The Project Gutenberg eBook of Kettu Repolainen Goethen "Reineke Fuchs" mukaelma, by Anni Swan and Johann Wolfgang von Goethe

Oli helluntai, kesän herttainen juhla. Metsät ja maat, vuoret ja mäet vihannoivat ja kukoistivat. Riemuiten visersivät linnut puissa ja pensaikoissa. Kukkaset tuoksuivat kedolla, ja taivas oli kirkas.

Kuningas Jalo oli kutsunut luokseen koko hoviväkensä, ja kaikki läänitysmiehet riensivät kiireimmän kautta noudattamaan hänen kutsuaan. Siinä oli kansaa jos jonkinlaista. Juhlallisena astui saapuville Kurki Koipelainen, häntä seurasi Närhi Näpsä, Harakka Hakattaja ja monta muuta valtakunnan ylimystä. Ei kukaan tahtonut olla poissa, sillä kuningas aikoi viettää suurta juhlaa ja oli lähettänyt kutsun sekä suurille että pienille.

Mutta missä oli Kettu Repolainen, tuo vallaton vekkuli? Häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Arvaahan sen, Kettu veijari pelkäsi kokoontuneita ylimyksiä, hän oli näet tehnyt kaikille jotain pahaa. Tuskinpa oli koko metsänväessä ainoatakaan, jota hän ei ollut loukannut, lukuunottamatta Mäyrä Metsäsikaa, hänen orpanaansa. Siksipä eläimet olivatkin päättäneet oikein miehissä kannella kuninkaalle Ketun kepposista.

Kuningas Jalo istui valtaistuimelleen, ja kaikki eläimet seisoivat hänen ympärillään. Silloin astui Susi Hukkanen serkkujensa ja ystäväinsä seuraamana kuninkaan eteen ja aloitti kanteet. Pitkässä puheessa hän kuvaili, mitä pahaa Kettu oli hänelle tehnyt, kuinka katalasti hän oli kohdellut Hukatarta, Suden hellää puolisoa, ja hänen pieniä lapsiaan.

— Oi, armollinen kuningas, lausui hän lopuksi murhemielin. — Sinä olet suuri ja ylevä, armahda siis minua ja kosta häpeäni. Vaikka kieleni neljä viikkoa lakkaamatta kävisi, en sittenkään ennättäisi kertoa kaikkea sitä ilkeyttä, minkä Kettu minulle on tehnyt.

Kun Susi oli puheensa päättänyt, astua tepsutti esiin pieni koira,
Merkki nimeltään. Hän puhutteli kuningasta ranskan kielellä:

— Oi kuninkaani, virkkoi hän, minä olen köyhä koirarukka. Ainoa omaisuuteni oli palanen lihamakkaraa, jota talletin pensaikossa. Mutta senkin vähän Kettu riisti minulta.

Mutta tämän kuullessaan hypähti Kissa Mirri vihaisena kuninkaan eteen. — Loruja, kivahti hän. — Juttu on jo monen vuoden vanha. Sitä paitsi oli makkara oikeastaan minun omaisuuttani. Varastin sen eräänä pimeänä syysyönä myllärin eukolta. Merkillä ei ole siihen sen enempää oikeutta kuin Repolaisellakaan.

Pantteri lausui: — Älkäämme tuhlatko aikaa turhiin valituksiin. Tietäähän jokainen, että Kettu Repolainen on varas ja murhaaja. Kuulkaapas, kuinka hävyttömästi hän eilen kohteli Jänis Vääräsäärtä, tuota hyvänsävyistä miestä, joka ei virka pahaa sanaa kenellekään: Repolainen tekeytyi hurskaaksi ja rupesi Jänikselle opettajaksi häntä muka rukoilemaan neuvoakseen. Mutta miten ollakaan, juuri kun he istuivat vieretysten uskontunnustusta lukien, iski Kettu, joka tietenkään ei osannut pahaa luonnettaan hillitä, hampaansa Jäniksen kurkkuun. Huonosti olisi nyt Vääräsäären käynyt, ellen minä olisi sattunut kulkemaan siitä ohitse ja pelastanut poloista tuon tekopyhän lurjuksen kynsistä. Tuossa hän nyt seisoo hurskas Vääräsääremme. Katsokaa, kuinka runneltu hän on, täynnä haavoja ja mustelmia. Salliiko hallitsijamme, sallivatko korkeasukuiset ylimykset moisen konnan rankaisematta häväistä lakia ja oikeutta?

— Soisinpa totta tosiaan, että tuo ilkiö jo kauan sitten olisi henkensä heittänyt, huokasi Susi.

Mutta nyt puuttui puheeseen Ketun veljenpoika, Mäyrä Metsäsika, joka rohkeasti alkoi setäänsä puolustaa, lausuen:

— Totta sanoo sananlasku, että vihamiehen suu on kitsas kiitokselle. Jospa setäni vain olisi täällä, kyllä silloin saisit, Susi, kavalaa parjaustasi katua. Oletko jo unhottanut, kuinka sinä ja Repolainen kerran teitte ystävyydenliiton? Jos armollinen majesteetti suvaitsee, niin kerron, miten Susi silloin ystäväänsä petkutti. Muutamana päivänä lähtivät Repolainen ja Hukka äsken teurastettua sikaa eräältä talonpojalta ryöstämään. Kettu hiipi suurella vaivalla sisään ruoka-aitan ikkunasta ja heitti lihat Sudelle, joka odotti ulkopuolella. Pahaksi onneksi sattuivat koirat olemaan lähettyvillä, ja ne repivät Repolaista niin pahoin, että tämä töin tuskin pääsi pakoon. Haavoittuneena hän riensi Hukkasen luo saaliin jaolle. Mutta ahnas Susi oli syönyt koko sian suuhunsa luineen lihoineen Ketulle sorkkaakaan jättämättä. Monta muuta tällaista juttua voisin vielä kertoa, mutta riittäköön tämä. Mitä taas Vääräsäären asiaan tulee, niin se on pelkkää panettelua. Sanokaa itse, hyvä herrasväki, miltä maailma näyttäisi, ellei opettaja saisi oppilastaan hiukan kurittaa ja nuhdella. Ja mitä tulisi nuorisostamme, ellei se saisi vähän kuriakin maistaa? Entäs Merkki sitten, joka väittää menettäneensä lihamakkaransa. Enpä totta maar kehtaisi hänen sijassaan koko makkarasta sanaakaan hiiskua. Kuka voi moittia setääni siitä, että hän ottaa varkaalta hänen saaliinsa? Jalosukuisen miehen tulee aina kohdella rosvoja ankarasti. Enpä ollenkaan ihmettelisi, vaikka hän olisi hirttänyt tuon liehakoivan konnan siihen paikkaan. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka. Jokainen moittii vain setäni entisiä erehdyksiä, ei kukaan ajattele hänen nykyistä hurskasta elämätään. Mutta olenpa varma siitä, että siitä lähtien kun kuninkaanrauha julistettiin, Repolainen on elänyt siivommin kuin kukaan muu. Hän on tykkänään muuttanut elämänsä. Hän syö vain kerran päivässä, elelee kuin erakko, käyttää jouhipaitaa ja kiduttaa itseään kaikin tavoin. Pitkään aikaan hän ei ole lihaa maistanutkaan. Hän on jättänyt asuntonsa Veijanlinnan ja elelee nyt yksin luostarikammion hiljaisuudessa. Jos suvaitsette mennä katsomaan, voitte omin silmin nähdä, kuinka laihaksi ja kalpeaksi hän on käynyt paastoamisesta ja lihankiduttamisesta. Toivoisinpa, että hän itse nyt olisi saapuvilla ja saattaisi vihamiestensä väärät syytökset häpeään.

Tuskin oli Mäyrä Metsäsika lopettanut pitkän puheensa, kun hoviväki suureksi kummakseen näki oudon näyn. Kuninkaan valtaistuinta läheni Kukko Ortelainen koko suuren sukunsa saattamana. Saattojoukon keskellä astui kaksi nuorta kukkoa haikeasti itkien. He kantoivat sysimustia paareja, joilla lepäsi nuori kana verissään, pää ja kaula katkaistuna. Ruumista seurasi kaksi pulskaa kukkoa kynttilät käsissä. He olivat murhatun naisen veljet, Kukerikku ja Kikerikuu. Ääneen valittaen he huusivat kostoa murhaajalle. Kukko Ortelainen astui kuninkaan valtaistuimen eteen ja lausui värisevällä äänellä:

— Oi, armollinen herra kuningas, armahda minua ja perhettäni. Katso Repolaisen työtä. Tässä lepää armas Kuoppukenkäni, tytärraukkani, kuoleman uneen vaipuneena. Keväällä, kun nurmet ja niityt vihannoivat, riemuitsin minäkin onnellisen perheeni keskuudessa. Emäntäni, jonka vertaista turhaan saa hakea, oli lahjoittanut minulle kymmenen reipasta poikaa ja neljätoista kukoistavaa tytärtä. Tyytyväisinä elelimme kaikessa rauhassa, ruokaa ja juomaa oli meillä yllin kyllin. Kartano, jossa asuimme, oli rikkaan luostarin aluetta, pihaa suojasi korkea muuri, ja kuusi suurta koiraa vartioitsi lasteni henkeä. Mutta Repolainen kadehti onnellista elämäämme. Öisin hän hiiviskeli muurin läheisyydessä ja väijyi portin pielessä. Kerran hän joutui koirien kynsiin, ja nämäpä antoivat tuolle veijarille sellaisen löylytyksen, että karvat pilvenä pölisivät. Hän pelastui kuitenkin sillä kertaa ja jätti meidät hetkeksi rauhaan. Mutta eipä aikaakaan, kun hän jo saapui luoksemme erakon puvussa ja ojensi minulle sinetillä suljetun kirjeen. Minä tunsin heti armollisen kuninkaamme sinetin ja avasin kirjeen. Siinä sanottiin, että kuningas oli julistanut rauhan kaikkien eläinten kesken. Samalla Repolainen ilmoitti minulle ruvenneensa erakoksi. Hän ei muka enää syönyt lihaa ja oli juhlallisesti luvannut heittää kaikki entiset syntinsä. Minun ei siis tarvinnut häntä enää pelätä. Hän näytti minulle munkinkaapunsa ja luostarin esimiehen antaman todistuksen. Avasipa vielä vaatteensakin näyttääkseen jouhipaidan, johon hän oli pukeutunut lihansa kuritukseksi. Sitten hän heitti jäähyväiset, hänen piti muka kiirehtiä rukouksiaan lukemaan ja jumalanpalvelusta pitämään. Ja heti minusta erottuaan hän alkoi hartaasti mutista rukousta. Minä puolestani riensin heti kohta perheelleni iloista uutista ilmoittamaan. Kaikki riemuitsivat, sillä nythän meille vasta huolettomat päivät alkaisivat, kun Kettu Repolainen oli elämänsä parantanut ja munkiksi ruvennut. Rohkeasti samoilimme nyt muurin ulkopuolellakin. Mutta voi kovaa onnea! Kavala Kettu väijyi pensaikossa. Kun me nyt pahaa aavistamatta iloisina multaa ruoputimme, syöksyi hän yhtäkkiä kimppuumme, saavutti meidät portin luona ja surmasi pulskimman poikani. Tämän jälkeen ei meillä enää ollut rauhallista hetkeä. Saatuaan verta maistaa halusi tuo ilkiö yhä vain enemmän. Joka päivä hän ryösti jonkun lapsistani. Viisi poikasta on enää jäljellä uhkeasta lapsiparvestani, muut kaikki on tuo julmuri suuhunsa syönyt. Ja eilen — oi, sydämeni on särkyä sitä muistellessani — hän surmasi suloisen tyttäreni, joka oli ahkerin munija siskojensa joukossa. Koirat pelastivat hänen ruumiinsa. Katsokaa, tässä hän nyt lepää.

Silloin kuningas lausui vihoissaan Mäyrälle: — Katsopas, Mäyrä, näin tuo erakkosi paastoo ja katuu syntejään. Mutta varokoon hän itseään, kyllä hän vielä saa kaikki pahat tekonsa kalliisti maksaa. Älä sure, Kukko Ortelainen, minä kostan tyttäresi surman. Mutta nyt hautaamme hänet ensin kaikella kunnialla.

Kuninkaan käskystä haudattiin Kuoppukenkä sitten juhlallisesti. Kansa veisasi juhlavirren: Domino placebo päästä päähän. Voisinhan mainita kuka ruumissaarnankin piti, mutta jääköön se sikseen. Ruumis laskettiin hautaan, ja haudalle pystytettiin sileäksi kiilloitettu kivi, johon oli kaiverrettu seuraavat sanat:

"Tässä lepää Kuoppukenkä, Kukko Ortelaisen tytär. Hän oli kaikkien kanojen kruunu, muni ahkeraan ja kuopi maata etevästi. Repolainen, kavala ilkiö, murhasi hänet."

Sitten kuningas kutsui kokoon hovin viisaimmat miehet neuvotellakseen heidän kanssaan, miten tämä julkea rikos rangaistaisiin. Viimein päätettiin lähettää sanansaattaja Ketun luo ilmoittaman, että hänen henkensä uhalla oli saapuminen kuninkaan hoviin töistään vastaamaan. Sanansaattajaksi valittiin yksimielisesti Karhu Mesikämmen. Kuningas lausui hänelle:

— Minä varoitan sinua, Karhu Mesikämmen, ole valpas ja vatuillasi, sillä Repolainen on viekas ja kavala. Hän koettaa varmaan sinua juonillaan lumota, liehakoitsee ja pettää sinut, jollet pidä silmiäsi auki.

— Olkaa huoleti, vastasi Karhu, — koettakoonpa hän vain minulle koukkujansa virittää, kyllä minä silloin hänet löylytän. Minua ei niinkään helposti vedetä nenästä.

TOINEN LUKU

Karhu lähti siis matkalle. Uljaana hän astua myksytti suurta korpikangasta samoten. Viimein hän saapui vuorille, joilla Repolainen tavallisesti metsästi. Vuorten takana oli Veijanlinna, Repolaisen lukuisista linnoista lujin ja parhain. Sinne hän aina vaaran uhatessa kätkeytyi. Matkamiehemme pysähtyi linnan edustalla. Mutta sen ovi oli visusti suljettu. Hetken aikaa mietittyään hän alkoi kolkuttaa ja huusi kovalla äänellä:

— Kettu kuomaseni, oletko kotona? Minä, Karhu Mesikämmen, tulen luoksesi kuninkaan laillisena lähettiläänä. Kuningas kutsuu sinut oikeuden eteen tekemään tiliä töistäsi. Ellet hänen kutsuaan noudata, uhkaa sinua kiristyspenkki ja hirsipuu. Seuraa siis minua, muuten sinut paha perii.

Kuultuaan Karhun ankarat sanat Kettu pakeni kiireesti linnansa piilopaikkoihin. Veijanlinna oli näet täynnä lukemattomia lokeroita, luolia ja käytäviä, joita saattoi sulkea ja avata tarpeen mukaan. Moni eläinraukka oli tietämättään eksynyt näihin sokkeloihin, joista se ei enää päässyt ulos, vaan joutui Ketun saaliiksi. Hetkisen kuluttua Repolainen kurkisti eräästä salareiästä. Kun hän huomasi, että Karhu oli yksin, astui hän rohkeasti ulos ja virkkoi simasuin:

— Tervetuloa, arvoisa kuoma. Suo anteeksi, että sait odottaa, mutta minä olin par'aikaa iltarukousta lukemassa. Olipa hauska, että kerran tulit minuakin tervehtimään. Mutta voi kauheata, kuinka uupuneelta näytät. Oikeinhan sinä läähätät, ja karvasi on aivan märkä. Tietäähän sen, tällainen kuumuus ja moinen pitkä matka. — Tietysti lähden mukaasi hoviin, ja nöyrin pyyntöni on, että minua siellä puolustat parjauksia vastaan. Lähtisin vaikka jo heti tänään matkalle, mutta en mitenkään jaksa. Olen näet syönyt liiaksi erästä ruokalajia, jota en lainkaan siedä.

— Köyhän ruokaa, köyhän ruokaa, huokaili Repolainen. — Meikäläinen syö, mitä kulloinkin suuhun sattuu. Kun ei ole parempaa tarjolla, täytyy tyytyä meteen, vaikka se minulle onkin kovin epäterveellistä ravintoa. Nytkin on vatsani aivan paisuksissa, lapoin näet sitä nälkääni aikamoiset määrät.

— Hyvänen aika! Hoh, mitä kuulenkaan! huudahti Karhu. — Vai halveksit sinä, kuomaseni, mettä? Minun mielestäni se on oikein herkkujen herkkua.

— Siinä tapauksessa voin kyllä toimittaa sinulle oikein kelpo aterian. Tuolla vuoren juurella on rikas Ilmolan talo, jossa on niin paljon mettä, ettet kuuna päivänä ole sellaista määrää nähnyt.

Vesi valahti Mesikämmenen suuhun. Hän unohti kuninkaan varoitukset ja huusi riemastuen:

— Viepäs minut sinne nyt heti paikalla. Jos sinä, kuoma kulta, minulle pienenkin tilkan mettä hankit, niin lupaan aina olla uskollinen ystäväsi.

— Tule sitten mukaani, sanoi Repolainen. — Tosin olen vielä sangen kipeä, mutta sinun tähtesi voitan heikkouteni. Sinua näet, arvoisa kuomani, kunnioitan eniten kaikista sukulaisistani. Mutta auta sinäkin sitten minua käräjillä. Mettä saat syödä niin paljon kuin ikinä jaksat, sen lupaan.

Näin sanoen Kettu veitikka alkoi livistää edellä. Karhu juosta lönkytti hänen kintereillään pahaa aavistamatta. Hetken aikaa kuljettuaan he saapuivat talonpojan puutarhaan. Oli jo ilta, ja Kettu tiesi, että isäntä tähän aikaan veti unta huoneessaan. Puutarhassa oli paksu tammipölkky, jonka isäntä aikoi halkaista. Siihen oli isketty kaksi tukevaa kiilaa.

— Tuossa puussa säilyttää isäntä metensä, virkkoi Repolainen osoittaen halkeamaa. — Siinä on sinulle mettä enemmän kuin tarpeeksi. Pistä vain kuonosi oikein syvälle. Mutta älä, kuomaseni, ole liian ahne. Tiedäthän itsekin, kuinka vaikeasti sulavaa mesi on.

— Ole huoleti. Minä en ole mikään ahmatti. Kohtuus kaikessa, se on mielilauseeni, vastasi Karhu ja pisti päänsä korvia myöten halkeamaan. Tunkipa hän sinne vielä etujalkansakin. Mutta nytpäs Kettu liuvari paljastikin kujeensa. Hän alkoi näet nykiä ja tempoa kiiloja, kunnes sai ne irti pölkystä, ja nyt oli Mesikämmen satimessa. Turhaan hän vihaisesti murisi, turhaan veti ja kiskoi käpäliään ja päätään halkeamasta, turhaan Kettua vuoroin rukoili, vuoroin sätti. Viimein hän alkoi niin kovasti möyrytä, että talonpoika heräsi.

— Mikä kauhea melu tuolta puutarhasta kuuluu? arveli hän, sieppasi kirveensä ja riensi ulos.

— Miltä mesi maistuu, kuomaseni? ilkkui Repolainen. — Älä vain liikoja ahmi. Kas, tuossahan tulee isäntäkin ruokakumppaniksesi. Ehkäpä hän antaa sinulle hiukan jälkiruokaa päättäjäisiksi. Näin ivaillen tuo häijynilkinen vekkuli hyvillä mielin juosta livisti kotia, Veijanlinnaansa.

— Hoi, naapurit! Hohooi! huusi hän täyttä kurkkua, — joutukaa tänne!
Karhu on puutarhassani.

Naapurit riensivät juoksujalkaa saapuville. Kukin sieppasi itselleen asetta, minkä vain ensiksi käteensä sai. Yhdellä oli tadikko, toisella harava, kolmannella lapio ja neljännellä rautakanki, viides tempasi puupölkyn. Pappi, suntio, vieläpä papin kyökkipalvelija, lihava Kaisa-muorikin, juoksivat Karhuraukkaa ahdistamaan. Mesikämmen kuuli melun ja huudot ja joutui tuliseen tuskaan. Hädissään hän ponnisti viimeiset voimansa ja vetäisi päänsä halkeamasta. Mutta voi kauheata! Nahka ja molemmat korvat jäivät puuhun! Virtanaan valui veri onnettoman otso raukan päästä. Mutta molemmat käpälät olivat yhä vielä pintehessä. Vielä kerran hän ponnisti voimiansa ja tempaisi etukäpälänsä yhdellä kertaa irti — voi surkeata! Kynnet jäivät puun rakoon. Kurjassa tilassa oli nyt Karhu raiska. Töin tuskin hän jaksoi juosta nilkuttaa vainoojiansa pakoon. Huutaen ja hoilaten seurasi koko kylän väki hänen kintereillään. Pastori uhkasi häntä pitkällä sauvallaan, seppä moukarillaan, Matti heilutti pitkää rautaharavaa. Vääräsäärinen Antti ja litteänenäinen Pekka hyökkäsivät räyhäten joukon etunenässä. Entäs Kaisa-muori, tuossa hänkin tulla touhusi rukki käsissään, aivan kuin olisi hän aikonut opettaa Karhua kehräämään. Hänen jäljestään harppasi muu hameväki parkuen ja kirkuen.

Mutta yhtäkkiä vimmastunut karhu syöksyi suin päin naisparveen. Jussin ryhmysauva oli kauhealla voimalla osunut sitä otsaan. Ja siitäkös nyt hälinä ja parku syntyi! Huutaen ja kirkuen juoksivat naiset sikin sokin eri suunnille. Kaisa-muori raiska vierähti virtaan, ettei hänestä näkynyt kuin pikkuisen myssynnauhoja.

Kaikki riensivät nyt Kaisa-muoria auttamaan, ja niin oli Karhu parka pelastettu. Kurjana ja runneltuna hän ryömi veteen, ja virta kantoi poloisen kauas. Noin peninkulman matkan uituaan hän viimein kömpi rantaan ja vaipui henkihieverissä nurmelle.

— Voi poloinen päiviäni! hän voihki, — poissa ovat korvani, poissa kynteni. Kyllä minut nyt kuolema perii. Onko kukaan koskaan ollut surkeammassa tilassa? Oi sinua, Repolainen, sinä kavala petturi!

Sillä aikaa oli Kettu varastanut kanan, ja sen syötyään hän meni rannalle juomaan.

— Hohoi, Karhu kuomaseni, ilkkui hän hyvillä mielin kulkiessaan. — Nyt et minua enää vahingoita. Olenpa totta maar iloissani siitä, että saatoin sinut pois päiviltä.

Samassa hän suureksi kummakseen ja harmikseen näki Karhun vielä hengissä rannalla makaavan. Mutta kun hän huomasi, ettei Karhulla ollut korvia ja että hän muutenkin oli kurjassa tilassa, tuli hän taas iloiseksi.

— Hei, veli veikkonen! huusi hän. — Minne olet korvasi heittänyt?
Maksoitko niillä ehkä metesi? Entä missä ovat hansikkaasi?

Päästäksensä kuulemasta Ketun ilkeitä pistopuheita Karhu sukelsi takaisin virtaan, joka vei hänet toiselle rannalle. Siinä makasi nyt Mesikämmen-raukka sairaana ja kurjana.

— Ah, vaikeroi hän, — kuinka kehtaan näyttäytyä kuninkaalle näin häväistynä ja runneltuna? Mutta maltahan, Kettu Repolainen, ei sinulle kunnian kukko laula, jos minä täältä hengissä pääsen.

Hetken aikaa levättyään Karhu pani kaikki voimansa liikkeelle ja alkoi hiljakseen laahustaa kuninkaan linnalle päin. Neljä päivää kovia tuskia kärsittyään hän viimein saapui hoviin.

— Repolainen, kavala petturi, on minut tähän tilaan saattanut, vaikeroi Karhu.

Silloin kuningas julmistuneena vannoi, että hän armotta kostaisi Ketulle solvauksen, jonka sellainen kelpo mies kuin Karhu oli hänen tähtensä saanut kärsiä.

Sitten hän kutsui neuvoskuntansa kokoon. Taaskin päätettiin vaatia Repolainen hoviin tekemään tiliä pahoista töistään. Mirri Kissa valittiin tällä kertaa sananviejäksi.

— Sano hänelle, että jos minun vielä kolmannen kerran täytyy lähettää häntä noutamaan, niin perii hukka hänet ja koko hänen sukunsa, lausui kuningas.

— Mitä saatan minä miespahainen toimittaa? sanoi hän alakuloisena. — Olenhan vain mitätön Mirri-rukka. Kuinka saisin minä mitään aikaan, kun ei suuri ja väkevä Karhukaan voinut pitää häntä aisoissa? Suvaitkaa, armollinen kuningas, minun kieltäytyä tästä toimesta.

— Loruja, sanoi kuningas, — pienellä miehellä on usein enemmän oveluutta kuin isokasvuisella. Sinä, Kissa, et tosin ole jättiläisen kokoinen, mutta sinä olet viisas ja taitava.

— Minä noudatan Teidän korkeata tahtoanne, sanoi Kissa hyvillä mielin kuninkaan kiitoksesta. — Ja jos näen jonkin hyvän enteen oikealla puolen tietä, niin tiedän hankkeeni onnistuvan.

KOLMAS LUKU

Kun kissa oli kotvan aikaa astuskellut, äkkäsi hän pääskysen korkealla ilmassa.

Mutta pääskynen ei ollut Kissan pyynnöstä tietääkseen, laskihe vain vasemmalle puolen tietä ja alkoi puussa iloisesti visertää. Pahoilla mielin Mirri jatkoi matkaansa, hän arvasi näet aikeensa nyt raukeavan tyhjiin. Mutta mitäpäs siitä! Täytyi vain astua edelleen reippaasti, ja niin hän viimein saapuikin Veijanlinnaan.

Kettu istui asuntonsa edustalla kaikessa rauhassa. Mirri tervehti häntä ja toimitti asiansa.

— Tervetuloa, kuomaseni, sanoi Kettu. — Toivotan teille Jumalan siunausta. Mutta itsekseen hän heti Kissan nähtyään alkoi miettiä uusia konnankujeita saadakseen tämänkin sanantuojan satimeen.

— Mitä ruokaa haluat? Uni maistuu aina paremmalta, kun vatsa on kylläinen. Toivoakseni jäät minun luokseni yöksi. Huomenna voimme sitten heti yhdessä lähteä hoviin. Sinä olet ainoa sukulaisistani, johon luotan. Tuo ahnas Karhu oli niin röyhkeä ja säädytön, etten millään ehdolla tahtonut lähteä hänen seurassaan, varsinkin kun hän on sekä väkevä että julma. Mutta sinun mukaasi lähden oikein mielelläni. Huomenaamulla anivarhain lähdemme siis liikkeelle.

— Mikäpä on kohta lähtiessämme? sanoi Mirri. — Nummella paistaa kuu, ja tiet ovat kuivat.

— Minä puolestani en suosi öisiä retkiä, vastasi Kettu. — On näet paljon sellaisia, jotka päivällä ovat sulaa kohteliaisuutta, mutta yöllä pahimpia vihollisiamme.

— Tahtoisinpa mielelläni tietää, mitä ruokaa saan, jos jään luoksesi, sanoi Kissa.

— Tällainen köyhä talo ei tietysti voi herkkuja tarjota, vastasi
Kettu, — mutta hyvää mettä saat kyllä niin paljon kuin haluat.

— En syö mokomaa ruokaa, sähähti kissa sylkäisten, — mutta eikö teidän talossanne ole ainoatakaan hiirtä?

— Mitä kuulen, syötkö sinä mielelläsi hiiriä? sanoi Kettu. — Oikeinko todella? Siinä tapauksessa ei sinun suinkaan tarvitse nälkää nähdä. Täällä aivan naapurissamme asuu pappi, jonka aitassa on hiiriä niin että kuhisee. Yhtä mittaa kuulen papin valittavan, että ne päivä päivältä käyvät yhä julkeammiksi.

— Viepäs minut sinne! huusi Kissa vesissä suin. — Hiirenpaisti on minusta makeinta makeampaa.

— Sepä mainiota, silloin saat herkutella mielin määrin, kyllä minä siitä huolen pidän. Makeata hiirenpaistia ajatellessaan Mirri raiska unohti kaiken varovaisuuden ja uskoi Kettua kuin parasta ystäväänsä ainakin. Yhdessä lähtivät sitten molemmat papin aitalle. Repolainen oli edellisenä päivänä kaivanut reiän seinän alle ja yöllä hän oli reiästä varastanut papin lihavimmat kanat. Matti, papin pieni poika, oli päättänyt kostaa Ketulle. Sen vuoksi hän oli asettanut ansan ketun tekemän reiän suulle, jotta kanan varas puuttuisi siihen. Tämän pahanilkinen Kettu varsin hyvin tiesi.

— Pujahda nyt sisään tuosta aukosta, kuoma kulta, neuvoi hän Mirriä. — Minä sillä aikaa vartioitsen täällä ulkopuolella, ettei kukaan tule sinua häiritsemään. Tule sitten takaisin tätä samaa tietä, kun olet saanut tarpeeksesi. Kuuletko, kuinka hiiret vinkuvat?

— Ei suinkaan täällä vain mikään vaara uhkaa? kysyi Mirri vähän levottomana.

— Vai olet sinä pelkuri, ivasi Kettu lurjus. — Silloin on parasta mennä kotiin. Vaimoni kyllä valmistaa sinulle hyvän aterian medestä ja kasviksista.

Mirri häpesi Kettua, eikä puhunut enää mitään. Notkeasti se pujahti reikään ja tarttui kuin tarttuikin paulaan.

Onneton Mirri koetti päästä irti paulastaan, mutta veti sen siten vain kiinteämmin kaulansa ympäri. Tuskissaan hän huusi Repolaista avukseen.

— Miltä maistuu hiirenpaisti, ystäväni? Makealta luullakseni. Jos pikku Matti tietäisi sinun täällä herkuttelevan, toisi hän varmaankin sinappia ja pippuria mausteeksi. Hän on näet hyvin kohtelias poika. Hyvänen aika, onko teillä hovissa tapana veisata noin pitkiä ruokavirsiä? Olisinpa totta maar mielissäni, jos Susikin olisi tuossa samassa ilossa.

Mutta Mirri rukka naukui ja valitti surkeasti, kuten ainakin hätääntynyt kissapahanen. Matti kuuli hänen valituksensa ja hyppäsi ilomielin vuoteestaan. Nopeasti hän sytytti kynttilän ja herätti isän ja äidin ja koko muun talonväen.

Kaikki, sekä suuret että pienet riensivät: nyt aittaan nuijat ja lyhdyt käsissään varasta tappamaan. Mirri parka luuli jo viimeisen hetkensä tulleen ja rupesi hurjasti hyppimään ja kynsimään. Matti kolhi häntä nuijallaan, puhkaisipa poloiselta toisen silmänkin. Silloin Kissa vimmastuneena iski hampaansa papin reiteen, puri ja kynsi minkä jaksoi. Pappi vaipui pyörtyneenä maahan, ja siitäkös nyt kaikki pelästyivät. Mirri jätettiin rauhaan, ja pappia lähdettiin kantamaan kotiin vuoteeseensa.

Runneltuna ja puolikuolleena Mirri koetti vielä taistella henkensä edestä. Hän iski hampaansa köyteen ja kalusi sitä kunnes se viimein katkesi. Iloisena hän hyppäsi ulos aukosta ja alkoi kiireesti rientää kuninkaan linnaan päin. Koko matkan hän itsekseen sitä pahoitteli, että oli antanut Ketun itseään petkuttaa.

— Minäpä vasta hölmö olen, puhkui hän. — Kuka käski minun uskoa kavalaa Repolaista! Nyt olen menettänyt toisen silmäni. Tuskin kehtaan kuninkaalle näyttäytyäkään.

Kun kuningas näki haavoitetun sanansaattajansa, syttyi hänen vihansa ilmituleen. Hän uhkasi kovasti rangaista kavalaa petturia. Vielä kerran hän kutsui kokoon ylimyksensä kysyäkseen heiltä, mitä oli tehtävä.

— Kutsu hänet, kuten laki vaatii, vielä kolmannen kerran tilille, mutta ellei hän silloinkaan tule, olkoon hän kuoleman oma.

— Kukapa hänelle enää uskaltaisi mennä sanaa viemään? Tuskinpa ketään haluttaa panna silmäänsä tai terveyttänsä alttiiksi tuon kavalan konnan tähden, sanoi kuningas.

— Armollinen kuningas, sanoi Mäyrä, — jos suvaitsette, rupean minä kyllä lähettilääksenne, kävi miten kävi.

— Mene, ystäväni, lausui kuningas, — mutta ole kaikin mokomin varuillasi, ettei viekas veijari sinuakin pettäisi.

Perille päästyänsä hän tapasi Repolaisen kotona istumassa vaimonsa ja lastensa seurassa, kuten ainakin hyvän perheenisän.

— Hyvää päivää, Kettu setä, kuinka voitte te, jota aina olen pitänyt viisaana ja ymmärtäväisenä miehenä, niin röyhkeästi kohdella kuninkaan lähettiläitä? Eikö teidän mielestänne jo olisi aika noudattaa kuninkaan käskyä? Päivä päivältä karttuu teitä vastaan yhä useampia syytöksiä ja kanteita. Seuratkaa neuvoani ja tulkaa nyt vain mutkittelematta hoviin, muuten kohtaa teitä ankara tuomio. Kuningas on varmaan miehineen piirittävä linnanne. Te ette voi taistella sellaista ylivoimaa vastaan, ja niin joudutte surman suuhun sekä te että vaimonne ja lapsenne. Tulkaa siis kanssani. Terävä älynne keksii kyllä jonkin pelastuskeinon.

— Olet oikeassa, Mäyrä ystäväni. Viisainta lienee, että itse lähden hoviin vastaamaan syytöksiin, joilla pahansuovat oliot koettavat hyvää nimeäni tahrata. Toivon kuninkaan olevan minulle suosiollisen. Hän tietää kyllä, kuinka tarpeellinen hänelle olen. Ei kukaan hänen ylimyksistään osaa hänelle niin viisaita neuvoja antaa kuin minä. Mitenkä tulisi kuningas toimeen, ellei minua olisi? Kun hätä on käsissä, kas silloin Repolainen kyllä kelpaa. Siksipä ovatkin muut ylimykset minulle vihoissaan. He kadehtivat älyäni ja toimeliaisuuttani ja virittävät salaisia juonia vastaani. Miettikäämme siis, Mäyrä kulta, miten parhaiten suoriutuisin tästä pulasta.

— Ystäväiseni, pidä tarkka huoli lapsistamme, varsinkin Mikko pojastamme. Hän tulee isäänsä, yhtä terävähampainen kuin minäkin. Ja sinä, Repo veitikkani, harjoittele ahkeraan uusia temppuja, sillä aikaa kun isä on poissa.

Näin neuvottuaan Repolainen lähti Metsäsian kanssa matkalle. Surumielin jäi Mielevä lapsineen kotiin.

— Mäyrä kulta, veli veikkoseni, pahoin pelkään, että käyn nyt viimeistä tietäni. Ja sitä ajatellessani muistelen kauhulla entisiä rikoksiani. Suo minun tunnustaa sinulle syntini.

— Siinä tapauksessa täytyy sinun rehellisesti tunnustaa kaikki ryöstöt, petokset ja varkaudet, muuten en voi sinulle synninpäästöä antaa, sanoi Mäyrä.

— Sen teen, huokasi Kettu ja alkoi katuvaisen näköisenä kertoa kepposia, joita hän oli Sudelle ja muille eläimille tehnyt. Lopetettuaan synnintunnustuksensa hän sanoi: — Nyt olen tunnustanut kaikki salaisimmatkin rikokseni, ja pyydän, että määräät minulle ankaran rangaistuksen. Nöyryydellä tahdon sovittaa, mitä olen rikkonut.

Mäyrä Metsäsika tiesi hyvin, miten tällaisissa tilaisuuksissa oli meneteltävä. Hän taittoi vitsan tien varrelta ja sanoi Ketulle: — Iske tällä kolme kertaa selkääsi, laske se sitten maahan ja hyppää kolmesti sen yli. Suutele sitä vielä nöyrästi katuvaista mieltä osoittaaksesi. Tämän tehtyäsi julistan sinut synneistä vapaaksi.

— Nyt pitää sinun myöskin elämässäsi osoittaa, että täydellä todella aiot astua parempia polkuja. Käy ahkerasti kirkossa, veisaa virsiä ja lupaa juhlallisesti ja vakaasti, että ikipäiviksi heität petoksen ja varkauden.

Tämän jälkeen jatkettiin matkaa. Hetken aikaa astuttuaan he saapuivat erään luostarin kohdalle. Muurin ulkopuolella käyskenteli joukko lihavia, pulskannäköisiä kanoja ja kukkoja. Kun Kettu näki näin paljon riistaa, valahti vesi hänen suuhunsa.

— Tuosta muurin sivuitse kulkee suorin tie, huusi hän hätäisesti
Mäyrälle päästäkseen lähemmäksi kanoja.

Kun he lähestyivät kanaparvea, saattoi Kettu töin tuskin pysyä aisoissa. Kiiluvin silmin hän tarkasti lihavia lintuja, varsinkin erästä nuorta, herkullisen näköistä kukkoa. Ja yhtäkkiä hän syöksyi kukon kimppuun niin että sen höyhenet pilvenä pölisivät.

— Onneton setäni! huudahti pelästynyt Mäyrä. — Sillä laillako aiot elämäsi parantaa?

Repolainen heitti kukon ja lausui katuvaisena: — Oi, kuinka hajamielinen olenkaan! Jumala minua vaivaista armahtakoon! En tee sitä koskaan enää.

He saapuivat nyt kapealle sillalle. Mutta Kettu raiskan silmät kääntyivät tavan takaa taaksepäin, ja murhemielin hän ajatteli lihavaa kukkoa.

Mäyrä huomasi sen ja virkkoi nuhdellen: — Minne jäävät silmäsi? Oletpa toden totta vallan kauhea ahnio.

— Älä minua soimaa, häiritset vain puheillasi hartauttani. Luen juuri muutamia rukouksia niiden kanojen sielun puolesta, jotka tuolta kanaperheeltä ennen olen ryöstänyt.

Mäyrä ei puhunut enää sanaakaan, ja Repolainen katseli kanoja niin kauan kuin silmä kantoi. Mutta he lähestyivät jo kuninkaan hovia, ja nyt Kettu kävi alakuloiseksi. Vavisten hän ajatteli monia rikoksiaan ja pahoja tekojaan.

NELJÄS LUKU

Kun hovissa kuultiin, että Kettu Repolainen nyt vihdoinkin oli tulossa, riensivät kaikki, sekä suuret että pienet kilvan häntä katselemaan. Jokainen toivoi hartaasti, että kunnoton Kettu saisi oikein ankaran rangaistuksen. Mutta Repolainen ei ollut millänsäkään. Levollisena ja ylpeänä kuin olisi ollut kuninkaan oma poika, hän kävi väkijoukon keskitse ja astui rohkeasti valtaistuimen eteen.

— Ylevä kuningas, armollinen herra, aloitti hän tyynesti puheensa. — Sinä olet suuri ja oikeutta rakastava. Sen vuoksi pyydän, että suvaitset kuulla minua. Sinä tiedät että olen uskollinen palvelijasi, siksi olen levollinen, vaikkakin viholliseni minua juuri tämän uskollisuuteni tähden parjaavat ja koettavat vahingoittaa.

— Älä lörpöttele, ärjäisi kuningas. — Turhaan minua imartelet ja liehakoit. Katsele Kukkoa, häneltä olet ryöstänyt lapsen toisensa jälkeen. Katsele Mirri raukkaa ja runneltua Karhua. Katsele kaikkia näitä alamaisiani; jokainen syyttää sinua petoksesta ja vääryydestä. Etpä taitane niinkään helpolla heidän valituksistaan vapautua.

— Armollinen kuningas, vastasi Kettu. — Pitääkö minun vastata siitä, että Mesikämmen joutui korvattomaksi? Kuka käski hänen mennä varastamaan mettä toisen puutarhasta, arvaahan sen jokainen, että talonomistaja häntä siitä hyvästä pieksi ja mukiloi. Ja pitääkö minun kärsiä siitä, että Mirri Kissa, jonka vastaanotin suurella kunnioituksella, halveksi vaatimatonta kestitystäni ja yösydännä salaa hiipi papin aittaan varastamaan? Mutta tehkää, kuten tahdotte. Te olette voimakas ja mahtava. Kuinka minä, vähäpätöinen Kettu raiska, uskaltaisin teitä vastustaa? Surmatkaa minut, jos haluatte. Olen kokonaan teidän vallassanne. Mutta kävi miten kävi, minun omatuntoni on puhdas.

Näin puhui Kettu Repolainen ja näytti niin viattomalta kuin äskensyntynyt karitsa. Mutta Oinas Ollikka lausui: — Nyt on meidän vuoromme. Esittäkäämme syytöksemme.

Ja nytkös astui esiin todistajia ja syyttäjiä oikein miehissä. Siinä oli Susi Hukkanen, siinä Mirri Kissa ja ja Karhu Mesikämmen, siinä Jänis Vääräsääri, Merkki Koira, Vuohi Partaheimo, Orava Käpyri ja Kärppä Käpsä, siinä tulivat hirvet ja saukot, majavat ja ilvekset, kaikki vaativat Kettu Repolaiselle rangaistusta. Linnutkin lentää lehahtivat siihen muun väen joukkoon. Kilvan valittivat Närhi Näpsä, Varis Vaakkulainen ja Kurki Koipelainen, puhumattakaan kanoista ja hanhista, joiden kaakottavat syytökset yhtyivät kukon surulliseen valitukseen. Kaikki vaativat Kettu Repolaiselle ankaraa rangaistusta. Mutta Repolainen kuunteli heidän kanteitaan tyynenä ja rauhallisena. Hän tekeytyi aivan syyttömäksi ja tiesi niin taitavasti asettaa sanansa, että itse päällekantajatkin hämmästyivät ja alkoivat omia sanojaan epäillä. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi ollut syyttäjä ja nuo toiset syyllisiä. Mutta hänen kaunopuheisuutensa ei sittenkään voinut häntä pelastaa. Häntä vastaan esiintyi liian monta luotettavaa todistajaa, jotka päivänselvään osoittivat hänen syyllisyytensä. Ja niin tuomitsi kuninkaan neuvosto yksimielisesti Repolaisen kuolemaan.

Jo arveli viekas Kettukin olevansa hukassa. Kuningas itse julisti kuolemantuomion. Pahantekijä pantiin kahleisiin, ja kauhistuen hän ajatteli lähestyvää loppuaan.

Mutta Repolaisen sukulaiset ja ystävät tulivat sangen pahoilleen kuullessaan ankaran tuomion. Olihan Kettu viisas ja mielevä mies ja sitä paitsi maan mahtavimpia ylimyksiä. Varsinkin Martti Apina ja Mäyrä Metsäsika olivat kovin suruissaan. He eivät tahtoneet nähdä sukulaisensa ja ystävänsä surkeata loppua, senvuoksi he pyysivät kuninkaalta lupaa lähteä hovista ja poistuivat. Heitä seurasivat kaikki Ketun muutkin sukulaiset kuninkaan suureksi mielipahaksi.

Susi Hukkanen, Karhu Mesikämmen ja Kissa Mirri olivat sitä vastoin kovin mielissään ja ryhtyivät innolla täyttämään kuninkaan käskyä.

— Muistatko, Hukka kuoma, kuinka iloinen Kettu oli kun sinun veljeäsi vietiin hirteen? virkkoi Mirri sähisten. — Nyt on sinun vuorosi tullut. Ja sinä, Mesikämmen, muistat kyllä vielä onnettoman käyntisi talonpojan puutarhassa. Nyt saat kostaa kaikki tuskasi ja häpeäsi. Olkaamme nyt vain varuillamme, ettei hän pääse käsistämme livahtamaan. Kuka tietää mitä konnankoukkuja hän vielä keksii pelastaakseen itsensä? Kiirehtikäämme siis.

Hukka lausui: — Älä lörpöttele, vaan hanki minulle vahva nuora, jolla saan sitoa hänet.

Nyt saapui kuningas ja koko hänen hovinsa mestauspaikalle. Olipa kuningatarkin naisineen lähtenyt liikkeelle nähdäkseen tuon kuuluisan pahantekijän kuoleman. Ja heidän jälkeensä tulvi väkeä mustanaan, köyhiä ja rikkaita, nuoria ja vanhoja. Kaikki iloitsivat Repolaisen kuolemasta ja tahtoivat omin silmin nähdä, kuinka tuo veijari viimeinkin henkensä heittäisi. Hukka oli kovassa touhussa. Hän neuvoi ystäviänsä ja erittäinkin vaimoansa, rouva Hukatarta, pitämään Kettua tarkoin silmällä, ettei hän suinkaan pääsisi pakoon pujahtamaan. Hidasluontoista Karhua hän yhtä mittaa koetti kiihottaa suurempaan intoon.

— Mirri, sinä olet näppärä kiipeämään, sanoi hän Kissalle, — nousepas kiinnittämään köysi hirsipuuhun. Pitele sinä, Mesikämmen, Repolaista sillä aikaa, kun minä nostan tikapuut pystyyn.

— Pidä sinä vain huolta tikapuista, kyllä minä Repolaisen hoidan, murisi Mesikämmen.

— Kylläpä teillä on kiire toimittaa minut pois maailmasta. Paljon kauniimmin tekisitte, jos minua puolustaisitte ja suojelisitte. Mutta sellainen on maailman meno. Ja mitä auttaa valitus ja parku! Kuolema tulee kerran kuitenkin.

Mutta itsekseen hän ajatteli: — Oi, jospa nyt pian keksisin hyvän keinon, joka pelastaisi minut kuolemasta ja saattaisi minut kuninkaan suosioon. Kun vain pääsisin hengissä tästä pinteestä, kyllä silloin maksaisin vihollisilleni runsaalla mitalla heidän vaivansa ja puuhansa. — Ja niin hän arvella aprikoi päänsä ympäri. Viimein hän jo luulikin keksineensä hyvän neuvon.

Juuri kun kuningas oli antamaisillaan merkin tuomion täyttämiseen, aukaisi Repolainen suunsa ja huusi surkealla äänellä: — Kuulkaa minua, rakkaat lähimmäiseni, vielä viimeisen kerran. Seison jo kuoleman kynnyksellä ja sen vuoksi haluan tässä kaikkien kuullen tunnustaa syntini. Se huojentaisi sydäntäni, joka on kovassa tuskassa.

Ketun sanat ja kyyneleet liikuttivat monen sydäntä, ja kuningas suostui hänen pyyntöönsä. Heti tuli Kettu Repolainen paremmalle mielelle. Kolkolla äänellä hän juhlallisesti alkoi puhua kokoontuneelle kansalle:

— Spiritus Domini, armahda minua! Sydäntäni särkee, kun ajattelen entistä elämääni. En näe tässä silmäini edessä ainoatakaan olentoa, jota en jollain lailla olisi loukannut. Jo pienenä palleroisena ajoin takaa nuoria vuohia ja karitsoja ja surmasin heistä monta. En ole säästänyt viattomia lintuja, en rauhallisia kanoja, en sorsia enkä hanhia. Missä tahansa kohtasin mieluisan otuksen, surmasin sen heti ja kaivoin hiekkaan ne, joita en jaksanut syödä. Eräänä talvipäivänä tutustuin Susi Hukkaseen. Hän alkoi heti minulle selittää, että olimme keskenämme sukua. Minä miellyin häneen, me rupesimme liittolaisiksi ja päätimme rehellisesti jakaa kaiken saaliin. Yhdessä samoilimme sitten maita mantereita ja surmasimme mitä eteemme sattui. Mutta Hukka oli huono kumppani. Hän ei koskaan antanut minulle koko osaani, vaan ahmi aina parhaimmat palat omaan suuhunsa. Jos koetin joskus puoltani pitää, irvisti hän minulle vihaisesti ja näytti teräviä hampaitaan. Ja aina kun olimme kaataneet oikein pulskan härän tai lehmän, ilmestyivät hänen vaimonsa ja seitsemän ahnasta lastansa saaliinjaolle ahmien suuhunsa koko paistin, niin ettei minulle jäänyt kuin luut nuuskittavaksi. Varmaankin olisin nälkään nääntynyt, ellei minulla olisi ollut salaista aarrettani, josta mielin määrin saatoin ammentaa.

— Koska niin haluatte, ilmaisen teille kaikki. Miksi enää kuoleman hetkellä mitään salaisin? Niin katkeralta kuin tuntuukin, täytyy minun tunnustaa, että aarre on varastettua tavaraa. Asianlaita on näet tällainen: muutamat alamaisistanne olivat tehneet salaliiton teitä vastaan, ylevä kuningas, ja luultavasti olisi heidän hankkeensa onnistunutkin, ellen minä ajoissa olisi saanut tätä aarretta pois siepatuksi. Tosin sai armas isäni tämän kautta paljon kärsiä ja kuolla lopuksi surkean kuoleman, mutta minä en tekoani kadu, sillä se tapahtui teidän tähtenne.

— Repolainen! huudahti hän. — Puhutko totta vai valhetta? Muista, että viimeinen hetkesi kohta koittaa ja tunnusta kaikki rehellisesti.

— Astu heti alas tikapuilta, Repolainen, ja kerro minulle juurta jaksain, mitä salaliitosta tiedät. Ja te muut, vaietkaa. Tämä asia koskee vain Repolaista ja minua.

Kuninkaan sanat kuullessaan venyi Hukan, Mesikämmenen ja Mirrin naama toista mointa pitemmäksi. Mutta Repolainen sipsutti kevein askelin tikapuilta maahan ja lähestyi simasuin kuningasta ja kuningatarta.

— Kunpa nyt vain osaisin oikein viisaasti puhua, niin että pääsisin kuninkaan ja kuningattaren suosioon, mietti tuo kavala vekkuli. — Silloin kyllä pälkäästä pääsisin. Mutta aika tavalla minun nyt täytyy valheita lasketella, sen huomaan.

— Kas niin, Repolainen, lausui kuningatar ystävällisellä äänellä, — kerro nyt vain peittelemättä ja suoraan, mikä sydäntäsi painaa, äläkä mitään salaa.

— Oi, huokasi Repolainen hurskaan näköisenä, — miksi enää ketään pettäisin? Rehellisesti tahdon teille kaikki kertoa. Tosin täytyy minun silloin paljastaa rakkaiden ystäväin ja sukulaisten vehkeilyt, mutta muuta en saata. En voi astua kuolemaan tällainen hirveä salaisuus tunnollani.

Ketun sanoista kävi kuningas vakavan näköiseksi. — Puhutko täyttä totta, Repolainen? kysyi hän.

Värisevällä äänellä vastasi viekas Kettu: — Tosin olen kurja syntinen, mutta niin huono en sentään ole, että kuoleman hetkellä valehtelisin.

— Kettu raukka, hän on kovin murtunut, kuiskasi kuningatar puolisolleen. — Ole hänelle armollinen. Kenties hän voi pelastaa henkesi tunnustuksellaan.

Kuninkaan viittauksesta vaikeni nyt koko kokous. Repolainen katsahti ylös taivaaseen päin ja alkoi puhua:

— Armollinen kuningas, sanoi hän, — suvaitkaa kuunnella minua. Minulla ei tosin ole mitään kirjallisia todistuksia, mutta sanoihini voitte täydellisesti luottaa. Aion paljastaa koko hirveän salaliiton perin pohjin.

VIIDES LUKU

Pelastaakseen oman henkensä Repolainen kertoi nyt kuninkaalle jutun, joka oli valhetta alusta loppuun. Hän ei säästänyt ketään, ei edes omaa isäänsä eikä Mäyrä Metsäsikaa, uskollista ystäväänsä. Näin hän jutteli:

— Isävainajani löysi kerran salaisen aarteen, jonka eräs kuningas monta, monta sataa vuotta sitten oli kätkenyt. Hän kävi poloinen tästä kovin ylpeäksi, alkoi halveksia entisiä ystäviään ja etsi ylhäisten seuraa. Eräänä päivänä hän lähetti Kissa Mirrin korpeen Mesikämmenen luo tärkeälle asialle. Hänen tarkoituksensa oli näet korottaa Karhu kuninkaaksi, ja siksi hän pyysi tätä luokseen. Mesikämmen mielistyi kovin tämän kuultuaan. Hän riensi heti isäni luo. Susi Hukkanen ja viisas Mäyrä olivat myös saaneet kutsun ja saapuivat isäni luo. Yksin neuvoin nämä neljä, Kissa Mirri viidentenä, nyt tekivät salaliiton. He päättivät kukistaa teidät, suuri kuningas, ja valita Mesikämmenen teidän sijastanne kuninkaaksi. Mutta onneksi paljastui heidän hankkeensa ajoissa. Mäyrä oli näet eräänä aamuna juonut liiaksi olutta ja kävi siitä niin puheliaaksi, että lörpötteli vaimolleen koko salaisuuden. Mäyrätär vannoi kyllä pitävänsä asian salassa, mutta mitäs vielä. Eipä aikaakaan kun hän tapasi vaimoni metsässä, ja silloin he eukkojen tapaan alkoivat jaaritella kaiken maailman asioita. Mäyrätär ei tietysti osannut pitää suutaan kiinni, vaan jutteli vaimolleni salaisuuden vaadittuaan ensin häneltä juhlallisen lupauksen, ettei hän kenellekään koko avarassa maailmassa asiasta mitään hiiskuisi. Mutta tunnettehan, armollinen kuningas, hameväen. Tuskin oli vaimoni päässyt kotiin, kun hän jo minulle kertoi mitä oli kuullut. Näin pääsin salaisuuden perille. En voi sanoin kuvailla, kuinka kauhistuin kuullessani moista julkeutta.

No jopas jotakin, arvelin itsekseni, kyllä silloin maailma on mullin mallin, jos tuo tyhmä, kömpelö Mesikämmen korotetaan kuninkaaksi. Hallitsijamme Jalo on kuin kuninkaaksi luotu. Hän on korkeasukuinen, mahtava ja armollinen. Huonosti käy silloin valtakunnan, jos Karhu hölmö tulee hänen sijalleen. Ja nyt aloin yötä päivää tuumia, miten voisin estää salaliittolaisten ilkeät aikeet. Ymmärsin, että niin kauan kuin heillä oli isäni aarre hallussaan, heidän hankkeensa kyllä onnistuisi, sillä raha saa ihmeitä aikaan, kuten kaikki tiedämme. Sen vuoksi mietin nyt taukoamatta, millä keinoin saisin aarteen käsiini. Ensiksi täytyi minun tietysti löytää piilopaikka, johon aarre oli kätketty. Aloin salaa seurata isääni, minne tahansa hän kulki. Kauan aikaa sain turhaan kulkea hänen jälkiään, mutta viimein sain toki tietää aarteen kätköpaikan. Eräänä päivänä makasin väijyksissä pensaikossa. Silloin näin yhtäkkiä isäni hiljaa hiiviskellen nousevan eräästä rotkosta. Hän katseli ja nuuski tarkoin ympärilleen, mutta ei huomannut minua, joka henkeäni pidättäen makasin kätkössäni. Isäni luuli olevansa yksin ja tukki taitavasti rotkon aukon hiekalla. Sen tehtyään hän poisti hännällään jäljet niin tarkkaan, ettei niitä kukaan voinut nähdä. Sitten hän kiireesti juoksi tiehensä. Mutta minä riensin juoksujalkaa rotkolle, kaavin kynsilläni reiän auki ja ryömin rotkoon. Voi ihme, kumma! sitä hopean ja kullan paljoutta, mikä siinä oli! Oikein silmiäni huikaisi sitä katsellessani. Sen enempää vitkastelematta juoksin aika vauhtia kotiin noutamaan vaimoani. Yhdessä aloimme sitten kuljettaa aarretta pois rotkosta. Ja siinäkös työtä oli! Yötä päivää saimme raahata ja kantaa, niin että hiki valui pitkin ruumista. Ei ollut meillä näet kärryjä eikä vankkureita, joilla olisimme raskaita kulta- ja hopea-arkkuja kuljettaneet. Mutta toimelias vaimoni, Mielevä, auttoi minua uskollisesti, ja niin saimme kuin saimmekin aarteen turvalliseen kätköpaikkaan.

Sillä aikaa oli salaliittolaisilla joka päivä pitkiä kokouksia. Mesikämmen ja Hukkanen lähettivät kiertokirjeitä kaikkiin maakuntiin houkutellakseen itselleen liittolaisia. Mesikämmen lupasi suuren palkkion kaikille niille, jotka yhtyisivät häneen. Isäni, joka oli näppäräliikkeinen ja ovela, lähti levittämään kirjeitä. Hän matkusti paikasta paikkaan, puhutteli kansaa ja lupaili kultaa ja hopeaa niille, jotka Mesikämmenen puolesta sotisivat.

Tuli kesä. Isäni palasi tyytyväisenä matkaltaan. Hän oli tosin kestänyt monta vaaraa ja vastusta retkellään, mutta hänen oli onnistunut koota Mesikämmenelle suuri sotajoukko. Hyvillä mielin tutkivat nuo viisi toveria nyt pitkää luetteloa kaikista niistä, jotka olivat luvanneet Karhua auttaa. Siinä oli ensiksikin kaksitoista sataa Hukan uljasta sukulaista, joiden avoimet kidat ja terävät hampaat olivat kerrassaan kauhistuttavia sota-aseita. Kaikki karhut ja kissat, ahmat ja mäyrät olivat valmiit milloin tahansa marssimaan sotaan Mesikämmenen puolesta.

Mutta kukin heistä vaati yhden kuukauden palkan etukäteen, ja se heille luvattiinkin. Liittolaiset luottivat näet isäni suunnattomaan aarteeseen.

Isäni lähti sitten rotkoon aarrettaan katsomaan. Mutta voi kauhistusta! Poissa oli aarre, tipotiessään! Onneton isä parkani etsi koko rotkon ristiin rastiin, hän tutki kaikki nurkat ja lokerot, kaivoi ja kaapi — turhaan, aarretta ei löytynyt. Häpeissään ja surullisena hän riensi ulos rotkosta ja surmasi epätoivoissaan itsensä. Vieläkin nousee itku kurkkuuni tätä kauheata tapausta muistellessani.

Näin olin siis saattanut rakkaan isäni kuolemaan, enkä sitä koskaan voi unhottaa. En kuitenkaan kadu tekoani. Vähät siitä, jos minut nyt siitä kiitokseksi hirtetäänkin, hyvä omatunto on paras palkkani. Hyvä pahalla palkitaan, se on maailman tapa. Hukkanen ja Mesikämmen istuvat neuvoskunnassa kuninkaan lähimpinä miehinä, mutta Kettu parka, joka on uhrannut oman isänsä kuninkaan tähden, tuomitaan kuolemaan.

Mutta kuninkaan ja kuningattaren oli vallannut kova halu saada suuri aarre haltuunsa. He kutsuivat Repolaisen luokseen voidakseen muitten kuulematta keskustella hänen kanssaan ja alkoivat tarkoin tutkia häneltä aarteen piilopaikkaa.

Mutta Repolainen vastasi: — Miksi lahjoittaisin suunnattoman rikkauden kuninkaalle, joka on tuominnut minut kuolemaan? Te uskotte enemmän vihollisteni valheita kuin minun puhettani.

— Älä ole milläsikään, sanoi kuningatar, puolisoni ei enää muistele entisiä. Hän säästää henkesi, jos lupaat vastedes käyttäytyä siivommin ja pysyä hallitsijallesi uskollisena.

— Armollinen kuningatar, lausui Repolainen, jos kuningas lupaa armahtaa minut ja antaa anteeksi kaikki entiset rikokseni, niin teen minä hänet niin rikkaaksi, ettei maalla mointa.

— Älä usko häntä, sanoi kuningas. — Hän on petturi kiireestä kantapäähän, ei ole toista niin valheellista vekkulia maan päällä.

— Hänen elämänsä ei tosin ole tähän asti ollut luottamusta herättävää, vastasi kuningatar, mutta minä luulen kuitenkin, että hän tällä kertaa puhuu totta. Miksi hän muuten olisi omaa isäänsäkin syyttänyt.

— Olkoon menneeksi, sanoi kuningas, jos sinun mielestäsi on viisainta päästää hänet vapaaksi, niin teen sen. Mutta kunniani kautta vannon, ettei hän enää näin helpolla pääse, jos vastedes valehtelee ja rikkoo lakiani.

— Jalo kuningas, armollinen herra, koska olette säästänyt henkeni, aion nyt ilmaista minne olen kätkenyt aarteen. Kulkekaa täältä itäänpäin, niin saavutte suureen, autioon erämaahan. Siinä on pieni metsä, Pöllölä nimeltään, painakaa tämä nimi tarkoin mieleenne. Metsikössä on Hölövesi niminen lähde. Tämä seutu on aivan autiota, pöllöt ja huuhkajat vain siellä asustavat. Viisainta olisi että te, armollinen kuningas ja kuningatar, itse lähtisitte aarretta etsimään: älkää millään muotoa uskoko tätä tärkeätä salaisuutta kenellekään vieraalle. Kun tulette Hölöveden läheisyyteen, näette siellä kaksi nuorta koivua, toinen niistä on aivan lähteen reunalla. Astukaa suoraa päätä tämän koivun luo, sen juurelle olen näet kätkenyt aarteen.

Mutta kuningas sanoi: — Sinun täytyy tulla mukaan, Repolainen, sillä me emme osaa mennä sinne yksin. Olen kyllä kuullut puhuttavan Pariisista, Lontoosta ja Kölnistä, mutta Pöllölästä en ole kuullut luotua sanaa, enkä liioin Hölövedestä. Kukaties taaskin aiot pettää meitä.

Repolaista ei kuninkaan ehdotus lainkaan miellyttänyt, arvaahan sen.
Mutta hän tekeytyi loukatun näköiseksi ja lausui:

— Jos epäilette sanojani, niin voittehan kysyä muilta. Kuka tahansa tietää, missä Pöllölä ja Hölövesi ovat. — Jänis Vääräsääri, tulepas tänne.

— Selitäpäs kuninkaalle, missä Pöllölä ja Hölövesi ovat: puhu rohkeasti vain, kyllä sinä ne paikat tunnet.

— Se on helposti selitetty. Pöllöläksi sanotaan sitä metsikköä missä
Simo Kyttyräselkä tovereineen oleskeli vääränrahan teossa. Minä olen
niillä seuduin kärsinyt sekä nälkää että janoa, kun piilin
Musti-koiraanne, joka minua kovasti ahdisti.

— Suo anteeksi että sinua epäilin, lausui kuningas ystävällisesti. —
Tuumikaamme nyt, miten parhaiten voisit viedä minut aarrepaikkaasi.

— Ah, armollinen kuningas, ette usko kuinka onnellinen, jopa ylpeäkin olisin, jos saisin kulkea seurassanne. Mutta valitettavasti on minulla toinen, tärkeämpi tehtävä. Häpeäkseni täytyy minun näet tunnustaa, että paavi on julistanut minut pannaan. Senvuoksi olen päättänyt matkustaa Roomaan saadakseni Pyhän Isän omasta suusta synninpäästön. Jo huomenaamulla anivarhain aion lähteä matkaan. Vasta tältä retkeltä palattuani uskallan arastelematta kulkea rinnallanne. Nyt sitävastoin saisitte hävetä seuraani.

— Oikein puhuttu, Kettu kulta, vastasi kuningas. — Minun ei todellakaan sovi matkustaa sellaisen henkilön kanssa, joka on pannaan julistettu. Jänis Vääräsääri tai joku muu hovilaisistani tulkoon matkaseurakseni. Mutta sinä, Repolainen, älä enää vitkastele vaan lähde pyhiinvaelluksellesi jo huomispäivänä. Jää hyvästi siis, ystäväni, ja onnea matkalle.

KUUDES LUKU

Sitten kuningas Jalo kohosi korkealle kivelle seisomaan, ja Repolainen seisoi hänen rinnallaan. Ja kuningas puhui juhlallisella äänellä seuraavasti:

— Kuulkaa minua tarkoin, kaikki alamaiseni, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat. Minä olen suvainnut armahtaa Repolaisen, eritoten lempeän puolisoni, korkean kuningattarenne, pyynnöstä. Ja tästä lähtien tulee kaikkien eläinten kohdella kunnioituksella Repolaista ja koko hänen huonekuntaansa. Hän on tosin rikkonut lakia vastaan, mutta hän katuu syntejään ja lähtee huomenna toivioretkelle Roomaan.

Kuninkaan sanat kuullessaan joutuivat Hukka, Mesikämmen ja Mirri vihan vimmoihin.

— Siinä nyt ollaan, sähisi Mirri, — kyllä maar meidät nyt paha perii, kun Repolainen on kuninkaan suosiossa. Yhden silmän olen jo tuon lurjuksen tähden kadottanut, toinen menee kai samaa tietä.

Hukka ja Mesikämmen murisivat tyytymättöminä, mutta minkäpä he asialle mahtoivat. Repolainen oli voittanut, eikä heidän mukisemisensa enää mitään auttanut. Päinvastoin kuningas oli heille niin vihoissaan, että panetti heidät vankeuteen.

Seuraavana päivänä Repolainen lähti hovista. Kyynelsilmin heitti tuo tekopyhä veijari nöyrät jäähyväiset kuninkaalle ja hovilaisille. Sitten hän lähti astumaan hurskaan ja katuvaisen näköisenä kuten ainakin pyhiinvaeltaja. Kuninkaan käskystä seurasi suuri joukko eläimiä häntä kappaleen matkaa. Nöyrällä käytöksellään Repolainen oli lauhduttanut monen entisen vihollisensa sydämen, niin että he syvästi häntä surkuttelivat. Varsinkin hyväsydäminen Vääräsääri oli sangen huolissaan hänen tähtensä.

— Vääräsääri kulta, veli veikkoseni, pitääkö meidän nyt todellakin erota? virkkoi Repolainen silmiään pyyhkien. — Ettekö tahtoisi, sinä ja Oinas Ollikka, saattaa minua vielä jonkin matkaa? Te olette molemmat hurskaita ja hyväsydämisiä. Teidän seuranne lohduttaisi suuresti murheellista sydäntäni.

Vääräsääri ja Ollikka mielistyivät ikihyviksi Repolaisen kiitoksesta ja seurasivat häntä edelleen hänen kotiinsa asti.

— Vääräsääri ystäväni, käy sinä sisälle lohduttamaan vaimoraukkaani, joka on kovin huolissaan tähteni. Sinä, Ollikka, voit sillä aikaa odottaa täällä ulkopuolella. Maistapas tätä tuoretta ruohoa, se on kerrassaan mainiota.

Sisällä luolassa makasi rouva Mielevä suruissaan maassa lastensa vieressä. Hän pelkäsi näet, ettei hänen miehensä enää palaisikaan hovista. Ilomielin hän siis kavahti pystyyn, kun näki Repolaisen ja Vääräsäären astuvan sisään.

— Repo kultaseni, mitä on sinulle tapahtunut? Kerro pian, miten sinulle on käynyt.

— Olin jo kuoleman kidassa, vastasi Repolainen, — mutta kuningas säästi henkeni. Nyt aion lähteä pyhiinvaellukselle. Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen jäivät takausmiehikseni. Mutta Vääräsäären antoi kuningas meille sovittajaisiksi. Me saamme tehdä hänelle mitä tahdomme, sillä kuningas sanoi minulle, että Vääräsääri minut ilmiantoi.

Tämän kuullessaan Vääräsääri raukka pelästyi kauheasti ja aikoi paeta kiireimmän kautta. Mutta viekas Kettu iski hampaansa hänen kurkkuunsa ja surmasi hänet armotta. Sitten valmisti rouva Mielevä Jänis raukasta makuisan paistin, ja pian istui koko Repolaisen perhe hyvillä mielin herkullisen aterian ääressä.

— Mutta kerropas nyt, millä lailla sinun onnistui pelastaa nahkasi, virkkoi rouva Mielevä.

— Oih, se on pitkä juttu, vastasi Repolainen. — Ja kyllä kuningas kauheasti suuttuu, kun saa kuulla, miten olen häntä nenästä vetänyt. Oikeinpa korviani kuumentaa sitä ajatellessani.

Nyt kolkutti Oinas ovelle huutaen: — Vääräsääri hoi, etkö jo joudu? On jo aika lähteä takaisin taivaltamaan.

Repolainen riensi ulos ja virkkoi: — Oinas kulta, Vääräsääri pyytää anteeksi, että hän on sinua viivyttänyt, mutta hän on niin innokkaassa keskustelussa vaimoni kanssa, ettei mitenkään malta vielä lähteä. Heillä on niin paljon yhteisiä sukulaisia ja tuttavia. Hän pyytää siis, että alkaisit vain hiljalleen astua kotiinpäin.

— Minusta tuntui äsken aivan kuin olisi Vääräsääri huutanut apua, lausui Oinas arvelevasti, — ei suinkaan hänelle vain liene mitään vahinkoa sattunut?

— Kaikkea vielä, nauroi Repolainen. — Minä vain aloin puhua pyhiinvaellusretkestäni, ja vaimo parkani pelästyi niin kauheasti, että pyörtyi. Jänis, joka on kovin heikkohermoinen, säikähti tästä niin pahasti että alkoi huutaa: "Ollikka, Ollikka, riennä avuksi, rakas tätini on kuolemaisillaan!"

— Pelkään pahoin, että olette tehneet hänelle jotain konnuutta, jupisi
Ollikka korvallistaan kynsien.

Kettu vain vakuutti kiven kovaan, ettei Vääräsäärtä mikään vaivannut, ja viimein Ollikka häntä uskoikin. Sitten Repolainen lausui: — Kuulepas nyt, ystäväni, kuningas pyysi minulta muutamia tärkeitä kirjeitä ja asiapapereita. Tahtoisitko sinä viedä ne hänelle?

— Mielelläni, vastasi Ollikka, — mutta ikävä kyllä ei minulla ole mitään taskua, jossa niitä säilyttäisin.

— Älä siitä huolehdi, sanoi Repolainen. — Minulla on karhunnahkainen laukku, joka on hyvin paksu ja tukeva. Kyllä paperit siinä säilyvät.

Näin sanoen Kettu livahti takaisin luolaansa ja toi tuokion kuluttua laukun Oinaalle. — Heitä nyt tämä laukku hartioillesi, mutta muista, ettet suinkaan avaa käärettä. Kuningas rankaisisi sinua kovasti, jos hän huomaisi että olet ollut utelias. Voithan sanoa hänelle, että olet auttanut minua näiden kirjoitusten laatimisessa. Kuningas siitä varmaan palkitsee sinut moninkertaisesti.

Oinas uskoi tämän kaiken, heitti hyvästi Ketulle ja lähti kiireesti hovia kohti köpittämään mielissään siitä, että sai kuninkaalle tehdä palveluksen.

Seuraavana aamuna Ollikka meni kuninkaan linnaan ja ojensi nöyrästi kumartaen kuninkaalle Repolaisen antaman laukun.

— Repolainen lähetti sen teille, armollinen kuningas, vastasi Ollikka toimessaan. — Siinä on tärkeitä papereita, jotka ovat teille hyvin tarpeen. Minä olin Repolaiselle avullisena niitä laadittaessa.

Kuningas otti laukun, avasi kääreen ja voi kauhistusta! — kääreestä paljastui murhatun Vääräsäären verinen pää.

— Oi Repolainen, sinä konnien konna! kiljui kuningas julmistuneena. Tämä on sinun työtäsi. Mutta maltahan, uskollisen Vääräsääreni kuolema tulee sinulle kalliiksi, sen vannon kautta kunniani.

Kuningas ja kuningatar olivat nyt kovin häpeissään ja pahoillaan siitä, että olivat uskoneet Repolaisen valheellisia juttuja. Mutta Leopardi, kuninkaan serkku, lohdutti heitä.

— Miksi surette turhaa. Rohkaiskaa mielenne. Olettehan te kuningas, jota kaikkien tulee kuulla ja totella.

— Ah, lausui kuningas, — kun ajattelen, että Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen ovat saaneet tuon lurjuksen tähden kärsiä häpeätä ja vankeutta, niin joudun aivan vihan vimmoihin. Nyt saan hävetä herkkäuskoisuuttani.

Leopardin neuvosta kuningas tuotatti sitten Hukan ja Mesikämmenen suurella kunnialla takaisin hoviin vankikomeroista. Mutta Oinas Ollikkaa rangaistiin kovasti, koska hän oli ollut Repolaisen apulaisena, ja sovittajaisiksi Hukalle ja Karhulle kuningas lupasi, että he ja heidän sukunsa tästedes saisivat syödä kaikki Oinaan sukulaiset ja jälkeläiset, missä ikinä heitä tapasivat. Ja siitä päivin ahdistavat sudet aina armotta lampaita ja oinaita.

Sitten päättivät kuningas ja ylimykset oikein miehissä marssia Repolaisen linnalle, valloittaa sen ja vangita Repolaisen ja muitta mutkitta tappaa hänet.

— Sillä jos hän taas pääsee tänne suutaan soittamaan, osaa hän kyllä kääntää kaikkien mielet, niin että hän jälleen pääsee vapaaksi, lausui Leopardi, ja kuningas oli samaa mieltä.

SEITSEMÄS LUKU

Hukkasen ja Mesikämmenen kunniaksi vietettiin nyt hovissa monta päivää komeita pitoja, joihin tuli vieraita läheltä ja kaukaa. Kettu Repolainen yksin ei uskaltanut lähestyä hovia, vaikka hänen kieltään kyllä kutkutti kuullessaan, kuinka kuninkaan linnassa riemuittiin ja herkuteltiin.

Jo oli kahdeksan päivää yhtä päätä iloittu ja riemuttu, syöty ja juotu, tanssittu ja laulettu, ja yhä vielä kesti pitoja. Kuningas istui valtaistuimellaan ja katseli hyvillä mielin hoviväkensä iloa. Mutta yhtäkkiä tuli juhlimisesta loppu.

Kuningas istui parhaillaan ylimyksineen päivällisillä, ja kuningatar istui hänen rinnallaan. Silloin kuului äkkiä etuhuoneesta haikeaa valitusta, ja sisään syöksyi Kani, Jänis Vääräsäären serkku, verisenä ja näännyksissä.

— Oi suuri kuningas ja te korkeasukuiset ylimykset, armahtakaa minua poloista. Kuulkaa mitä teille kerron. Eilen aamulla kuljin kaikessa rauhassa Repolaisen linnan ohitse, aioin näet saapua tänne hoviin minäkin. Ovensa edustalla oli Repolainen toivioretkeläisen hurskaassa puvussa polvillaan kuin rukoukseen vaipuneena. Kun hän näki minut, nousi hän kohteliaasti pystyyn ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta voi kauheata, yhtäkkiä hän iskikin kyntensä korviini ja retuutti minua niin kauheasti, että luulin kaulani katkeavan. Kaikeksi onneksi pääsin kuitenkin pujahtamaan hänen käsistään ja pötkin pakoon niin nopeasti kuin suinkin kerkesin. Mutta toisen korvani siinä leikissä sentään kadotin. Katsokaa veristä päätäni, siinä on neljä suurta haavaa. Niistä voitte päättää, kuinka pahasti tuo hirviö minua raateli. Kuka nyt enää uskaltaa maantiellä kulkea? Kuka rohkenee hoviinnekaan saapua, kun moiset rosvot saavat rankaisematta hyökätä rauhallisten matkustajien kimppuun?

Tuskin oli Kani lopettanut puheensa, kun kuului siipien suhinaa, ja Varis Vaakkulainen lensi saliin ja laskeutui kuninkaan valtaistuimen eteen.

— Armollinen kuningas, nyyhkytti hän, — kauhea onnettomuus on minua kohdannut. Sydämeni on suruun pakahtua, tuskin saan sanaakaan suustani. Kuulkaa, mitä teille kerron. Tänä aamuna läksimme vaimoni, Terävänokka ja minä kankaalle hiukan jaloittelemaan. Hetken aikaa astuttuamme näimme Ketun makaavan kuolleena maassa. Silmät olivat ummessa ja kieli roikkui suusta. Eukkoni ja minä pelästyimme kovin ja aloimme ääneen huutaa ja päivitellä. Mutta Kettu ei jäsentäkään hievauttanut. Eukkoni, joka aina on ollut helläsydäminen, läheni kuollutta, tunnusteli, oliko hänestä henki kokonaan paennut, ja koetti nokallaan Ketun suuta huomatakseen, vieläkö hän hengitti, minä taas tutkin vatsaa ja päätä. Äkkiä kuulin kauhean parahduksen. Voi kauheata! — Kettu oli avannut ahnaan kitansa ja sieppasi nyt äkkiarvaamatta vaimoni pään poikki. En voi sanoin selittää, kuinka kauhistuin. Kieli kangistui suussani, en voinut muuta kuin huutaa: Voi minua, voi minua!

Mutta Kettu hirviö ei vielä ollut saanut tarpeekseen. Hän kavahti pystyyn ja olisi varmaan minutkin nielaissut, ellen hätäpikaa olisi pelastunut hänen kynsistään läheiseen puuhun. Oi, parempi olisi ollut, että minäkin olisin heittänyt henkeni! Omin silmin täytyi minun katsella, kuinka tuo peto ahmi suuhunsa eukko-kultani.

Pian ei hänestä ollut jäljellä kuin vähän verta ja muutamia sulkia. Katsokaa, armollinen hallitsijani, olen tuonut nämä höyhenet teille todistukseksi ilkeästä rikoksesta. — Oi, säälikää minua ja kostakaa pahantekijälle rakkaan vaimokultani kuolema! Olisipa totta tosiaan teidän arvollenne alentavaa, jos tuo ilkiö tälläkin kertaa pääsisi vapaaksi.

Synkkänä kuunteli Kuningas Jalo Vaakkulaisen valitusta. Viimein hän julmistuneena lausui: — Tuo konna on saava rangaistuksen, niin totta kuin elän. Korkean puolisoni rukouksista säästin hänen henkensä ja saan nyt sitä katkerasti katua. Mutta enpä toden totta ole ensimmäinen enkä liioin viimeinenkään, joka katuu naisen neuvoa seuranneensa. Mutta tästedes en anna itseäni pettää. Neuvotelkaamme nyt, arvoisat ylimykset, mitä meidän on tehtävä.

Hukka ja Mesikämmen kuuntelivat mielissään kuninkaan puhetta, mutta eivät uskaltaneet suutansakaan avata, kun näkivät kuninkaan niin vihastuneena.

Mutta kuningatar lausui rohkeasti: — Älä kiivastu, ystäväni, vaan malta mielesi ja punnitse asia tarkoin ja tyynesti. Kuulustelkaamme ensin Repolaista, ennenkuin hänet tuomitsemme. Kenties hän ei olekaan niin syyllinen kuin Kani ja Varis Vaakkulainen väittävät. Olen aina pitänyt Repolaista ymmärtäväisenä ja älykkäänä miehenä, hänen neuvonsa ovat olleet viisaat ja hyödylliset, sen vuoksi tahdoin pelastaa hänen henkensä. Ikävä kyllä, on hänen elämänsä moitittavaa. Mutta hänellä on monta mahtavaa sukulaista, älä siis, puolisoni, hätäile, vaan mieti asiaa joka puolelta.

— Pitääkö minun istua täällä linnassani odottamassa, kunnes tuo veijari suvaitsee minua läsnäolollaan kunnioittaa? huudahti kuningas tuimasti. — Olen jo kyllästynyt yhtämittaisiin kanteisiin ja syytöksiin. Älkäämme enää vitkastelko, vaan ryhtykäämme toimeen. Kuulkaa siis, ylimykset: kuuden päivän kuluttua tulee teidän kaikkien saapua hoviin rautapaitaan puettuina, jousilla ja keihäillä varustettuina. Sitten lähdemme piirittämään Veijanlinnaa. Oletteko valmiit seuraamaan minua kuuden päivän kuluttua?

Kun Mäyrä Metsäsika tämän kuuli, kävi hän kovin surulliseksi. Nopeasti hän lähti kenenkään huomaamatta sukulaiselleen sanaa viemään.

— Tosin hän tuonnoin minua kuninkaalle kavalasti panetteli, mietti hän pitkin tietä juostessaan, mutta hän on kuitenkin sukumme päämies, ja hänen kuolemansa olisi häpeäksi koko heimollemme.

Hän juoksi niin nopeasti kuin suinkin saattoi ja saapui illan suussa Veijanlinnalle. Repolainen istui ulkona hyvillä mielin. Hän oli juuri vastikään pyydystänyt kaksi lihavaa kyyhkynpoikaa. Ne olivat liian aikaisin lähteneet lentoon, olivat pudonneet pesästään ja joutuneet Ketun saaliiksi.

— Tervetuloa, Mäyräseni, huusi hän jo kaukaa. — Rakkaampaa vierasta en, totta vie, olisi voinut saada. Mutta miksi tulet sellaisella kiireellä? Olethan aivan hengästynyt. Tuotko tärkeitä uutisia?

— Tuonpa niinkin, vastasi Metsäsika, — mutta uutiseni eivät ole iloisia. Henkesi ja omaisuutesi ovat vaarassa. Kuningas on sinuun kauheasti vimmastunut. Kuulin omin korvin, kuinka hän uhkasi sinua julmasti rangaista. Kuuden päivän kuluttua hän saapuu suuren sotavoiman seurassa linnaasi piirittämään. Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen ovat taas päässeet kuninkaan suosioon. Kani ja Varis Vaakkulainen kävivät hovissa sinua syyttämässä. Pelkään pahoin, ettet tällä kertaa pääse leikistä eheänä.

— Joutavia, naurahti Repolainen: — Moiset uhkaukset eivät minua hitustakaan liikuta. Mitäs siitä, vaikka kuningas ja hänen neuvoskuntansa monenkertaisesti tuomitsisivat minut kuolemaan, kun taas pääsen itseäni puolustamaan, puhun heidät kaikki pussiin. Pelastuinhan viime kerrallakin heidän käsistään. He keskustelevat, keskustelevat, eivätkä tule hullua hurskaammiksi. Älä siis, kuomaseni, piittaa heidän lörpöttelyistään, vaan käy huoleti sisään. Äsken ikään pyydystin nämä lihavat kyyhkyset. Kyyhkysenpaisti on oikein mieliruokaani. Etpä usko kuinka makeilta ne maistuvat. Vaimoni on kerrassaan mainio kokki. Käy sisään, ystäväni, mutta älä kerro mitään vaimolleni. Hän on näet niin kovin arkatuntoinen ja helläsydäminen. Huomenaamulla seuraan sinua hoviin, ja toivon, että minua puolustat, kuten sukulainen ainakin.

— Astu vain rohkeasti kuninkaan eteen, neuvoi Mäyrä Metsäsika, — ja puolusta itseäsi, miten parhaiten taidat. Pantteri, joka kuten tiedät, on kuninkaan serkku, ja kuningatar, ovat molemmat sitä mieltä, ettei sinua pitäisi kuulustelematta tuomita.

— Ole huoleti, vastasi Repolainen. — Minä kyllä keksin keinot. Saatpa nähdä, että kuninkaan viha lauhtuu, kun pääsen hänen puheilleen.

Sitten kävivät molemmat sisään. Rouva Mielevä vastaanotti Mäyrän ystävällisesti ja toi heille syötäväksi mitä parasta talossa oli.

Heidän syödessään Repolainen virkkoi Mäyrälle: — Oletko, kuomaseni, koskaan nähnyt hauskempia lapsia kuin nämä minun poikani? Mitä arvelet Mikostani? Entäpä pikku Repo? Eikö hän ole herttainen? He tuottavat vielä kumpikin suvullemme kunniaa, sen saat uskoa. He alkavat jo vähitellen kehittyä ja saattavat minulle iloa auringonnoususta iltamyöhään. Jospa näkisit, kuinka he ajavat takaa kanoja tai sukeltavat veteen sorsien kintereillä. Minä antaisin heidän useamminkin metsästää, mutta pelkäänpä, että heidän kasvatuksensa silloin tulisi laiminlyödyksi. Et usko, kuinka vaikeata lastenkasvatus on. Heidän tulee oppia viisautta ja varovaisuutta, jotta ymmärtäisivät välttää pauloja, metsästäjiä ja koiria. Täysikasvuisina täytyy heidän näet tulla omin neuvoin toimeen, vieläpä hankkia vanhemmilleenkin ruokaa. Heillä onkin jo aika terävät hampaat. Entä kuinka taitavasti he hyökkäävät saaliinsa kimppuun! Se on kerrassaan ihmeteltävää.

— Niin, sanoi Mäyrä, on todellakin suuri ilo vanhemmille, kun lapset ovat älykkäitä ja oppivaisia. Silloin he voivat pitää huolta isästä ja äidistä, kun nämä käyvät vanhoiksi ja heikoiksi. Minua ilahduttaa, että pikku poikasi kuuluvat sukuuni ja toivon heidän tuottavan kunniaa heimollemme.

— Mutta menkäämme nyt nukkumaan, sanoi Repolainen. — Olemme kaikki väsyksissä, varsinkin sinä, veli veikkonen, joka olet kulkenut pitkän matkan.

Sitten kaikki laskeutuivat levolle lattialle, jolle oli hajoitettu heiniä ja lehtiä.

Mutta Repolainen ei saanut unta silmiinsä. Hän oli kovin huolissaan.
Koko yön hän mietti ja tuumaili, miten parhaiten pulastansa pääsisi.
Aamun valjetessa hän oli yhä vielä syvissä mietteissä. Hän nousi
vuoteeltaan ja sanoi vaimolleen:

— Älä ole levoton, kultaseni, mutta minun täytyy mennä Mäyrä Metsäsian kanssa hoviin. Pysy sinä vain rauhassa kotona ja vartioi tarkoin linnaamme niin kauan kuin minä olen poissa.

— Voi, pitääkö sinun todellakin taas lähteä hoviin? vaikeroi rouva Mielevä. — Töin tuskin pääsit sieltä viime kerralla hengissä ja nyt pistät taaskin pääsi ansaan. Etkö muista, miten suuressa vaarassa silloin olit?

— Muistanpa kylläkin, vastasi Repolainen. — Se ei tosiaankaan ollut lapsenleikkiä. Selkääni vieläkin karmii sitä muistellessani. Mutta älkäämme huolehtiko, kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Ole vain levollinen, eukkoseni, äläkä liikoja hätäile. Viiden, kuuden päivän kuluttua olen arvattavasti kotona.

Näin puhuen Repolainen lähti Mäyrän seurassa taivaltamaan kohti kuninkaanlinnaa.

KAHDEKSAS LUKU

Mäyrä Metsäsika ja Repolainen kulkivat suorinta tietä nummen yli hoviin. Matkalla lausui Repolainen:

— Kävi miten kävi, mutta tällä kertaa minusta todellakin tuntuu siltä kuin matkani päättyisi hyvin. Mutta kuulehan, rakas orpanani, ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että taas olen tehnyt syntiä sen jälkeen kun viimeksi itseni ripitin. Kerron sinulle nyt kaikki rikokseni, sekä suuret että pienet.

Ja sitten Repolainen alkoi iloisen näköisenä kertoa kepposiaan ja konnankoukkujaan. — Vielä on yksi asia mainitsematta, lausui hän lopuksi. Siihen aikaan kun Hukka ja minä olimme liittolaisia, näimme kerran metsässä hevosen ja lihavan, herkullisen näköisen varsan. Nähdessään varsan valahti Hukan suuhun heti vesi.

"Menepäs kysymään tuolta hevoselta, paljonko hän varsastaan tahtoo", sanoi hän minulle. Minä menin hevosen luo ja kysyin kohteliaasti: "Arvoisa rouva, sanokaa minulle, mitä tahtoisitte pikku varsastanne?" Hevonen vastasi: "Hinta on kirjoitettu takakavioihini." Minä palasin Hukan luo ja kerroin hänelle hevosen sanat. "Mene sinä itse katsomaan", sanoin, "minä olen niin huono lukumies".

"Minä sitä vastoin osaan lukea sekä latinaa että ranskankieltä", vastasi Susi ylvästellen. Sitten hän astui hevosen luo ja pyysi saada nähdä sen takakaviot. Hevonen kohottikin takakavionsa ja yks kaks — lensi Hukka poloinen korkealle ilmaan. Sitten hevonen nelisti tiehensä täyttä laukkaa, mutta Hukka rukka makasi tunnotonna maassa kauan aikaa. Viimein hän tointui ja alkoi kauheasti ulvoa, eikä kummakaan, hänen naamassaan oli kuuden ihka uuden rautanaulan jäljet.

Ja nyt, rakas veljenpoikani, olen kertonut kaikki syntini. Voitko antaa minulle tällä kertaakin synninpäästön?

— Minua surettaa suuresti, että jälleen olet tehnyt niin paljon pahaa, vastasi Mäyrä vakaasti. — Mutta koska nyt olet niin lähellä kuolemaa, en tahdo tehdä kuormaasi raskaammaksi, vaan julistan syntisi anteeksi. Pelkään näet pahoin, ettet tällä kertaa saa kuningasta leppymään. Vääräsäären kuolema on kovasti suututtanut häntä. Kuinka saatoitkaan, setäni, menetellä niin kevytmielisesti?

— Loruja, sanoi Repolainen. — Minäpä sanon sinulle, Mäyrä, ettei kannata olla niin arkatuntoinen tässä syntisessä maailmassa. Emme me voi elää täällä yhtä pyhästi kuin luostarissa. Se on kyllä totta, että jokaisen pitäisi rakastaa lähimmäistään niinkuin itseään, mutta minulla on niin paha ja vilkas luonto. Kun näin Vääräsäären lihavana ja pyöreänä hyppivän edessäni, tuli minulle niin kova ruokahalu, etten voinut hillitä itseäni, vaan söin hänet. Entä Oinas! Hän on aina suututtanut minua typeryydellään. No niin, mitäpä heistä enää, mennyttä mikä mennyttä. Jättäkäämme heidät rauhaan ja haastelkaamme toisista asioista. Jos totta puhun, en ole rahtuakaan huonompi muita. Kuningas Jalopeura ja hänen ylimyksensä sieppaavat itselleen saaliin mistä vain ikinä saavat. Heitä ei kukaan uskalla moittia, mutta Kettu parkaa kaikki soimaavat ja parjaavat.

— Minusta on varsin kummallista, että rupeat puhumaan muitten synneistä, kun sinulla itselläsi on niin kirjava ansioluettelo. Pitäköön jokainen huolta itsestään, sanoi Mäyrä ankaralla äänellä.

Näin keskustellen he astuivat eteenpäin. Lähellä hovia he kohtasivat Martti Apinan, joka oli puettu pyhiinvaeltajan kaapuun. Hän tervehti ystävällisesti matkamiehiä ja sanoi Ketulle: — Pidä vain lujasti puoliasi, kuoma, äläkä yhtään hätäile.

— Voi, vastasi siihen Repolainen, — minun asiani ovat aivan hunningolla. Nyt ovat Varis Vaakkulainen ja Kani taas käyneet minua syyttämässä. Mitä minä sille taidan, että toinen on menettänyt vaimonsa ja toinen korvansa. Mutta ikävintä on se, että yhä vielä olen paavin pannassa. Jos vain siitä pääsisin, voisin paljoa paremmin vaikuttaa kuninkaaseen ja masentaa viholliseni. Olisin mielelläni lähtenyt Roomaan paavilta synninpäästöä anomaan, mutta valitettavasti en uskalla jättää perhettäni niin pitkäksi aikaa. Se ei silloin saisi hetkeäkään olla rauhassa Hukalta ja Mesikämmeneltä.

— Salli minun auttaa sinua kuoma, sanoi Martti Apina. — Minulla on paljon ylhäisiä tuttavia Roomassa ja heidän välityksellään voin helposti hankkia sinulle synninpäästön. Sinä olet aina ollut hyvä ystäväni, luota vain minuun, vanha veikko, kyllä minä asiasi ajan.

Repolainen kiitti hartaasti Martti ystäväänsä ja jatkoi matkaansa hoviin, jossa parhaillaan hommattiin suurta sotaretkeä Veijanlinnaan.

YHDEKSÄS LUKU

Kun Repolainen astui hoviin ja näki kaikki vihollisensa koolla, lannistui hänen rohkeutensa, ja häntä alkoi kovasti pelottaa. Mutta Mäyrä Metsäsika kulki uskollisena hänen rinnallaan ja kuiskasi hänelle: — Älä pelkää, kuoma, muista: rohkea rokan syö, kaino ei saa kaaliakaan.

— Oikein puhuttu, kuomaseni, vastasi Repolainen, suoristi taas selkänsä ja astui rohkeasti vihamiestensä keskitse valtaistuimen eteen. Hän heittäytyi polvilleen ja tervehti liehakoiden ja suurella kunnioituksella sekä kuningasta että varsinkin kuningatarta.

Kaikki läsnäolijat tunkeutuivat lähemmäksi. Jokainen ihmetteli Repolaisen kukistumatonta rohkeutta. Oltiin uteliaita näkemään, pääsisikö hän tälläkin kertaa pulasta.

— Repolainen, sinä konnista viheliäisin, lausui kuningas kumealla äänellä, — turhaan liehakoit ja imartelet. Sinun loppusi on nyt vihdoinkin käsissä. Älä enää sanoja tuhlaa.

Nähdessään kuninkaan synkeät kasvot Kettu kauhistui, mutta hän koetti näyttää levolliselta, vaikka sydän ankarasti pamppailikin. Tyynellä äänellä hän pyysi puheenvuoroa ja alkoi sitten rohkeasti sukkelilla valheilla kumota Variksen ja Kanin kanteita. Pidettyään pitkän, loistavan puolustuspuheen hän viimeksi virkkoi:

— Ylevä kuningas, minä olen viaton; elleivät Varis Vaakkulainen ja Kani myönnä valehdelleensa minua syyttäessään, niin vaadin vakaasti heitä kaksintaisteluun. Silloinhan saamme nähdä, kuka meistä on oikeassa.

Kun Varis Vaakkulainen ja Kani tämän kuulivat, säikähtivät he pahanpäiväisesti ja puikkivat tuota pikaa tiehensä. Eivätkä he sen koommin oikeussalissa näyttäytyneet.

— Missä ovat syyttäjät? huusi kuningas kuuluvalla äänellä, mutta ei kukaan uskaltanut hiiskahtaakaan.

— Niin, sanoi Repolainen, — sellaista se on. Selän takana kyllä puhua pajatetaan mitä tahansa, mutta kuka rohkenee minulle vasten silmiä parjauksiaan uudistaa?

— Älä lörpöttele, petturi, ärjäsi kuningas vihoissaan. — Muista Vääräsäärtä, uskollista kirjeenkantajaani, jonka kavalasti surmasit. Ja sinun pahantekosi tähden kärsi Oinas Ollikka viattoman kuoleman.

— Mitä kummia kuulenkaan! huudahti Repolainen. — Onko Vääräsääri murhattu ja Ollikka kuollut? Sehän on kauheata! Voi kuinka turmeltunut tämä maailma sentään on! Kukapa olisi uskonut, että tuo kiltinnäköinen Oinas olisi voinut murhata lempeän Vääräsäären. Silloin ovat kai kaikki nuo kalliit aarteet, jotka heidän kerallaan kuninkaalle lähetin, teillä tietymättömillä. Surkeata, surkeata!

Mutta kuningas ei huolinut kuulla Repolaisen vaikeroimista. Vihoissaan hän lähti kammioonsa. Siellä istuivat parhaillaan kuningatar ja Martti Apinan puoliso. Rouva Ryppysilmä oli viisas ja kielevä vaimo. Kuningatar ja kuningas kunnioittivat häntä suuresti ja kuuntelivat mielellään hänen älykkäitä neuvojaan.

Koska ketut ja apinat olivat sukua keskenään ja sen lisäksi hyviä ystäviä, koetti rouva Ryppysilmä kaikin voimin puolustaa Repolaista kuninkaalle kehuen hänen hyviä ominaisuuksiaan, viisauttaan ja taitoaan.

Hiukan leppyneempänä palasi kuningas oikeussaliin ja alkoi uudestaan kuulustella Repolaista.

KYMMENES LUKU

Vetääkseen kuninkaan ajatukset pois Vääräsäären murhasta, alkoi Repolainen haikeasti valittaa sitä suurta vahinkoa, joka hänelle oli tapahtunut, kun Ollikka oli ryöstänyt hänen kalliit aarteensa.

— Oi suuri kuningas, lausui hän, — en voi sanoin selittää, kuinka suruissani olen. Salli minun kertoa sinulle ja ystävilleni, mitä kalleuksia siinä laukussa oli, jonka Ollikka ryösti.

Repolainen alkoi nyt surullisen näköisenä luetella niitä aarteita, mitkä oli kuninkaalle ja kuningattarelle lähettänyt.

Ensiksikin oli laukussa harvinaisen kallis sormus, johon oli kaiverrettu kolme hebrealaista sanaa. Sanoissa piili ihmeellinen taikavoima, mutta ei kukaan muu ymmärtänyt niiden tarkoitusta kuin eräs Abryon niminen juutalainen oppinut Jerusalemin kaupungissa. Onnellinen se, joka tämän sormuksen omisti. Hänen ei koskaan tarvinnut kärsiä nälkää, ei janoa, ei vilua eikä hellettä. Hän ei missään taistelussa jäänyt tappiolle. Myrkyt ja salamat eivät voineet häntä tuhota, ei tuli eikä vesi liioin. Se oli sanalla sanoen ihmesormus, jonka vertaista ei toista ollut taivaan kannen alla. Ja tämän sormuksen oli Repolainen muka lähettänyt kuninkaalle lahjaksi.

Kuningattarelle hän oli lähettänyt kamman ja peilin, jotka olivat ihmeellisiä ja tenhovoimaisia nekin. Repolainen selitti niin tarkkaan ja elävästi, kuinka ihanat ja kallisarvoiset nämä esineet olivat, että hovilaisten silmät lensivät ihmetyksestä selälleen. Niihin oli muka kaiverrettu ihmeen kauniita kuvia, ja joka kuvasta Repolainen tiesi jutella hauskan ja merkillisen tarinan. Näin hän kertomistaan kertoi, ja mielihyvällä häntä kuuntelivat kaikki läsnäolijat, alkoipa moni lopulta hänen puhettaan totenakin pitää.

Puheensa päätteeksi hän viimein kertoi, mitä kaikkea hyvää hänen isänsä oli tehnyt kuninkaan isävainajalle pelastaen hänen henkensä useita kertoja.

— Kenties oli isäsi niin oppinut ja taitava kuin minulle uskottelet, mutta mahtaapa siitä olla pitkä aika, kun hän eli, koska en ole hänestä mitään kuullut. Sinusta sitä vastoin kuulen joka päivä, mutta ne kuulumat eivät suinkaan ole kehuvaa laatua.

— Herra, vastasi Repolainen taaskin ovelasti, — totta on, etten ole likimainkaan sellainen kuin tahtoisin. Mutta hartain toivoni on aina ollut saada olla teille ja korkealle puolisollenne avuksi ja hyödyksi. Muistatteko, kuinka kerran kohtasitte Susi Hukkasen ja minut metsässä? Me olimme siihen aikaan vielä ystäviä ja olimme pyydystäneet lihavan sian. Te, armollinen kuningas, olitte kovin nälissänne ja pyysitte meiltä vähän lihaa. Minä olin tietysti heti valmis luovuttamaan teille koko oman osani, mutta Hukka ei ollut pyyntöänne kuulevinaan, hotkaisi vain osansa niin pian kuin kerkesi. Monta muuta samantapaista juttua voisin vielä kertoa. Ja jos oikein asiata ajattelette, huomaatte kyllä, kuka on uskollisempi ja uhraavampi, Hukkanen ja Mesikämmenkö vai kettuparka, joka mielellään antaisi henkensäkin teidän puolestanne.

— Oli miten oli, sanoi kuningas, — mutta minun täytyy seurata oikeutta. Astukoon siis esiin se, jolla on jotakin kannetta Repolaista vastaan, ja jos hän voi syytöksensä todistaa, tulee syyllinen rangaistavaksi.

Haudan hiljaisuus vallitsi oikeussalissa. Repolaisen pitkät ja älykkäät puheet olivat niin lumonneet koko hovin, että kaikki uskoivat häntä. Jo oli kuningaskin unohtanut vihansa.

— Koska ei ketään syyttäjää esiinny, julistan Repolaisen syyttömäksi. Minä puolestani annan hänelle anteeksi kaikki hänen entiset rikoksensa, sillä hän on aina ollut minulle uskollinen, lausui kuningas kuuluvalla äänellä.

Repolainen kumarsi syvään ja lausui: — En voi sanoin ilmaista kuinka kiitollinen olen, armollinen herra. Ja nyt lähden heti paikalla etsimään kadonneita aarteita, enkä ennen lepää kuin olen ne löytänyt.

Mutta nyt ei Hukka enää jaksanut vihaansa hillitä. Raivosta puuhkuen hän huusi:

— Armollinen herra, huomaan suureksi kummakseni, että taaskin uskotte tuon petturin valheita. Mutta minusta hän ei niinkään vähällä pääse. Minä vaadin hänet kaksintaisteluun, ratkaiskaamme siten, kuka meistä on oikeassa. Sillä sen minä tässä kaikkien kuullen julistan, että suurempaa lurjusta ja petturia ei ole maan päällä koskaan elänyt kuin Kettu Repolainen.

YHDESTOISTA LUKU

Värisevällä äänellä Hukka alkoi sitten luetella, mitä kaikkea pahaa Repolainen oli hänelle ja hänen vaimolleen tehnyt. Muun muassa hän kerrankin vietteli suden luolaan, jossa asui ilkeitä marakatteja. Nämä olisivat varmaankin repineet häneltä silmät ja korvat päästä, ellei hän olisi päässyt pakoon heidän kynsistään.

— Minua ihmetyttää suuresti, että Hukkanen syyttää minua seikasta, johon hän itse on syypää. Minkä minä sille voin, että hänen ahneutensa ja typeryytensä lakkaamatta johtaa häntä vaaroihin? Jos arvoisat läsnäolijat suvaitsevat, niin kerron, miten tämän jutun laita oikeastaan on. — Hukkanen ja minä eksyimme kerran tieltä ja pohjastuimme vuoreen, jonka kupeessa näimme pimeän onkalon. Hukkanen oli, kuten tavallista, kauhean nälissään. Senvuoksi sanoin hänelle:

— Tuossa luolassa on varmaankin jotakin syötävää. Koettakaamme pyrkiä sinne.

— Sinä, kuoma, olet minua mielevämpi. Pujahda sinä sisään, minä sillä aikaa lepään tässä. — Hän näet ei uskaltanut itse mennä pimeään luolaan, pelkuri kun aina on ollut.

Minä tottelin häntä ja hiivin sisään luolan aukosta. Huu, oikeinpa minua kammotti, kun aloin ryömiä pitkin pimeätä, mutkikasta käytävää. Kauan aikaa pilkkosen pimeässä haparoituani pääsin viimein luolan perälle. Voi kauheata, mitä näinkään! Suuria ja pieniä eläimiä niin rumia, etten kuuna kullan päivänä ole moisia ennen nähnyt. Niiden kita oli suuri ja ammottava ja täynnä teräviä, kauhistuttavia hampaita. Kädet olivat koukkukyntiset ja takana roikkui pitkä häntä. Sen lisäksi ne olivat kaikki niin likaisia ja saastaisia, että minun täytyi pidellä nenääni. Kauhistuin niin, etten ensin saanut sanaakaan suustani, mutta viimein rohkaisin mieleni ja tervehdin kohteliaasti kuten ainakin sivistynyt henkilö.

— Hyvää päivää, täti kulta, sanoin vanhalle marakatille. — Teilläpä somia lapsia on, aivanpa luulisi heitä kuninkaanpojiksi. Enpä toden totta ole koskaan herttaisempia pienokaisia nähnyt. Tästä vanha marakatti ihastui ikihyväksi. Hän sanoi minua serkukseen, vaikka emme ole rahtuakaan sukua ja toi eteeni herkkuja jos jonkinlaisia, siinä oli kalaa, oli peuranpaistia, lintua ja muuta metsänriistaa. Lopuksi hän vielä pisti kainalooni murean hirvenpaistin eukolleni viemisiksi. Pyysipä minua hartaasti toistekin talossa käymään. Minä puolestani kiitin onneani, kun pääsin pois likaisesta ja pahallehaisevasta luolasta, ja lähdin aika vauhtia juosta livistämään. Hukkanen loikoi yhä toimetonna puun juurella ähkien ja nälkäänsä valitellen. Minun kävi häntä niin sääliksi, että annoin hänelle hirvenpaistini. Ahnaasti hän heti paikalla hotkaisi sen suuhunsa, mutta mitäpä se hänelle olisi riittänyt. Varoituksistani huolimatta hän kömpi luolaan lisää himoiten. Mutta typeryydessään hän ei osannut säädyllisesti käyttäytyä. Nähdessään rumat marakatit hän kauhistuneena huusi:

— Hyi, sellaisia inhottavia elukoita! Enpä ole mokomia iljetyksiä ennen nähnyt. Hukuttaa ne pitäisi joka sorkka, hukuttaa ja tappaa.

— Kuka on käskenyt sinun tulla tänne minun poikiani moittimaan? ärjäisi marakattiäiti vihoissaan. — Mene matkoihisi, hävytön lurjus.

Mutta Hukkanen ei ollut marakattien vihasta millänsäkään. Vaati vain muitta mutkitta ruokaa itselleen. Silloin julmistuneet marakatit hyökkäsivät oikein miehissä hänen kimppuunsa ja purivat ja kynsivät häntä niin hurjasti, että Hukka-raukka oli henkensä menettää. Töin tuskin hän pääsi pakoon pötkimään.

Ja nyt kysyn teiltä, arvoisat kuulijani, kenen oli syy, että Hukkasta pideltiin pahoin marakattien luolassa? Minunko?

Näin tiesi Repolainen kääntää kaikki Hukan syytökset tämän omaksi häpeäksi. Viimein Hukkanen huusi tuimistuen:

— Turhaan täällä suuta soitamme. Oikeus pysyy oikeutena ja rehellisyys maan perii. Taistelkaamme mies miestä vastaan, niin saamme riitamme parhaiten ratkaistuksi. En kykene sinun kanssasi valheissa kilpailemaan, mutta rehellisessä taistelussa osaan kyllä puoliani pitää.

Kuningas valitsi nyt takausmiehet molempain taistelijain puolesta.
Hukkasen takausmiehiksi tulivat Karhu Mesikämmen ja Mirri Kissa,
Repolaiselle Mukke-serkku, Martti Apinan poika, ja Mäyrä Metsäsika.

Kaikki Repolaisen ystävät ja sukulaiset kokoontuivat hänen ympärilleen, jokaisella oli hyvä neuvo annettavana.

— Mieheni on opettanut minulle ihmeitä tekevän rukouksen. Minä luen sen huomenaamuna sinun puolestasi, silloin ei sinulle tapahdu mitään pahaa.

Nyt Rouva Ryppysilmä keritsi kaikki ketun karvat pois ja voiteli koko hänen ruumiinsa öljyllä ja rasvalla, niin että se tuli liukkaaksi ja sileäksi. Sitten hän laski kätensä ketun päälle ja luki:

Repolainen nukkui koko yön rauhallisesti, ja aamulla Saukko ja Mäyrä tulivat häntä herättämään. Saukko toi hänelle nuoren sorsan, jonka hän varta vasten oli Ketulle aamiaiseksi pyytänyt. Repolainen söi mielihyvällä ja lähti levollisena taistelupaikalle sukulaistensa ja ystäviensä seurassa.

KAHDESTOISTA LUKU

Kun kuningas näki Repolaisen voidellun ja sileäksi ajellun ruumiin, purskahti hän ääneen nauramaan.

— Voi sinua, Kettu Repolainen, sanoi hän, — ei sinua syyttä viekkaaksi mainita, aina sinä kepposen keksit.

Kettu kumarsi syvään kuninkaalle ja kuningattarelle ja hyppäsi rohkeasti piirin sisäpuolelle. Susi oli jo saapunut seuralaisineen, jotka uhkauksilla ja herjasanoilla toivottivat Repolaiselle surmaa. Sitten tuli pappi, ja molemmat kaksintaistelijat vannoivat juhlallisesti taistelevansa oikean asian puolesta. Tämän jälkeen molemmat astuivat aitauksen sisäpuolelle, ja kaksintaistelu alkoi.

Hukkanen hyökkäsi heti kita ammollaan Ketun kimppuun, mutta notkea Kettu hypähti syrjään, asettui myötätuuleen ja alkoi takajaloillaan kuopia maasta hiekkaa vastustajansa silmille. Kun Hukkanen tuli lähemmäksi, huiskasi Repolainen häntä tuuhealla hännällään vasten naamaa, niin että Hukkasen silmät tulivat täyteen tomua ja hiekkaa. Hukkanen alkoi hieroa silmiään, mutta niitä alkoi vain yhä enemmän kirveliä ja polttaa. Ja yhä uudelleen heitti Repolainen hiekkaa hänen kasvoilleen, niin että Susi viimein oli melkein sokea. Repolainen käytti tilaisuutta hyväkseen ja repi Hukalta toisen silmän päästä. Mutta raivostuen Susi silloin hyökkäsi Repolaisen niskaan, painoi hänet maahan ja iski hampaillaan hänen toiseen etujalkaansa. Ja nyt oli Repolainen satimessa. Luulipa hän jo itsekin olevansa kuoleman oma.

— Nyt olet vallassani, kunnoton petturi! huusi Susi kumealla äänellä. — Antaudu heti paikalla, tai isken sinut kuoliaaksi. Nyt maksan sinulle kaikki pahat tekosi. Tunnustatko itsesi voitetuksi?

Mikä nyt neuvoksi? ajatteli Repolainen hädissään. Olenpa totta maar pahemmassa kuin pulassa. Ellen antaudu, surmaa hän minut tuossa tuokiossa, mutta jos taas tunnustan itseni voitetuksi, olen ikipäviksi häväisty.

— Kuoma kulta, lausui hän hiljaa makealla äänellä. — Olen kovin pahoillani siitä, että satuin repäisemään toisen silmäsi, ja pyydän sitä nöyrästi anteeksi. Jos niin haluat, tunnustan sinut voittajaksi ja julistan tässä kaikkien kuullen olleeni väärässä. Koko elämäni olen uhraava sinun hyväksesi. Kaloja, hanhia, kanoja ja sorsia tuon sinulle joka päivä ruoaksi. Ja jos niin vaadit, rupean perheineni orjaksesi. Minä rukoilen sinua, Hukkanen, ole armelias ja säästä henkeni. Sinä olet suuri ja voimakas, ole myöskin laupias. Ja mitä hyötyä on sinulla siitä, jos minut surmaatkin? Anteeksianto on ihanin kosto. Ja jalomielinen voittaja saavuttaa kaikkien suosion.

— Viekas Kettu, sanoi Hukka, — vaikka koko maailma olisi pelkkää kultaa, ja sinä sen minulle lunnaiksi tarjoaisit, en kuitenkaan sinua päästäisi. Hengelläsi saat nyt maksaa ilkeytesi ja konnankoukkusi.

Näin puhui Hukka, mutta nyt kääntyikin onni Repolaisen puolelle. Salavihkaa oli hän näet iskenyt kyntensä Suden arimpaan kohtaan ja puristi häntä niin voimakkaasti, että sudelta pääsi kauhea parahdus. Mutta samalla vetäisi Kettu etukäpälänsä Hukan hampaista. Molemmin kynsin alkoi Repolainen nyt vapaaksi päästyään vastustajaansa repiä. Tuskissaan kellahti Hukka kumoon, mutta Kettu ei päästänyt häntä irti, puri vain ja kynsi niin armottomasti, että veri viimein purskahti Susi-raukan suusta.

Hukkasen ystävät pelkäsivät, että hän menettäisi henkensä, ja rukoilivat kuningasta keskeyttämään taistelun. Ja kuningas lausui:

— Yleisestä pyynnöstä lopetan täten kaksintaistelun. En suinkaan soisi Hukan kuolevan, Repolainen, jätä siis hänet rauhaan. Olemme nyt nähneet, että sinä, Repolainen, olet voittanut, ja oikeus on siis sinun puolellasi.

— Mielelläni tottelen kuninkaani tahtoa, lausui Repolainen. — Minä olen voittanut, muuta en pyydäkään. Ovatko ystäväni samaa mieltä?

— Olemme, olemme, kajahti yksimielinen huuto, ja kaikki Ketun ystävät tulivat häntä onnittelemaan. Tulipa sellaisiakin, jotka tähän asti olivat häntä vihanneet ja parjanneet. Saukot ja Mäyrät, Majavat ja Näädät, Oravat ja Sopulit, kaikki riensivät hänen käpäläänsä pudistamaan ja häntä kilvan kiittämään.

Mutta Repolainen astui kuninkaan valtaistuimen eteen, ja kuningas julisti nyt kuuluvalla äänellä hänet kaikista syytöksistä vapaaksi. Hän kutsui Repolaisen neuvostonsa jäseneksi ja korotti hänet ylimmäksi neuvonantajakseen eli ministerikseen. Kaikkien kuullen hän ylisti Repolaisen suurta taitoa ja viisautta ja käski kaikkien alamaistensa kunnioittaa häntä kuin kuninkaan läheistä ystävää konsanaan.

Niin oli siis Repolainen päässyt suureen kunniaan. Mutta kuinka oli Hukan laita? Puolikuolleena hän makasi taistelutantereella, kurjana ja verta vuotavana. Melkein kaikki hänen ystävänsä olivat hänet hylänneet, vain ani harva, kuten Mirri ja Mesikämmen, pysyivät hänelle uskollisina. Surren ja vaikeroiden he nostivat haavoittuneen ylimyksen paareille ja kantoivat hänet kotiin. Hellästi hoiteli häntä täällä rouva Hukatar, hänen murheellinen puolisonsa, ja itkien ympäröivät poikaset isänsä vuoteen. Mutta Hukka ei voinut unohtaa häpeätään, vaan vaikeroi ääneen pimeässä sairashuoneessaan.

Repolainen pyysi sitten kuninkaalta saada lähteä kotiin vaimonsa ja lastensa luo. Riemukulussa hänet saatettiin hovista, neljäkymmentä sukulaista seurasi häntä Veijanlinnan ovelle, ja ilomielin ja ylpeänä Repolainen kuunteli heidän imarteluaan. Riemuiten vastaanotti rouva Mielevä miehensä, ja pikku ketut huusivat ilosta.

Tyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana elää nyt Repolainen. Ja, paha kyllä, on moni konna hänen laillaan noussut kunnian kukkuloille ihmisten herkkäuskoisuuden ja typeryyden turvissa. Mutta se, joka tahtoo oikein elää, välttäköön pahaa ja kunnioittakoon hyvettä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KETTU REPOLAINEN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.