten hiljaisesti ja järkevien periaatteiden mukaisesti paljon huolta herättäneen Ahvenanmaan kysymyksen, jäi kolmiliitto kylmästi ja rauhallisesti katselemaan, kuinka Marianhaminan satamasouvarit innolla kuljettelivat Ragnan touveja nähtävästi ylpeinä siitä, että saivat tehdä edes sen palveluksen rakkaalle ruotsinmaalaiselle laivalle; kuinka sotilaspojat hakkailivat punaposkisia tyttöjä ja kuinka yleisö, kiitettävää kotimaista tapaa noudattaen, oli miehissä ja naisissa saapunut kunnioittamaan laivan ja sen kannella seisovan kolmiliiton saapumista. Iltapäivälle kallistuva aurinko kultaili punamultaseiniä ja maalitaloja entistä kirkkaammiksi, meren pienet väreet lipisivät hiljaisesti ja kalalokit lähtivät vielä kerta suuremmaksi varmuudeksi tarkastamaan ympäristöä, eikö sinne sittenkin olisi tipahtanut jotakin. Ja kun laivan pilli puhalsi, tuntui Simeonista kuin olisi se ollut pasuunasoolo "Kaarle kuninkaan metsästyksestä", kaihoten ilmoittaen, että nyt sitten oli lopultakin riennettävä pois rannoilta Suomen, tämän armahan ja kalliin maan. Mutta vielä kauan kesti pieniä luotoja, tummia saaria, kivennyppylöitä, joiden juurelle vaisu aalto hiljaa sammui, välkähtäen kauniisti illan ruskossa. Simeonin mieleen välähti äkkiä polttava kuva huikaisevan kirkkaasta kesäpäivästä, jolloin lämpöinen tuuli puhaltaa voimakkaasti pitkin näitä ulapoita, imien itseensä meren terveellistä suolaa ja virkistäen sitä onnellista, joka on salassa kaikilta löytänyt tuolta jonkun yksinäisen poukaman ja vaipunut sen hiekalle kuuntelemaan aaltojen ja tuulen yksitoikkoista, rauhoittavaa, nukuttavaa kohinaa, kun tiirat sinkoilevat valkoisina piiruina ilmassa ja kaukaa hyljeluodolta kuuluu kammottava huuto. "Luojan kiitos", huokaisi hän sydämensä pohjasta, "että maamme on vielä täälläkin, jossa se on Europaa lähinnä, täydellinen, koskemattomassa rauhassa oleva erämaa, jossa ihminen, kalastaja venheineen, on kuin maiseman täydennyshenkilö, pieni valkopurje siintävällä ulapalla."

Ja päivä laski kokonaan, meren ylle levisi pehmeä pimeys, kietoen kaikki tummaan, läpinäkymättömään huntuunsa. Ahvenanmereltä olivat jäät jo hävinneet ja laivaa nostatti silloin tällöin rauhallisesti nouseva suuren aallon selkä, kuin olisi meren jättiläinen hetkeksi raottanut silmiään ja vuoteellansa kohottautunut. Simeoni tunsi, kuinka joka potkurin iskulla saavuttiin lähemmäksi vanhaa Ruotsia, valtakuntaa, jonka menneisyydestä ja merkityksestä Suomelle hän kaikesta huolimatta hiljaisuudessa oli säilyttänyt oman naivin, kulttuuri- ja veriheimolaisuuteen perustuvan romanttisen käsityksensä.

IV.

Vanhan Ruotsin tunnelmia. — Kevät-aamuna Tukholmassa. — Eräs kulttuuritutkimuksen haara. — Aamiainen Oopperakellarilla.

Kellon lähetessä 12 yöllä lipui Ragna hiljalleen Tukholman satamaan, tuhansien tulien tuikkiessa joka haaralta. Simeoni ei ollut aikaisemmin ollut Tukholmassa ja siksi hänen sydäntään hiukan karvasteli, ettei hänen oltu suotu nähdä kuulua Tukholman satamareittiä päivällä. Mutta hän lohduttautui pian, sillä kieltämättömästä kauneudestaan ja pittoreskimaisuudestaan huolimatta on uudenaikainen huvila-asutus ihanankin veden varrella aina jättänyt hänet jokseenkin kylmäksi. Pimeys sen sijaan salli hänen nähdä nämä paikat sellaisina, miksi mielikuvitus oli ne aikain kuluessa muodostellut, kitisevien nostoraanojen, roomujen ja muiden sellaisten materiaalisten ja runottomien esineitten ja puuhien pääsemättä näitä saippuapallon pinnalle kuvastuvia näkyjä rikkomaan. Niinpä hän nyt naivisti antoi vanhan Ruotsin romanttisen tunnelman, jota hän visusti varoi millään epäilyksellä särkemästä, virrata sieluunsa kotoisena, tuttuna, rakkaana, joka paikasta, vain sen perusteella, että hän nyt oli täällä.

Rantaan saavuttua tulivat kuninkaalliset passintarkastajat heti laivaan ja Simeonin täytyi yhdessä toveriensa kanssa myöntää, että poliisit ja muut asiaankuuluvat herrat esiintyivät yleisöä kohtaan erittäin tahdikkaasti, kohteliaasti, ja, mikä on pääasia, siekailematta ja joutuin. Nopeasti selvisivät siitä kiirastulesta niin juutalaiset kuin pakanatkin, ja sillä oli asia selvä. Tullitarkastus oli kuitenkin määrätty aamuksi, mutta ilman tavaroita oli kyllä, jos tahtoi, oikeus laivalta poistua. Eikä Simeoni malttanutkaan, vaan läksi erään toisen suomalaisen kanssa, joka oli Tukholmassa vanha tuttu, yön hämyssä harhailemaan pitkin katuja. Hänellä oli väkevä tunnelma siitä, että hän ei kulje yksinään, vaan että täällä on joka paikassa ja nimenomaan juuri tällä keski-yön aavetunnilla, sarja jättiläismäisiä sumuvartaloita katsomassa, kuinka nykypolvi hoitaa heidän jättämäänsä perintöä. Hetken perästä kohosikin Simeonin eteen sumun ja pimeyden keskeltä korkea haamu, jonka käsi käskevästi ja vaativasti osoitti itään päin ja joka sai hänet pysähtymään — Kaarle XII siinä seisoi. Simeonin sydämessä tapahtui tällöin — vanhojen sanomalehtimiesvaistojen aiheuttamana — eräänlainen sekuntihaastattelu tämän korkean henkilön kanssa. "Teidän Majesteettinne", lausui hän vanhaan monarkkiseen kohteliaisuustyyliin, "sallikaa, Sire, minun lausua Teille suomalaisten terveiset". Majesteetin vaskikasvot saivat heti jylhää eloa ja hän kuulosti lausuvan: "Kiitän teitä, suomalaiset, mutta tehän ette ole enää alammaisiani, vaan kuulutte Venäjälle?" — "Kuinka, Teidän Majesteettinne", sammaltaa nyt Simeoni ällistyneenä, "ettekö ole kuulleetkaan, että olemme nyttemmin vapaa ja itsenäinen valtakunta!" Majesteetti tulee ajattelevaisen näköiseksi. "Miten on teidän ollut mahdollista saavuttaa vapautenne?" kysyi hän sitten kummastuen. "Taistelemalla, Sire". Silloin kirkastuivat Majesteetin vaskikasvot ja miekka hänen kädessään näytti heilahtavan. "Niin, oikein suomalaiset! Vapaus saavutetaan ainoastaan taistelemalla!" sanoi hän riemuiten ja kysyi: "Missä on itäraja?" "Rajajoella ja kaukana Karjalassa." — "Kiitos, suomalaiset, te olette siis toteuttaneet Kustaa Adolfin perinnön, jota minäkään en pystynyt säilyttämään. Muistatteko minua koskaan?" — "Sire", vastaa Simeoni, "muistamme Teitä ja muistamme Teille antamiamme uhreja. Vapauden ruusut ovat kohonneet heidänkin vuodattamastaan verestä ja — erämaat olemme asuttaneet uudelleen."

Silloin Kaarle XII tuli ajattelevan näköiseksi ja kysyi hiljaa: "Entä nämä täällä, ruotsalaiset, muistavatko he Suomen antamia uhreja?" — "Sire", sanoi Simeoni nöyrästi, "sallikaa minun olla vastaamatta tähän kysymykseenne"…

Vaikka uuden ajan kulttuuri olisi kuinka kukkeata ja miellyttävää, niinkuin se Tukholmassa kieltämättä on, puhuu siellä silti suomalaiselle ensi hetkinä, jos ne asiat muuten ovat hänelle tuttuja ja pyhiä, voimakkaimmin menneisyys, historia, kaikki ne vuosisadat, jotka samalla lehdellään kertovat molemmista kansoista ja samalle tantereelle vuotaneesta verestä. Simeoni tunsi hartaasti toivovansa, että kaikki närä ja epäluulo hälvenisi suomalaisten ja ruotsalaisten väliltä, jolloin varmaan yhteinen kulttuuri ja yhteinen historia veisi veljeskansat kiinteään ja läheiseen vuorovaikutukseen, siunaukseksi koko Pohjolalle. Missä vain suomalaiset voivat tämän päämäärän eteen työskennellä, siinä heidän täytyy harrastaa tätä lähentymistä, sillä onhan suuri etu se, että meillä on naapurinamme vanha ja arvovaltaa nauttiva valtio, johon olemme sukulaisuussuhteessa historian, toisen kansallisuutemme, toisen kansalliskielemme, yhteiskuntajärjestyksemme ja kulttuurimme kautta. Olisihan perin kevytmielistä, jos Suomen kansa, tämä harvinainen erikoisuus kansojen keskuudessa, kuin sirpale myrskyävällä merellä, vasta saavutettuaan itsenäisyytensä antaisi väliin tulleitten ikävyyksien sumentaa silmistään tämän päämäärän ja kylmentäisi sydämensä sille veren äänelle, joka ei lakkaa kuiskaamasta siitä, mikä on molemmille yhteistä ja velvoittavaa. Näin ajatteli Simeoni katsellessaan öistä Tukholmaa, aikomatta kuitenkaan vähimmälläkään tavalla oman oikeuden myynnillä ostaa tuota lähentymistä. Ei, vaan oikeuden, vanhan pohjoismaisen kunnon ja rehellisyyden, avomielisyyden ja molemminpuolisen kunnioituksen pohjalle on tuo lähentyminen perustuva.

Kirkkaana hohti maaliskuun 14 päivän aurinko kolmeen siniseen suomalaiseen silmäpariin, kun kolmiliitto klo 7 aamulla suvaitsi ilmestyä Tukholman rannan tullipöytien ääreen. Kohteliaat tullivahtimestarit heittivät suopean, ylimalkaisen silmäyksen veljesten tavaroihin ja auttoivat ystävällisesti niiden jälleen sulkemisessa, ikäänkuin pyytäen anteeksi, että olivat vaivanneet niitä aukaisemaan. Kun tavarat sitten oli uskottu erään numerolla varustetun skandinaavisen jätkämiehen huostaan, joka arvattavasti oli Neptunus Gastin sukua suoraan alenevassa polvessa ja joka pyhästi vannoi vievänsä ne eheästi perille hotelliin, röyhistivät veljekset rintaansa ja läksivät verkalleen astelemaan kohti tuota hotellia. Mutta kulku aurinkoisena aamuna Tukholmassa on sellaiselle, joka ei ole siellä ennen käynyt, erikoinen ja mutkallinen tehtävä. Jos hänellä on inhimillisiä kulttuuriharrastuksia, jos hän panee merkille satakin pikkuseikkaa tehden niistä omia hiljaisia johtopäätöksiään, pysähtyy hän milloin sinne, milloin tänne, seisoskellen katujen kulmissa kuin muinoin Juhani Turun-retkellänsä. Kirkas, keväinen aamu, jolloin kadut jo ovat puhtaat lumesta ja ilmassa on ihana raikkaus, on Helsingissäkin yksinäiselle kulkijalle suurenmoinen elämys; sama on asia ja ehkä vielä enemmän Tukholmassa, jossa suomalaisen silmä yhtaikaa tajuaa sekä nykyhetken kauneuden että menneisyyden viehkeän tunnelman. Niinpä Juhani ja Simeoni, käytännöllisen Tuomaan erottua asioillensa, astelivat ensin tätä katua ylös ja sitten toista alas, panivat merkille rauhallisina ja siisteinä työhönsä vaeltavat ihmiset, katselivat kunnioituksella sitä kirkkoa ja tätä muistopatsasta, kumarsivat Bellmanille ja vaelsivat hiljaa Klaran kirkon ohitse, kunnes pysähtyivät molemmat kysymään ja miettimään, millä suunnalla heidän hotellinsa oikeastaan mahtoi olla. Ja kun he ajattelivat tarkemmin, eivät he muistaneet hotellista muuta kuin nimen, ei osoitetta!

Tien kyseleminen oudossa, mutta sivistyneessä kaupungissa, on erittäin hauska tehtävä, jos osaa sen oikein järjestää. Simeoni ehdotti heti, että kysyttäisiin yleisön kohteliaisuuden tutkimiseksi neuvoa vastaan tulijoilta, mutta että hauskuuden vuoksi valittaisiin aina uhriksi kaunein neito. "Sillä", selitti hän hiukan epäluuloisen näköisenä kuuntelevalle Juhanille, "miksi kysyisimme sitä miehiltä? Hehän luonnollisesti ovat viettäneet eilisen illan jossakin ulkona ja ovat siksi hiukan äreitä ja lyhytsanaisia. Vanhat naiset ovat taas usein huonokuuloisia eivätkä juuri ole sopivia täten häirittäviksi. Nuorten poikain neuvot ovat monesti perin hätäisiä ja pintapuolisia, joten jäljellä ei ole muuta kuin nuoret neidot. Ja miksi emme valitsisi heistä kauneimpia? Muistakaamme klassillista ohjetta: 'Omne tulit punctum qui miscuit utile dulci' , s.o. parhaiten menettelee se, joka osaa yhdistää hyödyllisen huvittavaan."

Niinpä saivat veljekset sinä aamuna, uudistaen kyselynsä tuontuostakin, kurkistaa erinäisiin sinisilmiin, jotka arvattavasti hyvin olisivat kestäneet kilpailun vaikka missä, ja kuulla sarjan mitä kohteliaimpia ja ystävällisimpiä, peräti suloisella äänellä lausuttuja ohjeita, jotka kaikki olivat mitä yksityiskohtaisimpia, mutta siitä merkillisiä, että ne olivat toisilleen jotenkin vastakkaisia. Oli miten hyvänsä, veljekset huomasivat, että joko olivat neuvot vääriä tahi menivät he tuosta kauniitten silmien näyttelystä aivan pyörryksiin. Ei auttanut lopuksi muu kuin ottaa selko osoitteesta lähimmästä puhelinluettelosta, josta se tietenkin oli helposti löydettävissä. Mutta arvokas kokemushan oli se kohteliaisuus, jota tukholmalaiset tälläkin kerralla osoittivat muukalaisille ja joka oli täysin kaupungin kauneuden vertaista.

Tämä hauska ja muistorikas aamu päättyi vihdoin sillä proosallisella toimituksella, jota tavallisessa kielessä sanotaan aamiaiseksi ja joka voidaan Tukholmassakin nauttia joko kansankeittiössä tahi Oopperakellarilla. Kun Simeoni saituudestaan huolimatta aina oli pitänyt hyvästä ruoasta, eivätkä toisetkaan toverit voineet käsittää, miksi kolmiliiton olisi pitänyt syödä tämä päivän perustava ateria nimenomaan jossakin spartalaisessa kuppilassa, mentiin yhteisestä päätöksestä Oopperakellarille, koska siellä saadaan tunnetusti hyvät aamiaiset. Ja Simeonille oli sekin paikka aikamoinen nähtävä, oikea pomojen pesä.

Istuessaan siinä sillä ilmeellä kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään kuin makaillut maailman loistohotelleissa ja veltosti silmiään raotellen kaivellut hampaitaan kultaisella kaivimella, muisti Simeoni huoaten sitä pettu- ja hallaviljaleipää, joka hänen kotipitäjässään usein oli pirtin pöydällä elintarvepuolta edustanut. Varat ja tilaisuudet ovat maailmassa lievimmin sanoen erilaiset. Elävästi muisti hän tällöin erään kerran, jolloin nimenomaan tuon hallaseudun kansa oli keskustelussaan joutunut kuvailemaan, mikä ruoka heistä olisi parasta. "Kun ottaa", sanoi eräskin vanha akka silmät kiiluen ja vesi kielellä, "läskiä, leikkaa sen pieniksi palasiksi ja käristää ne pannussa sekä panee joukkoon viipaleiksi leikattuja perunoita, niin se se vasta ruokaa on". — "Saattaa olla", murahti siihen silloin syrjästä Rysä-Aatami, "mutta kyllä minä olen sen niin katsonut, ettei miehen ylöspito lihapotusta enää parane". — "Ja entäs sitten riisiryynipuuro", ihmetteli syrjästä kolmas, "mitä sitä enää sen parempaa voi ollakaan!" Kun Simeoni nyt katseli edessään olevaa ruokalistaa, huomasi hän, että ihanteet ruoka-alalla olivat tässä maassa hiukan toiset, sillä siinä oli lueteltu sarja mitä moninaisimpia ja ihmeellisimpiä ruokia, joiden nimet olivat niin mutkalliset ja konstikkaat, ettei niitä kehdannut ruveta lausumaankaan. Ei siis auttanut muu kuin onnenkaupalla, niin kylmästi ja välinpitämättömästi kuin ei olisi koskaan muita ruokia syönytkään, näyttää odottavalle edeskäyvälle jotakin joukosta ja vielä niin kyllästyneellä ja maailmaa vihaavalla ilmeellä, että edeskäypä masentuneena lensi tiehensä, frakin liepeet koipien välissä ja varmaankin ihmetellen, että nythän ne tulivatkin Oopperakellarille vasta oikeat herrat, kerrankin. Ja kun oli sitten annoksensa saanut, täytyi, jos mieli noudattaa ympärillä istuvan isovatsaisen kansan esimerkkiä, pureskella annoksensa silminnähtävällä vastenmielisyydellä, hyvin vaivalloisesti ja selvällä tuskan ja kyllästymisen ilmeellä, niinkuin kysymyksessä olisi ollut vähintään kolmen vuoden pakkotyön suorittaminen. Juhani, Tuomas ja Simooni eivät kuitenkaan huolineet olla näin hienoja, vaan jauhoivat häränlihansa hienoksi ilmeisellä nautinnolla, höystäen ateriaansa terävillä ja ytimekkäillä huomautuksilla, sananlaskuilla ja vertauksilla. Ja kun Simeoni vihdoinkin nousi naudanlihansa äärestä, tunsi hän selvästi, ettei maailma sentään tainnut olla se kaikista hulluin paikka taivaankappalten seassa, vaan jokseenkin mukiinmenevä paikallisasema ainakin tällä karman asteella.

Timanttien punnitsemista ja suomalaisten nimien lausumista Turkin konsulaatissa. — Pikku kokemuksia ruotsalaisista. — Hänen Majesteettinsa seurassa eteenpäin.

Kolmiliitolla oli Tukholmasta hankittava passileima Itävaltaan, Turkkiin ja Jugoslaviaan, joita valtakuntia se aikoi kunnioittaa käynnillään. Niinpä seisoivat veljekset, suoritettuaan asiansa nopeasti Itävallan konsulaatissa, tänä samana päivänä klo puoli 3 Turkin konsulin oven takana. "Täräyttelehän tuosta", määräsi Juhani osoittaen soittokellon nappia, ja vapisemattomalla kädellä suoritti Tuomas annetun tehtävän.

Kohtelias nais-ihminen kuljetti nyt veljekset eräänlaiseen konttorin kaltaiseen huoneeseen, jossa istui kaksi naista, toinen vielä virkeän ja hyvin hoidetun näköinen, toinen jo elon turhista taisteluista ja pinnistelyistä rauhan puolelle siirtynyt. Selvästi ja sujuvasti kuin olisi ollut kotipitäjänsä kinkereillä, esitti Juhani, jolla vanhimpana veljenä oli puhemiehen jalo tehtävä osallansa, yhteisen asian, jota molemmat naiset, mutta eritoten vanhempi, huomattavan tarkkaavaisesti kuuntelivat. Pian oli puuha heille selvä ja vanhempi nainen ryhtyi pirteästi erinäisiin toimenpiteisiin, kutsuen Juhanin vierellensä pöydän ääreen tekemään selkoa nimestänsä ja synnyinmaastansa. Tuomas ja Simeoni istahtivat taammas pyöritellen hattuansa ja katsellen vilpittömästi ympärillensä.

Pian herätti Simeonin huomiota se työ, jota nuorempi naishenkilö toimitti. Hänellä oli edessänsä jonkunmoinen pienoisvaaka, jossa käytettiin painoina peräti pieniä ja ohuita levyjä, ja punnittavana näytti olevan erinäisiä sangen pikkuriikkisiä, mutta kirkkaasti kimaltelevia kiviä. Kohta rupesivat Simeonin korvissa kaikumaan nuo klassilliset säkeet: "Arabiassa muinoisin, mies vanha Amru eli, hän köyhä oli, kuitenkin, luojaansa turvaeli…" — nainen aivan selvästi punnitsi timantteja ja muita kalliita kiviä. Valituin, ehkä hiukan kompastelevin sanoin pyysi Simeoni nyt saada tulkita uteliaisuutensa, joka heti tyydytettiin, ja siitähän sitä sitten sukeutuikin keskustelua riittävästi, suoritettuna molemmilta puolilta leikinlaskun, naurun ja mukiinmenevän "vitsailun" rajoissa. "Eiväthän arvoisat naiset vaan mahtane olla turkkilaisia?" päätyi Simeoni lopuksi kysymään, johon nainen vastasi pienellä kirkkaalla naurun pirahduksella. "Eihän toki", sanoi hän, "minä olen ruotsalainen ja hän tuolla on ranskatar." — "Ahaa", ymmärsi asian nyt Simeonikin ja siihen loppui keskustelu, sillä ranskattaren pöydän äärestä alkoi kuulua menoa niinkuin seitsemän veljestä olisi yhteen ääneen tavannut "aa, pee, cee, äffä, kee". Juhani siellä parhaillaan tulkitsi nimeänsä tarkkaavaisesti kuuntelevalle vanhalle ranskattarelle.

Kansallisuutensa ja kansallisen leimansa puolesta tulee jokaisen jalosti ja pelkäämättä taistella, silloinkin, kun asema tuntuu täysin toivottomalta. Sellaiset suomalaiset nimet kuin Tuomas Jysky ja Simeoni Kukko selviävät kyllä pian mustimmallekin nubialaiselle, mutta kun suomenkielen syvemmistä uumenista lyödään yhteen erinäisiä tavuja, saattaa siitä syntyä yhdistelmä, joka, vaikka onkin suomalaisen korvaan sekä selvä että hauska ja sointuva, on muukalaisesta silminnähtävästi jonkunmoinen vokaaleista ja konsonanteista harvinaisella ja ennenkuulumattomalla tavalla sommiteltu viserrys, jota mahdollisesti voivat eri osiinsa eroitella eräät maapallon huippupaikoista löydettävissä olevat filoloogiset ihmenerot, mutta jota ei tavallinen ihminen voi lausua eikä kirjaimin tulkita ilman pitkäaikaisia ja vaivalloisia foneettisia ja muita kielellisiä opintoja. Niinpä kun nyt Juhani selvästi ja kirkkaasti lausui sukunimensä, pusertui vanhan ranskattaren rinnasta raskas huokaus, ja hän ryhtyi alistuneesti onkimaan Juhanin nimestä esiin kirjainta toisensa jälkeen. Mutta ei siitä sittenkään tahtonut tulla mitään. Vaikka Juhani oli erinäisiä kertoja luetellut nimensä kaikki kirjaimet oikeassa järjestyksessä, napauttaen jokaisen kohdalla etusormellaan pöytää ja aina lopuksi lausuen sen kokonaisuudessaan erittäin selvästi, kuuluvasti ja mallikelpoisesti, paremmin kuin koskaan ennen kotimaassaan, ei vanhan naisen mielen hämäryys ottanut yhtään hälventyäkseen. Silloin kohosivat Juhanin otsalle hikikarpalot ja hän lähetti toisten veljesten puoleen epätoivoisen katseen kuin hukkuva, joka on menettänyt kaiken pelastuksen toivon. Mutta Simeoni ja Tuomas eivät olleet milläänkään, vaan julistivat tuoliltaan kylmiä ja arvostelevia huomautuksia, kehoittaen Juhania lausumaan nimensä selvemmästi ja kuuluvammalla äänellä, luettelemaan kirjaimet vielä kerta tahi koettamaan, tokko tavuittain lausuminen ehkä paremmin auttaisi. Näiden ystävällisten neuvojen ja huomautusten johdosta Juhani käänsi heille halveksien selkänsä ja esitti sitten ranskattarelle nimensä sellaisella selvyydellä ja vakaumuksella, että tällä luultavasti tapahtui vanhoissa aivoparoissa jonkunmoinen naksahdus ja hän sysäsi kiireesti paperille joukon vokaaleja ja konsonantteja, jotka arvattavasti vielä tänäkin päivänä esittävät konsulaatin arkistossa Juhanin nimeä. Mutta eihän asia ollut vielä tällä hyvä.

Papereihin vaadittiin ei ainoastaan omaa ja aviopuolison nimeä, vaan vieläpä isänkin nimi. Kun Juhanin ja Simeonin isä oli kulkenut tämän pallovanhan kamaralla toisella nimellä kuin se, jota pojat nyt tottelevat, ja tämä asia esitettiin ranskattarelle, herätti se hänessä heti epäluuloja. "Mutta kuinka voi pojalla olla eri nimi kuin isällä?" kysyi hän tutkistellen. Juhani ja Simeoni eivät kuitenkaan ruvenneet pitempiin selityksiin, vaan Simeoni ilmoitti vain lyhyesti sellaista sattuvan Suomessa nykyaikaan useinkin. Tämän johdosta joutui hän hetkiseksi tuijottamaan ranskatarta silmiin, joista kuvastui monenlaisia arveluita ja johtopäätöksiä, mutta kun hän räpähdyttämättä kesti tämän "särkien paistamisen", huokaisi eukko lopuksi alistuvaisesti ja päätään pudistaen, nähtävästi ihmetellen, minkälaisia isiä siellä Suomessa mahtanee ollakaan. Niin saatiin vihdoin kaikki selväksi ja passeihin komea lupa matkustaa itseensä Turkinmaalle. Viivana riensivät veljekset nyt Jugoslavian konsulaattiin, kiiteltyään koreasti ja sievästi nämä arvoisat naiset, jotka olivat tehneet tehtävänsä mitä rakastettavimmalla avuliaisuudella.

Sieltä, kohteliaan ruotsalaisen luutnantin toimesta, selvittiin niin pian kuin vain leimat ehdittiin passeihin lyödä. Ja veljekset vahvistivat nyt sekä myöhemmin kokemuksekseen passiasioissa, ettei missään maassa, ei kotimaassakaan, heitä kohdeltu auttavaisemmin, nopeammin ja paremmin kuin Ruotsissa.

Simeonilla samoin kuin kolmiliiton muillakin jäsenillä oli ollut pieni ennakkopelko siitä, että ruotsalaiset mahdollisesti Ahvenanmaan kysymyksen johdosta katsoisivat asiakseen viitata suomalaisille kylmällä kädellä ja kohdella heitä ynseästi. Edellisestä on jo käynyt selville, ettei sellaista voinut ollenkaan huomata. Kun Simeoni ja Juhani taas muutaman hetken kaupungilla harhailtuaan joutuivat kysymään tietä hotelliinsa, valiten tällä kertaa uhriksi erään sangen sivistyneen näköisen herrasmiehen, lausui tämä hienosti hymyillen: "Valitettavasti en voi teille sitä neuvoa, koska en ole tukholmalainen, mutta olen vakuutettu siitä, että se on korkeintaan kahden minuutin matkan päässä — oletteko suomalaisia?" Ja kun veljekset vastasivat myöntäen, jatkoi hän hauskaa ja ystävällistä puheluaan oikeastaan ilman erikoisempaa aihetta, luultavasti saadakseen hiukan kuulla Suomen ruotsia, joka kaikunee omituisen laulavalta heidän korvissaan. Simeoni huomasi uudelleen, että sanomalehtien sappea kiehuvista kirjoituksista ei yleensä pidä muodostaa käsitystä varsinaisen yleisön todellisesta mielipiteestä, sillä useimmissa tapauksissa se kulkee tyynempiä ja järjellisempiä uria kuin sanomalehtien sävystä voisi päättää.

Mutta kello läheni jo seitsemää ja Tuomaan, retkikunnan klubimestarin, hankkimat piletit rupesivat kuumenemaan taskussa. Eipä siis muuta kuin jäähyväiset Mälarin kauniille kuningattarelle, ja niin oli keväinen päivä Tukholmassa vietetty. Vinkuvalla vauhdilla asemalle ja painautumaan pilettikujasta sisään.

Tällä paikalla vallitsi melkoinen hälinä ja sekasorto, jonka syy selvisi Simeonille vasta myöhemmin. Hän näki Juhanin hiukan kiivastuneena viittilöivän piletin leimaajalle ja vaativan pääsyä lävitse, mutta mies osoitti toista kujaa, vaikka piletissä oli päinvastainen ilmoitus. Simeoni itse sai myöskin tehdä toisin kuin mitä piletistä näkyi, ja ennenkuin siitä hötäkästä selvittiin, olivat veljekset kokonaan häipyneet toisistaan. Simeoni haki kuitenkin päättäväisesti ja jäykästi itselleen sen junan, johon piletti osoitti, arvellen, että Juhanilla ja Tuomaalla on kyllä yhtä kirkkaat silmät kuin hänelläkin löytää laillinen penkkinsä. Mutta päästyään osastoonsa ja saatuansa tavaransa järjestykseen, tuli hän juuri lähtiessä vilkaisseeksi viereisellä raiteella olevaan junaan, ja eikös vain Juhani siellä tarmokkaasti nostellut tavaroita hyllyille. Hän oli siis joutunut toiseen junaan. Simeoni tarkisti nopealla kyselyllä oman asemansa, huomasi sen oikeaksi, ja jäi huolestuneena istumaan ja miettimään, mitä tässä nyt oli tapahtunut. Mutta asiaa ei voinut enää auttaa.

Simeonin huomiota oli herättänyt se, että junasillalle oli levitetty hieno punainen matto, ja hänen osastossaan olevien upseerien puheesta hän sai selville, että itse kuningas oli lähtenyt matkalle, vieläpä Rivieralle saakka, joko samassa junassa kuin hän, tahi sitten Juhanin junassa. Ja kun hän muisteli asemalla ennen lähtöä tapahtunutta vaunujen siirtelemistä raiteelta toiselle, rupesi hän ymmärtämään, mistä koko sekasorto oli johtunut. Arvattavasti Tukholmassa oli haluttu sotkea tieto siitä, kummalla junalla kuningas oli mennyt, ja siksi kai matkustajiakin jaettiin hiukan eri tavalla kuin mitä pilettikujan ilmoitukset osoittivat. Tästä kävi kuitenkin selville, että koko kolmiliitto todennäköisesti oli tällä hetkellä pyrkimässä etelää kohti, joskin eri junilla ja ehkä hiukan eri teitä.

Mutta hauskakin päivä on väsyttävä ja koska maaliskuun ilta verhosi ohi kiitävät maisemat synkkään pimeyteensä, estäen niitä näkemästä, painautui Simeoni tyynesti viileitten lakanain väliin, antaen täyden tunnustuksen Ruotsin valtionrautateille niiden erinomaisesta siisteydestä.

VI.

Simeoni näki unta, että häntä kiidätettiin hirvittävää vauhtia jonkunmoisen torpeedon sisässä halki avaruuden ja läpi outojen ja ihmeellisten aurinkokuntien. Hän pelkäsi ankarasti törmäävänsä johonkin taivaankappaleeseen ja koetti tarmokkaasti päästä vaikuttamaan torpeedonsa johtoon, mutta turhaan. Juuri kun asema näytti uhkaavimmalta ja yhteentörmäys oli siinä silmänräpäyksessä tapahtumassa, hän kuitenkin onneksi heräsi, huokaisi helpotuksesta ja töllötteli tyhmän näköisenä pimeässä ympärilleen.

Juna meni ankaraa vauhtia ja kova paukkina ja jyske säesti sen menoa. "Vallan hirveätä kyytiäpä se nyt ajaakin", ajatteli Simeoni, käänsi kylkeä ja rupesi miettimään liikunnon mysterioita. "Ensinnäkin kiitää koko aurinkokuntamme huikean nopeasti jonnekin, minne kiitänee, sillä eipä sitä peräseinää taida sieltä niin hevillä eteen koitua. Sitten mennä huristaa tämä maapallo auringon ympäri myös tavallista vonkaa ja kieppuu samalla oman akselinsa ympäri kuin hyrrä. Kun olisi tuossa inhimillisen välimatkan päässä paikoillaan oleva vertauskohta, niin eiköhän rupeaisi pian päätä huimaamaan? Eikä sillä hyvä, vaan täällä maapallon pinnalla mennä hihkaisen vuorostani minä synkässä pimeydessä eteenpäin kiljuen ja suitsuttaen savua ja säkeniä kuin hullu." Simeoni tunsi tällä hetkellä elävästi, kuinka liikunto on maailmankaikkeuden korkeimpia ja mahtavimpia sekä lakeja että ilmiöitä. Juna muodostui yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan jättiläiseläimeksi, joka voitonriemulla ja hurjistuneena syöksyy eteenpäin mistään välittämättä, ja jonka mukana hän, Simeoni, kylmästi ja ylemmyyden tunnolla laskettaa menemään kuin kärppä metson niskassa. Hänen mielensä täytti koomillinen ylpeyden ja suvereenisuuden tunne ja hän nukahti taas hetkeksi kuin hallitsija.

Kun hän avasi siniset silmänsä uudelleen, oli jo täysi päivä. Halu nähdä Etelä-Ruotsin maisemia sai hänet nousemaan, vaikka kello ei ollutkaan enempää kuin puoli 6. Harmaat sumujoukot aaltoilivat vielä kaikkialla, mutta kuitenkin liikehtien levottomasti kuin tietäen lähdön olevan edessä. Ruoho ei viherrä vielä missään eikä lehden alkua näy, vaan on luonto yhä tainnostilassa. Sieltä täältä sumupilven lomasta vilahtaa rannaton viljelystasanko ja kaukainen talo, jonka valkoiset seinät hohtavat kirkkaina. Simeoni katsoo tuota kaikkea omituisen jännittyneenä ja odottaa malttamattomasti aurinkoa, elämänsä suurinta ystävää. Jo rupeaa sumujoukoissa välkehtimään hopean häivettä, ne ohenevat, jo täyttää avaruuden ihmeellinen kultakimmellys — klo 6,40 pistäytyy aurinko näkyviin taivaan rannan takaa niin majesteetillisena, kauniina ja ylevänä, että sielun täyttää sanaton, antautuva, nöyrä ja hiljainen hartaus. Matkustaja toisensa jälkeen ilmestyy vaunun käytävään. Heidän kasvoiltaan kuvastuu lepo ja rauha, ja viilein silmin, hiljaisella nautinnolla, katsovat hekin, kuinka aurinko runsaudestaan antaa valoa ja kultaa Skånen rannattomille viljelyslakeuksille.

Me suomalaiset usein tyydytyksellä katselemme omia viljelysmaitamme, Uudenmaan ja Hämeen hedelmällisiä laaksoja sekä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia, mutta jo Skånen ruokamaihin verrattuina ne valitettavasti saavat tyytyä sangen vaatimattomaan sijaan. Kulttuuri on täällä niin vanhaa, että pelloista on vähitellen kadonnut kaikki, mikä muistuttaa alkuvaiheista: ei ole näkyvissä ojia eikä aitoja, ei rumia ja pitkää takkuruohoa kasvavia pyörtänöitä, eivät ole enää sarat sattumalta miten kuten, eikä ole pellolla kiviä, ei suuria ja kovia savikokkareita, vaan kaikki on lopullisesti valmista, sileätä, mullaltansa puutarhan tapaisesti muokattua aluetta, joka saa viljelyksen ystävän sydämen innostuksesta sykkimään. Mahtanee olla ihana näky, kun tämäkin lakeus aaltoilee täynnä viljaa, yllänsä kesän polttava aurinko ja avaruus helkkyen peltoleivosen laulusta. Tyydytyksellä totesi Simeoni vuosisataisen, rauhassa vaikuttaneen ja työskennelleen porvarillisen maailmanjärjestyksen tuloksen tässäkin näköalassa, arvellen tyynesti, että lahjakas pitää olla sen maailmanparantajan, joka keksii paremman keinon, millä päästä näihin samoihin saavutuksiin — niiden sivu ei enää juuri voinekaan päästä.

Junakin kiljaisi tuon tuostakin kuin riemastuneena päivän tulosta ja ympärillä olevista ihmiskunnan saavutuksista. Sivuutetaan kyliä ja kaupunkeja, joissa ihmistyö alkaa hyöriä aamuaskareissaan ja joiden keskeltä kohoaa kuin vartijana valkoinen temppelin torni ylentäen katsetta ja ajatusta. Vanha jarrumies, joka kulkea kyhnyttelee vaunusta toiseen tuoden raitista vettä, on muhoilevalla puhetuulella ja pitää Simeonille tyytyväisen esitelmän Skånen kauniista maakunnasta, sen rikkaudesta ja ahertavista asukkaista. "Ja då!" lopettaa hän vahvistaen joka lauseensa, joihin Simeoni alttiisti yhtyy, lämmenneenä siitä ylpeydestä ja ilosta, jolla tuo vanha, vaatimattomassa toimessa elämäntyönsä suorittanut mies puhui kotimaastansa ja sen kaikinpuolisesta hyvyydestä. "Kunpa kerta", huokaisi Simeoni, "Suomessakin joka kansalaisessa pääsisi vallitsemaan tämä sama ylpeä ja tyytyväinen tunnelma siitä, mitä siellä on saavutettu, vain sen perusteella, että se kuuluu omalle maalle ja kansalle."

Samalla huomasi Simeoni, että lännestä pilkoitti siintävä meren selkä, jota pitkin höyrysi upea laiva ja jonka laineilla kimalteli valkopurjeita kuin kauniita kuvia. Pian tulla jyristettiinkin Malmön asemalle, jossa Juhani ja Tuomas tyynellä tavallaan ottivat ilostuneen Simeonin vastaan, ilmoittaen, että "Hänen Majesteettinsa ja me saavuimme jo tunti sitten ja ottivat kaupungin viranomaiset meidät asianomaisesti vastaan." "No, hyvähän tuo oli, että edes sen verran ymmärsivät", mukasi siihen vain Simeoni, tyytyväisenä, kun kolmiliitto taas oli koolla, seisoen vakaasti ja hajasäärin asemasillalla odottamassa Trelleborgin junan lähtöä.

VII.

Politiikkaa ja murkinapakinaa. — Rügenin liitukallioita. — Sassnitzin tunnelmia ja temppeleiden torneja.

Trelleborgin satamassa, passien tarkastustilaisuudessa, joka kävi joutuin ja ilman mitään pikkumaisuuksia, huomasi kolmiliitto ensi kerran joutuneensa ilmapiiriin, jossa tuntui ruudinsavua Europan poliittiselta taistelutantereelta. Matkustajain joukossa oli nimittäin useita saksalaisia, jotka olivat menossa kotiseudulleen Schlesiaan ottamaan osaa kansanäänestykseen. Erään Göteborgista tulleen naisen passi ei kuitenkaan jonkun erehdyksen vuoksi ollutkaan kunnossa ja passien tarkastajan täytyi anteeksi pyydellen ja pahoitellen ilmoittaa, etteivät hänen ohjesääntönsä sallineet laskea häntä menemään. Mitäpä siinä oli tehtävissä, sillä näiden passimuodollisuuksien muuria eivät naisenkaan kyyneleet pysty murtamaan, ja niin jäivät saksalaiset äänestyksessä yhtä viivaa vähemmälle. Kolmiliitto sen sijaan hyväksyttiin kumartaen menemään, ja antoi, sittenkuin Hänen Majesteettinsa vaunu oli ajettu lautalle, koneen ruveta pyörimään täsmälleen klo 9 aamulla kulumassa olevan maaliskuun 15 päivänä.

Avaran ja upean lautan ruokasalongista rupesi heti Itämeren siintäville aalloille saavuttua kuulumaan kutsuvaa ja houkuttelevaa vaskipäristimen pompottelua:

Veljesten vilkasta keskustelua ruokapöydässä kuunteli koko ajan heitä vastapäätä istuva vanha herra, jonka Simeoni ensi silmäyksellä oli sijoittanut sinne ruotsalaisen rovastin, kauppaneuvoksen ja ruukinpatruunan vaiheille. Suurien ja pyöreitten silmälasiensa takaa hän tuijotteli miettiväisesti ja muhoilevasti, nähtävästi odotellen sopivaa hetkeä, jolloin voisi päästä jutun alkuun. Huomattuaan sen auttoi Simeoni häntä matkalle tarjoamalla hänelle pöydältä jotakin, ja sillä oli asia selvä.

VANHA HERRA: Sallikaa minun kysyä, ovatko herrat, kuten olen tässä otaksunut, suomalaisia?

VANHA HERRA: Jaa jaa, on ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset matkustavat. Aina kun minäkin terveyteni vuoksi joudun Europan läpi kulkemaan, tapaan suomalaisia joka paikassa.

TUOMAS: Toivottavasti se tapaaminen on jättänyt maanmiehistämme edullisen muiston?

VANHA HERRA: Ehdottomasti, ehdottomasti! Olemmehan me suomalaiset ja ruotsalaiset vanhaa veljeskansaa, jotka varsinkin ulkomailla tunnemme olevamme suorastaan veljiä. Mutta sanokaa minulle, kuinka siellä Suomessa nyt olot oikeastaan ovat? Te varmaankin elätte joka päivä kauhun ja pelon vallassa?

ÄLLISTYNYT KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Kauh… pel… vall…! Ei suinkaan! Meillähän ovat olot ja elämä maailman rauhallisimmat. Luullaksemme olisi muilla syytä pitää siinä suhteessa Suomea esimerkkinä.

VANHA HERRA: Jaa jaa! On ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset ovat tyyniä ja rauhallisia, tapahtui mitä hyvänsä. Aina ne vain vakuuttavat, että kyllä se siitä kaikki korjautuu, ja täytyneehän sen korjautuakin, kun te olette niin kauhean itsepäisiä.

VANHA HERRA: Niin. Mihin te vain ryhdytte, sitä te ajatte koskaan tarkoituksestanne luopumatta. Olen aina pitänyt suomalaisista ja pidän vieläkin.

KOLMILIITTO KUMARTAA.

VANHA HERRA: Kun te vain voisitte antaa niiden omien ruotsalaistenne olla rauhassa, ettekä koettaisi pakottaa niitä luopumaan äidinkielestään ettekä muutenkaan niitä sortaisi!

Tässä aloitti kolmiliitto, tehden sarjan ankarasti torjuvia ja kauhistuvia liikkeitä, laajahkon esitelmän, jota vanha herra kuunteli silminnähtävästi epäillen, mutta kohteliaasti kuitenkin väittämättä vastaan. Kun kolmiliitto lopuksi ilmoitti suomalaistenkin haluavan päästä ruotsalaisten kanssa sekä Ruotsissa että kotona mitä parhaisiin suhteisiin ja toivovan, että välille ilmestyneet riitakysymykset pian saataisiin ratkaistuksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, huokaisi vanha herra syvään ja sanoi: "Ja, ja, den välsignade Ålandsfrågan!"

Tässä tavattiin nyt sellainen Hänen Majesteettinsa alammainen, joka oli sydämestään kyllästynyt sekä hallituksensa politiikkaan yleensä että ahvenanmaalaisiin erikoisesti. Hän ihmetteli, mahtaisivatko ahvenanmaalaiset olla koskaan tyytyväisiä, vaikka saisivat kymmenen kertaa, mitä tahtovat. Ja nurisevalla äänellä tuo vanha herra sitten hiljoilleen aterian kestäessä haukuskeli vähän kaikkiakin, mutta vallankin sanomalehtiä, jotka hänen mielestään antoivat ihmisille aivan väärän kuvan siitä, mitä maailmassa tapahtui ja mitä ihmiset yleensä ajattelivat. Lopuksi hän kysyi, mitä suomalaiset nyt aikoivat tehdä Ahvenanmaan asiassa, johon Juhani vastasi tyynesti: "Mitäpä siinä on tekemistä — Ahvenanmaa on meidän ja sillä hyvä!" Tämän kuultuaan vanha herra tuijotti kolmiliittoon vakavasti silmälasiensa ylitse ja kuivasi suunsa tarkkaan ja hitaasti.

Ihastuneena siitä, että oli tavannut tällaisen nuhteettoman ja reilusti vanhoillisen ruotsalaisen setämiehen, jonka mielipiteet, tietojen joskus eteen töksähtävää ahtautta lukuunottamatta, yleensä lepäsivät terveellä lutherilaisella perustuksella, rupesi Simeoni jatkamaan keskustelua yhä laajemmalti. Siitäpä sitten paisuikin kertauskurssi sekä pohjoismaiden että varsinkin maailmansodan historiassa, jonka vaiheita ja tuloksia Juhani, Tuomas ja Simeoni toiselta, ja setämies toiselta puolen valaisivat ytimekkäinä ja nasevilla huomautuksilla. Annettiinpa vanhukselle lopuksi todellinen ja oikea käsitys punakapinasta ja varsinkin tuosta kuuluisasta "valkoisesta terrorista" sekä ilmaiseksi eräitä tepsiviä keinoja, millä bolshevismia parhaalla ja taatulla menestyksellä voi vastustaa. Lopuksipa sitten setämiehemme paiskasi toveruksille kättä ja sanoi: "Jaa, jaa, sydämestäni toivotan onnea kaikille suomalaisille, sillä heidän menestyksensä on suoranainen lisä Pohjolan yhteiselle voimalle ja hyvinvoinnille!" Mieluinen ja hauska tunnelma oli tämän aterian kestäessä vallinnut.

Noustuaan jälleen kannelle panivat toverukset merkille, että taivas oli mikäli mahdollista vielä kirkkaampi kuin aamulla ja että meren vihreä vesi kohoili hiljaa sileinä maininkeina, joiden pintaa ei pieninkään tuulen väre särkenyt. Lautta kynti rauhallisesti ja voimakkaasti leveää uraansa kohti Rügenin liitukallioita, jotka valkoisena viivana alkoivat hohtaa tuolta kaukaa. Matkalainen on onnellinen ihminen: etsimättä ja pyytämättä avautuu hänen eteensä maailman ihmeellisin kuvakirja, joka sisältää sekä luonnon että historian aarteita, eikä hänen tarvitse vaivautua edes lehteä kääntämään. Kukapa uskoisi, mietiskeli Simeoni katsellessaan rauhallista merta ja kuin erämaan yksinäisyydessä uneksivaa rantaa, että tämäkin paikka on ollut ehkä tuhannen vuotta mitä verisimpäin ja julmimpain tapahtumain näyttämönä. Tuolla korkealla huipulla on arvattavasti ollut muinaisten germaanien salaperäinen Hertha-jumalattaren pyhäkkö, sekä sen jälkeen ehkä hurjien vendien kuuluisa rosvolinna Arkona, ja tällä rannikolla on keinunut barbaarien ryövärilaivasto, valmiina pitkille rosvousretkille. Eikäpä sopisi kummastella, vaikkapa tuolta niemen takaa lipuisi esille joukko pulleavatsaisia hansalaivoja, täynnä Flanderin verkaa, Reinin viiniä ja ahnaita, ihravatsaisia ja punanenäisiä kauppiaita, jotka Hansaliiton neljänä vuosisatana levittivät arvaamattoman paljon taloudellisen ja muunkin sivistyksen ituja Itämeren rantamille. Mutta melkein rikkumaton rauha vallitsee täällä nyt, maan multa on lahottanut luut ja meren syvyys kätkee saaliinsa mykkään syliinsä. Ihmiset voivat ahertaa tuhansia vuosia ja uskoa lujasti työnsä pysyväisyyteen, kunnes mahtava aika levittääkin suunnattoman kätensä ja pyyhkäisee pois kaikki, kuin hyökyaalto lasten rakennukset rantahiekalta.

Rauhallisesti kaartaen höyryää lautta Sassnitzin lahteen, jonka rannoilla kirkkaassa auringonpaisteessa hotellit ja kylpylärakennukset vielä tyhjinä odottavat kesävieraitaan. Kaikki on hiljaista, ja ratapihalla, siinä tyynesti puuhailevine virkamiehineen, on jotakin sunnuntaipäivän tunnelmaa. Asemahuoneen vieressä muokkaavat mies ja poika puutarhaa, tarkoin pienentäen jokaisen multakokkareen, ja yksinäinen kana mennä koikkailee sinne tänne, valittavasti kaikerrellen. Kello puoli 3 nykäisee juna kolmiliiton liikkeelle ja niin aletaan mennä nykytellä Stralsundia kohti. Sen korkeat kirkontornit kuvastuvat taivasta vasten kertoen kaupungin muinaisten hansaporvarien kyvystä ja kulttuuriharrastuksesta, joiden syvimmän pyrkimyksen he kuten muutkin aikalaisensa usein kohdistivat kirkkojen rakentamiseen. Nopeasti matkustaessa tulee panneeksi aivan erikoisesti merkille ne kymmenet ja sadat temppelien tornit, joiden ohitse junat kiitävät. Simeonin mielestä ne olivat kuin käsiä, jotka maan pinnalta, pölystä ja arkisen aherruksen keskeltä, kohoavat kohti taivasta todistuksena paremman toivosta, pyhästä aavistuksesta ja uskosta. "Jos voisi", alkoi hän runollisesta mielikuvastaan innostuneena selittää Juhanille ja Tuomaalle, "yhdellä silmäyksellä nähdä samalla kertaa koko Europan pinnan, antaisivat kirkkojen tornit sille varmaankin erikoisen luonteen piirteen…" — "Aivan niin", huomautti aina asiallinen Tuomas, "piirteen, joka olisi henkevä ja kaunis, ellei uusi aika olisi pyrkinyt sitäkin kuvaa särkemään. Muistettava nimittäin on, että temppelien tornien rinnalla on nykyisin sarja vielä korkeampia tehtaanpiippuja, jotka parhaansa mukaan suitsuttavat sinitaivaalle mustaa nokea ja usein ovat todistuksia kaikesta muusta kuin pyhästä uskosta ja aavistuksesta." Tämän kieltämättä oikean huomautuksen johdosta hämääntyivät Simeonin romanttiset tunnelmat; hän rykäisi hiukan nolostuneena, pisti tupakaksi ja rupesi katselemaan, mitä muuta ympärillä mahtaisi näkyä.

VIII.

Tyynen elämän ylistyslaulua. — Saksan varallisuus ja nousukyky. — Suomalaisten suhteet saksalaisiin. — Eräs, joka aikoi äänestää puolalaisia.

Mereltä oli tultu, mutta meri oli tavallaan taaskin edessä. Sen laineet olivat kuitenkin jäähmettyneet rauhallisiksi, pehmeäpiirteisiksi kummuiksi, jotka olivat vain peltoa, niin pitkälle kuin silmä kantoi ja juna jaksoi halki mennä. "Tämä rupeaa olemaan valmiinpuoleista maata", arvosteli Juhani, jonka maanviljelyksellisiä vaistoja tuo valtavien vainioiden näky kiihoitti. Kahden ja kolmen hevosen vetämiä auroja kulki pelloilla kaikkialla, verkalleen kääntäen muheata multaa sopivaksi ottamaan vastaan kylvöä; kyntäjän tanakka vartalo leikkautui väliin taivasta vasten tukevana varjokuvana, ja pitkillä, puiden reunustamilla viertoteillä mennä körötteli lihavien hevosten vetämiä nelipyöräisiä, ajajan istuimella nukkuva, aivan kuin Fliegende Blätteristä leikattu mies, suussa posliinipiippu. Koko näky oli kuin porvarillisen, kuohahtelemattoman, ruisleivän nojassa vaeltavan tyynen elämän ylistyslaulua. Samoin kuin Skånessa ja vielä enemmänkin ihmetteli ja hämmästeli Simeoni näiden viljelyksien suuruutta, joissa pellon pinta joka paikassa todisti aivan erikoisesta huolellisuudesta ja perinpohjaisuudesta työn teossa. Täällä näkyy maanviljelijä kehittyneen jo niin pitkälle, ettei hän voi sietää mitään roskia, turpeita, mutkaisia lahtia peltojen reunoissa, vaan vaatii, pitäen joka neliömetrin alaa kalliina, kaikessa loppuun vietyä järjestelmällisyyttä, siisteyttä ja perinpohjaisuutta. Maan, jossa on tällaiset alueet tuollaista peltoa, täytyy, ainakin suomalaisen silmillä katsottuna, olla rikas.

Mutta missä asuvat ihmiset, jotka kaiken tämän viljelystyön suorittavat? Kolmiliitto teki tämän kysymyksen melkein yhtaikaa, sillä ihmisasuntojahan näkyi peräti harvassa. Suomessa on totuttu siihen, että vainioittensa keskellä on punaseinäinen ja valkonurkkainen talo, kuin lehmä apilamaassa, ja viitan välin päässä taas toinen, kujat täynnä multaisia, kirkuvia lapsia. Täällä ei näy merkkiäkään sellaisesta — niin, kyllä näkyy: tuolta kaukaa kohoaa kirkontorni ja rakennusten päätyjä, puita ja muita asumuksen merkkejä; kaipa ihmiset siis ovat kokoontuneet tuollaisiin kaupunkimaisiin kyliin, sieltä pitäen hoitaen viljelyksiään. Maatahan siinä säästyy paljon, mutta viljelyksille tulee melko pitkät matkat. Simeoni ei kuitenkaan uskalla ruveta tuota asianhaaraa arvostelemaan, epäillen mielessään, että luultavasti sekin on harkittu täten parhaaksi.

Toverukset punnitsevat siinä mielessään tuota samaa kysymystä, joka on aina saksalaisista puhuttaessa ihmisten huulilla: miten on Saksan varallisuuden ja nousukyvyn laita? He huomaavat kyllä, että esim. rautateillä vielä näkyy kaikkialla merkkejä joko sitten köyhyydestä tahi johdonmukaisesta ja ankarasta säästäväisyydestä: vaunujen sohvat on päällystetty jonkunmoisella sijakekankaalla; ikkunoiden remmit ovat paperia eivätkä nahkaa; mukavuuslaitoksessa ei ole saippuaa eikä käsiliinoja; asemarakennukset ovat sangen vanhan maalauksen varassa j.n.e. Mutta toiselta puolen täytyy panna merkille kaikkialla huomattavissa oleva jäykkä ahkeruuden ja työnteon leima. Stralsundin asemalla esim. joukko työmiehiä sijoitti vaunuun jotakin raskasta konetta, joka sai katsojan epäilemään, oliko se ollenkaan liikutettavaksi tarkoitettukaan. Siinä ei seisottu ja katsottu, ei liioin syljeksitty ja kohauteltu liian alas valahtaneita housuja — ei, vaan siinä yritettiin todella hikipäin ja samalla neuvokkaasti ja taitavasti. Ja koko meno tapahtui hiljaisesti, ilman mitään ärräpäitä ja meillä tehokkaiksi huomattuja aatteellisia voimalauseita. Simeonista, joka epäili itseään puolueelliseksi sen myötämielen vuoksi, jota hän aina oli tuntenut saksalaisia kohtaan, näytti siltä, ettei kylminkään, vihamielisinkään arvostelija olisi voinut kieltää kaikessa tämän matkan varrella Saksassa näkemässään vallitsevan toimellisen, viisaan ja sivistyneen ahkeruuden leiman. Jos niin on, ja Simeonin mielestä oli niin, on Saksan tulevaisuus taattu, sillä juuri tähän seikkaanhan ehkä ratkaisevasti perustuu kansan todellinen voima ja menestys.

Täten siinä Meklenburgin ja Brandenburgin vainioiden läpi kiitäessään kuin Saksan maanviljelyksen ylitarkastaja, mietiskeli Simeoni Suomen ja suomalaisten suhdetta ulkomaalaisiin. Hän muisti äskeiset kokemuksensa Ruotsista, mutta tunnusti huoaten, että asiain nykyisillään ollen ovat välit sinne kylmät. Tällä hetkellä on suhteemme sittenkin — ehkä virolaisia lukuunottamatta — läheisin saksalaisiin, eikähän se ole kummakaan: ovathan he tosiasiallisesti Suomen vapauttajia ja pelastajia ryssän kynsistä. Ja onhan saksalainen muutenkin meille niin tavattoman tuttu ja läheinen, koskapa olemme vuosisatojen kuluessa saaneet sieltä ratkaisevia kulttuurivaikutelmia, eläneet niin sanoaksemme saman lieden lämmöstä ja valosta. Se on tärkeä ja vaikuttava tosiasia.

Niinpä tunsi Simeoni jo ensi tunneilla Saksassa ollessaan tuota samaa yksinkertaisen ja koruttoman, mutta sivistyneen ihmisen ympärilleen ja elämäänsä luomaa kodikkuutta, rauhallista viihtyväisyyttä, jota hän ennenkin oli siellä kokenut. Mutta nyt se oli jollakin tavalla vielä sydämellisempää, heitä suomalaisia kohtaan ainakin. Oli kuin olisi entinen, mahtavuudesta johtunut pikku korskeus pudonnut kokonaan pois ja nyt paljastunut se, mikä sisällä aina on ollut: gemyyttinen ja hyväntahtoinen, rauhallinen saksalainen, tunnettu siksi ammoisista ajoista. Ja kun tämä suuri kansa maailmansodan vaiheissa katseli ympärilleen ja huomasi, ettei sillä ollut ketään muuta ystävää kuin tuo piskuinen Suomi, se ikäänkuin heräsi huomaamaan tällaisen ystävyyden merkityksen ja on sitä hoitanut siitä asti huolella ja arvonannolla. Se on nyt kuin häkissään makaava leijona, joka ilokseen ja suojellen seuraa ja katselee ainoan ystävänsä, pikku hiiren, leikkiä ja puuhia.

Juna menee eteenpäin täsmällisesti aikataulun mukaan. Toverusten huomiota herättää se, että asemat on koristettu köynnöksillä, seppeleillä ja lipuilla: sekin tarkoittaa Schlesiaan matkustavien innostamista. Heitä kulkeekin sinne näinä päivinä junittain. Tuomas käy katselemassa terävin silmäyksin erästä asemaa, huomaa sen olevan kaikin puolin kunnossa ja palaa vaunuun kainalossa tukku kirjallisuutta, jonka laatua hän ei ollut ehtinyt ottaa lähemmin selville. Ruvetaan sitä nyt miehissä katselemaan.

Simeonin käteen osuu eräs lentokirjanen, joka on kirjoitettu, kuten hän sen asiasisällyksestä arvaa, sillä saksankielen murteella, jota hyvässä Schlesiassa puhutaan. Siinä on sekaisin suorasanaista ja runoa, ja kaiken esineenä on se kulttuurikanta, jonka puolalainen kansallisuus on tähän maailmanvaiheeseen päästyään ehtinyt saavuttaa. Loppupiikki on aina kohdistettu henkilöön, joka tottelee nimeä Korfanty ja joka on ehtinyt tehdä itsensä kuuluisaksi koko maailmassa. Kun nyt tästä lentokirjasesta tuulahti vastaan aito Simplicissimuksen henki ja vielä suuntaan, jota Simeoni jyrkästi kannatti, vaikka kukaan ei hänen kannatustaan kysynytkään, hihitti hän pian tahdissa junan jyskytyksen kanssa. Mutta käännettyään sitten erästä lehteä vaikeni hän äkkiä ja kalpeni, kuten sanan sattuessa oikealle paikalleen usein tiedetään tapahtuvan.

Lehdellä oli koko sivun täyttävä kuva ja allekirjoituksena ainoastaan kolme sanaa. Simeoni tirkisteli kuvaa räpytellen silmiään ja ajatellen, että tuo elukka tuossa on ehdottomasti tutun näköinen, mutta vaikea on muistaa, missä sen viimeksi olisi nähnyt ja mikä sen nimi on. Mutta kun hän tarkemmin katseli sen valkoista, soikeahkon pitkulaista, ilkeätä ruumista, pientä päätä ja pääpuolessa olevia, teräväkyntisiä jalantapaisia, kirkastui asia hänelle pian ja hän sanoi jyrkästi: "Tämä on täi". Huudon kuultuaan kiiruhtivat Juhani ja Tuomas ilostuneina paikalle, ottivat hekin kuvan silmämääräisen tarkastuksen alaiseksi ja sanoivat olkapäitään nykäisten: "On noita jo toki kerennyt Suomessakin nähdä!" Mutta silmättyään allekirjoitukseen painautuivat he masentuneina ja lyötyinä paikalleen.

Tämä eläin, joka on ihmisen uskollisimpia tovereita, seuraten häntä pohjoisnavalta päiväntasaajalle ja edelleen, katoaa hänen seurastaan ainoastaan sikäli ja siinä tapauksessa, mikäli hän kylpyjen ja kaikinpuolisen, luonnonvastaisen ja keinotekoisen kulttuurin mukanaan tuoman puhtauden kautta itsessään ja ympäristössään tulee esi-isiensä tavoille ja menoille uskottomaksi. Täin äänestysaikomus osoittaa näin ollen selvästi, kuinka perinpohjaisesti puolalainen kansanaines oli pysynyt uskollisena esi-isiensä tavoille, sallimatta vietellä itseään kulttuurin liukkaille poluille, joilla ei täi, terävistä kynsistään ja vakavamielisestä, rauhallisesta luonteestaan huolimatta voi pysyä, vaan horjahtaa syrjään kärsiäkseen kurjan ja häpeällisen kuoleman.

Pimeys peittää jo Saksanmaan. Klo 10 tulla hurahti juna Berliniin kiljahdellen mielihyvästä, kun oli saanut kiskotuksi kolme suomalaista herrasmiestä eheinä tänne saakka.

IX.

Suomen ja eräiden muiden valtakuntain lähetystöissä Berlinissä.
— Aamiainen Kempinskissä ja kuinka muuan nuori pari sitä söi. —
Museoissa käynnit.

Iloisina kuin mehiläiset, joskaan eivät niin keveinä, ponnahtivat Juhani, Tuomas ja Simeoni maaliskuun 16 päivän aamuna vieteripatjoiltaan Lessingstrasse 9:ssä, jonne he huoneitten puutteen vuoksi edellisenä iltana olivat joutuneet asumaan ja jota he ensin olivat luulleet ryövärien luolaksi, mutta joka osoittautuikin olevansa hieno, luultavasti käteisen rahan puutteen vuoksi hotellitarkoituksiin luovutettu entinen rikas yksityiskoti. Kun sitä tutkittiin tarkemmin, löytyivät sieltä upeat kylpyhuoneet, siistit ja aistikkaat ruokasalit, jonka seinällä oli kauniin naisen, nähtävästi talon paenneen herrattaren, etevällä, joskaan ei silti primitivistis-futuristis-dadaistismaisella tyylillä maalattu muotokuva. Joka sopesta tuntui kuuluvan huokaus sen vuoksi, että koti oli täten täytynyt luovuttaa maailman matkalaisten käytettäväksi, ja surumielisen ja valjun näköisenä, kestettyjen nälkävuosien kaihoisana kuvana, liikuskeli talon palvelijatarkin toverusten vaiheella, täytellen hiljaisella ja alistuvalla tahdilla heidän vaatimattomia toivomuksiaan. Portinvartijan virkaa toimittava mieshenkilö sen sijaan oli erinomaisen hyvin suoriutunut nälkä-ajan vaikeuksista, sillä hänen valtava runkonsa oli melkein yhtä pitkä ja paksu kuin tukevin Tiergartenin tammi, vertaus, joka hakematta juolahti Simeonin mieleen hänen katsellessaan miehen naamaa, joka oli suuri, pyöreä ja rosoinen kuin jättiläispahka vanhan puun kyljessä. Mies taisi kuitenkin tehtävänsä täydellisesti, toimittaen ystävysten asiat siekailematta ja ludendorffimaisen varmasti ja päättäväisesti.

Notkein, nuorekkain ja joustavin askelin siirtelivät toverukset pian itseään Suomen lähetystöön päin, sillä aikoivatpa he kunnioittaa sitä ja siellä hallitsevaa isänmaamme edustajaa tervehdyskäynnillään. Aamupäivän Berlini kuhisi jo kuin muurahaispesä. "Voi pauhaavaista kylää, voi häälyväistä elämää kumminkin!" puhkesi Juhani kuuluisan kaimansa sanoilla tulkitsemaan katuliikenteen hänessä herättämää tunnelmaa, kun he onnellisesti ja peittäen teeskenneltyyn kylmyyteen pienen epävarmuutensa taas olivat selviytyneet erään kadun yli, täältä ja tuolta katkeamattomana virtana ajavien vaunujen jaloista. Katuelämä oli jokseenkin täydelleen palautunut rauhan aikaiseen tasoonsa: ajopelit olivat kunnossa, hevosilla oli yllään hiukan muutakin kuin paljas karvaton nahka, autot olivat saaneet uudet kumit sekä kiiltelivät maalauksen tuoreudesta, kuluneita sotilastakkeja ei juuri huomannut, ja invaliidejakin oli vain joskus siellä täällä. Demokratian voitollepääsyn johdosta aluksi vapautettu likakin, roskapaperit ja muu sellainen leventelevä töskä, jota vallankumoukset tuovat runsaasti kaduille voittonsa todisteeksi, oli saanut, taantumuksen jälleen hiljoilleen anastaessa jalansijaa, ryömiä porvarillisen hallituksen sille armotta määräämiin pimeisiin ja ummehtuneisiin säiliöihin, siirtyäkseen niistä Berlinin kaupungin viljelyksille. Kaupungin elämälle antoi leiman vilkas hyörinä, eivätkä vähimmin raskaat kuorma vankkurit, joita veti pari esihistoriallisen hirviön kokoista hevosta, ohjaksissa mies, jota arvattavasti eivät vähäiset tuulet pystyneet järkyttelemään. "Työtä ne taitavat täällä tehdä yrittää", lausui Juhani arvioidessaan näkemänsä pohjalla talouselämän keskikorkeutta terävin silmin kuin henkinen geodeetti.

Kun ruvettiin nouseskelemaan Suomen lähetystön komeata porrasta, valtasi Simeonin samalla sekä kunnioittava että hieman arastuttava tunnelma. Hän, mies parka, jonka syrjäiseen kammioon suuren maailman, politiikan ja diplomatian pauhu kuului perin vaisusti, ei tietenkään ollut tottunut liikuskelemaan niillä palkeilla, joilla kansojen kohtaloita lyödään pöytään kuin resuisia ristikakkosia, vaan tunsi itsensä paremminkin kuin torpanmieheksi, joka tyhmästi töllistelee rovastin salin ovensuussa ja älyttömästi pyörittelee lakkikuluaan multaisissa kourissaan. Ja kun toiselta puolen Suomen itsenäisyyden tosiasia ei ollut menettänyt hänelle ollenkaan uutuuden viehätystään, oli sellainenkin sinänsä vähäpätöinen tapahtuma kuin käynti jossakin Suomen lähetystössä, hänelle pieni itsenäisyytemme hartaushetki.

Komeassa talossa tämä lähetystö olikin — monarkistit pitivät aikoinaan silmänsä auki ostaessaan talon hyvältä paikalta ja halvalla hinnalla. Ja kun toverukset sitten puristivat ministeri Holman kättä ja kuuntelivat itsensä ja hänen puhumaa virallista Suomen valtakunnan kieltä, muisti Simeoni jääkäreitä, jotka maanpakolaisina olivat täälläkin harhailleet ja sitkeällä, ihmeellisellä uskollaan laskeneet alkuperustuksen tämänkin paikan nykyiselle käytännölle. "Jaa jaa", mietiskeli hän hurskaasti, "se oli todellakin sinapin siemen, se jääkärien ensiksi kylvämä uskonjyvä, mutta onpas totisesti siitä kasvanut iso puu." Kotoinen ja hauska tunnelma vallitsi tänä aamuhetkenä Suomen Berlinin lähetystössä, josta kolmiliitto läksi tyytyväisenä, hyppysissä ministeri Holman ystävälliset suositukset passileimauksen saantia varten Tshekko-Slovakiaan, Unkariin ja Bulgariaan. Ilman niitä suosituksia, ja niistä vieläkin kiitos, ei tuon asian toimittaminen olisi taitanut niin helposti ja nopeasti onnistua.

Tällainen paperi kourassa sopii nyt mennä kylmästi ja ylhäisesti vieraan maan lähetystöön ja vaatia heti etehisen vartijalta niitä vähän parempia herroja puhuteltavakseen. Ja kun niitä sitten tulee, pitää ensin esittää asiansa selvästi ja taitavasti, näyttämättä tuota suositusta, joka on lyötävä pöytään vasta sitten, kun asianomaisen kasvoille alussa ilmestynyt huolestumisen, ikävystymisen ja vastahakoisuuden pilvi on uhannut valloittaa lopullisen ja ratkaisevan sijan. Silloinpa on hyvä tilaisuus nautinnolla nähdä, kuinka herran käsi äkkiä valahtaa alas korvalliselta, jonne se äsken yleismaailmallisen tavan mukaan oli mennyt apua hakemaan. Hänen otsaltansa haihtuvat rypyt kuin olisi hän syntynyt uudelleen, ja pyydettyään herroja toki istumaan kiiruhtaa hän pois lähimpään huoneeseen, josta pian alkaa kuulua epätoivoinen leimasinten jyske. Ainoastaan silloin, kun paikalle sattuu sarja muita yhtä mahtavia herroja, täytyy vaivautua odottamaan hetkinen.

Tässä suhteessa meni siis näiden leimausten saanti hyvin, mutta oli siinä silti pieni vastuksensa sentään. Kun nimittäin pitkä ja mustaverinen magyari-sihteeri oli vienyt kolmiliiton passit pyhään eriöönsä, palasi hän hetken perästä hyvin pulmallisen näköisenä, kourassa Juhanin ja Tuomaan passi. "Eihän näissä ole enää tilaa, mihin lyödä Unkarin kuningaskunnan leimaa, sillä se viepi melkein koko sivun", selitti hän. Ja suunnilleen niinpä olikin asia, sillä Juhanin passi oli harvalehtinen ja jo edellisistä leimoista tupaten täynnä, ja Tuomaan passi taas kantoi lisäksi ylen runsaita merkkejä hänen edellisistä matkoistaan. Veljekset eivät kuitenkaan tästä pahemmin hämääntyneet, vaan oikaisten tukevan etusormensa osoittivat niitä sivuja, joissa eri kielillä luetellaan karkumatkalla olevien Suomen kansalaisten tuntomerkkejä. "Lyö häntä vaikka tuohon!" neuvoskeli Tuomas rauhallisesti ja magyari ymmärsi totella. Mutta tällä hetkellä tekivät molemmat jyrkän päätöksen ensi tilaisuudessa ostaa liimaa ja paperia, liittääkseen passeihinsa kaikkien mahdollisuuksien varalta sarjan lisälehtiä ja paikkaillakseen niitä, koska ne, kruunun työtä kun olivat, olivat ruvenneet näyttämään arveluttavia alkutekijöihinsä hajaantumisen oireita.

Muuten oli, niin ainakin Simeonista tuntui, jokaisella lähetystöllä oman maansa leima. Suomen Berlinin lähetystö voisi asultaan ja näöltään olla minkä kulttuurimaan edustaja hyvänsä, sitä ei voi kohtuudella kieltää. Unkarin lähetystö oli paljoa vaatimattomampi, mutta teki henkilökuntansa esiintymisen vuoksi erittäin miellyttävän vaikutuksen. Unkarilaiset ovat nyt kerta kaikkiaan ainoita aatelismiehiä sillä puolella Europaa. Tshekko-Slovakian lähetystössä tuulahtaa suomalaista vastaan jotakin, joka ehdottomasti heti muistuttaa mieleen venäläiset, ja Bulgarian lähetystössä on vaikutelma sama. Simeoni totesi tämän rauhallisesti, tahtomatta ketään nostaa tahi polkea. Hänelle muistuivat kuitenkin ilmielävinä mieleen "svabodan" ajat Helsingissä, seisoessaan yhteisen bulgarialaisen kansan keskellä lähetystön etehisessä ja tuntiessaan, kuinka erikoinen ja selvä "natsionalnii duh", "kansallinen henki", tuulahteli hänen ympärillään. Missä slaavilaisuutta on alunperin tahi minne se on päässyt tunkeutumaan, siellä rupeavat lähtemättöminä vallitsemaan useat suomalaisille tuntemattomat hajut — se on nyt kerta kaikkiaan slaavilaisen sielun tuoksu sellainen luonnon järjestyksen mukaan. Mutta Simeoni oli samalla valmis mitä suurimmalla mielihyvällä myöntämään, että esim. Bulgarian lähetystön herrojen kohteliaisuus ei ollut ainoastaan muodollista, vaan vieläpä sydämellistä ja jo ensi kohtauksella puoleensa vetävää laatua. Hehän ovatkin alkusynnyltään muka suomalaista juurta.

Aurinko, joka taivaaltansa oli kertaakaan silmäänsä rävähdyttämättä jännityksellä seurannut kolmiliiton käyntiä ulos ja sisälle näissä eri paikoissa, oli ollut toverusten lopettaessa passipuuhansa pakotettu laskeutumaan paljoa alemmaksi puolipäivän korkeudestaan kuin mitä porvarillinen aamiais-aika oikeastaan olisi sallinut. Todettuaan tämän päättivät toverukset mennä katsomaan Kempinskiin, kuinka pehmeiksi keitettyjä lanttuja, sinikaalia ja hevosen lihaa sieltä mahtaisi löytyä. Säpsähtämättä ensimmäisten hovimestarien tuiki notkeista kumarruksista vaelsi Tuomas leveästi ja rauhallisesti sinne luolan peräkulmille asti, ylimmäisiin ymmärkkeihin saakka, valitsi maantieteelliseltä asemaltaan hyvästi sijoitetun pöydän ja sanoi töllöttelevälle Simeonille: "Paina puuta!" Sammutettuaan ensimmäisen nälkänsä oikaisi Simeoni kumaraan käynyttä selkäänsä ja rupesi katselemaan, kuinka berliniläiset nauttivat aamiaistansa. Se ansaitsikin vaivan.

Hankavastaiseen hänestä istui selän puolelta suojatussa asemassa nuori pari, joka ruokaili hyvin hauskalla ja mukavalla tavalla. Herra oli sitä lajia ihmisiä, joiden esi-isien kehto on keikkua rytkynyt jossakin Jordanin laakson liepeellä, mutta rouva, neito, morsian, ystävätär, toimitusjohtajan yksityissihteeritär, liikkeen konekirjoittajatar tahi miksi hänet nyt määrittelisi, oli ainakin sangen suuressa määrässä vapautunut saattelijallensa ominaisista kansallisuusmerkeistä, edustaen vain yleensä, mutta erittäin sievällä tavalla, "ikuisesti naisellista", ja ollen, suomalaisen asiallisesti sanottuna, "nätti pullukka". He ruokailivat nyt seuraavalla tavalla: ensin otti herra haarukkaansa palan jotakin ravintoainetta, maistoi sitä hiukan, ja pisti sitten loput neidon punaisten huulien väliin, jotka olivat auenneet onnellisina kuin linnunpojalla, koska hän odottaa emonsa tuomaa lihavaa matoa; sitten teki hän miehelle vuorostaan saman palveluksen, jonka jälkeen he ryyppäsivät molemmat samasta lasista ja mikäli mahdollista samalla kertaa. Sen jälkeen seurasi sarja onnellista kikatusta ja muuta teerenpeliä, jota kaikkea Simeoni silmät pystyssä kuin pelästyneellä huuhkajalla sohvansa nurkasta seurasi. "Mutta tämähän nyt on vasta oikein mukavaa aamiaisen syönnin tyyliä", arveli hän itsekseen, "— lienevätköhän ne siellä Helsingissä selvillä, että sitä voisi näinkin harjoittaa?" Hän ei voinut olla tuolle menolle naurahtamatta, jolloin neito heitti koko seurueeseen eräitä leimuavia katseita, niin että Simeonin silmäripsit tuntuivat kärähtävän, kokosi vaatteensa, antoi herrallensa merkin ja vaelsi loukattuna tiehensä koko Kempinskistä, jättäen kuitenkin jälkeensä sakean hajun kalliista öljyistä ja rasvoista.

Tämän jälkeen, koska päiväistä päivää oli vielä muutamia tunteja jäljellä, nosti Simeoni kiivaan kysymyksen siitä, eikö nyt olisi mentävä johonkin museoon perehtymään "ihmiskunnan kulttuurin aarteisiin", kuten hän ylevästi lausui, mutta siinäpä hän kohtasikin jyrkkää ja päättäväistä vastarintaa. "Tässä on nyt, kun ollaan tällaisella pikamatkalla, tyydyttävä siihen, mitä silmäin edessä on, eikä koetettava tunkeutua museoiden ytimeen, koska se ajan vähyyden vuoksi kuitenkin on mahdotonta ja koska se tunnetusti on väsyttävintä hommaa, mitä ihmiset voivat toistensa kiusaksi keksiä. Säästä sinä vain, varsinkin kun olet tuollainen heikko kääkkä, voimasi etelämmässä olevia nähtäviä varten, että voit sitten itseäsi turmelematta nielaista kaikki kivet ja pilarinkappaleet, joiden ääreen arvattavasti aiot polvistua, missä ikinä sellaisia luulet näkeväsi!"

Näin haasteli Juhani ja matkueen varusmestari Tuomas huomautti lisäksi kuivasti, että tästä on kiireesti mentävä matkailutoimistoon ottamaan selkoa, onko Balkanin niemimaalla yhtään omin voimin liikkuvaa veturia, vai vetävätkö niitäkin härät, kuten auroja. Kaiken tämän kuultuaan tunsi Simeoni toveriensa todellakin olevan oikeassa ja päässeensä vapaaksi raskaasta velvollisuudesta, joka oli painanut hänen hartioitansa näihin saakka.

Simeoni merkitsi tämän jälkeen lyhyesti muistoonsa, että keväällä vuonna 1921 oli Berlinin suuressa matkailutoimistossa vielä sangen epävarmat tiedot siitä, mitenkä parhaiten päästäisiin Buda-Pestistä Belgradiin ja siitä Konstantinopoliin, kulkiko sieltä laivoja ja mitä Atenaan ja Aleksandriaan, ja kuinka varmat ja hyvät siellä yleensä liikennesuhteet olivat. Tästä kuitenkaan säikähtämättä toverukset kylmästi päättivät mennä ottamaan itse "paikan päälle" niistä selkoa, vahvasti vakuutettuina siitä, että kyllä heille sieltäkin menoreikä eteen aukeaa. Ja he lopettivat mieluisen oleskelunsa Berlinissä ministeri Holman vieraina, lämmitellen kansallisilla ja kotoisilla asioilla, kunnes tuli aika kömpiä kajuuttaan, saatuaan päivän työt suoritetuksi ja isännän sekä emännän kunnollisesti kiitellyksi kaikesta heidän osoittamastaan ystävällisyydestä.

Pakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. — Saksin vuorimaassa. —
Tutuhkossa ilmapiirissä. — Viini- ja humalaviljelyksiä.

Tarkastaessaan seuraavana aamuna klo 8 Anhaltin asemalla kiikarinsa, kompassinsa ja karttansa huomasi Simeoni, että heidän löytöretkensä tuli jatkumaan edelleen pitkin Saksan tasankoa, kunnes Dresdenin seuduilla törmättäisiin Saksin vuorimaahan. Kun sitten pitkin Elben laaksoa mennä nujuutettaisiin sen poikki, aukeisi eteen Böhmin ylätasanko, jolloin saisi nähdä, minkälaista siellä nyt sitten olisi. Ja kun olisi ajettu sitä aikansa, tulla hurahtaisi juna Pragiin, jossa toverukset mielivät taas hetken huoahtaa.

Jo Berliniin tullessa olivat veljekset ikävöiden katselleet, eikö näkyisi missään metsiä. Ja olihan niitäkin, metsikköjä, siellä ja täällä, mutta eipä siinä merkityksessä ollenkaan kuin vanhan Jukolan mailla. Missä lienee vika, mutta istutettu ja hoidettu petäjä, joka seisoo tiukassa ryhmärivistössä kuin ainakin kaiken kurin ja järjestyksen kotimaassa, ei näytä täällä jaksavan kasvaa sillä tavalla kuin hongisto Teerimäellä ja tuhansilla muilla Suomen kankailla. Alkurunko on kyllä oksatonta, mutta sittenkin jollakin tavalla kaiskerata, useimmiten lenkoa puoleen tahi toiseen, ja päättyy liian pian sakeaan ja heikon näköiseen latvatupsuun, jossa on tiheästi pieniä hoikkia oksia, kuin olisi sitä nuoruudessa ollut lammas pilaamassa. Lieneekö ilmanala männylle jo liian lämmintä, vai tehneekö pohjakasvillisuuden, marjanvarren, sammalen, risukon ja kaiken sellaisen kosteutta säilyttävän aineksen puute olon petäjä paralle liian kuivaksi? Perehtymättömänä näihin syvempiin metsäasioihin täytyi Simeonin jättää kysymyksensä vastausta vaille.

Koivukin, riippaoksa ja ritvalatva, näyttää täällä hiukan vieroksuvan oloaan. Veljekset eivät ainakaan nähneet yhtään sellaista koivua, joka rungon suoruudessa, tuohen valkeudessa ja lehvien notkeassa tuuheudessa voisi ajatellakaan kilpailua Suomen kohisevien ritvajättiläisten kanssa. Se on täällä syrjään sysätty ja viettää nähtävästi ujoa ja vaatimatonta elämää, uskaltamatta nousta siihen suoraan ja soleaan korkeuteen, joka meillä usein tekee koivut niin uljaan ja ihanteellisen kauniiksi. Pyökillä, tammella ja muilla sellaisilla paremman maan puilla on kyllä rehevyyttä ja paksuutta sekä lehväin tummaa tuuhevuutta, mutta tuota vapaata ja korkean itsenäistä, ilmavaa ja kohottavaa rungon nousua, joka usein on niin luonteenomaista Suomen petäjille ja koivuille, ei niillä ole. Täten ainakin Simeoni asian harkitsi, tuijottaessaan väpättävin silmin nopeasti ohi kiitävään maisemaan.

Se oli samaa ruis-, sokerijuurikas-, vehnä- ja perunalakeutta, jota oli jo kestänyt Rügenin rannasta saakka, mutta täällä Berlinin eteläpuolella eivät maat näyttäneet Simeonin mielestä aivan yhtä hyvin hoidetuilta kuin Itämeren puolella. Salaojitusta ei kaikkialla huomannut ja hyvin suuria aloja oli aivan ylösottamatonta kulomaata. Se muodosti kuitenkin poikkeuksen ja oli ehkä siinä tilassa Simeonille tuntemattomia, mutta silti mahdollisesti hyvinkin viisaita viljelystarkoituksia varten. Maanviljelijäsääty hoiti täälläkin selkä kumarassa vanhaa syntiinlankeemuksessa määrättyä tehtäväänsä, mennä junnaten auran jäljessä ja massautellen huulillansa. Pohjois-Saksan pulleat hevoset olivat kuitenkin hävinneet, luovuttaen sijansa härille, jopa lehmillekin, jotka vaelsivat sukunsa tunnetulla tyyneydellä ja verkkaisuudella, huolimatta paljoa ajajan rähinästä, tehden vakoa valjastettuina milloin rinnakkain, milloin peräkkäin. Kuta lähemmäksi Dresdenin seutuja kuitenkin tultiin, sitä puutarhamaisemmaksi muuttui maa, ollen lopuksi tuota samaa poikkeuksettomasti valmista maailmaa, jota Simeoni oli jo aikaisemmin ihmetellyt.

Katsellessaan tätä näkyä: loputtomia peltoja, suoria, kirsikkapuiden reunustamia viertoteitä, tasankojen keskellä kyyröttäviä kyliä, kaikkialla silmiinpistävää elämän ja maan lopullisesti tapahtunutta järjestelyä, valtasi Simeonin yhtäkkiä kiitollisuuden tunne siitä, ettei hänen ollut tarvinnut syntyä tänne ja jäädä elämään näiden kaikkien viivotinsuorien olosuhteiden ja teiden aitaukseen. Jos hänet nyt siihen pakotettaisiin, tulisi hän hulluksi ikävästä. Hänen sydämeensä nousi viehättävä kuva siitä, kuinka hän ennen poikasena Jukolassa, kyllästyneenä Toukolaisiin ja koko maailmaan nimismiehinensä ja pappeinensa, koppoi kontin ja kirveen sekä painui synkkään saloon, korpien kohtuun, kuunnellakseen niitä ääniä, jotka lauloivat hänelle samalla tavalla kuin vuosituhansia sitä ennen omalle yksinäisyydelleen. Tämä Pohjolan salojen koskemattomuus, hänen nuoruutensa salaperäinen Impivaara ryhmyisine kallioineen ja partaisine kuusineen, väikkyi tällä hetkellä hänen sielussaan kalliimpana kuin kaikki maailman viljelykset ja aarteet yhteensä. Sellaisia ovat Jukolan veljekset.

Dresdenin seuduilla väistyi rauhallinen ja vakava maanviljelysleima syrjään yhä tiheämmässä olevien tehtaanpiippujen tieltä. Toverukset panivat merkille, että jokaisesta niistä nousi savua ja että siellä alla siis työskenteli armeija nokisia ja hikisiä naisia ja miehiä, kahlehdittuna uuden ajan hirveimmän keksinnön, teollisuuden palvelukseen. Simeoni tunsi elävästi, ajaessaan tänne hymyilevältä maaseudulta, kevätleivon laulun ja orastavan ruohon keskeltä, kuinka vihamielinen ihmisen yksilölliselle onnelle ja alkuperäiselle tarkoitukselle kehitys on ollut ja on, luodessaan armottomista taloudellisista syistä maailmaan näitä nokisia mehiläismättäitä, joissa raudan ja tulen keskellä hiljalleen sielu näivettyy, käy kapinalliseksi ja yhteiskunnalle vaaralliseksi.

Simeoni ei kuitenkaan ehtinyt kehitellä näitä maailmanpulma mietteitään sen pitemmälle, ennen kuin jo oli sivuutettu Saksin kaunis pääkaupunki ja lähestyttiin Erzgebirgen vuorimaata. Matka muuttui nyt uudella tavalla mielenkiintoiseksi. Sileänä, mutta nopeana vuolteena virtaa vastaan Elbe, kannatellen pinnallaan pitkiä ja kapeita, täyteen lastattuja proomuja, joita puuhakkaan ja hääräilevän näköiset, pässimäiset pikku pukseerit haalaavat sekä vasta- että myötävirtaan. Joki näyttää kauttaaltaan hyvin peratulta, jopa rannatkin ovat erittäin sileät ja siivotut. Jonkunmoisia matalia, kaarevia, pieniä patolaitoksia pistää rannoista jokeen, muodostaen alapuolelleen tyynen kosteen, mutta Simeonin tiedot eivät riitä sanomaan, mitä tarkoitusta noilla laitteilla mahtoi olla. Virtaavan, raikkaan veden näkeminen vaikuttaa raitistuttavalta ja saa ajatuksen kysymään sen alkuperää, kuvittelemaan niitä vilpoisia vuoria, joiden rinteiltä tämä Saksan toinen mahtava valtasuoni saa ensimmäisen alkunsa.

Virtapa olikin pitkän aikaa ainoa, joka oli junan ikkunasta nähtävissä, sillä yhä jyrkempinä kohosivat vuoret jokilaakson molemmin puolin. Vähän kumartumalla saattoi Simeoni kuitenkin lähettää tutkistelevan ja janoisen katseen vuorten huipuille saakka ja tuntea sydämessään niiden ryhmyisen korkeuden aiheuttamaa juhlallista huimausta. Väliin ne ovat viljeltyjä aivan kokonaan ja peltojen sekä ketojen keskellä kasvaa säännöllisissä riveissä hedelmä-, arvattavasti omenapuita. Toisin paikoin kasvaa rinteillä istutettua mäntymetsää. Tuossa on yksi metsäsarka kaadettu. Kun mitään pikkumäntyä ei ole, on se pantu aivan sileäksi, ja joka pikku oksakin on otettu talteen. Tukin suuruutta ei ole ainoakaan puu ehtinyt saavuttaa. Se on järjestelmällistä puun viljelystä. Tuossa kohoaa huippu paljaana, harmaana, ryhmyisenä liuskekalliona, joka pistää metsän keskeltä esiin kuin saarnatuoli, tuossa aukeaa huippujen lomitse laaja näköala vuoristoon, joka korkeana, pehmeäpiirteisenä kukkularyhmänä häipyy ihmeen ihanaan keväiseen autereeseen. Toverukset ovat vaiti ja tuijottavat maisemaan, joka vaihtuu minuutti minuutilta, tarjoten heidän siimalleen yhä uutta kauneuden ravintoa.

Sitä jatkui vielä, kun oli menty Tshekko-Slovakian rajan yli ja saavuttiin Tetschenin kaupunkiin, jossa Saksan tomu oli virallisesti pyyhittävä pois ja ruvettava nielemään tshekkiläistä ilmaa. Tavaroineen kaikkineen joutuivat matkustajat pitkässä rivissä odottamaan sekä tulli- että rahavarain tarkastusta, jossa toveruksille olisi saattanut käydä hullusti, ellei Tuomas olisi nokkeluudellaan selvittänyt asemaa.

Määrättyä summaa suurempaa erää ei Saksan valtakunnasta saa viedä mukanaan. Niin kuuluu sääntö, mutta toverukset eivät olleet ottaneet sitä vielä tähän saakka vakavalta kannalta, vaan oli Tuomas pitänyt kaikkien kolmen varalle taskussaan joltisenkin suurta matkakassaa. Kun nyt tarkastaja, jonka tiukat ja kylmät, teräksiset silmät, sekä kenttäharmaa, yksinkertainen sotilastakki osoittivat hänen aikoinaan olleen keisarillisen armeijan kuuluisia aliupseereja tahi muita sellaisia ruumiillistuneita velvollisuudentunto-ilmiöitä, kysyi Simeonilta ja Juhanilta, oliko heillä käteistä rahaa ja kuinka paljon, vastasivat he kieltäen, mikä olikin totuus. Siitä huolimatta vaati tarkastaja nähdäkseen lompakon ja käänteli sitä kylmästi kuin vanhaa virsikirjaa, antaen sen lopuksi takaisin, kun ei huomannut mitään. Samoin vaadittiin esiin Tuomaan lompakko ja sieltähän sitä löytyikin hyvälle paperille painettua rahaa aikalailla. Huolimatta selityksistä, että tuo summa edusti kolmiliiton yhteistä matkakassaa, vei tarkastaja sen sisähuoneisiin, mutta Tuomaspa läksikin viivana perään, koska hän ei mielinyt heittää kukkaroansa enempää kuin Lauri konttiansa Hiidenkivelle mennessä, vaikka suuri olikin miesten hätä.

Palattuaan selitti Tuomas hymyillen, että siellä oli tapahtunut tiukka kertolasku, joka olisi saattanut päättyä nolosti, ellei hän olisi huomannut ilmoittaa eräitä uusia kurssitietoja ja toimittaa laskua tottuneen ja kokeneen liikemiehen nopeudella ja sukkeluudella, jättäen siinä ohimennen pari nollaa tuloksen häntäpäästä pois. Kun lasku oli suoritettu ja rahaa ei sen mukaan ollut kolmelle miehelle liikaa, olivat Tuomas ja se korkeampi virkamies katsoneet toisiaan hetken aikaa vakavasti ja nauramatta silmiin, kunnes virkamiehen kasvoille oli levinnyt ymmärtäväinen ja aatteellinen hymy, ja hän oli sanaa sanomatta tupannut lompakon takaisin Tuomaan turpeaan kouraan. Ja aliupseeri oli tuijottanut ulos, sillä hän oli puolestaan tehnyt velvollisuutensa. Niin pääsi kolmiliitto siitä pälkähästä. Kun tullista oli vaikeuksitta selvitty, alettiin mennä jyristää pitkin Böhmin ylätasankoa valtakunnan pääkaupunkia kohti.

Tetschenin kokemuksista ja siitä, mitä hän siellä näki, jäi Simeonille jonkunmoinen hämärä epäilys, että oli tultu hänelle toiselta puolen tuttuun ja toiselta puolen uuteen ilmapiiriin. Mikä sen oikeastaan aiheutti, sitä hän ei aivan täsmällisesti voinut sanoa, koska tuo tunnelma oli syntynyt monesta pikku piirteestä. Niinpä hän oli joutunut vähän töllötellen katsomaan erästä nuorta upseerin näköistä virkamiestä, jolla oli harmaja, hyvin ryssän tapainen sinelli, tutun muotoinen "furashka", ja pitkä täysiparta, joka oli vielä kaksihaarainen. "Mikähän Heiteni-vainaa tämä on?" kyseli hän itsekseen, sillä tuo näky muistutti ehdottomasti mieleen ryssän. Kun siihen tuli lisäksi asemahuoneen hiukan pölyinen ja nuhruinen komento, eräät svabodan ajalta Suomessakin tunnetut hajut sekä melkoisesti vilkas ja jo käsiäkin avuksi ottava puheen politus, päätteli Simeoni heti: "Nämä ovat ryssiä kaikki". Sehän ei ole totta, mutta liioittelun ymmärtää muistaessaan, että luoja on erottanut suomalaisen slaavilaisesta korkeammalla muurilla kuin mistään muusta valkoisesta rodusta, minkä johdosta suomalainen yleensä mielellään määrittelee kaikki slaavilaiset ryssiksi. Ja ehkä se ei olekaan kaukana oikeasta?…

Mutta olipa miten hyvänsä — veljekset tunnustivat pian, että tshekkiläiset nähtävästi olivat saksalaisten veroisia ainakin maanviljelyksessä. Böhmin ylätasanko levisi heidän eteensä silmänkantamattomana, pehmeästi ja kauniisti kumpuilevana maisemana, joka upposi taivaan rannan sineen jonkunmoisena maanviljelijän ihannenäkynä. Ja kaikki oli niin perinpohjin muokattua, niin muheata ja hedelmällisen näköistä, että olisi haluttanut ottaa tuota multaa kourallinen ja haukata sitä. "Kyllä tämä on kirottua", puhkesi Juhani vaikeroimaan, "eihän täällä ole enää mitään muuta kuin maallista paratiisia, jossa ihmisten luulisi olevan paljaita miljuneereja ja enkeleitä, ilman tuskia ja vaivoja. Ajatelkaa nyt, hyvät veljet, kuinka suunnattoman edullisessa asemassa suomalaisiin verraten nämä ihmiset elävät. Meillä saa pellon raivata kiukkuiseen korpeen, jossa ei tunnu olevan muuta kuin rautavettä ja sitkeitä, vanhoja kannonkääkäleitä, joita ei millään ihmeellä tahdo saada ylös nostetuksi. Ja kun siihen olet sitten suunnattomalla vaivalla saanut valmistetuksi joitakin saran tapaisia, niin sitten se vasta päätyö alkaakin. Tuhattakin lajia huolta siihen täytyy panna, lantaa ja muuta roskaa ajaa yhtenään, suostutella ja taputella sitä sekä puhutella kauniisti, ja kuinka käy? Niin, kaiken lopuksi tulee halla ja vie nenäsi edestä vaivan palkan, niinkuin olisi suupala otettu kieleltäsi. Mutta entäs täällä? Kaikki kasvaa niin että rotisee, hallaa ei ole koskaan, jo maaliskuulla paahtaa päivä kuin olisi ensi kertaa taivaalla, ja ihmisillä on nautittavinaan vehnät, viinimarjat ja jos mitkä hedelmät. Luulisi niissä oloissa elävän kansan jo näihin aikoihin päässeen kaiken inhimillisen kulttuurin ylärajoille…"

"Mutta ovatkos päässeet!" puhui nyt Simeoni, "kaukana siitä. Meneppäs tuonne kylään ja rupea tutkistelemaan, mitä kansa tietää ja miten se elää, niin huomaat, ettei se niin loistavaa ole. En kadehdi heidän rikkauttaan enkä heidän aurinkoaan, sillä kylmyys ja kova työ kasvattaa rautaa kansan rintaan. Pohjola on Europan perillinen. Tunnethan, kuinka jo nyt tuo kirottu lämmin veltostuttaa jäseniä!"

"Niin", sanoi Tuomas, "lämmin ei ole oikeastaan hyvä muualla kuin heinäpellolla, riihessä ja saunassa."

Näin toverukset koettivat pidellä oman köyhän ja kylmän maansa puolta, ettei irvistelevä kateus olisi saanut kovin suurta sijaa heidän sydämessään. Sehän ei olisi muuten ollut kummakaan, kun muistaa, kuinka äärettömän raskaan työn palkkana Impivaaran vainioiden vihreys on ollut, ja kuinka monta kertaa halla oli noussut Sompiosuosta ja vienyt kaikki, jättäen äsken niin teräisen viljan seisomaan tyhjänä ja avuttomana kuin sokean erämaahan. Saattoipa Juhani näistä asioista keskusteltaessa rynnätä ankarasti moitiskelemaan esi-isiämme, jotka tyhmästi, nähtävästi jonkun aivan taitamattoman "tohelon" johdolla, olivat paenneet yhä kauemmaksi paremmilta mailta, kunnes vihdoin löysivät sellaisen korpilompolon kuin nyt tämän Suomenkin. "Olisi se mies tuossa", lausuili hän kiivaasti, "niin pieksäisin mokoman johtomiehen!" Ja hauskempaahan olisi tietysti nähdä suomalaiset rynnistelemässä maailman rintamailla mahtavana ja suurena pohattakansana sekä Suomessa heidän sijallaan esimerkiksi ranskalaiset raivaamassa jotakin kuloutunutta suoniittyä, saadakseen lehmäparalleen edes jonkun heinänpiikin talven varaksi. "Eipä minunkaan sydämeni sitä vastaan löisi", tunnusti Simeoni. "Mutta näin on ollut kohtalon määräys ja siihen on tyytyminen — ja paras maa meillä on sittenkin", lopetti hän.

Jo kauan oli Simeoni epäillen katsellut, kuinka radan varrella hyörivät ihmiset hoitelivat jotakin hänelle outoa viljelyskasvia. Siinä katkottiin pois vanhoja varsia matalista, ryhmyisen ja koukkuisen näköisistä pienistä rungoista, jotka olivat ehkä noin puolta metriä korkeita, möyhittiin multaa ahkerasti, pystyteltiin pieniä keppejä rungon juurelle ja väliin tirautettiin joukkoon jotakin lannoitusta. Juhlallinen aavistus valtasi Simeonin ja hän sanoi tovereilleen: "Ottakaa, pojat, lakki pois päästänne, sillä tässähän parhaillaan ajetaan viiniviljelysten halki."

Simeonille oli saapuminen viinirajan eteläpuolelle melkoinen tapaus. Elettyään ikänsä oloissa, joissa ei viiniä oltu monta kertaa nähty ja joissa sen tavaran halu tyydytettiin "rehellisellä" paloviinalla, hän oli joskus tullut epäilleeksi, mahtaako niitä oikeita viinejä, joista sokea eno-vainaakin joskus puhui, ollakaan. Eivätkö liene herrain sekoittelemia marjavesiä? Tosinhan Pipliassakin, esimerkiksi ukko Noakin historiassa, kerrotaan viinipuusta, jopa siitäkin, että tämä sanottu äijä ehti sen hedelmästä humaltuakin ja tietysti porsastella pahanpäiväisesti, mutta silti oli tuo viinipuun asia Simeonille vähän niinkuin satua. Mutta eipäs: tuossapa sitä nyt kasvoi, tuota mainittavaa köynnöskasvia, jolla on ihanat marjat ja niissä ihmeellinen neste! Ja sanotaanhan vielä, että siinä, missä on viiniraja, alkaa vasta ihmiskunnan todellinen elämänilo, joten viinillä olisi sen mukaan suuresti nostattava vaikutus ihmiseen ja hänen elämänhaluunsa. Kukapa tietää, vaikka tuo olisi tottakin, sillä muistellessaan, kuinka hänen oma kansansa oikeastaan vaeltaa elämänsä halki kiukkuinen ärräpää alati tipahtamassa suupielestä ja kulmat rypyssä kuin kostonenkelillä, hän tunsi uskovansa, että jos viinimaiden aurinkoa todellakin pääsisi valahtamaan suomalais-ugrilaisen sielun pimentoihin, sen raskas veri ehkä jonkun verran kevenisi ja kirkkaampi elämänkatsomus tulisi vallitsevammaksi.

"Kunniata ukko Noak ijät kaiket saakohon", siteerasi Juhani, hänkin nähtävästi kerraten mielessään viinin lukemattomia vaiheita, kun samalla tultiin seudulle, jolla oli jo uuden viljelyksen leima. Peltomaisilla tasangoilla oli erittäin hyvässä järjestyksessä, vielä talvisilla korjuupaikoillaan, läjissä pitkiä ja solakoita riukuja, joiden tarkoitusta Simeoni ei ymmärtänyt. Aluksi hänen huomiotaan herättikin se huolellisuus, jolla ne näyttiin asetetun talviteloilleen, ja hän muisti huoaten, kuinka kotona Suomessa vastaavat esineet, jopa kalliit maanviljelyskoneetkin, usein saavat jäädä huiskin haiskin mikä minnekin lahoinaan ja ruostumaan, kun ei kenelläkään "tule korjatuksi" niitä talteen. Simeonin siinä juuri aprikoidessa noiden pitkien riukujen tarkoitusta saapui paikalle ylikonduktööri tarkastamaan, olivatko piletit asianomaisessa kunnossa. Hänen pyöreä ja punakka naamansa, josta loisti pari ystävällistä vanhan miehen silmää, ja hänen tanakka, kohtuullisella riippavatsalla varustettu ruumiinsa herättivät Simeonissa mielikuvan jonkunmoisesta viinin ja oluen sekajumalasta, ja hän kysyi äijältä, mitä kansa tuolla kedolla teki noita riukuja pystytellessään. "Tämä on viinin- ja humalan viljelyksen aluetta", selitti vanhus, "ja nuo pitkät riu'ut ovat humalan tukipuita". — "Ahaa", sanoi Simeoni viisaasti, ja ylisti sitten kaunein ja valituin sanoin maan lihavuutta. Mutta ukko vastasi raskaasti huoaten: "Niin, maa on kyllä viljava ja ihana, mutta ihmiset, jotka siinä asuvat, ovat pahoja. Vielä löytyy kuitenkin niitä, jotka ovat lujia vakaumuksessaan, eivätkä anna itseään horjuttaa." Näin sanottuaan vilkutti hän silmiään salamyhkäisesti ja meni, mutta Simeoni jäi ällistyneenä miettimään, mitä hän tuolla kaikella oli mahtanut tarkoittaa. Vasta myöhemmin hän tuli ajatelleeksi, että koska ukko silminnähtävästi oli selvä saksalainen, oli tshekko-slovakien uusi kansalliskiihkoinen komento hänet kokonaan katkeroittanut ja tarkoitti hän ehkä tulkita puheellaan jotakin tähän viittaavaa.

Valtava määrä humaloita mahtoi tulla tältä alueelta viljelijänsä sadoksi. Simeoni mietiskeli, miksi ei Suomessa, jossa humala kuitenkin menestyy joltisestikin, viljellä sitä ainakin niin paljon, että oman maan kalja saataisiin sen avulla tehdyksi? Sekin riippunee suomalaisten hitaudesta ja saamattomuudesta, samoin kuin moni muu pienempi viljelys- ja tavara-asia, jotka kuitenkin yhteen laskettuna merkitsisivät paljon sellaiselle köyhälle miehelle kuin suomalainen.

Juna sukeltelee korkeitten kumpujen väliin. Kirjavapukuisia akkoja vaeltaa radan vartta tahi kykkii kyyrysillään pellolla. Kaukaa näkyy torneja ja korkeita rakennuksia. Tullaan Pragin kaupunkiin. Kello näyttää neljää maaliskuun 17 päivänä. Ilma on erittäin kaunis.

XI.

Pragin hajuja ja ihmisiä. — Tshekkiläisten uusi suojeluspyhimys ja heidän kielikiihkonsa. — Pikkuhuomioita. — Vanha synagoga ja sirunen historiaa. — Kolme omituista edeskäypää.

Simeoni oli jo ehtinyt nähdä siksi monta suurkaupunkia, että hän oli oppinut tuntemaan ensimmäisen silmänräpäys vaikutelman merkityksen. Todellisessa suuressa kulttuurikaupungissa edustaa jo rautatieasema paljon, kantaen melkoisessa määrässä sitä käyttävän yleisön leimaa, ja sen antama vaikutelma on monessa suhteessa oikeaan osuva.

Pragin asema ja siellä tunkeileva yleisö ei saavuttanut kolmiliiton myötätuntoa. Heidän silmänsä panivat merkille eräänlaisen tyypillisen harmauden ja nuhruisuuden, joka oli melkoisesti sukua sille komennolle, jonka he olivat huomanneet ryssän menoihin kuuluvaksi, ja heidän nenänsä haisteli epäillen eräitä tunkeilevia ja outoja, mutta sittenkin niin tuttuja hajuja, jotka kertoivat piintyneestä ja uskollisesta rakkaudesta likaan. Venäjältä kaikuva puheen politus, äänekäs ja hääräävä meno kaikkialla, siihen kuitenkaan olematta erikoisempaa tärkeätä aihetta, rasvaiset ja tummat naamat sekä pelottavan lukuisesti esiintyvät käyrät nenät ilmoittivat toveruksille epäämättömän varmasti, että he nyt olivat saapuneet maahan, jossa vallitsee slaavilaisuus ja juutalaisuus. Simeoni oli tätä odottanut ja oli varoittanut itseään ankarasti tekemästä mitään johtopäätöksiä, koska tulisi olemaan kaupungissa vain yhden vuorokauden eikä siis voisi oppia tuntemaan sitä suorastaan ollenkaan, mutta minkäpä hän siitä huolimatta nenälleen ja silmilleen teki.

Seisoessaan asemasalissa ja katsellessaan Johan Hussin ja pyhän Nepomukin kansaa, kun se siinä hälisi ja hääri, huomasi hän, että joka paikasta oli saksan kieli maalattu pois, kuultaen vain himmeästi huonon peitevärin alta. Niinpä niin — hän oli nyt tullut todellisen kielikiihkon ja ahdasmielisyyden maahan, jossa saksan kieli oli kerrassaan alas painettu ja mielittiin väkivallalla kokonaan tukahduttaa, siihen väliin kenenkään heinänkorrellakaan puuttumatta. Niin erilainen on maailma jo kukon askeleen päässä Suomesta. Siellä kotimaassa, mietiskeli Simeoni, on ruotsinkielellä kansalliskielen asema ja rauha, mutta siitä huolimatta parkuu koko maailma kuin olisi sillä peukaloruuvit pahimmilleen kiristettyinä suomalaisten harjoittamasta kansallisuussorrosta — täällä, jossa saksalaisia on yhtä monta miljoonaa kuin siellä ruotsalaisia satojatuhansia, on toiskielisiltä kielletty yksinkertaisesti kaikki oikeudet, kenenkään puhumatta siihen mitään. Miten tämä on mahdollista? Simeoni katseli ympärilleen vilpittömästi ihmetellen ja mietiskeli juuri, soisiko hän itselleen nautinnoksi pienen ivanaurun lirauksen, kun hän samalla huomasi jotakin, joka selitti, miksi näihin kansallisuussorto-asioihin ei täällä puututtu.

Aseman uloskäytävän oven päälle oli kiinnitetty Tshekkoslovakian uuden suojeluspyhimyksen, presidentti Woodrow Wilsonin medaljonkikuva. Se oli läpimitaltaan siinä metrin korvilla ja montteerattu niin lujasti koloonsa, että arvattavasti maa ja taivas saisivat hukkua, eikä se siitä kuitenkaan irtautuisi. Siinä on selitys, ymmärsi nyt asian Simeoni kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mihin tuo mies sai syvemmälle sormensa pistetyksi, siinä syntyi, jos ei muuta, niin ainakin mitä kiihkeintä kansallisuussortoa. Paikallaanhan siis onkin, että hänen kuvansa on täällä julkisesti kansan rukoiltavana, arveli hän, ja nautiskeli nyt itsekseen hiljaisesta, pitkäksi venyvästä ivan ja katkeruuden irvistyksestä.

Hotelliin ajettaessa oli sama näky edessä: liikekilvistä ja kaikkialta, missä ennen oli saksan kieltä ollut, oli se nyt poistettu. Jos tälläkin kadulla olisi luudanvarsi heilahtanut edes niinkään monta kertaa kuin maalarin sivellin tuon kielikiihkon palveluksessa, olisivat tulokset ehdottomasti olleet paljoa arvokkaampia, sillä olisihan kadulla silloin ollut ehkä muutamia unsseja vähemmän töskää ja saman verran enemmän kulttuurileimaa. Mutta eipäs ole siihen ollut intoa eikä aikaa. Harmistuneena Simeoni, joka itse rakastaen kieltänsä ja pitäen sitä arvossa koetti noudattaa samaa lakia toistenkin kieleen nähden, pani merkille tämän ahdasmielisyyden ja epäkulttuurin ilmeen sekä katseli murjottaen eteensä, ajurin huonon hevosen hyppiessä kiveltä toiselle Palace-hotellia kohti, joka matkakäsikirjassa oli ihan tähdellä merkitty. Juhani lausui puolueettomasti ja kylmästi tarkastuksiensa tuloksena: "Tämä on nyt sitten Prag", mutta Tuomas ei puhunut mitään, virutti vain ajattelevaisen näköisenä kaulustansa vähän höllemmälle.

Kun sitten tultiin hotellin kaikkea muuta kuin houkuttelevan näköiseen etehiseen portinvartijan puheille, täytyi toverusten tietysti turvautua tuohon vihattuun saksankieleen, koska heille ei ollut koskaan pälkähtänyt päähänkään opetella edes yhtä ainoata suhausta Johan Hussin kansan puheesta. Siitäkö sitten lie johtunut vai mistä se kolmiliiton mielestä erinomaisen kylmä ja tympeä kohtelu tämän viranomaisen puolelta, jota hän osoitti, sitä ei Simeoni voinut mennä sanomaan; hän totesi vain, että annettiinhan paikassa toki lupiin yösija, jopa vaivauduttiin näyttämään itse huonekin, kun toverukset eivät olleet niin nerokkaita, että olisivat omin päin sen löytäneet. Päästiinhän kuitenkin lopuksi asettumaan taloksi ja lähdettiin astua toilailemaan pitkin kaupungin katuja.

Toverukset, joiden aika ei myöntänyt ollenkaan ryhtyä tutkimaan Pragin nähtävyyksiä, joita siellä kyllä tiesivät olevan hyvinkin arvokkaita ja mielenkiintoisia, päättivät pakostakin tyytyä vain siihen kuvaan, mikä syntyisi heidän silmäverkkoonsa, kun he rauhallisesti ja hätäilemättä astelisivat toista katua ylös ja toista alas. Se onkin uudessa ja oudossa kaupungissa ohjelmanumero, jota yleensä sopii suositella, mikäli vain tavallisen, jokapäiväisen elämän katseleminen yleensä asianomaista huvittaa. Niinpä he siis kysyivät tietä kaupungin keskustaan, jolloin heidät ohjattiin suurelle Am Graben-kadulle — sen tshekkiläistä nimeä on mahdoton muistaa. Ja näkemistä on Pragin kaupungissa, sitä ei sovi kieltää.

Mitä yleisöön tulee, antaa, kuten jo on sanottu, slaavilaisuus ja juutalaisuus sille oman, suomalaisesta vähän itämaiselle tuntuvan ja hajahtavan leiman. Tummaverisinä, hiukan rasvaisina, vankkoina ja tukevina sekä hartioiltaan että nenältään, vaeltavat tshekit itsetietoisesti katuansa, nähtävästi täysin siemauksin nauttien, kuten heillä kernaasti lupa ja syy olkoonkin, vuosisataisten kansallisuustaistelujensa täydellisestä voittoon pääsemisestä. Yleisön leimana näyttää olevan, väliin esiintyvästä hälinästä huolimatta, paljoa suurempi itsensä hillitsemiskyky kuin ryssillä, jopa suoranainen jurouskin, joka tuulahtaa muukalaisen heitä puhutellessa esiin jonkunmoisena epäluuloisuuden ja itseensä sulkeutuneisuuden vivahduksena. Tämä oli ainakin Simeonilla ensi vaikutelmana. Ja kun hän muisti niitä aivan suurenmoiselta näyttäviä maanviljelysalueita, jotka ovat tshekkien ylpeys ja kunnia, sitä kieltämätöntä tarmoa ja uutteruutta, jota se osoittaa kansassa olevan, tshekkien intohimoista ja kiihkeätä vuosisataista taistelua kansallisuutensa puolesta, koko maan hurjista ristiriidoista ja kamppailuista rikasta historiaa, ymmärsi hän varsin selvästi, että tässä kansassa täytyi olla sisua erinomaisen runsaasti, elinvoimaa ja määrätietoista pyrkimystä, joka todennäköisesti takaa sille johtavan aseman kolkallansa ja ehkä päämiehen paikan slaavilaisessa rintamassa. Ehkäpä tuo tyyneyden ja tanakkuuden vivahdus onkin vain sen raudan välkettä, jota aikain vaiheet ovat sen rintaan kasvattaneet?

Ja kun toverukset katselivat ympärilleen, tunnustivat he kernaasti, että kyllä tshekkien sopiikin olla tyytyväisiä. He ovat nähtävästi hyvin varakkaita, joiden maa pystyy tuottamaan runsaasti elämisen hyvyyttä sekä heille että muillekin. Upeat kaupat ja liikehuoneet reunustavat katua vierivieressä, raskaita tavarakuormia, edessä lihavuuttansa ähkivät hevoset, mennä jyristää tietänsä, ruokakauppain ikkunat ovat pakaten täynnä kaikkea mahdollista, jopa mahdotontakin provianttia, ja ihmisten kasvoista näkee, että he ovat kaikki säännöllisesti nauttineet kolme runsasta ateriaa päivässä. Upeina, korkearintaisina ja leveälanteisina, voimastaan ja hedelmällisyydestään ylpeinä kuin itse Astartet, vaeltavat tuossa tshekkiläisnaiset, poskilla verevä punerrus ja olemuksessa paljon slaavilaisen naisen kieltämätöntä viehätysvoimaa. "Täällä on sivilirekisterin pitäjillä paljon työtä", lausahti Tuomas tyynesti, kun oli hetkinen katseltu kadun liassa pyöriviä lapsia ja huomattu heidän olevan siinä omassa elementissään, virkeinä ja terveinä kuin rotat rikkaläjällä.

Kuta kauemmin veljekset liikuskelivat kaupungilla, joutuen näkemään sen kauniin aseman Moldaun kahden puolen, komeat sillat, tyynesti virtaavan joen, ja vaihtelevan rakennustyylin, jossa vanhojen, historiallisten rakennusten rinnalla kohosi uudenaikaisia kivimuureja, sitä enemmän joutui ainakin Simeoni sen historiallis-romanttisen tunnelman valtaan, joka lieneekin Pragille ominainen. Kuin sattumalta tulivat he vanhaan juutalaisten synagogaan, joka oudolla näöllään keskellä uudenaikaisia korkeita rakennuksia herätti heidän huomiotaan. Mentyään sisään ja suoritettuaan kumartelevalle vartijalle pienen pääsymaksun saivat he nähdä pyhäkön, jolla on ikää harjavuorensa päällä siinä kuusi ja puoli sataa vuotta. Pieni oli tämä lain selityspaikka ja peräti ummehtunut sen ilma, penkit omituisen malliset ja kuluneet, mutta käytännössä kuului se olevan vieläkin, ja "laki", "thora", oli siellä omalla pyhällä paikallaan kuten ennenkin. Tärisevällä äänellä selitteli vartija-äijä, joka hengityksestään päättäen sairasti viimeisen asteen keuhkotautia, pyhän rakennuksensa historiaa, osoittaen ylpeästi erästä vanhaa ja haalistunutta lippua, joka riippui holvin katosta. Olivathan nimittäin ruotsalaiset ja suomalaiset joukot vuonna 1648 tulla rynnistäneet aina Pragin porteille, valloittaneet jo osan kaupungista ja mielineet ryhtyä lopustakin selvää tekemään, kun herrat Osnabrückissä vihdoinkin pääsivät sovintoon ja keskeyttivät tämän kolmikymmenvuotisen sodan huikean loppunäytöksen. Kaupungin puolustukseen olivat nyt israelinlapset ottaneet odottamattoman tarmokkaasti osaa, jonka johdosta keisari lahjoitti heille, pankkiireilleen, muistoksi tuon sanotun, vieläkin tallella olevan lipun. "Jaa jaa, äijä parka", arveli Simeoni itsekseen, "olisivatpa vain sen ajan Suomen pojat päässeet aikomustensa perille, niin takaanpa, että olisi paikkakunnalta vähäksi ajaksi unehtunut sekä Roman että Moseksen usko." Koska vanhus oli puhunut ruotsalaisista, antoi Tuomas lopuksi hänelle kymmenen äyrin rahan, joka saattoi ukon vaipumaan syvämietteisiin numismaattisiin tutkimuksiin. Juutalaisena hän siitä kuitenkin perisi itselleen seitsenkertaisen voiton.

"Sen hakkapeliittasodan viimeinen rynnistys tapahtui siis tässä kaupungissa", puheli Simeoni silmät harmaina ja hajamielisen näköisinä. "Mutta eikös se tästä alkanutkin? Alkoipa vainkin! Ellen väärin muista, heittää rysäytettiin täällä jostakin ikkunasta ulos kolme korkeasti katolista herraa ja siitähän se sitten pääsi kulovalkea liikkeelle palaen niin kauan, että oli vähällä polttaa koko Europasta kaiken ruokamullan pois. Mistä ne oikein silloin tappelivat?"

"Uskon puolesta", selitti Juhani. "Siitä asti, kun papit polttivat Johan Hussin ja Hieronymus Pragilaisen sekä kukistivat Hussilaiset, kesti täällä Böhmissä kränää katolisten ja protestanttien välillä, kunnes se johti veriseen sotaan, johon lopuksi sekaantui vähän jokahinen. Papit ja jesuiitat, joiden luvattu maa tämä on aina ollut, siitä pääsyyn kantavat, mutta huitoivat kai siihen joukkoon kaikki muutkin — että nyt lähtivätkin pappien usutuksesta sotimaan!"

"Niin, omituisia olivat entisen ajan ihmiset", järkeili Simeoni. "Jos heidän johtomiehensä, muista puhumattakaan, nyt ilmestyisivät teutaroimaan keskuuteemme aatteineen ja mielipiteineen, niin arvattavasti lähimmältä paloasemalta tilattaisiin kiireimmän kaupalla ambulanssi ja mies vietäisiin muutamien lujien konstaapelien saattamana Lapinlahteen, jossa hän sittemmin olisi lääketieteen kandidaateilla mielenkiintoisena tutkimusobjektina. Muistelen hussilaisten jakaantuneen kahteen lahkoon, joista toinen, 'kalkkilaiset', vaati ehtoollisessa itselleen ei ainoastaan leipää, vaan viiniä myös; tämän jälkimäisenhän nimittäin pappi itse nautti antamatta sitä seurakunnalleen ollenkaan. Ja tästäkin asiasta pantiin monta kaulaa poikki puolin ja toisin."

"Mutta sehän sentään oli vaatimus, jonka ainakin voi ymmärtää", harkitsi nyt Tuomas; "niin minäkin olisin tehnyt, sillä enpä totisesti olisi sietänyt nähdä pappilurjuksen kaatavan naamaansa minulle laillisesti kuuluvaa tavaraa, jonka kohtuudella taidan itselleni pyytää."

"Niinpä niin", jahkaili Simeoni, "mitä siihen tulee, niin saattaapa nyttemmin kalkkilaisten jälkeläisistä olla suurin osa sellaisia, jotka eivät pidä väliä enempää viinistä kuin leivästäkään — osoittaneeko se sitten kehityksen kulkua eteen vai taakse päin, en mene sanomaan. Kaiken kaikkiaan tämä on erikoisten ja harvinaisten historiallisten tapausten näyttämöä, veljet, — katsokaa Moldau-virtaa, kuinka kauniisti illan rusko kuvastaa sen pintaan, siintäviä kukkuloita ja keisari Rudolfin linnaa, jossa hän uneksi tähdistä ja kullan teosta. Enpä ihmettelisi, jos itse pyhä Nepomuk nousisi noista aalloista…"

"Jätetään nyt Nepomuk vain sinne virtaan, koskapa hän on ollut siellä jo niin kauan, että hyvin viihtyy niissä olosuhteissa — meidän täytyy toki mennä hiukan syömään ja lepäämään, etteivät voimat lopu kesken matkaa!"

Ja näin sanoen tarttui Juhani päättäväisesti Simeonia käsipuolesta taluttaen hänet pois pyhän Nepomukin sillalta, koska, kuten hän selitti Tuomaalle, mies parka saattoi oireista päättäen pian langeta historialliseen lovetilaan, joka on vielä kauheampi kuin se, jossa hän oli saapasnahkatornista palattuaan ja nähtyään itsensä Lusifeeruksen. Varovasti he siis kuljettivat hajamielisen ja itsekseen jahkailevan Simeonin keskellänsä aina Wenzel-aukeamalle saakka, jossa sitten pontevasti ruvettiin ottamaan selkoa elämän aineellisista puolista.

Hetken perästä nouseskelivat veljekset eräitä portaita ylös, jotka tuntuivat heistä hiukan liian yksinkertaisilta ja tomuisilta ollakseen vientiväylänä siihen ensiluokan ravintolaan, jota heille oli suositettu. Mutta uskoahan täytyi ja perille mentiin. Avattuaan sitten oven tulivat he etehiseen, jonne vaatteitten vastaanottopöydän taakse oli kasattu suuri joukko wieniläistuoleja. Mutta pöydän ääressä, rivissä kuin pääskyset puhelinlangalla, istui kolme valkorintaista edeskäypää, kaikilla naamat oveen päin ja edessään kukkurallinen lautanen perunoita ja jotakin lihaa, nähtävästi kanaa. Veljesten astuessa sisään muljauttivat he kaikki kuin komennosta silmiään tulijoihin päin, kuitenkaan vähääkään keskeyttämättä syöntiänsä, joka suoritettiin kumartuneena lautasen päälle, ahmimalla ja kuurona kaikille muille inhimillisille intresseille. Ällistyneen Simeonin kysymykseen, oliko tässä yleinen ravintola, vastasivat he nyökäyttäen samalla kertaa kuin potkija-ukot päätänsä viereistä ovea kohti ja keskeyttämättä jatkaen syömistään. Simeoni kurkisti ovesta: sali oli suuri, mutta siellä ei ollut ainoatakaan elävää sielua. "Eihän täällä ole ollenkaan ihmisiä!" kääntyi hän ihmettelemään kyyppareille. Kuin surumielinen tuulen kohaus lennähti murheen pilvi jokaisen otsalle, mutta syömistänsä he eivät keskeyttäneet, vaan omistivat lautasilleen entistä suurempaa ja kiinteämpää huomiota. Peräti ällistyneenä ja ymmällä moisesta trahtööri-menosta pyöritteli Simeoni lakkiansa oven suussa, kunnes kyypparien tekemä vaikutelma purkautui leveäksi ja ravitsevaksi nauruksi, jonka turvin he virkeinä pääsivät ovesta ulos ja toiseen paikkaan. Siellä veljekset saattoivat panna merkille, että tshekkiläisillä on sama ominaisuus kuin veljillään ryssillä: he ovat aivan mestareita valmistamaan erinomaisen maukkaita ja monipuolisia ruokia, joiden veroisia ei pursunnut ainoastakaan niistä ihmeellisistä sarvista, jotka pyhälle marttyyrille ilmestyivät luolan seinään. Ja hänhän oli kuitenkin Timon arvostelun mukaan taivaassa!

XII.

Passikokemuksia. — Tuntematon Suomi. — Tshekkiläisessä kirjakaupassa.
— Narodny Listy'n toimituksessa. — Tshekkiläisessä pankissa.

Aamulla 18 päivänä viittasi synkän ja juhlallisen näköinen portinvartija etehisen seinällä oleviin erinäisiin julkipanoihin, joita oli siinä monella kielellä, vieläpä saksaksikin. Siinä tehtiin tiettäväksi, että matkustajain oli ehdottomasti persoonallisesti mentävä poliisikamariin näyttämään passiaan, sillä ilman sen leimaa ei maassa saanut olla eikä sieltä päässyt pois. Mikäpä siinä auttoi, veljekset lähtivät sanottua paikkaa etsimään, aavistaen, että tämä oli vasta ensimmäinen monesta samallaisesta, edessä olevasta kokemuksesta.

Tultiin sellaiseen paikkaan, jollaisia poliisikamarit yleensä ovat. Ne eivät herätä mitään esteettisiä tunnelmia. "Pysykäähän perässä", sanoi Tuomas, ja raivautui nokkelasti ja kylmästi ällistyneen, nähtävästi samalla asialla olevan yleisön läpi kirjurin pöydän ääreen, lyöden hänen nenänsä eteen kolme kappaletta maaherra Jalanderin antamia passeja, joista ainoastaan yksi oli kansissaan kiinni, mutta toiset kaksi kuin repaleiksi luettuja lainakirjaston suosituimpia rakkausromaaneja. Herra sihteeri ei siitä kuitenkaan ällistynyt, vaan rupesi tavailemaan asianomaisten nimikirjoituksia, toimitus, joka taas nosti erinäisiä hikikarpaloita veli Juhanin otsalle. Mutta kun siitä oli selvitty — siten, että sihteeri piirteli joitakin hyvin apokryyfisiä koukeroita Juhanin ristimänimen jälkeen kirjaansa — otti mies esille sarjan erilaisia leimoja, rykäisi ja rupesi iskemään niitä passeihin, niin että pöytä notkahteli. Virastot ovat aina rakastaneet leimoja ja onpa voinut huomata, että kuta kansanvaltaisempia olot ovat, sitä enemmän tarvitaan leimasimia. Leimasinteollisuus on suoraan verrannollinen demokratian edistykseen: paperi, jossa sellainen löytyy, on jokaisesta todellisesta demokraatista "tabu", "pyhä", s.o., se sisältää jonkunmoista maagillista voimaa, joka suojelee sitä ja sen paperin kantajaa.

Sihteeri lienee nähnyt hienon hymyn pilkahduksen Simeonin suupielessä ja arvannut, mistä se johtui. Mutta ihmeellistä! Hän ei rypistänyt ankarasti ja virallisesti kulmakarvojaan tuuheaksi vihan sillaksi, vaan — hymyili hänkin sardoonisesti. Simeonin teki mieli ojentaa kätensä pöydän yli ja taputtaa häntä olkapäälle, sillä hän oli kaikesta päättäen Pragin poliisilaitoksen viisaimpia miehiä. Mutta hän ei tehnyt sitä kuitenkaan, koska hän pelkäsi, että maailma ympärillä ei hänen hyvää tarkoitustansa ymmärtäisi, ja koska hän sittenkin tunsi hiukan närää tuota sihteeriä kohtaan siksi, ettei hänellä nähtävästi ollut suurta aavistusta siitä, mikä maailmanpaikka Suomi oli ja missä se sijaitsi. Hän olisi arvattavasti silmät ummessa osannut luetella Etelä-Amerikan tasavallat, unohtamatta Haitia ja muita sivistysvaltioita, jotka olivat olleet mukana antamassa "hunneille" selkään, mutta Suomi ja suomalaiset — mitä ne olivat? Katkerana mietti Simeoni, mitä ihmettä Suomen pitäisi tehdä tullakseen tunnetuksi. Kirjallisuus siinä ei auta, ei, vaikka tietoja Suomesta painettaisiin joka ainoa paperineliösentti täyteen, minkä kaikki Suomen paperitehtaat yhteensä valmistavat, ja se kirjallisuusmäärä sitten vyörytettäisiin uutena aineen paisumuksena Europan yli; järkähtämättä silloinkin Europa kieltäytyisi tutustumasta Suomeen — se on sellainen ominaisuus tuon niemimaan asukkaissa. Mutta mikä muu valtio tahansa — Albania! Kuinka intressanttia! Kuinka omituiset olot — kerrassaan patriarkaaliset — siellähän vielä vallitsee verikosto — taitaisi olla parasta Suomessakin kieltää lukutaito ja avioliitto, pukeutua nahkoihin ja asua luolissa — arvattavasti maailman mielenkiinto silloin kohdistuisi meihin niin äkkiä, että ylimääräisillä laivalinjoilla saataisiin ruveta rahtaamaan tänne uteliaita turisteja, jotka tulisivat keskuuteemme levähtämään liikakulttuuristaan mielenkiintoisissa ja alkuperäisissä oloissamme. — Todennäköisesti meistä silloin tulisi sanomattoman kallis kansansirpale, jota suojeltaisiin rautahäkissä kaikelta väkivallalta kuin maailman viimeistä majavaa, ja josta kirjoitettaisiin toinen toistansa laajempi ja oppineempi teos…

"Kuule Tuomas, pidä hiukan silmällä tuota Simeonia sillä aikaa, kun käyn ostamassa paperia ja liimaa, että saamme koettaa korjata näitä passi-onnettomia. Hänhän on aivan sen näköinen kuin mietiskelisi hän murhayritystä jotakin Tshekkoslovakian merkkihenkilöä vastaan!" Annettuaan nämä ohjeet poistui Juhani luoden Simeoniin varoittavan katseen, ja Tuomas laski konstaapelimaisesti kätensä tämän olkapäälle.

Niin oli se asia selvä ja jonkun aikaa myöhemmin tapasi Simeoni itsensä harhailemasta kaupungilla, uudelleen syventyäkseen sen hauskaan ja pittoreskiin ulkonäköön. Hän astua tapsutteli siellä ja täällä, kunnes huomasi seisovansa suuren kirjakaupan ikkunan ääressä, aivan kuin olisi ollut iltakävelyllään Aleksilla, suorittamassa jo 16-vuotista vahtipalvelustaan Suomalaisen ja Akateemisen kirjakaupan näyteikkunoiden ääressä. Katsellessaan siinä rikasta ja monipuolista kirjavarastoa, mikäli saattoi ollenkaan päästä selville oudoista nimistä ja otsakkeista, juolahti hänelle mieleen mennä sisälle kyselemään itse kauppiaalta jotakin. Heti sen jälkeen seisoi hän hienon ja sivistyneen näköisen, vielä nuorenpuoleisen miehen edessä, esitti asiansa ja oli pian vilkkaassa keskustelussa.

Keskustelun aikana tunsi hän vaistomaisesti isäntänsä puheen sävystä, että tälläkin oli Suomesta hyvin hämärät käsitykset. Kun hän vaatimattomasti mainitsi, että Suomessakin on kirjakauppoja ja kustantajia, ja että siellä painetaan kaikenlaisia kirjoja, otettiin tämä tieto vastaan jotenkin siihen tapaan, että "vai niin — onpa hauskaa, että olette jo päässeet niin pitkälle". Ehkä Simeoni erehtyi tässä, mutta niin hänestä ainakin tuntui. Tshekkiläisiä kehui kirjakauppias lukuhaluisiksi. "Kuinka suuria painoksia teidän kirjailijainne teoksista otetaan?" kysyi Simeoni. "3-15,000 kappaletta", vastasi kirjakauppias. "Ja tshekkiläisiä on?" — "Ehkä siinä 10 miljoonaa." (Todellisuudessa heitä lienee korkeintaan 6 miljoonaa.) Simeoni muisteli, että painosmäärät nyttemmin saattaa Suomessakin, ainakin samassa lievässä reklaamitarkoituksessa, ilmoittaa jokseenkin samoiksi ja että suomalaisia on vain kolmisen miljoonaa; näin ollen hän ei puhunut suomalaisten painoksista ja asukasluvusta mitään, sillä kirjakauppias ei olisi häntä uskonut. Simeoni sai kuulla, että Tshekko-Slovakian kirjatuotanto on vilkasta, että löytyy suuria kansallisia kustannusliikkeitä, jotka täysin pystyvät tyydyttämään kansan kulttuuritarpeen, että kansakouluoppikirjat ovat valtion huollettavina ja että kirjakauppajärjestelmä on suunnilleen sama kuin Saksassa — eli siis sama kuin Suomessakin. Hänelle näytettiin kohteliaasti kauniita tshekkiläisiä teoksia, joskaan mitään sellaista, joka olisi kestänyt kilpailun Seitsemän veljeksen, Suomen kansan satujen tahi muiden loistoteostemme kanssa, ei tuntunut olevan. Suuri ja laaja propagandateos Tshekko-Slovakiasta oli myöskin nähtävänä. Simeoni pääsi selville siitä, minkä oli jo ennestäänkin tiennyt, että tämän kansan elämä on kirjalliseenkin tulevaisuuteen nähden epäilemättä lujalla kansallisella pohjalla, jolle sopii toivo rikkaasti rakentaa niin paljon kuin voimat myöntävät.

"Mikä on teillä tavallinen kirjailijapalkkioiden maksuperuste?" kysyi Simeoni vihdoin uteliaasti. "Arkkipalkkio ensimmäiseltä ja seuraavilta tuhansilta". Siis samaan tapaan kuin Ruotsissa. Keskustelu siirtyi sitten yleisemmille aloille, päättyen tiedusteluun, minkä verran Suomessa tunnettiin tshekkiläistä kulttuuria. Kun Simeoni mainitsi, että m.m. tshekkiläisistä säveltäjistä tunnetaan etevimmät Suomessa kuten muissakin kulttuurimaissa, näytti kyselijä ilahtuvan melkoisesti. Simeonin kohteliaisuuteen ei hänellä kuitenkaan ollut mitään vastaavaa sanottavana, ei esimerkiksi sitä, että Sibelius tunnettaisiin Tshekko-Slovakiassa kuten muissakin kulttuurimaissa.

Simeoni oli tyytyväinen käyntiinsä, kiitteli ja lähti. Mennessään hän vielä tapaili muutamia sidottuja kirjoja kouraansa, kuuli, että ne olivat valtion kustantamia kansakouluoppikirjoja ja pysähtyi. Ensi silmäys osoitti ne ulkoasultaan toisluokkaisiksi: paperi oli huonoa ja sidonta vielä huonompaa. Kirjakauppias kohautti hymähtäen olkapäitään. Mutta luonnollistahan oli, että tämän täytyi tuloksen olla valtion puuhista tällä alalla nykyisten hintain aikana.

Kun Juhania ja Tuomasta, jotka olivat menneet hiukan tutustumaan Pragin liike-elämään, ei vieläkään kuulunut, tallusteli Simeoni uusine tietoineen jälleen katuja ristiin ja rastiin, kunnes hänen katseensa osui erään korkean talon seinällä oleviin suuriin kirjaimiin, jotka muodostivat nimen "Narodny Listy". -"Eihän vain", ajatteli hän, "tuossa liene sanomalehden toimitus? On vainkin." Ja koska hän oli varustanut itselleen ystävänsä sanomalehtimies Vehkaperän suosituskortin tällaista mahdollisuutta ajatellen, kaivoi hän sen nyt liivinsä povitaskusta ja vaelsi rohkeasti sisään suuresta, ammottavasta ovesta. Hän oli aikoinaan, opeteltuaan luku- ja kirjoitustaidon, työskennellyt kotimaassaan sanomalehtimiehenä, ja oli siitä saakka sanomalehtiä ja sanomalehtimiehiä hartaasti sekä vihannut että rakastanut. Siksipä hän nyt oli utelias näkemään, miltä tshekko-slovakialainen neekeri näyttäisi.

Ensimmäinen kokemus oli heti sama kuin Suomenkin lehtien toimituksissa — päätoimittaja ei ollut tavattavissa eikä ollut tietoa, milloin hän tulee. "Mikä on päätoimittaja?" kysyi kerta Manchester Guardianin älykäs ja leikillinen ulkomaanosaston toimittaja, mr Sidebotham, Simeonilta, joka aikoinaan oli samoin kuin nytkin harhaillut Manchesterin katuja ja joutunut sanotun lehden toimitukseen, ja kun Simeonilla ei ollut siihen heti sopivaa vastausta, vastasi kysyjä itse: "Se on se toimittaja, joka ei ole ja jonka ei koskaan tarvitse olla tavattavissa". Mutta sen sijaan oli täälläkin, kuten aina Suomessa ja arvattavasti kaikkialla maailmassa, toimitussihteeri kyllä saapuvilla ja valmis antamaan kaukaiselle virkaveljelleen kaikkia niitä tietoja, joita tämä suinkin halusi.

Narodny Listy on suuri lehti; toimittajan ilmoituksen mukaan sitä painetaan 80,000 kpl. päivittäin, mikä ei olekaan mahdotonta väkilukuun verraten. Puoluekantaa ei ilmoiteta, mutta tosiasiallisesti se on "kansallis-demokraattinen agraarisella pohjalla." Tshekkiläiset talonpojat ovat ahkeria sanomalehtien lukijoita. Bolshevismia ei tarvitse pelätä, sillä jo nykyiset ja parhaallaan uudistusten alaisina olevat maanomistussuhteet kiinnittivät kansan määrää vimman ja parhaan osan itsenäiseen ja innokkaaseen työhön yksityisen maanomistuksen pohjalla. Vasta saavutettu kansallinen ja valtiollinen voitto on aikaansaanut myös kaikissa luokissa voimakkaan isänmaallisen innostuksen, ja sekin tekee bolshevismin opit tshekkiläiselle aivan oudoiksi ja hänen mielestään kerrassaan järjettömiksi. Valtion elämän päähuomio on tietysti kohdistunut valtakunnan uuden aseman, taloudellisen elämän ja poliittisten suhteitten lujittamiseen. Taloudellisessa suhteessa on Tshekko-Slovakialla hyvät edellytykset: paitsi tuottavaa maanviljelystä on sillä perintönä yhteismonarkian ajoilta melkoisen korkealla kannalla oleva teollisuus; puutavaran tuottajanakin se pystyy harjoittamaan huomattavaa vientiä. Siksipä onkin valtakunnan raha sentään parempaa kuin Puolan, puhumattakaan Itävallasta.

"Niin, Itävallan asema ei liene kadehdittava?" sanoi Simeoni, vilkaisten kulmiensa alta isäntäänsä.

"Ei siellä kuitenkaan niin suurta hätää ole kuin he itse valittavat", vastasi tämä kylmästi.

Sitten Simeoni sai tehdä selkoa Suomen oloista ja Kronstadtin kapinasta, jonka kukistumisesta lehti juuri silloin oli saanut tietoja. Toimittaja oli selvillä asioistamme sangen hyvin ja lausui sivumennen ihmettelynsä suomalaisten tunnetusta saksalaisystävyydestä. Simeoni vastasi kysyen:

"Ententen", vastasi toimittaja ja lisäsi sitten hymyillen: "Ja Suomi siitä, että Saksa voitti Venäjän. Meidän pikku kansain oli meneteltävä siellä niin, täällä näin."

Puolituntinen kului hauskasti, kunnes toimittaja vihdoin kysyi nauraen, olivatko vieraat saaneet Pragissa kylliksi ja hyvää ruokaa, tiedustelu, joka osoitti, miten tärkeä tämä ala tuossa viinin ja hunajan maassa on. Ja kun Simeoni vastasi siihen sekä myöntäen että kehuen, lisäsi toimittaja ylpeästi:

Tultuaan kadulle pysähtyi Simeoni tarkastamaan näkyä, joka jo edellisenä päivänä oli herättänyt hänen huomiotansa: erästä lajia hevosen valjaita, jotka todistivat hänen olevan toisessa maassa kuin Suomessa. Länget olivat erittäin raskaat ja paksupuiset, niin että olisi luullut vähemmänkin riittävän, vaikka vankkurit perässä olivatkin tavattoman suuret. Mutta paitsi tavallista nahkavuorausta oli niskan puolelle rakennettu nahasta korkealle kohoava koriste, joka varmuuden vuoksi oli isketty täyteen messinkiheloja, niin että hevosella oli selässään kuin jonkunmoinen vaski-ies. Tuolla kaikella ei voinut olla mitään tarkoitusta, vaan teki se länget raskaiksi sekä hevoselle että muille käsittelijöille, ja näytti Simeonista, joka aina oli koettanut saada Valko paran valjaat niin keveiksi ja sopiviksi kuin suinkin, aivan raakalaismaiselta. Mutta tämä oli kuitenkin pienimpiä ihmeitä, mitä Simeoni tuli matkallaan eläinten kohtelusta näkemään.

Pian hän sitten tapasi Juhanin ja Tuomaan, jotka olivat kumpikin haarallaan hoidelleet asioitaan. Nyt he olivat menossa Tshekko-Slovakian kansalliseen pankkiin, ja koska Simeonikin oli joskus "diskannut" jonkun "maisterivekselin", päätti hän mennä mukaan, nähdäkseen, miltä tässä maassa näyttäisi sellainen laitos. Heidät saateltiin monia portaita ylös ja pitkiä käytäviä myöten, kunnes he huomasivat seisovansa pienen, nuorenpuoleisen, hiukan japanilaista muistuttavan miehen edessä, joka kiinnitti heihin kysyvästi katseensa. Nytpä Juhani, joka Jukolan isäntänä oli tottunut puhuttelemaan Viertolan patruunaa, lautamies Mäkelää, rovastia, kanttoria, nimismiestä ja muita suuria herroja, nopeasti teki selvää asiasta, ruveten keskustelemaan tuon miehen kanssa miljoonista, kansallisista pankkilaitoksista, tuonnista ja viennistä, kaupasta ja teollisuudesta, niin että Simeonin korvissa rupesi humisemaan. Hän sai siinä kuulla, että Tshekko-Slovakian rahalaitokset olivat kansallisissa käsissä, eikä juutalaisten huostassa, kuten esimerkiksi Unkarissa, ja että ne katsoivat toimivansa hyvällä menestyksellä, nojautuen maan suureen tuotantokykyyn. Juhani teki puolestaan pontevasti selvää oman maamme asioista ja Tuomas säesti häntä pistäen väliin lyhyen ja vankan huomautuksen silloin tällöin. Olihan hänellä Impivaaran tilalla valtaiset tukkimetsät, joiden puolesta sopi nousta puhumaan maailman mahtavainkin edessä sangen keveällä ja rauhallisella omallatunnolla. Näin vyöryivät Simeonin henkisilmien editse maailman kaupan eri puolet kuin kultarahat runsauden sarvesta, ja hän katseli niitä lumottuna, sillä Jukolan talon palkattomana setämiehenä hän oli jäänyt mammonasta osattomaksi, omistaen elämäntyönsä tavaran hankkimiseksi taivaassa. Mutta hän oli silti ylpeä veljiensä puolesta, sillä olihan komeaa nähdä, kuinka Jukolan vanhimmat veljet pystyivät kunnollisesti edustamaan maansa taloudellista puolta näissä vieraissa ja meitä aina väheksymään taipuvissa oloissa.

Tässäpä sitten olikin kaikki, mitä Simeoni ehti Pragin kaupungista ja siinä asustavasta kansasta saada tietää yhden vuorokauden kuluessa. Loppuvaikutelma oli hänellä se, että tshekkiläisillä on voimakas ja nuorekas halu päästä edistymään kaikilla aloilla ja että he todennäköisesti tulevat myös pyrkimyksissään onnistumaan. Mitäpä siis muuta, kuin myötämielinen onnittelu ja menestyksen toivotus! Ellei ahdasta kansalliskiihkoa olisi, todistaen sittenkin kulttuurin nuoruudesta, olisivat Simeonin muistot Pragista ylipäätään erittäin mieluiset. Kohottaen kätensä asemahuoneella, hälisevän ja sekalaisen yleisön keskellä, Wilsonin jättiläismedaljonkia kohti, manasi Simeoni pois kansallissorron hengen ja sijaan rauhan, sovun ja vapauden tshekkiläisten, saksalaisten, slovakien ja unkarilaisten keskeen.

XIII.

Gulliverit ja Lilliputit. — Itävallan tulli. — Masennuksen valtakunta. — Suuret rahalaukut. — Yötunnelma Wieniin tullessa.

Juna kiljaisi ilosta saadessaan taas kunnian kuljettaa Jukolan veljeksiä edelleen heidän kansainvälisellä tarkastusmatkallaan. Kello osoitti neljää iltapäivällä, taivas oli aivan pilvetön, luonnossa yhä enemmän elpyvän kevään virkeyttä. Veljekset asettelivat tavaransa ikkunapaikoille ja pistäytyivät vielä jonnekin, kunnes palasivat takaisin osastoonsa. Silloin oli ikkunapaikoille asettunut kaksi englantilaista. Toverusten tavarat oli sievästi nostettu syrjään.

"Miehen tulee itseään jalosti puolustaa, koska maailma häntä sortaa tahtoo", sanoi Juhani jyrkästi ja katsahti kysyvästi tovereihinsa. Mutta nämä kielsivät, tahtomatta ruveta asiasta huomauttamaan, koska heillä kuitenkin oli kaikilla hyvät istumapaikat. Niin lähdettiin ja uteliaina tarkastelivat veljekset sekä matkatovereitansa että jättiläisfilminä ohi kiitäviä maisemia.

Sokealta eno-vainajaltaan ja erittäinkin merimies Nikolta oli Simeoni kuullut paljonkin englantilaisista, oli heistä lukenut ja olipa vihdoin itse käynytkin iloisen Englannin mantereella. Siitä matkasta hänellä ei ollut mitään ikävää muistoa — päinvastoin. Mutta hänellä oli jo silloin herännyt mielessä haparoiva ajatus jostakin vertauksesta, joka selittäisi hänelle englantilaisten ja suomalaisten, ehkäpä useimpain muidenkin kansojen suhteen havainnollisesti, vaikka hän ei ollut saanut ajatustaan oikein kirkastetuksi. Katsoessaan nyt noita kahta lippalakkiin, vankkaan sadetakkiin, paksuihin nahkahansikkaihin puettua miestä, joiden kasvoille kylmä ilme, suurehko piippu ja kilpikonnanluusankaiset, geometrisen pyöreät silmälasit antoivat leimansa, älysi hän äkkiä, mitä oli silloin hakenut: — nuo englantilaiset ovat Gulliverejä ja me kaikki muut — Lilliputteja. Kulkivat he missä hyvänsä, katsoivat he vaistomaisesti "alas" kaikkiin muihin, jotka kylläkin täydellisinä, mutta pienuutensa vuoksi silti niin naurettavina puuhailivat tuossa heidän jalkainsa juuressa. Eihän tällaisille jättiläisille voinut juolahtaa mieleenkään, että heidän esimerkiksi matkoilla tarvitsisi osoittaa mitään huomiota Lilliputtien mukavuudelle, sillä jo yksinomaan tuo suuruus-eroitus ikäänkuin itsestään teki sen tarpeettomaksi. Eihän Lilliputeilla voinut tietysti olla mitään sanomista, jos he milloin aukaisivat akkunan, milloin sen sulkivat, polttivat vaunun tupaten täyteen ankaran väkevää savua tahi tekivät mitä yleensä halusivat, nauraa hohottivat niin, että Lilliputeilla korvat soivat "tilliä", ja antoivat ympäristön ihailla heidän kidastansa välkkyvää loistoisaa kulta-aarretta. "Sanotaan kullan sodan aikana siirtyneen ententen haltuun ja niinpä todella näyttää käyneenkin", arveli Simeoni siinä muun puheen lomassa, kun mennä jyryytettiin eteenpäin ja katseltiin toisiaan sekä maisemia.

Ne olivat samoja kauniisti kumpuilevia viljelyksiä, joita veljekset olivat jo nähneet kyllältään Pragiin tullessaan. Sieltä täältä häämöittävät korkeammat kukkulat osoittivat kuljettavan ylänkömaitten välisessä uomassa, joka arvattavasti johti juuri heidän kulkemaansa tietä Unkarin tasangolta Böhmin läpi Elben lähteille saakka, ja siitä Erzgebirgen läpi Keski-Europan tasangolle. He olivat siis siinä uomassa, joka oli hämärästä muinaisuudesta saakka ikäänkuin kanavan tavoin johtanut patoutuneet ja liikkumahaluiset kansat Unkarin suuresta tasankosäiliöstä Länsi-Europan vitsaukseksi. Tätä tietä olivat arvattavasti unkarilaisetkin käyttäneet rynnätessään Saksaan ja pakottaessaan sen maksamaan itselleen veroa. Suurta mielikuvitusta ei tarvitse kuvitellessaan, minkälaista hurjaa joukkoa tuo magyarien lauma siihen aikaan oli, ja kuitenkin saattaa nykyaikaisen ihmisen kuvittelukyky olla liian heikko esittämään koko sen aikaista totuutta kaikessa realistisessa hirveydessään; sellaisia poikia olivat serkkumme vielä 1000 vuotta sitten.

Nämä historialliset unelmat keskeytyivät saavuttaessa Smuntin asemalle, jossa Itävallan tupakanvihastaan kuuluisa tulli otti toverukset käsiinsä. Tupakan orjana ahersi seurueesta ainoastaan Simeoni, joka oli huomannut tuolla yrtillä olevan melkoisia etuja, jos varjopuoliakin, ja tottuneena aina käyttämään samaa lajia oli varannut kotimaasta mukaansa muutamia savukelaatikoita. Jos hän nyt olisi tehnyt samoin kuin kaikki muut: valehdellut, ettei ole tupakkaa, olisi hän päässyt menemään niine hyvineen, mutta kun hän ei voinut valehdella, vaan ilmoitti totuuden, rupesi tullimies kuivasti laskemaan laatikkojen lukumäärää. Kaksi hän antoi pois, mutta lopusta olisi pitänyt maksaa tullia. "Me tarvitsemme myös tupakkaa", ilmoittivat nyt Juhani ja Tuomas auttaakseen Simeonia ja saadakseen siis hekin kaksi laatikkoa ilmaiseksi mukaansa, mutta tullimiespä huomautti kuivasti herrojen äsken päinvastoin sanoneen, etteivät he polta ollenkaan. Koska Simeoni ei halunnut maksaa tullia, lahjoitti hän lopuksi nuo laatikot tullimiehelle, mutta ei tämä edes kiittänyt. Ei tainnut kuitenkaan miesparalle lahja pahaa tehdä, sillä tuskinpa hänellä oli palkkaa riittävästi kunnolliseen tupakkaan. Koska tullin kanssa vänkääminen on aina hiukan kiusallista, istuivat veljekset loppumatkan sadatellen itsekseen, ikäänkuin asia olisi ollut sen arvoinen.

Pimeys peitti maailman ja junan jyrinä vaikutti unettavasti ja yksitoikkoisesti. Kuta lähemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän toverukset joutuivat omituisen, ympäristöstä, ihmisten ilmeistä, kaikkialta huokuvan hiljaisen masennuksen ja resignatsionin valtaan. Se oli luultavasti itsepetosta kaikki, johtunutta vain siitä, mitä oli luettu ja kuultu Itävallan kurjista oloista, sillä veljesten huomiopiiriin ei todellakaan mitään erikoisempaa kurjuutta sattunut, mutta tuon tunnelman syntyminen oli kuitenkin tosiasiallista. Ainoa seikka; joka jo junassa herätti tältä kannalta heidän huomiotaan, oli konduktöörien ja muiden rahaa käyttelevien oudostuttavan suuri nahkainen rahalaukku. Siinä oli eri seteleille omat osastonsa ja kun seteleistä toiset olivat melko kookkaita, muodostui tuosta laukusta pullea ja täysinäinen kuin puuhakkaan asianajajan salkku. Tämän nähdessään ja muistaen maassa vallitsevaa puutetta tuumi Juhani: "Niin, leipää ei kyllä Latomäen talossa aina ole, mutta tuota rahan roskaa on niin, että hirvittää." Nämä rahalaukut olivat sitten tyypillisinä sivukoristeina kaikilla rahan käyttäjillä koko Tonavan laaksossa, aina siihen asti, kunnes ne veljesten noustessa Belgradissa kansainväliseen pikajunaan katosivat heidän näkyvistään. Valikoima niistä olisi välttämättä saatava asianomaisten maitten historiallisiin museoihin todistamaan menneistä ankarista pulakausista.

Kello 12 yöllä saapuivat veljekset Wieniin ja ajoivat hotelliin. He olivat luulleet, että tämä Europan iloisin kaupunki olisi huvitteluelämään nähden vilkkaimmillaan tähän vuorokauden aikaan, mutta erehtyivät: kaupunki tuntui aivan kuin kuolleelta. Kaikki ravintolat oli suljettu eikä ihmisiä näkynyt paljoakaan liikkeellä. Väsyneinä toverukset rupesivat katselemaan hotelliansa, joka oli heille neuvottu jo Pragista pitäen, ja huomasivat pettyneensä siinä kokonaan. Sen vanhat, kosteat ja ummehtuneet huoneet, hydraulisella puristimella ijäisyyshitaasti liikkuva hissi, ja palvelevainen, mutta köhivä ja yskivä, naskalinenäinen portinvartija, joka oli kuin ilmeinen Kuninkalan Eenokki keuhkotautinsa viimeisellä asteella, olivat omiaan lisäämään sitä tunnelmaa, että entisten keisarien upean Wienin sijaan oli tultu johonkin rauniokaupunkiin, jossa asustaa vain haamuja ja yökyöpeleitä. Ennen kuin Simeoni kallistui vuoteelleen, tutki hän tarkoin huoneensa vieressä olevan typötyhjän ja kammottavan alkoovin, kohautteli seinäverhoja ja kurkisti vuoteensa alle, siltä varalta, että siellä olisi joku pitkällä tikarilla varustettu itävaltalainen rosvo ystävällisissä aikeissa. Sitten hän nukahti, huomattuaan juuri sitä ennen ajatuksissansa hyräilleensä jotakin wieniläisvalssin palasta.

XIV.

Päivä Wienissä. — Herr Fiaker. — Rahaa paaleittain. — Yleinen elämän ilme. — Bella gerant alii. — Elintarvepulia ja hintoja. — Ravintolamoraalia. — Juoppouden harvinaisuus. — Pyhän Tapanin tuomiokirkko ja goottilainen kirkkotyyli. — Gretchenin rukous.

Kirkkaana ja lämpöisenä valkeni maaliskuun 19, Marian ilmestymisen päivä. Levättyään riittävästi heräsivät toverukset siihen mieluiseen tunnelmaan, joka on terveille ja uteliaille ihmisille luonnollinen vieraalla ja kuuluisalla paikkakunnalla. Tosin heillä ei ollut paljon tilaisuutta tiedonhaluansa tyydyttää, sillä yksi päivä oli vain Wienin kohdalle sallittu, mutta eihän se silti hauskuutta sen vähemmäksi tehnyt.

Wienissä ei sovi kuten Suomessa ankaralla äänellä tahi kiivaalla vihellyksellä kutsua luokseen "issikkaa", "ajuria" tahi mitä nimeä kukin haluaa käyttää, vaan on tätä ammattilaista puhuteltava sulavasti sanoilla "Herr Fiaker". Hänellä on mukavat ja tilavat vaunut, joihin mahtuu kolme, jopa neljäkin henkilöä, sekä edessä kaksi hevosta, joita hän taitavasti ohjailee katuvilinässä. Ja hän on siitä ihmeellinen, että hän vastaa heti kohteliaasti, kun häneltä kysytään, ollen siis poikkeuksena suomalaisesta ammattikunnasta, jonka jäsenten velvollisuuksiin, kuten tunnettua, kuuluu joko olla kokonaan vastaamatta tahi kirota.

Kun nyt Herr Fiakerin maksuvaatimukset liikkuivat huimaavissa summissa, täytyi veljesten ensi työkseen lähteä pankkiin hakemaan rahaa. He keskustelivat vakavasti, olisiko syytä ostaa varsinainen, maan tarpeitten mukainen rahasalkku, mutta hylkäsivät tämän ajatuksen, vahvasti luottaen kaikkien taskujensa kuutiotilavuuteen. Vähällä oli kuitenkin, ettei tämä luottamus joutunut häpeään, sillä kun pankin kassanhoitaja ylimielisesti hymyillen latoi Tuomaan eteen setelipinkan toisensa jälkeen, kysyi tämä huolestuneena, ottaisivatko veljetkin osan taakasta kantaakseen, sillä ei hän ainakaan yksinään rapea näitä paperipaaleja pitkin katuja haalaamaan. Huomattuaan toverusten ihmettelevän ilmeen naurahti pankkimies kuivasti ja lausahti: "Eihän tuossa ole vielä paljoakaan!" Pulleina rahamiehinä painuivat veljekset sitten ulos, antaen aluksi Herr Fiakerin ajella pitkin upeita katuja, minne halusi.

Kevään kirkkaudessa teki Wien loistoisan, siistin, sivistyneen vaikutuksen. Sen upeat, barokkityyliset palatsit, puhtaat kadut, sirosti esiintyvät, iloiset ja avomieliset ihmiset, saivat Simeonin ajattelemaan, että täällä Wienissä taitaa olla aina vappu. Likipitäen sellainen tunnelma vallitsi hänen mielestään kaikkialla. Pragin ja Wienin kasvoilla on ehdottomasti eri ilme: edellinen on synkkä ja itseensä sulkeutunut, tumma, jälkimäinen vaalea, iloinen ja avomielinen. Juro suomalainenkin siellä hiukan irtautuu kuorestaan ja rupeaa juttelemaan keveästi ja hauskasti, huomaten äkkiä, että käypä laatuun täällä maailmassa elämä. Mitään erikoista surua ja murhetta eivät veljekset missään huomanneet, vaan mieluumminkin halua kääntää kaikki vähän leikiksi. Ehkäpä se onkin ainoa keino, jonka avulla voi taakkansa kantaa. Vasta joutuessaan heidän kanssaan laajemmalta puheisiin huomaa sydämen pohjalla kalvavan surumielisyyden, jopa katkeran toivottomuudenkin, joka tekee kuulijan vakavaksi. Ja kauan ei tarvitse jutella, ennen kuin jo mainitaan "der alte Kaiser", ja vanhan kaksoismonarkian joka suhteessa paremmat ajat muistuvat mieleen romanttisen hohteen värittäminä. Unkarilaisia ei juuri rakasteta, mutta kyllä kunnioitetaan, tshekkiläisistä sanotaan suoraan, että he ovat petollisia. Omituista onkin ajatella, että äsken vielä niin suuresta ja mahtavasta valtakunnasta nyt on jäljellä vain tällainen jäännös, kuuden miljoonan sirpale ylläpitämässä kahden miljoonan pääkaupunkia. Kuinkahan se ajanpitkään luonnistanee? Ja onko tämä jakoprosessi luonut mitään, joka olisi todellakin parempaa edes tulevaisuuden pohjaksi kuin entinen? Epäillä sopii. Wilsonin medaljonkikuvaa ei näkynyt missään.

Mutta Wienin ilmassa on jotakin, joka saattaa ihmisen kaikesta huolimatta optimistiselle tuulelle. Tshekkiläiset saattoivat sittenkin olla oikeassa: ehkä Itävallassa valitetaan enemmän kuin todella on syytä, ehkä elämä siellä, löydettyään uusissa olosuhteissa oikeat ja mittasuhteisiin sopivat uransa, rupeaakin versomaan voimakkaasti. Niin ainakin täytyy toivoa, sillä vaikea olisi uskoa, että ne mahdollisuudet, joiden varassa Wien on elänyt historiansa ajan ja kehittänyt korkean kulttuurinsa, olisi pyyhkäisty kokonaan pois yhdellä ainoalla rauhanteolla. Se tuskin lienee luultavaa.

Ja katsellessaan Wienin kaunotarten, äitien ja lasten elämää puistoissa muistui Simeonin mieleen eräs vanha historian nimenomaan Itävallalle antama ohje: Bella gerant alii, tu, felix Austria, nube! Nam quae Mars aliis, dat tibi regna Venus.

Vuonna 1515 oli näet keisari Maximilianus I:llä Wienissä vieraanaan Böhmin ja Unkarin kuningas Wladislaus II. Miten siinä sitten yhdessä ryypättiin ja annettiin tarinaveden vaikuttaa, tultiin lopuksi siihen tulokseen, että sallitaan lasten mennä keskenään naimisiin. Se tapahtui ja sen manööverin seurauksena putosivat viimein Böhmi, Määri ja Unkari Itävallan syliin, miekan iskutta, vain rouva Venuksen lahjana. Siitäpä runoilijan kehoitus, että sinä, onnellinen Itävalta, hanki valtakuntia Venuksen avulla, silloin kuin muut saavat valloitella niitä Mars-jumalan keinoilla. Täydellä syyllä voi tämän kehoituksen uudistaa nytkin: muut ovat hankkineet valtakuntia tulella ja miekalla, mutta Itävallalla ei todellakaan ole jäljellä muuta kuin rouva Venukseen turvautuminen, jota siellä ilta-elämästä päättäen näyttiinkin tehtävän tarmolla ja vakaumuksella.

Veljekset harhailevat historiallisten loistorakennusten vaiheilla ja imevät niiden kuvat näkökalvoonsa. Valtiopäivätalon ohi mentäessä kääntyy Herr Fiaker heihin päin, viittaa piiskallaan rakennukseen ja sanoo: "Streithaus." Sardooninen hymy valaisee koko seurueen kasvot. Tuskinpa demokraattisille parlamenteille voinee keksiäkään sopivampaa nimeä? Huoaten kiitävät ajatukset Europan toiselle puolelle, jossa Helsingin kaupungissa, Heimolan salissa, on toinen "Streithaus." Väsyneinä näkemiinsä ja jo sangen kuumasti lämmittävään aurinkoon uppoavat veljekset viimein kuuluisan Raatihuoneen kellarin varjoisiin holveihin.

Matkustaja, joka viipyy paikkakunnalla vain lyhyen ajan ja joka ei ehdi eikä voi ruveta toteuttamaan tavallisen kotielämän säästäväisyysperiaatteita, vaan ostaa rahallaan mitä tarvitsee, valittamatta sillä kertaa sen hintaa, ei Wienissä keväällä 1921 voinut huomata mitään puutetta. Hän sai kaikkea mitä hän halusi, ja vaikka hinta olikin maan rahassa hirveä, oli se muutettuna Suomen rahaksi halvempi kuin meillä kotona. Jos viiniä nautittiin aterialla, oli hintaero kotimaahan verraten aivan suunnaton. Niinpä veljekset söivät kunnollisen päivällisen, johon kuului kolme ruokalajia, ja nauttivat juomaksi hyvää viiniä kuten janoiset ja helteellä liikkuneet miehet ainakin; laskun suoritukseksi annettiin huvin vuoksi yksi Englannin punta, joka siihen aikaan oli noin 150 Suomen markkaa; siitä tuli vielä 600 Itävallan kruunua takaisin. Ällistyksissään siirteli Tuomas setelipakkaa edessään ja kysyi neuvottomana, mitä tämä kaikki nyt oikeastaan merkitsee, kun hallussamme oleva maan rahan määrä vain näyttää lisääntyvän.

Raatihuoneen kellarin mahtava sali oli aivan täynnä ruokailijoita, jotka sekä arkailematta tilasivat että yhtä arkailematta maksoivat. Edeskäypien rahasalkut pullottivat ja pikkukyypparit lensivät hikihatussa kiidättäen pöytiin pienissä avonaisissa karahveissa valkoista pöytäviiniä. Ruokaa oli tilattavana kaikellaista: m.m. hämmästytti Simeonia eräs voileipätarjottimella esiintyvä kala, joka näytti hänestä tutulta. Hän otti sen lähemmän tarkastuksen alaiseksi ja totisesti: se oli tavallinen suolasilakka. Kotoisen tunteen valtaamana seivästi hän sen haarukkaansa ja söi. Muuten täytyi Simeonin antaa suuri tunnustus salin seinämaalausten moraaliselle sisällölle. Sen sijaan että niissä olisi kimaltelevilla juhlatilaisuuskuvilla ja ylensyömiskohtauksilla kiihoitettu yleisön juomahalua, niissä yksinkertaisen tehokkaalla tavalla osoitettiin, kuinka ylenjuominen tekee ihmisestä sian sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Sille, joka tässä salissa moiseen erehtyi, oli tuomio valmiina seinällä.

Juomatavaraa tässä paikassa muuten tarvittiin aika runsaasti. Kun toverukset pois mennessään erehtyivät harhailemaan Raatihuoneen todellisiin kellarikäytäviin, näkivät he siellä valtavan suuria tynnyreitä rivittäin. Mutta juopunutta ei yleensä näkynyt ainoatakaan. Luonnollisten alkohoolien, kuten viinin ja oluen jokapäiväinen käyttäminen "särpimenä" ruoan ohella näkyy tekevän sen, jota Suomessa sanotaan "juoppoudeksi", ainakin julkisuudessa kokonaan mahdottomaksi. Jos mietojen viinien tuonti Suomeen sallittaisiin, kävisi pirtujuopottelu arvattavasti hyvin vähäiseksi.

Mutta eivätpä veljekset huolineet ruveta tutkimaan raittiuskysymyksen monia pulmia, vaan joivat viininsä hyvällä omallatunnolla ja painuivat ihmisvilinään. Heidän askeleensa suuntautuivat kuin itsestään korkeata, juhlallista, harmaata tornia kohti, joka silloin tällöin vilahti jostakin kadun aukeamasta, ja pian olivat he pyhän Tapanin tuomiokirkon juurella. Pyhän Tapanin kruunu ja valtikka kimmeltävät vieläkin Tonavan laakson maiden yllä, kertoen ajasta, jolloin sinne tuotiin kristinusko ja sen mukana nykyisen kulttuurin ensimmäiset siemenet, jolloin hurjat magyarit saatiin luopumaan rosvoretkistään ja antautumaan niille urille, joita myöten he ovat näihin päiviin päässeet.

Simeoni oli tähän mennessä nähnyt Westminster Abbeyn ja yön pimeydessä uhmaavana ja jättiläissuuruisena kohoavan Kölnin tuomiokirkon tumman haahmon. Goottilainen kirkkotyyli oli ollut hänen ihanteensa ja täyttänyt hänen sielunsa selittämättömällä kauneuden ja uskonnollisen tunnelman mystiikalla. Hän oli tulkinnut sen ajatusta itselleen siten, että kun siinä jokainen piirre, alkaen suorastaan peruskivestä, kuten doorilainen pylväs, ikäänkuin liikkuvana viivana pyrkii ylöspäin, tuo suunnan osoittaminen väkisinkin riistää ihmisen silmän maasta taivasta kohti. Katse seuraa nousevia viivoja yhä korkeammalle, sinkoaa huippujen kärjistä yhä ylempään huippuun, kunnes se vihdoin päättyy tornin korkeimpaan kohtaan. Siellä tuo ylöspäin kohoava ja pyrkivä ajatus puhkeaa kauniiksi, salaperäiseksi goottilaiseksi "kukaksi", joka avaa teränsä tutkimatonta kohti kuin janoava, kaipaava ihmisrinta, odottaen arvoituksen ratkaisua jostakin tuntemattomasta, mutta silti sielun silmin aavistetusta maailmasta. Goottilainen rakennustyyli edusti näin Simeonille pyrkivää ja taistelevaa ihmissielua, joka janoten askartelee elämänsä suurimman ja vaikeimman arvoituksen ratkaisemiseksi. Siinä ei ole lepoa, vaan taistelua, ei tyyneyttä, vaan hurjaa kuohuntaa, kiihkeätä ja vaativaa, epätoivoista kysymystä. Gotiikan keskiaikainen ja salaperäinen mystiikka oli näin aikoinaan vanginnut Simeonin mielen kokonaan, ja vaikka hän sittemmin viilentyessään oli hiukan kylmentynyt tälle myrsky- ja pyrkimysaikansa ihanteelle, tempasi se hänet taaskin valtoihinsa heti kun hän astui kirkon valtavien holvien alle.

Kuin taikaiskulla hälveni kadun hälinä, maailman turha meno, syntisen ihmiskunnan toivoton mellastus jonnekin kauas, olemattomiin, sillä samalla hetkellä, jolloin temppelin ovet sulkeutuivat Simeonin jälkeen. Hän huomasi seisovansa juhlallisessa suippokaariholvistossa, jonka täytti rauhoittava viileys, salamyhkäinen hämärä ja värillisten ikkunoiden tunnelmallinen valoleikki. Katsoi minne hyvänsä, kaikkialla viittasi goottilaisholvien ja kaarien hämähäkinverkko ylös, kohti korkeutta, tutkimattomuutta, synnyttäen ihmisessä nöyrtyvän, sulavan, jumalallisen tahdon valtaan antautuvan tunnelman.

Ihmiset liikkuivat temppelissä hiljaa ja vakavina. Tuonne holvien kulmaukseen on pantu näkyville pyhän äidin kuva, sarja tuohuksia edessänsä. Ovet avautuvat tuontuostakin ja nöyrästi lähestyy kuvaa milloin mies, milloin nainen, hieno herra, yksinkertainen työmies, äiti lapsineen, kaikki rinnakkain polvistuakseen pyhän äidin kuvan eteen ja jäädäkseen siihen äänettömään rukoukseen. Tuolla tulee nuori tyttö, ehkä palvelijatar, koska hänellä on kori käsivarrella. Hänen vaaleat kiharansa välkkyvät somasti, kun väri-ikkunan säde niihin sattuu, ja hänen poskilleen kohoaa lämmin, ujo puna, kun hän polvistuu pyhän äidin eteen. Hän ummistaa silmänsä kuin keskittääkseen ajatuksensa johonkin tärkeään, jonka ratkaisu saattaa merkitä hänelle koko hänen elämäänsä. Mitä hän rukoilee? Mitäpä rukoili Gretchen temppelissä?

Sanattomina, väkevän tunnelman vallassa, katsovat tätä kaikkea veljekset, sillä se on heille niin outoa. Simeoni ymmärtää mielessään, että ihminen, joka noin vilpittömästi ja vapaasti voi tulla uskomaan syvimmät huolensa keskellä maailman kiireintä pauhua jollekin, jolta hän vaistomaisesti tuntee saavansa lohtua ja virkistystä, on henkisesti rikas; että hän, kylmä protestantti, järjen ja jokapäiväisyyden mies, ainakin joskus kaipaa tuollaista lapsen mieltä, herkkää, mutta muodoiltansa hienoa antautumista sen uskonnollisen tunnelman haltuun, joka jokaisella ihmisellä on povessansa. Hänen vakaumuksensa mukaan on uskonnollinen tunne ja kaipuu ihmisessä myötäsyntyistä; se on myöskin etupäässä tunnetta, ei järkeä eikä järjestelmää, ja tunteen kautta ja ilmitulomuodoissa se myöskin elää. Miksi ei protestanttinen kirkkomme viljele enempää tätä puolta? Poistuessaan tunsi Simeoni olleensa mukana sopusointuisessa, hartaassa jumalanpalveluksessa, jota eivät olleet häirinneet mikään arkipäiväinen melu eikä papin valitettavan usein vaivalloisesti kokoonpantu ja kömpelö saarna, täynnä konstikkaita selityksiä ja epäonnistuneita vertauksia sekä pateettisia parkaisuja.

Saapuessaan illalla hotelliinsa tapasivat veljekset keuhkotautisen portinvartijan hakemassa virkistystä suuresta konjakkipullosta, jonka hän oli nostanut eteensä pöydälle. Ukko oli kuitenkin alttius, kiltteys ja palvelevaisuus itse, tunsi asiansa hyvin ja valmisti veljesten seuraavana aamuna varhain tapahtuvan matkan kädenkäänteessä. Koska hotellin ensimmäinen vaikutelma oli huonompi kuin mitä kokemus sitten osoitti, päätti Simeoni, varsinkin kun hinnat olivat kohtuulliset, suosittaa sitä muillekin. Sen nimi on Hotel Müller, Am Graben, ja on se aivan kaupungin keskustassa.

Niin oli päivä Wienissä kulunut, mennyt kuin pieni vilahdus. Jälkeensä se oli jättänyt kuvan iloista ja suruista, rikkaudesta ja köyhyydestä, kaikesta, mitä elämässä yhden päivän nimiin sattuu. Hyvästi, kaunis keisarien kaupunki! Suomalaiset vieraasi toivottavat sinulle kaikesta huolimatta onnellista ja valoisaa tulevaisuutta.

XV.

Matka Buda-Pestiin. — Unkarin kieltä ja unkarilaista matkaseuraa. — Klári de Pap, hänen veljensä ja juutalainen kulassi. — Unkarilaisten onnettomuus. — Näkyjä Unkarin tasangolta. — Velvollisuudentuntoinen junailija. — Balaton-järvi. — Ystävällisiä neuvoja.

"Tämähän ihmeellistä maailmaa on", tuumi Tuomas sijoittautuessaan koko hotellin palvelijakunnan mitä innostuneimpain onnentoivotusten saattamana varhain 20 päivän aamuna autoon, "kun aina vain aurinko heloittaa pilvettömältä taivaalta. Olemme selvästi lähteneet matkallemme mitä onnellisimpain tunnustähtien alla. Siis eteenpäin, Sudbanhofille". "Eteenpäin!" kertasivat hänen käskynsä toiset veljekset ja retkikunta oli taas urallansa.

Mutta matkustajain lukumäärä olikin suuri ja kun piletit vihdoin oli saatu, antoivat ne toveruksille vain "ensi luokan seisomapaikat", ei muuta. Edessä näytti olevan siis hikinen päivä, varsinkin kun kiertomatka Balaton-järven ympäri tulisi kestämään sangen kauan, mutta tutkimusmatkailijan ei auta hätäillä. Jalosti sijoittuivat miehet vaunun käytävään, katselivat vilpittömästi meluavaa yleisöä ja lausuivat kiitokset Tuomaalle, joka vielä viime hetkellä kerkesi ostaa virkistysvälineitä. Kun juna läksi liikkeelle, rupesivat veljeksetkin pitämään tarkempaa tutkintoa, eikö mistään mahtaisi löytyä istumapaikkoja.

Jo vaunuun tullessa oli Simeonin huomiota herättänyt eräs outo kieli, joka kaikui hänen korvissaan kuin "körö-körö". Väliin kuuli hän tuon tuostakin toistettavan sanaa "kerem". Hän tietysti arvasi heti, että se oli unkarinkieltä, ja häpesi, että se saattoi hänestä tuntua niin oudolta. Olihan hän näet aikoinaan tutkintonsa vuoksi joutunut sitä lukemaan ja kääntänyt sanomattomalla vaivalla ja aherruksella Imre Madachin kuuluisaa näytelmää "Ihmisen tragedia" puolisataa sivua. Ainoa, mikä hänelle jäi siitä palkaksi, oli tuon suurenmoisen aatenäytelmän tarjoama kirjallinen nautinto, joka on sen lukeneille unohtumaton. Mutta itse kieli — se oli haihtunut muistista niin tarkkaan, ettei jäljellä ollut muuta kuin jonkunmoinen, ehkä pääpiirteissään oikeaan osuva kuva sen rakenteesta.

Mitäs ollakaan! Hetken perästä huomasi Simeoni istuvansa aivan tyhjässä vaunun osastossa, toverinaan vain tummatukkainen nuorukainen, joka nenän sujahduksesta päättäen kuului Noakin poikain, tarkemmin sanoen Semin jälkeläisiin. Ollen puhetuulella yritteli Simeoni jutella ja kysellä, mutta kun poika olikin umpimielinen ja lisäksi osasi saksaa vaillinaisesti, tyrehtyi keskustelu pian kokonaan. Juhani ja Tuomas olivat kadonneet ja Simeonin täytyi tyytyä katselemaan maisemia. Wienerwaldin tummat metsiköt hohtivat korkeilta kukkuloiltaan, jotka uivat ihmeen ihanassa sinertävässä auteremeressä, mutta tuoltapa näkyi jo tasainen, aava, rannaton lakeus, Arpadin perintömaa, Unkarin tasanko. Simeoni tunsi tarvetta saada huomauttaa tästä asiasta tovereilleen ja hiukan hurrata sen kotoisen ja miellyttävän tunnelman johdosta, jota jo yksin Unkarin lakeuden näkeminen hänen romanttisessa ja naivissa sydämessään herätti, ja hän meni hakemaan veljiään.

Kurkistaessaan eräästä vaunun osaston ovesta huomasi hän seuraavan näyn: vasemmalla puolella istuivat Juhani ja Tuomas niin tukevina ja vakaina kuin eivät olisi koskaan muuta tehneetkään, ja heidän kasvoillaan asusti kohtelias ja mieluisa hymy, kun he suuntailivat eräitä tarkoin harkittuja sanasarjoja vastapäätä istuvalle neidolle. Tämä oli vaalea kuin englannitar, hienosti puettu, käytöksessään maailmannaisen tyyneys ja varmuus. Hänen vierellään istui ylioppilasijässä oleva nuorukainen, miellyttävän näköinen, veressä tuota tummaa ainetta, joka meidän mielestämme tekee unkarilaiset mustalaisen näköisiksi. Myöhemmin kävi selville, että hän oli neidon veli. Neitoa vastapäätä, ikkunasijalla, istui valtavan lihava, paljasnaamainen juutalainen. Hän oli kuin tynnyri, päässänsä musta matkakalotti, ja niin täyteläinen joka taholta, että oli vaikea sanoa, missä kaula loppui ja vatsa alkoi. Kuumuuden vuoksi hän ähkyi ja puhisi alituiseen, ikäänkuin häntä olisi pistetty neulalla ja reiästä olisi ruvennut tulla pihisemään ilmaa kuin kumipallosta. Saatuaan tämän yleissilmäyksen istuutui Simeoni muitta mutkitta oven pieleen, pojan viereen, ja odotti, mitä tuleman piti.

Seurauksena oli mitä hauskin, koko päivän kestävä unkarilais-suomalainen junaveljeily. Neiti Klári de Pap ja hänen nuori veljensä, Unkarin ylituomarin lapsia, olivat matkalla kotiinsa Buda-Pestiin, ja kuultuaan Juhanin ja Tuomaan puhuvan sellaista kieltä, jota hekään, vaikka he käyttivät äidinkielen tavoin saksaa, ranskaa ja englantia, eivät koskaan olleet kuulleet, olivat he pian pyytäneet saada tietää, mitä kieltä herrat haastoivat. Ja kun nämä sanoivat juttelevansa suomea, heräsi heidän mielenkiintonsa heti, sillä he olivat, kuten unkarilaiset yleensä, pääpiirteissään selvillä heidän ja suomalaisten kaukaisesta sukulaisuudesta. Täällä oli Suomi todellakin tunnettu — Pragissa, jopa joskus Saksassakin, olivat käsitykset siitä usein sangen hämärät. Ja luultavasti on Unkarissa kansallisen onnettomuuden johdosta herännyt erikoista halua tutustua siihen kansaan, joka on heidän sukulaisensa, on myöskin kestänyt vaikeat ajat ja nyt vihdoin päässyt unelmiensa perille, täydelliseen vapauteen; tutustua ja veljeillä sen kanssa, tietäen sieltä saavansa uskollisen ystävän, jota se nyt suuressa yksinäisyydessään, kaikilta tahoilta vihollisten ympäröimänä, erikoisesti edes myötämielen vuoksi tuntee kaipaavansa. Ja suomalaisten sydänhän on aina ollut sepposen selällään Unkariin päin. Pienuudessamme olemme tunteneet ylpeyttä siitä, että olemme sukulaisia kansalle, joka ritarillisesti ja urhokkaasti on tuhannen vuoden kuluessa taistellut kulmallaan koko Europan puolesta idästä aina yhä uusissa muodoissa tulvaavaa raakalaisuutta vastaan.

Pian huomasi Simeoni, että neiti de Pap oli Unkarin ylimysten lasten tapaan saanut kokonaan kansainvälisen sivistyksen. Hänellä oli monipuolinen kielitaito ja hän tunsi Ranskan, Saksan ja Englannin kirjallisuutta paljon. Hän oli oleskellut eri maissa ja matkailijana nähnyt Europan, pohjoismaita lukuunottamatta, sangen tarkkaan, olipa käynyt Afrikassakin. Isä oli käyttänyt matkustusta käytännöllisenä ja kehittävänä kasvatuskeinona. Viime aikoina kertoi hän kiintyneensä venäläiseen kirjallisuuteen, johon oli tutustunut ranskalaisista käännöksistä ja jota tuntui ihailevan. Kun Simeoni uskaltautui hänen kanssaan pieneen väittelyyn, asettaen länsimaiden "apolloonisen" kirjallisuuden (kuten sen Koskenniemi kerran määritteli) korkeammalle tasolle kuin venäläisten — tosin kyllä nerokkaalla tavalla — enimmäkseen viettejä ja animaalisempien ihmiselämän puolien ilmiöitä kuvaavan, tuntui neiti de Pap sivuuttaneen tämän näkökannan. Hän tiedusteli uteliaasti Suomen kirjallisuudesta, josta Simeoni koetti lyhyesti tehdä selkoa, viitaten niihin harvoihin saksannoksiin, joiden olemassaolon hän muisti, sekä luvaten Suomeen tultuaan toimittaa hänelle niistä näytteitä. Sitten sai Simeoni selittää, minkä verran Suomessa tunnettiin unkarilaista kirjallisuutta, ja kun hän sattuikin muistamaan useita siitä kielestä tehtyjä käännöksiä, alkaen Mauri Jókaista, oli sillä alalla pian paljon yhteistä pohjaa hauskalle keskustelulle.

Mutta aina väliin huomasivat veljekset sisarusten puheessa hiukan surumielistä sointua, eikä kestänyt kauan, ennen kuin oltiin keskellä Unkarin kärsimyksiä. Mitä on enää Unkarista jäljellä! Kaikki paras, tuhannen vuotta heille kuulunut ja heidän verellään ostettu, on riistetty pois. Heidän kunniakas maansa on typistetty pieneksi saareksi keskelle heidän tasankonsa sydäntä ja miljoonittain magyareja on jätetty heidän rajojensa ulkopuolelle. Kansallista teollisuutta ja kauppaa ei ole, sillä se on kaikki juutalaisten käsissä. Eipä ole edes monta kansallista sanomalehteäkään, vaan ovat nekin enimmäkseen juutalaisten hallussa.

JUHANI: Mutta kuinka se on mahdollista? Mistä johtuu, että nämä ratkaisevan tärkeät alat ovat joutuneet juutalaisille? Ovathan unkarilaiset olleet kuuluja rikkaudestaan, joten heiltä ei olisi pitänyt puuttua keinoja pitää voitollisesti puoliansa. Kukapa ei tuntisi unkarilaisia Nabobeja!

KLÁRI DE PAP: Juuri Unkarin rikkaat, nuo kuulut magnaatit, ovat paljoon syypäät. Ei ole suinkaan kaukana se aika, jolloin he pitivät ja ehkä pitävät vieläkin työntekoa häpeänä. He katsoivat arvolleen sopivaksi vain elää loisteliaasti, myydä vehnänsä juutalaiselle polkuhinnasta ja tuhlata sitten rahat Parisissa tahi muualla Europan huvittelukeskuksissa Onneksi rupeaa nyt käsityskanta muuttumaan ja ymmärretään, että jokaisen täytyy ryhtyä tulisesti työhön.

TUOMAS: Ihmisparat! Nautintoja etsiessään he siis menettivät elämän aarteen, työn ilon. Me Suomessa tunnustamme sentään suurimmaksi iloksemme saada jotakin tehdyksi valmiiksi, vaikka meilläkin on paljon puutteellisuutta siinä suhteessa.

KLÁRI DE PAP: (Heristää nyrkkiään juutalaiselle, joka on nukkuvinaan). Nuo… nuo… Schieberit… ne ovat sitten magnaattien rinnalla kaikkeen pahaan syypäät bolshevismiin… kalliiseen aikaan, kaikkeen! Kuinka minä saatankaan heitä vihata. Jos minulla olisi valta, antaisin ampua heidät.

(Juutalaisen silmäluomet liikkuvat. Hän kuulee nähtävästi kaikki, mutta ei ole tietääkseenkään…)

Tämän vilkkaan keskustelun kuluessa on saavuttu kauas Unkarin tasangolle. Se on pöytätasaista, puutonta, silmänkantamatonta peltoa ja ketoa. Sieltä täältä poppeleitten keskeltä, jotka ovat vielä lehdettömiä ja antavat maisemalle ominaisen leimansa, loistaa valkoseinäisiä ja nähtävästi olkikattoisia taloja; niissä asuu unkarilaisia talonpoikia, noita tyyniä ja rauhallisia, väkeviä miehiä, joista Simeonin unkarinkielen opettaja, entinen itävaltalainen upseeri, sotilasvaltaan antoi niin erinomaisen ylistäviä arvosteluja. Kuinka mielellään Simeoni olisikaan tahtonut mennä heidän majaansa, tarjota rauhan kämmentä ja sanoa terveisiä Suomesta, jutella heidän kanssaan ja tutkien heidän sieluaan uurtaa tien takaisin niihin hämäriin alkuaikoihin, jolloin he vielä meille läheisinä rinnallamme paimensivat karjojansa tahi läksivät villin vaistonsa ajamina hakemaan uusia maita ja elinsijoja, barbaarista kunniaa ja ryöstösaalista. Mutta se oli mahdotonta. Uusi ja erikoinen maailma oli nyt kuitenkin Simeonin silmäin edessä. Se ei ollut niin hyvästi viljelty kuin Saksan ja Böhminmaa, mutta viljelyksien heikkoutta korvaamassa oli ehkä vielä hedelmällisempi multa, tulisempi aurinko ja anteliaampi luonto yleensä. Ja lisänä oli uusi rikkaus: hämmästyneitten veljesten silmäin eteen ilmestyi yhä useampia ja suurempia sika- ja lammaslaumoja, edelliset laukaten kyrmyniskaisina ja alakärsäisinä, jälkimäiset laahaten perässään raskasta rasvahäntäänsä. Kanoja oli myöskin runsaasti. Simeoni, joka sopivassa kohdassa aikoi tarkemmin syventyä näkemiinsä eläimiin, painoi tyystin mieleensä elukkain eri piirteet. Ikäänkuin maiseman täydellistämiseksi mennä vilahdettiin mustalaisleirin ohi. Simeoni kerkesi nähdä sarjan kurjaakin kurjempia, puoleksi maahan kaivettuja telttoja, kasan rääsyisiä ja kirkuvia lapsia, sekä akan, joka kirjavan koreassa, mutta erinomaisen ryysyisessä puvussa seisoi ratavallin reunalla, kainalossa jonkunmoinen kaukalo, jossa hän piti lastaan.

Junailija saapui tarkastamaan pilettejä. Hän oli aivan samallainen kuin olisi tuolta maan sydämestä haettu oikein roteva ja turpea hämäläinen, jota ei pysty järkähdyttelemään orkaania pienempi myrsky ollenkaan. Väri vain oli hiukan mustalaiseen vivahtava, mutta ei sekään erikoisemman räikeä. Tarkastettuaan nyt toverusten piletit ilmoitti hän tyynesti, että koska herroilla on vain seisomapaikat, niin täytyy sitten seisoa, muu ei auta. "Mutta täällähän on istumapaikkoja runsaastikin!" "Vaikka, mutta koska kerta lippu on sellainen, niin sen määräystä on toteltava." Tuli ja leimaus! Olikohan tässä nyt oikea nuhteeton laillisuuden ja asetusten sankari, vai mikä tässä oli takana? Väitellään ja kinataan. Klári de Pap tulistuu ja alottaa ankaran unkarilaisen sanavirran, — turhaan! Koska piletit ovat vain seisomapaikkoja, täytyy herrojen seisoa. Simeoni jo liikauttelee jalkojaan miettien humoristisesti, että antaapa nyt sitten magyarien nähdä suomalaiset vieraat seisomassa tyhjän penkin vieressä, kun hän samalla sattuu katsahtamaan Tuomaaseen. Tämä on aatteellisella ilmeellä vetänyt esiin lompakkonsa ja hamuilee sieltä hajamielisen näköisenä ilmoille Unkarin kruunuja, setelin toisensa jälkeen. Simeoni vilkaisee junailijaan. Tämä ei ole Tuomaan puuhia huomaavinaankaan, mutta hänen poskilihaksensa värähtelevät hiukan ja ohimoille nousee puna. Klári neiti moittii häntä yhä kiivaasti, mutta turhaan, Tuomas valikoitsee rahatukun käteensä ja tuijottaa huoaten ulos unkarilaiselle tasangolle, jossa siat heittävät häränpyllyä. Vihdoin Klári neiti tuskastuu lopullisesti, tempaa rahatukun Tuomaan kädestä ja heittää sen junailijan kouraan. Järkähtämättömän tyynesti tämä kokoaa rahat, pistää ne taskuunsa, hymyilee meille ystävällisesti ja poistuu. Klári de Pap on vaipua penkin alle häpeästä. Mutta Tuomas lohduttaa hänet pian sanoen ymmärtävänsä ja tietävänsä, ettei tuo mies parka voi tulla toimeen pienellä palkallaan ja arvelee siis voivansa vaatia ensiluokan matkustajilta hiukan lisäveroa, varsinkin jos se voi tapahtua vain tarkoin pitämällä kiinni painetuista määräyksistä. Lopuksi yhdymme kaikki vapauttavaan nauruun ja kuuluupa juutalaisenkin uumenista jonkunmoinen kumea, maanalainen jyrinä, joka arvattavasti sekin oli esittävinään naurua. Sitten ryhdyttiin taas juttelemaan.

Veljekset saivat tehdä selkoa kaikesta mahdollisesta. He ilmoittivat olevansa naimisissa, ja olevansa kohtalaisen lapsiparven isiä; he kertoivat, minkälaisia ruokia Suomessa syödään (tämä elämän puoli tuntui olevan yleensä täällä, alkaen Tshekko-Slovakiasta, hyvin tärkeä), minkälaisia asumuksemme ovat ja minkälaista on Suomen luonto. Kun toverukset kertovat Suomen syrjäsaloilla vielä elelevän karhujakin, välähtää kuulijain kasvoilla pieni epäilyksen ilme, mutta silloinpa Tuomas taas rauhallisesti ottaa esille kaikkisisältävän lompakkonsa ja kaivaa sieltä sarjan valokuvia, joissa näki hänet itsensä karhunkaatopuuhissa ja lopuksi täydessä komeudessa kuolleen karhun rinnalla. Olihan hän nimittäin muutamia viikkoja ennen matkalle lähtöään todellakin ampunut karhun Impivaaran erämaasta. "Kuinka intressanttia!" lausahti neiti Klári tarkastellessaan valokuvia uteliaana. Vihdoin siirryttiin taas puhumaan taloudellisista puolista, jolloin juutalainenkin liikautteli höröstellen korviaan, ja Juhani ojensi neiti Klárille hauskan, Suomen kansallista pankkilaitosta kuvaavan vihkosen. Kun juutalainen hetken perästä teki eleen ikäänkuin hänkin olisi tahtonut tuota vihkoa silmäillä, tempasi neiti Klári sen äkkiä pois ja sanoi vihasta hehkuvin poskin Juhanille: "Jos tuo ihminen olisi koskettanut sormellaankaan tähän kirjaan, olisin heittänyt sen ulos ja pyytänyt Teiltä uuden!" Klári de Pap'in juutalaisvihalla ei näyttänyt olevan mitään rajoja.

Lopuksi tuli esille myös "ikuisesti naisellinen". Puhuttaessa Suomen oloista, perhe-elämästä ja muusta sellaisesta kysyi neiti Klári seuraavasti:

KLÁRI DE PAP: Sanokaa minulle, herra Simeoni, ovatko Suomen naiset lihavia? Ovatko he kauniita?

SIMEONI: Eh… Tuota… Ky-kyllä… He ovat usein sangen lihavia… Pelkään, että Suomen miehillä, tuota, hm, tjaah, on, kuinka nyt sanoisin, hiukan turkkilainen maku siinä suhteessa. Mutta mitä kauneuteen tulee, niin sitä ei, hm… tarkoitan… ei voi verratakaan Unkarin kuuluun naiskauneuteen.

SIMEONI: Tämä on vaikea kysymys… vaarallinen… Tuota, luulenpa miehisen väen häijyydessään haluavan kieltää tämän, mutta minä en kiellä. Naisemme ovat usein hyvin älykkäitä, älykkäämpiä kuin monet miehet, vaikka tyhminkin näistä tietysti luulee olevansa joka naisen rinnalla ainakin vuosisataisnero… Meillä on paljon naisasianaisia… Naiset politikoivat innokkaasti.

KLÁRI DE PAP: Kauheata! Sellaisista naisista en pidä. Mutta sanokaapa, pukeutuvatko Suomen naiset hienosti ja aistikkaasti?

SIMEONI: Koettavat ainakin parastansa. Minulla on huono silmä niihin asioihin… en ymmärrä niitä… mutta… tuleehan sinnekin niitä muotilehtiä… hatut ovat hyvin kalliita… eh… (Sekautuu puheissaan).

Tässä keskustelu katkeaa sen johdosta, että juutalainen on nyt vaipunut raskaaseen uneen. Hän on lysähtänyt läjään ja hänen nukkumistoimintansa on kuin kaasumoottorin käyntiä, josta väliin jää pari räjähdystä pois. Puh! ja sitten muutamia pitkiä ja pihiseviä hengenvetoja, huulten lopsahdellessa ulos ja sisään… puh! puh! Inhoten kääntyy neiti Klári toveruksiin päin ja lausuu: "Hänhän on enemmän elukan kuin ihmisen näköinen". Juutalaisen ohimot värähtävät, ikäänkuin hän olisi unessaankin kuullut tämän ystävällisen arvostelun. Seurue vaipuu katselemaan edessään olevaa ihanaa maisemaa.

On saavuttu kuuluisalle, suurelle Balaton-järvelle, jonka etelärantaa rata kiertää. Tämä ranta on lakeata tasankoa, täynnä viiniviljelyksiä. Viinimaat tahi oikeammin viinipellot on jaettu penkkeihin kuin perunamaa, ja jokaisella köynnöksellä, jonka ryhmyisestä rungosta parhaillaan alkaa versoa uusia lehtiä, on tukenaan keppi. Multa on vaaleahkoa, nähtävästi hiekkaista. Ranta-alue näyttää jaetun pienenpuoleisiin lohkoihin, joissa jokaisessa on pieni tupa; onko se sitten viljelijän vakinainen asunto vai vartijakoppi, sitä ei Simeoni voi tietää. Väliin kohoaa ranta metsäiseksi kummuksi, jolla olevista rakennuksista ja rannan erikoisista laitteista voi päättää täällä olevan myös kylpylaitoksia. Aurinko hehkuu polttavana ja viljelyksiä näyttää vaivaavan kuivuus; ruoho on monin paikoin palanut kuloksi.

Kuvastinkirkkaana päilyy tuossa Balaton, unkarilaisten ihailema ja Jókain kuvaama suuri sisäjärvi, keinuttaen tuskin huomattavilla mainingeillaan jotakin paikoilleen väsynyttä lastialusta. Ollaan jo ohi tämän 76 km pitkän järven keskipaikan, koskapa pohjoisranta, Bakony-metsän niemeke ja sillä kohoava korkea, vulkaanista alkuperää oleva Tihany-vuori, näyttävät olevan aivan lähellä, vain kapean salmen erottamina. Tämä niemihän nimittäin jakaa järven kahteen suureen altaaseen, jättäen niiden välille vain pari kilometriä leveän salmen. Koko pohjoinen ranta ja järvi ovat kuulakkaan, sinertävän auerverhon peitossa, ja Tihany-vuoren yläosa vivahtaa voimakkaasti punesinervältä. Kuin aalloille lepäämään istahtaneet lokit loistavat sen rinteiltä valkoiset talot kirkkaina pisteinä. Koko maisema on kuin mahtava, yhtenäisen, ihanan värisoinnun ja häiriintymättömän rauhan läpitunkema taulu, jota unehtuu nauttien katsomaan kuin suloista unta.

Matkaseurue on nyttemmin kokonaan unkarilaista. Kun toverukset menivät ravintolavaunuun, joutuivat he siellä kohta keskusteluun vakaitten ja isäntämiesten mallisten magyarien kanssa, jotka mitä kohteliaimmin riensivät osoittamaan ystävällisyyttään suomalaisille vieraille. Vallitsi kotoinen tunnelma. Kuultuaan veljesten aikovan Konstantinopoliin saakka riensi eräs vanha herra, joka rakennustiedoistaan päättäen oli arkkitehti, antamaan heille monia tärkeitä ohjeita ja isällisiä neuvoja, joiden pääpontena oli, että kukkaron nauhat oli siellä, kaiken maailman haikalojen keskellä, pidettävä erikoisesti kireällä. Kuultuaan Suomen kieltolaista rupesivat toiset harkitsemaan, mitä viiniä he nyt parhaiten voisivat janoisille muukalaisille suositella, kun nämä kerta ovat saapuneet kaukaisesta, kuivasta Suomesta tänne viinimaan sydämeen. Pitkän harkinnan perästä ilmoitti muuan valkohapsinen magyari, että herrojen on mentävä Hungarian hotelliin kuulemaan mustalaissoittokuntaa, syötävä siellä fasaania ja nautittava Tokaji Szamorodni- tahi Tokaji Aszu-viiniä. Silloin he tulevat saamaan jonkunmoisen käsityksen siitä, mitä Unkari voi tarjota, vaikkakin se nyttemmin on köyhä.

"Köyhä!" sanoo Simeoni ja viittaa ulos, "ja kuitenkin on maanne maallinen paratiisi. Mitähän, hyvät herrat, sanoisittekaan nähdessänne Suomen karut ja vaatimattomat vainiot!"

"Niin", huokaisi vanha arkkitehti, "onhan tämä viljavaa, mutta ei se kuitenkaan ole mitään siihen verraten, mitä meillä on ollut! Banaatti ja muut seudut, jotka meiltä on ryöstetty! Mutta sitä unkarilaista ei löydy, joka uskoisi nykyisen järjestelyn pysyväisyyteen, vaan kerta me vielä otamme takaisin kaikki, kaikki!"

Simeoni vaipui miettimään eräitä matkakokemuksiaan. Siitä asti kun hän oli astunut vieraalle mantereelle, oli hän kohdannut kansain keskinäisen vihan ilmiöitä. Ruotsalaiset eivät ajattele suomalaisia lempein tuntein; saksalaiset puhuvat katkerina ja hampaita hioen tulevasta kostonpäivästä; tshekkiläiset vihaavat saksalaisia ja unkarilaisia; nämä vihaavat katkerasti ympärillään olevia sortajia ja anastajia. "Saapa nähdä", ajatteli Simeoni, "kuinka pitkälle näitä vihan tunteita vielä ulottuu; suloiseksi ei ainakaan voi sanoa sitä sopua, mikä tähän saakka tavattujen välillä on vallinnut."

Mutta loppuu hauskakin matka kerta. Juna tulla jyrisi Buda-Pestin asemalle ja veljekset jättivät matkatovereilleen herttaiset ja kiitolliset hyvästit. He olivat muutamien tuntien kuluessa saaneet kurkistaa melko syvälle nykypäivien magyarien sieluun ja huomanneet, että siellä kärsityistä tappioista ja nöyryytyksistä huolimatta vallitsi juuri se uhma ja voimakas nousun päätös, joka on hallitsijakansoille onnettomuuden hetkinä ominainen.

Holvitie, kuuluisa ketjusilta, ajo Margaretan saarten hotelliin. Terve,
Unkarin upea pääkaupunki!

XVI.

Ilta Hungaria-hotellissa. — Yleisön upeus. — Mustalaissoittokunta, sen kokoonpano ja soitto. — Tokaji Szamorodni-viini ja sen synty. — Tonava tähtien valossa.

Hungarian hotellin suuri sali oli täpötäynnä väkeä, kun ystävykset saamansa ohjeen mukaisesti saapuivat sinne kokemaan, mitä Unkari voisi tarjota. Pitkän hakemisen perästä sai tarjoilija heille sijoitetuksi pöydän aivan mustalaissoittokunnan viereen. Istuttiin ja ruvettiin katsomaan ympärilleen.

Koko salin läpi ulottuvan pitkän pöydän ääressä istui suuri joukko upseereja, ehkä noin 70 kaikkiaan, mitä komeimmissa univormuissa. Kun he melkein järjestään näyttivät pitkitä, terveiltä ja ryhdikkäiltä, kaunismuotoisilta miehiltä, ja luultavasti kaikki olivat Unkarin aatelistoa, edustaen siis tavallaan maansa ylimyksellistä sivistyneistöä, oli siinä Jukolan veljeksillä erinomainen tilaisuus saada jonkunmoinen käsitys tämänlaatuisista magyareista. Ja empimättä täytyi heidän myöntää, että he tekivät miellyttävän ja ennen kaikkea miehekkään vaikutuksen. Unkarin käreä kieli tuli syvin bassosävelin heidän rinnastaan ja heidän katseessaan oli vapaan ja itsenäisen ihmisen kirkas ja ylpeä välähdys. He viettivät nähtävästi jotakin toverijuhlaa, ja juhlan varsinaisena esineenä näytti olevan pöydän yläpäässä istuva vanhempi upseeri, johon päin seurueen huomio yleensä kohdistui. Kauan ei tarvinnut heidän keskusteluaan kuunnella, ennenkuin pääsi selville sen aiheesta: "Ludendorff", "Hindenburg", "Mackensen" — näitä nimiä siellä lausuiltiin, arvattavasti punniten menneitä tekoja ja tekemättä jättämisiä.

Muun yleisön muodosti sivilikansa. Oli herroja tavallisissa pukeissa, mutta oli myöskin frakkiniekkoja, pitkiä ja tukevia, tummia miehiä. Naiset olivat kauniita, silmät niin tuliset, että Simeoni pelkäsi silmäripsiensä kärähtävän erehtyessään joskus niiden loistavan mustasta ovesta sisään vilkaisemaan. Naisten puvut tuntuivat hänestä yleensä tummilta, mutta sitä kirkkaamminpa niistä säkenöivätkin jalokivet, joita oli tässä salissa koolla paljon. Unkarilaiset saattavat pitää itseään köyhinä, mutta suomalaisten varallisuuteen verraten ovat he sentään edelleenkin Kroisoksia.

Vihdoin kääntyi Simeoni tarkastamaan takanansa istuvaa n.s. mustalaissoittokuntaa. Kapellimestari eli ensi viulun soittaja ei ollut ainakaan sellaisen mustalaisen näköinen, jollaisiin Suomessa olemme tottuneet, sillä hän oli aika vaalea, hiukan kyttyräselkäinen, terävänenäinen, vähän kivulloisen näköinen mies. Hänen edessään oikealla istuva sellonsoittaja sensijaan oli selvä mustalainen hevosenrosvo, jonka naamasta ei parrankaan ajaminen ollut voinut tehdä erikoisemman kristityn näköistä. Kiiltävätukkainen ja suorastaan singaleesilaisen näköinen oli myös hänen oikealla puolellaan istuva, klarinettia käyttelevä herrasmies, ja samoin aivan Simeonin takana istuva toisen viulun soittaja, musta, laiha, käppyrään koukistunut äijä, jonka posket olivat peloittavasti kuopalla. Mutta orkesteripiirin keskipisteessä oleva czimbal'in soittaja ei näyttänyt mustalaiselta, ollen tavallinen vaaleahko, saksalainen tyyppi. Tämä viimemainittu soitin nyt herätti erikoisesti Simeonin uteliaisuutta.

Viulut ja klarinetit hän kyllä tunsi, sillä olipa hän nuorempina päivinään käppelästi tanssinut polskaa Kissalan Aapelin klaneetin ja Rajamäen Mikon viulun kiljuessa; klaneettiahan soitti Oja-ukkokin ja Pylkäs-Kustu viulua, kun Oulun entisillä maankuulumarkkinoilla n.s. "hurstipussissa" juhlallisesti tanssittiin. Mutta "kymbaalia", sitä hän ei ollut koskaan nähnyt, eikä ollut huomannut siitä puhuttavankaan muualla kuin itsessään pyhässä kirjassa, jossa joskus menottiin "lauluin, soitoin, kymbaalein"; hän oli kuitenkin luullut pyhän kirjan tarkoittavan tuolla koneella jonkunmoista rämistinsoitinta, jollainen ei tämä ainakaan ollut. Kymbaali eli unkariksi "czimba!" on yksinkertaisesti pianon alkujuuri; se on neliömetrin alainen pöytäpiano, jossa kaikki kielet ovat näkyvillä ja joita lyödään erikoisilla käsikapuloilla. Nämä ovat kärjestä vahvempia, jonkunmoisella harsolla tahi muulla kankaalla päällystettyjä, parin korttelin pituisia iskimiä, joita soittaja pitää yhtä kummassakin kädessä, antaen varren, jossa on sitä varten tehty kolo, levätä etusormen kyljellä ja pannen peukalolla täristimen joustavasti hyppimään kielten päällä. Tällainen pianon alkumuoto näytti olevan tärkeänä osana orkesterissa.

Kapellimestari oli puettu siististi frakkiin, kymbaalin soittaja oli tavallisissa pukeissa, mutta muut herrat olivat tavoitelleet mikä frakkia, mikä "smokingia". Kaulukset, edut ja rusetit olivat kuitenkin siinä kunnossa, että Juhanilla ja Tuomaalla olisi todellakin ollut täysi syy, kuten he kerta olivat uhanneet Simeonille tehdä, "mennä sisään kirjallisella anomuksella" niiden nopeasta muuttamisesta. Mutta asiaan.

Kapellimestari, joka on hiukan levähtänyt, nousee, tarttuu viuluunsa, katsoo tiukasti silmiin odottavaa kymbaalimestaria ja vetää vihdoin viulustansa kaihoisan ja notkeasti juoksuttelevan mollisävelen. Näin käsitti ainakin Simeoni asian, vaikkakin hänen vähäinen musikaalisuutensa saattoikin panna hänet erehtymään. Kuin nauhan päästä tarttuu nyt kymbaalimies annetusta sävelestä kiinni ja kohta se tulla romistaa hänen koneestaan kauniisti ja paljon rikastuneena, kun hän uskomattoman sukkelasti hypittelee kapuloitansa pitkin kielisarjoja. Jopahan herää sellomieskin ja rupeaa vetelemään samaan joukkoon, klaneetista tulee yhtäkkiä kokonainen virta kirkkaita ja kileitä piukauksia, ja toisen viulun soittaja-äijä rupeaa repimään koneensa kieliä kuin tuskassa. Koko suuri sali on nyt tulvillaan säveliä, ja hämmästyneinä, ällistyneinä, kuuntelevat sitä veljekset, Juhanin tuumiessa: "Kuunnelkaahan pojat peliä!"

Simeoni ei kuten sanottu ollut mikään musiikkia ymmärtävä henkilö, mutta katsoi hän silti oikeudekseen muodostaa itselleen tuosta soitosta oman käsityksensä. Hänestä se oli ennen kaikkea kaihoa, ei erikoisemmin rakkauden ikävää, vaan selittämätöntä, tulkitsematonta ihmissydämen surumielisyyttä, jonka saattaa kuvitella syntyvän rannattomilla lakeuksilla kulkiessa, yksin taivaan ja oman kohtalonsa kanssa. Se alkaa vaisusti, mutta kohoaa pian, ruokkien omaa tuskaansa, kunnes se purkautuu ilmoille vihlovana valituksena kuin erämaan linnun huuto, kohoten yhä korkeampaan tuskaan ja lopuksi tulvahtaen kuulijan sydämeen kuin kaikki upottava, huumaava aalto. Ja kun se on mennyt ohi, vaipuu se jälleen hiljaisempaan resignatsiooniin, ikäänkuin mietiskelyyn, kunnes se pian huomaa tuskassansa uuden puolen, muistaa uuden surun ja rupeaa taas laulamaan sen kaihoa nousten nousemistaan yhä villimpään intohimoon, jälleen purkautuakseen humahtavana kuohuna kuulijan sydämeen. Tällaisina villeinä variatsioniaaltoina, nousten ja laskien, humisee mustalaissoittokunnan musiikki, ja ihmeen syvän vaikutuksen tekee se ainakin siihen, joka kuulee sitä ensi kertaa.

Soittajat itsekin haltioituivat yhä enemmän. Kapellimestari vetää sieltä jostakin korkealta, ihanpa kuin tallan takaa, ne kaikista hienoimmat, kaikista intohimoisimmat sävelensä. Hän innostuu, pannen viulunsa laulamaan kuin olisi sillä sata ääntä, ja vaativin, kehoittavin elein kääntyy hän soittajatoveriensa puoleen, tarmokkailla käyrän vetäisyillä lisäten soiton voimaa ja kiiruhtaen tahtia. Sellonsoittaja on jo kokonaan vaipunut musiikkinsa lumoihin; hänen silmänsä tuijottavat hajamielisen näköisinä, valkuaiset muljahdellen, kattoa kohti, ja kun hän vetäisee oikein kaihoisen ja makean juoksutuksen, näyttää hän aivan liekona retkottavan koneensa ääressä, sävelten voimasta siihen kokonaan raueten. Klaneettimies puhaltaa jalosti; kuta kiihkeämmäksi soitto käy, sitä rikkaampana virtana vilisevät ilmoille kileät äänet hänen pillistänsä ja hänen keltaisille kasvoilleen on kohonnut korkeampaa väriä, samalla kuin mustissa hiilisilmissä palaa selvä valkea. Mutta tuo äijänkäppyrä Simeonin takana ihan todellakin käpertyy vanhan ja rosoisen soittimensa yli, kallistaa päätänsäkin sen puoleen ja jonkunmoisessa lovetilassa nykkii käyrällänsä sen valkoiseksi hartsautuneita kieliä kuin henkensä lunastimeksi. Simeoni koettaa katsoa, paineleeko hän kieliä missään järjestyksessä, mutta ei hän saa siitä mitään selvää; päinvastoin ukko hänen mielestään nykkii niitä perin oikullisesti ja tavattoman kovakouraisesti, niin että äänekäs krahnaus kuuluu, mutta hyvinpä siitä huolimatta tuntuu soitto sointuvan — arvattavasti ukko oli täysin tehtävänsä tasalla, ellei hiukan sen yläpuolellakin.

"Kylläpä se on ihmeellistä", kummastelee Juhani ja Simeoni yhtyy häneen mielellään. "Niin", huomauttaa Tuomaskin jykevästi, "aivan on kuin vetelisi saraheinällä pitkin ruumiin arimpia paikkoja." Veljekset nauravat ja pääsevät hetkeksi mustalaisten lumoista. He kiinnittävät huomionsa pöydän antimiin ja Simeoni valmistautuu maistamaan tuota suositettua Tokaji Szamorodni-viiniä.

Hän olikin nyt siihen tehtävään sopivassa mielentilassa, sillä näinpä juuri, mustalaissoiton humistessa Tonavan laakson tuhatvuotisia kaihoja, oli Unkarin pyhän maaperän kallisarvoisin neste ensi kertaa maistettava. Hämärässä muinaisuudessa olivat alkuvedet lioitelleet ja huuhtoneet tätä lakeutta, kooten siihen mehevimpiä mutiaan ja imettäen siihen salaperäisimpiä voima-aineitaan; poistui sitten vesi, maatui maa kovaksi, rupesi etelän polttava aurinko sitä lämmittämään pannen siinä alulle salamyhkäisiä ja pyhiä käymisprosesseja; tulipa sitten Dionysos retkeillessään iloisten satyyriensa kanssa tähänkin laaksoon, huomasi maan hyväksi, taittoi sauvastaan parhaimman köynnöksensä ja istutti sen siihen. Siitäpä kohosi maailman etevin rypäle, josta valmistetaan jumalten ja kuninkaitten juomaa. Tuossa se nyt kiiluu lasissa, vaaleana, himmeän kellertävänä, sakeana, hiukan öljyisenä, levittäen ympärilleen hienoa, ryydiltä vivahtavaa tuoksua. Hartaan näköisenä kaataa Simeoni sitä suuhunsa kohtuullisen annoksen.

Hän oli vanhaan tapaan nielaisemaisillaan sen heti, mutta kerkesi estää tekonsa ajoissa. Nyt hän antoi sen viipyä kielellään, maisteli sitä kuin vanha elttaantunut herkkusuu ja vasta sitten valutti sen hitaasti pitkin kaiken maailman tietä. Hän tunsi, kuinka se todellakin jätti kielelle erinomaisen hienon ja harvinaisen tuoksun, miellyttäen makuhermoja ja virkistäen sielua. Kun hän nosti silmänsä toveriensa puoleen, huomasi hän heidän kasvoistaan, että he olivat juuri suorittaneet saman tärkeän toimituksen, ja odottivat nyt kysyvän näköisinä yhteisen arvostelun esitystä. Tuomas ryähti ja sanoi: "Hyvää on!"

Salissa oli tunnelma kohonnut. Naisten sointuva nauru sekautui miellyttävästi yleiseen humuun, miesten bassoäänillä "köröttäessä" siihen sopivaa pohjasäestystä. Jo viittaa tuolta poskipartainen frakkiniekka kapellimestarille, joka lähestyen kumartuu hänen puoleensa ja saa jonkun määräyksen. Nytpä kiireesti paikoilleen antamaan kymbaaliäijälle sävelen suuntaaja kohta humisee taas uusi sointuryhmä valtavana aaltona kuulijain sieluun jääden värisemään sinne kuin vapauttava itku. Upseerit tulevat vilkkaammiksi ja "köröttävät" jo monet yhteen ääneen. Näin jatkuu ilta puoliyöhön saakka, jolloin kansa vähitellen rupeaa lähtemään pois.

Soittajain takana oven vieressä on pöydällä lautanen ja siihen on tarkoitus panna heidän palkkansa. Sivu mennessään useimmat heittävätkin siihen setelinsä, joita pian on melkoinen pinkka. Silmänurkallaan huomaa kapellimestari kaikki ja kun joku pistää vähän suuremman rahan, raapaisee hän käyrällään vähän kovemman kurauksen ikäänkuin kiittääkseen antajaa. Niin on pian tämä tunnelmarikas ilta Unkarin pääkaupungissa loppunut ja veljekset painuvat ulos tähtikirkkaaseen yöhön.

Tummana välähtelee Tonava tähtien valossa. Budan vuori tuossa toisella puolella kohoaa synkkänä möhkäleenä hämäryyteen ja sen rinteiltä tuikkii tuhansia tulia kuin kiiltomatoja. Hartaana Simeoni illan tunnelmien vallassa vaipuu katselemaan tuota outoa ja kaunista näkyä. Buda-Pest on epäilemättä Europan kauneimpia kaupunkeja, ja epäillä sopii, vetääkö mikään vertoja sen mahtavalle Tonava-panoraamalle.

Margaretan saarille ajettaessa täytyy maksaa siltaveroa. Kun vahdit eivät osanneet muuta kuin unkaria, ei Tuomas saanut selkoa maksun määrästä. Kuunneltuaan hetken vahtien "körötystä" otti hän väsyneenä esille tukun kruunun seteleitä ja tuumien: "Soaphan näitä", antoi ukkojen itsensä kokoilla siitä tarpeellisen määrän. Todennäköisesti ottivat nämä hiukan enemmänkin.

"Pian nyt, pojat; nukkumaan, että jaksetaan aamulla nousta syömään!" komensi hän sitten, ja niin oli poikain ensimmäinen päivä Unkarissa päättynyt.

XVII.

Suomalaisten suosiminen. — Hunyadi Janos ja unkarilaisten maailmanhistoriallinen suurtyö. — Budan vanhoja taloja. — Kruunauskirkko. — Unkarilaisten malja.

Margaretan saarien nurmikolta poimi Simeoni seuraavana aamuna kevään ensimmäisen kukkasen, sillä maaliskuun 31 päivän lapseksi se oli hänestä, Pohjolan pojasta, hellää ja kummastelevaa huomiota herättävä. Korkeat puut rupesivat juuri silmuilemaan ja niiden oksissa humiseva tuuli kertoi keväästä, joka oli tullut. Pian olisivat matkalaiset maassa, jossa jo näihin aikoihin oli kesä.

Moni merkki osoitti vielä, että kaupungissa oli ollut levotonta. Poliiseilla oli kivääri selässä ja sotilaspatrulleja liikuskeli kaduilla. Bela Khunin varjo tummensi vielä ihmisten mieltä. Niinpä olivat passiasetuksetkin yhä tiukat ja jokaisen muukalaisen piti käydä henkilökohtaisesti papereitansa poliisille esittämässä. Se on aina ikävä ja joutavalta tuntuva tehtävä, mutta täytyy alistua.

Veljekset astelivat siis Pestin poliisikamariin ja huomasivat kauhukseen, että se oli jo tupaten täynnä samalla asialla olevia, Tuomas, jolla on synnynnäiset väkijoukossa sukeltamisen lahjat, otti passit kouraansa ja hetken perästä hän jollakin salaperäisellä keinolla oli pujotteleinut aivan etupäähän, erään kiireesti kirjoittelevan "piissarin" eteen. Tämä menetteli aivan samoin kuin Suomenkin virkamiehet: hän kirjoitti aivan tyynesti asiansa loppuun, ikäänkuin olisi ollut huoneessa ihan yksin, kuivasi musteen perin huolellisesti, pani paperinsa syrjään vielä huolellisemmasti ja kysyi vasta sitten, mitä asiaa. Tuomas työnsi passit hänen eteensä. Seurauksena oli peukalolla annettu viittaus, joka tarkoitti huoneen toisessa päässä olevaa kirjuria. Siirryttiin sinne. Kun tämä oli saanut tärkeät kirjoittamisensa valmiiksi, kysyi hänkin jyrkästi, mitä asiaa, ja nähtyään passit sanoi kylmästi: "Tulkaa huomenna kello 4." — "Mutta meidänhän täytyy matkustaa jo kello 9 aamulla!" — "Tulkaa huomenna kello 4", vastasi sihteeri siihen vain entistä jyrkemmällä äänellä. Juhanin posket kuumenivat ja hän sähisi itsekseen jotakin "kirotuista poliiseista".

"Mennään tänne!" tuumi Simeoni, joka oli nähnyt viereisessä huoneessa puuhailtavan jotakin samantapaista. Toivottomalta näytti strateeginen asema sielläkin, mutta silloin pelasti Simeoni tilanteen taktillisella tempulla, joka osoittautui hyvin tehokkaaksi.

Heidän siinä seisoessaan hattu kourassa tuli huoneeseen lihava ja hiukan päällysmiehen näköinen herra. Simeoni lähestyi häntä osoittaen hänelle kaikkea kunnioitusta, kertoi olevansa suomalainen ja matkustavansa tovereineen, jotka myöskin olivat suomalaisia, varhain seuraavana aamuna pois. Eikö olisi mitenkään mahdollista saada passeja tarkastetuksi nyt heti, sillä ei olisi aikaa odottaa?

Virkailijan kasvot, joille ensin oli lennähtänyt vaivautunut ja tuskastunut ilme, kirkastuivat kuin taikaiskusta hänen kuullessaan tuon maagillisen sanan "suomalainen". "Tietysti, hyvät herrat!" sanoi hän erittäin rakastettavasta "passit ovat heti paikalla valmiit". Ja hän antoi ne omin käsin asianomaiselle virkailijalle, joka heti rupesi iskemään niihin leimoja kaikella mahdollisella vauhdilla ja virkeydellä. Taas olivat siis veljekset saaneet kokea, kuinka mielellään unkarilaiset osoittavat ystävällisyyttä ja auttavaisuutta suomalaisia kohtaan. Jos veljekset olisivat halunneet, olisivat he kansallisuutensa avulla nähtävästi helposti voineet hankkia itselleen mitä mieluisimmat kokemukset kaikkialta, mistä olisivat halunneet, mutta pitkän ja kiireellisen matkustuksen väsyttäminä he suorastaan pelkäsivät kaikkea tällaista, käyttäen päivänsä etupäässä levähtelemiseen. Mutta jo tämäkin pieni kokemus vaikutti virkistävältä.

Hetken perästä tapasi sitten Simeoni itsensä istumasta Hunyadi Janoksen patsaan juurelta. Sen löytäminen oli hänelle mieluisa tapaus, sillä olihan Hunyadi hänen lapsuutensa mielisankareita, joka suorastaan yksin, usein Unkarin ylimystenkin vihaamana ja Europan hänen taistelustaan välittämättä, johti kamppailua kristikunnan perivihollista, turkkilaista vastaan. Täydellä syyllä pitää Unkari häntä kansallissankarinaan, sillä hän johti Unkarin siihen taisteluun, jolla se on ikiajoiksi, vaikka sitä ei enää muistetakaan, ansainnut länsimaisen kulttuurin kiitollisuuden. Tällaisilla mahtavilla persoonallisuuksillaan on Unkari hankkinut haihtumattoman, ritarillisen maineensa Europan itäporttien vankkana, vuosisataisena vartijana, suorittaen tämän palveluksen viimeisen näytöksen silloin, kun sen joukot taistelivat Karpaateilla venäläisten haahmossa esiin ryntäävää aasialaisuutta vastaan. Mitä olisi tämä laakso ilman hänen, ilman unkarilaisten ja heidän rinnallaan taistelleiden saksalaisten työtä? Kurjaakin kurjempi slaavilais-turkkilainen lianheittopaikka.

Buda-Pestissä ja varsinkin Budan puolella joutuu kulkija pian erikoisten ja harvinaisten historiallisten tunnelmain valtaan. Eipä voi olla muistamatta, että tämä on tuota Rooman valtakunnan aikana niin kuuluisaa ja pelättyä Pannoniaa, eräänlaista säiliötä, joka otti vastaan ja majoitti Aasiasta päin tulevat hurjat kansat, sulatteli niitä ja lähetteli niitä länteen ja etelään päin silloisen Europan kauhuksi. Tällä paikalla on ollut roomalainen siirtokunta ja sen pohjois-koillisen legionan leiri, ja antiikki kulttuuri on täällä puhjennut aikoinaan heikosti kukoistamaan. Mutta vihdoin oli tämä tasanko saava pysyvät asukkaansa, kun magyarit vuorostaan joutuivat sen valtiaiksi. Oltuaan aikansa sen sulattavan vaikutuksen alaisina heistä muodostuikin se aita, joka suurin piirtein katsoen on sen jälkeen estänyt kaikki kansain vaellusten yritykset tätä tietä. Vielä käyvät täällä vierailemassa mongoolit, mutta heistä ei ole jälkeä jäänyt, ja mongoolien jälkeen ilmestyvät Pannonian tasangoille turkkilaiset, hekin kadotakseen yhä lähemmäksi Aasiaansa, jonne he varsinaisesti kuuluvat. Unkarilaisten rinnalle ovat Pannoniaan jääneet vain ne kansat, jotka orjan mielellä syntyneinä maahan lakoutuen kestivät myrskyn puhallukset. Mikä noidan kattila, mikä tavaton moninaisuus eri kansoja, kieliä, taipumuksia ja luonteita! Ylen harvat lienevät nykyisin ne suvut, jotka voivat väittää olevansa täysin rotupuhtaita, sillä vuosisatain kuluessa on veren tahtoen tahi tahtomatta, rakkauden tahi väkivallan kautta, täytynyt sekautua moneen kertaan.

Simeoni heräsi siihen, että Juhani ja Tuomas tarttuivat häntä käsivarsista ja taluttivat hänet varovaisesti syvemmälle Budan sokkeloihin. He joutuivat kulkemaan pitkin omituisia kujanteita, pienten, vanhanaikaisten talojen välitse, jotka olivat sijoittuneet Budan jyrkälle rinteelle kuin pääskysen pesät. Nämä talot olivat Simeonista mielenkiintoisempia kuin kaikkialta, sekä täältä että Pestin puolelta loistavat, todella upeat ja suurenmoiset palatsit. Ne oli näet rakennettu nelikulmioon umpinaisiksi, kadun puolella vain ahdas holviportti. Pistäytyessään siitä sisään tuli Simeoni avonaiselle pihalle, jonka joka puolella oli jonkunmoinen parvekekäytävä varsinaisten asuntojen edessä. Pihalla kasvoi, jokunen puu ja oli vähän kukkaistutuksia. Katto kallistui myöskin pihaan päin. Mielenkiintoista Simeonista oli tässä nyt se, että talon elämä oli tarkoitettu kokonaan suuntautuvaksi sisään, pihaan päin, samalla kuin muurit sulkivat ulkomaailman täydelleen pois. Ajatus oli siis sama kuin antiikin taloissa, tahi itämaiden rakennusten suunnitelmassa yleensä. Eikähän sopisi ihmetelläkään, jos sellaista vaikutusta vieläkin olisi näissä vanhoissa pikkutaloissa huomattavissa, sillä pitiväthän turkkilaiset Budaa hallussaan lähes 150 vuotta, jona aikana sinne oli majoitettu kymmenisentuhatta janitshaaria. Tuntematta tarkemmin Budan rakennusten historiaa ei Simeoni voinut mitään varmaa niistä ja niiden ijästä sanoa, mutta mahdotonta ei hänestä ollut, etteikö joku noista pienistä nelikulmiotaloista olisi nähnyt hurjien janitshaarienkin aikaa, koskapa heidät karkoitettiin lopullisesti vasta vuonna 1686. Kylmä väristys karsi pitkin Simeonin selkäpiitä hänen kuvitellessaan noita aikoja, jolloin nuo turkkilaisten kasvattamat kristittyjen lapset esiintyivät näillä tanterilla itsevaltaisina isäntinä. Varmaan ovat tuhannet tuskan ja häpeän kyyneleet näitäkin kiviä kostuttaneet. "Turkkilaiset ovat raakalaisia", julisti hän ällistyneille Juhanille ja Tuomaalle, jotka eivät nähtävästi olleet seuranneet hänen ajatustensa kulkua eivätkä siis ymmärtäneet, miksi hän rupesi pauhaamaan turkkilaisia vastaan. "Siirrytään nopeasti toiseen paikkaan!" määräsi Juhani ja taluttaen Simeonia välillänsä poistuivat he kruunaus- eli pyhän Matiaksen kirkkoa kohti.

Juhlallinen tunnelma valtaa kävijän tässä vanhassa pyhäkössä, jonka perustuksen laski kuningas Béla IV kolmannellatoista vuosisadalla. Sen syvässä hämyssä elää magyarien loistavista muistoista rikas historia, ja sen pölyisestä holvista riippuvat sadat liput kertovat menneistä sankariteoista. 150 vuoden aikana oli tämäkin kansallispyhäkkö turkkilaisten moskeana — se on uskomatonta, mutta totta! Vielä uskomattomampaa on? muistaa tällä paikalla, että turkkilaisten pääliittolaisena, joka oikeastaan teki heidän valtansa pysyväisyyden näin pitkäksi ajaksi mahdolliseksi, oli itse kaikkein kristillisin hallitsija, Ranskan kuningas Ludvig XIV!

Vaiteliaina katselevat toverukset Tonavalle avautuvaa ihanaa näköalaa. Tuo hyörivä miljoonakaupunki tuossa heidän edessään suurine historiallisine muistoineen kirkastaa heidän katseensa näkemään, että Unkarilla on tässä laajassa laaksomaassa yhä edelleen suuri tehtävä. Se on nyt silvottu ja typistetty, sen vapaus on rajoitettu ja sitä hallitsee ehkä tosiasiallisimmin joku ententekenraali, mutta sen kaiken täytyy olla ohimenevää. Sellainen englantilainen översti, joka viettää aikansa leikitellen erään näyttelijättären, "Baby Beckerin", kanssa, tuskin edustaa mitään pysyväksi aiottua järjestystä, eikä sellaista kuohuvaa ja intohimoista kansallistunnetta, joka unkarilaisia elähdyttää, voida kovin kauan pitää keinotekoisten rajain sisällä. Kerta se tulvavirtana purskahtaa omille lakeuksilleen, ottaen haltuunsa kaikki, mikä sille historian antamalla oikeudella kuuluu. Laakson pohjaa seuraa nousu ja tähän nousuun lähettää pohjoisesta Suomi hartaimmat menestyksen toivotukset. Taistelu itää vastaan ei ole vielä loppunut ja siinä taistelussa on tällä maailman kulmalla sittenkin johtajan asema Unkarilla.

Niin kului keväinen päivä magyarien pääkaupungissa, jonka nähtävyyksistä siinä ajassa ei voinut saada enempää kuin aavistuksen. Mutta sieluun siitä silti jäi kirkas ja kaunis kokonaiskuva, hämmästyttävä sille, joka ei ennakolta ole aavistanut, mikä helmi tuolla kaukana Tonavan rannalla välkkyy. "Unkari, päivin öin, helmahasi ikävöin", hyräili Simeoni, kun toverukset väsyksiin asti vaellettuaan jälleen istuivat kuuntelemassa mustalaismusiikkia, joka lauloi heidän sieluunsa salamyhkäisen, arojen ja rannattomien pustain kaihoisan loihdun. Ja kun he jälleen viettivät iltaansa unkarilaista elämää katsellen ja maistellen jaloa aron nestettä, näki Simeoni hengessä Arpadin kansan nousun, kuinka se myrskytuulena jymisten viskaa niskastaan kääpiöitten ikeen ja jälleen nostaa pyhän Tapanin valtikan korkealle välkkymään. "Eljen, veljet!" sanoi hän kohottaen lasinsa, "juokaamme tämän ritarillisen ja uljaan sukulaiskansamme malja, toivottaen sille kaikkea mahdollista menestystä ja pikaista nousua siitä nöyryytyksen alhosta, johon väkivalta on hetkeksi sen syössyt! Ja kiittäkäämme sitä tästä ihanasta päivästä, jonka olemme saaneet sen kauniissa pääkaupungissa viettää!"

XVIII.

Matka Szegediin. — Unkarin maisemia ja unkarilaista seuraa sekä keskustelun aiheita nykyhetkellä. — Rajakansain Europalle tekemä palvelus. — Uusi Itävalta-Unkari. — Paprikaa kuivataan.

Ei ollut entisestä Belgradiin menevästä pikajunasta enää puhettakaan, vaan saivat veljekset tyytyä lähtemään tavallisella paikallisjunalla Szegediä kohti, toivoen sieltä taas pääsevänsä rajan yli Szabadkaan ja siitä edelleen Belgradiin. Kun he kello puoli 9 maaliskuun 22 päivän aamuna sijoittuivat vaunuunsa, oli siellä vielä kohtalaisesti tilaa, mutta hetken perästä tuli väkeä lisää, niin että heidän pian täytyi istua kuin sillit nelikossa. Matkatovereiksi heidän osastoonsa ilmestyi kaksi unkarilaista herrasmiestä, toisella mukanaan puolisonsa. Mutta mikäpäs siinä, hyvä oli, kun edes istua saatiin, ja niin annettiin mennä. "Körö-körö-körö", kaikui unkarinkieli joka puolelta.

Vain tasankoa, peltoja, karjalaitumia loppumattomiin saakka, ja laitumilla suuria lammas- ja sikalaumoja, lammasnahkaturkkiset paimenet rinnalla. Hanhia ja kanoja näkyi myöskin, ja harhailivat kanat usein keskellä aroa, ihmisasuntoja ollenkaan olematta näkyvissä. Sitäpä veljekset taas kummastelivat, missä asuvat oikeastaan kaikki näitä viljelyksiä omistavat ja ylläpitävät ihmiset, koskapa kaikki näytti aivan autiolta, vain pieni tupa siellä täällä. He eivät vielä tienneet, että unkarilainen talonpoika täällä puolessa mielellään asuu kaupungissa, ja pitää maatilallaan voutiansa hoitajana. Niinpä ovatkin esim. Szeged ja Szabadka todellisia unkarilaisia maanviljelijäin kaupunkeja. Maan laadusta saattoi aavistaa, että kun kesän rehevyys täällä oikein pääsee voimaansa, tämä on viljelyksen ja kasvullisuuden riemumaata, joka nähtävästi aivan tiukkuu hedelmällisyydestä. Sen ylistystäpä onkin Mauri Jókai etevästi julistanut "Uudessa tilanhaltijassaan", jossa hän m.m. niin suurenmoisesti kuvaa näiden seutujen vitsauksen, Tiszan tulvan.

Veljekset vaihtelevat huomautuksiaan ja selostavat huomioitaan. Hehän ovat kyllä tienneet, että täällä puolessa sika on karjanhoidon pääeläimiä, mutta siitä huolimatta oli tuollaisen suunnattoman silavapaljouden näkeminen heille tavallaan yllätys. Ihmeellistä on, kuinka juutalaiset ovat niin runsain määrin asettuneet tähän maahan, jossa ei voi ottaa monta askelta kompastumatta sikaan, ja tämä eläinhän on heille kauhistus. Kun sian lihavuuden rinnalle lisää vielä valtavan lammasmäärän jykevine rasvahäntineen, luulisi koko Unkarin kansan suorastaan uivan rasvassa. Ehdottomasti sellainen ruoka vaatii vatsan avuksi jotakin ylimääräistä liotinta, ja siksipä lieneekin paprikan käyttö täällä niin yleistä ja runsasta. Mutta siitä enemmän aikanansa.

Veljesten keskustelu oli herättänyt huomiota. Unkarilaiset matkatoverit "köröttivät" vilkkaasti ja vaihtelivat kysyviä silmäyksiä, mutta jokainen pudisti vuorostaan päätänsä. He eivät voineet ymmärtää, mitä ihmeellistä kieltä nämä oudot naapurit puhuivat. No, kysymällähän siitä selville pääsee, eikäpä ollut vähäinen heidän ällistyksensä, kun veljekset ilmoittivat kansallisuutensa ja sanoivat tulleensa tänne serkkujansa tervehtimään. Silloinpa taas alkoi perinpohjaisen ystävällinen ja herttainen junaveljeily.

Tuossa keskustelussa ilmeni seuraavia eri pää-aiheita: ensiksi tehdään puolin ja toisin tiliä siitä, minkä verran toistensa maata tunnetaan, saaden ja antaen samalla tietoja niin paljon kuin se mahdollista on; tähän sisältyy selostus kielestä, kirjallisuudesta ja kulttuurioloista yleensä; toiseksi kääntyy puhe väkisinkin Unkarin nykyiseen onnettomuuteen ja uhmaileviin tulevaisuuden ennustuksiin, käsittäen suhteen kaikkiin ympärillä asuviin anastajakansoihin; kolmanneksi unkarilaiset koettavat parastansa antaakseen muukalaiselle kaikenlaisia huvittavia tietoja sekä neuvoja, ja kehoittavat heitä nauttimaan unkarilaisesta vieraanvaraisuudesta, joka varmaankin olisi heille, suomalaisille, aivan pohjaton. Veljekset uskovat sen mielellään ja Simeoni jo innostuu. Saamainsa neuvojen mukaan hän huudahtaa: "Menkäämme Szegedissä pormestarin luo ja sanokaamme haluavamme tutustua unkarilaiseen elämään. Vakuuttaahan tässä isäntämme, että meille ilolla osoitettaisiin kaikkea mahdollista avuliaisuutta." — "No", tuumii siihen Juhani, "menehän nyt vaikka sinä ensin yksin koetteeksi — me Tuomaan kanssa katsomme ikkunasta, kun lähdet pormestarin kanssa liikkeelle."

Matkaseurueesta oli toinen jonkunmoinen poliisituomari ja toinen luultavasti opettaja. Ensi kertaa tulivat nyt veljekset huomaamaan, että elämä on heidän asemassaan olevilla kansalaisilla yhtä huolekasta Unkarissa kuin Suomessakin. Aika on niin kallista, ettei palkka riitä ollenkaan. Huonepula on täällä yhtä yleinen ja kipeä ilmiö kuin Suomessakin. Kun tuottavimmat alueet on valtakunnalta riistetty, on koko maan taloudellinen tulevaisuus huolestuttava. "Mutta me olemme menettäneet sodan", sanoi poliisituomari, "ja saamme siis toistaiseksi kestää seuraukset. Kerta vielä kuitenkin kaikki muuttuu." Ja vaunun ilmassa tuntui taas tuota samaa uhmaavaa ja uhkaavaa nyrkin heristystä, jota veljekset olivat jo niin monessa paikassa huomanneet.

Poliisituomarin puoliso rupeaa kyselemään Suomen kotoisia oloja. Erittäinkin hän on utelias tietämään, minkälaisia tyttöjen nimiä meillä käytetään, ja koko seurue tulee hyvin iloiseksi kuullessaan, että esim. Ilona on Suomessa jo sangen tavallinen tytön nimi. Kun Simeoni sitten sanomalehdestä löytää sellaisia Suomessa tuttuja unkarilaisia kansankappaleita kuin "Kylän heittiö", "Janos sankari" ja "Hevospaimen", sekä ilmoittaa, että niitä esitetään sangen usein Suomessakin, on seurueen kummastus ilmeinen. "Kuinka Suomessa voidaan tietää niin paljon Unkarista?" kysyy vihdoin opettaja ja saa vastaukseksi selityksen, että pienenä erillisenä kansansirpaleena taistellessamme kansallisuutemme puolesta olemme, aina tunteneet ihailua sitä ainoata suurempaa heimolaiskansaamme kohtaan, joka on saanut sijansa maailmanhistoriassa ja uurtanut itselleen niin mainehikkaan uran. "Europassa ei ole ymmärretty", innostuu Simeoni selittämään, "että sen historia on eräältä sangen tärkeältä puolelta ollut alituista taistelua idästä mereen päin tunkevia aasialaisia kansoja vastaan, ja että sen taistelun rintamassa olevat rajakansat ovat suorittaneet Europan kulttuurille mitä tärkeintä vartiopalvelusta. Pohjoinen kulma on ollut uskottuna meille suomalaisille, ja yhdessä ruotsalaisten kanssa olemme nyt vihdoinkin vieneet sen taistelun voitolliseen päätökseen. Eteläpuolellamme on sankarillisesti kamppaillut toinen yhteinen sukulaiskansamme, virolaiset, viettäen sekin nyt saavutetun voiton juhlaa. Samaa vartiopalvelusta ovat sitten suorittaneet ja suorittavat lättiläiset, liettualaiset, puolalaiset ja unkarilaiset, joista varsinkin viimemainittu on saavuttanut kuolemattoman, maailmanhistoriallisen maineen turkkilaisten rynnäkön taittajana. Tässä rajavartiossa ovat sitten olleet jäseninä Balkaninkin kansat ja eteläisimpänä vihdoin Kreikan kansa, joka parhaillaan toteuttaa historian perintöä, taistelua turkkilaisten karkoittamiseksi sinne, jonne he kuuluvat, Aasiaan. Olemme kaikki olleet yksinkertaisia rintamamiehiä ja tunnettuahan on, että heidän sankaritekonsa usein jäävät suurilta päälliköiltä unohduksiin, niiden silti olematta vähemmän arvokkaita."

Tähän mennessä yhtyi vaununosaston ovelta keskusteluun eräs pitkä ja laiha, säihkyväsilmäinen magyari, jonka Simeoni sai tietää olevan Jugoslavian alueelta karkoitetun lakimiehen: hän ei ollut suostunut vannomaan uskollisuudenvalaa kuningas Pietarille. Ja nyt saivat toverukset kuulla suoria sanoja siitä vääryydestä, mikä on tehty pakottamalla miljoonia magyareja, jotka tosiasiallisesti ovat tämän alueen ainoita sivistyneitä ihmisiä, serbialaisten analfabeettien alammaisiksi, heidän sorrettavikseen joka tavalla, sekä kansallisesti että taloudellisesti. On mahdotonta, että sellainen menestyisi ajanpitkään, sillä tuloksenahan on vain, että Balkanin intohimoiset, ristiriitaiset ja koskaan sovittamattomat kansallisuusvastakohdat on ulotettu entisen Unkarin alueelle, tehty toisin sanoen uusi Balkan lisää, ja paljon ei tarvitse tuntea entisen Balkanin historiaa, ennen kuin tietää, mitä se merkitsee. "He hävittivät Itävalta-Unkarin, mutta tekivät uuden samanlaisen Jugoslaviasta; erotuksena on vain se, että viimemainitun sydän-aines, serbialaiset, on alemmalla asteella kuin kaikki muut sen haltuun uskotut, jotavastoin ennen magyarilainen ja saksalainen aines pystyi todellakin maata hallitsemaan ja johtamaan sitä sekä henkiseen että taloudelliseen hyvinvointiin". Ja Simeonin täytyi myöntää hänen olevan sangen usealta kannalta oikeassa. Kun kerta kansallisuus-olot ovat niin sekaisin, ettei eri kansallisuuksia voi mitenkään eheästi muodostaa omiksi alueikseen, on tietysti järjetöntä ja kehityksen vastaista siirrellä korkeammalle kehittyneitä aineksia alemmalla asteella olevien johtoon. Siitä täytyy olla seurauksena ikuisen epävarmuuden ja muutoksien halun.

Kaiken aikaa juna mennä jyryytteli ahkerasti ja vilpittömästi kahta kiskoaan myöten, vaikka vauhti ei ollutkaan minkään pikajunan. Vallitsi väsyttävä helle, ruoan ja muiden virkistysten saanti oli niin ja näin, koska ravintolavaunua ei ollut mukana, ja kiitollisiapa siis olivatkin veljekset, kun vihdoinkin kello 4:n seuduissa iltapäivällä saavuttiin Szegedin kaupunkiin. Jo kaukaa näkyi pitkä sarja matalia taloja, useimpain verannalla riippumassa omituisia punaisenruskeita kimppuja. "Mitä nuo ovat?" kysyi tiedonhaluinen Simeoni. "Se on paprikaa, jota on siinä kuivamassa", selitti opettaja; "Szegedin paprika on kuuluisaa koko Unkarissa, ollen hyvin virkistävää ja makeaa, ei ollenkaan liian väkevää; ilman paprikaa ei täällä syödä juuri mitään. Kun herrat nyt tulevat Tisza-hotelliin, jonne teidän on mentävä saadaksenne hyvän yösijan, on teidän ehdottomasti syötävä unkarilaisten kansallisruokaa, paprikaguljashia." Ja Simeoni sai nyt tällä hetkellä tietää, että tuo kuuluisa paprika oli sitä samaa, jota Suomessa sanotaan "turkinpippuriksi".

Hyvästellessään osoitti opettaja veljesten perin vaatimattomille ja hajanaisille tiedoille Unkarin historiasta ja oloista erinomaisen imartelevaa arvonantoa: hän kysyi nimittäin, "ovatko herrat professoreja?" Ja hän näytti hyvin kummastuneelta Simeonin selittäessä, ettei suinkaan, vaan ainoastaan sangen tavallisia käytännön elämän kansalaisia. Niin häipyivät toverusten uudet ystävät asemalle väen vilinään, viitaten vielä sieltä jäähyväisiänsä, ja Simeoni tunsi omituista kaihoa. Kauan ei tarvitse keskustella jonkun ihmisen kanssa, ennen kuin tuntee hienon myötämielen ja ystävyyden silkkilangan väräjävän sydänten välillä, jos nämä yksilöt sattuvat siten luoduiksi, että sellainen tunne yleensä on heidän sielujensa välillä mahdollinen. Kun niin käy, on hiukan vaikeaa samalla katkaista se ikuisiksi ajoiksi, toisen häipyessä Szegedin kaupunkiin, toisen kauas maailmalle.

XIX.

Szegedissä. — Paikkakuntien erikoishajut, paprikan ja valkosipulin yhteiskatku, paprikaguljashi ja "salami". — Kävelyä kaupungin puistossa. — Ravintolaelämää ja korttipeliä. — Lausunto mustalaisista.

Szeged on aito unkarilainen maaseutukaupunki, jonka asukkainakin taitavat suurimmaksi osaksi olla maanviljelijät. Se on kuuluisan Tisza-virran rannalla, sen ja Maros- virran yhtymäkohdalla, hyvin alavalla paikalla, jossa Tiszan tulvat ovat usein tehneet tuhojansa. Vuonna 1879 hävitäkin sen tulva niin perinpohjin, että 2000 ihmistä hukkui ja 5500 taloa tuhoutui. Nyt sitä suojelee vankka patolaitos. Kaupunki on melko upea, kadut ovat leveät ja suorat, useita kauniita rakennuksia löytyy, m.m. museo. Asukkaita siinä on yli 100,000, lähes kaikki magyareja. Tiedonhaluinen kansalainen voi sitten haeskella lisäselvitystä tietosanakirjoista, sillä Simeonilla oli kiire maistelemaan paprikaa ja katselemaan kansanelämää, joten hän ei joutanut enempiin historiallisiin ja tilastollisiin tutkimuksiin. Rikkaan maanviljelysseudun varakas ja hyvinvoipa pesäpaikka, täynnä terveitä ja elämänhaluisia ihmisiä, sivistyslaitokset kunnossa — siinä kyllin.

Tähän asti oli Simeoni pannut matkallansa merkille, että jokaisella paikkakunnalla on oma erikoishajunsa, varsinkin jos se on hiukan pienempi ja syrjemmässä maailman valtaväylistä. Siellä, niissä autokulttuuri on vallitsemassa, hallitsee bentsoolin haju, tukahduttaen kaiken muun, niin ettei kansallinen tuoksu pääse tuntumaan. Mutta Pragissapa jo tuoksahti tunkkainen kadun lika paikoin melkoisesti ja Buda-Pestille antoi Tonava hiukan kosteata, ei aivan puhdasta ja mieluista tuntu. Ne olivat kuitenkin Suomessakin tunnettuja ja koettuja hajuja, mutta se, mikä pisti nenään Szegedissä, oli jo tuntematonta. Se oli jollakin tavalla imelää, mutta samalla pistävää, sangen paljon sipulin sekaista löyhkää, eikä siitä päässyt erilleen millään, sillä se kuului kaupungin ilmanalaan. Se oli suoraan sanoen kaikkialle tunkeutuvaa paprikan ja valkosipulin yhdistynyttä katkua.

Unkarilais-kansallisessa innostuksessaan kiiruhti Simeoni nyt, tuosta tuoksusta pahastumatta ja huolimatta toveriensa varoituksista, niin pian kuin mahdollista saamaan eteensä magyarilaisen paprikaguljashin. Aimo vadillinen sitä tuotiinkin. Ruoka oli tehty naudanlihasta ja perunoista kuten tavallinen suomalainen "stuuvinki", mutta mausteeksi oli pantu paprikaa niin paljon, että koko annos oli punertavan keltaista ja tuoksui imelän katkeralta. Varmuuden vuoksi tuotiin vielä paprikajauhetta eri kupposella siltä varalta, että asianomainen olisi vähäksynyt keittäessä käytettyä ryydin määrää. Juhani ja Tuomas, jotka vakaasti tarrasivat kanan koivesta kiinni, katselivat uteliaina Simeonin kansallista syöntihommaa.

"Kylläpä tämä on hyvää ruokaa", vakuutteli Simeoni osoitettuaan huomiota ensimmäisille suupaloille. Paprika tuntuikin aluksi jollakin tavoin virkistävästi ärsyttävän makuhermoja. Mutta kuta kauemmin hän söi, sitä kaameammalta hänestä rupesi tuntumaan se rasvaan yhtyneen ryydin läpitunkeva tuoksu, joka nyt vallitsi ei ainoastaan hänen ulko-, mutta aivan erikoisesti hänen sisäpuolellaan. "Kyllä kansallisruoat ovat sentään aina erikoisia", lausui hän välttelevästi, "niihin täytyy tottua, voidakseen täysin ymmärtää niiden etevyyden." Ja vilkaisten epätoivoisena lautaselleen, jonka laitaan oli ilmestynyt vasta sangen vaatimaton lovi, hän sivumennen kysäisi, eivätkö veljetkin mahdollisesti haluaisi maistaa Unkarin kansallisruokaa. "Kiitoksia paljon", sanoi Juhani ja otti kirpun verran haarukkansa kärkeen paprikalihaa, vieden sen huulilleen hienosti kuin sadannen polven punehtuva aatelisneito, "kiitoksia paljon, mutta emmehän me nyt toki raski ruveta sinun maukasta annostasi jakamaan." Ja samalla tavalla hienosti maistettuaan neuvoi Tuomas: "Siinä on ilmeisesti liian vähän paprikaa — etköhän lisää sitä hiukan, sillä sitten se vasta saavuttaa todella täyteläisen kansallisen maun." Kärsivällisesti Simeoni koetti jauhaa annostaan pienemmäksi, kunnes polttava tunne kitalaessa ja koko nielussa pakotti hänet lopettamaan. Muistaen Juhanin kuuluisat sanat härän lihan syönnistä molskivan padan ääressä Impivaaran aholla lausui hän, väkisellä nielaista lotkauttaessaan viimeisen palan: "Söisinkö enää koskaan paprikaguljashia, pois se!" Huolimatta Juhanin ja Tuomaan ystävällisistä kehoituksista ja moitteista, että "hyvästi kasvatettu lapsi syöpi aina lautasensa tyhjäksi", jätti hän annoksensa siihen ja koetti viruttaa pois kansallista makua suustansa happamalla pöytäviinillä, jota tuotiin vähäisestä maksusta avonaisilla karahveilla saapuville.

Mutta se ei onnistunut, vaan oli paprikan katku tästä alkaen Simeonissa kiinni eroittamattomana. Vielä monta vuorokautta sen jälkeen ilmaisi se tuntuvasti olemassaolonsa, turmellen hänen maailmankatsomuksensa, ja rupesi häviämään vasta sitten, kun vuorostaan Balkanin niemimaan ja muhamettilaisen maailman kansalliset löyhkät ylivoimaisina hänet piirittivät.

Eikä tässä kyllin, vaan sen lisäksi oli kestettävä vielä valkosipulin löyhkä. Tässä maassa on tapana — ja se mallipa näytti pysyvän vireillä koko Etelä-Europassa — aamulla syödä eräänlaista perin rasvaista sianlihamakkaraa, jossa valkoiset silavapalaset kiiltelevät kuin hopeamalmi mustassa kivessä. Makkaraa sanotaan "salami'ksi" ja on siinä pääryytinä, paprikan ohella, valkosipuli. Tuo kasvihan on Suomessa sangen tunnettu ja muodostaa siellä, varsinkin Helsingin pikkuporvarillisissa piireissä, sivistystason luotettavimman koettimen. Näet kuta sivistyneempi ja hienostuneempi joku henkilö on, sitä voimakkaammin ilmaisee hän inhonsa sipulia kohtaan. Olipa Simeoni kuullut erään pikku rouvan kertovan, kuinka hän kihloissa ollessaan oli mennyt kauan matkoilla ollutta sulhastansa tapaamaan; hän ojensi kätensä häntä kohti, heittäytyi ummistaen silmänsä ja huokaisten kiitollisuudesta hänen voimakkaille käsivarsilleen, suipensi ruusuiset huulensa suudelmaan ja — pyörtyi samalla kuin silli. Mutta väärin olisi luulla hänen pyörtyneen ilosta ja onnesta — ei suinkaan, vaan hän pyörtyi siksi, että suudellessaan tunsi sulhasensa syöneen sipulia!

Szegedin neidot eivät pyörry moisista syistä, vaan luultavasti vaativat, että asianomaisen täytyy ratkaisevilla hetkillä tuoksua voimakkaasti kaikkiin kansallisiin suuntiin. Muuten voisi kaikki maistua yhtä neutraalilta kuin suolaton muna tahi kuin ruotsalaisen pojan suudelma ilman "multapenkkiä" huulen alla. Tosiasia on, että Szegedissä löyhkää valkosipuli kaikkialla voimakkaasti, niin perinpohjaisesti, että Simeonin sydäntä rupesi ajanpitkään kääntelemään.

Iltapäivällä kokoontuivat hyvät Szegedin asukkaat kävelylle kaupungin puistoon, jossa plataanit juuri kukkivat. Toverukset, ollen aina maan tavoille lojaaleja, menivät sinne myöskin, astelivat aikansa arvokkaasti edestakaisin, kunnes istuivat esillä oleville tuoleille. Mutta vilauksessa oli siinä ääressä mies, joka vaati tuoleista vuokran, 50 helleriä kappaleelta, mikä ei ole paljon, varsinkaan muutettuna Suomen rahaksi. Runebergin esplanaadissa pitäisi sunnuntaisin ottaa samallaista penkin vuokraa, jolloin ehkä hampparit kaikkoisivat toisiin kaupunginosiin otsatukkaansa näyttelemään. Tässäpä nyt vaelsi toverusten editse Szegedin kultaista nuorisoa, kauniita unkarittaria, upeita upseereja, vilkkaita koulutyttöjä ja käyriä neniä. Saksan kielen taito tuntui olevan täällä sangen vähäinen, ja kun veljekset eivät osanneet muita maan kieliä ollenkaan, eivät he voineet ottaa osaa yleiseen seurusteluun muuten kuin puhuvilla ja kaihoisilla silmäyksillä ynnä raskailla, paprikan tuoksun sekaisilla huokauksilla, jotka kuitenkin häipyivät tuloksettomina olemattomiin.

Sillä välin kuin nuoriso näin seurustelee puistossa, Unkarin amoriinien puuhakkaina ja tärkeinä sakeasti singahutellessa nuoliaan pieniin ja pamppaileviin sydän parkoihin, kokoontuu vanhempi miesväki ravintoloihin naukkaamaan lasillisen viiniä ja juttelemaan muinaisia. Toveruksetkin seurasivat esimerkkiä ja olivat pian sijoittuneet tukevasti pyöreän pöydän ympärille, katsahdellen jalosti puoleen ja toiseen, mitä ihmeitä täällä näkyisi. Rotevaa kansaa oli saapuvilla, se täytyi sanoa, ei mitään joutavan hermotyön, liian istumisen ja opin rasittamia peruukkeja, vaan pitkiä ja harteikkaita, lihavia ja tummia, riippaviiksisiä pappoja, joiden turpeaan kouraan viinilasi katosi ihan kokonaan. Yleisenä kansallisena harrastuksena näytti olevan kortinpeluu, jota eri ryhmissä taidolla ja vakaumuksella harjoitettiin. Toiset seurasivat jännittyneinä pelin kulkua syrjästä, osoittaen milloin hyväksyvillä, milloin hiuksia raastavan onnettomilla ilmeillä mielipiteensä taistelun kuluessa tapahtuvien strateegisten ja taktillisten temppujen laadusta. Voitot ja tappiot merkittiin liidulla pienille mustille tauluille. Korteissa näytti olevan meillä tuntemattomat, omat kansalliset kuviot. Huomasipa Simeoni täällä saman ilmiön kuin kotimaankin korttihummerien kesken: pelattuaan tovin aikaa vaiti ollen, vain silloin tällöin murahtaen jonkun salamyhkäisen sanan ja ilmoituksen, lyövät he äkkiä kaikki korttinsa pöytään, karkaavat pystyyn ja rupeavat mitä kiihkeimmän siveellisen suuttumuksen vallassa, nyrkit sojossa, puhuttelemaan toisiaan niin katkerin ja moittivin sanoin, jaa, suorastaan haukkumaan toisiaan, että siinä asian laatua tuntematon pian pelkää miesmurhan olevan lähellä. Mutta yhtäkkiä äijät vaikenevatkin, ja joku rupeaa, ollen tosin vielä loukkaantuneen ja pahantuulisen näköinen, oppineen kätevyydellä jakamaan kortteja, joiden taakse sitten jokainen syventyy suuremmalla harrastuksella kuin koskaan mihinkään muuhun. Korttihummerit ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa.

Niin kului tämä iltapäivä Szegedin kaupungissa, hiljaisten huomioitten tekemisessä, kodikkaan tunnelman vallitessa. Ilmestyipä ravintolaan mustalaissoittokuntakin, jonka kaihoisa valitus jälleen toverukset lumosi. Tällä kerralla olivat soittajat kaikki oikein syvimmästä mustasta ammeesta kotoisin, joiden ilmestyminen Suomeen olisi saanut jokaisen tehtäväänsä innostuneen konstaapelin virkakarvat pörhölleen. Mutta tuo aikaisemmin mainittu poliisituomari oli veljeksille kertonut, että Unkarin mustalaiset ovat yleensä sangen rauhallista ja hyvää väkeä. Suurempia rikoksia he tekevät harvoin, korkeintaan joskus pikku varkauksia, ja elävät, paitsi mustalaisten kansainvälisillä ammateilla, joita ovat hevosten kengitys ja kuohitseminen sekä kattilain paikkaus, enimmäkseen soittamisella. Musiikki on heidän elämänsä ja he syntyvät, kuten laulussa sanotaan, "siellä nuotion tulilla, jossa laulut ja viulut ne soi". Simeoni muisteli kuulleensa sellaisenkin teorian, että koko unkarilaisten musiikki olisi heidän mustalaistensa lahjaa, väite, jota unkarilaiset eivät mielellään hyväksyne. Miksi eivät sitten muiden maiden mustalaiset ole erikoisemmin musikaalisuudestaan kuuluisia? Ehkä Unkarin mustalaiset ovatkin päinvastoin perineet soitannolliset lahjansa magyareilta?

Ilma on hyvin lämmin, taivas tumma ja täynnä kirkkaita tähtiä. Paljon matkustaneen on mieluisa nukahtaa syrjäisessä, ystävällisessä magyarikaupungissa.

XX.

Szegedin torilla. — Unkarilaisia emäntiä ja maalaistavaroita. — Matka Szabadkaan. — Serbialaisten puuhia. — Szabadka, Jugoslavian suurin kaupunki. — Käynti saunassa ja rikkaan lesken hautajaiset.

Noudattaen perheenisän vaistojaan läksivät toverukset aamulla varhain maaliskuun 23 päivänä katselemaan, harjoitetaanko tässä kaupungissa torikauppaa siihen tapaan kuin Suomessa. Aivan oikein: sille paikalle, jossa eilen kultainen nuoriso kuhisi, oli ilmestynyt epäluku maalaisia, rotevia, pitkiä ja mustia miehiä, viikset riippuen olkapäille saakka, suupielessä pitkä piippu. Oli siellä myös saman verta vankkoja emäntiä, noita "keskilattian laahojia", joiden valtaisilla lanteilla valtakuntien kohtalot lepäävät. Simeonista tuntuivat nuo eukot aivan suomalaisilta emänniltä, sillä muuta eroa ei heissä ollut kuin vähän tummempi pinta ja eri kieli. Sama oli muuten rauhallinen malli, avonainen katse ja luonnollinen sekä koristelematon puheen tapa. Etsiskeltyään jonkun aikaa löysi Simeoni erään eukon, joka ymmärsi saksaa, joten voitiin hiukan haastella.

Myytävänä oli ensinnäkin paljon paprikaa, säkittäin ja tynnyreittäni kuin punamultaa. Sitten kaikenlaisia vihanneksia, joiden joukossa valko- ja purjosipuli tuntui olevan runsaasti edustettuna, ja paljon monenlaisia siemeniä sekä maissia. Kun Simeoni ei ollut nähnyt jauhamattomia maissin jyviä muualla kuin kuvissa, ei hän ensin ollut tuntea noita kellertäviä, kulmikkaita jytysiä, ja sai eukko pitkän aikaa hänelle selittää, että se on "kukurusta", ennenkuin valo syttyi hänen päähänsä. Eukko kertoi maissia pääasiallisesti käytettävän sikojen ruoaksi ja kysyi sitten, mitä Suomessa sioille annetaan. "Mitä milloinkin, ruoan jäännöstä, perunoita ja sellaista, vain joskus viljaa", selitteli Simeoni ja lisäsi: "Eihän meillä niin paljon sikoja olekaan, ehkä siinä pari taloa kohti, tuskinpa sitäkään, jos koko maa otetaan huomioon." Eukon silmät menivät suuriksi. Hän risti kätensä pullealle vatsalleen ja kiljaisi: "Jeesus Maria Josef! Ei sen enempää sikoja! Millä te onnettomat ihmisparat sitten tulette toimeen?" -"Aina sitä sentään hiljoilleen", vakuutteli Simeoni, "mutta eihän se niin lihavaa ole kuin teillä täällä. Näihin aikoihinhan meillä vielä ovat järvet jäässä ja vainiot lumen peitossa." Tämä ilmoitus teki eukkoon järkyttävän vaikutuksen, mutta ei hänen ällistyksensä kerennyt vielä purkautua ilmoille, ennenkuin Simeoni tyynesti jatkoi: "Mutta sitten kuin meillä kesä tuleekin, ei aurinko enää ollenkaan laskekaan, vaan loistaa läpi koko vuorokauden." Eukolta pääsi helpotuksen huokaus, sillä selväähän oli, että mies, joka lasketteli tuollaisia juttuja, oli joko hullu tahi suuri veitikka.

Ajokalut olivat isohkoja, nelipyöräisiä vankkureita, edessä usein kaksikin vankkaa, suurikokoista hevosta. Jonkun verran mustalaisen likaista leimaa tuossa joukossa oli, sitä ei taida kieltää. Käsityön tuotteita oli myöskin nähtävillä, vaatteita, omituisia puupohjaisia tohveleita, joissa ei ollut takalaitaa ja joiden sanottiin tulleen sodan aikana, kun nahasta oli puute, yleisesti käytäntöön. Näki Simeoni niitä käytettävänkin, mutta arvoitukseksi hänelle jäi, miten tuollainen kenkä voi pysyä jalassa. Paljon oli myös kaupan meilläkin tavallisia läkkiastioita. Mitään suurempaa liiketouhua eivät veljekset muuten kaupungissa huomanneet, mutta lieneekin tämä ollut väliaikaa, jolloin rauhassa odoteltiin maanviljelyksen tuotteiden valmistumista.

Kävellessään kaupungilla tulivat veljekset vihdoin suuren, arvattavasti Tisza-virran yli vievän sillan päähän. He hämmästyivät melkoisesti huomatessaan, että siinä oli myöskin samalla edessä valtakunnan raja, koskapa sillan pää oli jugoslavialaisten sotilasten vartioimana. Haluten tehdä kävelyretken sillan toisellekin puolelle yrittivät veljekset tuosta läpi, mutta eipäs päästetty. Eikä auttanut passienkaan näyttäminen: asianomainen sotilas, upseeri tahi mikä jefreitteri lienee ollut, tuijotti passiin tyhmän näköisenä ja mongersi ankarasti, josta veljekset saivat selvää vain sen verran, että "nietu". Simeonin sydämeen jäi raskas epäilys, ettei tuo sillan vartija tainnut osata lukea.

Niinpä he sitten olivat Szegedin kaupungista selvinneet, painuivat asemalle matkustaakseen paikallisjunalla Maria Theresiopeliin eli Szabadkan kaupunkiin, ja joutuivat heti asemalle tultuaan aivan hullun myllyyn. Taas oli näet passit tarkastettava ja saatava lähtölupa. Nuori unkarilainen upseeri touhusi kyllä parhaansa mukaan, mutta tässä oli vika yleisessä järjestyksessä. Onneksi Tuomas taas synnynnäisine sukeltajan lahjoineen puljuttelihe etukärkeen ja viime tingassa saatiin passeihin jonkunlainen kabbalistinen leima lyödyksi. Koko toimitus oli kuitenkin pysähtyä, kun Juhani taas joutui tuskan hien vallassa erinomaisen kirkkaalla ja selvällä äänellä julistamaan nimeänsä, eikä siitä sittenkään tahdottu saada selvää.

Kuinka maailma on sentään pieni! Päästyään istumaan vaunuun, joka oli tehty enemmän tilapäistä tarvetta kuin kansainvälistä matkailijaliikennettä varten, ilmestyi veljesten rinnalle harmaaviiksinen ja rauhallisesti katseleva ryssä, joka ilmoitti nyttemmin asuvansa Belgradissa, mutta olevansa kotoisin Pietarista, josta pitäen on usein käynyt Suomessa ja oleskellut m.m. Helsingissä. On naimisissa unkarittaren kanssa. Vaikka veljeksillä ei tietysti ollut mitään tätä ryssä parkaa vastaan, muodostui kuitenkin keskustelu ennen pitkää sangen jäykäksi, kunnes tyrehtyi kokonaan. Jostakin vaistottiin molemmin puolin, että paras on olla kovin toisiansa lähestymättä.

Juuri kun oli päästy kunnolliseen menovauhtiin ja kulkea jyryytetty vaivaiset 15 km, tultiin pienelle Roczan asemalle, joka on rajalla ja jossa siis oli edessä junan muutto, passien leimaaminen ja tullitarkastus. Passit kokosi täällä joku virkamies yleisöltä ja vei ne mukanaan omaan koppiinsa niitä siellä tarkastaakseen, mikä olikin hyvin käytännöllistä ja yleisöllekin mukavampaa. Asema oli keskellä laajaa tasankoa, aivan näköjään autiolla seudulla, elleivät orastavat vainiot olisi osoittaneet, että täälläkin oli käynyt noita alati näkymättömissä olevia salaperäisiä viljelijöitä. Tämä lienee ollut entisen Unkarin rikkainta seutua, joka nyt, huolimatta runsaasta unkarilaisesta asutuksestansa, oli Wilsonin toimesta keskuspaikkansa Szabadkan kanssa liitetty englantilaisten ja ranskalaisten Balkanilta löytämään sivistysvaltioon nimeltä Serbia. Tavattoman pitkiä ja rotevia serbialaisia, aivan samanlaisia kuin ennen painijat Helsingin sirkuksessa, liikkui ja hääri asemasillalla touhuten ja tuhlaten aikaa. Oli rasittava helle. Puun juurelta haki varjoa pitkä ja lihava, keltaperuukkinen maailmannainen. Simeonia janotti ja hän meni passintarkastuskoppiin katsomaan, saisiko sieltä mitään juotavaa. Sepä olikin asunto, jossa nuori, hyvännäköinen äiti-ihminen parhaillaan keitteli keltaista paprikarokkaa ja mielellään tarjosi janoiselle suomalaiselle lasillisen raitista ja hyvää vettä.

Loppuu ikäväkin aika ja taas päästiin ajaa jyräyttämään. Ryssä oli hävinnyt, mutta sijaan oli ilmestynyt roteva ja muhkea unkarilainen talonpoika emäntineen. He olivat nähtävästi matkalla kyläilemään Szabadkan kaupunkiin, koskapa olivat pyhävaatteissaan, ja kun he osasivat saksaa, oli keskustelu pian käynnissä. He kertoivat, että serbialaiset olivat heti, saatuaan nämä alueet haltuunsa, ruvenneet kiireesti serbialaistuttamaan muita kansallisuuksia. Opettajien palkat oli korotettu hyvin suuriksi, että olisi saatu heidät pysymään paikoillaan, ja ehtona oli vain se, että heidän täytyi määrä-ajan kuluessa suorittaa jonkunmoinen tutkinto serbian kielessä, voidakseen sitten vähitellen antaa osan opetusta silläkin kielellä. Simeoni sai sen käsityksen, että opettajat yleensä olivat diplomaattisista syistä tuohon kaikkeen suostuneet, voidakseen itse sitä paremmin vartioida lapsia serbialaistumasta. Keskusteluun yhtyneeltä kolmannelta unkarilaiselta kysyi sitten Simeoni, luuleeko hän unkarilaisen koskaan voivan serbialaistua. Naurahtaen ja varmasti vastasi tämä, että se on kokonaan mahdotonta. Päinvastoin saattaa käydä niin, että huolimatta hallituksen ponnisteluista nämä seudut yhä enemmän unkarilaistuvat, kuten ovat tehneet tähänkin saakka, koskapa unkarilaiset sivistyneimpänä ja varakkaimpana säätynä väkisinkin vetävät alemmalla asteella olevia puoleensa. Nämäkin sympaattiset ihmiset tuntuivat pitävän nykyistä järjestelyä vain väliaikaisena suurten herrojen päähänpistona.

Veljekset olivat toivoneet ehtivänsä heti Szabadkasta lähtevään toiseen junaan, mutta se toivo petti, sillä juuri heidän tullessaan höyrysi se jo täydellä vauhdilla tiehensä. Ei auttanut siis muu kuin viettää tässäkin kaupungissa jokunen tunti, eli kello kahdesta päivällä kello puoli 11 illalla, jolloin toisen Belgradin junan piti lähteä.

Veljekset ällistyivät kovasti saadessaan tietää, että Maria Theresiopel eli Szabadka, rikkaan, Unkarin antavimman viljaseudun keskuspaikka, on nykyisin Jugoslavian suurin kaupunki, jossa asuu noin satakuntatuhatta magyaria ja serbialaista yhteensä. Sen asukkaat ovat suureksi osaksi maanviljelijöitä ja kuuluu itse kaupungillekin ympäröivää pustaa noin 2000 neliökilometriä. Se on Bacska nimisen komitaatin pääkaupunki, jota seutua mainittiin aina Banaatin rinnalla Unkarin rikkaimmaksi. Runsaan palkan saavutti siis se serbialainen laukaus, jolla maailmansota alkuun pantiin, eikäpä sovi kummastella, että Unkari, jolta tällaiset helmet, muista puhumattakaan, on ryöstetty, joka hetki itkee verikyyneleitä ja hautoo katkeraakin katkerampaa koston ajatusta. Karjanhoidon tuotteet, viini, hedelmät, tupakka, vilja, ja mitä yleensä maasta irti saadaan, ovat Szabadkan kauppatavaroina. Muuten ei voi olla kummastelematta unkarilaisten talonpoikain tapaa asua kaupungeissa. Selvää on, että vaikka maan hedelmällisyys tätenkin viljeltäessä tuottaa hyvän tuloksen, sen anti olisi ehkä kaksinkertainen, jos isännän askeleet olisivat peltoa höystämässä siinä merkityksessä kuin meillä. Nyt menee aika kaupungissa suureksi osaksi hukkaan, ehkäpä pääasiallisesti kortinpeluuseen. Näin ainakin näytti asia veljeksistä, vaikka myöntää täytyy, että heillä pikakatsojina oli suuri erehtymisen vaara.

Täytyy sanoa, ettei Szabadka näyttänyt ollenkaan hullummalta paikalta, vaan oli komeahko kaupunki, jossa oli paljon kauniita rakennuksia, suoria ja sileitä katuja sekä lukuisasti kaikenlaisia kahviloita. Niissä istui kansaa hartiat köyryssä katsellen kiiluvin silmin neljän kuninkaan kirjoja ja lyödä läiskäytellen niitä pöytään pelin määräämässä järjestyksessä, aina väliin tehden liidulla muistiinpanoja ja haukkuen toisiaan. Mustalaissoittokunnat soittivat ja ne, jotka eivät pelanneet korttia, käveleskelivät ja katselivat sekä sylkäisivät välillä. Serbialaisia lyhytnuttuja vilahteli siellä täällä ja kansan yleisessä fysionomiassa oli hiukan hurjaa leimaa. Upeitten rakennusten välissä saattoi sitten olla merkillisiä arkkitehtuurin tuotteita, joiden tyylistä ei voinut sanoa muuta kuin että niiden rakentajalla on mahtanut esi-isien tai -äitien joukossa olla joku turkkilainen, sillä niin paljon ne jo poikkesivat siitä, mihin Europassa on totuttu. Yleisenä leimana kaupungilla oli, että siellä ikäänkuin vietettiin jonkunmoista kansanjuhlaa. Omituista oli, että viini oli täällä vähän syrjempänä ja etualalla olut, joka oli hyvää ja väkevää. Serbialaiset muuten kuuluvat halveksivan viiniä, pitäen paloviinaa paljon arvokkaampana juomana ja käyttäen sitä ahkerasti; Simeonin mielessä vilahti jotakin sen tapaista, että tässä suhteessa saattaisi suomalaisten ja serbialaisten välillä pian syntyä sydämellinen yhteisymmärrys.

Tuomas pahastui pakollisesta matkan keskeytymisestä niin, että löi maata, mutta Juhani ja Simeoni lähtivät toilailemaan kaupungille. Kun heillä ei ollut mitään varsinaista tehtävää, alkoivat he, kuten suomalaiset tavallisesti tällaisessa asemassa ollessaan tekevät, puuhata saunaan lähtöä. Ruvettiin siis ottamaan selvää, onko Szabadkassa saunaa ja minkälainen. Olihan se, jokainen poliisi sen osasi neuvoa: ei muuta kuin herrat menevät tuonne, niin sieltä se löytyy. Juhani ja Simeoni mennä tapsuttelivat pitkin katuja, jotka heidän mielestään kävivät yhä syrjäisemmiksi, arvelivat jo palata takaisin, kun ei mitään asettakaan sattunut mukaan ja rosvon näköisiä kansalaisia puikkelehti joka haaralla, mutta osuivathan kuitenkin lopuksi eräästä portista pihalle. Seinässä olevasta luukusta myytiin piletit, annettiin kouraan pyyhe ja kolmen kuutiosentin kokoinen saippua, viitattiin pihan perälle ja sanottiin, että olkaa hyvä.

Mitäpäs siinä. Veljekset astuivat pitkään käytävään, jonka toisella puolella oli rivi ovia, toisella ikkunoita. Ikkunaseinällä olevilla penkeillä oli raukeissa asennoissa Jugoslavian kansalaisia, miehiä ja naisia, odottaen vuoroaan päästä saunaan, joka ei voinutkaan olla kaukana, päättäen läheltä kuuluvasta veden lotinasta. Hiukan epäröityään, mutta nähtyään, että meno tuntui olevan täällä kohtuullisen puhdasta, jäivät veljekset samaan joukkoon, ja hetken perästä heidät vietiinkin eräästä käytävän toisella puolella olevasta ovesta sisään. Sieltä löytyi kohtalaisen kokoinen huone, varustettu kahdella leposohvalla, peileillä, pienillä pöydillä ja tuoleilla, ja nurkassa, lattiaan upotettuna, oli kaksi marmoriallasta, joihin parhaillaan pursusi kiehuvan kuumaa vettä. Sinne pojat jätettiin ja hyväpä siellä olikin kylpeä kaikessa rauhassa. Szabadkan saunassa ei ollut mitään vikaa, vaan oli se erittäin käytännöllinen ja joutuisa laitos.

Puhtaina kuin pulmuset ilmestyivät Juhani ja Simeoni taas kadulle. Käveltyään hetkisen tulivat he erään talon luo, jonka portilla seisoi ihmeellinen otus: hopealla kirjailtuun, mustaan, barbaarisen komeaan livreaan puettu pappa, omituinen hopeanuppinen marsalkansauva kädessä. Portin yläpuolelle ja sivuille oli ripustettu musta vaate, jossa oli kirjaimet H. M. ja jonkunmoinen kruunun merkki. Portilla olivat sitten suunnattoman suuret, raa'alla komeilun halulla ja epätoivoisella mauttomuudella rakennetut ruumisvaunut, edessä yhteensä kuusi mustaa hevosta, kaikilla hopeatöyhdöt ja hopealla koristellut mustat valjaat ja satulat. Uteliasta kansaa, sotilaita, piikatyttöjä ja lapsia, parveili ulkopuolella, ja uteliaina seisahtuivat siihen veljeksetkin nähdäkseen, mitä tuleman piti.

Simeoni tiedusteli siinä eräältä naapuriltaan, kuka tämä huomattava vainaja oli, koska häntä sellaisella komeudella hautaan vietiin, ja sai tietää hänen ajallisen vaelluksensa aikana olleen erään lesken, joka oli ollut Szabadkan rikkain henkilö — omistanut ehkä 50 miljoonaa. Sen vuoksi osoitettiin hänelle nyt kuoltuaan näin suurta huomiota. Yhyy! Lesken talo oli peräti ruma, pienehkö ja hyvin rappeutuneen näköinen, mikä osoittaa hänen olleen hyvin säästäväisen.

Nytpä oli sitten vaunujen nurkissa kynttilät saatu sytytetyiksi ja vainaja läksi liikkeelle. Kulkueen etunenässä ratsasti kaksi ratsumiestä, paljaat sapelit välkkyen paraatiasennossa, puettuina mustiin, mutta runsaasti hopealla kirjailtuihin univormuihin. Sitten seurasi kaksi lipunkantajaa, toisella kolmioristi ja siinä seppele, toisella jonkunmoinen standaari, ja heidän perässään juhlallisin ja määrämittaisin askelin ennenmainittu portilla seisonut maamarsalkka. Marssivat sitten esille katooliset papit, lihavat pehmeästi lylleröiden, laihat pitkin ja päättäväisin askelin, joukon jatkona sarja kuoripoikia, kaikilla laatanalamput kädessä. Heidän perässään tulivat valkoisen hevosen vetämät siniset vaunut, lastattuina seppeleillä ja lasilaatikkoihin koreasti asetelluilla vahakukilla. Nyt vasta ajoi esille itse vainaja ennenmainitulla valjakollaan, molemmin puolin kolme tuikean näköistä sotilasta, miekat välkkyen kunnia-asennossa, ja kulkueen loppuna vihdoin epälukuinen sarja sukulaisia, jotka voimakkain ponnistuksin saivat hillityksi väkisinkin esille purskahtavan hilpeän mielialansa, jonka aiheutti tuo läheisessä tulevaisuudessa kangasteleva, heidän nimelleen kirjoitettu 50 miljoonan maksumääräys. Yleisön kunniaksi on sanottava, että se käyttäytyi paremmin kuin suomalaiset: se paljasti päänsä kulkueen mennessä ohi ja veljekset noudattivat nöyrästi maan kaunista tapaa.

Leski parka! Koko tällä barbaarisella komeudella olivat hänen sukulaisensa joutuneet antamaan selvän todistuksen siitä, että oli tultu Europan kulttuuripiirin ulkopuolelle, siihen summaan pimeyteen, jossa eletään ja ajatellaan toisin kuin meillä.

XXI.

Matka Belgradiin ja serbialaista matkaseuraa. — Vanhan rouvan puheliaisuus ja kohteliaisuus. — Serbialaisten loistavat ominaisuudet ja jalot periaatteet. — Serbialaisen arvostelu unkarilaisista ja turkkilaisista. — öisiä matkatunnelmia. — Kuningas Pietari.

Kello puoli 11 illalla nykäisi veturi veljekset liikkeelle Jugoslavian, Slovenian ja Kroatian kuningaskunnan pääkaupunkia Belgradia kohti. Väärin olisi ollut nimittää junaa loistojunaksi, niin, olisipa voinut hyvällä syyllä sanoa, että tuollaisen nimityksen käyttäjä olisi lievimmin sanoen liioitellut, osoittaen hillitsemätöntä mielikuvituksen voimaa. Makuupaikoista ei ollut puhettakaan, vaan sai olla kiitollinen päästessään edes istuvaan asentoon.

Simeoni sai vierustoverikseen vanhan rouvasihmisen, joka matkusti tyttärineen Semliniin. He olivat serbialaisia, mutta olivat vielä äsken olleet Unkarin alamaisia. Lisäksi oli osastossa pari serbialaista herrasmiestä, toinen pitkä kuin humalasalko, toinen lyhyempi, mutta tanakka. Molemmat olivat ylen unisia, mutta vaivautuivat sentään kohteliaasti istumaan, kun tilan puute sitä vaati. Taivaalta loisti kalpea kuu valaisten haaveellisella valolla autiolta näyttävää pustaa, jossa sumuharsot siellä täällä kummituksina harhailivat.

Juhani ja Tuomas, jotka vanhoilta nuotioajoiltaan olivat säilyttäneet kyvyn nukkua yleensä missä paikassa ja asennossa hyvänsä, vetelivät pian pitkiä hirsiä, mutta Simeonin silmiä karttoi uni. Hän katseli edessään istuvaa serbialaisneitosta ja huomasi tämän kasvoissa vihreähköjä, kamalan näköisiä rupia, jotka rumensivat tyttöparan muodon aivan kokonaan. Vanha rouva oli hiukan surumielisen näköinen, eikäpä sitä sovi kummastellakaan, kun tyttären kasvoilla oli tuollainen hirmuinen leima. Belgradissa Simeoni sittemmin huomasi useita, joilla oli samallaista ihottumaa, ja oli se arvattavasti joku tämän maakunnan vitsauksista. Hän teki tikusta asiaa ja kysyi rouvalta jotakin vähäpätöistä. Siitä seurasi laaja, koko yön kestänyt keskustelu, sillä tuo vanha rouva oli iloinen saadessaan puhetoverin, koskapa hänkään ei voinut nukkua.

Puhuessaan hänellä oli oma erikoinen tapansa antaa selityksillensä pontta: hän nipisti peukalonsa ja etusormensa yhteen, mutta siristi muut sormet hyvin sirosti haaralleen, aivan samoin kuin naisilla on tapana tehdä muka hienosti ja sivistyneesti pidellessään kahvikuppia. Täten sievistetyllä kädellään eukko sitten, samalla kuin hän aina kertasi väitteensä viimeiset pääsanat uudelleen hyvin vakuuttavalla äänellä, teki pienen tarmokkaan viittauksen tahi nykäyksen ilmaan. Kun sitä sitten jatkui tunti toisensa jälkeen, äänenpainon ja käden nykäyksen vähääkään muuttumatta, rupesi se Simeonista tuntumaan hassulta, mikä virkisti häntä ja karkoitti unen. Näkipä hän Juhaninkin kiinnittävän asiaan huomiotansa uniensa keskeltä ja hänen kasvoilleen leimahtavan karhumaisen myhäilyksen, joka kuitenkin pian sekautui unen korinaan.

Päästyään selville veljesten kansallisuudesta rupesi rouva nyt, nähtävästi pitäen tilaisuutta hyvin sopivana, esitelmöimään Serbian ja serbialaisten kaikinpuolisesta oivallisuudesta ja kunnosta, koettaen mättää Simeonin täyteen mitä ruusunpunaisimpia tietoja. Simeoni ei voinut muuta kuin kunnioittaa sitä kansallistuntoa ja rakkautta omaan kansaansa, jota eukko tässä osoitti, vaikka suurempi varovaisuus ja pidättyväisyys asioiden esittelyssä olisikin antanut sille pätevämmän leiman. Eukko kertoi serbialaisten historiasta, heidän vuosisatain kuluessa kärsimästään julmasta sorrosta ja heidän sitkeästä ja kauan kestäneestä vapaustaistelustaan, joka nyt vihdoinkin oli päättynyt näin voitollisesti. Hän ei kuitenkaan kosketellut tätä voittoa sen lähemmin, siirtyen varovaisesti toisiin asioihin, sillä hän tunsi nähtävästi vaistomaisesti, mitkä pulmat unkarilaisten ja kroatialaisten taholta heitä odottivat. Puheliaasti hän lausui mielipiteensä m.m. unkarilaisista. "Unkarilainen", sanoi hän, "on erinomaisen kohtelias ihminen. Pienintäkään asiaa hän ei esitä parhaalle ystävälleenkään käyttämättä tuota alati kuuluvaa kohteliaisuussanaa 'kerem'. Mutta siitä huolimatta unkarilaiset sortivat alueellaan olevia toisia kansallisuuksia, esimerkiksi meitä serbialaisia, tahtoen väkisinkin saada meidät luopumaan kansallisuudestamme. Niin, sortivat ankarasti!" (Sievistetyn käden vakuuttava nykäys.) Simeoni, joka tunsi unkarilaisia siksi paljon, että tiesi eukon puheessa kylläkin olevan perää, lausui nyt toivovansa, että serbialaiset sen sijaan menettelisivät jalommin uusien alammaistensa kansallisuus-asioissa, ja sai vastaukseksi vakuuttavan käden nykäyksen sekä sanat: "Serbialaiset ovat jaloa kansaa, he eivät sorra ketään — ei ketään!" Mitäpä siihen oli sitten sanomista. Simeoni huomasi kuitenkin, että noiden vastapäätä istuvien herrojen silmissä välähti hiukan epävarmasti ja saivat he molemmat samalla kiireellistä asiaa tuijottaa kiinteästi ulos kuutamoon.

"Minkälaisia nuo turkkilaiset oikeastaan ovat?" kysyi Simeoni sitten tiedonhaluisesti, koska eukko oli heistäkin maininnut, niinkuin olisi heidät tuntenut. "Turkkilainen", vastasi eukko, "on rauhallisissa oloissa, yksityisenä ihmisenä, kerrassaan erinomainen. Hän on järkkymättömästi rehellinen ja ystävänsä puolesta on hän valmis antamaan henkensäkin. Niin, henkensäkin!" (Nykäys.) Tämä tunnustus entisen verivihollisen puolelta oli Simeonista merkille pantava. Mutta eukkopa jatkoikin: "Jos taas turkkilainen epäilee valtaansa uhattavan ja häntä vastaan nostetaan kapina, muuttuu hän täydelliseksi pedoksi, jolla ei ole julmuudessa vertaansa. Silloin hän hävittää vihollisensa alueelta kaiken elollisen, jopa kaikki elämän mahdollisuudetkin, jos vain voi sen tehdä". Se muutti jo asiaa aika paljon.

Ajetaan hitaanpuoleisesti. Vaunussa on aivan pimeä, sillä mitään valaistuslaitteita ei ole. Ilma käy suorastaan tukahduttavaksi, mutta serbialaiset eivät anna pitää edes ovea sivukäytävään auki, koska heillä on muka kylmä. "Kyllähän te, kylmän maan lapset, sen siedätte, mutta toista on meidän, jotka olemme tottuneet kuumuuteen", sanoo tanakkaharteinen serbialainen, joka on aivan käheä ja puuttuu väliin keskusteluun aavemaisella korahduksella. Asemilla viivytään aina kiusallisen kauan ja kun Simeoni siitä huomauttaa, valittaa eukkokin: "Niin serbialaiset eivät todellakaan ole vielä oppineet ymmärtämään, että aika on kallista." Simeoni rupeaa sitten kyselemään, minkä verran serbialaisissa on n.s. sivistyneitä, jolloin eukko taas hiukan valittaen huomauttaa: "Serbialaisilla ei todellakaan ole vielä minkäänlaisia hienompia tapoja, mutta poliittisesti he sen sijaan ovat erittäin hyvin orienteerattuja — erittäin hyvin!" (Tarmokas nykäys.) Se oli Simeonista sattuva määritelmä, sillä olihan hienojen tapojen puutteesta huolimatta tuo poliittinen orienteeraus hankkinut serbialaisten hinkaloon enemmän kuin sinne olisi oikeastaan mahtunutkaan. Puhutaan Balkanin oloista ja sen eri kansoista, jolloin Simeoni varovaisesti huomauttaa: "Teillä on kovin paljon eri kieliä täällä — ja kansoja — Jugoslaviassakin". Nytpä murahtaa jo pitkä serbialainenkin: "Niin on, Jumala paratkoon, ja siinähän se vika ja vaikeus onkin. Parempi olisi kuin olisi vain yksi kieli koko Balkanilla!" Käheä mies valittaa nurkastaan matkan sietämätöntä pituutta, jolloin rouva kysyy osanottavaisesti, oliko hän ennen matkustanut tätä rataa. "Ennenkö!" huudahtaa hän, "luoja yksin tietää, kuinka monta kertaa, mutta ei milloinkaan tällaisella etanan vauhdilla!" Sivukäytävästä rupeaa kuulumaan rähinää. Joku serbialainen nuorukainen siellä haukkuu toisia serbialaisia kaikella mahdollisella slaavilaisella sanavuolaudella ja kuvarikkaudella, mutta eivätpä ole toisetkaan sen huonompia, vaan antavat takaisin kaksin verroin. Kukaan ei suo toiselleen sanan vuoroa, vaan huutavat kaikki yhteen ääneen, niin että sitä on kerrassaan hauska kuunnella. Eukko huokaa, toiset serbialaiset murahtelevat, Tuomas ja Juhani vetelevät pitkiä unen nauhoja niin että pihisee. Eukko puhelee kuninkaastaan. "Kuningas Pietari on nykyisin hyvin sairas, hyvin sairas, mutta perintöruhtinas Aleksanteri, joka hallitusta hoitaa, on sen sijaan erittäin pidetty, erittäin pidetty". Muutamia kuukausia myöhemminhän tätä Aleksanteria heittää hurautettiin pommilla, mutta se asia saatiin onneksi siirretyksi bolshevikien tiliin. Kaikesta tästä keskustelusta Simeoni sai, jos halusi, erittäin edullisen käsityksen Jugoslavian oloista, ja kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, pitikin hän luultavana, että tuota valtakuntaa lienee sittenkin oikeastaan sangen helppo hallita, koskapa skupshtinan, eduskunnan, jäsenistä ei taida olla aivan suuri prosentti lukutaitoisia.

Raskaaksi käy olo ja väkisinkin ummistuvat jo Simeonin silmät. Hän näkee unta, että hänet on tuon serbialaisen rouvan kanssa määrätty matkustamaan ikuisesti Belgradia kohti, koskaan pääsemättä perille. Silloin hän herääkin siihen, että vanha rouva seuralaisineen poistuu hyvästellen heidät kaikki. He olivat olleet sangen miellyttävää matkaseuraa. Pian mennä jyristetään Saven yli ja tullaan Belgradin asemalle. Ollaan Draga Mashan kuuluisassa kaupungissa. Omituisin tuntein astuivat veljekset asemasillalle ja rupesivat katselemaan ympärilleen.

Oli aamuvarhainen maaliskuun 24 päivänä. Sää oli kirkas, aurinko teki juuri nousuaan. Pelottavan pitkiä, rotevia ja villin näköisiä miehiä ajelehti siellä täällä asema-alueella. Nähdessään, kuinka paljon heitä purkautui junastakin, muistui Simeonin mieleen Skutnabbin murhalaulu, joka lauletaan Hämäläisten laulun nuotilla:

Ja matkustajaan joukossa,
Vielä toisen luokan vaunussa,
Piileili murhanenkeli,
Joka koko junan uhkasi,
Kauhia, karottaa.

Se on eteläpohjalaisen runoilijan käsialaa ja pitää siinä siis nimenomaan olla "karottaa".

XXII.

Tulo Belgradiin, passitarkastus ja valittava kantaja. — Ensimmäisiä
kokemuksia kaduilla. — Tunnustus hotellien portinvartijoille. —
Kuinka paikat Belgradin-Konstantinopolin pikajunaan hankitaan. —
Näkyjä kaduilla ja arveluja sivistystasosta.

Veljekset astelivat tavaroineen väkijoukon mukana asemahuoneeseen. Kaikki, joissa oli selvä valtakunnallinen ja kansallinen leima, saivat esteettömästi, huoneessa olevan sotilasvartioston puuttumatta, mennä siitä läpi, mutta kun veljekset, paikkakunnalla nähtävästi hiukan huomiota herättävissä ja harvinaisissa, europalaisen kraatarin tekemissä pukineissaan astuivat näköisälle, heräsi sotilasvartion päällikkö heti. Melkeinpä säikähtäneen näköisenä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että "tästä ei mene kukaan, ennen kuin Melanteri on löytänyt housunsa", levitti hän käsivartensa ja suorastaan kaappasi veljekset niihin. Mutta nämäpä löivät kylmästi miehelle passinsa nenän alle ja näyttivät, että niissä olivat paikoillaan kaikki jugoslavialaiset harakanvarpaat ja Eskon puumerkit. Mies töllötti niihin ilmeellä, joka sanoi paljon, aukaisutti sitten matkalaukut, ja sillä oli asia selvä. Kaikki epäluulot olivat haihtuneet. Astuttiin ovella olevaan Herr Fiakeriin ja Tuomas maksoi kantajalle joukon dinaareja. Mutta vaikka tällä ei ollut ollut muuta tehtävää kuin siirtää pari pientä matkalaukkua arviolta 50 metriä, suvaitsi hän kuitenkin päästää äänekkään valitushuudon muka saamansa summan pienuuden vuoksi. "Lyönkö minä sitä, vai annanko lisää?" kysyi Tuomas kahdenvaiheella, mutta vilkaistuaan ympärilleen ja nähtyään paikalle keräytyvän lukuisasti sen näköisiä subjekteja, joilla on omistusoikeuden ja persoonallisen koskemattomuuden pyhyydestä tavallisesti sangen hämärä käsitys, määräsi Juhani lisäveroa suoritettavaksi. Tämän jälkeen miehen valitushuudot vaikenivat, mutta kohtaus oli herättänyt paikalle saapuneessa yleisössä vieraita kohtaan ilmeisesti sangen kyräileviä tunteita.

Lähdettiin sitten ajamaan, mutta se oli hirvittävää kerrassaan. Luonnollisesti ovat Jugoslavian pääkaupungin kadut, ainakin keskikaupungilla, kivitetyt, eikähän tavallisista mukulakivistä voi edes vepsäläinenkään, joka on tunnustetusti etevin katujen kiveäjä pohjoismaissa, saada suinkaan mitään hääsalin lattiaa, mutta kyllä niistä sentään paremman saa kuin mitä Belgradissa on. Kivet ovat ensinnäkin kaikki suurenpuoleisia, siinä 30 senttiä läpimitaten, ja asetetut paikoilleen jonkunmoisella runollisella leikillisyydellä, aina juuri päinvastoin kuin on pitänyt. Tuloksena on huikean kuoppainen kivierämaa, jossa hevoset hyppivät kiveltä toiselle osoittaen siinä melkoista taitavuutta, matkustajien lennähdellessä perässä nykäys nykäykseltä.

Varoen visusti kieltänsä joutumasta sopimattomalla hetkellä hampaitten rakoon veljekset istuivat vaunuissaan, kun samassa katukäytävältä eräs kansalainen rupeaa tekemään heille voimakkaita, ilmehikkäitä viittauksia ja huutamaan kiivaasti, kuten tuntui, hätäytyneitä ja varoittavia sanoja. "Onkohan se joku palkkiotta jäänyt kantaja?" kyseli Tuomas, kun asia samalla selvenikin: vaunun toinen takaratas oli päättänyt panna: katukivitystä vastaan ankaran vastalauseen ja oli kaikessa hiljaisuudessa juuri liukumassa pois akselistaan, kun veljekset viime tingassa pääsivät hyppäämään kadulle. Synkkinä he jo silloin lausahtelivat hammastarhastansa sanoja, jotka on vähässä katekismossa kielletty, mutta samassa ajoi saapuville toinen Herr Fiaker, joka kerskasi ajopeliensä kestävän.

Se aamu sitten, jolloin he ajelivat näitä kuoppaisia katuja "konakilta konakille", hotellista toiseen, etsien kattoa päänsä päälle, on veljesten muistissa sangen synkällä paikalla. Heidän iloisuutensa ilmapuntari osoitti erehtymättömästi pahaa ilmaa, Juhanin kohdalla jo selvää myrskyä, kunnes vihdoin hotelli Bristolista aukesi turva eteen. Ripeä ja asiansa osaava portinvartija pelasti miespoloiset turvaan komeaan ja siistiin hotelliinsa, jonka patjoille he heittäytyivät, muutaman hetken levolla vahvistaakseen itseään tulevien seikkailujen varalle.

Hotelli Bristolin portinvartija Belgradissa oli Simeonin mielestä ammattiluokkansa tyypillisimpiä ja parhaimpia edustajia. Hänen kansallisuudestaan ei voinut saada selkoa, sillä hän käytteli kaikkia kieliä samalla taidolla tahi taitamattomuudella, miten vain haluaa arvostella. Hän oli perillä kaikista asioista niiden salaisimpia ja hienoimpia vivahduksia myöten, ja otti auliisti toimittaaksensa kaikki ne tehtävät — tietysti käteistä korvausta vastaan — joita neuvottomilla muukalaisilla on niin runsaasti tällaisessa luojan hylkäämässä valtakunnassa. Sanalla sanoen: hän oli niitä välttämättömiä ja ratkaisevia kansainvälisen matkustajaliikenteen oikealle uralle ohjaajia, jotka yhdessä asemien kantajain kanssa todella pitävät kulkevasta Europan yleisöstä huolen, ettei se kokonaan häviä olemattomiin, ja ovat heidän rinnallaan kaikki maailman matkailutoimistot sangen vähäpätöisiä tekijöitä. Tämä tulkoon lausutuksi jo etukäteen ja seuraavasta nähtäneen, ettei se ole turhan vuoksi sanottu.

Kun veljekset olivat saaneet hotellin suuressa ruokasalissa, jossa englantilaista ja ranskalaista yleisöä näytti pehertelevän aivan iltikseen, hiukan aamiaista virkistyksekseen, kohdistui heidän ensimmäinen huolensa siihen, mistä saada tietoja kansainvälisestä pikajunasta, jonka piti mennä Belgradin kautta Konstantinopoliin, ja mistä saada siihen piletit. Tuomas, jolla on synnynnäinen taito nuuskia selville tällaisia asioita, rupesi puhuttelemaan vakavalla ilmeellä herra portieria, joka heti ilmoitti, että tuon pikajunan konttori on siellä, ja on sinne paras mennä heti. Sen veljekset tekivätkin viivana. Tumma, raukeasilmäinen kaunotar vilkaisi veljeksiin aluksi tarkastelevasti, otti sitten listansa esille ja ilmoitti, ettei ole enää ainoatakaan paikkaa ja että seuraava juna menee vasta viikon kuluttua — tämä menisi jo tänä iltana kello 8,40. Hirmustuneina moisesta perspektiivistä rupesivat veljekset makean kiihkeällä äänellä rukoilemaan, että "eikö nyt sentään" j.n.e., antaen samalla silmiensä ja kasvojensa puhua niin hellää ja liikuttavaa kieltä kuin mahdollista. Lopuksi neiti käski tulla uudelleen kello 11. Synkin miettein, mutta kuitenkin säilyttäen ulkonaisen arvokkuutensa, hyppelivät veljekset takaisin hotelliin — välillä ihmeteltyään luultavasti kaupungin ainoata, arvattavasti englantilaisten omistamaa autoa, joka hikipäässä puhkuen luovi katukallioitten keskitse ja päällitse — valittamaan kovaa onneansa portierille. Mutta tämä sanoi lohduttaen ja ääntään hiljentäen: "Kun herrat nyt menevät uudelleen, täytyy teidän valita sellainen hetki, jolloin konttorissa ei ole muita lähistöllä. Kysykää silloin taas ja samalla kuin kysytte, ottakaa esille suuria rahoja ja laskekaa niitä. Jos mies kieltää, niin kysykää uudelleen, katsokaa pitkään silmiin ja laskekaa kuin vahingossa joku parempi seteli kämmenenne alle pöydälle. Silloin mies varmasti käskee teidän tulla ottaakseen selvää, olisiko joku matkustaja jäänyt saapumatta, ja kun sitten menette pois, niin unohtakaa tuo seteli siihen pöydälle. Erehtyisinpä pahasti, ellei tämä menettelytapa veisi tyydyttävään tulokseen, sillä olenhan sentään saavuttanut tässä toimessani tuollakin alalla jokseenkin laajan kokemuksen." Ja hän sipaisi ylpeästi mustia viiksiänsä sekä iski silmää kuin itse peijakas. Ihmeissään veljekset olivat kuunnelleet hänen neuvojansa ja Juhani tuumasi: "Voi maailmaa pahennusten tähden". — "Ja ne pahennukset kuitenkin tulevat", jatkoi Tuomas, "miehen neuvosta on otettava tarkka vaari".

Kun sitten uudestaan tultiin konttoriin, olikin siellä öljyisen näköinen mies pöydän takana. Odotettuaan sopivaa tilaisuutta menivät veljekset kaikki hänen kimppuunsa ja rupesivat tiedustelemaan paikkoja. Samalla Tuomas hajamielisen näköisenä rupesi kaivelemaan lompakostaan esille kaikenlaisia rahoja, joukossa eräitä ententemaiden setelejä, joilla oli todettu täällä puolessa olevan maagillinen vaikutus. Ennen kuin se kieltävä vastaus, joka automaattisesti alkoi pursuta miehen suusta, oli ehtinyt loppuun, huomasi hän Tuomaan temput ja rupesi epäröimään. Hänen käytöksensä muuttui hyvin kohteliaaksi ja hän rupesi puhumaan laajasti matkustajatulvasta ja ahdingosta. Sitten hän siirtyi toiseen paikkaan ja veljekset menivät perässä, mutta Tuomas unohti kuin sattumalta miehen pöydälle erään setelin. Kuin haukka pani mies sen kaukaa syrjäsilmällä merkille ja ilmoitti sitten valittavalla äänellä, ettei hän parhaalla tahdollakaan voi valmistaa herroille muuta kuin yhden kahden hengen osaston. "Mutta", kuiskutti hän, "epäilemättä herrat voivat sitten vaunussa neuvotella vaunun hoitajan kanssa, sillä näillä on tavallisesti paljon keinoja, joilla auttaa pulaan joutuneita matkustajia". Ja niinpä saatiin kuin saatiinkin ostetuksi kolme pilettiä kahdelle paikalle. Silmät pystyssä oli Simeoni seurannut tätä keinottelua, joka hänen luullakseen oli Suomessa tuntematonta, jopa aivan mahdotontakin.

Päästyään täten päähuolestaan saattoivat veljekset rauhallisemmin ruveta tarkastelemaan ympärillänsä kuhisevaa, ententeen kuuluvaa kulttuurikansaa ja sen kaupunkia. Sodan alussahan itävaltalaiset pommittivat, kuten silloin tärisyttävästi kerrottiin, kaupungin maan tasalle, mutta mitään merkkiä ei siitä ainakaan enää näkynyt. Jossakin kyllä laiskasti korjailtiin jotakin rakennusta, mutta saattoihan se olla muutenkin luhistunut. Portieri, jolta Simeoni asiaa tiedusteli, ilmoittikin, että pommitus oli luonnollisesti kohdistunut kaupungin laidassa, Tonavan ja Saven muodostamalla niemekkeellä olevaan linnoitukseen, ja että itse kaupunki oli siitä kärsinyt sangen vähän. Kaupunki on rakennettu vuoren rinteelle ja näkyy sen korkeimmalta paikalta laajasti Unkarin tasankoa. Muinaisista ajoista saakka se on ollut erittäin tärkeä linnoitus, joka varsinkin turkkilaissotien aikana näytteli huomattavaa osaa. Vuonna 1456 puolusti sitä Hunyadi voitollisesti turkkilaisia vastaan, mutta kun hän samana vuonna kuoli ruttoon linnassaan, vastapäätä olevassa Semlinin kaupungissa, raukeni samalla kansallisen puolustuksen tarmokas johto. Turkkilaisten hyökkäykset voimistuivat yhä enemmän, kunnes sulttaani Soliman II vihdoin vuonna 1521 valloitti Belgradin. Ja niin uskomatonta kuin se voi ollakin, on kuitenkin yksinkertainen tosiasia se, että heidät karkoitettiin Belgradin linnoituksesta lopullisesti vasta — 1867. Monta kertaa olivat europalaiset tosin tällä välin valloittaneet Belgradin, m.m. kuuluisa prinssi Eugen, mutta turkkilaiset, jotka ovat olleet suuria sotureita ja vielä suurempia rauhan tekijöitä, saivat aina rauhanteoissa pidätetyksi Belgradin itselleen. Tämä historiallinen puoli selittääkin, miksi kaupunki on jäänyt niin oudosti takapajulle ja miksi siellä tuulahtaa vastaan selvästi epä-europalainen, itämainen henki. Synkän ja rikoksellisen varjon heittää kaupungin ylle kuningas Aleksanterin ja hänen rakastajattarensa Draga Mashan murha; heidän ruumiinsa on haudattu erääseen pieneen kirkkoon, mutta ei haudoilla ole mitään muistomerkkiä.

Hämmästymättä ei voi Belgradin kaduilla kuljeskella. Simeoni pani merkille, että serbialaiset olivat suurikasvuisinta ja rotevinta kansaa, mitä hän tähän saakka oli nähnyt, ja niin tuli olemaankin. Heidän kasvonpiirteensä ovat kauniit, usein kuin karamellipurkin kyljestä otetut kiiltokuvat, mutta samalla niistä loistaa jonkunmoinen hurja luonnontila ja viileys, joka tekee ne vastenmielisiksi. Silmäin kiiltävästä katseesta kuvastuu viekkaus ja epäluotettavaisuus. Paljon näkee käytettävän kansallispukuja, tummaa, vyötäisille ulottuvaa liivimäistä mekkoa, lipatonta, suomalaisen sotilaan lakkia muistuttavaa päähinettä, ja käyränokkaisia kenkiä, eikä tuo puku hullumman näköinen olekaan. Vilpittömintä hämmästystä sen sijaan herättivät eräät hurjan näköiset, tavattoman pitkät ja omituisesti puetut miehet, jotka kuuluivat olleen albaanialaisia; heidän pukunsa erikoisena piirteenä oli housujen lavea, pelottavan alas riippuva takapuoli, ja omituiset, jalkapöydän päälle kuromalla tehdyt jalkineropposet, jotka olivat laajat kuin käyräkärkiset ruuhet. Rauhallisesti nämä äijät vaelsivat katua pitkin ollenkaan aavistamatta, kuinka koomillisia he europalaisen silmillä katsottuina olivat. Jos Suomessa miehinen mies antaa housujensa takapuolen laskeutua lähelle nilkkoja, saa hän olla varma, ettei häntä enää sen jälkeen pidetä viisaan kirjoihin kuuluvana.

Tuossa tuli vastaan ilmiö, joka näytti herättävän huomiota yksin täälläkin: nuori nainen, joka oli puettu sinisiin, väljiin, kauniisti "pliseerattuihin" ja kirjailtuihin roimahousuihin tahi housuhameisiin, miten vain haluaa. Tuo vaatekappale oli oikeastaan hame, mutta sen alahelma oli taitavasti kurottu kahdeksi nilkan reiäksi ja loppuväljyys sievästi poimutettu. Jalkineina olivat kauniisti kirjaillut, käyräkärkiset tohvelit. Seurassaan olevista albaanialaisista päättäen oli hän tuota samaa kansaa. Meidän oloissamme olisi hänen vaatetuksensa ollut erinomaisen onnistunut naamiaispuku.

Kuormia kuljetettiin härkävaljakoilla, mikä osoittaa valtakunnassa olevan riittävästi aikaa. Kanojen ja lampaitten kuljetuksessa oltiin suorasukaisen käytännöllisiä, vähääkään välittämättä siinä suoritetusta, julmasta ja perinpohjaisesta eläinrääkkäyksestä, joka sai veljekset kiristelemään hampaitaan. Kanat sidotaan jaloistaan nippuun ja heitetään selkään. Usein saattoi jonkun kurjan kapakan ovenpielessä, maassa, nähdä kananipun, jonka vielä elävät osat vaisusti vikisten ja piipittäen koettivat nostaa päätänsä. Lammasta kuljetetaan usein kantamalla sitä takajaloista selässä. Elukan määkinä tukahtuu pian tuossa luonnottomassa asennossa. Asemalla tulivat veljekset näkemään sian, joka oli pantu jonkunmoiseen pakettiin postissa kuljetettavaksi. Toivottavasti joskus tässäkin maassa esiintyy joku eversti Forsten tahi neiti von Konow herättämässä kokonaan näkymättömissä olevaa inhimillisen säälin tunnetta. Inholla ja kauhulla veljekset tätä kaikkea katselivat, muistaen sardoonisella ivalla, kuinka tämäkin sivistyskansa oli vaahto suussa huutanut taistelevansa "saksalaisia hunneja vastaan." Kiitoksia paljon!

Kaupungissa oli useita suuriakin kivitaloja, ulkoasultaan täysin europalaisia, mutta olivat ne enimmäkseen ulkolaisten yhtiöiden rakentamia hotelleja. Kuninkaan "konakki" oli vähäpätöinen, muiden rakennusten keskeen litistetty kaksikerroksinen rakennus, joka ulkoasultaan oli omiaan miellyttämään demokraattista elämänymmärrystä. Mutta useimmat talot olivat sitten mitä merkillisimpiä yhdistelmiä kaikista maailman eri tyyleistä, joukossa paljon jotakin vierasta ainesta, jonka Simeoni paremman tiedon puutteessa määritteli turkkilaiseksi. Pääkatujen välillä oli paljon pieniä ja kapeita kujia, joiden varsilla oli kahvilan ja myymälän tapaisia. Kahviloissa istui täälläkin kansaa runsaasti ja kaikki pelasivat korttia. Mitenkähän tämän puolen ihmisparat mahtaisivat saada aikansa kulumaan, ellei paholainen olisi älynnyt keksiä korttipeliä?

Tällaiselta kujalta löysi Simeoni kirjakaupankin, jossa oli suuri valikoima serbialaista, ryssältä näyttävää kulttuuria, sekä jokunen likainen englantilainen ja ranskalainen romaani, joka oli sinne jäänyt ikävystyneiltä upseereilta. Puuhakkaasti kauppias tarjoili tavaroitaan ja saikin myydyksi veljeksille sarjan huonosti painettuja postikortteja.

Mitään kauppaa tahi sellaista puuhaa muistuttavaa liikennettä eivät veljekset huomanneet, vaan olivat kadut täynnä kaikesta päättäen aivan joutilasta ja työtönnä vetelehtävää väkeä, joka mietti luoja tiesi mitä konnankoukkuja. Kaupanteoksi kansallistaloudellisessa merkityksessä ei Simeoni nimittäin voinut lukea jäätelön ja juomaveden kauppaa, jota kyllä aika innokkaasti harjoitettiin. Astiat ja muut vehkeet olivat outoa, arvattavasti itämailta perittyä tyyliä, ja itse kauppiaat jo ammoin hirsipuuhun kypsyneitä sällejä. Puhtaus ei ollut varsin hollantilaista.

Belgrad ja arvattavasti koko Jugoslavia, vasta anastettuja entisiä Itävalta-Unkarin alueita lukuunottamatta, on aivan sivistysuransa alussa, tuskinpa edes ensimmäisellä puolapuullakaan. Monet sukupolvet saavat vierähtää, ennen kuin se saa puhdistetuksi ruumiistaan ja sielustaan pois vuosisatojen kasvattaman laiskuuden ja velttouden — jos saa koskaan. Aurinkokin polttaa jo Serbiassa perin kuumasti ja tekee haluttomaksi liikaan ponnisteluun, hedelmällinen maa kun elättää vähemmälläkin. Piipun poltto, korttipeli, paloviinan juonti ja makaileminen tuntuu paljon hauskemmalta kuin joutava liiallinen rehkiminen.

Todistuksena serbialaisten "etevästä" poliittisesta orienteerauksesta saattanee mainita, ettei Jugoslavia ole vielä tunnustanut Suomen itsenäisyyttä. Se ei nimittäin halua edistää Venäjän valtakunnan hajoamista. Kaikista mustimmat "valkoiset ryssät" ovat pesiytyneet Belgradiin, jossa Novoje Wremja nyttemmin ilmestyy.

XXIII.

Kun Simplon-expressiä odotettiin. — Hotellin portieri Jugoslavian tulevaisuudesta. — Kissannaukujaiset ja näkyjä asemalla. — Bulgarialainen runoilija ja expressin vaunupoika. — Pikajunan yleisöä ja sen elämää. — Mr Rowleigh.

Koska "Simplon-expressin" piti tulla kello 8,40, rupesivat veljekset hyvissä ajoin touhuamaan asemalle lähtöä. "Mihin herrat nyt aikovat?" kysyi portieri ihmeissään. "Asemalle tietysti". Silloin hymähti portieri ylenkatseellisesti: "Vielä tähän päivään saakka ei expressi ole saapunut aikataulunsa mukaan, vaan vähintään puoli vuorokautta myöhästyneenä. Herrat menevät rauhassa levolle, sillä pidän kyllä huolta siitä, että joudutte ajoissa asemalle."

Kummastuneena tästä ottivat veljet asiasta lähemmin selkoa ja saivat kuulla, että portieri oli puhunut totta. Matkustajainsa mukavuudeksi tämä piti asemalla vartijaa, joka saatuaan asemakonttorista tiedon, milloin expressi vihdoinkin oli tulossa, ilmoitti siitä puhelimitse hotelliin.

Veljesten lepo jäi kuitenkin hyvin vähäiseksi, sillä pelko siitä, että he jonkun erehdyksen vuoksi saattaisivat jäädä viikoksi tähän kirottuun paikkaan, piti heidät hereillä. Kun sähkövalo loppui kello kymmeneltä, oli olo parin kurjan kynttilän tuikkeessa muutenkin perin synkeää, varsinkin kun hotellin etehisessä palava suuri karbiidisoihtu täytti kaikki käytävät kirpeällä katkullaan, tunkeutuen huoneisiinkin. Ikävissään harhaili Simeoni siellä täällä, joutuen pian keskusteluun yhtä ikävystyneen portierin kanssa. Puhuttiin maat ja taivaat, kunnes Simeoni keksi kysyä, mitä veli arvelee Jugoslavian tulevaisuudesta. "Tästä ei tule mitään!" vastasi hän jyrkästi, "sillä tämä on uusi Itävalta. Kroatit ja unkarilaiset ovat aina tyytymättömiä ja itse pääkansallisuus on vielä sellaista, että se asuu yhdessä sikojen kanssa." Tämä kansallinen pessimismi oli Simeonista hyvin kummallista ja hämmästyi hän melkoisesti, kun myöhemmin asemalla oleva vartija sanoi aivan samat sanat. "En minä viihdy täällä enää", puhui hän, "sillä ollessani sotavankina Saksassa kaksi vuotta tulin näkemään, minkälaista ihmisen elämä saattaa olla. Niin pian kuin saan kylliksi rahaa kokoon, muutan sinne. Nämä serbialaiset ovat sikoja kaikki". Simeoni vilkaisi ympärilleen, mutta ketään ei onneksi ollut lähettyvillä.

Kun olo hotellissa rupesi tuntumaan ikävältä, läksivät veljekset kello neljän seuduissa asemalle, koska tiesivät siellä olevan ravintolan. Ajettaessa asemapihalle tervehti heitä täydellinen kissannaukujaiskonsertti, arvattavasti tuon aamullisen vihamielisen kantajan järjestämänä. Huikeat vihellykset, rääkäisyt ja ulvomiset muodostivat todellisen serbialaisen kansalliskuoron. "Mitäs luulisitte Helsingin poliisin sanovan", kysyi Tuomas, "jos siellä kantajat valmistaisivat ulkomaalaisille matkustajille tällaisen vastaanoton?" — "Taitaisipa pian pamppu heilua ja vähän eri tavalla", mieteksivät siihen vastaan Juhani ja Simeoni, painuen Tuomaan perässä asemahuoneeseen.

Siellä oli paljon odottavaa kansaa. Eräässä nurkassa, juuri Pietari-kuninkaan kuvan alla, nukkui pöydän ja käsivarsiensa nojassa pitkätukkainen vanha pappi, kuorsaten niin, että, se huvitti kaikkia. Aluksi hän veteli pitkiä, voimakkaita, säännöllisiä hurauksia ehkä parikymmentä kertaa, kunnes hän äkkiä kaikkien säikähdykseksi lakkasi kuin leikaten. "Nyt se kuoli", siunasi Simeoni ja sama otaksuma kuvastui kaikkien muidenkin kasvoilta, kunnes samalla alkoikin kuulua hiljaista, mutta hyvin tiukkaa ja ahtaasti tulevaa pihinää, aivan kuin ilma olisi väkisinkin pursunnut kovassa käymistilassa olevan kaljatynnyrin tapista. Jännittyneinä odottivat kaikki, nauruaan pidätellen, mitä nyt tulisi. Pihinä päättyikin omituiseen puksaukseen, jonka jälkeen ukko makusteli kauan ja perinpohjaisesti, käänsi päätänsä ja aloitti uudet reippaat huraukset. Ihmiset nauroivat, mutta arvattavasti ei huoneessa ollut monta, jolle itselle tuo kiusallinen "talangi" olisi ollut tuntematon.

Papin naapuristossa istui nuorenpuoleinen mieshenkilö, jonka kasvot oli sileiksi ajeltu, mutta jonka tukka sen sijaan oli tuuhea ja pitkä kuin leijonan harja. Hän näytti haaveilevan jotakin kaukaista ja edessään hänellä oli paksu ja ikävän näköinen kirja, minkä kaiken johdosta Simeoni määritteli hänet serbialaiseksi tahi mieluumminkin, koska hän oli vaaleaverinen, bulgarialaiseksi runoilijaksi. Muu kansa oli sitten peräti sekalaista, eri säätyistä ja eri tavalla likaista, mutta kaikki yhtä unista ja tuskastunutta. Vihdoin kello 7 seuduissa tänä maaliskuun 25 päivän aamuna rupeaa kuulumaan kaukaista jyrinää ja siinä samassa onkin expressi saapunut. Veljekset painuvat vaunuun, jossa heitä odottaa huvittava kohtaus.

Bulgarialainen runoilija on joutunut sinne ennen heitä ja lausui sangen komentavasti vaunun ranskalaiselle, mutta sujuvasti saksaa puhuvalle siivoojapojalle, että hänelle on tehtävä vuode heti, koska hän on saanut valvoa koko yön heitä odottaessaan, kun eivät noudata aikataulua. Pojalla pistää tämä hiukan vihaksi ja hän vastaa, ettei nyt tehdä vuoteita, kun on ylösnousun aika. Runoilija kiivastuu, poika kiivastuu myöskin, vaihdetaan vertauksia ja tunnustähtiä, kunnes runoilija sähähtää jotakin, että poika on "elukka". "Minä en ole mikään elukka", ärjyy poika nyt todella suuttuneena vastaan ja koko vaunun täyttää suuri rähinä. Kummastuneina ja tyyninä seisovat siinä ääressä Juhani, Tuomas ja Simeoni, ihmetellen mielessään runoilijan tyhmyyttä. Kokematon mies, kun rupeaa, riitelemään sen ainoan henkilön kanssa, joka voi hankkia matkustajille heidän useinkin kipeästi tarvitsemiansa mukavuuksia!

Mutta tästä riidasta oli veljeksille hyötyä, sillä poika rupesi luonnollisesti katselemaan ympärilleen,, eikö kukaan asettuisi hänen puolelleen. Simeoni oli sitä jo hiukan odottanut ja kuiskutti nyt pojalle korvaan, taputtaen häntä olkapäälle, että antaa tuon hullun miehen olla! Pahin tässä on heidän kohtalonsa, kun ei ole muuta kuin kaksi paikkaa, vaikka on kolme miestä. Voisikohan sitä asiaa mitenkuten järjestää? Ja sekaantuen leikkiin vilkutti Tuomas salamyhkäisesti silmiään ja helisteli hiukan taskuaan. Kiitollisena saamastaan myötätunnosta sopotti nyt poika vuorostaan Simeonin korvaan: "Jos annatte minulle riittävästi juomarahoja, niin ettei kontrollööri näe, luovutan teille omasta osastostani ylävuoteen. Se on aivan samanlainen kuin muutkin, mutta ovi täytyy pitää yöllä auki." — "Hyvä on", ilostui Simeoni, sillä tuo oven aukipito oli hänestä raittiin ilman vuoksi vain etu.

Pojan ystävyyden hankkiminen osoittautui erittäin valtioviisaaksi. Piletit sai nimittäin ostaa aina vain valtakunnan rajalle saakka, jossa oli hankittava uudet sekä kestettävä kaikki muut tarkastukset. Kun heidän nyt oli mentävä Bulgarian, Kreikan ja Turkin rajan yli, olisi tuosta kaikesta ollut tavaton huoli ja touhu, varsinkin kun parissa paikassa oltiin rajalla yöllä, ellei tuo samainen poika olisi ystävällisesti ottanut hoitaakseen kaikkia näitä asioita, veljesten tarvitsematta huolehtia niistä ollenkaan. Runoilija parkakin ymmärsi tyhmyytensä ja Simeoni kuuli hänen illalla nöyrtyneenä rukoilevan poikaa ostamaan yöllä hänellekin piletin, mutta poika vastasi vain kylmästi: "Se ei kuulu minun virkaani!" Simeonilla olisi tehnyt mieli antautua puheisiin runoilijan kanssa, mutta hän ei uskaltanut, peläten herättävänsä mahtavan liittolaisensa epäluuloja, ententevallat kun ovat tunnetusti epäluuloisia ja mustasukkaisia liittosuhteistaan.

Niin päästiin matkustamaan Konstantinopoliin halki Balkanin, nauttimalla kaikkia uudenaikaisia mukavuuksia. Matkaseuraan kuului korkeaa väkeä, mutta ottivat veljekset tämän heille osoitetun huomaavaisuuden vaatimattomasti vastaan. Samassa vaunussa matkusti nimittäin Konstantinopoliin ja läheiseen itään ranskalainen kenraali Gourod seurueineen, nähtävästi saadakseen sikäläisistä sekavista kysymyksistä hallituksellensa tarkempaa selkoa. Hän oli parrakas, vanhemmanpuolinen mies, jolta vasen käsi oli leikattu pois. Kuului olleen sodan aikana armeijassa perin suosittu. Hänen seurueensa jäsenet olivat nuoria, nukkemaisia ranskalaisia upseereja. Vaunu sisälsi tämän lisäksi amerikalaisen teollisuusmiehen, mr W. T. Rowleigh'n, Freeportista, Illinoisista; hän omistaa suuria säilyketehtaita, ja matkustelee täällä nähtävästi huvikseen tahi ostelemassa balkanilaisia ryytejä, joilla voisi maustaa tuotteitansa. Loppu-yleisö oli, mikäli Simeoni saattoi huomata, englantilaisia ja ranskalaisia sekä kreikkalaisia herroja, ynnä valikoima ranskalaisia naisia, joiden sukulaisuussuhteista kaikkiin edellisiin ei voinut saada oikein selvää, sillä ne olivat kaikesta päättäen hiukan epäselvillä asianomaisille itselleenkin. Niinpä oli Simeoni pitänyt koko ajan erästä kaunotarta muutaman nuoren kreikkalaisen herran puolisona, koskapa he ajoivat ja asuivat samassa osastossa ja esiintyivät päivällä kuin aviopuolisot konsanaankin. Mutta kun tultiin Filippopelin asemalle, jäikin tuo nuori kreikkalainen siihen, ja oli häntä vastassa sekä pappa että mamma ynnä sisarukset, ja tärkeimpänä vielä nuori ja kainosti punastuva nainen, joka huudahtaen heittäytyi tuon kauan odotetun ja kaivatun kaulaan. Simeoni rupesi ällistyneenä katselemaan, missä matkapuoliso mahtoi olla tämän oudon tapauksen aikana, ja huomasi hänen seisovan taampana vaunun sillalla aivan tyynenä, välittämättä tuosta kohtauksesta ollenkaan, ja parhaillaan panemassa alulle erästä mielenkiintoista ja lupaavaa keskustelua nuoren ranskalaisen upseerin kanssa. Kuvaavana elämälle tällaisessa ranskalaisessa kansainvälisessä vaunussa oli sekin, että yöllä Bulgarian rajalla oli Tuomaalta tiukasti tiedusteltu, "minne hän on naisen kätkenyt"; samaa asiaa mahtoi tarkoittaa eräs kuiskaamalla suoritettu keskustelu vaunupojan ja jonkun tuntemattoman herran välillä, jonka Simeoni sattui samana yönä kuulemaan. "Jos tuolta neidiltä vieläkin vaaditaan passia", sanoi ääni, "niin ilmoittakaa, että täällä on eräs puolalainen herra, joka tahtoo auttaa häntä, ja kysykää upseerilta, kuinka paljon hän vaatii." — "Mikä on neidin nimi?" kysyi poika. "Adèle Levy", kuului herrasmies vastaavan ja siihen keskustelu loppui. Simeoni ei saanut tietää, kuka tämä Adèle oli ja tuliko hän autetuksi, mutta luultavaahan se on. Kerrottiin bulgarialaisten ruvenneen ansaitsemaan kiristämällä tällaisilta Konstantinopoliin lenteleviltä yöperhosilta, joiden passit yleensä taitavat olla hiukan epäkunnossa ja puutteellisia, korvaukseksi runsaasti rahaa — selitys, joka saattoi olla hyvinkin todenmukainen. Yhtä Simeoni täällä kaipasi: niitä välittömiä ja tavallisia ihmisiä, joita oli tähän saakka matkallansa tavannut ja jotka eivät olleet niin tympeytyneitä ja väsyneitä, etteivät olisi halunneet jutella ja keskustella muukalaisten kanssa. Tämä kansainvälinen, Parisissa ja muissa suurkaupungeissa tyhjäksi viruttunut yleisö oli mahdollisimman välinpitämätöntä ja kuivaa, täynnä ikävystymistä ja "spleeniä".

Poikkeuksena oli mr Rowleigh, terveen ja hauskan näköinen, vanhemmanpuolinen mies, joka oli avomielinen ja iloinen, puhelias ja utelias. Mutta hänhän olikin amerikalainen. Hän oli oleskellut Serbiassa useita kuukausia, Simeonin oikein saamatta selville, millä asioilla. Liikkeensä propagandaosaston suureen viikkolehteen hän oli kirjoittanut soman kuvauksen Serbian oloista ja näytti sitä hiukan ylpeänä Simeonille. Tämän kysymykseen, mitä hän arveli maan tulevaisuudesta, vastasi hän yleensä optimistisesti. Kuitenkin tuntui hänelläkin olevan omat epäilyksensä, koskapahan arveli, että parasta olisi antaa koko maa ja sen hallitus määrävuosiksi urakalle muutamille tarmokkaille amerikalaisille, jotka kyllä osaisivat panna täälläkin tupet heilumaan. Syödessä tilasi hän itselleen säilykemaitoa, mutta se olikin hapanta. Tarkastettuaan sitten etikettiä hän huomasi sen olevan valmistettua Englannin sotaväkeä varten. "Nyt, kun se ei enää mihinkään kelpaa, myyvät he sen ulkomaille", tuumi hän tyytymättömänä ja lisäsi: "Hyvin afäärimäistä, mutta ei kaunista menettelyä". Veljekset koettivat parhaansa mukaan vastailla hänen uteliaisiin ja tiedonhaluisiin, Suomea ja sen oloja koskeviin kysymyksiinsä. Hänen sympatiansa tuntuivat olevan ratkaisevasti Saksan puolella, jossa sanoi huomanneensa tehtävän työtä ja jo olevan "yhtä ja toista". Erotessa lahjoitti hän Simeonille suuren joukon omaa tehdastaan koskevaa propagandakirjallisuutta ja myhähti iloisesti, kun Simeoni muka vakavissaan pyysi, ettei hän nyt suinkaan rupeaisi valmistamaan tehtaassaan mitään paprika- ja valkosipulisäilykkeitä.

XXIV.

Moravan laakso. — Maanviljelysnäkyjä ja pajupuita. — Maritsan laakson nähtävyyksiä. — Ensimmäisiä turkkilaistunnelmia. — Tulo Konstantinopoliin.

Selvittyään Belgradin niemekkeen vuorista lähtee rata ujumaan etelään päin pitkin Moravan laaksoa. Se näyttää erittäin hedelmälliseltä, ollen melkein kauttaaltaan paljasta peltoa. Siellä täällä näkyy pieniä, vaatimattomia, olki- tahi tiilikattoisia asuntoja. Sikalaumat näyttävät Simeonin mielestä vähentyvän, mutta sijaan tulee sitä lukuisammin lammaslaumoja. Vaalea, lempeän näköinen unkarilainen puhveli katoaa myöskin ja auran edessä astuu nyt likaisen musta balkanilainen puhveli, jonka rengaskyhmyiset sarvet ovat ilkeästi takakenossa ja pieni pää aina eteenpäin sojossa, ikäänkuin se alati olisi mutalammikossa sukeltamassa. Uuden ajan vaikutusta näkyy sikäli, että aurat ovat aivan uusia, amerikalaisia, joissa on edessä pienet tukirattaat — arvattavasti seurausta ententeliitosta. Bulgariassa sen sijaan kynnettiin vielä ikivanhalla puuauralla, joka lienee säilynyt muuttumattomana siitä asti, kun sen aikoinaan maailman ensimmäinen maahengen täyttämä ihminen keksi. Tämäkin laakso lienee ikivanhaa viljelysseutua ja samalla sekin kansainvälinen kulkutie, joka on nähnyt outoja matkueita puoleen ja toiseen. Hunnit ovat sitä myöten retkeilleet, samoin Alarik hurjine raakalaislaumoineen, Roman legionat ja turkkilaiset, kunnes uuden ajan tekniikka teki sen koko maailman väyläksi rakentamalla siihen rautatien.

Peltojen pyörtänöillä kasvaa siellä täällä pajupuita, jotka ovat erittäin tärkeänä apuna sikäläiselle maanviljelijälle. Kun uudet vuosikasvaimet eli "suvikuntaiset" ovat jonkun verran vahvistuneet, leikataan ne poikki ja ovat serbialaisen ja bulgarialaisen maanviljelijän ehkäpä ainoana puutavarana. Niistä hän tekee koreja, aitoja ja jos mitä. Simeoni näki usein, kuinka pajupuita oli typistetty aivan sarjoittain paljaiksi ja jätetty ne siihen miettimään, kuollako vai ruvetako tunkemaan uutta vesaa. Mutta ihminen on viisas: pajupuu ei huoli kuolla koskaan, vaan ikäänkuin kiukustuneena moisesta julkeasta parturoimisesta rupeaa tunkemaan uusia kasvaimia aivan kuin vimmassa. Nuo typistetyt rungot olivat hyvin tyypillisenä piirteenä näille peltomaisemille.

Korkeita lumihuippuisia vuoria siinti milloin kauempaa, milloin ryntäsivät niiden rinteet uhaten lähemmäksi. Kuta etelämmäksi tultiin, sitä uhkaavamman näköisiä,, juhlallisempia ne olivat, kunnes illan juuri pimetessä ne näyttivät pilviin ulottuvina aivan kaatuvan radan päälle. Oltiin Moravan latvoilla ja ruvettiin juuri puhkaisemaan Balkanin vuorijonon länsihaarannetta, jonka etelärinteiltä Maritsa-virta kokoaa saviset vetensä. Aamun valjetessa oltiinkin jo Maritsan laaksossa. Junan kulku kävi peräti hitaasti, sillä Serbian puolella olivat sillat vielä väliaikaisia ja muutenkin tuntui rata täällä olevan siinä kunnossa, että parasta oli olla varovainen.

Maritsan laaksoa pidettäneen Po-virran laakson rinnalla Europan hedelmällisimpänä seutuna, jossa viljellään kaikkia parhaita lauhkean vyöhykkeen antimia. Tuon hedelmällisyyden saattoi nyt kuitenkin vain aavistaa, sillä pitkällinen kevätkuivuus oli estänyt kasvullisuuden pääsemästä hyvään alkuun. Viljelys-alue oli suuri, usein silmänkantamaton, joskin sentään melkein kaikkialla kaukaa siintävät vuoret osoittivat, että sillä oli rajansa. Mutta suomalainen, joka näin keväisin on tottunut näkemään vainioillaan tulisessa kiireessä hyörivää kansaa, ja joka oli nähnyt sitä Saksassa ja Tshekko-Slovakiassa, aavisti peltolakeuden autiudesta, että täällä, parhaimman luojanlahjan äärellä, asuskeli jalkojaan laahustelevaa kansaa, joka ei ymmärtänyt omaisuutensa todellista arvoa. Eipä taitaisi olla hullumpaa antaa näitä maita amerikalaisten voimamiesten haltuun muutamaksi ajaksi, että he saisivat traktoreillaan mullistaa näiden laaksojen mehevää ruokamultaa vähän syvemmältä ja ottaa siitä nälkäisen maailman hyväksi erinäisiä runsaita satoja. Mutta eihän sovi toiselta puolen ihmetellä kansan alhaista kehitysastetta täällä, sillä onhan se läpi pitkänpitkien vuosisatojen ollut sorron alaisena, pimeän papiston, taikauskon ja turkkilaisten kahleissa, jotka eivät kaikki vieläkään ole sen ranteista hellinneet. Sellaisessa ilmapiirissä on vaikea, melkeinpä mahdoton, saada mitään virkeyttä ja eloisaa uudistustoimintaa aikaan, sillä ihmisillä ei siellä ole mitään kykyjä sellaisen tarpeellisuutta ymmärtämään.

Maritsa on kohtuullisen leveä, aika vuolas virta. Kuvaavana maan kehitysasteelle voi pitää sen rannalla usein näkyviä, omituisia, vanhanaikaisia vesimyllyjä, joiden suuri ja kömpelön näköinen vesiratas on veneitten ja lauttojen avulla ankkuroitu virran vuolteessa pyörimään. Saattaahan kyllä olla niin, että Maritsan tulvat ja matalat rannat oikeastaan tekevät muunlaiset vakinaisemmat myllylaitteet mahdottomiksi, mutta auttamattoman alkuperäisiltä sittenkin nuo lasten leluja muistuttavat kojeet näyttävät. Toisella kehitysasteella oleva ihminen ei moisiin tyytyisi, vaan koettaisi väkisinkin miettiä, miten myllyteollisuus saataisiin tässä vilja-aitassa paremmalle ja vakinaisemmalle kannalle.

Usein muuttuu radan varsi laajaksi kaislarämeiköksi, jossa näkyy parvittain vesilintuja ja — Simeoni ei tahdo uskoa silmiään — haikaroita, joiden luvattua maata tämä taitaa olla. Väliin taas on radan varsi aivan täynnä jotakin sangen piikkiseltä näyttävää kasvia, joka on vielä lehdetöntä, mutta jonka Simeoni määrittelee loppumattomaksi ruusupensaikoksi. Onhan Balkani ruusujen paratiisia. Tällaiset alituisesti esiintyvät uudet ilmiöt pitävät matkustajan herkeämättömässä uteliaisuuden jännityksessä ja saavat tunnit kulumaan kuin siivillä. Kun lisäksi ihmiskunta rupeaa saamaan yhä oudompaa muotoa, pukien itsensä tavalla, jota ei juuri ole voinut pitää mahdollisena, ja ollen sen näköistä kuin olisi se syntynyt maailmaan kuin huono kenkä hylkylestin päältä, valtaa katsojan vähitellen eräänlainen selittämätön tunnelma, joka muistuttaa unennäköä. Niin ainakin Simeonin ja nähtävästi hänen toverinsakin, joskin ranskalainen ja englantilainen matkustajakunta näytti vilkaisevan junan ikkunaa sangen harvoin. Mitäpä siellä olisi heidän mielestään ollut näkemisen arvoista!

Rautatiematkustuksen epäedullisuus, jos tahtoo jotakin todella nähdä, selvisi veljeksille liiankin hyvin. Yön pimeydessä mennä hurahdettiin Nish'in, serbialaisten vanhan pyhän kaupungin ohi, ja sama oli kohtalo Sofiallakin. Philippopel ja Adrianopel jättivät vain kuvan jonkunmoisesta kauniista minareetikaupungista, jonka sisäistä elämää jäi kummastellen itselleen kuvittelemaan. Adrianopelin minareetit loistavat kauan sen eteläpuolella olevan laajan, suomaisen lakeuden yli, kunnes nekin painuvat illan hämärään, jota valaisee oudosti kaukaa talonpoikain kuivaan ruohoon virittämä kulovalkea. Kulku Balkanin halki on jättänyt mieleen sarjan kirjavia kuvia, jotka menevät silmäin ohi kuin jättiläisfilmi.

Omituisen tunteen vallassa heräsi Simeoni tärisevällä junavuoteellaan varhain aamulla maaliskuun 27 päivänä, sillä desihän hän pian saavuttavan muinaiseen Byzantiumiin, keisarien ja sulttaanien ikivanhaan Konstantinopoliin. Hiljainen ja sympaattinen, hyvän näköinen, fetsipäinen turkkilainen tullivirkamies oli yöllä käynyt veljesten osastossa ja muitta mutkitta kiinnittänyt matkatavaroihin pyöreän leiman, jossa oli eräitä ihmeellisiä harakanvarpaita. Nopeasti kuin myöhästynyt koulupoika oli Simeoni pukeissaan ja meni vaunun sivukäytävään. Siellä odottaa häntä ensimmäinen uteliaisuutta herättävä näky.

Sinne on ilmestynyt kolme tuiki vakaata, mustapartaista ja pitkänaamaista Muhametin poikaa, jotka järkkymättömän rauhallisesti vetelevät hyvältä tuoksuvia savukkeitaan. He ovat nähtävästi tullivirkamiehiä, jotka vartijoina seuraavat mukana. Simeoni koettaa aloittaa heidän kanssaan keskustelua kaikilla vähänkään osaamillaan kielillä, mutta ei saa vastaukseksi muuta kuin päänpudistuksen. Täytyy siis tyytyä vain heitä katselemaan. Maisema on pehmeästi kumpuilevaa, aivan puutonta lakeutta, jossa siellä täällä näkyy jonkunmoinen kylän tapainen sekä ankaria valleja ja pattereita. Tämä on arvattavasti kuuluisaa Tshataldshan linjaa, joka Balkanin sodan aikana pelasti Konstantinopolin. Säpsähtäen huomaa Simeoni vihdoin, että länsipuolelta onkin maa kadonnut; juna mennä porhaltaa pitkin rannikkoa ja sen rinnalla välähtää sumujoukkojen seasta silloin tällöin kirkas meren selkä. Pienet purret pujahtavat esiin sumusta kiitäen aavemaisen näköisinä kolmiopurjeineen kuin haamulaivasto. Kukapa tietää — ehkä näkee Simeoni Argonauttain laivoja, jotka sumussa harhaillen etsivät tietänsä ihanaan ja tuntemattomaan Kolkhiiseen, noutamaan kultaisen oinaan taljaa. Hän viittaa ulos ja katsahtaa kysyvästi turkkilaiseen vanhukseen. Tämä murahtaa: "Marmara".

Simeoni melkeinpä loukkaantuu turkkilaisen kuivasta ja innottomasta äänensävystä. "Marmaran meri on miehellä edessä eikä ole sen enempää juhlatuulella", naureskelee hän sekä äijälle että itselleen. "Täällä ne elävät maailman mielenkiintoisimmilla raunioilla ja ihanimmalla seudulla, eivätkä kuitenkaan tiedä siitä mitään!" moitiskelee hän Juhanille ja Tuomaalle, jotka ovat ilmestyneet hänen vierelleen ja asiallisella muodolla tarkastavat edessänsä olevaa näkyä. Mutta nämä vaikenevat, antaen vain nähdyn itseensä vaikuttaa.

Jo rupeaa näkymään omituisia turkkilaisten taloja, parikerroksisia, puisia, mutta kuitenkin niin sanomattoman pieniä kuin tulitikkulaatikoista tehtyjä. Jännittyneenä huomaa Simeoni junan rinnalla, maan puolella, kappaleita korkeista vanhoista valleista, välillä aina jykeviä torneja, jotka ovat kallistelleet kuin Jerikon muurit. Ei ole epäilemistäkään: hänen on sallittu nähdä kappale muinaisen Konstantinopolin vanhoja muureja. Kirjavana kuvana vilisee nyt varsinainen kaupunki Simeonin silmäin editse. Aurinko kultaa jo Marmaraa ja Kultaisen sarven suuta, aallot välkkyvät sinivihreässä kirkkaudessa, kaukaa loistaa valkoisia taloja ja minareeteja, koko avaruuden täyttää Suomessa tuntematon violetti kuulakkuus, joka vaistomaisesti herättää mielessä eloon hienon kauneustunteen, jo viheltää juna riemastuneena, jo lyödään jarrut päälle ja niin ollaan Konstantinopolin asemalla. Se on Simeonista uskomatonta, mutta hän ei voi kieltää aistimiensa todistusta, joka käy varsin vakuuttavaksi, kun sitä hänelle mylvii vasten naamaa musta, fetsipäinen, isopartainen ja isokitainen kantaja, joka on varustettu suorastaan härän ääniorgaaneilla. Simeonin ympärillä vallitsee oudostuttavan äänekäs toiminta ja aivan huumautuneena retkahtaa hän hotellin autoon.

XXV.

Herra Jacques Bennado. — Kiihkeä ja äänekäs katuelämä. — Katukaupustelu ja huutoreklaami, kantajat. — Galatan silta ja näköalat sieltä; eri ihmistyyppejä. — Turkkilaisnaiset. — Turkkilaisten esiintyminen ja heidän tyyneytensä. — "Sulttaanin äidin moskea." — Huomioita Stambulista.

Kun Simeoni pikku poikana lueskeli Gruben värikkäitä kuvauksia antiikin kansoista ja kulttuurista sekä kansainvaelluksen barbaareista, näki hän aina niitä asioita muistellessaan ihanan päiväpaisteisen laakson, jossa jalot kreikkalaiset ja roomalaiset astelivat juhlallisina valko- ja purppuraviitoissaan, pohtien ihmiselämän syviä kysymyksiä. Laakson pohjoispuolella oli korkea ja terävä vuoriharjanne, jonka takaa kurkisteli joukko nahkoihin puettuja, villejä ja parrakkaita miehiä, himoiten katsellen edessään olevaa maailmaa. Nyt miehenä tultuaan tähän samaan ihanaan laaksoon, Välimeren välkkyvien vesien partaalle, täytyi hänen tuosta lapsellisesta mielikuvastaan sanoa, että se piti paikkansa ainakin siihen nähden, mikäli se oli erottanut toisistaan kaksi aivan eri maailmaa. Konstantinopoliin tullessa ei nimittäin enää luulisi olevansa Europassa, vaan todellakin jossakin korkean vuoriharjanteen erottamassa uudessa maailmassa, jossa kyllä on runsaasti kirkasta päivää ja ilmaa, mutta valitettavan vähän togaan puettuja jaloja kreikkalaisia ja roomalaisia.

Varoittavia huutoja päästellen mutkittelee auto pitkin Stambulin kapeita katuja, kunnes äkkiä tullaankin pienelle aukeamalle, josta vie suuri silta edessä olevan veden poikki. Rautatieasema on Stambulissa, varsinaisessa turkkilaisten kaupunginosassa, joka on Kultaisen sarven Europan puoleisella rannalla, ja josta kaksi siltaa vie tuon kaunisnimisen lahden poikki Galataan ja Peraan, missä viimemainitussa kaupunginosassa europalaiset asuvat. Toinen, ylempi silta, on nyt rappeutunut ja ainoastaan vähän käytetty, toinen, jota veljeksetkin menevät, saksalaisten rakentama jykevä rautasilta. Molemmat voidaan avata keskeltä laivaliikennettä varten, mikä kuitenkin tapahtunee harvoin. Päästyään sillalta maihin alkaa auto vaivalloisesti nousta pitkää Perän pääkatua, joka rakennuksiltaan ja muulta asultaan on aivan europalainen, kunnes se vihdoin pysähtyy Tokatlian-hotellin eteen. Veljekset ovat ihmeissään siitä, että täällä turkkilaisten kaupungissa saattaa löytyä niin puhdas ja kaikin puolin ensiluokkainen hotelli. Kiireesti valmistautuvat he lähtemään kaupungille.

Mutta Konstantinopoli on sellainen paikka, jossa muukalaisen on vähän vaikeahko lähteä ominpäin astelemaan ja siksipä tarvittiin opas. Tällaisia on kaikissakin suurkaupungeissa, mutta varsinkin itämailla, jos kuinka paljon, enimmäkseen epäilyttäviä olioita, mutta ensiluokan hotellit ovat tavallisesti valikoineet miehensä ja menevät heistä takuuseen. Kohtapa siis ilmestyi veljestenkin eteen yksinkertaisesti puettu ja luottamusta herättävän näköinen europalainen mies, viikset hyvin hoidettuina ja silmät vilkkaasti välähdellen. "Olen opas", esitti hän itsensä saksan kielellä, "ja valmiina herrojen käytettäväksi; työskentelen tässä hotellissa — haluatteko nähdä suosituksiani?" — "Mikä on nimenne?" kysyi Simeoni, "ja mitä kansallisuutta olette?" — "Nimeni on", ja hän otti esiin nimikorttinsa, "Jacques Bennado, ja kansallisuudeltani olen juutalainen". Tämän hän sanoi sangen ylpeästi, ikäänkuin juuri tuo hänen kansallisuutensa olisi ollut hänelle erikoinen suositus. Ällistyneenä jahkaili Simeoni, pitikö heidän nyt todellakin turvautua juutalaisen johtoon, mutta kun mies näytti miellyttävältä katsellen heitä rehellisesti silmiin, suostuivat he. "Montako kieltä osaatte?" kysyi vielä Simeoni. "Puhun auttavasti kahdeksaa kieltä", vastasi herra Bennado, "ja olen synnynnäinen konstantinopolilainen; tunnen tämän seudun ja ympäristöt, jopa Vähän-Aasian rannikkoseudutkin, kuin viisi sormeani. Luulen uskaltavani vakuuttaa, että herrat tulevat olemaan tyytyväisiä, niin vähän aikaa kuin teillä onkin käytettävänä. Tapana on, että opas hankkii hevoset, maksaa pääsymaksut ja pitää muutenkin kaikesta huolta, sillä siten, vakuutan sen herroille, säästyy teiltä paljon turhia menoja ja aikamaksuja, joita jokainen koettaa teiltä, muukalaisia kun olette, tarmonsa takaa nylkeä. Oma palkkani on kolme Turkin puntaa päivältä. Sopiiko tämä teille?" Koska miehen esityksessä ja käytöksessä oli todellakin jotakin luottamusta herättävää ja kun vielä hotellin portieri häntä suositti, suostuivat veljekset kauppaan. Pian sen jälkeen he olivat matkalla pitkin Peran katua äskeiselle Galatan sillalle päin. "Eteenpäin aatteen vuoksi, vaikka tämä vähän toivottomalta näyttääkin", komensi Juhani kuin punikkipäällikkö Vilppulan rintamalla, ja niin mentiin.

Se, mikä heti kuin aalto tempasi heidät valtaansa, oli kiihkeä ja mitä suuriäänisin katuelämä. Juuri kun Simeoni tuli ulos hotellin ovesta, kuului hänen selkänsä takaa hirvittävä mölähdys, joka sai hänet kiireesti kääntymään, sillä hänestä tuntui, että siinä oli tapettu vähintään härkä. Mitä vielä! Siinähän seisoi vanha, kansallisuudeltaan epämääräinen ukko, joka tällä läpitunkevalla ja vaikuttavalla tavalla tarjoili yleisölle sanomalehtiä. Niitä oli hänellä nippu käsivarrellaan, — "Stambul", "Bosphore", ja mitä ne kaikki olivat. Hänen äänensä volyymi oli kerrassaan juhlallinen, mutta ei hän suinkaan ollut mikään erikoisuus siinä suhteessa, vaan aivan tavallinen ihminen. Kaikilla, joiden Simeoni kuuli täällä huutavan, oli aivan samanlainen, juhlava mölyorgaani, niin että sitä ei voinut kyllikseen kummastella.

Kuta lähemmäksi Galatan siltaa saavuttiin, sitä huumaavammaksi kävi melu, sillä Galata ja siitä Stambulin puolelle vievä silta näytti olevan varsinainen katukaupustelijain valtakunta. Mikä kauppaa rinkeliä ja makeisia, mikä jäätelöä ja vettä, mikä kukkia, tulitikkuja ja linkkuveitsiä, joissa on tietysti vähintään 50 terää, mikä tupakkaa, mikä mitäkin rihkamaa aivan loputtomiin, ja kaikki huutavat kuin henkensä edestä. Onpa tuolla joku keksinyt eräänlaisen kammista väännettävän hälyytyslaitteen, jota hän nyt veivaa hikipäin ja lisäksi vielä huudahtelee varmuuden vuoksi joukkoon. Kuka näiltä kaikilta ostaa, sitä ei Simeoni tiennyt, sillä hän ei ainakaan nähnyt koskaan kenenkään mitään ostavan. Kun saavutaan Galataan, käy melu jo vallan sietämättömäksi ja tungos lisääntyy melkein läpipääsemättömäksi. Meluun yhtyy nyt kantajain kuoro.

Kantajat näyttelevät Konstantinopolissa tärkeätä osaa, välittäen kaiken tavaraliikenteen. Kuormahevosia tahi kuorma-autoja ei Simeoni nähnyt muilla kuin ententen sotilailla, vaan kuljettivat kantajat selässään koko kaupungin tavaramäärät. Nämä miehet ovat leveäharteisia äijiä, joilla on selässään jonkunmoinen satula, johon he tavaransa sijoittavat. Kauhistuneena katseli Simeoni, kuinka eräs äijä oli ottanut selkäänsä kokonaisen suuren amerikalaisen kirjoituspöydän, sälyttänyt vielä siihen lisäksi kaikenlaista muuta kamaa, ja vaelsi nyt tasan yhdeksänkymmenen asteen kulmassa vakavin, ehkä hiukan tärisevin polvin Peran jyrkkää mäkeä ylöspäin. Niskasuonet pongottivat hikisen, mustan nahan alta kuin kireällä olevat köydet, samalla kuin äijä tuontuostakin päästi kamalan, varoittavan mylvähdyksen, että pois tieltä. Mutta nähtyään Simeonin kummastuksen kertoi herra Bennado, löytyvän kantajia, jotka kuljettavat selässään pianon.

Galatan sillalla liikkuu katkeamaton ihmisvirta. Kun Simeoni katselee sitä eräältä korkeammalta portaalta, lainehtii siinä tummanpunainen fetsimeri. Kaikilla on päässänsä fetsi, eivätkä he ota sitä pois milloinkaan muulloin kuin pyytäessään juomarahaa. Veljekset panivat merkille, että tilaisuuksissa, jolloin jokainen muu kansallisuus varmasti olisi ottanut lakin pois päästänsä, nämä pojat painoivat sen jos mahdollista vieläkin lujempaan, mutta tempasivat sen heti kouraansa, jos vain näytti olevan hiukankaan toivoa "baksheeshin" saamisesta. Sillalla parveilee likaisia lapsia naukuen ja kiljuen "baksheeshia" ja olisi siinä oltu pääsemättömissä, ellei herra Bennado olisi tottuneesti heitä karkoittanut.

Sillalla kannetaan maksua sekä ajajilta että jalankulkijoilta. Maksun kantajat ovat tanakoita, valkoiseen paitaan puettuja fetsipäisiä ukkeleita, joilla on vyöllänsä suuret "säästölaatikot". He seisovat rivissä sillan molemmissa päissä, väliin pitäen toisiaan käsistä kiinni, ja piastereita heltiää. Herra Bennado selitti nauraen, että mikäli hän tietää, on tämä vero nykyisin ainoa tulolähde, joka hänen ottomaanisella majesteetillaan on.

Seisomme nyt Galatan kuuluisalla sillalla. Lännessä avautuu eteemme puolipäivän huikaisevassa loisteessa ihana Marmaran meri, keinutellen kirkkailla aalloillaan kolmiopurjeisia aluksia ja juuria laivoja. Kaukaa hohtavat sinertävän autereen lävitse korkeat vuoret ja niiden rannoilta ja rinteiltä valkoisina pisteinä ja viivoina rakennukset, moskeat ja minareetit. Näky on kuvaamattoman ihana. Itäpuolella avautuu eteen Kultaisen sarven jatko, Konstantinopolin kuuluisa sisäsatama, joka kapeudestaan huolimatta on niin syvä, että suurimmatkin laivat voivat laskea laiturin ääreen, ja jossa m.m. Turkki on "sotalaivastoaan" pitänyt. Sadat omituiset purret kolmiopurjeineen ja kirkuvine soutajineen kiitävät sen pinnalla, kuljettaen tavaroita ja ihmisiä. Näköala sinnekin päin on ihana, erinomaisen "pittoreski", ja kuin alituisia silmänräpäyskuvia täynnä.

Veljesten koillispuolella, josta he juuri olivat tulleet, kohoaa Galata ja sen yläpuolella Perä jyrkällä rinteellään, jonka huipulla, tuolla korkealla, on vanha ja kuuluisa Peran torni, nyttemmin käytetty sekä palotornina että ententen langattomana asemana. Uudenaikaiset kivitalot vaihtelevat siellä omituisesti moskeain rinnalla, mutta on näköala sinnekin erikoinen ja "pittoreski". Edessään on veljeksillä sitten varsinainen turkkilainen kaupunki, Stambuli, "Autuuden portin" pääpaikka, sillä niinkin kaunis nimi on Konstantinopolilla. Täältä katsottuna antavat sille leimansa matalain talojen keskeltä kohoavat moskeain kupoolit ja minareetit. Näky on ennen itämailla käymättömälle erikoinen ja unohtumaton.

Mutta veljesten ympärillä kuhisee katkeamattomana virtana Konstantinopolin tavallinen arkipäiväinen elämä. Mahdotonta on ruveta laskemaan, kuinka monta eri kansallisuutta siinä vaeltaa ja kuinka monta eri kieltä siinä kuulee. Tuossa viuhtoo käsillään kreikkalainen todistaen jotakin niin vilkkaasti ja suuriäänisesti, suorastaan epätoivon vimmalla, kuin uhkaisi häntä hirsipuu, ellei hän saa toista vakuutetuksi asiansa oikeudesta; tuossa menee parvi miehiä, joiden naamalla on jonkunmoinen fanaattisen dervishimäinen ilme, ja laiha, ruskea jäntevyys osoittaa, että he ovat kotoisin Aasian puolelta; ententeupseeri mennä keekoilee laiskasti ja huolettomasti, hänkin uteliaana katsellen ympärilleen, ja hänen jälkeensä heittelee toivorikkaita silmäyksiä soreasti puettu frankkilaisnainen. Mutta mitä ovatkaan nuo mustaan hameeseen ja hartiahuiviin puetut naiset, joista toisilla on huntu kasvoillaan, toisten taas uhmaten kulkiessa paljain kasvoin? Ne ovat turkkilaisnaisia, jotka ovat lähteneet haaremin hiljaisuudesta ostoksilleen ja jotka sodan aikana ja jälkeen ovat ruvenneet poistamaan huntuansa. He ovat yleensä pieniä, mutta lihavahkoja, sillä onhan turkkilaisen maun mukaan naisen lihavuus miehelle Allahin kallein lahja. Tuossa eräs taluttaa hellästi pientä, europalaisesti puettua, fetsipäistä poikaansa, ja kun Simeoni hiukan liian uteliaasti kurkistaa hänen sieviin kasvoihinsa ja tummiin silmiinsä, siirtää hän paheksuvasti silmäten kasvojensa eteen mustan hunnun. Nuo tummat, hiljaiset ja arasti pitkin katuja kiirehtivät olennot ovat kuin tervehdyksiä salaperäisestä maailmasta, jonne europalaisen on vaikea, ehkäpä melkein mahdoton päästä.

Tämän keskeytymättömän kuhinan, melun ja riehumisen keskellä on kuitenkin yksi, joka esiintyy muihin verraten melkoisen tyynesti ja rauhallisesti, nimittäin itse turkkilainen, osmanni. Kuin valas valtameressä hän vaeltaa ihmisvirrassa tyynesti ja antamatta minkään häiritä itseään, tekisipä mieli sanoa: majesteetillisesti, ja hänen tummissa silmissään on kylmän halveksiva, ehkä toisekseen surumielinenkin ilme. Mitäpä hän välittää uskottomien koirien riehumisesta ympärillään, kreikkalaisista, armenialaisista ja muista giaureista, joiden veressä hänen esi-isiensä hevoset ovat usein kaahlanneet jalustimia myöten! Mutta hän tuntee muinaisen suuruuden menneen, hän näkee pyhän kaupunkinsa kaduilla kirjavat laumat vihollistensa sotureita, ja kiristäen hampaitaan hän katsoo toivoen Skutarin puolelle, eikö Mustafa Kemal, hänen ainoa oljenkortensa, jo saapuisi sieltä uskovaisten etupäässä, naulitakseen tuhat ja taas tuhat uskottoman päätä Serain muurien reunoille. Turhaan. Konstantinopoli ei ole hänelle enää "Der i Seadet", "Autuudenportti", vaan hän tuntee olonsa siellä vieraaksi ja rupeaa miettimään muuttoa Aasian puolelle, jossa aina on ollutkin hänen oikea kotinsa.

Tällaisen vaikutuksen suunnilleen teki muutaman minuutin hetki Galatan sillalla, jonka turkkilainen nimi oikeastaan on "Sultan Walidé Köprüssi" eli "Sulttaanin äidin silta". Se on 468 m pitkä ja kulkee siitä päivittäin noin 150,000 ihmistä. Sen rakensi vv. 1911-12 Augsburg-Nürnberger Maschinenfabrik 18 kuukaudessa ja maksoi se yli 5 miljoonaa Saksan markkaa.

Stambulin puolella, Galatan siltaa vastapäätä, heti pienen "Kalatorin" takana, on eräs Konstantinopolin kauneimpia moskeoita, "Jeni Walidé Dschami", "Sulttaanin äidin moskea". Tuntui hyvältä päästä kadun melusta sen korkean kupoolin viileään suojaan. Vaitelias pappi tahi mikä lienee suntio ollut, veti veljesten kenkäin päälle laajat huopatallukat, ja niin sai mennä vapaasti itse pyhäkköön. Sen sinertävästä fajanssista tehdyt seinät ja korkea holvi olivat omansa herättämään pyhäkön tunnelmaa, mutta samalla sen rukouskolkan barbaarimaiset koristeet, reiden paksuiset kynttilät ja rumanmuotoiset, suuret, vaskiset kynttiläjalat herättivät jonkunmoisen avuttoman säälin sekaisen tunnelman. Oli kuin olisivat nämä ihmiset aikoinaan päässeet aavistamaan jotakin ylevää ja pyhää, mutta jääneetkin vain siihen, koskaan pääsemättä sitä lähemmäksi; vuosisatojen kuluessa ovat he sitten kivettyneet tuohon samaan entiseen, kehittymättä ollenkaan. Tämä moskea on rakennettu 17:llä vuosisadalla. Seisoessaan ensi kertaa muhamettilaisessa pyhäkössä ja miettiessään sitä arvoitusta, joka tuohonkin uskontoon sisältyy, tunsi Simeoni mielessään yhä enemmän selviävän sen, jota ei ollut ennen itselleen tahtonut tunnustaa, että muhamettilaisuus, ja nimenomaan turkkilaiset, olivat; Aasian barbaarisuuden ilmenemismuotoa, persialaisten perillisiä, joilla ei ole ollut ihmiskunnan kulttuurille mitään annettavana, vaan jotka päinvastoin ovat tämän maailman kulmilla hävittäneet kaiken entisenkin ja pitäneet sitten jäännöksiä rautaisissa, vuosisataisissa kahleissa. Ja nimenomaan täällä Konstantinopolissa, joka säilytti antiikin kulttuurin aarteet ohi kansainvaelluksen myrskyjen niinäkin aikoina, jolloin raakalaiset pyyhkäisivät sen muusta Europasta olemattomiin, ovat he vieraita valloittajia, joiden kehittymätön maku ja kuvain hävityshimo on vuosisatain kuluessa poistanut siitä tuntemattomiin saakka kaiken sen, mistä se ennen oli kuuluisa, pystymättä rakentamaan sijalle muuta kuin näitä moskeoita minareetteineen. Turkkilaiset ovat olleet raakalaisvalloittajia, joiden kerta on väistyttävä Kultaisenkin sarven rannalta, sillä se on oikeudenmukaisuuden välttämätön vaatimus. Eikä sen toteuttaminen lienekään kaukana.

Vähän ymmällä tämän turkkilaisen "kirkon" jättämästä tunnelmasta painuivat veljekset taas kulkemaan Stambulin katuja. Ne muuttuivat pian ahtaiksi kujiksi, joista tuoksui koko itämaiden löyhkä, jonkunmoinen imelän pistävä, myrkyllisen makuinen haju, joka kaiveli sydänalaa. Onneksi oli pitkällinen kuivuus hävittänyt liian lian näkymättömiin, pölyksi, niin ettei sitä niin kovin paljon huomannut, mutta aavistaa saattoi hyvin, minkälaisia viemäreitä nämä kujat olivat sateisina aikoina. Kaikkialla oli myymälöitä ja kahviloita, joissa vakaata fetsipääkansaa istui polttaen pitkää vesipiippua ja juoden turkkilaista kahvia. Ruoka- ja lihakaupat olivat tavallaan vain jonkunmoisia seinissä olevia syvennyksiä, ja oli niissä myytävänä kasviksia, leipää, inhoittavan näköistä suolakalaa ja muuta sellaista. Lampaat tuodaan lihakauppaan kokonaisina ruhoina ja ripustetaan takajaloistaan oven pieleen tahi muuhun sopivaan paikkaan. Siinä tuo talinen ja verinen lampaan ruumis saa odottaa nälkäistä ostajaa, kypsyä kuumassa ilmassa, vieläpä joskus auringonkin siihen sattuessa, tuhansien kärpästen marssiessa pitkin sen pintaa. Turhaa olisi täällä ripustaa näkyviin kehoittavia tauluja: "Tapa tuo kärpänen", sillä tosiolot tekisivät tuollaisen kehoituksen naurettavaksi. Ainoa myytävä, joka herahdutti veden veljesten kielelle, oli suuret, kahden nyrkin kokoiset Jaffa-appelsiinit, joiden vertaa ei Simeoni ollut vielä koskaan maistanut.

Tällaisin tunnelmin, ulkoisen ja oudon arkisen itämaisen elämän sekautuessa mitä harvinaisimpiin ja mielenkiintoisimpiin historiallisiin muistoihin, mielentilassa, josta ei voinut oikein sanoa, kallistuiko se itkuun vai nauruun, vaelsivat veljekset herra Bennadon perässä edelleen katsomaan Stambulin nähtävyyksiä. He saapuivat aukeamalle, jonka toisessa laidassa kohosi muodottomalta näyttävä, möhkälemäinen, monien loivien koko- ja puolikupoolien kattama rakennus tahi mieluumminkin rakennusrykelmä, neljässä kulmassa korkea ja solakka minareetti. Herra Jacques Bennado kohotti kätensä sitä kohti ja lausui: "Aja Sophia-Moschee".

XXVI.

Sofian kirkko. — Vaikutus ulkoapäin. — Kupoolijärjestelmän tarkoitus ja pyhäkön sisustavaikutus. — Justinianuksen ja Teodoran aika, ja kuinka temppeli rakennettiin. — Mohammed Valloittajan verisen käden merkki. — Hikoava pylväs. — Hippodromi, "siniset" ja "vihreät", Nika-kapina, ja Teodoran uljuus. — Delphoin kolmijalka. — Theodosiuksen obeliski.

Kukapa ei olisi historiaa lukiessaan pitänyt kristikunnan nöyryyttävimpänä hetkenä sitä, jolloin Mohammed II Valloittaja syöksi alas ristin Sofian kirkon kupoolin huipulta ja pani sijaan puolikuun. Tuon pyhäkön maine on aina ollut sellainen, että mielikuvitus on yleensä tehnyt siitä jonkunmoisen ihmerakennuksen, saavuttamattoman sekä sisältä että ulkoa. Kun nyt ensi kertaa näkee sen edessänsä, eikä voi erottaa siitä juuri mitään kiinteätä ja kaunisviivaista arkkitehtoonista ulkopiirrettä, vaan ainoastaan laajoja, mutta matalilta näyttäviä kupooliryhmiä kuin suuria patoja, ympärille mauttomasti ja arvottomasti kasattuja tuki- ja muita rakennuksia, tuntee oikeastaan haikeata pettymystä. Sitä lisää vielä ikävä ja outo, punaisen ja kellertävän kirjava väritys, jonka sille viime vuosisadalla anto sen korjaaja, eräs italialainen arkkitehti Fossati. Ellei sen kulmissa olisi noita neljää ja todellakin kaunista minareettia, jotka ovat turkkilaisen "rakennustaiteen" ainoa saavutus, olisi tuon rakennusryhmän vaikutus ulkoa niin raskas ja niin möhkälemäinen, että sitä olisi vaikea katsella. Mutta aikoinaan, jolloin se ulkoakin päin oli rakentajainsa Anthemios Thralleslaisen ja Isidoros Miletolaisen suunnitelmain mukainen, ja siis vapaa noista sen muurien juurelle kasautuneista lisärakennuksista, saattoi se kyllä herättää kunnioitusta monumenttaalisuudellaan.

Vasta astuessaan sisälle ymmärsi Simeoni, miksi tässä kirkkotyylissä oli täytynyt ja tahdottu turvautua tuollaiseen omituiseen pää-, ja sivuilla olevien puolikupoolien järjestelmään. Tarkoituksena oli se, että siten saataisiin kirkon sisällä koko sen mahtava tilavuus tuntumaan ja näkymään melkein joka paikasta. Niinpä on Sofian kirkossa heti sisään tultua edessä ja yläpuolella näkyvissä koko se tilavuus, mikä rakennuksella kaikkiaan oikeastaan on, ja silloinpa on samalla tuo tunnelma musertavan mahtava ja yllättävä. Katse nousee heti kohti kupoolin lakea, joka nyt tuntuu olevan suunnattoman korkealla, ja koko kirkon jylhä, kohoava tilavuus tuntuu kutistavan ihmisen ja ihmissielun vaivaiseksi madoksi, joka tuskin uskaltaa tuolla maan tomussa liikahtaa. Goottilaisen kirkon aikaansaama tunnelma on myöskin juhlallinen ja ehyt, mutta melkeinpä Simeonista tuntui siltä, että tämä "jumalalliselle viisaudelle" pyhitetty kirkko vaikutti vieläkin juhlallisemmin.

Tähän oli kuitenkin syynä ei ainoastaan pyhäkön jylhä kauneus, vaan ne historialliset muistot, jotka kaikkialta tulvahtavat kävijän mieleen. Ja ne muistot ovat niin erikoiset, niin kirjavat ja vaiheiltaan moninaiset, että mielessä syntyy selittämätön kaukaisten kuvien ja äänien, taistelujen ja pyrkimysten virvatulileikki, jonka keskeltä on vaikea koota mitään keskitettyä. Olihan Justinianuksen ja Teodoran Konstantinopoli silloisen maailman ehkä merkillisin paikka, jossa veltostunut kreikkalaisuus, vaipuneena verisiin puoluekiistoihin, keskellä mitä fanaattisinta uskonkiihkoa ja lahkolaisuustaistelua, taikauskon ja pakanuuden sekaisen kristillisyyden sekä barbaarisen julmuuden ja nautinnonhimon orjana, eli elämäänsä tavalla, joka nykyajan ihmiselle on tuskin käsitettävissä. Tähän Hippodromin kaupunkiin, jossa siniset ja vihreät murhaajat vainosivat toisiaan leppymättömällä kiihkolla, jonne Aasian styliitit ja anakoreetit saapuivat mielipuolisessa uskonvimmassa saarnaamaan maailman mahtavimmalle keisarille, jossa itämainen irstaus, yhtyneenä mitä kaavamaisimpiin tapoihin ja hienostuneimpaan ylellisyyteen, vietti koskaan loppumattomia orgioitaan, päätti nyt keisari Justinianus rakennuttaa pyhäkön, jonka piti saattaa varjoon kaikki vanhan maailman sen aikaiset loistorakennukset. Ja nyt alkoi hävitystyö, jota uusi rakennus kaikessa jylhyydessään ei voi koskaan korvata: Vähän-Aasian, Kreikan ja Italian iki-ihanista temppeleistä riistettiin armotta pilarit ja tarkoitukseen kelpaavat rakennusaineet. Tutkimatonta on, kuinka suunnaton määrä antiikin saavutuksia silloin musertui soraläjäksi. Siitä ei aika välittänyt, sillä olihan pakanuuden pyhäköt muutenkin hävitettävä, olihan munkkien raivo siinä suhteessa pitkien vuosisatojen kuluessa tekevä selvää jälkeä. Niinpä ei nykyajan ihminen voi muuta kuin katkerasti valittaen sanoa: "Voi, mitä ihmiset itse ovat hävittäneet!"

Mutta Justinianuksen jylhä rakennus valmistui valmistumistaan, sillä käytettiinhän siihen tarun mukaan 360 sentneriä kultaa ja 10,000 työmiehen hiki. Pian kuulsi sen kultainen risti koko silloisen maailman yli, houkutellen puoleensa barbaarien katseet aina kaukaisesta Pohjolasta saakka. Tuntuupa siltä kuin olisi koko sen puolen maailma ruvennut pitämään tuota ristiä keskuksenaan, tahtoen sen nähdä ja jos mahdollista omistaa. Vuosisata toisensa jälkeen vierähtää, sen holveissa kaikuvat messut ja tuoksuu pyhä savu, kunnes keisarien kaupunki rupeaa vaipumaan niiden aaltojen alle, joiden kuohusta se ei ole vieläkään noussut. Ryöstö ryöstön jälkeen kohtaa sitä, sen muinainen loisto himmenee himmenemistään, sen alueelle ilmestyy rauniokasoja ja sen asukasluku hupenee sataantuhanteen, kunnes vihdoin sen pyhimmän rakennuksen huipulle ilmestyy jo kauan uhkaavana näkyvissä ollut puolikuu.

Legenda kertoo, että kun Mohammed Valloittaja voitonhuumassaan ratsasti kaupunkiin, jossa hänen janitshaarinsa parhaillaan verestä juopuneina asukkaita surmasivat, hän hurjistuneena riensi kristikunnan kauneimman kirkon luo ja ylpeästi ojentaen miekkaansa käski avata sen ovet. Sitten hän kannusti ratsuansa ja karahdutti kirkkoon, jossa hän raivoissaan, nousten jalustimilleen seisomaan, löi verisellä kämmenellään pilarin kylkeen niin korkealle kuin ulottui. Pilariin jäi hänen kämmenensä kuva, marmori imi veren ja kiinnitti siihen siten poislähtemättömäksi sulttaanin nimimerkin, jonka mukaan vielä tänäänkin muka sulttaanin monogrammi muovaillaan. Ja kirkossa kävijälle näytetään vielä tänäkin päivänä erään pilarin kyljessä, hyvin korkealla, todellakin kämmenen muotoista kuvaa, sekä toisessa pilarissa rosoa, jonka ylpeä valloittaja samalla kertaa oli siihen käyrämiekallaan iskenyt Se on ollut veren ja murhan, tuskan ja kuoleman järkyttävä päivä.

Kirkossa ei ollut silloin enää jäljellä kaikkea sen entistä loistoa, sillä olivathan monet ryöstäjät, m.m. länsimaiden jalot ritarit, jotka matkallaan vapahtamaan Kristuksen hautaa uskomattomien käsistä, viekkaiden venetsialaisten toimesta erehtyivätkin valloittamaan Konstantinopolin ja perustamaan sinne n.s. Latinalaisen keisarikunnan, pitäneet huolta, että kaikki sellainen kuin kulta ja jalokivet, joita kohtaan heillä oli paljoa kiihkeämpi rakkaus kuin konsanaan Kristuksen hautaa kohtaan korjautui parempiin taskuihin, kulkeakseen sieltä pelin ja viinin, naisten ja taistelujen tietä olemattomiin. Mutta se mikä oli marmoria ja kivestä irti lähtemätöntä, oli vielä jäljellä, ja turkkilaisten kunniaksi olkoon sanottu, että he eivät ole kristittyjen hävitystä jatkaneet. Taikauskonsa vaatimusten vuoksi he ovat vain peittäneet seinien kallisarvoiset mosaiikit värillä, poistaneet ehkä irtonaisina olleet kuvat, ja panneet sijaan mauttomille suurille puutauluille maalattuina kaliifiensa pyhät monogrammit. Paikallansa ovat kuitenkin mahtavat pilarisarjat; lattia, joka lienee aikain vaiheissa pahoin särkynyt, on peitetty kauttaaltaan matoilla. Heidän Mekan suuntaa osoittava rukouskolkkansa ei liioin pahoin kirkon sisätunnelmaa särje.

Niin on vielä tämä muinainen rakennus eheänä paikallansa, mutta surumielinen lienee sen ajatus. Sen loistoaikana oli kristinusko vallitsevana koko Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Palestinassa ja Pohjois-Afrikassakin, ja otaksua saattaa, että jos se olisi saanut siellä häiriintymättä vaikuttaa, noiden seutujen asema ja merkitys maailmassa olisi toinen kuin nyt. Nyt ovat ne seudut, kristillisyyden pyhät lapsuuspaikat, mitä synkimmän pimeyden vallassa, niin kaukana kristillisyyden perusajatuksista kuin pakanamaat konsanaan. Mutta toivoaan ei suuri pyhäkkö ole heittänyt, sillä vieläkinhän sen pohjoispuolella oleva, suuri, pronssipeittoinen, Gregorius Thaumaturgoksen hikoavaksi pylvääksi sanottu pilari, on säilyttänyt ihmeitä tekevän voimansa, koskapa se tuntuu kostealta, kun siihen koskettaa.

Vielä viimeinen silmäys korkeaan kupooliin, juhlalliseen pilaristoon, viimeinen hymähdys kaikelle sille suuruudelle, jonka ihmiset itse ovat rakentaneet ja taas alas maahan hajoittaneet, ja veljekset astuvat ulos häikäisevään päivään. Turkkilaiset sotilaat, jotka ryysyisinä ja nöyrinä ovat asettuneet temppelin pihaan kerjäämään, tempaavat heidät nopeasti keskelle nykyistä elämää, ja herra Bennado, joka juutalaisena ei pyhään temppeliin pääse, tervehtii heitä iloisesti portilla. Läheisyydessä on muinaisen Hippodromin paikka ja sinne hän nyt pyytää saada veljekset johdattaa.

Sofian temppeli oli rakennettu "jumalalliselle viisaudelle"; koska tasapainolaki on elämässä välttämätön, oli sen läheisyyteen rakennettu Hippodromi "inhimilliselle hulluudelle". Uteliaina tulivat veljekset sille paikalle, joka muodosti muinaisen Konstantinopolin valtiollisen, maallisen ja syntisen elämän polttopisteen.

Sen muureista ja pilaristoista ei ole mitään jäljellä, vaan on paikka tavallinen kaupungin puistikko, jonka penkeillä istui rivittäin vaiteliaita, mustiin puettuja turkkilaisnaisia päivää paistattamassa. Siinä, missä muinoin kaikuivat kilpa-ajajain huudot, sinisten ja vihreitten raivoisat haukkumasanat sekä villien eläinten karjunta, ilakoivat nyt lapset leikkien käytävien hiekassa. Vain alueen keskellä, juuri entisen Hippodromin keskusviivalla, on vanhalla perustallansa jäljellä Theodosius Suuren obeliski, Delphoin suuren kolmijalan yksi käärmejalka eli -pylväs ja n.s. "kolossi", eri kivistä rakennettu obeliski sekin. Paikka on hiljainen ja rauhallinen, ja ympäröi sitä joukko Turkin ministeristö- ja muita hallitusrakennuksia sekä eräällä sivulla suuri Sulttaani Ahmedin moskea. Melu kilpa-ajoradalta ei siis enää häiritse pyhien miesten rukouksia lähellä olevissa kirkoissa. Toisin oli ennen.

Tammikuussa 532 olivat vihreiden ja sinisten välit kiristyneet vaaralliselle asteelle. Kun Teodora oli itse sininen, oli hän jättänyt vihreät aivan turvattomiksi, joten heitä sai huoleti tappaa ja kohdella miten hyvänsä. Jos sinisten rikoksia koetettiin rangaista, oli siitä rankaisijalle pahat seuraukset: niinpä antoi Teodora naulita erään kilikialaisen prefektin ristiin, koska tämä oli uskaltanut mestauttaa kaksi kimppuunsa hyökännyttä sinistä. Sellaista oli elämä siihen aikaan. Uteliaalle voidaan ilmoittaa, että nämä kuuluisat "siniset" ja "vihreät" olivat oikeastaan vain kaksi eri Hippodromi- eli sirkuspuoluetta, sillä mitään varsinaista puolueohjelmaa ei sen enempää ollut. Sanoivathan siniset olevansa valtakunnan merenkulun kannattajia ja vihreät taas maanviljelyksen huoltajia, siis sen aikuisia maalaisliittolaisia, mutta taisivat nämä periaatteet hukkua milloin mihinkin sirkus-, hallitus- ja hovivehkeilyyn. Valtakunnan monarkki ja varsinkin hänen puolisonsa, joka nuoruudessaan itse oli ollut Hippodromin suosituimpia naishenkilöitä, kannattivat monarkistiseen tapaan sinisten edustamaa kapitalistista suuntaa ja ristiriita valtakunnassa kävi suorastaan pelottavaksi. Luonnollista oli, että maalaisliittolaiset tällöin rupesivat miettimään vallankumousta, vaatien toista hallitsijaa, ja sunnuntaina, tammikuun 11 päivänä, alkoi sitten Konstantinopolissa vallankumoushulina.

Aluksi ei voinut huomata mitään tavatonta olevan tekeillä, sillä kilpa-ajot aloitettiin rauhallisesti kuten aina ja keisari itse oli suvainnut tulla saapuville. Mutta pian rupesi vihreitten paikoilta kuulumaan kiukkuisia alashuutoja ja kaikenlaista muuta murinaa ja rähinää. Kummastuneena käski keisari hovihuutajansa tiedustella, mikä kansaa vaivasi, ja tästä syntyi nyt, kuten säilynyt ja tapahtumapaikalla tehty pöytäkirja kertoo [Charles Diehl: Teodora], seuraava mielenkiintoinen keskustelu hallitsijan ja kansan välillä. Kun vihreät olivat solvanneet kyllikseen keisarin suosikkeja ja vaatineet lain turvaa, antoi keisari vastata:

"Ette ole siis tulleet tänne katsomaan näytäntöä, vaan häväisemään hallitusta!"

"Vaietkaa, te juutalaiset, manikealaiset ja samariitit! Vaietkaa, tahi hakkautan päänne poikki!"

"Juudas, pyöveli, murhaaja!" haukkuvat vihreät vastaan. "Taivas suokoon, ettei isäsi Sabbatios olisi koskaan nähnyt päivän valoa, sillä silloinpa hän ei olisi siittänyt maailmaan mokomaa murhaajaa!"

"Roistot, häväisijät, Jumalan viholliset! Ettekö voi pitää kitaanne kiinni!"

"Jos käsket, hallitsija, niin vaikenemme, mutta, oo sinä korkein, vastoin tahtoamme. Me tiedämme kaikki, kuuletko, kaikki, mutta olemme vaiti. Hyvää yötä! Oikeus, sinä olet kuollut! Hyvää yötä, kaikki! Me menemme tiehemme ja rupeamme juutalaisiksi. Parempihan on olla pakana kuin sininen!" Ja vihreät lähtevät Hippodromilta tiehensä, loukaten täten keisaria pahimmalla mahdollisella tavalla.

Eräät hallituksen tyhmyydet tekivät tässä kuten vallankumouksissa säännöllisesti tapahtuu sen, että seuraavana päivänä molemmat puolueet olivatkin yhtyneet ja huusivat ällistyneelle keisarille: "Kauan eläkööt vihreät ja siniset, yhtyneinä kärsimykseen!" Ja nyt alkaa kaupungissa vallankumousten toinen näytös, polttaminen ja murhaaminen. Asia kehittyi yhä pahempaan päin. Tammikuun 18 päivänä koetti Justinianus Hippodromissa lepyttää kiukustunutta kansaansa. Evankeliumit kädessä hän nöyrästi lausui rähisevälle joukolle:

"Minä yksin olen kaikkeen syypää. Syntini estivät minua myöntymästä siihen, jota minulta pyysitte."

Saman päivän iltapäivänä oli Justinianus jo valmis luopumaan taistelusta ja jättämään kaikki. Hänen aarteitansa lastattiin laivoihin ja ajatteli hän vain pakoa. Silloinpa esiintyi hänen puolisonsa Teodora, entinen Hippodromin ilotyttö, mutta jäntevyydeltään ja viisaudeltaan keisarikunnan todellinen hallitsija, sotaneuvottelussa ja sanoi ylpeästi:

"Vaikka ei olisikaan enää muuta jäljellä kuin pako, niin en pakenisi sittenkään! Ne, jotka ovat kruunua kantaneet, eivät saa elää sen kadotettuaan. Sitä päivää en tahdo nähdä, jolloin minua ei enää tervehditä keisarinnana. Jos tahdot paeta, Caesar, niin tee se; sinulla on rahaa, laivat ovat valmiina, meri on vapaa. Minä jään! Rakastan vanhaa lausetta, että purppura on suloinen käärinliina!"

Näillä sanoilla pelasti jäntevä keisarinna Justinianukselle valtakunnan. Viekas kuohilas Narses ja hyväntahtoinen höynä Belisarius, jolla oli kuitenkin se etevä ominaisuus, että hän oli aikakautensa suurin sotapäällikkö, ryhtyivät keisarinnan johdolla tarmokkaaseen toimintaan, joka johti siihen, että Belisarius syöksyi vanhojen legionalaistensa etupäässä Hippodromiin, aloitti teurastuksen ja lopetti sen vasta myöhään yöllä. Kolmekymmentätuhatta sielua pantiin silloin miekan terälle, joukossa tasan sekä vihreitä että sinisiä, koskapa Belisarius ja hänen vanhat sotilaansa eivät huolineet ruveta ottamaan selkoa kansalaisten puoluekannasta. Niin päättyi kuuluisa Nika-kapina. Mutta voimakkaana ja samalla niin kiehtovana kohoaa sen verihöyryjen keskeltä Teodoran, tanssijattaren ja keisarinnan, itämaiden salaperäisimmän naisen haahmo, uljaampana ja toimitarmoisempana kuin ainoakaan aikakautensa miehistä.

Simeoni seisoo Hippodromin paikalla uneksien tällaisia muinaisuuden näkyjä. Kuinka suunnattomat määrät ihmisverta onkaan tämä tanner juonut ja kuinka turhan vuoksi! Miksi on kehityksen kuljettava tällaisten kamalien sokkeloiden kautta, täynnä verta, tuskaa, kidutusta! Sanokoon se, joka ymmärtää. Hän katselee oudostellen edessänsä olevaa käärmepatsasta ja tuntee, kuinka sekin tuo tervehdyksen ajoilta, jotka ovat niin kaukaisia, ettei tahdo voida uskoa tuollaista silmin nähtäväksi säilynyttä todistuskappaletta mahdolliseksi.

Plataian voiton johdosta päättivät taisteluun osaa ottaneet 31 kreikkalaista kaupunkia lahjoittaa Delphoin oraakkelille muistoksi jättiläissuuruisen kolmijalan; olihan kolmijalka kilpailujen korkein palkinto Kreikassa. Sen keskustaa tukemaan valmistettiin kolmen, yhteen kietoutuneen käärmeen muodostama pronssinen patsas, ja tämä on nyt säilynyt jälkimaailmalle muistoksi Plataian voitosta. Koristaessaan näet Hippodromiaan tuotti Konstantinus sen Delphoista tänne. Mutta kuinka on käynyt? Barbaarit ovat nousseet ja anastaneet tuon voitonmerkin takaisin, ja tuossa se nyt on todistuksena siitä, että Plataian kentällä vuodatettu veri ei sittenkään heitä tuhonnut! Aika on pitänyt sitä pahoin: käärmeitten päistä ei ole enää jäljellä muuta kuin yksi yläleuka Konstantinopolin museossa, mutta näinkin on se mitä mielenkiintoisin ja omituisin muistomerkki kauan sitten kadonneilta suuruuden päiviltä.

Vielä kaukaisemmilta ajoilta tuo tervehdyksen tuossa lähellä seisova Theodosiuksen obeliski. Sen hieroglyfit kertovat, että sen pystytti Egyptissä, Heliopoliin kaupungissa, farao Thutmosis III noin 1500 vuotta ennen Kristusta. Sieltä se sitten tuotiin Konstantinopoliin, jossa Theodosius sai sen suurella vaivalla pystyyn 32 päivässä, kuten jalustan kirjoitus kertoo. Ei ole sillä kuitenkaan sitä suurta historiallisten tapahtumain taustaa, joka tekee käärmepatsaan niin mielenkiintoiseksi, vaan on se vain hallitsijan omaksi imartelukseen pystyttämä. Samaa on sanottava äärimmäisenä olevasta "kolossista", jonka rakentajaa ei tiedetä; se on ollut aikoinaan peitetty kullatuilla pronssilevyillä, jotka turkkilaiset ryöstivät, luullen niitä aitokullaksi. Turkkilaisten valloittaessa kaupungin oli Hippodromi muuten suureksi osaksi raunioina.

XXVII.

"Uponnut palatsi". — Melanderin historian pätevyys. — "Anatolisch — selbstverständlich!" — "Jumalallisen rauhan kirkko" janitshaarimuseona; näiden historiaa. — Aimée Dubuc de Rivery'n harvinainen kohtalo. — Montako janitshaaria voi päivässä hirttää kahteen puuhun?

Simeoni heräsi unelmistaan siihen, että Juhani ja Tuomas lähtivät päättäväisellä ilmeellä kuljettamaan häntä välissään herra Bennadon perässä, jonka kehoittavia ja kiirehtiviä kutsuja hän ei ollut kuullut. "Teodora", puhui hän tovereilleen, "oli sangen etevä nainen. Kuuluisa ranskalainen Byzantiumin historian tutkija Charles Diehl sanoo hänestä, että tanssijatar Teodoralla ei tosin ollut erittäin paljon niitä hyveitä, jotka ovat omiaan viemään ihmisen suorinta tietä paratiisiin…"

"Katsos nyt tuotakin äijää! No voi sun!" puhui Juhani tarkastellen ihmeissään muuatta luultavasti sangen pyhää miestä, joka oli vaipunut syviin mietteisiin erääseen nurkkaan, kuumimpaan auringonpaisteeseen, kärpästen pitäessä häiritsemättä ketjuharjoituksia hänen ruskealla ja laihalla naamallaan.

"… ja että keisarinna Teodoralla oli hurskaudestaan huolimatta paljon niitä vikoja ja paheita, jotka tekevät ihmisestä sangen huonon pyhimyksen, mutta että hän näinkin ollen ja ehkäpä juuri sen vuoksi, kunnianhimonsa ja loistavien valtiomiesominaisuuksiensa tähden, on aina säilyttänyt ja säilyttää hurmaavimman ja viettelevimmän naisen maineen, mitä historia tuntee, ja…"

"Kuule, veli!" sanoi nyt Tuomas, "katso eteesi, niin näet tässä säiliöllisen raitista vettä. Etköhän valele hiukan päätäsi, että sinun Teodorasi suloineen rupeaisi sieltä haihtumaan!"

Veljekset olivat tulleet kuuluisalle "Uponneelle palatsille". Se on todennäköisesti sama kuin Justinianuksen rakennuttama Cisterna Basilica : suuri vesisäiliö (pinta-ala 141 X 73 m), jonka kattoa kannattaa 43 suurta pilaria. Vielä tänäkin päivänä on siinä vettä samoin kuin Justinianuksen aikoina. Uteliaita turisteja viedään sen pilaristoon veneellä soutelemaan ja onkin sen synkkä, himmeässä valossa tummana välähtelevä veden pinta kolkon ja erikoisen näköinen. Venäläiset pakolaiset, jotka ovat vuokranneet kaupungilta sen näyttämis-oikeuden, ovat varustaneet sen sähkövalolla ja portailla, joten sen laajuudesta saattoi saada jonkunmoisen käsityksen. Kun tämä ei suinkaan ollut Konstantinopolin ainoa vesisäiliö, vaan oli niitä muinoin piirityksen ja kuivan kesän varalle useita, voi ymmärtää, ettei kysymys ollut mistään vähäpätöisistä laitteista.

"Ehkäpä on Teodorakin tuosta säiliöstä tuottanut itselleen vettä!" huokaisi Simeoni ja tunsi samalla, kuinka lujat kädet tarttuivat häneen ja nostivat hänet kiireesti ylös kirkkaan taivaan alle. Siellä jatkoi Simeoni kuitenkin historiallisia haaveilujaan, kaivellen esiin vanhoista kätköistä hitaasti virkistyviä tietojaan, sekä joutuen tuontuostakin väittelyihin ja kinasteluihin herra Jacques Bennadon kanssa. Tarttuipa tämä henki Juhaniinkin, joka yhä innostuneempana rupesi järkkymättömällä varmuudella vyöryttelemään esiin kumoamattomia totuuksia ja asiatietoja Melanderin historiasta, tuosta kuuluisasta perusteoksesta, jonka pohjalla yleensä kaikki pätevämpi historiallinen tieto Suomessa lepää. Ja joka kerta, kun veljesten suureksi riemukseen onnistui panna herra Bennado pussiin, tahi kun tämä ei voinut antaa kysymyksiin tarpeeksi selviä vastauksia, turvautui hän erääseen yleismääritelmään, selittäen yksinkertaisesti kaiken itselleen tuntemattoman "anatolialaiseksi". "Es ist anatolisch — selbstverständlich!" Tästäpä sai nyt Tuomas oivan keinon, millä selittää kaiken tuntemattoman, sillä rupeamatta joutavia ongelmia aprikoimaan hän ylevästi sanoi heti, että se on tietysti anatolialaista — selbstverständlich! Muuten hän liehui näppärästi siellä ja täällä, aseenaan valokuvauskone, jolla hän teki yhtä monta murhaa kuin konsanaan janitshaari.

Veljesten retki vei nyt janitshaarimuseoon, sillä mielivätpä he kerta lähemmin tutustua tuohon hirveään armeijaan, joka vuosisatoja oli ollut koko kristikunnan kauhuna.

Omituinen historian ironia esiintyy siinäkin, että tämä Turkin sotamuseo on sijoitettu Konstantinus Suuren aikana perustettuun pyhän Irenen eli "Jumalallisen rauhan" kirkkoon, ikäänkuin todistamaan, kuinka vähän maailmassa tuota jumalallista rauhaa on ollut. Valloitettuaan kaupungin muuttivat musulmannit tämän vanhan basilikan heti voitonmerkkiensä ja vanhojen aseidensa säilytyshuoneeksi. Vuonna 1911 se järjestettiin todelliseksi sotamuseoksi, johon seuraavana vuonna yhdistettiin siihen saakka erillään ollut janitshaarimuseo. Nykyisessä asussaan se kertoo juuri päinvastaisesta kuin mitä "jumalallinen rauha" tarkoittaa.

Janitshaarijoukot muodostettiin siten, että kristittyjen lapsia annettiin turkkilaisten kasvatettavaksi, tarkoituksella totuttaa heidät jo aikaisin kestämään kaikenlaisia rasituksia ja vaivoja sekä harjoittamaan verenvuodatusta. He saivat sittemmin perinpohjaisen sotilaskasvatuksen, koottiin asumaan erikoisiin kasarmeihin ja saivat suorittaa sotilasnäytteensä usein itsensä sulttaanin edessä. Näin tuli heistä mitä hurjinta, mistään välittämättömintä, vain omaa etuaan katsovaa sotilassäätyä, joka erikoisasemansa ja nauttimiensa suurten oikeuksien vuoksi pian tuli heikkojen hallitsijain aikana sekä heidän että valtakunnan vaaraksi. Historioitsijat ovat laskeneet, että aikain kuluessa otettiin täten janitshaareiksi noin puoli miljoonaa kristittyä poikaa. Janitshaarijoukot olivatkin joskus lukumäärältään satakin tuhatta miestä, ja ovat ne hankkineet Turkin valtakunnalle sen suurimmat voitot, mutta monesti myös järkyttäneet koko sen olemassaoloa.

Serain, Turkin vanhan palatsi- ja hallitusrakennusten alueen ulkopihalla, Janitshaarimuseon lähellä, on kaksi vanhaa plataanipuuta, joita sanotaan "janitshaariplataaneiksi". Niiden ympärille kokoontuivat nimittäin janitshaarit, joko sitten neuvottelemaan asioistaan tahi huutamaan tahtoaan sulttaanille, ja niiden juurella on monen sulttaanin kaulan katkaisemisesta neuvoa pidetty. Mutta kaikella on loppunsa ja nämä vanhat janitshaariplataanit tulivat olemaan suojateilleen hyvin kohtalokkaita. Mutta sitä ennen pieni romanttinen tarina.

Vuonna 1784 oli Martiniqueltä kotoisin oleva ranskalainen aatelisneito Aimée Dubuc de Rivery palaamassa kotiinsa Nantesista, jossa hän oli saanut kasvatuksensa. Matka näytti onnistuvan hyvin, kunnes taivaanrannalle ilmestyikin algerialainen merirosvo, joka teki sen, minkä oli aikonut: valloitti ranskalaisen laivan ja otti ihanan Aiméen vangiksi. Mitäpä siinä auttoivat kyyneleet! Sulttaani Abdul Hamid I:n haaremihankkija osti hänet hallitsijaansa varten, ja niin vietiin kaunis Aimée Konstantinopoliin, jossa uskovaisten hallitsija todellakin aivan heti suvaitsi korottaa hänet puolisokseen. Aimée pyyhki kyyneleensä, kesti kohtalonsa urhoollisesti ja synnytti seuraavana vuonna pojan, joka sai nimen Mahmud eli "merkillinen". Tästä pojasta tuli vuonna 1808 kaikkien uskovaisten hallitsija. Kuristettuaan velipuolensa, tämän pojan ja äidin, tunsi hän asemansa varmaksi ja rupesi, kuten turkkilaiset ylpeästi sanovat, reformeeraamaan valtakuntaansa. Siinä hän joutui suuriin vaikeuksiin ja sotiin sekä m.m. kovaan otteluun janitshaarien kanssa, joiden mielestä uusi sulttaani oli liian yritteliäs ja epämukavalla tavalla häiritsi ja rajoitteli heidän etuoikeuksiaan. Plataanien juurella pidettiin myrskyisiä neuvotteluja ja sulttaanin asema oli usein jo veitsen terällä, mutta hänpä olikin poika, joka ei antanut kanssaan leikitellä. Kesäkuussa 1826 alkoi Konstantinopolissa tilinteko, joka päättyi siihen, että vihastunut sulttaani hirtätti, kuten kerrotaan, 20,000 janitshaaria noiden heidän omien pyhien plataaniensa oksiin ja tukahdutti kaikki kapinan yritykset sellaiseen verilöylyyn, ettei moista oltu nähty sitten valloituksen päivien. Sellaisen pojan synnytti ihana Aimée, aatelisneito Martiniquen saarelta.

Museossa on noin satakunta luonnollisen kokoista janitshaarinukkea, esittäen eri aikakausia ja kohtauksia heidän puvustaan, asestuksestaan ja sisäisestä järjestyksestään. Päähineenä on melkein kaikkina aikoina ollut tavattoman suuri turbaani, jonka he kuitenkin sotaretkillään vaihtoivat pienempään ja käytännöllisempään lakkiin, ja pukuna pitkä, paitamainen mekko, jonka etuliepeet oli käännetty syrjään, leveät roimahousut ja saappaat. — Aseina oli pyssy, leveä, veitsimäinen miekka, jota myös voi käyttää pyssyn tukena, ja vyössä julman näköisiä pistooleja. Arvata sopii, että kun tämä hurja joukko, jonka tuli olla itse sulttaanin johdossa, koraanin määräyksen mukaan kolme kertaa uudisti rynnäkkönsä, siinä pakkasivat kristittyjen housut usein vapisemaan. Janitshaareilla näyttää olleen oma itsenäinen, sisäinen hallituksensa, koskapa museossa oli esillä ryhmiä, joissa nimenomaan harjoitettiin oikeudenkäyttöä, jopa luettiin kuolemantuomiotakin kaula pitkällä odottavalle sotilaalle. Aikana, jolloin koko kristikunta oli hajaantunut keskinäisiin sotiin ja jolloin sitävastoin, kuten esim. sulttaani Soliman II:n hallitessa, Turkin valtakunnassa useinkin vallitsi kuri, elinkeinorauha, kauppavapaus ja järjestys, muodosti Turkin hyvin harjoitettu sotavoima todellakin pelottavan uhan Europalle. Ja kun janitshaarien oikeus oli päästä kerta vuodessa valloitusretkelle, saattaa ymmärtää, ettei tuo uhka ollut suinkaan mitään turhaa puhetta.

Museon mielenkiintoisena osana ovat myös sen runsaat, aina ristiretkien ajoille saakka ulottuvat asekokoelmat. Ällistyen täytyy katsella niitä kypärejä, kahdenkäden miekkoja, panssareita, nuijia ja muita murha-aseita, joiden turvin länsimaat yrittivät pyhää hautaa vallassansa pitää, ja ihmetellä sitä ihmisälyn paljoutta, mikä on vuosisatain kuluessa käytetty näitten kapineitten kehittämiseen nykyaikaiselle teknillisen täydellisyyden asteelle. Museosta näkee selvästi, että sodankäynti on ollut turkkilaisen elämän päätarkoitus. Uskomattoman nopeasti on tuo sairas mies koettanut seurata länsimaisten oppimestariensa perässä tilaten Kruppin tehtaalta sarjan tykkejä toisensa jälkeen, ja aina tuon tuostakin uudistaen sotilaittensa univormuja, kuten länsimaidenkin sotilasherrat tekevät. Mutta viidessä seikassa turkkilainen aina on uskollinen: vaihtui univormu miksi hyvänsä, fetsi kuuluu siihen muuttumattomana osana.

Janitshaarien hirttäjä Mahmud II oli kuten sanottu reformaattori — sama mies, joka menetti Kreikan ja tappeli loppuikänsä sisukkaasti Egyptin hallitsijaksi kiepsahtanutta Mehemed Alia, Epeiroksen maaherraa Janinan pashaa, ryssää ja koko maailmaa vastaan, saaden useimmiten selkäänsä, mutta loppujenkin lopuksi selviten kokolailla hyvin — joka harjoitti uudistuksien matkaansaattamista, Pietari Suuren malliin, se on: ellei hyvällä, niin pahalla. Hänpä m.m. puuttui kansansa pukuasioihinkin kieltäen janitshaarien suosiman röyhkeän turbaanin ja käskien kaikkien pitää fetsiä, josta sitten tulikin muhamettilaisten kansallinen päähine. Tällaisilla uudistuksilla ei kuitenkaan Simeonin mielestä ollut enempää arvoa kuin ryssän uskonpuhdistuksella, joka pääasiassa rajoittui siihen, että määrättiin, millä sormilla ristinmerkki on tehtävä.

Museossa oli m.m. — piano! Simeonin täytyi oikein pysähtyä katsomaan, kun joukko turkkilaisia kansannaisia, hekin kuitenkin tuossa synkässä mustassa puvussa, sen ääressä sitä ihmeissään katseli ja kuunteli, kuinka eräs hiukan rohkeampi yhdellä sormella uskalsi painella siitä esiin säriseviä ääniä. Museon eräässä sivuhuoneessa oli Simeonille näytetty ne juhlallisen paksut rautakettingit, joilla Kultaisen sarven satama oli aikoinaan suljettu, ja katsellessaan nyt noita naisparkoja hän huoaten mietti mielessään: "Te olette samanlaisten, ellei vielä paksumpien kettinkien takana, joiden museoon joutumiseen on vielä pitkä aika!"

Juhani ja Tuomas saivat vihdoin, käyttämällä väkivaltaa, riistetyksi Simeonin pois tuosta kolkosta murhamuseosta. Vaiti ollen he seisahtuivat vielä hetkiseksi vanhojen plataanien juurelle, että Tuomas saattoi ikuistuttaa heidät koneensa avulla, ja rupesivat laskemaan, kuinka monta janitshaaria niihin kerralla oli sopinut hirttää. Vaikka ne olivatkin siihen aikaan ehkä olleet vankkaoksaisia puita, on ihmisen hirttäminen kuitenkin siksi aikaa vaativa toimitus, ettei niitä nyt kahteen puuhun juuri mielellään viittäsataa enempää päivässä ylös saa, toisia kun tietysti täytyy ottaa alas. Mahmud II:n pyöveleiltä olisi siis tämän laskun mukaan mennyt tuohon juhlalliseen toimitukseen 40 p., mikä tuntuu hiukan uskomattomalta. Hirtettyjen lukumäärä ei siis liene ollut varsin niin suuri kuin perintätieto ilmoittaa. Kun Simeoni lausui nämä epäilyksensä herra Bennadolle, kohautti tämä ihmeissään olkapäitään ja sanoi vakuuttavasti: "Kaksikymmentätuhatta — selbstverständlich!" Ehkäpä turkkilaiset ovat saavuttaneet hirttämistaidossa vuosisatain kuluessa fenomenaalisen nopeuden.

Koska saapunut iltapäivä oli erinomaisen kaunis, ehdotti ystävällinen herra Bennado, huomattuaan veljesten väsyneen paljoon katselemiseen, retkeä Bosporon rannalle.

XXVIII.

Turkkilainen kahvi ja kuinka sitä valmistetaan. — Therapian kaupunki ja veneretki Bosporolla. — Rumeli Hissar. — Katuelämää Perassa myöhään illalla.

"Turkkilainen kahvi" keitetään herra Bennadon selityksen mukaan seuraavasti. Ensin kiehutetaan vesi ja sokeri yhdessä, niin makeaksi kuin asianomainen haluaa. Pieneen, juuri kahvikupin vetoiseen, varrelliseen pannuun kaadetaan sitten sopiva määrä tätä kiehuvaa sokerivettä ja pannaan joukkoon pölyhienoksi jauhettua kahvia ehkä teelusikallinen, kuinka väkeväksi itsekukin kahvinsa tahtoo. Tässä pienessä varsipannussa kiehautetaan nyt kahvia noin parin minuutin aika ja on se valmis juotavaksi. Sitä ei suinkaan millään tavalla selvitetä, vaan on se nautittava poroineen päivineen, niin kuumana kuin mahdollista. Kermaa tahi muuta sellaista epäjaloa höystettä ei tietysti käytetä ollenkaan.

Tämä lienee todellakin turkkilaisten omintakeinen kahvinkeittotapa, sillä päättäen Yrjö Aukusti Wallinin tarkoista kuvauksista keittävät Arabian beduinit, jotka lienevät tämän jalon taidon keksijöitä, kahvinsa suunnilleen samalla tavalla kuin esimerkiksi me suomalaiset. Hekään eivät kuitenkaan käytä mitään kermaa ja sokerinkin laita taitaa usein olla niin ja näin, eivätkä he liioin selvitä kahviansa, vaan hörppivät sen poroineen. Wallin kertookin pian perehtyneensä porojen makuun, tullen lopuksi siihen vakaumukseen, että nepä juuri muodostavatkin kahvissa sen oleellisimman ja tärkeimmän osan. Simeoninkin täytyy sanoa, että vaikka turkkilaisen kahvin puuromainen laatu hänestä ensin tuntuikin hiukan joutavalta, hän pian mielistyi siihen melkoisesti, eikä mistään hinnasta olisi jättänyt hörppimättä tuota kupin pinnalle ja pohjaan kertynyttä, vaahtoisaa ja ruskeata sakkaa.

Nämä asiat selviytyivät veljesten istuessa herra Bennadon seurassa pienen maalaiskapakan pihalla jossakin Konstantinopolin ja Therapian välisen tien varrella. Kapakassa oli vain yksi ainoa huone sekä jonkunmoinen veranta, ja tarjottiin siellä vain kahvia sekä virvoitusjuomia, joita veljekset eivät kuitenkaan uskaltaneet maistaa. Turkkilaisen kuljettajan resuinen auto oli jäänyt jonnekin tien varteen, jossa sitä kaksi musulmannia hikipäässä koetti korjata, sillä välin kuin matkailijat lähtivät astua teilaamaan etukäteen löytääkseen joitakin virkistyspaikkoja. Ja tällainen ravintola löytyikin. Kahvi höyrysi pienissä, kahden peukalon vetoisissa kupeissa, ja vierellä väänti turkkilaispoika hartiat koukussa vanhaa, surullisesti kirahtelevaa posetiivia. Ilma oli kaunis ja helteinen.

Mutta auto ei ottanut parantuakseen ja silloin herra Bennado ehdotti, että käveltäisiin edelleen pieneen Therapian rantakaupunkiin, josta varmaankin jollakin tavalla päästäisiin takaisin Konstantinopoliin. Se tehtiin ja niin alkoi vaellus tällä kukatiesi tuhansia vuosia vanhalla tiellä. Silloin tällöin mennä hurahtaa heidän ohitseen auto, täynnä huvittelevia ihmisiä, ententeupseereja ja syntisiä vaimoja, ilkamoiden veljesten ikävälle kohtalolle. Nämä eivät tuosta kuitenkaan suuresti suutu, vaan antavat sanan takaisin, vieläpä kaksi parhaasta.

Sillä tuo kävelymatka muodostuu sangen mielenkiintoiseksi. Maisemat, jotka alkumatkasta ovat olleet paljaita, punertavan värisiä, pehmeästi kumpuilevia, muuttuvat tien painuessa lähempänä Bosporon rannikkoa jonkunmoiseen notkoon, rehevämmiksi ja rikkaammiksi. Tien viertä reunustaa tiheä ruusuja oleanderipensaikko, siellä täällä kohoaa kaunis vanha puu, ilmestyy sinne tänne puutarhaviljelyksiä, joissa ahkeria fetsiniekkoja kumarassa työskentelee, kunnes rantaa lähestyttäessä alkaa kaunis sarja idyllisiä huviloita. Ensi kerran elämässään Simeoni nyt omin silmin saa nähdä, kuinka ihastuttavan kaunis tuollainen etelämaan asunto voi olla, kun juhlalliset piniat, palmut ja kypressit sekä monet muut hänelle tuntemattomat rehevät puut kätkevät sen valkoiset muurit syvän ja tumman vihreytensä keskelle. Sivu mennessä sieltä saattaa kuulua kirkas naisen naurun helähdys ja jostakin lehdistön varjosta varmaankin uteliaat katseet tarkoin seuraavat ohi menevien kulkua. Ilakoivaa ja nauravaa, nähtävästi kreikkalaista nuorisoa kävelee tiellä, tarkastaen uteliaasti oudon näköisiä muukalaisia. Jo vilahtaa tuolta tien aukosta kaistale sinistä meren selkää sekä kaukaisia, sinertäviä kukkuloita, ja niin tullaan Therapiaan, pienen Bosporon lahdelman rannalle sijoittuneeseen huvilakaupunkiin.

Tällä paikalla on oma erikoinen historiansa sen vuoksi, että sen vanhin kreikkalainen asutus ulottunee hämärään muinaisuuteen saakka ja että sen nykyisistä asukkaista monet perheet polveutunevat niistä ylhäisistä byzantinolaisista, joille Mohammed Valloittaja määräsi Konstantinopolin lähikaupunkeja asuinpaikoiksi. Paikalla on idyllinen, klassillisen kaunis leima, jaon siellä paljon upeita, puistojen ympäröimiä rakennuksia, m.m. Europan valtain lähetystöjen kesäpalatseja. Muistaessaan, että tänään oli ensimmäinen pääsiäispäivä, tuntui Simeonista kuin olisi aivan erikoinen kirkkaus levännyt koko seudun yllä. Sunnuntain rauha siellä vallitsikin, kansa parveili iloisesti puhellen rantakäytävällä tahi souteli sievillä veneillä sataman läpikuultavilla aalloilla. Veljekset istuivat pienen ravintolan rantaparvekkeella ja katselivat vaiti ollen kauas Aasian puolen sinertäville kukkuloille, joiden rinteiltä lukemattomat valkoiset rakennukset hohtivat. Heidän retkensä oli tuottanut heille vastuksista huolimatta täyden tyydytyksen.

Tingittyään sitten kreikkalaisen soutajan kanssa tavanmukaiseen tapaan pääsivät he yhteisymmärrykseen ja ukko alkoi reippaasti kiskoa venettänsä Konstantinopoliin päin. Ilta rupesi tummenemaan, Mustaltamereltä päin kävi viileä tuulen henki, mutta Bosporos oli silti kuvastinkirkkaana, kohoillen vain hiljaisina maininkeina kuin nukkuvan ihmisen rinta. Pitkin sen pintaa lenteli tihein parvin Simeonille tuntemattomia vesilintuja. Jo vaipuivat rannat ja veden pinta syvään hämärään mutta korkeampia kukkuloita ja niiden rinteillä olevia rakennuksia valaisi aurinko vielä kultahohteellaan, loihtien esiin valaistuksia ja varjoja, värejä ja sointuja, niin että kaikki oli kuin satua. Mutta nopeasti painuu täällä aurinko mailleen, hetkinen vielä ja tumma hämäryys, joka pian syvenee pimeydeksi peittää kaikki. Tuhannet tulet syttyvät palamaan rannoilla ja laivoilla, ja Bosporon uninen pinta kuvastelee niitä ystävällisesti Juhlivaa kansaa on liikkeellä laulaen soutunsa tahdissa, mutta ikävä kyllä ei laulu ole kaunista, vaan sorahtaa pahasti illan rauhassa.

Tullaan Bosporon kapeimmalle kohdalle ja Simeoni ei voi muuta kun vaipua kuvittelemaan mielessään muinaisia tapahtumia. Tälle kohdalle rakensi Dareios siltansa mennessään sotaretkelle skyytalaisia vastaan, ja nämä kalliot molemmin puolin ovat siis nähneet tuon voimakkaan persialaiskuninkaan. Säpsähtäen hän huomaa oikealla puolellaan, korkealla rannikolla, jylhiä, pimeydessä musertavan mahtavilta näyttäviä muureja hammaslaitaisine reunoineen ja jykevine torneineen. Sieltä täältä välähtää muurin aukosta heikkoa valoa ja tummia haamuja näyttää harjalla liikkuvan. Siinä on Rumeli Hissar "Europan linna", jonka Mohammed Valloittaja rakensi siihen 1452 vetäessään rautaista rengastaan yhä tiukemmalle häviöön tuomitun Byzantiumin ympärille. Sitä vastapäätä on Aasian puolella Anadolu Hissar, "Aasian linna", jonka jo Rajasid I rakensi etuvarustuksekseen Europan tulevaista valloitusta varten. Mikään ei voinut pidättää nuoruutensa voimalla esiin ryntääviä osmanneja. Vaipunut on kuitenkin heidänkin suuruutensa, raunioita ovat nämä mahtavat linnat, joilla tietysti ei ole pitkiin aikoihin ollut mitään sotilaallista merkitystä Rumeli Hissarissa elää vieläkin sinne siirrettyjen janitshaarien jälkeläisiä.

Ja niin on matka Bosporolla loppunut, sillä pian saapuvat veljekset sille kohdalle, johon ulottuu Peran raitiotieverkko. Kuunneltuaan hetkisen eräässä pienessä ravintolassa turkkilaisten laulua, pääsivät he täpötäydessä vaunussa, perin kansallisessa seurassa, lähtemään kaupunkiin. Tuo turkkilaisten laulu oli Simeonin mielestä kummallista, kolea-äänistä, yksitoikkoista jollotusta, jossa ei ollut paljon nousuja eikä laskuja, ja joka hänen mielestään peräti huonosti sointui yhteen säestyksen kanssa. Säestäjänä oli vanha ukko, joka hartaasti rämpytteli jonkunmoista sitran tapaista soitinta, sitä yhtämittaa ruuvaillen ja viritellen. Herra Bennadolla kyllä tuntui olevan edullinen käsitys turkkilaisten laulutaidosta, mutta veljeksille kuitenkin jäi siitä sangen epäedullinen muisto; ehkä he eivät asian hienoutta ymmärtäneet.

Raitiovaunuissa on naisilla oma erikoinen, verholla erotettu osastonsa. Sinne heitä puikki toinen toisensa jälkeen kuin mustia kummituksia, useilla lapsi käsivarrellaan. Samaa hellää rakkautta he näyttivät lapsilleen osoittavan kuin muidenkin kansain äidit.

Raitiovaunu menee kolisten pitkin Peran valaistuja katuja. Ravintoloissa ja kahviloissa on tulvanaan väkeä, nimittäin miehiä, jotka polttavat piippua, juovat kahvia ja pelaavat korttia tahi dominoa. Kuta syvemmälle kaupunkiin tullaan, sitä europalaisemmaksi ja samalla roskaisemmaksi muuttuu katuelämä. Turkkilaista ei näe enää ollenkaan, vaan on hän perheensä keskellä, suojaavien ristikkojensa takana, arvattavasti sydämestään halveksien ja vihaten europalaista, jonka elämäntavoista ja periaatteista hän joka päivä näkee niin inhoittavia esimerkkejä. Ententen joukkojen ja kenraalien alituinen paraatikoru häntä tuskin häikäisee. Olisikohan todellakin turkkilainen elämässään siveellisesti korkeammalla kannalla kuin nykyajan n.s. sivistynyt europalainen? Sille väitteelle voisi löytää paljon tukea ainakin Konstantinopolista, ja heikoiksi kävisivät nekin vastatodistukset, joita esim. Parisi, Lontoo ja Berlini voisivat esittää.

XXIX.

Ententen sotilaat. — Venäläiset pakolaiset ja heidän kurjuutensa. — Avustuspuuhat ja säälin turtuminen. — Moskovia-ravintola ja sen tarjoilijattaret. — Kumoon ajanut troikka ja uudet ruhtinaat.

Veljesten ollessa Konstantinopolissa oli sen katuelämällä piirteitä, jotka eivät siihen varsinaisesti kuulu, mutta jotka ajan ja kohtaloiden kuvana olivat erittäin mielenkiintoisia. Monta askelta ei tarvinnut kulkea, ennen kuin tapasi ententen sotilaita, ranskalaisia, englantilaisia, hinduja, senegalilaisia ja kaikkien niiden kulttuurikansojen edustajia, jotka olivat ottaneet osaa "hunnien" kukistamiseen. Pidettiin loistavia paraateja, joille varsinkin Italian meriväen hiukan hymyä herättävät frakkiunivormut antoivat erilaisen leiman. Ententen autot myös mennä huhkivat huolettomasti kaduilla, lisäten liikenteen sekä melua että vaaroja. Näiden europalaisten ainesten mukana oli kaupunkiin myös tulvahtanut joukoittain huonoja naisia, jotka iltaisin mitä röyhkeimmällä julkeudella kalastelivat kuljeksivia sotilaita. Onnettomia ovat ne sotajoukot, jotka joutuvat oleskelemaan tällaisissa paheen pesissä. Ja huomattava on, että tämä paheellisuus lienee pää-asiassa europalaisten itsensä mukanaan tuomaa, sillä turkkilaiselle on tällainen elämä vierasta.

Suomalaisen silmä suljahtaa kuitenkin välinpitämättömästi tuon ententekomeuden ohi, mutta sen sijaan pysähtyy se uteliaasti niihin tuhansiin ja taas tuhansiin tuttuihin olioihin, joita kaduilla alituisesti näkee. Tuntuupa melkein siltä kuin astelisi Helsingissä pahimman svabodan aikana, sillä ainakin yhtä paljon — ei, vaan kahta vertaa enemmän kaikuu täällä ryssän kieli. Vilahtelee tuttuja furashkalakkeja, harmaita sinellejä, partaisia naamoja, ja kaikuu sointuvana tuo imelä ja notkea kieli. Pian on katsoja selvillä, että venäläisiä oleskelee Konstantinopolissa hyvin paljon, hän muistaa Wrangelin joukkojen kohtalon ja niiden mukana saapuneen pakolaistulvan, katsahtaa vielä kerran ympärilleen nähden järkyttäviä kurjuuden kuvia, ja tuntee kipeän säälin heräävän sydämessään. Suomalainen suhtautuu luonnollisesti ryssiin yleensä kalseasti, mutta tuo kalseus haihtuu heti tultuaan silmästä silmään näkemään sen kurjuuden pohjattomuutta, johon venäläiset täälläkin ovat joutuneet. Paljon ovat nämä samat ainekset rikkoneet, mutta kauhea on myös heidän rangaistuksensa, jos niin tekopyhän vanhurskaasti tahtoisi ajatella.

Veljekset eivät voineet kylminä tätä kaikkea katsella. He näkivät esimerkiksi, kuinka basaarissa venäläiset sotilaat ja upseerit kauppasivat ympäröivälle ilkamoivalle itämaiselle yleisölle mikä vanhoja housuja, mikä rääsyistä takkia, mikä kenkiä tahi muuta sellaista, jonka myyminen saattoi tuottaa korkeintaan muutamia kurjia piastereja. Tuo tuossa on selvästi upseeri, kenties hyvinkin sivistynyt mies, jonka katseesta loistaa nälän kiilto ja syvä, pimeä huoli. Hän kauppaa housuja ja tummat itämaalaiset tunkeilevat hänen ympärillään, hypistelevät tavaraa uteliaina ja tinkivät tinkimistään, huvin vuoksi vain, sillä he eivät nähtävästi aiokaan ostaa. Upseerin kasvoilla on tuskallinen, kärsivä ilme. Hänellä on luultavasti jossakin kurjassa luolassa vaimo ja lapsia, nälkää näkemässä, epätoivon syvimmällä asteella. Tuossa kauppaa nainen orvokkeja. Hän on yhdistänyt niitä pari kolme pieniksi kimpuiksi ja katsoo pyytävästi kylmänä ohi kulkevaan yleisöön. Hän ei ole vielä oppinut itämaista kaupankäyntiä, ei osaa raa'alla huudolla ja melulla herättää huomiota, vaan on arka ja säikähtyneen näköinen. Hän on, kuten Simeoni häntä puhutellessaan huomaa, sivistynyt venäläinen nainen, joka kuin ujostellen pistää piiloon veljesten ostamista orvokeista saamansa ylimääräiset piasterit. Onnettoman ja kurjan näköisenä harhailee tuossa tavallinen venäläinen sotilas, Iivana parka, joka ei tiedä, mihin ryhtyä, ja jonka vuode on kova kivitys tuossa hänen jalkainsa juuressa. Usein saattoi nähdä jonkun venäläisnaisen lyykähtäneen katukivitykselle aurinkoon, lapsi sylissään. Vaimo valvoo, mutta lapsi, vaaleakiharainen enkelityyppi, nukkuu melusta huolimatta lapsuuden syvintä ja viattominta unta. Simeoni toteaa, että maailmansota, samalla kuin se on aikaansaanut sanoin kuvaamatonta kurjuutta, on myöskin turruttanut ihmisten säälin ja auttavaisuuden, joten tällainen hätä ja alennustila saa jatkua herättämättä erikoisempaa siveellistä suuttumuksen tunnetta ja voimakkaan, tehokkaan avustustyön halua. Mitäpä silloin merkitsee, jos joku ranskalainen ja englantilainen lady-komitea pistää pystyyn baalit "hädänalaisten pakolaisten auttamiseksi", joissa he sydämensä pohjasta tanssivat kokoon muutamia kymmeniä tuhansia frangeja, samalla saaden edullisen tilaisuuden näytellä naimaikäisiä tyttäriänsä! Se on kuin pisara tulivuoren aukkoon ja sellainen auttamistoiminta muodostuu mitä verisimmäksi ivaksi kaikelle sille, joka sen on aiheuttanut. Koko maailma pantiin vuonna 1914 liikkeelle Belgian ja Serbian pakolaisten vuoksi ja sehän oli aivan oikein. Kuitenkaan ei heidän hätänsä ja kurjuutensa ollut edes verrattavissa siihen, mitä nyt venäläiset esim. Konstantinopolissa saavat kokea. Missä on ententen ihmisystävällisyys ja humaanisuus nyt? Olisiko niin, ettei sitä yleensä saada liikkeelle, elleivät saksalaiset ole jollakin tavalla syytä antamassa? Joka tapauksessa on mitä katkerinta ironiaa siinä, että joka päivä saattaa Konstantinopolissa rinnastaa ententen komeuden ja heidän entisen liittolaisensa, ryssän surkeuden. Se rinnastus voi merkitä tulevaisuudessa paljon, kun Venäjä kerran järjestelee suhteitaan Europan valtoihin.

Mutta taululla on toinenkin puolensa. Konstantinopolissa on paras hakea ravintola, jonka keittiö on europalainen, sillä itämainen ruoka ei länsimaiden ihmiselle sovi. Sellaista kysellessään joutuivat veljekset venäläisten emigranttien perustamaan Moskovia nimiseen ravintolaan, joka olikin aivan ensiluokkainen. Ryssä on, kuten tunnettua, tavaton herkkusuu, eikä ole unohtanut tätä ominaisuuttaan maanpaossakaan. Tämä ravintola oli veljeksille mielenkiintoinen kokemus.

Moskovia on Pera-kadun varrella ja on sen sisäänkäytävä sangen vaatimaton, kapea ja pitkä kuja. Juuri veljesten tullessa oli siellä portinvartija kiivaassa sanasodassa rotevan ja risaisen näköisen venäläisen sotilaan kanssa, joka väkisinkin tahtoi tulla sisään. Iivana parka! Ei ollut suuri se myötätunto, jota hän sai maanmiehensä puolelta kokea, sillä jatkamatta sananvaihtoa sen pitemmälle tarttui portieri häntä niskasta kiinni ja työnsi armotta ulos. Veljekset sen sijaan otettiin vastaan kaikella mahdollisella sulavuudella ja palvelevaisuudella, ja kun astuttiin sisään itse ravintolasaliin, oli siellä heti kaksi ällistyttävän kaunista venakkoa vastaanottamassa ja paikkoja osoittamassa. Sali oli suuri ja varustettu lehtereillä, jotka oli jaettu salaperäisen näköisiin lemmenkammioihin; oven pielessä oli musiikkilava ja muu sali täynnä pieniä pöytiä.

Hämmästyksekseen huomasivat nyt veljekset, että vieraina oli melkein yksinomaan ententen upseereja, rotevia englantilaisia ja hintelöitä, pieniä ranskalaisia ja italialaisia. Tullessaan nämä riensivät heti heille nähtävästi tuttujen pöytien ääreen, jossa suutelivat maailmanmiehen kohteliaisuudella kaunista tarjoilijatarta kädelle. Ja nytpä alkoi iloinen puhe, nauru ja flirttaaminen, josta ei näyttänyt loppua tulevankaan. Tarjoilijatar meni väliin toimittamaan tilauksia, tullen taas takaisin ystäväinsä pöytään juttelemaan ja maistamaan hänkin huultensa reunoilla lasin laidalta. Mutta tuossa seurustelussa oli jotakin erikoista sikäli, että upseerit silminnähtävästi kohtelivat tarjoilijattariaan melkoisella kunnioituksella, sallimatta itselleen minkäänlaisia sopimattomuuksia. Ja veljesten seurassa oleva suomalainen liikemies, joka jo hyvin tunsi Konstantinopolin elämän, selitti, ettei siinä ole mitään kummallista. Olivathan nämä tarjoilijattaret kaikki venäläistä sivistyneistöä, kenraalien, överstien, valtioneuvosten ja sellaisten tyttäriä, jotka hädän pakottamina päättäväisesti olivat valinneet tämän ansiotyön ja elättivät nyt siten perheitään. Noiden neitojen ulkonäöstä ja käytöksestä saattoikin nähdä, että tämä oli totta, sillä he olivat kaikki todella hienoja, sivistyneesti ja vaatimattomastikin, ehkä kuitenkin venäläisen vapaasti käyttäytyviä naisia. Ottaakseen tarkemmin selkoa asiasta kääntyivät veljekset suomalaisen suorasti oman tarjoilijattarensa puoleen ja rupesivat keskustelemaan hänen kanssaan.

Ja Tatjana Petrovna Foulon — se oli hänen nimensä — kertoi koruttomasti ja vaatimattomasti, että asia on niinkuin sanottu on. Kun täytyi lähteä Venäjältä pois voimatta ottaa mukaansa mitään muuta kuin mitä sai käsissään kulkemaan ja kun nälkä rupesi olemaan jokapäiväinen vieras, ei auttanut muu kuin etsiä jotakin työtä. Mitäpä hän osasi tehdä muuta kuin tarjoutua tällaiseen toimeen, johon sentään saattoi ilman valmistustakin pian perehtyä! Tarjokkaita oli paljon ja kauan oli hänkin saanut odottaa pääsyään, mutta oli vihdoin onnistunut. Ja nyt hän ansaitsee niin paljon, että voi elättää pappansa, mammansa ja pikku veljensä. Hänen isänsä oli översti; suku oli alkuaan ranskalaisia emigrantteja; setä oli ollut aikoinaan niinkin korkeassa asemassa kuin Pietarin kaupunginpäällikkönä.

Veljekset kuuntelivat tytön kertomusta syvällä säälillä. Ei sen vuoksi, etteikö hänen olisi pitänyt tehdä työtä kuten muidenkin ihmisten, ja hänhän menetteli erinomaisen kunnioitettavasti ponnistellessaan täten vanhempiensa ja veljensä hyväksi. Mutta koko tuossa tilanteessa, ilmiössä sellaisenaan, oli jotakin kirahtavan iroonista ja julmaa, joka paljastui kaikessa räikeydessään, kun näki entente-upseerien "palavan" harrastuksen näiden pakolaisraukkojen "hyväksi". Liian kallista hintaa maksettiin tässä kaikesta saadusta ainakin tyttöparkojen puolelta, jotka eivät millään inhimillisellä tavalla voineet välttyä niiltä siveellisiltä vaaroilta, jotka heitä joka hetki ravintolassa kävijäin taholta houkuttelivat. "Niin", huokaisi Tatjana Petrovna surumielisesti, "täällä pitäisi olla joko vanhempi tahi nuorempi kuin minä, niin välttyisi monelta ikävyydeltä."

Ravintolan omistajat, kolme tyypillistä ryssää, ovat itse rouvineen aina saapuvilla, istuen jossakin syrjäpöydässä ja valvoen etujaan. Heidän rouvansa ne aina kiiruhtavat tulijoita vastaan ja ohjaavat heidät sopiville paikoille. Syödään hyvin ja juodaan vielä paremmin, shampanja, viinit ja saksalainen hopeakaulainen valio-olut virtaavat; keittiöstä on saatavissa kaikki mahdolliset venäläis-kulinaariset herkut ja erikoisuudet; englantilainen ja ranskalainen kulta vuotaa kilisevänä purona isäntien taskuihin ja samalla hetkellä voi ulkona oven pielessä joku äiti ja lapsi kärsiä kiduttavaa nälkää. Joskus tulee jokainen ihminen räikeästi huomaamaan, minkälaista "danse macabrea" tämä elämä sentään on.

Mutta pian alkaa soittolavalta kuulua musiikkia, joka osoittaa sielläkin olevan erikoisempia taitureita käyrässä kiinni. Nekin ovat venäläisiä pakolaisia, kuka tietää, kuinka mainehikkaita soittajia lienevätkään olleet kotimaassaan. Heidän viulunsa laulavat syvällä tunteella ilmoille venäläisen musiikin valiokappaleita, venäläisiä suruja ja iloja, jotka musiikin tulkitsemina ovat kaikille sydämille yhteisiä. Jo ilmestyy lavalle laulajatar, rouva Lidarskaja, jonka esitykset Simeonin vaatimattoman kokemuksen mukaan olivat todella ensiluokkaisia. Tuossa kaikessa tuntui koko ajan väreilevän sivusointuna maanpakolaisen surumielisyyttä ja ikävää. Seinällä on suuri taulu, jossa venäläinen troikka laskettaa talvisessa illassa huimaa vauhtia — minne? Johonkin lemmenkohtaukseen, juhlaan, vai kotiin? Tuo kaikki on mennyttä, sillä kumoon on nyt ajanut venäläisten kuuluisa "gaida troika".

Veljekset saivat sitten nähdä muuallakin henkensä ylläpitämiseksi esiintyviä venäläisiä. Eräässä ravintolassa herätti Simeonin huomiota synkkänä yksikseen istuskeleva nuori kasakkaupseeri, jonka univormu oli vielä sangen eheä, jopa puhtaankin näköinen. Hän rupesi juuri mietiskelemään tuonkin miehen kohtaloita, kun näkikin hänen samalla nousevan ja menevän tanssia varten raivatulle keskilattialle. Hymyillen ja vilkkaasti esitti hän sitten siinä tulisen kasakkatanssin, oikean "trepakin", tepastellen ja hypellen kuin olisi hänen yllänsä ollut Donin ihana taivas, ympärillänsä rannaton aro, allansa pyhä Venäjä ja edessänsä sen kaunein neito. Mutta yleisö rupeaa jo kyllästymään venäläisten esityksiin; aploodit olivat heikkoja, ja käyden kivikovaksi ja synkäksi kasvoiltaan meni upseeri heti tanssinsa lopetettuaan tiehensä. Hän ei huomannut, että entente-upseerit kyllä olivat innokkaasti entistä sotatoveriansa palkinneet runsailla kättentaputuksilla.

Ja tämän venäläiskuvan täydennykseksi painoi Simeoni vielä muistiinsa seuraavan seikan: Peran kadulla herätti eräs upea auto hänen huomiotansa siksi, että siinä liehui punainen lippu. Hän sai tietää, että se oli bolshevikilähetystön auto. Uudet ruhtinaat, köyhälistön kuninkaat, osaavat kyllä perinpohjin käyttää hyväkseen sitä elämäntapaa, jota he siihen saakka olivat nimittäneet kansan veren tuhlaamiseksi ja sen hien juomiseksi. Saattoi siis sanoa, että maaliskuulla 1921 oli Konstantinopolissa edustettuna koko pyhä Venäjä, sen entisyys ja sen nykyisyys, kaikki sen kansan eri kerrokset, viat ja hyveetkin. Varjelkoon taivas mitään kansaa koskaan joutumasta moisten kohtaloiden uhriksi!

XXX.

Turkkilaisten taide. — Kalatorilla. — Egyptiläinen ja Suuri basaari.
— Kreikkalaisen kauppiaan luona.

"Sanotaan, että turkkilaisillakin on taiteensa", puheli Simeoni maaliskuun 28 päivän aamuna, herättyään virkistyneenä ja levänneenä kaikkien edellisen päivän monivaiheisten kokemuksien aiheuttamasta raskaasta unesta, ja hajamielisesti osoitellessaan sääriään housujen lahkeisiin, "mutta täytyypä tunnustaa, ettei rajoitettu tuntemukseni ole ainakaan tähän saakka tiennyt siitä ollenkaan." Ja valellessaan kasvojaan raikkaalla vedellä puhui hän edelleen: "Maalaustaidetta heillä ei tietysti ole, sillä eihän profeetta sietänyt mitään kuvia; kuvanveistotaidetta ei samasta syystä liioin; rakennustaide on heillä julkisissa rakennuksissaan sen sijaan ollut korkealla kannalla, vaikkakin se mielestäni, minareeteja lukuunottamatta, jotka he lienevät anastaneet jostakin Persiasta, on vain Aja Sophian tyylin matkimista, ilman sanottavaa kehitystä siitä eteenpäin; ja pelkäänpä pahoin, että varsinaiset arkkitehdit ovat hyvin harvoin olleet turkkilaisia — ehkä arabialaisia ja kreikkalaisia enimmäkseen. Mutta rakennustaiteen yhteydessä heillä näyttää todellakin kehittyneen omintakeinen koristetyyli, sillä nuo fajanssit ja muut sellaiset seinäpeitteet — niitä lienee vaikea määritellä muiksi kuin todella turkkilaisiksi. Tuo koristetaide on sitten ulottunut käsiteollisuuden, kuten aseitten ja sellaisten koristeluun, kulta- ja hopeatöihin, koruesineisiin, mattoihin ja muihin, joissa kaikissa saattaa olla myös byzantilaisen ajan perintöä. Kerrotaan, että turkkilaisilla on ollut eteviä runoilijoita, mutta minkälaisia, siitä ei länsimaissa taida olla paljoa aavistustakaan. Koskaan en ole sen sijaan kuullut turkkilaisten teatterista. Oletteko te?"

Kysymys oli kohdistettu Juhanille ja Tuomaalle, jotka kärsimättöminä odottivat Simeonin valmistumista, että olisi ajoissa päästy lähtemään Konstantinopolin kuuluisiin basaareihin. "Ei ole kuultu turkkilaisten teattereista", vastasi Juhani, "eikä niistä välitetäkään — syö nyt nuo munasi tuosta pöydältä, että päästään lähtemään. Kadulla on sinulle teatteria kyllin". Ja niin lähdettiin, Juhanin ja Tuomaan vakavasti neuvotellessa pitäisikö Simeonille panna talutusnuora kaulaan, ettei hän pääsisi ihan joka toisen askeleen päässä tyhmästi seisahtelemaan ja töllöttelemään. Herra Bennado, joka aamuvirkkuna miehen; oli heitä jo kauan odotellut, lupasi kuitenkin hoitaa Simeonin ja niin luopuivat toiset veljet talutushihna-aatteestaan. Tosimoslemilaisella tyyneydellä vaelsivat he nyt Galatan sillan poikki, halveksien katsellen siinä riehuvaa kristittyjen koirain roikkaa, sillä mielivätpä he omistaa itselleen turkkilaisen arvokkuuden. "Allah il Allah, la ilaha illah!" eli sinne päin ainakin. Sillan päässä he aluksi poikkesivat vierellä olevalle pienelle kalatorille katsoakseen, oliko täällä samanlaisia kaloja kuin Ilvesjärvessä.

Ei ollut. Tällaisia kaloja eivät veljekset olleet koskaan nähneet. Eivätkä kalastajia liioin. Edelliset olivat mitä merkillisimpiä litteäpäitä, leveäruumiisia ja jos mitä, niin että Tuomas jo kieltäytyi uskomasta, että niitä syödään, ja kolkoin ilmestys näiden joukossa oli kahdeksanjalkainen pirunkala. On toki hyvä, että luoja on karkoittanut Suomen vesistä pois tuollaiset hirviöt, sillä ilmestymällä äkkiä uimamiesten eteen aiheuttaisivat ne paljon satunnaista mielenhäiriötä, jota maassamme on jo muutenkin liiaksi. Olipa, koira vieköön, ilkeätä nähdä, kunne kalastajan korissa, mustan ja iljettävän liman seassa, oikoivat nystyräisiä käsivarsiansa etsien, ketä he imeä saisivat. Mutta kalastaja, joka muuten oli melkoisesti pirunkalan tyylinen itsekin, vaikka hänellä tosin ei ollut enempää kuin neljä ulotinta, oli iloisen näköinen, ikäänkuin olisi ollut hyvänkin saaliin omistaja. Tälläkin kalatorilla tuntui muuten vallitsevan se sama, koristeeton, asiain oikealta nimeltänsä sanomisen taito, josta kaikki maailman kalatorit tunnetaan, erittäinkin Lontoon Billingsgate; ainoa ero oli, ettei täällä ollut mitään rumia kala-akkoja, vaan paljaita kala-ukkoja, jotka tosin ainakin rumuudessa vetivät täysin kansainväliselle sisarkunnalleen vertoja. Tässä kalatorin läheisyydessä onkin sitten ensimmäinen pienempi, n.s. Egyptiläinen basaari, turkiksi "Missir Tsharsky". Se on aivan Walidé-moskean vieressä ja rakennettu samoihin aikoihin kuin se; tarkoituksena on ollut pitää siinä kaupan egyptiläisiä tavaroita, josta nimi. Se on oikeastaan vain katumainen, ahdas kuja, jonka päälle on rakennettu katto. Seinustat on jaettu noin kahden metrin levyisiin ja syvyisiin kopperoihin, joissa herrat kauppiaat sitten harjoittavat liikettänsä, Kun aurinko ei pääse sinne milloinkaan ja valoa tulee hyvin säästäväisesti, on siellä paitsi tavaroiden, myös muidenkin ainekokoomusten enemmän tahi vähemmän miellyttäviä lemuja, joista itse kauppiassääty ei kuitenkaan näytä välittävän, vaan oleilee yhtä tyytyväisenä kuin vallitsisi siellä paljas ruusujen ja kukkaisten tuoksu. Sen tavaroista jäivät Simeonin mieleen runsaat ja merkillisen näköiset lääkekokoelmat, joita siellä myytiin kaikesta päättäen ilman minkäänlaista lääkintähallituksen tahi apteekkien tarkastajan kontrollia. Vaikka suurin osa noista n.s. "lääkkeistä" olisikin paljasta humbugia, on joukossa varmasti kaupan myös sellaisia suloisia aineita kuin opiumia ja hadshishia, joita ei sentään ainakaan Konstantinopolissa pitäisi myydä ensimmäiselle kymmenellä piasterilla ostajalle. Itämaat ovat myrkynkeittäjien kotimaata ja varmasti siellä on säilynyt näiltä aloilta salaistietoja, joilla vielä tänäkin päivänä suoritetaan äkillisiä pois menoja ja maahan lankeamisia. Simeoni katseli noita punaisia, keltaisia, harmaita ja jos minkä värisiä myrkkykasoja mitä syvimmällä epäluulolla ja vastenmielisyydellä, mutta myös mielenkiinnolla, sillä olihan hän usein, kun oli vähän paremmin tapella nujuutettu toukolaisten kanssa, keittänyt veljilleen ankaraa lääkettä viinasta, ruudista ja keltaisenruskeasta tervasta.

Viivähdettyään sitten hetkisen vieressä olevalla avonaisella, puistikon tapaisella paikalla, jossa maanantaisin pidetään kukkaismarkkinat, ja katseltuaan siinä rähiseviä itämaalaisia ja kaupustelevia ryssä parkoja, ynnä monenlaisia ammattilaisia, kuten partureita, nurkkasihteereitä, ennustajia ja silmänkääntäjiä, mikä kaikki meno ja pauhu täytti heidät vilpittömällä kummastuksella, lähtivät veljekset n.s. Suureen basaariin, turkiksi tunnettu nimellä "Büjük Tsharsky". Jo byzantinolaisena aikana oli tällä samalla paikalla, ei kaukana äskeisettä basaarista, samanlainen kauppahalli, mutta pienempi, ja sisältyy se vieläkin tähän nyttemmin kokonaisen korttelin laajuiseen rykelmään. Se on umpinainen laitos, jaettu lukuisilla kauppakujilla useihin eri osastoihin, ja kujat on kaikki katettu, joten valoa tulee sinne pienistä valoaukoista sangen säästäväisesti, haju ja hygieniset olot ovat sen mukaiset. Tuntia ennen auringonlaskua ajetaan sieltä kaikki pois ja mahtavat portit suletaan. Se on suoranainen mehiläispesä, jossa kulkiessa ilmansuunnat pian sekaantuvat niin kokonaan, etteivät ne tahdo enää selvitä sieltä tultuakaan. Siksipä on sinne paras mennäkin luotettavan oppaan johdolla.

Arkisen elämän alalta on nyt tämä basaari Konstantinopolin päänähtävyys, sillä siellä on näytteillä kaikki se, mitä Turkin valtakunnassa käsityötaito matkaansaattaa. Eikäpä se, ikävä kyllä, enää rajoitu siihenkään, vaan on siellä myytävänä myös paljon sellaisia "itämaisia" tuotteita, joiden oikea lähtöpaikka on jossakin Saksan, Ranskan tahi Englannin tehtaassa, takanansa joukko kaljupäisiä ja arvokkaan näköisiä ukkeleita, jotka pitävät hauskoja "johtokunnan kokouksia". Mutta turisti, jonka suu on kummastuksesta niin ammollaan, että siitä mahtuisi ajamaan sisään vaikka Herr Fiaker, ei tuota huomaa, vaan vaipuu mitä vilpittömimpään "itämaisen loiston" ihailuun.

Ja onhan siellä sitäkin, on mattoja ja muuta kudontatavaraa, väreiltänsä ja koristeiltansa hivelevän taiteellista, on kulta- ja hopeaesineitä, kimmelteleviä filigranitöitä, jalokivikoristeita, jos mitä — turhaa ja mahdotonta on luettelemalla koettaa antaa kuvaa kaikesta siitä moninaisesta tavaramäärästä, joka siellä on nähtävänä. Vanhojen aseiden ja muiden muinais-esineiden kauppa on hyvin tärkeä puoli basaarissa, ja lukemattomat lienevät esimerkiksi ne rikkaat amerikalaiset kodit, joihin on hankittu "itämaiden loistoa" haalaamalla täältä basaarista tonnittain kaikkea vanhaa rojua, joukossa ehkä arvokastakin, mutta enimmäkseen arvotonta, herrojen moslemien hykerrellessä käsiään ja huutaessa Allahia avukseen, kun he ihmettelevät noiden uskottomien koirien uskomatonta typeryyttä. Sillä nämä kauppiaat luultavasti itse tuntevat hyvinkin tarkoin tavarainsa sekä muinais- että muunkin arvon. Näki Simeoni sitten kirjojakin myytävänä, mutta oli ne painettu aivan toisella tyylillä kuin esimerkiksi "Huutavan ääni korvessa", tuo kauhea kirja, jossa puhutaan siitä tulisesta järvestä, niin, eipä Simeoni huomannut niissä muuta kuin mitä merkillisimpiä koukeroita ja pisteitä, jotka sisälsivät häneltä salattua viisautta. Hän painoi kirjan, joka muuten oli oikein hieno ja kauniisti sidottu, nopeasti kiinni, sillä olisivathan ympärillä pilvenä parveilevat lihavat kärpäset pian voineet tehdä sinne eräitä liikapisteitä ja siten tapaturmaisesti turmelleet koko profeetan tarkoituksen, aiheuttaen tarpeettomasti oppinutta ja riitaista selitystyötä.

Basaarin kauppiaat olivat mahdottoman halukkaita kaupantekoon. Tuomas huomautti vakavasti, että länsimaiden kauppa-apulaisille olisi annettava stipendejä täällä käyntiä varten, että he oppisivat huomaamaan, miten ostajia on kohdeltava. Niin, täytyy olla sangen vankka mies päänsä puolesta, ettei tule liian ylpeäksi ja rupea luulemaan itsestään aivan mahdottomia, kun tuollainen kreikkalainen, armenialainen tahi juutalainen lurjus — sillä näitä jaloja kansallisuuksia taitaa basaarin sääty enimmäkseen olla, koska turkkilainen kuuluu olevan liian rehellinen kauppiaaksi — sileänä ja makeana tervehtii, tarjoo tuolit ja tupakat sekä puhuttelee rauhallisesti korkeilla arvonimillä ja kunnianosoituksilla. Ellei yksi tavara kelpaa, tarjoo hän kohta toista, hän kohottaa sitä ilmaan, että valo paremmin siihen sattuisi, ja kehuu sen kauneutta — ah! — makustellen kielellään ja vaipuen hetkeksi sanattomaan ihailuun. Ja sitten se on niin halpa, kerrassaan halpa, ettei se maksa mitään, ei mitään! "Tehkää, jalo herra, kurjalle palvelijallenne se armo, että otatte häneltä lahjaksi tämän vähäpätöisen kapineen, joka tosin on liian huono Teidän Korkeutenne omistettavaksi…" — "Sinä taidat koettaa pettää minua!" tuumi synkän epäluuloisesti Tuomas, joka hetkeksi oli viehättynyt katselemaan vähän lähemmin erään kauppiaan tavaroita ja joutunut kohta tuon hummerin pihteihin. Mutta herra Bennado raastoi hänet pois ja niin päästiin siitä kuilusta, sillä ellei huvin vuoksi aivan välttämättä halua tulla perinpohjin puijatuksi, on paras olla täällä mitään kauppoja tekemättä.

Kävellessä ja katsellessa kirjavaa itämaista elämää, tavaramääriä ja -lajeja, ihmisiä, alituista kahvin juontia, outoja naamoja ja hälinää, kuluu aika pian, ja niinpä astuivat veljeksetkin vihdoin ulos kirkkaaseen ilmaan, päättäen mennä erääseen herra Bennadon suosittelemaan (hänellä arvattavasti oli liikkeestä osto-osuus) kreikkalaiseen kauppaan ostaakseen jotakin vähäpätöistä muistiksi sopivaa. Siitä syntyi jalo kohtaus, sillä olivatpa veljekset kerrankin päättäneet panna kovan kovaa vastaan, s.o. tinkiä niin, että sitä itse kreikkalainenkin kauhistuisi.

Heidät otettiin vastaan sydämellisesti ja riemuiten kuin vanhat, kauan kadoksissa olleet, jopa jo kuolleiksi luullut ystävät. Viivana läksi eräs noutamaan kahvia, toinen tarjosi tuolit ja kolmas tupakat, ja tunnelma oli heti paikalla niin kodikas, niin herttainen, että ihminen harvoin saa täällä matoisessa maailmassa sellaista kokea. Kun sitten oli juotu turkkilaiset kupposet, vedetty henkisauhut, rupesi kauppias, kreikkalaiseksi sangen kookas ja muuten hyvin muhoileva mies, esittelemään tavaroitaan. Niitä hänellä oli kaikenlaisia, siroista hopea- ja kultaesineistä alkaen mitä ihanimpiin koruompeleisiin saakka. Auliisti näytteli hän kaikki ja katselemista siinä olikin.

Mutta veljekset pysyivät uskollisina päättämälleen taktiikalle. Osoittamatta pienintäkään ihastumisen merkkiä rupesivat he tarkastelemaan tavaroita väsyneellä ja kyllästyneellä ilmeellä, haukotellen niin, että leukapielet rutisivat, ja aina väliin viskaten jonkun maton tahi muun katselemansa esineen syrjään. Sitten he rupesivat tyytymättöminä haukuskelemaan, aloittaen ensin koko Konstantinopolista yleensä ja kaartaen sitten vähitellen nimenomaan juuri tähän kauppaan ja näihin tavaroihin, joita ei suorastaan kehdannut viedä mihinkään Europan parempiin paikkoihin. Kauhistuneena ryhtyi kauppias vastaväittelyihin. Levitellen käsiään ja kohottaen niitä tuontuostakin taivasta kohti hän vannoi, että hienompaa tavaraa on maailmassa mahdoton valmistaa, että vaikka luoja itse perustaisi verstaan, ei siinä tehtäisi niin hienoa filigrani- ja emaljityötä kuin mitä näissä koruesineissä on. Veljekset eivät kuitenkaan hellittäneet, vaan kylmäverisesti ja säälimättä panivat kaikki niin pataluhaksi kuin suinkin osasivat. Kreikkalaisen silmät muljahtelivat kauhusta, mutta herra Bennadon nauru kajahteli kirkkaana.

Vihdoin sitten veljekset valitsivat eräitä pikkuesineitä ja muutamia koruompeleita sekä kysyivät kuin sivumennen, kuinka suunnattoman suuri nylkyhinta niillä mahtoi olla. Silloin kauppiaan silmät välähtivät viekkaasti, sillä hän oli alusta saakka ymmärtänyt, että kyllä tässä haukkumisesta huolimatta lopuksikin on kaupanteko kyseessä. Iloissaan hän kiiruhti lyömään valituille tavaroilleen niin huikean hinnan, että jos se olisi muutettu kullaksi, siitä olisi voinut takoa paksun kaulaketjun. Veljesten ilme ei värähtänytkään. Juhani tarkasteli tavaroita kirjaimellisen asiallisen näköisenä, äärettömän tarkkaan, ja ilmoitti sitten vastatarjouksensa. Se oli suunnilleen neljäsosa kauppiaan vaatimasta hinnasta. Herra Bennadokin kalpeni huomattavasti.

Alkoipa tässä nyt ankara kamppailu, jossa monta kertaa tuskan hiki pusertui herra kauppaneuvoksen otsalle. Hän esitti lukemattomia eri syitä mainitsemansa hinnan kohtuullisuuden perusteeksi, kertoen tavarain syntyhistorian pienimpiä yksityiskohtia myöten, kuvaten sen suunnattoman huolen ja vaivan, joka on sen valmistamisessa, ja ylistäen kuiskaamalla sitä jaloa ammattitaitoa, jota se osoittaa. Kaikki turhaan. Juhani ja Tuomas olivat kivikovia; persialainen satraapi tahi venäläinen santarmi olisivat heltyneet ennen kuin he. Vihdoin Tuomas sanoi: "Olkoon; maksan Teille näistä tavaroista hyvän hinnan." Ja hän kokosi taskuistansa sinne väkisinkin jääneet Itävallan ja Unkarin kruunut, Serbian dinaarit ja Bulgarian levit, muodostaen niistä numerosummaltaan suuren ja paperitilavuudelta vielä suuremman tukun. "Kas tässä", sanoi hän, "tämän kaiken maksan mielelläni noista tavaroista", ja hän ojensi tukun kauppiaalle. Vakavana otti tämä sen vastaan, sylkäisi näppiinsä ja rupesi laskemaan, käyden tarkkaan läpi koko tukun. Sitten hän sanoi vapisevalla äänellä: "Omatuntoni ei salli minun tuottaa lähimmäiselleni niin suurta vahinkoa. Tässä on liikaa. Ottakaa takaisin tämä." Ja vakavana antoi hän Tuomaalle takaisin kahden dinaarin setelin.

Koska mies osoitti olevansa leikkiä ymmärtävä, heltyivät veljekset hieman ja Juhani korotti vähän tarjoustaan. Tästä ihastuneena pudottaa jysähdytti kauppiaskin hintaansa, kunnes riitaraha hupeni mitättömän pieneksi ja lopuksi hävisi kokonaan. Niin päätettiin kaupat ja kun molemmat puolet näyttivät olevan tyytyväisiä, oli kaikki hyvin. Rakkaasti ja herttaisesti hyvästeltiin taas, sillä erottiinhan ijankaikkiseksi.

XXXI.

Turkkilaisten asuinrakennukset. — Sulttaanin elintarvelaki. —
Lampaanliha. — Ajurit. — Konstantinopolin vanhat muurit, Jedi
Kulé eli "Seitsemän tornia", Kultainen portti ja "Turkin keisarin
kuva", vankikopit ja "verikaivo", Top Kapu eli "Tykkiportti" ja
Konstantinopolin valloitus. — Kahrié-moskea ja sen vanha pappi. —
Mohammed III:n hauta.

Paitsi moskeoissa, tulee turkkilaisten rakennustaide näkyviin myös heidän tavallisissa arkiasumuksissaan, vaikkakin niihin nähden lienee liikaa käyttää sanaa "rakennustaide"; "kyhääminen" olisi enemmänkin paikallaan. Turkkilainen rakentaa yksityiset asumuksensa, jopa monet julkisetkin rakennuksensa, puusta, uurtoreuna- eli, kuten rakennusmiehet sanovat, "ponttilaudoista". Niinpä on kuuluisa sulttaanin linna Bolma Bagtshe suureksi osaksi tehty tästä rakennusaineesta, välttämättömiä tukikohtia lukuun ottamatta, ja valkaistu sitten kalkkivedellä tahi jollakin sellaisella maalilla. Se saattaa tuntua uskomattomalta, mutta on silti totta, kuten asiantuntijat tietävät todistaa.

Turkkilaisten yksityisasumukset ovat sellaisia, ettei pohjoismaalainen tiedä, pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Vaikka otetaan huomioon sekin, ettei asunnolla ole täällä lämpimässä ilmanalassa sellaista merkitystä kuin pohjoismaissa, osoittaa kuitenkin koko talon suunnitelma sellaista lapsellisuutta ja muotoaistin kehittymättömyyttä, ettei sitä oikein tahdo voida uskoa. Kun jostakin Stambulin reunalta tahi korkeammalta paikalta pääsee näkemään tavallista turkkilaisen kansan kaupunginosaa, tulee mieleen kuva lapsista, jotka ovat leikkiessään tehneet tulitikkulaatikoista kokonaisen kaupungin.

Tavallisesti on turkkilaisen talo kaksikerroksinen, mutta saattanee olla useampikerroksinenkin, sillä jos perus vain kestää, voidaan sen katolle ja nurkkiin, missä vain saadaan kiinni pysymään, lisätä huoneita tarpeen mukaan, joten rakennuksesta usein tulee mitä ihmeellisin ihmiskennorykelmä. Yläkerrokset ovat tavallisesti hiukan leveämmät kadulle päin kuin alakerrokset. Simeoni sai sen käsityksen, että maalia käytettiin vähänpuoleisesta koskapa kokonaiset korttelit olivat täynnä tällaisia päivän tumman ruskeiksi paahtamia leikkitaloja. Alakerroksessa kuuluu olevan vieraitten vastaanotto- ja muita sellaisia huoneita, yläkerroksessa majailee itse perhe, "haaremi". Ikkunoita on kyllä kadulle päin, mutta on ne suljettu hyvin tiheällä puuristikolla, jonka takaa voi huoleti katsella tulematta itse nähdyksi. Selvää on, että muukalainen tarkastelee näitä ikkunoita mitä suurimman uteliaisuuden vallassa, sillä onhan hänen päänsä täynnä mitä ihmeellisimpiä käsityksiä niiden kätkemistä salaisuuksista, mutta hänen palkkansa on useimmiten perin vähäinen. Joskus vain hän sattuu huomaamaan ristikon raosta tahi auki olevasta ikkunasta tumman silmäparin, joka saattaa iskeä hänelle veitikkamaisesti silmääkin, seuraavassa hetkessä peräytyen kuin säikähtynyt lintu. Ja parasta on, ettei muukalainen kovin tunkeilevasti pyri tätäkään silmäpeliä harjoittamaan, sillä tämä on asia, jossa turkkilaispappa ei ymmärrä leikkiä, vaan voi ryhtyä omavaltaisiin toimenpiteisiin. Niin ainakin ilmoitti herra Bennado. Europalaisen lienee perin vaikea päästä syventymään turkkilaisen yksityiselämään, josta hänellä yleensä lienee enimmäkseen vääriä käsityksiä. Niinpä on monivaimoisuus nykyisin harvinaista, sillä lukuunottamatta vaimojen keskinäisen riitaisuuden tuottamaa harmia ja hankaluutta, vaatii tällainen ylellisyys tietysti paljon rahaa ja tilaa, jota kumpaakaan ei nykypäivien Turkissa niin paljon taida olla. Enimmäkseen elänevät turkkilaiset yksiavioisina, lukuunottamatta ehkä joitakin rikkaita pukkeja ja kulasseja, jotka voivat itselleen tällaisiakin ylellisyyksiä kustantaa.

Simeoni oli kerran elämässään tavannut suomalaisen naisen, ylioppilaan, joka Amerikassa ollessaan oli joutunut naimisiin turkkilaisen kanssa ja muutti sodan jälkeen Konstantinopoliin, käyden silloin Helsingissä. "Hyvä rouva Hamdi!" sanoi Simeoni hänelle ällistyneenä, "ihanko todella te olette naimisissa turkkilaisen kanssa?" Hymyillen vastasi tuo kaunis pohjalainen nainen: "Ihan todella ja hyvän turkkilaisen kanssa olenkin." — "Ja kuinka monta valtijatarta teitä on kaikkiaan hänen haaremissaan?" — "Ei muita kuin minä. Eivät turkkilaiset enää pidä useita vaimoja, eivätkä he yleensä ole sellaisia kuin miksi europalaiset itserakkaudessaan heitä kuvittelevat; turkkilainen on maailman paras aviomies." Ja rouva Hamdin poskille nousi lämmin puna hänen muistaessaan miestään, joka oli ammatiltaan insinööri. Uusi aika tunkee Turkkiinkin.

Tulisijain laita näytti noissa taloissa olevan vähän niin ja näin. Varsinaisia savupiippuja ei Simeoni juuri huomannut, mutta sen sijaan usein rakennuksen seinästä esiin pistävän ja ylöspäin kääntyvän läkkipeltitorven, jonka kärjestä suitsusi savua. Sillä kohdalla oli siis jonkunmoinen tulisija, ehkä keittiö. Kaiken tämän nähdessään saattoi ymmärtää, miksi Konstantinopoli on tullut niin kuuluisaksi tulipaloistaan. Olisi kovin epätoivoinen tehtävä perustaa sinne palovakuutusyhtiöitä. Suuret alat Stambulia ovat parhaillaankin tuhkana ja raunioina.

Päättäen siitä makeisten paljoudesta, joka on kaduilla myytävänä, rakastaa turkkilainen imelää. Kaupitellaan kaikenlaisia leivoksia, joukossa ryssän rinkilän kokoisia kaneelirinkeliä, ja hedelmistä sekä pähkinöistä sokerin avulla tehtyjä monenlaisia marmelaadeja. Kun tavarat ovat päiväkaudet suojattomina pilveilevässä kadun pölyssä ja lukemattomien kärpästen sotkettavina, ei europalaisilla ole rohkeutta edes ajatellakaan näiden herkkujen maistamista. Sokeri lieneekin turkkilaisen lihavuuden pääsyy, sillä hänhän on erittäin rasvainen ja pullea kuin tynnyri. Naisiltaan hän myös vaatii lihavuutta, pitäen heitä sitä kauniimpina kuta valtavampia he ovat, ja siksipä naisparat oikein ponnistelevat, syöden kaikenlaisia rasvaa lisääviä öljyaineksia, saavuttaakseen tämän turkkilaisen naisihanteen päätilavuudet. Kuunnellessaan herra Bennadon kuvausta näistä asioista pääsi veljeksiltä väkisinkin "hyi!"

Liharuokaa käyttänee turkkilainen melkoisesti, päättäen siitä, että lihakauppoja oli runsaasti, täynnä innoittavan näköisiä, talisia lampaan ruhoja. Ehkäpä tuo lihan hankinta on hyvällä kannalla aina niistä päivistä asti, jolloin monta vuosisataa sitten Konstantinopolissa kerta tuli lihan puute, lihapula, kuten nykyisin sanotaan. Tulipa tuo asia itsensä sulttaanin korviin ja hän ilmoitti, että se on heti järjestettävä, sillä kansan täytyy saada lihaa ja vielä kohtuullisella hinnalla. Ryhtyen toimiin tavallisella päättäväisyydellään hän käsketti kaupungin kaikki teurastajat eteensä ja ilmoitti: "Se lihakauppias, joka ei pidä riittävästi lihaa kaupaksi ja kohtuullisesta hinnasta, hirtetään." Tämä elintarvelaki vaikutti heti. Teurastajat kiisivät viivana maaseudulle hankkimaan lihaa ja on sitä sen jälkeen aina ollut Konstantinopolissa runsaasti saatavana. Arvattavasti tuo erinomainen elintarvelaki vaikuttaisi tehokkaasti nykyaikanakin, jos se vain voitaisiin panna toimeen, mikä ei kuitenkaan aikojen arveluttavan huonontumisen vuoksi valitettavasti enää ole mahdollista.

Lammas, josta, samoin kuin eräistä muistakin matkallaan huomaamistaan eläimistä, Simeoni teki "tieteellisiä" muistiinpanoja, muodostaa sen jälkeen kuin profeetta pikkumaisesti oli kieltänyt sianlihan syömisen, näissä etelämaissa ihmisen pääravinnon. Eikähän siitä olisikaan sanottavana mitään muuta kuin hyvää, jos lampaan liha siellä olisi samanlaista kuin meillä. Mutta sitä se ei ole, vaan on siinä likaisen ja hikisen lampaanvillan löyhkä, "ihvi", niin läpitunkevasti edustettuna, että se voittaa sekä paprikan että valkosipulin. Eikä siinä kyllin, vaan on lammas täällä vielä aivan erikoisesti rasvainen, joka näyttääkin olevan kansan kalleinta herkkua. Sitä se syö ahmien ja siinä se sekä keittää että paistaa kaiken mahdollisen ruoan, missä rasvaa suinkin vain tarvitaan, jopa monet sokeroidut kakutkin ja sen tapaiset jälkiruoat. Myötämielinen lähimmäinen voi nyt ymmärtää, minkälaisin tuntein veljekset esim. laivassa Konstantinopolista lähdettyään astuivat ruokasaliin, josta heitä vastaan tuulahti väärentämätön, rasvainen, käristetty lampaan "ihvi". Joka kerta kun Simeoni sitä jälkeenkinpäin muisteli, käänteli hänen mieltänsä surkeasti ja hän tunsi itsensä sairaaksi.

Kun veljekset kreikkalaisen kauppiaan kynsistä irtauduttuaan menivät aikaa säästääkseen syömään erääseen Stambulin ravintolaan, joka sentään oli melkoisesti europalaismallinen, tilasivat he, toivottomin tuntein kauan tutkittuaan ruokalistaa, itselleen lampaankotletin. Kun se tuotiin, oli se enimmäkseen valkoista, heikolla tulella käristettyä lampaan talia, keskellä pieni tummempi kohta, jonka piti esittää lihaa. Juhani ja Tuomas kaivelivat urhoollisesti esille tuon lihapalan, mutta Simeoni ei voinut tehdä sitäkään, vaan pyysi saada erään vähemmän vaarallisen annoksen. Ilostuneena lähti kyypparipoika lennättämään hyljättyä lihaa keittiöön, luullen saavansa syödä sen, mutta silloinpa lensi herra Bennado kuin haukka hänen niskaansa, otti annoksen pois ja söi sekä sen että omansa, joka myöskin oli lammasta. Simeonista näytti, että hänen iholleen ihan sillä hetkellä rupesi kasvamaan löyhkäävää villaa, mutta herra Bennado pyyhkieli vain mielissään rasvaisia huuliaan. Tämä lampaan katku sekä lika ja monet erilaiset kaduilla mätänevät aineet antavat Konstantinopolille ja erikoisesti Stambulille sen ominaishajun, joka on ilkeän imelä ja mitä suurimmassa määrässä vastenmielinen.

Hauskaltapa tuntuikin veljeksistä tällaisen aterian jälkeen lähteä ajelemaan turkkilaisella Herr Fiakerilla kaupungin vanhoille muureille, näkemään niitä ja Marmaran ihanuutta. Konstantinopolissa on hyviä ajureita; tälläkin fetsipäällä oli ensiluokkaiset tilavat vaunut, ja erinomaisen pulskat hevoset, joita hän taitavasti ohjaili ahtailla kaduilla, puhutellen niitä tavattoman lempeällä ja ystävällisellä äänellä. Simeoni kiipesi hänen vierelleen istumaan, luoden sieltä ympärilleen uteliaita katseita sekä koetellen opetella turkinkieltä, vaikka huonolla menestyksellä. Tällä ajomatkalla sai erittäin hyvän käsityksen turkkilaisten, kreikkalaisten ja armenialaisten kaupunginosista; molemmat jälkimäiset asuvat paljon sievemmissä ja siistimmissä rakennuksissa kuin turkkilaiset.

Veljesten suureksi ällistykseksi löytyi Konstantinopolin länsinurkasta, Marmaran meren rannalta, mahtava, viisikulmioon rakennettu linna, jonka korkeat muurit ja tornit olivat vielä sangen hyvin säilyneet. Sen alkuosat on rakennuttanut jo Teodosius I, joka voitettuaan Maximuksen piti suuren triumfin sekä Romassa että Konstantinopolissa. Merelle päin on varsinkin pidetty huolta linnan lujuudesta ja ovat tornit ja muurit siellä, kun nousee niiden huipulle, yllättävän korkeita ja jykeviä. Tällä kohdalla on vieläkin jäljellä Teodosiuksen triumfiportti, Konstantinopolin kuuluisa "Kultainen portti", jonka kolme eri holvikaarta selvästi on muurista erotettavissa. Varustuksen turkkilainen nimi on Jedi Kulé, eli "Seitsemän tornia". Nykyiseen asuunsa laittoi sen pää-asiallisesti Mohammed Valloittaja ja käytettiin sitä etupäässä valtiovankilana.

Porta aurea , Kultainen portti, on ollut mahtava, kolmikaarinen rakennus, joista keskimäinen holvi on ollut korkein. Molemmin puolin on kaksi valkoisesta marmorista rakennettua, ulospäin pistävää pyöreätä tornia. Keskiholvin yläpuolella (pihalle päin) on vieläkin näkyvissä Kristuksen monogrammi sekä kirjainten sijat, joiden mukaan tiedemiehet ovat määritelleet portin rakennuttajan ja ijän. Aikoinaan, jolloin se on hohtanut valkoisena marmori- ja kultakoristeineen, on se epäilemättä ollut maailman uljaimpia porttirakennuksia. Nyt sen kauneus on kuoren alle peittynyt, sillä jo byzantinolaisena aikana muurattiin sen mahtavat holvit kiinni, ja ovat turkkilaisetkin kai sen aukkoa pienentäneet, niin ettei siinä ole enää kuin matala ovi, josta tuskin kumartumatta pääsee.

Tullessaan tälle portille oli Juhanilla kotimaasta saatuna erikoistehtävänä tutkia, oliko sen päällä kuten laulussa sanotaan "Turkin keisarin kuvaa". Aluksi hän aikoi puoleksi väkivallalla selittää Kristuksen monogrammin tuoksi mainioksi kuvaksi, väittäen, että ajanhammas oli sen vain sellaiseksi muodostanut, mutta onneksi keksittiin sitten kamanan päältä toinen kuva, joka lienee ollut sulttaanin, ehkäpä Mohammed Valloittajan monogrammi. Laulun määritelmä: "Voi p—a kuin on ruma", sopi siihen joka tapauksessa. Vaikka Juhani ei siis saanutkaan tehtäväänsä lopullisesti ratkaistuksi, määräsi hän kuitenkin Tuomaan ottamaan tuosta koukerosta valokuvan, voidakseen lähettää sen tämän tieteellisen tehtävän varsinaiselle antajalle.

Toisesta porttitornista lienee katseltavana eräs maailman ihanimpia näköaloja: koko Konstantinopoli kupooleineen ja valkoisine minareeteineen, Kultaisen sarven suu, Marmara ja Aasian sinertävät vuoret, välkkyvät vedet, valkoiset purjeet, autereinen, kuin pehmeässä pumpulitunnelmassa uinuva avaruus. Kaupungin melu ei kuulu tänne ollenkaan. Tuossa pihalla pesee pari turkkilaista mattoja ja sen vihertävällä, puhtaalla ruoholla leikkii iloinen lapsiparvi; tuolla ulkopuolella, täytetyssä vallihaudassa, kasvaa vihanneksia ja työskentelee ahkera tarhuri. Idylli on täydellinen.

Mutta niille Turkin alammaisille, jotka aikoinaan joutuivat tähän samaan torniin sulttaanien vangiksi, oli paikka kaikkea muuta kuin idyllimäinen. Pieni väristys selkäpiissä marssivat veljekset sen synkkiin vankikammioihin, joista muutamassa oli pidetty itse sulttaaneja silloin kuin he riidellessään veljiensä tahi janitshaarien kanssa olivat joskus joutuneet alakynteen. Tuolla toisessa tornissa olivat he nähneet kirjoituksia, jotka Europan valtojen tänne diplomaattisia tekojansa harkitsemaan heitetyt lähettiläät olivat aikansa kuluksi hakkauttaneet. Katsotaanpa nyt, kuinka täällä olevalle valtiolliselle vangille pahimmassa tapauksessa, ainakin tarinan mukaan, saattoi käydä.

Otetaan lyhty ja mennään eteläisen porttitornin juurella olevasta pienestä ovesta sisään, ja sitten ahdasta käytävää alaspäin, kunnes tullaan pyöreään, aivan säkkipimeään huoneeseen. Himmeässä valossa näkyy lattiassa lautaluukku, ja seinän vierellä on vanhoja, ahtaita puukoppeja. Kun nyt se, jolla kulloinkin sattui Turkin valtakunnassa olemaan paras ote vastustajastaan, oli saanut hänet terveenä ja vahingoittumattomana niin pitkälle, että hän oli turvassa näiden muurien sisällä, ilmoitettiin eräänä päivänä, että nyt olisi hänen sitten jätettävä hyvästit tälle maailmalle. Vanki saatettiin tähän pyöreään huoneeseen ja pistettiin johonkin noista puukopeista, kohtalotoveriensa joukkoon. Kun sitten pyöveli oli saanut syödyksi aamiaisensa ja juoduksi kahvinsa, saapui hän apulaisineen paikalle ja ryhtyi tottuneesti töihin. Luukku avattiin, kopista otettiin mies toisensa jälkeen, ja tuon luukun alla olevan reiän ääressä iskettiin häneltä taitavasti kaula poikki. Pää putosi tuonne syvään kuiluun, josta Marmaran meri lopuksi huuhteli sen pois, kun äyriäiset ja pirunkalat olivat ensin kalvaneet sen puhtaaksi. Mitä jäljellä olevalle ruumiille tehtiin, sitä ei tarina sano. Toiset uhrit saivat katsella ja vetää pitkää tikkua vuorostaan, sillä pyövelit eivät välittäneet mistään järjestyksestä. Naisia täällä tuskin mestattiin, sillä tunnettuahan on, että heidät ommeltiin säkkiin ja heitettiin Marmaran mereen, jollainen kuolemantapa oli heidän etuoikeutensa, yksi niitä harvoja, joita Turkin naisilla on koskaan ollut.

Lopetettuaan tämän kaikenlaisilla humoristisilla huomautuksilla ja vitseillä höystetyn "historiallisen" esityksensä avasi herra Jacques Bennado juhlallisesti "verikaivon" luukun, sytytti paperitukun palamaan ja heitti sen kaivoon. Huuh! Se oli todellakin syvä ja kammottava reikä, jollaisia ei yleensä olisi koskaan pitänyt maailmassa rakentaa, ja johti sieltä arvattavasti jonnekin joku kanava, sillä muutenhan se olisi pian voinut täyttyä, pyövelillä kun näillä seuduilla aina on ollut riittävästi työnansiota. Minkä verran tuossa kamalassa kuvauksessa on historiallista pohjaa, on tietymätöntä, mutta tavallinen vesikaivo tahi muu ihmisystävällinen laitos tuo reikä tuskin lienee ollut; kaivoksi se oli liian ahdaskin. Pää meni veljeksiltä pyörälle sen äärellä seisoessa ja varovasti he peräytyivät hiukan syrjemmälle.

Jedi Kulén linnasta lähtivät veljekset sitten ajelemaan muurien ulkopuolitse kaupungin ympäri. Nämä muurit rakennutti Teodosius II:n aikana vuonna 413 silloinen valtionhoitaja Anthemius, ja ovat ne yli kuusi ja puoli kilometriä pitkät. Luonnollisesti on niitä sen jälkeen sekä vahvistettu että uusittu, jaon ne nyt Europan mahtavimpien muinaismuistojen joukkoon luettava. Järjestelmä on seuraava: sisämuuri, joka kohoaa kaupungin tasosta 13 metrin korkeudelle, on juuresta lähes viisi ja harjalta hiukan yli neljä metriä paksu; sen ulkoreuna kohoaa vielä noin puolitoista metriä korkeaksi rintavarustukseksi, jossa on ulkoa kapeita, mutta sisään päin leveneviä puolustusaukkoja; aina noin 60 metrin päässä on jykeviä, kulmikkaita, 18 metriä korkeita torneja, kaikkiansa 96 kappaletta; sisäpuolelta johtavat muuratut portaat muureille, joista vasta päästään torneihin. Tämän sisämuurin ulkopuolella oli lähes parikymmentä metriä leveä, kaupungin tasoa korkeammalla oleva tasainen käytävä-alue, ja sen ulkopuolella ulkomuuri, joka kohosi tästä välillä olevasta käytävä-alueesta noin kolmen metrin korkeudelle; se oli noin pari metriä paksu ja oli siinäkin 96 tornia; sen ulkopuolella, noin 5 metriä syvempänä kuin sisäinen käytävä, oli jälleen noin parikymmentä metriä leveä käytävä, joka ulkoreunassaan rajoittui parikymmentä metriä leveään, pystysuorin seinin kaivettuun vallihautaan, joka nyttemmin on melkein kauttaaltaan täytetty. Kysymys ei ollut siis mistään vähäpätöisyyksistä, vaan aikanansa valtavista ja kaupungin voiman ollessa heikentymättömänä valloittamattomista varustuksista. Niiden ulkopuolellepa raukenivatkin sekä kansainvaelluksen laumojen että arabialaistenkin lukemattomat, vuosisatoja kestäneet hyökkäykset, kunnes keisarikunnan voimien rappeuduttua kaupungin valloittivat latinalaiset ritarit ja vihdoin osmannit. Kovalle se muuten otti molemmillakin kerroilla.

Nyt ovat muurit tietysti monin paikoin aivan raunioina ja maanjäristys on nostellut ja kallistellut jykeviä torneja hyvinkin kummallisiin asentoihin. Vallihaudassa viljellään puutarhatuotteita ja ylhäällä muureilla pelataan korttia, paistatetaan päivää ja lennätetään leijoja, joka tuntui nyt olevan Konstantinopolin poikain mielileikkiä. Vallihaudan reunalle on mustalaisjoukko pystyttänyt leirinsä ja kirkuen sieltä juoksee joukko lapsia kerjäämään. Vasemmalla puolella on laajalla alueella turkkilaisten hautausmaita omituisine hautapatsaineen; tummia naishaamuja siellä näyttää liikuskelevan tahi istuvan hautojen reunoilla. Kypressit tekevät täällä omituisen surullisen vaikutuksen. Niin saavutaan vihdoin kuuluisalle tykkiportille, Top Kapu, josta osmannien onnistui 1452 tunkeutua kaupunkiin. Muinoin sen nimi oli Pyhän Romanoksen portti. Nyt se on kokonaan entisestään muutettu, mutta molemmin puolin on sen harjalla kivisiä kanuunankuulia. Konstantinopolin valloituksessa käytettiin nimittäin ensi kertoja suuremmassa määrässä tykkejä, sellaisia kuin ne siihen aikaan olivat; turkkilaisilla niitä oli yhteensä 69, joukossa niin suuria, ettei niitä voitu kuljettaa, vaan valettiin ne täällä paikalla. Eipä voi olla, tällä kohdalla seisoessaan, mielessään kuvittelematta, kuinka tuo kaikki tapahtui.

Tykkiportin luona oli edullisin ryntäyspaikka siksi, että siinä olivat hyökkääjät korkeammalla kuin puolustajat; tällä kohdalla olikin piirittäjäin päävoima, janitshaarit, itsensä sulttaanin johdossa, ja myöskin puolustajain päävoimat, genualaiset palkkajoukot, urhean Giustinianin johdossa. Piirittäjiä lienee ollut kaikkiaan satakuntatuhatta, puolustajia ehkä seitsemäntuhatta, tiedot siitä näyttävät olevan ristiriitaisia. Kuten siltä ajalta säilynyt vanha vaskipiirros osoittaa, olivat suuret alueet muurien sisällä, m.m. Hippodromi, raunioina, ja kaupungin koko väkiluku lienee ollut siinä sadantuhannen paikkeilla. Puolustajain vähälukuisuus osoittaa, kuinka veltoiksi kaupungin asukkaat olivat tulleet. Jo kauan oli kaupunki maksanut veroa Adrianopolin ylpeälle sulttaanille, joka oli vallinnut Balkanilla siihen aikaan jo satakunnan vuotta. Nyt oli tullut Konstantinopolin kohtalonhetki.

Piiritystä kesti parisen kuukautta ja puolustautui Byzantiumin viimeinen keisari, Konstantinos XI Palaiologos, uljaasti. Mutta kun neuvokkaan Mohammedin onnistui kuljettaa osa laivastostansa teloja myöten maitse, Peran taitse, Kultaiseen sarveen, ja siten sulkea kaupunki aivan joka puolelta, rupesi asema käymään toivottomaksi. Toukokuun 29 päivänä varhain aamulla alkoi ratkaiseva rynnäkkö. Silloin oli Romanos-portin toinen torni ammuttu mäsäksi ja läheisyydessäkin oli muuriin saatu särjetyksi aukko. Alkoi hirveä taistelu, kun janitshaarit läksivät suorittamaan kolmesti uudistuvaa rynnäkköään. Ne lyötiin kuitenkin takaisin, mutta silmittömässä uskonvimmassa ja määrättömien aarteiden toivossa musulmannit syöksyivät muureille yhä uudestaan, kunnes erikoinen onni suosi heitä. Urhoollinen genualaisten päällikkö kaatui ja silloin nuo palkkajoukot, joita tosin ei ollut kuin muutamia satoja, jättivät paikkansa; syntyi heikko kohta ja siitä tunkivat janitshaarit sisään. Kohta järkkyi puolustuksen voima muuallakin, janitshaareja ilmestyi sinnekin, ja pian oli Pyhän Romanoksen portti vihollisten hallussa. Huomattuaan kaiken olevan hukassa heittäytyi urhoollinen keisari itse taistelun melskeeseen ja sai siellä kuolemansa jonkun janitshaarin kädestä. Hänen ruumiinsa joutui suureen ruumiskasaan ja oli hänet niin ryöstetty ja silvottu, että hänet tunnettiin ainoastaan purppuratohveleistaan.

Mutta nyt alkoi verestä humaltuneille turkkilaisille riemun aika. Kolme päivää salli uskovaisten hallitsija heidän mielin määrin ryöstää, polttaa ja murhata, ja 40,000 sielua pääsikin heidän toimestaan niinä päivinä maallisen elämän taakasta. Nykyaikaisen ihmisen on mahdotonta kuvitella kaiken sen eläimellisen julmuuden ja ihmispetomaisuuden todellista laatua, joka tuollaisina hetkinä muinoin vallitsi. Silloin katsoi voittaja oikeudekseen kaiken sen, mitä sanat murha, kidutus, raiskaus, polttaminen, hävittäminen, korkeimmassa asteessaan käsitettyinä sisältävät, jos nykyaikaisen ihmisen mielikuvitus enää yleensä kykenee antamaan noille sanoille sitä sisältöä, mikä niillä toisin ajoin todellisuudessa saattoi olla. Tätä kaikkea ajatellessa tuntui tuossa Tykkiportin vierellä seisojasta, kuin olisi ilmassa vieläkin väreillyt määrätön tuskan ja kauhun huuto, nuorten naisten pelko, isien ja äitien voimaton parku, voittajain raaka riemu, lasten mykistynyt kauhu. Niin vaipui kristikunnan vanha kaupunki tuleen ja tuhkaan, länsimaitten kohottamatta sormeakaan sen avuksi, ja varmaan hävisi noina aikoina myös koskaan korvaamaton määrä vielä jäljelle jäänyttä antiikin kulttuurin aartehistoa.

Mutta veljekset ajavat Tykkiportista sisään ja huomaavat, että syvä rauha vallitsee tällä verisen muiston paikalla. Kalma on aikaa saanut haltuunsa sekä voittajat että voitetut, ja heidän hautojensa päällä tuossa nakuttelee vanha turkkilainen suutari nauloja saappaan kantaan niin vilpittömän ja rauhallisen näköisenä kuin ei tällä paikalla olisi murhan enkeli koskaan liikkunutkaan. Veljeksissäkin pääsee taas vallalle elämään tyytyväinen, paikan idylliseen luonteeseen sopiva tunnelma, ja he ajavat lähellä olevaan Kahrié-moskeaan, joka on entinen kristitty basilika, rakennettu nykyiseen muotoonsa 14:lla vuosisadalla. Sen etehisessä he nimittäin tiesivät olevan hyvin säilyneitä, mainitulla vuosisadalla tehtyjä mosaiikkikuvia.

Ei ole tämän temppelin ympäristö suinkaan mikään Herran huoneelle sopiva, vaan oli ainakin sillä puolella, josta veljekset paikalle saapuivat, suoranaisia tunkioita. Erään laidalla kasvoi suunnattoman suuri kaktus, tuo sama kasvi, jota perheenäidit Suomessa niin liikuttavalla huolella pyytävät kasvamaan, ja kaktuksen juurella majaili parvi suuria, likaisia ja kyllästyneen näköisiä koiranrötköjä, arvattavasti Konstantinopolin entisten terveyspoliisien viimeisiä jälkeläisiä. Moskean ulkopuolella oli joukko säälittävän näköisiä, ryysyisiä turkkilaisia sotamiehiä, jotka kerjäten ojensivat kättänsä tulijoita kohti. Ei taida näillä äijillä olla nytkään, jos ei ollut sodankaan aikana, mitkään kuninkaalliset päivät.

Tullessaan moskean etehiseen, "exonarthex'iin", huomasivat veljekset, että pyhäkön vanha pappi oli juuri toimittamassa jumalanpalvelusta. Hän istui rukouskolkassa mumisten jotakin ja tehden merkillisiä liikkeitä käsillään, ja hänen edessään oli joukko sotilaita polvillaan. Mutta heti paikalla kun äijä äkkäsi, että nyt tuli outoja vieraita, lopetti hän toimituksensa kuin leikaten, viittasi sotilaat menemään, ja saapui myhäillen tulijoita vastaanottamaan. Hän oli vanha, herttaisen näköinen äijä, joka omituista kyllä osasi jonkun verran saksaa. Ylpeänä kertoi hän näytelleensä moskeaansa itse keisari Wilhelmille.

Moskean molempien etehisten katot on koristeltu mosaiikeilla, jotka, maanjäristyksen aiheuttamia rosoja lukuun ottamatta, ovat erittäin hyvin säilyneet ja loistavat kummallisen kirkasvärisinä ja neleinä; ne ovat peräisin vuosilta 1310-20 ja kuvaavat Kristuksen ja Marian sekä pyhimysten elämää. Henkilöiden asennot ja ilmeet ovat vapaita ja rauhallisia, eivätkä ole kokonaan vaipuneet tunnettuun byzantinolaiseen jäykkyyteen, vaan ovat yksilöllisesti eloisampia kaikki. Niissä samalla ilmenevä lapsellinen ja naivi hurskaus tekee ne hartaiksi ja todellista tunnetta herättäviksi. Turkkilaiset eivät ole peittäneet niitä värillä, koska ne ovat etehisessä, mutta itse varsinaisen moskean lukuisat mosaiikit on kaikki maalaten piiloitettu. Onneksi ne ovat siellä säilössä ja saataneen kerran paljastetuiksi. Moskean nurkassa on pieni, ehkä puoli metriä syvä komero, johon Simeoni sattui kurkistamaan. Komeron seinät — se ehkä oli hauta — oli aikoinaan koristettu pieniin marmorilevyihin hakatuilla korkokuvilla; kun näitä ei saanut maalaamalla peitetyksi, oli turkkilainen runnellut ne taltalla kaikki aivan muodottomiksi. Tuollaista raakalaisuutta ei voi olla suuttuen näkemättä.

Mutta vanha pappi oli erittäin aulis selittämään ja näyttämään aarteitaan, vaikkakin hänen selityksensä oli varsin yksitoikkoista ja samanlaista. "Tässä kuvataan itämaiden viisaiden saapumista Bethlehemiin — kaikki mosaiikkia — jah! Tässä kuvataan Marian ja lapsen pakoa Egyptiin — kaikki mosaiikkia — jah! Tässä kuvataan Kristusta — kaikki mosaiikkia — jah!" Ja jokaisen selityksensä jälkeen, sanoessaan tuon vakuuttavan ja kehuvan "jah" huomautuksen, katsoi ukko veljeksiä silmiin lapsellisen kirkkaasti ja vilpittömästi, niin että näillä pian meni suu hymyyn. Kun ukko oli sitten saanut juomarahansa, kääntyi hän nuhtelemaan lempeästi ystäväänsä herra Bennadoa, kysyen häneltä moittivasti, miksi hän viime aikoina oli niin harvoin tuonut muukalaisia hänen moskeaansa!

Väsymys valtaa pian tällaisilla retkillä, jolloin aina vain uudet ja oudot nähtävyydet ovat edessä. Veljekset kääntyivät tästä hotelliinsa päin, mutta pistäytyivät vielä sivu mennessään Aja Sophian luona olevaan Mohammed III:n türbéhen eli hautakammioon. Se on kahdeksankulmainen, sisältä kauniisti koristeltu rakennus, jossa tämä pappa lepää valiopuolisonsa ja 48 lapsensa kanssa. Lattialla on hautojen merkkinä yhtä monta vaatteella päällystettyä ruumisarkkua, jotka eri suuruudellaan kuvaavat vainajain ikää. Siitä päättäen olivat sulttaanin lapset enimmäkseen kuolleet pieninä. Poikalasten arkun pääpuolessa oli merkkinä komea turbaani. Surumielinen tunnelma vallitsi tässä barbaarisen upeassa hautakammiossa, joka tuntui olevan täynnä lasten viattomia sieluja. Papan itsensä sielu oli luultavasti eräässä helteisemmässä paikassa, sillä olihan hän (hallitsi vv. 1595-1603), muista tihutöistä ja julmuuksista puhumattakaan, murhauttanut m.m. 19 veljeään.

XXXII.

Käynti Kultaisella sarvella. — Wrangelin laivasto. — Vanha turkkilainen upseeri ja hänen mielipiteensä kreikkalaisista. — Turkkilainen sotilas. — Piastereitten voima ja hra Bennadon viimeiset palvelukset. — Lähtömeteli laiturilla. — Iperohi-laivan matkustajat. — Dardanellit ja Gallipoli.

Tiedustelut laivoista osoittivat, että veljesten, elleivät tahtoneet jäädä Konstantinopoliin pitemmäksi aikaa, tuli päästä lähtemään Atenaa kohti Iperohi-laivalla maaliskuun 30 päivänä. Edellisenä päivänä veljekset siis ryhtyivät ponteviin toimenpiteisiin saadakseen passeihinsa kaikki ne merkinnät, joitta ei sieltä ketään pois päästetä, s.o.: ententekomissionin leiman ja lääkärin todistuksen. 29 päivä kuluikin suurimmaksi osaksi näihin juoksuihin, jotka sitäpaitsi vielä kaikki epäonnistuivat, sekä välttämättömään lepoon, koska ruumisraiskat rupesivat tekemään tenää. Simeoni ei kuitenkaan tahtonut jättää kaupunkia käymättä Kultaisella sarvella ja sinne hän siis läksi höyryvenheellä Galatan sillan luota.

Laivaliike Kultaisella sarvella on erittäin vilkas ja lisäävät sen hyörinää lukemattomat kalastajain, rahtisoutajien ja huvipursien joukot. Ääntä pidetään kaikkialla hyvänlaisesti, aurinko kimaltelee laineilla ja molemmilla rannoilla levitteleikse kaupunki lukuisine moskeoineen ja välissä olevine hökkeleineen. Simeonin huomiota herättivät monet suuret höyrylaivat, joiden kyljessä oli venäläinen nimi, mutta mastossa Ranskan lippu. Pian hänelle selvisi, että siinä oli Wrangelin laivasto, jonka Ranska oli anastanut palkinnoksi "avustaan". Laivoja oli paljon, joukossa suuriakin, ja tuli niillä epäilemättä melkoinen miljoonamäärä maksetuksi.

Simeonia ja herra Bennadoa vastapäätä istui vanha, valkopartainen turkkilainen, jonka silmät pälyilivät erittäin vilkkaasti joka taholle. Herra Bennado tunsi hänet ja kertoi hänen olevan vanhan turkkilaisen upseerin, joka ijässään oli ehtinyt ottaa osaa kolmeen sotaan. Kun nyt kreikkalaisten juuri alkanutta hyökkäystä Vähässä-Aasiassa kemalisteja vastaan Konstantinopolissa lehdistä ja yleisön keskustelustakin päättäen seurattiin mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla, juolahti Simeonin mieleen kysyä, mitä tämä vanha sotasankari kreikkalaisista arvelee. Herra Bennado suorittikin tehtävän ja ukko alkoi vilkkaasti kertoa, Bennadon toimiessa tulkkina. Pääpiirteenä ukon puheissa oli rajaton halveksuminen kreikkalaisia kohtaan, eikä hän ollenkaan epäillyt Kemalin voittoa. "Se on aivan varma", sanoi hän, "sillä tunnen molemmat siksi hyvin. Kreikkalainen — kas — hän on hyvä huutamaan että hjeh-hjeh-hjeh!, mutta annappas kun turkkilaiset sotilaat ilmestyvät eteen, niin silloinkos lähdetään pakoon niin että sandaalit lipisevät. Ei näistä kreikkalaisista ole mihinkään — aaaa-ah — Mustafa Kemal — kas siinä eri poika! Ja turkkilainen sotilas — maailman paras!" Ukon isänmaallinen innostus oli ilmeinen, hänen silmänsä säihkyivät ja hän puristeli nyrkkejään. Simeoni tuli ajatelleeksi, että turkkilaisilla saattaa todella vieläkin olla Europalle varattuna joku noita vanhoja yllätyksiään, ja niinhän on — Simeonin mielestä ikävää kylläkin — todella käynyt.

Herra Bennado, joka itsekin oli ollut turkkilaisena sotilaana, kertoi sitten, että näiden vähään tyytyväisyyttä esimerkiksi mitä muonaan tulee, ja tyyntä urhoollisuutta, todellakin täytyy kunnioittaa. Gallipolin taistelujen aikana ei heille kaikiste ollut antaa mitään muuta kuin hiukan leipää ja vanhoja oliiveja, silloin kun ryntääjäjoukot suorastaan mässäsivät kaikenlaisilla purkkiherkuilla. Hänenkin mielestään turkkilainen kansa sinänsä oli kunnioitettavaa, rehellistä ja siveellistä, mutta oli se onnettoman historiansa ja keskuudessansa vaikuttamaan päässeiden voimain kautta joutunut ihmiskunnan kehityksen uralta harhaan, ja on sieltä nyt vaikea palata. Kreikkalaisten ja turkkilaisten välit Konstantinopolissa ovat nykyisin hyvin kireät ja ainoastaan ententen sotajoukkojen läsnäolo estää verenvuodatuksen; niitä välejä on varsinkin kiristänyt se, että kreikkalaiset ovat täältäkin, itsensä sulttaanin kaupungista, mobilisoineet kansalaisiaan sotaväkeen!

Mutta kun Kultainen sarvi on ympärillä, ei politiikka oikein tahdo maistua. Tuossa tulee näkyviin muurien toisessa päässä oleva samanlainen linna kuin Jedi Kulé, ja pian ollaan sataman perällä, jonne turkkilaisten matalat kaleerit valloituksen aikana vedettiin. Siellä on nyt kauniita huviloita, moskeoita ja muita sellaisia rakennuksia, joille piniat ja kypressit tummalla värillään antavat ylhäistä, kaunista leimaa. Iltapäivän tunnelma, ihanat näköalat, outo, ympärillä hyörivä maailma, tuudittivat Simeonin jonkunmoiseen nautinto-rikkaaseen horrokseen, josta hän heräsi vasta laivan töksähtäessä Galatan sillan reunaan.

Seuraavana aamuna olivat hyvät neuvot kalliita, sillä laivan piti lähteä kello puoli 3, mutta pilettejä ei myyty, ellei passeissa ollut leimaa. Neuvokas herra Bennado kuitenkin lupasi järjestää kaikki. Hyvää vauhtia mentiin virastosta toiseen ja kaikkialla voiteli herra Bennado piastereilla vahtimestarit ja muut pikkupomot niin pehmeiksi, että leimat tulivat kiireesti kuin anteeksi pyydellen, herra Bennadon hymyillessä salamyhkäisesti ja muun yleisön kiroillessa, että mitä etuoikeutettuja miehiä nämä ovat. Noissa konsulien ja lääkärien eteisissä ja odotushuoneissa tunkeili muuten sellaista yleisöä, että herra Bennado katsoi tarpeelliseksi vakavasti kehoittaa veljeksiä pitämään taskujansa silmällä. Haju oli eksoottinen. Kello puoli 2 oli kaikki valmista ja veljekset istahtivat tavaroineen herra Bennadon hankkimiin vaunuihin, nähden ympärillään sarjan mitä moitteettomimmin kumartuvia hotellin palvelijakunnan vartaloita. "Hyvästi Pera, hyvästi Galatan myllertävä kaupunki! Sinua nähnemme tuskin koskaan enää!"

Rannassa oli vielä kestettävä tullitarkastus, mutta pyysi herra Bennado saada mennä edellä. Hänen toimitettuaan siellä sitten eräitä salaperäisiä menoja astuivat veljekset esiin ja saivat määräyksen avata pienen käsilaukun. Simeoni teki sen, mutta tuskin sen lukko oli rapsahtanut, ennen kuin virkamies löi leimat kaikkiin, ja sillä oli asia selvä. Passeista otettiin nimet kirjaan ja Simeonin täytyi ihmetellä, kuinka nopeasti nuori turkkilainen virkamies näytti nimet tulkitsevan ja piirtävän paperiinsa sarjan mitä omituisimpia koukeroita. Koska sitten laivan lähtöön oli vielä muutama hetki, ilmoitti herra Bennado voivansa, jos herrat haluavat, tänä aikana järjestää "pienen programmin". Hyvä on. Hän vei veljekset vieressä olevaan merimiesten kaupunginosaan käskien varovasti kulkea kadun keskustaa. Se, mitä veljekset siellä näkivät, vastasi täydelleen merimies Nikon kuuluisaa kuvausta, eikä sitä siis ole tarvis tässä tarkemmin selittää. Muutaman minuutin kuluttua oltiin laivalla.

Mieluinen tehtävä oli nyt veljeksille suorittaa herra Bennadolle hänen hyvästi ansaitsemansa palkkio ja kiittää häntä kaikesta neuvokkuudesta ja vaivoista, sillä olivatpa he huomanneet hänet kunnon mieheksi. Kuin salama pujahti herra Bennado vielä viimeisellä minuutilla maihin ja toi sieltä lähtölahjaksi rykelmän noita mahtavia Jaffan appelsiineja sekä Simeonille laatikon erinomaisia turkkilaisia savukkeita, joiden vertaisia tapaa vain Egyptissä. Kiitellen hyvästelivät veljekset myös herra Toivo Tainion, joka kauemmin Konstantinopolissa oleskelleena oli ollut veljeksille sympaattisena seurana ja auttanut heitä monella tavoin auliilla neuvoillaan.

Laiturilla vallitsi aivan määrätön meteli: loputtomia, hirveitä huutoja, mölähdyksiä, hikipäistä ähinää ja reuhaamista, Simeonin kuitenkaan pääsemättä selville, mikä tämän kaiken aiheutti, mitään erikoista työtäkään kun ei juuri näyttänyt olevan käsillä. Laiva soittaa jo toisen kerran ja ihmisiä ruvetaan häätämään maihin, mutta ei niillä silti näytä olevan erikoisempaa halua poistua. Nytpä soi kolmannen kerran ja samalla irtautuu laiva laiturista, ja silloinkos alkoi meteli. Laivan eri puolilta rupesi kuulumaan hätäytyneitä huutoja, ja käsiään väänteleviä naisia ja lapsia ilmestyi partaalle, vaatien parkuen maihin pääsyä. Kapteeni ei kuitenkaan ollut millänsäkään, vaan antoi laivan hitaasti aloitella kulkuaan, sillä hän tunsi nähtävästi entuudesta, miten tulisi käymään. Kuin haukat kiiruhtivat nyt Stambulin venemiehet pursineen laivan ja laiturin väliin. Akkoja ja lapsia pudota mätkähtelee veneisiin ja sanoin kuvaamaton melu ja parkuna vallitsee. Tuolla ryntää myöhästynyt matkustaja laiturille ja samassa on hänelle tarjona vene, joka on siihen ilmestynyt ajatuksen nopeudella. Pian on hänkin laivassa, joka nyt menee parempaa vauhtia. Melu hiljenee ja Kultainen sarvi alkaa muuttua kimaltelevaksi Marmaran mereksi.

Veljekset seisovat peräkannella ja katselevat yhä kauemmaksi jäävää Konstantinopolia. Vasemmalla siintää vanha kaupungin muuri ja sen yläpuolella Aja Sophia solakoine minareeteineen. Sitten moskea moskean jälkeen, kupooli kupoolin vieressä, Kultainen sarvi ja oikealla Galata ja Peran kukkula. Kaikkialla valon kimaltelevaa ja häikäisevää taittumista valkoisista pinnoista, ihmeellisen sinertävää ja hienoa, pehmeätä avaruustunnelmaa, niin, sanoin tulkitsematonta näköalakauneutta, joka etsinee vertaansa koko maailmasta. Unohtumattomaksi painuu se katsojan sieluun.

Sokean eno-vainajansa kertomuksista oli Simeoni saanut tietää, että merimatkoilla pidetään n.s. "lokikirjaa", johon päivittäin merkitään kaikki tärkeimmät tapahtumat. Tämän johdosta määräsivät nyt Juhani ja Tuomas, että koska heidän yhteinen matkansa epäilemättä oli verrattavissa ainoastaan uuden ajan alussa tapahtuneisiin kuuluisiin löytöretkiin, Simeonin velvollisuus oli ryhtyä pitämään merimatkoilla tällaista "lokikirjaa", koskapa hän oli tullut heistä enimmän perehtyneeksi kynän käyttöön. Totellen vanhimman veljen määräystä hän siis avasi muistiinpanokirjansa ja rupesi tekemään säännöllisiä merkintöjänsä, joista voidaan tässä julkaista eräitä otteita.

Iperohi-laivalla, maaliskuun 30 p. klo 8 i.p. Olemme laskeneet ankkuriin, sillä joku ententen sotilaskomissioni tahtoo vieläkin tarkastaa passit. Skutari ja Aasian sinertävät rantavuoret ovat kauniina kuvana edessämme. Herrat upseerit kallistavat mielihyvällä kurkkuunsa lasillisen konjakkia ja kupposellisen kahvia, jotka ravintolan pitäjä on kiireesti heidän eteensä lennättänyt, lyövät passeihin uudet leimat ja lähtevät tiehensä tuottamatta kellekään mitään vaikeuksia. Matka jatkuu tasaisesti ja hyvällä vauhdilla. Laiva on pieni, mutta sen järjestystä ja siisteyttä vastaan ei ole oikeastaan mitään sanottavana. Matkustajat ovat, meitä ja erästä amerikalaista nuorukaista lukuunottamatta, kaikki kreikkalaisia. Ulommaksi merelle tullessamme ilmestyy hiukan sumuntapaista harsoa ilmaan, estäen selvästi näkemästä kaukaa siintäviä rantamaisemia. Merimatkan unettava yksitoikkoisuus rupeaa jo tuntumaan. Kello 6 syödään päivällinen, jota odotamme uteliaina. Päivällisellä näemme koko matkustaja-aineksen. Amerikalainen nuorukainen on reilua yankee-tyyliä, koristelematon ja vapaa sekä puheissaan että esiintymisessään. Tuossa istuu miellyttävän näköinen kreikkalainen nainen, jonka ikä voi olla jo kolmissakymmenissä. Hänellä on seuranaan kaksi kreikkalaista upseeria, epämääräisen näköinen sivilihelleeni sekä lisäksi vanha, partainen helleenivaari, joka elävästi muistuttaa Minervan pöllöä. Tuolla taampana istuu kreikkalainen pariskunta, mies tumma, kookkaan puoleinen, nainen aivan vaalea, tukka kuin kultaa. Sanotaan, että tällaisia vaaleita kreikattaria vielä löytyy paljonkin. Päivällinen aloitettiin öljymarjoilla ja öljykalalla. Ensi kertaa tutustuimme nyt tähän Raamatun niin usein kiitoksella mainitsemaan hedelmään, joka on kreikkalaisten mielestä Pallas Athenen lahja näille maille, mutta meidän täytyi todistaa, että sen makuun nähtävästi pitää tottua, ennen kuin voi käyttää sitä ruumiin ravinnoksi. Arvokkaalla ilmeellä vei Juhani sen suuhunsa, pureskeli ja nielaisi yhtä vaikeasti kuin ennen häränliha-annoksensa viimeisen suupalan. Liharuokana oli — lammasta, ja jälkiruoka oli paistettu — lampaanrasvassa. Juomana oli kahdenlaista viiniä, valkoista ja punaista, joita tuotiin pöytään kokolailla avonaisilla karahveilla. Valkoinen oli homeelta maistuvaa, kitkerää ja nautittavaksi kelpaamatonta, mutta punaista voi juoda, kun sekoitti siihen runsaasti raikasta vettä. Kreikkalaiset sen sijaan näyttivät juovan sekä valkoisen että punaisen viimeistä tippaa myöten. — Keskustelumme päivällisen aikana herättää huomiota ja tuo kaunis, tumma kreikatar tulee kohteliaasti englanniksi tiedustelemaan, mitä kieltä puhumme. Vastauksemme näytti tekevän hänet hiukan epävarmaksi, mutta ei hän huolinut sillä hetkellä ilmaista, ettei hän tiennyt Suomesta juuri mitään. Meri-ilma ja aamupäivän väsyttävä touhu rupeavat tuntumaan ja me painumme hytteihimme aikaisin.

Maaliskuun 31 p. Ankara huutopillin ääni ja kellon soitto herättää meidät kello 3 yöllä. Ymmärrämme olevamme sumussa. Pian pysähdytään kuitenkin kokonaan ja lastauksen ryskettä rupeaa kuulumaan. Kello 9:n seuduissa nousemme vihdoin kannelle tarkastelemaan Dardanelleja, joiden läpi parhaillaan ajamme. Molemmin puolin avautuu eteemme korkeakukkulainen, mutta pehmeäpiirteinen, sinertävässä autereessa uiva maisema, autio, puuton, kuten näyttää, aivan eloton. Allamme on ihanasti välkkyvä, vihreältä kuultava meri, jossa tuontuostakin näemme delfiiniparven leikkivän. Ja yllämme on hienon sumuharson peittämä taivas, josta auringonvalo siivilöityy pehmeänä ja hillittynä. Ei näy laivoja, ei eloa rannoilla, tuntuu siltä kuin olisimme tämän klassillisen näyttämön ainoina elävinä olentoina. Saavumme Gallipolin niemimaan kärjen kohdalle, jossa äsken vielä riehui kamala taistelu ja kuolema, ja jonne on kätkettynä tuhansia ja taas tuhansia ihmisruumiita. Sitä ei voisi uskoa mahdolliseksi tässä hiljaisuudessa, jota ei häiritse mikään muu kuin koneen yksitoikkoinen jyskytys, lokin ikävystynyt kirahdus, kalaparven leikki, aallon pärskähdys ja tuulen nukuttava humina. Ehkäpä kuitenkin tuhansien vainajien haamut väikkyvät tuossa edessämme sumuhäivähdyksinä, tuijottaen meihin ontoilla silmillään ja kysyen meiltä, itseltään, ihmiskohtalolta, Jumalalta: "Miksi?" Turhaa kaikki! Aika on maailman meristä valtavin, eikä löytyne sitä, jota se ei voi allensa haudata. Niemen kärjessä, aivan maan vieressä, pistää merestä esiin kaksi laivan savupiippua; ne ovat kuin hukkuvan kaksi viimeistä pinnalle kohoavaa sormea, joiden suonenvedontapaiset värähdykset kertovat kuoleman kauhusta selvemmin kuin miljoonat sanat.

XXXIII.

Tenedos-saari. — Keskustelua kreikattaren kanssa. — Politikoivia kreikkalaisia. — Lesbos ja Mytilinin idyllejä. — Viimeinen mohikaani. — Musiikkia Sapphon ja Erinnan haudalla.

Päästyään ulos Dardanelleista kääntyy Iperohi kulkemaan pitkin Aasian rannikkoa ja saapuu pian salmeen, jonka toisella puolella on matalahko saari; ainoastaan kaksi korkeahkoa ja ryhmyistä kukkulaa siltä kohoaa. Rannikko ja saari ovat aivan puuttomia ja paljaita, aution ja yksinäisen näköisiä. Omituisin tuntein kuulen, että saari tuossa on — Tenedos. Tuolla mantereella, jollakin noista kukkuloista, on siis ollut pyhä Ilion. Nuo paikat, Homeroksen klassilliset taistelunäyttämöt, jotka tähän saakka ovat kajastaneet niin kaukaisina ja satumaisina, ovat nyt tuossa edessäni; olemme todella saapuneet muinaisen Hellaan tarumaisille, sinertäville salmille. Nojaten laivan partaaseen ja katsellen, kuinka meren pinta taittuu laivan tieltä, särkyen miljooniksi, tuhansin värivivahtein hohtaviksi pisaroiksi, odotan kuin lumottuna, että tuolla rannalla alkaisi taas Iliadin taistelun pauhu, että saarelta tuosta lähtisivät uimaan ne kaksi Athenen käärmettä, jotka julmaan syleilyynsä rutistivat Laokoonin ja hänen poikansa, ja että ympärillemme ilmestyisi Hellaan sankarien monisoutuja, täynnä vaskikypäräisiä sadun urhoja. Mutta äänetön rauha vallitsee tässä vuosituhantisessa maan ja meren kalmistossa, joka kätkee itseensä tutkimattomia salaisuuksia ja mitattoman määrän ihmissuvun kärsimyksiä.

Tällaisissa tunnelmissa ja niistä johtuvissa keskusteluissa kuluu aika nopeasti. Huomaamme, että nuori upseeri on lyönyt toverinsa laudalta ja anastanut kauniin kreikattaren itselleen kokonaan. He seurustelevat innokkaasti, eikä kukaan muu pääse lähellekään. Päätänpä siis tehdä upseerille kepposet. Kun hän poistuu hakemaan naisellensa jotakin, menen kylmästi rouvan — sillä sellainen hän on — vierelle istumaan ja aloitan keskustelun politiikasta, ympäristöstä, Suomesta ja kaikesta mahdollisesta, mitä mieleen johtuu. Ja rouva on sivistynyt ja hyvä keskustelija, jonka kanssa on soma haastella. Samalla pidän silmällä upseeria, joka hetken kuluttua yrittää entiselle paikalleen, huomaten sen suureksi pettymyksekseen "varatuksi". Hän poistuu ja koettaa kuluttaa aikaansa muuten, mutta kärsii kaikesta päättäen ohjelman katkeamisen tuottamaa ikävyyttä. En armahda häntä ollenkaan, vaan luennoin rouvalle Suomesta ja katsahdan väliin lämpimästi hänen tummiin silmiinsä, jolloin olen näkevinäni, kuinka vilun väreet kulkevat pitkin vänrikin selkäpiitä. Vasta noin tunnin kuluttua kyllästyn itsekin, ja luovutan paikkani viluissaan värjöttelevälle upseerille, joka rientää saapuville niinkuin peura janoissansa.

Kreikkalaiset ovat nähtävästi kovia politikoitsemaan. Salongissa he muodostavat oman ryhmänsä ja nytkös alkaa oudon kielen raksutus, niin että kaikki puhuvat yhtaikaa. Minervan pöllö on väsynyt ja on heittäytynyt sohvalle lepäämään, mutta ei malta hänkään, vaan puksahtaa sieltä tuontuostakin pystyyn kuin pianon nappula, ja laskettaa tulemaan vakuuttavaa puhetta aivan virtanaan. Kuuluu alituiseen sanoja "basileos, Venizelos, Mustafa Kemal" j.n.e., josta päättäen asia koskee tärkeitä päivän kysymyksiä. Rouva innostuu ja laskettaa sievästä suustansa vilisevän virran politiikkaa, nousten seisomaan ja säestäen puhettaan vakuuttavilla ja ilmehikkäillä käsien liikkeillä, mutta Minervan pöllö pudistaa päätänsä ja alkaa kiivaasti raksuttaa vastaan. Soma oli sitä hetkinen syrjästä kuunnella. Kreikkalaiset tekevät meihin hyvän, sivistyneen vaikutuksen, ollen perin huomaavaisia ja kohteliaita sekä siistejä.

Puolenpäivän aikaan lähestymme Lesbos-saarta, jonka korkeita, siintäviä vuoria ihailemme, vaikka niiden paijaus ja karuus tekee meihin, kun olemme tottuneet pitämään maisemille kasvillisuutta luonnollisena osana, masentavan vaikutuksen. Rinteillä ehkä kasvaa öljypuita, mutta kun se on matala ja harmaa kuin pajupuu, sulautuu se nähtävästi taustaan niin tarkoin, ettei sitä kauempaa ollenkaan huomaa. Vasta kello neljän seuduissa laskemme ankkurin Mytilinin, entisen Mytilenen kaupungin satamaan. Olemme siis saapuneet paikalle, jolla muinaisuudesta asti on ollut suuri maine kauneutensa, filosoofiensa ja ihanien runoilijattariensa vuoksi.

Runous ja viisaus on kukoistanut tällä jumalten suosimalla saarella. Siellä hallitsi Hellaan tyranneista jaloin, Pittakos, joka kukisti sisäiset rauhattomuudet, sääti kansalleen viisaat lait ja — luopui vallasta. Hän oli yksi Hellaan seitsemästä viisaasta, jonka tunnuslauseena m.m. oli: "Tunne oikea hetkesi". Ehkäpä hän vallasta luopuessaan noudatti juuri tätä omaa elämänohjettaan! Hän oli siinäkin suhteessa onnellinen mies että hänellä oli vastustajana runoilijoita, joiden nimi on maailmankuulu: Alkaios, Sappho ja tämän ystävätär Erinna. Kun hiljainen maatuuli toi kaukaa ruohon ja kukkien tuoksua, kun pieni, idyllimäinen kaupunki valkoisena ja puhtaana kuin neito lepäsi tuolla kirkkaan lahden pohjukassa, korkean ja sinertävän vuoren rantamalla, tuntui kuin Sapphon henki olisi tuulahtanut sieltä vastaan, täynnä sydämellistä koruttomuutta, voittavaa hellyyttä ja ihmeellistä kaipuuta. Tässä ympäristössä, joka on tulvillaan hiljaisen, teeskentelemättömän, syvän tunteen runoutta, kohoaa Sapphon muisto esiin puhtaana ja kirkkaana, sellaisena kuin hän todella on ollut: ylevä runoilijatar, jonka mainetta jälkimaailma alhaisuudessaan on koettanut loata. Hänen runoilijakoulunsa, nuorten neitojen piirileikki Apollon lyyran ympärillä, on kaunein kuva muinaisuuden ylevän taiteen maailmasta, jonka vasta tässä ympäristössä, sen omalla laulupaikalla, oikein käsittää.

Mutta kirkuen ja huutaen laivan ympärillä tungeskelevat venemiehet ovat parhaita aseita sille, joka vihaa runollisia tunnelmia ja tahtoo ne karkoittaa. Hetken perästä olemme maissa ja lähdemme amerikalaisen seurassa ajelemaan Mytilinin rantatietä. Vasemmalla puolellamme kimaltelee kirkas meri, jonka hengähdys tuntuu tänne viileältä ja rauhoittavalta, oikealla puolellamme on valkoinen marmorihuvila toisensa vieressä, taustana jylhä vuori. Huviloiden pihoilla kasvaa palmuja, appelsiini-, sitruuna- ja viikunapuita; niiden seiniä pitkin kiipeilee muratti ja köynnösruusu, jonka punaiset kukat ihanasti ympäröivät salaperäisesti verhottua ikkunaa. Tuon huvilan upean vihreyden lomasta loistaa kauniin viekoittelevana Afroditen valkoinen patsas, ja tuolla lehtimajassa näkyy itse Pan, luonnon salaisten ja pyhien voimain jumala, selittämätön hymy partaisilla kasvoillaan kuuntelevan suihkulähteen lirinää. Rauha vallitsee noissa huviloissa; ihmisiä ei näy, vaan ovat ne kuin antiikin luonnon keskeltä äkkiä löytyviä jumalten valkoisia pyhäkköjä. Tunnen yhtäkkiä tätä luontoa katsellessani, joka on sama tänään kuin tuhannen vuotta sitten, kuinka aikoinaan lapsuuden naivisella puhtaudella luotu antiikin kuva, joka sittemmin katosi muistamattomiin, yhtäkkiä esiintyy sielussani uudelleen niin kirkkaana ja kauniina kuin unelma koskaan voi olla. Minä tiedän, ettei se voi olla tosi, mutta en anna sen itseäni häiritä, sillä se on arvokkaampi kuin totuus.

Vetäen syvään omituisen pehmeältä ja suloiselta tuntuvaa ilmaa nousemme sitten hetken kuluttua kaupungin vieressä, niemellä, olevalle vanhalle linnoituskukkulalle. Vuosituhansia sitten on siinä jo arvattavasti ollut kaupungin linna, akropolis, joka on saanut musertua aina yhä uuden perustaksi, kunnes siinä nyt seisova, mahtavamuurinen turkkilainen kastelli lienee toivottavasti viimeinen ihmisten yritys tällä tavalla suojella itseään toisten väkivallalta. Lähelle saavuttaessa tekevät muurit korkeudellaan ja paksuudellaan valtavan vaikutuksen, samalla kuin ne ikäänkuin viskaavat tulijan kasvoille vuosituhansien vaiheensa. Sillä onhan tuossa silmäini edessä muuriin muurattuna suuria, valkoisia marmorijärkäleitä, pilarin kappaleita, jäännöksiä muinoin tällä paikalla olleista antiikin rakennuksista, jotka maailmassa jälleen valtaan päässyt pimeys on kahlehtinut näihin muureihin kuin raakalainen vangiksi saamansa valkoisen orjan. Linna muodostaa laajan nelikulmion, jonka pihalle menemme. Amerikalaisen juoksennellessa muureilla valokuvauskoneineen seisahdumme katsomaan, kuinka lesboslainen paimen lypsää vuohiaan kuten oli ehkä tehnyt tuhat vuotta sitten, kuuntelemme jostakin kuuluvaa rauhoittavaa veden lirinää ja päädymme pian katsomaan silmästä silmään vanhaa, kunnianarvoisen näköistä turkkilaista, joka huomaamattamme on ilmestynyt viereemme, kädessään pieni vesikannu, arvattavasti vettä noutamaan. Hän tervehtii meitä turkkilaisten kauniilla tavalla, koskettaen otsaansa, huuliansa ja rintaansa sekä sirosti samalla kumartaen. Me vastaamme ja koetamme puhua, mutta hän pudistaa vain päätänsä hymyillen surumielisen näköisenä, ja hänen tummat silmänsä loistavat kauniisti. Tunnemme sääliä häntä kohtaan. Hän on meistä kuin viimeinen mohikaani tässä Turkin vallan raunioilla.

Vaellamme pois linnoituksesta toista tietä ja näemme uusia linnoituksen tärkeyden ja voiman todistuksia. Läjittäin on maassa vanhoja, suusta ladattavia tykkejä, pään kokoisia rautapommeja ja kaikenlaisia merkityksensä menettäneitä aseita, jotka varmaankin ovat monesti puhuneet linnoituksen valleilta päättäväistä kieltänsä. Hetken aikaa harhailtuamme löydämme vihdoin uloskäytävän, kreikkalaisen sotilasvartioston meitä uteliaasti tarkastellessa, ja saavumme jälleen kaupunkiin. Huoletonna siellä kuljeskelemme mielessä sellainen erikoinen tyydytyksen tunne, joka syntyy sopusointuisessa ympäristössä. Menemme kalarantaan, katselemme naivisti pirunkaloja ja muita ihmeitä, naureskelemme hyväntuulisten ihmisten kanssa heitä ollenkaan ymmärtämättä, harhailemme edelleen ja tulemme paikalle, jossa valmistetaan öljytynnyreitä tulevaa oliivisatoa varten. Katselemme kansan elämää, jonka tärkeänä osana täälläkin näkyy olevan kortinpeluu, nargilehin (vesipiipun) poltto ja kahvin juonti, ja joudumme vihdoin turkkilaiseen kaupunginosaan, jossa näyttää olevan kauppa- ja käsityöläiskeskus. Myymälä myymälän vieressä tarjoaa mikä mitäkin tavaraa, ja siisteys on täällä moitteeton. Lopuksi tulemme konserttiin: turkkilainen poika hakkaa isoa rumpua minkä jaksaa ja vanha ukko puhaltaa huiluntapaisesta ilmoille mitä yksitoikkoisinta ja ikävintä tönötystä, jota kuitenkin kansa ympärillä näyttää hartaasti kuuntelevan. Surullista on, että Sapphon ja Erinnan haudalla kaikuu nyt tällainen musiikki.

Syötyämme kodikkaassa pikku ravintolassa, jonka isäntä kävi aina näyttämässä, minkälaista kalaa ja lihaa hän meille aikoi valmistaa, ja jonka seinällä oli surullisen haikea kuvasarja Heron ja Leanderin ikimuistettavasta kohtalosta, lähdimme takaisin laivallemme. Oli jo aivan pimeä, tähdet loistivat häikäisevän kirkkaina syvästi tummalta taivaalta; meri oli tyyni, keinuen vain rauhallisina maininkeina, ja illan ilma oli pehmeän ja suloisen lämmintä. Mytilinin kaupungin ystävälliset tulet vilkkuivat meille viimeisenä tervehdyksenä tältä idylliseltä saarelta.

Laivallemme oli poissa ollessamme tuotu komppania sotilaita, joita vietiin Smyrnaan, lähetettäväksi sotanäyttämölle. Heitä makaili kannella sikinsokin, mikä minkinlaiseen ryysyyn kääriytyneenä, toiset nukkuen, toiset juoden, kolmannet lojuten ja rähisten. He olivat pieniä, poikasen tapaisia miehiä, likaisia ja säälittävän näköisiä. Vaikea oli ajatella, että heistäkin useat muutaman viikon kuluttua lahoisivat Aasian kallioilla.

XXXIV.

Smyrnan satamassa. — Maihin pääsy kielletty, — Kreikkalaiset lähtevät rintamalle. — Chios ja Kapudan pasha. — Matkustava italialainen. — Tutkimus meritaudista.

Huhtikuun 1 p. Heräilimme kello seitsemän aikaan ja kiiruhdimme kannelle tiedustelemaan syytä, miksi ei matka jatku. Edessämme on rantapenkereellä laajalta näyttävä kaupunki, taustana jylhän korkeat vuoret, joita häämöittää myös oikealta ja vasemmalta. Olemme saapuneet Smyrnan satamaan. Tämän lahden rannalla jossakin on siis muinainen Phokaia, jonka yritteliäät asukkaat m.m. aikoinaan perustivat Marseillen kaupungin. Vähäinen ei siis ole ollut täälläkään helleenien virkeys ja voima.

Meidän täytyy tunnustaa, että tietomme tästä kaupungista ovat peräti vähäiset. Muistamme, että sekin riiteli itselleen Homeroksen syntymäpaikan kunniaa, ehkä paremmalla oikeudella kuin sen kuusi kilpailijaa, ja että se antiikin aikoina oli hyvin tärkeä paikka, roomalaisten mielestä "Aasian ensimmäinen kaupunki". Täällähän myöskin Marcus Aurelius poltatti roviolla pyhän Polykarpuksen, jonka hautaa vieläkin näytetään. Turkkilaiset kuuluvat sanovan Smyrnaa "Aasian silmäksi", ja on se aikoinaan ollut Turkin rikkaimman vilajeetin pääkaupunki. Meille ilmoitetaan, että asukkaita saattaa olla noin 250,000, frankeilla, kreikkalaisilla, turkkilaisilla ja juutalaisilla omat korttelinsa. Eipä kumma siis, että haluamme nähdä sitä edes vilahdukselta tarkemmin, ja soudamme siis maihin.

Rantalaiturille pääsemmekin, mutta emme siitä etemmäksi sillä se sotilasvirkailija, joka voisi antaa meille siihen luvan, ei ole saapuvilla. Keskustelemme siinä saksaa taitavan sihteerimäisen miehen kanssa ja odottelemme, mutta tuota upseeria ei vain kuulu. Lopuksi kyllästymme olemaan heidän narreinaan ja soudamme takaisin laivalle. Smyrna on kreikkalaisten pääetappipaikka ja vartioivat he sitä sotilaallisista syistä ankarasti, peläten vakoojia. Saamme siis tyytyä katselemaan tuota muinaista kaupunkia laivan kannelta.

Äkkiä herättää vilkas ampuminen huomiotamme, kuuluu hurraahuutoja ja äänekästä rähinää. Satamasta lähtee partaita myöten sotilaita täynnä oleva vanha siipilaiva, ohjaten kulkunsa tuonne jonnekin rannikon toiseen kohtaan, ja sotilaat ne nyt ampuvat ja hurraavat — he lähtevät pian sotanäyttämölle. Tähän isänmaalliseen mielenosoitukseen yhtyvät kaikki satamassa olevat kreikkalaiset laivat, toimeenpannen mahdollisimman äänekkään vihellyskonsertin, jolloin syntyy korvia huumaava patrioottinen rähinä. Meidänkin laivamme päästää muutamia kumeita isänmaallisia mylvähdyksiä, mutta vaikenee sentään kohtuullisen pian. Mutta vieressämme oleva pieni hinaajapahanen on sen sijaan äärimmilleen innostunut. Yhtämittaa se vinkuu ja parkuu voimainsa takaa, kiljaisten varmuuden vuoksi vielä sittenkin, kun kaikki muut jo olivat vaienneet. "Sehän nyt vasta kiusallisen patrioottinen laiva on", tuumi Juhani jo hermostuneena. Olemme panneet merkille, ettei suuri ranskalainen sotalaiva, joka "makaa" tuossa lähellä kuin harmaa, nukkuva peto, ole pienimmälläkään tavalla ottanut osaa tähän mielenosoitukseen.

Vietämme oloamme Smyrnan satamassa syömällä ehkä liian runsaan annoksen kuuluisia Smyrnan viikunoita. Pian on laivamme jälleen matkalla, kohti Chios-saarta, jossa on seuraava pysähdyspaikkamme. Sotainen näky Smyrnan satamassa on kohottanut kreikkalaisten matkatoveriemme isänmaalliset tunteet korkeimmilleen ja kiivas poliittinen keskustelu on seurauksena. Minervan pöllö, joka on nähtävästi nukkunut huonosti, herää unestaan salongin sohvalta ja rupeaa äyskimään joukkoon tarmokkaasti kuin vanha äreä koira. Olemme kuitenkin huomaavinamme, että tässä keskustelussa ei ole mitään voitonriemun leimaa, vaan päinvastoin syvää huolestumista; emme tienneet silloin, että Mustafa Kemal oli antanut kreikkalaisille juuri näinä päivinä hyväisesti selkään, vaikka sanomalehdet olivatkin levitelleet vain voiton julistuksia.

Samat korkeat, mutta pehmeäpiirteiset vuoret, välkkyvän puhdas meri ja huikaiseva sininen avaruus. Ihmisasuntoja ja aluksia näkyy ylen harvassa, surumielinen autius on kaiken pääleimana ja turhaan etsii silmä vehmasta vihreyttä tahi edes ainoatakaan puuta mistään. Illan jo hiukan hämärtäessä saavumme Kastroon, Chioksen muinaiseen pääkaupunkiin, joka sievänä ja idyllisenä tuossa kukkulan juurella eteemme ilmestyy. Vaikka viivymme satamassa vain hetken, menemme kuitenkin maihin saadaksemme edes käyttää jalkaamme tällä merkillisellä paikalla.

Olihan Chios muinoin tärkeä saari, jolla on pienuudestaan huolimatta Kreikan ja Persian välisissä taisteluissa ja siitä alkaen ollut oma, tavallaan sangen itsenäinen; voimakasta oman erikoisuuden tuntoa uhkuva historiansa. Kammottavan maineen se on saanut helleenisen maailman orjakaupan keskuksena; kerrotaanhan saarella siihen aikaan asuneen noin 100,000 orjaa ja 30,000 vapaata. Antiikki kulttuuri on siellä kukoistanut, kuvanveistäjäkoulustaan se on ollut kuuluisa. Ellei persialaisia ja turkkilaisia olisi ollut, olisi tuolla pienellä saarella saattanut kehittyä ikiarvoisia helleenisen kulttuurityön saavutuksia. Mitä ovat sitten turkkilaiset tehneet? Yksinkertaisesti murhanneet tämän saaren. Todistukseksi kelvannee seuraava historiallinen, muutamalla sanalla kerrottavissa oleva tapaus.

Helmikuussa 1821 yhtyivät chioslaisetkin Kreikan vapaussotaan, mutta joutuivat tietysti tappiolle. Tämän johdosta pani turkkilaisten päällikkö Kapudan pasha huhtikuussa seuraavana vuonna toimeen nämä rangaistukset: 23,000 asukasta murhattiin, 47,000 myytiin orjiksi; loput 5000, joita uhkasi sama kohtalo — kuolema tahi orjuus -, pääsivät pakoon. Tällaista tapahtui Europassa tasan sata vuotta sitten.

"Turkkilaiset ovat petoja, eläimiä", puhuu kaunis kreikatar murtunein mielin ja kyynelsilmin, kun muistelemme tätä tapausta. "He ovat urhoollisia eläimellisen luonteensa vuoksi, siksi, että ovat vielä raakalaisia, joiden sielua ei elähdytä mikään korkeampi ja jalompi inhimillisyys. Te Pohjolan muukalaiset olette usein ihmetelleet näiden saariemme puuttomuutta. Tietäkää, ettei niiden joukossa ole monta, joita turkkilaiset eivät olisi joskus hävittäneet niin perinpohjin, ettei niihin ole sanottavasti jäänyt mitään elollista. Te muistatte venäläisten menettelytavan maailmansodan aikana, kun heidän täytyi luopua jostakin alueesta: se evakuoitiin, toisin sanoen hävitettiin perinpohjin. Tämän menettelytavan ovat venäläiset oppineet turkkilaisilta, jotka usein kaatoivat saarien öljypuumetsätkin kostaakseen asukkaille niiden vapaudenrakkauden".

Me vaikenemme ja häpeämme. Ellei Byronia, Fabvier'ta ja Myhrbergiä olisi, ellei olisi ollut filhelleenistä liikettä, ei Europalla olisi pienintäkään syytä, johon vedota puolustuksekseen. Ja nyt, kun Kreikka jälleen sadan vuoden kuluttua taistelee perivihollistaan vastaan saadakseen haltuunsa sille kaikilla historian oikeuksilla kuuluvat alueet, on Europa kylmä, vieläpä vahingoniloinen.

Mutta nyt on Chios onnellinen, sillä se on vihdoinkin päässyt yhtymään vuosituhantiseen jonialaiseen emämaahansa. Appelsiini-, sitruuna- ja mantelipuu antaa siellä runsaan hedelmän ja siellähän ainoastaan koko Kreikan alueella kasvaa omituinen mastiks-puu ( Pistacia lentiscus ). jonka pihka kiteytyy suolan kaltaisiksi, väkevätuoksuisiksi "kyyneleiksi". Pienissä saviruukuissa tuodaan niitä laivalle kaupan, ja kummastukseksemme lioittaa matkatoveriksemme jostakin ilmestynyt sivistynyt ja hieno italialainen nuorukainen niitä kourallisen veteen ja juo täten syntyneen maitoharmaan juoman mielihyvällä, sanoen sitä "kristalliseerautuneeksi paloviinaksi". Meistä se oli tavallaan juomakulttuurin huippukohta.

Omituista on muuten yhtäkkiä kohdata tällaisilla syrjäisillä seuduilla sellainen henkilö kuin tämäkin nuorimies. Sivistyneellä avomielisyydellä hän ryhtyi kanssamme keskustelemaan ja pian huomasimme, ettei hän ollut mikään tavallinen mies. Hän käytteli sujuvasti ranskaa, saksaa, englantia ja venäjää, sekä tuntui Parisissa paljon olleen tekemisissä venäläisten emigranttien kanssa, missä asioissa, jäi kuitenkin salaisuudeksi. Mutta mielipidettään heistä hän ei salannut, ja myöntää täytyy, ettei se ollut heille edullinen. Venäläisen huolettomuus, tuhlaavaisuus ja nautinnonhimo oli herättänyt hänenkin huomiotaan, eikä hänellä näyttänyt olevan suurta uskoa mihinkään siltä taholta tapahtuvaan "ylösnousemukseen". Sitten siirtyi keskustelu matkailuun, ja tuntui hän olleen melkein kaikissa Europan maissa, joissa sanoi matkustelleensa isänsä, pankkiirin, asioilla Uteliaana tiedustelin, minkä vaikutuksen Atena häneen oli tehnyt.

"Kaupunki on", vastasi hän harkitsevasti, "kuin uudenaikainen hautausmaa, mutta ilman mitään hautausmailla usein niin rehevää kasvillisuutta. Kadut ovat siistejä, suoria ja leveitä, mutta ihmiset, jotka niitä myöten kävelevät, ovat ikäviä. Jos olette naivin historiallisen ihanteellisuuden uhri, miellyttää teitä Akropolis, mutta muuten — miss! Karyatidit mahtuvat piiloon kolmen henkilön taa, ja koko Akropolis mahtuu Sofian kirkkoon".

Tässä oli siis tilaisuus panna itsensä koetteelle, oliko naivisti ihanteellinen, vai italialaisesti arkipäiväinen, korkeuksia ja pinta-aloja mittaava sielu.

Illalla jouduimme oikein kartan avulla tekemään koko matkustajaseurueelle selkoa Suomesta, missä se on ja mikä se on. Nähdessään Suomen Kreikkaan ja suurvaltoihinkin verraten suuren pinta-alan hämmästyi yleisö peräti ja veljesten kansallisuus-arvo kasvoi sen silmissä kovasti. Meitä puolestamme ällistytti heidän suuri tietämättömyytensä ja toiselta puolen taas se, että eräs vanhempi upseeri tuntui olevan selvillä m.m. siitä, että Venäjän puolelle rajaamme on jäänyt paljon suomalaista asutusta. "Se on teidän tietysti vielä valloitettava pois", arveli hän uskollisena oman valtakuntansa samanlaisille pyrkimyksille.

Menen kannelle. On tähtikirkasta, mutta tuuli on kiihtynyt. Tuolla välkkyvät tuttuina Otava ja Kalevan miekka, vaikkakin eri asennoissa kuin meillä. Lähetän niiden kautta kotiin terveiset. Pian tunnen kuitenkin olevan syytä kiireesti painua kannen alle, koskapa laivan yhä enenevät keinahdukset ennustavat pahaa. Mennessäni kerkeän huomata, kuinka sama huolestuneen vakava ilme, jonka tiedän omia etsautuneita kasvojani kaunistavan, asuu jokaisen kanssamatkustajani naamalla. Päällystö tekee tilanteesta omat kylmät johtopäätöksensä, lähettäen laivapojan tuomaan jokaisen vuoteen reunalle eräänlaisen kamalan astian, jonka nähdessäni tiedän, mikä on kohtalokseni tuleva. Laiva painuu altani jonnekin hyvin alas, ja luulen jo riippuvani ilmassa, kun se samalla palaakin takaisin ja lähtee viemään minua ylöspäin. Tämä liike keskeytyy kuitenkin pian, ja tunnenkin olevani kätkyessä, jota meren äiti suuttuneena heiluttaa, kunnes kätkyt yhtäkkiä muuttuukin jonkunmoiseksi pitkäksi matoksi, jota kaksi irvistelevää hirviötä molemmista päistä heiluttaa, viskellen minua ilmaan ja pudistellen minut aivan sekaisin. Silloin antaudun kohtaloni valtaan ja Tuomaan isälliseen hoitoon, sillä täytyy myöntää, että hän ja Juhani olivat aivan tunteettomia koko keinumiselle, kehdaten vielä sanoa, että se oli heistä hauskaa.

Keltatukkainen kreikatar huutaa tuolla apua kimeällä ja kuolevalla äänellä, koko laivan täyttää tuska ja hammasten kiristys. Vetäkäämme suojeleva esirippu kaiken eteen ja antakaamme Poseidonin saada osuutensa, sillä muu ei auta. Tuskieni lomassa mietiskelen alistuvasti meritautia ja ijäisyyskysymyksiä.

XXXV.

Pireuksessa. — Klassillisen nimistön käyttöä. — Ensi vaikutelma
Ateriasta. — Tulo Akropoliille. — Parthenonin tyylin perusajatus.
— Akropolis nykyhetkellä ja sen hävityksen vaiheita. — Akropoliin
tunnelma.

Kun Simeoni heräsi huhtikuun 2 päivänä 1921 kello 6 aamulla Pireuksen satamassa, tunsi hän äskeisistä kokemuksistaan huolimatta olevansa hyvässä kunnossa sekä kiiruhti kannelle niin nopeasti kuin mahdollista. Sielläpä jo Tuomas ja Juhani ottivat tyyntä ja kylmää yleissilmäystä tästä kuuluisasta satamasta, jossa Themistokleen henki tuntuu. Simeonin odotus ja uteliaisuus purkautui seuraavaksi syvämietteiseksi huomautukseksi: "Pojat, tämä on Pireus." — "Niin kuuluu olevan", tulee vastaukseksi. Ruvetaan puuhaamaan maihin lähtöä.

Satamassa vallitsee vilkas elämä. Siihen on ankkuroituna kymmenittäin suuria rahtihöyryjä, joilla kaikilla on klassilliset nimet. "Kyllä on", huomauttaa Juhani, "etevää laitella täällä laivastoaan kuntoon, kun on niin mainio tilaisuus valita omasta historiastaan hyviä laivojen nimiä, ja hauskaahan on nähdä, että ovat niin tehneetkin. Mikäli olen huomannut, käyttelee muu Europa klassillista nimivarastoa toisiin tarkoituksiin, etupäässä koirien ja härkien nimiksi. Mistähän se johtunee? Maailmansodan jälkeen on tässä tapahtunut se muutos, että kaikista parhaat koirat ja härät saavat nyt saksalaisten kenraalien nimet."

Juhani ei saanut yksinpuheluunsa vastausta, sillä laivain välissä puikkelehtivat, huutavat ja mölähtelevät venemiehet vaativat kiinteätä huomiota osakseen, erikoisesti harvinaisen ja nähtävästi tähän suuntaansa päin äärimmäisyyspisteensä saavuttaneen housujen mallin vuoksi. Vihdoin päästiin lähtemään maihin ja sanottiin hyvästit hauskalle Iperohille ja sen matkustajille. Mainittava on, että kreikkalainen vänrikki oli säätynsä voitonvarmalla strategialla lyönyt yhä lujemmat kahleet tumman kaunottarensa ympärille, Simeoninkaan voimatta sitä estää, ja jäivät he molemmat veljesten lähtiessä seisomaan laivan partaalle, tuijottaen toisiaan silmiin hellästi ja ymmärtäväisesti. Eipä tiedä, minkälainen romaani siinäkin sai alkukuteensa vireille.

Veljekset ajavat aamuvarhaisella heräilevän Pireuksen läpi Atenaa kohti. Satamakadut ovat likaisia, täynnä laivanmeklareita ja kapakoita, mutta ylempänä on Pireus siisti ja miellyttäväkin. Valkoisen kalkkipölyn peittämä viertotie mutkittelee kiusallisesti, kunnes se vihdoin Pireuksesta päästyään viepi viivasuorana Atenaan. Maiseman puuttomuus tekee täälläkin ikävän vaikutuksen. Kartasta toteaa Simeoni sykkivin sydämin, että tuo siintävä vuori tuolla on Hymettos, tuo Pentelikon, ja tuo terävä keila Ligabettos, jotka Pallas Athenen muurina ympäröivät hänen lemmikkikaupunkiansa. Pian huomaa Simeoni jotakin, joka saa hänet vaieten ja jännittyneenä teroittamaan katsettansa: Akropoliin korkea ja jyrkkäseinäinen kukkula kohoaa kaupungin laidassa, huipullansa jalopiirteinen temppeli, Parthenon. Voimallisesti sykähtää sydän sen nähdessään ja jo nyt toteaa Simeoni olevansa juuri sellainen naivin historiallisen ihanteellisuuden täyttämä sielu, josta italialainen oli niin yliolkaisesti puhunut.

Saavutaan kaupunkiin ja katsellaan kummastellen sen siistejä katuja, valkoisia marmorirakennuksia, upeita appelsiinipuupuistoja, joissa on hedelmät parhaillaan kypsymässä, hyvin puettua ja sivistyneen näköistä kansaa, sanalla sanoen: uudenuutukaista, joka suhteessa länsieuropalaista kulttuurikaupunkia, joka ansaitsee marmorikaupungin nimen suuremmalla syyllä kuin luultavasti moni muu paikka maailmassa. Vaikka se on vuosisatoja ollut turkkilaisten hallussa ja tullut monta kertaa hävitetyksi ja ryöstetyksi, ei siinä voi huomata mitään muuta itämaisuuden jälkeä kuin kaamean synkissä puvuissaan kulkevat, vastenmielisen ja kolkon vaikutuksen tekevät kreikkalaiskatoliset papit. Totisesti: nuo ilmiöt ovat niin räikeässä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä on tottunut helleeneille ominaiseksi käsittämään, ettei voi niitä säikähtämättä tässä valoisassa ja kirkkaassa ympäristössä nähdä; väkisinkin tulee verranneeksi niitä persialaisiin, jotka mahdollisesti ovat uudelleen saapuneet tänne vaatimaan helleeneiltä maata ja vettä alammaisuuden merkiksi.

Hotellissa täytyi Juhanin ja Tuomaan ryhtyä vakaviin toimenpiteisiin: sen sijaan että olisi — ruvennut kiireesti tarpeellisiin peseytymis- ja ruokailupuuhiin, makasi Simeoni vain rynkämöisillään hotellin akkunalaudalla tuijottaen edessänsä olevaan ihanaan näköalaan yli kaupungin, Akropoliille ja sinisille vuorille. Hänet talutettiin varovasti siitä pois, ettei hän vielä tapaturmaisella putoamisellaan olisi tuottanut retkelle ylimääräisiä kustannuksia, ja annettiin hänelle vakavat nuhteet. Sitten mentiin kiireesti Cookin matkailijatoimistoon tiedustelemaan, milloin päästäisiin lähtemään Aleksandriaan, jonne "tästä oli truiskattava yli", kuten Juhani asian määritteli.

Siellä painui aluksi Simeonin päivä pilveen. Laiva lähtisi Aleksandriaan tänä iltana kello 6 ja seuraava vasta aikaisintaan viikon päästä, jos silloinkaan. Armotta päättivät Juhani ja Tuomas, että oli siis lähdettävä tänään, niin ikävää kuin olisikin jättää Atena näin vähälle. Mutta juuri kun he ostelivat pilettejä, ilmoitettiinkin, että hallitus oli takavarikoinut sen, samoin kuin muutkin laivat sotilaskuljetusta varten. Juhani ja Tuomas menivät harmaan näköisiksi ja Simeoni koetti olla lojaalinen heitä kohtaan, mutta sydämessään hän kiitteli kohtaloa, joka salli hänen näin pitkäksi aikaa jäädä tälle muistorikkaalle seudulle. "Kyllä kai sinä nyt saat oikein peherrellä kiviraunioillasi!" sadatteli Juhani harmistuneena moisesta viivykistä. "Älä ole milläsikään", lohdutti Simeoni, "kyllä täältä vielä poiskin päästään. Otetaan Cookilta opas ja lähdetään liikkeelle". Opas löytyikin kohta, ja kun Juhani kuuli, että hänen nimensä oli Konstantinos Kangas, sanoi hän ilahtuneena: "Terve mieheen! Koska sitä on niinkuin tänne saavuttu?"

Kulkiessaan Akropolista kohti oli Simeoni näkevinään unta. Hänen ympärillään liikkui hikipäin puuhailevia työmiehiä, orjia, käsityöläisiä, jotka kaikki oli puettu yksinkertaiseen, karkeasta villavaatteesta tehtyyn "exomis"-viittaan, joka oli vain polviin saakka ulottuva ja jätti molemmat kädet vapaaksi. He olivat enimmäkseen avopäin ja suorittivat tehtäviään niin paljon kuin mahdollista tuossa ahtaalla kadulla. Useimmilta oli hiukset leikattu lyhyeksi. Kaikkialla tuoksui valkosipuli, joka leivän ohella muodosti ateenalaisten pääravinnon. Ylhäisen arvokkaina ja kuin näitä työmuurahaisia huomaamattakaan vaelsi joukossa ylpeän näköisiä kansalaisia, puettuina hienosta liinakankaasta tehtyyn "chitoniin" ja sen ympärille kauniisti ja miehekkäästi laskostettuun "himationiin". Oli aamu ja nämä vapaat ateenalaiset olivat menossa tavalliseen parturitupaansa, saadakseen tukkansa ja partansa käherretyksi sekä kuullakseen päivän ensimmäiset kuulumiset siinä "viinittömässä symposionissa", joksi Plutarchos seurustelua parturituvissa sanoo. Seisahtuen sellaisen oven pieleen kuuleekin Simeoni seuraavan keskustelun: "Olin eilen", sanoo muudan, joka nähtävästi on vieras Atenassa, "Perikleen luona päivällisillä ja esiintyi siellä emäntänämme ihanin nainen, minkä koskaan olen nähnyt. Ihastuneena kysyin eräältä toiselta vieraalta, mikä Perikleen puolison nimi on. 'Hyvä ystävä', vastasi tämä hiljentäen ääntään, 'Aspasia ei ole oikeastaan hänen puolisonsa. Aspasia on syntyisin Miletosta, eivätkä ateenalaiset saa mennä naimisiin muukalaisen kanssa, niin että mitäs tehdä! Mutta heillä on lapsi ja he elävät parempana parina kuin monet avioliitossa olevat. Toista vaimoa ei Perikleellä ole, enkä kehoittaisi ketään ajattelemaan Aspasiasta muuta kuin että hän on Perikleen puoliso'". Sitten muukalainen siirtyi kyselemään Sokrateesta, tiedustellen, mikä mies hän oikeastaan mahtoi olla, jolloin ateenalainen kuului vastaavan, että Sokrates oli hyvin viisas mies, mutta joissakin suhteissa löyhäpäinen. Niin ainakin järkevät ihmiset sanovat…

Simeoni vaeltaa nyt Akropoliille pitkin sinne johtavaa pyhää tietä. Hän saapuu tuon jyrkkäreunaisen kukkulan länsipuolelle ja rupeaa nousemaan kohti Propylaionin porttipylväistöä. Oikealla puolella on hänellä Nike Apteroksen viehättävä, pieni temppeli, vasemmalla Pinakothek, ja edessä kolmiporttinen Propylaion. Pyhä ovi avautuu ja hän seisoo kuin huumautuneena Akropoliin aukean edessä. Aurinko lähestyy laskuaan. Sen viimeiset säteet kultaavat hänen edessään olevat rakennukset ja kuvapatsaat, heijastuen niiden monenvälisistä pinnoista tuhansina eri vivahduksina. Mahtavana kohosi hänen edessään tuossa Athena Promachoksen jättiläiskokoinen vaskipatsas, jonka keihään kärjestä auringonvalo näytti tulena välähtelevän. Satojen kuvapatsaiden ja alttareiden välitse hän astuu arkana hiipien eteenpäin, ja noiden patsaiden jäykistynyt hymy ja tuijottavat silmät näyttävät seuraavan häntä joka paikkaan. Hän saapuu Parthenonin luo ja ymmärtää ensi kertaa elämässään sen saavuttamattoman suuruuden.

Hän oli selittänyt itselleen goottilaisen tyylin perusajatuksen omalla, ehkäpä hyvinkin fantastisella tavallaan, ja oli tullut siihen tulokseen, että se oli pyrkimyksen ja taistelun, keskiajan syvästä pimeydestä ylös nousevan, mutta loppuratkaisua löytämättömän sielun symbooli. Mutta tuo ei tyydyttänyt häntä enää, sillä se, taistelu ja pyrkimys, ei sittenkään ollut päämäärä, vaan tie, keino. Lopullinen hengen taistelun voitto sisältää rauhan ja levon, ijankaikkisen tyydytyksen. Ja Simeoni ymmärsi, että Parthenon oli tavallaan saavutettu päämäärä, joka sisälsi tuon rauhan, kaipaamatta enää mitään. Ihmisen sielun on vallannut pyhä ja kirkas jumaluusajatus, jolle hän on palavasti etsinyt näkyväistä symboolia, kosketettavissa olevaa vertauskuvaa, joka kaikissa kohdissaan, joka viivallaan ja suhteellaan, tulkitsisi katsojalle tuota korkeata ajatusta ja herättäisi hänen sielussaan sen tuottaman onnen, rauhan, jumalallisen sopusoinnun ja viihdytyksen tunteen. Niin syntyi Parthenon ja niin syntyi koko muinaisen Kreikan taide.

Koko Akropolis henkii tätä samaa, viileää ja sielua rauhoittavaa suurta lepoa. Sen pieni alue on kuin yhtenäinen, saman luovan hengen mestariteos, jossa jokainen kohta on saatettu kokonaisuuden kanssa sopusointuun. Ja Simeonin mieleen nousee kysymys, kuinka on ymmärrettävissä ja mahdollista, että Hellaan kansa oli voinut nousta näin korkealle henkiselle tasolle aikana, jolloin koko maailma oli barbaarisen pimeyden vallassa? Miksi juuri sille oli avautunut kyky ymmärtää kauneuden maailma ja temmata se keskuuteensa loistamaan näkyvinä symbooleina? Onko tuolla sinisellä merellä, sen tuhansilla saarilla, näillä siintävillä vuorilla ja tällä lempeällä ilmalla jumalallinen hedelmöittämisen voima ihmissieluun? Vastaukseksi tähän kysymykseen voidaan tuoda tuhatkin eri seikkaa, voidaan koota ne yhteen ja muodostaa niistä järjellisiä, sangen selittäviä ja kauniita teorioja, ja kuitenkin se jää lopullista ja tyydyttävintä vastausta vaille, Simeonille se aina on ollut ja on yhäkin ihme.

Simeoni herää unelmistaan ja melkein parkaisee kauhusta. Auringon kuuma ja räikeä hehku valaisee hänen edessään raunioiksi luhistunutta Propylaionia, ajan musertamaa Niken temppeliä, Pinakothekia, soraläjiä. Kun hän toveriensa kanssa tulee Akropoliin aukeamalle, kohtaa hänen katsettaan hävityksen kauhistus, jonka pääleimana on särkynyt marmori. Kuin ruumiit siinä makaavat kauneuden jäännökset, katkenneet pilarit, särkyneitten patsaitten murut, kaikki ajan ja ihmisten tuhoamisvaiston kammottavina todistuksina. Raunioina on Parthenonin keskiosa, ryöstetty on siltä sen koristeet, raunioiksi on luhistumassa ihana Erechteion. Mutta sen solakat joonilaispylväät ja viehättävät Karyatidit kannattavat vieläkin arkitraavejansa, ja tuntuu kuin olisivat ne iloiset siitä, että vihdoinkin, tuhat vuotisen pimeyden jälkeen, on tullut aika, joka ymmärtää tämän kaiken merkityksen ja tarkoituksen, ja sitä suojellen varjelee. Ja hetken vaellus näiden raunioiden keskellä saa jälleen unohtamaan, että ne ovat raunioita; ajan murheellisten jälkien läpi nousee kirkkaana kuva muinaisesta Akropoliista, jonka todellisen kauneuden voi käsittää vain siellä käytyään.

Häpeämättä ei voi olla tutustumatta Akropoliin myöhempiin vaiheisiin. Parthenonista tiedetään, että se huolimatta ajan vaihteluista säilyi pääasiallisesti eheänä uuteen aikaan saakka. Luonnollisesti hävisivät sen aarteet, sen kullasta ja norsunluusta tehty Athenen patsas katosi, ei tiedetä milloin, ja se muutettiin kristityksi kirkoksi, vihkimällä se ensin pyhän Sofian ja sitten pyhän äidin muistolle. Samalla tehtiin silloin rakennuksellisiakin muutoksia, m.m. siirtämällä ovi itäpäästä, josta nouseva aurinko oli ensi säteillään jumalatarta tervehtinyt, länsipäähän, mutta nämä eivät mitenkään temppeliä varsinaisesti turmelleet. Tässä asussaan säilyi Parthenon monia vuosisatoja. Kun sitten turkkilaiset vuonna 1458 valloittivat Akropoliin, tehtiin Parthenonista moskea, jolloin välillä seinille ilmestyneet kristilliset töherrykset saivat kadota kalkkiveden alle. "Klassillisin" lisä, jonka turkkilaiset Parthenoniin tekivät, oli lounaiskulmaan rakennettu — minareetti! Kuinkas muuten olisivat uskovaiset tienneet rukoushetkensä, ellei mulla olisi sitä ärjynyt Akropoliin korkeudesta? Propylaiojen viereen oli keskiajalla rakennettu korkea, n.s. frankkilainen torni, jonka vasta Schliemann revitti v. 1875. V. 1674 kuvasi Akropoliin kaikki rakennukset ranskalainen maalari Jacques Garrey, niin tarkoin kuin se turkkilaisten sitä varten myöntämässä 14 päivän ajassa oli mahdollista, ja hänen piirustuksensa herättivät aavistuksen Akropoliin merkityksestä taiteen muistomerkkinä. V. 1684 syttyi sitten Peloponnesolla sota, joka teki Akropoliille pääsyn mahdottomaksi, joten ranskalainen oli tehnyt tärkeän työnsä viime hetkellä. Kolme vuotta myöhemmin tapahtui Parthenonin hävitys.

Venetsialaiset ja turkkilaiset kävivät sotaa, ja Atenan kreikkalaiset yhtyivät venetsialaisiin, jolloin turkkilaiset tietysti pakenivat linnaansa, Akropoliille. Syyskuun 21 päivänä olivat venetsialaiset kreivi von Königsmarkin johdolla jo Atenan herroina ja rupesivat miettimään Akropoliin valloitusta. Juoksuhautoja kaivettiin, pattereita pystytettiin, ja 23 päivän aamuna alkoi pommitus. Kun sillä oli sangen pieni vaikutus — Propylaioja sentään saatiin murskatuksi — arvelivat yritteliäät venetsialaiset ensin panna jättiläismiinan koko Akropoliin alle ja räjähdyttää sen ilmaan, mutta luopuivat sitten tuumastaan huomatessaan sen mahdottomaksi. Silloinpa saapui piirittäjien luokse Akropoliilta karkuri, joka kertoi turkkilaisten koko ruutivaraston olevan Parthenonissa. Turkkilaiset olivat nimittäin arvelleet sen olevan siellä parhaiten suojassa, sillä eiväthän nyt kristityt toki tahtone ampua tuollaista pyhää muinaismuistoa. Mutta nämä kristityt eivät olleet niin hienotunteisia, vaan rupesivat innolla suuntamaan pattereitansa Parthenonia kohti. Perjantaina syyskuun 26 päivänä sai eräs lüneburgilainen tykistöluutnantti pomminsa sattumaan ja kovalla jymähdyksellä lensi koko Parthenonin keskiosa ilmaan. Akropoliilla pääsi riehumaan tulipaloja turkkilaisten täytyi antautua. Mutta hävitys ei siihen loppunut. Venetsialaisten päällikkö Morosini tahtoi viedä länsipäädystä voittonsa merkiksi siinä olevat kaksi hevosta ja Poseidonin patsaan (hän luuli sitä Zeuksen patsaaksi) ja antoi ottaa ne irti. Mutta tämä tehtiin niin taitamattomasti, että koko ihana veistos putosi maahan ja murskautui pieniksi kappaleiksi. Kun sitten turkkilaiset pian sen jälkeen pääsivät Akropoliille takaisin ja rupesivat linnoitustaan korjaamaan, pistelivät he pilareita ja kuvapatsaita kalkkiuuniin, ettei tuota tarpeellista raaka-ainetta olisi tarvinnut kauempaa hakea, sillä — arvelivat he — eiväthän kristityt, joille nämä kuva-asiat paremmin kuuluvat, näyttäneet niistä niin suurta väliä pitävän. Kun sitten lordi Elgin sai sulttaanilta luvan jäljentää jäljellä olevia veistoksia, jopa ottaakin niistä jonkun, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ryöstääkseen Parthenonin veistoksista kaiken temppeliä suoranaisesti särkemättä irti saatavissa olevan ja viedäkseen ne Englantiin. Muistaen, että kansainvaelluksen goottilaisetkin jättivät temppelin rauhaan, lausui Byron lordi Elginistä, joka oli skotlantilainen, pilkaten seuraavat myrkylliset sanat: "Quod non fecerunt gothi, fecerunt scoti", "Minkä gootit jättivät tekemättä, tekivät skotlantilaiset". Vaikkapa Parthenonia nyt täytyykin katsella murhemielin, ei lordi Elginiä sittenkään voine moittia, sillä arvattavasti hän täten pelasti turvaan paljon sellaista, joka paikoilleen jääneenä olisi nyt jo hävinnyt.

Mikä oli päätunnelmana tällä hetkellä Akropoliilla? Rauha, häiritsemätön hiljaisuus. Aurinko paahtaa särkynyttä marmoria, jonka alta ruoho ja vaatimattomat kukkaset pilkistävät esiin. Syvällä jalkain juurella kohisee maailman turha meno — täällä on ikuinen lepo. Simeoni ymmärtää, ettei Akropolista voi eikä saa koskaan uudelleen sommitella, vaan on se säilytetävä tällaisena, estämällä vain lisärappeutuminen. Hänestä tuntuu myös, että tämä klassillinen rakennustyyli on nykyaikaan sopimaton, sillä meidän ristiriitaisessa maailmassamme ei ole sitä sopusointua, jota se ympäristökseen, taustakseen, todelliseksi luojakseen vaatii. Olkoon se siis vain innoittajana jokaiselle kansalle näkemään kauneimman ja korkeimman ajatuksensa yhtä kirkkaana, ja toteuttamaan sen käytännössä yhtä moitteettomana kuin kerran muinaiset helleenit.

Parthenon on mallikelpoinen myös työ- ja ammattitaidon osoituksena. Vasta aivan läheltä huomaa, että sen pilarit on tehty erillisistä lohkareista, sillä sauma on niin hieno, ettei siihen saisi neulaakaan pistetyksi. Kaatuneesta pilarista näkeekin, että liitepinta on hakattu erinomaisen sileäksi ja tasaiseksi. Näitä eri osia ei liitetty toisiinsa minkäänlaisella sementillä, vaan oli keskipisteessä molempiin lohkareisiin ulottuva lyhyehkö puinen napa, joka esti eri osia siirtymästä; muuten pysyivät pilarit pystössä vain oman painonsa avulla. Niiden uurteet hakattiin niihin vasta sitten, kun pilari oli pystytetty. Aikoinaan ne ovat olleet maalattuja, mutta nyt näkyy väristä ylen harvoin mitään jälkiä; sen sijaan on aika antanut tuolle harvinaisen kuulakkaalle ja hohtavalle marmorille oman "patinansa", jonkunmoisen himmeän, kullankeltaisen vivahduksen, joka saattaa joskus välähtää vihertävältä, ruskealta ja punertavaltakin. Sellaista väriä ei tekemällä osata tehdä, sillä se on vuosituhansien salaisuus. Mikäli saattoi kreikkalaisten muureista havaita, eivät he niitä säännöllisistä lohkareista rakentaessaan käyttäneet mitään sementtiä, vaan liittivät kivet toisiinsa rautasiteillä, valaen lyijyä kiinnipitimeksi. Parthenonin perustuksista on eräs sellainen paikka nähtäväksi paljastettu. Simeoni ei ollut aikaisemmin tiennyt, että Parthenonin perusta ei ole täydellisesti tasapinta; nyt hän huomasi, että se on lievästi kupera, niin että esim. sivuportaiden keskikohta on ehkä noin 15 cm korkeammalla kuin sama porrasaskel temppelin nurkalla. Hänen mielestään se oli lisätodistus siitä perinpohjaisuudesta ja tehtävän kaikinpuolisesta harkinnasta, jolla sen arkkitehdit, Pheidias ja Kallikrates, työnsä suunnittelivat. Ehkäpä myös Parthenonin salaperäinen viivakauneus saa osaksi selityksensä siitä, että harkittu ja silmälle näkymätön linjojen joustavuus katsojan tietämättä vaikuttaa saatuun kokonaiskuvaan.

Kuin siivillä rientää Akropoliilla kävijän aika ja tulee poislähdön hetki. Vielä viimeinen silmäys välkkyvälle merelle, Salamiin lahdelle ja siintäville vuorille, ja vanha pyhä Propyrlaiain aukko on takanasi. Istahda kuitenkin vielä hetkiseksi teatterin ruohottuneille porrasistuimille ja unelmoi Sophokleen draamoista ja Aristophaneen komedioista, joiden räikeän rohkeat ja mielestäsi näyttämölle harvinaisen sopimattomat sutkaukset houkuttelevat rajattomia naurunremahduksia ympärilläsi istuvan, onnellisen ja huolettoman Atenan kansan huulilta. Tulet ehkä ajatelleeksi, että nykyaikana, jolloin teatteritaide nähtävästi kärsii siitä, ettei entisestä sommiteltuna vielä ole keksitty oikeata ulospääsyä eteenpäin, ja jolloin niin monet ovat siihen kokonaan kyllästyneet, jonkunmoinen harkittu palaaminen vanhain kreikkalaisten perusajatuksiin teatteri-esityksistä saattaisi herättää uutta mielenkiintoa. Traagillinen naamio, jonka tehtävänä oli kätkeä esittäjän kasvot ja sen sijaan voimakkaalla surun ja tuskan ilmeellään ikäänkuin väkisin joka hetki iskeä katsojan sieluun kolkkoa tunnelmaa, saattaisi joskus olla vaikuttavampi nähtävä kuin suonenvedontapaisesti ponnisteleva "traagillinen" näyttelijä. Mutta entiseenhän on yleensä turha palata — eteenpäin täytyy ihmisen mennä. Poistukaamme tältä pyhältä paikalta, Odeionista kuuluva musiikki sointuen korvissamme.

XXXVI.

Olympeion ja katkenneet pilarit. — Lähtö Ismene-laivalle ja odotus siellä. — Abessiniaan matkustavat saksalaiset vapaaherrat, romanialainen rouvashenkilö, amerikalaiset missit, Indian kreikkalainen y.m. — yhteensä yksitoista kansallisuutta. — "Vähän jumalaton protesti."

Vielä oli jäljellä aikaa, niin, ehkä paljonkin, sillä eihän ollut tietoa laivan lähdöstä. Ehkä päästäisiin Akropoliille uudelleen, tutkimaan sitä perinpohjin, unelmoimaan sen loihtuisassa hiljaisuudessa. Veljekset käyvät vakavina kohti Atenan entistä pyhää puistoa, jossa Olympeionin, Hadrianuksen rakennuttaman Zeus-temppelin 15 juhlallista korinttilaista pilaria seisoo, katsellen kummastuneena nykyajan hyörinää. Kuudestoista on luhistunut maahan. Koko tuo ryhmä on valtava muistomerkki, kauneudeltaan ylevä ja ajatuksia herättävältä voimaltaan järkyttävä.

Zeuksen temppelin rakennuttamisen tälle paikalle sanotaan jo Peisistratoksen aloittaneen, mutta vasta Hadrianus, uneksiva vaeltajakeisari, sen valmisti. Hänen aikansa tavallaan jo turmeltuneempi taidekäsitys esiintyy siinä sikäli, että sen pylväät eivät ole enää Parthenonin ankaran yksinkertaisia, vain jaloa aatetta tulkitsevia doorilaisia, vaan reheväkoristeisia korinttilaisia, upeamman ja nautinnonhaluisemman ajan tuotteita. Mutta niiden juhlallinen korkeus ja kieltämätön, puhdas kauneus, ihmeellisen hohtava ajan patina ja orpo yksinäisyys nykyajan hyörivän elämän keskellä vaikuttavat voimakkaasti ja kohottavasti, ehkä samalla surumielisesti. Mikään taiteilija ei olisi voinut koko maailman kullalla pystyttää tälle paikalle tuon pilariryhmän vertaista taideteosta.

Kaatunutta pilaria katsellessa nousee mieleen murhe, sillä onko milloinkaan suurelle aatteelle keksitty juhlallisempaa ja puhuvampaa vertauskuvaa kuin tällainen korkea pilari, ja tulkitseeko mikään niin selvästi ihmisen unelmain katkeamista, kuoleman voittoa, kuin sen kaatuminen? Sirpaleina se makaa tuossa jalkaisi juuressa, hävityksen ja tuhon demooni istuu sen päällä, mutta kuoltuaankin se kertoo niistä aatteista ja unelmista, joita se kerran valtavana vertauskuvana tulkitsi. Niin täynnä kuin koko maailma on särkyneitä toiveita, rikki revittyjä unelmia, sortuneita haaveita, niin monta on siellä myös maassa makaavaa, katkennutta pilaria.

Veljekset vaeltavat muistomerkiltä toiselle ja niin vaikuttaa heihin Kreikan muinaisuuden valtava henki, että he ovat vaiti, katsellen vain ja hautoen mielessään vaikutelmiaan. Kello on jo 5, kun he vihdoin väsyneinä saapuvat hotelliinsa, mutta levon asemasta odottaakin heitä siellä tulinen kiire ja hälinä.

Cookin toimisto, joka kaikkialla maailmassa pitää matkailijoista huolta kuin taitava isä lapsistaan, onkin lähettänyt kiireellisen sanan, että Ismene, Aleksandriaan aikova laiva, pääseekin lähtemään vielä tänä samana iltana kello 6. Simeonin päivä meni pilveen, mutta aika on kallista, ja niin ryhdytään tulisella vauhdilla valmistuksiin. Herra Kangas rientää poliisiin saamaan leimaa passeihin, piletit ostetaan ja lähdetään, mutta silloinpa olikin kello kolmannesta vailla 6. "Kiireesti, niin kiireesti kuin suinkin uskallatte!" komentaa Tuomas auton ajajaa, ja kone lähtee kiitämään kuin tuulissa ja pilvissä Pireusta kohti, jonne sentään on melkoinen matka. Kun saavutaan viertotielle, jossa vauhti kasvaa päätä pyörryttäväksi, komentaa Tuomas vain yhä parempaa, jolloin Simeoni ummistaa silmänsä ja uskoo sielunsa Pallas Athenen ja tapaturmavakuutusyhtiön huostaan. Kun tullaan laivalle, on kello kaksi minuuttia vailla, ja tyytyväisinä veljekset rupeavat katselemaan, olisiko muita yhtä hätäytyneitä matkustajia tulossa ja milloin laiva sitten nostaisi ankkurinsa. Tuntui sentään hyvältä olla näin pitkällä, sillä vaikeahan heidän olisi ollut jäädä viikoksi Atenaan, varsinkin kun se ajanhukka olisi saattanut tehdä tyhjäksi koko Egyptin matkan. Mutta vaikka veljekset olisivat kuinka tarkoin katselleet, ei laivalla näkynyt ainoatakaan sellaista merkkiä, joka olisi ennustanut sen lähtöä, vaan makasi se siinä huoletonna kuin olisi aikonut ijäksi paikoilleen äkäytyä. Harmistuneina ja hermostuneina veljekset rupeavat panemaan tiukalle laivan ravintoloitsijaa, joka kreikkalais-ranskalaisella sekasotkulla selittää, että lähtölupa on taas peruutettu, mutta saattaa tulla milloin hyvänsä, että kapteeni on maissa sitä hankkimassa j.n.e. Levottomia matkustajia kävelee siellä täällä kuin kirottuja sieluja, jokainen käyttäen kielensä parhaita ja mojovimpia sanoja, mutta kaikki turhaan. Tuli ilta ja alistuen taivaan tahtoon, joka näytti heille suoneen ylimääräistä levon aikaa, veljekset ryömivät "korjuunsa". Seuraavana päivänä Simeoni taas aloitti "lokikirjan" pidon.

Huhtikuun 3 päivä. Olemme viettäneet ikävän ja yksitoikkoisen päivän. Huolimatta siitä, että lähtölupaa ennustettiin tulevaksi aina joka tunnin päästä pistäydyimme Atenassa, uskaltamatta kuitenkaan viipyä siellä kauempaa. Kärsimme suorastaan nälkää, sillä laivalla ei tänään annettu mitään ruokaa ja kaupungissa käydessämme emme osanneet, kun suuremmilla ravintoloilla on määrätyt ruokatuntinsa, jotka eivät sattuneet käyntimme kohdalle, mistään muualtakaan sitä hankkia. Synkeinä palasimme laivalle. Mietiskelin retkiä Atenan ulkopuolelle, mutta ne puuhat raukenivat lähtöajan epävarmuuden vuoksi.

Olemme tutustuneet hiukan toisiin matkustajiin. Ensinnäkin mainittakoon kaksi mielenkiintoista saksalaista herrasmiestä, jotka kahden nuoren serkkunsa kanssa ovat matkalla Abessiniaan! Mitä sinne? Ei sen pienemmissä tarkoituksissa kuin perustaakseen nahka- ja spriitehtaan. Spriillä he ostavat karjaa ja vuotia, ja parkituttavat nämä puoleksi ilmaisella, arvattavasti viinapalkkaisella työväellä, sekä myyvät sitten tuotteensa hyvällä voitolla Europaan. Vanhemmat miehet ovat veljeksiä, vieläpä vapaaherroja, nimeltään von Zülow. He ovat kasvaneet Afrikassa ja ovat kokonaan omatekoisia miehiä, harteikkaita, päivän paahtamia, sääret ulospäin lengot kuin ainakin ikänsä hevosen selässä istuneilla; kädet ovat suuret ja karheat kuin lapiot, ja miesten koko olemuksesta uhkuu päättäväisyyttä ja raakaa voimaa. Taisteltuaan Afrikassa saksalaisten joukoissa hekin sodan loputtua joutuivat vangiksi, saivat olla aikansa vankileirissä Indiassa, kunnes heidät kuletettiin Saksaan. Siellä he ovat vuoden päivät levähdelleet ja koonneet voimia, kunnes nyt ovat lähteneet entiseen oikeaan kotimaahansa. Miten palkitsi Saksa näitä urhoollisia miehiä heidän uskollisuudestaan? Siten, että kun he saivat passinsa matkaansa varten, oli niihin merkitty "statenios", "valtioton", siis ei minkään valtion alamainen. Katkerina vapaaherrat näyttivät meille passejansa ja haukkuivat sekä Saksan että koko maailman hallituksia, eniten kuitenkin ententen valtoja, joita kohtaan he näyttivät tuntevan sammumatonta, raivoisaa vihaa. Matkan varrella tulimme huomaamaan, että vapaaherrat olivat kunnon miehiä, mutta kertoessaan olostaan Afrikassa ja yleensä puuhistaan ja saavutuksistaan tässä maailmassa niin ylenmäärin kerskailevaisia, ettemme olleet mointa kuulleet. Afrikalainen kasvatus ei tietysti ollut liioin pystynyt kehittämään heissä sitä luonteen hillintää, joka sopisi niin hyvin varsinkin vapaaherroille, vaan menetti etenkin vanhempi veli sangen pian tavallisessakin keskustelussa malttinsa, ruveten karjumaan kuin olisi hänellä ollut edessään uppiniskainen neekerilauma. Mainita sopii myös, että vapaaherrat esiintyivät asiantuntijoina joka paikassa, oli sitten kysymys vaikka uuden ajan tekniikan hienoimmista kysymyksistä. Nahkurimestarin he kertoivat palkanneensa Viipurista, mutta jäimme siinä suhteessa hiukan epäilevälle kannalle.

Sitten on mainittava mielenkiintoinen ilmiö, romanialainen rouvasihminen, joka naisellisiin suloihinsa nähden, sitä kuitenkaan itse tietämättä tahi tunnustamatta, on viimeisissä kuolinkorahduksissa. Hän on sangen lihava, käyttää hartioilta hiukan polven alapuolelle ulottuvaa "pliseerattua" kappaa, jonka alta kaksi tikkulaihaa jalkaa pistää esiin omituiseksi, heikon näköiseksi tueksi ruumiin valtavalle tilavuudelle. Hänellä on mukanaan kamarineito, koira ja papukaija, jonka hän on asettanut ruokasalongin nurkkaan. Hän on hyvin puhelias, käyttää sujuvasti saksaa ja ranskaa, eikä tule toimeen ilman miespuolista puhekumppania. Hän on lupaava uutuus ikävän merimatkan varrelle.

Mainittakoon myös amerikalainen rouva ja hänen tyttärensä, jotka matalakantaisissa kengissään ja väljissä matkapuvuissaan tekevät terveen ja reippaan vaikutuksen; he ovat hienotunteisia, vaiteliaita ja sivistyneitä naisia, joiden kanssa olen jo ollut miellyttävässä ja asiallisessa haastelussa. Olemme myös tehneet tuttavuutta erään Indiassa asuvan ja nyt sinne matkalla olevan kreikkalaisen kauppiaan kanssa, joka tuntuu ajattelevalta ja harkitsevalta mieheltä. Häneltä saamme tietää, että tuo kultakiharainen neiti, joka sinisine, lasimaisine silmineen on kuin ilmeinen nukke, on parisitar, näyttelijätär, joka on kahden miesnäyttelijän seurassa matkalla Aleksandriaan, esiintyäkseen siellä. Tuo hienon näköinen herra tuossa kuuluu taas olevan venäläinen insinööri, jolla on toimi Aleksandriassa. Kun joudumme puheisiin hänenkin kanssaan, ilmoittaa hän tyynesti kyllä tuntevansa Suomen tarkoinkin; on oleskellut Helsingissä ja isällä on ollut maatila Terijoella. Niin pieni on maailma. Hän on toisenlainen kuin ryssät yleensä, tyyni ja harkitseva puheissaan, muistuttaen paljon englantilaista tyyppiä; puhuu sujuvasti saksaa, ranskaa ja englantia. Enempää matkustajia luettelematta mainittakoon vain, että laivalla oli laskujeni mukaan edustettuna yksitoista en kansallisuutta, mikä antanee hiukan käsitystä siitä kielten sekoituksesta, joka siellä vallitsi. Konstantinopoliin saakka ja sielläkin oli tullut hyvin toimeen saksankielellä, mutta nyt olisi ranskankielen taito ollut tarpeen, joskin englanninkieltäkin sentään osattiin siellä täällä.

Tätä kirjoittaessani kuulen kannelta yhä lisäytyvää melua ja hälinää. Juhani syöksyy sisään ja ilmoittaa, ettei tätä enää voida sietää, vaan että nyt mennään laivakonttoriin panemaan "vähän jumalaton protesti". Lähden mukaan, sillä tämä tuntuu hauskalta, kertoakseni palattuamme, kuinka tuossa kävi.

Indian kauppiaan harkitulla johdolla painuttiin maihin ja mentiin suoraan laivakonttoriin. Säikähtyneitä neitien ja herrojen naamoja kurkisteli pöytien takaa, kun portaisiin yhtäkkiä ilmestyi seitsemisenkymmentä kiukkuista miestä, jotka sadatellen ja ärjyen vaativat pääsyä itsensä herra tirehtöörin puheille. Koska kaikki portaat ja oviaukot olivat tukossa ja pako siis mahdoton, täytyi tämän ottaa "lähetystö" vastaan, ja samalla oli hänen huoneensa tupaten täynnä miehiä, joukossa pari hurjaa afrikanderia, jotka puristelivat jykeviä nyrkkejänsä pahaa ennustavalla tavalla ja haukkuivat kuin beduinit. Tirehtööri, pieni, lihava ja musta kreikkalainen, ymmärsi täydelleen, mistä oli kysymys; hän tarttui puhelimeen ja ryhtyi jonnekin selittämään asiaa, silmät muljahdellen pelosta, mutta ei saanut mitään toivoa. Sitten hän otti esille paperinsa ja todisti, ettei hän suinkaan ole matkustajia mitenkään pettänyt, vaan oli laivalla silloin, kun hän möi piletit, todellakin lähtölupa; sen peruuttamisesta vastaa yksin sotaministeriö eikä hän. Kun mies näytti todellakin olevan viaton, ei häntä siis huolittu hirttää, vaan kysyttiin, mitä hän neuvoisi tehtäväksi. "Ainoa, joka voi lähtöluvan antaa, on sotaministeriö. Herrat voisivat mielestäni varsin hyvin lähettää sinne lähetystön selittämään, mihin pulaan matkustajat ovat joutuneet." Tuumasta toimeen, lähetystö meni, ja antaakseen pontta sen esiintymiselle menivät Juhani ja vapaaherrat mukaan; puheenjohtajana oli Indian kreikkalainen, neuvokas ja taitava mies. Juhanin kertomus tästä merkillisestä matkasta kuuluu seuraavasti.

"Lähdettyämme tiukassa ryhmärivistössä Pireuksen raitiovaunu-asemalle huomasimme ensin auton, jossa istui poleteistaan päättäen korkea-arvoinen upseeri, ehkäpä itse sotaministeri. Ottaaksemme asiasta selvän pysähdytimme auton järjestetyllä hyökkäyksellä ja vaativassa äänilajissa esitimme upseerille asiamme. Kalveten teki tämä ristinmerkin ilmoittaen, ettei hänellä ole siihen mitään sanottavana, ja pyysi toki antamaan tietä. Hetkisen mietittyämme päästimmekin hänet menemään ja matkustimme Atenan kaupunkiin.

"Tultuamme sotaministeriöön, tahtoivat siellä ensin vahtimestarit meidät pysäyttää etehiseen, vaatien tietoa, mikä asiamme oli. Mutta vapaaherrat ja von Zülow jämäyttivät nyrkit pöytään ja sanoivat, ettei sitä asiaa selitetä kellekään pikkuherralle, vaan on tässä saatava itse pääpappa käsiin, johon ilmoitukseen me muut yhdyimme kovaäänisellä murinalla kuten germaanit kansankokouksissaan. Nähtyään tarmokkaan esiintymisemme antautuivat vahtimestarit ja veivät meidät erään herran puheille, ilmoittaen, että sen korkeampaa miestä ei ollut nyt tavattavissa. Koska mies oli sen näköinen kuin olisi hän käynyt ainakin viisi luokkaa lyseota, vaikenimme aluksi muut ja annoimme indialaisen puhua. Sulavasti ja taitavasti tämä esittikin asian, osoittaen kumoamattomilla todistuksilla, minkälaisen hävyttömän kepposen hallitus oli äkillisellä kiellollaan tehnyt seitsenkymmenpäiselle matkustajajoukolle, joka edusti yhtätoista kansallisuutta, joukossa paljon niitä, jotka nyt maailmaa hallitsivat; joka kepponen, jos näiden mahtavain kansallisuuksien edustajat oikein käärmeentyivät, saattaisi koitua hallitukselle kovin kalliiksi. Pyydämme siis nyt, että laivalle annettaisiin heti lähtölupa. Tätä esitystä me lopuksi vahvistimme tarmokkailla ja paheksuvilla hymähdyksillä, hermostuneilla liikkeillä ja olkapäiden nykäyksillä, kohottaen väliin siunailevasti ja toivottomasti katsettamme huonosti rapattua kattoa kohti. Kuultuaan tilanteen virkamies myönsi sen tosiaankin kiusalliseksi, tarttui puhelimeen ja selitti, lopuksi pannen hymyillen puhelimen kiinni. 'Te hymyilette!' kiiruhti indialainen ilostuneena sanomaan, 'meillä on siis toivoa?' 'Kyllä', vastasi virkamies, 'laivan lähdöstä on todellakin toivoa'. 'Kiittäkää, kiittäkää!' neuvoi silloin indialainen meitä ja me kumarsimme kaikki kohteliaasti, yleisen tilanteen nyt purkautuessa yhteiseksi makeaksi hymyksi. Tässä nyt olemme ja saapa nähdä, kuinka käy, sanoi entinen ukko, kun akkansa kuolemaa odotti."

Mutta päivä kului taas mitään varmuutta kuulumatta. Pitkästyttiin ja harmiteltiin hartaasti, syötiin, maattiin ja katseltiin sadepisaroita, jotka piiskasivat sataman öljyisiä aaltoja. Mutta kello 7, päivällistä syötäessä, saapuukin salonkiin ravintoloitsija ihmeellinen kirkkaus tummissa ja viekkaissa silmissään. "Huomen-aamulla kello 10 lähdemme", ilmoittaa hän ja raikuva ilohuuto tärisyttää salongin kattoa. " Drinks all round !" komentaa englantilainen nuorukainen, " chant de depart !" säestää häntä hänen ranskalainen toverinsa, ja yleinen helpotuksen tunne valtaa kaikki. Lampaanrasvan katkukaan ei tällä hetkellä jaksa masentaa elpynyttä mielialaa. Tämä tapahtuma oli tehnyt matkustajista kuin saman perheen jäseniä, josta ulohtaampana pysyttelivät vain amerikalaiset missit ja me Jukolan pojat. Vietettiin iltaa, iloittiin, pilaa laskettiin.

XXXVII.

Illanviettoa kansainvälisessä seurassa ja tyyppejä siitä. — Ahkera puuseppä. — Onneton lapsi. — Vihdoinkin merelle.

Huhtikuun 5 p. Edellisenä iltana saattoi hyvin havaita, kuinka kreikkalaiset ja muu kansainvälinen yleisö tällaisessa tapauksessa varustautuu iltaansa viettämään. Naisten salongissa kokoontuu väkeä pianon ympärille, josta kukin vuoronsa jälkeen koettaa houkutella esiin jonkunmoista musiikin nimellä kulkevaa ääniaaltojen sekasotkua. Innostuupa romaniattaremme särkyneellä äänellä laulamaankin, mutta tuntuu hänellä silloin ilmenevän paha ja kakistutteleva angina. Hänen äänensä on muuten kestävää, läpitunkevaa laatua, sillä kaikkina näinä päivinä se on kaikunut yhtämittaa korvissamme varhaisesta aamusta myöhään iltaan saakka, väsymättä, yksitoikkoisesti, kuin olisi keskeyttämättä pudisteltu pieniä kiviä särkyneessä pataranissa. Väliin hän saa anastetuksi vierelleen jonkunmoisen kavaljeerin tapaisen, jolloin hän huokuu viimeistä, lopullisen kuolinhetkensä edellistä, vaisua auringonlaskuhymyänsä, kaihomielisesti siristäen silmiänsä ja oikoillen lihavia, sormusten täyttämiä sormiansa. Mutta eipä tarvita monta tällaista hymyilyä, ennen kuin pihdeissä kiemurteleva kavaljeeri aavistaa vaaransa ja menee horjuen tiehensä, kasvoillaan säikähtynyt, mutta samalla kiitollinen ilme, ikäänkuin hän olisi ajoissa älynnyt astua syrjään ammottavan halkeaman reunalta.

Tuossa on pari ranskatarta, toinen jo ikäihminen ja toinen tuo aikaisemmin mainitsemani näyttelijätär, saanut muodostetuksi korttihummeriseurueen, johon he, nähtävästi lempeällä, mutta silti päättäväisellä väkivallalla ovat vetäneet osallisiksi kolmannen ranskalaisen, ja, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, vanhemman uljaista saksalaisista vapaaherroista. Suloista on nähdä, kuinka keskusvaltain ja ententen välinen ristiriita ja viha siliää täällä puolueettomalla alueella jäljettömiin, niin ettei vapaaherrankaan kasvoilla näy vilahdustakaan siitä julmasta koston hengestä, joka hänet täyttää meidän kanssamme keskustellessa. Niin, saattaisipa päinvastoin sanoa, että joka kerta, kun hänen katseensa lepää kultakutrisen näyttelijättären nukkemaisilla kasvoilla, hänen ilmeeseensä päinvastoin tulee jotakin sanomattoman hellää ja suojelevaista, ikäänkuin hän olisi löytänyt tämän helmen tainnoksista Kalaharin erämaasta ja valmistautuisi virvoittamaan hänen sieviä huuliansa. Korttihummerien konstit näyttivät muuten olevan näille naisille aivan selvät. Joka kerta kun nuo onnettomat miehenpuolet viivyttelivät korttia kädessänsä, lyömättä sitä pöytään kaikella sillä vauhdilla ja nopeudella, jota naiset näyttivät vaativan, rupesivat nämä osoittamaan ilmeisiä hermostumisen merkkejä. He katsoivat toisiinsa, katsoivat kattoon, rumpasivat pöytää sormillaan ja lattiaa jaloillaan, ja heidän kasvoilleen ilmestyi ihmettelevän surkutteleva ja sääliväinen hymy, joka puristi hikipisarat miesparkojen otsalle. Suurempaa riitaa ei tässä pelissä sentään synny, mikä osoittaa, etteivät he tunne korttipelin hienoimpia poängejä; huomaanpa päinvastoin kultakutrisen neidin aloittelevan vapaaherran kanssa hiljaista kuiskailevaa keskustelua, josta ei mahtane puuttua suloisia ja maagillisia sanoja, koskapa vapaaherra vilkaisee hiukan arasti ympärilleen.

Alasalongissa taas on koko seurakunta kokoontunut pitkän pöydän ympärille tehden siinä kuka mitäkin. Päättäväisimmin esiintyvät täälläkin korttihummerit, ja ovat he kaikki mustia, ja öljyisiä greekiläisiä, jotka käsittelevät likaisia lappujansa paatuneen ihmisen täydellisellä valmiudella. He pelaavat rahasta ja likaiset drakmat siirtyvät nopeasti läjästä toiseen. Jännittyneinä seuraavat äärestä peliä monet tummat helleenit, joiden ulkomuoto ei anna aihetta lohdullisiin ja toivorikkaisiin mietteisiin, mitä haudantakaiseen elämisen paikkaan tulee; niin, olenpa sitä mieltä, että heille pitäisi yhteisen hyvän nimessä oikein valtion puolesta opettaa kymmenet käskyt ja varsinkin se, jossa nimenomaan kielletään varastaminen. Huomautan tästä Tuomaalle, mutta tämä arvelee tyynesti näiden miesten olevan kaikesta päättäen sellaisia poikia, että niiden sieluun puraisisi väkevinkin hengenmies kulmahampaansa poikki.

Näiden pelaajain joukosta herättää erikoisesti huomiotani eräs kalpea ja väsähtänyt nuori mies, joka kuuluu olevan häämatkallaan. Hän on kansallisuudeltaan venäläinen ja on nyt vaihtanut rakkautensa pelihimoon; hänen tyttömäinen puolisonsa nojaa päätänsä hänen olkapäähänsä kuin taittuva lilja. Tuo musta pelaaja tuossa on siitä erikoinen, että hän kuittaa jokaisen menettämänsä drakman suurenmoisella ja valtavalla naurunräjähdyksellä, joka tulee kidan avautuessa sepposen selälleen kuin löyly saunan ovesta, kovalla voimalla. Se alkaa keskiregisteristä jonkunmoisella yääää-äänellä, jatkuu sitten ää-sävelellä alaspäin, kunnes päättyy yskänkohtaukseen. Sen loputtua hän tarttuu korttipakkaan ja jakaa sen aivan ajatuksen nopeudella. Indialainen kauppiaamme on saanut napinreijästä kiinni venäläisen insinöörin ja tuntuu selittävän hänelle Sokrateen oppia, johon venäläinen vastaa terävillä vastavedoilla Tolstoin tuotannosta. Ryssä on olevinaan hyvinkin intresseerattu, mutta pitää silti koko ajan silmällä nuorta amerikalaista missiä, joka parhaillaan selvittelee maailman mutkallisinta pasianssia. Tuolla on joukko suu ammollaan olevia englantilaisia ja ranskalaisia, joille toinen vapaaherroista juttelee aivan tosissaan, ja vahvistaen sanojaan nyrkin iskuilla, mitä hirvittävimpiä rosvojuttuja leijonista, leopardeista ja krokodiileista, joita hän kertomuksistaan päättäen on tappanut kuin heinäsirkkoja. Englantilaiset yrittävät opereerailla Indian viidakoilla ja tiikereillä, mutta se on aivan toivotonta: vapaaherra pyyhkäisee ylevällä käden liikkeellä koko Indian pöydän alle, hymähtää halveksivasti ja sanoo: "Look here!" Englantilaiset kähisevät kiukusta, mutta eivät parhaalla tahdollaankaan voi keksiä niin paksuja, mutta samalla niin todennäköisiä valheita kuin vapaaherra von Zülow.

Ennen kuin leijonat kuitenkaan ovat ehtineet saada lopullista suuruuttansa, katson parhaaksi poistua, mutta kauan kesti, ennen kuin melu salongeissa hiljeni. Piano huokaili valitellen rääkkääjiensä käsissä, romaniattaren kuiva ja tasainen ratuutus kuului herkeämättä, ja valtava "yääh-ääh-ääh-öhöhöm" ilmoitti tuon tuostakin, että taas oli drakma siirtynyt toiseen taskuun. Vihdoin vaikenevat muut, paitsi romaniatar ja piano. Koska romaniattaren suhteen kaikki inhimilliset vaientamiskeinot ovat tehottomia, päätän koettaa saada edes pianon hiljenemään, ja osoitan tämän tahtoni kolmella voimakkaalla nyrkin iskulla seinään, jonka kohdalla se on. Ääni katkeaa kuin leikaten ja olen näkevinäni, kuinka kiltti, Kretasta kotoisin oleva saksalainen nuorukainen hiipii nolona tiehensä. Vihdoin rupeaa laivan runko ankarasti natisemaan, josta arvaan romaniattarenkin menevän salaiseen makuupaikkaansa, ja toivon yölevon alkaneen. Ei kuitenkaan vielä: kannelta pudota mätkähtää mereen sotilas, ja ennen kuin hänet on saatu ongituksi takaisin ja siitä seurannut rähinä on vaiennut, on hyväinen puoli tuntia taas kulunut. Sitten vasta rupeaa Ismene tutisemaan kaikkialta kuuluvista, sitkeistä ja pitkistä, hyvin ahtaista raoista tulevista kuorsauksista, mikä talangi tuntuu olevan sen kaikille matkustajille yhteinen.

Aamulla heräsimme iloisen odotuksen vallassa. Yöllä oli satanut, mutta nyt lupasi jo kauniimpaa säätä. Koko eilisen päivän olivat puusepät korjanneet viereisessä laivassa kansihyttiä, ja oli eräs heistä höylännyt, mikäli olin voinut huomata, koko ajan samaa lautaa. Olin huomauttanut siitä Juhanille, joka sen johdosta oli pitänyt miestä tarkoin silmällä ja kovasti hermostuneena häntä hiljalleen pitkin päivää haukuskellut. Aamulla riensimme nyt ensi töiksemme katsomaan, miten hänen työnsä oli edistynyt, ja eihän vain: iloisesti nyökytellen höylätä krahnasi hän edelleen sitä samaa lautaa. Tarttumalla Tuomaan kanssa lujasti Juhania käsivarsiin estimme hänet tekemästä hirmutöitä.

Laivojen pillit parkuvat intohimoisesti ja kauan kukin: kuten kansakin ovat laivatkin hyvin äänekkäitä, vaikka vähemmänkin huutamisen luulisi riittävän. Syödään aamiaista ja ruvetaan odottamaan lähtöä, mutta siitä ei tulekaan mitään, sillä hallitus aikookin lähettää tällä laivalla Egyptiin jonkunmoisen muulien ja hevosten ostokomitean, jonka valmistumista meidän nyt täytyy odottaa. Alkaa intohimoinen kortinpeluu ja pianon rämpytys. Leijonain koko ja lukumäärä kasvaa aivan fantastiseksi.

Huomiotani herättää eräs laivalle tuotu, ehkä siinä 12 vuoden paikkeilla oleva tyttö, joka on joko juovuksissa tahi mielipuolisessa raivotilassa. Hän huutaa ja puhuu vaahto suussa, heittäytyy maahan ja potkii sekä tahtoo hypätä mereen. Sotilaat pitävät häntä kiinni ja uteliaita ihmisiä tunkeilee hänen ympärillään. Tuon lapsen tila on peräti huonosti, jonka näkee jo ensi silmäyksellä, mutta kreikkalaiset nauravat hänen puheilleen, joilla lienee erikoinen sisältö — se on nähtävästi heistä hauskaa kuultavaa. Otan hänestä tarkemmin selkoa ja saan kuulla hänen karanneen kotoaan Kretasta Atenaan, jossa hän oli joutunut paheen pesään. Sieltä oli poliisi hänet pelastanut ja pitänyt hallussaan, kunnes hänen äitinsä tuli häntä noutamaan. Äiti on rasittuneen ja vajavaisen näköinen, vanhahko ihminen; hänen kasvoillaan on sama idiootin ilme kuin tyttärelläkin. Tyttöpä oli kuitenkin ihastunut Atenassa oloonsa niin peräti, ettei millään tahtoisi lähteä kotiinsa, vaan pyrkii väkiselläkin tuohon mielipaikkaansa takaisin. Raivotilassaan kuuluu hän syytävän suustansa mitä raaimpia puheita ja kirouksia. Tälle sitten yleisö nauraa; äidit seisovat hänen ääressään lapsi sylissä ja kuuntelevat hartaasti. Ainoastaan yksinkertaisen näköinen kalastaja käy tempaamassa pois pienen tyttärensä, jota sentään hänen ilmeinen viattomuutensa oli suojellut ymmärtämästä, mitä tässä tapahtui. Tytön raivoa kestää koko päivän. Kapteeni ja ravintoloitsija koettavat sekä hyvällä että ankaruudella saada häntä vaikenemaan, mutta turhaan. Vasta sitten kun hän on saanut istua pimeässä ruumassa tunnin, katkeaa hänen sisunsa ja hän pääsee sieltä pois, luvattuaan olla vaiti. Hän on niitä ihmislapsia, joiden kohtaloa ei mikään voi ohjata toisaalle kuin minne voittamattomat taipumukset määräävät.

Kolmannen luokan matkustajat muuten asuvat kannella, johon he ovat leiriytyneet kuka mihinkin. Kaksi nuorta äitiä on lastensa kanssa — ehkä vuoden tahi parin vanhoja — hakenut itsellensä lokeron kajuutan seinän ja tavaroiden välistä. Iltaisin ja öisin on hyvin kylmää ja kosteata, joten ei voi säälittä noita lapsia katsella. Ehkä he kuitenkin ovat tähän ilmanalaan tottuneet, koskapa eivät kovin suuriäänistä hätää ilmoita. Katsellaan heitä ja muita, odotellaan, kävellään kannella, istutaankin; korttihummeritkin jo raukenevat, mutta romaniattaresta täytyy edelleenkin sanoa runoilijan sanoin: "Kauhealla mylly jauhaa ratinalla". Amerikalaiset missit kirjoittelevat kultaisilla säiliökynillään, kullan välähdellessä heidän hampaistaan, paksuja kirjeitä kotimaahansa, arvattavasti täynnä mitä ihmeellisimpiä, Akropoliilla käynnistä johtuneita väärinkäsityksiä. Ikävissään on Tuomas uskaltautunut maihin, josta hän tuo oudon näköisen, sarvekkaan kalan, pannen sen yläkannelle pelastusveneeseen kuivamaan.

Suuri laiva lähtee sotanäyttämölle, täpösen täynnä ammuskelevia ja hurraavia sotilaita. Muut laivat rupeavat huutamaan, mutta Smyrnaan verraten on niillä vihne kurkussa. Isänmaallisuus, mikäli se voi puhaltautua höyrynä laivan pillistä, on täällä paljon hillitympää.

Juuri päivällistä syödessämme tunsimme ruumiissamme ja ilmassa jotakin outoa: laiva oli lähtenyt liikkeelle. On tullut pimeä. Menemme kannelle katselemaan loistavaa tähtitaivasta, kirkkaana välkkyvää Venusta, jonka valo kimaltelee yhä levottomampana vyöryilevällä merellä. Kaukaa takaamme loistavat Pireuksen valot viimeisenä tervehdyksenä Hellaan mailta, jonka suuruuden ja vaiheiden todistajina ovat olleet nuo ikuiset, välkkyvät tähdet. Tunnemme lähtevämme sieltä rikkaampina kuin olimme sinne tullessamme.

XXXVIII.

Kretan saarella. — Chanian tasanko ja kaupunki sekä pikkunäkyjä sieltä. — Kretalaisia kansantansseja. — Romaniatar ja leijonanmetsästäjät törmäävät yhteen. — Isänmaallinen juhlahetki. — Etevä ravintoloitsija.

Huhtikuun 6 päivä. Vaikka keinuimmekin koko yön kuin jättiläiskiikussa, säästyin ihmeekseni meritaudilta, heräten aamulla Kretan saaren korkeitten vuorten näkyvillä. Laiva ajoi pitkään, vuon omaiseen lahteen, jonka suulla olevalla saarella oli vanhan linnoituksen raunioita; itäpuolisella niemellä oli korkeita, puuttomia vuoria. Niin olemme siis saapuneet seudulle, joka on sekin vuosituhantisen viljelyksen paikka, ja historian aamuhämärässä korkean homerolaisen kulttuurin keskuspisteitä.

Olihan aikoinaan Foinikiassa Agenor niminen kuningas ja tällä ihana tytär, nimeltä Europa. Neito oli niin peräti viehättävä, että itse Zeus huomasi hänen kauneutensa, ja päätti lahjoittaa tytölle lempensä, mikä oli suuri kunnianosoitus, vaikka Zeus ei siinä suhteessa järin itara ollutkaan. Pilvien pitäjä kuitenkin hiukan ujosteli ryhtyä asiaan aivan julkisesti ja siksi hän härän haahmossa ryösti kaunottaren ja toi hänet tänne Kretaan, saadakseen olla rauhassa. Europa synnytti hänelle sitten kolme poikaa, joista vanhimman nimi oli Minos. Hänestä tuli kuuluisa lainsäätäjä, jolle Zeus ilmoitti hänen lakiensa sisällön, ja istuu hän nyt kahden veljensä kanssa vainajain tuomarina Manalassa. Hänpä myös ensiksi rakensi voimakkaan laivaston. Saattaa siis sanoa, että Kreta on Europan kulttuurin vanhimpia paikkoja, jolla vuosituhansien kuluessa on ollut tärkeä välittäjän merkitys Aasian ja Europan välillä; epäilijälle antavat siitä Knossoksen rauniot riittäviä, vakuuttavia todistuksia.

Merkilliseen paikkaan oli siis saavuttu. Lahden pohjassa oli pieni kylä ja alkoi siitä länteen päin hedelmällinen lakeus, Chanian tasanko, joka on saaren ainoita tärkeämpiä viljelyspaikkoja. Kuuden kilometrin päässä, niemen tyven länsirannalla, on sitten pieni Chanian kaupunki. Uskoen henkemme kovassa aallokossa keikkuvaan veneeseen läksimme maihin saadaksemme käyttää jalkojamme tällä muistorikkaalla saarella. Astelimme ensin pienen kylän raittia ja katselimme ihmisiä ja puutarhoja: joissa m.m. ensi kertaa elämässämme näimme kukkivan mantelipuun ja tunsimme sen ihanan tuoksun. Lähdettyämme sitten ajamaan hyvää tietä pitkin Chaniaan huomasimme ensikertalaisen naivilla uteliaisuudella, että olimme todella tulleet meille kasvillisuudeltaankin outoon ja uuteen maahan. Molemmin puolin tietä oli aidan tapaisesti istutettuna suuria, tavattoman paksulehtisiä aloe-kasveja, joiden takana oli reheviä öljypuu-, appelsiini- ja viiniviljelyksiä, tähkällä olevaa ohraa ja paljon muita, meille aivan tuntemattomia kasveja, jotka kaikki todistivat maanlaadun lihavuudesta ja ilmanalan lempeydestä. Täällä, hiukan ulompana meren hengestä, se olikin meistä aivan erikoisen kevyttä, suloisten tuoksujen täyttämää. Mutta huolimatta luonnon silminnähtävästä anteliaisuudesta, joka tavallisella pohjoismaalaisella tarmolla varmaankin olisi tuottanut ylenpalttisen toimeentulon jokaiselle, näytti elämä täällä oikeastaan sangen raskaalle. Ihmiset olivat kehnonpuoleisesti ja köyhästi puettuja, arvattavasti päivästä toiseen etelämaalaisen välinpitämättömyydellä kuhnustelevaa väkeä.

Kun olimme aikamme ajelleet mantelipuiden ja oranssien tuoksussa, nähneet taatelipalmun (joka ei kuitenkaan täällä kantane hedelmää) ja suureksi hämmästykseksemme myös sellaiset kodikkaat ilmestykset kuin variksen, harakan ja varpusen, ihailleet kaukaa välkkyviä Ida-vuoren lumipeittoisia harjanteita, saavuimme vihdoinkin Chanian kaupungin torille. Taloudellisten vaistojemme ohjaamina astuimme sitten suoraan torin laidassa olevaan suureen kauppahalliin, jossa oli varsinkin vihanneksia ja kalaa sangen runsaasti myytävänä, jopa niin paljon, ettei voinut uskoa pienen Chanian sitä kaikkea tarvitsevan. Vihanneksien viekoitteleva mehevyys on toista kuin meillä pohjoisessa. Halli oli siisti, mutta ostajia ei näkynyt; kauppiaat polttelivat piippua, joivat kahvia ja pelasivat korttia. Hallin takana oli sikermä ahtaita basaarikatuja, pieniä myymälöitä ja työpajoja aivan vierivieressä. Mikäli saattoi huomata, oli hyvinarvoisa suutarin ammatti kaupungin ensimmäisiä, ja valmistettiin Chaniassa kenkiä ja tohveleita luultavasti koko saaren tarpeeksi, ehkäpä vientiäkin varten. Työnteko ei kuitenkaan näyttänyt olevan erikoisen tarmokasta, sillä sen päämerkkeinä oli korkeintaan se tapaus, jolloin mestari määräsi oppipoikansa vihdoinkin vetämään pikilangan siitä reiästä, jonka tämä ehkä tuntia aikaisemmin oli tehnyt, tahi se, jolloin hän itse vaivautui iskemään naulan reikäänsä, jonka suulla se oli jo puoli tuntia horjunut, uhaten pudota. Joutilasta kansaa tungeskeli kaikkialla ja selvästi näki, että täällä otettiin elämä tuon vanhan etelämaalaisen " dolce far niente'n " kannalta.

Chania teki muuten sangen siistin ja idyllimäisen vaikutuksen ja tuntui varsinkin hintojensa halpuuteen nähden olevan maailman paratiisimaisimpia paikkoja. Tuomas, joka oli joskus tehnyt kauppojakin, kertoi aikoinaan ostaneensa täältä Chaniasta, herra kauppias Markantomakis Manosakikselta, hyviä rusinoita, ja mieli nyt huvikseen ottaa selvää, vieläkö täällä moista liikemiestä oli. Kyselemällähän hänet löydettiin vanhasta talosta, pienen, hauskan torin varrelta, ja Tuomas painui sisään. Juhanin ja minun puheilleni ilmestyi sillä aikaa, töllistellessämme torilla ja katsellessamme aallonmurtajaan särkyviä, ihanan sinivihreitä, valkoiseen vaahtopilveen purkautuvia maininkeja, pitkä miehen roikale, joka ilmoitti haluavansa päästä Atenaan ja pyytävänsä nyt meiltä matkarahoja. Harkitsimme asiaa hetkisen, jonka jälkeen Juhani ilmoitti, että mielestämme, mikäli olimme voineet huomata, on elämä täällä Chaniassa paljon halvempaa kuin Atenassa, joten hänellä on kaikesta päättäen täysi syy pysytellä juuri täällä, eikä pyrkiä Atenaan. Tämä harkittu vastaus ei miestä miellyttänyt ja katseli hän meitä hetkisen tiukasti, mutta huomatessaan Juhanin olevan pituudeltaan vieläkin korkeammalla kuin hän itse; ja katselevan häntä silmiin hymyillen ja täydellinen varmuus olemuksessaan, sanoikin mies: "Suokaa anteeksi!" ja poistui. Samalla tuli jo Tuomaskin takaisin, kertoi löytäneensä kauppaystävänsä, joka oli tarjonnut hänelle kupposen kahvia, puhutellut häntä kohteliaasti ja ilmoittanut, että rusinalasku on kyllä maksettu.

Kello viiden seuduissa ajelimme pois sievästä ja kodikkaasta Chaniasta, jossa Venizeloksen kuva koristi pienintäkin myymälää ja työpajaa. Jos ihminen joskus tarvitsisi rauhallista, terveellistä ja halpaa unohduksen paikkaa, saattaisi sellainen helposti löytyä Kretasta, Chanian kaupungista, manteli-, oranssi-, oliivi- ja laakeripuiden lakeudelta, jonka takaa siintävät ihanat valkovuoret kuin puhtaat unelmat.

Laivalla oli nähtävänä kretalaisten sotilasten esittämiä kansantansseja. Mandoliinilla soitettiin yksitoikkoista, ehkä kolmessa eri korkeudessa liikkuvaa sävelen tönötystä, jonka hitaaseen tahtiin kolme toisiaan käsistä pitelevää miestä pyörii pientä piiriä, aina väliin tehden omituisia hypähdyksen pirahduksia. Indian kreikkalainen vakuuttaa meille, että nämä ovat samoja tansseja, joita jo muinaiset kreikkalaiset tanssivat. Kriitillisen näköisinä ilmoittavat tähän taas leijonanmetsästäjät, että olkoot vain, sitä he eivät suinkaan tahdo kieltää, mutta heidän täytyy huomauttaa, että neekereillä on paljon juuri samanlaisia tansseja. Tästä huomautuksesta ei kreikkalainen oikein pidä, jota en ihmettelekään. Nämä tanssit olivat todellakin hyvin alkuperäisiä ja naiveja.

Päivällisen jälkeen alkaa tavanmukainen seurustelu ennen kuvattuun tapaan. Romaniattarella on uusi, upea leninki, ja ranskatar paljastaa seurustelutapoja, joita meidän naisemme eivät hyväksy. Kaikki ovat kuin samaa perhettä ja ystävällisesti tulee joku meiltä tiedustelemaan, onko meillä ikävä, koska olemme aina niin totisia; vakuutamme, että nautimme kaikesta aivan suunnattomasti, ja istumme mekin lojaalisuuttamme osoittaaksemme samaan seuraan, kuullaksemme jonkun ihmeellisen seikkailun Afrikan aarniometsistä. Viimeinen numero päivän ohjelmassa oli se, että toisen ja kolmannen luokan yleisö kokoontui tuon mielipuolisen tytön ympärille, joka taaskin oli ruvennut saamaan raivokohtauksiaan. Nähtävästi he häntä härnäsivät. Tytön ääni on nyt aivan käheä, mutta uupumatta hän siitä ja kielloista huolimatta taas puhuu ja huutaa, kiitollisen yleisön häntä palkitessa mehevillä naurun remahduksilla. Yllämme välkkyy Hellaan ihana tähtitaivas, joka on ennenkin nähnyt kaikenlaista, eikä siis vähistä hämmästy.

Huhtikuun 7 päivä. Kello kahden seuduissa tunsin laivan lähtevän ankarasti keinuen liikkeelle ja herättyämme kello 7 huomasimme olevamme — Chanian satamassa. Auringon kimaltelevassa, häikäisevässä valossa loistivat sen takaa valkoiset, pilvihuurujen peittämät vuorenhuiput ylen ihanina. Kauan ei täällä kuitenkaan viivytty, vaan lähdettiin kulkemaan pitkin rannikkoa itään päin, ja koko ajan olivat mahtavat vuorijonot kauniina näkynä edessämme. Meritauti tekee ankaraa hävitystyötä keskuudessamme. Romaniatar tulee kannelle ja sijoittautuu kaikessa mahtavuudessaan nojatuoliin, kalastellen ääreensä ympärillä harhailevia, epävarman näköisiä herrasmiehiä, mutta pian täytyy hänen paeta koirineen ja kamarineitoineen hyttiinsä, suorittaakseen siellä tekoja, joilla oli myöhemmin omat seurauksensa. Muutaman tunnin kuluttua saavuimme pienen Rhetymnonin satamaan, johon siihenkin oli meren suojaksi rakennettu nelikulmainen satama-allas, kulmassa majakka. Taustalla olivat samat ihanat vuoret, kaupunki Chanian näköinen, pieni rauhan paikka, samanlainen kuin ehkä sadat Levantin rantojen yhteiskunnat. Sataman mataluuden vuoksi täytyi laivan pysähtyä ulos merelle ja mielenkiintoista oli nähdä sitä taitavuutta, jolla kretalaiset soutajat hallitsivat laivan kyljellä suuressa aallokossa keikkuvia veneitään, joiden pelkäsin joka hetki murskautuvan kappaleiksi. Vaikka äänenpidon olisi luullut siinä jokseenkin hyödyttömäksi, tuntui se kuitenkin melkeinpä pää-asialta. Illalla kello 7 seuduissa okiin kolmannen kaupungin, Herakleionin, edustalla, ja oli se edellisten tapainen, pieni merikaupunki-idylli. Tähän paikkaan vietiin nyt tuo onneton tyttönen, joka vielä veneessä viimeisiä kertoja parkui ja ojenteli käsiään laivaa kohti; kieltä ymmärtävät sanoivat hänen kiroilleen. Aurinko painui nopeasti kauniiseen ruskoon lumivuoren taakse, jonka rinteillä pilvet ja sumujoukkiot lepäsivät sankkoina saarekkeina. Koko tuossa maisemassa, korkeissa vuorissa, pienessä kaupungissa, pauhaavassa meressä ja illan rusottavassa valaistuksessa oli jotakin juhlallisen kaunista.

Juuri päivälliselle mentäessä syntyi kannella hyttimme edustalla kiivas mielipiteiden vaihto. Molemmat leijonanmetsästäjät, joiden hyttinaapureina amerikalaiset missit sekä romaniatar ovat, olivat kuulleet amerikalaisten keskenään valittavan romaniattaren suurta siivottomuutta, varsinkin äsken meritaudin aikana, jolloin hän m.m. oli sotkenut yhteisen pesuastian. Vapaaherrat puhelivat siitä nyt keskenään käyttäen sellaisia asiallisia ja kuvaavia sanoja kuin "Schweinerei" j.n.e. Tämänpä sattuikin sivu kulkeva romaniatar kuulemaan ja muuta ei tarvittu: hän ryntäsi paikalla vapaaherrojen kimppuun, nosti hirmuisen metelin ja rupesi kirkuvalla äänellä suorastaan herjaamaan saksalaisia, huutaen silmät säihkyen, että he ovat häväisseet häntä. Vapaaherrat olivat aluksi hiukan nolostuneen näköisiä, vastailivat välttelevästi ja koettivat saada romaniatarta rauhoittumaan, mutta turhaan. Yhä kiihtyen tämä jo lyödä kopsautti toista vapaaherraa, joka pahaksi onneksi sattui vielä olemaan heistä hurjin, käsilaukullaan, ja me ääreen rientäneet, tästä ylimääräisestä vaihtelusta ilahtuneet muut matkustajatko pelkäsimme, että kohta tuo rouvasihminen kynsii noilta sankareilta silmät päästä. Mutta tuo kopsaus oli afrikanderille liikaa. Puristellen nyrkkejänsä hän rupesi ärjymään kuin kiukustunut leijona: "Me emme ole ainoastaan sanoneet teitä siaksi, vaan te olettekin sika! Lyökääpä toinen kerta niin heitän teidät mereen!" Äänet kohosivat kohoamistaan, rouva kirkui korkeimmalla falsetillaan ja rupesi vihdoin solvaamaan saksalaisia heidän kansallisuudellaan, kunnes lopuksi sai kyllänsä, sylkäisi ja sanoi: "Pfui Teufel!" Tämän kohtauksen aikana oli muu yleisö uteliaana ja huvinhaluisena koettanut lisätä öljyä tuleen ja tunsi suurta pettymystä sen loppuessa. Vaikka romaniatar paljastikin tässä kaiken karkean sivistymättömyytensä, oli myöskin vapaaherrojen esiintymisessä leima, joka voidaan saavuttaa ainoastaan Afrikassa. Paheksuen oli sitä syrjästä katsellut heidän nuori serkkunsa, ylioppilas, joka oli tuon seurueen sympaattisin jäsen.

Päivälliset muodostuivat juhlahetkeksi sen johdosta, että hevosten ostokomissionin johtaja, herra översti Taurakis (tahi jotakin sinne päin), tanakka ja nuhteettoman näköinen sotilas, tarjosi täksi päiväksi sattuvan Kreikan vapaussodan satavuotismuiston johdosta koko matkustajajoukolle shampanjaa. Eikä siinä kyllin, vaan tuo kunnon översti piti vielä voimakkaan ja muotokauniin puheen, jonka Indian kauppias, myöskin palava patriootti, tulkitsi ranskaksi. Puheessaan översti aluksi viittasi siihen vuosisatoja kestäneeseen sortoon, jota kreikkalaiset olivat saaneet kärsiä, heidän kovaan taisteluunsa kaikkia idästä päin vuosituhansien kuluessa ilmestyneitä raakalaisia vastaan, ja siten kreikkalaisten osaksi tulleeseen historialliseen tehtävään olla Europan vartijana tällä kulmalla. Se sama taistelu jatkuu tälläkin hetkellä, ja puhuja toivoi, että Europan vallat, unohtaen keskinäiset erimielisyydet, rupeaisivat ymmärtämään Kreikan taistelua tältä kannalta, että se vihdoinkin saataisiin voitokkaaseen loppuun. Voimakkaan vakaumuksen kannattamaa ja kieltämättömiin tosiasioihin vetoavaa, kaunista puhetta ei voinut kuunnella innostumatta ja toivottamatta kreikkalaisille kaikkea menestystä. Kun översti vihdoin lausui Kreikan puolesta kiitokset kaikille niille muiden kansojen sankareille, jotka olivat vapaustaistelussa kaatuneet Kreikan puolesta, ja kohotti maljan Kreikan tulevaisuudelle, juotiin se suuren innostuksen vallitessa, joskin läsnä olevain ranskalaisten ja englantilaisten kasvoilla viivähtikin pieni varjon tapainen. Ainoa, joka ei maljaan yhtynyt, eipä ollut läsnä koko juhlassa, oli vanha turkkilainen, joka jurotti yksin sivusalongissa ja otteli siellä harmissaan tuikeita ryyppyjä omasta taskumatistaan.

Överstin puheen herättämä isänmaallinen mieliala ja siitä johtuva innokas keskustelu olivat korkeimmillaan, kun äkkiä tapahtuikin pahasti sorahtava keskeytys. Romaniatar, joka ei ollut juhlassa läsnä, ilmestyi yhtäkkiä hyttinsä aukkoon ja huusi sieltä kirkuen ravintoloitsijalle, että hänelle täytyy antaa toinen hytti, sillä hän ei halua asua yhdessä noiden amerikattarien kanssa. Ja kuullessaan emäntänsä äänen rupesi nurkasta papukaija pitämään parasta puhettansa, niin että isänmaallinen tunnelma hukkui samalla jäljettömiin. Harmin pilvi vilahti överstin otsalla, mutta nopea ravintoloitsija lennähti saapuville, heitti liinan papukaijan häkin päälle ja vaiensi kieltään omituisesti raksuttaen ja viipoitellen kättään suunsa edessä romaniattarenkin, joka ei tuntunut ollenkaan käsittävän esiintymisensä suurta tyhmyyttä. Vähitellen pääsi muu seurue elpymään tämän kohtauksen tuottamasta lamaustilasta ja vasta myöhään erottiin miellyttävästä seurustelusta.

Tuo usein mainittu herra ravintoloitsija oli muuten mainioimpia kyypparityyppejä, mitä koskaan olen nähnyt. Hänen mustat silmänsä vilkuivat herkeämättä joka taholle ja näytti hän samalla kertaa huomaavan kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Jos viinipullo tyhjeni jonkun edessä, oli uusi entisen paikalla, ennen kuin itse juoja kerkesi ajatellakaan sen tyhjentymistä. Tarjotessaan ruokalajeja liikkui hän ruokailijain välillä nopeasti kuin salama, mutta samalla taitavasti ja varmasti. Jos hänen oli annettava myöntävä vastaus ja oikea käsi sattui olemaan vapaana, kumartui hän kysyjän puoleen, katsoi häntä silmiin, raksutti kieltänsä kitalakeen kuin orava ja viipoitti samalla kättään suunsa edessä perin lystikkäällä tavalla. Tästä ja yleisestä auttavaisuudestaan ansaitsee hän kiitosmaininnan.

XXXIX.

Mielipiteemme kreikkalaisista. — Kreikkalaisia patriootteja. — Kuvaus hinduista ja japanilaisista. — Afrikan ranta. — Valaistuksen väri ja räikeys. — Aleksandrian satama ja maihinnoususeikkailuja.

Huhtikuun 8 päivänä. Aamulla kulki laiva tyvenen sään vallitessa Kretan korkeavuorisen itäpään ohi, kääntyen suoraan kohti Aleksandriaa. Pian on tuo kaunis saari vain pilkkuna rusoisessa autereessa. Heitän viimeisen silmäyksen noille seuduille, koko tuolle maailmalle, jonka muinaisista kauneussaavutuksista olin saanut niin edullisen käsityksen ja jonka nykyisestäkin kansasta opin pitämään yhä enemmän. Kreikkalaisista on meillä suomalaisilla yleensä pintapuolinen ja ylimielisesti halveksiva käsitys, kun me sen sijaan kunnioitamme ja viistämme turkkilaisia lapsellisen romanttisella ja perustelemattomalla tavalla. Tosiasiahan on, että samoin kuin me kulmallamme olemme koko historiamme ajan saaneet olla Europan etuvartijana Aasiaa vastaan, kreikkalaiset ovat suorittaneet samat tehtävät omalla kulmallaan. Aasia on lähettänyt meitä vastaan venäläiset, kreikkalaisia vastaan turkkilaiset; ken haluaa, valitkoon niiden välillä, sillä molemmat ovat länsimaiselle kulttuurille ja yhteiskuntajärjestykselle yhtä vaarallisia vihollisia. Palkinnoksi siitä, että Europan äärimmäisillä kärjillä olemme suorittaneet tällaista vereen ja henkeen ulottuvaa vartiopalvelusta, on Europa kohdellut meitä kuin lapsipuolia, antanut meidän kitua ja taistella yksin, ja vasta sangen myöhään tunnustanut meidän vapautemme, senkin varoituksin ja päänpudistuksin. Eikä sillä hyvä, vaan olemmepa me vartijat itsekin olleet toisillemme tuntemattomia; me suomalaiset, kuten sanottu, olemme kohdelleet kreikkalaisia yliolkaisesti, mutta pitäneet turkkilaisista, jotka kuitenkin ovat raakalaisia. Suomessa ei muisteta, että kreikkalaiset ovat Balkanin ainoa sivistyskansa.

Eipä löytyne meillä sitä koulupoikaakaan, joka ei tuntisi tuota vanhaa ja kulunutta vitsiä armenialaisen, kreikkalaisen ja juutalaisen petollisuudesta, varsinkin kauppa-asioissa. Siitä olisi kuitenkin paras lakata puhumasta, sillä kuka heittää nykyaikana ensimmäisen kiven? Niin grekiläisten kuin prekiläistenkin keskuudessa ovat asiat tässä suhteessa nykyisin sillä kannalla, että jos papinkirjoihin merkittäisiin kaikki mitä tapahtuu, niihin saisi varustaa tavattoman tilavat lisälehdet. En usko kreikkalaista yleensä sen petollisemmaksi kuin muitakaan, ja jos heidän keskuudestaan sellaisia löytyy, voidaan vastaavat nappulat hyvin pian siirtää laudalle "kristittyjenkin" keskuudesta.

Käännyn katsomaan etelään päin, jossa tiedän olevan uuden, minulle ennen näkemättömän maanosan, jossa inhimillinen kulttuuri on ehkä aikaisimmin kohonnut kukoistukseen ja jälleen kadonnut, antaakseen tilaa uudelle, kuten luonnonlaki vaatii. Siellähän on tavallaan kaiken olo- ja lähtöpaikka, jossa elämän ja kuoleman arvoitusta on pohdittu ehkä vakavammin kuin missään muualla. Pallas Athene häipyy mielestäni ja sijalle hiipii salaperäinen Isis, pyhä, ijankaikkisen elon ja elinvoiman jumalatar.

Jouduimme sitten Indian kreikkalaisen kanssa perinpohjaiseen keskusteluun, jossa hän kuvaili kansaansa, sen nykyistä poliittista tilannetta ja sen taistelua turkkilaisia vastaan. Keskusteluun yhtyi lopuksi herra överstikin, jolla kummastukseksemme oli sangen selvä käsitys Suomesta. Mikäli häntä oikein ymmärsin, kertoi hän Kreikan hallituksen antaneen ottaa selkoa Suomen oloista, joista oli saatu se käsitys, että ne monessa suhteessa ovat mallikelpoiset. Kreikka on monivuotisen sodan jälkeen haavoja täynnä, mutta toivoo saavansa pian sodan loppumaan ja pääsevänsä parantamaan vammojansa. Raskaana näytti överstin mieltä painavan äsken Smyrnan rintamalla kärsitty kova tappio. Kerroimme hänelle edellisen illan juhlan olleen meille suomalaisille erikoisesti mieluisen senkin vuoksi, että mainehikas kansalaisemme Maksimilian August Myhrberg oli niin kunniakkaasti ottanut osaa Kreikan vapaussotaan. Tämä nimi näytti kuitenkin olevan överstille tuntematon, mutta ilahdutti häntä se, että Kreikan vapaussota saapi jo koulujemme oppikirjoissa maininnan.

Indian kreikkalainen kertoi meille sitten päivän pitkään paljon huvittavia seikkoja hinduista ja japanilaisista. "Hindu on", sanoi hän, "rakenteeltaan niin ohut, että se tuntuu meistä melkein kaamealta. Hän on tavattoman hento, eikä ruumis merkitsekään hänelle juuri mitään; sielu on ihmiselle tärkein. Hän saattaa olla niin vaatimaton, ettei hän tarvitse päivässä muuta ravintoa kuin kahmalollisen riisiä, ja hän voi aivan hyvin nukkua, jos hänellä vain on tilaa edes kyykistyä ja painaa leukansa polviensa nojaan. Oudolla tavalla muistuttaa apinasta se, että hän osaa käyttää jalkojaan ja varpaitaan tarttumisvälineinä paljoa enemmän kuin me; niinpä hän saattaa tiellä seisoessaan viskoa kiviä jaloillaan ja räätälöidessään käyttää jalkaansa perin käytännöllisenä vaatteen kiinnipitäjänä. Yleensä tuo rotu tekee sen vaikutuksen, ettei se pysty pitämään yllä valtiota ja itsehallintoa ainakaan siinä merkityksessä kuin me europalaiset nämä asiat ymmärrämme."

Japanilaisista ei ystävämme pitänyt ollenkaan. Hän kertoi heidän sodan aikana koettaneen anastaa haltuunsa koko idän kaupan ja paljon siinä onnistuneenkin, mutta epärehellisyytensä ja häikäilemättömän itsekkyytensä vuoksi sittemmin menettäneen melkein kaikki markkinansa. "Kiinalainen", sanoi ystävämme, "on kokemukseni mukaan rehellinen ja kunnollinen ihminen. Kun teet hänen kanssaan kaupan, pitää hän sanansa ehdottomasti. Mutta japanilaisesta ei yleensä saa koskaan selvää, mitä hän oikein ajattelee, eikä hänen kanssaan saa kauppaa tehdyksi, sillä hän ei koskaan anna varmaa vastausta, sanoen samalla kertaa sekä 'yes' että 'no'. Hänen mentaliteettinsa on aina salassa tuon vastenmielisen, nöyrän ja kaavamaisen kohteliaisuusnaamarin takana. Niinpä eivät Indian europalaiset liikemiehet tahdo enää olla tekemisissä japanilaisten kanssa, jotka yleensä ovat menetelleet kauppiasmaineensa hankkimisessa peräti lyhytnäköisesti, arvattavasti pitäen kaikkia muita liian tyhminä ja tulienkin itse petetyiksi. Japanilaisella ei muuten ole, päinvastoin kuin luullaan, mitään omintakeisuutta, omaa luovaa kykyä, vaan on hän yksinomaan jäljittelijä, joka nyt koettaa juosta militaristisen Europan perässä niin nopeasti kuin lyhyillä säärillään pääsee. Teistä pohjoismaalaisista voivat olot jo täällä tuntua omituisilta; samaa kummastelemme me kaukaisessa idässä. Kun näkee japanilaisten tikuillansa pistelevän nopeasti pikku kupposistaan ruokaa suuhunsa, luulisi siinä ensi silmäyksellä olevan joukon kanoja, jotka äkillisillä ja nopeilla liikkeillä nokkivat jyviä…"

Tänä iltana katselimme jo kummastellen auringon nopeata laskua. Se ei enää mennytkään viistoon taivaanrantaa kohti, vaan melkein pystysuoraan, aleten aivan silmissä. Hämärää kesti noin 30 minuuttia, jonka jälkeen tuli pimeä. Samalla syttyivät palamaan ihmeen kirkkaat ja loistavat tähdet. Meri kohoili mahtavin mainingein, ainoatakaan laivaa ei näkynyt, olimme yksin aavalla ulapalla, tasaisella vauhdilla lähestyen Afrikan mannerta. Huomenna aamulla olisimme Aleksandrian satamassa.

Huhtikuun 9 päivänä. Nousemme aikaisin ja menemme kannelle. Aurinko on jo hyvin korkealla ja sen säteet sattuvat kuumina kuvastinkirkkaaseen mereen. Afrikanderit ovat iloisia tuntiessaan esimakua kotimaansa kuumuudesta. "Ah!" sanoo vanhempi, "pian saamme heittää nämä kulttuurin kahleet pois ja ruveta paljain käsivarsin puuhailemaan härkien ja kameelien sekä neekerien kanssa". Jokaisella on omat ihanteensa.

Jännittyneenä tuijotan taivaanrantaan, sillä tahdon nähdä Afrikan heti, kun välillä oleva meren pinta sen suinkin sallii. Vihdoin ilmestyykin horisonttiin terävä piikki, joka kohoaa kohoamistaan; sen rinnalle ilmestyy omituisia, ilmavia, pieniä tupsuja, ja sitten piikkejä, jotka eivät voi olla muita kuin palmuja ja tehtaitten savupiippuja. Mutta tuo ensiksi näkynyt oli Aleksandrian sataman suuri majakka. Samalla tavalla oli varmaankin antiikin aikana Aleksandrian kuulu tulitorni, Pharos, jota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä, ensimmäiseksi tervehtinyt merenkulkijan tervetulleeksi Afrikan mantereelle. Jo saapuu laivalle luotsi ja hiljaa höyryämme muinaiseen Eunostos- eli "Hyvän kotiinpaluun satamaan". Edessämme on Afrika, Aleksandrian kaupunki, arabialaisten kuulu "Iskanderieh".

Ensimmäinen seikka, jonka huomaan, on koko maiseman valovärityksen muutos. Monesti olen jo ehtinyt kuvata Aigeian ja Kreikan sinertävää, autereista kuulakkuutta, joka antaa kaikille näköaloille violetin kirkkauden. Egyptin valaistus sen sijaan on räikeätä, omituisesti kellertävää hehkua, ikäänkuin olisi sen ympärillä oleva suunnattoman laaja keltainen hiekka-erämaa heijastanut sen, mikä ei lienekään aivan väärä otaksuma. Taivaalla ei ole pienintäkään pilvi- tahi sumumuodostumaa, vaan on auringon valolla esteetön ja täysi loistonsa. Sen räikeys onkin niin läpitunkeva, että tunnen sen rasittavan sietämättömästi silmiäni. Varjot ovat erinomaisen jyrkät ja terävät, ja valkoisiksi kalkitut rakennukset näyttävät aivan hehkuvan. Sattuu tyyni päivä, pieninkään tuulen henkäys ei meitä virkistä ja ilma tuntuu mielestäni väräjävän kuumuudesta. Näin meistä, mutta ilmanalaan tottuneista kuuluu päivä olevan viileähkö.

Odoteltuamme parisen tuntia saapuivat laivalle lääkäri ja passien tarkastajat, joiden eteen kaikki järjestyksessä joutuivat, käveltyään ensin kohteliaasti hymyilevän lääkärin ohi. Mutta romaniatar ei malttanut odottaa vuoroaan, vaan tunkeutui muitten ohi passiherrojen pöydän ääreen. Kun nämä kohteliaasti huomauttivat, että hänen piti odottaa vuoroaan, nosti rouva heti ankaran melun, valittaen kovalla äänellä, että tämähän nyt vasta ihmeellinen maa on, kun ei täällä edes ymmärretä olla kohteliaita naisille. Passiherrat yrittivät ensin heikosti väitellä hänen kanssaan, mutta pelästyivät sitten herättämästään luonnonvoimien myrskystä ja löivät leimansa rouvan papereihin epätoivoisella kiireellä. Kun eräs ranskalainen yritti sitten lipsahtaa sisään väärällä vuorolla, loppui muutaman lihavan kreikkalaisäijän kärsivällisyys, ja kumeasti karjuen karkasi hän ranskalaisen niskaan ja heitti hänet oikealle paikalleen. Tätä kaikkea oli suomalaisen tyynellä temperamentilla erittäin soma ja virkistävä katsella.

Kaikessa tässä touhussa kului aikaa niin, että kello oli jo 1, ennen kuin niistä oltiin selvät. Koko tämän ajan oli laivan ympärillä vallinnut sanoin ja kynin kuvaamaton meteli. 19 isoa venettä, jokaisessa 8-12 tummaa, fetsipäistä miestä, muuna pukuna nilkkoihin saakka ulottuva, vyötäisiltä hiukan kapeampi paita, tunkeili koko ajan laivan ympärillä, miehistön uhatessa kiivetä kannelle, johon heillä kuitenkaan ei vielä ollut lupaa. Jokainen noista miehistä huusi niin kovalla äänellä kuin suinkin mahdollista oli, ja se merkitsee melko paljon, kun tietää, minkälaiset kamalat äänivarat näillä kansoilla on. Tungeskeleminen laivan portaiden ääressä muodostuu vihdoin selväksi tappeluksi. Miehet hyppivät veneestä toiseen, tekevät äärettömän kuvaavia eleitä ja laajapiirteisiä, sujuvia, ilmehikkäitä, koko horisontin käsittäviä käsien liikkeitä, sekä huutavat kuin hengen hädässä Kummastuneita matkustajia kohti ojentuu joka hetki satakunta rukoilevaan, liikuttavaan asentoon pysähtynyttä käsivartta, ja Aleksandrian eri hotellien nimet täräjävät ilmassa epäsointuisena mölinänä, erisuuruisten ja -voimaisten kurkkujen esille mylviminä. Kun kapteeni vihdoin; ilmoittaa, että laiva lähteekin likemmäksi laituria, jonka ääreen se nähtävästi ei halua säästääkseen laiturimaksut, lennähtävät kaikki veneet samalla tiehensä kuin lokkiparvi, ihmeen nopeasti nostaen vielä kolmikulmaisen purjeensakin vauhtia lisäämään, vaikka tuulta ei tunnukaan.

Ja kun vihdoin saavutaan lopulliseen ankkuripaikkaan ja matkustajien pois lähtö todella alkaa, syntyy jos mahdollista äskeistä kauheampi meteli. Maurilaisten merirosvojen hyökkäys kristittyyn laivaan aikoinaan mahtoi olla jotakin saman tapaista kuin tämä, sillä niin hurjasti, tarvitsematta mitään portaita tahi muita näkyväisiä kiinnitarttumispaikkoja, "entrasivat" nämä valkopartaiset fetsiniekat laivamme joka puolelta, rynnäten kamalan näköisinä oudostuneitten ja säikähtäneitten matkustajain kimppuun. Huutaen kuka minkin hotellin nimeä tarttuu yksi tuohon, toinen tähän matkalaukkuun, ja alkaa mistään välittämättä haalata sitä laitaa kohti, pudottaa jysäyttääkseen sen johonkin veneeseen. Matkustaja saa pitää silmänsä auki ja esiintyä lujasti, jos mielii säilyttää määräysvaltansa tässä mellakassa.

Tuomas, joka oli sähköttänyt hotelliin, odotti sen edustajia, eikä siis kallistanut korvaansa muille huutajille. Muodostaen kolmikulmion me lujasti ja päättäväisesti puolustimme henkeämme ja omaisuuttamme, saaden väliin pidellä tanakastikin matkalaukusta kiinni, kun joku ruskea mies oli joutunut ymmärtämään, että se oli tahdottu uskoa hänen huostaansa, eikä millään ehdolla halunnut luopua tästä väärinkäsityksestä. Pianpa ilmestyikin eteemme todella jättiläismäinen nubialainen, joka oli puettu fetsiin ja khakipukuun, näytti meille Tuomaan sähkösanomaa ja kysyi murteellisella saksan kielellä, olimmeko tilanneet huoneet Savoy-Palace-hotellista. Olimme kyllä. Saatuaan myöntävän vastauksen veti neekeri ison suunsa valtavaan hymyyn ja tarjosi meille heti hienot egyptiläiset savukkeet, joiden vertaa ei maailmassa ole. Kädenkäänteessä oli viereemme ilmestynyt kaksi muuta alempaa mustaa sielua, jotka erinomaisen taitavasti ja nokkelasti haalasivat ja hiivasivat sekä tavaramme että meidät veneeseen, jossa muutamien minuuttien kuluttua istuimme ällistyneinä, että näinkö mukavasti tämä kävikin.

Odottaessamme leijonanmetsästäjiä, joiden piti tulla samaan veneeseen, ja joilla oli rautavanteilla vahvistettuja matkatavaroita liiankin runsaasti, pitelin silmällä romaniatarta, mitenhän tästä kahakasta suoriutuisi. Hänen terävä puheensa erottui aivan selvästi tästäkin kauheasta melusta. Nytpä näin, kuinka musta egyptiläinen kiikutti kursailematta kädessään papukaijan häkkiä, heilautellen sitä niin, etteivät lintuparan kotoiset aarniometsän puutkaan liene koskaan niin huojuneet, ja vei sen neljän keikkuvan veneen yli takana olevaan viidenteen "barkaan". Toinen tuo perässä koiraa, joka panee toimitusta vastaan vastalauseensa koko sillä äärimmäisellä sisulla, joka tiedetään raivostuneella foksterrierillä olevan, mutta se ei tehoa ollenkaan: armotta heittää mätkähyttää musta mies koira paran papukaijan viereen. Sitten palaavat molemmat miehet takaisin kannelle ja saattelevat sieltä irvistellen välissään kamarineito raukkaa, joka kalpeana ummistaa silmänsä ja heitetään veneeseen kuin jauhosäkki. Sitten seuraa itse emännän vuoro. Tummat Egyptin pojat hallitsevat häntä tanakasti käsivarsista, luoden hänen pyylevyyteensä ihailevia ja nälkäisiä silmäyksiä, ja — ihme on tapahtunut: rouvan suu avautuu kyllä toisinaan kuin maalle joutuneella kalalla, mutta ääntä ei enää kuulu; äänijänteet ovat tilanteen herättämän kauhun vuoksi herpautuneet. Mustat miehet hyppyyttelevät häntä kuin tynnyriä veneen laidalta toiselle, riemuitsevan näköisinä kuin orjakauppiaat, jotka kerrankin ovat saaneet kaapatuksi oikein lihavan, vaativintakin muhamettilaista makua tyydyttävän saaliin. Valjuna ja vaisuna vaipuu rouva parka papukaijansa ja muiden kotieläintensä viereen.

Niin päästiin vihdoinkin maihin, mutta siellä oli vielä kestettävä tullitarkastus. Kun oli jonotettu aikansa ja annettu pois laivalla saadut koleerattomuustodistukset, päästiin itseensä varsinaiseen tullihuoneeseen. Paitsi tärkeinä häärääviä fetsipäisiä virkamiehiä, jotka näyttivät toimittavan kaikkea muuta mahdollista, mutta eivät virkaansa kuuluvaa tavarain tarkastusta, saattoi tässä harmaassa, likaisessa ja ikävässä paikassa nähdä valitun kokoelman Aleksandrian hyvin arvoisaa jätkäsäätyä. Mikä huuto ja pauhu taaskin, mitkä kuvaavat, epätoivoiset, suuria ympyröitä tekevät käsien liikkeet! Mikä ihmeellinen, melkein ebenholtsista vaaleaan kahviin vaihteleva ihmisten väri! Kasvojen piirteissä, solakassa vartalossa, pitkissä säärissä, pystyissä olkapäissä, pitkissä käsivarsissa — siinä oli kaikessa jotakin tuttua, tuntua kuvapatsaiden egyptiläisistä. Olipa joskus kuin olisi itse Ramses astunut elävänä eteemme ja ruvennut kauppaamaan meille kahvia ja limonaadia. Silmät ovat mantelimaiset ja niissä on erikoisen syvä ja tumma kiilto, kuten joskus oikein väärentämättömällä mustalaisella. Noita ihmisiä saattaa unohtua katselemaan aivan hypnotisoituna, kunnes täytyy nipistää itseään käsivarresta ja kysyä, onko tämä unta vai totta.

Jollakin salaperäisellä tavalla — luultavasti lyöden kielellään kaikki estävät voimat tainnoksiin — on romaniatar selvinnyt ensimmäisenä kaikkine tavaroineen ja eläimineen tarkastusmiehen ääreen. Kaunopuheisempia ja sitkeämpiä esityksiä siitä, ettei mitään tullattavaa ole, lienee harvoin annettu ainakaan kreikan, turkin, ranskan ja englannin kielen sekoituksella, ja pyytävämpiä ja lempeämpiä, viettelevämpiä katseita ei liene juuri useammin publikaaniin suunnattu kuin tällä hetkellä, mutta ihme kyllä se kaikki oli aivan turhaa. Nuoruudestaan huolimatta pysyi egyptiläinen tunteettomana, matka-arkut avattiin, ja niin paljastui sekä hänen että muiden ihmettelevien silmien eteen valittu sarja silkkiä ja samettia, vanhoja ja uusia korsetteja, leninkejä ja suuri paljous kaikenlaisia, naispukuihin kuuluvia salaperäisiä vaatekappaleita, jotka lopuksi paiskattiin arkkuun takaisin sikinsokin. Tuntuipa siltä, että koko rakennus vapisi niistä murhaavista sanoista ja silmäyksistä, joita romaniatar tämän johdosta sinkahutteli ympärilleen.

Leijonanmetsästäjien tullitarkastus oli myöskin erikoinen tapaus. Kun heidän laajoista laukuistaan löytyi kaikenlaista, joka ei ollut tullivapaata, ja virkamies rupesi laskemaan maksettavan määrän suuruutta, vei toinen vapaaherroista hänet vähän syrjemmälle. Kuulin hänen kuiskuttavan: "Pitääkö minun todellakin maksaa täällä tullia?" ja samalla hän näytti lompakostaan turkkilaista puolenkuun merkkiä, joka vastaa Saksan rautaristiä. Merkin nähdessään egyptiläinen heti pisti kynänsä taskuun, kumarsi ja sillä oli asia selvä. Tämä oli ensimmäinen huomaamamme merkki siitä, kuinka egyptiläisten suosio eri kansallisuuksia kohtaan oli jakautunut.

Selvittyämme mekin vuorollamme tullista lähdimme ajamaan hotelliin. Tullialueen portilla oli kuitenkin vielä ruumiillinen tarkastus, jonka musta konstaapeli toimitti siten, että hän juhlallisesti, ikäänkuin siunaten, siveli meidät hartioista jalkateriin saakka, julistaen lopuksi: "All right!" Tarkoituksena lienee estää aseitten vientiä kaupunkiin. Peräti väsyneitä olimmekin jo hyvään ja kodikkaaseen hotelliin päästessämme, jossa meidät ystävällisesti otti vastaan saksalainen portieri, lihava kuin tynnyri.

XL.

Hotelli. — Maa, jossa ei tarvitse pelätä sadetta. — Katuelämää arabialaiskortteleissa. — Hautajaiset. — Serapeum, Pompejuksen pylväs ja katakombit. — Kirkkoisä Kyrillus. — Egyptin pumpuli. — Häät. — Mehemed Ali. — Pääskyset. — Kuningaspalmu. Eläintarha ja peipposet. — Englantilaisviha.

Vaikka veljekset olivat matkallansa ehtineet saapua jo monelle uudelle paikkakunnalle ja siis kokea siitä johtuvat tunnelmat, heräsivät he kuitenkin huhtikuun 10 päivän aamuna aivan erikoisessa mielentilassa. Olihan jo hotelli sinänsä jotakin uutta, joka kyllä ansaitsi huomiota.

Se oli täysin europalainen, upeampi ja suuremmilla mukavuuksilla varustettu kuin ainoakaan niistä, joissa he tähän saakka olivat olleet. Näki kaikesta, että rikkaat englantilaiset olivat tottuneet Egyptissä viruessaan vaatimaan ei ainoastaan länsi-, vaan vieläpä itämaidenkin mukavuuksia, oli sitten kysymyksessä ruoka, juoma tahi muut elämän välttämättömyydet. Erikoisuutena olivat nubialaiset palvelijat, jotka puettuina fetsiin, valkoiseen paitaan, vyötäisillä punainen vyö, ja pehmeisiin sandaaleihin, liikkuivat äänettöminä ja auttavaisina joka paikassa kuin varjot. Ainoastaan ylikyypparit ja muut sellaiset johtohenkilöt olivat valkoisia. Nuo mustat ihmiset, joiden väriin tottui aivan pian, olivat erinomaisia palvelijoita, tarkkoja työssään, vaatimattomia ja ennen kaikkea aivan mykkiä, puhuen vain vaadittaessa. Kun veljekset siis söivät aamiaistansa, johon Egypti oli antanut runsaasti hedelmiänsä, ja pari tällaista mustaa miestä noudatti heidän toivomuksiaan ennen kuin ne oli ehtinyt lausuakaan, tunsivat he olevansa kuin itämaisia pashoja, joiden elämä satujen mukaan on tällaista herkuttelemista ja nautiskelemista hyllyvillä ottomaaneilla. Virkeinä ja uteliaina lähtivät he sitten ulos tutustumaan Aleksandrian kaupunkiin.

Ihmeellinen maa, jossa ei tähän aikaan koskaan tarvitse pelätä eikä toivoa sadetta, sillä sitä ei tule. Aurinko nousee joka aamu pilvettömälle, huikaisevan kirkkaalle taivaalle, ollen puolen päivän kohdalla jo tähänkin vuoden aikaan niin korkealla, että täytyy melkoisesti kallistaa päätänsä taaksepäin voidakseen sen nähdä. Sen säteillä on polttavan läpitunkeva voima, eikä mielellään juuri sen hehkussa oleskele, jos vain voi sen välttää. Tänään tuntuu kuitenkin raitis merituuli, joten varjossa on vain kohtalaisen lämmintä, kuten meillä parhailla helteillä.

Oppaana hotellin suosittelema, vanhanpuoleinen ja parraton arabialainen, joka tahtoo olla europalaisesti puettu, koskapahan on vetänyt paitansa päälle kuluneen kesäpalttoon, lähtevät veljekset liikkeelle, ajaen ensin sataman puolella olevaan arabialaiseen kaupunginosaan. Katuelämä on täällä vielä eloisampaa kuin Konstantinopolissa ja täällä näytään todellakin kokonaan elettävän kadulla. Siinä suoritetaan kaikki työ, siinä parturoidaan, kirjoitetaan, juodaan kahvia ja jutellaan. Veljellisessä sovussa, vaikkakin kaikki kirkuen kuin hengen lähdössä, siinä työskentelevät sepät, suutarit ja fetsintekijät — päähineen oikea nimi lienee "tarbush" —, keittelevät merkillisiä ruokiansa kokit, myyskentelevät makeisten kauppiaat vastenmielisen näköisiä herkkujansa j.n.e. Laihat, pitkäsääriset kanat, ja kaikkialla läsnäolevat lampaat puikkelehtivat ihmisten jaloissa. Pilvenä pörisee joka paikassa kärpäsiä, tunkeillen kaikkialle, missä on likaa — ja sitähän on joka paikassa — ja ruoka-aineita. Onpa tuossa eräs leipuri levittänyt kadun reunalle koko limppuvarastonsa ja joka limpun pinnalla kuhisee kärpäsiä armeijoittain. Kaiken tämän melun ja kohinan keskellä, seinän vierellä tahi jossakin nurkassa, saattaa liikkumattomana istua joku vanha musulmanni, uneen tahi unen kaltaiseen pyhään mietiskelyyn vaipuneena. Hänen kasvoillaan ja käsillään on kärpäsiä niin että kuhisee, aurinko paahtaa häntä täydellä terällä, ohi kulkijat tyrkkivät häntä, mutta hänen rauhaansa ei nähtävästi mikään voi häiritä. Tuossa istuu käsi ojona musta kerjäläisnainen, ja lapsi nukkuu hänen sylissään raskasta, tiedotonta onnen unta. Tuossa astuu sokea, tunnustellen kepillänsä tietä tungoksessa ja ojennellen väliin kättänsä almun saantia varten. Huntupäisiä, mustiin puettuja naisia istuu kauppojen ovilla tahi kadulla vilkkaasti puhellen, ja kaikissa pikku kahviloissa tungeksii kovasti kansaa, jutellen, juoden kahvia ja pelaten korttia. Kauan ei tarvitse Aleksandrian arabialaiskortteleissa harhailla, ennen kuin huomaa, että Konstantinopolin itämaisuus sittenkin on, aitoudestaan huolimatta, ikäänkuin sinne muutettua, jotavastoin se täällä on kotonaan, kuin syvän ja suuren meren näkyvissä olevana pintana.

Äkkiä kuulemme takaamme, ajaessamme erästä syrjäkatua, vihlovia valitushuutoja. Ohitsemme menee joukko naisia. Eräs heistä itkee jonkunmoista valittavaa säveltä, jonka jälkeen muut taas puhkeavat valitushuutoihin. Kysymyksessä ovat hautajaiset. Ruumis on viety hautausmaalle ja haudattu sinne, kasvot Mekkaan päin, ja nyt palaavat itkijänaiset surutaloon takaisin. Opas, joka tuntuu olevan harras moslemi, lausuu veljeksille vakavasti ja kyynelsilmin: "Sitä tietä täytyy meidän kaikkien mennä. Sanottehan te frankitkin: Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Häivähdys vakavaa tunnelmaa valtasi mielen katsellessa omituista kulkuetta ja ukon silminnähtävää liikutusta. Älkäämme olko liian itserakkaita, vaan myöntäkäämme, että moslemien sydämessä voi liikkua aivan yhtä syvä ja vilpitön uskonnollinen tunne kuin millä europalaisella tahansa.

Tämä hautauskulkue sattui veljesten kohdalle sopivalla hetkellä, sillä olivathan he juuri menossa n.s. Serapeumiin, Ptolemaiosten perustaman Serapis-palveluksen muinaisen, kuulun temppelin paikalle. Sanotaan tässä olleen rakennuksen loistossaan vetäneen vertoja Roman Kapitoliumille. Serapis oli manalan, kuoleman ja tautien jumala, jonka palvelus levisi koko Roman valtakuntaan, ja lienee, kuten sen rinnalla Isiksen palvelus, ollut salamyhkäisten menojen mielikuvitukseen vetoavaa uskontoa. Nyt ei paikalla ole mitään muuta kuin korkea graniittipilari, n.s. Pompejuksen pylväs, tehtyjen kaivausten jälkiä sekä sarja maanalaisia käytäviä, joita liian vaativasti sanotaan "katakombeiksi". Pompejuksen pylväs on kuitenkin suurin vanhasta Aleksandriasta säilynyt muistomerkki, peruskivineen lähes 27 m korkea, juuresta lähes 3 m läpimitaten. Kapiteeli on korinttilainen. Se on saattanut kuulua muinaiseen Serapis-temppeliin, mutta Pompejuksen kanssa ei sillä ole ollut mitään tekemistä; nykyiselle paikalleen sen lienee pystyttänyt keisari Teodosius, ehkä muistoksi siitä, että oli saanut hävitetyksi Serapeumin. Ansaitsipa todellakin moinen fanaattisen uskonkiihkon barbaariteko itselleen muistomerkin. Teodosius ja hänen mielisairaat munkkihurjurinsa saattaisivat kääntyä haudassaan, jos kuulisivat, kuinka perin tarpeettomana ja raakalaismaisena nykyajan ihminen tällaisia hävitystekoja pitää.

Opas on puhellut veljeksille näistä "katakombeista" siksi paljon, että nämä luulevat, vaikka tietävätkin varsinaisten katakombien olevan toisaalla, näitäkin katsomisen arvoisiksi. Syvästä, hiekkakiviseen maahan hakatusta kaivannosta johtaa kaksi mutkaista käytävää, toinen itään, toinen länteen, joiden seinissä on jonkunmoisia syvennyksiä. Ne ovat kuitenkin siksi pieniä, etteipä edes istuvassa asennossa oleva ruumis olisi niihin väkivallatta mahtunut. Oppaan selitykset tuntuivat myöskin hyvin hämäriltä. Kun seinissä ja hautojen kohdilla ei liioin näkynyt mitään kuoleman palvelusta osoittavia merkkejä eikä kirjoituksia, ja kun koko käytävä oli sangen huolimattomasti ja ilmeisesti ilman tarkempaa suunnitelmaa tehty, jäi Simeoni vakavasti epäilemään sen katakombiluonnetta. Mieluumminkin se on saattanut olla joku Serapeumin pappien viinikellari, sillä noissa syvennyksissä sopi kyllä hyvin säilyttää kokoliaitakin viiniruukkuja, jommoisten sirpaleita Simeoni oli maassa huomaavinaankin.

Varsinaiset Aleksandrian katakombit ansaitsevat sen sijaan näkemistä. Ne löydettiin vasta vuonna 1900 ja on ne rakennettu säännöllisen pohjapiirustuksen mukaan, sisältäen melko laajoja käytäviä ja kauniisti koristeltuja, kokonaisten perheitten hautakammioita. Ne ovat kotoisin toiselta vuosisadalta Kristuksen syntymän jälkeen ja osoittavat hyvin säilyneillä koristeillaan, kuinka omituisesti kreikkalais-roomalainen ja vanha egyptiläinen tyyli saattoi täällä sekoittua.

Tuollaiseen muinaiseen kuolleitten valtakuntaan astuu varovaisin ja hiljaisin askelin. Sen ajan menot ja hautaustavat kuvastuvat elävinä mieleen, nähdessään, kuinka huolellisesti ja kauniisti täällä oli varustettu se paikka, triclinium funebre , jossa vainajan omaiset pitivät peijais-ateriansa, ja kuinka perin komeasti monet vainajat — ehkäpä ruhtinaallisia henkilöitä — oli viimeiseen leposijaansa laitettu. Tuntuu kuin väreilisi tässä ummehtuneessa ilmassa vieläkin surua. Ainoina elollisina olentoina ovat skorpionit, jotka kiipeilevät seinillä ja joita veljekset huolellisesti välttelevät. Kristittyjä nämä vainajat eivät ole olleet, vaan ehkäpä siihen henkiseen suuntaan kuuluvia, joiden keskuudesta myöhemmin lähti Hypatia, kuuluisa hellenistisen viisauden ja maailmankäsityksen tulkitsijatar. Mahdotontahan ei ole, että hänen ruumiinsa on tuolla seinäkomeroissa, satojen muiden joukossa, heitettynä sinne sen jälkeen, kun piispa Kyrillus "kristityn" roskaväen avulla sai hänet murhatuksi.

Tuo sanottu Kyrillus on muuten saanut historiassa "kirkkoisän" arvonimen, jota ei, kuten tunnettua, sentään ole jaettu yhtä usein kuin kauppaneuvoksen tahi valtioneuvoksen arvonimeä. Hän eli siinä molemmin puolin 400-lukua ja oli peräti ankara kirkonmies ja veitsiterävä teologi, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Esimerkkinä hänen suuresta merkityksestään mainittakoon, että kun Konstantinopolin patriarkka jostakin syystä yhtäkkiä kieltäytyi antamasta Neitsyt Marialle arvonimeä "Jumalan äiti", sinkosi Kyrillus Aleksandriasta häntä vastaan niin tehokkaat anatemat, että patriarkan tuoli rupesi vakavasti horjahtelemaan. Ja kun hän ei kerettiläisestä käsityksestään luopunut, vaan taisteli sen puolesta itsepintaisesti, tuomitsi hänet Kyrilluksen toimesta Efeson kirkolliskokous siihen alimpaan paikkaan. Tästä sukeutui nyt laaja, koko kristikuntaa järkyttävä riita, josta ei sovi tässä enempää puhua, varsinkin kun kaikki koulupojat, joille tarkoin isketään päähän tällaiset veitsihienot uskonriidat, osaavat siitä uteliaille kyllä selvää tehdä. Mutta kysykääpäs heiltä, mistä maailman paras pumpuli saadaan, niin näette, kuinka yksipuolisesti ohjattu heidän tietopuolinen kasvatuksensa on.

Sillä aikaa kuin Simeoni vaipui tällaisiin Egyptin menneitä aikoja kaiveleviin mietelmiin, oli käytännöllinen Tuomas ajatuksissaan aivan toisaalla. Tullessaan oli hän nimittäin nähnyt egyptiläisen pumpulivaraston, käynyt sitä tutkimassa ja oli nyt vaipunut pumpulia, sen laatua, merkitystä ja kauppa-arvoa harkitsemaan. Simeoni epäili, tiesikö hän ollenkaan oltavan paikassa, jonka asukkaille ei enää huoli tarjota pumpulia enempää kuin muutakaan maailman turhuutta, sillä niin hajamielisenä hän kuunteli oppaan vaivalloisia ja peräti fantastisia selityksiä, joissa tosi ja valhe kävivät mitä ihmeellisintä taistelua keskenään. Kun oppaamme vihdoin viittasi edessä olevaan syvään kaivoon sanoen: "Roman well" ("Roomalainen lähde", joita muuten kaikki täällä löytyvät, vähänkään vettä sisältävät kuopat tuntuivat olevan), heräsi Tuomas syvistä kansantaloudellisista mietelmistään ja sanoi ilahtuen tuijottaen eteensä, äänellisen yhtäläisyyden pettämänä: "Cotton oil?" ("Pumpuliöljyäkö?") Juhani ja Simeoni panivat verrattomalla nautinnolla merkille oppaan ällistyneen ilmeen hänen kuullessaan tämän odottamattoman arkeologisen selityksen.

"Hypatian sanotaan olleen erinomaisen etevän matematiikassa", puheli Simeoni heidän poistuessaan katakombeista, "vaikka hänestä oikeastaan tiedetään hyvin vähän, hänen kirjoituksiaan kun ei ole säilynyt…"

"Mistähän Egyptin pumpuli saapi erikoisen hyvät ominaisuutensa?" puheli Tuomas. "Johtuneeko se siitä, ettei täällä ole ollenkaan sateita sen valmistumisaikana, joten se ei koskaan kastu? Luulenpa niin, sillä muuten sitä lienee vaikea selittää, koskapa itse kasvi ei olle täällä sen jalompi kuin Amerikassakaan…"

(JUHANI: "Nyt on Simeoni saanut Teodoran sijaan Hypatian ja Tuomaan päähän on mennyt pumpulihulluus. Mitä tästä retkestä tuleekaan!")

Äsken oli veljeksiä saattanut kuoleman valtakuntaan hautajaissaatto; nyt sieltä palatessa ottavat heidät vastaan uuden elämän synnyttämisen viehättävät aikeet. Näet useissa paikoissa näkyi koreasti liputettuja, lampuin ja köynnöksin koristeltuja taloja, joissa vietettiin häitä. Erään edustalla oli useita kuormavankkureita ja lastattiin niihin parhaillaan morsiamen myötäjäisiä. Hän on rikas, sillä köyhällä tytöllä ei voi olla noin paljon hyllyviä ottomaaneja, pehmeitä haaremisohvia, loputonta määrää patjoja ja tyynyjä, korean väristä vaatetavaraa jos kuinka paljon, kaikki suunniteltu lepäämisen ja loikomisen varsinkin itämailla tärkeätä perusajatusta silmällä pitäen. Tulivatpa vastaan myös umpinaiset, vanhanaikaisia "kruunajaisvaunuja" muistuttavat ajopelit, joiden edellä juoksi huutaen ja hoilaten kuusi koreapukuista arabialaisnuorukaista, arvattavasti jonkunmoisia marsalkkoja. Morsiantahan siinä vietiin uuteen kotiinsa, jossa sulho hehkuen lemmestä odotti häntä; sulhon uteliaisuuden täytyykin olla tällaisessa tapauksessa melkoisen ja inhimillisesti varsin ymmärrettävän, sillä eihän hän ole vielä morsiantaan nähnytkään, vaan on "ostanut hänet säkissä", kuten varsin asiallisesti voi tässä tapauksessa sanoa. Simeoni ei kuitenkaan uskonut, että tuo tapa olisi niin pyhä kuin näyttää, vaan arveli tyynesti, että kyllä tytöstä sentään täälläkin aina ennen häitä tarkempi selvä otetaan, vaikkakin kaikessa hiljaisuudessa.

Aleksandrian kohiseva elämä aaltoili veljesten ympärillä, kun he seisauttivat hevosensa Mehemed Alin, Egyptin ja Aleksandrian uudistajan nimeä kantavalle aukeamalle, jossa tuon äijän jykevä ratsupatsas hänestä vielä muistuttaa. Vuonna 1800 oli Aleksandriassa noin 5000 asukasta, nyt ehkä 370,000, niistä vain 60,000 europalaista. Mehemed Ali, Egyptin yritteliäs ja voimakas, Makedoniasta, Kavalasta, syntyisin oleva kediivi, joka oli aloittanut uransa tupakkakauppiaana, kohosi tarmonsa ja ihmeellisten tapausten suosimana tuohon korkeaan asemaan ja käytti sitä täysin itsenäisesti häikäilemättä omaksi ja Egyptin hyväksi. Kun Egyptin janitshaarit, mamelukit, olivat hänelle esteeksi, päätti hän tehdä selvän koko joukosta ja kutsutti heidän päällikkönsä, yhteensä lähes 500 miestä, luokseen kahville. Kun kahvi oli juotu, isketti hän heiltä kaikilta niskat poikki, ja siihen päättyi kuuluisain mamelukkien historia. Sitten hän ryhtyi Egyptiä uudistamaan, yhdisti Aleksandrian n.s. Mahmudije-kanavalla Niiliin, pannen siten perustan nyt niin suurenmoiselle kanava- ja kastelujärjestelmälle, edisti maanviljelystä ja hoiti asiat kaikin puolin kuin mies. Hän olisi tehnyt ottopoikansa Ibrahim-pashan avulla selvän koko Turkin valtakunnasta, elleivät aina kateelliset suurvallat olisi sitä estäneet. Hänen jälkeläisensä pitävät vieläkin kediivin istuinta hallussaan, vaikka Mehemed Alin aikuista valtaa nyt käyttelevätkin englantilaiset.

Veljekset ajavat huvikseen tuolle kuuluisalle kanavalle, jolloin tullaan kaupungin ulkopuolelle. Se on kuin pieni joki. Rantoja kaunistavat palmut ja rumentavat rähjäisen näköiset fellahkylät. Ihmeekseen huomaavat veljekset omien kotoisten pääskysten lentää hujauttelevan pitkin kanavan laitoja, aina väliin koskettaen vettä kuten meilläkin. "Lähtekää jo Suomeen", kehoittaa Juhani, "ja viekää meiltä terveisiä." Kun Tuomas kertoo oppaalle, että pääskyset lähtevät pian Suomeen, viettääkseen kesänsä siellä, ei tämä rupea sitä ollenkaan uskomaan. Ajoretki päättyy ihanaan puistoon, jossa mahtavat palmurivit, joiden kauneutta ei voi kyllin ihailla, oudot ja tuntemattomat, parhaillaan loistavasti kukkivat puut ja pensaat, yleensä koko kasvillisuuden rehevyys, antaa käsityksen troopillisten metsien meille tuntemattomasta kasvullisuuden rikkaudesta.

N.s. kuningaspalmu lienee lajiensa kaunein, ja onkin se todella kuninkaallisen näköinen. Runko on aivan suora ja sileä kuin olisi se tehty sorvaamalla, ja väriltään loistavan hopeanharmaa. Se kohoaa suorana sangen korkeaksi, levittäytyen latvassaan ihanaksi ja tuuheaksi lehtitöyhdöksi. Nähdessään, kuinka palmu yleensä antoi täällä joka paikalle ominaisen leimansa, tuli Simeoni ajatelleeksi, että pilarin kehityksen historia ehkä voitaisiin todennäköisesti aloittaa palmusta, sillä sitä katsellessaan on varmaankin egyptiläinen rakentaja aikoinaan johtunut luomaan noita vapaasti ja itsenäisesti kohoavia rakennustensa kannattajia.

Aleksandrian eläintarha tarjoaa myöskin muukalaiselle nähtävyyksiä, sillä täällä, jossa esim. leijonat ja apinat ovat kotoisemmassa ympäristössään, tekevät ne virkeämmän vaikutuksen kuin Pohjolan eläintarhoissa. Nehän kuitenkin ovat enimmäkseen tuttuja, mutta kasvullisuus sen sijaan on oudompaa, eikä sen rehevyyttä voi kylliksi ihailla. Joutilasta, ilakoivaa arabialaisväkeä tunkeilee kaikkialla, mutta muuten on meno aivan samanlaista kuin Europassa. Ilma on erinomaisen kevyttä ja kuivaa. Simeoni huomasi ihmeekseen, että hän saattoi hengästymättä kulkea sellaisissakin paikoissa, joissa kotona jo olisi pitänyt pari kertaa "levähtää". Puiston puista ja pensaista kuului tuhat — äänistä, tutulta kaikuvaa viserrystä, ja kun veljekset tarkastelivat lähemmin, mitä lintuja ne olivat, huomasivat he hämmästyksekseen niiden olevan peipposia, sirkkusia ja muita kotoisia kesävieraitamme, jotka nyt olivat nähtävästi kokoontuneet parviin lähteäksensä kauas Pohjolaan valoisasta kesästä riemuitsemaan. Kunpa pääsisivät onnellisesti italialaisten ja ranskalaisten pyydystäjäin ohi!

Kun veljekset ajoivat kotiin, rupesi heille vierellä menevästä raitiovaunusta sinkoilemaan kaikenlaisia outoja sanoja, jotka sävystä päättäen olivat kaikkea muuta kuin ystävällisiä. Opas suuttui virkansa puolesta ja rupesi haukkumaan vastaan, ja niin jatkettiin seurustelua hyvän aikaa. Kun se oli loppunut, selitti opas yleisön luulleen heitä englantilaisiksi ja siksi heitä solvanneen, englantilaisia kun vihataan täällä tavattomasti. "Mutta herrathan eivät olekaan englantilaisia, vaan saksalaisia, ja saksalaiset — ne ovat hyviä miehiä!" Oli turhaa selittää heille, mistä maasta veljekset olivat, sillä egyptiläinen näyttää tuntevan vain englantilaiset, ranskalaiset, saksalaiset, italialaiset, kreikkalaiset ja juutalaiset. Koska veljekset eivät olleet englantilaisia, määriteltiin heidät muitta mutkitta vaaleutensa vuoksi saksalaisiksi, ja kohdeltiin sen vuoksi erikoisen ystävällisesti, kun se vain tuli tiedoksi.

Mutta kun veljekset ajoivat hotelliinsa englantilaisen päävahdin ohi, huomasivat he vartiosoturin tyynenä ja varmana astelevan kivääri olkapäällä koppinsa edessä. Heitä ei paljon näy, vaan välttävät he tarkoin kaikkea alkuasukkaita kiihoittavaa esiintymistä, hyvin tietäen olevansa palavasti vihattuja tässä maassa, jolle he kuitenkin ovat tehneet paljon hyvää.

XLI.

Egyptiläisessä laulukahvilassa. — Orkesteri, laulajatar, kappaleen esitys ja yleisö.

Levähdettyään päättivät veljekset ottaa selkoa, voisiko muukalainen päästä näkemään egyptiläisten omaa "kansallista" huvittelu-elämää, joka arvattavasti paljon kertoisi heidän erikoisuuksistaan. Aikaisempi opas ei kuitenkaan vanhana miehenä enää jaksanut lähteä liikkeelle, vaan lähetti toisen, jolla oli koko etuhammasrivi kullasta ja paitansa päällä kulunut europalainen takki. Hän selitti, ettei enää ole olemassa sellaisia arabialaisia kahviloita, joissa esiintyisi "vatsatanssijoita" ja muita sen suuntaisia "taiteilijoita", koska englantilaiset olivat kaiken sellaisen kieltäneet. Mutta uudemmanaikaisia kahviloita, suuriakin, oli kyllä, ja niihin hän oli valmis herrat viemään. Lähdettiin siis ja melko turvallisella tunteella, sillä molemmat rotevat leijonanmetsästäjät tulivat mukaan, toisella turkkilainen puolikuunsa liivin rinnassa.

Opas kuletti seurueen arabialaiseen kaupunginosaan, sokkeloisten ja ahtaitten katujen läpi, joilla tungeksi nauravaa ja ilakoivaa egyptiläistä yleisöä. Varsin hyvin saattoi sillä matkalla nähdä, että Aleksandria on omistanut itselleen kaikki suuren merimieskaupungin paheet, joita räikeän avonaisesti harjoitetaan kokonaisissa kortteleissa. Omituista oli nähdä, että useissa paikoissa oli kadullakin vuoteita, uudenaikaisia vaskinuppisia rautasänkyjä, joissa näytti makailevan vanhoja naisia, ehkä povaajia ja myrkynsekoittajia. Koko tämä maailma oli niin inhoittava ja niin erilainen kuin mitä yleensä paljonkin maailmaa nähneenä, on oppinut mahdollisena pitämään, ettei sitä voi katsella ilman syvintä inhon tunnetta. Käsittämätöntä on, kuinka Englannin hallitus sallii tuon kaiken tapahtua, ellei esteenä ole haluttomuus sekautua liiaksi alkuasukkaiden tapoihin ja elämään, mikä tietenkin olisi vaarallista. Sanottakoon vain se, että pohjoismaissa olisi tällainen aivan mahdotonta, joskin kerrotaan pöyristyttäviä asioita jo Antwerpenin merimieskortteleista.

Vihdoin saavuttiin erääseen kahvilaan, joka ulkoapäin oli suuri, laudoista tehty rakennus, ja jonka nimi oli "Suihkulähteen teatteri". Jo kauas kuului sieltä yksitoikkoista soiton rämpytystä. Kun oli saatu piletit, jotka muuten olivat melko kalliit, tultiin suureen saliin, jossa istui paljon fetsi- ja turbaanipäistä yleisöä, juoden kahvia ja poltellen nargileh-piippua. Veljekset huomasivat olevansa ainoa valkoinen seurue tässä joukossa ja heihin suuntautui tutkivia ja vihaisia, kysyviä katseita. Opas antoi hiljaisia selityksiä, jolloin jännitys laukesi; eräs villin näköinen mies tuli sanomaan: "Saksalainen — hyvä! Englantilainen" — (nyrkin puristus ja hammasten kiristys). Veljeksetkin saivat eteensä välttämättömät kahvikuppinsa ja rupesivat katselemaan ympärilleen.

Korkean ja suuren salin toisessa: päässä oli europalaiseen malliin esityslava, "estraadi", näyttämö, jolla orkesteri istui. Se oli kokoonpantu seuraavasti: vasemmalla istui huilun puhaltaja, jonka soitin oli tehty bamburuo'osta; sitä puhallettiin päästä ja kylkeen oli tehty tarpeellinen määrä reikiä. Aleksandrian museossa näki Simeoni myöhemmin aivan samanlaisen, mutta se oli tehty norsunluusta. Huilunsoittajan oikealla puolella olevalla miehellä oli jonkunmoinen kupupohjainen, kitaran tapainen soitin, joka nähtävästi oli europalaista mallia. Seuraavalla oli edessään pöydällä suuren sitran tapainen soitin, mutta ei siinä ollut sitrassa tavallisia "polkimia"; se meni alituisesti epävireeseen, joten soittaja sai viritellä sitä lakkaamatta. Oikealla siivellä istui sitten kolme tukevaa äijää, joista yhdellä oli kädessään tamburinin tapainen helistin. Tällainen oli kahvilan orkesterin kokoonpano. Kaikilla soittajilla oli fetsi päässä.

Orkesteri oli ryhmittänyt tuolinsa puoliympyrään keskipisteessä olevan, korkeammalle jalustalle asetetun nojatuolin ympärille, joka kuitenkin oli käännetty yleisöön eikä soittajiin päin. Tuoli oli komeasti päällystetty, edessä jalkajakkara ja vieressä matala itämainen kahvipöytä. Veljesten tullessa sisään se oli tyhjä, mutta orkesterin jäsenet olivat paikoillaan, ahkerasti virittäen soittimiaan.

Hetkisen kuluttua vaelsi kuitenkin näyttämölle upea, nähtävästi täydelleen itämaisen maun mukainen kaunotar. Pukunaan hänellä oli jonkunmoinen valkoinen pusero, punainen, lyhyt hame, valkoiset sukat ja valkoiset, viimeisen muodin mukaiset parisilaiskengät. Päässä hänellä oli musta huntu, riippumassa taaksepäin. Tukka oli kiiltävän musta ja silmät tummat, mutta ihon väri oli europalaisesti vaalean rusottava ja kirkas, joten Simeoni tuli epäilleeksi hänen ehkä olevan jotakin kaukaasialaista rotua. Paljaissa käsivarsissaan hänellä oli ylen runsaasti kullanvärisiä metallikoristeita, renkaita ja rahoista tehtyjä ketjuja, kaulassa paksussa kultaketjussa suuri medaljonki, ja nilkoissa paksut kultarenkaat. Tummien ja kaarevien kulmiensa alta lähetteli hän katsomoon viileitä ja ylpeitä silmäyksiä, tervehtien ihailijoitaan tuskin huomattavalla hymyllä. Pää-asiana hänestä puhuen mainittakoon, että hän oli hyvin lihava, suoranainen rykelmä terveitä ja valtavia naisellisia muotoja, joita koko katsomo unehtui ihailemaan, hiljaisten "ah!"-huokausten kuuluessa kaikkialta. "Hän on kaunis kuin kuu!" innostui veljesten opaskin häntä ylistämään, ja myöntäähän täytyikin, että tuossa terveessä olennossa, joka esiintyi ilman minkäänlaista tekomakeata kiemailua, hillitysti ja tyynesti sekä arvokkaasti, oli sangen paljon harvinaista, eksoottista kauneutta. Uteliaina veljekset odottivat, mitä tästä piti tuleman.

Orkesterin loppumattomasti viritellessä soittimiaan istuivat siinä nyt yleisö ja kaunotar vaiti ollen ja tarkastellen toisiaan, väliin ajattelevalla ilmeellä maistaen kahvia ja vetäen pitkän ja viileän sauhun nargilehista, jonka vesi pulahteli hiljaisina kuplina. Kaunottarellekin tuotiin kahvia ja rupesi hänkin sitä siinä itsekseen maistelemaan, hieman raoittaen mehevän punaisia ja paksuja huuliaan, joiden välistä loistivat helmikirkkaat hampaat, ja välillä antaen hymyn häivähdyksen lennähtää kasvoilleen. Kun tätä jatkui kauan, rupesi Simeoni jo ihmettelemään, oliko tämä nyt aivan erikoinen, arabialainen ohjelmanumero, jossa oli vain vaivuttava hiljaiseen kauneuden ihailuun, kun orkesteri vihdoinkin tuntui saavan soittimensa vireeseen ja kaikki taiteilijat rykäisivät päättäväisesti. Samalla alkoikin esitys.

Sitramiehen sormet rupesivat hyppelemään kielillä vallan näppärästi, repien niistä kantelemaista helinää taitavasti ja varmasti; kitaramies täryytteli mandoliinimaista soitintansa tarmonsa takaa jonkunmoisella "plektronilla", ja huilumies pisti aseensa vasempaan suupieleensä pirahdutellen siitä ilmoille sarjan mitä konstikkaimpia lurituksia. Tamburiini alkoi helistä ja kaikki orkesterin jäsenet, joiden suu ei ollut mitenkään "ylösotettu", alkoivat myös laulaa. Jännittyneinä teroittelivat veljekset korviansa saadakseen mahdollisimman eheän kokonaiskäsityksen näin alkaneesta esityksestä.

Laulun sävel ja soitto oli Simeonin korville vierasta. Se ei ollut suinkaan mitenkään väsyttävän yksitoikkoista, mutta liikunta-ala oli silti melkoisesti rajoitettu. Samat nousut ja laskut siinä vaihtelivat, ja sävy oli haikeasti uliseva ja valittava. Ehkä sana "uliseva" kuvaisi laulun väriä parhaiten, sillä ääni tuntui tulevan jostakin kurkun perukasta, oudon värisenä ja todellakin "ulisevana". Somaa oli seurata laulajien ilmeitä.

Huilunpuhaltaja, joka nähtävästi oli soittimensa käsittelyssä mestari, puhalsi kuten sanottu toisella suupielellänsä, vääntäen siten kasvojansa hiukan kieroon. Siitä hän sai surumielisen ilmeen, joka sointui hyvin hänen soittonsa oneata tuulen huminaa muistuttavaan sävyyn. Kitaran soittaja lauloi intohimoisesti, vääntäen varsinkin korkeammilla asteilla kasvonsa hassunkuriseen irvistykseen; nähtävästi ei ääni tahtonut oikein mielellään tulla ilmoille, jolloin hän ponnistellessaan joutui aivan suonenvedon tapaisen ilmeen valtaan. Vertaukseksi saattaisi sopia sekin, että hän koko ajan koetti kuin uhallakin tirkistää aurinkoon. Sitran soittaja laulaa hujautteli voimakkaasti, mutta kohotti hassusti ylähuulensa oikeata puoliskoa, saaden hänkin siitä omituisesti kärsivän ilmeen. Oikealla puolella istuvat äijät vetelivät taas kuin ison pitäjän parhaat kirkkoveisaajat. Varsinkin vanhin, jo harmaissa oleva profeetan jälkeläinen, antoi ääntä kuin tynnyristä laskien, muistuttaen paljon venäläisestä kirkkobassosta, joita Simeoni oli kerran kuullut Solovetsin luostarissa. Mutta mitäpä teki nojatuolissa istuva kaunotar?

Hänhän oli pää-asia koko esityksessä, laulun johtaja, paras laulaja, ja samalla kapellimestari. Miltei huomaamattomilla oikean käden liikkeillä hän löi tahtia, yhtyen määrätyissä kohdissa itsekin lauluun. Hänen äänensä oli kirkas ja kova, täydelleen "kouluuttamaton", ei vastenmielinen, vaikka sekin tuli jostakin sieltä niskanikamien vaiheilta. Laulettuaan hän taas maisteli kahvia ja kiitti yleisöä sirolla, pienellä käden liikkeellä, hymyillen joskus joukkoon. Näin jatkui laulua kauan. Mitä he lauloivat? Veljesten opas ryhtyi selittämään.

Laulu kuvaa rakastuneen miehen lemmentuskia. Hän valittaa ja vaikeroipi, purkaen tunteensa ilmoille sydämensä syvyydestä; hän tuntee menettävänsä järkensä, ellei hän aivan pian saa rakastettuansa omakseen, tuota ihanista ihaninta neitoa, jonka ylistykseksi hän nyt, kuin toinen Korkean veisun laulaja, tuhlaa koko hehkuvan itämaisen kuvarikkautensa. Nyt saa laulu entistä valittavamman, sydäntäsärkevämmän sävyn, ja jokainen laulaja ääntää eräässä huippukohdassa merkillisen, itkua tahi nyyhkytyksen nikotusta muistuttavan ulahduksen, jollainen joskus sattuu keskellä kiihkeätä itkua. Kapellimestaritar varsinkin ulahti taitavasti. Simeoni säikähti ensin, että nyt loppuivat laulajilta äänivarat kokonaan, mutta eihän se niin ollut, vaan kuvasi tuo ulahdus rakastuneen miehen valituksen ja tuskan korkeinta kohtaa, ollen siis korkeimman laulu- ja esitystaidon osoitus.

Erikoista huomiota oli omiaan herättämään kahvilan hovimestari, joka liikuskeli alituiseen näyttämön läheisyydessä valvoen kaikkea. Kun esitys hänen mielestään kohosi erikoisen kauniiksi ja taiteelliseksi, kääntyi hän yleisöön päin ruveten voimakkaasti ja vaativasti läiskyttämään suuria kämmenlapioitaan ja huutaen samalla innostuneita hyväksymishuutoja näyttämölle päin. Aluksi yleisö pysytteli hiukan kylmänä ja pidättyväisenä, mutta kuta pitemmälle korkean veisun esityksessä ehdittiin, sitä enemmän se innostui. Kun säejakso päättyi, kuului kaikkialta ihastunut, pitkä "aaah!" ja voimakkaat käsien taputukset palkitsivat taiteilijoita hovimestarin suureksi ihastukseksi. Opas innostuu myöskin ja selittää fanaattisesti osoittaen suosiotaan: "Ettekö nyt ymmärrä ja kuule? Hänhän laulaa sydämensä syvyydestä, hänhän on sairas rakkaudesta, hänen armaansahan on kaunis kuin kuu veden yllä, hänen kyyneleensä vuotavat virtanaan!" Ylen innoissaan on myös veljesten takana, pylvään vieressä istuva, suonikas, laiha, pitkä ja turbaaniin puettu beduini. Pitäen vesipiipun letkua vasemmassa kädessään, takoo hän oikealla edessään olevaa pylvästä, niin että koko rakennus tärähtelee, ja huutaa kiiluvin silmin hyvähuutojaan. Selvästi saattoi nähdä, että runoudella ja musiikilla oli tähän yleisöön voimakas vaikutus ja että lyyrillinen, kukkaiskielinen lemmenrunous tuskineen ja riemuineen arvattavasti oli täällä tänäänkin sama kuin tuhat vuotta sitten.

Vihdoin pääsee esitys korkeimman kohtansa sivu ja siihen tulee nyt tyynempi ja samalla rauhallisesti riemuitseva sävy. Sehän onkin luonnollista, sillä nythän on rakastaja, yleisön puhjetessa huumaaviin ilon osoituksiin, vihdoinkin päässyt tarkoituksensa perille, saanut armaansa, joka on kaunis kuin kuu veden yllä, ikuisesti omakseen. Kuten elämässäkin, tasautuu tässäkin pian tyydytettyjen intohimojen myrsky, laulu ja soitto hiljenevät, kunnes kokonaan loppuvat. Esitystä oli kestänyt ainakin tunti. Simeonille jäi siitä se vaikutus, että se oli oikeastaan sangen korkealla taiteellisella tasolla, sillä se persoonallinen tehtäväänsä antautuminen ja huomattava haltioituminen, jolla laulajat ja soittajat esityksensä suorittivat, oli todistus vakavasta laulun ja soiton palvelemisesta, joka ehdottomasti teki kylmään muukalaiseenkin vaikutuksensa.

Ainoa taiteilija, joka ei kokonaan vaipunut esityksensä hurmioon, oli sitran soittaja, päättäen siitä, että hänellä, kun kappaletta kesti niin kauan, välillä tuli kova tupakantuska. Kesken lauluaan kaivoi hän, soittaen vain toisella kädellään, esille savukkeen, soitti ja lauloi taas hetken täydellä puhdilla, kunnes taas irroittaen toisen kätensä sytytti savukkeen niin sukkelasti, ettei siihen kulunut kuin pari kolme tahtia. Sitten hän aivan epätoivon vimmalla veteli pari kolme syvää henkisauhua, pisti näppärästi savukkeen syrjään ja rupesi taas soittamaan ja laulamaan niin tarmokkaasti, että hän muutamalla raapaisulla ja ulvahduksella "saavutti" toiset.

Veljesten takana, seinän vierellä, aivan näyttämön lähellä, istui muuan nuori egyptiläinen, johon laulajatar nähtävästi teki aivan järkyttävän vaikutuksen. Koko laulun ajan hän kuiskaili neidolle sanoja, jotka kaikesta päättäen sisälsivät jotakin muuta kuin hänen esityksensä ylistystä, koskapa hänen tummat silmänsä kiiluivat perin rakastuneesti. Laulajatar ei aluksi pannut häneen mitään huomiota, mutta kun nuorukainen nähtävästi tunsi laulun sankarin tuskat täydellisesti omikseen, kiihtyen aivan hurjaan lemmenpaloon ja heitellen näyttämölle sarjan mitä liikuttavimpia ja rukoilevimpia kuiskauksia ja ehdotuksia, menetti hän kärsivällisyytensä. Hän rypisti tummat kulmakaarensa synkäksi ukkospilveksi, leimautti niiden alta salaman, joka olisi ottanut hengen puhvelihärältäkin, ja veti suupielensä niin halveksivaan irveen, että rakastuneen egyptiläisen sydän jäätyi kauhusta. Masentuneena hän horjuen luikki tiehensä.

Kun orkesteri sitten, pidettyään hyvän aikaa väliä, jälleen sai soittimensa vireeseen, jaettiin yleisölle pieniä lehtisiä, joihin oli arabiaksi painettu jotakin; veljeksille selitettiin sen olevan Egyptin vapaudenlaulun, ja esitettäisiin se nyt. Suomennettuna kuuluu tuon lehtisen sisällys seuraavasti: [Ystävällisesti suomentanut professori Knut Tallqvist.]

Yleisön huviksi tulee tänä iltana vienoääninen rouva 'Atîjât el Mansûrîja kuuluisan ja etevän soittokunnan avustamana esittämään hänen ylhäisyydelleen, rakastetulle johtajallemme, Sa'd Zaghlûl pashalle omistetun tervehdyslaulun, jonka eräässä teeiltamassa hänen ylhäisyytensä kuunneltavaksi esitti tekijä ja säveltäjä, muusikko, herra Ibrahim Abdallâh, jolloin se läsnäolijain mieleen teki erittäin syvällisen vaikutuksen. Se kuuluu:

"Noussut on autuuden aurinko valaisten vapaudella,
Ja onni on tullut ilmoittaen isänmaalle iloviestit.
Riemuitse siis, egyptiläinen, toivosta, yksimielisyydestä ja toimesta
Niilinmaasi hyväksi!
Tullut on onni, loppunut murhe. Oi, Herra, tee täydelliseksi
yhteiselämämme Egyptin nousulla.
Eläköön Egypti Niilineen lippunsa suojassa, oi, Herra, ja varjele
sen onnea!
Palauta sille sen kunnia ynnä täysivaltaisuuden nautinto, sillä
sen se ansaitsee.
Amen, amen, amen, amen."

Laulajatar, eli siis "vienoääninen rouva el Mansûrîja", ilmestyi taas tuolilleen ja niin alkoi esitys. Päättäväisellä ja innostuneella sävyllään sekä reippaalla tahdillaan se tekikin melkoisen vaikutuksen ja yleisön ihastus oli suuri. Käsiään huitoen otti se osaa esitykseen ja beduini takoi tahtia pylvään kylkeen, niin että jymisi. Sen jälkeen laulajatar nousi, teki yleisölle pienen kumarruksen ja poistui arvokkaasti, jättäen jälkeensä suuren määrän kaihoisia egyptiläisiä sydämiä.

Mutta orkesteri jäi edelleen paikoilleen, tarmokkaasti taas viritellen soittimiansa. Näyttämölle nostettiin tavallinen wieniläistuoli, josta veljekset ymmärsivät taas olevan jotakin uutta tulossa. Hetken perästä astelikin näyttämölle niin että palkit natisivat, oikein maankaatolihava mamma, kuin itse Niili-äiti, koreassa puvussa ja hyväntuulisesti naureskellen. Simeoni ihmetteli ensin, miksi hän ei istunut äskeisen laulajattaren nojatuoliin, mutta otettuaan hänestä entisen maanmittausoppilaan tarkalla silmällä erinäisiä tilavuusmittoja, ymmärsi hän, ettei eukko olisi siihen mahtunut ja että tuo toinen tuoli oli siksi nostettu esille. Eukko laulahti muutamia säkeitä lapsellisen hennolla äänellä ja naureskeli, saattaen egyptiläiset äänettöminä ja henkeään pidätellen häntä ihailemaan, mutta veljekset eivät enää enemmistä taidenautinnoista välittäneet, vaan läksivät astelemaan hotelliinsa, kulkien suljetussa rintamassa keskikatua.

Öinen Aleksandria vaikutti kolkolta, vaikka katuvalaistus olikin hyvä. Hoilaavia ja rähiseviä egyptiläisiä mennä hurrasi vielä kaikkialla, ja joskus saattoi nähdä englantilaisen sotilaan, joka arkana ja kiireesti puikkelehti pitkin seinuksia. Melu oli vieläkin sellaista, että jos Helsingissä jonakin yönä pidettäisiin moista pauhua, hälyyttäisi poliisi ylimääräiset voimat liikkeelle, sillä mitäpä tuollainen karjunta ja hoilaaminen voisi merkitä muuta kuin syntynyttä kapitalistisen yhteiskunnan hävittämisyritystä. Sanomalehtemme kirjoittaisivat laajoja ja siveellisestä närkästyksestä tiukkuvia pääkirjoituksia siitä tapojen turmeltumisesta ja mädännäisyydestä, joka Suomenkin kansassa, sen pahempi, on saanut vallan. Niin erilaista on maailma.

XLII.

Egyptiläisnaisen huntu. — Ovatko egyptiläiset erikoista "kansaa"? — Europalaisia liikemiehiä. — Matka Kairoon, huomioita kastelulaitoksista, viljelyksistä ja kylistä.

Turkkilaisista naisista puhuttaessa mainittiin, että he ovat vähentäneet hunnun pitämistä, mikä on eräs itämaiden naisten "vapautusliikkeen" ilmiöitä. Turkkilaisnaisen huntu on kiinni päähineessä, on tavallisesti musta, ja peittää koko kasvot. Egyptiläisnainen näyttää pitävän huntua vielä aivan yleisesti, mutta se on toisenlainen.

Ylhäisön naisten huntu on valkoinen, muilla musta. Otsa ja silmät jätetään peittämättä, joten sangen paljon virkistävää on nähtävänä. Tästä hunnun muodosta päättäen olisi siis naisen suu egyptiläisen mielestä se, jonka päällä on erikoisesti syytä pitää verhoa. Nenänvarren kohdalla on pystysuorassa asennossa omituinen messinkisylinteri, jokseenkin nenän pituinen ja varustettu vielä kahdella terävällä renkaalla, joiden luulisi painavan ikävästi ihoa. Tässä sylinterissä on huntu kiinni. Ellei useinkin hyvin suuria, tummia ja kirkkaita silmiä näkisi, luulisi katselevansa outoja kummituksia. Kadun elämästä huomaa, että on olemassa nähtävästi hyvin rikkaita egyptiläisiä, koskapa mitä upeimmat valjakot, joissa tuollaisia valkohuntuisia kaunottaria istui, olivat hyvin yleisiä sekä Aleksandriassa että Kairossa. Seuraavan lain saattoi Simeoni, neuvoteltuaan asiasta Juhanin ja Tuomaan kanssa, vahvistaa yleispäteväksi: "Kuta kauniimpi ja nuorempi nainen, sitä ohuempi ja läpinäkyvämpi huntu?" Tämä laki on numero toinen siinä kokoelmassa, joka naisten esiintymistä kuvaavana m.m. sisältää seuraavankin Tagoren viisauden: "Kuta lyhyempi hame, sitä pitempi katse". Molemmat voi vaikka hakata kivitauluihin, sillä niin tosia ja päteviä ne ovat. Yleensä täytyi sekä Aleksandrian että Kairon katuelämästä sanoa, että se teki rikkaan vaikutuksen. Kansa elää täällä hyvissä oloissa, hedelmällisen laaksonsa onnen lapsena, varsinkin nyt, kun englantilaisten toteuttama kastelujärjestelmä on päässyt pitemmälle kehittymään. Molemmat kaupungit ovat todella upeita.

Ovatko nuo "egyptiläiset" mitään todella erikoista omaa kansaansa, vai asuuko maassa vain joukko eri kansallisuuksia? Veljekset miettivät tätä asiaa usein ja tulivat siihen päätökseen, että todellakin on olemassa "Egyptin kansa". Tällä laaksolla on nähtävästi aina ollut erikoinen kyky sulattaa yhteen kaikki sinne kokoontuneet ainekset, niin että väestön saattaa sanoa olevan suorassa polvessa, välillä tulleitten veren lisien muuttamana ja kehittämänä, muinaisen Egyptin kansan jälkeläistä. Siinä esiintyy luonnollisesti arabialaisia, turkkilaisia, nubialaisia ja muitakin erikoispiirteitä, mutta rodun yleistyyppi muistuttanee vanhoja egyptiläisiä. Kansaa ei jaa eri ryhmiin rotu, vaan enemmänkin uskonto. Puhtaimpia muinaisten egyptiläisten jälkeläisiä lienevät talonpojat, fellahit, jotka sodan aikana kuuluvat varoittuneen kuten muidenkin maiden talonpojat. Egyptissä voi siis sanoa siellä ilmenevän voimakkaan "kansallisen" liikkeen todella perustuvan "egyptiläiseen kansallistuntoon".

Kun veljekset aamulla huhtikuun 11 päivänä astuivat hotellin viileistä huoneista kadun helteeseen, mielivät he saada jonkunmoisen käsityksen Aleksandrian europalaisesta liikemaailmasta, ja läksivät siis vaeltamaan kohti erästä suurta englantilaista välitysliikettä, jonne Tuomaalla oli suosituksia. Ihmiset heidän ympärillään toimittelivat tehtäviään erittäin luonnollisesti, aivan kuin kotonaan, mikä Simeonista tuntui hiukan ihmeelliseltä siksi, että oltiin Egyptissä; sitä seikkaa he eivät näyttäneet pitävän millään tavalla merkillisenä asiana. Että tämä oli Aleksanteri Suuren perustama kaupunki, hellenistisen kulttuurin pää-ahjo, ei myöskään näyttänyt vaikuttavan näiden mustien ihmisten menoihin ollenkaan, vaan esiintyivät he niin kuin olisi se ollut luonnollinen asia. Ja hassultahan Simeonistakin olisi näyttänyt, jos he esimerkiksi olisivat suuren historiansa vuoksi kävelleet käsillään — hänestä muuten vain tuntui, että jollakin tavalla kaiken tuon menneisyyden muka olisi pitänyt elämässäkin esiintyä.

Tultiin suureen konttorihuoneeseen, jonka katossa iso propelli pyöriä surisi, niin että tuulen henki tuntui joka paikassa; työskentely ilman sellaista olisi kai ollut vaikeata. Huomasi kaikesta, että oltiin vanhan maan vanhassa liikkeessä, jossa ei pidetä mitään joutavaa ja turhanaikaista konttorikomeutta tarpeellisena, vaan tyydytään siihen, että on tila ja pöytä, jonka ääressä voi istua. Simeoni ei huomannut siellä ainoatakaan amerikalaista kirjoituspöytää ja korttikaappia, ei kalliita laskukoneita eikä muita sellaisia upeita laitteita, joita ilman ei esim. Suomessa voida mitään liikettä ajatellakaan. Konttoristeja oli sen sijaan paljon, kaikilla kynä kourassa ja nenä kirjassa kiinni; täällä tehtiin työtä.

Tirehtöörin huone, jonne veljekset nyt vietiin, oli myöskin sangen yksinkertainen, sisältäen vain välttämättömimmät huonekalut. Poissa olivat kotimaamme tirehtöörien pehmeät matot, nahkaiset nojatuolit, valtavat kirjoituspöydät sekä tirehtöörin muotokuva seinältä, joitta ei Suomessa pieninkään liike usko menestymismahdollisuuksiinsa, vaikkapa niihin onkin täytynyt tuhlata melkoinen erä muutenkin vaivoin kokoon haalitusta osakepääomasta. Täällä on jo aikoja sitten päästy moisista lapsellisuuksista, koskapa ne eivät liikkeen menestykselle merkitse mitään — työn tarmo ratkaisee kaikki.

Veljekset otettiin vastaan englantilaiseen tapaan, s.o. kohteliaasti, mutta sittenkin ikäänkuin aidan toiselta puolen. Ja sitten ruvettiin juttelemaan. Muistaen Impivaaran honkia, tervaa ja muita kotoisia tuotteitamme rupesi Tuomas tiedustelemaan, olisiko Egyptissä mahdollisesti niiden tavarain tarvetta. Herrat tirehtöörit olivat hiukan hämillään — puutavaraa — of course — tarvitaan; ettäkö todellakin Suomesta voisi saada? Jaha, jaha, ja tervaa — onko se asfalttitervaa? Ei, ei, niin — of course, Stockholm's tar — niitä kaikkia tarvitaan täällä runsaasti. Mutta aika on nyt huono, mitään kauppoja ei tehdä, joten niiden asioiden täytyy siirtyä toistaiseksi. Finland? Of course — siellä Ruotsin itäpuolella? Pääseekö sinne laivoilla? Täällä tarvittaisiin paljon n.s. Egyptin parruja, veistettyjä piiruja — se on tämän maan erikoistarpeita. Tähän tyyliin meni keskustelu, Tuomaan tarmokkaasti käydessä kimppuun ja tehdessä selkoa Suomen merkityksestä puutavaramaana. Lopuksi herrat tirehtöörit pyysivät saada erikoisluetteloja eri laaduista ja määristä sekä olivat hyvin hämillään siitä, etteivät tätä ennen olleet koskaan tulleet tiedustelleeksi tavaraa Suomesta, vaan aina Ruotsista, ehkä siten joutuen maksamaan huippuhintoja. Kohteliaasti hyvästellen saattoivat herrat sitten veljekset ovelle.

Tällaisia kohtauksia uudistui pitkin päivää, sillä kerran alkuun päästyään laukkasi Tuomas väsymättömästi liikkeestä toiseen, englantilaisen luota kreikkalaisen luo, ja puolusti Suomen tuotannon ja viennin asiaa pontevasti. Simeonille jäi siitä se vaikutelma, että tarmokkaat ja itseänsä liian hyvinä pitämättömät suomalaiset kauppa-asiamiehet voisivat muutamissa viikoissa tehdä Suomen tavaraa ja mahdollisuuksia tunnetuksi suuressa määrässä, kun vain kulkisivat tähän tapaan liikkeestä toiseen niiden isäntiä lämpiminä pitämässä.

Simeoni kuitenkin erkani veljistään mennäkseen omalle haaralleen, sillä kun Impivaaran hongat ja Suomen terva olivat vain ikäänkuin yleisen kansallisen isännyysoikeuden kautta hänen omiaan, ei hänellä ollut niiden myynnissä minkäänlaista käytännöllistä tehtävää ja osuutta. Muistaen siis, että Teodora oli aikoinaan oleskellut täälläkin, jossa hänestä oli tullut ankara pietisti, hän tuon ennen mainitun saksalaisen ylioppilaan kanssa meni Aleksandrian museoon, joka on 22 salia käsittävä, suuri rakennus, omistettu enimmäkseen Aleksandrian historian eli siis hellenistisen ja varhaiskristillisen ajan muistoille. Sen suuria, hyvin ja kauniisti järjestettyjä kokoelmia ei sovi matkakertomuksessa ruveta luettelemaan eikä kuvailemaan. Simeonin mieleen painui vain, että se, mikä museossa oli hellenististä, tuntui tavallaan suuntautuvan elämän ja sen valoisien kauneuspuolien palvontaan, jotavastoin kristillinen ja muinais-egyptiläinen puoli oli kohdistunut kuoleman ja haudantakaisen elämän ongelmien ajatteluun. "Älä ole surullinen, sillä maailmassa ei kukaan ole kuolematon", lohdutti eräs kristillinen hautakirjoitus sekä hautaan mennyttä että jälkeen jääneitä.

Kello puoli 7 samana iltana istuivat veljekset junassa matkalla koko tämän maanosan suurimpaan kaupunkiin, islamin maailman nykyiseen pääpaikkaan, Kairoon. Heti Aleksandrian ulkopuolella alkoi laaja lakeus, jossa olivat viljelemättöminä ainoastaan Mareoottisen järven lätäkkö-alanteet. Seudun halki kulki useita isoja kanavia, joiden reunavallit olivat niin korkeat, että vesi niissä voitiin nostaa ylemmäksi viljellyn maan pintaa. Kaukaa Niilin putailta näkyi isohkoja lastiveneitä, joiden korkeat, kolmikulmaiset purjeet, outona, mutta maisemalle hyvin luonteenomaisena näkynä kuvastuivat taivasta vasten keskeltä viheriätä lakeutta. Noista isoista kanavista laskettiin sitten vettä pienempiin kasteluojiin, joista se taas patoamalla tahi pumppuamalla nostettiin peltojen vakoihin, jotka monessa paikassa olivatkin täynnä vettä. Missä maa oli hiukan korkeampaa, joten peltoa ei voinut saada kastelluksi tällä tavalla, siellä työskentelivät uupumatta härkien voimalla rattaan muotoiset vedennostolaitteet, tehdyt saman perusajatuksen mukaan kuin ruoppaajissa. Nämä rattaat, niitä vääntävät härät, ja härkiä ajeleva fellah-poika ovat Egyptin lakeusmaisemalle hyvin kuvaavia. Näkyipä toisin paikoin n.s. vesiruuvejakin, joiden napaa ihmisvoimin veivattiin. Kasvullisuuden vihreys oli tummaa ja voimakasta, kuten ainakin silloin, kun maa on lihavaa, kosteutta on riittävästi ja aurinkoa yllin kyllin. Ohra oli jo tuleentumassa, banaanin varsiin oli puhkeamassa suuria lehtiä, ja eräillä saroilla kasvoi sakeata, Simeonille tuntematonta, noin puolen metrin korkuista rehukasvia, jota eläimet paimenen komennossa söivät, kulkien säännöllisessä rintamassa. Mutta pumpulipensasta ei Simeoni osannut sanoa nähneensä, sitä ehkä tuntematta; saattoihan olla, ettei se vielä ollut ehtinyt kasvaa niin suureksi, että outo olisi sen tuosta valtavan vihreyden joukosta keksinyt. Siellä täällä oli hedelmäpuuryhmiä, taivaanrantaa vastaan kuvastui hienoina varjokuvina palmuja, ja Niilin rehevä suistomaa alkoi hiljalleen painua illan varjoihin.

Maa oli ojitettua ja jaettu hyvin pieniin sarkoihin. Arvattavasti eivät fellahien osuudet olekaan muuatta sarkaa suurempia, mikä riittääkin, koskapa he saavat korjata kolme satoa vuodessa. Työtä tehtiin kaikesta päättäen hyvin ahkerasti, sillä kumaraisia ja avosäärin mudassa rämpiviä miehiä ja naisia näkyi kaikkialla, nähtävästi valmistamassa tahi kastelemassa riisiviljelyksiä. Kyntäminen tapahtui kahden ilkeän näköisen puhvelin vetämällä, vanhanaikaisella, kahden puolen heittävällä puu-auralla, joka luultavasti oli ollut samanlainen jo tuhansia vuosia sitten. Veljesten mielestä maa näytti aivan tiukkuvan lihavuudesta, ja oli viljavin ja parhaiten viljeltykin, mitä he yleensä tähän saakka olivat nähneet.

Radan vierellä on leveä, hyvässä kunnossa oleva viertotie, jolla alituiseen kulkee kameeleja ja aaseja, selässään raskas kuorma. Ajopelejä ei käytetty ollenkaan, vaan kuljetettiin kaikki kantamalla. Kanavien reunavalleja näyttiin yleisesti käytettävän teinä. Kun veljekset katselivat näitä suuria viljelysalueita, heräsi taas tuo vanha kysymys: missä asuvat viljelijät, sillä asuntojen tapaisiahan näkyi ylen harvassa? Europalaisessa merkityksessä niitä ei näyttänyt olevan ollenkaan. Joskus meni juna kuitenkin kurjaakin kurjemman fellah-kylän ohi, ja niissä kai viljelijät sitten asuivat. Muurien ympäröimälle pienelle alueelle on seinä seinään kiinni ahdettu joukko savitaloja, aivan muodottomasti, ilman minkäänlaista kauneuden tahi järjestyksen aistia, seinissä siellä täällä jonkunmoinen akkuna-aukko. Tasaisella katolla on röykkiöittäin kovasti oljen sekaista lantaa, arvattavasti kuivamassa, että sitä voitaisiin käyttää polttoaineena, ja useissa taloissa on vielä jonkunmoinen kupooli, kuin kumollaan oleva kahvikuppi, aivan sen näköinen kuin olisivat lapset leiponeet sen savesta; se taisi olla kyyhkyslakka tahi muiden lintujen asunto. Koko kylä on erehdyttävästi lasten tekemän savikaupungin näköinen, jonka kupoolit ovat kuin ampiaispesän puolikkaita. Kujilla näkyy olevan tunkioita ja likaa ryntäitä myöten, mutta yhtä iloisesti, kirkuen ja huutaen, näyttävät siellä fellahien lapset leikkivän kuin maailman puhtaimmissa oloissa elävät kasvatit. Eukot seisoskelevat ovilla ja juoruavat, kanat pehertelevät tunkioiden reunoilla ja ylipäätään näyttää elämä täällä onnelliselta ja tyydytystä tuottavalta.

Pimeys, joka tulla tupsahti äkkiä kuin olisi auringon eteen laskettu tulenkestävä esirippu, esti veljekset tekemästä enempiä huomioita, ja he kääntyivät tarkastelemaan matkatovereitansa. Se oli hienoa väkeä, sillä konduktööri kuiskutti, että tuo nuori mies tuossa, jonka osastosta herrojen täytyi muuttaa pois, on egyptiläinen prinssi. "Hyvinpä me joudummekin kuninkaallisissa seuroissa matkustelemaan!" ihmetteli Juhani katsellen tuota nuorta miestä kiinteästi, sillä harvoinhan egyptiläisiä prinssejä nähdä saa. Poika oli rehdin näköinen ja poltteli paksua sikaria. Päähineenä oli tietysti fetsi.

Vihdoin ajoi juna jyristen pitkän sillan yli; kaukaa rupesi välkkymään valorivejä ja muutaman minuutin kuluttua oltiin Kairon asemalla. Huutavan ja rähisevän joukon läpi selviytyivät veljekset tottuneesti hotellin autoon, joka mylvien kiidätti heidät komealta ja mahtavalta tuntuvan kaupungin läpi Shepheards-hotelliin, jonka patjojen väliin, matkasta ja kuumuudesta väsyneinä, miehet heti kellistyivät, tarkoin käärien vuoteensa ympärille katosta riippuvat kärpäsverhot.

Mutta ennen nukahtamistaan he melkein yhtaikaa kohottivat päänsä ja sanoivat: "Huomenna siis nähdään pyramiidit!"

XLIII.

Tie pyramiideille. — Elämän ja kuoleman vastakohta, — Keopsin pyramiidi. — Elämän arkipäiväisyys beduinin ja kameelin edustamana, — Sfinksi. — Hyvästit kuoleman kentälle.

Aamulla varhain ajoivat veljekset autolla mahtavan Niilin sillan yli, ihaillen tuota leveää jokea, sen rannalla olevia kauniita palmurivejä ja upeita huviloita, jotka troopillisten kasvien peitossa ollen tuntuvat salaavan piiriinsä paratiisiniloja. Vastaan tulee maalaiskansaa ajellen aasejaan ja kameelejaan, joiden kuormina on vihannes- ja rehuröykkiöitä. Aurinko paahtaa, mutta näin varhain se vielä tuntuu mieluiselta, ja ilman henkäyksessä, kun se tulee Libyan erämaasta päin, on Simeonin mielestä jonkunmoista "kuivaa lämpöä", joka veltostuttavasti hyväilee ihoa. Saavutaan pitkälle, suoralle viertotielle, joka vie vihreiden peltojen halki, pitkän palmukujanteen läpi, suoraan Gizen pyramiideille. Toisella puolella on Niili, vyörytellen hiljaa tummaa vettänsä, jonka kalvoon hehkuva aurinko kuvastuu tulipallona. Arabialaiskylästä sen rannalta kuuluu lasten iloista hälinää. Toisella puolella on tuo valtavan vihreä peltolakeus, luonnon elinvoiman ja hedelmällisyyden, elämän kaunis kuva. Koko tässä näyssä on jotakin erikoisen kaunista, ja tuntuu siltä kuin olisi kuolema täällä tuntematon.

Mutta silloinpa vilahtaakin palmujen välistä kellertävä, autio viiva. Se on kuin kuiva keltainen pinta, ja ilma sen yläpuolella näyttää väräjävän kuumuudesta, ollen ikäänkuin täynnä räikeätä, keltahohteista, polttavaa jauhetta. Ja samalla hetkellä näkee Simeoni myös jotakin, jota hän ei tahdo voida todeksi uskoa ja josta hän on koko ikänsä kuullut ja lukenut — pyramiidit. Valtavina kolmiojärkäleinä kohoavat ne tuossa hänen edessään, suurentuen suurentumistaan, kuta lähemmäksi nykyajan hirmukone, voimakas auto, veljeksiä kiidättää. Hetkinen vielä ja niin pysähdytään pyramiidialueen reunalle.

Koskaan ei Simeoni ollut nähnyt ja vaikuttavammalla tavalla todennut edessään jyrkempää elämän ja kuoleman rajaa kuin tässä paikassa. Hänen takanaan on syvän vihreä, elämäniloa ja ajallista onnea pulppuava Niilin laakso, täynnä ahertavia, iloitsevia ja surevia ihmisiä, niin kuin on ollut vuosituhansia. Vilja huojuu tuulessa, kukat tuoksuvat, perhoset lentelevät onnellisina kukkien runsauden keskellä, palmut kaivavat juurensa syvälle anteliaan maaemon uumeniin, kaikkialla vallitsee hedelmällisen ja satoisan luonnon terve väri. Ja heti sen vieressä, tuossa, jossa erämaa alkaa, muutamia metrejä korkeammalla viljelyslakeuden pintaa, on kellertävä, hiekkainen, kiduttavan auringon paahtama, pölyisen autereen alla lepäävä ruumis, ikuisesti hedelmätön erämaanhiekka, joka on kuin armottomalla ja säälimättömällä kädellä leikattu elämästä ja sen onnesta erilleen. Ja kuin tätä kuoleman ja elämän vastakohdan jyrkkyyttä tehostaakseen on muinainen sukupolvi rakentanut siihen maailman jylhimmät, kuolemalle ja kaiken turhuuden katoavaisuudelle omistetut muistomerkit, joiden mahtavuus on herättänyt tuhansien jälkipolvien kummastelevaa ja pelkäävää ihmettelyä.

Keopsin pyramiidi kohoaa tuossa valtavana, tunnelmavoimaltaan musertavana möhkäleenä. Se ei anna mitään pilviä tavoittelevan suuruuden kuvaa, mutta se vaikuttaa valtavalla aineen paljoudellaan, joka on kasattu kokoon juhlallisen yksinkertaisen suunnitelman mukaan. Se on muinaisen sukupolven kiveksi muuttunut suuri ajatus, joka kertoo elämän ja kuoleman ikuisesta vastakohtaisuudesta, pilkaten elämän valhetta ja ylistäen kuoleman totuutta. Ei voi olla kuvittelematta, minkälaista on sitä rakennettaessa työn touhu tällä paikalla ollut ja mitä nuo ihmiset ovat ajatelleet uhratessaan niin suunnattomia, voimia näin hedelmättömän päämäärän saavuttamiseksi. Sanotaan Keopsin pyramiidin rakentamiseen menneen kolmekymmentä vuotta, jona aikana siihen on käytetty satojen tuhansien-orjien työvoima. Itku ja huudot ovat tällä paikalla kaikuneet, kasvot ovat vääristyneet tuskasta ja ponnistuksesta, tuore liha on värissyt voutien ruoskien alla, ja katkera hiki on tippunut tuhansilta otsilta polttavan auringon paahtaessa. Nostokoneet ovat natisseet, valtava lohkare toisensa jälkeen on kohonnut paikoilleen ja rakennus on valmistumistaan valmistunut. Farao on saapunut sitä katsomaan. Varoitushuuto on ilmoittanut hänen tulevan ja samalla ovat kaikki tuhannet heittäytyneet kasvoilleen maahan, sillä kuolevainen orja älköön nähkö jumalan kasvoja. Kuoleman kaupungin pyhää tietä pitkin ajaa farao ja tuijottaa vaiti ollen valmistumassa olevaan hautakammioonsa. Mitä hän ajattelee? Millä sanoilla olisi tulkittava se sielunkuva, se mentaliteetti, joka sai hänet ryhtymään moiseen jättiläistyöhön? Joka tapauksessa hän lienee ollut ylpeä rajattomasta vallastaan ja alammaistensa teknillisestä kyvystä, joka ei ollut säikähtänyt mitään esteitä saadakseen hallitsijansa tahdon toteutumaan. Onhan laskettu Keopsin pyramiidiin tarvitun noin 2,300,000 kiveä, jokainen kuutiotilavuudeltaan keskimäärin 1,10 kuutiometriä. Osa näistä kivistä oli tuotava Niilin toiselta puolelta. Jo se antaa jonkunmoisen käsityksen rakennuksen suuruudesta.

Herodotos, joka kävi Egyptissä v. 450 e.Kr., kertoo Keopsin pyramiidin rakentamisesta, että siinä työskenteli 100,000 ihmistä aina kolme kuukautta vuodessa. Sen tien rakentamiseen, jota myöten kivet tuotiin paikalle, sekä muihin esi- ja perustustöihin, m.m. maanalaisen hautakammion rakentamiseen, kului kymmenen vuotta. Itse pyramiidin rakentaminen vaati sitten kaksikymmentä vuotta. Sen joka sivu päällystettiin hiotuilla, mitä tarkimmin toisiinsa liittyvillä kivillä. Pyramiidin juurella olevat, kiveen hakatut tarkat ilmoitukset kertoivat m.m., että työväelle rakentamisen aikana ostettiin ruoaksi m.m. retikkaa, sipulia ja leipää 1600 talentin eli siis ehkä kahdeksan miljoonan markan edestä. Aikoinaan, jolloin tuo sileä kivipäällys on sen peittänyt, on pyramiidi ollut erikoinen senkin vuoksi, että se varmaankin on silloin heijastanut pinnastaan häikäisevän auringonvalon tavattoman kirkkaasti. Nyt on peite kokonaan hävinnyt ja pinnassa ovat joka paikassa näkyvillä metriä korkeat kivilohkareet, muodostaen kaikkialle jylhät ja hankalat portaat. Veljekset olivat lujasti päättäneet nousta sen huipulle, jopa salavihkaa pystyttää sinne Suomen valtakunnan lipunkin, mutta vierelle saavuttuaan he huomasivat sen tarpeettomaksi; ankarassa helteessä se olisi ollut mitä rasittavin ja päätä huimaavin tehtävä, joka paremmin sopii kiipeilevälle pukille kuin vakavalle miehelle. Beduinin valkoinen viitta loisti pienenä pilkkuna huipulta.

Elämän arkipäiväisyys on siitä ihmeellistä, että se tunkeilee nenäkkäästi tällaisillekin pyhille ja harvinaisia tunnelmia herättäville historiallisille paikoille; juhlallisen, subliimin, rinnalle ilmestyy aina koomillista, naurettavaa. Tämän totuuden tulee pyramiideilla kävijä varsin räikeästi huomaamaan. Juuri kun olet vaipunut historialliseen hartauteen, olet painamassa sieluusi tarkkaa kuvaa edessäsi olevasta näystä, voidaksesi sitä sitten yksinäisyydessä katsella ja itsellesi selvitellä, ilmestyykin viereesi likainen beduini taluttaen perässään merkillistä eläintä, jonka säpsähtäen toteat kameeliksi. Tämän eläimen olet nähnyt lukemattomia kertoja kuvattuna, jopa elävänäkin kiertävissä eläinnäyttelyissä, nyt matkallasi Konstantinopolissa ja täällä Egyptissä, olet lukenut siitä paljon kaikenlaisia kuvauksia, joukossa hyvinkin runollisia, jopa runojakin — "kameeli keinuu hiljaa" —, ja saanut siitä täten enemmän tahi vähemmän oikean käsityksen. Mutta milloinkaan se ei ole astunut tietoisuutesi piiriin niin todellisesti ja säpsähdyttävästi kuin nyt, jolloin vaaditaan, että sinun tulee nousta sen selkään. Silloin luot siihen aluksi erinäisiä tarkastelevia silmäyksiä, jotka ilmoittavat enemmän kuin kokonaiset kirjat.

Merkillinen luonnon oikku luoda tuollainen eläin! Simeonin on vaikea huomata siinä mitään järjellistä suunnitelmaa, ellei ota huomioon "kavioita" tahi paremmin sanoen "töppösiä", jotka sen astuessa leviävät pehmeästi, painumatta hiekkaan. Mutta pää, pitkä notkokaula ja sitten ruumis, joka on kuin suuri säkki neljän seipään nenässä, — se on kaikki sangen epäjohdonmukaisesti rakennettua. Simeoni katsoi elukan silmiin ja koetti tutkia sen "kasvojenilmettä", jolloin hän oli huomaavinaan, että se nähtävästi on ilkeä ja tyytymätön otus; sana "tyytymättömyys" näytti olevan kirjoitettu sen otsalle, kuvastaen kaiken, mitä sen pieniin aivoihin mahtui.

Nyt rupesi beduini ärjymään juhdalleen joitakin arabialaisia komennus- ja kehoitussanoja, napsautellen sitä kaulalle pienellä piiskalla; tarkoitus oli saada kameeli laskeutumaan maahan. Suuttuneena tästä vaatimuksesta alkoi kameeli ärjyä vastaan röhisevällä sian äänellä, nostellen levottomasti etujalkojaan. Mies tiukensi yhä komennustaan, käytteli piiskaansa, ja kameeli rönkyi ylen tyytymättömästi ja haluttomasti. Kun tätä keskustelua oli jatkunut hetkisen, suvaitsi kameeli alistua ja laskeutui maahan, taivuttaen ensin kömpelösti etujalkansa ja sitten pudottaa jumpsauttaen alas takajalkojen varaan pystyyn jääneen takapuolensa. Ällistyneenä huomasi Simeoni, että tuo äsken niin suurelta näyttänyt elukka olikin painunut tavallisen kiven korkuiseksi, jonka selkään voi vaivatta istahtaa kahdareisin. Vilkaistuaan tovereihinsa huomasi Simeoni, että heillä oli edessä sama koettelemus. Niin astuivat veljekset kameelin selkään, istahtaen sen mukavaan satulaan ja koettaen niin paljon kuin mahdollista säilyttää arvokkuuttansa. Näennäisesti rauhallisina, mutta silti sangen epävarmoina pitelivät he lujasti kiinni satulan nupista, sillä nyt piti ratsun nousta ylös.

Beduini rupesi taas ärjymään juhdalleen salaperäisiä komennuksiaan, napsautellen sitä piiskallaan, ja kameeli rönkyi vielä äskeistä tyytymättömämmin, aivan kuin se olisi tahtonut sanoa, että "vastahan minä tähän laskeuduin — sitäkö täytistä sinä nyt heti ylös ajat!" Kun tätä keskustelua ja riitaa oli taas jatkunut aikansa, tunsi Simeoni äkkiä, kuinka kameelin takapuoli parilla nykäyksellä kohosi niin korkealle, että hän olisi ilman satulannupin tukea tuiskahtanut nenälleen maahan. Ja juuri kun hän oli onnellisesti, erinäisten epäkauniiden, retkahtelevien liikkeiden jälkeen suoriutunut tästä, kohota nytkähti etupuolikin ilmoille, ja hän huomasi hämmästyksekseen istuvansa jossakin sangen korkealla, hiukan hämillään ja nolona siitä, että tällaistako tämä nyt olikin. "How do you do?" kuului syrjästä, ja vilkaistuaan sinne huomasi Simeoni Juhanin ja Tuomaan makeasti hymyillen istuvan yhtä korkealla. Tuomas otti hallitsijamaisen ilmeen ja arabialainen opas ikuisti kolmiliiton hänen koneellaan.

Sitten lähti kameeli kulkemaan. Se veitikka siirtää saman puolen jalat samalla kertaa, joten sen selässä istuva joutuu suorittamaan sarjan keikahtelevia ja töksähteleviä liikkeitä, jotka eivät ole erittäin miellyttäviä. Ja kun beduini sitä kiirehtii, muuttuvat nuo töksähdykset suoranaiseksi sysimiseksi, ja kun tuo elukan koikale vihdoin ottaa muutamia juoksuaskeleita, ei sen selässä ole ollenkaan hauskaa. Enimmäkseen se kuitenkin mennä junnasi hitain askelin ja Simeoni oli kuulevinaan, kuinka se koko ajan kirosi ja sadatteli ajajaansa ja varsinkin selässään istuvaa muukalaista, jotka — vietävät — aina tänne tulevat töllistelemään ja hänellä ratsastamaan.

Toinen, edellisen yhteydessä oleva häiritsevä ilmiö on kameelia ohjaava beduini. Vaikka hän tietääkin, että palkan ja juomarahat maksaa dragomaani, kerjää hän silti alinomaa. Hän liehittelee matkustajaa sanoen olevansa "teidän ajomiehenne", haluaa ennustaa kädestä, lukien sieltä loistavan tulevaisuuden, kauppaa väärennettyjä rahoja ja muinaisesineitä, ja vaikka karskisti käsket hänen pitää kitansa kiinni, ei hän tottele, vaan naukuu yhä. Vasta sitten, kun hän ei neljännestuntiin saa kaunopuheliaaseen esitykseensä vastaukseksi pienintäkään elonmerkkiä matkustajien puolelta, hän masentuu, vaeltaa vierelläsi surumielisen näköisenä ja vartioiden tarkoin joka hetki, milloin näyttäisi olevan syytä taas ryhtyä kerjäämään.

Kameelit ovat lähteneet liikkeelle ja veljekset kulkevat nyt Keopsin pyramiidin juuritse Sfinksiä kohti. Pyramiidin juurella seisten voi aavistaa sen korkeuden, jonka kauempaa katsoen leveä perusmuoto ikäänkuin kätkee silmiltä. Sen korkeus on 147 m; Tapanin kirkko Wienissä on 135 m; Kölnin tuomiokirkko 156 m; Pietarin kirkko Romassa 131 m; Strassburgin tuomiokirkko 144 m; Eiffel-torni on 300 m korkea. Kun ottaa huomioon pyramiidin valtavan ja ontelottoman ainespaljouden näihin verraten — onhan sen aseman neliön sivu 227 m — täytyy se vielä tänäkin päivänä myöntää maailman ehkä valtavimmaksi rakennukseksi. Se on tehty rosoisesta, kellertävästä kalkkikivestä, jossa näkee paljon muinaisaikaisia kivettymiä.

Ennen kuin veljekset huomaavatkaan, ovat he saapuneet Sfinksin eteen. Jos jo pyramiidit edustamallaan merkillisellä ja meille niin oudolla ajatusmaailmallaan panevat nykyaikaisen ihmisen hiukan pyörälle, niin vasta sen tekee tehokkaasti Sfinksi, tuo niin harvinaisen muodon saanut salamyhkäinen mielikuvitelma, jonka todellista tarkoitusta lienee vaikea täysin pätevästi selittää. Simeoni luuli tietävänsä, että leijona oli ollut, kuten luonnollistakin, vanhassa Egyptissä sama voiman vertauskuva, joka se on vielä tänäkin päivänä. Kun voiman ja kaiken majesteettiuden kuvaa, faraon tunnusta, etsittiin, oli luonnollista, että siksi vaikeudetta tuli juuri leijona, jonka olemuksessa kuvastuu jotakin kunnioitusta ja arvonantoa herättävää. Mutta että sen esiintyminen faraon majesteetillisuuden vertauskuvana olisi ilman muuta kaikille selvä ja että sille sellaisena osoitettaisiin faraolle kuuluvaa jumalallista kunnioitusta, annettiinkin sille faraon kasvot. Niinpä onkin sfinkseillä kuninkaan käärmeellä koristettu pääliina. Tällä tavalla oli siis Simeonin mielestä selitettävä Gizenkin Sfinksin synty.

Kuten hänen pyramiidinsakin osoittaa, rakasti Keops mahtavia muotoja ja ennen mahdottomiksi katsottuja suuruuksia. Kun hän nyt tahtoi hautansa lähelle vertauskuvan maallisesta suuruudestaan, tuntuivat hänestä tavalliset sfinksit, kun hän vertasi niitä pyramiidiinsa, sangen vähäpätöisiltä. Vallan vertauskuvan täytyi olla kooltaan yhtä musertavan kuin hänen muistoansa ja ruumistansa säilyttävän rakennuksen. Kun nyt pyramiidin lähellä sattui olemaan noin 60 m. pitkä kallio, jonka toinen pää kohosi yli 20 m. korkeaksi, heräsi siitä helposti ajatus muodostaa tuo jo silloinkin hiukan makaavaa leijonaa muistuttava kallio sfinksiksi, ja niin tehtiinkin. Sille annettiin Keopsin kasvojen piirteet ja sen etujalkojen väliin rakennettiin temppelipiha, jossa suurta faraota ja hänen henkeänsä palveltiin. Tällainen oli Simeonin mielestä yksinkertaisin ja järkevin selitys Sfinksin synnystä ja tarkoituksesta. Vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa rupesi uskonnollinen taikausko, kun alkuperäinen tarkoitus unohtui, kutomaan sen ympärille monenlaisia eriskummallisia kertomuksia, ja kun se tuijotti nousevaan aurinkoon päin, heräsi ajatus, että se kenties oli auringon jumalan kuva, ja kutsuttiin sitä siksi nimellä Harmachis, s.o. "horisontissa oleva Horus". Kreikkalaiset taas kuulivat kaukaisessa Egyptissä olevasta ihmekuvasta, jonka tarkoitusta he eivät voineet ymmärtää, ja niin tuli "sfinksi" heille merkitsemään selittämätöntä arvoitusta; tehdäkseen sen vielä mystillisemmäksi antoivat he sille naisen pään, koskapa se tavallaan lisäsi sen tutkimattomuutta. Näin sai sfinksi yhä suuremman sijan mielikuvituksessa ja sen alkuperäinen tarkoitus häipyi muistista kokonaan.

Juhlallista oli katsella tuota pyramiidin ja kuoleman kentän jylhää vartijaa. Aikoinaan, jolloin sen kasvot olivat maalattuina ja jolloin se muutenkin oli vahingoittumaton, sen ilme ja sen tekemä vaikutus on ollut sekä valtava että samalla salaperäistä kauhua herättävä. Selvästi näkee kalkkikiven luonnollisista kerrosviivoista, että se todellakin on tehty sillä paikalla olleesta luonnonkalliosta. Korkeus päälaelta maahan lienee parikymmentä metriä, koko eläimen pituus lähes 60 metriä; nenä on 1 m 70 cm pitkä, suu 2 m 32 cm leveä. Sen ilme on vakava, mutta samalla kuvastuu sen kasvoille jonkinmoinen salattu hymynhäivähdys, joka on katkerasti irooninen. Simeoni kuvittelee, että se on saavuttanut tuon pilkan ilmeen vasta jälkeenpäin, sitten kun se vuosituhansien kuluessa oli kyllikseen saanut katsella juurellaan ahertavan ihmiskunnan typeryyttä.

Aika on pidellyt Sfinksiäkin pahoin. Erämaan hiekka on haudannut sen monta kertaa ja on se nytkin syvässä kuopassa, joten hiekkaa sietäisi raivata runsaasti sen ympäriltä pois, että se pääsisi näkymään todellisessa suuruudessaan. Mamelukit pitivät sitä ampumaharjoituksissaan maalitaulunaan, jolloin kaula rupesi pahoin ohenemaan, parta pirstautui pois ja nenästä lohkesi suuri kappale. Opas kertoi m.m., että kun ranskalaiset ja mamelukit taistelivat tässä neljän vuosituhannen silmien edessä, ampua jysähdytti eräs ranskalainen Sfinksiä tykillä vasten naamaa, ja silloin meni nenä pirstaleiksi — selitys, jonka todenperäisyyttä Simeoni ei ole voinut vahvistaa, mutta joka ei suinkaan ole mahdoton. Rappeutuneesta muodostaan huolimatta se vaikuttaa, kuten sanottu, yhäkin mahtavasti.

Aleksanteri Suuren rakennusmestari, joka suunnitteli Aleksandrian, sai nähtävästi Sfinksistä ajatuksen luoda herralleen vielä mahtavamman, samanlaatuisen muistomerkin. Strabo näet kertoo hänen ehdottaneen, että Athos-niemen kärjen korkeasta vuoresta hakattaisiin — Aleksanterin muotokuva. Se olisi todellakin ollut valtava kuvanveistotyö.

Aurinko rupeaa jo paahtamaan peloittavan kuumasti. Veljekset huokaavat hetkisen maanalaisessa hautarakennuksessa, jota opas sanoo "Kuninkaan tyttären haudaksi". Se samoin kuin pyramiidit on ollut aikoinaan syvä ja häiriintymätön, ja ajatellessa siellä vallitsevaa rauhaa tulee melkein kateelliseksi. Mutta ihmiseltä ei ole mikään turvassa ja niinpä oli nämäkin haudat kaikki ryöstetty jo paljoa ennen kuin europalaiset tiedemiehet pääsivät niitä tutkimaan. Toinen, Kafran; ja kolmas, Menkevren pyramiidi ovat myöskin mahtavia rakennuksia, mutta Keopsin pyramiidia pienempiä; Kafran pyramiidin huipussa on sileä peite vielä säilynyt. Koko tämä alue on muuten täynnä hautoja ja on se pyhitetty yksinomaan vainajille, ollen maailman omituisin ja jylhin kuoleman kartano.

Veljekset tuijottavat erämaahan, jonka kellanhohteisen, väräjävän ilman läpi siintävät kaukaa n.s. Sakkara-pyramiidit. Painaen edessään olevan kuvan mieleensä poistuvat he sitten hiljaa, mielessä tyydytetty, vakava tunnelma. Se, mitä he olivat nähneet, ei ollut himmentänyt mielikuvituksen aikaisemmin luomaa käsitystä, vaan päinvastoin kirkastanut sitä ja saattanut sen oikeaan valaistukseen. Pyramiideja katsomaan kannattaa lähteä kaukaakin ja valitettavaa on, etteivät sanat kykene siellä herääviä tunnelmia tulkitsemaan. Simeonin viimeinen ajatus, kun hän vielä kerta kääntyy pois kiitävästä autosta niitä silmäämään, on kysymys, voineeko ihmiskunta koskaan enää jättää jälkeensä näin mahtavaa muistomerkkiä siitä, mitä se oli kuolemasta ja haudan takaisesta elämästä tuntenut ja unelmoinut?

Auton törähdykset ja vastaan kiivasta vauhtia laukkaava, karannut kameeli sekä sen perässä kiiruhtava kiroileva beduini herättävät hänet samalla nykyhetken arkipäiväisyyteen, jossa surullinen ja lystillinen niin alati kulkee toistensa rinnalla — aivan kuin vuosituhansia sitten.

XLIV.

Kairo ja päivä siellä. — Troopillista kasvullisuutta. — Kairon museo, Ramses II:n ja muiden faraoiden muumiot. — Basaari, naisten lihavuusryyti, parfyymi ja ambrasavukkeet. — Egyptin naiset, monivaimoisuus. — Salaperäisiä viittauksia. — Muhamettilaisia ylioppilaita.

Seurasi polttava, kirkas päivä Kairossa, Egyptin pääkaupungissa, Niilin suistomaan, deltan, muodostaman viuhkan hajaantumiskohdassa olevassa "timantissa". Sen asukasluku lienee ehkä 700,000, joista ainoastaan 60,000 valkoisia. Voi siis arvata, että valkoisen ihmisen kohtaaminen kaduilla on oikeastaan harvinaista — koko väestö on Egyptin tummaa kansaa. Kairo on mitä upein europalainen kaupunki, jossa on kauniita katuja, ihania puistoja, komeita rakennuksia, muistopatsaita, loistoa niin paljon, että siitä hämmästyy, sillä kukapa olisi tuota oikeastaan tiennyt. Ja kaikkialla saa sen käsityksen, että väestö on täällä rikasta, joka viimevuosikymmeninä on oppinut vaatimaan hedelmälliseltä maalta yhä runsaampia satoja. Muistaen kastelulaitoksen ratkaisevan merkityksen tälle laaksolle täytyy antaa Englannin hallinnolle mitä suurin tunnustus siitä, että se tarmokkaasti on pannut sen kuntoon ja siten avannut Egyptille uudet kehitysmahdollisuudet; ilman englantilaisten yritteliäisyyttä ja johtavaa kättä se ei luultavasti olisi tällä asteella. Heränneestä kansallistunnosta ja lisäytyneestä sivistyksestä johtuu nyt, että Egypti haluaa irtautua Englannin holhouksesta, uskoen voivansa jo ominkin päin asioitansa hoitaa; kun Englanti ei siihen suostu, on seurauksena viha. Sen voi Egyptissä kävijä huomata hyvin monesta seikasta, eikä se ennusta hyvää, vaan päinvastoin ehkä vuosikymmenien sitkeätä taistelua ja alituisia levottomuuksia. Luonnollisesti ei Englannilla ole mitään siveellistä oikeutta pitää maata hallussaan, mutta sitähän ei tänä pienten kansojen vapauttamisen aikana kysytä.

Mutta Simeoni ei halunnut sekaantua poliittisiin mietteisiin, vaan meni toveriensa kanssa Kairon eläintarhaan, ei niin paljon eläimiä kuin ihanaa troopillista luontoa katsomaan. Mitä kauneimmin kukkivat puut ja pensaat, ibislintuparvet, solakat palmut ja soliseva vesi, sekä etelän oudot ja villit eläimet muodostivat näyn, jota ei voinut kylläkseen katsella. Laiskana myllertää tuossa lammikossaan virtahepo; se näkyy olevan aivan kesy, sillä vartijan kutsumana se kiipeää aitauksen viereen ja avaa suunnattoman kitansa, jonne vartija tukkii meheviä ruohoja, pistäen sinne kätensä kyynärpäätä myöten. Saatuaan annoksensa siirtyy otus äänettömästi veteen ja painuu sinne kuin suuri tummankiiltävä kivi, hiljaa ja melkein huomaamatta. Tuossa pienellä ruohikkosaarella makaa likaisenharmaa tukki — krokodiili, joka on siinä ihanan ja nautintorikkaan joutilaisuuden vertauskuvana. Paratiisilliset olivat näillä tällaisilla pojilla olot ennen europalaisten tuliaseitten saapumista: tuommoisella ruohoisella saarekkeella, auringonpaahteessa, lämpimän veden vierellä, runsaan ruoan ääressä, oli todella ihanteellinen loikoa. — Hilpeätä tummaa kansaa tungeskelee kaikkialla nauttien olemassaolostaan.

Tämä troopillisen luonnon kauneus esiintyy sitten suurenmoisena n.s. Ezbekije-puistossa, joka on kahdeksan hehtaaria laaja alue, täynnä harvinaisia kasveja ja kuninkaallisen korkeita ja solevia palmuja. Puisto on erittäin hyvin hoidettu. Huomiota siellä herättää se, että korppikotkat ja muut sellaiset raatolinnut, joita yleensäkin Kairossa näkee sangen paljon, ovat valinneet sen vakinaiseksi asuinpaikakseen. Tuollainen paljaskaulainen, suuri raatokotka on innoittavan näköinen.

Saatuaan silmäyksen siihen luontoon, jonka aarteet nurinoinkin olivat kotonansa faraoitten puistoissa, veljekset mielivät taas painua katselemaan Egyptin muinaisuutta ja menivät Kairon suureen museoon, jonka viileät salit muutenkin lupasivat tervetullutta virkistystä. Sen tavattoman laajat, loistavasti ja huolellisesti järjestetyt kokoelmat sisältänevät lähes kaikkea, mitä tiedemies tarvitsee tutkiakseen Egyptin muinaisuutta, ja niiden joukossa "esineitä", jotka herättävät kenen hyvänsä mielenkiintoa. Eipä voi olla vaeltamatta oudon, hiukan kammottavan tunnelman vallassa n.s. Faraoitten salin läpi, jossa on useita muinaisten Egyptin hallitsijoiden muumioita, joukossa m.m. todellisen suur-faraon, Ramses II:n ruumis.

Kun ajattelee näiden kaikkien ikää, tekee mieli sanoa, että ne ovat voittaneet ajan. Kuin ilkkuen sen hävitysvaistolle uinuvat ne tuossa käärinliinoissaan, tosin kuivaneina ja muuttuneina, mutta silti suunnilleen samoina ainesmäärinä, joita kerran elähdyttivät inhimilliset tunteet, elinvoima, elävä luonto. Tuntuu kammottavalta nähdä ne tuossa edessään, todistamassa ajasta, joka on niin kaukainen, ettei sitä enää tahdo voida tajuta. Ramses II:n muumio varsinkin on hyvin säilynyt. Hänen kasvonsa ovat paljaat; nenä on kuivanut kärjestä pieneksi ja teräväksi, mutta kerta se nähtävästi on ollut suuri ja sen sieraimet ovat varmaankin usein vapisseet intohimoisesta vihasta tahi muusta mielenliikutuksesta. Otsa on korkea ja pääkallon tilavuus suuri, joten sinne ovat kerta mahtuneet voimakkaat ja isot aivot; suu on ollut leveä; huulet ovat kuivaneet tiukasti hampaitten päälle, joista yksi yläleuan hammas loistaa alta kirkkaana ja terveenä, antaen kasvoille kammottavan elävän ilmeen. Leuka näyttää heikommalta, mutta on saattanut painua syvempään kuin mitä se todellisuudessa on ollut, sen vuoksi, että lihakset ovat kuivaessaan kutistuneet, ja että osa aivoista ehkä otettiin paitsi sierainten, myös suunkin kautta ulos. Kasvojen väri on hyvin tummanruskea, melkein musta; silmäluomet ovat painuneet silmäin päälle, mutta ovat selvästi erotettavissa. Täytyy melkein pelätä, milloin vainaja ne avaa. Kädet ovat ristissä rinnalla ja niiden sekä kyynärvarsien lihakset ovat kuivaneet mustiksi suoniksi. Tämänkin vuoksi näyttävät sormet luonnottoman pitkiltä ja ohuilta, joilla pelkää olevan kummitusmaisen halun kiertäytyä kaulan ympäri ja kuristaa. Käsi on muuten ollut solakka, kuten ainakin sellaisella henkilöllä, joka ei ole koskaan tehnyt ruumiillista työtä; lisäksi se on ollut erittäin hyvin hoidettu ja kynnet täydellisesti "manikureerattu", minkä näkee siitä, että ne on värjätty hennalla kauniin punertaviksi ja kasvatettu hyvin pitkiksi; pikkusormen pitkää ja käyrää, hyvin hoidettua kynttä saattaisi mikä nykyaikainen keikari tahansa kadehtia. Kaikesta päättäen Ramses II on ollut pitkä ja luiseva mies, jonka pää on ollut tukevasti kiinni pystöillä hartioilla ja joka on leimautellut korkeitten kulmainsa alta musertavia katseita. Kolkkona, ilmeeltään pelottavan elävänä, lepää siinä arkussaan Egyptin mainehikkain farao, jonka hallitusaika oli pisin mitä historia tuntee, nimittäin 67 vuotta (1348—1281), jonka rakennukset täyttivät Egyptin ja jonka sotaisista urhotöistä runoilija Pentaur kertoo:

Heti kun maa valkeni, hän uudisti taistelun,
Hän heittäytyi otteluun kuin härkä, joka pelottaa hanhet edestään.

Muista muumioista herättää huomiota Ramses IV:n, jolla on päässään noin entisen kymmenen pennin rahan kokoinen reikä. Museon selityskirja sanoo hiukan kaksimielisesti, että se on kaikesta päättäen tehty "juuri ennen tahi jälkeen kuoleman". Simeoni esitti nyt vainajan arkun ääressä sen teorian, että farao oli nähtävästi aikoinaan sairastunut aivotulehdukseen, "päänkipuun", jota pappilääkärit koettivat parantaa samalla keinolla kuin jotkut villikansat vielä nytkin: tekemällä kalloon reijän, että siellä riehuva "paha henki" pääsisi ulos. Kun Juhani ja Tuomas empimättä hyväksyivät tämän selityksen, saanee sitä pitää lopullisena. Eräällä faraolla oli kasvoissaan omituisia, pienten syvennysten kaltaisia arpia, joista päättäen hän oli sairastanut jonkunmoista rokkotautia. Toisen tukka oli taas punertavaa, vaaleahkoa; tuli mieleen kysymys, olisiko hän ehkä ollut vaaleaverinen, toiseen rotuun kuuluva, vai olisivatko balsamoimisessa käytetyt suolat ja muut sellaiset aineet muuttaneet tukan värin?

Tuossa on sitten veljesten edessä kaksi faraota, joiden museo-opas arvelee olleen Israelin kansan kiduttajia ja sortajia. Tuomas huomautti kohta asiallisesti, että jos niin on, on Piplia väärässä, sillä sanoohan se nimenomaan faraon hukkuneen Punaiseen mereen sotajoukkoineen päivineen, ja tuskinpa häntä sieltä osattiin ruveta ylös onkimaan. Katsellessaan noita muumioita tulivat veljekset ajatelleeksi, että nuo miehet olivat ehkä olleet kansallisia, selvänäköisiä hallitsijoita, jotka olivat huomanneet juutalaiskysymyksen kehittyvän turmiolliseen suuntaan ja rupesivat pitämään silmällä noita Gosenin beduineja. Simeoni ilmoitti kylmästi, että hänen sympatiansa olivat lapsuudesta saakka olleet jyrkästi faraon puolella, sillä tälle juuri, jos kelle, tehtiin aivan veristä vääryyttä; koko juttu on juutalaisten kertomaa ja värittämää heidän omaksi edukseen, mutta totuus loistaa sen alta kuitenkin. Ja tätä kaikkea jahkaillessaan veljekset uudistuneella uteliaisuudella katselivat niitä miehiä, jotka ehkä noilla nyt ummessa olevilla silmillään olivat nähneet Moseksen ja Aaronin, nuo juutalaisten kieltämättä jylhät johtajat, ja uhmailleet heitä ja heidän puolelleen asettunutta jumalaa.

Mahdotonta on kuvailla edes murto-osaa museon aarteista ja pian poistuivat sieltä veljekset astuakseen jälleen jokapäiväisen elämän hälinään. He menivät nyt varsinaiseen arabialaisten kaupunginosaan sekä Kairon suureen basaariin. Itämainen elämä keinui siellä heidän ympärillään kaikessa täyteläisyydessään ja värikkäisyydessään, kuten edellä jo on kerrottu. Lisättävä vain on, että se täällä oli kaupungin elämässä pääasiaa ja sille leimaa antavaa, käsittäen kaikki puolet lukemattomista moskeoista alkaen aina lampaannahkaisella vesisäkillä varustettuihin virvoitusjuoman kauppiaisiin saakka. Kadut olivat usein niin ahtaita, ettei niillä mahtunut kolmea miestä rinnakkain kulkemaan; ylhäältä ne oli joskus katettu vaatteella, joten niillä vallitsi syvä hämärä. Likaisuus oli monessa paikassa aivan sietämätön; lampaita, kanoja ja kärpäsiä oli riittävästi, ja siinä kaiken keskellä tehtiin työtä, juteltiin ja huudettiin, syötiin, juotiin kahvia ja pelattiin. On sentään tuossa eräs hedelmäin kauppias huomannut, että pöly likaa kovasti hänen tavaroitaan, ja niinpä hän nyt hiukan kastelee myymäpöytänsä ympärystää.

Basaarissa on veljesten mielestä aivan suunnaton paljous kaikenlaista tavaraa, ehkä eniten metallisia koruesineitä, astioita, helminauhoja, mattoja ja muuta sellaista. Tuossa survoo arabialaispoika raskaalla rautapetkeleellä hienoksi jotakin ruskahtavan harmaata jauhoa, ja antaa töllistelemään pysähtyvälle Simeonille petkeleensä käteen, että tämä saisi tuntea, kuinka raskas se on. Sitä se todellakin oli. "Mitä survot, veli?" kysyi Simeoni tulkkinsa kautta, jolloin poika selitti tuon harmaan jauhon olevan eräänlaista ryytiä, joka kahviin sekoitettuna vaikuttaa hyvin lihottavasti. "Sitä meidän naisemme juovat ahkerasti, sillä naisenhan täytyy tietysti olla lihava", huomautti opas lopuksi naivisti. Sitten hän rupesi valittamaan, kuinka sodan aikana naistenkin keskuudessa oli päässyt vallalle tapojen turmelus, niin etteivät he enää haluaisi pitää huntuakaan. Kun veljekset kertoivat, että Konstantinopolin naiset ovat hyvin paljon lakanneet sitä käyttämästä, hän oikein kauhistui ja sanoi, että niin huonosti eivät asiat sentään ole täällä, jossa ainakin kaikki kunnialliset vaimot vielä huntua pitävät ja saavat luvan pitää, sillä se on miesten jyrkkä vaatimus. "Onko monivaimoisuutta egyptiläisten keskuudessa?" kysyivät veljekset sitten. "Joillakin rikkailla on useampia vaimoja, mutta muilla ei, sillä se tulee kovin kalliiksi. Vaimot riitelevät kauheasti ja siksi täytyy heille jokaiselle hankkia oma asuntonsa, joiden välillä aviomies saa vuoronsa jälkeen liehua. Tämähän maksaa paljon, joten harvat siihen kykenevät, mutta onpa joku sotakulassi hankkinut itselleen parikymmentäkin vaimoa." Aivan vakavissaan opas näistä asioista haasteli.

"No, minkälainen kediivi teillä nyt on?" kyseli taas Simeoni, "onko hän hyvinkin kansan suosiossa?" — "Mitä tämä nyt suosiossa, tällainen!" ihmetteli opas vastaukseksi, "eihän hän olekaan se oikea. Mutta pian täällä tapahtuukin suuria muutoksia, kuten herrat aikanaan saavat nähdä." Ja opas vilkutti silmiään salaperäisesti kuin olisi hän halunnut ilmoittaa tietävänsä jotakin erikoisen tärkeää ja salaista, mutta ei voivansa vielä sitä sanoa. Tästä ja muistakin pikku piirteistä veljekset vähitellen rupesivat epäilemään, että egyptiläisten keskuudessa oli vireillä joitakin kapinallisia puuhia englantilaisia vastaan. Heidän kansalliset sanomalehtensä olivat äsken olleet täynnä innostuneita kuvauksia suositun Fuad-pashan retkestä Englantiin ja hänen paluustansa sieltä. Kairossa oli hänet otettu vastaan mitä suurenmoisimmilla isänmaallisilla mielenosoituksilla, kadut oli koristettu köynnöksillä ja sähkölampuilla, ja kansan lähetystöt kävivät kiittämässä tuota suosittua miestä hänen työstänsä Egyptin vapauden hyväksi. Nähtiinpä sekin ihme, että itse fellahitkin, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat tuskin orjia parempia, nyt esiintyivät oman lähetystön kautta, kuten joku Skandinavian "talonpoikaiskulkue"; he ilmoittivat haluavansa, että Egypti luovutettaisiin kokonaan egyptiläisten haltuun. Kuvaavaa englantilaiselle joustavuudelle on, että tämä kaikki sai tapahtua aivan vapaasti. Todennäköistähän on, että Egypti, samoin kuin muutkin Englannin imperiumin osat, kerta eroaa itsenäiseksi, korkeintaan jääden ehkä jonkunmoiseen valtioliittoon.

Keskustellessaan oppaan kanssa ja katsellessaan basaarin lukemattomia käsityöläisiä, joista kuka kaiversi metallia kuka norsunluuta, kuka väänsi reikää tahi teki muuta työtä hassunkurisen vanhanaikaisilla työkaluilla, jotka eivät liene siitään muuttuneet koko Egyptin olemassaolon aikana, tulivat veljekset eräälle kohdalle, jossa poikkeukseksi harvinaisen ihana tuoksu lemahti heidän nenäänsä. Mennen hajua kohti tulivat he pienen myymälän aukolle, jossa istui jalat allansa ristissä mustaviiksinen, kalpean lihava mies, silmät raukeasti siirottaen kuin olisi häntä nukuttanut. Mutta huomattuaan tulijat hän tervehti heti kohteliaasti, opas siirsi ääreen tuolit ja niin istuttiin. Mies oli parfyymien kauppias.

Hänellä oli ympärillään hyllyillä, joille hän ulottui istuinpaikaltaan, pulloja jos minkälaisia, ja niissä erilaisia parfyymejä eli hyvänhajuisia öljyjä. Auliisti hän sieltä antoi haisteltavaksi ruusuöljyä, jasmiinia, myskiä, ambraa, orvokkia, banaania, jos mitä, ja kaikissa niissä oli todellakin huumaavan voimakas tuoksu. Vain käyttämällä ruusuöljypullon korkkia silmänräpäyksen ajan lasillisessa vettä sai hän veteen voimakkaan ruusun tuoksun. Hän hoiti tehtävänsä niin hyvin, että veljesten täytyi ostaa muudan noppa ruusua ja jasmiinia, eikähän hinta ollutkaan aivan mahdoton.

Mutta sitten hän otti esille laatikollisen hienon ja maukkaan näköisiä savukkeita sekä pyysi tunnustelemaan niiden hajua. Paitsi tupakkaa tuoksui niistä toinenkin, omituisen imelä, melkeinpä myrkylliseltä tuleva lemu. Opas selitti, että poltettuina ennen ateriaa ne antavat ruokahalua, jotavastoin aterian jälkeen käytettyinä ne tekevät hyvin iloiseksi ja herättävät vilkkaita tunteita, joista varsinkin lemmentunteet ovat herkkiä. "Mitä myrkkyä niissä sitten on?" kysyivät veljekset hiukan kummastuneina. "Ei mitään myrkkyä", vastasi kauppias, "vaan ainoastaan ambraa, jolla on hermostoon tuollainen vaikutus". Ja hän otti hyllyltään möhkäleen harmaan näköistä ainetta, joka oli kuin kivettynyttä pihkaa, ja näytti sitä veljeksille. Siinä oli erikoinen, imelä, läpitunkeva haju. Myöhemmin oppi Simeoni tuntemaan, että ambra on valaan suolistoeritettä, jota löydetään merestä, varsinkin Madagaskarin seuduilta, ja että itämaalaiset pitävät sitä hyvin arvokkaana parfyyminä. Veljesten täytyi tietysti ostaa näitä savukkeita. Lopuksi kauppias näytti suuren joukon Europasta saamiansa kirjeitä, joissa milloin mikin professori, näyttelijätär tahi muu henkilö tilasi häneltä "vielä 1000 kappaletta noita erinomaisia ambrasavukkeita". Kaikesta päättäen niillä siis oli vaikutuksensa…

Edelleen harhaillessaan saapuivat veljekset vihdoin sulttaani Muaijadin moskeaan, jonka pronssinen portti, sulttaanin komea hautakupooli ja kaunis, valopihan viereinen pylväskäytävä olivat etevä näyte arabialaisten rakennustaiteesta. Moskea valmistui vuonna 1422. Pylväskäytävässä oli tummia nuorukaisia kymmenittäin, istuen lattialla aina 4-5 ryhmässään, ja harjoittaen opintoja. Opas selitti, että kun Kairon suuri yliopisto, Azhar-moskea, on hyvin täynnä, pidetään täälläkin luentoja. Uteliaina veljekset kävivät ottamaan selkoa, mitä nämä ylioppilaat lukivat.

Tuossa ryhmässä istuvat lukea tönöttivät yksitoikkoisella äänellä jotakin arabiankielistä tekstiä, heiluttaen yläruumistaan samaan tahtiin. Kysyttäessä he selittivät lukevansa koraania, joka heidän täytyi osata ulkoa, jos mieli suorittaa papin, "uleman", tutkinto. He olivat siis teologeja. Oppiaika kuuluu voivan olla kymmenenkin vuotta. Tuossa ryhmässä taas opiskeltiin geometriaa. Pienessä vihkosessa oli arabialaisia koukeroita ja tavallisia alkuväittämäin kuvioita, ja tarkemmin katsellessaan heidän puuhiaan, kun he siinä harppi ja viivotin kourassa mittailivat, huomasivat veljekset, että siinä suoritettiin ei sen vähempää kuin kulman kahtiajakoa. "Mitäs veljestä sitten tulee, kun tutkinto on suoritettu?" antoi Juhani oppaan kysyä. "Insinööri", vastasi tuo nuori mies ylpeästi. "Jaha, vai insinööri", jahkaili siihen Juhani miettiväisesti, "viikset sinulla on jo pitkät, mutta vasta harkitset kulman kahtiajakoa — aikaa menee runsaasti vielä, ennen kuin, mies parka, pystyt rakentamaan edes tuollaista siltaa, joka vie Niilin yli". Koko tuo kaavamaisesti ja yksitoikkoisen uneliaasti opiskeleva joukko ehkä sangen hyvin kuvasi sitä asemaa, joka "tieteellä" on Kairon yliopistossa: se ei ole ollenkaan tiedettä europalaisessa merkityksessä, vaan kaavoihin kangistunutta keskiajan arabialaista oppineisuutta.

Pimeä kiirehti veljekset takaisin hotelliin ja niin oli päivä Kairossa loppunut. Huolimatta ajan lyhyydestä olivat he mielestään saaneet sangen elävän kuvan tästä Afrikan suurimmasta kaupungista. Kuvaamisen arvoinen olisi sitten vielä Shepheards-hotelli, joka oli suurin ja ehdottomasti paras, minkä he matkallaan joutuivat näkemään. Sen lukemattomat suojat, upeat etehiset ja salit, paksut matot ja aaveina kulkevat nubialaiset palvelijat herättivät usein mielikuvan jostakin Tuhannen ja yhden yön tärinäin sulttaanin palatsista.

Noustessaan hissillä omaan kerrokseensa oli veljeksillä mukana kaksi englantilaista ladyä; vahva ambran tuoksu ilmoitti heidän perinpohjin koettaneen noiden savukkeiden elähdyttävää voimaa. Juhani ja Tuomas vaativat, että Simeoninkin täytyisi tupakkamiehenä koettaa itseensä niiden vaikutusta ja tähän Simeoni suostuikin. Mutta kun hän oli kovin väsynyt, nukahti hän ennen kuin savukkeen teho pääsi tuntumaan, jonka johdosta Juhani ja Tuomas rupesivat halventamaan sekä häntä että tuota parfyymikauppiasta.

XLV.

Kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen. —
Eläinrääkkäys ja tunteettomuus etelämaissa. — Erilaisia pukumuotoja.
— Hampaitten kulta. — Muodin mukaiset silmälasit.

Seuraava päivä, huhtikuun 13, meni taas tarpeelliseksi käyneeseen levähdykseen sekä passien kuntoon saattamiseen. 14 päivänä kello 3 i.p. astuivat veljekset, kestettyään mutkalliset metkut ja tarkastukset, entiseen itävaltalaiseen Helouan-laivaan, joka oli 10,000 tonnin kantoinen, monikerroksinen, upea jättiläinen. Täsmälleen kello 4 i.p. irtausi se rannasta ja läksi höyryämään Brindisiä kohti. Alkoi yksitoikkoinen laivaelämä, matkustajain hienouden ja ensiluokkaisuuden sekä vallitsevan englantilaisuuden vuoksi erittäin jäykkä ja ikävä, joka sai huoaten muistelemaan Ismenen kodikasta ja hauskaa menoa. Jotakin tehdäkseen rupesi Simeoni järjestelemään, kuten hän ylpeästi sanoi, "tieteellisiä muistiinpanojaan".

Hän aloitti eläimistä. "Niistä ovat", kirjoitti hän, "tällä matkalla erikoisesti huomiotani herättäneet kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen, sekä myöskin kameeli. Kuten tunnettua on meillä Suomessa jo aikoja sitten ollut käynnissä voimakas kansallinen liike siihen suuntaan, että vanha, maailmanrannalta joskus sattumalta mukaamme kiertynyt, ruskeahko ja epämääräinen kanarotu saataisiin häviämään, ja sijaan uusi, munimataidossa korkealle kehittynyt, valkoinen tahi harmaankirjava rotu. Tarmokkaan isänmaallisen toiminnan, kiertävien kanakonsulenttien ja aatteellisten siipikarjanhoitoyhdistysten kunniaksi onkin sanottava, että maamme kanarotu nyttemmin on erittäin hyvää, tavattoman isomunaista, kukot toimeliaita ja virkaintoisia. Suuri edistysaskel saavutettiin silloin, kun älyttiin laittaa kanaloihin sähkövalo, sillä kanat luulivat heti kesän olevan tulossa ja rupesivat munimaan paljoa aikaisemmin. Jossakin syrjäkylässä vain saattaa joskus matkustajain kauhuksi esiintyä vanhankansan hurja, pieni kukko pippurisilmäisen akkansa kanssa, joka kaihoisesti kaikerrellen mennä koikkailee pitkin kujaa."

Tottuneina suuriin ja tuoreisiin muniin lähdimme mekin matkalle, ja kiitollisuudella on tunnustettava, ettei kanan kaakotus ole juuri tähän saakka — pitkiä merimatkoja ja tunneleita lukuun ottamatta — lakannut korvissamme kaikumasta. Harmoin tulee ajatelleeksi tällaisia vähäpätöisiä asioita, mutta kun todellisuudessa joutuu näkemään, kuinka suunnattoman paljon kanoja Europassa on, ei voi olla sitä ihmettelemättä. Tuntuu kuin kaikuisi joka paikasta alinomainen, korkea-ääninen, kestävä kaakotus, ja kuin tulisi munaa — ja sitä tuleekin — katkeamatta valkoisena helminauhana koko maanosassa.

Aina Itävaltaan saakka olivat munat vielä suuria ja maukkaita, vaikka kanarotu, mikäli kerkesin huomata, oli siellä etelässä jo saanut vereensä häiritseviä, ehkäpä slaavilaisia vaikutteita. Mutta Unkarissa jo rupesivat munat pienenemään ja kanat muuttuivat jälleen ruskeiksi, köyhän ja orvon näköisiksi, joiden näki surumielisesti kaikerrellen astua koikkailevan aivan rannattomilla aroillakin: mitä ne sieltä lienevät olleet hakemassa? Ja kuta etelämmäksi tultiin, sitä pienemmiksi muuttuivat munat, niin että ne vihdoin Egyptissä olivat kyyhkysen munan kokoisia. Jos Suomen kana suvaitsisi käyttää tällaista kaliiberia, joutuisi sen nimi ehdottomasti sanomalehteen.

Kuta etelämmäksi tullaan, sitä pienempiä ja laihempia ovat myös kanat itse. Tuo kukko tuossa Aleksandrian moslemikadulla on kuin miniatyyri-kameelikurki: sen jalat ovat venyneet huolestuttavan pitkiksi, mutta ruumis on pienentynyt, joten siitä on tullut jonkunmoinen haikaraa muistuttava ruipelo, jolta ei ole syytä odottaa mitään suurtöitä.

Tämän verta kanoista. Mitä varikseen tulee, saattoi jo Saksassa huomata sen osoittavan huikentelevaista ja kevytmielistä luonteen laatua, sillä se vaihteli pukuaan alituiseen. Luulen voivani vannoa nähneeni sekä täysin mustia että täysin harmaita variksia. Tämä johtunee siitä, että se siellä noudattaa ihmisten esimerkkiä, m.m. asunto-olojensa järjestämisessä: kuten nekin, kokoontuu sekin suuriin kyläyhteiskuntiin, melkeinpä kaupungin tapaisiin, mikä kuten tunnettua edistää muotien ja turhamaisuuden leviämistä. Tämä on kummastuttavaa senkin vuoksi, että luulisihan nyt toki varista vakavammaksi eläimeksi kuin harakkaa, jota yleensä pidetään kaiken harakkamaisuuden vertauskuvana, mutta niin ei ole: järkähtämättä säilyttää harakka Egyptiin saakka saman, tutun, korean kirjavan pukunsa, vieläpä äänensäkin, jonka tuttu kikatus saa muistamaan kotoisia pakkaspäiviä, Juhani Ahon Rautatietä, rovastia ja Mattia. Sama ylistävä lausunto on annettava varpusesta. Eipä voi juuri olla liikutuksetta panematta merkille, kuinka tuo terhakka, riitainen ja omastansa kiinni pitävä lintu pehertelee yhtä tarmokkaasti ja pilkulleen samanlaisena Aleksandrian ja Kairon kaduilla kuin missä tahansa muualla, äyskien ja tiuskien kaikella sillä nenäkkyydellä, jonka luoja on sille antanut.

Mitä nyt sitten lampaaseen tulee, on se monienkin muutosten alainen, mutta niistä käsiteltäköön vain häntä. Voipa sanoa, että sikäli kuin kanan muna pienenee, suurenee lampaan häntä. Sana "saparo", joka erittäin hyvin kuvaa tämän lisäkkeen laadun Suomessa, ei sovi enää etelämpänä. Jo Saksassa se muuttuu hiukan tukevammaksi ja paksunee niin paksunemistaan, kunnes se jo Unkarin tasangoilla melkein laahaa maata leveänä lapiona kuin majavan häntä. Rasva kokoontuu täällä hännän keski- ja kärkipuoleen, juuren pysyessä ohuena, ja sellaista muotia noudattaa lammas sitten koko Balkanilla. Mutta Egyptissä on muoti jo toinen: rasva asettuu hännän tyvipuolelle, muodostaen siitä leveän ja tukevan takapuolen peiton; kärkipuoli on sen sijaan jäänyt tavalliseksi "saparoksi". Niin hallitsee muoti eläinmaailmassakin.

Unkarissa tavataan lampaan uskollisena toverina sika, tieteelliseltä nimeltään Sus scropha . (Kuka lieneekään keksinyt sille niin erinomaisen, jo äänellisestikin kuvaavan latinalaisen nimen?) Tuhansia ja taas tuhansia niitä siellä laitumilla, lammasnahkaisen paimenen hoivissa näkee, ja ovat ne aivan erilaisia kuin Suomessa esiintyvät veljensä. Ne ovat kapeaselkäisiä ja ketteräjalkaisia, pitkätakkuisia otuksia, jotka juosta pirahtelevat junan tullessa sinne tänne niin sukkelasti, että luulisi niitä aivan muiksi eläimiksi. Ensisilmäyksellä on niitä pitkän karvansa vuoksi vaikea erottaa lampaista. Sikamaisen luonteensa ja alakärsäisyytensä näyttää se kuitenkin täälläkin täydelleen säilyttäneen.

Aasille, tälle oloissamme tuntemattomalle ja loputtoman kärsivälliselle juhdalle, pyydän sitten saada lausua vilpittömän ihailuni ja kunnioitukseni tunteet. Eipä uskoisi, että niin pienestä, laihasta, takkuisesta ja ohutjalkaisesta eläimestä löytyy sellaista voimaa. Oli minkälainen etelämaan pösö hyvänsä, lihava ja talittunut kuin lampaan rasvahäntä, ja lisänä vielä säkkejä ja kaikenlaista kamaa, niin koko tämän komeuden kuljettaa aasi selässään kuin ei mitään. Muukalainen hämmästyy usein nähdessään vastaansa tulevan valtaisen tavararöykkiön, huipulla vielä mies jalkojansa roikotellen, ilman mitään näkyväistä liikkeelle panevaa voimaa. Vasta läheltä huomaakin, että siinähän on alla aasi, joka mennä köpittää kärsivällisesti tietänsä, viipoitellen pitkiä korviaan. Sanotaan, ja kertoohan pyhä historiakin samaa Bileamin aasista, että tuo juhta joskus menettää kärsivällisyytensä, tuskastuu, eikä lähde liikkeelle, vaikka sen tappaisi. Jos sellaista joskus tapahtuu, on se vain sorretun ja kidutetun kansan oikeutettua nousua vapaustaisteluun itsenäisyytensä puolesta. Vielä on aasista mainittava eräs todellakin huomiota herättävä seikka. Kun hän on aamulla syönyt kylläkseen ohdakkeita tahi muita yhtä helposti sulavia kasviksia, saanut sitten herransa ja jättiläismäisen kuorman selkäänsä, kantaa köpittänyt nämä kaikki usein hyvinkin hankalia teitä lähimpään kauppapaikkaan, saaden joka minuutin kuluttua tukevan kiirehtimispotkun kylkiluittensa väliin, on se sitten joutunut seisomaan koko päiväksi torille, kuorma edelleen selässä ja isäntä vielä kylkeen nojaamassa. Sitten on siitä siirrytty jonkun kapakan ovenpieleen, jossa aasi parka saa taas seistä jäljellä olevine kuormineen, pahankuristen poikalurjusten ja miljoonien kärpästen kiusattavana, monta tuntia, sillä aikaa kuin hänen isäntänsä sisällä syöpi lampaanihveä, juopi erinäisiä tusinoita turkkilaista kahvia, polttaa nargileh-piippua ja lyö korttia lappusilla, joiden kuvat lika ja aika on muuttanut täysin tuntemattomiksi. Tällöin, ja varsinkin jos joku viehättävä aasivaimo sattuu sillä hetkellä vaeltamaan kapakan ohi, valtaa siinä kärsimystensä keskellä seisovan aasin mielen katkeruus, murhe ja kaihoisa tunnelma. Se rupeaa purkamaan tunteitaan ääniaalloiksi, jotka ovat kerrassaan valtavia. Olen elämäni kuluessa joutunut kuulemaan erinäisiä hirvittäviä ääniä, joista mainittakoon n.s. tulipalotuutaus Oulun kirkon tornista, palvelijattaren parkaisu, kun kokonainen mehiläisparvi putosi hänen päähänsä, kommunistiagitaattorin mylvähdys porvaristoa vastaan, y.m., mutta mitään sellaista kuin aasin huuto en ole koskaan kuullut. Se on todellakin jonkunmoista "huutamista" ja siinä on tavattoman kiukkuinen ja intohimoinen sävy. Elukka suorittaa tehtävänsä kita auki ja kaula sojossa kuin lehmä, mutta osoittaa sikäli kehittynyttä tekniikkaa, että ääni otetaan sekä ulos- että sisäänpäin hengitettäessä. Kyljet työskentelevät kuin palkeet, pallea liikkuu kaikesta päättäen erittäin voimakkaasti, ja ääni on koko registerissä hyvin voimakas ja täynnä "metallia". Olisipa erinomainen keksintö, jos taidelaulun opetuksessa voitaisiin ruveta käyttämään aasin tekniikkaa, s.o. opettamaan laulajattarille äänen muodostusta myös sisäänpäin hengitettäessä, sillä koituisihan siitä arvaamaton etu ja äänivaroihin puolet lisää. Tämä olkoon sanottu aasista, jota voitaisiin ruveta Suomessakin käyttämään, sillä arvattavasti se kyllä pian ilmanalaamme tottuisi.

Hevonen on jalo eläin, joka säilyttää ylhäisesti kerta saavuttamansa korkean kehitysasteen. Erikoisinta huomiota oli omiaan herättämään Atenan hevonen. Kun sillä lähdettiin ajamaan, tuntui ensin, että sehän lieneekin aika poku, sillä niin virkeästi se kopsutteli kavioillaan asfalttikatua. Mutta vilkaistessa syrjään huomasi, ettei matka edistynyt ollenkaan: hevonen oli oppinut lystikkäällä tavalla hyppiä pomppimaan varpaittensa nenillä melkein yhdessä kohti, luimistaen vain viekkaasti korviaan, kun sitä komennettiin. Laihakin se raukka oli ja melkein karvaton, useimmiten siinä kunnossa, ettei sillä Suomessa olisi sallittu ajaa. Eipä voinut säälittä sitä katsella.

Kameeli jääköön tässä sikseen. Eläimistä puhuttaessa ei voi olla mainitsematta siitä hirveästä eläinrääkkäyksestä, jota koko etelämaat, alkaen Balkanilta, harjoittavat. Mikä lienee syynä siihen, ettei näillä etelän ihmisillä näytä olevan eläimiä kohtaan ollenkaan mitään hellempiä ja inhimillisiä tunteita? Siipikarja kuljetetaan sitoen ne jaloista ja joskus kaulastakin yhteen nippuun, lampaita kanniskellaan sääristä tahi sullottuina mitä luonnottomimpiin asentoihin, aasi ja muut juhdat saavat kestää kuormia ja kohtelua, joka nostaisi vihan punan meikäläisen maanviljelijän kasvoille, sanalla sanoen: säälin jumala on syösty siellä pois istuimeltaan. Muistaen Espanjan härkätaistelut täytynee sanoa, että tässä kaikessa on yhä jälkiä siitä raaistumisesta, joka antiikin aikana, gladiaattoritaistelujen päästyä muotiin, valtasi kaikki sen ajan ihmiset. Se kaikki on jotakin, josta he itse eivät nähtävästi ole tietoisia, sillä he ovat vailla eläimiin kohdistuvaa säälin tunnetta. Pohjoismaalaiselle, joka useimmiten — ja poikkeukset tuomitaan mitä raaimmalla asteella oleviksi, — kohtelee eläintään mitä hellimmin, hevostaan paremmin kuin omaisiaan, osoittaa tuollaisen kylmän rääkkäyksen näkeminen, että nämä kansat ovat suhteellisesta rikkaudestaan ja kauniista maistaan huolimatta edelleenkin monessa suhteessa raakalaisten asteella, tunne-elämältään ja humaanisuudeltaan takapajulle jääneitä raukkoja, jotka ylen harvoissa, jos missään tapauksissa kelpaavat pohjoismaalaiselle esimerkiksi. Kuinka äärettömän paljon korkeammalla ovatkaan tässäkin suhteessa germaaniset kansat! Tuo kulttuurillaan niin pöyhkeästi ylpeilevä Ranskakin saa tässä kohden häveten vaieta. Tätä etelämaalaisten harjoittamaa eläinrääkkäystä nähdessään ei voi muuta kuin syvästi halveksien ja suuttuen toivoa, että kun he kaikki järjestänsä kerta joutuvat siihen paikkaan, joka nähtävästi on pantu kuntoon juuri heidän tulevaisuuttaan silmällä pitäen, itse pääpappa käyttelisi heihin nähden tuota vanhaa lakia, että millä mitalla te mittaatte, sillä pitää teille itsellenne mitattaman, antaen heidän perinpohjin kokea ne kärsimykset, joiden alla täällä ajallisessa elämässä luomakunta heidän julmuutensa tähden saa huoata.

Tämän jälkeen siirtyi Simeoni selvittelemään muita pikkuhuomioitaan, koskapa mitään merkillistä ei matkalla tapahtunut. Oli huhtikuun 15 päivä. Englantilaiset olivat muodostaneet oman ryhmänsä, joka harjoitti tavattomalla innolla voimakasta, kova-äänistä naurua, vaimentaen sillä kaikkien muiden heikot keskustelun yritykset. Kun he myöhään illalla, jolloin muut matkustajat ovat jo aikaa sitten olleet levolla, saapuvat makuuosastoon, eivät he tule ajatelleeksikaan, että siellä olisi hiljainen esiintyminen paikallaan, vaan hoilaavat, viheltävät ja nauravat ikäänkuin muita ihmisiä ei olisikaan. Eikähän niitä olekaan, on vain englantilaisia ja ehkä jokunen ranskalainen koko maailmassa!

"Kuta alemmaksi lampaan häntä laskeutuu", kirjoitti Simeoni, "sitä alemmaksi laskeutuvat myös miehen housujen takapuolet. Sellaista miestä, joka pitää housujansa niin alhaalla, että takapuoli lyö käydessä ristiä, ei Suomessa pidetä täysijärkisenä, vaan hiukan hesselinä. Ällistymättä ei siis suomalainen voi nähdä jo Konstantinopolissa ja Kreikassa vallitsevaa housujen muotia, sillä se on hänen mielestään erikoinen. Takapuoli riippuu niissä aivan maahan asti, muodostaen jalkain väliin tilavan säkin, ja antaen mies paralle perin koomillisen ulkonäön. Hän ei kuitenkaan tiedä siitä itse mitään, vaan luuleepa päinvastoin olevansa puettu mitä aistikkaimmin. Olimme usein hyvin uteliaita tietämään, mitä tuossa säkissä mahtoi olla, ja pyyhkäisin sitä joskus sivu mennessäni jalallani, tuntematta kuitenkaan muuta kuin että siellä saattoi olla jotakin vaatetta. Kun Hellaan rantajätkä esiintyy tällaisissa housuissa, saattaa häntä unehtua hetkeksi katsomaan. Kun mennään Egyptiin, putoaa sitten housuista pohja pois, joten niistä tulee maahan asti ulottuva hame; ja kun mennään yhä etelämmäksi, rupeaa tuo hame lyhenemään, kunnes se ekvaattorin seuduilla katoaa kokonaan. Ihmeelliset ovat siis housumuodinkin vaihtelut.

"Mainitsematta ei sitten saa jäädä kreikkalaisten merkillinen kansallispuku, joka m.m. on kuninkaan kaartin paraati-univormuna. Kengät ovat jonkunmoiset käyräkärkiset lapikkaat, tiukasti pauloitetut polveen saakka; housut ovat valkoiset, aivan raajojen mukaiset, kuten voimistelijain trikoot. Mekko on vyötäisille saakka ruumiin myötäinen, hyvinkin tiukka; rintamus koristettu koruompeleilla, muuten lumivalkoinen; mutta sen helma on poimutettu ja kovotettu aivan samanlaiseksi kuin balettitanssijattaren hame. Ajatelkaa nyt, arvoisat kansalaiset, vanhaa miestä tällaisessa hassunnäköisessä balettihameessa ja tehkää johtopäätöksenne! Eipä tiedä sitä katsoessaan, kuinka pitäisi ällistyksensä osoittaa. Mutta niin ne vain marssivat reippaina ja ylpeinä kuin olisi heidän yllään maailman kaunein puku. Arvattavasti he nauraisivat samoin meidän 'kansallispuvuillemme.'

"Kuta etelämmäksi tullaan, sitä enemmän ihmeitä näkee. Niinpä saattaa helposti huomata oltavan rikkailla seuduilla siitäkin kultamäärästä, joka välkkyy ihmisten hampaista. Eikä suinkaan tarvitse luulla, että siellä ainoastaan ylhäisö kullalla hampaansa paikkauttaisi! Ei suinkaan, sillä olihan oppaallamme Aleksandriassa koko etuvallitus puhtaasta, kimaltelevasta kullasta, eikä se suinkaan ollut mikään poikkeus. Tuntua ensin oudolta katsella tuollaiseen välähtelevään kitaan, sillä siinä on jotakin luonnotonta. Varsinkin lampun valossa herättää se huomiota, kun kymmenistä kidoista kimaltelee kirkkaita heijastuksia, koska suut avataan mahtavaan ja tyhjentävään, etelämaalaiseen nauruun. Kun asianomaisen silmillä lisäksi ovat suuret ja pyöreät silmälasit, joiden leveät kehykset on tehty kilpikonnanluusta, saattaa joku nauraja herättää katsojassa ihan kammottavan tunnelman. Nuo luureunaiset, suuret ja pyöreät silmälasit näkyivät muuten olevan muodin viimeinen sana tällä tärkeällä alalla, asia, joka Helsingissä on vielä tuntematon ja jossa tietysti täytyy saada kiireellinen parannus aikaan."

Oli huhtikuun 16 päivä. Oikealla puolellaan näkivät veljekset tuttuja Kreikan maisemia, korkeita kallioita ja vuoria, jotka häipyivät sinervään kaukaisuuteen. Laivalle ilmestyi pieni keltavästäräkin näköinen lintu, jota haukka ajoi. Linnun molemmat jalat oli sidottu nuoralla yhteen, mutta saattoi se silti lentää. Haukka luikki nolona tiehensä. Iltapäivällä ilmestyi laivalle väsynyt pääskynen, ollen arvattavasti matkalla Suomeen, jonne se suven tuojana on niin tervetullut. Suomalaisilla on köyhyydestään huolimatta muutakin ruokaa, heidän tarvitsematta pääskysiä tappaa, kuten rikkaitten etelämaalaisten. Ilta tulee ja "aurinko, laskee Adrian mereen". Huomenna varhain saapuu laiva Brindisiin ja niin ollaan jälleen Europan mantereella. Amerikalaiset missit, joihin tutustuttiin Ismene-laivalla, ovat olleet veljesten matkatovereina täälläkin, hekin kiireellisesti käytyään Egyptin ihmeitä katsomassa.

XLVI.

Brindisi. — Apulian viljelyksiä. — Apenninien poikki räntäsateella, vuoristonäkyjä. — Salernon lahti. — Napoli. — Käynti Pompejissa ja kuvitelma sen hävityksestä. — "Santa Lucia".

Maksettuaan Brindisissä tullia 150 savukkeesta 58 liraa, Juhanin ja Tuomaan päästessä aivan ilmaiseksi, oli Simeoni oikeassa, vireessä aloittaakseen pitkän rautatiematkan Apulian ja Apenninien poikki Napolia kohti. Brindisi näytti vähäpätöiseltä, pieneltä satamakaupungilta, rannassa rivi taloja jo Aigeian meren saarilta tunnettuun tyyliin. Jonkunmoinen hauska ja kodikas italialaisuus sieltä kuitenkin ehti tuulahtaa vastaan. Jätkät ja satamapalvelijat sanoivat aina kohteliaasti ja hilpeästi joka toiseksi sanakseen "signore". Juna kiljaisi ja lähti menemään, vaunut olivat sangen mukavat, ja eväiksi ostetut ruokakassit sekä niinipukuinen viinipullo riippuivat somasti ja lupaavasti nauloissaan. Asemaravintolat nimittäin myyvät tällaisia valmiiksi varustettuja eväskasseja, koska ravintolavaunuja ei näissä junissa ole. Lähtöaika oli kello 8,10 aamulla, sää kirkas, mutta ei erikoisemman lämmin.

Apulia näytti olevan kutakuinkin hyvin viljeltyä tasankomaata, kesä jo kauneimmassa kukoistuksessaan. Kivet oli kasattu kaikkialta kiviaidoiksi. Pelloilla ja pientareilla näkyi runsaasti kukkia, jotka väriloistollaan ilahduttivat silmää. Tarentumin lahden perukka taas, jonka rantaa rata kulkee, on hiekkanummea, jossa kasvaa paljon omituista kääpiömännikköä. Hiekasta loisti lukemattomia asterin tapaisia, sinipunervia kukkia. Meren pauhu, aaltojen särkyminen rannan hiekkaan, autio nummi ja tuulen kohina vaivaismännyissä synnytti omituisen surumielistä, ikävän haikeata tunnelmaa.

Tarentumin lahden luoteiskulmassa olevasta Metaponton kaupungista kääntyy rata luoteista kohti mennäkseen Kalabrian ja Apenninien poikki ja laskeutuakseen Salernon lahden kohdalla Tyrrhenan meren rantaan. Tasaista maata kestää vielä kauan, mutta junan puhkuvasta äänestä ja hiljenevästä kulusta huomaa, että se tekee koko ajan nousua. Potenza nimisen kaupungin seuduilla alkaa jo vuoristo, joka vähitellen käy yhä jylhemmäksi. Rata koettaa seurailla pikku jokien varsia, jotka melkein vedettöminä oikuttelevat monin mutkin ja kierroksin rotkosta toiseen. Mutta kauan ei niistä ole radalle hyötyä, vaan pian täytyy sen ruveta puhkaisemaan vuori toisensa jälkeen. Tie on kohta paljasta tunnelia: tuskin ehtii juna saada kahden vuorimöhkäleen välissä hiukan raitista ilmaa, ennen kuin sen jo parkaisten täytyy syöksyä uuteen, kauan kestävään pimeyteen. Silloin tällöin saa nähdä syvän jyrkänteen, ammottavan kuilun, huimaavan korkean vuoren, ja samalla taas painua pimeyteen odottamaan uutta valkeutta. Tätä kestää tuntikausia ja muodostuu matka tällöin jonkunmoiseksi Salvator Rosan maisemien katselemiseksi.

Korkeammalle tullessa on sää muuttunut pilviseksi ja kylmäksi, ja pian yllättää junan räntäsade. Siellä täällä vuorten rinteillä näkyy lammaslaumoja sekä jokunen yksinäinen, kivestä muurattu, loivakattoinen talonpoikaismaja; se on asumukseksi melkoisen yksinkertainen, eipä suurin parempi fellahien hökkeleitä. Varsinaiset kylät — tahi ehkä ne ovat kaupunkeja — on rakennettu korkeitten vuorten huipuille, jossa ne ovat säännöttömine muotoineen ja muoreineen kuin joku keskiaikainen linna. Ne ovat jääneet sinne ehkä entisajan perusteella, jolloin ne rakennettiin tuollaiselle paikalle puolustustarkoituksessa. Potenzan ja Sicignanon kaupunkien väli varsinkin oli harvinaisen jylhää, autiota vuorimaisemaa, jossa saattoi nähdä, kuinka ehkä vuosituhansia vanha, rotkopaikkoja hakeva tie oli toisissa kohdin täytynyt muurata vuoren seinään, jota se pyrki ylöspäin viistoviistoon mutkitellen, kapeana ja kärsivällisenä. Kukapa tietää, vaikka olisi Caesar sitä myöten marssinut, tultuaan Egyptistä voittajana takaisin.

Sicignanosta lähdettäessä tapasi jo pimeä, kunnes vihdoin saavuttiin Salernoon. Siinä kulkee rata hetkisen aivan pitkin Salernon lahden rantaa, mutta hyvin korkealla jyrkänteellä. Ikkunasta saattoi nähdä himmeän kuun heikosti valaiseman meren, jonka aallot välkehtivät valkoisena vaahtona murtuessaan kalliorantaan. Taivaalla purjehtivat levottomina repaleiset myrskypilvet. Salernon kaupungin satama-allas ja sen kirkkaat tulet välähtelivät pimeyden läpi, ja kaukaa häämöitti korkeiden vuorien huippuja. Pian sukelsi sitten juna uudelleen tunneleihin ja rupesi kaarrattelemaan pitkin vuorten rinteitä, mennäkseen sen korkean niemen harjanteen poikki, joka erottaa Salernon lahden Napolin lahdesta. Jo rupeavat Napolin tuhannet tulet välkkymään ja Simeoni aavistaa jossakin läheisyydessä olevan Vesuviuksen mahtavan keilan; vielä hetkinen kuutamossa välkkyvää meren rantaa ja ollaan perillä. Pimeässä eivät veljekset osaa arvostella, onko lauseessa "nähdä Napoli ja kuolla" mitään perää; he tuntevat vain, kuinka harvinaisen huono katukivitys täryyttää heidät lopullisesti palasiksi tämän pitkän ja rasittavan matkan jälkeen.

Kirkkaana tervehti heitä seuraava, huhtikuun 18 päivä, jonka veljekset olivat päättäneet pyhittää Napolin näköaloille ja Pompejin raunioille. Londres-hotellin edessä kohoava synkkä, vanha Napolin linna viittasi puhuvasti tämän ennen itsenäisen Italian osan kolkkoon historiaan, mutta Napolin hilpeätä kansaa eivät mitkään synkät muistot näyttäneet painostavan. Nauraen se kuhisi kaduilla, joista monet olivat sangen upeita, täynnä komeita kauppoja. Mutta kauan ei tarvinnut siellä liikkua, ennen kuin oli pakotettu huomauttamaan, että puhtaus jättää sangen paljon toivomisen varaa ja että katukivitys on suorastaan kurja. Mitään syytä kuolla Napolin nähtyään ei suinkaan ole, vaan on siellä käynti päinvastoin omiaan aivan erikoisesti kiihoittamaan elämänhalua. Hetkisen kaupungilla harhailtuaan lähtivät veljekset ajamaan Pompejia kohti.

Katujen kivitys on tehty noin 30 x 50 cm suuruisista kivistä, joista ylen harvat tuntuivat olevan siinä asennossa, jossa niiden olisi pitänyt olla. Likaisuus ja löyhkä oli toisin paikoin syrjäkaupungilla aivan sama kuin Stambulissa ja kaduilla näytti kansa täälläkin pää-asiassa elävän, toimitellen siinä kaikenlaisia tehtäviään. Eräässä esikaupungissa tuntui makaroniteollisuus olevan vallitsevana, koskapa sitä oli tangoittain ja vyyhdeittäin kadulla kuivamassa; ehkä se lian lisä, minkä se siinä saa, antaakin todelliselle italialaiselle makaronille sen kuuluisan hyvän maun. Makaronintekijät itse eivät näytä ajattelevan, että katu on hiukan sopimaton kuivauspaikka.

Tummansinisenä, mahtavana möhkäleenä, raskaat pilvet riippuen kiireellään, on vasemmalla puolella Vesuvius. Tuntuu omituiselta ja kammottavalta ajatella, että tässä alla, syvyydessä, on ikuinen hehkuva ahjo, jonka savupiippu tuolla suitsuttaa sinertävään ilmaan hiukan vaaleata höyryä. Siellä on siis se tuli, josta ihmiset jo ammoin saivat käsityksensä helvetistä, sillä mistäpä muusta se olisi voinut syntyä? Näköala Vesuviukselle on muuten viehättävä, ja korkealla sen sinertävillä rinteillä olevat pienet valkoiset rakennukset herättävät epämääräisiä ajatuksia joistakin hädissään vaaralliseen paikkaan paenneista turvattomista ihanista olennoista. Siihen tunnelmaan, minkä Vesuvius pohjoismaalaisessa herättää, vaikuttaa ensiksikin se, että se on toiminnassa oleva tulivuori ja että se on niin synkällä tavalla kuuluksi tullut Vesuvius, ja toiseksi se, että se näin kaukaa katsottuna on todellakin kaunis, kun sini-autere sitä ympäröipi ja pehmeät pilvet koskettelevat sen huippua.

Mutta auto kiirehtii eteenpäin niitä esikaupungin katuja, joiden alla lepää Herculaneumin kaupunki kuolonuntansa. Oikealla puolella siintää Napolin lahti, kohonneiden sadepilvien, tummentamana, väliin heijastaen häikäisevästi pinnastaan pilvien välistä pilkistävää auringonvaloa ja sinikirkasta taivasta. Lahden toiselta puolen siintävät utusinisinä, niilläkin sadepilvet kiireellänsä, Vesuviuksen sisarkukkulat, ja niiden rinteiltä kirkkaina pilkkuina pienet kaupungit, Castellamare ja Sorrento. Lahden suulta siintää taas kuin satuharson takaa jyrkkärinteinen Capri, historian, romanttinen taruseppele kulmillansa. Näky on täyteläinen, ihmeen ihana, yllättävä ja suurenmoinen kauneudessaan.

Vihdoin saavutaan paikalle, joka on jo Napolista katsoen Vesuviuksen tuolla puolen, rinteellä, jonka jatkona jo tavallaan on Napolin lahden eteläranta. Tuosta korkeahkon, kummun reunalta kohoaa muurin tapainen ryhmä vanhoilta ja rappeutuneilta näyttäviä seiniä — siinä ovat Pompejin rauniot. Pian saapuvat veljekset sen vanhalle portille, muinoin nimeltään Porta marina, "Meriportti", ja astuivat alueelle, jossa 19 vuosisataa sitten sykki antiikin rikas elämä.

Pompejin arvoisa kansalainen Aulus Vettius Restitutus oli nukkunut huonosti yöllä elokuun 24 päivää vasten vuonna 79 j.Kr. Haukotellen ja pahalla tuulella ilmestyi hän cubiculumistaan ja vasta kun hän oli päässyt ihanan pylväskäytävä ympäröimään peristyliinsä, jonka keskellä oli sievä puutarha ja siinä omituinen, miespuolinen suihkulähde, tunsi hän mielensä virkistyvän, sillä kirkas auringonvalo antoi tuolle paikalle häntäkin, siihen tottunutta, viehättävää suloa. Hän meni katsomaan, olisiko hänen veljensä Aulus Vettius Conviva jo hereillään, ja huomasi, ettei hän ollut vielä kotonakaan. Kansalainen Vettius rypisti kulmiaan ja ajatteli: "Kaunis nainen tekee vakavankin miehen mielettömäksi!" Tuntien halua päästä ulkoilmaan hän sitten meni atriumiin, vilkaisi tricliniumiin ja antoi kaikkialla olevien ihanien seinämaalausten silmiänsä hyväillä sekä poistui kadulle, jossa vielä oli hiljaista. Ainoastaan maalaisten kuormia saapui jo sieltä täältä ajaa jyryytellen niille määrättyjä katuja myöten. Oli hyvin varhainen aamu.

Aulus Vettius läksi kulkemaan oikeastaan ilman päämäärää. Harhailtuaan Forumilla hän meni Abundantia-katua myöten niin pitkälle, että huomasi vihdoin olevansa Amphiteatterin luona. Tuntien halua istahtaa hän nousi sen korkeille reunamuureille ja rupesi katselemaan edessään olevaa näköalaa, kuten niin usein oli tehnyt: Aulus Vettius ihaili kaikkea kaunista. Etelässä oli Sarnon tasanko, täynnä puiden ja puutarhojen ympäröimiä pieniä taloja, ja sen toisella puolella korkea vuori, rinteillä taloja, puita, istutuksia ja viljelyksiä, kaikki loistaen aamun häikäisevässä valossa ihastuttavan kirkkaina; tuolla jatkuvat vuoret Sorrenton niemeksi ja lännessä kimaltelee mahtava meri. Caprin eriskummallisesti muodostunut kalliosaari aivan kylpee aamun säkenöivässä loisteessa. Koko maailma hänen ympärillään uiskentelee pehmeässä, sinipunervassa autereessa, joka hyväilee silmää ja tuudittaa sielun mieluiseen, nautintorikkaaseen tunnelmaan.

Silloin tuntee Aulus Vettius, kuinka muuri, jolla hän istuu, tärähtää. Säikähtyneenä hän nousee ylös, sillä hän muistaa hyvin, kuinka suunnatonta tuhoa vuonna 63 tapahtunut maanjäristys oli tehnyt. Kiireesti hän lähtee kotiansa kohti. Kadut ovat jo täynnä säikähtyneitä ihmisiä, jotka puolipukineissaan seisovat ja hätäilevät neuvottomina. Myöhäisten yöjuhlijain päästä häviävät viininhöyryt ja kaikkien kasvoilta kuvastuu pelko.

Mutta varsinaista maanjäristystä ei tulekaan, vaan sen sijaan alkaa Vesuviukselta kuulua kumeita jyrähdyksiä. Päivän valo tummenee yhä ja pian on melkein pimeä. Kauhistuneina ihmiset menettävät kaiken järkensä ja koko Pompeji on kohta riehuvan ja avuttoman tuskan näyttämönä. Ei ymmärretä, mitä tämä merkitsee, sillä maan tärähdykset, joita jatkuu, eivät ole vaarallisen voimakkaita, mutta mistä johtuu tämä pimeys? Kauhu ajaa vihdoin ihmisiä pakosalle, kohti meren rantaa, Stabiaeta ja Herculaneumia, ja kukin kuljettaa mukanaan mitä hänelle kalleinta on.

Tällä välin valmistaa suuttunut Vulcanus lopullista ja suurinta iskuaan. Vuosisatain kuluessa kraateriin kasautuneet kivet, multa ja vesi lennähtävät ylös, ja purkauksen voima on niin suuri, että koko vuoren yläkeila murskautuu, humahtaen ensin syvyyteen ja sieltä räjähdyksen lailla ilmaan. Suunnattoman suuria tuhkapilviä ja hohkakiviä seuraa mukana, pimentäen koko avaruuden ja ruveten satamaan tiheänä ja tappavana sateena alas rinteille ja ympäristöön. Samalla puhkeaa rankkasade, joka kastelee ilmassa olevan tuhkan märäksi liejuksi; raskaana, tukahduttavana sateena se painuu maahan, kukoistavan asutuksen ja kolmen onnettoman kaupungin päälle. Vihdoin rupeaa mahtava, punaiselta hehkuva laavavirta pursuamaan kraaterista valuen vastustamattomasti laajalle meren rantaan päin, tukahduttaen tieltään kaiken elollisen. Satavan liejun ja tuhkan kamala kohina, kivien jysähdykset maahan ja kattojen päälle, kuolevien ja haavoittuvien ihmisten parkuna, tulivuoren yhä uudistuvien purkausten jyminä ja maan alituinen tärinä, kaikki sysipimeän keskellä, kovan luoteistuulen puhaltaessa — Manala oli aukaissut porttinsa nielläkseen koko ihmiskunnan!

Silmät palaen hullun tavoin kiiruhtaa Aulus Vettius kotiinsa, koettaen suojella suutansa tuhkasateelta, joka oli tukahduttaa hänet. Talo on autiona. Hurjana kiiruhtaa Vettius atriumiin ja rahakirstulleen: se on auki ja tyhjä. Samalla tummenee kaikki sysipimeäksi ja katolta alkaa kuulua putoilevien kivien jymähdyksiä, impluviumin aukosta tunkee sisään tuhkaa ja liejua, ja tuolla jo murtuu katto yhdestä paikasta. Vettius tempaa käteensä muutamia kalleuksiaan, käärii päänsä viittaansa ja syöksyy uudelleen ulos.

Kaduilla vallitsee kauhea sekasorto. Kukaan ei tunne ystäväänsä eikä veljeänsä, vaan kaikki koettavat päästä pakoon. Minne? Meren rannalle, sillä on levinnyt tieto, että Plinius vanhempi on saapunut laivastollaan Misenumista pelastamaan turmioon joutuvaa väestöä. Meriportilla vallitsee kauhea tungos. Vettius huomaa kahlaavansa polvia myöten märässä liejussa ja tuhkassa, hän läähättää hädästä ja väsymyksestä. Äkkiä iskee putoava kivi häntä päähän ja hän kaatuu. Turhaan koettaa hän päästä jaloilleen, kostea lima tukahduttaa hänet niinkuin tuhannet muut.

Tuhka- ja kivisadetta kesti koko sen päivän ja seuraavan yön. Aamulla 25 päivänä oli ankara maanjäristys, ja tuhkapilvet olivat saapuneet jo Misenumiin saakka, niin että sielläkin oli niin pimeä kuin suljetussa huoneessa. Kun tuhkasade myöhemmin päivällä lakkasi, olivat Herculaneum, Pompeji ja Stabiae kadonneet maan päältä. Ainoastaan sieltä täältä kohosi näkyviin kattojen harjoja. Koko kukoistava Sarnon tasanko oli muuttunut erämaaksi.

Simeoni istuu Vettiusten talon peristylissä ja hieroo silmiänsä. Aurinko loistaa kirkkaasti valaisten sen vieläkin viehättävää pilaristoa ja sen uudistettua puutarhaa suihkulähteineen. Kaikkialla vallitsee rauha ja lepo, niinkuin ainakin tällaisessa antiikin aikaisessa talossa, joka oli ulospäin suljettu, maailmasta erotettu pyhäkkö; arkinen melu ei voinut sinne tunkeutua. Kirkkaina ja sangen hyvin säilyneinä loistavat hänen silmiinsä tuolta seiniltä maalaukset ja koristeet, jotka todistavat hienostuneesta, kauneusarvojen palvelusta harrastavasta mausta. Ja noita maalauksia katsellessaan saapuu hän kuvaryhmälle, joka kuvaa koko muinaisen Pompejin elämää.

Amoriinit siinä esittävät eri puolia pompejilaisten jokapäiväisistä puuhista, kaikki maalatut erinomaisella luonnehtimistaidolla, joka ilman erikoisempia viittauksia on tiennyt tulkita kunkin amoriinin osuuden ja tehtävän. Samalla on taiteilija osannut taitavasti säilyttää amoriinien lapsellisen herttaisen ja hilpeän keijukaisluonteen, niin että heidän puuhailunsa on rakastettavaa leikkiä, sominta, mitä taiteilijan sivellin lienee yleensä saanut aikaan. Tuossa esitetään lapsia: pieni amoriini pitää hanhea kainalossaan ja toinen odottaa herttaisesti ojennetuin käsin, että toveri päästäisi sen irti ja antaisi hänenkin sitä pitää; tuossa leikkii kolme toverusta "kuningasta ja aasia"; eräs pitää pystössä puumaalia, johon toinen, istuen kolmannen selässä, koettaa osua kivellä; paras heittäjä on kuningas ja huonoimman, aasin, täytyy ottaa hänet selkäänsä. Täällä työskentelevät amoriinit seppeleitten sitojina valmistaen niitä ruusuista, joita talonpoika-amoriini on tuonut kaupunkiin; tuossa taas eräs ostaa seppeleitä — hän on nähtävästi ylhäinen pompejilainen, joka parhaillaan valmistaa suurta juhlaa. Täällä puuhailevat amoriinit toimekkaasti öljyn valmistuksessa, tottuneesti käytellen puristinta ja kaataen valmistuneen tuotteen ruukkuihin; he tahtovat esiintyä edukseen, sillä onhan kauppaan saapunut hieno ostajatar, joka, ylhäisen näköisenä istuu tuolillaan. Nähtävästi koskee kauppa hajuöljyä, sillä ostajatar parhaillaan tunnustelee sen tuoksua. Ylhäisen, huolettomassa asennossa istuvan ostajattaren takana seisoo kunnioittavan jäykkänä orjatar-amoriini. Vielä muutakin nämä viehättävät keijukaiset osaavat: he pitävät kilpa-ajoja, he ovat taitavia kultaseppiä, jotka valmistavat mitä hienoimpia kultaesineitä, myydäkseen niitä sitten rikkaille ostajille; he valmistavat kauniita kankaita, viljelevät viiniä ja viettävät iloisia juhlia, ja poimivat kauniita kukkasia ihanalta niityltä. Mahdotontahan on luetella kaikkea, mitä muinaiset pompejilaiset tekivät.

Surumielin matkailija kulkee pitkin Pompejin ahtaita katuja, joiden kivitys on samanlainen kuin vieläkin Napolissa, joissa rattaiden syvennykset todistavat niiden vanhuudesta ja joilla kerran on vallinnut iloisen elämän melu. Kuljetaan talosta taloon ja nähdään kaikkialla todistuksia siitä, kuinka pitkälle antiikki kulttuuri jo oli ehtinyt elämän mukavuuksien ja sen viehätyspuolien hankkimisessa — ei puutu muuta kuin nykyajan tekniikka ja he olisivat kulttuurissaan olleet tasollamme. Sehän ei ehkä ole paljon, mutta korkeammallehan emme voi vertauskohtaamme asettaa. Pian selviää kulkijalle se, että kaupungin hävityksen jälkeen sieltä sittenkin on viety pois hyvin suuri, ehkä suurin osa kaikesta arvokkaammasta, ja sitä tehdessä on myös hävitetty lisää. Kun nimittäin tuhkasta jäi esiin törröttämään kattoja, mentiin niiden kautta sisään, jossa tietysti aluksi useimmat huoneet olivat vain vähän täyttyneitä, ja kuljetettiin siten pois arvoesineitä. Tätä tekivät pelastuneet, sillä Pompejin asukkaista ei liene sentään ainakaan itse kaupungin alueella tuhoutunut enempää kuin ehkä 2000, asukasluvun ollessa ehkä 20,000; tietymätöntä on, kuinka paljon tuhoutui kaupungin ulkopuolella. Paljon on täten myös harjoitettu rosvousta ja siten viety pois Pompejin esineitä. Kun sitten katot vähitellen murtuivat, täyttyivät huoneet kokonaan; loppuja silitettiin uusien rakennusten alustaksi ja niin katosi Pompeji vihdoin melkeinpä muistostakin: sen raunioita kyllä oli näkyvissä, mutta ei enää tiedetty, että siinä oli muinoin ollut Pompeji, Vasta 1763 päästiin selville, mikä tämä paikka oli ollut, ja siitä alkaen on kaivauksia pienemmin ja suuremmin väliajoin jatkettu meidän päiviimme saakka; kuitenkin on vasta korkeintaan puolet päässyt päivänvaloon.

Nyt on Pompeji tarkoin tutkittu ja kuka hyvänsä voi laajasta, kuvitetusta kirjallisuudesta siihen perehtyä. Väsyneinä yllättävistä vaikutelmista istuivat veljekset sen vierellä olevassa pienessä ravintolassa, maistellen Vesuviuksen rinteiden virkistävää punamehua ja katsellen mietteissään edessään olevaa ihanaa Napolin lahtea. Kaksi vanhaa italialaista ukkoa ilmestyy heidän vierelleen ja toisen säestäessä särisevällä kitaralla laulaa toinen tutun laulun Napolin kauneudesta. "Santa Lucia", kaiuttaa ukko värisevällä äänellä rakastetun lahtensa, kotiseutunsa ylistystä, ja Simeoni tuntee, kuinka Italian luonto ja kansa, kaikki se, mitä on siitä kuullut ja lukenut, hiljalleen synnyttää sitä omituista romanttista tunnelmaa, joka vuosisatoja on muita europalaisia viehättänyt, saanut heidät tänne tulemaan ja pannut heidät kaikesta huolimatta näkemään ja tuntemaan tuota romantiikkaa täällä todellisuudessakin. Vielä viimeinen silmäys merelle ja Vesuviukselle, ja veljekset ovat taas sukeltaneet huumaavan nykyaikaiselämän pauhinaan, muistellen Pompejissa käyntiään ja siellä heränneitä tunnelmia kuin kaukaista, ihmeellistä näkyä.

XLVII.

Napolista Romaan. — Pietarin kirkko. — Paavalin kirkko. — San Pietro
in Vincoli ja Michel Angelon "Moses". — Santa Maria della Vittoria ja
Berninin "Pyhä Teresa". — Vatikaanissa. — Sikstiniläinen kappeli. —
Forum Romanum. — Colosseum. — Katakombit. — Kaksi kallisarvoista
Roman hautaa.

Mentäessä Napolista Romaan kulkee rata koko ajan pitkin lakeata maata, joka on kaikkialta aivan puutarhamaisesti viljeltyä. Idästä siintävät kuitenkin juhlalliset sinertävät vuoret, jotka ovat vuorimaisemiin tottumattomalle aina nähtävyyksiä. Radan sitten erotessa rannikosta ilmestyy vuoria länsipuolellekin, mutta tie itse noudattelee tasaista maata.

Siellä täällä vuorten huipuilla näkee kylän, linnan tapaisen rakennuksen, tornin tahi muurin kappaleen. Tuolla on keskellä tasankoa vanha, nelikulmainen torni, jonka yläosa on sortunut; kirkuen parveilee sen ympärillä naakkalauma. Tuossa herättää huomiota aivan radan vieressä, korkealla, jyrkkärinteisellä kalliolla oleva kylä, jonka asumukset ja muurit keskiaikaisen näköisesti noudattelevat jyrkänteen reunoja; eipä tarvitsisi paljon maanjäristystä, ennen kuin ne tippuisivat tuolta reunoilta kuin muurilaasti. Täällä, jossa maanjäristyksiä tapahtuu, ei niitä näytetä kuitenkaan pelättävän.

Romaa lähestyttäessä kiertää rata länsipuolisten kumpujen reunaa kaupunkia kohti, joka loistaa kaukaa lakeudeltaan, ylinnä Pietarinkirkon korkea kupooli. Pian vangitsevat katseen roomalaisen vesijohdon muinaiset jätteet, jotka korkeina muurin kappaleina seisovat tasangolla, vieläkin juhlallisena merkkinä entisajan voimakkaasta rakentajakansasta. "Kuinka mahtava sivistyksen kehto onkaan Välimeren allas ollut!" täytyy vaeltajan huudahtaa, sillä toisen toistansa suuremman kulttuurin muistomerkin hän sen aurinkoisilta rannoilta tapaa. Vielä hetkinen, ja veljekset ovat saapuneet "ikuiseen kaupunkiin". "Milloin Roma perustettiin?" kysyi Simeoni entisen lehtorin äänellä Juhanilta, joka hetkeäkään miettimättä vastasi Melanderin kuuluisan oppikirjan mukaan: "Seitsemänsataaviisikymmentäkolme". Seurasi sitten toinen, yhtä tärkeä kysymys: "Milloin Sulla kuoli?" "Seitsemänkymmentäkahdeksan." "Hyvä on", arvosteli nyt Simeoni, "vielä sinulla näkyvät olevan selvillä Roman historian patsasvuodet, joitta ei ihmisen elämää yleensä voisi ajatellakaan mahdolliseksi". Romaa perustettaessa oli kuitenkin Ramses II ollut jo seitsemänsataa vuotta muumiona, joten paikkakunta, jolle veljekset nyt olivat saapuneet, oli ijältään oikeastaan nuorenpuoleinen. "Onhan näitä nyt jo nähty vanhempiakin!" hymähteli Tuomas, kun tästä puhe tuli. "Ei tartte roomalaisten yhtään ylpeillä!"

Veljekset ovat ajaneet Pietarinkirkolle ja huomanneet, että sen suuresta kupoolista ei saa oikeata käsitystä siksi, että tuota jättiläiskirkkoa täytyy katsoa liian läheltä. Päästäkseen vaikuttamaan mahtavalla suuruudellaan täytyisi sen olla korkeammalla paikalla, eikä lähistöllä saisi olla mitään rakennuksia. Ja kun mennään kirkon pääportaita kohti, uppoaa kupooli vähitellen kirkon "sisään", niin että portailla seisten sitä ei näe enää ollenkaan. Goottilaisissa kirkoissa taas, joissa kaikki oikeastaan on vain tornia, on vaikutus sitä jylhempi, kuta lähempänä kirkkoa seisoo, oli ympärillä rakennuksia vaikka kuinka paljon. Tähän nähden oli siis Pietarinkirkko Simeonille pettymys.

Sisään tullessa huomaa pian, että sen mahtava suuruus ei pääsekään vaikuttamaan, vaan pettyy silmä luulemaan kaikkea pienemmäksi kuin mitä se todellisuudessa on. Sehän ei liene kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan päinvastoinhan on haluttu rakentaa pyhäkkö, joka jylhällä suuruudellaan ikäänkuin musertaisi ihmisen ja saisi hänet ehdottomasti antautumaan masentuneeksi Jumalan suuruuden palvojaksi. Seisoessa oven suussa ja katsoessa kirkkoon ei kupoolia tiedä olevankaan; siltä kohdalta katsottuna vaikuttaa kirkko matalahkolta ja painostavalta. Sitä heti syntyvää, suurta ja kohottavaa tunnelmaa, joka valtaa katsojan hänen astuessaan Aja Sophiaan, ei täällä ole, vaan kiintyy huomio heti kaikkeen siihen barokkiin komeuteen ja loistoon, jolla kirkko on sisustettu.

Vasta kirkossa hetken liikuttuaan tulee huomaamaan sen valtavan suuruuden. Tuossa vasemmalla, mielestäsi ehkä noin kymmenen metrin päässä, on seinässä vihkivesimaljakko, jota kaksi lihavaa ja pulleata barokki-amoriinia kannattaa. Luulisit noiden enkeleiden olevan korkeintaan ehkä puoli metriä pitkiä; lähelle tullessasi huomaat, että sinne oli ensinnäkin matkaa ainakin 25 metriä ja että nuo enkelit ovat vähintään kaksi metriä pitkiä. Silloin vasta rupeat ällistyneenä arvioimaan kirkon todellista suuruutta. Signore Enrico Oppi, entinen oopperalaulaja, joka on sodassa tullut hermosairaaksi eikä voi enää esiintyä, vaan harjoittaa muukalaisten opastamista ammattinaan, antaakin muutamia kuvaavia tietoja kirkon valtavasta tilavuudesta. Hän pyytää kanssansa kävelemään kirkon perälle päin, joka oikeastaan näyttää olevan sangen lähellä; kävellään hyvä hetki, mutta vielä ei olla toisessa päässä, sillä sinne on matkaa 187 metriä; käveltyäsi lisäksi kirkon poikkilaivan päästä päähän, olet suorittanut uuden, 137 metrin pituisen matkan. Paljon ei siis kirkossa tarvitse astuskella, ennen kuin on kulkenut useita kilometrejä. Kupoolin suuruudesta saa käsityksen vasta päästyään sen alle, vaikka siihenkin nähden täytyy huomauttaa, että se vaikuttaa pienemmältä kuin mitä se todellisuudessa on; sen korkeus on sisältä 123 metriä.

Pietarinkirkko on sisustettu kaikella mahdollisella katolisella loistolla ja komeudella, käytellen tuhlaten eriväristä marmoria ja kultaa, mutta niinpä hakeekin sieltä turhaan todellista yhtenäisen taiteellisen kokonaisuuden luomaa tunnelmaa. Siinä kyllä kuvastuvat tarkoin ne 200 miljoonaa markkaa, jotka rakennus aikoinaan maksoi ja jotka koottiin anekirjeillä ja muilla tempuilla maailman tyhmiltä ihmisiltä, mutta sangen vähän se henki, joka elähdytti tällä paikalla Neron aikana kärsineitä marttyyrejä. Se onkin ehkä merkillisempi rakennusteknillisenä kuin rakennustaiteellisena tuotteena. Niinpä katsoja ihmetteleekin sitä hiukan samoin tuntein kuin Eiffel-tornia, unohtaen olevansa kirkossa ja miettien niiden miesten taitoa, jotka sen rakensivat; syvällä kunnioituksella hän ajattelee Michel Angelon neron suuruutta katsoessaan huikaisevan korkeaan kupooliin, joka on tuon jättiläisneron suunnittelema ja rakennuttama.

Yksitoikkoisella äänellä lukee tuolla erään sivualttarin ääressä pappi messua ja uskovaista kansaa polvistuu hänen edessään, säätyyn ja pukuun katsomatta; uudelleen tulee täällä kysyneeksi, mikä naivina pitävä voima mahtaa katolisella uskonnolla olla, kun se noin tarkoin, tiedosta huolimatta, kahlehtii sielut jalkainsa juureen? Sekavin tuntein, jättää tämän paavillisen vallan muistomerkin ainakin protestanttisen papin poika.

Romassa on 400 kirkkoa. Tuskinpa lienee sitä vuorokauden hetkeä, jolloin siellä ei luettaisi messua Jumalan kunniaksi. Kummastuneena täytyy sitä muistaessaan pysähtyä miettimään, onko tällä palvonnalla mitään todellista merkitystä nykyajalle, aikamme ihmiskunnan sielunelämälle, vai onko se harvinaista ja outoa jäännöstä menneiden aikojen taikauskosta, joka ehkä pitäisi kieltää? Koska on todennäköistä, että kirkko, niin paavilainen kuin protestanttinenkin, uskonnon palveluksessa voi antaa sieluille sitä lohdutusta ja rauhaa, joka saavutetaan ainoastaan aavistelevan ja toivovan tunteen tietä, ei järjellä eikä käytännöllisillä keinoilla, lienee sillä siis vieläkin tehtävänsä; ilman sitä saattaisivat kansojen kehittymättömät ainekset ehkä vaipua vielä alemmalle henkiselle asteelle, esteeksi sivistyksen kohoamiselle. Luottakaamme myös siihen, ettei ihmiskunta ole sattumalta ja huvikseen uskontojaan muodostellut ja kirkkojansa rakennellut; kyllä sillä on ollut siihen vahva vaisto, joka on syntynyt todellisesta tarpeesta.

Roman eteläpuolella, Via Ostiensen varrella, on eräs katolisen maailman kauneimpia kirkkoja, San Paolo fuori le Mura, Pyhän Paavalin kirkko. Se on perustettu jo 388, sai lopullisen muotonsa 440 ja säilyi sellaisenaan aina vuoteen 1823, jolloin se paloi. Sen jälkeen on se rakennettu uudestaan säilyttämällä tarkoin sen ikivanha basilikamuoto ja noudattamalla koristelussa huolellisen yhtenäistä, vanhaa tyyliä. Keskilaivaa kannattaa 80 upeata korinttilaistyylistä pilaria. Vanhasta basilikasta on säilynyt siihen liittyvä tunnelmallinen luostaripiha, jonka pilarikäytävissä alkukristillisyyden isät ovat hurskaudenharjoituksiaan pitäneet. Tästä kirkosta tuulahtaa todellakin hengähdys muinaisen kristillisyyden naivin kirkasta ja lapsellista uskoa. Sitä häiritsevät vain hiukan syrjälaivojen yläfriiseihin maalatut paavien muotokuvat, joita on niin monta kuin on ollut paaviakin; viidelle kuudelle näytti vielä tilaa olevan, mutta sitten täytyy jo keksiä uudet paikat. "Onkohan täällä naispaavi Johanneksen muotokuvaa?" kysyi Juhani tutkivasti signore Oppilta, joka hymähtäen vastasi: "Luonnollisesti ja vieläpä tärkeimpien joukossa!"

Mitä "myöhäiskristillisyyden isät", munkit, ajankulukseen keksivät ja tekevät, siitä sai eräässä fransiskaaniluostarissa nähdä hyvän esimerkin. Vuosisatojen kuluessa kuolleet munkkiveljet on vähitellen, sitten kuin ovat tarkoin mädäntyneet ja madot ovat saaneet luut lopullisesti poleeratuksi, siirretty eräänlaiseen hautaholviin, jossa heidän luistaan on laitettu mitä kammottavimpia seinäkoristeita. Seinät on vuorattu taitavasti ladotuilla pääkalloilla, nurkkaukset ja lokerot on koristettu tyylikkäästi asetelluilla sääriluilla, lamput on tehty kalloista ja käsivarrenluista — seinäin kaikki pinta-alat on peitetty ja käsitelty tällä kammottavalla luu-ornamentiikalla. Kaiken tarkoituksena on houkutella uteliaita turisteja mokomaa luukamaria katsomaan, nylkeä heiltä sievoinen pääsymaksu, ja sitten herättää heissä kolkkoa kaiken katoavaisen tunnelmaa. Viime aikoina kuuluu kuitenkin amerikalaisista tulleen melkoinen vastus: nämä pojat nimittäin munkkien silmäin välttyessä tempaavat palttoonsa taskuun mikä kallon, mikä suuren sääriluun, viedäkseen ne "muistoksi" kotimaahansa. Niinpä olikin käytävän lähellä käden ulottuvilla olevista nurkkauksista tempaistu irti sääriluita ja kalloja, niin että paksut naulat ja luun sirpaleet olivat jääneet osoittamaan niiden paikkaa.

Kahdessa kirkossa käytti vielä veljeksiä signore Oppi, joka todellakin tuntui poikkeavan tavallisista oppaista siinä, että hän tunsi näytettävänsä. Toinen oli San Pietro in Vincoli, jossa Michel Angelon mahtava Moses katsojat yllättää. Kerrotaan Michel Angelon neronsa ja voimansa tunnossa lausuneen, ensi kertaa astuessaan sen marmorimöhkäleen eteen, josta hän Moseksensa veisti: "Siinä se on; ei tarvitse muuta kuin ottaa liian kiven pois!" Samoin kuin Moses sai katsoa Herraa kasvoista kasvoihin, nähden sen, mikä on muille kuolevaisille salattua, oli Michel Angelo saanut nähdä taiteen sisimmän olemuksen kasvot ja luojalta luvan ne kuolevaisille näkyviksi tulkita. On omituista mennä Moseksen patsaan äärestä Santa Maria della Vittorian pieneen, mitä suloisimmalla katolis-mystillisellä sopusoinnulla sisustettuun kirkkoon, jossa Berninin Pyhä Teresa heti katseen vangitsee. Aika paljon oli käsitys uskonnollisesta vakavuudesta muuttunut Berninin aikaan tultaessa. Pyhälle Teresalle ilmestyvä Neitsyt on näet erinomaisen veikeäilmeinen ja siro tyttö, jota on hiukan vaikea pitää Neitsyt Mariana.

Veljekset olivat kammoksuen katselleet Konstantinopolissa ja Atenassa synkkäpukuisia kreikkalaiskatolisia pappeja; täällä, jossa pappeja on kymmenin tuhansin, oli heidän pukumuotinsa iloisempi ja kasvonsa kirkkaammat, koska he eivät pidä partaa. Eipä ollut ilman humoristista puoltansa sekään, että papit, kardinaalit, seminaristit, mitä he lienevät olleetkin, vaelsivat katua tulipunaisissa viitoissa. "Kyllä tuo nyt pitäisi kieltää!" sanoi Tuomas närkästyneenä, sillä hänen käytännöllisyyttänsä ja järkevyyttänsä loukkasi moinen naamiais-esiintyminen keskellä arkista touhua. Oltiin menossa Vatikaaniin, jonka portilla veljekset uteliaasti silmäilivät paavin henkivartijain vanhaa, keskiaikaisen kirjavaa pukua.

Jos matkustaja haluaa saada päänsä täysin pyörälle muutamien tuntien kuluessa, on hänen parasta mennä Vatikaaniin ja vaeltaa siellä sen loppumattomien käytävien ja salien läpi. Päästyään sieltä vihdoin ulos, on hänet parasta kiireellisesti viedä lähimpään virkistyspaikkaan ja antaa hänelle lasi hyvää viiniä, sillä muussa tapauksessa saattaisi halvaus tahi muu kokoon lysähtäminen olla lähellä. Pitkä käytävä toisensa jälkeen aukeaa eteesi, seinät täynnä taideteoksia, joista maailman oppineet saavat yhä uutta aihetta kirjoituksiinsa; sali salin jälkeen on kuljettava läpi ja niiden seiniltä loistavat vastaan vuosisatojen kauneus-unelmat kirkkaina ja tuoreina, herättäen ensi näkemällä jonkunmoista pelon sekaista tunnelmaa. Kokonainen ihmis-ikä menisi niiden tutkimiseen, eikä sekään riittäisi tunkemaan kaikkiin niihin luovan taideneron eri vivahduksiin, joita tuhannet eri teokset täällä edustavat. Satoja turisteja, kaikilla kädessä selityskirjat, tunkeilee näissä suojissa; siinä on lähes kaikkia kansallisuuksia, ja ne, joiden suu on eniten ammollaan, ovat amerikalaisia. Niin ainakin selittää signore Oppi, joka tuntuu halveksivan tähtilipun kansaa sydämensä pohjasta. On kunnioitettavaa, millä innolla monet matkalaiset, joilla ei ehkä ole monta tuntia käytettävänään, koettavat tutkia taidekokoelmia, tehden oikein muistiinpanojakin. Vaellus päättyy vihdoin sopivasti Sikstiniläiseen kappeliin, jonka koruton yksinkertaisuus, suuren ja häiritsemättömän taiteen rauha, syvä hämäryys ja viileys, heti soinnuttaa mielen lepoon. Simeonihan oli tiennyt, että tämä kuuluisa kappeli oli maailman taiteen pyhäkkö, joka seinillään kantaa verrattomien nerojen todistusta, mutta hän oli samalla otaksunut, että se muussa suhteessa arvattavasti on tavalliseen katoliseen kirkkotyyliin koristeltu. Sitä yllättävämpää oli hänelle nähdä, että kappeli oli kokonaan pyhitetty suurelle taiteelle, välttämällä siellä ankarasti pienintäkään muuta koristelua. Ainoa muutos, jonka Simeoni olisi siellä edes hetkeksi suonut tapahtuvan, olisi ollut hiukan suurempi valomäärä, sillä tuossa syvässä hämärässä oli melko vaikea erottaa varsinkin kattomaalauksia, jotka ovat Michel Angelon ehkä kuuluisin työ.

Myrkyllisesti kertoi signore Oppi, miten Sikstiniläinen kappeli vaikuttaa amerikalaisiin. "He odottavat tietysti, että tämä kuuluisa paikka on täynnä kultaa, marmoria ja jalokiviä, joten, kun he vihdoin tänne saapuvat, ensimmäinen ääni on pettymyksen huudahdus: 'Tämäkö nyt on Sikstiniläinen kappeli!' Ja tarkasteltuaan hetkisen maalauksia he lisäävät nololla äänellä; 'Ja nämäkö nyt ovat niitä kuuluisia freskoja!'"

Vakavina poistuivat veljekset Vatikaanista, sillä he olivat ruvenneet aavistamaan, että sen isännällä on yhäkin maailmassa oma erikoinen ja suuri valtansa, joka näkymättöminä lankoina ulottuu koko kristikuntaan, vieläpä lisääntyen ja tehden valloituksia. Sen saleissa kulkiessaan oli Simeoni pysähtynyt erään suuren, uuden taulun eteen, joka kuvasi munkkien hirttämistä. Signore Oppi ilmoitti, että Ranskan hugenotit siinä hirttävät katolisia marttyyrejä. Niin on siis maailmassa joka asialla kaksi puolta. Kun me luemme hugenottisodista ja Pärttylin verihäistä, ei kenelläkään juolahda mieleenkään, että nyt hugenotit, nuo vainotut ja jalot kristinuskon sankarit, koskaan olisivat tehneet katolisille mitään pahaa; kun samoista asioista luetaan täällä, ovatkin juuri hugenotit kaiken pahan alkuna ja tekijöinä, munkkien kärsiessä hienoja marttyyrikuolemia heidän kynsissään. Totuus saattaa olla siinä keskivälillä.

Tullessaan Forum Romanumille tunsi Simeoni ensi vaikutelmansa olevan pienen ällistyksen siitä, että tuo mainehikas paikka oli pinta-alaltaan niin pieni; siinä suhteessa oli vaikutelma siis sama kuin Akropoliille saapuessa. Näet kaiken sen johdosta, mitä Forumista on lukenut ja kuullut, on mielikuvitus suurennellut sitä, yhdistäen siihen kuin polttopisteeseen koko Roman suuruuden. Toinen vaikutelma oli pieni suru siitä, että oli ensin käynyt Akropoliilla ja sitten tullut tänne; edellinen on kaiken esikuva ja alkulähde, jälkimäinen on jäljennöstä, jolla ei ole samaa itsenäisyyden kunniaa kuin edellisellä; siispä ei sen vaikutuskaan ole enää samalla tavalla yllättävä ja ehyt. Sillä mitä klassillisia rakennuksia Roma ja muu maailma sisältäneekään, sekä vanhoja että uusia, kaikki ne ovat heijastusta niistä kauneussaavutuksista, jotka helleenit ensimmäiseksi kiveen veistivät ja näkyviksi loihtivat; näin tuntee ainakin se, joka on vaikkapa vilahdukselta nähnyt Hellaan marmoria.

Mutta kauan ei tarvitse Forumin raunioita katsella, ennen kuin mieleen tunkee uusi ja edellistä korvaava vaikutelma. Helleenien rakennukset ovat voittamattomia kauneudeltaan, mutta samalla ne edustavat jonkunmoista pienoismaailmaa; mitään vallan ja mahtavuuden tuulahdusta niistä ei hengähdä. Forum Romanum ja Colosseum sen sijaan kohoavat minuutti minuutilta katselijan mielessä siihen suuruuteen, jonka tunnusmerkkinä on rautainen tahto, häikäilemätön vallanhimo ja vihdoin koko maailman valtius. Nämä eivät ole enää pikku valtioiden asukkaiden pienois-unelmia, vaan suuren ja jäykän hallitsijakansan voitonmerkkejä, jotka näkyivät koko silloiseen tunnettuun maailmaan, uhkaavina ja tottelevaisuutta vaativina. Kuunnellessa vieläkin toimivan Cloaca Maximan kumeaa kohinaa syntyy mieleen jylhä kuva voimakkaasta ja taipumattomasta rakentajakansasta, jolla oli ehkä sangen vähän kykyä käsittää kauneutta siinä merkityksessä, jommoisena se heijastuu kreikkalaisten sekä aineellisesta että henkisestä työstä, mutta joka rautaisessa käytännöllisyydessään rakensi tiet noiden hengen arvojen levitä ja tulla koko maailman omaisuudeksi. Niinpä Forumilla kulkija vaipuukin pian tähän tenhoon, nähden hengessään sarjan jättiläishaahmoja, jotka kohoavat jylhinä ja jäykkinä yli koko antiikin maailman, heittäen pitkän varjon kauaksi eteenpäin ja pimentäen tuhansia kääpiöiden vartaloita.

Harvinaisin, ihailun, kauhun ja inhon sekaisin tuntein huomasi Simeoni astelevansa Colosseumin areenalla. Hänestä tuntui, että vaikutelmien vastakohta oli tällä paikalla suorastaan tuskallinen. Tämä jättiläissoikio tarjosi toiselta puolen mahtavan näyn suunnattoman suurine istuinrivikaarineen ja pyörölinjoineen, jotka eivät päättyneet mihinkään, vaan täydellisenä kehänä ikäänkuin kiersivät vimmattua vauhtia hänen ympärillään, sulkien hänet kiduttavaan loitsukehään. Hän tunsi sillä hetkellä ilmielävästi sen tuskan ja hädän pohjattomuuden, joka varmaankin oli jokaisen areenan uhrin vallannut, kun hän huomasi seisovansa tässä suljetussa piirissä, kuin kattilan pohjalla, joka puolella kymmeniä tuhansia kivettyneen julmia kasvoja, ilman pienintäkään säälin tahi osanoton ilmettä, yksin koko maailman kaikkeudessa, niin turvatonna, ettei kukaan milloinkaan, korvissa vain kammottavana musiikkina nälkäisten petojen kumea karjunta. Ajatellessa niitä tuhansia ja taas tuhansia uhreja, joiden veren julmain roomalaisten huvitukseksi tämä hiekka on imenyt, ei voi olla huokaisematta kiitollisuudesta, että koko antiikin maailma on hävitetty, että Colosseum ja ylpeä Roman valtakunta on raunioina. Säälin ja inhimillisyyden jumalatar, luojan kiitos, sentään vähitellen rakentaa uutta maailmaa näille raunioille, joskin se näyttää käyvän niin perin vaivalloisesti.

Sille, joka tuntien roomalaisten pohjattoman raakuuden ja julmuuden, vaipuu Colosseumissa, antamatta sen ulkonaisen suurenmoisuuden ja jylhän kauneuden historiallista tunnelmaansa häiritä, miettimään ja kuvittelemaan sitä, mitä siellä todella antiikin aikana tehtiin, tarjoaa omituisen täydennyksen tähän mietelmäsarjaan käynti Katakombeissa. Sinnehän nimittäin ainakin useimmat marttyyrit, sitten kuin heidän ruumiinsa näytännön loputtua, yön hiljaisuudessa, jolloin kuu valoi veriselle kentälle hopeahohdettansa, heidän omaisilleen tahi ystävilleen luovutettiin — jos oli enää paljon luovuttamista, sillä kaipa nälkäiset pedot ahmivat heistä ainakin parhaat palat — vietiin salassa haudattaviksi. Näitä Katakombeja on Roman ulkopuolella niin paljon, että kaikkien käytäväpituus on laskettu yhteensä noin 1000 kilometriksi. Huomattavin niistä lienee Via Appian varrella oleva, jonne veljekset saapuivat.

Vilpitön ja hurskas fransiskaanimunkki, kansallisuudeltaan hollantilainen, antaa heille pienet kynttilät ja niin laskeudutaan ahtaasta aukosta maan alle. Sieltä avautuu eteen korkeita ja kapeita käytäviä, risteyksissään ja kulmauksissaan väliin laajeten pieniksi kappelin tapaisiksi. Seinät ovat täynnä lokeroita, mutta ruumiit on niistä ainakin tällä kohdalla otettu pois. Marttyyrien lokeroiden yläosa on tehty kaarevaksi ja usein sen etupuolta muutenkin koristeltu. Marttyyrit itse on aikoja sitten jaettu katolisille kirkoille palveltaviksi. Kautta keskiajan pimeitten vuosisatojen olivat nämä Katakombit unohduksissa ja löydettiin ne aivan sattumalta; kaikkia ei ole vieläkään tutkittu. Siten säilyi niissä kallisarvoisia muistoja alkukristillisestä taiteesta. Siellä, kalliovuoteellaan, pimeydessä ja häiritsemättömässä rauhassa, makaavat sadat tuhannet vainajat, odottaen "Hyvää paimenta", jonka edestä niin monet heistä kuolivat ja jonka kuvan niin monet surevat liikuttavalla naivisuudella heidän hautansa ovelle piirustivat.

"Vielä kaksi kallisarvoista Roman hautaa", sanoo signore Oppi surumielisesti hymyillen. Ajetaan Via Appiaa myöten, taivas on mennyt pilveen ja raskaat pisarat rupeavat putoilemaan sen molemmilla puolilla oleville ikivanhoille haudoille, surun ja toivon ikuisille ja kaikkialla maailmassa tavattaville vertauskuville. Tullaan vihdoin pienelle portille, jonka takaa näkyy tuuhea rauhan lehto. Tuuli humisee raskaasti korkeissa puissa ja sade valuu alakuloisella soinnulla kaikkialle. Tietämättä, minne mennään, kulkee Simeoni oppaansa perässä, kunnes, tämä seisahtuu syrjäiseen nurkkaan. Ollaan protestanttisella hautausmaalla ja tuossa edessä ovat Keatsin ja Shelleyn haudat, rinnakkain, yksinkertainen kalkkikivilaatta molempain merkkinä. Simeonin korvissa kaikuvat iki-ihanat, maailman surevimmat säkeet, jotka nyt sopivat näille molemmille veljille kauneudessa:

"Oi, itkekää Adonaista — hän on kuollut!" Nämä yksinkertaiset haudat puhuivat voimakasta kieltä. Olihan niiden asukkaista toinen, Keats, Englannin uuden taiderunouden isä, nuorukaisnero, joka kuoli kaukana vieraalla maalla "sydämensä katkeruudesta", koska hänen isänmaansa ja aikansa ei häntä ymmärtänyt, julistanut kauneuden maailman ainoaksi arvokkaaksi. "Kaikki kaunis synnyttää ikuista iloa", oli hän sanonut, "ja kauneus on totuutta sekä totuus kauneutta; siinä on kaikki, mitä tunnemme maan päällä ja mitä meidän tarvitsee tuntea". Keatsin hautakirjoitus ja sen lause: "Tässä lepää muuan, jonka nimi oli veteen kirjoitettu", on myös murhaavin moite, minkä Englannin ja sen kautta koko maailman yleisö on halveksimiltaan neroilta saanut.

Ja toinen hauta, kapinoitsijan ja samalla mitä intohimoisimman ja utuisimman kauneus-unelmoitsijan leposija, tuntuu kuiskaavan alakuloisen tuulen vietäväksi: "Kanna kuolleet ajatukseni ympäri maailman kuin kuihtuneet lehdet kiiruhtamaan uuden syntyä, ja siroita säkeitteni tenhon kautta, kuin kypenet ja tuhka sammumattomasta ahjosta, sanani ihmiskunnan keskuuteen!" Ilta rupeaa hämärtämään, sateen ja murheellisen luonnon alakuloisuus hiipii sydämeen näiden hautojen äärellä. Molemmille runoilijoille on saapunut ystäväksi se yön henki, jonka tuloa Shelley oli ihanilla säkeillä toivottanut. "Yön henki, saavu nopeasti lännen aallon yli! Nouse idän sumuisesta luolasta, jossa pitkän ja yksinäisen päivän ajan kudot ilon ja kauhun uniasi, jotka tekevät sinut peloittavaksi ja kalliiksi — nopea olkoon lentosi! Kääriydy harmaaseen tähtivaippaasi, sido hiuksillasi päivän silmät, suutele häntä, kunnes hän väsyy, ja vaella sitten yli kaupungin, meren ja maan, koskettaen kaikkia unisauvallasi — tullos, kauan kaivattu!"

Mitäpä ei Romalla olisi! Sillä on kaikkea mahdollista, jolle ihmissydän vastaanottavasti soinnahtaa, ja murhe täyttää mielen, kun täytyy siitä luopua heti ensi hetkien jälkeen. Tuskin olet ehtinyt ensi kertaa armaasi huulia koskettaa, ja saada juovuttavan aavistuksen hänen suloistaan, kun jo elämän ankarin käskijä, kiirehtivä aika, riistää hänet syleilystäsi ja sinun on lähdettävä ehkä ijäksi pois, kohti Pohjolan kylmää maailmaa, jonka viiltävä viima sinua värisyttää. Se ero olisi tappava, ellei elämä tässäkin toisella kädellään tarjoaisi sovitusta ja lievitystä. Lohduttaen kuljettaa se sinut Ulpica-ravintolaan, jonne se on koonnut joukon omia kansalaisia, ja niiden sydämellisessä seurassa pian unohdat haudat, muistot ja murheet. Kaukaa etelästä tulleille lentävät jo Romassa vastaan sanomat pienestä kotimaasta kuin onnen kyyhkyset, lämmittäen ja kutsuen. Ja tähän kotimaan iloon yhtyy gemyyttinen Italia kaikella viehätysvoimallaan. Se asettaa sinut istumaan niille kiville, jotka kerta Trajanuksen Forumiin kuuluneina ehkä olivat saaneet kannattaa keisarien sandaaleja, se tuo sinulle nautittavaksi parhaat spumante-viininsä ja se antaa soittajiensa ja laulajiensa helkyttää säveleitä, jotka intohimollaan ja kauneudellaan virkistävät Unkarin muistoja. Tällainen kotimainen ilta suomalaisten, seurassa vieraalla maalla saattaa tulla matkailijalle mitä hauskimmaksi muistoksi.

XLVIII.

Makaronin syöntiä. — Rautatiematka Rivieralla. — Thomas Cook & C:o.
— Englannittaria. — Marseille. — Cette. — Narbonne. — - Tie
pystyyn Cerebièressä. — Perpignan. — Saksankielen harrastusta. —
Parisiin.

Kuten tunnettua on makaroni italialaisten kansallisruokaa. Ravintolavaunussa Roman ja Genuan välillä, huhtikuun 21 päivänä, veljekset saivat nähdä sen. Oli ikävää katsoa, kuinka nämä tummaveriset ihmiset tukkivat sitä suuhunsa haarukalla katkeamattomana köytenä, niin suuria annoksia, ettei olisi luullut sen lisäksi muuta ruokaa tarvittavan. Mutta sehän oli vain osa ateriasta. Kun italialaisella on nälkä ja makaroni on pitkinä, sitkeinä nauhoina, joita ei tahdo voida syödä haarukalla, menee sormi väkisinkin mukaan, ja siten siitä tulee sellaista syöntiä kuin tulee.

Junan ikkunasta ei Simeoni päässyt käsittämään, missä kuuluisa Roman "Campagna" oikein oli. Sekä kaupungin etelä- että pohjoispuolella näytti kaikki hyvin viljellyltä. Rata seuraili pohjoiseen mentäessä rannikkoa, jossa kauniit näköalat vaihtelivat, kunnes ilta vihdoin peitti kaikki hämäräänsä. Vetisten pilvien läpi häämöitti silloin tällöin alakuloinen kuu, valaisten himmeästi allansa nukkuvaa Italiaa.

Genuan aseman ympärillä kohoavat vanhat ja korkeat rakennukset kylpivät huikaisevassa auringonpaisteessa, kun veljekset kello 6,45 aamulla lähtivät siitä edelleen pitkin rannikkoa. Vasemmalla puolella kuohui kimalteleva meri, oikealla kohoili jyrkkiä vuoria, rinteet täynnä huviloita ja viiniviljelyksiä. Sivuutetaan sarja idyllisiä kaupunkeja ja kyliä, jotka ovat maisemansa, merensä ja taivaansa ympäröiminä kuin kirkasvärisiä akvarelleja, ja sukelletaan tuon tuostakin tunneliin, joissa ajetaan melkein yhtä paljon kuin vapaassa ilmassa. Alkaa tulla helle ja sinivihreän aallon särkyminen valkoiseen hiekkaan tuossa aivan silmäin edessä synnyttää janoavan kaipuun päästä sukeltamaan sen helmaan, makailemaan hiekalla tuulessa ja auringossa, ja nauttimaan sillä tavalla tästä ihanuudesta. Mutta juna ei pysähdy, vaan kiskaisee armotta haaveksijan pois ihanuutensa keskeltä, lohduttaen häntä kuitenkin heti uudella hurmaavalla näköalalla ja valkoisella aallon harjalla. Kello 3 päivällä oltiin rajalla, Ventimiglian asemalla, ja siinäkös syntyi tavaton touhu. Ranskalaisen junan lähtöön oli vain muuan minuutti aikaa, jonka kuluessa piti ehtiä selvittää passit ja tulli. Mutta missä matkustajan hätä on suurin, siinä on aina lähellä Thomas Cook & Co:n mies. Tämä koko maailmassa toimiva englantilainen turisti- ja pankkiiriliike on ehdottomasti paras paikka kaikille neuvon ja avun tarvitsijoille, jota voi mitä lämpimimmin suositella. Kuten nytkin. Liikkeen agentti oli nähtävästi haistanut jo kaukaa, että veljekset olivat ostaneet pilettinsä heidän toimistostaan, koskapa hän tuikaisi paikalle kuin haukka, otti haltuunsa tavarat ja passit, käski seurata perässä, ja niin mentiin hänen mukanaan juoksujalkaa luukulta toiselle ja huoneesta huoneeseen. Kaikki kävi kiinteällä vauhdilla, ja viime tingassa ehdittiinkin hypätä junaan, joka nähtävästi saman Cookin miehen käskystä oli muutamia minuutteja odottanutkin. Siihen hän jäi seisomaan asemasillalle, pistäen saamansa juomarahat laskematta taskuunsa ja tuumien tyynesti, viitatessaan veljeksille jäähyväiset: "Well". Taas alkoi kulku pitkin kirkasvärisiä akvarelleja, tunnelista tunneliin, häikäisevästä ja hurmaavasta valopilkusta toiseen.

Veljesten osastossa istuu kolme englantilaista, kaksi vanhempaa naista ja nuori tyttö. Toinen vanhemmista on miehekäs ja tarmokkaan näköinen, lausuen mielipiteensä jyrkästi ja ratkaisevasti sekä lukien kiusallisen tarkoin, suurennuslasin avulla, Morning Postia; toinen on pieni ja hento, arka ja kiltin näköinen, anteeksi pyytävä, jolla on kristillismielinen kirja helmoillaan ja hallussaan seurueen tavarat. He ovat selvästi sisaruksia, vanhoja piikoja, joista tuo tarmokkaampi edustaa perheen miehistä elementtiä, hennompi naisellista. Kolmas, tuo nuori tyttö, on sievähkö, solakka, katseestaan päättäen parhaissa kaipuuvuosissaan oleva, "languishing", kuten englantilainen sanoisi; hän venyttelee ja on raukea. Hän on nähtävästi vanhempien naisten rappiolle joutuneen, sirkustaiteilijattaren kanssa naimisiin menneen ja varhain kuolleen veljen ainoa tytär, jonka tädit ovat ottaneet kasvattaakseen. Äsken sai hän eräällä pienellä asemalla, ehkä San Remossa, sinne, ilmestyneeltä vaalealta ja uljaalta englantilaisnuorukaiselta laatikon suklaatia sekä kukkia; kun Simeoni vilkaisee häneen, tuijottaa tyttö uneksivasti merelle, muistamatta puraista kädessään olevaa täytekaramellia. Huomattuaan Simeonin katseen tyttö säpsähtää ja nostaa kukat kasvojensa eteen, samalla kuin kaulalta alkaa kohota hienoa punaa. Vanhempi tarmokas neiti on pitänyt kaikkea silmällä ja rypistää hiukan otsaansa; Simeoni tuijottaa tärkeästi hänen ohitsensa kauas merelle, jossa jokin seikka on äkkiä herättänyt hänen huomiotaan.

Sitten saa perheen palveleva sielu merkin ja ryhtyy kaivamaan koriaan. Sieltä kohoaa esille teekannu ja muut tarpeet. Simeoni ihmettelee, miksi ei tyttö toimita näitä tehtäviä, jotka luonnollisesti kuuluisivat hänelle. Raukeana hän vain puraisee pienillä hampaillaan kärjen täytekaramellista ja rupeaa laiskasti imeskelemään sen sisällystä. Palveleva sielu ottaa kannun ja lähtee ravintolavaunua kohti, nähtävästi hakemaan kuumaa vettä. Hetken perästä tulee veljestenkin vuoro mennä sinne päivälliselleen.

Mutta käytävässä tuleekin palveleva sielu vastaan, arkana ja pelokkaana, heilutellen tyhjää kannua neuvottomasti kädessään. "Ettekö saaneetkaan kuumaa vettä?" kysyi Simeoni häneltä kursailematta. Palveleva sielu änkyttää jotakin, vapisten kiireestä kantapäähän, "ettei siellä ollut". — "Sepä nyt on merkillistä!" ärjäisee Simeoni, ottaa lempeällä väkivallalla kannun vapisevan missin kädestä ja marssii ravintolavaunuun. Siellä hän kokoaa kaikki ranskankielen taitonsa murut ja vettä tulee heti. Tuomas viittaa peukalollaan olkapäänsä yli ja määrää: "Englantilaisille ladyille!" Kyyppari menee viivana.

Takaisin tultuaan saavat veljekset armolliset kiitokset kohteliaisuudestaan ja heille tarjotaan Morning Postia luettavaksi. Tee on juotu ja palveleva sielu kokoaa siististi kapineet talteen. Sitten hän huokaa väsyneesti ja istuu tuijottaen ulos, kädet nöyrästi helmassaan ristissä.

Ajetaan hurmaavaa Rivieraa pitkin. Näköalat ovat jos mahdollista edellistä taitavamman ja taiteellisemman akvarellistin tekemiä. Niissä on viehättävän heleä ja keveä väritys, joka vaihtuu valoina ja varjoina, kaukaisina, unelmoivina meriperspektiiveinä, idyllisinä kaupunkeina ja kylinä, valkoisina huviloina pinioineen ja palmuineen. Sivuutetaan kuin unessa Nizza, Monte Carlo, monet tuntemattomat kaupungit ja keskittyneet, hehkuiset ihanuudet, kunnes kello 6 illalla tullaan Marseilleen. Barcelonaan menevä juna oli lähtenyt muuatta minuuttia ennen; seuraava lähtisi vasta kello 10,50. Oli siis aikaa nelisen tuntia katsella tätä kaunista kaupunkia, jonka satamassa muinoin oli nähty se arkkiveisussa mainittu suuri ja ihmeellinen kala. "Sitä täytyy mennä katsomaan!" määräsi Tuomas ja niin lähdettiin ajelemaan kaupungille. "Ajetaan nyt vaikka ensin sinne Montekriston kreivin kotitaloon", ehdottaa Juhani, "eikös se ollut jossakin siellä sataman puolella?"

Mieluisa muisto mukanaan kohteliaista marseillelaisista ja liiveissään tukeva illallinen istuivat veljekset junaan ja lähtivät ajamaan Espanjan rajaa kohti. Pilettejä ei heiltä kysytty, lyötiin vain ovet kiinni ja lähdettiin menemään hurjaa vauhtia läpi öisen Etelä-Ranskan. Junassa oli vain pari vaunua ja muita matkustajia ei näkynyt ollenkaan. Narbonnessa piti muuttaa. Hyppien ja kolisten hirveästi mennä pyyhältää juna pysähtymättä ja veljekset heittäytyvät pitkälleen, toivoen heräävänsä oikealla hetkellä. Se tapahtuu junan pysähtyessä. Tuomas nousee haukotellen katsomaan ja ilmoittaa, että tässä on kaupunki, jonka nimi näkyy olevan Cette. "Muuten", arvostelee hän tilannetta uudelleen, "tämä on aivan sen näköinen paikka, kuin pitäisi tässä muuttaa junaa." — "Mutta Narbonnessahan vasta piti muuttaa!" vänkää Simeoni. "Vaikka, mutta kyllä tällaisilla suurilla asemilla tavallisesti junaa muutetaan, sillä eihän pieni paikallisjuna voi mennä muuta kuin kaupungista toiseen. Mennäänpäs kysymään." Ja veljekset saivatkin tietää, että luonnollisesti oli junaa muutettava, minkä he viime tingassa ehtivätkin tehdä. Lähdettiin ajaa jyristämään Narbonnea kohti. Kuu oli noussut ja valaisi himmeästi puutarhamaisia lakeuksia, täynnä viiniviljelyksiä. Oli hyvin kylmä.

Harmaina mielialaltaan, unisina ja väsyneinä, saapuivat veljekset huhtikuun 23 päivän aamuna kello 6 Narbonneen. Kukapa olisi uskonut, että joskus joutuu sellaiseenkin paikkaan! Koska uuteen lähtöön oli muutama tunti, menivät veljekset huvikseen parturiin, jossa lukuisan ranskalaisen yleisön töllistellessä ja nauraessa harjoittelivat maan kielen puhumista. "Meillehän tämä ei tuota suuriakaan vaikeuksia", arvosteli Juhani, "mutta arvattavasti sitä suurempia kuulijoillemme". Kun kello saapui kahdeksaan, menivät veljekset saamaan jotakin syötävää erääseen pieneen ravintolaan. Se oli tavallinen kapakkalaitos, jossa oli penkkejä ja pöytiä, keskellä kamiini, johon haukotteleva kyyppari juuri laittoi tulta. Kohta saapui isäntäkin myymäpöytänsä taakse, hytisteli kylmästä, hieroi käsiään, pani esiliinan ylleen ja kaatoi sitten ensi töikseen itselleen huikean lasillisen konjakkia, kysyen, eivätkö vieraatkin haluaisi. Saatiin hyvää ruokaa, juotiin maalaisviiniä ja tunnettiin elämän taas alkavan meneskellä. Kaikkialla täällä näytti vallitsevan kodikas ja tuttavallinen tunnelma, joka heti sai vieraankin viihtymään.

Asemalla töllistelee maalaisia, turpeita, päivettyneitä emäntiä ja isäntiä, jotka ovat yhtä vakaita ja tyynimielisiä kuin talonpojat kaikkialla maailmassa. Pikkuisen vähemmän tummaa väriä, ja he menisivät aivan hyvin suomalaisista. Kello 9,40 istutaan junaan ja aletaan mennä Espanjan rajaa, Cerebièren asemaa kohti. Matkustajien joukossa tuntuu olevan hollantilaisia, jotka heti määrittelevät veljekset skandinaaveiksi. Vasemmalle puolelle ilmestyy valkovaahtoinen, myrskyävä meri, oikealta puolelta, edestä päin, häämöittävät juhlallisina Pyreneitten sinervät ääriviivat. Tuntuu jännittävältä päästä näkemään taas uutta maata ja kansaa. Tullaan Cerebièreen.

Varmoina ja tyyninä kuin passiasioihin tottuneet ainakin esittävät veljekset nämä monileimaiset vihkonsa tarkastajalle, joka rupeaa niitä tutkimaan. Tuo tumma ja kiukkuisen näköinen mies kääntelee niitä kääntelemistään, mutta ei näytä löytävän, mitä hakee. "Eikö se osaa lukea!" ihmettelee Tuomas ja kääntää hänelle eteen paikan, jossa oli sekä Ranskan että Espanjan leima, mutta sekään ei auttanut. Lehteiltyään passeja aikansa pisti mies ne syrjään, viittasi veljekset väistymään luukulta ja rupesi tarkastelemaan muitten passeja. No nyt tuli kummat! Matkustajat selviytyivät vähitellen kaikki tiehensä, juna vihelsi ja uhkasi lähteä, mutta veljekset eivät vain saaneet passejaan. "Antakaa ne pois!" sanoi Juhani kiivaalla äänellä kurottaen kättään liikkeellä, jonka tarkoituksesta ei voinut erehtyä, mutta turhaan. Mies politti polittamistaan ja juna meni, jättäen jälkeensä kolme miestä, joiden ulkomuoto näytti täyttävän asemahuoneessa vetelehtivän yleisön kammolla ja pelolla. Koottiin siinä silloin kasaan kaikki mahdollinen ranskankielen taito, painuttiin passikoppiin sisään ja kysyttiin, mitä tämä merkitsee.

Virkamies, joka alussa oli ollut koppava ja töykeä kuten ranskalaiset virkamiehet yleensä ovat, havaitsi nyt tarpeelliseksi muuttaa hiukan käytöstään ja selittää valitellen, että päästäkseen pois Ranskasta täytyy olla lupa prefektuurin virastosta. "Mistä ihmeestä me sen olisimme voineet hankkia!" ihmettelevät veljekset ja näyttävät Ventimiglian leiman päivänmäärästä tulleensa tänne suoraan Italian rajalta. Virkamies kohottelee olkapäitään ja sanoo, että siitä huolimatta määrää asetus näin ja sitä hänen täytyy totella. Veljekset rupeavat häntä lahjomaan ja Simeoni vakuuttaa vakavalla äänellä, vilkuttaen silmiään, että kyllä maksetaan. Virkamies pehmenee, mutta ei voi enää peruuttaa päätöstään, vaan neuvoo veljeksiä matkustamaan lähellä olevaan Perpignanin kaupunkiin, josta he saisivat heti tarpeellisen luvan. "Me maksamme, maksamme!" vakuuttaa Simeoni, mutta turhaan. Ei auta muu kuin lähteä tuohon kirottuun Perpignan'iin, mikä tehdäänkin. Kahden tunnin kuluttua ollaan siellä ja lähdetään hakemaan prefektuuria.

Mutta laskuissa oli jäänyt ottamatta huomioon se seikka, että oli lauantaipäivä. Herra prefekti oli tietysti sulkenut virastonsa jo aikoja sitten ja mennyt maalle, minne lienee mennytkään, eikä palaisi sieltä ennen kuin maanantaina. Harmaina kiukusta ja sadatellen koko maailman passisotkuja veljekset mittailivat uhkaavalla ilmeellä tämän pienen kaupungin pölyisiä katuja, suureksi ihmeeksi töllistelevälle yleisölle, joka varovaisesti väistyi syrjään varsinkin Juhanin tieltä, jonka pituudelle ei arvattavasti koko tasavallasta olisi löytynyt vertaa. Avuliaasti prefektuurin pikku sihteerit kyllä heitä neuvoivat, kehoittaen huoleti puhumaan saksaa, "koska se ei enää täällä herätä vihamielisiä tunteita ja koska heistä useat sitä ymmärsivät, oltuaan sotavankeina Saksassa", mutta mitäpä se auttoi, kun prefekti, valtakunnan leiman haltija, oli poissa. Kun pikku sihteerit vielä erikoisen tärkeästi neuvoivat, että "pitää välttämättä ostaa kahden frangin karttapaperi ja panna sisään kirjallinen anomus — huomatkaa, välttämättä kahden frangin karttapaperi!" suuttui Juhani äkkiä. "Kahden frangin karttapaperi", matki hän katkerasti. "Se on sillä tavalla, ettei minulla ole varoja sellaiseen ylellisyyteen eikä liioin haluakaan teidän karttapapereitanne ostamaan — tarvitaan tässä pikkurahat parempiinkin tarkoituksiin. Ja koska olette kerran sulkeneet tuon Espanjan valtakunnan näin tarkkaan selkänne taakse, niin julistan minä puolestani antavani sekä sille että teidän prefekteillenne sen kaikista kirkkaimman hivauksen! Lähden ensimmäisellä junalla Parisia kohti — mitäs te aiotte tehdä?" Tämä kysymys oli kohdistettu toisille veljille, jotka myrtyneinä mukautuivat pisimmän miehen selvästi lausuttuun tahtoon. "Ja nyt kiireesti ottamaan selkoa, milloin tästä hiirenkolosta päästään hengissä lähtemään!"

Kohtalolleen ei voi mitään. Sopivin Parisiin menevä juna lähtisi vasta seuraavana päivänä kello 3, joten ei auttanut muu kuin mennä hotelliin lepäämään, mikä ei suinkaan ollut pahitteeksi edellisen vuorokauden keskeytymättömän matkustuksen ja valvomisen vuoksi.

Mutta Ranskassa ei viitsi olla kauan pahalla tuulella. Levähdettyään ja ruokailtuaan peräti siistissä ja kodikkaassa hotellissa veljekset heittivät surut muille ja kuittasivat makealla naurulla koko harmin. Sitten he ryhtyivät harjoittelemaan ranskankielen puhumista kyyppareiden kanssa, jotka parveilivat heidän ympärillään sulavina ja notkeaselkäisinä, mutta siinä kohtasi heidät uusi kumma. Kyypparit eivät olleet ollenkaan innostuneita oman äidinkielensä puhumiseen, vaan väänsivät aivan väkisellä, huolimatta veljesten protesteista, keskustelinsaksaksi. "Emme me ole saksalaisia", selitti Simeoni, "vaan suomalaisia, ja haluamme oppia puhumaan ranskaa!" — "Vui vui, mossjöö, vui vui!" liplattivat kyypparit, "mutta me osaamme puhua saksaa, jota voitte täällä vallan hyvin käyttää!" Ja pian kävi selville, että hotellin koko miespuolinen henkilökunta oli ollut sotavankina Saksassa ja oppinut siellä maan kielen, jota he nyt innolla tahtoivat haastella. "Lieneekö täällä koko maassa ainoatakaan, joka ei olisi sitä kurssia suorittanut!" ihmetteli Juhani. "Minkälaista olonne Saksassa oli?" kysyi Simeoni eräältä, "vaikeaa, vai?" — "Ei vaikeaa, mossjöö, ei; rauhassa saimme olla — minä tein metsätöitä." — "Kuinka kohtelette nyt saksalaisia, kun he sattuvat täällä matkustamaan?" — "Vui vui, mossjöö, hyvin tietysti." — "Minkälaista oli sota?" — "Vui, mossjöö, kauheaa, kauheaa, la la la la!" Nämä ihmiset eivät ainakaan osoittaneet mitään kansallisvihaa, se täytyi veljesten tunnustaa, ja olivat kaikin puolin gemyyttisiä ja hilpeitä miehiä, joilta pian puhkesi elämänhaluinen ja virkistävä nauru.

Hotelli oli rakennettu neliöön, keskellä hauska piha, jota käytettiin ruokasalina. Siellä saattoi nähdä todella ranskalaista pikkuporvaristoa, virkamiehistöä, ehkäpä ylimystöäkin, kuinka se esiintyi arvokkaasti ja kohteliaasti, ikuinen "mossjöö" alati huulillaan. Maupassantin tyypit johtuivat ehdottomasti mieleen heitä katsellessa. Tuossa syö eräs päivällistään. Hänet voisi määritellä maaseudun virkamieheksi, jolla on melkoinen omaisuus talletuksina ja arvopapereina. Hänen liikkeistään ja eleistään ilmenee tarmoa, mutta saattaa hän ratkaisevassa silmänräpäyksessä osoittautua pelkuriksi, ja tuntien tämän luonteensa salaisuuden koettaa hän peittää sitä tekoreippaudella. Nyt hän on saapunut kaupunkiin ottamaan selkoa, paljonko hänen tuleva miniänsä saisi myötäjäisiä korkoina. Suoritettuaan tämän on hän tullut hotelliin syömään päivällistä ja nauttii siitä tavattomasti. Hän ruokailee harkitusti ja aatteellisesti. Vasikanliha leikataan pieniin, siroihin palasiin, kostutetaan tarkoin kastikkeessa ja viedään suuhun nopealla liikkeellä; lisäksi pieni pala perunaa ja huolellisesti öljyssä kasteltu salaatin lehti. Huomattava on, että hän pistää salaatin suuhunsa sormillaan. Kun annos on täten koossa, painaa hän nyrkissä olevat kätensä ryntäilleen ja jauhaa kaikki hienoksi ummessa silmin… "Vui vui, mossjöö, la la la!"

Istutaan Parisin pikajunassa ja pää tärähtelee kaikilla samaan tahtiin. Ulkona kasvaa vain viiniä ja taas viiniä, loputtomiin, silmänkantamattomiin. Mihinkä tuo viinin paljous mahtuneekaan! Maa on kuin puutarhaa, valmista kaikkialla. Ei ole mitään tehtävissä, puutarha on lopullisessa kunnossa.

Vilahtaa tuossa ohi Toulouse, täynnä hassulta näyttäviä pieniä kivitaloja, jokaisen katolla sarja saviruukkuja, aivan kuten Englannissakin. Vilahtaa muitakin kaupunkeja, jotka ovat täynnä pienikokoisia, vilkkaita ihmisiä. Mutta vilkkaita vain keskenään. Kun veljekset ikävissään koettavat saada keskustelua aikaan, ei sitä synny. Heidän kanssaan ei ehkä haluta keskustella, koska he luultavasti ovat kirottuja "bocheja", saksalaisia; ehkä ei kansa ole täällä muutenkaan uteliasta. Kaikki tuijottavat tuuman verran toistensa ohi, kylminä ja itseensä sulkeutuneina, avaten suunsa korkeintaan sanomaan: "Vui, mossjöö!" Tuossa on hieno herra, vaatteet viimeistä muotia, käsissä säämiskähansikkaat; kun hän ottaa ne pois, huomaa Simeoni hänen kynsiensä alustojen olevan vahvasti surureunaiset. Kansallissurua ehkä? Vai oliko hän käynyt Toulousessa kaivamassa anoppinsa haudasta? Vui, mossjöö, vui! Tulee pimeä, juna mennä huristaa kovaa vauhtia, matkustajia tulee ja menee. Makuuvaunun hoitaja vaatii kolmelta paikalta yhteensä 160 frangia liikaa, mikä oli veljeksistä ruminta turmelusta, mitä he matkansa varrella olivat tavanneet. Istutaan mieluummin kuin annetaan sellaiselle kannatusta. Päät tärähtelevät, nukutaan, herätään väliin ja tirkistellään pimeyteen. Jo valkenee päivä, viljelykset ovat muuttuneet. Ei ole enää viiniä, vaan viljaa, joka keinuu tuulessa. Saavutaan suureen, puistomaiseen metsään, läpäistään se, nähdään tehtaanpiippuja, savua, yhä tiheämpää esikaupunki-asutusta, ja pitkään kiljaisten pyyhältää juna vihdoin St, Lazaren asemalle. Parisin kumea kohina nielaisee veljekset vilisevään virtaansa. On huhtikuun 25 päivä, kello 10 aamulla. "La la, mossjöö!"

XLIX.

Joku utelias saattoi veljeksiltä kysyä: "Mitä nyt sitten Europan kansat oikein päätyönään tekevät?" Jos antoi siihen sen vastauksen, joka vaistomaisesti nousi huulille, ollen ikäänkuin valmiina silmäverkossa ja sen kautta aivoissa, kuului se: "Tanssivat ja vihaavat toisiaan". Ja vaikka asiaa lähemmin harkittuaan rupeaakin muodostamaan hajanaista ja otaksumisiin perustuvaa selitystä sodan jälkeen taas alkaneesta eheyttämis-, haavojen parantamis- ja uudistustyöstä, niin jää sittenkin mieleen epäilys, että tämä on totta aivan rajoitetussa määrässä, mutta tanssi ja viha, se on varmasti totta ja kaikille Europan kansoille kuvaavaa tällä hetkellä.

Veljekset olivat saaneet nähdä Europan tanssivan. Jokaisessa suuremmassa kaupungissa, hotellissa, ravintolassa, minne he vain olivat pakotettuja menemään tahi minne he menivät huvikseen, tanssittiin foxtrottia, shimmyä, pelikaania, fishwalkia, kaikkia noita omituisia, amerikalaisten neekerien keksimiä kävelykarkeloita, joita kuulemma Helsingissäkin osataan, mutta joita Simeoni ei ollut sattunut näkemään tätä ennen. Hän ei ollut uskoa silmiään huomatessaan — vanhanaikainen mies parka! — että kaikki entisen ajan tanssit: kuin ovat valssi, polkka, polkkamasurkka, sotiisi, pas de quatre, pas d'Espagne, mignon ja minkä nimisiä ne kaikki olivat, joita hänkin nuorempana kömpelösti yritteli harrastaessaan naissulouden palvelusta, olivat kokonaan unohduksissa, niin, niille suorastaan juljettiin nauraa. Toista olivat muka nämä uuden ajan intressantit tanssit, alkaen tangosta, joka sekin oli jo vanhentunut. Kiinteällä tutkijan harrastuksellapa siis Simeoni koetti syventyä tähän Europan nykyaikaisen kulttuuri-elämän leimaa antavimpaan ilmiöön.

Sivuutettakoon Berlini, jonka useimmissa kahvilaravintoloissa illanvietto päättyy tanssiin, osanottajina vallaton ja häikäilemätön parvi todellisia bacchantinnoja, vailla säädyllisyyttä ja sopivaisuuden tunnetta. Isänmaansa surullisen aseman johdosta ovat nämä nuoret naiset ja miehet kirjoittaneet rinnukseensa vaalilauseeksi sanat: "Ei meitä surulla ruokita, se on ilo, joka elättelee", ja koettavat he nyt toteuttaa tätä ohjelmaansa harrastuksella, joka olisi paremmankin asian arvoinen. Pian huomaakin, että Berlini on nykyaikainen Ninive, joka eroaa esikuvastansa ainoastaan siinä suhteessa, ettei mikään profeetta Jonas voisi saada siellä pienintäkään herätyksen ja parannuksen merkkiä aikaan, vaan luultavasti horjahtaisi itsekin, oleskeltuaan paikkakunnalla jonkun aikaa, pyörähtämään jonkun "shimmyn". Niin lujaan näyttää siellä, kaikkien terveyttä ja siveyttä harrastavien kunnon saksalaisten suruksi, kevytmielisyys ja paatumus iskostuneen.

Siirtykäämme sitten etelämmäksi, ohitse Wienin, jossa poliisin ankarat sulkemismääräykset ovat rajoittaneet tanssinkin mahdollisuuksia, kätkien sen salaisiin yökahviloihin, "Mascotteihin" ja sellaisiin, ja astukaamme Konstantinopolissa Tokatlian-hotellin saliin juomaan five-o'clock teetä. Kas kummaa! Sillä aikaa kuin hienosto juo teetä ja nipistelee veltosti leivosten syrjiä, tanssivat entente-upseerit ja Moskovian ruhtinattaret foxtrottia. Simeoni laskee heitä useampia ja hänelle valkenee, että vapaavuoroillaan käyvät neidit täällä, arvattavasti maksusta, tanssimassa, koskapa kuka hyvänsä, ilman esittelyä, kävi heitä pyörittämässä. Vai onko tapa sellainen, että tällaisissa tilaisuuksissa saattaa kuka hyvänsä herrasmies mennä tanssimaan muuten hänelle aivan tuntemattoman naisen kanssa? Kukapa ne kaikki uudet tavat tietää; pääsääntönä näkyy olevan mahdollisimman suuri vapaus ja ujostelemattomuus. "Trot-trot-trot-trot", mennä järkyttää yksitoikkoinen neekerimusiikki, ja "jump-jump-jump-jump" säestää sitä tanssin rytkyttävä tahti permannolta. Tanssijat seisovat aivan vastakkain ja hyvin likellä toisiansa; askeleet on otettava taitavasti samoilla vuoroilla, sillä muuten kolahtaisivat polvet arveluttavasti yhteen, joka kyllä saattaisi mennä ohjelmanumerosta sekin, ellei se sotkisi tanssin tahtia. Toiset ojentavat kätensä vaakasuoraan ulospäin, kavaljeerin painaessa daamin selkään kämmenensä peukalosyrjää; määrätyissä paikoissa notkahduttaa daami mukavasti polviansa. "Trot-trot-trot-trot". "Shimmyssä" näyttää omituiselta se, että polvet pidetään sisäänpäin; määrätyssä kohdassa herpautuvat sitten kavaljeerin polvet ja nilkat kokonaan, ja vapisevin säärin ja nilkoin ottaa hän eräitä tutisevia askeleita, jotka arvattavasti ovat tulkitsevinaan hänen intohimonsa raukaisevaa voimaa. Joissakin kohdin taas hypitetään tyttöä aika lujasti, tahi koetetaan hypittää, sillä hänen jalkansa eivät nouse ilmaan; yläruumis vain rytkyy kehoittavasti ja innostavasti.

Simeoni oli lukenut lehdistä, että nämä tanssit olisivat erikoisen räikeitä, jopa eleiltään sopimattomiakin. Niitä tutkiessaan hän ei voinut tuohon arvosteluun yhtyä. Niissä ei ole mitään sen sopimattomampaa kuin entisissäkään tansseissa, jos ne vain tanssitaan sivistyneellä tavalla; raaka tanssija taas saa sopimattomuutta mihin hyvänsä. Luonteeltaan ne ovat oikeastaan yksitoikkoisia, melko rauhallisia kävely- ja juoksuaskeltansseja, jotka viehättävät palvojiaan oudolla, oikullisella rytmillään. Mutta se niistä täytyy sanoa, että ne ovat rumia. Ainoakaan niistä ei Simeonin mielestä tarjonnut mitään kauniiden kaartoviivojen ja sirojen asenteiden hurmaa, vaan olivat ne yhtämittaista töksyttävää hölkkää. Lisäksi muodostuvat ne yksitoikkoisiksi senkin vuoksi, että sama pari tanssii aina koko ajan, lopettaen vasta, kun musiikki vaikenee. Ei tapahdu siis mitään alituista tanssiin pyytämistä eikä sitä sievää mielistelyleikkiä, joka vanhan ajan tanssiaisissa muodosti katsojalle niin hauskan nähtävyyden; parit ovat sopineet jo edeltäpäin, ja kun musiikki alkaa, rupeaa lattialla pyörimään muuttumaton viipsinpuu niin kauan kuin sitä kestää.

Mutta siirtykäämme Aleksandriaan, Savoy-Palace-hotelliin teetä juomaan. Jazz-band rämäyttää räikeän musiikkinsa soimaan ja samalla pyrähtää sali täyteen valkoisiin puettuja nuoria tyttöjä ja smoking-pukuisia tärkeitä herroja. Tuossa on eräs, jota Simeoni on jo aikaisemmin uteliaana katsellut, joka on sen huomannut ja heittänyt takaisin ylpeitä ja vihaisia silmäyksiä. Hän oleskelee hotellissa koko päivän ja Simeoni on luullut häntä joksikin matkustajaksi, kunnes onkin saanut selville hänen olevan palkatun jazz-tanssijan. Se on miehen ammatti, nähkääs, ja sellaisia on tässäkin hotellissa useita. Samoin "neitoja", jotka määrätunneilla saapuvat näiden kavaljeerien kanssa yleisön huviksi tanssimaan. Kavaljeerimme pitää aina monokkelia silmänurkassansa, on laihahko ja jäntevän näköinen, mutta ei erikoisemmin kaunis eikä sopusuhtaisesti muodostunut — kuivahko kamreerityyppi paremminkin. Mutta tärkeä, ah, niin tärkeä! Kun hän tanssii, suorittaa hän tehtävänsä sellaisella ilmeellä kuin olisi hänen parhaillaan allekirjoitettava Versailles'in rauha; kaikesta päättäen pitää hän itseään etevimpänä koreograafina koko maailmassa. Englantilaiset mammat istuvat teepöytänsä ääressä maistellen verkalleen leivoksia, ja vierellä ovat naimaikäiset tyttäret kaipaavina ja suloisina; tuossa on eräs valkeassa tyllipuvussa kuin lumpeen kukka, halukkaasti katsellen lattialla pyörivää hiidenmyllyä. Hänkin tahtoisi tanssia, mutta kun palkattu kavaljeeri, jonka peräti ruskeat kädet kertovat Ranskassa suoritetusta kyypparin tahi muun sellaisen ammatista, hänen ilmeensä huomattuaan uskaltautuu häntä pyytämään, kieltäytyy neito mammansa viittauksesta. "Täällä sinun ei, rakas lapsi, sovi tanssia, mutta ensi viikollahan lady Primrose panee toimeen tanssiaiset sotaorpojen hyväksi, ja siellä saat huvitella vertaisesi yleisön kanssa. Nämä gentlemannit täällä eivät ole oikein decent-looking, my dear!" Ja hän ottaa briljanteeratun lorgnettinsa ja tarkastaa kaikkia silmillään, jotka ovat kylmät kuin kalalla. "Trot-trot-trot-trot!"

Jättäkäämme Aleksandria, sillä tanssia saa nähdä muuallakin. Menkäämme Parisiin, niin huomaamme, että siellä on tanssi aivan tautina. Tuntuupa siltä kuin olisi Europan pääpyörre juuri siellä — ja niinhän se onkin — ja muualla vain sen aiheuttamia sivupyörteitä. Koska yleisesti tiedetään, että varsinkin kaikki naiset erittäin mielellään tahtovat Parisissa ollessaan kerta nähdä yökahvila-elämää, eivätkähän miehetkään ole siihen aivan haluttomia, ja koska kaikki, jotka Parisiin pääsevät, tämän toivonsa myös tärkeimpien rinnalla toteuttavat, kuvattakoon niiden huviksi, jotka eivät sinne pääse ja siten kuvittelevat kaikkea sellaista, mitä siellä ei tapahdu, kerta tällainen tanssi-ilta jossakin Montmartren huvittelupaikassa. Edeltäpäin lienee syytä ilmoittaa, että meno siellä on kyllä lapsellisen remuavaa ja ilakoivaa, mutta ylen harvoin millään tavalla mauttoman sopimatonta ja loukkaavaa, ja että jos sellaista tapahtuu, on syyllinen useimmiten joku ulkomaalainen, ehkäpä joskus — suomalainenkin.

Tällainen tanssiravintola on tavallisesti pieni, kuten Parisissa yleensä muut paitsi suurten hotellien ravintolat, enimmäkseen ovat. Kun tullaan sinne siinä klo 11 illalla, on se jo täysi. Kauan ei tarvitse yleisön keskustelua kuunnella, ennen kuin huomaa, että suurin osa läsnäolijoista on ulkomaalaisia. Skandinaavit ovat mieslukuisesti edustettuina, monella mukana pikku rouvansa, jonka silmät kiiluvat uteliaisuudesta, ja anoppinsa, joka turhaan koettaa vetää otsaansa siveellisen suuttumuksen ryppyihin. Englantilaiset leijonat singuttavat valkoista rintamustansa ja heittelevät arvostelevia katseita värttinäkansan joukkoon, joka valkoisena ja kahisevana liikkuu tuossa pöytien vaiheilla. Amerikalaiset purskahtavat tuon tuostakin hohottavaan nauruun, ja kulta kimaltelee heidän ikenistänsä. Mutta kuinka on naisten puvun laita? Simeoni on aina ollut siinä suhteessa heikko huomioiden tekijä, joten kaikki, mitä hänen muistiinsa painui näistä valkoisista harsofantasioista oli se, että useimmilla oli selkä aivan paljas, syvän uurteen ulottuessa liitinkiin saakka. Kun olkapäillä ei ollut muuta kuin ohut nauha, eikä usein sitäkään, jää uudeksi ihmeeksi se, miten tuo puku pysyi päällä; pysyvän se kuitenkin näkyi. Paitsi ulkomaalaisia, on joukossa joku ranskalainenkin mies, joka on tullut huvittelemaan; hänellä on naisellinen, vyötärystältä kiristetty takki, joka antaa hänen istumapuolelleen omituista, epämiehekästä leveyttä. Ehkä hänkin on täällä rouvansa ja anoppinsa kanssa, sillä nuo seurueeseen kuuluvat naiset voivat tuskin olla muita. Vanha rouva koettaa olla arvokkaan näköinen, mutta haluaisi kaikesta päättäen kiihkeästi tanssia hänkin; hän aukaisee suunsa ja nauraa makeasti, mutta samalla saavat irtautuvat tekohampaat hänet äkkiä sulkemaan aukon. Musiikki on alkanut rämistä ja hiidenmylly on ruvennut pyörimään. "Old boy, old boy!" huutaa neekerikapellimestari, niin että valkoinen hammasrivi välkkyy kammottavana vastakohtana hänen mustalle naamalleen, mutta mitä hän tällä aina kappaleen loppuessa kertautuvalla huudollaan tarkoittaa, sitä ei Simeoni ymmärrä; ehkä hän osoittaa sen kehoitukseksi tuolle vanhahkolle ruotsalaiselle arkkitehdille, joka nuoruuden innolla, mutta selkänsä puolesta siinä kunnossa kuin pelkäisi hän joka hetki kauhean noidannuolen iskevän nivusiinsa ja kangistavan hänet siihen suolapatsaaksi, tanssittaa valkoista tyllikääröä, joka on kuin kukka, terälehdissä ja, heteissä karmiinia ja mustaa, silmissä kokainin kiiltoa. Heti kun toinen tanssi on loppunut, alkaa toinen; mylly pyörii herkeämättä, tanssijain into kiihtyy, sirot jalat ottelevat askeleita näppärästi ja sievästi, soittajat innostavat yleisöään leikillisillä huudahduksilla ja taas vetää neekerikapellimestari suunsa riemulliseen nauruun ja mylvii: "Old boy, old boy!"

Yleisö on alkanut vilkastua musiikin, tanssin ja viinin vaikutuksesta. Tätä jälkimäistä se näyttää nauttivan oikeastaan sangen säästeliäästi, eikä kenelläkään juolahda päähänkään käyttää mitään väkevämpiä juomia. Siitä on se hyvä seuraus, että yleisö kyllä ilostuu, mutta ei juovu, joka herättäisikin varsin ankaraa paheksumista ja inhoa. Jos tällainen tilaisuus järjestettäisiin Suomessa, olisi se parin tunnin kuluttua löyhkäävänä pirtukarsinana asianomaisine eläimineen. Valkopukuiset tytöt kauppaavat nyt yleisölle pieniä gelatiinipalloja, joilla se rupeaa heittelemään lapsellisen ylimielisesti toisiaan, tanssijoita, kaikkia läsnä olevia. Ne, jotka ovat suurimpia kaunottaria, saavat tästä tunnustuksen herkeämättömän gelatiinisateen muodossa. Silmät välkähtelevät, punaiset, karmiinilla maalatut huulet kurottuvat ilmaan kuin neilikat tahi veriset viivat, nauru ja hillitön ilo täyttää koko salin huumaavalla melulla. Anoppikin innostuu, hänen poskensa hehkuvat ja Simeoni odottaa pelolla joka hetki, milloin tekohampaat putoavat lattialle ja syntyy skandaali. Mutta herkeämättä pyörii hiidenmylly lattialla, "trot-trot-trot-trot!"

Kahvilan johtokunta johtaa taitavasti yleisöänsä. Kun gelatiinipallojen vuoro on mennyt, jaetaan kaikille miespuolisille silkkipaperista tehdyt fetsit. Koko sali on nyt täynnä makeasti hymyileviä turkkilaisia pashoja, jotka heittelevät hallitsijamaisia katseita ympärilleen. Naiset taas saavat silkkipaperista tehdyt, pitkissä varsissa olevat tupsut, joita he rupeavat riemumielin kahisuttelemaan kuin tärkeitä vallanmerkkejä ainakin. Nyt ilmestyvät myyjättäret taas saapuville ja kauppaavat loputtoman määrän serpentiinejä. Alkaa huumaava ja kiihkeä serpentiinisota. Nuo pitkät nauhat lentelevät ilmassa kuin Amorin sillat, joita myöten katseet löytävät päämääränsä, koketisti siristyvän silmäparin. Tanssijat kiertyvät serpentiini kierteeseen, ja tanssin suhinaan ja musiikin räminään liittyy paperin kahina, mutta tanssi jatkuu herkeämättä kuin lumorengas, grottemylly, hiiden kurimus, josta vilahtelee valkoista kukkaa, punaista loistoa, tummaa kiiltoa; kukaan ei huomaa, että se oikeastaan on kammottava kuolintanssi, danse macabre, jossa iloisesti irvistävä luurankomies on kolmantena jokaisella parilla. Neekeri paljastaa taas hampaansa ja huutaa kuin sielun vihollinen: "Old boy, old boy!"

Ja nyt on huippukohta jäljellä. Kun yleisö on innostunut hilpeimmilleen, jaetaan sille käteen puinen lapsenkalistin, joka tärisyttäessä antaa heleähkön kalinan. Onpa loistavaa nähdä, millä innostuksella yleisö nyt tätä leikkikaluaan käyttelee. Tuossa istuu vanha hollantilainen, valkopartainen äijä, joka on illan kuluessa lämpenemistään lämmennyt; kuin itse isä Bacchus hän nyt pitelee toisessa kädessään kuohuvaa shampanjalasia, täryyttäen toisella kalistintaan niin paljon kuin jaksaa. "Täryytä pois, ukko parka!" miettii Simeoni, "ehkä tällainen lapsellinen iloisuus sinua virkistää ja parantaa pitkälle päässyttä sklerosista!" Koko salin täyttää nyt tanssin, musiikin, paperin ja kalistinten aikaansaama kohina, nauru ja pila. "Old boy, old boy!"

Yö on kulunut kello kolmeen, ennen kuin tanssipaikka tyhjenee ja yleisö hajaantuu kukin suunnalleen. Öinen Parisi, jonka laajuus ja valtavuus vaikuttaa kammottavalta, on kuin kivettynyt Ninive, jonka yllä loistavat miljoonat tähdet, ne samat, jotka vuosituhansien aikana ovat olleet kaiken ihmishulluuden mykkinä todistajina. Aina lapsuutensa ensi ajoilta saakka on ihmiskunta ahkerasti tanssinut, karkeloinut läpi kaikki historiansa mittaamattoman pitkät ajanjaksot, hypännyt Herodeksiensa edessä täyttääkseen kaikki mielihalunsa, mutta mitään, joka olisi vienyt sitä edes hiuksen verran todellista jalostumistansa kohti, se ei ole tanssillansa saavuttanut. "Turhuuksien turhuus!" tuntuvat autiot kadut, nukkuvat puistot, korkea taivas, tälle kaikelle huokaisevan.

Mona Lisa. — Lasten leikkiä. — Naisten paratiisi. — "Kulttuuri". —
Toivotus Ranskalle.

Simeoni kuljeskeli Louvressa ja oli ihmeissään. Hänestä tuntui, että nuo suunnattoman suuret kokoelmat pian musertavat hänet, ja hän melkein hiipi pitkiä käytäviä myöten, luoden arkoja katseita seinien värikauneuteen. Vihdoin hän saapui Mona Lisan kuvalle ja istuutui, koskapa siinä edessä kuin ihmeeksi sattui olemaan vapaa sija. Ällistyneenä hänen täytyi tuijottaa tuohon kuuluisaan tauluun, josta hän oli nähnyt satoja väri- ja muita jäljennöksiä, mutta joka siitä huolimatta oli hänelle nyt aivan uusi ja kuin koskaan ennen näkemätön. Mikä sen vaikutti?

Sen vaikutti siitä omituisesti hehkuva, salaperäinen, kuparin homeelta vivahtava väriloiste, jota ei missään jäljennöksissä voida saada esille, ja joka lienee enemmän ajan, värien sekoituksessa käytettyjen aineiden ja syntyneiden patinakokoomusten kuin itse kuuluisan mestarin ansio. Näin ainakin hän päätteli maallikon rohkealla suruttomuudella. Hänestä aivan tuntui, kuin olisi taulun joka huokosesta kiilunut himmeä, fosforoiva loiste, ja kuin olisi taulu siitä saanut yliluonnollista, hypnotisoivaa voimaa. Silmä tutkii tarkoin kosketellen kaikkia sen pintoja, kunnes katse joka kerta, riisti sen vaikka kuinka usein syrjään, kuin taian vetämänä palautuu Mona Lisa kasvoihin, silmiin ja tuohon hymyyn, joka nyt on niin elävä. Missä on tuon hymyn lähtökohta? Onko se silmissä, vai huulissa, vai koko kasvojen ilmeessä? Sitä on vaikea sanoa, sillä se lepää kasvoilla kaikkialla kuin sumuhäivähdys lammen pinnalla, hetkenä, jolloin koko luonto tuntuu olevan yhtä ainoata aavistusta ja odotusta. Missä oli Simeoni ennen nähnyt tuon saman hymyn?

Tuolla fosforihohteella on todellakin hypnotisoiva voima. Simeoni tuntee väkisinkin vaipuvansa katsomaan kaikkea sitä, mitä oli matkallansa nähnyt, ihmisten kuumeista taistelua ja reutomista nautintojensa tyydyttämiseksi, sisäisen kauneuden aavistuksen aikaansaamia heikkoja yrityksiä nousta edes hiukan sitä kohti, jonka kuvaksi Raamattu häntä sanoo, mutta josta hän on niin kauas langennut, koko sitä itsekkyyden ja lihallisuuden kuvaa, joka on Europan ja itämaiden elämälle leimaa antavin nykyhetkellä, kuten on ollut aina, ja niin vähitellen kohoaa hänen eteensä erämaan hiekasta juhlallinen näky, Sfinksin kivettyneet kasvot, joilla väikkyy tuo sama, arvoituksellinen, kylmä, epätoivoon saattava hymy. Hän tuntee, ettei se ole mitään muuta kuin paremmin tietävän huulille kohonnut ijankaikkinen pilkkanauru, se syvimmän ja pohjattomimman pessimismin ilmaus, jonka kaikkea inhimillistä kokeneen neron tutkiva sydän oli elämänsä varrella lopputuloksekseen saanut.

Väsymys ja sen johdosta päälle tunkevat kyllästyneet ja sairaalloiset ajatukset ajavat Simeonin ulkoilmaan. Aurinko loistaa ihanasti ja Tuileriain puistossa leikkii parvittain lapsia, joita Simeoni vaiti ollen tarkastelee. Pitsitetyt hoitajattaret niitä paimentelevat ja niitä on useimmiten vain yksi, joskus kaksi tahi kolme. Niitä on vähän, lapsia Ranskassa, sen huomion on muka täälläkin tekevinään, yleisten tietojen perusteella. Lapset leikkivät hiekassa; tuossa on eräs löytänyt pieniä kirjavia kiviä ja asettelee niitä nyt päällekkäin ja vierekkäin. Hänen innokkaasta puuhakkuudestansa ja loistavista silmistään näkee, että hän parhaillaan rakentaa upeata linnaa, jossa hän itse on onnensa huumassa valtiaana; hänelle on tuo kaikki todellista, kaunista, suurenmoista. Mutta kun hän kasvaa, muuttuu hän useimmissa tapauksissa tuoksi ääressä seisovaksi ja ympärillä ajavaksi aikuiseksi, joka täyttää koko suunnattoman Parisin kuumeisella kiireellään ja ponnistuksillaan, jotka kaikki tarkoittavat tuon saman loistolinnan rakentamista, sen koskaan valmistumatta. Hän muuttuu pisaraksi miljoonien joukossa, vaahdon pärskähdykseksi suurmaailman merellä, jolla kaukaa, tyynistä oloista tulija, niin oudon tunnelman vallassa risteilee.

Parisista on sanottu kaikki, mitä siitä voi sanoa — ja paljon enemmänkin — jo satoja kertoja, mutta sallittakoon Simeonin vielä kerta varmemmaksi vakuudeksi ilmoittaa, että siellä on suurenmoista kuljeskella yksin. Ei mitään ohjelmaa eikä päämäärää, vaan joutilas meno toista katua ylös ja toista alas, mykkänä todistajana kaikelle sille lukemattomalle, jota siellä joka hetki tapahtuu. Kaikista Europan kaupungeista — ja Simeoni oli nyt käynyt niistä suurimmissa — on Parisi asetettava ensimmäiselle sijalle rakennustaiteellisen kauneutensa, asemakaavansa suurenmoisuuden, kuohuvan elämänsä ja koko siitä tuulahtavan valtamerihengen vuoksi; Parisi on mahtava kulttuurikaupunki, Lontoo on mahtava kansainvälinen basaari.

Eipä sillä, ettei Parisi myöskin olisi basaari. Pistäytykäämme hetkeksi "Naisten paratiisiin", Printempsin suureen tavarataloon, jonka lukemattomissa suojissa kansaa aivan kuhisee, katsomaan elämää ja ostelevaa yleisöä. Koska emme aio varastaa, ei meidän tarvitse välittää siitä, että meitä taitavasti pidetään silmällä liikkuessamme pöytien välillä.

Simeonin huomio kiintyy ensimmäiseksi myyjättäriin. He ovat kaikki väsyneen näköisiä ja kalpeita, sirosti puettuja tyttöjä, joiden raukeista silmistä kuultaa selvä tietoisuus siitä, kuinka vaikeaa on tulla toimeen. Parisilainen opas selittääkin, etteivät nämä tytöt yleensä voi elää sillä palkalla, minkä he toimestaan saavat, ja niinpä on heillä useimmilla ylläpitävä "ystävä". Heitä oli sadoittain, häärien ostajien apuna. He ottavat esiin kankaita, silkkiä ja samettia, ja ostavien naisten silmät kiiltävät ihastuksesta kaikkea tätä pukukauneutta nähdessään. Simeoni rupeaa heitä katsellessaan ymmärtämään, kuinka äärettömän tärkeä asia naiselle on puku, johon useilla perustuu suorastaan pääosa heidän viehätys-voimastaan. Ja viehättäminen, miellyttäminen, miehen hurmaaminen, sehän on myös naisen tärkeimpiä tehtäviä ihmiselämässä, totuus, joka kyllä kielletään, mutta jonka jokapäiväinen elämä vahvistaa. Ja kyllä tässä paikassa onkin sitä varten tavaraa, kankaita kuin unelmia, hansikkaita kuin käden ihanteita varten, nauhoja, pitsejä, herkullisia silkkisiä hameita, yöpaitoja — vaarallista on ruveta niitä kaikkia katselemaan ja luettelemaan, sillä ne panevat mielikuvituksen liikkeelle. Simeoni mieli ostaa Venlalle silkkisen alushameen ja pyysi apua eräältä myyjättäreltä, joka sirosti sipsutteli hänen edellään erääseen osastoon. Täältä löytyi oikein "dernier cri" siltä alalta, Mutta kun Simeoni katseli liitingin pituutta, huomasi hän, etteivät nämä ranskalaiset mitat oikein riittäneet sille leveydelle, jonka terve pohjoismaalainen nainen parhaillaan ollessaan voi saavuttaa. Silloin haki tyttö toisen, jonka liitinki venyi, ja veti sen mielenosoituksellisesti täyteen pituuteensa kysyen hymyillen: "Joko nyt ylettyy?" Mutta Simeoni tarkasti tilavuuden kylmästi ja hätäilemättä sekä ilmoitti sitten kuivasti, että "ehkä — vallan varmaa se ei ole." Kaikkien ympärillekokoontuneitten tyttöjen kasvoilta saattoi nyt nautinnokseen lukea ilmeisen ja hiukan kauhistuneen hämmästyksen siitä, kuinka suunnattoman lihava rouva tällä muukalaisella mahtoi ollakaan! Simeoni kuitenkin ajatteli maailmaa nähneen miehen ylemmyydellä: "Jaa jaa, uskonsisaret, täällä te kyllä olette ja luulette olevanne solakkuudessanne kaunottaria, vaikka miellyttävä pulleus silti on teidänkin salainen unelmanne, mutta menkääpäs Turkinmaalle ja Egyptiin, niin huomaatte, kuinka siinäkin suhteessa kaikki arvot arvioidaan uudelleen. Siellä saisitte ruveta kiireesti syömään harmaata jauhoa, voidaksenne täyttää sen maan kauneus-ihanteita!"

Silkki kahisee, kankaat välähtelevät, ostajia tulee ja menee katkeamattomana virtana. Tuossa on suuri pöytä täynnä silkkikankaan kappaleita. Ne myydään alennettuun hintaan, sillä ne ovat jäännöksiä. Pöydän ympärillä tunkeilee midinettejä, kasvoilla huolestunut ja samalla halukas ilme, sillä nuo kankaat ovat todella halpoja ja kauniita, mutta siitä huolimatta ei pienen kukkaron sisällys, jota kapeat sormet hermostuneesti hypistelevät, oikein tahdo riittää. Ja kuitenkin täytyy olla huolellisesti puettu, täytyy voida vaikka millä keinolla osoittaa puvussansa noudattavansa viimeistä muotia. Pienet aivot tekevät nerokkaita ja taitavia suunnitelmia. "Jos ottaisin sen silloisen leninkini ja lisäisin siihen vain sopivasti tuota kangasta, joka ei maksa paljon, niin eiköhän vaikutus olisi erinomaisen hyvä? Silloin pääsisin vähällä maksulla ja voisin jälellä olevilla rahoillani ehkä ostaa tuon ihastuttavan laukun tuolta." Ranskattarien taloudelliset vaistot, joille sittenkin säästäväisyys on leimaa antavin, ratkaisevat täten useimmissa tapauksissa nämä asiat viisaasti ja taitavasti, esimerkiksi monelle ajattelemattomalle ja tuhlaavaiselle pohjoismaalaiselle sisarelleen.

Tällaisia vaikutelmia voi "Naisten paratiisista" saada. Simeoni ei voinut kieltää, että sekin muodostui hänen mielessään lopuksi pelottavaksi tyranniksi, joka olemassaolollaan suorastaan pakottaa naiset, jopa suuressa määrässä miehetkin, jonkunmoiseen orjuuteen, vaatimalla vaatien heitä kaikkia ehdottomasti noudattamaan lakejansa, tuota tyrannimaisinta verotuskeksintöä, muotia. Näinä päivinä ilmestyi kauppojen ikkunoihin kauniita, vaaleita, hopean- ja kermanvivahteisia miesten huopahattuja, todellisia hattuteollisuuden ylpeyksiä, ja tietysti piti sellaisen aivan kohta nousta melkein jokaisen miehen päähän, sillä se oli muodin tuorein vaatimus. Miesten muotiin näytti myös kuuluvan, että takin täytyy olla vyötäisiltä tiukka, jolloin ruumis esiintyi hiukan naisellisena, ja tietysti hankkivat sellaisen puvun kaikki, jotka siihen suinkin kykenivät, vaikka eivät olisi uutta pukua tarvinneetkaan. Simeoni kuitenkin uskalsi epäillä, että naiset eivät tuosta muodista oikein pitäneet, sillä hehän hakevat miehestä vastakohtansa merkkejä, siis ennen kaikkea miehekkyyttä. Puettuna tuollaiseen pukuun on pienehkö ranskalainen herrasmies, jossa aina on hiukan etelämaalaista, kreikkalaisen tapaista öljyisyyttä, luvalla sanoen hiukan naurettava olio; puhtaalle ja sivistyneelle pohjoismaiselle naiselle hän lienee sangen vastenmielinen. Vannomatta kuitenkin paras!

Parisissa kuljeskellessaan Simeoni tietysti koko ajan haki ja harkitsi sitä, josta se ja koko Ranska oli varsinkin maailmansodan aikana tehty niin kuuluisaksi: kulttuuria. Hän sekä löysi että ei löytänyt, mitä haki. Koko puhe tuosta "kulttuurista" siinä merkityksessä, jossa se agitatsionitarkoituksessa oli esitetty, että se nimittäin rajoittuisi jokseenkin tarkoin ententen, ja varsinkin Ranskan kansaan, on luonnollisesti aivan löyhää ja pintapuolista. Kulttuuria sen kaikissa, sekä parhaimmissa että huonoimmissa muodoissa, lienee jokseenkin yhtä tasaisesti useimmissa Europan varsinaisissa sivistysmaissa, Balkania ja Venäjän alaisina olleita kansoja sekä jossakin suhteessa Italiaa ja Espanjaa lukuunottamatta. Nämä kansat ovat suurin piirtein katsoen, huolimatta kielellisistä eroavaisuuksista, ainakin päällä kuohuvalta kaupunki-elämältään kuin samaa perhettä, jonka toiset jäsenet ovat eteviä yhdessä, toiset toisessa elämän ja esiintymisen puolessa, hyötyen samoista eduista ja kärsien samoja sairauksia. Jos taas ruvetaan hakemaan kulttuuria elämän pienistä yksityiskohdista, esimerkiksi sellaisista seikoista, jotka ensiksi ja helpoimmiten sattuvat matkustajan silmiin, niin ei Ranskalla ainakaan ole siinä suhteessa ylpeilyn varaa. Puhtaus on siinä maassa moitteettomasta kaukana, tuo niin kuuluisa "kohteliaisuus" rajoittuu tavallisessa elämässä kylmään "mossjöö"-sanaan, joka ei merkitse enempää kuin mikä puhuttelusana tahansa, ja usein ilmenee outoa ja ylpeätä ynseyttä, joka pistää muukalaiseen kipeästi. Ehkä se on voiton syytä, sillä voittajakansat ovat usein ynseitä ja epäkohteliaita. Saksalaiset taas ovat nykyisin, tappionsa jälkeen ja saatuaan kärsiä kaikkea mahdollista nöyryytystä, ikäänkuin inhimillistyneet, käyneet avomielisiksi ja herttaisiksi, paljastaen kaikille sen, mitä he ovat: yksinkertaisia ja koruttomia, todella sivistyneitä ihmisiä, jotka elämän arkipäiväisissä tavoissa, siisteydessä, toisten vapauden ja mukavuuden huomioon ottamisessa ja sellaisissa seikoissa, ovat edellä ranskalaisista. Mutta matkailija, jos kukaan, huomaa, että kiistely "kulttuurien" etevämmyydestä on ainakin näihin Europan määrääviin kansoihin nähden tyhmää ja järjetöntä. Sen punnitsemiseksi ei ole keksitty eikä voida keksiä mitään puntaria, sillä niissä ei ensinnäkään ole mitään vastakkaista, molempien pyrkiessä samoihin päämääriin, ja niiden arvoa on mahdoton vertailemalla yleensä määritellä: molemmin puolin voidaan vaakaan laskea vastaavat hyvät ja huonot puolet, joten se pysyy tasapainossa. Kuka heittää ensimmäisen kiven?

Liikkuminen eri kansojen keskuudessa ja tutustuminen heidän erikoisuuksiinsa saa vahvatkin ennakkoluulot tässä suhteessa kaatumaan. Tulee näkemään, kuinka kansojen oma tyhmyys rakentaa heidän ympärilleen aidan, jonka takana he kuvittelevat olevan kaikenlaista, jota ei siellä ole, ja seurauksena on ennakkoluulot ja viha. Yksilöinä ei Europan sivistyneiden kansojen jäsenillä todellakaan ole suurta eroa: heidän mentaliteettinsa, tietonsa, esiintymisensä ovat niin samanlaisia, ettei heitä erota toisistaan todellakaan muu kuin kieli ja perityt, tarkistamattomat käsitykset. Tuntuupa joskus, kuin monessa kohti valtakuntain rajat olisivat keinotekoisia.

Katkeamattomana virtana kiitävät autot Parisin kaduilla ja ihmismeri lainehtii siellä rannatonna. Vaipuessa sitä katsomaan ja kuuntelemaan kaikuu korviin syvä ja voimakas kohina, kaupungin oma ääni, joka huohottaen kertoo elämän kiinteistä, hellittämättömistä vaatimuksista. Parisi ja Ranska elävät suuruuden unelmien juovuttavaa aikaa, toimien ja pyrkien siitä johtuvien viitteiden mukaan; sitä kaikkea on katsottava ja seurattava tyynesti, sillä mikäli ne unelmat ulottuvat ohi omien mahdollisuuksien, oikeuden ja kohtuuden, sikäli kerran maailman ankarin tuomari, aika, ottaa esille säälimättömän veitsensä ja leikkaa liikakasvannaiset pois. Muistaen tämän voi Parisin jättää tyvenellä mielellä ja toivottaa sille ja sen kansalle menestystä hyvässä ja voimia hillitsemään pahat intohimot. Sillä kukapa tahtoisi väittää, ettei juuri "la belle et douce France" olisi ollut koko historiansa aikana kuin kuvastin kansojen jaloista ja epäjaloista puolista? Kuulee niin usein sanottavan: "Sillä kansalla on jalo historia." Se on löyhää puhetta: kaikkien kansain historia on enimmäkseen alhaisuuden ja kurjuuden kronikkaa, johon sen harvat valopilkut häviävät kuin kituva ruoho suunnattoman raskaan paaden alle. Kansain ja ihmisten itserakkaus ei vain tahdo sitä myöntää.

LI.

Vihan valta Europassa. — Kölnin tuomiokirkko. — Saksalainen "humoristi". — Vihdoinkin kotona.

Pikajunan kiitäessä Saksan rajaa kohti hävitettyjen seutujen läpi muistuu hakematta mieleen viha, joka tällä hetkellä vallitsee Europassa enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Penikulmittain veljekset näkevät autioitunutta seutua, joka ennen on ollut ihanasti viljeltyä, mutta jossa nyt rauniot törröttävät villin ja karkean rikkaruohon keskellä. Hitaasti on rauhan käsi täällä päässyt sodan vaurioita korjaamaan, ja vaikka siitä rupeaakin merkkejä näkymään, tuntuu kuin uudistustyö kävisi hidastellen, kuin vieläkin hävityksen kauhusta säikähtyneenä. Masentavaa on nähdä tällaista, sillä se antaa surullisen kuvan siitä kulttuuritasosta, jolla Europa vielä on.

Ruotsalaisten ja suomalaisten välillä on vihaa, sitä ei käy kieltäminen, syistä, jotka ovat kaikille tunnettuja; molemmilla puolilla ilmenee kuitenkin selvää hyvää tahtoa siitä vihdoinkin päästä, ja sehän on pohjoismaiden tulevaisuudelle positiivinen merkki. Tanskalaiset tuskin vihannevat ketään, eikäpä noilla onnellisilla taitane olla vihamiehiä; siitäkö johtunee heidän valoisa ja sydämellinen iloisuutensa? Saksalaiset vihannevat kaikkia muita paitsi pohjoismaalaisia; Ranskaa kohtaan heidän vihansa on leppymätön ja paatunut hiljaiseksi, tulevaa ukkosta ennustavaksi painostukseksi, johon maailman rauha kerta kompastuu. Hurjistuneet luonteet, kuten ennen mainitut afrikalaiset, eivät voi pidättää mitä julmimpia koiton uhkauksia Ranskasta puhuessaan. Sama synkkä vihan tunnelma kohdistuu Englantia, Puolaa ja Tshekko-Slovakiaa vastaan, joiden jälkimäisten menettely saksalaisia kohtaan herkistää sen aivan vereslihalle. Kammolla täytyy ajatella sitä politiikkaa, joka kohtelemalla saksalaisia näin rakentaa rajansa taakse miinan, joka kerta räjähtäessään pirstoaa kaikki ympäriltään. Puolalaiset vihaavat kaikkia ja ovat vihattuja. Rajojensa ulkopuolella Puolalla ei ole ystäviä, eikä se ole onnistunut politiikkansa vuoksi saamaan myötätuntoa muualla kuin Ranskassa, sielläkin itsekkäitten etulaskelmien vuoksi. Tshekit ovat sekä valtakunnassaan että sen ulkopuolella vihattuja kansalliskiihkoisuutensa vuoksi, joka on tehnyt heistä puolalaisten rinnalla uuden slaavilaisen sortajaluonteen edustajan. Itävalta ei enää vihaa, sillä se ei jaksa sitä tehdä, koska sillä ei ole elinvoimaa, mutta Unkari elää vihan ja koston unelmissa. Jugoslavia vihaa Italiaa ja kaikkia ympärillään olevia kansoja, saaden näiden puolelta mitä syvintä inhoa osakseen. Balkanin vallat ovat kaikki kuin hyökkäystä odottelevia ja siihen valmiita olevia linnoituksia. Turkkilaiset vihaavat sydämestään kaikkia europalaisia ja ennen muita kreikkalaisia, jotka hitaasti pyrkivät ottamaan haltuunsa vuosisataisen perintönsä. Kreikkalaiset taas vihaavat ranskalaisia, italialaisia ja turkkilaisia. Egyptiläiset, poiketaksemme Europan ulkopuolelle, vihaavat yleensä europalaisia, mutta erikoisesti englantilaisia ja ranskalaisia. Italialaiset ehkä ovat tästä tunnelmasta syrjemmässä, ja samoin espanjalaiset, mutta heillä on omat sisäiset vihansa ja huolensa.

Kuten muillakin, jo mainituilla. Kaikki kansat ovat jakaantuneet kahteen jyrkästi toisistaan erillään olevaan leiriin, joiden keskellä vallitsee ainainen viha ja usein verenvuodatukseenkin puhkeava taistelu. Porvarillisen, historiallisen yhteiskuntamuodon ja sitä vastaan hyökkäävien voimien välillä ei inhimillisillä silmillä katsoen näytä olevan rauhan mahdollisuuksia — korkeintaan väliaikainen linnarauha voidaan saada aikaan. Ja tältä pohjalta vihaa koko Venäjä muuta maailmaa, taistellen sitä vastaan huolimatta siitäkään, että se menettelyllään on syössyt sata miljoonaa ihmistä mitä kauheimpaan kurjuuteen. Kun lisäksi muistetaan, että kaikki Europan yksilöt enimmäkseen suhtautuvat toisiinsa vihalla ja epäluulolla, täytyy murheen tunteella sanoa, että viha raivoaa maailmassa valtavana palona, jonka sammuttamiseen ei ainakaan nykypolvella näytä keinoja riittävän.

Taistelulle sen tukahduttamiseksi ja rauhan rakentamiseksi puuttuu Europan sielusta todellinen ja kantava pohja: ei ole olemassa tällä hetkellä mitään yhdistävää ja korkeata, ihanteellista henkistä liikettä, ei aatetta, joka voisi vaikuttaa kansoihin kohottavasti. Se rakkauden aate, jota uskonto edustaa ja tahtoo palvella, on todellisuudessa menettänyt tehonsa: ne miljoonat, jotka ovat antaneet sodalle rakkaimpansa, ovat persoonallisesti kokeneet sijaiskuoleman siinä kaameassa laajuudessa, ettei oppi Kristuksen sijaiskuoleman ylevyydestä heihin vaikuta. Kiihkeä taistelu leivästä ja olemassaolosta tekee heille mahdottomaksi noudattaa rakkauden peruskäskyä: "Tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat". Ei rakkauden, vaan itsekkyyden laki on maailmassa määräävänä.

Konepajat kyllä työskentelevät, tavaraa valmistetaan, tuodaan ja viedään. Mutta epäillä täytyy, voiko aktiivisinkaan valtakuntien kauppabilanssi merkitä sanottavia todelliselle kulttuurin nousulle, johon ensimmäisenä ehtona kuuluu vihan katoaminen, sillä se on sille vastakkainen, sitä estävä ja siihen kuulumaton. Rauha, onni, kulttuuri sielullisen puhdistumisen ja jalostumisen merkityksessä on alkanut vasta sitten, kun kansat ovat yksilöittäin tulleet paremmiksi ihmisiksi. Sitä ei nykypolvi tule näkemään. Toivoa vain täytyy, että näistä taisteluista, joissa varmaan paljon kuonaa irtautuu, kerran jäisi ahjoon kirkas metalli muodostamaan Europaan parempaa ihmisainesta kuin mikä siellä nyt asuu. Väitteeseen länsimaisen kulttuurin alkaneesta perikadosta ei ole niinkään vaikea uskoa.

Kohisten saapuu juna Kölniin, jossa se viipyisi muutamia tunteja. On jo pimeä. Veljekset lähtevät harhailemaan kaduille nähdäkseen edes hämäräkuvan tästä Saksan kauniista kaupungista. Heti aseman vieressä kohoaa korkeuteen jylhä ja ääripiirteiltään mahtava rakennus, Kölnin kuuluisa tuomiokirkko. Kiero onni estää nytkin Simeonin pääsemästä sitä tarkemmin tutkimaan.

Kerran ennenkin hän oli saapunut Kölniin juuri näin pimeällä. Mutta silloin oli pimeys jotakin kammottavaa, sysimustaa, sillä lähellä riehuvan sodan ja vihollisen lentäjäin takia ei ollut mitään katuvalaistusta. Kolkkona varjona vain kuvastui kirkko hiukan kuulakkaampaa taivasta vasten. Uteliaana silloin Simeoni odotti päivää nähdäkseen sen tarkemmin.

Mutta yöllä tarttui mukana kulkenut "grippe" eli "Espanjan tauti" häneen niin lujasti, ettei hänelle aamua tullutkaan, vaan houreinen ja vaikea vuorokausi, joka päättyi siihen, että tanakka saksalainen sotilaslääkäri ja hänen apulaisensa pistivät Simeonin tavarat laukkuun ja hänet itsensä umpinaiseen vaunuun, vieden hänet sairaalaan. Kirkosta hän ei nähnyt vilahdustakaan. Ajeltiin kauan pitkin ahtaita katuja, kunnes Simeoni vihdoin huomasi olevansa ankarasti katolisessa paikassa, jossa seinät olivat täynnä ristinkuvia ja tauluja kehoittavine lauseineen, m.m.: "Luota Josefiin, hän kyllä auttaa sinua!" Ympärillä hääri joukko omituisiin päähineisiin puettuja, ystävällisiä, nunnamaisia olentoja, jotka jykevän preussilaisen lääkärin komennosta lentelivät kuin kuivat lehdet. Siitä seurasi sairaudesta huolimatta miellyttäviä päiviä rakastavassa ja herttaisessa hoidossa, joka oli ensiluokkaista kaikin puolin; sielun tarpeista piti huolta jesuiitta-isä, joka tunsi erikoista mielenkiintoa kaukaa pohjolasta tullutta protestanttisen papin poikaa kohtaan ja jonka kanssa Simeoni antautui intohimottomiin teologisiin keskusteluihin ja pikku väittelyihin. Herääminen aikaisin aamulla, jolloin sairaalan kirkosta kaikui harras nunnain laulama hymni, kuuluu hänen rakkaimpiin muistoihinsa.

Kun sairaus oli voitettu, pistettiin Simeoni lääkärin ja sotilaan toimesta umpinaisiin vaunuihin ja vietiin pimeitä katuja pitkin asemalle lähetettäväksi Berliniin. Taaskaan ei kirkosta muuta kuin ääriviivat! Ja samoin nyt, kahden ja puolen vuoden kuluttua — se oli aivan noiduttua! Mutta eipä auttanut suututella. Kulkiessaan kadulla veljekset menivät sen saman hotellin ohi, jossa Simeoni silloin oli sairastunut: se oli nyt miehitysjoukkojen päämajana; kylmänä ja ylpeänä asteli sen ulkopuolella englantilainen soturi. Simeoni muisti kerta yöllä heränneensä sairaalassa siihen, että kadulta kuului kumeata marssin tahtia, villiä hoilausta ja huutoa; valvova sairaanhoitajatar ilmoitti pelon ilme kasvoillaan: "Ne ovat sotilaita, tulevat ehkä rintamalta!" Silloin oli lokakuun loppu ja vuosi 1918; rintamalla oli tapahtunut paljon, josta ei tiedetty, ja joukkojen kuri oli jo höltynyt.

Mutta jääkööt jo nämä erikoiset, tummat muistot sikseen. Ehkäpä Kölnin tuomiokirkko tahtoi esittäytyä Simeonille yöllä, koska se ei hyväksynyt ajan henkeä, vaan häpesi sitä. Sen juhlallinen haahmo kuuluu suurenmoisimpiin yönäkyihin, mitä Simeonilla koskaan on ollut, varsinkin silloin, kun sen ympärillä vartioitsi sodan ja alkaneen epätoivon valoton ja synkkä yö. Mutta oikullisuudessaan elämä laskee leikkiään ja ivaansa sellaisellakin hetkellä. Kun Simeoni kysyi saattajaltaan, sotilaalta, jonka pää oli kauttaaltaan kääreissä, mikä ammattilainen hän oli sivilioloissa, vastasi mies parka surullisesti hymähtäen: "Humoristi." Hän oli toisin sanoen sirkusilveilijä. Itsekin huomaten vastauksensa aiheuttaman surullisen koomillisen tunnelman hän lisäsi: "Ikävä kyllä, on se varsinkin nykyhetkellä sangen huono ammatti". Sitten hän irvisti hassusti ja pisti kielensä ulos perin koomillisella tavalla, niin että molempien täytyi puhjeta nauramaan keskellä synkkää pimeyttä ja kolkkoa katua.

Kuin tuulen viemänä on tultu Saksan läpi, jossa kotoinen tunnelma on jo vastaan tuulahtanut, ja nyt ollaan Itämerellä viettämässä vappua, keskellä omia kansalaisia, jotka mikä missäkin harhailtuaan pyrkivät jälleen kotiinsa, tuohon pieneen maahan, joka ainoana onnen ja viihtymyksen sijana heille tuolta kaukaa viittaa. Matkustajalla on aina kaksi hauskaa hetkeä: lähtö, vapautumisen tunne, ja kotiin tulo, lieden tuttu lämmin, koko sen ilmapiirin uudelleen hengittäminen, joka antaa voimat kestämään elämän vaatimukset. Luottamuksella ja ilolla veljekset saattoivat todeta, ettei Suomen kansalla ole Europan muiden kansojen rinnalla häpeämistä, vaan puolustaa se rintamapaikkaansa tyydyttävästi. Ja voipa sanoa, että Suomelle loistaa kevään ja nousevan miehuuden aurinko, jotavastoin se monessa paikassa muualla paistaa surullisen laskun, vanhuuden ja rappeutumisenkin ylle.

Kun Turun juna toukokuun 2 päivänä saapui Helsingin asemalle, katsoi Juhani kelloansa ja laski vähän aikaa, tuumien sitten: "Oli se aika huraus! Kesti suunnilleen viisikymmentä vuorokautta ja kaksikymmentä tuntia. Mitäs piditte Europasta?"

Ja tapaillessaan vastausta muisti Simeoni persialaisen Mardonioksen,
Gobryaan pojan sanat, joista Herodotos kertoo:

"Europa on erittäin kaunis maa, joka kantaa kaikenlaisia istutettuja puita on erinomaisen hedelmällinen ja sen arvoinen, että kaikkien kuolevaisten joukolta vain kuninkaan tulee saada se omakseen."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLME MIESTÄ MATKALLA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.