E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

NOVELLEJA

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

Porvoossa, WSOY, 1907.

SISÄLLYS:

Ressu
Matleenan halot
Esirukous
Jängällä
Tuomion täytäntöönpano
Lapsentyttö
Jussi ja Musta
Kesken jäänyt
Kilpakosijat
Haudankaivaja
Lapissa
Ulla

RESSU

Taloon oli vasta tuotu koiranpenikka. Entinen koira alkoikin käydä jo yli-ikäiseksi, lähennellen pariakymmentä ikävuotta. Sanoivat sen jo houraavankin, suotta aikojaan tuulia ja taivaita haukkuvan ja öisin ilman syyn syhelmää ulvoa jollottavan. Ja naisväki moitti Ressu-vanhusta vielä siitäkin, että se, missä vain vuoteen tapasi, olipa levällään tai koossa oleva, hypätä loiskautti siihen tyynyjen keskelle makailemaan, piehtaroitsi siinä ja jätti jälkeensä tukuttain karvoja.

Penikkana se oli Ressukin aikoinaan taloon tuotu. Uskollisesti ja kaikkien tyytyväisyydeksi se sitten kahden vuosikymmenen kuluessa oli täyttänyt tehtävänsä talonvartiana ja isännän metsästystoverina. Ja viisas se oli aina ollut, vaikkei sitä niinkään ensi näkemältä osannut arvata. Ressu oli nimittäin täysiverinen talonpoikaiskoira, peräti hienostumaton ja kömpelö ja vailla kaikkia herraskoirien tapoja. Muodoltaan oli hän pitkäsivuinen, paksuruumiinen ja matalajalkainen.

Pää oli lyhyt, nykeräkuonoinen ja kulmikas. Tuuhea, takkuisuuteen taipuva karva oli väriltään likaisen harmaata, juurelta melkein valkoista. Mutta pörhöisten otsakarvain alta katseli kaksi kosteasti välkkyvää, viisasta ja herkkätuntoista silmää. Lapset, joiden mieluisa leikkitoveri Ressu oli aina ollut, uskoivat varmasti hänen ymmärtävän puhetta, sillä Ressu pahastui aina kovin, jos häntä rumaksi sanottiin tai muutoin loukkaavasti kohdeltiin, veti kuononsa käppyrään ja näyttäen hyvin katkeroittuneelta kääntyi pois ja juoksi tiehensä.

Metsästyksessä oli Ressun erikoisalana oravain etsiminen, sillä muuhun ei hän juuri pystynytkään. Mutta oravain löytämisessä olikin Ressu voittamaton mestari. Ne olivat hänen miehuutensa päivinä aina riemun hetkiä, kun hän näki isännän ottavan pyssyn naulasta ja häntä mukaansa kutsuen metsään kävelevän. Syntyperäinen oravavainu heräsi silloin koko terävyydessään, silmät jännittyivät ja sieramet laajentuneina katosi Ressu vilauksessa metsän kohtuun… Isäntä tavoittaa perässä ja jo eroittaa hänen korvansa yksittäisiä, kimeitä haukahduksia ja siitä arvaa hän entisen kokemuksensa nojalla, että Ressu on oravan jälillä. Haukahdukset tihenevät ja muuttuvat keskeytymättömäksi, kiivaaksi, melkeinpä hermostuneeksi tiuskinnaksi. Siitä päättelee isäntä, että Ressu on tavoittanut oravan. Hän kiiruhtaa askeliaan ja löytääkin Ressun tuuhean kuusen juurelta, missä tämä kiertää puolelle ja toiselle, hyppii kohoksi ja haukkuu, vinkuu ja pureksii kiihkossaan alimmaisia kuusen oksia, koko huomio johonkin kuusen latvassa olevaan esineeseen kiinnitettynä. Isäntä kiertelee hetken kuusta ja tähystelee, tähystelee ja jopas hoksaa pienen tuuheahäntäisen oravan kyyristyneenä oksan verhoon lähelle runkoa. Hän ottaa kudin, tähtää kauan ja tarkkaan, jolla aikaa Ressu, haukuntaansa toki keskeyttämättä, vilhuu vuoroin ojennettua pyssyä, vuoroin oravaa kuusen latvassa. Vihdoin pamahtaa pyssy, savu haihtuu, kaiku kuoleutuu ja käpysateen saattamana tulee, kierii pieni heilahäntä ylisniskoin alas sammaleiselle mättäälle. Kuin raketti kirmaisee Ressu sitä tavoittelemaan, mutta isäntä estää häntä siitä, ottaa oravan haltuunsa ja leikkaa siltä kynnet, nuo oravakoirain himoitut taikapalat, ja viskaa Ressulle, joka palavin silmin hotkii ne suuhunsa…

Lukemattomia oravia etsi Ressu isännälleen miehuutensa päivinä, mutta nyt on hän siihenkin jo kykenemätön. Siksipä on taloon otettu penikka, sillä siitä tuumii isäntä kasvattaa itselleen uuden oravakoiran.

* * * * *

Päivällä se on penikka taloon tuotu ja vasta illalla, väen työmailta pirttiin kokoontuessa, saapuu Ressukin sinne. Rapsavin kynsin juosta ressuttaa hän pöydän luo, jossa hän on tottunut emännältä ruokaa saamaan. Mutta penikka, joka leikistä ja reutomisesta väsyneenä on penkin alla pää käpäläin varassa ojona maannut, vilkkailla penikan silmillään kumminkin tarkoin seuraten tapauksia avarassa pirtissä, kohoaa sukuunsa kuuluvan olennon nähdessään vilkkaasti seisoalleen ja lähenee iloisesti heilakoiden ja haukahdellen Ressua, josta mielii saada halukkaan leikkikumppanin. Ressu pysähtyy nuo oudot haukahdukset kuullessaan kuin nuijalla lyötynä keskelle lattiaa ja hänen takkukarvaisessa olennossaan on huomattavissa selviä ällistyksen merkkejä. Hän unhoittaa nälkänsä ja istahtaa siihen paikalleen, pää kallellaan tarkastellen tuota uutta tulokasta, jota kohtaan hän heti alkaa tuntea vaistomaista vastenmielisyyttä. Mutta penikka, lainkaan käsittämättä vanhuksen tunteita, asettuu hänen eteensä, tarkastelee häntä vilkkailla silmillään, heiluttaa lyhyttä häntäänsä ja laskeutuu käpäläinsä päälle pitkälleen kuin alamaisuuden merkiksi. Siitä asennosta hetken alta kulmain Ressua tähysteltyään kimmahtaa se taas kepeästi seisoalleen, haukahtaa muutaman kerran äksysti ja kimakasti kuin mielipahansa merkiksi, ettei hänen tarkoitustaan ymmärretty. — Uh, kuinka ne nuo kimeät haukahdukset kuulostavat ilkeiltä ja huudittomilta Ressun korvissa ja hänen vastenmielisyytensä lisääntyy tuntuvasti…

Kun väenkin huomio pirtissä alkaa heihin kiintyä ja äänekkäitä naurunhohotuksia kuuluu penikan kujeiden johdosta, rupeaa asema Ressusta tuntumaan kovin kiusalliselta. Hän ei oikein tiedä, mihin katsoa ja mitä tehdä, kun penikka siinä ympärillä kiehtoilee, haukahdellen vuoroin matalalla, vuoroin kipeän kimakaksi koroitetulla äänellä. Se hyppii puoleen ja toiseen ja vuoroin taas sepposen selälleen heittäytyy, siitä asennosta taakseen päin Ressua tähystellen. Vanhusta hävettävät ilmeisesti nuo penikan kujeet, hän koettaa katsella muualle ja kääntää aina päänsä toisaalle, kun penikka vikkelällä hyppäyksellä eteen kiepsahtaa…

Kun tuosta penikan huudittomasta mellastuksesta ei näytä loppua tulevankaan, alkaa Ressu jo kovin kyllästyä, viikset värähtelevät hermostuneesti ja musta, kostea kuononpää nytkähtelee. Suupielet vetäytyvät hitaasti irvilleen kuin suonenvedon jännittäminä ja uhkaavina paljastuvat valkoiset hammasrivit. Mutta se huvittaa tavattomasti penikkaa, joka vihdoinkin tuloksena väsyttävästä mellastuksestaan huomaa jotakin elonmerkkiä ynseässä vanhuksessa. Iloisella haukunnalla tervehtii se aluksi tuota ilmiötä, kiepsahtaa sitten lähemmäs ja kohoksi hyppien koettaa hampaillaan tavoittaa Ressun kuononpäätä. Ressu kääntää päätään syrjään ja yhä enemmän paljastuvien hammasrivien takaa kuuluu peloittavaa murinaa. Mutta ajattelemattomassa leikinhimossaan tarttuu penikka Ressun korvaan, mielien siitä ravistamalla saada vanhukseen suurempaa eloisuutta. Pitemmälle ei Ressun kärsivällisyys voi enää mitenkään riittää. Tuimasti härähtäen käännähtää hän rakettina penikkaan päin ja seuraa nyt pikainen, karvoja pöllyttävä kohtaus, joka päättyy ympäri pirttiä kaikuviin huutoihin: "Huuti, Ressu!" ja penikan korvia vihlovaan ulinaan. Isäntä on sitäpaitsi antanut potkun Ressun kylkeen. Penikka laahautuu pöydän alle kamalasti loikuen ja ujeltaen…

— Vanha koira ja kehtaa penikkaa höyhentää — häpeä nyt! — toruu isäntä.

— Hyi Ressua, hyi! — säestää emäntä. Mutta Ressu ei tiedä mitä tehdä eikä mihin katsoa eikä sekaannuksissaan osaa uloskaan lähteä. Kuin ankarasti selkäänsä saaneena lyyhäytyy hän matalana ja häntä koipien välissä penkin alle, jossa laskeutuu pitkälleen käpäliensä varaan.

Tavaton katkeruus täyttää hänen mielensä ja kurkkuun kohoaa karvas pala, jota hän turhaan koettaa saada alas niellyksi. Vanhuuttaan hämärissä aivoissaan käsittää hän, että tässä on tapahtunut suuri vääryys. Huudittoman rakin, tuntemattoman tulokkaan on sallittu mekastaa ja hyppiä hänen silmilleen ja kun hän ryhtyy itse sitä hätistelemään, tulee torumisia satamalla, vieläpä potkunkin saa — ja isännältä, metsätoveriltaan! Se on jo enempi kuin mitä sietää saattoi; hän tuntee huikaisevaa katkeruutta penikkaa, isäntää, koko maailmaa kohtaan…

Penikka on tällä välin laannut vinkumasta ja tulee aivastellen ja turkkiaan nuollen pöydän alta esiin. Emäntä tarjoaa sille kupposessa maitoa, jonka se suurta loisketta pitäen latkii muutamassa hetkessä suuhunsa. Se on nyt kokonaan hyvitetty ja unohtanut äskeisen sekä etsii taasen tilaisuutta leikittelyyn. Jostakin se saa hampaisiinsa vanhan vaateriekaleen, jota kekkapäänä venyttää keskilattialle, puristaa siinä käpäläinsä väliin ja hampain sitä repii ja reutoo, vimmatusti päätään kieputtaen…

Mutta Ressu makaa yhä penkin alla, pää etukäpäläin päällä ja näkee kaikki, vaikkei erikoisesti mitään katsokaan, näkee tahtomattaankin. Hämärästi käsittää hän ajussaan, että tuo penikka on tullut syrjäyttämään hänet, talon vanhan ja uskollisen vartian ja että hän itse on käynyt jo tarpeettomaksi ja hylyksi… Hän näkee emännän sitä hyvittelevän ja maitoa tarjoavan ja oman nälkänsä mieleen muistuessa jutkahtaa kurkussa tyhjä, karvas nielaus…

— Siinä on Ressullekin! Emäntä asettaa töykeästi puoli kuppia keitonjäännöstä lattialle.

Tuo kylmä ääni ja töykeä käytös olisi milloin hyvänsä muulloinkin riittänyt Ressun ruokahalun tukehuttamaan, saati sitten nyt. Hän kaapsahtaa seisoalleen ja lähtee rapsavin kynsin juoksemaan ovea kohti, jonka hän itse avaa, koko painollaan siihen nojautuen.

Ulos koleaan syksyiseen yöhön päästyään tuntee Ressu hylkyläisasemansa koko painavuudessaan. Tuvan alle hän ryömii ja asettuu vanhalle, tutulle sijalleen sammalläjässä, kääriytyy yhteen käppyrään, nielaisee tyhjän nielauksen ja sulkee silmänsä. Mutta kauan väsyttävät vielä hänen vanhoja aivojaan katkerat ajatukset ja mietteet, että hän jättää iäksi nuo tylyt ja kiittämättömät ihmiset, jättää ne tuota huuditonta rakkiaan hyväilemään ja kurjana kulkukoirana vanhuutensa päivät viettää, talojen tunkioilta laihan ravintonsa etsien… Lopulta nukahtaa hän levottomaan ja painajaisten ahdistamaan uneen, nähden unissaan yhtä päätä penikan korvuksillaan keikkumassa ja heräten tuon tuostakin omaan murinaansa tai surkeaan ulaukseen, joka häneltä pääsee, ollessaan tuntevinaan kylessään potkun isännän kovasta saappaasta…

Mutta isännällä ja emännällä oli maata pannessaan lyhyt keskustelu, joka johti siihen yksimieliseen päätökseen, että Ressu joutaa jo päiviltä pois, vanhuuttaan horiseva ja vastuksellinen kun on.

* * * * *

Aurinko paistaa kirkkaasti syksyisen aamupäivän raikkaudella, kun Ressu isännän ystävällisesti kutsuvan äänen kuullessaan ryömii tuvan alta esiin. Isännällä on pyssy kädessä ja kaulassa olevasta hihnasta riippuvat ruutisarvi, nalli- ja luotikotelo sekä ruutimitta, jotka isännän käydessä aina niin tutunomaisesti ja kehoittavasti toisiaan vasten kalahtelivat. Ystävällisellä äänellä puhelee isäntä:

— No Ressu! Lähdetäänpäs metsään, vanhus, oravia hakemaan… tul' pois, se seh!…

Ressun koko olennon täyttää rajaton riemu, joka lämminnä aaltona valahtaa läpi ruumiin, tuntuen korvista aina hännän päähän asti. — Isäntä ei ollut siis häntä vielä hyljännyt, häntä tarvittiin, hän pääsi taas pitkästä ajasta isännän kanssa oravametsään.

— Hau vau! — haukahtaa hän iloissaan kuin tahtoen sanoa, että jaa, jaa, lähdetäänpä vain.

Ylenkatseellisesti silmäten penikkaa, joka tuvan portaalla seisoo ja herkkiä sieramiaan nytkien aamuilmaa nuuskii, lähtee Ressu metsää kohti juoksemaan, häntä keveää mieltä ilmaisevassa kiemurassa selän päällä. Metsään, tuonne petäjikön sammallattiaiseen pylvässaliin päästyään ja sen raikasta, pihkan tuoksuista ilmaa täysin keuhkoin siemaistuaan, tuntee Ressu vuosien tuoman kankeuden jäsenistään vielä kerran häviävän ja nuoruuden päivien tulisen metsäinnon kaikessa terävyydessään heräävän. Hän vilkaisee taakseen ja näkee siellä isännän pyssyineen, ruutisarvineen tuttuun tapaansa perässä tavoittelevan. Muutamia ilmahyppyjä tehden haukahtaa hän hyvän mielensä osoitteeksi. Ääni kajahtaa niin kuuluvan keveänä kuulakassa syyskuun ilmassa, että se väkistenkin viekoittelee pitempään haukuntaan, aivan vain ilman aikojaan, sulasta sydämen kyllyydestä. Siten kevennettyään itseään yltäkylläisimmästä riemun pakoituksesta, lähtee hän, korvat pitkin päätä luimussa, nuolena mennä luihkaisemaan suoraa eteenpäin, niin että jälessä seuraavaa isäntääkin pakkaa naurattamaan nuo vanhuksen elkeet.

Pian alkaa petäjistön takaiselta kuusikkokummulta kuulua haukahduksia tuttuun tahtiin. Ressu on löytänyt oravan, ajanut sitä puu puulta edellään, kunnes oravan täytyi pysähtyä hiukan muista erillään olevaan kuuseen. Silmät palavina liekehtien haukkua luksuttaa Ressu kimakasti ja väsähtämättä, väliin intohimoisesti vinkuen ja rungon nojalle kohoten sekä alimpain oksain latvoja vimmaisesti pureksien. Tuon tuostakin silmähtää hän hätäisesti syrjään, eikö siellä jo isäntää näkyisi. Ja läheneehän jo isäntäkin oksia tieltään taivutellen ja Ressu, vuoroin häneen, vuoroin puunlatvaan katsahdellen, tahtoo sanoa, että tuolla se on… Jo näkee hän isännän laittavan pyssyään ampumakuntoon ja oravaa tarkoin silmällä pitäen jatkaa hän tiuskeaa, kuumahuokuista haukuntaansa, odottaen pyssyn tuttua pamahdusta ja oravan alas kierimistä…

Isäntä ojentaa pyssynsä — ojentaa sen Ressun avonaista rintaa kohti. Siihen on hyvä tähdätä, kun Ressu seisoo alallaan ja pää kekkaan kohotettuna pitää silmällä oravaa kuusessa. Hän ei jouda huomaamaan tuota outoa pyssyn asentoa, sillä kohta luulee hän oravan lähtevän alas kierimään ja tahtoo nähdä kerran vielä sen tutun ilmiön, metsästysnautintojensa huippukohdan…

Pyssy pamahtaa, Ressun haukunta vaikenee keskellä kiihkeintä vauhtiaan ja hän tuntee tulisen pistoksen rinnassaan. Korvissa kohahtaa ja alkaa sitten sihistä ja vinkua kuin olisivat aivot suurella painolla ulos ruiskuamassa. Silmien päälle laskeutuu verhona kostea pimeys ja heikosti, puoliääneen ulvahtaen nyykähtää hän värähtämättömin jäsenin taapäin käpäläinsä varaan… Pamauksen painosta putoaa kuusesta jokunen käpy, kaiku kiirii ympäri kuulakassa ilmassa ja kummun takaa kuuluu laukauksen havauttaman naapuritalon koiran kumea haukunta kuin hyvästijättönä Ressun syksyiseen avaruuteen häipyvälle hengelle…

MATLEENAN HALOT

Keskipaikoilla kylää lähti maantiestä kohtisuoraan metsää kohti kaitainen kuja, jota kylän karja kesin laitumelle kulki. Nyt talvella oli kuja aaltomaisten lumikinosten peitossa, että päällimmäisiä aidaksia vain pisti lumesta näkyviin ja niiden keskivälillä kulki likaiseksi tallautunut jalkapolku, joka päättyi lähellä metsänreunaa, muutaman niityn nurkkauksessa olevaan mökkiin. Mökki oli pieni, neliskulmainen ja harmaa ja sen seinille oli lapioitu lähes räystääseen saakka ulottuvat lumivallit suojaksi talven viimoja vastaan. Tuon kinosten keskellä värjöttävän pienen asumuksen seurana oli yhtä pieni, mutta vielä matalampi navetta, jossa nähtävästikään ei ollut yhtään asukasta, sillä sen katto oli toiselta puoleltaan rikki ja lumi sen oven edustalla oli koskematonta. Navetan yhdellä seinustalla oli kasa risuja ja puolivettyneitä männynkääkkyröitä, joita oli siihen oksineen päivineen venytetty.

Tupaan vievän oven eteen oli laitettu suojus seinää vasten nojolleen asetetuista aidaksista, joiden päälle oli levitetty kuusenoksia. Ainoa akkuna oli kujalle päin ja ruuduista oli joka toinen päreillä paikattu. Ehynnä säilyneissä, vaikka paksussa jäässä olevissa ruuduissa väpätti heiastus jonkunlaisesta kituen palavasta tulesta.

Mökin asukkaat, kaksi puolivälissä kuuttakymmentä olevaa vanhusta, olivat jo tunnin ajan olleet yläällä, vaikka koko laajalla kylällä ei vielä yhdenkään talon tornista savua noussut. Matleena, kumaraharteinen ja luiseva muori, istui koivunväärästä tehdyllä tuolilla pesän edessä ja kuhmuisilla käsillään polviin nojaten puhalteli pesässä vastahakoisesti palavia risuja, joiden joukossa näkyi muutama vahvempikin puu. Ikäänkuin tulta olisi vielä raukea aamu-uneliaisuus painostanut, ei se tahtonut ottaa liekkiin hulmahtaakseen, vaikka Matleena hellittämättä puhalteli, niin että nahkeat huulet olivat pitkällä torvella ja vetiset, punareunaiset silmät puoli-ummessa.

Mikko, leveänaamainen ja puisevatekoinen vaari, jonka leukapieliä ympäröi harvahko parta, istui pölkyllä oven puolella pesää ja vuoli länkipuuta. Ohuet huulet niin tiivisti kiinni puserrettuina, että suu näytti luonnollista kokoaan kaksi kertaa leveämmältä, hän siinä istui ja hiveli visapäisellä ja kaidaksi kuluneella puukollaan ohuita, käppyrään sykertyviä lastuja, joita oli jo melkoinen kasa hänen jaloissaan.

Parisenkymmentä vuotta olivat Mikko ja Matleena jo kahden mökissään eläneet. Heillä oli ollut yksi poika, joka renkinä palvellessaan oli tehnyt murhan ja joutunut vankeuteen, josta päästyään hän oli hävinnyt tietämättömiin. Pojan vankeuteen jouduttua oli Mikko käynyt entistä harvapuheisemmaksi ja Matleenaltakin oli tuon jörön miehen seurassa hävinnyt nuoruuden aikainen kielevyys. Moniin vuosiin eivät he enää olleet suoranaisesti toisiaan puhutelleet, vaan jos jompikumpi tahtoi jotain saattaa toisen tietoon, puhui hän sen kuin itsekseen ja toinen vastasi, jos sen tarpeelliseksi katsoi, samoin itsekseen puhuen. Maata ei heillä ollut koskaan ollut eikä lehmääkään pitkiin aikoihin. Mikko teki kylän taloihin tilapäisiä töitä, oli kesällä niittymiehenä ja hakkasi talvella halkoja sekä naperteli kotona länkiä ja luokkia kaupaksi. Matleena taas kehräsi kylän emännille.

Kun risut ja seassa olevat liekomaiset puut eivät ottaneet paremmin palaakseen, työnsi Matleena päätään yhä lähemmäs, että otsa lopulta koski tulelle käännetyn padan kylkeen, ja puhalsi niin suurella hartaudella kuin olisi hänen autuutensa ollut kysymyksessä. Mutta kuin hämäyksestä tuskastuneena hulmautti risujen keskellä kytevä tuli savua ja karvasta tikuraa vasten Matleenan kasvoja, niin että hänen täytyi äkkiä kohottaa päänsä ja päästää kirkas aivastus. Silloin Matleena suuttui ja kohensi pesän ylös alaisin sekä alkoi puhaltaa niin kiukkuisesti, että valkeita tuhkanhöytyviä pelmahteli ympäri pesää. Tulikaan ei uskaltanut enää vastaan harata, vaan leimahti isoon liekkiin, jonka kynsissä risut vääntelehtivät ja räiskyivät ja isommat liekopuut vihaisesti kihisivät. Matleena oikaisi tyytyväisenä selkänsä, siirtyi tuolineen vähän ulommas ja veti rukin eteensä. Siinä hamppuja kuontalosta ulos suoltaessaan puhui hän itsekseen:

— Kyllä se on surkeata, että saa ikänsä tuollaisia puita polttaa!
Puolta vähemmin olisi työtä, kun saisi oikeita halkoja padan alle panna.

Melkein joka päivä hän oli vuosien mennen nuo samat sanat toistanut ja joka kerta oli Mikko sen johdosta ison ajan kuluttua itsekseen lausunut:

— Mistäpä ne meikäläisille kasahalot…

Tätä sanoessaan ei Mikko nostanut silmiään työstä, ruiskautti vain lattialle jalkoihinsa mustan tupakkasylen. Eikä sitten puhuttu mitään, rukki vain hyrräsi, pesässä risahteli ja kihisi, Mikon puukko kihnutteli länkipuun selässä ja Matleenan pää nyökytteli rukin tahtiin.

Kun päivä alkoi valeta ja eine oli syöty, sytytti Mikko tihkeävartisen piippunsa pesässä kytevällä risunkappaleella, otti kirveen kainaloonsa ja lähti työhönsä. Saatuaan kuontalon loppuun kehrätyksi, kokosi Matleenakin koko viikon kehruuksensa ja lähti niitä viemään saman talon emännälle, jossa Mikko oli halonhakkuussa. Lukittuaan tuvanoven lähti hän astelemaan kujaa pitkin kylälle päin. Ympäri kylää kohosi talojen torneista harmaata talvitaivasta kohti suoria ja hallavia savupatsaita. Matleena ei voinut niitä nähdessään olla ajattelematta, kuten niin monasti ennenkin, että kaikki nuo savupatsaat kohoavat tulisijoista, joissa humisten palaa komeita koivuhalkoja. Oikein semmoisia leveitä, juustomaisia kasahalkoja, joita Matleena ei muistanut juuri koskaan pistäneensä oman mökkinsä takkaan ja joita kuvitellessa tuntui mielessä aina sekaisin nautintoa ja katkeruutta, vallankin kun vertasi niihin omia kihisten ja puhaltelun pakolla palavia puitaan.

Keskellä kylää olevan talon riihirantteella näki Matleena Mikon, joka seisoi korkean hakkion laella ja harvakseen pudotteli kirvestään tukevan, kovapintaisen koivurangan kylkeen. Kuin käymään viritetty kone hän siinä nyökytteli ja Matleenan korva eroitti lyönnin kumauksen vasta aikoja senjälkeen kuin kirves näytti rankaan sattuvan. Mutta tuo Mikon halonhakkuu oli sekin aivan omiaan johtamaan Matleenan ajatukset samaan asiaan kuin savupatsaatkin. Kaikista enin häntä kuitenkin kiusasi kulku maantien ja kujan kulmauksessa olevan riihen ohi. Riihen peräseinällä oli siisti pino kuivia koivuhalkoja ja se pisti aina Matleenan silmään ja sai ajattelemaan, että kun heilläkin olisi tuollaisia puita edes puoli syltää. Mutta se tuntui samalla kuitenkin aivan saavuttamattomalta nautinnolta ja katkeroitti mieltä.

Siinä riihen peräseinässä oli hiukan pinon yläpuolella pieni aukko, joka harmajan seinän keskeltä aina mustana tuijotti kylälle tulevaa Matleenaa vastaan, ikäänkuin se olisi ollut pahansuopa silmä, joka siinä epäluulolla vartioitsi tuota halkopinoa. Heti kun Matleena astui tuvasta kujalle, täytyi hänen aina ensiksi silmätä riihtä kohti ja sieltähän se pinon päältä aina tähysti häntä kohti tuo epäluuloinen musta silmä. Varsinkin alkutalvesta se oli Matleenaa niin kiusannut, että hänen oli täytynyt kerran riihen ohi kulkiessaan sylkäisten äsähtää: "Elä luule, että minä sinun puitasi haluani" Sittemmin hän oli koettanut olla näkemättä koko riihtä ja katsellut ohikulkiessaan kokonaan toiselle suunnalle, vaikka mielessä sentään olikin selvänä, että siinä on lähellä pino oivallisia halkoja ja olennossaan tunsi hän selvästi, että se musta aukko ivallisesti virnottaa häntä kohti. Muualle hän koetti nytkin riihen ohi kulkiessaan katsella ja kun hän näki kaikkien kylän saunojen oviaukoistaan tupruttelevan leveitä ja löysiä savupilviä kuin tupakkaa vetelevät hampaattomat ämmät ja kuuli siellä ja täällä jäätyneiden kaivonvinttien narisevan, sai hän aihetta ruveta miettimään, meneekö hän tänä lauantaina mihinkään taloon kylpemään. Ja sitä asiaa perusteellisesti harkiten pääsi hän pahemmitta harmintunteitta riihen ohi.

Kun Matleena sitten asiansa toimitettuaan ja emännältä salakähmää saaduilla ylimääräisillä tuomisilla kuormitettuna oli kiusallisen riihen onnellisesti sivuuttaen palannut kotiinsa, ryhtyi hän panemaan alkuun uutta kehruusta. Vähän aikaa rukkia hyristettyään siirsi hän sen nurkkaan pyhäteloilleen ja rupesi puuhaamaan tulta pesään. Siinä risuja taitellessaan kuuli hän ulkoa jalaksen narinaa ja meni ihmeissään tirkistelemään vähimmän jäätyneen ruudun nurkkauksesta ulos kujalle. Ja hänen ällistyksensä oli suuri ja vilpitön, kun hän näki Mikon juuri kääntävän hevosta kujalta tuvan editse navettaa kohti ja hevosen perässä seurasi noissa hankalissa äkkikäänteissä romahteleva halkokuorma. Matleenan hidas verenkierto pääsi vilkkaampaan vauhtiin ja hän rupesi kiihkeästi arvailemaan tuon ilmestyksen merkitystä. Mutta selvyyteen hän ei päässyt ja niin ryhtyi hän uudelleen tulenvirityspuuhiin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä äkkiä kävi hänelle pakottavaksi pistäytyä ulos ja eteissuojuksen aukosta kurkistaa navettaa kohti. Mikko purki siellä kuormaa, ihan totisesti purkikin, latoi käsivarsilleen aina vankan sylyyksen ja kumartuen tunkeusi matalasta ovesta navettaan, josta kohta sen jälkeen kuului romahdus. Matleena palasi pesää virittelemään, mutta unohtuikin risu kourassa miettimään, miten se oli selitettävä, että Mikko purki halkokuormaa heidän navettaansa. Mutta ulkoa alkoi taas kuulua jalaksen kitinää ja hän riensi tirkistelemään ruudun nurkasta ulos ja näki, että Mikko tyhjän kuorman kanssa ajoi vaikeakulkuista kujaa pitkin takaisin kylään.

Kun Mikko hevosineen oli jo hyvän matkan päässä, pistäysi Matleena navettaan. Toisessa ovinurkassa oli pienoinen pino koivuhalkoja. Matleena astui lähemmäs pinoa ja kumartui niitä tarkastelemaan. Leveitä, kasaantuneen näköisiä ja tuohekkaita ne olivat. Hän otti yhden käteensä, käänteli sitä ja katseli. Miten mainion syttyvältä se näytti, sen halaistussa puolessa oli sytöiksi erinomaisia sälöjä ja selkäpuolta ympäröi reunoistaan hasuinen tuohipeite. Matleenan teki oikein mieli kiskaista siitä muutamia tuohilevyjä ja hengessään näki hän sellaisten levyjen pesässä tulen kourissa käpristelevän, mustaa savua puiden välistä purnuttavan ja tunsi sieramissaan tutunomaista tuohenkäryä. Kyllä hän viime kesän aikana oli metsästä kokoillut syttötuohia, mutta ne olivat jo loppuneet eivätkä ne noin hyviä olleetkaan. Hän pudotti pinon päälle halon, joka kuivuuttaan särähti ja palasi tupaan.

Ilta alkoi jo pimetä, kun Mikko palasi. Illallista puuhatessaan odotti Matleena kärsimättömästi, että Mikko itsekseen hymisisi jonkun selityksen tuohon halkojen tuontiin. Mutta kun Mikko ei puhunut mitään, istui vain pölkyllä pesän edessä ja kihnutteli karisevasta piipustaan niukkoja savuja, alkoi Matleenaa epäilyttää, että koko halkojen tuonti olikin ollut näköhäiriötä. Olihan hän kyllä kuullut jalaksen kitinää ja pari kolahdusta, kun reki ahtaassa käänteessä sivusi tuvannurkkaa, mutta sittenkin… Mistä se Mikko nyt olisi halkoja hankkinut, kun se ei ollut sitä vuotten mennen kertaakaan ennen tehnyt? Hänen halutti lähteä navettaan katsomaan, että oliko siellä sittekin niitä halkoja, mutta hän ei kehdannut ja vuodetta kohennellessaan hän sitten itsekseen vihaisesti tuiskahti:

— Eikö niillä nyt enää halkosuojia ole, kun niitä mökkiläisten navetoihin ajetaan!

Mutta heti sen sanottuaan alkoi häntä hävettää ja tuntua siltä, että Mikko on nostanut tuuheat kulmakarvansa ylös ja pienillä harmailla silmillään katsoo häneen kuin kysyäkseen, että onko se tuo Matleena ainoankin järkivähänsä menettänyt. Hän ei uskaltanut kääntyä Mikkoon päin, vaan kohenteli yhä vuodetta, vaikka se oli jo aikoja valmis. Mutta pitkän äänettömyyden perästä mutisi Mikko, Matleenan pörhistäessä korviaan:

— Hyvällä tuulella se sattui isäntä olemaan… päivä vain olla kesällä niityllä puolesta syllästä koivuhalkoja…

Se oli Mikon selitys siitä, että kun hän isännän kanssa halonhakkuutiliä tehdessään oli maininnut jotakin siitä, kuinka se Matleena niiden risujensa kanssa aina tuskailee ja halkoja haluaa, isäntä oli hänelle kesätyötä vastaan luvannut metsässä olevan pinonjäännöksen, jos Mikko talon hevosella tahtoo sen kotiinsa noutaa. Matleena ymmärsi nyt asianlaidan ja jotain sellaistahan hän oli salakähmää aavistellutkin, vaikkei ollut uskaltanut oikein itselleenkään tunnustaa. Nyt täyteen varmuuteen päästyään läikähti hänen sisällään riemukas tunne siitä, että navetassa on hänen varalleen puoli syltää koivuhalkoja. Hänen teki mieli sanoa Mikolle jotakin ystävällistä, mutta hän ei löytänyt sopivia sanoja ja muutoinkin se olisi tuntunut kovin oudolta. Ja niin he enempää puhumatta paneusivat levolle. Matleenan ajatukset työskentelivät vielä kauan noissa koivuhaloissa ja uneen päästyäänkin näki hän vielä, milloin leveänä virtana hänen ohitseen romisevan kuivia halkoja, niin että reunoistaan irtauneet hasuiset tuohet vilisivät ja kahahtelivat, milloin niitä taas pystyvalkeana humisten pesässä paloi, ratisi ja räiskyi ja hänen kuontaloonsa singahti sieltä vihainen paukku, että kuontalo hulmahti liekkeihin… Aamulla oli Matleena kahden vaiheilla, noutaisiko hän niitä halkoja vai polttaisiko ensin loukossa olevat risut, jotka hän eilen oli siihen kuivamaan kantanut. Hän päätti polttaa ensin risut ja sitten iltapäivällä vasta laittaa haloista oikein komean pystyvalkean. Iltahämärissä hän sitten lähti ulos puita hakemaan. Navetassa halkokasan vieressä seisoessaan alkoi hänestä kuitenkin tuntua, että jos hän nyt latoo itselleen sylyyksen, niin tuohon pieneen pinoon tulee heti tuntuva kolo ja niin ne hupenevat olemattomiin, ennenkuin talvikaan kerkeää loppua. Tuohta niistä voisi sentään sytöksi kiskoa, mutta ennenkuin hän kerkesi aiettaan toteuttaa, tuli mieleen, että jos niistä aina risujen sytöksi tuohta kiskoo, niin paljaiksi nylettyinä näyttävät ne kovin ikäviltä eivätkä sitten syty niin vehmaasti kuin tuohellisina. Ja niin meni hän ulos, sulki huolellisesti navetanoven ja kokosi risuja helmaansa. Niitä palamaan oukatessaan ja puhallellessaan oli hänellä koko ajan lohdutuksena, että voi hän koivuisia halkojakin pistää pesään milloin vain tahtoo.

Mutta Matleena ei tahtonut niitä pistää pesään koko talvena. Hän ajatteli aina, että kylläpä ne sen vertaiset kerkeää vielä moneenkin kertaan polttaa ja hyvätpä ovat säästymässä vastaiseksikin. Niin hän koko lopputalven poltteli syksyllä metsästä kokoiltuja risuja ja liekoja, tuskaili niiden kanssa ja puhalteli huulet torvella niinkuin ennenkin vuosien mennessä. Mutta tuo alituinen kohenteleminen ja puhaltaminen tuntui nyt keveämmältä, kun sitä tehdessään aina saattoi ajatella, että onhan niitä hyviä halkojakin, jos vain tahtoo polttaa.

Niin tuli kesä ja silloinhan ei suuresti puita tarvittu ja mitä keittämiseen tarvitsi, ne kokosi Matleena metsästä. Navetan oven piti hän lukittuna ja kun hän kerran sateella katsomaan mennessään huomasi, että katto halkokasan kohdalta vuoti, siirteli hän halot toiseen nurkkaan, jossa katto näytti ehyeltä. Kerran oikein rankalla sateella sekin nurkka rupesi vuotamaan ja silloin sijoitti hän halot taas uuteen kohtaan.

Kesällä oli Mikko enimmiten poissa kotoa, töissä kylän taloissa. Matleenan jalkoja oli vanha kolotus alkanut vaivata ja lisäksi tuli hengenahdistus, ettei hän kyennyt edes niitylle haravaa liikuttelemaan. Loppukesällä alkoi hengenahdistus yltyä, niin että hänen täytyi lähteä toiselle kylälle itseään hierottamaan. Hänen sillä retkellä ollessaan tuli monipäiväinen sade ja Matleenaa alkoi kovin huolettaa, että navetankatto pitkällisestä vedentulosta on alkanut siltäkin kohtaa vuotaa, johon hän viimeksi halot siirsi. Vaikka hieroja selitti, että rinnanalussuonia olisi vielä välttämättä pehmiteltävä, ei Matleena saanut enää rauhaa, vaan lähti kotiin. Päällimmäinen hame pään yli suojaksi vedettynä hän kumaraisena astella kytkytteli sohjuista maantietä ja kun hän lopen väsyneenä viimein ehti kotiin, meni hän suoraan navettaan ja alkoi kädellään tunnustellen tutkia päällimmäisiä halkoja, olivatko ne kastuneet. Ja vasta sitten hän rauhoittui, kun huomasi puut kuiviksi ja ettei katostakaan sillä kohdalla vesinolppuja tippunut.

Syksypuoleen paheni Matleenan hengenahdistus yhä ja tuon hierojasta paluun jälkeen alkoi jalkojakin ankarammin kolottaa. Eräänä aamuna syyskuun lopussa ei hän enää tuntenut jaksavansa ylös nousta. Hän ilmoitti sen itsekseen puhumalla Mikolle ja tämä lähti ulos puita noutamaan, saadakseen tulta pesään ja voidakseen einettä valmistaa. Mutta Mikon viipyessä ulkona, alkoi Matleenaa yhtäkkiä pelottaa, että nyt se Mikko kantaa niitä halkoja sieltä tupaan ja niistä virittää tulen, vaikka hän oli ajatellut vasta paljon syksympänä, siinä kekrin tienoissa, ruveta niitä polttamaan. Hän oli näkevinään, kuinka Mikko navetassa latoo niitä pitkälle käsivarrelleen ja miten siitä pieneen pinoon syntyy kovin suuri kolo. Hänen tuli hyvin paha olla ja hän olisi mielellään lähtenyt kieltämään, mutta ei tuntunut jaksavan vuoteesta liikkua. Ja kyllä se Mikko olikin ajattelematon, semmoinen mistään piittaamaton tohkero ja nyt se siellä pinolla tongosteli kuin porsas perunamaan kimpussa! Levotonna ja tuskaisena tähysti hän ovea ja kun se viimeinkin aukeni ja Mikko puusylyyksen kanssa syrjittäin sisään tunkeusi, helpotti Matleenan mieltä, niin että täytyi oikein syvään hengähtää, sillä Mikolla olikin sylissään navetan seinustalta kokoiltuja puita. Kiitollisuutensa osoitukseksi neuvoi Matleena, missä tulitikkulaatikko oli ja tästä kummastuneena loi Mikko, puut lattialle romautettuaan, pienet silmänsä Matleenaan, ikäänkuin arvellen, etteivät Matleenan asiat nähtävästi enää olleet oikealla tolalla.

Kun Matleena ei seuraavanakaan aamuna jaksanut ylös nousta, sanoi hän, kun Mikko oli laittanut tulen pesään, ettei hänestä taida enää koskaan olla ylösnousijaksi. Kun Mikko ei mitään puhunut, katsoi vain pesään ja välistä korjasi puita padan alla, lisäsi Matleena: — Eläkä heitä nyt huoli kovin niitä halkoja haaskata… onhan tässä vielä syksyä…

Ja ensi kerran pitkistä ajoista vastasi Mikko suoraan Matleenalle ja ilman pitemmittä vaitioloitta:

— Mitäpäs minä heistä nyt…

ESIRUKOUS

Vihreiden, leudossa kesätuulessa huojuvain niittyjen ja vehmasta viljaa työntäväin peltojen keskellä makasivat pienen torpan harmajat ja harvalukuiset rakennukset. Ne näyttivät kuin omaa mataluuttaan häveten siihen viljapeltojen siimekseen hiipineen, uskaltaen ainoastaan vaatimattomat päätynsä kohottaa korkeana lainehtivan ruislaihon yli. Asuinrakennuksen matala kivijalka oli vajonnut näkymättömiin pehmeäperäiseen maahan ja alimmat seinähirret olivat pullistuneet ulospäin, josta syystä samearuutuisten akkunain kynnykset olivat melkein maan tasalla. Rakennukseen kuului neliskulmainen tupa, josta melkein neljännen osan otti ovinurkassa oleva uuni, yhtä suuri kamari tuvan perässä sekä vastakkaisessa päässä porstua ja sen rinnalla toinen pienempi kamari.

Isommassa kamarissa, joka oli torpan vanhusten hallussa, oli kaksi akkunaa, toinen pihalle päin, toinen päätyseinässä. Seinänvierustalla akkunain takana kasvoi takkiaispensaita, jotka mataloista akkunoista kurkistelivat kamariin ja niiden laajojen lehtien läpi siilautuen lankesi päivänvalo vihertävänä leveille ja rosoisille lattialankuille. Toisessa ovinurkassa oli leveä ja matala sänky, jossa likaisen-harmaan villapeitteen alla makasi torpan ukkovanhus, keltatautia sairastava Juho-vaari. Hänen kalju päänsä keltaisen-ruskeine, laihoine ja leveine kasvoineen, joihin vuosikausien hiljalleen hivuttavat tuskat olivat kalunneet syvän kärsimysten leiman, lepäsi litteäksi painuneella tyynyllä, jonka ruutukas päällinen oli hiestä nuhraantunut. Hänen suuret ja kuhmuiset kätensä, joiden voimalla hän neljänkymmenen vuoden kuluessa oli torpan maita kurissa pitänyt, lepäsivät raukeina peitteellä. Silmät, joiden kellertäviä valkuaisia suonet kirjavina risteilivät, tähtäsivät kohtisuoraa eteensä, savustuneen katon ja peräakkunan väliseen seinänosaan ja niissä kuvastui syvä nöyryyden ja kärsimyksiin alistumisen ilme. Mutta kun hänelle tuli yskäkohtaus, ummisti hän silmänsä ja vetäsi kädet rinnalleen, jossa alkoi särähdellä ja korista. Silloin riensi saapuville hänen vaimonsa, pieni, laiha ja kipeäsilmäinen Kaisa-muori, jonka liikkeissä ja koko olennossa oli hiljainen nöyryyden leima. Hän auttoi sairaan rynkämöisilleen, että tämä saattoi sylkeä vuoteen vieressä olevaan törppöön, josta katkottuja kuusenhavuja pisti esiin. Kun ysköksien sylkeminen oli vaivalla loppuun suoritettu, auttoi Kaisa sairaan taas hellävaroen pitkälleen entiseen asentoon. Raskaasti huoahtaen laski Juho päänsä tyynyn hikiseen syvennykseen ja alkoi puoliääneen valittaa, kun liikkumisen takia kolotus oikeassa kylessä taas rupesi vihlovasti jomottamaan. Kaisa siveli kädellään tuota kolottavaa kylkeä ja istuutui sitten sängyn jalkapäähän, josta hän, toinen käsi vielä Juhon kipeällä, kylellä, säälien katseli kärsivää miestään, aivan niinkuin hän oli tehnyt lukemattomia kertoja ennenkin noiden pitkien sairausvuosien kuluessa.

Juho oli jo kahdeksannellakuudetta ikävuodellaan ja vuoteen hyvinä tuli hän ensi syksynä olleeksi viisi vuotta. Ollessaan talon suopellolla kylmillä syyssateilla ojaa kaivamassa, oli hän pahasti vilustunut ja siitä sai hän pitkittyvän vilutaudin, mikä pakoitti yhtä perää vuoteessa olemaan. Vilutauti kehittyi sitten ajanoloon keltataudiksi, joka vitkaan hivutti sitkistynyttä ruumista ja kypsytti kärsivää sairasta kuolemalle, mikä jo vuosikausia oli ollut Juhon ainoana pelastuksen toivona, sittenkuin hyvien ihmisten neuvomat monet lääkkeet, hoitotavat ja taiat olivat osoittautuneet tehottomiksi. Juholla oli Kaisan kanssa ollut yksitoista lasta, niistä kolme kuollut jo varhain. Vanhin poika, joka oli naimisissa, oli isän kitumaan ruvettua ottanut torpan haltuunsa, mutta muut lapset olivat niinkuin tuulen lennättelemät kasvinsiemenet hajonneet kaiken maailman teille ja niin Juho ja Kaisa olivat jääneet pienen torpan matalaan peräkamariin kuin kaksi kuivettunutta siemenkoteroa, jotka iltatuulen käydessä oksallaan murheellisesti keinuvat ja odottavat sitä voimallisempaa tuulenpuuskausta, joka heidät pudistaisi alas ja päästäisi lepäämään maaemon helmassa.

Juhon ja Kaisan miniä, torpan nykyinen emäntä, oli pieni, mustasilmäinen ja tiuskea vaimo, joka useinkin kouraantuntuvasti osoitti kyllästymistään appensa pitkälliseen sairauteen ja sai nöyryydellä osansa kantavan Kaisa-muorin monasti vuodattamaan katkeria kyyneleitä nuoren polven jumalattomuudesta. Viime kevännä oli Juhon tauti tehnyt jonkunlaisen käänteen ja alkanut tehdä kiinteämpää työtä kuoleman jouduttamiseksi, ikäänkuin sairaan siihenastiset kärsimykset olisivatkin olleet vain alustavia valmisteluja. Ihon väri oli alkanut keltaisesta muuttua ruskeaksi, kylkiluiden alla alkanut kalvavammin jomottaa ja ruokahalu loppunut aivan tyyten. Sen johdosta olivat Kaisan ja miniän välit kiristyneet entistäänkin kiinteämmälle ja melkein joka päivä sai jälkimmäinen edellisen kipeät silmät kyyneleitä tihkumaan.

Kun Juho ei koko pitkänä päivänä ollut saattanut mitään suuhunsa panna, juolahti Kaisan mieleen valmistaa Juholle pieni yllätys: keittää kaikessa salaisuudessa voipuuroa, sillä sitä Juho oli kaiken elämänsä ajan pitänyt parhaimpana mahdollisena herkkuna, vaikkei sitä ollut usein kannattanutkaan keittää. Juhon sairauden aikanakaan sitä ei oltu keitetty kuin kolmasti, ja viime kerrastakin oli jo kulunut yli puoli vuotta. Olisihan sitä Kaisa tietysti useamminkin Juholle keittänyt, vaikka joka päivä, mutta hän ei uskaltanut miniältä pyytää siihen tarvittavaa voita eikä naapureiltakaan kehdannut anoa, kun ei ollut koskaan tottunut kerjäämään. Mutta nyt rohkaisi Kaisa itsensä, meni miniän luo kesantopellolle, jossa tämä sukkaa kutoen vartioksi piennarnurmea järsivää lehmää ja esitti pyyntönsä. Nöyrästi selitti hän pyyntönsä vakuudeksi, kuinka sairas ei koko päivänä ole saattanut mitään syötävää ottaa, joten hänellä tuli mieleen koettaa sille edes vähän voipuuroa jalkapannussa keittää. Mutta miniä tokasi ylpeästi vastaan, ettei heillä kannata voita puuroihin haaskata ja jollei sairas kerran saata tavallista ruokaa syödä, niin ei hän sille mitään voi. Silloin Kaisa rupesi hiljaisella äänellä nuhtelemaan miniäänsä sydämettömyydestä appeansa kohtaan, joka jumalansanan mukaisesti oli hänelle isän sijainen. Miniä närkästyi tästä kovin ja sanoi, että vaari olisi jo aikoja sitten saanut kuolla pois ihmisten vastuksilta. Nyt suuttui Kaisakin ja sanoi miniäänsä jumalattomimmaksi sydämiköksi, mitä hän ikinä oli nähnyt, ratkesi sitten itkuun ja lähti pois. Mutta miniä, joka kiihdyksissään oli tempaissut yhden sukkapuikoistaan ulos täyteen kudotusta silmärivistä ja suuttui siitä vielä enemmän, huusi kiukuissaan Kaisan perään kovin rumia sanoja siitä mokomasta äijän kyöpelistä, joka iän kaiken aikoo siellä pöksänsä nurkassa mädätä.

Kiihtyneenä ja yhä itkien tuli Kaisa sairaan kamariin ja käheällä äänellä, vaivoin sanoja takeltavasta kurkustaan saaden, nuhteli Juho vaimoaan siitä, että oli taas hänen tähtensä riitoihin antautunut, sillä eihän hänellä ollut mitään hätää, kyllähän Jumala hänet nyt jo pian pois korjaa, kun he vain vähän aikaa vielä jaksaisivat odottaa. Kaisa jäi kyyneleet kuivattuaan pää kallellaan ja mitään Juhon nuhteisiin vastaamatta katsomaan miestään. Ja kun hän siinä katseli tuota entisen rotevan Juhonsa haamua, joka taudin kaluamana makasi siinä samalla tilalla jo viidettä vuotta, nuo suuriksi laajenneet, kellertävät silmät tuskanilmeineen yhä kiinnitettyinä sinne akkunan ja katon väliseen seinään, vettyivät Kaisan silmät taasen ja hänen sydämensä nousi uudelleen kapinaan miniän tylyyttä vastaan. Ja siinä tuli hänen mieleensä asia, jota hän oli joskus ennenkin miettinyt, nimittäin pyytää Juhon puolesta toimitettavaksi esirukous kirkossa. Hän ei ollut hennonut siitä Juholle puhua eikä ollut rohjennut omiin nimiinsäkään lähteä pappilaan asiaa toimittamaan, sillä hänestä oli tuntunut se liian suuremmoiselta, että heidän köyhien ja mitättömäin ihmisten puolesta jumalanpalvelukseen kokoontunut seurakunta ryhtyisi rukoilemaan. Mutta nyt, kun hän tunsi olevansa hiukan nousuluonnolla, päätti Kaisa tehdä asiasta toden, sillä parastahan olisi, että Jumala jo pian kutsuisi Juhon luokseen, pois täältä tylyjen omaisten vastuksilta. Ei hän sentään hennonut Juholle aiettaan nytkään ilmoittaa, vaan lähti omalla vastuullaan pappilaan ja pyysi kirkkoherran ensi sunnuntaina kirkossa rukoilemaan hänen kauan vuoteen hyvinä kituneen miehensä puolesta. Mutta seuraavana päivänä, kun Kaisa oli jo täysin ehtinyt tyyntyä, alkoi hän tuntea hiukan kuin katumusta siitä, että sittenkin oli omin lupinsa käynyt esirukousta pyytämässä. Ja kuta lähemmäs sunnuntai ehti, sitä levottomammaksi tunsi Kaisa itsensä. Monta kertaa istui hän Juhon sängynreunalle siinä päätöksessä, että hän nyt ottaa sen puheeksi ja ilmoittaa Juhollekin, mutta ei sentään saattanut puhua, vaikka sanat jo valmiina kielellä pyörivät. Sunnuntaiaamuna oli hän kauan kahden vaiheilla, mennäkö kirkkoon vai ei ja mennäkö vieläkään Juholle ilmoittamatta, mitä siellä kirkossa tänään tapahtuu. Lopuksi hän päätti, että hän menee, mutta Juholle hän ei saanut asiasta puhuneeksi.

Kirkkoon tultuaan kyykähti Kaisa tyhjään ovipenkkiin, seinää tukevan jykeän hirsipilarin suojaan ja painoi päänsä hartaaseen rukoukseen. Kun saarna läheni loppuaan, alkoi hänen sydämensä aivan kuuluvasti jyskiä, sillä kohta oli saarnatuolin korkeudesta kaikuva juhlallinen rukous Juhon puolesta ja häntä alkoi taas kummasti peloittaa, että ne nuo kirkossa istuvat seurakuntalaiset kovin närkästyvät kuullessaan, että nyt muka Rehulan Juhonkin puolesta kirkossa rukoillaan. Saarna loppui ja Kaisan levottomuus ja pelko yhä kasvoivat. Kun rukous esivallan puolesta oli loppunut, tuntui sitä seurannut lyhyt äänettömyys Kaisasta hirveän pitkältä ja tuskalliselta ja kun se vihdoin loppui ja saarnatuolista juhlallisesti kaikui: "Sulkekaamme yhteisiin rukouksiimme pitkällistä tautia sairastava ja kuoleman kanssa kamppaileva lähimmäisemme, torpan vanhus Juho Rehula!" säpsähti Kaisa hirveästi ja kyyristyi penkissään vieläkin alemmas. Kädet ristissä otsan alla koki hän hiljaa supattaen toistaa saarnatuolista vakavalla hartaudella lausuttuja sanoja: "Laupias Jumala, tee hänen kärsimisellensä sellainen loppu, joka tulee sinun pyhälle nimelles kunniaksi ja hänen kuolemattomalle sielullensa iankaikkiseksi autuudeksi!"

Vaikka pappi luki jo toisia rukouksia, toisteli Kaisa hätäisesti mielessään yhä noita sanoja: "Laupias Jumata tee hänen kärsimisellensä j.n.e." Vasta kun urut alkoivat soida, lakkasi hän siitä ja rauhoittui jonkun verran, mutta ei rohjennut vielä päätään käsien varasta nostaa, sillä hänestä tuntui väkisinkin siltä, että kaikki sillä risteyksellä istujat ovat kääntäneet päänsä ja katsovat häneen. Mutta urkujen leveä ja juhlallinen sävelvirta johti hänen mielikuvituksensa vähitellen toisaalle. Hän alkoi kuunnella ja mielessään seurata, kuinka nuo uruista ulos huokuvat mahtavat sävelaallot laajenivat ympäri avaran kirkon, kimmahtivat seinistä takaisin ja kokoontuivat taas yhteen, alkaen valtavana patsaana kohota korkeaa lakea kohti. Kaisa värisi pyhästä liikutuksesta ja seurasi yhä mukana, kun nuo valtavat sävelaallot pehmoisesti hymisten kohosivat yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja niiden mukana seurasi tuo seurakunnan esirukous. Sinne ylös taivaan pyörryttävään korkeuteen se sävelten saattamana kohosi ja siellä, pyhässä kirkkaudessa istui valtaistuimellaan vanhurskas Jumala ja siipien havinalla ympäröi hänen istuintaan enkelien lauma. Ja kun esirukous ehti Jumalan eteen, viittasi hän luokseen yhden enkeleistään ja sanoi: "Juho Rehula on jo tarpeeksi kärsinyt, mene ja vapauta hänet vaivoistaan!"

Siinä samassa asennossa yhä istuessaan ja liikutuksesta nyyhkiessään tuntui Kaisasta, että näin kaikki oli tapahtunut ja hetkisen päästä hän oli aivan, varma, että juuri niin oli täytynytkin tapahtua. Silloin valtasi hänet uusi, vapisuttava pelko ja oman vähäpätöisyytensä tunto: hän oli rohjennut toimittaa ei ainoastaan seurakunnan miehensä puolesta rukoilemaan, vaan pyhät taivaan vallatkin saanut saman asian takia liikkeelle! Ja niin vapisutti suuri pelko hänen sydäntään ja kun urut virren loppua hymisivät, hiipi hän hiljaa ovelle, raotti varovasti suuria kaksoisovia ja pujahti ulos.

Päästyään kirkonkylän ulkopuolelle, niittyjen halki kotiin johtavalle polulle, riisui hän kengät jaloistaan, kohotti hameenhelmustan ylös ja alkoi sakeaan astuen rientää kotia kohti. Siinä nurmipeltojen apilaisia pientaria pitkin luikertelevaa jalkapolkua astellessaan jysähti hänellä sitten yhtäkkiä mieleen, että tokko hän Juhoa enää elävänä tapaakaan. Ensi aluksi hän tuon seikan mieleen johtuessa säikähti niin, että oli aivan raukeaksi käydä. Mutta hän tahtoi vielä nähdä Juhon, muutoinhan hän itsekin kuolisi pelkästä surusta ja itsesoimausten painosta ja tuo kiinteä halu ehtiä vielä näkemään Juhoa elävänä, antoi hänelle uutta voimaa rientää edelleen. Ja niin hän kaksinkertaisessa syyllisyyden tunnossa, raskaasti hengittäen ja karvaita paloja ehtimiseen alas nieleskellen, puolijuoksua harppaili eteenpäin ja hänestä tuntui siinä olevan kysymyksessä jonkunlainen kilpajuoksu hänen ja taivaallisen sanansaattajan välillä, kumpiko heistä ennen ehtii sairasvuoteellaan makaavan ja mitään aavistamattoman Juhon luo.

Ehdittyään kotiin pysähtyi Kaisa hetkiseksi tupaan ja kuunteli heristetyin korvin, kuuluisiko kamarista mitään, mikä ilmaisisi Juhon vielä elävän. Mutta kun hän ei kuullut muuta kuin kärpästen surinaa, omain korvainsa sointia ja sydämensä hätääntynyttä sylkytystä, rohkaisi hän lopulta itsensä ja astui päättävästi kamariin. Suuri ilon humaus valahti hänen olemuksensa yli, kun hän näki Juhon makaavan vuoteessa ennallaan. Ja Juhonkin kuihtuneita kasvoja sivusi vaisu ilon hohde, kun hän näki Kaisan kamariin astuvan. Sisällä huoneissa ja ulkona luonnossa hymisi täydellinen sunnuntairauha. Aurinko paistoi täydeltä terää puolipäivän korkeudestaan ja muodosti puhtaaksi pestylle kamarinlattialle, johon oli nuoren kuusen pehmoisia ja tuoksuvia lehviä siroteltu, akkunanmuotoisen valolaikan, jossa himmeinä varjoina kuvastuivat akkunan-takaiset takkiaisen lehdet. Kärpäset surisivat iloisesti, napsahtelivat ruutuja vasten ja sekavana sikermänä tappelivat pöydällä olevista leivänmurenista. Kamarin ja tuvan ovet olivat selkosen selällään, niistä leyhyi sisään lieto, tuskin huomattava ilmanleyhkä ja kamariin saattoi helposti kuulla pihalla kuukkailevan kukon ja kanan vuorotellen päästämän tyytyväisyyden kumautuksen. Juho makasi uudessa, valkoisessa paidassaan, jonka Kaisa aamulla oli hänelle muuttanut, suorin, peitteen päälle ojennetuin käsin vuoteessaan ja näytti kuin tuskatkin olisivat lepopäivän hartaaseen tunnelmaan hiuenneet ja jättäneet kärsivän potilaan hetkeksi rauhaan.

Kaisa istui tuolille peräakkunan pieleen ja hän tunsi olonsa kovin hyväksi. Ja rauhallisin mielin alkoi hän tehdä Juholle selkoa saarnan sisällyksestä. Mutta kun hän pääsi saarnakuvauksensa loppuun, tuli se rukouskin mieleen ja siinä katsellessaan tuon paljon kärsineen miehensä muotoa, josta joka ainoa ryppy ja piirre oli hänelle niin perin tuttu, tuli hän ajatelleeksi, että tuossa se raukka niin nöyränä, ja vilpitönnä makaa eikä tiedä tämän taivaallista siitä, että suuret ja mahtavat vallat ovat hänen tähtensä liikkeelle lähteneet. Kaisan suupielissä alkoi hänen näin ajatellessaan omituisesti nytkiä ja yhtäkkiä lähti hän, ettei Juho mitään huomaisi, ulos ja pyörähti tuvan taakse, jossa hän kyykähti nurmikkoon istumaan ja herahti haikeaan itkuun…

Maanantaita vasten yöllä tuli säänmuutos. Ilmat muuttuivat koleiksi ja sateisiksi ja sitä kesti aina loppuviikolle. Ja säänmuutoksen mukana palasivat lepopäivää pitäneet tuskatkin Juhon loppuaan kohti riutuvaan ruumiiseen ja alkoivat kuin levosta vahvistuneina kaksinkertaisella vimmalla työtään jatkaa. Raatelevat yskäkohtaukset uudistuivat tiheämpään ja ne panivat loppuun kuluneet voimat niin suurelle koetukselle, että sairas niiden jälkeen aina oli hetken kuin kuollut. Kolotus kylessä paheni ja ruokaa ei saattanut enää missään muodossa ottaa, ainoastaan vettä toisinaan hiukan maistaa. Hellemmin kuin koskaan ennen ja enää hetkeksikään Juhon vuoteen ääreltä poistumatta hoiteli häntä Kaisa ja koki kaikkensa tehdä tuskien lievittämiseksi.

Tiistaina meni Juho kahden yskäkohtauksen lomassa hetkiseksi unenhorroksiin ja kun hän siitä taas havahtui, alkoi hän vaivaloisin sanoin jutella Kaisalle, että kyllä hän ei enää ensi sunnuntaita näe, että nyt on loppu vihdoinkin lähellä ja hänen kuihtuneissa kasvoissaankin oli Kaisa huomaavinaan riemuitsevan varmuuden pian saapuvasta kuolemasta. Kaisan tuli kovin paha olla ja kauan taisteltuaan kysyi hän arasti Juholta, mistä hän niin varmaan tiesi tällä viikolla kuolevansa. Mutta vaisusti hymyillen ilmoitti Juho, että se hänestä vain siltä tuntui.

Perjantaina alkoivat koko viikon kestäneet rankat ja kylmät sateet heiketä, yksittäisiä sadekuuroja enää vain kiiteli kuin keveitä ratsuparvia ympäri taivasta. Mutta viimeisissä kipunoissaan hiipui Juhonkin elämä ja vuosikausia kestäneiden tuskain korventelemaan ruumiiseen kahlehdittu henki läheni vapautuksensa hetkeä. Kaisa huomasi lopun olevan käsissä ja saattoi sanan pariin naapurimökkiin. Sieltä tuli kaksi vanhaa vaimoihmistä sairaan lopulle ja ulkosalta saapuivat lisäksi poika ja miniä. Juho katsoi Kaisaa silmiin ja hänen huulensa liikkuivat kuin aikeessa jotain sanoa. Kaisa kumartui lähemmäs ja sai selville, että Juho pyysi veisattavaksi jonkun virren. Vaimot hakivat esille virsikirjan ja hetken kuiskailtuaan ja kirjaa selailtuaan alkoivat he vanhoin, särisevin äänin veisata: "Mä nukun haavoin Kristuksen". Kaisa istui sängyn reunalla ja rievulla vilvoitteli Juhon hikoavia ohimoita. Sadekuuro kulki ohi ja pieksi raskailla pisaroillaan puitteissaan rämiseviä ruutuja. Kun virsi loppui, jäivät vaimot punertavin nenävarsin, kädet helmalla katsomaan sairasta, joka sammuvin silmin kamppaili lopulleen lientyvissä tuskissa, kuoleman ratkoessa poikki viimeisiä elämään sitovia jänteitä… Viime kerran laskeusi korahteleva rinta, mutta ei noussut enää, sillä siuhahtaen kuin riemuaan tulkiten pakeni sieltä ulos viimeinen huokaus. Kaisa ummisti kuolleen silmät ja istui sitten vuoteen viereen jakkaralle, veti huivin silmilleen ja hyrisi hiljaisessa itkussa. Ja siinä itkiessään oli hän selvästi näkevinään, kuinka taivaallinen käskynhaltija, joka oli tullut herransa käskyä täyttämään, viivähti vielä vuoteen päässä ja katsoi häneen ja sen vakavassa katseessa oli syyttävä ilme…

Mutta sadekuuro riensi edelleen, pisarat lakkasivat ruutuja pommittamasta ja lännen maille painuva päivänruhtinas lähetti poistuessaan kyynelöivälle luomakunnalle siunaavan tervehdyksensä. Piha-akkunan ruutuihin jääneissä vesipisaroissa taittuen lankesivat sen säteet rusottavina kamarin tummalle seinälle. Ja kun Kaisa vihdoin uskalsi päänsä kohottaa ja näki nuo rusottavat säteet, sykähti hänen sydämessään hiljainen kiitos ja hänestä oli kuin taivaallinen sanansaattaja olisi Juhon kanssa tuossa valovirrassa juuri poistunut ja hänelle mennessään kuiskannut: "Rauha sinullekin!"

JÄNGÄLLÄ

Tasaisena ja toivottomana ulottuu lumen peittämä jänkä silmän kantamattomiin. Ainoana vaihteluna ovat harvassa kasvavat vaivaismännyt, joista niistäkin ovat toiset kinoksiin melkein umpeen peittyneet. Kuin viivottimella vedettynä kulkee jängän halki kapeana suikaleena maantie. Tuuli vinkuu aavikolla vihlovasti kuin yksinäisyyttään valittaen ja kun se tiellään kohtaa noita puolikuivuneita männyn kääkkyröitä, puistelee ja reutoo se niitä, vaikka ne nöyrästi kumartelevat harvaoksaisia latvojaan oikeaan ja vasempaan. Ja kun se on jättänyt männyt rauhaan, laskeutuu se maanrajaan ja tonkasee ilmoille sakean lumiryöpyn, jota vinkuen, vihellellen ja ilkamoiden kiidättää pitkin jänkää.

Lyhyt talvipäivä alkaa hämärtyä illaksi. Mutta maantiellä, jolla tuisku on tienuran melkein umpeen syytänyt, näkyy sentään muuan kulkija liikkuvan. Se on yksinäinen jalkamies, joka siinä kumaraisena ja puolisääreen lumessa kahlaten ponnistelee kohti jängän toista laitaa. Miehellä, joka on laiha ja hinterä, on tällaista säätä ja tällaista taivalta vastaan kovin huonot vaatteet päällään. Housut ovat repaleiset ja ohkainen takkikulu samoin. Kaulan ympäri on pariin kertaan kietaistu likainen ja alkuperäisestä värikirjavuudestaan vieraantunut villahuivi ja sen päälle on takinkaulus kohotettu pystyyn. Päässä on hänellä syvälle korvien yli vedettynä karvalakki, jonka saumat ovat pahoin ratkeilleet. Lakinreunan alta näkyy laihat kasvot, joilla parransänki rehoittaa omassa vapaudessaan ja silmät, jotka viima on vetisiksi ja tihruisiksi puhaltanut.

Hän on työtön kulkuri, joita talvisaikana liikkuu lukuisasti pohjan perillä. Rahatonna ja nälkäisenä ponnistaa hän aution jängän halki kohti kaukana olevaa kirkonkylää.

Varsinaista työtä hänellä ei sitten kesätöiden loputtua ole ollut. Tukinuiton jälkeen on hän ollut maatöissä taloloissa siellä ja täällä, mutta talven tultua on työnsaanti ollut kovin vähäistä ja sekin vähä sattuman varassa. Kuin takkuinen kulkukoira sitä on saanut talvenselkää katkaista, syöden milloin on saanut ja nähden nälkää milloin ei ole saanut.

Kovin ahdistaa nytkin nälkä, kylmästä puhumattakaan. Eihän se nälkä hänelle mikään outo vieras ollut, mutta veti se toisinaan sentään mielialan kovin karmeaksi. Eikä ollut tiedossa, missä ja miten saada nytkin nälkänsä sammutetuksi ja mihin saada päänsä lepoon kallistetuksi. Väkisinkin siinä muistuu mieleen kesäiset tienestit tukkijoella ja sisimmässään tuntee hän katumuksen tapaista, että antoi silloin säästöjensä kurkusta alas painua. "On sitä ihmistä, kun juopas muutamassa päivässä viikkojen ja kuukausien tienestit", alkaa hän itseään soimata. "Mutta olihan se elämää silloin: päiväkaudet pörräiltiin läikähtelevällä päällä, reuhattiin iloisessa hummauksessa huomisesta surematta. Silloin sitä juotiin ja pelattiin ja tapeltiin… Ihan viimeiset vaaterikamatkin silloin pantiin menemään, vaihdettiin viinaan tai pelattiin pois… Oli se elämää!"

Hetkisen niillä voi noilla muistoilla mieltään lämmittää, mutta vain hetkisen. Hiukavaa näläntunnetta ne eivät riitä karkoittamaan. Sen masentavammaksi tuntee hän vain tilansa, kun nälkä ja kylmä ja myrskyn vonkuna hänet todellisuuteen havauttavat. "Olisi taas vyötä kiristää", päättelee hän, mutta muistaakin samalla, ettei hänellä semmoista olekaan, sillä eilen möi hän sen viidestäkolmatta pennistä muutaman talon rengille ja sai siten syödä vatsansa täyteen. Rengiltä oli hän sitten saanut nuoranpätkän kaupanpäällisiksi ja sillä kiinnittänyt housunsa. Mutta nuora painoi kovin nivusia, ettei lujemmalle solmimista voinut ajatellakaan.

Saman kohtalon alaiseksi kuin vyö olivat jo aikoja ennen joutuneet vähänkin arvokkaammat esineet. Kesällä hankitut hyvät anturasaappaat olivat vaihtuneet pieksuihin, jotka nekin vuorostaan olivat vaihtuneet vanhoihin, paikkaisiin ja rajottuneisiin jalkineihin. Saman kehitysasteikon läpi olivat kulkeneet kaikki muutkin puvuston osat. Viimeinen oli tuppivyö ja nyt ei ollut enää mitään, jolla voisi toivoa penniäkään saavansa.

Lunta ryöpyttävä tuuli tuntuu vain kiihtyvän. Se saa välistä kuin raivokohtauksen ja ravistelee kiukkuisesti noita vaivaisia männynkääkkyröitä sekä pelmauttaa tuolla ja täällä ilmoille sakeita lumipilviä, ettei tahdo käden pituutta eteensä nähdä. Tiekin käypi yhä vaikeakulkuisemmaksi, lunta alkaa olla jo polvia myöten kahlata ja uutta yhä tulee, sitä ryöpyttää ylhäältä, sivuilta ja takaa, aivan kuin näkymättömät olennot olisivat liittoutuneet lumen alle hautaamaan häntä, koditonta kulkuria…

"Kun tulisi taas kevät ja alkaisivat tukkityöt", miettii hän siinä kumaraisena eteenpäin ponnistellessaan ja viiman puoleista poskea suojaten risaisen villavanttuun verhoamalla kädellään. "Silloin sitä on jätkäkin taas omassa elementissään, on herra!"

Kurkussa jutkahtaa hänellä tyhjä nielaus, kun mieleen muistuvat tukkijunnarin lihavat päivät, jolloin miehen muonana oli voimaa antava läski ja nisuleipä ja jolloin kahvia juotiin kuin vettä…

"Eikä ollut huonoimpia se viimeinenkään työpaikka elonleikkuun aikana", jatkaa hän ajatusjuoksuaan, "—vankka talo, hyvä ruoka ja palkkakin parasta lajia… Ja Maija piika sitten niin mukava ihminen, oikein hönkä tyttö… Olisi siihen sopinut jäädä pitemmäksikin aikaa, vaikkapa aina yli talven… Mutta parasta sittenkin, että tuli lähdetyksi — tiesi vaikka olisivat akoittumaan ahdistelleet… Mitenkähän liekin Maija raiskan asiat? Mutta minkäpäs sille miten olivat… Hyi saakeli!… ei ole tästäkään kulkurin elämästä", äsähtää hän kuin havahtuen ja ruiskauttaen suustaan tupakkasylen, joka mustana juovana jää kinokselle tienposkeen.

Mutta lisääntyvä pimeys, tuisku ja tuulen vonkuna ikäänkuin ahdistavat hänet taas kääntymään sisäänpäin, omaan ajatusmaailmaansa.

… "Parastahan se olisi akoittua ja vakaantua yksissä paikoin elämään. Mutta mitenkäpä päästä alkuun, kun tienestit menevät aina saman tien kuin tulevatkin, ettei ole edes kunnollista paitaa miehen päällä!… Eikä sinne kotipuoleenkaan kehtaa näin palata. Kun tuli sieltä ollenkaan lähdetyksikään, olisi palvellut siellä renkinä, ottanut eukon ja mökit laittanut, niin ei nyt tarvitsisi täällä ajelehtia kuin laihan kulkukoiran!… Ja mitenkähän lie asiat siellä kotimökilläkin, mahtanevatko elää vanhuksetkaan enää. Ei sieltä ole mitään tietoa saapunut eikä ole tullut itsekään mitään ilmoitetuksi… eihän sitä ole viitsinyt eikä ilennyt tyhjiä kirjeitä laittaa… Ei ole turvaa sinnekään, ei viitsi tällaisena ryysyläisenä näyttäytyä ja rahapäivinä ei taas tule lähdetyksi, juopotellessa vain aika menee…"

Kovin tulee hän huonoihin tuloksiin elämäänsä tilittäessään ja koettaa kääntää ajatuksiaan muualle. Hän saapuu juuri lumettuneen virstapaalun luo ja jännittää silmiään, nähdäkseen, pitkältäkö vielä on kirkonkylään. Mutta on sinne vielä taivalta katkaistavana, kokonaista kahdeksaa kilometriä osoittaa totinen paalu.

"Äh perhana, kun jaksaisi sinne kirkonkylään, että pääsisi edes lämpimään levähtämään. Ja ainahan siellä voisi saada jotain suuhun panemistakin… kovin tässä hiukaseekin ja päätä pyörryttää… Kun hyvin onnestaa, niin saa siellä jotain työnromuskaakin. Onhan siellä nimismiestä, metsäherraa ja sen semmoista virkamiestä ja niiltä usein saa kulkeva jätkä halonsahausta ja sen semmoista pikkutyötä… Eikähän tässä muuta tarvitsekaan kuin siksi että hengissä pysyisi… Saisi nyt aluksi vain syödä oikein, oikein… ja sitten lämpimälle uunille kuorsaamaan…"

Tällä toivomuksella riutuvaa mieltään lämmitellen ponnistelee hän entistä kumarampana eteenpäin. Mutta lunta kasaantuu tielle yhä vahvemmalta ja ympärillä tuuli ulvoo, vonkuu, viheltää ja suhisee ja kantaa kaukaa jängän takaisista korvenkomeroista nälkäisen suden haikean ulvonnan, joka karsii yksinäisen kulkijan luita ja ytimiä.

"On se tämä maailmanrannan koulu!… Piru sentään, kun loppuisi tämä taival!"

Eteenpäin, eteenpäin, sillä autiolla jängällä, jolla vihainen myrsky riehuu, vaanii kuolema koditonta kulkuria. Mutta kulku käy yhä vaikeammaksi ja häntä alkaa niin kummasti pyörryttää. Tien urasta ei eroita enää haamuakaan ja huumiossaan poikkeaa hän tuon tuostakin syrjään ja kupsahtaa kainaloita myöten lumeen. "Kun pääsisi tästä… Tulikin lähdetyksi tälle taipaleelle?" Hän ponnistautuu ja löytää taas tien sijan sekä jännittää kaiken huomionsa tien kohdalla pysyäkseen.

Siinä eteenpäin hoippuessaan rupeaa hän sitten, oikein itsekään käsittämättä miksi, miettimään kuinka kauan hän oikeastaan on ollut poissa kotipuolestaan. "Ensin puolitoista vuotta renkinä siinä paikassa, josta hän kesken karkasi — sitten sahoissa ja tukkijoella yhteen menoon yksi — kaksi — kolme…" ei jaksa muistaa montako vuotta. Hän kompastuu taas, nousee ylös ja tuokion eteenpäin hoiputtuaan saa hän kiinni äskeisestä ajatuksen päästä. "Paljokohan niistä nyt tuleekaan: yksi — kaksi — kolme vuotta ja…" Hän on taas suistunut tien kohdalta ja vaipuu pitkälleen pehmeään kinokseen. Suloinen tunne valtaa hänet aluksi eikä hän yritäkään ylös päästä, jos siihen voimia enää riittäisikään. Ajatukset työskentelevät vielä siinä, kuinka kauan hän on ollut kotoa poissa. "Yksi — kaksi — yksi…" Hänen aivoissaan alkaa käydä yhä sekavammaksi ja hän jää paikoilleen makaamaan. Tuuli saa mieleistä työtä ja alkaa innolla hääriä peitteen hankinnassa…

Siellä alkaa tuntua niin lämpimältä ja kirjavat unikuvat alkavat ohitse tanssia. Kun tuuli viheltelee lähellä olevan männyn kuivuneissa oksissa, kuvittelee hän olevansa kymmenvuotias poikanen ja makaavansa kotimökin uuninpäällä, jossa kuuntelee, kuinka pikku veli kätkyessä kirkuu. Hän kurkistaa alas, että mitä se nyt noin huutaa ja näkee, kuinka äiti koettaa sitä tyynnytellä… Siellä uuninpäällä on niin lämmin ja rinnassaan turvallisuuden vahva tunne kuuntelee hän, kuinka myrsky seinän takana voimatonna vonkuu… Sitten häntä rupeaa makeasti naurattamaan, kun hän ajattelee, että hän on ollut jätkänä pohjan perillä eikä äiti sitä tiedäkään, pikku veljeä vain hoitelee. Se on niin hassunkurista, että nauru tahtoo väkisinkin ääneen purskahtaa, mutta sitä ei sentään uskalla laskea, sillä isä, joka penkillä päivällisunta nukkuu, heräisi siitä ja alkaisi torua…

Yhtäkkiä puistattaa jäätävä tunne ja silloin on hän paimenessa ja kylmä syksyinen sade saa hänet vilusta värisemään… Ja lehmät pakkaavat väkisinkin toisen talon kaurapeltoon. Hän juoksee, huutaa ja läähättää eikä saa niitä pois ajetuksi ja viimein tulee toisen talon isäntä uhkaavana häntä kohti, hirmuisen pitkä ruoska kädessä ja hän ei pääse paikaltaan liikkeelle, ei vaikka kuin koettaisi ja niin hän rupeaa huutamaan kurkun täydeltä ja jalkojaan tömistämään…

Viluiset puistatukset uudistuvat ja nyt hän on pienenä poikasena joulukirkossa. Ihmisiä istuu turkkeihin kääreytyneinä penkit täynnä ja kaikilla henki höyryää. Hän istuu äidin sylissä ja kuuntelee, kuinka urut pauhaavat ja ihmettelee joulukynttilöitä. Niitä on niin paljo ja uusia syttyy ympäri kirkkoa, niin että koko kirkko välkehtii yhtenä ainoana kynttilämerenä. Ja urut pauhaavat yhä mahtavammin, niin että häntä alkaa itkettää ja äitikin nyyhkyttää, että on vähällä pudottaa hänet sylistään. Sitten astuu pappi alttarille valkoisessa messupaidassa ja alkaa messuta, koroittaen ääntään kilpaa urkujen kanssa. Lopuksi pappi huomaa hänet, lähtee alttarilta suoraa häntä kohti ja koroittaa yhä ääntään, joka vihdoin kaikuu kuin suuren kosken kohina. Mutta pappi tulee yhä lähemmäs, katsoo yhä häneen ja messuaa sekä levittää luokse tultuaan messupaitansa, kääräsee hänet sen villeihin poimuihin ja sitten menee kaikki huimaa vauhtia ympäri ja alkaa kiitää, kiitää…

* * * * *

Seuraavan päivän vaietessa on myrsky jängällä laannut, mutta lunta sataa sen sijaan taivaan täydeltä. Sitä putoilee suurina, pehmeinä hahtuvina, jotka eivät synnytä vähintäkään ääntä maahan ja puiden oksille pudotessaan. Tien sija ja yksinäinen kulkija ovat hävinneet olemattomiin. Lumihahtuvat vain rajattomassa äänettömyydessä liipottelevat alas, ikäänkuin siellä ylhäällä jättiläiskäsi seuloisi maan päälle ijäistä äänettömyyttä, unhoitusta ja lepoa…

TUOMION TÄYTÄNTÖÖNPANO

Kuin viluaan valittaen kitisi ja parkui pakkasen hauraaksi purema lumi jalaksen alla, kun nimismies poliisin kera ajoi muutamalle syrjäkylälle, jossa hänellä oli eräs virka-asia valvottavana. Metsätaipalia, kannistoisia niittyjä ja talojen takapihoja ja riihensolia koukertelevat talviset ajotiet kestivät ajaa koluutella koko vaisun aamupäivän. Pakkasen pistelevää tungettelua oli nimismies paennut avaran turkkinsa poimuihin ja istui siellä liikkumatonna ja melkein näkymättömissä, poliisin hoitaessa ohjia.

Nimismies mietti matkansa tarkoitusta, joka oli hyvin omituista laatua ja hänelle kokonaan uutta. Hänen tuli nimittäin valvoa erään viime syyskäräjillä tuomitun rangaistuksen toimeenpanoa. Rangaistavana oli kymmenvuotias poika, jolle isän tuli kruununmiehen läsnäollessa antaa ruumiillista kuria rangaistukseksi siitä, että poika oli tapaturmassa ampunut nuoremman sisarensa. Lapset olivat kerran vanhempain ollessa poissa kotoa ruvenneet leikkimään metsästystä, jolloin yksi pojista ahdisti seinältä ottamallaan isän pyssyllä jänistä näyttelevää siskoaan. Pyssy oli täydessä latingissa, se laukesi ja kuula sattui siskon toisen silmän alle, josta kuolema seurasi tuossa tuokiossa. Vanhemmat kuvittelivat säikähtyneessä mielessään mitä hirveimpiä seurauksia esivallan puolelta ja koettivat salata tapahtuman. Naapureille kerrottiin tytön metsässä langenneen, jolloin kuivettuneen oksan sakara oli tunkeutunut silmän alle ja aiheuttanut äkkikuoleman. Mutta naapurit olivat saaneet vihiä asiasta ja kun tyttösen ruumis oli jo tuotu hautausmaalle ruumishuoneeseen, ehti huhu kruununmiesten korville. Tutkimus pantiin toimeen ja huhu osoittausi todeksi. Vanhemmat pantiin lujille ja itkien ja vaikerrellen tunnustivat he asian oikean laidan. Isä haastettiin sitten käräjiin ja tuomittiin, "lieventäväin asianhaarain vallitessa", antamaan kruununmiehen läsnäollessa piiskoja pojalleen "varomattomasta ampuma-aseen käsittelystä, josta kuolema oli seurauksena", sillä "ihmishenki on siksi kallis, ettei sen hävittäminen saa tapahtua ilman rangaistusta", kuten yksi lautamiehistä istunnon väliajalla selitti uteliaalle käräjäyleisölle. —

Taivalta kesti yhä ja turtunein jäsenin istui nimismies reenperässä sekä mietti miten hän mukavimmin suoriutuisi vastenmielisestä toimestaan. Jättääkö kaikki pelkkään talossa käyntiin vai vaatiako todellakin isä hänen läsnäollessaan poikaansa piiskaamaan? Kovin se tuntui joutavalta ja samalla hiukan hullunkuriselta.

Hän kurkotti päänsä esille huuroittuneen kauluksen sisältä ja alkoi jutella asiasta poliisin kanssa. Mutta poliisi piti asiaa hyvin luonnollisena eikä ollut sen suorituksesta ollenkaan huolissaan. Pojan oli oikeus tuominnut piiskattavaksi, siis se oli piiskattava. Sehän oli selvää, Mielelläänkinhän isä sen tekee, kun kerta niin vähällä koko jutusta pääsee. Sillä aikaa kuin he lämmittelevät ja tupakoivat, suorittaa isä koko jutun ja niin on tuomio täytetty.

Kun poliisi otti asian näin luonnollisesti, keventyi nimismies kokonaan ja muista asioista puhellessa kului lopputaival.

Poliisi pysäytti hevosen muutaman köyhältä näyttävän talon pihalle ja kun nimismies kömpi reestä, näki hän jäätyneiden ikkunaruutujen sulana säilyneistä lomakkeista kurkistelevan ihmetteleviä kasvoja, jotka kuitenkin heti hävisivät kuin kummitusta säikähtäen. Hän astui tupaan, jossa oli laiha ja heikkosilmäinen nainen kuuden lapsen kera. Tuskin kuuluvasti vastasi nainen nimismiehen tervehdykseen ja alkoi kuin hädissään ja neuvotonna puhallella liekkiin padan alla kituen palavia risuja. Lapset, jotka kumoon kaadetusta tuolista ja lattialla hujan hajan olevista haloista päättäen olivat vasta vallattomassa leikissä puuhailleet, olivat nimismiehen sisään astuessa vaienneet aivan äänettömiksi ja vetäytyneet yhteen joukkoon peräsoppeen, josta alta kulmainsa tirkistelivät muhkeaturkkista vierasta.

— Eikö isäntä ole kotona? — kysyi nimismies puheen alkuun päästäkseen ja sijoittausi tulen lähettyville istumaan.

— Halkometsässä se on, mutta pitäisi kohta tulla.

Emännän ääni vapisi eikä hän vastatessaan katsonutkaan nimismieheen. Tuvassa oli taas hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin emännän itsepintaiset puhaltelut ja rikkinäiseen akkunaruutuun paikaksi pistetyn tuohilevyn pärrytys, kun ulkoa huokuva viima sitä soitteli. Kun poliisikin puuhasi vielä ulkona hevosen kanssa, alkoi nimismiehestä tuntua kovin kiusalliselta ja hän yritti uudelleen keskustelua virittää.

— Omiako ne ovat kaikki nämä lapset?

— Omiahan ne…

— Onpa niissä kasvattamista, — kuusi kappaletta!

— On se seitsemäskin elossa olevia — ja emäntä silmäsi perinurkassa olevaan vuoteeseen.

Nimismieskin katsoi sinne ja näki likaisen harmaiden vällyjen alla jonkun kyyröttävän hiljaa ja yhdessä mykkyrässä. Se oli kymmenvuotias Jussi poika, joka tapaturmassa oli sisarensa ampunut. Aisatiu'un äänen pihalla kilahtaessa oli hän ensimmäisenä kipaissut penkille ja akkunaruudun sulasta lovesta ulos kurkistettuaan pökäissyt hätääntyneenä sänkyyn ja hautaantunut umpipäähän peitteen alle.

— Ja yksi kuollut, — jatkoi nimismies keskustelua.

— Niin.

Tätä sanoessaan vilkasi emäntä ensi kerran nimismieheen ja hänen silmissään värähti säikähdys.

Nimismiehen ja poliisin jonkun aikaa odoteltua saapui isäntäkin halkometsästä. Parta yhtenä jääharkkona ja silmät pakkasen vesille pusertamina työntyi hän hevosen hoidettuaan tupaan ja valtasi hänet kruununmiehet nähdessään samanlainen hätääntynyt neuvottomuus kuin emännänkin. Ovensuussa tempasi hän jo lakin päästään ja yritti kääntyä uuninloukkoon päin jääpuikkoja parrasta irroittaakseen, kun nimismies nousi ja ojensi ystävällisesti kätensä tervehdykseksi. Kuin hölmistyneenä tästä hänelle odottamattomasta seikasta ojensi isäntäkin vapisevan kätensä ja kumarsi kömpelösti ja hätäisesti, mikä sai nimismiehen entistäkin alakuloisemmaksi.

Isäntä sai kuulla kruununmiesten asian ja kävi yhä neuvottomammaksi. Hän istahti ensin takkakivelle ja yritti piippuaan sytyttämään, mutta nousi ylös ennenkuin sai piipun palamaan ja käveli akkunan ääreen ja silmäsi ruudun nurkkauksesta pihalle. Sitten kääntyi hän nimismieheen ja kysyi matalalla ja epävarmalla äänellä:

— Taitaisi olla paras heti piiskata?

— Niin — eiköhän, — vastasi nimismies lattiaan katsoen.

Isäntä lähti ulos ja palattuaan oli hänellä kädessä jäätynyt koivunvarpu, jota hän alkoi padan alla sulatella. Emäntä oli istahtanut jakkaralle karsinaloukkoon ja tuijotti helmassaan lepääviin käsiinsä ja lapset olivat edelleenkin liikkumattomina yhdessä joukossa.

Isäntä silmäsi lapsijoukkoa.

— Missäs se Jussi on? Eihän vain…

— Tuolla te on tängyttä, — selitti vanhin sisaruksista, vetäen sormen suustaan ja viitaten sillä vuodetta kohti. Peite vuoteessa liikahti.

— No, tulehan tänne, Jussi! — sanoi isäntä ja hänen äänensä värähti.

Emäntä tuijotti yhä helmaansa ja lapset kääntyivät katsomaan vuoteeseen.

— No, etkö sinä kuule! — ja isän äänessä oli käskevämpi sävy.

Peite liikahti taas, kääntyi ylälaidastaan syrjään ja Jussin pellavainen pää kohosi esiin vaikeasti kuin lyijyvuoresta. Kaikki olivat hiljaa, tuohilevy akkunassa vain pärräsi ikäänkuin kiirehtien Jussia, joka tavattomalla hitaudella ja kuin suurella voimain ponnistuksella kapusi sängystä lattialle. Seisoalleen päästyään silmäsi hän pälyillen ympärilleen, näki takan luona isän, odottava ilme silmissä, ja lähti, suun vääntyessä surkeaan väärään, hitaasti ja väännätellen kävelemään tätä kohti. Lähemmäs ehdittyään purskahti hän suuriääniseen itkuun ja nojausi isänsä polviin. Isä ryhtyi vapisevin käsin napuloimaan auki Jussin housuja ja saatuaan sen tehdyksi puristi hän Jussin polviensa väliin, silmäsi hätäisesti nimismiestä ja tarttui piiskaan. Nimismies tirkisteli lattiaan ja emäntä nykäsi huivin silmilleen, nojasi kyynärpäät polviin ja päänsä laskien käsien varaan kohahti hän tyrskivään itkuun. Lapset katsahtivat hätääntyneinä äitiinsä, katsoivat isän polvien välissä tasaisten piiskan iskujen alla vääntelehtivää ja täyttä kurkkua parkuvaa Jussia ja tyrskähtivät hekin toinen toisensa jälkeen äänekkääseen itkuun. Piiskaa tasaisesti hoitavan isänkin leuka alkoi värähdellä ja yhtäkkiä rupesi hänen partaansa tippumaan suuria vesiherneitä. Talon koira, mustakarvainen ja rehellinen pystykorva oli istahtanut lattialle isäntäänsä vastapäätä ja seurasi viisailla silmillään, pää kallellaan, isännän toimia. Kun emäntä ja lapset yksi toisensa jälkeen alkoivat itkeä, kävi se levottomaksi, liikutti vilkkaasti kosteaa kuononpäätään ja kaapsahti seisoalleen sekä loikkasi ulos pihalle, jossa se puhalsi pakkasilmaan haikean ulvonnan.

Nimismiehen oli hyvin ilkeä olla ja vaikka tupa oli kylmä ja viimainen olivat hänen kätensä käyneet kosteiksi. Hän vilkasi syrjäsilmin poliisiin, mutta sekin istui tyytymättömän näköisenä ja tuijotti tarkkaavasti jalkainsa väliin lattialle, johon oli hänen sikaaristaan kokoontunut kasa tuhkaa ja sen viereen sylkylätäkkö. Kun koiran ulvonta sekaantui tuvassa kaikuvaan itkunsorinaan, alkoi poliisi äkkiä kuin vihanvimmassa kengänpohjallaan hangata tuhkakasaa ja sylkylätäkköä ja teki sitä niin perusteellisesti, että molemmat hävisivät melkein näkymättömiin. Ja ikäänkuin hän juuri tuota siivousta suunnitellen olisi niin tarkasti lattiaan tirkistellyt, kohotti hän sen tehtyään päänsä ja katsahti nimismieheen. Mutta nimismiehen oli yhä vaikeampi olla. Kärsimättömästi silmäsi hän isäntää, yrittäen sanoa: "heittäkää tuo jo!" mutta ei saanut sentään mitään sanoneeksi. Isäntä käsitti hänen yrmin silmäyksensä toisin ja jatkoi hartaasti sekä kaikkea kiitosta ansaitsevalla uuraudella tahdikasta piiskan rapsutusta, ikäänkuin ajatellen, että esivallan edustajille ei pitänyt jäämän tinkimisen varaa.

Kun piiskan rapsutusta ja itkunsorinaa näytti uhkaavan jatkua loppumattomiin, nousi nimismies ylös, käveli hermostuneesti pari kertaa lattian yli ja pysähtyen isännän viereen heilautti kärsimättömästi kättään ja ärähti:

— No, antaahan nyt jo olla!

Isäntä pysäytti piiskan, nosti päätään ja katsahti kummastuneena nimismieheen. Kuin epäillen kysyi hän:

— Jokohan tuo sitten piisaa?

— Piisaa, piisaa toki — äh!

— No — jos se nyt sitten tuli kuitatuksi, niin annetaanpa olla.

Hän päästi pojan polviensa välistä ja viskasi piiskan loukkoon, ikäänkuin se olisi yhtäkkiä alkanut polttaa hänen kättään. Jussi tarttui vapaaksi päästyään molemmin käsin housuihinsa, nosti ne ylös ja juoksi vuoteeseen. Housuista ulos jäänyt paidanhelmus vain kerran vilahti, kun hän sukelsi umpipäähän häpeältä suojaavien ystävällisten vällyjen alle. Äiti vapautui kuin raskaan taakan alta, kuivasi silmänsä ja huivin entiselle sijalleen työntäen kiirehti padan alla kihiseviä risuja kohentelemaan. Isäntäkin sai nyt piippunsa palamaan ja aloitti keskustelun kelin huonoudesta.

Mutta nimismies tahtoi mitä pikimmin päästä taipaleelle. Hän veti turkin ylleen, heitti hyvästi ja lähti ulos. Ovella mennessään kuuli hän vielä perisängystä peitteen alta Jussin nikoitteluksi laantuvan itkunniiskutuksen.

LAPSENTYTTÖ

Orresta riippuva pienehkö kattolamppu valaisi riittävästi keski- ja peräosan tupaa, mutta jätti hämäräksi ovipuolen, jossa oli suuri, neliskulmainen uuni ja sitä vastapäätä, juuri oviloukossa, kaksi toistensa päälle rakennettua ja seinään kiinnitettyä sänkyä. Ylemmässä sängyssä loikoili saunaamisen jälkeen puoleksi pukeutunut renki, veteli savuja karisevasta piipustaan ja väliin laiskasti sylkäsi sängynlaidan yli alas lattialle. Takan nurkalla istui piika, vantteratekoinen Leena, ja punaisilla, tölpöillä ja tukevilla käsillään selvitteli saunan jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Emäntä tyhjensi perällä olevaa pitkää ruokapöytää astioista, joita siinä illallisen jäleltä vielä ajelehti, ja rupesi sitten rievulla leivänmurenia lakaisemaan. Juuri kuin hän oli työnsä lopettanut, alkoi peräseinällä oleva vanha kello, jolla oli mustunut puutaulu ja painona hiekalla täytetty pussi, korista ja särähdellä kuin vanha, vapisevapäinen kanttori virttä alkaessaan. Ja kun tuota alustavaa särinää oli kestänyt muutaman hetken, rupesi seasta eroittamaan lyöntejä, joita vähitellen karttui aina kuuteen asti, minkä jälkeen kellovanhus taas kuin yskäkohtauksesta päästyään tyynenä heilutteli leveätä kupariheiluriaan. Kellon säristessä viimeistä lyöntiään astui peräkamarista tupaan isäntä, joka oli kookas, parraton ja ankarapiirteinen mies, toisessa kädessään kynttilä ja toisessa pari kirjaa. Kynttilän asetti hän pöydän nurkalle ja istui itse pöydän päähän penkille. Emäntä ja Leenakin siirtyivät lähemmäs ja kun isäntä merkitsevästi silmäsi ylisänkyyn, sylkäsi renki piippunsa sammuksiin ja laskeusi vastahakoisesti alas. Saatuaan lapset nukkumaan, tuli kamarista tupaan lapsentyttökin, viisitoistavuotias Liisu. Hän oli muutaman samalla kylällä asuvan mökkiläisen tyttö ja oli vasta ensimäistä viikkoa talossa. Kooltaan oli Liisu ikäisekseen pieni sekä muutoin laiha ja kalpea. Suuret, pehmeät silmät olivat aina selkosen selällään ja katselivat kaikkea kuin pelolla ja anteeksi pyytäen. Hän pysähtyi kamarista tultuaan keskelle lattiaa ja epäröi, menisikö istumaan lavitsalle emännän ja Leenan rinnalle, mutta ei uskaltanut sentään mennä, vaan kyyristyi jakkaralle karsinaloukkoon ja nojasi selkänsä lämpimään uuninkylkeen.

Järeällä äänellä pani isäntä alkuun virren ja kun hän oli ensimäisen säkeen yksin veisannut, yhtyivät emäntä ja Leenakin kimeämmillä äänillään virteen. Raskaan alakuloisina keinuivat virren sävelet avarassa tuvassa ja tuntuivat hiljalleen kohoavan pimeässä olevaa kattoa kohti ja toinen toisensa jälkeen vaieten piiloutuvan sinne orsilla olevain lautain ja kalupuiden taakse. Syvällä hartaudella, kasvoilla vankka totisuus ja suuria virsikirjoja tukevasti kourassaan halliten veisasivat nuo päivän raadannasta väsyneet ja kuuman saunan raukaisemat ihmiset ehtoovirttään:

"Nyt päivä edeskulun' on,
Sull' kiitoksen mä, Herra, tuon,
Ett's synnist', tuskast', vaarasta
Mun varjelit ain' armosta."

Liisu kuunteli veisuuta ja katseli karsina-akkunasta näkyvää valjua neljänneskuuta, joka pakkasen kokoon käpristämänä killui korkeudessaan ikäänkuin kynsistään riippuen lumisten kenttäin yli sinisen harmaana värjöttävässä taivaanlaessa. Ja hänet valtasi epämääräinen kaiho ja surkumieli, niin että suupielet alkoivat herkästi värähdellä. Mutta silloin katsahti isäntä, veisuutaan silti keskeyttämättä, Liisuun, niin että tämä säpsähti eikä tiennyt mitä tehdä. Hetken katsottuaan viittasi isäntä kädellään ja Liisu lähti suurissa aikaihmisen kengissään kiiruusti kävellä lapsuttamaan pöytää kohti ja asettui arasti, maahan luoduin silmin, Leenan viereen, joka siirsi kirjansa lähemmäs ja osoitti virren kulun.

Kun virsi oli loppunut, alkoi isäntä lukea. Se oli ankarasanainen kirja, jossa tärisyttävällä tavalla ja peloittavin värein kuvailtiin helvetin sammumatonta tulta ja niitä tuskia, joita kääntymättöminä kuolleet sen sinisissä ja alati kalvavissa liekeissä saavat kärsiä. Läpitunkevalla kiinteydellä tähtäsivät isännän silmät tuohon ankaraan kirjaan ja hänen karheat poskipäänsä punoittivat, kun hän jyrkällä äänellä ja välistä huuliaan kosteiksi imaisten luki edelleen. Hartiat kyyryssä ja kädet vyöliinan alla helmassa istui Liisu ja uskalsi tuskin henkeään vetää, kun hän rävähtämättömin silmin ja suu puoliavoinna tuijotti isäntään. Kun isäntä vihdoinkin lopetti lukemisensa ja pani kirjan kiinni, oli tuvassa hetken syvä hiljaisuus. Liisu tuijotti yhä isäntään ja kyyristyi odotuksen tuskassa vieläkin pienemmäksi, sillä hänestä tuntui että tuota jännittävää äänettömyyttä seuraa välttämättä jotakin käsittämätöntä ja peloittavaa. Sitä samaa näyttivät emäntä, Leena ja renkikin odottavan, kun he äänettöminä ja rävähtämättä tähtäsivät eteensä permantoon. Mutta isäntä otti esiin virsikirjan, käänsi muutamia lehtiä ja pani virren alkuun. Vasta kun Leena veisattavan virren löydettyään työnsi kirjaa Liisun eteen, irtausi Liisu säpsähtäen jännityksestään ja koetti yhtyä veisuuseen.

Virren veisattua poistui isäntä kynttilöineen ja kirjoineen emännän kanssa kamariin ja renkikin kiipesi takaisin ylisänkyynsä. Liisu pujahti karsinan puoleisessa peränurkassa olevaan sänkyyn, johon Leenakin lampun sammutettuaan tuli. Renki ylisängyssä alkoi kuorsata ja samaan kuoroon yhtyi peränurkassa Leenakin, mutta Liisu valvoi vielä kauan. Hän ei saanut ajatuksiaan pois isännän lukemista asioista, jotka uutuudellaan löivät voimakkaasti häntä vastaan. Kotona ollessaan ei hän koskaan ollut kuullut semmoisista asioista. Ei siellä milloinkaan luettu eikä veisattu. Pyhäpäivin meni äiti lehmän hoidettuaan kylälle ja isä eineen syötyään paneusi makailemaan ja nukkui koko päivän, kylkeään vain välistä käänsi ja raotti vähän unisia, verestäviä silmiään, ja hän oli saanut viettää päivänsä, miten itse tahtoi eikä kirjan ääreen koskaan hätistetty. Mutta tänne taloon tultuaan oli isäntä heti ensi päivinä tutkinut hänen lukutaitoaan ja puhellut hengellisistä asioista.

Liisu kyyristyi lähelle Leenaa ja koetti päästä uneen. Vielä hyvän aikaa silmät ummessa odotettuaan hän viimeinkin nukahti. Mutta mielikuvitus työskenteli vielä illallisissa asioissa ja yks kaks oli hän olevinaan viimekesäisessä suuressa metsänpalossa, jota koko kylän väki oli ollut sammuttamassa. Hän seisoi sammaleisella kivellä toisten tyttösten kanssa ja katsoi tulen valtavaa leikkiä. Mutta ankarasta kuumuudesta villiintynyt tuli teki äkkiä käänteen ja alkoi painaa liekkejä kiveä kohti. Ratisten ja kaiken altaan korventaen hiipivät liekit matalina pitkin kuivaa sammalistoa ja kun puu tuli eteen, nostivat ne käärmeelliset päänsä ylös ja riemusta hulmahtaen karkasivat rymyllä ja pauhinalla pitkin puunrunkoa ylös. Puu värisi kuin kuoleman tuskissa ja tuuli ajoi tulisia, räiskyviä kipunoita ympäri ja niistä hulmahti sammalisto tuolla ja täällä ilmiliekkiin. Silloin toiset tyttöset pyrähtivät juoksuun, huutaen hänelle: "tule pois!" Hän yritti perään, mutta ei päässytkään paikaltaan. Liekit lähenivät yhä ja kuumuus yltyi ja hän alkoi riuhtoa itseään irti ja surkeasti huutaa… kunnes heräsi siitä, että Leena töykki häntä kylkeen ja unisella, tahmaisella äänellä mökisi: "mitä se siinä, painajainenko sitä… nuku pois!"

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, lähtivät isäntä ja emäntä isompain lasten kanssa kylään sukulaisiin. Nuorin lapsi jäi kotiin ja Leenan komensi emäntä olemaan Liisulla apuna sen hoitamisessa. Mutta kun pitkä sunnuntaipäivä rupesi illaksi riutumaan ja hämärä alkoi kurkistella akkunoista sisään, lähti Leena rengin kanssa naapuriin ikävätä iltaa lyhentämään. Liisun valtasi ahdistava pelko, kun piti yksin jäädä ja itkumielin pyyteli hän Leenaa jäämään kotiin. Mutta Leena sanoi vain: "höpsis aikaihmistä!" ja pyörähti pihalla jo mennä vintturoivan rengin jälkeen että hameenhelma vain kerran ovessa liehahti.

Lähtiessään oli Leena laittanut takkaan pystyvalkean, joka laajalti valaisi rosolankkuista lattiaa, pakoittaen sisääntunkeilevan hämärän nurkkapielissä ja katonrajassa piileksimään. Kuusiset halot räiskyivät ja räsähtelivät aivankuin olisivat keskenään torailleet ja väliin vihaisesti sinkosivat lattialle tulisen hiilen.

Ulkona humisi ontosti pyrynsekainen tuuli, jonka puuskaukset tavantakaa sivusivat tuvanseiniä kuin jotain haparoiden. Toisinaan taas sellainen puuska tuiskahti katolle, vihelsi kerran pari uuninpiipussa ja heittäysi kuperkeikkaa alas pihalle, jossa alkoi auki unohtunutta tallinovea rämpyttää. Sitte se havaitsi tallin eteen varisseet heinän korret ja alkoi niitä kiidättää ympäri pihaa. Hätääntyneinä pyyhälsivät korret tuulen edellä, pyrkien pihasolista ulos, mutta tarttuivat lumeen yksi sinne, toinen tänne ja jäivät siihen piippasemaan.

Liisun oli täytynyt tyytyä kohtaloonsa ja niellä itkunsa alas. Avuttomasti eteensä tuijottaen istui hän nyt vuoteen reunalla ja keinutteli koneellisesti kätkyttä.

Lapsi oli levoton eikä tahtonut ottaa nukkuakseen. Se heittelehti kätkyessä sinne tänne, kätisi ja hieroi silmiään lihavilla pikku käsillään. Kun Liisu ei hätäillyt sitä syliinsä ottamaan, alkoi se itkeä tihertää, ensinnä kuin tunnustellen, mutta kun siitä ei apua ollut, jännitti se pienen ruumiinsa luokaksi ja alkoi punaisena kuin paise täyttä kurkkua huutaa. Silloin havahtui Liisu, tarttui käsin kätkyen laitaan ja alkoi keinuttaa niin että lattialankut kolisivat. Huulet torvella piispitti hän kuin henkensä hädässä ja korjasi väliin vapaalla kädellä peitettä, jonka lapsi heti aina itsepintaisesti päältään työnsi. Lopulta täytyi Liisun ottaa se ylös ja tarjota pullosta maitoa, jota se ahnaasti rupesi imemään, kyynelten poskilla vielä kimaltaessa ja itkun väkivaltaisten jälkimaininkien ruumista vavahutellessa. Muutettuaan sitten kuivaa lapsen ympärille, asetti Liisu sen varovasti kylelleen kätkyeen ja alkoi taas jalallaan keinuttaa, laulaen puoliääneen tavallista nukutuslauluaan:

"Pium paum paukkaa,
Annikki metsiä laukkaa…"

Tuo hänen yksitoikkoinen kehtolaulunsa, jonka kahta säettä hän yhteen menoon hartaudella toisteli, kaikui avarassa tuvassa melkein valittavana ja sitä säestivät seinän takana tohiseva tuuli ja lumihiutaleiden hilke akkunaruuduissa. Ja kuin tahtia lyöden kolkkivat kätkyen jalakset lattiaan. Puut takassa olivat jo hiiltyneet kekäleiksi ja luhistuivat kokoon. Ontuen ja epävarmasti tuikahtelivat liekit kekäleiden välissä, synnyttäen lattialle ja peräseinälle sinne tänne keijuvia varjoja, ikäänkuin pimeys voitostaan varmana olisi nurkkapielistä ilkamoiden esiin tanssinut. Liisun mieltä alkoi yhä enemmän pelko ja autiuden tunne ahdistaa ja rinnassa värisi hänellä jo kärkäs nyyhkytys.

Lapsi oli jo nukahtanut ja Liisu lakkasi keinuttamasta, jääden kädet helmassa hiilokseen katsomaan, ikäänkuin hän sen riutuvista liekeistä olisi etsinyt turvaa kasvavaa pimeyttä vastaan. Mutta nuo sinervät liekit, jotka kokoonluhistuneita kekäleitä salakavalasti nuoleskelivat, johtivat hänen ajatuksensa helvetin sammumattomaan tuleen. Säikähtyneenä katsoi hän ympärilleen ja pienillä, kalpeilla kasvoilla kuvastui kiduttava tuska. Muualle hän ei kuitenkaan voinut kauemmin katsella, sillä tuossa raskaassa pimeydessä, joka kaikista nurkista esiin painausi, tuntui hiipivän pahansuopia haltioita, jotka vaanien odottivat sitä hetkeä, jolloin viimeinen liekki takassa nukahtaisi ja tuvassa olisi täysi pimeä. Vaikka Liisu koetti torjua mielestään helvetti-ajatuksia, tulivat ne sentään yhä uudelleen mieleen. Ja kun hän oikein kuvitteli mielessään, kuinka kadotettujen täytyy iankaikkisesti ja koskaan vähintäkään lepoa saamatta virua sanomattomassa kuumuudessa ja tuollaisten sinisten, käärmeellisesti kaluavain liekkien nuoleskelemina, valtasi hänet pöyristävä kauhu, kylmä hiki kihosi ruumiista ja hengitys kävi vaikeaksi. Nyt täytyessään olla yksinään autiossa ja yhä enemmän pimenevässä tuvassa, jossa hiljaisuutta häiritsi vain lapsen tasainen hengitys ja tuulen humina, tuottivat nämä kuvittelut kaksinkertaista tuskaa. Pimeän pelosta täytyi hänen herkeämättä tähdätä hiilokseen ja samalla hänen mielikuvituksensa kuumeentapaisesti työskenteli helvetin liekeissä.

"Kun sitä olisi yhtä jumalinen ja harras kuin isäntäkin, niin olisi paljon parempi olla", mietti hän ja näki mielikuvituksessaan isännän, joka laihoine kasvoineen ja ankarine piirteineen istui pöydän päässä ja koroitetulla äänellä luki: "Mikä kauhea sija sinulle, o syntinen, onkaan valmistettu siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, jollet käänny ja tee parannusta! O itkun iäistä piinaa!"

Liisulla olivat kaikki aistit niin sairaloisesti jännittyneet, että hän ei ollut oikein selvillä, ajatteliko hän itse nuo sanat vai istuiko isäntä todellakin tuolla pimennossa pöydän takana ja luki ne kirjasta. "O itkun iäistä piinaa!" kertasi hän hiljaa mielessään ja häntä puistatti kuin horkassa. "Kun sen Leenankin nyt piti mennä pois!" Hän tunsi itsensä niin kovin avuttomaksi ja hyljätyksi. Hän melkein toivoi, että lapsikaan edes heräisi ja alkaisi hänelle ratoksi äännellä, mutta se nukkui niin levollisesti että hengitystä tuskin kuuli. Kääntääkseen ajatuksiaan ikävistä ja peloittavista asioista, alkoi hän hiljaa hyräillä virrenvärssyä:

"Mun silmän', käten' nostan
Ain' ylös mäkihin,
Joist' avun tiedän saavan
Ja valon kaunihin."

Mutta virren alakuloinen sävel johti uudelleen Liisun mieleen hartaushetket ja isännän. "Mitähän", jylähti yhtäkkiä hänen mielessään, "mitähän, jos minä nyt kuolisin, joutuisinkohan minä kadotukseen?" Ja Liisu päätteli, että hän joutuisi, sillä olihan isäntä sanonut, että hän oli kerinnyt jo monastikin kasteenliittonsa rikkoa.

"Kun tulisivat nyt ne kylämiehet", vaikeroitsi hän ja jännitti korviaan, eikö pihalla jo kuuluisi tulevien askelia. Mutta niitä ei kuulunut, tuuli siellä vain itsepäisesti tallin ovea rämpytti. Pimeys oli jo valloittamaisillaan viimeisenkin alan tuvanlattiasta. Yksi sinervä liekki vain enää nojallaan olevaa kekälettä kalusi ja lepatti kuin hätäviiri. Liisu katsoi tuon liekin kuolonkamppailua ja tunsi oman sydämensä samalla tavoin hädän ja tuskan vallassa lepattavan. Kätensä suonenvetoisesti yhteen liittäen alkoi hän supattaa: "Rakas herra Jeesus, Jumalan ainokainen poika, varjele minua siltä kavalalta kiusaajalta, joka aina ympäri käy, etsien kenen hän saisi niellä…" Hänestä tuntui, että se ihmissieluja vaaniva kiusaaja hurjin hypyin ja avonaisin, veripunaisin kidoin kierteli pitkin tuvan seinustoita ja että tuo viimeinen riutuen lekuttava liekki oli ainoa, joka esti sitä kiljuen ja möräten esiin karkaamasta. Jos liekki sammuu eikä hän, epäuskossaan ole kyennyt Jeesuksen suojelusta saamaan, niin…! Läähättäen koki hän supattaa edelleen rukoustaan ja saada itsensä väkisinkin vakuutetuksi siitä, että Jeesus suojelee häntä kaikilta yön kauhuilta. Mutta kesken hänen kiihkeintä rukoustaan alkoi liekki epätoivoisesti lekuttaa ja sammui sitten äkkiä niin että tupa kävi kokonaan pimeäksi. Liisu painautui suulleen tyynyä vasten ja alkoi ääneensä itkeä…

Lapsikin alkoi taas käydä rauhattomaksi. Se kätisi ja valitti unissaan ja heitteli päätään. Pian se heräsi kokonaan ja alkoi itkeä tihertää. Mutta Liisu makasi suullaan vuoteessa ja niiskutti rajusti. Eikä Liisu sittenkään noussut, vaikka lapsi rupesi täyttä kurkkua huutamaan. Ja niin jatkui hetki hetkeltä väsähtämättä ja toivottomalla tasaisuudella lapsen huutava itku, aivankuin se tuolla itsepintaisuudellaan olisi tahtonut ympäröivän pimeyden puhkaista. Vihdoin kun lapsen heikko ruumis jo väsyi ja itku heikkeni tahdottomaksi tyrskimiseksi, kuului pihalta jalaksen narinaa ja kohta sen jälkeen askelten töminää portailta. Emäntä ja Leena, joka naapurista palatessaan oli kannaksille pyörähtänyt, tulivat tupaan Lapsen itkun kuullessaan sanoi emäntä nuhtelevalla äänellä:

— No herranen aika, yksinkö täällä lapsi pimeässä tuvassa huutaa!

Emäntä heitti kiiruusti enimpiä vaatteita pois ja kumartui Leenan laittaessa lamppuun valkeaa kätkyen yli ja tarjosi lapselle rintaa.

— Mihinkä se Liisun älliö on hävinnyt? No on siinä, kun jätäpäs lapsi ihkasen yksin ja…

— Tuollahan tuo on sängyssä, — keskeytti Leena.

Nyt harmistui emäntä kokonaan.

— Kyllä on siinäkin ihmisen alkua, kun nukkuu niin siki, ettei herää vaikka lapsi itsensä kuoliaaksi huutaisi.

Saatuaan lampun kuntoon meni Leena sängyn luo ja tyrkkäsi Liisua kylkeen. Mutta kun siitä ei ollut mitään seurausta, käänsi hän Liisun kylelleen ja samalla huusi hätääntyneenä:

— Siunatkoon, mikä sillä on, kun silmät ovat nurin ja hammasta puree!

— Sillähän on suonenveto! Koita avata sen kouria ja hieroa ohimoita, — neuvoi emäntä ja ehätti itsekin Leenalle avuksi.

Liikuteltaessa alkoi Liisu hurjasti heittelehtiä vuoteella, että emännällä ja Leenalla oli täysi työ saada hänet paikallaan pysymään. Hänen suustaan pursusi vaahtoa ja mielettömästi tuijottaen puhui hän aluksi käsittämättömiä sanoja, sitten selvemmin ja tuvan pimeää peräseinää kohti huitoen:

— Tuolla se on helvetti. Ettekö näe noita mustia miehiä… Voi Herra
Jumala, nyt ne tulevat ottamaan…

Liisu alkoi kiljua läpitunkevasti ja hurjana heittelehtiä. Leena purskahti itkemään ja emäntä asetti voivotellen ja vapisevin käsin kylmää käärettä Liisun otsalle.

— Voi hyvä Jumala, minkä me sille teemme? Aivanhan se kuolee tuohon paikkaan. Koitetaan edes veisata, — ehdotti emäntä ja pani pahasti väräjävin äänin virren alkuun.

Kyynelten vuotaessa ja vääristynein kasvoin yhtyi Leenakin virteen. Emäntä istui vuoteen reunalla, keinutteli jalallaan kätkyttä ja siveli toisella kädellään Liisun ruumista, samalla kun hän tuskaisin ilmein johti veisuuta.

Liisu tyyntyi vähitellen ja lakkasi silmiään vääntelemästä. Näytti kuin olisi hän vaipunut veisuuta kuuntelemaan. Hetkisen kuluttua alkoi hän hymyillä, avasi puolittain silmänsä ja virkkoi kirkkaalla äänellä:

— Nyt minä näen taivaan! Siellä enkelit veisaavat ja sisar Annakin on niiden joukossa.

Hän sulki taas silmänsä, mutta hymyili edelleen. Leenalta katkesi veisuu ja hän purskahti taas itkuun. Emäntäkin vaikeni ja kohotti vyöliinan silmilleen.

Isäntä oli sillä välin saanut hevosen korjuuseen ja ruokituksi ja tuli nyt sisälle. Yhteen ääneen ja toisiaan keskeytellen alkoivat emäntä ja Leena kertoa, kuinka Liisun laita oli ollut, kuinka se näki helvetin…

— … Ja rupesi enkeleitä näkemään, kun me virren alotimme, — lopetti emäntä.

Isäntä riisui turkkinsa naulaan ja kävi pöydän eteen lavitsalle istumaan. Hän katsoi vakavana ja miettivästi Liisua, joka nähtävästi oli vaipunut uneen. Itkusta punaisin silmin katsoivat emäntä ja Leenakin valjuna lepäävää Liisua, jonka rinta kohoili tasaisesta hengityksestä. Hetkiseen ei kuulunut muuta kuin tuo Liisun hengitys ja lumen rapina akkunoissa. Mutta sitten lopetti isäntä äänettömyyden ja puhui harvaan ja painavasti:

— Herätykseksi se on Liisulle ollut, Sille näytettiin jo armonajassa kadotus, että osaisi sitä karttaa ja parannuksen tehdä. Niin se on, tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo ja sinä kuulet hänen humunsa, mutta et tiedä kusta hän tulee tai kuhunka hän menee.

JUSSI JA MUSTA

Jo viikkoja sitten oli vilja pelloilta korjattu ja kuin omaa alennustaan nyyhkien levisi niittyjen keskellä syyssateiden liottama sänkivainio. Taivas, joka kesällä oli sinisenä ja korkeana vainion yli kaareutunut, ikäänkuin sen vehmautta pyhästi siunaten, oli nyt viime päivinä laskeutunut yhä alemmas ja alemmas, käyden samalla yhä sakeammaksi ja harmaammaksi, kunnes puhkesi toivottomiin kyyneliin, joita itsepintaisen tihkusateen muodossa näytti valuvan loppumattomiin. Ja jos hetkeksi herkesi valumasta, silloin lähti liikkeelle tuuli, joka pahimman sateen aikana oli metsäsaarennoissa värjötellyt, ja haikeasti suhisten kierteli alastomiksi nuoltuja syksyisiä kenttiä, meuroi sekaisin taivasta kiertelevät vesihöyryt ja sai ne uudestaan vettä tihkumaan.

Raskaasti laahaten savettuneita kenkiään asteli kumaraisena sahrojen perässä Jussi renki, joka kynti nurin laajaa sänkivainiota. Raskasta työtä on kyntäminen ainakin, saati sitten sateiden liottamilla sänkipelloilla ja alkoi se Jussista tuntua jo liialta ihmisrääkiltä. Olisi edes ollut poutakaan, mutta kun sataa vihmoi yhtä päätä, — eikä lopusta näyttänyt olevan toivoakaan. Ja sitä tuli hienona kiusallisena vihmeenä, joka tunkeutui joka paikkaan, vihmoi ilkeän kutittavasti vasten kasvoja, korvallisia ja kaulaa, kastellen päivän päälle likomäräksi vaatteet, jotka sitten kylmän-kalseina ja varattomina pitkin sivuja lotkottivat. Tai kun olisi edes heti rankemmastikaan satanut, roivannut yhdessä ryöpyssä alas tuon kirotun ja kaikki liottavan märkyyden, niin olisi edes vahvemmalla syyllä suojaan päässyt, lämpimään saunaan vaatteitaan kuivaamaan ja maata köhöttelemään! Mutta eihän sitä nyt kehdannut sateenpitoon heittäytyä, kun sitä tuli hienosteensa ja taukoamatta.

Mustakin käveli sahrojen edessä vaisusti ja takaltaen, aivan kuin sekin olisi siinä pää riipuksissa vakoa pitkin ponnistellessaan punninnut samoja kiusallisia seikkoja kuin Jussikin. Se oli vanha, paksujalkainen ja puisevatekoinen aurakopukka, joka oli jo monet hevosmarkkinat kokenut ja monen omistajan aisoissa hikoillut. Se siirteli jalkaa jalan edelle suurimmalla varovaisuudella ikäänkuin visusti punniten jokaisen askeleen tärkeyttä. Toisinaan se taas nähtävästi tuumi kokonaan pysähtyä, mutta liikkui sentään vielä epävarmasti kuin tunnustellen ajajansa mielialaa ja kun sahrojen takaa ei kuulunut mitään, seisahtui se äkkiä kesken vaon. Silloin Jussi aina satutti kupeensa sahrojen perään, havahtui tylsästä turtumuksestaan, sylkäsi suunsa selväksi ja päästi sitten suitsiperiin tarttuen rämähtävän kirouksen. Musta luimautti silloin korviaan, huiskasi kerran pari hännällään ja nojautui vastahakoisesti eteenpäin, jolloin koko laitos, Musta, sahrat ja perässä kumarana asteleva Jussi taas lähtivät liikkeelle läheten hitaasti pellonpäätä.

Iltapuoleen alkoi Jussi olla jo taas ihoa myöten märkänä ja peräti uuvuksissa. Hän kiroili mielessään isäntää ja koko talon väkeä, kun ei tällaisellakaan säällä aikaisemmin työstä pois kutsuttu. Ja kutsumatta hän ei uhallakaan päättänyt lähteä. Kiroten ja mälliään vihaisesti purren kouristi hän sahrankurjesta ja ärjyi rämäkästi Mustalle. Mutta Mustan korvat olivat ärjymisille tottuneet ja suupielet käyneet vuosikausien riuhtomisista tunnottomiksi. Se siirteli jalkojaan yhä vaisummin ja pysähtyä töksähteli yhä tiheämpään, joten Jussi yhä useammin satutti kupeensa sahranperään. Siitä alkoi Jussin kiukku kääntyä Mustaa kohti, jolle hän alkoi pienimmästäkin aiheesta entistä rämäkämmin karjua kuin sillä lievittääkseen myrtynyttä mieltään. Ja kun ärjyminen ja suitsista repiminen ei kyennyt tarpeeksi suurta notkeutta Mustan kankeissa jäsenissä synnyttämään, haki Jussi pensaikosta vainion laiteelta notkean koivunvesan, jolla pienimmänkin vastuksen sattuessa peittosi kuin hullu Mustan kohmettunutta selkänahkaa. Mutta tuosta määrättömästä ärjymisestä ja ruoskimisesta alkoi Musta lopulta käydä vauhkoksi. Se hätkähteli Jussin pienimmästäkin liikkeestä, silmistä oli kadonnut vaisu ilme ja mieletöntä säikkymystä kuvastaen pöllöttivät ne ympärilleen. Kun Jussi heilautti ruoskaansa, yritti Musta aina juoksua porhaltamaan. Mutta silloin Jussi raivosta mustana painoi sahrat peltoon niin syvälle, että Mustan täytyi huohottaen pysähtyä, jolloin Jussi taas sai aihetta ruoskaansa heiluttaa. Varsinkin päissä kun kääntyä piti, hätiköitsi Musta vaolle ennenkuin sahratkaan olivat paikoillaan. Silloin tempasi Jussi aina suitsista, että Mustan kuolaiset suupielet kauas arvilleen vääntyivät ja koko hevonen lyyhistyi taapäin, kohta taas vauhkona eteenpäin karatakseen ja sahrat nurin viedäkseen. Kuin raivon käpristämänä painausi silloin Jussi kokoon, oikasi heti jälleen itsensä ja käsien nyrkkiin kouristuessa pakeni hänen piipunperien mustaamasta suustaan kuumalla raivolla ja koko olemuksen juuria tärisyttäen sana: s-saatana! Ikäänkuin se olisi ylikuohuvinta raivoa asettanut, tarttui hän sen jälkeen uudelleen sahroihin, sai ne vihdoin paikoilleen ja niin lähdettiin taas kirousten ja piiskanläiskeen saattamina pellon toista päätä tavoittamaan…

Vesimärkänä hiestä ja sateesta, höyryten ja huohottaen ja voimainponnistuksesta vavisten mekasti Jussi illan lähetessä yhä sahrojen ja vauhkona reutoilevan Mustan kanssa. Korvat humisten ja näkö veren päähän pakkautumisesta himmenneenä käsitteli hän viimeisillä riutuneilla voimillaan sahroja ja kiroili käheäksi painuneella äänellään. Ja kun iltakellon ääni vihdoinkin vapauttavana kaikui raskaaseen syyskuun iltaan ja Jussi päästi Mustan valjaista sekä lähti kotiin taluttamaan, oli hän niin uuvuksissa että tuskin omaa ruumistaan tunsi. Mutta vieläkin uupuneempi oli Musta, joka laahusti Jussin jälessä niin että leveät ja saviset kaviot losahtelivat märkään tiehen kuin juntan iskut ja Jussin suitsista taluttaessa ojentui sen pää eteenpäin kuin kuristumaisillaan olevan, sillä muu ruumis ei näyttänyt jaksavan perässä seurata.

Kun Jussi sai illastaneeksi, siirtyi hän kohta tallinparvelle ja paneusi nukkumaan. Lammasnahkaiset vällyt loivat mieluisaa lämmintä ruostuneeseen ruumiiseen ja hetkisen unen ja todellisuuden vaiheilla riutuen sekä kuunnellen sateen unettavaa ropinaa ja alhaalla apettaan syövän Mustan yksitoikkoista rouskutusta vaipui hän sikeään uneen…

Lämpimien vällyjen alla kuorsatessaan uneksi Jussi kesästä. Tihkusateen ropina tallin pärekattoon johti unikuvat heinäsirkkojen väsyttävään sipitykseen ja niittyaikaan. Hän kuvitteli istuvansa niittokoneen pukilla ja eteen valjastettu Musta kahlasi kylkiään myöten timoteipellossa. Aurinko paahtoi räikeästi pilvettömältä taivaalta, heinikossa sipittivät sirkat, vaikenivat ja jatkoivat taas tuota unettavaa sipitystään. Jussi nautti mukavasta työstään ja aurinko hautoi niin makeasti selkää. Mutta Musta pysähteli tuon tuostakin, että Jussi oli pukiltaan kuperkeikkaa alas pudota. Se sapetti Jussia ja sai hänet kiroilemaan ja ohjaksista riuhtomaan. Mutta siitä ei ollut pitkälle apua, sillä Mustan ympärillä surisi lauma kiukkuisia paarmoja ja kärpäsiä, joita Mustan täytyi hädistellä milloin vatsan alle osoitetuilla potkuilla, milloin hännänhuiskeella ja päänpudistuksella ja välistä kaikilla yhtaikaa. Väliin taas Mustan häntäänsä huiskiessa joutui toinen ohjaksista sinne häntävihkon alle ja kun Jussi koetti sitä pois kiskoa, näpisti Musta kuin tahallista kiusaa tehden ohjaksen sitä lujemmalle, niin että Jussin täytyi laskeutua maahan ja irroittaa se kätten mahtain. Se sapetti yhä enemmän. Päästyään takaisin pukille päästi hän sarjan karmeita kirouksia, repi suitsista ja läiskytti suitsiperillä Mustan lautasia, niin että Musta vauhkoutuen puolijuoksussa sukeltausi sankkaan timoteihin.

Saran päähän sillä tavoin päästyään pysäytti Jussi Mustan hengähtämään, viskasi suitset sivulle ja laskeusi itsekin maahan. Kuin hyvitellen taputti hän Mustaa kaulalle, irroitti harjan länkien alta ja rupesi otsaharjaakin kohentamaan. Mutta silloin kääntyi Musta, korvat vihaisessa niuhossa, äkkiliikkeellä päin ja päästi luita ja ytimiä karmivan hörähdyksen. Lerppahuulet olivat kääntyneet sykkyrään ja paljastuneilla, keltaisilla hampaillaan tavoitti se Jussia. Sydän kauhusta pusertuneena hypähti Jussi syrjään, mutta vauhkosti pöllöttävin silmin kierrätti Musta perässä ja huimasti ratiseva koneenterä uhkasi Jussin jalkoja. Säikäyksestä raukein jäsenin lähti hän juoksemaan poikki peltojen. Mutta matka ei tuntunut edistyvän ja jaloissa oli kuin lyijypainot. Musta kirmasi korskuen perässä ja lennätteli ojien yli ryskyvää ja ratisevaa niittokonetta…

Edessä oli vanha ja ränsistynyt heinälato. Sitä kohti pakeni Jussi, juoksi kuin henkensä edestä taisteleva mies, jonka sydäntä likistää kuoleman kauhistus. Ladon taakse päästyään pysähtyi hän henkeään vetämään, mutta siinä samassa kierrätti Mustakin jo nurkitse perässä ja kuroitti luimukorvaista päätään Jussia kohti. Jussi kiersi toiselle puolen latoa, mutta itsepintaisesti kaarsi korskuva Musta perässä. Silloin iski Jussi kouransa seinänrakoihin että lahoiset kaarnat pölähtivät ja kauhusta lamautuneet voimansa jännittäen pääsi hän vilauksessa katolle. Hän heittäysi lahoisen olkikaton harjalle selälleen ja siniseen korkeuteen tuijottaen huohotti väsymyksestä…

Musta siellä alhaalla tuntui pysähtyneen. Päristelyä ja puhkuvaa hengitystä sieltä vain kuului. Mutta sitten kuului kolinaa sivuseinältä, ikäänkuin kaviot olisivat pyöreihin seinähirsiin kolhineet. Jussi kohotti päätään. Kauhistus! Mustan luimukorvainen pää sykkyrään vetäytyneine lerppahuulineen ja vauhkosti pöllöttävine silmineen ojentausi räystään yli Jussia kohti. Musta oli kohonnut kahdelle jalalle seinän varaan ja tavoitti Jussia hampaihinsa. Jussi oli tuokion aikaa aivan kankeana hämmästyksestä eikä kyennyt mitään ajattelemaan eikä tekemään, tuijotti vain henkeään pidättäen Mustan punaisena hohtaviin ja kuumaa henkeä huokuviin sieramiin. Mutta sitten irroittausi hän puistaltaen huumiostaan, tempasi viereltään kattomalan ja iski sillä voimainsa takaa Mustaa, joka lotkahti alas seinän nojalta ja päristeli kovin sieramiaan. Sitten se lähti liikkeelle ja alkoi kiertää latoa, kirmaisi häntä sojona ja pää rintaan painettuna kuin ainakin hurjasti pillastunut, mieletön hevonen. Huumaavasti ratiseva kone seurasi kohona keikkuen perässä…

Musta kirmaisee yhä ladon ympärillä ja pienentää joka kierroksella piiriä! Pyöreinä pöllöttävin silmin istuu Jussi kuin hyypiö ladonkatolla ja seuraa tuota kamalaa piiritystä. Kauhusta kutistuvin sydämin odottaa hän milloin kone hurjassa vauhdissaan viskautuu ladon nurkkaan. Yhä lähempänä nurkkia heittelehtii kone ja Jussilla salpautuu hengitys. Nyt… nyt… Samalla kuuluu ankara täräys, jota seuraa huikea ryske ja sekaannus. Huimaus sydämessään putoaa Jussi hajoavan katon tunkkaisiin olkiin peittyen alas sikinsokin sattuvien hirsien keskelle…

Kiljahtaen heräsi Jussi unestaan ja huomasi makaavansa kylmällä lattialla, johon hän oli vuoteesta luisunut. Hän oli kylmän hien vallassa ja vapisi kovin. Harreilevin silmin tuijotti hän ympärilleen, luullen pimeässä vieläkin näkevänsä Mustan luimukorvaisen pään ja vauhkot silmät. Vähitellen hän siitä kuitenkin tointui todellisuuteen, nousi vuoteelle ja kääriytyi vällyihin. Mutta hänen ei ollut hyvä olla. Hetkisen kyleltä toiselle käänneltyään viskasi hän äkkiä peiton syrjään, sylkäsi ja kapusi parvelta alas. Hän otti Mustan edestä apesankon, jossa oli vielä puolet apetta syömättä ja sekoitti siihen kolme kahmalollista jauhoja, hieroi ne hyväksi ja ripotti päälle vielä kourallisen "kermaksi". Halukkaasti kävi Musta kalsuine hampaineen käsiksi tuohon herkulliseen appeesen ja kun Jussi taputti sitä kaulalle, laski se apetta hatarasta suustaan pelmuttaen päänsä hetkiseksi Jussin olkapäälle. Tyyntyneenä palasi sitten Jussi vuoteelleen, kääreysi huolellisesti vällyihin ja syvä turvallisuuden tunto rinnassaan kuunteli, kuinka alhaalta parven alta kuului anteeksi antavana ja rauhoittavana apettaan viimeistelevän Mustan vaisu rouskutus…

KESKEN JÄÄNYT

Yhtä toivottoman tasaisena ja puhtaaksi nuoltuna levisi niitty niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoana vaihteluna olivat heinäladot, joita riitti joka suunnalle niin pitkälle kuin niittyäkin ja jotka heiniä täyteen ahdattuina ja ovet tiivisti sulettuina muistuttivat täyteen syönyttä ja yltäkylläistä ihmistä, joka ynseästi hymyilee muiden puutteelle. Niiden seinät olivat syyssateissa muuttaneet harmaan värinsä melkein mustaksi, samoinkuin siellä täällä näkyvät aidatkin.

Yhdellä puolen rajoitti niittyä kyläntie, joka pitkällisten sateiden aikana oli muuttunut kauttaaltaan viheliäiseksi savilätäköksi, johon pyörät upposivat lähes akselia myöten. Heti kyläntien syrjässä oli pitäjän uusi hautausmaa, jonka punaiseksi maalattu ruumishuone näytti nyt samanväriseltä kuin niittyladotkin.

Hautausmaan kohdalta kulki keskiniittyä kohti kaksi riviä linjaseipäitä, kymmenen syltää aina seiväsparin väliä. Seivästen välissä oli ojankaivos. Valmista ojaa molemmille reunoille kohonneine savi- ja murapattereineen ulottui jo pitkälle niitynselkää kohti ja siinä jossa se päättyi liikkui jotakin harmajaa, samalla kuin patterien päihin liittyi savilohkare toisensa jälkeen. Ojankaivaja, joka siinä lakealla niitynselällä murheellisen syystaivaan alla uurasti, tuntui tieltä katsojasta itsepintaiselta myyrältä.

Heiskan Kalle, sydänmaan mökkiläinen, oli ottanut urakalla kaivaakseen ojaa neljäsataa syltää ja maksuksi piti hänen siitä saada lehmä. Viikko jälkeen Pertunpäivän hän oli alkanut ja tuli nyt tänä iltana kaivaneeksi umpeensa kaksi viikkoa. Sateista huolimatta hän oli joka päivä siirtänyt ojanpäätä kaksikymmentä syltää eteenpäin ja tiesi olevansa jo sivu puolivälin koko määrästä.

Hän oli pieni, hinterä mies, kasvot laihat ja kuin alkuperäisestä koostaan pienemmiksi kuihtuneet. Oli ihme, että hän sentään jaksoi ojan pohjasta viskellä niinkin suuria lohkareita. Vaatteet olivat joka puolelta savessa ja murassa ja varsinkin olivat kengät, joiden varret oli sidottu pajuvitsalla, yhtenä savitönkkinä.

Ojaa kuljetti hän eteenpäin kolmella pistokerroksella. Ensin löi hän linjaseipäistä suuntaa tähdäten rajaviivat ja nosti ensimäisellä lapiopistolla varsinaisen maankamaran. Kun hän siten syntynyttä uraa oli kulettanut jonkun syllän edelleen, palasi hän takaisin ja ryhtyi savikerrosta puhkaisemaan. Jalallaan lapion olkamukselle polkaisten painoi hän lapionterän ensin reunaa pitkin alas, sitten samansuuntaisesti keskikohdalla ojaa ja viimeksi poikittain, jolloin kuutiomainen möhkäle tuli joka puolelta rajoitetuksi. Alapuolelta se oli vielä kiinni, mutta kun hän lapiota viime pistoksen jäleltä vähän aikaa liikutteli edestakaisin, jolloin vesi repeimiin tunkeutuen synnytti korahtelevia ääniä, irtausi se kokonaan ja jäi lapionterälle. Silloin hän kyyristäysi, ikäänkuin koko mies olisi pienemmäksi kutistunut, pinnisti sitkeitä jänteriään ja heitti lohkareen ojan reunalle, johon se vedestä valuen jäi ennemmin nousseiden päälle motkottamaan. Mutta ikäänkuin saaliinhimo olisi kiihtynyt ryhtyi hän heti samoilla tempuilla irroittamaan rinnalta uutta lohkaretta, jonka vipusi irti saatuaan toiselle reunalle — ja niin edelleen, kunnes oli päässyt siihen saakka, mihin oli ensimäisen pistoksen jättänyt. Siihen päästyään laskeutui hän pohjaan ja puolisäärestä savisessa vedessä seisoen syyti hän irtaimen muhan ja töryn ojan pohjalta pois. Jälelle jäi nyt valmis, siistireunainen oja, jonka pohjassa vaisua syystaivasta heikosti kuvastellen seisoi väreetönnä savinen vesi.

Saatuaan päällimmäisen pistokerroksen viedyksi muutamaan mättääseen saakka, jonka hän jo etäämpää oli levähdyspaikkana merkille pannut, painoi hän lapion maahan, oikaisi ponnistusta kysyvällä liikkeellä vartalonsa ja silmäsi ympäri taivaan, joka oli täyteen ahdattuna sinne tänne kiitäviä ja toistensa ympäri; kieriviä harmaita vesihöyryjä, mitkä tavantakaa tuulen mukana vihmoivat alas vettä kuin pienisilmäisestä seulasta piristellen. Hän asetti mättäälle kintaansa, selkäpuolet ylöspäin, ja istui niiden päälle, täytti piipun ja nähtävällä nautinnolla savuja vedellen syventyi mietteisiinsä.

Mitäpä hän muuta olisi miettinyt kuin lehmää, jonka hän joka lapiopistokselta tunsi yhä enemmän omakseen muuttuvan. Siinä samassa asiassa hänen ajatuksensa olivat työskennelleet alunpitäin, aivan siitä alkaen kuin hän ojan alkupäässä ensi kerran lapionsa maahan painoi, — ja siitä oli jo kaksi viikkoa aikaa. Kaikki tällaiset mietteet ja suunnitelmat päättyivät aina lopuksi siihen, kuinka Maija, hänen vaimonsa, ojan päättyessä tulee häntä hakemaan ja he yhdessä lähtevät lehmää kuljettamaan kotiin, hän itse päästä taluttaen ja Maija perässä piiskalla räpsien. Puolitaipaleella tulee sitten vastaan naapurimökin mies, pysähtyy hämmästyneenä, pyöräyttää mälliä ja saa sanoiksi: "No — kenenkäs lehmää te…?" ja hän vastaa lehmää pysähtymättä perässään kiskoen ja kuin mitään erinomaista ei olisi tekeillä: "Omahan tämä on lehmä!" Ja se naapuri jää suu auki heidän peräänsä katsomaan…

Kallea kutkuttivat tällaiset kuvittelut ja tuosta lehmän kotiin kuljetuksesta hän erikoisesti tunsi kuin rintaa hivelevää esimakua siitä, että heilläkin on taas oma lehmä. Ainakaan kymmeneen vuoteen sitä ei ollut heillä ollutkaan, ruokkolehmää oli täytynyt pitää, mutta sekin kävi kovin rasittavaksi. Viimeisestä eivät olleet saaneet maksetuksi täyttä ruokkoa, jonka vuoksi se oli otettu heiltä pois.

Mutta nyt oli irtautumassa oma lehmä… Ja pitäisi olla hyvä lehmä, lypsävän kuului hyvästi ja poikivan joulun ja kynttilänpäivän välissä… Eikä mikään vanhakaan, vasta neljästi poikinut. Emäntä sen oli sanonut ja oli hän itsekin sarvista katsonut: neljä vannetta oli ollut sarven juuressa… Tarkkaan hän sen tunsi ulkomuodolleen ja kun silmänsä ummisti, saattoi hän sen nähdä ihka elävänä edessään: valkea, hatasarvinen, kylillä laajat vaaleanpunaiset lautumat ja jalat samoin polvista alaspäin punaiset… Senkin muisti, että vasen sarvi oli, omituista kyllä, hiukan enemmän sisäänpäin kivertynyt kuin oikea… Hän pani vielä toisenkin piipullisen palamaan ja jatkoi mietteitään, istuen yhä mättäällä ja katsoen jalkainsa välissä piipottavaan heinänkorteen, jota kohti hän tavan takaa ruiskautti kuuman syljen. "Mitähän", ajatteli hän, "jos hän nyt heittäisi ojankaivun siihen, kun puoli lehmää on tienattuna. Suostuisikohan isäntä panemaan lehmän kahtia…" — ja hänen piipunöljyn mustaamat huulensa kiertyivät hymyntapaiseen. "Eipä taitaisi, mutta kun mentäisiin lakiin, niin eiköhän vain tuomittaisi lehmä kahtia… olihan siinä vieraat-miehet, kun kontrahti tehtiin… Mutta sitten taitaisi taas tulla riita kumpi kummankin puolen saisi… hän tahtoisi takapuolen ja isäntä myös… ja niin tulisi taas lakiin meno… Hm! kaikkia sitä aikamies kuvitteleekin" — ja naurahtaen sylkäsi hän piipunpesään, kopisteli sen kengänkärkeä vasten tyhjäksi ja nousi työtään jatkamaan.

Kun oli lauvantaipäivä, ei hän kaivanutkaan nyt kahtakymmentä syltää, sillä hän oli päättänyt lähteä pyhän ajaksi kotimökille ja sinne oli kuljettavana lähes parin peninkulman pituinen taival. Saatuaan iltapuoleen kahdeksannentoista syllän täyteen, nousi hän ojasta, virutti lapion ja pyyhki siitä mättään kylessä enintä savea pois sekä pisti pystyyn kaivoksen päähän. Siinäpähän oli valmiina maanantai-aamuksi…

* * * * *

Mutta maanantaina ei Kalle saapunutkaan työtään jatkamaan. Ei vielä tiistaina eikä seuraavinakaan päivinä. Loppuviikolla tiesivät sitten sydänmaalta saapuneet viestit Kallen kuolleen. Heti kotiin tultuaan oli hän häätynyt vuoteesen, sisältä kun oli alkanut kovin väännellä ja samalla vihanpuuskat ahdistella. Joutuin hän oli siitä huonontunut, kunnes loppuviikosta tuli kuolema, ennenkuin pappiakaan kerittiin hakea.

Sunnuntaina sitten, kahden viikon kuluttua siitä kun Kalle oli kotimökilleen lähtenyt, läheni hautausmaata savista kyläntietä pitkin pieni ruumissaattue. Siihen kuului vain yksi hevonen, joka kuljetti ruumista sekä kymmenkunta jalankulkijaa. Ne olivat Kallen naapureita, köyhiä metsäkulmalaisia, miehet laihakasvoisia ja järeäleukasia, korvallisilla harvaa parransänkeä. Velvollisuudentunne ne oli ajanut tallustelemaan parin peninkulman pituisen taipaleen savista ja vetelää syrjäkylän tietä, sillä olihan kuollut naapuri hautaan saatettavana.

Rattailla oleva ruumiskirstu oli peitetty hevosloimella, mikä aamullisesta sateesta oli vielä märkänä. Pyörät olivat matkalle lähtiessä unohtuneet voitelematta ja ne kiljuivat nyt surkeasti ja keskeytymättä. Hevonen oli laiha ja luuskautunut ja pysähtyi joka kerta kuin pyörä nyrjähti johonkin lyöppeesen. Mutta silloin ajaja, joka hevosta säästääkseen käveli rinnalla, kiinnitti ohjaksia ja massautti suullaan. Hevonen pinnisti jalkajänteriään ja sivulle päin kangertaen sai se pyörän nousemaan ylös. Lopputaipaleella oli toisten kehoituksesta vainajan vaimo noussut rattaille jalkojaan lepuuttamaan ja kyyrötti nyt siinä rattaiden keulalla yhdessä käppyrässä. Tylsästi tuijottivat hänen itkun samentamat silmänsä vaisusti etenevän hevosen jalkoihin ja savettuneet jalat riippuivat hervottomina alas, heiluen sinne tänne ajopelin nytkähdyksistä. Niin läheni saattue hautausmaata, savi litkahteli jalkojen alla ja pyörät kiljuivat itsepintaisesti kuin pannakseen epätoivoisia vastalauseita elämän kurjuutta vastaan…

Hautaustoimitus tapahtui pian. Pappi oli tullut suoraa kirkosta ja hänellä oli kiiru päivälliselle. Ajatteli hän puhua joitakin lohdutuksen sanoja noille haudanpartaalla seisoville, sillä lesken katkera itku likisti hänen sydäntään. Mutta tuo harvalukuinen, köyhän ja tylsän näköinen saattojoukko teki kovin masentavan vaikutuksen, sai mielen harmajaksi kuin ylhäällä kaareutuva syksyinen taivas ja niin se jäi häneltä tekemättä. Hän luki vain tavalliset hautausluvut, joiden päälle lukkari aloitti virren värssyn. Lukkari veisasi kenenkään auttamatta ja hänen äänensä yhtyi alakuloisesti tuulentohauksiin.

Kun hauta oli peitetty ja multa lapion lappeella tasoitettu, hankkiusivat saattajat paluumatkalle. Savi alkoi taas litistä jalkojen alla ja pyörät surkeasti vinkua. Niityn ohi kuljettaessa viittasi leski, joka itkun jäleltä vielä niiskahteli ja nenäänsä niisteli, sitä paikkaa kohti jossa vainaja oli ojaa kaivanut. Miehet katsoivat kesken jäänyttä ojaa, joka siitä aidan takaa lähtien juoksi kauas niityn selälle ja lausuivat joitakin alakuloisia, yksikantaisia arveluita, että "eihän sitä ihminen tiedä…"

Saattue siirtyi ja hävisi tien mutkaan. Pyöräin kiljunta vain vielä hetkisen kuului, kunnes sekin kuuluvista hupeni. Kaikki oli taas äänetöntä ja liikkumatonta niityllä, jonka yllä kaareutui murheellinen syksytaivas. Ojan päässä näkyi vielä pystyssä Kallen lapio, siinä johon hän oli sen pistänyt maanantai-aamua odottamaan. Se piipotti siinä kuin huutomerkki ajatusviivan perässä.

KILPAKOSIJAT

I

Mäkipellon Santra oli muhkea ja häikäilemätön kaunotar, jonka tummat silmät heiastivat rohkeutta ja intohimoa ja jonka povi korkeana kohosi ja kaula tuuhean palmikon edessä valkeana kaartui ja sai hän kaikki nuoret miehet päästä pyörälle ja kaikki kylän tytöt kateenkipeiksi. Mutta Santra nauroi poikia ja tyttöjä vasten silmiä niin että valkoiset hampaat välkähtelivät ja jakoi rukkasia kosijoille, huonommille heti, paremmille viikon kaksi kanssakäymistä pidettyään. Lopulta näytti hän vakavammin kiintyneen Ristirovan Aatuun, kirkonkylän reippaimpaan poikaan ja heitä pidettiin jo toisilleen kuuluvina. Varmana omistusoikeudestaan retkeili Aatu lauantai-illoin Mäkipellon porstuakamariin, jossa häntä vartoi Santra valkoliinaisessa vuoteessaan ja kietoi pyöreät käsivartensa viluisesta yöstä saapuvan lemmenjanoisen sulhon kaulaan. Mutta sitten pääsiäisen pyhien aikana, jolloin pieni kirkonkylä kihisi täynnä ripille ja kaupantekoon saapuneita syrjäkyläläisiä, tuli tälle suhteelle samanlainen loppu kuin entisillekin. Pääsiäismaanantai-iltana saapui Aatu tavalliselle öitsintäretkelleen Santran luo, mutta hänen noputuksestaan ei yöpukuinen Santra kiirehtinytkään ovea avaamaan kuten ennen. Ei vaikka Aatu kovemminkin noputti ja nimensä ilmoitti. Silloin iski hänen mieleensä paha aavistus. Syrjäkyläläisten mukana oli kirkolle pääsiäisen pyhiksi ilmestynyt Juustovaaran nuori-isäntä, varma ja salskea mies, joka komeassa lappalaislakissaan käyskenteli kuin kuningas miesjoukossa. Ja hän oli pääsiäisyönä nuorison koolla ollessa kiinnittänyt huomionsa Santraan ja Santra oli tulisin silmäyksin vastannut tuon komean syrjäkylän pojan silmäniskuihin. Sapekasta raivoa herättävänä totuutena jysähti nyt Aatun mieleen, että tuo Juustovaaralainen on Santran kamarissa ja Santran käsivarret ovat pehmoisina sen kaulalle kiertyneet… Hän tarttui rautaiseen oven ripaan ja riuhtasi voimakkaalla tempaisulla ovea että lukko murtui. Ja siellähän se oli Juustovaaran nuori-isäntä, lepäsi Santran valkoisella vuoteella ja Santra oli kietonut kätensä hänen kaulaansa…

Lemmenkateisen suonia pullistavalla ja näköä soentavalla raivolla karkasi Aatu puolipukeisen kilpailijansa kimppuun ja nousi siinä yösydännä kuuma ja luita ruhjova tappelu, kun kylän kaunottaresta ottelivat kaksi voimakasta urosta. Mutta Juustovaaran komea poika oli vahvempi ja taistelu päättyi siten, että hän kahmasi Aatun lattiasta kohoksi, kantoi avoimesta ovesta ulos ja viskasi portaalta päistikkaa kinokseen. Kuin kähisevä raketti kimposi Aatu ylös, tempasi kuunvalossa välähtävän puukkonsa ja karkasi takaisin kamariin. Mutta silloin kimmahti Santra valkoisessa yöasussaan vuoteesta, asettui Aatun eteen valtavana kuin vihastunut jumalatar, poven korkeana kohoillessa ja irtonaisten suortuvain valkoista kaulaa ja avointa rintaa tummina kehystäessä, ja vuodatti kipenöitsevän suuttumuksensa rauhanhäiritsijään. Silloin lamautui Aatu kuin olisi hänen sisällään löysännyt joku kiinteä vieteri ja sanatonna laahusti hän ulos kuin teurastajalle myyty härkä. Ja kun ovi hänen jälkeensä kiukkuisesti kiinni lyötiin, kumahti se hänen sisälläänkin ja silloin heräsivät hänen povessaan mustat kostonhenget.

Mutta Juustovaaran Heikki oli siitä alkaen Santran onnellinen omistaja.

II

On lauantai-ilta pari viikkoa pääsiäisestä. Raikas kevättalven pakkanen on juuri kierrellyt latomassa jääpuikkoja räystäisiin ja täysikuu kohonnut pakkasen käsialoja hopeoimaan. Silloin valjastaa Juustovaaran Heikki poronsa ja hankkiutuu toista peninkulmaiselle taipaleelle odotuksessa värisevän Santran luo. Pian kuluvat öiset tunnit lemmenkisassa ja siksi täytyy pitää kiirettä, sillä kun seitsentähtisen sarvet uutta huomenta osoittavat ja kukot kylän navetoissa aamuvirsiään huutelevat, silloin täytyy jo loitota neidon lämpöiseltä vuoteelta ja ajatella paluumatkaa. Mutta keveästi kiitää poro raikkaassa kuutamoyössä ja kuppelehtien seuraa perässä keveä pulkka, jossa istuva onnellinen sulho lyhentää öistä matkaa kuvittelemalla matkansa päätepaikkaa, jossa valkoisella vuoteella, kahta henkeä varten jo valmiiksi levitetyllä, uinuu korkeapovinen impi värisevässä odotuksessa. Ja kun hän kuvittelee reippaan matkan jälkeen raikkaasta yöstä pujahtavansa sinne lämpöiseen kamariin, johon kuu valkoisten akkunauudinten läpi pehmoista valoaan siivilöi ja jossa kaksi pyöreää, öisessä alastomuudessaan loistavaa käsivartta vavahdellen hänen ympärilleen kietoutuu, valtaa hänenkin rintansa mieltäjännittävä ja samalla suloinen väristys.

Soiden halki ja vaarojen kupeita pitkin kiitää poro, puut tanssivat ohitse kuin karkeloiden ja latvojen lomitse hymyilee täysikuu leveän hyväntahtoista ja siunaavaa hymyään tälle suruttomalle kululle. Mutta keskellä saloa, naavaisen kuusen suojassa vaanii lemmenkateinen ja synkeämielinen kilpakosija, joka viikkojen vierressä on vannonut synkeän koston onnelliselle voittajalleen. Hän tietää Heikin taas saapuvan kullan luo ja on tullut puolitaipaleelle häntä väijymään. Hehkuvina hiilinä tuikahtelevat kuusen varjosta hänen silmänsä salon äänettömään yöhön ja heristyneet korvansa tarkkaavat milloin alkaa kuulua lähenevän poron jalankapsetta…

Mutta suruttomana ja omiin unelmiinsa vaipuneena istuu Heikki pulkan perässä ja poro juoksee omasta halustaan. Silmät puoli ummessa muistelee hän Santraa. Siinä salon häiritsemättömässä äänettömyydessä muistaa hän niin elävästi, varsinkin kun silmänsä ummistaa, miltä Santra näytti hänen viime kerralla lähtiessään. Sen tummat silmät olivat niin antautuvalla hartaudella häneen kiintyneet kun he oven luona erosivat. Poskille oli kohonnut unen jäleltä pehmoinen puna ja muuan irtonainen hiuskihara oli kulkeutunut vasemman korvan ohi poskelle. Tuo poskelle ajelehtinut kihara se juuri antoi Santralle silloin erikoisen, tavallista miellyttävämmän leiman. Kun Santra sitten ovella kuiskasi hänelle: "Tulethan taas ensi lauantaina?" siirsi hän samalla tuon kiharan korvan taa ja sitten sulkeusi ovi hänen jälkeensä…

Tie nousee alavasta koivikosta ja sukeltautuu tumman kuusikon kohtuun. Heikki muistelee yhä tuota irtonaista kiharaa Santran poskella ja miettii, mahtaneeko hän sitä samanlaisena tällä kertaa nähdä. Kun hän juuri mielikuvituksissaan sommittelee samanlaista kiharaa Santran poskelle, kajahtaa muutaman ensimäisinä seisovan kuusen alta laukaus, jota äänettömyyteen turtunut metsä kammoksuen vavahtaa. Heikki tuntee rinnassaan tuiman vihlauksen ja laukauksen painosta alkavat hänen korvansa sadoin äänin soida. Poro kimmahtaa ensin kahdelle jalalle ja lähtee sitten tulista vauhtia edelleen kiitämään. Kuusen alta karkaa Aatu esiin karmeasti kiroten, sillä poro ei hänen laskujensa mukaan pysähtynytkään. Hän tempaa kirveen käteensä ja lähtee suinpäin perässä syöksymään.

Heikki keinuu vaappuvan pulkan perässä ja tuntee ruumiissaan tavatonta riutumusta ja mielessään sekavaa hämminkiä. Hän ei jaksa käsittää, onko häntä ammuttu vai mitä on tapahtunut ja missä rymäkässä häntä mukana raahataan. Odottava Santra, pulkan edessä huohottava poro, korkean totiset kuuset ja heloittava täysikuu tanssivat sekaisin hänen riutuvassa mielessään. Korvissa yhä rämäkämmin soi ja kohisee, silmissä risteilee tulisia, hehkuvia viiruja ja raikas elonvoima virtaa ulos vastustamattomalla voimalla.

Kuin pillastunut orhi puhaltaa Aatu perässä, kiinnittää yhä juoksuaan ja huokuu pakkasyöhön kuuman sisunsa hohdetta. Poro on hellittänyt jo vauhdissaan, sen säikäys on lientynyt eikä ajaja kykene ajohihnaa kiinnittämään. Mätkivin askelin karkaa Aatu kankaita ylös, toisia alas ja täysikuu hyppii mukana puunlatvalta toiselle kuin uteliaisuudesta hullautuneena. Yhä lyhenee matka vainotun ja vainoojan välillä. Aatu on jo parin sylen päässä porosta. Silloin pysähtyy hän äkkiä, heilauttaa kirvestä päänsä ympäri ja viskaa sen hartiavoimin poron päätä kohti. Kirves osuu sarviin niin että toinen sarvihäkkyrän valtahaaroista putoaa rämähtäen maahan ja poro täräyksestä huumautuneena valahtaa polvilleen. Samassa on Aatukin paikalla ja tarttuu ajohihnaan. Hän silmää ajajaan ja näkee lopun olevan käsissä. Heikki kohottaa vain toista kättään kuin jotakin torjuakseen, mutta käsi putoaa raukeana turkin helmalle. Suu liikkuu, mutta mitään ääntä ei kuulu, kirkas verivirta vain pullahtaa ulos ja pää vaipuu hervotonna rintaa vasten.

Poro on sillävälin noussut seisoalleen ja Aatu panee sen jälleen liikkeesen, jääden itse ajohihnaa hoitaen perässä kävelemään. Puolitaipaleella kulkee tie muutaman metsälammen yli, jonka läpi matala joentapainen kuljettelee hiljaa kuin salakähmää suurien soiden mustia ja mutaisia vesiä. Lammessa on kappale matkaa tiestä yli talven sulana säilyvä, pohjaton silmäke, jossa lammen musta vesi hitaasti ja pahaenteisesti pyörii. Sitä kohti ohjaa Aatu poron, sivaltaen sen ajohihnan perällä juoksemaan. Poro näkee kammoksuen valkoisesta ympäristöstä jyrkästi erottautuvan kurimuksen ja yrittää pysähtyä, mutta jalat eivät kykene tarrautumaan liukkaaseen jäähän ja polvilleen pudoten huilaa poro kuormineen sulan reunalle. Reunastaan ohueksi kulunut jää rusahtaa rikki ja molskahtaen putoaa poro veteen kuorman seuratessa mukana. Jälellä oleva sarvikruunun puolisko kalahtelee jäänreunaan, kun poro silmäkkeessä molskii ja päästelee salon öiseen hiljaisuuteen hätääntyneitä mölähdyksiä. Pulkka on kaatunut heti veteen tultuaan nurin ja ruumis hävinnyt vedenpinnan alle. Poro ja suullaan kelluva pulkka kiertävät vielä tovin aikaa pyörteen mukana ympäri silmäkettä. Mutta kauan ei jaksa poro ponnistella jäisessä vedessä, se painuu yhä syvemmälle ja päästelee yhä hätäisempiä ääniä. Epätoivoisina pälyilevät sen vihertävät silmät ja sarvihäkkyrän puolisko ojentuu kuin apua anoen korkean kuulakkaa taivasta kohti, jonka kylmässä äänettömyydessä keinuu mitään vastaamatta totinen täysikuu. Pian häviää sarvihäkkyräkin veden pinnalta ja hidasliikkeinen pyörre jatkaa taas häiriytymättä liikehtimistään…

Aatu seisoo hetkisen alallaan ja tuijottaa silmäkkeesen, joka valkoisen jäätikköpinnan keskeltä mustana ja ongelmoisena ammottaa kuutamoista taivasta kohti. Sitten hän yhtäkkiä kääntyy kuin jotakin säpsähtäen, lähtee liikkeelle ja häviää lammen rannalla vartiastona seisovan äänettömän metsikön kohtuun.

HAUDANKAIVAJA

Haudankaivaja oli paha ja ilkeä mies ja se oli sellainen asia, josta kaikki kyläläiset kerrankin saattoivat olla yksimielisiä. Tämä hänen ilkeämielisyytensä oli senkin ihmeellisempää, kun hän ansaitsi jokapäiväisen leipänsä kuolleiden parissa ja asui aivan kuoleman valtakunnan rajalla. Hänen mökkinsä oli näet ihan hautausmaan laidassa, niin että hautausmaata ympäröivä aita päättyi yhteen mökin nurkkaan ja lähti edelleen taas toisesta nurkasta.

Hän oli pieni, kumaraharteinen ja mustapintainen mies. Nenän oli joku salainen tauti syönyt muodottomaksi ja toisella silmällään katsoi hän ilkeästi kieroon. Sitä ei kuitenkaan aina huomannut, sillä se tapahtui peräti harvoin, että hän katsoi ketään silmiin ja jota hän vain katsoi, sitä alkoi kohta levottomuus ja pelko vaivata, oikein itsekään käsittämättä miksi. Mutta se kai johtui siitä, että hän oli niin ilkeä ja että hän niillä silmillään katseli enemmän kuolleita kuin eläviä, Ja ilkeyttäänkin osoitti hän enemmän kuolleille kuin eläville. Hautoja kaivaessaan julkesi hän näet kiroilla ja ruumiskirstuja käsitteli hän ylimielisesti ja kovakouraisesti. Jos hautaa kaivaessa osui eteen vanha hauta ja sieltä nousi vainajain luita, viskeli hän ne kiukkuisesti hujan hajan.

"Ei sitä miestä hyvä peri", sanoivat kyläläiset ja aikoja olisi hän jo virkansa menettänyt, jos hän vain olisi uskaltanut varakkaampainkin vainajia ylimielisesti kohdella. Mutta sitä hän ainakin julkisuudessa vältti ja säästi ilkeytensä köyhiä kohtaan.

Vallankin oli hän ilkeä ja ärtyisä silloin kylmänä ja lumisena talvena, jolloin puute ja kulkutaudit luokona lakaisivat köyhää kansaa hautaan. Hautoja piti kaivaa aamusta iltaan ja se oli raskasta työtä, sillä maa oli syvälle jäätynyt. Pahinta hänen mielestään oli kuitenkin se, ettei hän suurista joukkohaudoista saanut suhteellisesti suurempaa maksua.

Eräänä sunnuntaina, jolloin purevaa pakkasta lisäsi raudankylmä tuulenviima ja jolloin uninen aurinko vain sen verran kurkisti taivaanrannan yli, että pakkanen näki paremmin ihmisiä näpistellä, oli hautausmaalla kokonaista kaksitoista ruumiskirstua valmiina laskettaviksi yhteiseen hautaan. Ne olivat vanhoista, puolilahoista laudoista hatarasti kokoonkyhättyjä, toiset aivan maalaamattomia, toisia vähän mustaksi tuhrittu, sillä kaikki vainajat olivat köyhäin syrjäkyläläisten omaisia, kulkutauteihin ja nälkään kuolleita. Riviin ne asetettiin haudan pohjalle ja kun hauta oli siunattu, poistuivat niin pappi kuin saattajatkin vilusta väristen. Ainoastaan pari miestä jäi haudankaivajalle avuksi hautaa peittämään.

Haudankaivaja seisoi hetkisen alallaan ja tirkisteli alas hautaan. Ei hän mitään puhunut, mutta ilkeistä silmäyksistä saattoi arvata, että hän ajatteli sitä suurta työtä, mikä hänellä oli ollut tätäkin hautaa kaivaessaan ja että hän maksuksi saapi siitä kunnalta ainoastaan viisi kappaa jyviä. Vaikka hautaa umpeen luotaessa oli tapana ensiksi lapioida alas viimeksi noussut maa, sillä sehän oli lähinnä haudanparrasta, kävikin haudankaivaja ensinnä käsiksi niihin jäätyneisiin teleihin, jotka olivat multakasan äärimmäisellä reunalla. Hän ei välittänyt ollenkaan toveriensa kielloista, vaan vyörytteli noita jäätyneitä multaharkkoja hautaan, että kirstut kumeasti pompahtelivat ja hauraat laudat ruskivat. Kun kaikista suurin lohkare putosi erään kirstun kannelle, rikkoutui kansilauta ja kuolleen kasvot tulivat näkyviin. Nähdessään nuo luisevat, jäätyneet kasvot, puoleksi ummistuneiden silmäin lasimaisen kiillon ja siniset huulet, joiden välistä kellertävät hampaat pilkistivät, lakkasi haudankaivaja lohkareita vyöryttämästä ja alkoi lapiolla luoda hienoa hiekkaa.

Oli jo iltahämärä kun hauta saatiin umpeenluoduksi. Haudankaivaja meni yksinäiseen mökkiinsä, pani pesään pystyvalkean ja istui lämmittelemään. Mutta hän ei tuntenut oloaan hyväksi. Silmissä kummitteli yhä se kuollut, jonka kirstusta kansi oli rikkoutunut. Hänestä oli näyttänyt, että sen pää liikahti, kun lohkare rikkoi kannen ja nyt hänestä tuntui melkein varmalta, että se oli nykäissyt päätään syrjään, ettei lohkare koskisi. Vaikka pystyvalkea lisäsi tuntuvasti lämmintä pienessä tuvassa, alkoi häntä yhä pahemmin vilu puistella. Päästäkseen oikein perin juurin lämpenemään, meni hän nurkkakaapille, jossa hänellä oli puolituoppinen jouluviinaa vielä jälellä ja otti vahvan ryypyn. Mutta kun viina kihosi päähän, näki hän kuolleen kasvot vielä selvemmin, ne näyttivät nyt kuin sulavan, keltaiset silmäkannet kohosivat ylös ja lasimaiset, häneen tuijottavat silmät paljastuivat kokonaan. Hän otti uusia ryyppyjä, mutta jota enemmän hän joi, sitä pahempi hänen tuli olla. Kylmä puistatti yhä ja kun tuuli vihelsi uunin piipussa pitkään ja haikeasti, tuntui hänestä kuin kuolleet seinän takana olisivat kylmäänsä ja yksinäisyyttänsä valittaneet. Nyt vasta hän tuli oikein ajatelleeksi, kuinka paljon kuolleita hänen lähellään asui ja hänestä tuntui, että niillä on kauhean kylmä, varsinkin niillä köyhillä, suurissa yhteishaudoissa olevilla vainajilla.

Kun hän oli tyhjentänyt viinapullon tulematta sen lämpimämmäksi, sulki hän pellin ja hautautui umpipäähän sänkyyn ja odotti, että uni vapauttaisi hänet kaikista ikävistä kuvitteluista…

* * * * *

— Fuiii - fiii! vihelsi tuuli uunin piipussa. Se tohisi nurkissa ja kierteli pientä tupaa kuin vaanien sisällepääsyä. Hetkiseksi vaikeni se kuin peräytyen vauhtia ottamaan, mutta heti sen jälkeen se tohisten, viheltäen ja ulvoen rynkäsi takaisin niin valtavasti, että ovi ryskyen paiskautui auki, peitto sängystä lennähti pois ja hiiltyneet kekäleet pesässä hulmahtivat uudelleen palamaan. Ja avonaisesta ovesta töytäsi vainajia sisälle ja ne jotka eivät sisälle mahtuneet jäivät ovelle värjöttämään. Kaikki ne värisivät niin että luut kalisivat ja ne tungeskelivat takan ympärille, työnsivät luiset kätensä hiilokseen ja tyrkkivät toisiaan syrjään, että luut kolahtelivat ja kilkahtelivat. Haudankaivaja tuijotti viluisia vieraitaan silmillä, joista näkyi sanomaton kauhu. Hänen tukkansa nousi pystyyn, kylmä hiki virtasi pitkin ruumista eikä hän saanut vähääkään ääntä kurkustaan. Hän tunsi kaikki nuo kuolleet, sillä ne olivat hänen hautaamiaan ja niiden kalisevasta puheesta ymmärsi hän, että niillä on kauhean kylmä sen vuoksi, ettei rakkaus ole heidän hautojaan lämmittänyt. Noiden palelevien ja värisevien vainajien joukossa tunsi hän senkin, jonka kirstunkannen multalohkare oli päivällä rikkonut. Se kääntyi sattumalta nurkkaan päin, jossa vuode oli ja jäi häneen tuijottamaan. Ja kaikki muutkin kääntyivät yksi toisensa jälkeen ja alkoivat tyhjillä silmäkuopillaan häneen tähystää. Ja kun ne tuijottivat, vaikeni kaikki valitus ja luiden kalina ja tuulen tohina, niin että hetken aikaa oli syvä hiljaisuus kuin haudassa. Mutta sitten tuli taas äskeistä valtavampi tuulenpuuska, heitti haudankaivajan vuoteelta lattialle, puhalsi hiilet ja tuhkan ympäri tupaa ja nosti kaikki vainajat kohoksi ja kiidätti ovesta ulos yhtenä kierivänä, valittavana ja kalisevana pyörteenä, josta vilahteli käsi- ja sääriluita ja onttoja silmäkuoppia…

* * * * *

Haudankaivaja heräsi lattialla, jonne hän oli vuoteelta luisunut. Hiki valui hänestä virtana, hampaat kalisivat ja silmät tuijottivat kauhistuneina pimeyteen. Hän rynkäsi ovea sulkemaan, mutta huomasikin sen olevan kiinni ja haassa, kuten hän illalla oli sen pannut. Kiiruusti viritti hän valkean ja haki viinapullon, mutta näkikin sen olevan tyhjän ja muisti illalla juoneensa sen loppuun. Hän istui vuoteen reunalle ja jäi yhä väristen tuijottamaan savuten ja ritisten palavaan päreeseen…

* * * * *

Tiistaina aamusella toi muuan mies ruumista hautausmaalle. Hän pysäytti hevosensa ruumishuoneen luo ja lähti kahlaamaan haudankaivajan mökille, saadakseen kuormansa ruumishuoneesen. Mutta ovi oli sisältä kiinni eikä sieltä kuulunut mitään, vaikka hän muutaman kerran koputti ovelle. Hetken epätietoisena seisottuaan kahlasi hän ikkunan alle ja kurkisti sisään. Kerran vain hän kurkisti ja lähti sitten kuin petojen vainoama juoksemaan hevosensa luo, tempasi suitset ja kirstun päälle istuen kuin ratsastaja hevosen selkään lähti hän ajamaan takaisin. Hän kiljui ja pieksi hevosta, joka laukkasi kuin henkensä edestä. Sillä tavoin ajoi hän kylän läpi ja naiset, joita jäätyneillä kaivonkansilla oli vettä nostamassa, juoksivat säikähtyneinä sisään ja kertoivat hullun miehen ruumiskirstun kannella istuen ajaneen kylän läpi.

Ja kun tuo hurja ajaja saapui kotiinsa, täytyi hänet panna köysiin, kun hän riehui kuin raivohullu, pursutti vaahtoa suustaan ja puhui käsittämättömiä sanoja. Sillä ikkunasta sisään katsoessaan oli hän nähnyt haudankaivajan riippuvan orressa hirttäytyneenä ja sillä olivat kierot silmät jääneet auki ja tuijottivat suoraan akkunaan ja niissä kuvastui sellainen kauhu, jota tuntevat ainoastaan suuret syntiset kurkistaessaan sisälle kuolemanvaltakuntaan.

LAPISSA

Harvahkon kuusikon kupeessa, puolittain kinoksiin hautautuneena, seisoo paja matalana ja harmaana. Lähin kuusi on kallellaan pajan yli ja kun kattoluukusta huokuva lämmin on sulattanut lumen sen etupuolisista oksista, on kuin se olisi avannut turkkinsa ja siirtänyt löysänä hartioilla riippumaan ja vartavasten kumartunut siihen lämmittelemään sekä tirkistelemään kattoluukun läpi alas pajaan. Ja on kuin se ei voisi kyllikseen ihmetellä seppää, joka siellä alhaalla alasimensa ääressä seisoo suurena, nokisena ja synkkänä.

Raskaasti pudottelee seppä hehkuvalle raudalle väkivasaraansa, niin että paja jymähtelee ja seinille ripustetut esineet hyppivät ikäänkuin seppä vartavasten juuri heille vasarallaan tahtia löisi. Kuin kiukkuisia, sähiseviä kyitä sinkoilee raskaiden iskujen alta kiehuvia kuonansirpaleita suorina säteinä joka suunnalle. Kun rauta jäähtyy ja käy taipumattomaksi, työntää seppä sen uudelleen ahjoon ja laskee raskaan, suonikkaan kätensä palkeen vivulle, jolloin ahjosta pelmahtaa ylös sakea parvi kipunoita, mitkä tanssien ja toistensa ympäri kierien vaeltavat kattoluukusta ulos, pannen kuusen alimmat oksat hiljaa kuin mielihyvästä keinumaan. —

Pajan ovelta näkee silmän kantamattomiin eteläisiä ilmoja kohti ulottuvan soisen lakeuden, joka talvisen päivän hämärässä näyttää iäiseen elottomuuteen jähmettyneeltä ja jonka kuolinliinoja öiset revontulet ja puoleksi eteläisen taivaanrannan yli kohoava keskipäivän aurinko vuoroin valaisevat. Lakeuden pohjoisreunassa, josta Ritovaara kohottaa kohti harmaata talvitaivasta leveän ja lumisen selkänsä kuin äärimmäisten asutusmaiden suojaksi Lapin tuhoja vastaan, ovat laajan pitäjän äärimmäiset asukkaat pureutuneet maankamaraan. Mutta kuin kaikkein viimeisimpänä etuvartiana on seppä asettunut virstojen päähän kylästä, vaaran keskirinteelle, siihen missä viimeiset kuuset kasvavat. Vaaran takaa alkavatkin jo lappalaisten alueet, alkaa yön ja revontulten valta.

Yksinään kuin erakko on seppä jo vuosikymmeniä asunut Ritovaaran rinteellä, takoen kyläläisten kirveet ja viikatteet sekä puukkoja lappalaisille, joiden tie "Lannanmaille" kulkee juuri Ritovaaran ylitse. Muilta eteläisemmiltä seuduilta hän on tänne muuttanut, mutta mistä — sitä ei kukaan tiedä, sillä hän on aina ollut umpimielinen ja juro. Paikkakunnalle muutettuaan oli hän mennyt naimisiin, mutta jäänyt muutaman vuoden kuluttua leskeksi — seikka, josta ihmisillä oli yhtä ja toista pöyristyttävää puhuttavana, vaikkei noita puheita uskallettu sepän kuuloon laskea, sillä kaikki häntä pelkäsivät. Vaimonsa kuoltua oli hän elänyt vaarallaan aivan yksinään, käyden vuosi vuodelta yhä jurommaksi, ikäänkuin tuo jylhä ympäristö olisi purrut häneen oman leimansa. —

Juuri kuin seppä nostaa taas hehkuvan ja sädehtivän raudan alasimelle, pimenee matala oviaukko ja sisälle ryömii koreaan peskiin puettu vanha, tihrusilmäinen lappalainen. Iloisesti tervehtii tulija seppää, joka syrjäsilmällä häntä vilkaistuaan alkaa takoa, että paja jymähtelee ja kuona sähähdellen ympäri sinkoilee. Lappalaisäijä, suuren porokarjan omistaja, on paluumatkalla etelän markkinoilta. Ritovaaralle päästyään on hän laskenut poronsa metsään jäkälää kaivamaan ja pistäytynyt itse pajaan juttelemaan sepän kanssa, joka hänelle on kerran puukon tehnyt.

Lapin äijä on markkinoilla ja pitkin paluumatkaa naukkaillut runsaasti viinaa, on hyvällä tuulella ja kun seppä lakkaa takomasta, lepertelee hän avomielisesti markkinakuulumisia, kertoo tehneensä hyviä kauppoja ja saaneensa poroista niin ja niin suuret rahat. Kumaraisena ja hinteränä istuu hän ahjon reunalla, räpyttelee pieniä ja paljosta ryyppäämisestä entistäänkin tihruisemmiksi käyneitä silmiään ja kehuu rikkauttaan. Seppä murahtaa lappalaisen laverteluihin muutamia puolinaisia vastauksia ja alkaa lietsoa jäähtynyttä rautaansa jälleen kuumaksi. Enempää huomiota lappalaiseen kiinnittämättä alkaa hän sitten takoa ja sähisevää kuonaa ympärilleen singotella, että lappalaisen täytyy hänen selkänsä taa suojaan kyyristyä.

Seppä ei katsele ympärilleen eikä puhu mitään, vaan takoo ja ajattelee. Vasaran tahtiin ovat hänen ajatuksensa tottuneet liikkumaan. Yhtä varmoina ja raskaina kuin vasaran iskut seuraavat päätelmät toisiaan ja jokainen uusi isku antaa niille uuden sysäyksen.

"Vai niin", ajattelee hän, "sillä on siis rahoja tuolla lappalaisella.
Mutta mitä se tuollainen tihrusilmä äijän kääkkyrä rahoilla tekee?
Peskinsä povessa niitä vain kesät talvet hieroo… tai maahan kaivaa —
ja sinne ne sitten jäävät…"

Hän takoo yhä, vaikka rauta on taas jäähtynyt ja vasara särähtelee karmeasti kylmenneelle raudalle. Vihdoin hän havahtuu ja nostaa raudan ahjoon sekä alkaa lietsoa. Raskaasti painaa hänen kätensä palkeen vipua, että kipunat hyökkäävät kuin säikähtynyt hevoslauma harjat tuulessa hulmuten kattoluukun täydeltä ulos harmajaan pakkaseen. Lappalainen on vaijennut, käynyt hellämieliseksi ja tirkistelee pää kallellaan ahjoon, josta loppumattomana tulvana karkaa ylös hehkuvia kipunoita. Palje huokuu raskaasti ja seppä jatkaa ajatusjuoksuaan.

"On synti, että rahaa sillä tavoin hoidetaan… ja annetaankin kaikenlaisille". Hän heittää rautaa alasimelle viedessään syrjäsilmäyksen lappalaiseen, joka havahtuu ja hätkähtää sepän teräskylmästä katseesta. Mutta vasara putoilee jo hehkuvalle raudalle ja hänen on taas pakko kyyristyä suojaan kuonansirpaleilta.

"Miksen minä ottaisi niitä rahoja haltuuni — niin, miksi en, miksi en… Kuka tuollaisen lappalaisen ikäkulun äijärahjuksen perään kuuluttaisi — kuka vain, kuka vain… Yksi navakka huimaus vasarasta ja siinä kaikki, siinä kaikki…"

Klink klank, helisee alasin ja lappalaisen sydäntä kouristaa vaistomainen pelko. Hämärtyvä talvipäivä, yksinäinen paja aution vaaran kupeessa ja pajassa suurikokoinen, synkeä ja äänetön seppä, jonka varjo ahjon liekkuvassa valossa jättiläishaahmona häälyy pajan seinällä… Hän käy kovin alakuloiseksi ja katuu, että ollenkaan poikkesi koko pajaan, ja rahoistaan vielä tuli puhuneeksi! Mutta hän ei saa poiskaan lähteneeksi, sillä tuo äänetön seppä, joka kuin vihan väellä räiskyttää sähisevää kuonaa, pidättää häntä paikoillaan kuin lumouksen voimalla…

Seppä on yhä ääneti ja takoo ja kuumentaa taas rautaa ahjossa. Väsähtämättä hän siten vuoroin takoo, vuoroin lietsoo eikä heitä silmäystäkään ympärilleen… Huulet ovat lujasti yhteen näpistettyinä ja nokiselta otsalta valuu hikeä mustina viiruina poskille. Lappalainen tuijottaa häneen rävähtämättä ja suu puoli avoinna eikä saa paikaltaan liikahtaneeksi. Hän tuntee vain sydänalassaan raskaan painon ja kurkussaan omituisia kuristuksia kuin olisi sieltä itku esiin rynnistämässä. Seppä kasvaa hänen silmissään yhä suuremmaksi ja muuttuu yhä mustemmaksi, samalla kuin hän itsensä tuntee sitä mitättömämmäksi…

Klink klank, helisee yhä ja seppä ajattelee: "Niin, mikäpäs estää kolkkaamasta äijän räässyä… Yksi kolaus vain väkivasarasta ja…"

Helähtäen pysähtyy vasara alasimelle ja seppä kääntyy lappalaiseen, joka hätkähtää niin että on ahjon reunalta pudota, sillä nokisen otsan alta tuikahtavat sepän silmät häntä kohti kuin kaksi hehkuvaa hiiltä. Lappalaisen tihruiset, selkoisen selälleen auenneet silmät, joissa kuvastuu tavaton kauhu, ovat kuin imeytyneet seppään. Suu on yhä puolittain avoinna ja hän rupeaa sopertamaan jotakin, mutta ei kerkeä päästää kurkustaan muuta kuin epäselvän sorahduksen, sillä samassa putoaa hänen päähänsä hirveällä painolla sepän väkivasara. Toinen puoli päätä on musertunut kuin munankuori, verta ja harmaata aivoainetta purskahtaa ulos ja äänetönnä valahtaa hän ahjon viereen polvilleen, josta kierähtää kylelleen pajan nokiselle maalattialle, joka ahnaasti imee veren itseensä.

Mutta seppä pyyhkii vasaransa lappalaisen peskin liepeeseen, laskee sen alasimelle ja silmää pajan ohi kulkevalle tielle. Sieltä lähenee hiihtäen muuan kyläläinen, joka tulee sepän luota kirvestään noutamaan. Seppä tarttuu ripeästi lappalaisen kaulukseen oikealla kädellä ja kahmaisee vasemmalla peskin liepeistä sekä nostaa ruumiin ylös että murskautunut pää jää riipuksiin. Nurkassa palkeen takana on hyvä piilopaikka ja sinne heittää hän ruumiin. Siellä on jo ennestäänkin kaikenlaista käytännöstä pois joutunutta romua, ruostuneita lapio- ja viikatekuluja, jotka sinne ovat paksun nokikerroksen alle unohtuneet. Kun lappalaisen ruumis sinne putoaa, rämähtävät ne karmeasti kuin kiukkuisina siitä että niiden lepoa häiritään…

Kun suksimies astuu pajaan, seisoo seppä jo alasimen ääressä ja takoo että paja jymähtelee ja esineet seinällä tanssivat. Suksimies huomaa lattialla kuivuvan verilätäkön ja utelee syytä siihen. Mutta seppä ei katsokaan siihen, kertoo vain äsken hevosta kengittäneensä, jolloin kaviota vuoltaessa syntyi hevosen jalkaan haava. Siitä verilätäkkö permannolle. Eikä vieras sitä ollenkaan ihmettele, sillä useinhan sellaista sattuu kun hevosia kengitetään.

* * * * *

Kun otavan sarvet osoittavat puolta yötä, nousee seppä ylös ja menee pajaan. Sään vaihdosta ennustaen loimottavat taivaalla revontulet, luoden kattoluukusta pajaan kaameaa ja levottomasti häälyvää valoaan. Seppä nostaa kuolleen ja jo kangistuneen lappalaisen palkeen takaa sekä kantaa pajan eteen. Siinä on pajan seinustalla lappalaisen oma pulkka, johon hän ryhtyy ruumista sovittamaan, kun on ensin ottanut sen povelta rahapussin. Mutta ruumis ei sovi pitkälleen pulkan pohjalle. Seppä kiroaa ja kantaa ruumiin takaisin pajaan ja kun hän jälleen palaa, sopii ruumis pulkkaan, sillä se on tullut jalkojaan lyhemmäksi. Peitteeksi heittää hän porontaljan ja käy metsiköstä noutamassa lappalaisen poron, jonka hän valjastaa pulkan eteen.

Hän istuu pulkan perään ruumiin päälle ja heittää ajohihnan poron selän yli, jolloin poro pyyhältää lunta tupruttavaan laukkaan. Polviaan naksuttaen, huohottaen ja väliin tienohesta lunta kuumalle kielelleen kaapaisten kirmaisee poro pohjaa kohti, kohti korkean totisena häämöittävää vaaran lakea, jonka yllä revontulet valtavina säilehtivät. Kaamean korneina ne nyt loimottavatkin, heitellen sinisen vihreitä roihujaan ilmanpielestä ilmanpieleen ja pohjan ääriltä hamaan keskitaivaalle, niin että äänettömällä vaaran laella kuulee korvissaan suhinaa ja räiskettä.

Yltäpäätä kuuroittuneena istuu seppä pulkan perässä kuin jääpatsas ja kiitää kuormineen villillä vauhdilla alas vaaran pohjoista rinnettä, jonka juurelta leviää puuton, autio jänkä. Talvisessa yössä revontulten loimutessa on poro omassa elementissään, sen silmäterät ovat tavattomasti laajentuneet, niissä heiastuvat revontulten kaikki värit ja väsähtämättä porhaltaa se huohottaen eteenpäin. Seppä istuu kuormallaan, hoitaa tarmokkain käsin ajohihnaa ja valkeiksi huurtuneiden kulmakarvain alta hehkuvat hänen silmänsä, tähystellen ympäri autiota jängän selkää näkyisikö siellä susia, jotka hänen kuormansa korjaisivat…

Jängän selälle päästyään pysäyttää hän poron ja nousee pulkasta. Ajohihnan kiinnittää hän pulkan perään ja lyö poroa selkään. Se nostaa päänsä ylös, niin että mahtava sarvihäkkyrä painuu selkää vasten, sen punaiset sieramet laajentuvat ja Lapin ilmaa täysin keuhkoin siemaisten lähtee se uudelleen kirmaisemaan pohjaa kohti, kohti kotoisia asuinsijojaan. Seppä seisoo alallaan ja katsoo huikeasti etenevän poron jälkeen. Revontulten loimo on supistunut, hehkuttaen sen räikeämmin pohjan äärtä. Sepästä tuntuu kuin Lappi olisi avannut suunnattoman ja hehkuvan kitansa, johon se vastustamattomalla voimalla nielee kaiken mitä sen ulottuvilla on irtonaista. Poro, joka kiidättää pulkassa murskatuin päin ja katkaistuin jaloin makaavaa isäntäänsä, on painumassa tuohon kitaan — mustana täplänä kuvastuu se enää tuota kaameaa loimotusta vasten, ja hänestä alkaa tuntua, että se tuossa tuokiossa rupeaa jättiläismaneitin voimalla häntäkin puoleensa vetämään ja kitaansa nielemään. Kauhistus sydämessään kääntyy hän nopeasti ympäri ja alkaa hätäisin askelin rientää takaisin. Mutta silmissään näkee hän yhä tuon hehkuvan pohjan kidan, jota vasten kuvastuu tummana täplänä hurjasti kiitävä poro… Kohta se poro on kotoisilla asuinsijoillaan ja ilmaisee kamalalla kuormallaan hänen rikoksensa. Ja silloin kaikki Lapin kauhut karkaavat kostoretkelle…

Revontulten ennustama myrsky on alkamassa: jängän selällä kohahtaa tuolla ja ulvahtaa täällä ja sepästä on kuin kostonhenget jo hänen kantapäillään kirmaisisivat. Ja niin hän, sydämessään kuoleman ahdistus, pakenee kintereillään seuraavia Lapin kauhuja, teroittaen epätoivoisen katseensa kohti totisena häämöittävää vaaran lakea…

ULLA

Ulla, sisäkkö, ja Martta, lapsentyttö, olivat juuri päivätyönsä päätettyään tulleet palveliahuoneeseen, joka oli tasasivuisen kolmion muotoinen soppi kyökin rinnalla. Pisimmän kulmauksen perässä oli kaitainen, kolmiruutuinen akkuna ahtaalle, korkeiden kivimuurien ympäröimälle pihalle päin ja toisessa lyhemmistä seinistä oli ovi kyökkiin. Huoneen kalustona oli kolme vuodetta, sama määrä tuoleja ja pöytä, jolla oli muutamia kirjoja, virsikannel ja kaksi niskoistaan rikkinäistä valokuva-albumia ynnä lautasella paljosta käsittelemisestä nuhrautuneita maisemakortteja. Pöydän kohdalla seinässä oli peili ja sen päällä värillinen kuva, joka esitti Lotta Svärdiä miehineen sotaan lähdössä. Pöydän nurkalla paloi porsliinijalkainen kupulamppu.

Ulla, näköjään kahdenkymmenen vuotias, korkearintainen, pyöreäkasvoinen ja vaaleaverinen tyttö, jonka silmissä aina oli hiukan pelokas ilme, ikäänkuin olisi hän aina ollut jännityksissä siitä, ettei vain ketään loukkaisi, oli istunut vuoteensa reunalle ja päästellyt auki tuuhean, hiukan sykeräisen tukkansa, jota hän nyt rupesi kampaamaan. Martta, nuori, unelmasilmäinen ja syvästi uskonnollinen tyttö, joka oli vasta vuoden ollut pääkaupungissa ja muisteli alati hartaudella vanhuksiaan siellä hiljaisen maakylän torpassa ja kävi ahkerasti uskovaisten hartauskokouksissa, oli ottanut esille nuottikirjan ja harjoitti virttä kanteleen avulla. Pöydän edessä seisoen kuljetti hän oikealla kädellä hitaasti jousta, painoi vasemman käden luokaksi taipuneella etusormella kanteleen ainoaa kieltä nuottikirjan mukaan, jonka merkkejä hän silmin seurasi. Tuossa teräväsoppisessa huoneessa ei kuulunut muuta kuin kamman raaputus, nuottikanteleen yksi toikkoinen ja katkonainen vingunta sekä Martan puoliääninen hyräily, kun hän koetti virrennuottia saada mieleensä painumaan.

Kyökistä, johon johtava ovi oli puolittain auki, kuului porsliiniastiain kalinaa ja väliin hanasta virtaavan veden kohinaa, kun Mari, keittäjä, lopetteli astiain pesua. Mari oli puolivälissä neljääkymmentä oleva ihminen, laiha ja teräväpiirteinen ja hänen kävelynsä oli omituista tupsuttamista, aivankuin jalat olisivat olleet liian lyhyet. Kun hän oli pahalla tuulella, piti hän päätään luonnottomasti kenossa ja käänteli kookasta, ohutta nenäänsä kuin tuuliviiriä ja nakkeli tovereilleen kimakalla äänellä sapekkaita pistopuheita. Tänään oli herrasväellä ollut vieraita päivällisellä, Marilla paljon työtä, ja siitä syystä hän oli koko päivän ollut pisteliäänä ja pahalla tuulella.

Juuri kun kyökin kello löi puoli kaksitoista, sai Mari viimeisen lautasen virutetuksi. Hän asetti sen pöydälle ennemmin pestyjen varaan nojolleen, pyyhki kätensä, nykäisi kaasulampun sammuksiin ja astui palveliahuoneeseen. Nenäänsä nyrpistäen istuutui hän vuoteensa reunalle ja ryhtyessään kenkiään riisumaan virkkoi vihaisesti:

— Koko yönkö se aikoo tuota rakkinettaan vinguttaa?

Martta lakkasi soittamasta, mutta Ulla sanoi nauraen:

— Kovinpa nyt vanhus on happamena. Maria suututti aina hirveästi, kun häntä vanhaksi sanottiin ja hän rupesi miettimään myrkyllistä vastausta Ullalle. Hetken kuluttua sanoikin hän päänsä kenoon nostaen:

— Vaikka vanhakin, niin eipä ole vielä tähän elettyyn tarvinnut karanneita sulhasia murehtia!

Ulla punastui hiusrajaa myöten eikä puhunut mitään. Marikin pysyi senjälkeen vaiti, tuiski vain vihaisesti vaatekappaleita päältään ja laittausi nukkumaan, sammuttaen kuitenkin ensin lampun vaikkeivät toiset olleet kerinneet riisuutuakaan. Martta pujahti vuoteeseensa hiljaa kuin peläten häiritsevänsä Maria, joka luonnottoman korkean päänaluskasansa nojassa lepäsi puolittain istuvassa asennossa, peite vedettynä korviin saakka. Huoneen pimeästä peräsopesta, jossa Martan vuode oli, kuului sitten hiljaista kuisketta, kun Martta iltarukoustaan luki.

Ullakin lepäsi jo vuoteellaan, vaikka uni pakeni hänen silmiään. Oikea käsi posken alla hän tuijotti puoliavoimesta ovesta kyökkiin, jonka seinällä olevia kiiltäviä kupariastioita pihalla palava lyhty himmeästi valaisi.

Hän mietti kohtaloaan, samoinkuin hän oli tehnyt edellisenä iltana ja sen edellisenä ja niin taapäin monen viikon ajalla, koskaan vielä pääsemättä siinä mihinkään tuloksiin. Mari oli tuolla sydänjuuria myöten loukkaavalla viittauksellaan johtanut taas hänen ajatuksensa siihen jo ennenkuin hän itsekään kerkesi niin pitkälle. Hänellä oli näet ollut sulhanen, muuan nuori viilari, joka toista kuukautta sitten oli muuttanut pois kaupungista, ilmoittamatta siitä Ullalle mitään. Aluksi oli Ulla viikkokausia odottanut häneltä tietoja, mutta nyt hänessä oli jo vakaantunut käsitys, että se kaikki olikin tahallista, että siis hänen sulhasensa oli muuttanut pois päästäkseen hänestä eroon. Mutta asiassa ei tämä vielä ollut pahinta. Jo ennen sulhasensa häviämistä oli Ulla alkanut epäillä olevansa raskaana ja ilmaissut huolensa tästä kerran sulhaselleenkin. Nyt hän oli jo tullut täysin vakuutetuksi, että asia oli todellakin niin ja samalla käsitti hän, että sulhasensa oli juuri sen vuoksi kaikessa hiljaisuudessa muuttanut tiehensä. Mari oli, tiesi mitä tietä, saanut tietoonsa hänen suhteensa ja käytti sitä oivallisena välikappaleena pistelyihinsä. Oli vain hyvä, ettei Mari tiennyt asian jälkimmäistäkin puolta. Ullaa ihan hirvitti ajatella, että niin olisi ollut laita.

Kaikkina noina kuluneiden viikkojen unettomina ja tuskallisina öinä, joina hänen sydäntään oli raskaana likistänyt tietoisuus siitä, että hän on raskaana ja sulhasensa hyljäämänä, oli hän koettanut kamppailla edes johonkin selvyyteen tulevaisuudestaan, mutta onnistumatta. Kiihkeästi, jyskivin ohimoin toimivat aina silloin hänen aivonsa ja verestävinä harhailivat silmät pimeydessä, mutta sen selvemmälle ei hän vielä ollut päässyt kuin että asiat ovat niin ja niin. Mitä se tulevaisuuteen nähden tiesi ja kuinka hänen sen varalta tulisi asiansa järjestää, sitä hänen ajatuksensa kuin kammoksuen karttoivat, pyörien vain hedelmättömässä seulomisessa tuon nykyisen asiaintilan ympärillä. Päivisin, milloin muilta toimilta ajatukset omiin asioihin joutivat pysähtymään, päätti hän aina illalla vuoteesen päästyään tekevänsä jonkun päätöksen tulevaisuudestaan ja tuon lykkäyksen varassa oli sitten vähän huolettomampi elää. Niin hän oli tänäkin päivänä päättänyt, tuuditellut mielensä sen ystävällisen harhaluulon valtaan, että illalla hän tekee lopullisen, ratkaisevan päätöksen. Mutta vaikka hänen mielensä oli kiduttavassa jännityksessä, ei hän saanut ajatuksiaan pakoitetuksi tuota tulevaisuuden kysymystä selvittelemään. Lopulta hän, kun aika tasaista, järkähtämätöntä kulkuaan kulkien retkeili jo kaukana sivu puoliyön, nukahti herkkään unenvienoon. Vähän väliä hän siitä kuitenkin vavahtaen heräsi, mielessään epämukava laiminlyömisen tunne, mutta väsyneet aivonsa raukenivat taasen pian horroksiin, muuttaen hiipuen palavan ajatusten kipinän kirjaviksi unikuviksi, jotka epäonnistuneiden yritysten ja korkeudesta putoamisten muodossa saivat hänen unissaan hätkähtelemään ja toisinaan hiljaa valittamaan. Niin hän resuisen yön jälkeen kipein päin ja ruumiissa raskas riutumus heräsi aamulla päivän toimiin, tuhansiin pikku askareihin ja edestakaisin juoksentelemisiin, joita hänen sisäkön-toimiinsa kuului.

Mari oli yöllä saanut päänsä kipeäksi ja oli seuraavan päivän tavallistakin kärtyisempi. Pahaa tuultaan purki hän tavallisesti Ullaan, jota kohtaan hänellä näytti olevan voittamaton vastenmielisyys. Ullan palveliataryhdistykseen kuuluminen ja ahkera seurustelu sulhasensa kanssa tarjosivat hänelle alituista ja katkeraa pistelyn aihetta ja myöhemmin, kun hän oli saanut tietoonsa urkituksi, että Ullan sulhanen oli hävinnyt kaupungista, muuttuivat hänen pistelynsä ja salaviittailunsa katkerista vahingoniloisiksi. Ulla oli tavallisesti vaiti ja antoi Marin pistellä ja mököttää, vaikka hän monasti loukkaantuikin aivan kyyneliin asti. Mutta tänä iltana, kun he kaikin olivat kokoontuneet askareensa päätettyään palveliahuoneesen, kiivastui Ullakin, kävi kasvoiltaan tulipunaiseksi ja syyti suustaan väräjävin äänin kiivaita sanoja ja toisen kunniaa leikkaavia nimityksiä. Pää kenossa kimotti Mari vastaan, itki ja menosi ja huusi maat ja taivaat kuulemaan, kuinka läpi ilkeä ihminen tuo Ulla oli. Martta katsoi riiteleviä kalpeana ja suu puoli avoinna sekä toisteli hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä: "Elkää nyt toki viitsikö noin riidellä!" Mutta Ulla sanoi hellittämättä sanottavansa loppuun, purskahti sitten itkuun ja pujahti kiiruusti vuoteesen, tukahuttaen itkunsa tyynyyn. Marikin vaikeni vähitellen, laittausi sänkyyn selin huoneesen päin ja veti peitteen aina korviin asti. Ja kun Martan iltarukouksen kuiske oli vaiennut, hallitsi ahtaassa palveliahuoneessa taas öinen rauha.

Ulla oli kiivaalla, uhmailevalla päällä ja päättävästi kävi hän nyt, kun sai ajatuksensa äskeisestä riidasta pois johdetuksi, käsiksi tuohon ratkaisematta olevaan kysymykseen. Rohkeasti teki hän itselleen selväksi, kuinka asiat välttämättä vähitellen kehittyvät, kuinka hänen raskaudentilansa ennen pitkää tulee huomatuksi ja mitä siitä on seurauksena. Raskaasti ähkäisten käännähti hän vuoteessaan, kun hän melkein ruumiillista tuskaa tuottavana totuutena pani merkille sen rajattoman, sietämättömän vahingonilon, jolla Mari olisi tervehtivä sitä huomiota, että Ulla on raskaana. Elämä kävisi asian julkiseksi tultua aivan sietämättömäksi ja hänen täytyisi muuttaa palveluspaikkaa. Mutta ei sekään parantaisi asiaa ja tuskin hän palveluspaikkaa saisikaan, kun huomattaisiin, että hänellä on synnytys edessään. Ja niin ei olisi muuta neuvoa kuin muuttaa kotikylään, köyhäin vanhustensa turviin, palata pääkaupungista häpeällä ja mieltä murtavaa surua vanhemmilleen tuottaen.

Kolkkona ja pimeänä häämöitti tulevaisuus, ajattelipa asiaa miten päin hyvänsä. Joko jäi pääkaupunkiin tai muutti syntymäkylään, niin kummassakin tapauksessa tuntui elämä olevan niin täynnä ylipääsemättömiä vastamäkiä, nöyryytyksiä ja häpeää, että ruumista kylmäsi niitä ajatellessa ja elämä sitä suuntaa kohti tuntui päättyvän ulospääsemättömään umpikujaan.

Mutta entäpä jos salaisi raskautensa, samoin salaa synnyttäisi ja kätkisi sikiön! Ulla säpsähti jonkunlaisesta hämmästyksestä, johon puolittain iloakin sekaantui, kun tämä salaamisen ajatus hänen mieleensä välähti. Jos se onnistuisi, niin voisi hän elää surutonna kuin ennenkin ja tuo vaivaloinen, mahdottomalta tuntuva taival, jolla olisi kestettävänä häpeällinen raskaus ja elämä isättömän lapsen äitinä, olisi silloin kokonaan vältetty. Ja miksei se onnistuisi, kun kaikkensa tekisi sen onnistumiseksi ja tarkoin edeltäpäin suunnittelisi kaikki seikat.

Siinä maatessaan ja mietiskellessään alkoi Ullasta piankin tuntua aivan luonnolliselta asialta, että hän salaa raskautensa ja hävittää sikiönsä. Muuhan ei voinut tulla kysymykseenkään. Jos hän kuinka kuvitteli toista menettelyä, jonka mukaan asiat saisivat kehittyä luonnollista tietään, löi sieltä aina mahdottomuuden tunto häntä vastaan ja mielikuvitus pakeni sieltä kuin pimeästä umpikuljusta, jota vastoin tuolla toisella suunnalla kuvasteli elämä vapaana ja valoisampana. Ja niin tunsi Ulla tehneensä päätöksen salata raskautensa. Ei hän vielä ruvennut yksityiskohtaisesti suunnittelemaan, kuinka hänen eri tapauksissa tulisi menetellä, vaan koetti ajatella muita kevyempiä asioita, tuntien nautintoa siitä tietoisuudesta, ettei hänen tarvitsekaan niin välttämättömästi kärsiä häpeää ja nöyryytyksiä, vaan että löytyy tie, jota kulkien hän kaikesta siitä säästyy.

Jonkunlainen ilontulvahdus täytti hänen olemuksensa ja unta odotellessaan antautui hän vapaasti seuraamaan valloilleen riehahtaneiden ajatusten leikkiä. Mielikuvia tuli ja meni kirjavanaan. Kuin virmapäiset, hulmuharjaiset varsalaumat ne kirmaisivat esiin ja taas katosivat eikä ajatus jaksanut niitä järjestykseen taltuttaa. Milloin hänen sulhasensa yhtäkkiä palasi varakkaana miehenä ja pelasti hänet häpeästä, milloin hän oli jossakin iltamassa ja rakensi jonkun näkemänsä sievän pojan kanssa tuttavuutta, josta kehittyi pitempi ja entistä kestävämpi suhde. Toisinaan mielikuvat sivusivat hänen äskeistä päätöstään ja yhtäkkiä hän oli halkokellarissa, jossa synnytti kuolleen lapsen ja kätki kellarin pimeään peräsoppeen…

Kun mielikuvien virmapäinen leikki oli hänen aivonsa tyyten väsyttänyt, nukahti hän vihdoin ja näki sekavia unia, ollen synnyttämässä salaisessa piilopaikassa, johon yhtäkkiä ilmestyi Mari, joka nosti nenänsä korkealle ja alkoi pirullisesti nauraa, niin että koko talon asukkaat aina omasta herrasväestä alkaen talonmiehen vääräsääriseen pikku poikaan saakka juoksivat huutaen ja menoten häntä näkemään ja noiden töllisteleväin katseiden esineenä oli hänen niin painostavan tukala olla, että hän heräsi omaan tuskan-voihkinaansa. Päästyään selvyyteen, että se olikin vain pahaa unta ja muistettuaan mitä illalla oli päättänyt, rauhoittui hän kiitollisin mielin, ettei tuo kokemansa sentään totta ollutkaan ja nukkui uudelleen. Seuraavana päivänä tavallisissa toimissa hääriessään oli Ullalla, jos ajatukset milloin joutivat hetkeksi pysähtyä hänen omaa tilaansa seulomaan, lohdutuksena tuo vapauttava tietoisuus, että hän voi sentään kaikesta häpeästä pelastua. Ja illalla kun tulet oli sammutettu, suuri kivirakennus monine asukkaineen mykistynyt öiseen hiljaisuuteen ja Ullakin päässyt vuoteesensa omain ajatustensa ja kuvittelujensa pariin, pakoittausi hän tekemään suunnitelmia lähintä tulevaisuutta varten. Hän oli äskettäin lukenut sanomalehdestä, kuinka muuan nainen joka sikiönsä salaamisesta oli joutunut oikeuteen, oli siteiden avulla salannut muilta raskautensa ja hän päätti tehdä samoin. Hän meni ajatuksissaan läpi koko liinavaatevarastonsa ja harkitsi tarkoin, mitkä niistä sopisi laittaa siihen tarkoitukseen. Ja sitten synnytys? Se oli peloittavin kohta koko asiassa. Kuumeisesti toimivat Ullan ajatukset, selkosen selällään olevat silmät tuijottivat pimennossa olevaa kattoa kohti ja sormet nyplivät hermostuneesti lakanan reunaa. Suunnitelmia virtasi yhtenään mieleen ja hän valikoitsi niitä, punnitsi, vertaili ja hylkäsi ja otti taas uusia harkinnan alaisiksi. Mutta lopulliseen päätökseen ei hän voinut tulla ja väsyneenä nukahti hän lopulta kesken suunnitelmain. Eikä hän enää ryhtynytkään sitä perin pohjin harkitseman, vaikka se alituisesti olikin mieltä painostamassa, vaan suuntasi koko huomionsa raskaudentilan salaamiseen.

Eräänä yönä muutamien päivien mentyä päätti hän sitten laittaa ympärilleen siteen. Kauan hän unta vastaan taistellen valvoi ja odotti, milloin toiset varmasti nukkuivat. Mari alkoi piankin kuorsata, joten hänestä ei ollut mitään pelkoa, mutta Martta hengitti aina niin hiljaa ja tasaisesti, ettei tiennyt nukkuiko se vai valvoi. Monta pitkää hetkeä odotettuaan mainitsi Ulla hiljaa Martan nimen, mainitsi toisenkin kerran ja vähän isommin ja kun Martta ei mitään vastannut, uskalsi hän nousta ylös. Varovasti otti hän vaatekoristaan muutamia jo edeltäpäin päällimmäisiksi asetettuja liinasia ja hiipi kyökkiin, jonka oven hän oli illalla, vartavasten siitä viimeksi kulkiessaan, jättänyt puoliavoimeksi. Lamppua sytyttämättä hän sitten suurimmassa hiljaisuudessa kiinnitti lukkoneulojen avulla ympärilleen kiinteät siteet. Mutta takaisin vuoteesensa hävittyään alkoi häntä yhtäkkiä vaivata pelko, että Martta oli sittenkin valveillaan, että se oli tahallaan ollut vastaamatta hänen kuiskaaviin kysymyksiinsä ja hiipinyt hiljaa hänen perässään kyökinovelle, nähnyt hänen puuhansa ja päässyt kaiken perille. Aamulla katsoi hän sen vuoksi pitkään ja tutkivasti Marttaa, huomatakseen oliko sillä tiedossa hänen salaisuutensa. Mutta Martta oli yhtä tyyni kuin ennenkin ja hänen suuret silmänsä loistivat yhtä avomielisen vilpittöminä kuin koskaan ja Ulla rauhoittui kokonaan.

Niin alkoi sitten kuukausia kestävä, tuskia kysyvä ja ajanoloon yhä ankarammaksi kärjistyvä taistelu kahden voiman välillä: ikuisella järkähtämättömyydellä toimivia luonnonlakeja vastaan taisteli itsepintainen naisen tahto, joka sietämättömien ja päivä päivältä lisääntyvien tuskienkin uhalla tahtoi tehdä turhaksi häpeätä uhkaavan hedelmöittymisen.

Ensi viikkoina sen jälkeen kuin Ulla oli varokeinoihin ryhtynyt, ei hän tuntenut ruumiissaan mitään epämukavuuden tunnetta, saattoipa toisinaan perin unhoittaakin, kuinka hänen laitansa oikeastaan oli. Mutta yhtä rintaa vakaasti ja pysähtelemättä vaeltavan ajan kanssa toimivat luonnonlaitkin salaisissa työpajoissaan ja viikkojen, kuukausien mennen ilmaisine kehittyvä raskaudentila, aluksi haitallisuuden tuntona, sitten suorastaan ruumiillisena kipuna, kun Ullan varokeinot asettuivat luonnon vapaata toimintaa kuristaen rajoittamaan. Mutta järkähtämättömänä pysyi Ullakin, kärsi hammasta purren kidutuksen ja päästi yksinäisen tuskansa ilmoille vain salaisina huokauksina. Kun raskaudenaikaa Ullan laskujen mukaan oli kestänyt noin nelisen kuukautta, tunsi hän eräänä iltapäivänä sydänalassaan omituisen säikähtävän liikahduksen, mikä muistutti kuivalle maalle vedetyn kalan suonenvetoista pyristelyä. Ulla säikähti ensin tätä odottamatonta tapausta niin että häntä rupesi hiottamaan ja koko ruumis kävi niin raukeaksi, että täytyi istahtaa lähimmälle tuolille. Liikahdukset uudistuivat ja hänelle kävi ensi hämmästyksestä toinnuttuaan selväksi, että se oli merkki elonkipinän syttymisestä sikiöön hänen sydämensä alla. Ja silloin hänen silmiensä eteen kuvastui niin elävänä pieni, avuton olento, joka tuskaisesti potkii kehdossaan ja haikeasti itkien ojentaa pieniä käsiään ruokkijaansa kohti. Hellä, itkettävä tunne täytti suloisesti kirvelevänä hänen rintansa ja oli kuin tuo elonkipinän syttyminen olisi samalla äidinrakkauden henkiin herättänyt. Ja tuo tunne muistutti sitä mitä hän oli silloin tuntenut, kun hänen ja karanneen sulhasensa katseet ensi kerran toisiinsa uppousivat: silloinkin oli hänessä joku voimallisesti sykähtänyt, aivankuin jotakin olisi hänen sisällään henkiin herännyt.

Häntä rupesi niin suloisesti ja samalla katkerasti itkettämään, mutta hänen täytyi väkisinkin voittaa tunteensa, niellä vastahakoisina paloina alas kaikki, mikä sydämestä pyrki ulos kuohumaan ja kantaa päivän työtaakka loppuun saakka, ettei vain suinkaan saataisi aihetta minkäänlaisiin arveluihin. Ponnistautuen nousi hän tuolilta ja ryhtyi askareitaan jatkamaan. Hän näytti kovin kalpealta ja ollessaan ruokasalissa teekeittiötä kuntoon laittamassa, herätti se rouvankin huomiota ja osanottavasti tämä sen vuoksi kysyi:

— Onko Ulla sairas, kun Ulla näyttää noin kalpealta.

— Näyttäähän sitä kalpealta, kun on sulhanen karannut ja saa sitä yötä päivää murehtia!

Se oli Mari, joka juuri rouvan kysyessä tuli ruokasaliin ja tuolla ainaisella piikillään teki Ullalle kerrankin suuren palveluksen, päästi hänet mitään vastaamasta, sillä rouva ei kysellyt enempää, hymyili vain sovittavasti ja poistui huoneesta.

Mutta yöllä ne alkoivat taas rajut kamppailut Ullan sydämessä, kun pimeys hyväilevänä piiloitti hänet urkkivilta katseilta ja hän saattoi väkivallalla häädetyt tunteensa laskea taas valloilleen. Tuo tavallisissa oloissa sekaisin iloa ja värisyttävää odotuksen pelkoa synnyttävä tieto uuden elonkipinän syttymisestä purkautui tässä esiin haikeana itkuntulvana, ikäänkuin luonnollisesta asemastaan suistetut naisen tunteet olisivat epätoivoiseen kapinaan nousseet. Painautuen kiinteästi päänaluseen itki Ulla kauan ja kiihkeästi. Tuntui kuin tuo hänen kuukausia sitten rakentamansa ja itsepintaisesti noudattamansa suunnitelma luhistuisi auttamattomasti kokoon ja äitiyden tunne tuntui valtavana pyrkivän sijaan. Hän rauhoittui jo hiukan itkussaan ja joku suloisesti lämmittävä mielikuva pienestä lapsesta oli hiipimässä mieleen, kun jo toisaalta jylähti mieleen pelko katkerasta häpeästä ja kurjasta tulevaisuudesta. Ja mitä se lapsikaan saisi muuta kuin häpeää ja kurjuutta osakseen. Eikö silloin ollut parempi, että siinä syntynyt elonkipinä sammui jo alkuunsa, ennenkuin sen omistajan tarvitsi jalkaansa astua elon ohdakkeiselle polulle. Mutta juurikuin nuo ristiriitaiset ja järkyttävät tunteet olisivat saaneet tuon vasta elonliekkiin syttyneen ihmisalunkin levottomuudella aavistamaan, että hänen kohtalonsa oli kysymyksen alaisena, alkoi se taas suonenvetoisesti liikahdella. Ullan täytyi uudelleen painaa päänsä tyynyyn ja kastella sitä suolaisilla kyynelillä, sillä hänestä tuntui se noilla liikahduksillaan tahtovan sanoa kantajalleen: "Minä tahdon elämään!" Ja itkun tyrskinnällä vastasi äiti: "Häpeä ja kärsimyksethän sinua vain elämässä odottavat." Mutta itsepintaisilla tempauksilla tuntui se taistelevan: "Minä tahdon elämään, kärsimään ja taistelemaan — sehän on ihmislasten osa!" Ja hän, joka vasta syttynyttä elonkipinää sydämensä alla kantoi, ei osannut enää mitään vastata, itki vain kuin kerrankin tyhjentääkseen kyyneltensä lähteet. Eikä hän saanut tehneeksi mitään uutta päätöstä, vaan kaikki jäi kohtalon varaan.

Päivä päivältä ja viikko viikolta jatkui sitten edelleenkin tuota painostavaa elämää, kun omaan itseensä sulkeutunut nainen ruumiillisen ja henkisen kidutuksen helteessä riutuen kamppaili päivästä toiseen, ainoana toivontähtenään se vapahduksen hetki, jolloin hän jonkun onnellisen mullistuksen kautta tavalla tai toisella pääsisi uusiin, väljempiin oloihin. Kuinka hän pääsee, onnistuuko salaa synnyttämään vai jotenkin muutenko, sitä hän ei huolinut harkita eikä siihen tuntunut voimiakaan olevan, sillä koko tahdonvoima sai olla joka hetki jännitettynä, että pääsi kunnialla päivästä toiseen siirtymään.

Raskauden aika oli täten ehtinyt jo seitsemännelle kuukaudelle eikä mitään muutosta ollut vielä tapahtunut, taival vain oli yhä vaikeakulkuisemmaksi käynyt. Ulla piti yhä noita kuristavia siteitä ja kaikki vähänkin laajasuuntaisemmat liikkeet tuottivat hänelle sietämättömiä tuskia. Eräänä iltapäivänä nosti hän yhdessä Martan kanssa herran kamarissa raskasta kirjoituspöytää, jonka alle oli matto saatava. Silloin tunsi hän sisällään terävästi viiltävän vihlaisun ja vaivoin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon. Kaikki musteni hetkeksi hänen silmissään ja suurella voimainponnistuksella estyi hän pyörtymästä. Mutta vihlaukset uudistuivat sydänalassa, kipujen salaisista kätköistä ne vyöryivät esiin ja kärvelivät tuskissa vavahtelevaa ruumista kuin tuliset käärmeenkielet. Ulla käsitti että tässä on synnytys kysymyksessä ja hänestä oli kuin kaikki se peloittava häpeä, jonka torjumiseksi hän oli sanomattomat tuskansa kärsinyt, nyt yhtäkkiä ovista, akkunoista ja seinänraoista tulvaisi suurena ryöppynä hänen ylitsensä ja upottaisi hänet tukehuttaviin pyörteisiinsä. Pakoon, pakoon uhkaavalta turmalta ja hampaansa lujasti yhteen purren ja kaikki lihaksensa jännittäen pitämään yllä vartalon ryhtiä, yhä kasvavien kipujen pyrkiessä sitä kokoon kouristamaan, kiiruhti hän kyökkiin, tempasi puunkantovaatteen ja halkokellarin avaimen sekä syöksyi ulos. Kuin valonheittäjän pikainen ja häikäisevä valonhuiskaus syysyön pimeässä välähti hänen jyskiviin aivoihinsa muisto kerrallisesta mielikuvastaan, kuinka hän salaa puukellarissa synnyttää, ja nopeasti yhtyi sen kanssa ajatus siitä, että herran kamaria on lämmitettävä. Eikä lapsellinen Martta kerinnyt mitään kummastella, kun Ulla jo oli huoneesta pois.

Hätääntyneenä, horjuen ja käsin sydänalaansa painaen riensi Ulla alas ahtaita, puolilikaisia kyökinportaita ja laskeusi edelleen alas kellareihin johtavaa käytävää, josta kostea ja tunkkainen ilma tuoksahti vastaan. Puolipimeitä käytäviä haarausi eri tahoille, kulkien pitkälle asfaltilla katetun pihan alle. Kahden puolen käytäviä, rimoista rakennettujen seinäin takana olivat rinnakkain eri huoneustojen puukellarit. Päästyään oman kellarinsa ovelle, haparoitsi Ulla käteensä suuren munalukon, avasi oven ja astui kellariin, joka melkein pilkko pimeänä ja kaitaisena ulottui pitkälle, päättyen perällä tiilisen katon viettoisuudesta yhä matalammaksi ahdistuvaan soppeen. Keskellä kellaria oli kasa pieniksi pilkottuja puita ja kun Ulla pimeän tähden varovasti eteenpäin hapuillessaan saapui puukasan luo, kohtasi häntä uusi ja äskeistä vielä ankarampi polte. Yhteen käppyrään vetäytyen painausi hän puukasalle ja hänen yhteen puristuneiden hampaidensa välistä kimmahti ulos häädetty mutta rajatonta tuskaa ilmaiseva huudahdus: "Herra Jumala, Herra Ju-umala!" Hetkiseksi meni hän tainnuksiin, josta kellarin kylmä ja kostea ilma hänet taas pian havautti ottamaan vastaan uutta tuskan kohtausta. Hänen suonenvetoisesti puukasalla vääntelehtiessään uudistuivat siten vuoroon poltteet ja niitä seuraavat taintumiskohtaukset. Hämmentyneissä, jyskivissä ja sekavia kuvia loiskuttavissa aivoissaan säilytti hän vielä itsepintaisesti ajatuksen, että hänen synnytyksensä täytyy tapahtua salassa, että jos hän vain huudolla tuskansa ilmaisee on kaikki hukassa ja estääkseen tuskaansa huutona ulos purkautumasta puri hän hampaitaan yhteen niin että leuat rasahtelivat.

Kolmannesta taintumuskohtauksesta havahduttuaan kuuli hän ääreltään heikon, oudosti kirahtavan äänen ja hän tajusi kohta sen merkityksen. Ja vaikka tuskat olivatkin lientyneet, meni hän mielenliikutuksesta kohta taas tajuttomaksi ja siitä havahduttuaan ei hän kuullut enää samaa kirahtelua. Voimattomuudesta vapisevin käsin haparoitsi hän ympärilleen puukasalla ja satutti kätensä johonkin paljaaseen ja puolikylmään, jonka kosketuksesta hän vavahti niin että oli uudelleen pyörtyä. Hän voitti kuitenkin itsensä ja otti tuskiensa esineen vapiseviin käsiinsä. Hän tunsi sen surkean pieneksi ja elonkipunan oli siitä tuo kolkko ympäristö kerinnyt jo sammuttaa. Siinä puukasalla istuessaan, tuskien vihdoinkin hellitettyä, ja pitäessään helmassaan kuollutta lastaan valtasi Ullan yhtäkkiä villi ilo, että nyt se odotettu vapahdus vihdoinkin oli tapahtunut ja tapahtunut niin, ettei hänen tarvinnut itse lastaan surmata. Ja hänelle tuli kiiru päästä kellarista pois. Hätäisesti irroitti hän vyöliinansa, kääri lapsen siihen ja kiipesi halkokasan yli kellarin perälle, jonka matalaan ja tunkkaiseen soppeen hän kätki tuon pienen mytyn. Ja vaikka voimat tuntuivat olevan aivan lopussa ja ruumista puistatti ankara vilu, latoi hän kantovaatteesen muutamia halkoja ja lähti vaivalla ylös kiipeämään, hengittäen ahnaasti yläkäytävän puhtaampaa ilmaa ja varaten kädellään seinään.

Onneksi ei päivää ollut enää pitkälti ja Ulla pääsi ajoissa levolle. Kerran vuoteesen päästyään vaipui hän kuoleman kaltaiseen uneen, nukkuen hievahtamatta, kalpeana ja tuskin hengittäen aamuun saakka. Hän heräsi siihen, että Mari tyrkkäsi häntä vihaisesti kylkeen ja poistuessaan mutisi, että mikä sillä nyt on, kun ei koko päivänä aio nousta. Ulla tunsi ruumiinsa niin kovin raukeaksi ja voimattomaksi ja kun hän vähitellen selvisi käsittämään, mitä hänelle eilen oli tapahtunut, olisi hän mielellään vetänyt peitteen silmilleen ja nukkunut, nukkunut pois kaikki muistot ja kaiken väsymyksen, voidakseen sitten nousta uutena ihmisenä uuteen elämään. Mutta täytyi väkisinkin nousta ylös ja ottaa osaa päivän toimiin, vasta tuonnempana voisi sitten levähtää kyllikseen.

Päästyään vuoteesta ylös, tunsi hän itsensä kovin heikoksi, päätä pyörrytti ja peiliin katsahdettuaan huomasi hän olevansa kovin kalpea. Kuitenkin alkoi hän puuhailla tavallisissa askareissaan. Mutta elämä tuntui niin kummalliselta ja hän liikkui aivan kuin uudessa ympäristössä, joka alkoi häntä ahdistaa ja peloittaa. Hänestä tuntui, että ne kaikki, Mari, Martta, rouva, katselevat häntä uteliaasti ja kun hän kääntyy päin, kääntävät päänsä pois. Salin pesää sytytellessään luuli hän kuulevansa kuisketta ruokasalista, mutta kun hän säikähtyen ja pamppailevin sydämin herkesi kuuntelemaan, vaikeni kuiske. Kohta senjälkeen kulki rouva ruokasalista tullen salin läpi ja Ulla oli siinä pesään puhallellessaan tuntevinaan, että sen katse oli koko ajan kiinnitettynä häneen ja vaikkei hän nähnytkään, oli hän sentään vakuutettu, että sen silmissä päilyi omituinen ilme.

Varsinkin Marin käytös vaivasi Ullaa. Se ei puhunut hänelle paljon mitään, ei edes tavallisia pistopuheitakaan sinkautellut, salakähmää vain tuntui häntä katsovan. Laskiessaan kyökissä vettä karahviin ja seisoessaan selin Mariin, joka hämmensi hellalla kiehuvaa kattilaa, tuntui Ullasta taas, että Mari rävähtämättä tuijottaa häneen ja hänet valtasi yhtäkkiä hermostunut kiukku. Tulipunaiseksi sävähtäen kääntyi hän ympäri ja tiuskasi:

— Mitä sinä siinä minua töllistelet! Mutta Mari ei katsonutkaan häneen päin, vaan käänsi nyt vasta päänsä ja niskojaan nakaten kimahti:

— Hyh kaikkiakin, kun yksinään vihottelee!

Häpeissään riensi Ulla pois, mutta tunsi olonsa yhä tukalaksi. Kuin kuumilla hiilillä liikkui hän koko päivän ja herkesi säpsähtäen kuuntelemaan, jos milloin toisista huoneista puhelua kuuli. Tullessaan kerran sisähuoneista ruokasaliin, aikeissa mennä kyökkiin, pysähtyi hän äkkiä kun kuuli Marin ja Martan kyökissä puhelevan. Hän kerkesi kuulla ainoastaan seuraavat Marin lausumat sanat:

— … Ja kyllä niillä, jotka semmoista aikovat tehdä, on aina omat auttajansa…

— Sielunvihollinenko? — kuului Martta hiljaa kysyvän ja Mari siihen tokaisevan:

— No eipähän mikä!

Ulla sävähti aivan kuumaksi eikä uskaltanut mennä kyökkiin, vaan hiipi takaisin. Vaikka häntä jalat tuskin kannattivat oli hän häärivinään jossakin puuhassa ja sai vasta myöhemmin voimia mennä kyökkiin. Jouduttuaan sitten Martan kanssa kahden lastenkamariin, taisteli hän kauan mielessään, kysyäkseen Martalta mistä he Marin kanssa olivat kyökissä puhuneet. Mutta hän ei rohjennut sentään kysyä ja hänen mieleensä jäi hiljaiseksi vakuutukseksi, että ne olivat puheellaan tarkoittaneet juuri häntä.

Kun sitten päivän kuluessa kerran herrakin ilmestyi sen huoneen ovelle, jossa Ulla askarteli ja siinä hetkisen seisottuaan sekä kuten Ulla oli vakuutettu, häntä pitkistään katsottuaan poistui sanaa puhumatta, oli Ulla vakuutettu, että niillä on vihiä asiasta, ehkä tietävät hyvinkin tarkoin, niin, ehkä ovat löytäneet kellarista lapsenkin! Häntä halutti lähteä kellariin ja saada selko, oliko se vielä siellä, mutta hän ei uskaltanut, ei vaikka olisi voinut lähteä puitakin noutamaan. Ja niin kului päivä tuossa kamalassa epätietoisuuden kidutuksessa, kului kiusallisen verkkaan eikä iltaa tuntunut tulevankaan. Joka kerta kuin etehisessä ovikello jonkun varman tulijan peukalon töytäyksestä synnytti tuikean kaksoiskilahduksen, hätkähti Ulla ja alkoi vapista, aivankuin nuo töykeät kilahdukset olisivat vastanneet suoraa hänen kipeään sydämeensä. Huutavaan itkuun purskahtamaisillaan liikkui hän kuin unissakävijä ja rauhoittui hitusen vasta sitten, kun sai tietää ettei tulija ollutkaan mikään poliisiviranomainen. Kerran oli hän jo, kun epätietoisuuden tuskat korkeimmillaan kuohuivat, vähällä juosta Marin eteen ja tiuskata hänelle: "Miksi te kiusaatte minua, miks'ette heti toimita kiinni!" mutta hän sai hillityksi itsensä ja niin jatkui tuota kiduttavaa taistelua päivän siirtyessä vitkaan iltaa kohti.

Vihdoinkin tuli sitten ilta ja illasta sikesi yö. Vaikka päivä olikin kulunut loppuun mitään erinomaista tapahtumatta ja vaikka Ullan voimat tuntuivat olevan aivan lopussa, ei hän voinut ummistaa silmiään. Tavaton ahdistus, pelko ja epätietoisuus vaivasivat häntä yhä ja ajatukset toimivat kuumeisella raivolla.

Kun kyökin kello sorahtavalla lyönnillään ilmoitti puoliyön olevan käsissä ja kun Martta ja Mari jo nukkuivat sikeimmässä iltayön unessaan, nousi Ulla vuoteeltaan, pukeusi hiljaa, heitti saalin hartioilleen ja ottaen kengät käteensä hiipi hiljaa kuin varjo kyökin ovesta ulos. Käytävään päästyään pani hän kengät jalkaansa ja alkoi käsin seinistä hapuillen laskeutua portaita alas kellariin. Yö oli rajutuulinen lokakuun yö ja pihan alaisissa pilkkoisen pimeissä käytävissä vonkui, suhisi ja ulisi kaameasti kuin olisivat kaiken maailman tuulet olleet sinne vangittuina ja vapauden kaipuutaan pimeässä ulvoneet. Sekaisin mielin ja pyörryttävin päin hapuili Ulla askel askeleelta eteenpäin, kunnes löysi oman halkokellarin oven. Lankeillen ja käsiinsä naarmuja saaden kiipesi hän puukasan yli ja alkoi hapuilla peräsopessa. Mytty oli siellä vielä paikoillaan ja ottaen sen mukaansa lähti hän takaisin kiipeämään. Mutta halkoläjälle päästyään pettivät hänen voimansa, hän raukesi istumaan ja helmaansa myttyä pusertaen tyrskähti rajuun itkuun. Kauan hän itki ja nyyhkytti perään vielä kauemmin. Lopuksi lakkasi hän nyyhkimästäkin ja istui sitten paikallaan kuin siihen jähmettyneenä. Ympärillä oli sakea, kostea ja liikahtamaton pimeys kuin Manalan uumennoissa ja tuuli vongahteli haikeasti. Mutta vihdoin hän havahtui turtumuksestaan ja lähti tavoittelemaan pois kellarista. Ylös päästyään pujahti hän portista kadulle ja lähti käärön saalinsa sisään piiloittaen kuin varjo hiipimään katukäytävää pitkin.

Kaupunki jylhine kivimuurilleen, kalseine katuineen ja suorine, leikkaavine särmineen uinui öisessä levossa. Väkevä, mereltä käsin painava tuuli lakaisi autioita katuja, vongutteli suruisasti telefoonilankoja ja kantoi jostain nurkkien takaa kumahtelun jonkun kotiinsa kiiruhtavan öisen kulkijan askelista. Sieltä ja täältä kuului ajurinrattaiden hurinaa ja sitä säestävää kavion lapsutusta, kun juopuneet mässääjät ajoivat öisiin remuihinsa. Kun yksien rattaiden synnyttämä hurina ajurin laitakaupungille loitotessa hälveni kuuluvista, sikesi jo lähempänä uusi hurina ja uusi kavionlapsutus entistä jatkamaan ja niin hurisi ja lapsutti katkeamatta noiden totisina ja jylhinä jomottavien kivimuurien takana, ikäänkuin tuo uinuva kaupunki-jättiläinen olisi puoliääneen horisten uneksinut päiväisestä humustaan ja kiihoittavista nautinnoistaan. Pitkissä riveissä seisovat katulyhdyt paloivat niukasti ja lepattaen ja ikäänkuin maailmassa olisi ollut liiaksi valoa, hiipi lyhtyriviä pitkin kyttyräselkäinen lyhtyjen hoitaja, harppaili pitkine jalkoineen kuin hämähäkki ja pysähtyi joka toisen lyhdyn luo, ojensi ylös lyhtyä kohti pitkän sauvansa ja lyhty tuikahti sammuksiin. Ja sitä tehden hiipi tuo valoja harventeleva hämähäkki edelleen kunnes hälveni pimeyteen. Mutta kuin maankamaralla kamppailevien ihmislasten eloa tarkasteleva kohtalon silmä loimahti väliin linnoituksessa olevasta valonheittäjästä lähtenyt häikäisevä sädesoihtu valtavan kaaren tehden yli pimeässä lepäävän kaupungin ja lyhyeksi hetkeksi kirkkaasti valaisi korkeat kivimuurit ja niiden tummat, yöhön ammottavat akkunat.

Tiukasti saalia ympärilleen puristaen, sekaisin päin ja väristen vilun ja kuumeen valeluista hiipi Ulla katua eteenpäin kuin olisi hän ollut tuon kalseudellaan ruhjovan kivisen kaupungin henki, joka tuskasta väristen etsii vapautustaan. Pyörryttävässä päässään oli hänellä enää yksi kiinteä ajatus: saattaa lapsensa varmaan piiloon. Mutta kotiportista ulos tultuaan oli hänestä alkanut tuntua varmalta, ettei hän itsekään palaa enää takaisin. Ei hänellä ollut tietoa mitä itseensä nähden tehdä ja minne mennä, eteenpäin hän vain pieneksi kyyristyneenä hiipi, siirtyi äänetönnä kuin varjo pitkin kalseita seinustoja. Pimeät, teräväpiirteiset ja äänettömät kivimuurit seisoivat kohtalon järkähtämättömyydellä molemmin puolin katua ja niiden likistävässä läheisyydessä, katukäytävän kylmän tunnottomasti kumahdellessa askelten alla, valtasi Ullan suuri turvattomuuden ja yksinäisyyden tunto. Hänen hätääntynyt sydämensä lepatti kuin nuo tuulta vastaan kamppailevat lyhtyjen liekit ja vapisevin polvin eteenpäin paetessaan supisi hän hiljaa ja yhteen menoon: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Mutta oli kuin tuuli, joka pimeissä ja ahtaissa solissa kierteli, vinkui ja surkeasti ulisi, olisi hänen kuiskeisiinsa vihaisesti vastaan vongahtanut: "Ei täällä ole mitään hyvää Jumalaa!"

Siten ilman mitään määrättyä päämaalia eteenpäin harhaillessaan joutui Ulla eräälle kaupungin kylestä ulos pujahtavalle niemelle, joka sekin oli täyteen ahdattu noita synkeitä kivimuureja kuin jättiläisten monisärmäisiksi sorvaamia kallionmöhkäleitä. Kuin niiden ahdistavasta puserruksesta päästäkseen riensi Ulla suoraa eteenpäin ja osui niemen kärkeen, jossa meri vapaana aukeni eteen. Rajupäisen tuulen paimentamat aallot kohoilivat korkeina, vihreinä ja lyijynraskaina ja loiskielivat määrämittaisesti niemen käressä olevan puisen laiturin kylkeen. Jonkun matkan päässä oli toisen laiturin kylessä pieni jahti, joka rantaan vyöryvien aaltojen käsissä rauhattomasti keinui, ruski ja natisi ja jonka köysissä tuuli pitkään ja haikeasti vihelsi. Etummaisessa mastossa tuikutti pieni lamppu, ollen välistä väkevän tuulenpuuskan yli pyyhältäessä aivan sammumaisillaan. Hetkiseksi tuohon jahtiin katseensa kiinnittäessään tuntui Ullasta kuin olisi sekin ollut tuskissaan riuhtova ja vapautukseen kamppaileva ihmisolento.

Ulla istuutui laiturin reunalle, veti saalia yhä tiukemmalle värisevän ruumiinsa ympärille ja katsoi pimeälle merelle, jossa tuuli ja aallot huumaavasti kohisivat ja josta sankean pimeyden takaa vyöryi esiin yhä uusia, vaahtoharjaisia ja suolaa huokuvia aaltoja. Hänen takanaan oli kaupunki jylhine kivijättiläisineen ja niemenkärkeä lähinnä olevan rakennuksen laajassa ja pimeässä sivustassa oli himmeästi valaistuna vain kaksi rinnakkaista kolmannen kerroksen akkunaa, jotka arvoituksen tapaisina katsoivat pimeälle ja kuohuvalle merelle.

Siinä istuessaan ja katsoessaan aaltojen huokuvaa keinuntaa, joka oli kuin maaemo olisi huokaillen rintaansa kohotellut, valtasi Ullan raukea uupumus ja vastustamaton levon kaipuu. Kuin pehmeitä, pöyheitä polstareita vyöryi yhä uusia aaltoja pimeyden takaa laiturin juurelle. Ne vetivät Ullaa puoleensa ja hänestä tuntui kuin olisi hän sulautumaisillaan tuohon samaan, suloisesti tuudittavaan ja iäisesti jatkuvaan keinuntaan. Vielä hetkisen hän istui ja väsynein, ilmeettömin silmin tähysti aaltoihin. Sitten hän yhtäkkiä nousi ylös, katsahti kuin säikähtyneenä ympärilleen, asetti jalkansa laiturin reunalle ja heittäysi alas. Kuului vain vähäinen loiskaus, Ulla katosi pian vihreiden aaltojen keskeen ja tuuli ja pimeä meri jatkoivat edelleen kaameaa kohinaansa, jahti riuhtoili toisen laiturin kylessä ja nuo öisen valvojan kaksi himmeästi valaistua akkunaa tuijottivat yhä rävähtämättä ulos huokailevaan yöhön…