Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KERTOMUKSIA

Kirj.

J. A. Bergman

Oulussa, K. F. Kivekäs, kustantaja, 1889.

SISÄLTÖ:

Esipuhe.
Kesämuistelmia.
Sormisuukkoset.
Petollinen turva.
Matkamuistelma.
Hörrilän Junnun ensi lukukausi.
Pappilassa.
"Pulska kapteeni."
Jenny.
"Äyri-Hannu."

Esipuhe.

Se rautatierakennusten aikakausi, joka tämän vuosikymmenen alusta on koittanut Suomessa, on johtanut ajatuksiini nimen tälle viholle, nimen, jonka siis luulisi olevan "ajanmukaisen." Näitä kertomuksia voi tietysti merelläki lukea. Olinpa vähän aatellut nimittää tätä pientä kokoelmaa "höyryssä", vaan peljäten, että tuo sana voitaisiin asettaa jonkinmoiseen suhteesen joko tekiään, niitä kirjoittaessa, tai lukiaan, niitä lukiessa, katsoin "selvimmäksi" luopua tuosta, myöskin ajanmukaisesta, nimityksestä.

Olen junassa kulkiessani nähnyt monen pitelevän kirjaa kädessä, lukevan sitä, haukottelevan ja vihdoin torkkuvan, joka tyynnyttävä näkyala on pannut minunki haukottelemaan. Tämä huomio ei kuitenkaan ole voinut masentaa päätöstäni laskea nämä rivit ulos mailmalle. Jos ne sattuvat olemaan nukuttavata laatua, niin katson ne kuitenki terveellisemmiksi yleisölle kuin Moraali, morfiini y.m.m. huumaavat aineet.

Auctor .

Kesämuistelmia.

Niistä monista seuduista maassamme, joita matkustajan, joka nupinsa vuoksi matkustaa, ennen useita muita on katseleminen, on mainittava venhematka Oulujärveltä Ouluun. K. A. Castrén on tästä matkasta julkaissut pienen kirjoituksen ja on pari muutaki kirjoitusta löytynyt painettuna samasta aineesta. Kuitenki tahdon tässä lyhykäisesti ilmaista moniaita tietoja, jotka myös jossaki määrin perehdyttänevät matkustajaa tähän hupaiseen ja luonnonihanaan matkaan.

Oulujoki muodostaa Oulujärvestä mereen kuusi koskea, joista kolme isompaa ja kolme pienempää. Edelliset ovat: Niskakoski, Pyhäkoski, Merikoski, jälkimäiset: Ahmakoski, Utakoski, Madekoski. Ensimainittu näistä on penikulman pituinen, toinen puolentoista tai, kun Sotkajärvi ja suvannot luetaan, noin 2 penikulmaa. Muut ovat vaan 1/4 penink. ja sen alle. Ahmakoski alkaa noin peninkulman Niskakosken alapuolella ja Utakoski (pienin kaikista, väkevän virran tapainen) peninkulman Ahmaskosken alapuolella.

Niskakoski alkaa aivan lähellä Oulujärveä. Vaalasta otetaan laskumiehet. Asettukaamme nyt terva- tai lauta- (eli "lankku-") venheesen, joista jälkimäinen on puhtaampi ja turvallisempi, jos vaara uhkaa. Me alamme lipua kosken ensimmäistä korvaa kohden. Nämä korvat ovat sitä kummallista laatua, että pitävät kovaa melua eivätkä kuule, vaikkapa heille huutaisi kuinka paljon tahansa. Kauto-korvan kulettuamme tulemme Kolehmaisen lampeen, jonka jälestä seuraavat Pokkisen ja Peltoniemen korvat. Nyt tulemme Siitariin, joka ainakin on ollut, lieneekö enään, Niskakosken vaarallisin kuljettava. "Palinuurus" kohoaa seisoalleen, kavuten kummallai jalallaan venheenlaitoja ylös. — Tämän jälestä tulee Oterman korva ja järvi, josta on kaunis näkyala, ja Pyterän, Koveran sekä Nuojuan korvat ja vihdoin Kurenkosken vähäinen korva. Jo Nuojuan alla nousee laskumies maihin.

Ihana on iltapäivä. Rasvatyvennä loistaa Oulujoen pinta, kuvastellen lähellä olevia metsiä ja santaäyräitä. Läheisistä suitsuista tunkee silloin tällöin suitsusavun löyhäys joelle. Väliaikainen paimentorven ääni ja hankavitsojen yksitoikkoinen vikinä häiritsevät vaan hiljaisuutta.

Ei ole Ahmakoskikaan aivan mietoa laatua viisine korvineen, kun sitä vastoin Utakoski, niinkuin jo on mainittu, on vaan väkevän virran tapainen.

Yöksi asetumme Merilään ja "aamulla varhain kun aurinko nousee" lähdemme Pyhälle. Aluksi tullaan Sotkakoskeen ja sen alapuolella on Sotkajärvi; kumpiki noin neljänneksen pituiset. Nyt seuraavat äkeät Paskon korvat ("räämösilmäiset"), sitten Vilpuksen suvanto ja sen alapäässä Pälli, kun ensin Lousterinkorva on kuljettu. Pällin muinainen mahtavuus on paljoa masentunut perkkaamisen kautta, mutta vuosisatamme toisen puoliskon alkupuolella oli se tosin peljättävä. Pällin alapuolella laskee Pyhään Oisavan oja. Alempana alkaa, Hyvölän talosta, kosken kalteus tulla isommaksi. Ompa niinkuin mäenlaskua vedellä. — Tuolla alhaalla edessäsi kiemuroi koski kuin hopeanauha viheriöiden metsien välissä. Oikea ranta jyrkkenee ensin ja vihdoin myös vasen. Metsän läpi kuultaa ja paikottain selvästi näkyy ruskeata kalliota ensin oikealla sitten myös vasemmalla rannalla.

Nämä seudut varmaanki vertoja vetävät tavallaan kauniimmille maassamme. Kosken mutkat ja nopeanlainen kulku muuttavat alinomaa näkyaloja edessämme. — Oikealla rannalla, tuolla ylhäällä, 16 syltää koskenpinnasta, näkyy Leppiniemi, jonne Muhoslaiset joka kesä vaeltavat huvikseen Halolan ja Mäkelän kautta. Siellä he tavallisesti saavat niin tuoretta kalaa kuin saada voi s.o. koskesta vasta ylösvedettyä, jota tilanomistaja, hra Barkman erään apulaisen kanssa pyytää verkolla, joka lapetaan ulos venheestä, kun tämä puolikaareen soudetaan ulos koskeen. Kun noin 1/2 virstaa eli vähän enemmän Leppiniemestä ylöspäin katselet koskea ylöspäin niin on se näkyala erittäin kaunis ja itse Leppiniemen kohdallaki on näkyala varsin viehättävä eli ehkä oikeammin: suurenmoinen. Vastapäätä Leppinientä on kosken eteläranta kallioksi muodostunut (Rakan kallio). Vähän ylipuolella Leppinientä on luola, johon meneminen jyrkkää törmää alas on varsin vaivaloinen ja vaarallinenki. Pyhäkosken alapäässä on Montanlampi ja nyt tullaan kohta tyvenempään veteen — leveänlaiseen Oulujokeen, — johon Muhoksen kirkon kohdalla laskee Muhosjoki. Kirkonkylä on tunnettu kauneudestaan ja Korilan sekä Tikkalan mäeltä on sen yli kaunis näkyala. Onpa sitä kutsuttu pieneksi Schveitz'iksi. Höyryvenhe Laine kulkee joka päivä kirkonkylästä Ouluun ja päin vastoin, lähtien aamulla Muhokselta ja kl. 3 j.pp. Oulusta (Kurkelan rannasta). Tätä väliä, joka siis ei ole niin alkuperäinen kuin äskenmainittu, en tahdo tässä kuvailla. Madekoskessa, penikulman ylöspäin Oulusta, on hupainen kulkea alas höyryvenheellä. Merikoski vihdoin, jossa lasketaan kahden muhkean sillan alati, vie Oulujoen vedet suoraan Pohjanlahden laveille selille.

* * * * *

Kun vastamainituita meren selkiä kuljemme lähes 16 peninkulmaa etelää kohden, Suomen puoleista rantaa tietysti, tulemme vähäiseen saaristoon, jossa olen viettänyt toista kuukautta kesäsydännä. Muistelmani näiden seutujen luonteesta ja merkillisyyksistä olen säilyttänyt runomuodossa ja rohkenen nyt asettaa ne arvoisan lukian luettaviksi.

Runotar! Nyt avukseni riennä, sanat sovita,
Jotka kieleltäni valuu, ett'ois niissä sointua.
Olet monta oivallista laulajaa sa auttanut,
Auta keskinkertaistaki, jok' on lauluun juljennut.

Hanki mulle värit luonnon runsahasta aitasta,
Joilla voisin kesäisiä muistelmia kuvata,
Ett'ei niiden tuore tuoksu tykkänähän haihtuisi,
Ennenkuin ne paperille muuttaa saisin sanoiksi.

Kalajoen kauppalasta etelään kun vaeltaa
Virstaa yhdeksän, niin muuan syrjätie eroaa
Oikealle. Tien haarass' osoittaapi viisari:
"Mansikkaan" ja sinne kääntykööt nyt minun kärryni.

Neljänneksen hietikkoa hevoseni kahlata
Sai nyt, ennenkuin taas kuului rattahien ratina.
Eteheni ilmestyi nyt talo, jolle nimeksi
Joensuu on pantu tästä — alkakoon mun lauluni.

Riippakoivut, koristavat ympäristön lähimmän,
Etempänä havumetsän näet aina vehreän.
Vähän matkan päässä tästä Vääräjoki lirisee,
Hiljaksellen meren kohtuun vesiänsä työntelee.

Likasorkat tanhualla likenevät taloa
Navettahan pii'an sormiin suorittamaan veroa,
Lammasparvi pakeneepi paitaressu-urosta,
Vaan jos joku lammas kääntyy, alkaa uros paeta!

Pohjan satakieli — laulurastas — sitten säveltää
Illan suussa surujansa — käki joskus äännähtää.
Silloin tällöin huuhkan parku kajahtaapi korvesta,
Muutoin kaikki ympäristöss' ompi aivan hiljaista.

Pirttihin jos astut, siellä näet askareissansa
Talon väen — mikä kutoo verkkoa, mi kangasta.
Haravahan hampahia liittää talon isäntä,
Nurkass' akka-räätäli taas leikkaa väljät västinsä.

Kamarissa seinällä näet onnentoivotuksia
M:lle ja A:lle, ja ne ompi tehnyt markasta
Kappaleen yks' runollinen luonto; Lohtajallako
Taikka Himangoll' — en muista — on sen miehen asunto.

Maalausta on hän myöski taitanut ja laidoissa
Pulloposki enkeleitä näet ja kukkaruukkuja.
Näiden väliin piirretty on koko sivu tekstiä
Tärkeästä askeleesta, joka alkaa vihillä.

Viirihin nyt vilkaistuaan lausuu verkon kutoja:
"Tuuli ompi lounahassa, aik' on käydä Kallassa."
Sanottu. Kaks' miestä sekä vaimonpuoli lähtevät
Rantahan ja kalavenheen vesille nyt työntävät.

Kolme neljännestä sitte meren selkää kyntävät,
Kallankariin saapuvat ja verkot veteen heittävät.
Sinne jäävät viikommaksi, kunnes kalalastineen
Pohjoistuulen kanssa palaavat taas kotopaikoilleen.

* * *

Kun lähes virstan Joensuusta
Oot vaeltanut, viileä
Tuulahdus tuntuu, jok'ei muusta
Voi syntyä kun merestä,

Jonk' aava henki heitteleepi
Kuohunsa vasten Mansikkaa
Ja kulkiata uhkaileepi
Aalloillaan usein upottaa.

Jo näkyy "varvi", josta pursi,
Viistoista vuotta taaksepäin,
Itselleen tien mereen mursi;
Ei tullut kohta tännepäin.

Se oli tuo tuttu laiva,
Jonk' oli nimi "Kalaja"
Ja monet markat maksaa saivat
Ne, joille oil se omana.

Tuoss' ompi "pasahuone", jossa
Puut laivan notkistettiin ja
Tuoll' ompi "petu" lastukossa.
Joiss' ennen makas Kalaja.

Myös paja sekä sysihuone
Ja tupa ynnä muutaki.
Jos taivahalle silmät luomme,
Puun päässä tervatynnyri.

On maassa'i kaksi — Lähtehiksi
Ne kelpasivat aikoinaan,
Vaan kävit nyt mahdottomiksi
Eik' anna vettä olleskaan.

Käärmeit' on myöski näillä mailla,
Vaan niit' en peljät' arvannut,
Kosk' oli seikka sillä lailla,
Etten ma niitä huomannut.

* * *

Kiven heitto Mansikasta
Yli veden kuljetaan,
Silloin tullaan aallokasta
Pöllän saareen mukavaan.

Saari ei oo aivan suuri
Eikä aivan pienikään,
Siellä liikkua voi juuri,
Olematta hiessään.

Kasvaa orjantappuroita,
Tyrnipuuta myöskin,
Päälle päätteeks' mansikoita,
Viinamia vieläkin,

Päiväkaudet hyrskyileepi
Aallot kivirannoilla,
Korvissasi kohiseepi
Suuren meren suhina.

Vaan kun päivä kallistaapi
Päänsä "Mustan" niemen taa,
Purppurallaan kaunistaapi
Vastapäätä "Mansikkaa."

Joskus myrsky vaikeneepi,
Rasvatyven lahti on,
Kalastaja lauleleepi
Ruuhessansa huoleton.

Niinkuin kivet putoilevat
Kalalokit vetehen,
Saaliistansa tappelevat
Kiivaasti ja kirkuen.

Kalamajan ympärillä
Leijailevat toisinaan,
Kun on miehet pyydyksillä,
Venyttävät verkkojaan.

Päivän terä uppoaapi
Vähitellen laineisin,
Rusko siitä valahtaapi
Vielä puiden latvoihin.

Maat ja meret vihdin peittää
Kesän puolihämärä,
Kunnes uusi päivä heittää
Mihin ruusuvalonsa.

* * *

Pöllästä kun kuljet purnella
Runsaan kiven heiton koillista
Kohden, tulet Kainun saarehen,
Jossa näet pienen ihmehen.

Kallio sun etees levenee,
Mereen päin se hiukan kaltenee;
Pituudelta sata askelta,
Leveys on puoli pituutta.

Täällä öisin piiat Vellamon
Tanssivat kai valoss' kuutamon.
Ruohoparta Ahti kauniisti
Paaen palleassa nukkuvi.

Vieressänsä venyy Vellamo,
Hapsiansa harjaa. Kuutamo
Heijastaapi hopeesu'asta,
Välkkyileepi aaltoin harjalta.

Vaan kun koillisessa sarastaapi
Päivä, kaunis näky katoaapi,
Näky, jota esi-isämme,
Onnelliset, nähdä sait — ei me!

Matkustajat nimens' kallioon
Jätit, jälkimailman muistohon,
Muutoin säilyneet ois mainehelta,
Astuttuaan elon tanterelta.

Kymmenkunta syltää syrjässä
Täst' on kallio — myös lähellä —
Puolet ko'oltansa, kun sen vertaa
Siihen, jost' en puhu toista kertaa.

* * *

Mielessäni miettehet kun joskus syntyy synkeät, Johdan ajatuksiini nää kesän muistot heleät Oulujoen rantamailta sekä Rahjan kylästä, Jossa asuin saaressa ma — mannermaata lähellä.

Ehkä muitaki ne muistit voisi hetkeks' miellyttää Ajatellut olen — niitä varsinki, jotk' ennestään Ovat näillä mailla olleet taikka sinne muuttavat, Siitä syystä kirjoittanut olen nämä muistelmat.

Sormisuukkoset.

Nelikertaisen rakennuksen toisessa kerrassa, Aleksanterin kadun varrella, muhkeassa pääkaupungissamme istui muutamana päivänä Heinäkuussa 1885 eräs noin 40 vuotias "poikamies" keinutuolissaan, lukien päivän lehtiä. Hän oli lyhytläntä, kaljupää, isoilla, sinisillä, hiukan vetisillä silmillä, arvoltaan muuan noista monista protokollasihteereistä. Edeltäpuolisen hän oli hikoillut virkahuoneessaan, sitten syönyt puolisen hotellissa (hän, ollen "poika mies", viihtyi mielellään seurassa, vaikk'eivät kaikki "poika miehetkään" viihdy seuroissa).

Vastapäätä sitä rakennusta, jossa sihteerimme asui, oli kaksikerroksinen rakennus ja sen rakennuksen toisessa kerrassa, juuri sihteeriämme vastapäätä olevassa akkunassa ilmestyi nyt nuori ja kaunis neito. Niinkuin kaikki vanhat junkkarit sihteerimme kyllä oivalsi toisenki sukupuolen löytyvän mailmassa ja tuota suopeaa naista, joka Kesäkuun alusta äitinsä kera oli muuttanut nykyiseen asuinpaikkaansa, oli sihteerimme jo monasti katsellut omituisilla tunteilla. Olipa hän jo alkanut ikävöidä neitosta, jos tämä e.m. puolen päivää oli ollut näkymätönnä. Tuo vekkuli Amor oli siis rakentamaisillaan ruusutarhan sihteerimme numeroiden ja pykälien täyttämään sydämeen.

Sihteerimme loi kainosti silmänsä ikkunaan vastapäätä, näkee siinä neidon, katsoo — katsoo, ja — mirabile dictu (saakeli soikoon) — neiti laskee oikean nuolusormensa suutansa kohden ja panee heittomuiskun lentämään kadun yli. Sihteeri horjui — vaan tointui kohta, pisti nuolusormensa suuhun, purasi sitä erehdyksessä, parkasi hiljaa (joka muodostui hänen naamassaan viisi sekuntia kestäväksi irvistykseksi) ja viskasi sen (nimittäin muiskun) "kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään" neitosta kohden, joka myöski horjahti tässä lempisodassa ja äkkiä vetäysi syrjään.

Schiller sanoo elämän kadottaneen arvonsa Kustaa Aadolfin sotureissa, kun sankari oli kaatunut. Sihteeristämme, joka ei ollut kaatunut, vaikkakin hän oli horjunut, tuntui elämä niin ylön hupaiselta, että hän ensin mietti hypätä ulos ikkunasta. Vihdoin hän tointui siksi ettäs huomasi tien oven kautta mukavammaksi ja lähti ulos tunteitansa viillyttämään.

Hän vaelsi ensin Runebergin esplanaadiin, jossa hän, kioskissa, nautitsi hiilihappoista vettä nesteen kanssa, kulki sitten eteläsataman rannalle, tuulluttamaan itseään, kääntyi pohjois Esplanaadinkadulle (josko tuo kaunotar liikkuisi tällä kulkuväylällä). Hän olisi sulkenut joka toisen ihmisen syliinsä, niin hän oli hyvillään (ja jos hän olisi ollut 20 vuotta nuorempi, olisi hän sulkenut joka ihmisen rintaansa kohden). Hän olisi mielellään kulkenut kattojen harjoja, jos olisi voinut, niin hän oli hyvillään! Nyt hän meni esplanaadiin Henrikin katujen välissä, istui sohvaan, hieroi käsiään, hymyili, katseli taivaalle ja rupesi viheltämään. — Nautittuaan hetken tätä viatonta iloa, hän nousi, kääntyi Aleksanterin kadulle ja oli kotona.

Sinä iltana ei hän enään saanut nähdä lemmittyänsä. Kun seuraava aamu koitti, oli sihteeri jo hereillä, vaan nukahti uudelleen nähden ruusunkarvaisia unia. Kl. 8 oli hän jo puettu, istui taas ikkunaan lukemaan kirjaa ja kun kello juuri löi 9, niin näkee taas neitosen lähettävän suukkosen sormellaan häntä kohtaan. Heti hän vastaa tähän kohteliaisuuteen ja olis mielellään seurannut suukkosta yli kadun jos olisi voinut. — Syötyään eineen, hän taas meni virkahuoneesen, meni sieltä puolisaterialle ja tuli kotiansa kl. 4. Hän oli päättänyt jotenki päästä neidon puheille ja selvin keino oli mennä neidon luo eli oikeastaan odottaa portissa, kunnes neiti tulisi ulos. Sihteerimme pani tulipunaisen "rosetin" leukansa alapuolelle, otti keltaisenruskeat hansikkaat käteensä, piristeli heliotroopi-hajuvettä rinnoilleen ja viiksilleen, heitti tarkastavan silmäyksen peiliin ja läksi ratkaisevalle retkelle. Tultuaan yli kadun, hän asettui porttiin, vaan päätti kohta mennä vähän peremmäksi. Keveät askeleet kuuluivat nyt lähestyvän ja neitonen tuli alas ylemmästä kerrasta; vaan tämä ei ollut sihteerin etsitty. Hän vartoo, vartoo — ja nyt hän näkee tuon suloisen muodon omistajan keveillä askeleilla lähestyvän itseään. Päivä oli lämmin ja mielenliikutus lisäsi sihteerin lämpömäärää.

"Hanna, älä minua jätä", huusi jälkimäinen neito edellä menevälle.

Se, jota huudettiin, pysähtyi odottamaan. "Ehkä saan minä seurata neitosia", virkkoi sihteeri, ko'oten kaiken päättäväisyytensä.

"Miks'ei", sanoivat tytöt nauraen hiukan. Tämä nauru ei oikein huvittanut sihteeriä, vaan hän oli päättänyt kärsiä kaikki. Nyt lähdettiin astumaan senaatintorille päin, sieltä Unionin katua Saksan kirkkoon asti, sieltä laskeutiin rannemmaksi ja mentiin Kaivopuistoon, josta kuului musiikia. Täällä muuan ylioppilas ilmestyi heidän seuraansa, hän näytti olevan melkein tuttu neitosten kanssa. Sihteeri mietti juuri mitä hän tilaisi, vaan ylioppilas oli jo joutunut etukynteen siinä suhteessa. Kun viiniä lemonaadin kanssa oli juotu ja teetä sen päälle, lähdettiin paluumatkalle ja sihteeristä koko tämä reissu tuntui jotenki epäonnistuneelta.

Kun sihteeri oli eronnut naisista, hän meni kotiansa ja pani heti maata. Miks'ei hänen lemmittynsä sen enempää huomiota häneen luonut muiden seurassa? Tämä ajatus vaivasi sihteeriä, vaan hän ajatteli vihdoin: moniaat, varsinki tuossa ijässä, ovat niin ujoja. — Mutta saadaan nyt huomenna nähdä!

Aamulla kun sihteeri istui akkunassaan kl. 9, näki hän neidon akkunassa päätään nyykäyttävän hänelle ja heittävän suurimmalla kauneuden aistilla kolme (sanoo 3) sormisuukkosta häntä kohden. Hän olisi heti lähtenyt yli kadun, vaan koska hänen virkatuntinsa oli lähenemässä, niin hän säästi käynnin kello 5:een j.p.p. Sanottuun aikaan hän siis astui lemmittynsä puheille. Neidon äiti, sihteerin ikuinen, pulska ihminen, avasi oven sihteerille. Tämä istui nojatuoliin ja puheli hajamielisenä yhtä ja toista, vilhuen silloin tällöin oveihin, eivätkö nämä aukeneisi ja eikö nuori sulotar niistä astuisi sisään. Mutta turhaan. Vihdoin hän kysyi eikö rouvan tytär ollut kotosalla, johon rouva K. vastasi kieltävästi. Kun hetken oli puhuttu, sihteeri otti hattunsa ja jätti hyvästin. Rouva K. käski hänen seuraavana päivänä puolisille luokseen. Sihteeri tietysti kiitti ja lupasi tulla.

Suoritettuaan virkatoimensa sihteeri nyt meni puolisille kl 4. Täällä ei ollut muita vieraita kuin tuo ennen mainittu ylioppilas. Kun ruokapöydästä oli noustu, vetäysivät nuoret saliin, jossa neito säesti ja ylioppilas harjoitteli muutamaa kappaletta. Ylipäätään sihteeri ei mieltynyt tähän käyntiinsä ja meni kl 10 kotiaan sillä päätöksellä että vaatii selvitystä tuolta kavalalta neidolta hänen kummalliseen käytökseensä.

Hän siis seuraavana päivänä kirjoitti ruusunkarvaiselle paperille:

Arvoisa neiti!

Teidän käytöksenne akkunassa (sormisuukkoset) ja muualla minua vastaan on niin kaksinkertainen että se vaatii selitystä. Vastatkaa nyt suoraan: rakastatteko minua? Jos niin on, niin minä olen se mies, joka kykenen kuukauden kuluttua viettämään häitä. Suurimmalla kunnioituksella j.n.e. Tämän kirjeen hän lähetti pienellä pojalla, joka hetken kuluttua toi kellertävälle paperille piirretyn kirjoituksen vastaukseksi. Se kuului näin:

Arvoisa herra N!

Minä olen varsin pahoillani, että olette erehtyneet minun suhteeni. Muuan ylioppilas, jonka seurassa olitte Kaivopuistossa, kulkee silloin tällöin akkunoittenne alatse ja hänelle nuo sormisuukkoset ovat ai'otut. Suurimmalla kunnioituksella: Emelie K.

Tämän jälkeen ei neito sen kovemmin heittänyt sormisuukkosia akkunasta eikä häntä akkunassa näkynytkään. Mutta sen sijaan alkoi akkunassa ilmestyä toinen olento — Emelien äiti — joka usein katseli yli kadun. Kohta oivalsi sihteeri — sillä noin vastapäätä asuessa oivalletaan yhtä ja toista — että rouva K. oli hänelle paljoa sopivampi kuin nuori tytär. Jonku ajan kuluttua alkoi sormisuukkosia lentää poikki kadun rouva K:n ja sihteerin kesken. Nyt asioiden juoksu meni eri vauhtia kuin äsken. Kuukauden kuluttua kuulutettiin ensi kerran; puolenkolmatta viikkoa siitä olivat häät. Vasta kolme vuotta tämän jälkeen vietti ylioppilas häitänsä neiti K:n kanssa ja protokollasihteeri — nyt onnellinen isä kahdelle lapselle — tanssi häissä, varsinki myöhemmin illalla rinkitanssia, niin että takin liepeet olivat vaakasuorassa.

Petollinen turva.

Muutamana kevätiltana tuli luokseni tuttavani, Kaarlo S., 25 vuotias nuorimies, elävä luonteeltaan ja liikkeiltään sekä hyvänsuopa kaikkia kohtaan. Hänellä oli käytännöllisellä uralla pienoinen toimi, jonka hänen sanottiin hyvästi hoitavan. Lukumieheksi hänen jo koulussa ensi vuonna oli huomattu ei kelpaavan, jonka vuoksi hän töin tuskin jaksoi läpi kolmen luokan; ja sitten hän sanoi jäähyvästit kirjoille, pistäen ne läpi puukolla sieltä täältä. Tämä Indianein tapainen hyvästijättö oli koululaisissa ainaki siihen aikaan jotenki tavallinen temppu.

Kaarlon silmät loistivat tyytyväisyydestä ja pitkittä mutkitta hän uskoi minulle sydämmensä salaisuuden: hän oli joutunut Amorin valtaan. Sofia oli niin vaatimaton, niin kaunis, niin yleväluontoinen y.m. kuin vastakihlattu tavallisesti aina on. Sormus oli Kaarlolla sormessa ja se kiilsi niinkuin uusi sormus ja erittäinki kihlasormus tavallisesti kiiltää.

Mun tietoni mukaan tuo kauppa oli melkoisen äkkiä tehty ja, katsoen Kaarlon elävään luontoon, en ollut täysin vakuutettu, oliko hän, tätä tärkeätä askelta astuessaan, tarkastellut niitä ominaisuuksia lemmikissään jotka kestävät enempää kuin ensi hyökyaaltoja avioliiton salakarisella merellä. Kaarlo arvasi nämät ajatukseni ja sanoi: "ole huoleti! Kyllä tyttöni kanssa täytyy toimeen tulla ja lienenkö minäkään aivan paha. — Minä nyt onnittelin häntä ja hän lisäsi äskelliseen: minä olen saanut uuden viran; tulen kirjuriksi N:n konttooriin. Palkka 1,500 Smk. Eiköhän sillä aluksi tule toimeen? Uskon myös saavani asiamiehen toimen muutamassa vakuutusyhtiössä, All right! Oi veikkoseni!" Kaarlo lisäsi "ennen en ole huomannut maailman olevan niin avonaisen!"

Tätä arvostelua minä tosin tähtitieteelliseltä kannalta oivalsin, vaan kansantaloudelliselta hiukan epäilin, nyt kun tungos joka uralla alkaa tuntua. "Onnea sinulle, joka sekaan mahdut vielä", minä sanoin Kaarlolle. "Aika on tuleva, jolloin moni saa odottaa virkaa" ("moni taitavampiki kuin sinä", ajattelin itsekseni).

Kolmen kuukauden kuluttua kuulutettiin ensi kerran Kaarlo S. ja Sofia
N. Tuorstaina kolmannella viikolla jälkeen kuulutusten vietettiin häät.
Morsian oli siro ja sievä ja ylkä iloinen ja klo neljään asti aamulla
tanssittiin.

Kaksi kuukautta häiden jälkeen kävin muutamana iltana vaimoni kanssa nuorta pariskuntaa tervehtimässä. Nuoren rouvan muoto heijasti autuaallisia tunteita ja Kaarlo oli hupaisin isäntä, minkä toivoa voi. Aina aikatavasta hänen silmänsä kääntyivät Sofiaan päin. Sanomattaki voi ymmärtää että onnellisuus nyt majaili tässä perheessä, —

"Paljo puhutaan tässä mailmassa murheista", Kaarlo virkki vähän ylönmielisesti, "vaan eipä niitä kaikille näy riittävän."

"Älä Kaarloni puhu noin", Sofia sanoi levottomasti, "voihan niitä vielä meilleki tulla."

"Pyttis!" naurahti Kaarlo. "Ihmiset luovat itsilleen murheita. Kun älyäisivät paremmin, niin olisivat niistä melkein vapaat."

"Älä usko niin", minä tuohon vastasin. "Tunnetko yhtään semmoista, joka murheetta olisi päässyt ikänsä?"

"No, ei aivan murheitta. Kuolo eroittaa meidät rakkahistamme, taudit voivat myös katkeroittaa elämämme. Mutta että riitainen elämä, kateus, viha ja köyhyys tekevät ihmiset onnettomiksi, se on ihmisten oma syy", Kaarlo väitteli.

"Olkoonpa niin! Mutta miksi kuitenki niin moni perin järkevä joutuu noihin onnettomuuksiin?"

"Siihen minä en rupea vastausta miettimään", naurahti Kaarlo, kaataen konjakkia lasiinsa. "Eläkööt ihmiset miten kukin tahtoo. Mutta minä tahdon elää iloisesti nyt ja aina. Amen!" —

Nyt puhe suunnattiin toiselle tolalle ja kun oli hupainen ilta vietetty, lähdimme pois.

Joku aika tämän jälkeen tapasin Kaarlon kadulla. Hän oli erittäin hyvällä tuulella ja pyysi minua tulemaan läheiseen ravintolaan. Minä seurasin, nähtyäni, että kieltäminen häntä pahoitti. Hän oli jo rohkaissut mielensä eeltäpäin pistäydessään veli H:n luona, joka aina tarjosi "troppeja" aamusilla. Istuttuamme lasien ääreen hän sanoi olevansa iloisen siitä, että hänkin oli "lisäävä ihmiskuntaa." Siis piti nyt juhlistaa mieltään. Me kilistimme lasia jonkun ajan.

"Nyt minun täytyy lähteä", minä sanoin. "Eikö sinuaki tarvita konttoorissa?"

"Minä liikun milloin tahdon. Olenhan sitä pait nytkin asioilla." Kaarlo virkkoi päättävästi.

Hän täytti lasit. Minä tyhjensin lasini vähän vastahakoisesti. Minä lupasin seurata Kaarloa kotiinsa ja siten saatiin nämä kemut päättymään.

Sofia oli meitä portailla vastaan ottamassa. Kaarlo häntä syleili mun nähden ja sanoi: "sun kunniaksesi olemme maljan tyhjentäneet. Älä pelkää!" Sofia hiukan punastui. Minä yritin lähtemään, vaan Kaarlo sanoi: "et vielä saa mennä. Sofia! Tuo vähän seltterivettä tänne portaille."

Sofia juoksi sisälle ja toi mitä oli tilattu. "Ja sitä toista", iski
Kaarlo silmää.

"Ei ensinkään", minä sanoin. "Minä lähden heti paikalla pois, enkä juo enään muuta kuin vettä."

"No, juo sinä vettä!" hän sanoi vähän kärsimättömästi — "mutta minä en juo paljasta vettä. No, Sofia, tuo vaan! Kyllä vieraski juo, jos oisi."

"Kaarlo", minä sanoin ja viha mieli minun valloittamaan, "minä jo olen siinä ijässä, että ymmärrän, mitä tahdon ja mitä en tahdo. Jää hyvästi!"

Nyt Kaarlon parempi luonto pääsi voitolle. Kun Sofia toi sekaanpantavaa, virkkoi hän: "vie se pois, lienee parasta juoda vettä vaan; se virkistää", hän lisäsi puolittain ivallisesti.

"Usko pois, että niin on", minä sanoin. "Ja usko, että tuo väkevä on petollisin ystäväsi eli turvasi, jos siihen rupeat paljon luottamaan."

Kaarlo näytti hetkeksi panevan mieleensä sanani, ja me erosimme hyvässä sovussa, minä hyvilläni siitä että olin antanut hyvän neuvon niin tärkeässä asiassa. Olinpa melkein mielissäni että Kaarlo oli ollut juomaretkellä, ettäs voin hänelle puhua asiasta.

Oli kulunut vähän yli puoli vuotta häistä kun Kaarlo muutamana päivänä tuli luokseni pistäymään vaan. Hän näytti hiukan levottomalta ja koska hän oli hyvin suoraluontoinen, niin hän kohta rupesi puhumaan, että konsuli ei kohdellut häntä niinkuin ihmistä, vaatii mahdottomia, oli pedantillinen y.m. Tuota ma olin jonkun aikaa odottanut. Minä kehoitin Kaarloa olemaan hiukan kärsiväisen tässä suhteessa, sanoen kullaki elämän uralla olevan hankaluutensa. — "Niin, niin", Kaarlo virkkoi; "tietysti minä pysyn paikoillani, vaan mielinpä kuitenki hiljaisuudessa tiedustelemaan paikkaa muualta."

"Sitä en minä vielä tekisi." sanoin ma, "vaan oma on valtasi." — Nyt pakistiin yhtä ja toista kunnes Kaarlo läksi kotiaan.

Kun vihdoin Kaarlo sai kyynelsilmin suudella ensimäistä lastaan, joka oli poika, seurasi jonkulainen valoisempi aikakausi hänen elämässään. Pienokaista hän katseli, nosteli ja suuteli; sillä hän oli lapsirakas.

* * * * *

Kolme kuukautta ristiäisten jälkeen istui muutamana kevät-talvi-iltana nuori äiti — Sofia — kätkyen ääressä. Ulkona oli pyryilma.

Nuoren äidin kasvot olivat milt'ei verevämmät ja suloisemmat kuin häiden aikana, varsinki silloin kun hän loi silmänsä kätkyeesen. Vaan kun hän nosti silmänsä ja katseli muualle, ilmestyi muodossa tuskallinen vivahdus.

Ovi avattiin ja Kaarlo astui äkkiä sisälle. Hän heitti lakkinsa pöydälle ja itsensä tuolille, otti taskustaan papyrossikotelon, avasi sen, otti sieltä poltettavaa ja tupruili moniaita savuja. Sitten hän otti taskustaan veitsen, jossa löytyi korkinnostin, avasi olutpullon (joita löytyi useoita pöydän alla) ja joi kaksi lasia jäletysten. Tämän tehtyään hän otti lakkinsa ja meni ulos.

Sofia huokasi katsellen hänen jälkeensä, "Kaarlo parka", hän supisi itsekseen, "pahalla tuulella hän oli; lienee konsuli taas ollut äreä."

Lapsi heräsi itkien. Sofia otti lapsen kätkyestä syliinsä, Kun pienokainen oli tointunut, Sofia laski sen jälleen kehtoon, pani kätensä ristiin oikean polvensa editse ja rupesi tirkistelemään seinään. — Pari tuntia oli kulunut, kun Kaarlo taaski tuli sisään. Hän oli nähtävästi nauttinut muutaki kuin olutta vaan kotonaan.

"Meillä tulee kohta muutto eteen", hän sanoi käheällä äänellä. "Minua kohdellaan kuin koiraa enkä ole koiraksi luotu."

"Mutta Kaarloni", Sofia puhui, "koeta nyt sentään kärsiä." —

"Koeta sinä!" Kaarlo tiuskasi. "Mutta tottahan on: sinä et tarvitse kärsiä mitä minä kärsin etkä siis sitä oivalla. Sinä elät vaan ja nautit elämän suloutta, sen katkerimmat puolet säilytetään vaan minulle."

"Oi Kaarlo! Etkös usko munki kärsivän kun sinä kärsit?"

"No niin. Pitääkö meidän kahden kärsiä tuon ylpeän konsulin tähden.
Eipä kaiketi. Jo huomenna minä sanon hänelle." —

"Malta mielesi, Kaarlo, äläkä tee äkkiä päätöstä."

"Vai niin! Sinä siis kuitenki katsot minun sopivan juhdaksi herra konsulille. Mutta tämä poika sanoo: 'stopp o belägg'."

"Kuule, Kaarlo. Ethän mene enään ulos tän'iltana. Täällä on niin kaamea olla yksin."

"Minä lupasin pistäydä klubissa. Vaan en viivy kauan."

Kaarlo meni. Sofia sai viettää iltansa levottomuudessa ja kyynelissä.
Puoliyön seuduissa Kaarlo tuli kotiinsa. "Hiidessäkö tulitikut ovat?"
Hän tiuskasi ja haki hoiperrellen niitä pöydältä ja tuoleilta.

Sofia heräsi ja viritti tulta. Kun Kaarlo oli vielä, moniaan kerran tiuskannut vaimolleen, pani hän levolle ja kuorsasi kohta, mutta kääntyi levottomasti edes takaisin. Vasta aamupuoleen hänen levottomuutensa alkoi vähetä. Aamulla hänellä kolotti päätä. Hän koetti sitä parantaa, se'oittaen konjakkia kahviin. Ja sitten hän taas läksi virkatoimiinsa.

Siellä hän ei viipynytkään kauan. Vihan vimmassa hän tuli kotiaan ja kun Sofia kysyi syytä tähän, hän sanoi: "sinun neuvoasi ei pitäisi mun koskaan noudattaa. Nyt on konsuli eroittanut mun palveluksestaan. Se minua harmittaa, etten minä kerennyt ennen pyytää eroa."

Sofia purskahti itkuun. "Itke nyt, vaan ei itku auta", Kaarlo sanoi, avasi olutpullon ja tyhjensi suuhunsa sen sisällön.

"Nyt tämä mies lähtee kuulustamaan uutta virkaa itselleen", Kaarlo virkkoi ja meni ulos. Hän suuntasi askeleensa kapakkaan, jossa kaksi ystävää sattui istumaan.

"No terve, Kaarlo poika, kerranpa sinäki tulet oikealla ajalla", toinen huusi: "Miltäs tuntuu nyt mailma?"

"Huonolta", Kaarlo virkkoi. "Mutta kuulkaat, veikot. Ei kaiketi Suomessakaan tarvitse orjana olla, kun ei Amerikassakaan enään löydy orjia."

"Eipä tietenkään", lausui vaalakkatukkainen Kaapro.

"Sinä puhut kuin valtiopäivämies. Pois orjuus. Akkasi siis" —

"Akkani ei ole kysymyksessä, vaan konsuli, jonka osapalveluksesta nyt olen kuitti."

"Kas niin. Kippis sitten", Kaapro tokasi. Kaapro oli nuori mies, joka oli jättänyt omaisuutensa kiljuvien karhujen kitaan prosentin mukaan jaettavaksi.

"Ja nyt minä olen valmis astumaan uuteen palvelukseen" —

"Jonka kyllä saat", Pekka virkkoi. Pekka oli keuhkotautinen, joka oli kuullut, että keuhkotautia parannetaan paljolla punssinjuomisella. "Jos ei muuta, niin lähdemme kaikki Amerikaan. Siellä kyllä tämmöisiä poikia tarvitaan."

Lasia kilistettiin tämän oivan ilmoituksen johdosta.

Kun Kaarlo oli täydessä "laahingissa", hän läksi kotiin astuskelemaan jupisten: mikä olisi tämä mailma, jos ei löytyisi veikkoja, joiden kanssa saa tuumailla lasien ääressä.

Kotiaan tullessaan Kaarlo herätti Sofian, joka ei muutenkaan sikiästi nukkunut, kun oli niin levoton. Kaarlon hoiperrellessa tooleja kohden, Sofia varoitti hänen olemaan hiljaa.

"Älä minua opeta", Kaarlo sanoi synkästi.

"Eipä liene liikaa jos sinua vähän opettaisiki eikä lie kumma, jos vähän väsyisiki nähdä sun joka yönä tulevan kotiasi tuossa tilassa."

Ensi kerran Sofia uskalsi näin puhua Kaarlolle.

"Mitä sanot!" Kaarlo huudahti. "Mitäs sanot, jos lähden enkä enään palaa."

"Minä sanon, ett'ei elämäni voi sen surkeammaksi tulla, jos menetki."

Kummallisesti ei Kaarlo tuosta niin kovasti suuttunut kuin luultava oli. Panihan vaan jupisten maata.

Seuraavana päivänä hän oli siivompi kuin moneen viikkoon sitä ennen, pyysi anteeksi ajattelemattomuutensa ja lupasi parantaa tapansa. Ja nyt seurasi moniaita päiviä, joina hän oli kuin kelpo mies. Hän lupasi jättää pois juomisen.

Aika kului edelleen, vaan uutta paikkaa ei niin helposti ollutkaan saatavissa kuin Kaarlo oli uskonut. Hän toimitti pieniä toimituksia silloin tällöin, vaan eiväthän ne juuri leiville lyöneet. Sofia muisteli katkeralla mielellä entistä onneaan ja joskus hänen tunteensa puhkesivat sanoihinki. Kerran syttyi täten eripuraisuuden liekki perhe-elämässä ja Kaarlo meni vihoissaan kapakkaan, tietysti lohdutusta etsimään.

Ja nyt taas alkoi onneton aika. Sofia, joka oli pikaluontoinen, nuhteli miestään ja tämä aina silloin meni kapakkaan lohdutusta etsimään. Hän etsi muka seuraa, vaan oikeastaan hän etsi juotavaa, joka hetkeksi huumasi hänet ja uskotteli häntä onnelliseksi niin kauan kuin höyryä oli päässä.

Sofia tuli enemmän ja enemmän välinpitämättömäksi ja nuhteli lapsiaan (niitä oli 2) vähimmistäki syistä. Kivulloisuus häntä sitä paitsi ahdisti ja teki hänet myös kärtyiseksi.

Kerran pappi tuli, Sofian kehoituksesta, Kaarloa puhuttelemaan. Kaarlo syytti Sofiaa suureksi syyksi hänen onnettomuuteensa. Sofia tuli sisään ja sanoi papille: "meissä on vika kummassaki, vaan viinassa on päävika."

"Niin minäki uskon", pappi sanoi ja manattuaan heidät sopuun hän läksi pois.

Näin kului kaksi vuotta. Se lohdutus, joka tämmöisissä tiloissa löydetään Jumalan sanasta, ei ollut näille tarjona. Heitä ei oltu kumpaakaan totutettu heidän kodeissaan Jumalalta apua rukoilemaan eivätkä heidän luonteensakaan olleet heitä siihen neuvoneet. Sofia tosin alussa oli tuota koettanut, vaan kun luuli, ettei siitä olisi apua, hän jätti rukoukset sikseen.

Tähän aikaan kävin kerran heidän luonaan. Useimmat merkit heidän entiseltä hyvästitoimeentulon ajalta olivat vielä tallella, huonekalut, seinäkello, tauluja j.n.e, mutta ihmiset siinä taloudessa olivat suuresti muuttuneet. Sääli valtasi sydämmeni, kun muistelin Kaarlon sanat: "paljo puhutaan tässä mailmassa murheista, vaan eipä niitä kaikille näy riittävän."

Joululahjaksi lähetti muuan "tuntematon" heille kirjan "avioliitosta." Sitä Sofia lueskeli, vaan Kaarlo ei siitä piitannut, sanoen: "nyt on myöhäistä; lukekoot ne jotka aikovat naida."

Uuden vuoden jälkeen Kaarlo sairastui keuhkokuumeesen. Viikon ajat kovat tuskat kärsittyään hän kuoli. Tyytyväisenä hän erosi elämästä, jota hän oli niin väärin käsittänyt.

Sofia eli hänen jälkeensä vielä kuusi vuotta vaivaloisesti ansaiten ylläpidon itselleen ja lapsilleen. Joskus hän tunsi omantunnon vaivoja vainajan suhteen, vaan vähitellen neki haihtuivat, Kuolinvuoteellaan Sofia virkkoi: "naimisiini asti olin onnellinen eikä minut mieheni onnettomaksi tehnyt, vaan viina."

Tässä voidaan kysyä: olisko varmaa, että heidän elämänsä viinatta olisi ollut onnellinen? Onko viina ihmisonnen ainoa vihollinen? — Ei suinkaan. Vaan hyväki viinan kautta huononee ja huono huononee vielä enemmän. Ani harvoin kuullaan viinaan menevän olevan siivon perheelleen; vaan joku semmoinenki löytyy. Vaan hänki hävittää terveytensä ja ehkäpä myös arvonsa ja varansa. Mutta kaikkein useimpain mielen muuttaa viina kärtyiseksi. Viina tulee nytki, niinkuin tähän asti, olemaan avioliiton vaarallisin salakari ja kaikellaisen häviön, jopa rikostenki tavallisin perustus. Juoppouden suurin vaara on siinä, että se luulottelee uhriansa paremmaksi kuin hän on. Se on siis petollinen turva . Juoppoki voi selvillään ollen huomata juoppouden inhoittavaisuuden toisessa, mutta itsessään hän ei sitä huomaa.

Matkamuistelma.

Ne tieteiden harrastajat, jotka tämän vuosikymmenen puolivälin jälkeen pohjan perukoilta ovat matkustaneet pääkaupunkiin, ensinki Apollonin kaukaista merkkiä noutamaan ja sitten vuosikausia siellä ovat käyneet saadakseen hyväksytyn matkapassin jolleki virkauralle, tuskin tullevat ajatelleeksi miten me, vanhat ylioppilaat, matkustimme Helsinkiin syksyin, keväin kaateisilla ja epätasaisilla teillä istuen n.k. "vertebral fraktoreissa" (selkämurtajissa), joissa sydämmet ja munaskuut tutkittiin, nyökkyen ja väristen pohjoistuulen sivellessä selkärankaamme tai kasvojamme. Nyt sitä mennään "höyryssä" (sat sapienti), koko matkan kuullen ja nähden vaihtelevaisia puheita ja henkilöitä (oikea kuva elämästä, jossa myös henkilöt ilmaantuvat ja katoavat, vaikka hitaammin). Nyt ei tarvitse jankkailla kyytimiesten kanssa hitaasta ajamisesta, kapineiden liikanaisesta painosta, ajopelien raskaudesta (jos ovat omamme) ja kaikkien vähintäin siitä, mikä arvomme eli virkamme eli ammattimme on. Muutama rettelö viimemainittua lajia säilyy mielessäni vieläki varsin selvästi, vaikka siitä jo on parikymmentä vuotta kun se tapahtui.

Etelä Suomessa, Hämeessä, kulkiessani, saavuin muutamana kesäiltana kestikievariin Hämeenlinnan ja Tampereen välillä. Minä kuljin sillä kertaa yksin, sillä en ollut sattunut saamaan matkakumppania. Vierashuoneeseen tultuani, rupesin katselemaan päiväkirjaa. Kun sitä olin kyllikseni tutkinut eikä hevosta alkanut kuulua, minä menin ulos kartanolle eli pihalle, jossa kestikievari korjaili kärryjä. Muuan hevonen seisoi vähän matkaa hänestä joutilasna.

"Eikö hevosta panna valjaisin jo, ettäs pääsisin matkalle?"

"Mistä matkustavainen on?"

"Pohjoisesta päin", ma vastasin.

"Kuka te olette?" kestikievari nyt kysäsi. Hän näytti olevan hiukan liikutettu.

"En minä ole mikään vaarallinen henkilö. Olenhan muuan ylioppilas."

"On kaiketi teillä joku nimi?"

"Tietysti, ja sen näette päiväkirjasta. Vaan pankaa nyt hevonen aisoihin."

"Hevosen pitää saada syödä. Se palasi äsken matkalta."

"No pankaa sitten toinen eteen. Näkyyhän päiväkirjasta, että niitä löytyy: 2 reservihevosta, 3 kyytihevosta ja yksi kestikievarin oma."

"Ne ovat laitumella", isäntä virkkoi ivallisesti.

"Tässä kestikievarissa ei ole järjestystä, kun ei isäntä itse jaksa hallita itseään. Olettehan päissänne. Minä lähden kirjoittamaan päiväkirjaan."

Isäntä hyppäsi mun edelle, sieppasi avaimen vierashuoneen ovelta ja sanoi: "meidän päiväkirjaamme ei saa vuohensorkkia piirtää."

Mitäs tehdä! Minä en ollut oikein perehtynyt lakitieteesen enkä tahtonut viivyttää matkaani. Kysyin siis entiseltä kyytimieheltä eikö hän lähtisi vielä taipaleen kyytiin.

"Ei hevoseni enään jaksa toista taivalta", hän sanoi. Minä pyysin häntä lähtemään edes siksi, kunnes jostaki talosta saataisiin toinen hevonen.

"No niin. Kallilan Heikalla on kaksi hevosta ja häneltä toinen joutanee", kyytimies virkkoi.

Lähdettiin ajamaan. Tultiin kohta Heikan luo, joka suostui lähtemään, tietysti vähän runsaampaa maksua vastaan. Minä kysyin häneltä asuiko pitäjän nimismies lähellä valtatietä, johon hän vastasi kieltäväisesti.

Nyt ajettiin eteenpäin. Kaikki luonnon ihanuus, jota tavallisesti kyllin ihmettelin, ei nyt ottanut vaikuttaakseen minuun. Minä istua jörötin ajopelissä, joka tuntui olevan edelliseltä vuosisadalta.

"Ah", minä ajattelin, "jos 'mamma' tietäisi, kuinka poikansa kärsii, niin kyllä hän päätään kallisteleisi! Mutta — mutta kyllä, minä, kahvikupin ääressä hänelle maalaan kärsimykseni niin, että hänen silmänsä vieläkin isonevat entisestään. Ja langolleni K:joella minä myös kerron tämän traagillisen tapauksen."

Kun toiseen kestikievariin tultiin ja olin maksanut kyytimiehelleni, menin vierashuoneisen ja odottelin hevosta valjaisin pantavaksi. Odotettuani hyvän aikaa, menin pihalle, vaan siellä en tavannut elävätä sielua. Pirttiin mentyäni, kysyin, eikö hevosta panna jo valjaisin. "Onko sitä sitte tilattu", muuan kysäsi. — "Pitäishän arvata kun matkustavainen tulee kestikievariin, niin hän aikoo matkustaa eteenpäin", virkoin hiukan malttamattomasta.

"Tietysti, jos hän kestikievarin kyytillä kulkee", lisäsi nyt muuan.
"Saanko kysyä kuka herra on ja mihin meno on."

"Sen minä kirjoitan kirjaan, vaan ei ole pakko sitä suusanallisesti kertoa. Pankaa vaan heti hevonen eteen!" —

Hämäläiset mutisivat keskenään ja muuan sanoi puol'ääneen: "kuka sen tietää, onko tuo kisälli, vaan." Mulla ei ollut ylioppilaslakkia, vaan olkihattu päässä.

Muuan vaimonpuoli tuli nyt kyytillä ajaen lapsensa kanssa. Hän pistäysi vierashuoneessa, kirjoitti nimensä päiväkirjaan ja meni ulos.

Hevonen ajettiin portaiden eteen. Vaimonpuoli mieli menemään siihen ajopeliin, vaan minä hyökkäsin portaille. Pohjolaisvereni alkoi kuohua vihasta ja häpeästä.

"Tuo hevonen on minulle tuleva!" minä karjasin.

"Tämä vaimonpuoli on serkkuni", kyytimies vastasi, "ja minä tahdon kyytitä häntä."

"No, eikö minua ai'ota viedä tästä kestikievarista eteenpäin?" minä kiljasin.

"Se on kestikievarin asia", kyytimies vastasi kopeasti. "Vaimonpuoli kiipesi lapsineen kärryihin, kyytimies käski hevosta menemään — ja se meni."

Minä siunasin sekä meneväiset että koko kestikievarin ja vieläpä Hämeen maanki. Sitten astuin taas pirtin ovelle ja sanoin äänellä, jonka olisi pitänyt kuulua kuin haudasta (mun tarkoitukseni mukaan): "minä tahdon puhutella isäntää."

"Hän tulee heti, pistäysi vaan naapurissa", sanoi muuan, katsoen minuun vähän sääliväisesti.

"Minulla ei ole muuta keinoa kuin haastaa hänet käräjiin", minä sanoin ja astuin majesteetillisesti yli pihan vierasten puolelle.

Nyt kuului jymy maantieltä. Pölypilvi alkoi näkyä ja vaunut alkoivat lähetä kestikievaria. Minä päätin ilmoittaa herralle vaunuissa siitä hävyttömästä kohtelusta, jota olin kärsinyt.

Vaunuista hyppäsi alas herrasmies, jonka kohta tunsin muutamaksi hovioikeudessa palvelevaksi virkamieheksi.

"Mihinkä matka?" kysyi entinen tuttavani.

"Pohjoiseen olisi matka, vaan nuo saivartajat eivät pane konia aisojen väliin."

Minä kerroin tuttavalleni koko jutun. Hän käski heti tuoda hevosen minulle. Kymmenen minuutin kuluttua se oli valjaissa.

"Kyytimiehet menevät tuohon kärryyn!" hän sanoi, "ja tämä herra tulee vaunuihin."

Sanottu ja tehty. "Nyt eivät kaiketi minua kisälliksi luule!" minä mutisin. Minä mietin nyt, mikä vaikutus arvolla ja rahalla on mailmassa. — Samassa kuitenki myönsin, että osittain minussaki oli ollut vikaa tässä rettelössä. — Ystävällisen tuttavani seurassa haihtui kohta kiukkuni. Huutijärvellä erosivat tiemme; hän meni Tampereelle, minä Oriveden kautta pohjoiseen.

Hörrilän Junnun ensi lukukausi.

Tämän kertomuksen päähenkilö on yhdentoista-vuotias, 6 korttelia korkea, pulloposkinen, punatukkainen ja kesakoilla (etenkin nenän seuduissa) varustettu. Hengenlahjat keskinkertaiset: uimisessa, kalastamisessa, pallinlyönnissä, tappelemisessa ja laulamisessa varsin tyydyttävällä taidolla varustettu. — Vanhemmaksi tultuaan hän on laulanut lapsuutensa ajasta muun muussa näin:

Syksyn kylmät jäiset sillat
Jokehen kun synnytit,
Luistimeni aamut illat
Kirjat niihin piirtelit.

Aaltoellen jäinen vaippa
Alla jalan ratisi,
Usein pitkä vuotaraippa
Laski pojan pitkäksi.

Talven tullen enimmästi
Matkojani mittelin
Suksilla ja taitavasti
Isot mäet samosin.

Silloin näki tähtitaivas
Kumman nä'ön törmässä:
Lumipallo tietä raivas,
Henki asui sisässä.

Kuurassa mull' oli tukka
Iljangolla vaattehet,
Tuskin kuivin poikarukka,
Mäkeen pyrki aattehet.

Vaan kinokset kun sulit veeksi
Ja maa sen imi poveensa,
Kun tuiskut muuttui sateheksi
Ja päivä jatkoi paisteensa:

Lysti mäen rintehessä
Oli kilpaa leppiä,
Uimisaikaa o'ottaessa,
Rapakoissa räiskyä.

Ja kesän tullen vetten rannat
Päiväkaudet asuilin,
Askeleet kuin meren sannat
Jälkeheni jättelin.

Kun vavan laskin olaltani
Ja loihdin ongen syljellä,
Niin useampi kala pani
Sen kohta leukapieleensä.

Näihin ajanviettoihin kuului muitakin e. m. soittaa tervatynnyriä tai pölkkyä solassa tai kahden männyn eli kuusen välissä, olla "tikalla", "kirpalla", riippua jaloistaan tikapuissa (jolloin sai nähdä kauheita unia), seisoa päällään, painia, kiikkua, olla pallilla eli pallisilla j.n.e. Linnun pesien hakuun ei ollut Junnulla halua. Pyhäpäivinä taas oli hupaista käydä kirkossa ja kuulla pastorin saarnaavan molli-askelossa ja messuavan duuri-askelossa sekä lukkarin täyttä kurkkua ja punottavalla muodolla sekä pullistuneilla otsasuonilla veisaavan: koko maailma iloit' mahtaa. Ja ehtoopäivällä saatiin mennä padolle ihmettelemään lohien paljoutta.

Näin kului aika, kunnes Junnulle tuli aika pyrkiä kouluun. Hän oli jo pappilan maisterin edessä lukenut yhtä ja toista ja muutamana elokuun aamuna sanoi pappa Junnulle: nyt lähdetään kaupunkiin sinä pääset kouluun. Kyynelsilmin Junnun äiti kuuli tämän sanoman; Junnu taas oli koko mies mielestänsä.

Nyt Junnun äiti ilmoitti talon tarpeet Junnun isälle tähän laatuun; 1 naula kahvia, 1 toppi sokeria, 1 naula thetä, 5 luotia kaneelia, 5 naulaa ohran suurimia, 1 tanko lakkaa, samoin lakritsaa j.n.e.

Lähdön hetki oli käsissä. Hevonen oli valjastettu. Kolme Junnun toveria seisoi pihalla öllistellen hänen lähtöään. Kuistilla ilmausi kaksi piikaa, sitten Junnun äiti, sitten Junnu punottavilla poskilla ja vihdoin Junnun isä, piippu toisessa kädessä, ruoska toisessa.

Junnu kuunteli kylmäkiskoisesti äitinsä hyviä neuvoja ja kiipesi isänsä viereen kieseihin. Sieltä hän hymyili tovereilleen.

Matka kului kyllin hupaisesta ja vihdoin kaupungin torni alkoi näkyä. Kohta oltiin tullin sisäpuolella ja rattaat alkoivat kolista kivitetyillä kaduilla. Ajettiin Lamposen luo korttieriin.

Illalla istui Junnu Lamposen kahden nuorimman tyttären kanssa (niitä oli 7) pelaten "myllymattia" ja muita viattomia pelejä ("pitkää durak'ia", "mustaa Pelleä" ja "viittä korttia").

Hienotapaiset kaupungin neidot vetivät suunsa nauruun aika tavasta, nähden ja kuullen luonnon lapsen höyläämättömiä liikkeitä ja puheita.

Junnu syytti Mallaa väärinteosta mustassa Pellessä.

"Älä usko, kultaseni!" nauroi sinisilmäinen Malla.

"Minä en ole enkä tahdo olla kultasesi", mörähti Junnu.

Tyttäret purskahtivat nauruun ja Junnu punastui vihasta.

"Lyödäänpä viittä korttia", Junnu äkkiä sanoi, "siinä ei voida vääryyttä tehdä."

Kortti-onnetar ei hymyillyt Junnulle. Hän löi kortit pöytään, otti muidenki kortit ja löi neki pöytään, otti kortit pöydältä ja löi ne lattiaan. Nyt purskahtivat tytöt nauramaan ja Junnu itkemään, otti lakkinsa ja hyökkäsi ulos.

Hetken kuluttua Lamposen nuorimmat tyttäret menivät Junnua lepyttämään. Kauan he saivat häntä kursailla ennenkuin hän suostui rupeamaan "polttosille". Täten kului ensi ilta kaupungissa. Seuraavana päivänä Junnu vietiin tutkintoon, jossa hän onnistui jokseenki hyvästi. Illalla isänsä saatti häntä hänen tulevaan kortteliinsa. — Kun vieläki vuorokausi oli kulunut, läksi Junnun isä savakolla kotiansa, ja Junnu oli jätetty "kylmään mailmaan", sillä retukirjoista, joita Junnu jo oli ahminut useoita, sai hän kyllästyneen käsityksen mailmasta, jossa ihmiset olivat erilaisia kuin kirjoissa. Illalla Junnu kiipesi majatalonsa katolle ja katseli kotiansa kohden niinkuin muinoin Odyssey Kalypson luona — ja itki.

Junnun "bolaagius" eli asuinkumppani Kustu oli eriluonteinen kuin
Junnu, ei mikään kyynelvieru.

Kun istuttiin iltapöytään, oli jauhopuuroa. Kustun muoto synkkeni.
"Kolmas ilta samaa", hän mutisi. "Annetaanpa emännälle pikku läksy."

Hän otti kaksi silahkaa ja pisti yhden jauhopuurovadin kumpaanki päähän puuroon päälleen seisomaan. "Tuota emme syö", hän julisti juhlallisesti.

Junnu kuunteli pelvonsekaisella kunnioituksella toveriansa, joka jo oli kaksi vuotta koulua käynyt.

Kun Junnu aamulla heräsi, aikoi hän herättää kumppaniansa, vaan tämä potkasi Junnua noituen. Junnu siis puki ylleen, ja lähti kadulle kävelemään. Palattuaan hän tapasi pihalla emännän, joka tiuskasi: "kuka teistä eilen illalla ruuan sotki?" Junnu ei ollut tietävinäänkään, vaan kun emäntä rupesi Junnua ahdistelemaan, sanoi hän vihdoin niiden olevan pystytetyin yhteisen päätöksen mukaan.

"Sinä valhettelet", emäntä äijäsi, "tuo lemmon Kustu sen tehnyt on; mutta tulevana lukukautena ei hän enään asu tässä talossa ja tuskinpa sinäkään."

Kun Junnu tuli sisälle, sanoi Kustu: "taitaapa sinusta tulla mies. Minä kuulin puheesi ja onneton olisitki ollut, jos olisit toisin puhunut. Mutta kyllä minä tuon emännän vielä nokitan."

Kun oli koulusta tultu ja puolinen syöty, pani Kustu kruutia paperikääryyn ja kun piika toi kahvia, sytytti hän paperikääryn. Pamaus kuului ja piialta kaatuivat kupit tarjottimelle, vaan eivät toki särkyneet. Hetken kuluttua emäntä tuli sisään ja piti Kustulle koko emäsaarnan. Kustu kuunteli tuota jokseenki kylmäkiskoisesti ja kun emäntä oli sulkenut oven, hän sanoi: "torumalla ei tästä pojasta saada ihmistä."

Iltapäivällä, kun nämä toverit menivät ulos, otti Kustu emännän kissan ja paiskasi sen kivijalkaan. Kissa kiljasi ja samassa pojat pujahtivat ulos kadulle ja ensi porttiin. Tästä ei kuitenkaan kuulunut sen enempää jälestäpäin.

Niinkuin emäntä ennusti, ei kumpikaan pojista saanut asua kevätlukukautta hänen luonaan. Tietysti heki valittivat yhtä ja toista e.m. ruoan huonoutta j.n.e.

Kun vihdoin syyslukukausi päättyi ja Juusolan mummu kojunpohjalla ja savakolla tuli Junnua noutamaan, hän mielellään käänsi selkänsä kaupungille. Jo puolen virstan päässä kodistaan hän hyppäsi reestä juoksemaan, otti lakin päästänsä ja tuli siis avopäin ja palavoiden täyttä laukkaa kotiaan, jossa mamma makeisilla ja kahvilla odotti kaivattua poikaansa.

Pappilassa.

N:n pitäjän pappila siaitsee kauniilla paikalla, koivuja kasvavalla niemellä, järven rannalla. Rakennus on puusta, korkeanlainen, vaikka yksinkertainen, kaksi-ikkunaiset vinttikamarit kummassaki päässä. Maan puolella on kaksi kukkulaa, joista näkyala yli järven on kaunis. Toisella puolen järveä, pappilaa vastapäätä, on kirkko kuusimetsikössä.

Rovasti on 68 vuotias vankka harmaapää, jonka terveys vasta vuosi taappäin alkoi vähän heikota. Siitä syystä hän oli ottanut apulaisen — 26 vuotiaan Jooseppi Harjala'n, joka juuri oli lopettanut lukunsa Helsingissä ja tultuaan papiksi vihityksi, oli saapunut pappilaan samana päivänä, josta kertomuksemme alkaa. "Jooseppi — maisteri" — oli vaaleaverinen, heikkorintainen, hoikka ja pitkä nuori mies, jonka siniset silmät katselivat niin laupiaasti kultasankaisten silmälasien takaa. — Muista henkilöistä pappilassa oli rovastin rouva 60 vuotias, laihanlainen, mustaverinen, suopeannäköinen ja -luontoinen. — Kaksi pappilan pojista olivat poissa kotoaan ja tytär Maria — 22 vuotias — oli vanhempiensa koti-ilo, ruskeatukkainen, sinisilmäinen kaunotar.

"Käy käskemässä maisteri teetä juomaan" rovastin rouva sanoi pii'alle, joka hetimiten kiiruhti yli pihan "pienelle puolelle", jossa maisterilla oli sali tyhjä huonekaluista ja sen takana kamari, jossa hän asui.

Maisteri suki tukkansa ja vaatteensa ja oli hetken kuluttua rovastin kamarissa.

"Et panne pahaksi, että sinuttelen heti" virkkoi rovasti; "kutsu minua sedäksi. — Paneppa nyt Jooseppi tupakkaa!"

Rovasti istui keinotuolissaan, imien merenvahapiippuaan. Jooseppi otti papyrossin ja istui pieneen sohvaan, puhallellen savuja.

"Sinulle tulee täysi työ", rovasti puheli. "Sen vuoksi, ettei terveytesi ja kärsivällisyytesi tulisi liian ahdistetuiksi, niin neuvon sinua kääntymään minulta neuvoa kysymään. Kaikki ovat uteliaat koettamaan uutta pappia ja vaivaavat häntä turhanpäiväisesti."

"Pidetäänkö täällä seuroja?" Jooseppi kysyi hetken äänettömyyden jälkeen.

"Onhan niitä pidetty. Viimme vuosina en ole jaksanut niitä pitää, vaan pastori on sen siaan siinä toimessa ollut. Hm! — Nuo seurat ovat tuota uudemman ajan hommaa. Lutherus katsoo autuuden asian olevan kunki yksityisen toimena. Suoraan sanoen en minä oikein pidä tuosta joukossa puuhaamisesta. Siitä syntyy paljon tekopyhyyttä."

"Voipi niinkin olla", Jooseppi virkkoi; "olen niin vähän kokenut sillä alalla. Vaan luulisin kuitenki seurojen paljon hyvää matkaansaavan."

"Ja pahaa myös", rovasti lisäsi. "Mitäs uskot e.m. hihhuliseurain meistä papeista pitävän ja julistavan? Joo, että me olemme helvetin ovenvartioita."

"Mutta minä tarkoitan niitä seuroja, joissa vihitty pappi puhetta johtaa" vastasi Jooseppi.

"Sen kyllä ymmärsin, vaan tahdoin nyt mainita jotaki seuraa. Eivätköhän pappien johtamat seurat taas muita seuroja tuomitse useinki ankarammin, kuin kristillinen rakkaus myöntää? Yksityinen ei ajatuksissaan niin voi riistää kunniaa lähimmäiseltään, kuin seura, jossa ajatukset sanoihin puhkeavat."

"Setä on varmaankin kuullut ja nähnyt huononlaista seuraa koska hän tuommoiseen päätökseen on tullut. Provessori X. puollustaa myös seurojen pitämistä!"

"Miks'ei. Itse hän tietysti niitä ei pidä", virkkoi rovasti hiukan maltittomasti. "Niin niin. Paljon puhutaan tässä mailmassa, paljon kehoitetaan ihmisiä elämään niin ja niin, vaan minä olen aina pitänyt sen viisaimpana ei vaatia muilta enempää kuin itseltäänkään." Rovastin rouva tuli nyt sisälle ja kyseli yhtä ja toista Joosepilta. Sitten lähettiin aterialle ja ensi päivä uudessa paikassa päättyi vihdoin Joosepille siten, että hän varsin sekavilla tunteilla pani levolle, rukoillen Jumalalta valistusta, halua ja kärsimystä painavaan toimeensa.

Seuraavana päivänä Jooseppi nousi varhain ylös, avasi akkunan ja imi keuhkoihinsa virvoittavaa kesäilmaa. Linnut lauloivat kauniisti koivuissa ja ehdottomasti Jooseppi laski kätensä ristiin, tuntien sydämessään sivuvirtauksen siitä suuresta sointuisuudesta, joka täyttää mailman.

Provasti makasi sill'aikaa, lukien sanomalehtiä, kunnes piika pisti päänsä oven raosta sisään ja kysäsi, ottaako rovasti jo vastaan?

"Menkööt apulaisen luo", rovasti virkkoi.

Piika ilmoitti tämän uutisen asianomaisille, joka sanoi tahtovansa puhutella "itse rovastia."

"Kuka hän on?"

"Kaaperi Tolonen."

"Käske hänen odottaa", rovasti sanoi piialle, "kunnes puen vaatteet ylleni."

Hetken kuluttua Tolonen astui sisään. "Minä tulen antamaan vastausta rovastin ehdoitukseen kantaa pitäjältä saatavanne."

"No, mitäs Tolonen on päättänyt?" rovasti kysäsi, katsoen Tolosta.

"Voinhan tuohon suostua, jos hinnasta sovitaan."

"Mitäs Tolonen maksaa?"

"Neljätuhatta." Tolonen vastasi. "Ja silloin ei ole rovastilla mitään vastusta."

"Neljätuhatta!" rovasti huudahti. "Kantolista nousee lähes viidentuhannen paikoille."

"Miks'ei, kun joka penni kiskotaan", virkkoi Tolonen.

"Kyllä kait se lain avulla saadaan", rovasti puheli.

"Pitäjäläiset ovat uhanneet kostaa sille, joka ottaa kantaakseen saatavat. Ei ole se toimitus hupainen."

"Neljätuhatta viisisataa kun saan, niin menköön", rovasti sanoi.

"Neljätuhatta kolmesataa minä tarjoon", Tolonen vastasi.

Sovittiin vihdoin riita kahtia panemalla, siis neljätuhatta neljäsataa. Rovasti käski Tolosen sunnuntaina puolisille pappilaan. Ja sitten erottiin kumpiki tyytyväisinä.

Rovasti pani piippuun, istui keinutuoliin ja mietti näin: "Joka kolmekymmentä vuotta on saanut kokea tämän mailman sovinnollisuutta ja rakkautta, hän tarvitsee levähtää. Eivätpä erityiset huolet minua paina nyt vanhuuteni päivillä. Tosiaanki alan uskoa, että onnellisuus vihdoin minunki osakseni tulee."

Seuraavana päivänä oli pyhä. Väkeä kulki kirkolle sekä maitse että järveä. Apulainen oli saarnaava ensi kerran, ja uutta pappia kuullaan aina mielellään. Rovasti kuunteli avonaisen sakariston oven kautta saarnaa ja meni heti sen loputtua ulos kirkkomäelle, jossa odotti pappilalaisia. Hänen muotonsa osoitti tyytymättömyyttä ja hän kertoi itsekseen: "leipäpappi, leipäpappi!"

Apulainen oli saarnansa lopussa puhunut papeista ja jakanut ne kahteen osaan: leipäpappeihin ja oikeoihin pappeihin. Näiden välillä hän oli selittänyt olevan semmoisen suhteen, että oikea pappi usein voi muuttua leipäpapiksi (vuosien kuluessa ja varojen karttuessa), vaan ei juuri päin vastoin. Rahvaan aisti, hän sanoi, kyllä eroittaa toisen toisesta ja antaa kummalleki arvonsa. Lopuksi hän rukoili että Herra soisi hänen vielä vanhoillaki päivillään pysyä oikeana pappina.

Apulainen ei ollut tottunut punnitsemaan lausutun sanan eri vaikutusta eri kuulioihin. Hän ei tuolla saarnallaan ollut tarkoittanut ketään erityistä. Hänen olisi pitänyt aavistaa yhden löytyvän, johon tämä pappien jako voisi koskea. Tämän pappien ja'on hän ei ollut kirjoittanutkaan saarnaansa, olihan, kun saarna liian varhain tuntui loppuvan, turvannut siihen niinkuin pelastuskeinoon sattumalta vaan.

Rovasti ei maininnut sanaakaan saarnasta, eikä Jooseppikaan juljennut häneltä kysyä, mitä hän siitä piti.

Viikkoja kului. Pitäjäläiset mieltyivät mieltymistään tuohon siivoon, ihmisrakkaasen apulaiseen. Rovastin arvo samassa määrässä aleni, ensinki, koska tuo saatavien kannon uskominen toiselle, joka ei armahtanut, ärsytti useoita ja toiseksi koska apulainen tosiaanki saarnallaan oli rovastia tietämättään vahingoittanut. Kansa kutsui nyt häntä leipäpapiksi ja apulaista oikeaksi papiksi.

Rovastin tottunut silmä luki tuomionsa ihmisten katsannosta ja käytöksestä, armottomin kuvastin, koska se on niin monisärmäinen ja vaihteleva. Hän oli usein ollut kävelyretkillä, apulainen seurassaan, vaan kun hän oli kuullut noita liikanimiä takanaan, niin liikkui hän vähemmän ja yksinään. Silloin ei ainakaan Jooseppi saisi kuulla mitä sanottiin ja nähdä rovastin harmia, — — — Täten kului lähes vuosi.

Rovastin raskas mieliala veti kohta huomion puoleensa, vaan syytä siihen ei hän olisi ilmoittanut vaikkapa mikä tahansa häntä olisi uhannut. Hänen vaimonsa kysymykset siitä asiasta hän aina katkaisi jotenki tylysti.

Moni lukia ehkä arvelee: mitä hänen tarvitsi tuosta huolia, oli hän yhtä hyvä kuin moni muu j.n.e. Vaan semmoinen arvostelia ei tunne ihmisluontoa tarkemmin. — Usein luemme sanomalehdissä jostaki henkilöstä moitetta, vaikkapa hiukan vaan. Tuhansien mielestä sen vertainen moite ei paljon merkitse, vaan siihen yhteen, asianomaiseen , isku tuntuu paljoa kipeämmin kuin monikaan voi aavistaa.

"Tämäkö on palkkioni siitä, että olen Jumalan sanan julistajana koettanut palvella tätä seurakuntaa" rovasti ajatteli kun hän istui kalpeana keinutuolissaan ja silmäili laskevata aurinkoa. Hän nousi ylös ja astuskeli levottomin askelin edestakaisin lattialla.

Sill'aikaa Jooseppi istui yrttitarhassa neiti Marian vieressä. Autuaallinen tunne heijasti hänen muodostaan. Hän oli juuri saanut, myöntävän vastauksen kysymykseensä, tahtoisiko Maria jakaa hänen kanssaan elämän surut ja huolet.

"Minun on täytynyt puhua sulle tästä asiasta", Jooseppi virkkoi, "vaikkaki liittomme ainaki pitkän aikaa voi tulla estetyksi. Isäsi ei minua suopein silmin katsele. En tiedä, miten hänen mielensä olen katkeroittanut, vaan aavistan, että ensi saarnani hänet, vasten tahtoani, loukkasi."

"Hän ei raahi onneani häiritä", Maria sanoi, luoden hellän silmäyksen Jooseppiin. "Parasta on koettaa saada välimme selväksi. Koeta sinä aluksi; jos et sinä onnistu, niin minä toivon minulle paremmin käyvän."

Päivä kului onnellisissa toiveissa. Ensimäisen rakkauden sanomattomat tunteet täyttivät nuorten mielet. Uudistuneessa, puhtaammassa valossa esiintyi maailma heidän silmäinsä edessä.

Seuraavana aamuna Jooseppi meni rovastin puheille.

"Minä tulen puheillenne, saadakseni mielenne lepytetyksi, jonka selvästi olen huomannut loukanneeni."

"Jättäkäämme se asia sikseen", rovasti lausui kolkosti.

"Ei ensinkään. Minä en voi nähdä setää tuommoisena ja jos ei välimme selvene, niin täytyy mun kaiketi erota palveluksestanne."

"Se lienee joka tapauksessa parasta", rovasti sanoi.

"Veljeni poika on juuri päässyt Helsingistä ja vihitään papiksi tässä kuussa. Hän on varsin halukas tulemaan luokseni, jopa pyysiki sitä vuosi taappäin täällä käydessään."

Usein sattuu, että jonku intohimon kiihoittamina tulemme lausuneeksi enemmän tai muuta kuin olemme aikoneet. Varsinki eläväluontoiset ihmiset saavat usein katua tämmöistä. — Niinpä oli nyt myös Joosepin laita. Hän ei suinkaan halunnut erota tästä paikasta, joka hänelle oli niin rakkaaksi käynyt ja nyt hän kuitenki oli itse erosta puhunut. Hän olisi heti mielinyt peruuttaa tuon puheensa, vaan ylpeys eli jonkimoinen häpy häntä nyt estivät siitä.

Jooseppi ei voinut muuta tehdä kun äänetönnä kumartaa ja mennä ulos. Tultuaan kamariinsa, hän heittäysi sängylle ja kyyneleet vuosivat hänen silmistään.

Illempana Jooseppi astui rovastin kamariin.

"Minä en suinkaan tahdo pois palveluksestanne", hän virkkoi "ja jään mielelläni paikoilleni, jos haluatte minut pitää."

"Parasta on että eroamme", rovasti sanoi synkästi tuijottaen eteensä.

"Olkoompa niin", Jooseppi sanoi. "Jumala näkee ja kuulee toimemme. Onko käytöksenne Jumalan tahdon mukaan, sen on omatuntonne teille vielä kerran kertova."

Hän astui kalpeana ulos rovastin kamarista. Portailla hän kohtasi Marian, joka heti arvasi, miten asia oli käynyt. Maria riensi isänsä kamariin ja rukoili häntä peruuttamaan kovat sanansa Joosepille. Vaan rovasti tähän tiuskasi: "mitä sinulla on tekemistä tämän asian kanssa?" Silloin Maria tunnusti rakastavansa Jooseppia ja sanoi onnensa ja tulevaisuutensa riippuvan siitä, saisiko hän yhtyä Joosepin kanssa.

"Erilaisen vävyn minä tahdon", rovasti sanoi. "Jätä nuo houreet sikseen; tuohon liittoon en minä suostumustani anna."

Maria näki, ettei hän voinut isäänsä saada taipumaan ainakaan tällä erää. Nyyhkien hän poistui rovastin kamarista ja meni yrttitarhaan, jossa hän itki katkerasti lyhyttä onnensa unelmaa.

Kohta Jooseppi saapui yrttitarhaan.

"Minä en voi sinutta elää", Maria kuiskasi luoden kyyneleiset silmät
Jooseppiin.

"Jumala tahtoo meitä koettaa", tämä vastasi. "Älkäämme napisko, vaikkaki sydän tuskittelee. Ei ole kaikki toivo hukassa. Kunhan isäsi kuolee, niin ainaki saanemme yhtyä."

Toivo, joka on nuorten paras ystävä ja turva, elähytti heitä ja uusi rohkeus asui heidän rinnoissaan, kun he poistuivat yrttitarhasta.

Moniaita viikkoja kului ja eron hetki tuli Joosepille. Raskaalta tuntui lähtö. Hän oli vielä viimme päivänä pappilassa ollessaan toivonut rovastin katuvan ja peruuttavan tuomionsa; vaan niin ei tapahtunut.

Jooseppi muutti 20 penikulmaa entisestä olopaikastaan. Marialle hän kirjoitti tavan takaa, valitti ikävän häntä vaivaavan, ja muutamassa kirjeessä hän ilmoitti tohtorin hänelle määränneen lähteä Görbersdorf'iin Saksanmaalla, heikkorintaisten eli oikeastaan rintatautisten parannuspaikkaan. Sieltä palattuaan hän tulisi N:n pitäjän kautta lemmittyänsä tapaamaan.

Neljä kuukautta oli kulunut siitä kun Jooseppi lähti ulkomaille. Moneen viikkoon ei Marialla ollut ollut kirjettä Joosepilta. Muutamana päivänä hän istui yrttitarhassa, siinä juuri, jossa viimme kerran oli istunut Joosepin kanssa, Eriskummallinen levottomuus rasitti häntä. Hänen äitinsä tuli nyt hänen luokseen ja, kohta huomaten tyttärensä levottomuuden, hän sanoi.

"Älä nyt sure Jooseppia. Hyvä on, jos hän paranee ja hyvä on jos Herra hänet korjaa rauhan majoihinsa."

Maria purskahti itkuun. "Kuinka noin raahitte puhua! Totta Jooseppi paranee. Niin hän viimme kirjeessänsä toivoi."

"Se on Herran hallussa", äiti sanoi tyttärelleen. "Täytyy olla valmis tottumaan siihenki, että hän meiltä viedään. Rakas tyttäreni! Älä nyt sure noin. Ota tyytyväisenä vastaan se minkä Jumala sallii."

"Oi Jooseppini!" Maria puheli puolittain itsekseen. "Miks'et lähetä kirjettä, joka minua lohduttaisi. Yöt, päivät olen kirjettä sinulta ikävöinyt."

"Tyttäreni", äiti sanoi, "mun täytyy sinulle ilmoittaa, että Jooseppi on onnellinen. Hän on päässyt tuskistaan rauhaan."

Huudahtaen Maria solui alas penkiltä maahan ja pyörtyi, Hänen äitinsä juoksi vettä noutamaan ja valeli sillä tyttärensä päätä. Vihdoin Maria virkosi.

"Pois, pois tästä paikasta" hän puhui heikolla äänellä,

Äiti talutti tyttärensä sisälle.

Rovasti oli nähnyt ja kuullut osittain, mitä oli tapahtunut. Hän otti hatun ja kepin ja ohjasi askeleensa; kirkkomaalle. Täällä hän istui muutamalle hautakivelle, ikääskuin tunnotonna hän tuijotti taivaanrantaa kohden. Sitten hänen silmänsä kääntyivät maahan, rististä ristiin. Hän ajatteli näin:

"Siveellinen mailman järjestys on muuttumaton. — Joka ei mukaannu sen vaatimuksiin, se tulee ruhjotuksi sen rautaisten rattaiden alla. — Moni täällä turpasten peitossa lepäävä on vastenmielisesti sujuttanut niskansa sen ankaran lain alle. — — Minä tunnen ansainneeni tämän vitsauksen."

Hän katseli ympärilleen. "Minä ajattelin nyt katkerasti, sillä minulta puuttuu tällä hetkellä kristillinen henki."

"Mitä olisi tämä ijankaikkisuuden kylvö ympärilläni", hän jatkoi "ellei sitä valaisisi rakkauden aurinko! Kylmää, kolkkoa olisi se ja niin olisi koko elämämme. Ei! Minä neuvon muille autuuden tien, eikö pidä mun siis itse sitä vaeltaa? Mutkistukaa, te jäykät polvet, ja kallistu, vanha pääni, tässä kuolon tantereella, jossa kaikki ylpeys lannistuu!"

Hän polvistui hautakiven viereen, pani kätensä ristiin ja rukoili.
Laskeva aurinko valaisi hänen kasvonsa. Ne kirkastuivat kirkastumistaan.

Hetken päästä nousi.

"Minä olen virvoitettu", hän puheli "ja nyt minä jaksan virvoittaa omaisianiki, joiden suruun olen syypää. Oi sinä kummallinen elämän lähde, joka ihmishengen noin voit virkistää."

Keveämmillä askeleilla, kuin hän oli tullut, astui hän, nyt kotia. Vaimonsa, huomasi jonkulaisen muutoksen hänen muodossaan ja käytöksessään. Rovasti kutsutti Marian luokseen ja kun tämä tuli, sanoi hän:

"Sydämmesi on surusta raskas ja minä olen suruusi pääsyy. Sitä en olisi äsken vielä voinut myöntää, mutta nyt olen saanut sen voiman ylhäältä. Minä olen ollut loukattu sisimpään sydämmeeni ja hän, joka minut loukkasi, ei sitä tarkoituksella tehnyt. Siis ei mun olisi pitänyt häntä vihata. Vaan luonnollinen ihminen on vihan lapsi. Tehty on tehty. Voitko sen vanhalle isällesi anteeksi antaa?"

Hetken seisoi Maria epäillen, vaan seuraavassa tuokiossa hän lepäsi isänsä rintaa vasten.

Sovinto oli tehty.

Tästälähtien rovasti taas alkoi tointua alakuloisuudestaan. Kaksi vuotta hän vielä eli ja kun hän kuoli, seurakuntalaiset vilpittömästi surivat häntä. Viisi ajast'aikaa hänen vaimonsa eli miehensä kuoleman jälkeen. — Maria pysyi ikänsä naimatonna, pyhitti elämänsä Herralle ja odotti kaipuulla sitä aikaa, jolloin hänki mailman koettelemisista oli pääsevä rauhan majoihin.

"Pulska kapteeni."

Muutamassa maamme pienemmässä kaupungissa oli v. 1848 Marraskuun alulla ei aivan pienoinen seura kokoontunut konsuli N:n luo viettämään hänen syntymäpäiviään. Vanhat herrasmiehet istuivat eri huoneessa ja pari nuorempaa ei uskaltanut saliin, jossa naiset istuivat. Herrat puhuivat keskenään Kalifornian kulta-aarteista, jotka juuri sinä vuonna olivat ihmisten tietoon tulleet, ja se elävä mielikuvituksen leikki, joka muutamilla merelläkulkioilla on perustettujen ja perustusta vailla olevien asioiden välillä ja liittää ne yhteen sointuisuuden vuoksi, oli tässäki pienessä seurassa päässyt valloilleen, sittenkun kippari V. oli antanut kuvauksen oloista " in the far West ." Nimipäivän kunniaksi paloi isohkossa maljassa sinertävä liekki ja siinä valmistettiin isännän ilmoituksen mukaan "rusinasoppaa." Sakea savupilvi sikaareista ja piipuista teki ilmakerroksen huoneessa yhtä sekavaksi kuin läsnäolevien käsityksen Kalifornian äärettömistä aarteista.

Ovi aukeni ja uusi vieras ilmestyi. Hän oli ikänsä kukoistuksessa, 28 vuotias. Kaunis, ruskea tukka ympäröi hänen miehuullisen kaunista muotoansa, jonka elävät, ruskeat silmät ja pienet viikset tekivät oikein naisten kiusaksi. Hänen pukunsa oli erittäin huolellinen ja hän heilutteli keppiä kalliista ulkomaan puulajista oikeassa kädessään, astuessaan sisään.

Tämän näköinen oli kapteeni Aukusti M., yleisesti tunnettu nimellä "pulska kapteeni."

Hänen ilmestymisensä silminnähtävästi elähytti koko seuraa. Vanhat herrat hymyilivät häntä vastaan, nuoremmat vastaanottivat häntä kaikenlaisilla mieltymyksen osoituksilla, kukin eri luonteensa mukaan. Vielä suuremmassa määrässä naisten huomio oli häneen kääntynyt ja tant Mari käski hänen kertoa siitä merkillisestä merimatkasta Marseillestä Kalkuttaan, josta hän jo kolmasti ennen oli tantille kertonut.

"Johan kapteeni on siitä kertonut ennen", uskalsi neiti Sohvi sanoa.
"Eikö Mari muista." —

"Sen minä muistan yhtä hyvin kuin sinä, vaan hän kertoo sen niinkuin kirjasta lukisi."

Herrat nauroivat partaansa, kuullen tämän väittelyn.

Tietysti naiset "sihtailivat" tämmöistä Adonis'ta, mutta hän oli "kova kuin timantti" siinä suhteessa, yhdellä poikkeuksella. 19 vuotias neiti Hanna Y. oli häneen tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin kukaan muu koti- ja ulkomailla. Tämän neidon kauneus olikin yli tavallisen mitan, jonka hän kyllä tiesi. Hän oli Aukustia, kaupungin ensimmäistä teikaria, kylmäkiskoisesti kohdellut ja Aukusti oli myös, huomattuaan Hannan kylmäkiskoisuuden, osoittanut samanlaista kohtelua häntä vastaan. Kaupungin muut neidot olivat Hannalle sekä kateelliset että kiitolliset luonnollisista syistä.

Illan kuluessa herrojen ohimot alkoivat rusinasopan johdosta tykyttää vilkkaammin. Aukusti, päästäkseen alinomaisesta lasien kilistelemisestä, asettui naisten seuraan ja kertoi siellä havainnoltaan Kalkutasta, jotka suuresti kummastuttivat ja miellyttivät kuulioita. Erittäinki konsulin vanhin tytär — 20 vuotias Anna — suurimmalla mieltymyksellä kuunteli kertomusta. Hänen kauniit silmänsä hehkuivat levottomasta tulesta, kun hän katseli Aukustia ja vähänkään tottunut havaintojen tekiä huomasi kohta neidon olevan "yli korvien ja silmien" rakastuneen kertojaan.

Ilta kului kuin siivillä sekä herrojen että naisten mielestä. Kun vieraat olivat menneet, Anna meni kamariinsa, jossa hän yksin levähti. Puettuna hän heittäysi vuoteelle ja kyyneltulva kasteli hänen poskensa.

"Miks'ei hän minusta pidä?" Anna huokaili. "Olen kaiketi liian vähäpätöinen. Ei minulla liene sitä käytöksen hienoutta ja ulkomuodon viehätystä, jota hän ulkomailla on tottunut näkemään. Mutta onkos Hannalla niitä etuja suuremmassa määrässä? Haa. Tahtoisin olla Hannana saadakseni häntä oikein kiusata! Kiusatako! Ah! Mitenkä voisin häntä kiusata?" Hän puristi päänalasinta kummallaki kädellänsä ja pureskeli nyyhkien sen laitaa.

Myöntää täytyi että moni olisi pitänyt itseään onnellisena jos olisi Annan morseamekseen saanut. Hän oli solakka neito säihkyvillä silmillä ja hänen pitkät mustat hiuksensa olivat kahdella palmikolla, jotka ulottuivat vyötäryksiin. Sitä paitsi hän oli hyväjärkinen ja sävyisä.

Annan äiti avasi hiljaa oven ja tuli sisään. Anna kääntyi säpsähtäen oveen päin.

"Tyttäreni", äiti sanoi: "minä olen tänä iltana selvästi nähnyt sen, minkä jo ennen olen aavistanut. Kapteenia rakastat, vaan poista se rakkaus sydämmestäsi, muutoin tulet onnettomaksi."

Anna pyyhkäsi hiukset silmiltään ja katsoi hajamielisesti äitiinsä.

"Niin, niin!" Anna sopersi. "Ei hän minusta huoli!"

"Hän ei ole sinulle sallittu", äiti virkkoi. "Olisi kauheata yhtyä semmoisen kanssa, joka ei rakastaisi ja rakastaisi kaikesta sielustaan, sillä avioliitossa pitää rakkautta alussa löytymän (sekä kunnioitusta) niin paljon, ett'ei se ennen aikojaan sammu. Olen nähnyt semmoisia pariskuntia, jotka 8 tai 10 vuotta ovat eläneet onnellisesti, vaan silloin — kun heidän rakkautensa hehku jo on heikonnut, ei se ole kestänyt semmoisiakaan koetuksia, joita se ennen kesti, saatikka niitä uusia, joita asianhaarat aina eteen tuovat kulleki. Älä siis toivo, että semmoinen liitto, jossa vaan toinen puoli rakastaa, rakastipa hän sitten kuinka kuumasti tahansa, voisi olla onnellinen enemmän aikaa kuin kuherruskuukaudet."

Anna ei vastannut, tirkisteli vaan eteensä.

"Jätä siis, Annaseni, tuo haaveksiminen sikseen", äiti puhui ja suuteli tytärtään otsalle. "Kyllähän tunnet, milloin se oikea ilmestyy."

Näin sanoen äiti meni.

" Se oikea! Miks'ei hän saanut olla se oikea!"

Näin sanoen hän painoi muotonsa polsteria kohden ja nukkui vihdoin levottomuudestaan.

Tästä lähtien Anna koetti tukehuttaa lempensä, mutta niinkauan kuin kapteeni maissa oli, ei se onnistunut kuin osaksi. Vihdoin Aukusti läksi matkalle Länsi-Intiaan, jossa hän viipyi yli vuoden, käyden sen jälkeen myös Itä-Intiassa. — Aina hän vuosien kuluessa pysyi samana siistinä ja pulskana herrana. Neljä vuotta sen jälkeen kun yllämainittu tapahtui, eräs kaupungin herroista vietti häitään — Annan kanssa ja Aukusti, joka juuri sattui kerkeämään häiden ajaksi kotia, oli marsalkkina ja Hanna W. hänen vieressään morsiuspiikana. Aukustin ja Hannan väli ei tullut sen lämpimämmäksi kuin ennenkään. Kumpii pysyivät kaiken ikänsä naimattomina.

* * * * *

Kirjailiain runollisella etuoikeudella ajan suhteen johdamme nyt lukian samoille näytelmäpaikoille, joista vasta mainittu on, neljäkymmentä vuotta myöhemmin .

Vanhanpuoleisessa rakennuksessa makasi kello 9 talviaamuna vanhus pienoisessa kamarissa, jossa oli yksi akkuna. Se ei ollut vettä nähnyt muuta kuin ulkopuolelta luonnon voimasta ja oli niin likainen ja paikattu, ett'ei moni olisi tyytynyt sitä semmoisena näkemään. Puoleksi ulosjuotu olutpullo oli pöydällä ja likainen juomalasi sen vieressä. Lattialla pöydän alla oli tyhjä viinapullo. Sänkyvaatteet olivat likaiset ja luteita näkyi siellä täällä sängyn saumoissa ja peitolla. Ilma huoneessa oli katkera ja huono.

Katselkaamme tarkoin tuota muotoa, joka lepää vuoteella. Vaalakan harmaja parta sitä ympäröi ja valkea tukka peittää vanhuksen pään. Ryppyjä on muodossa runsaasti, silmien hehku on kuumeentapainen, vaan ikäänkuin kohta loppuun palanut. Selvästi suonet kohoavat tummansinisinä laihoista käsistä. Suu on hampaaton ja alaleuka ulkoneva niinkuin tavallisesti vanhoilla. Neljä vuosikymmentä oli iskenyt armottomat merkkinsä tähänki ihmiseen. Hän läheni 70:tä ja harva, joka ei neljäänkymmeneen vuoteen olisi häntä nähnyt, harva, jos kukaan, olisi hänessä tuntenut — pulskan kapteenin. Tätä nimitystä ihmiset, harvoilla poikkeuksilla, hänestä vieläki käyttivät, vaikka se nimi nyt oli paremmin ivanimen kuin kunnianimen tapainen. Miten hän tällä lailla oli vajonnut kurjuuteen, siitä eivät hänen aikalaisensa tietäneet kertoa. Vastasipa muuan näiden rivien piirtäjälle: Aleksandriassa hän alkoi elää huonosti ja siitä asti on sitä kestänyt. Kysymykseeni, löytyikö tuohon muutokseen tunnettua syytä, ei siitä tietty selkoa antaa. Pääasia oli kertojan mielestä, että asian laita oli niin, ja minä sain itse muodostaa kaikenlaisia arveluita syistä, sillä ett'ei kukaan syyttä semmoista keikausta tee, sen ymmärtää kukin, joka uskoo siveellisten lakien löytyvän maailmassa. Arvatenki alinomainen myötäkäyminen ja siitä syntyvä ylpeys tässäki, niinkuin niin monasti, oli lankeemuksen matkaansaanut.

Aukusti niinkuin useimmat muut ei kuitenkaan ottanut alistuakseen tuon ankaran kohtalonsa edessä, vaan asettui kapinoimaan ajatuksilla, sanoilla ja töillä. Siinä taistelussa hän tietysti vaan vahingoitti itseään ja paatui yhä enemmän.

Niinkuin jo mainittiin, kapteeni lepäsi vuoteellaan muutamana talvisaamuna. Ovi avattiin salista ja hänen passaajansa — merimiehen leski — tuli sisään.

"Haluaako kapteeni jotaki?"

"Enkös ole sanonut, ett'et saa tulla sisälle ennen kello 10?"

"Kyllä kaiketi, herra kapteeni, vaan kun kuljin tästä sivu" —

"Vai niin. Minua siis noin sivumennen vaan passataan! P—leen tollo!
Eikö sinulla ole täysi maksu siitä, ettäs minua palvelet?"

"Se on totta" — palvelia jupisi — ajatellen itsekseen: "se maksu ei tule kapteenin taskusta."

"No, siis marsi tiehesi äläkä tänä päivänä päätäsi täällä näyttele!"

Palvelia meni, mutisten: "hiiskö tuota viihtii passata sen kovemmin." Kapteeni istui sängyn laidalle, sytytti piippunsa, veteli moniaita savuja ja asetti piipun pöydälle.

"Ei lempo vieköön tupakkakaan enään maistu niinkuin ennen! Paha henki kun tuo vanhuus tekee 'skrovin' mitättömäksi!"

Nyt hän puki yllensä kuluneet vaatteensa, jotka eivät olleet eheätkään, vaikka jokseenki puhtaat. Vanha, kulunut kello, jossa musta, likainen nauhanpää oli perien asemesta, joutui kapteenin liivin taskuun. Ennen oli hänellä ollut kultakello, jonka hän oli vaihtanut ja päälliset olivat menneet vahvistaviin troppeihin, viinaan ja olueesen.

Kaksi tehtaan tyttöä tuli sisään kapteenin juuri astuessa kamaristaan saliin.

Ku moron kapteeni! he huusivat. Toinen heittäysi selkäkenoon sohvaan, toinen pistäysi kamariinsa.

" How is the weather ?" kapteeni kysyi. Hän oli opettanut tytöille engliskaa kotitarpeeksi.

" I think we shall have snow ", tyttö vastasi nauraen. Toinen tytär oli pistänyt kahvipannun tulelle ja käski toisen salista syömään sill'aikaa kuin kahvi joutuisi.

" If a body kiss a body, need a body cry ?" deklamoitsi kapteeni ja suuteli sohvalta nousijaa, kun samassa ovi aukeni ja kaksi naista tuli sisään.

"Me tulemme tänne", vanhempi vastatulleista alotti puheensa, "sanomaan, että tämmöinen elämä on kaupungissa herättänyt yleistä paheksumista ja että kapteenin täytyy muuttaa tästä paikasta. Täällä läheisyydessä rouva H:n luona on siisti kamari, jonne kapteeni kyllä mahtuu."

"Kiitoksia hyvästä tahdostanne" kapteeni vastasi. "Kuusikymmentäkahdeksan vuotta olen pysynyt vapaana akkavallasta ja toivon loppuikänikin pysyvän. Sitä pait haluaisin nähdä valtakirjanne, jonka nojalla täällä käskette."

"Me olemme sanoneet asiamme ja menemme nyt. Valtakirjaa ei teidän suhteen tarvita."

Naiset menivät jupisten hävyttömästä kapteenista ja tämä samoin sadatteli heitä.

Kun hän tunnin ajan oli istuskellut "pulmustensa" kanssa, nämä taas lähtivät työhön. Sitä ennen kapteenin käskystä siivosivat kapteenin kamarin, jopa akkunanki pesivät. "Kohta tulee tänne joku herra, sillä nuo naiset paapattavat surkeudestani", hän sanoi, "kunnes saavat jonku kaupungin arvoisista virkamiehistä liikkeelle."

Parin tunnin kuluttua tuli rahatoimikamarin puheenjohtaja. Kapteeni oli siistinnyt itsensä, niin ettei hän ainakaan pariin kuukauteen ollut niin hieno ja puhdas ollut.

"No miten kapteeni jaksaa?" vastatullut kysyi silmäillen huonetta.
"Olen kuullut täällä asuvan väkeä jotka ehkä häiritsevät kapteenia."

"He ovat tosin alhaisempaa säätyluokkaa, vaan enhän minä enään sovi ylhäisten seuraan niinkuin ennen. He minua vieläki kunnioittavat ja se tekee sydämelleni niin hyvää."

"Eihän tämä kamari ole niin siivoton kuin kerrotaan", vieras puhui puol'ääneen, silmäillen ovelta kapteenin kamaria.

"Mitäs ei maailmalla puhuta" kapteeni sanoi. "Minuaki kadehditaan."

"Te ette siis tahtoisi tästä muuttaa? Vai kuinka?"

"Tämä on syntymätaloni. Onnellisimmat muistoni asuvat tässä. Teillä ei ole niin puute onnellisista muistoista kuin minulla ja te ette ehkä aavista, kuinka ihminen tarvitsee hiukankaan onnellisuutta."

"Minä käsitän tunteenne", sanoi vieras jättäen hyvästin, "ja selitän kyllä asianomaisille, että teidän on sopivin asua tässä. Jääkää hyvästi."

"Nyt on siitä narrista päästy" mutisi kapteeni sulkien oven.

Iltapäivällä pulmuset tulivat kotia tehtaasta.

" All right !" kapteeni huudahti hymysuin. "Nouda Aina pari pulloa Karlsson'ilta. Meillä on syy iloita. Minua ei koko maistraati saa liikkeelle tästä talosta."

Naiset taputtivat yhteen käsiään ja hyppelivät ilosta.

"No kuinkas kävi?" rahatoimikamarin puheenjohtajan rouva, entinen konsulin Anna, kysyi mieheltään.

"Kapteeni parka! Hän ei raahi erota syntymätalostaan. Hän sanoi onnellisimmat muistonsa olevan siinä", mies vastasi.

"Aukusti rukka! Tuommoinen sinun elämäsi ilta oli oleva!" rouva huokasi ja niin huo'annee lukiaki.

Jenny.

Kulkiessamme maaseudulla ja silmäillessämme asuntoja syntyy meissä, varsinki jos joku omituisempi semmoinen ilmaantuu eteemme, ajatus: mitähän väkeä tuossa asuu ja siinä samassa myös toinen ajatus: majailleeko onni, tuo ihmisten hartaasti halajama vieras, noiden seinien sisällä? Kuinka usein moni, joka kadehtii muhkeiden asuntojen asukkaita, uskoen tuon ulkonaisen loiston todistavan myös sisällistä tyytymystä, kummastuisi, jos hän voisi tirkistellä noiden onnellisiksi luultujen olentojen sydämmiin!

Nämät ajatukset mielessäni matkustin kerran P:n pitäjässä Pohjanmaalla muutaman siistinnäköisen, punaiseksi maalatun, valkeanurkkaisen talon ohitse, joka, koivujen ympäröimänä, sijaitsi pienoisen joen varrella. Laskeva aurinko kultaili rakennuksen länttä kohden antavia akkunoita. Runollisuuden etuoikeuksella astumme näkymättöminä sisään tarkastelemaan niiden ihmisten oloja, jotka tässä asuvat.

Porstuaan tultuamme, on edessämme sali, oikealla ja vasemmalla kamarit, edellinen rouvan, jälkimäinen herran, joka on nimismies. Nimismies, noin 55 vuoden vanha, pienoinen laiha ja kalpea mies, istuu pöytänsä ääressä ja kirjoittaa. Muuan talonpoika istuu odottaen tuota paperia.

Nimismiehen rouva, Jenny, on 45 vuoden ijässä. Hän lepää sängyssä ja tuolilla hänen vieressään on useita pienempiä ja isompia rohtopulloja. Hieno puna on kohonnut hänen kalpeille kasvoillensa — ikäänkuin heikko heijastus nuoruuden kukoistuksesta. Sängyssä, peiton päällä, makaa kirja, jonka hän ottaa käteensä ja alkaa, sitä hetken selailtuaan, lukea. "Sydämen tykytys ja rinnan ahdistus, umpinainen vatsa, päänkolotus" — Ah! Ei tämä sitä ole (avaa toisen kohdan kirjassa). "Huulet, nenä, korvat, kädet ja jalat melkein aina kylmät, korvain suhiseminen, heikko näkö." — Ei tämäkään sovi, (lukee eri paikasta): "sydämen tykytys, hengensalpaus, selkäkolotus, kylmä hikoileminen." — Se sopii! — "Valerianatroppeja, Hofman'ia ja opiumia 20 nolppua. Jalkahaudetta sinapin kanssa."

Nimismies oli juuri lopettanut kirjoituksensa ja antanut sen talonpojalle joka, sen maksettuaan, oli mennyt. Nimismies tuli nyt rouvan kamarin ovelle, kysyen: "oletko kipeä?"

"Vielähän kysyt! Etkö näe tuskan punaa poskillani?" rouva vastasi hiukan kärsimättömästi.

"Uskon että nuo monenlaiset tropit —" alotti mies.

"Suonet edes rohtojakaan, kun et lääkäriä raahi hankkia", rouva huudahti, purskahtaen itkuun.

"Sama nuotti kuin ennenki", nimismies jupisi itsekseen katkerasti ja läksi pois ovelta. Hän oli menossa kävelemään ja oli sivumennen aikonut sanoa ystävällisen sanan vaimolleen.

"Hän ei ymmärrä minua" rouva virkkoi, laskien kätensä sydäntä kohden. "Ennen hän aina kysyi vähimmästäki syystä: oletko oikein terve ja jos en ollut, hän minua lohdutteli, mutta nyt hän on minuun kyllästynyt!"

Nyyhkien hän haperoi päänalasinta käsillään. Mies taas käveli ulkona, aikoi mennä jonku luo, vaan ei kuitenkaan mennyt, vaan hiipi kotiinsa illalla, söi iltasen ja meni levolle.

"Tämä voi vielä mennä mukiin jonkun ajan, vaan jos ei joku muutos tapahdu, en tiedä miten loppuu", jupisi nimismies. Hän makasi sitte vielä kauan herällä, kunnes vihdoin nukkui.

Rouvan veli oli apteekari K:n pitäjässä. Seuraavana päivänä hän saapui nimismiehen taloon matkallaan lähimpään kaupunkiin.

Iltapäivällä istuttiin kolmikannassa teetä juomassa porstuan kuistilla. Tulipa puheiksi Jennyn terveys ja nimismies tuli maininneeksi noiden monien rohtojen olevan vahingoksi, Apteekari oli samaa mieltä.

"Ja kuitenki sinä ihmisille syötät rohtoja!" Jenny puhui närkästyen veljelleen.

"Hm", apteekari naurahti, "tohtori niitä syöttää ja hänen käskystä sekä ihmisten tahdosta niitä annan."

"No, miten ihmisten terveys ilman lääkkeittä voitaisiin säilyttää?"
Jenny kysyi.

"Toisinlaisilla elintavoilla kuin nykyiset ovat" apteekari sanoi. "Syökööt nykyajan ihmiset vähemmin jos vähemmin liikkuvat ja varsinki juokoot vähemmin väkeviä ynnä kahvia ja teetä, valvokoot vähemmin, hankkikoot huoneisinki raikasta ilmaa, niin saavat nähdä kuinka terveyski paranee."

"Mutta eikö mieliala vaikuta terveyteen?" Jenny kysäsi salaa vilkaisten mieheensä.

"Tietysti" apteekari vastasi, "vaan kun terveys, nimittäin ruumiillinen, paranee, niin mielialaki paranee. Totta kyllä vaatii joskus liikkua muualleki näkemään uusia näkyaloja ja ihmisiä. Se virvoittaa myös suuressa määrin."

"Olenhan joskus sitä sanonut Alfreedille, vaan hän ei ota sitä korviinsakaan. Oi kun pääsisin kylpylaitokseen!"

"Minusta se on turhaa ja maksaa", nimismies mutisi.

Naapurin herra tuli nyt vieraiksi ja keskeytti juuri sopivalla ajalla tämän kanssapuheen.

Seuraavana päivänä apteekari matkusti eteenpäin ja elämä nimismiehen talossa jatkui samaan suuntaan kuin oli alkanut, Aviollinen sopu joutui yhä tiheämmin koetteen alaiseksi ja se heikkoni heikkonemistaan. — Ja nyt kun ei nimismies tiennyt mihin turvata surullisen mielialansa lieventämiseksi, hän yhä useammin alkoi liikkua "virkamatkoillaan" niinkuin hän selitti.

Puolitoista peninkulmaa nimismiehen talosta asui muuan leski, jonka vanhin tytär on naimisissa, vaan nuorempi oli kotosalla ja naimaton. Tähän taloon nimismiehen usein johtivat hänen "virkatoimensa." Leski oli jo neljänkymmenen ijässä, vaan kaunis ulkonäöltään. Hän osasi oikein kelpo lailla kietoa nimismiehen pauloihinsa, kertoen kuinka hänen (lesken) avioliittonsa oli ollut onneton ja kun nyt nimismiehenki avioliitto oli onneton, niin tuo yhteinen onnettomuus herätti heissä suurta myötätuntoisuutta toisiaan kohtaan.

Aluksi ei Jenny aavistanut mitään noiden miehensä yhä tiheämpäin virkamatkojen suhteen. Hän näki niiden virkistävän miehensä mielialaa ja oli siis varsin tyytyväinen. Toista vuotta Jenny eli tietämättömyydessään, kunnes vihdoin huhu miehensä "virkamatkoista" saapui hänen kuultaviin.

Kun siis nimismies taas kerran läksi matkalle muutamana aamuna, valjastutti rouvaki hevosen puolisten seudussa ja ajoi seuraavaan kestikievariin, joka oli lähellä sitä taloa, jossa leski asui. Oli kova tuisku ettei voinut eroittaa kuin pari syltää eteensä. — Kestikievarissa rouva viivähti tunnin verran ja läksi sitten jalkapatikassa löytöretkelleen.

Tultuaan lesken taloon, hän tirkisteli ikkunasta sisään, jossa jo valkea oli viritetty lamppuun. Hän näki miehensä istuvan nojaustuolissa ja lesken istuvan sohvassa, ompelutyö sylissä. He puhelivat; vaan puhetta ei tietysti voinut kuulla ulos.

Jenny mietti hetkisen, menisikö hän sisään, vaan katsoi viisaimmaksi vielä vartoa, nähdäkseen jotaki todistusta epäluuloonsa, jonka hän kyllä piti täysin perustettuna. Olishan varminta, jos aivan veres tapaus olisi todistuksena.

Jenny tarkisteli siitä kapeasta ra'osta, jonka rullakartiini ja akkunanpieli muodostivat. Vihdoin hän näki lesken nousevan — lähestyvän nimismiestä ja kietovan oikean kätensä hänen kaulansa ympäri. Jenny hyökkäsi portaita ylös, ryntäsi ovelle; avain oli poissa!

Hän olisi mielellään ollut hiljaa ja vieläki palannut akkunan luo, vaan hän ei voinut. Veri kohosi hänellä aivoihin ja hän rupesi jyskyttelemään ovea kummallaki nyrkillänsä.

"Kuka siellä on?" kuului lesken ääni sisältä.

Jenny koetti puhua, vanan kurkkunsa kuristui ja vasta hetken päästä pääsi kamala, melkein tukehtunut huuto hänen huuliltaan.

Leski avasi oven ja koettaen näyttää niin viattomalta kuin mahdollista hän huudahti: "Oo! Nimismiehen rouva! Tässä pyryilmassa. Aivan olette lumettuneet, Suokaa mun pyyhkiä lumi kappanne kaulustasta!"

Hän koetti täten voittaa aikaa, jotta nimismies voisi piiloutua. Vaan tämä ei aluksi voinut paikalta, liikkua: vasta hetken kuluttua hän luiskahti läheiseen kamariin ja siellä muutaman varjostimen taa.

Kun Jenny astui sisään ja näki miehensä kadonneen, kääntyi hän leskeen, loi häneen terävän katseen ja kysyi: "voisitteko aavistaa missä mieheni on?"

"En tosiaankaan" leski virkkoi "olen hänen kyllä nähnyt tänään, vaan missä hän nyt on, sitä en tiedä."

"Minulla olisi halu löytää hänet", Jenny jatkoi. "Suosiollisella suostumuksellanne rupean häntä hakemaan."

"Minua ei miellytä moinen poliisitoimitus" leski vastasi. "Hävetkää vähän kantaa tuommoista epäluuloa."

"Oi te viattomuuden enkeli!" Jenny puhkesi puhumaan. "Epäluuloa! Ikääskuin ei koko mailma kantaisi epäluuloa teitä kohtaan! Te rikotte sekä siveellistä että mailmallista lakia."

"Jos aikomuksenne on minua häväistä, niin tuossa on ovi" leski virkkoi, koettaen hillitä vihaansa.

"Minä menen", Jenny sanoi: "mutta ennen sitä kehoitan miestäni, jos hänellä on rahtuakaan ihmisarvoa, astumaan esiin kätköstään."

Samassa nimismies ilmestyi kamarista ja seisoi keskellä salin lattiaa.

"Minä en ole pelvosta kätkeynyt" hän puhui "vaan säästääkseni teitä, naisia, häpeästä. Jos sinä ja mailma minua haukkuvat siitä, että käyn tämän jalon naisen luona, niin en siitä huoli. Minä en ole mikään avioliiton rikkoja. Ja nyt: saat mennä. Minä kyllä tulen perästä."

"Tule jos tahdot" Jenny virkkoi purskahtaen itkuun. "Minä olen jo kyllin kuullut ja nähnyt."

Onneton vaimo läksi murretulla sydämmellä kestikievariin ja sieltä kohta kotia. Hänen kolme lastansa tulivat juosten häntä vastaan ottamaan, vaan hän sysäsi ne luotaan. Vihdoin hän kuumeentapaisesti suuteli heitä ja rupesi itkemään.

Tästä hetkestä alkain oli onni paennut Jennyn läheisyydestä. Yöt päivät epäluulo, tuo armoton kiusaaja, kalvoi hänen sydänjuuriaan. Hän olisi varmaan lopettanut elämänsä päivät väkivaltaisesti, ell'ei pitäjän kirkkoherra olisi neuvonut häntä etsimään lohdutusta Jumalan sanasta.

Nimismiehen käynnit lesken luona vähenivät nyt; sillä mailma ja hänen omatuntonsa alkoivat häntä liian kovin siitä nuhdella. Mutta tuo murtunut väli puolisoiden kesken ei ottanut parantuakseen. Hiipivä rintatauti rupesi toimittamaan salaista tuhotyötään Jenny'ssä. Hän väsyi vähimmistäki ponnistuksista ja jonkun ajan kuluttua hän ei enään jaksanut pystyssä olla kuin moniaita hetkiä päivässä. Synkkä suru kuvautui nimismiehen kasvoissa, kun hän istui vaimonsa vuoteen ääressä ja kerran hän pyysi vaimoltaan anteeksi, minkä hän oli hänen mieltään pahoittanut. Heikosti hymyillen Jenny virkkoi: "olen jo aikoja sitten sen sinulle anteeksi antanut!"

Oli synkkä Lokakuun aamu, kun Jenny tunsi kovat tuskat rinnassaan. Mies ja lapset kokoontuivat hänen ympärilleen. Pappi noudettiin ja kun hän oli työnsä toimittanut, sairaan muodon yli leveni taivaallinen lepo. Mutta vielä oli taudin viime ja kovin puuska kärsittävä, kunnes vihdoin ruumiilliset siteet höltyivät ja sielu pääsi kohoamaan murheiden laaksosta sinne, jossa ei ole itkua eikä valitusta niillä, jotka Herrassa nukkuvat.

Hautajaisissa oli nimismiehen suru suuri ja niiden jälkeen ei hän liikkunut missään moneen viikkoon. Kun toista vuotta oli kulunut Jennyn kuolemasta, alettiin jo ennustaa häitä nimismiehen talossa eikä kauaa kulunut ennenkuin leski joutui orpojen emintimäksi. Ja tähän, ei aivan tavattomaan, tapaukseen tahdomme lopettaa kertomuksemme.

"Äyri-Hannu."

Että nerot eivät synny ainoastaan mahtavien mukavissa majoissa, vaan ehkä yhtä usein talonpoikien ja työmiesten alhaisissa asunnoissa, on tosiasia jota ei kukaan ajattelevainen kiellä. Ja kuitenkin kului kuusi vuosikymmentä tällä vuosisadalla, ennenkuin johtavien mieliala maassamme mukaantui siihen ettäs rahvaalleki tarjottiin opetusta sen omalla kielellä. Sitä ennen moni hyvinki etevillä luonnonlahjoilla varustettu rahvaan lapsi eli aikansa maaseutujen hengellisessä puolihämärässä, useinki joutuen, sielunlahjojen kehkeytymiseen kun ei ollut tilaisuutta, harhateille ja haaksirikkoon.

Näiden opin puutteessa kuihtuneiden nerojen joukkoon on luettava myös hän, jonka, nimi on kertomuksemme otsakirjoituksena. Erinomaisilla luonnonlahjoilla Varustettu, hän ei kuitenkaan joutunut mihinkään sanottavaan haaksirikkoon; elelihän ikänsä jotenki ylönkatsoen itseään — niinkuin usein on saiturien laita.

Äyri-Hannulla (mikä hänen oikea sukunimensä oli lienevät harvat hänen aikalaisistaan tienneet) oli nimittäin sammumaton raha-ansion himo (" auri sacra fames "). Tämä himo oli hänelle hankkinut nimenki, sillä äyriä eli pennejä hän koetti kokoilla kaikin tavoin, joskus tavalla, jota ei miehuulliseksi voi sanoa, niinkuin kohta tulemme näkemään.

Hannulla oli erinomainen taipumus matematiikaan. Päälaskussa hän oli semmoinen päälle-päsmäri että hän aivan pani hämilleen lukeneetki miehet, jotka pännä kädessä laskivat samaa lukua, kuin hän laski päässä.

Hannu oli kotosin Muhoksen pitäjästä kaakkoispuolella Oulua. Aika tavasta hän kävi Oulussa, jossa hän sai rahaa, tupakkaa ja väkeviä, sillä hän ei ollut mikään poikkeus tuosta usein lausutusta sananparresta "kaikki nerot ryyppäävät."

Muutamana kesäpäivänä Hannu astuskeli Oulun katuloita kirkon seudussa. Niinkuin tavallisesti oli hänellä kirves vasemmalla käsivarrella, jota hän piti koukussa. Poikanulikoita hyppeli hänen ympärillään, ilvehtien ja huutaen: Juostaanko kilpaa. Saat 10 penniä, jos otat minun kiinni. Aj, aj, Hannu äijää! "Syöpikö pässi pähkinöitä?" huusi muuan ja kökötti pienen kiven Hannulle. — Tämä alkoi suuttua ja parvi pölähti syrjemmäksi. — Nyt muuan poika sanoi Hannulle: "saat 10 penniä jos juokset kahden nurkan välin edestakaisin 3 minuutissa." — Hannu lähti heti juoksemaan, pojat hurraamaan ja läähöttäen hän palasi perimään palkkansa. Vaan nyt syntyi intos. "Sinä et juossut kolmessa minuutissa" väitti hän joka oli luvannut. "Häpeä!" huusi muuan roikale, "anna heti Hannulle 10 penniä." Pojan täytyi myöntyä ja Hannu läksi, saatuaan rahan, mutisten astumaan eteenpäin. Pojat erkanivat nyt hänestä ja jäivät katsomaan kun kaksi koiraa tappeli.

Muutamassa talossa akkuna oli auki. Puhetta kuului sisältä ja tupakansavun haju haiskahti niin makealle Hannun sieramiin. Oikein sikaarin haju! Hannu rykäsi eli oikeammin ähkyi. Tämä ääni oli hyvin tunnettu kaikille, jotka vähänkään olivat olleet tekemisissä hänen kanssaan.

Kohta ilmausi pää akkunaan,

"Kas, Hannupa siellä astuu! No, tuleppa sisälle. Täällä on herroja, jotka räknäyttävät sinua."

Hannu kuuli mielellään sillä korvalla, astui portista sisään ja seisoi kohta isohkossa kamarissa, jossa kolme herraa istui pöydän ääressä.

"Nyt saat osoittaa taitoasi" alotti talon isäntä. "Tuossa istuu kruununvouti. Hän on oikea räkninkimies, oikein kruunun puolesta. Hän tahtoo kuulustella taitoasi ja jos osaat suorittaa tehtäväsi, niin penniä tulet perimään."

Tämä puhe oli Hannua varsin mieleen.

"Minä tahdon" alotti kruununvouti "laskea samat luvut paperille, jottas varmaan voin tietoasi arvostella."

Talon herra asetti paperia ja kynän kruununvoudin eteen. Tämä puhui nyt näin: "Oulusta Kempeleesen, H:n taloon, on 13 virstaa. Montako ohranjyvää voidaan pitkinpuolten asettaa tälle pituudelle, jos joka jyvä on 1/3 tekotuumaa pitkä?"

Hannu rykäsi (eli ähkyi), laski kirveensä ja lakkinsa lattialle, rupesi supisemaan ja pani kämmeniensä syrjillä merkit sormiin, ranteisin, kyynäspään kohdalle, käsivarsiin, vyötärystään, pohkioihin, polviin j.n.e. Nämä merkit olivat kymmenlukujen, satojen, tuhansien j.n.e muistoonpanoja. Sitten kun kaikki viivat olivat vedetyt hän kysyi: "onko herra jo laskenut?"

"Aikoja sitten" kruununvouti vastasi. "Mitä olet saanut, Hannu?"

"Miljoona kuusisataa kahdeksankymmentäneljätuhatta kahdeksan sataa jyvää" Hannu vastasi vakavasti ja oikasi ruumistaan.

"Katso peijakasta", kruununvouti mörähti. "Sinä lasket kuin hevonen! Totta maar! Mutta nyt pannaan pahempaa eteen. Minä olen 50 vuoden vanha. Montako sekuntia olen elänyt?"

"Minä vuonna olette syntyneet? 1814, 1815 tai 1816? Nyt kirjoitetaan 1865 ja 50 vuotias voi olla syntynyt jonaki noista kolmesta vuodesta."

"Minä tarkoitan", sanoi kruununvouti ettäs lasket montako sekuntia on 50 vuodessa. Minä täytin 2 päivää sitten 50 vuotta.

Hannu ähkyi ja impesi taas mutisemaan ja merkkejään tekemään. Aikaa kului ja kruununvouti vihdoin laski pännän pöydälle ja sytytti uuden sikaarin, katsellen odottavaisesti Hannuun. Tämä vaan teki merkkejään, supisi eikä katsonut herroihin. Vihdoin hän sanoi: "nyt on lasku valmis." Hannu lausui nyt hyvin pitkän luvun.

Vouti silmäili paperiaan, hymähti ja sanoi: "Minä arvasin sen! Olet väärin laskenut."

Hannu säpsähti. Vouti nyt lisäsi: "Ei ole kummakaan. Lasku on pitkä kuin nälkä-vuosi eikä sitä voi päässään suorittaa kukaan kuolevainen, sen voin sinulle vakuuttaa."

"Tuliko herralle kuinka paljoa vähempi?" Hannu kysäsi nolosti.

Kruununvouti lausui paperista laskunsa, lisäten: "tämä on oikein laskettu, sen tiedän, koska itse olen sen laskenut."

"Antakaapa vähän vielä koetan", Hannu virkkoi.

"Hyvin mielelläni sen suon", virkkoi kruununvouti.

"Kirjoittakaa ensi saantini paperille" pyysi Hannu.

Vouti kirjoitti sen ja Hannu taas alkoi laskea. Hetkiä kului. Vihdoin
Hannu sanoi: "En saa sitä sen paremmaksi."

Kohta lisäsi Hannu: "ottihan herra karkausvuodetki lukuun? Ne ovat hiukan pitempiä tunneissaki ja viidessä kymmenessä vuodessa." —

"Karkausvuodet!" kruununvouti soperteli punastuen. — "Hm! Minä tahdon katsoa!"

Nyt oli kruununvoudin vuoro ruveta laskemaan. Numeroita tipahteli tipotihjään paperille. Vielä pari minuutia. Lasku oli valmis! Kruununvouti hyökäsi tuolilta, astui Hannun eteen ja huusi: "oletko sinä ihmine?"

Tähän vaatimattomaan kysymykseen ei Hannu arvannut aluksi mitään vastata. Hänen hämmästyksensä muuttui kuitenkin suurimmaksi, kun vouti avasi toista korttelia pitkän, viheriän silkkipörssinsä ja laski kiiltävän markan rahan Hannun kouraan.

Talon herra astui myös toiseen huoneesen ja toi sieltä juomalasilla väkevää, jonka Hannu pitemmittä mutkitta kaasi kuivaan kurkkuunsa. Vieläpä antoi herra Hannulle sikaarinpäitä poskeen pantaviksi.

H. otti kirveensä ja lakkinsa lattialta, kumarsi herroille ja meni varsin tyytyväisenä tästäki paikasta, jättäen jälkeensä ihmettelyn erinomaisesta laskupäästään.

"Totta maar!" kruununvouti ihmetteli, Hannun ulos mentyä, pannessaan sokuria kuuman veden sekaan, jota juuri oli sisään tuotu. "Semmoista päätä en ole koskaan tavannut. Tiesi mikä mies hänestä olisi tullut, jos hän olisi saanut koulua käydä!"

Mutta Hannu astuskeli kevein askelin pienoiseen taloon Kajaanin tullissa, jossa hän sai yösijan. Vielä maatessaan hän otti tuon uuden hopeamarkan esille, käänteli ja katseli sitä. Oli juuri silloin (1865) uusi rahakanta saatu maahamme.

Tämän tapauksen jälkeen kadotamme nyt Hannun näköpiiristämme. Hän eleli edelleen halon hakkuulla y.m. kirvestyöllä. Kirves oli hänen milt'ei alinomainen seurakumppaninsa.

Olipa muuan synkkä syyspäivä, kun Hannu saapui Ouluun työansiota hakemaan. N.k. salmessa hän sai jotakin tehtävää tervahovin läheisyydessä. Oli sateinen syysilta ja vaikka paikoittain löytyi hiukan valoa salmen rannoilla, oli kuitenki kulku liukasta möljää pitkin varsin vaarallinen, erittäinki jos oli menijällä mitään "ohran jyvää" silmässä. Josko tosiaan Hannun laita oli näin, siitä ei ole selkoa; pääasia on että hän astuskeli ijankaikkisuuden kupeella sinä iltana ja — luiskahti Vellamon uhriksi. Häntä kaivattiin seuraavana päivänä ja luultiin ensin kaupunkiin menneeksi, vaan kun ei häntä alkanut näkyä ei kuulua työssä, niin arveltiin, vihdoin hänen surman suuhun suistuneen. Kun hän löydettiin, oli hänellä kirves uskollisesti litistetty vasemman käden kyynäspään kohdalta koukistuneen käsivarren sujumassa.

Kerrotaan hänellä säilyssä löydetyn melkoinen summa rahaa. Moni ei isosti perustanut hänen kuolemastaan, vaan meille se tuntuu surulliselta samoinkuin koko hänen elämänsä juoksu. Nerollaan hän niitti ylönkatsetta ja olkoonpa niin, että syy oliki hänen oma, niin hän kuitenki toteutti tuon tunnetun lauseen: "jumalat, jo lausuit vanhat, katehet on lahjoistaan."

Lieneekö Hannulla ollut vaimoa tai lapsia, jotka olisivat häntä ehkä surreet, siitä ei näiden rivien piirtäjällä ole varmaa tietoa. Jos jonkulaisen johtopäätöksen voisi tehdä jostaki himmeästä muistosta, että hän olisi ollut naimaton, ei siis moni lie hänen pois menoaan mieleensä pannut muuta kuin hetkeksi. Naimattomuus muutoinki sopisi miehen luonteesen.