The Project Gutenberg eBook of Kulkurin lauluja, by Larin-Kyösti

Lähtö.
Ulos maailmaan!
Kulkurin kannel.
Itkisit joskus illoin.
Mustalaistaikoja.
Suvisia suruja.
Keinulaulu.
Kulkijaneito.
Synnyinmaja.
Pilviä kaitsemassa.
Mustalaislaulu.
Elon kulku.
Keväisiä sointuja.
Ne pitkän matkan kulkijat.
Arpasilla.
Hän kulkee niinkuin kuningas.
Juomalaulu.
Maantiellä.
Maailman turulla.
Sua etsin.
Maailman-Matti.
Laivat ne seilaa.
Pahajärven pitäjäss.
Lemmen oksalla.
Majan ma tahtoisin rakentaa.
Voi, tahdotko rannalle tulla.
Villivarsat.
Houreissa.
Kirkon varjossa.
Ota se kaunis kannel taas.
Pois on mennyt laulajaneito.
Epätoivo.
Jouten.
Soitan pillillä.
Jääpylväät.
Eksyksissä.
Pakosalla.
Ristitiessä.

II.

Koskelle tulo.
Myllärin neito.
Limokujassa.
Häitä kuokkimassa.
Huumeessa.
Myllärin rengin laulu.
Hääpolska.
Unelmissa.
Pöytälaulu.
Hän riisti piiristä morsiamen.
Häistä palaaja.

III.

Silkkisiteissä.
Naamiosalissa.
Silmästä silmään.
Sinä olet kuin kiiltävä perhonen.
Voi, muistatko.
Itke ihana!
Ma tahdon heittää sen naamarin.
Aiheen haltija.
Kuin nuoren ruovon sun notkistan.
Keskellä karkeloa.
Sua suojaisin.
Narrin kannel.
Narrin lauluja.
Viuhkain liehuessa.
Voi, olisiko surua silmissäs.
Kuvastimen edessä.
Sinä aiot mun hyljätä.
Miksi viivyn?

IV.

Hyypiö.
Laululaaksossa.
Hämärän ääniä.
Paistaa se päivä kiville.
Pensas varjossa.
Satu.
Näky.
Ilokivellä.
Unen liepeillä.
Kuutamossa.
Kulkurin lankeemus.
Kulkurin virsi.
Äiti.
Unen unhola.
Tuutulaulu.
Astui tietä vanha vaari.
Kun maa pyörii.
Onnen tupa.
Kullan kahleissa.
Manan majoilta.
Maineen siivillä.
Oravan jäljillä.
Vieraalla maalla.
Tähtien lentäessä.
Kotimatkalla.
Tulo kotikylään.
Onnen ovella.
Rakkauden ha'ussa.
Kotona.

Minne menet, kunne kulet tutun turvan kynnykseltä oman pellon pientareelta, näiltä armailta ahoilta? Kotitakan liekit ne lempeästi liehuu, maaliman nuotioilta pahat tulet riehuu, miksi jätät kotitulet, poikani poloinen?

Tääll' on pellon sato saita, köyhä olo, yksinäinen tunnit on tuhannen vuotta näillä pienillä pihoilla. Yhtä samaa, yhtä samaa kotikäki kukkuu, puhtehella hämäressä ajatuskin hukkuu, kaipaan noita mairemaita, kantaja kaunoinen!

Päivä paistaa pilvien alta, loistaa neidot, naurun lapset, odottavat onneansa, ota parvesta parahin! Kuule paimenhuilua ja metson kotkotusta poven tulta tunne ja huulen huvitusta, suloinen on neidon valta, poikani poloinen!

Suurten vuorten tuolla puolla siell' on immet ihanammat, täällä täyteiset säveät, siellä rakkahat, rajummat. Sylissä ma neitojen joutomielin sousin, siellä taidon rakastella miekoin ja jousin, en ma tahdo tänne kuolla, kantaja kaunoinen!

Mieronteille moni meni, joka joutui loitommalle oman ahon aitausta matkoillansa maalimoilla. Älä sinä oudosta onnesta huoli, täällä sun taatasi vaon viereen kuoli, aurinkoni, ainoiseni, poikani poloinen!

Älä itke äitikulta, vaikka vaivun laulun maille ohi oman taatan haudan näiltä rakkailta rajoilta. Minna nyt astun, kun lähden taatan koista, palatessa poluiltani kunniassa toistan, siunaustas pyydän sulta, kantaja kaunoinen.

Hyvästi jää ja astu aamun teitä, älä Luojalta, älä muilta tekojas yöhön peitä, keijut keveät sua hellästi pitäköön, hyvät taimet ne sinussa itäköön!

Hyvästi jää nyt emo hyvä, hellä, kannan kuvasi, hyvät sanasi, syvällä sydämmellä, anna anteeksi… mun täytyvi lähteä, taivas selittäköön iltasi tähteä!

Ma katselin kauvan taaksepäin, kotiseutuni hämärään häipyvän näin, jäi portaille äiti rukka. — En äidille murheen murua sois, mut elämän leikkiin haluan pois vaikka perisi mun huuman hukka!

Kotirantoja rauhaton harhailin, söin, join sekä jouten kyläilin, oli pieni se aatospiiri, yhä samaa haalean vanhaa näin, ei, pois, pois uusia retkiä päin, mihin viittaa maaliman viiri!

Ei auta, auta, en itkeä saa, kun eessäni suuri on suunnaton maa, joka aatosta nostaa ja kiintää. Ulos, ulos kun elämä hymyilee ja voitonseppeltä tarjoilee ja toivorunsaana siintää!

Minä se olen kulkuripoika ja mulla on laulun ääni, soittokiistoihin kiiruhdan ja elämä huumaa pääni.

Ei ole rikkaus painamassa,
ei kultia kukkarossa,
sauva ja kontti on korujani
ja rikkaus kantelossa.

Kannel se mulle on kumppani
ja tunteeni tuoksun tuoja,
kuusest' on pohja ja koivusta kansi
ja kaijun on antanut Luoja.

Hyräillen veisti sen paimenukko,
kun kuhersi teiri tieltä;
siinä on suvista suhinaa
ja siinä on viisi kieltä.

Kaksi kieltä on kimeää,
ne päivän säteissä loistaa,
kaksi on ruosteista kumeaa
ja ne hämärän huolia toistaa.

Laulan sydämmeni tarpeesta
kuin tapa on kulkureilla,
kuljen kylihin soitellen
ja suurilla taipaleilla.

Muilla on kannel kauniimpi
ja säveä laulun laatu,
viittä kieltä ma helkytän vaan
ja maantieltä soitto on saatu.

Laulu on lehdon katveesta,
missä lempi on kiivas ja rohkee,
laulu on kuilujen partaalta,
jota astuen louhikot lohkee.

Soittelen kulkurikanneltain ja pelokas ilo mun täyttää, kunnian kukkulat silmiini siintää ja maalima suurelta näyttää.

Yrttitarhassa yksin kuljet, siniset silmäsi nauraa, katselen sinua lehvien läpi ja unhotan elämän hauraan.

Katselen sinua kyynelsilmin,
katselen yksin ja kauvan,
kauvas lähden maaliman teille,
ma veistin jo matkasauvan.

Voi jos kysyisit äidiltäin: että palaako poikasi milloin? Muiston kukkia poimisit ja itkisit joskus illoin.

Tuli mua vastahan mustalainen, pouvasi minulle polulla, katseli illan loimuja, katseli käteni poimuja, sanoi: "poikani kulkevainen, olet väärällä tolulla!

Nään sinun jättävän kotikunnaat, kannat kaihoa povella, kyselet maaliman turulla laulajaneitoas surulla, maksat onnesta kalliit lunnaat kuljet monella ovella.

Ihanasti se päivä paistaa, kun käyt suurihin kylihin, siellä saleissa isoissa kuljet neitosten kisoissa, vaan et löydä sitä naista, jota kaipaisit sylihin!"

En sua usko musta nainen, viekkaat, liukkaat on lukusi, mairitat maille sulille, viekoitat virvatulille, jotta olisin kulkevainen niinkuin omakin sukusi!

Maantien vartta ma vaeltelen ja kaunis on luomakunta, töllin töyräillä yrtit tuoksuu ja satavi kukkaislunta.

Viheriän, viileän oksan alta
nään sinisen taivaan kaistan,
lähteen silmässä jalkani kylven
ja polulta marjoja maistan.

Hyttyset, hetken heiluvat lapset
ne alkavat purpuriansa,
päivänpaisteessa hyörii ja häärää
ahkera muurahaiskansa.

Käki se korvenrannasta kukkuu
kuten kukkuvi helluntaina
sinisellä oksalla sinisessä salossa,
kun ei sitä huolet paina.

Keltavarpunen aidalla hyppii
ja eelläni näyttää tietä:
no, etkös, tili, lili, etkös, tuli, luli,
mittumaaria vietä!

Kylän ohi tullessa tuttuja löydän
ja heitän ne huolet liiat,
saakos kulkuri kurkistaa,
miten pitkät täällä on piiat!

Huomisen huoli nyt sydäntä painaa kuin viimesyksyinen lehti, suuressa saatossa suviset keijut jo sydämmeni tarhaan ehti.

Heilu keinuni korkealle, linnut ne viettävät häitä, minä olen nuori kuin päivänkukka, en muistele suruja näitä!

Heilu keinuni korkealle,
nythän on juhannusilta,
mesimarja paistaa ja pihlaja tuoksuu
ja kirkas on taivahan silta!

Heilu keinuni korkealle, onneni riemuja laulan, kedon helyt kullalle kuiskaen poimin ja solmin sen vihreän paulan!

Ken olet sinä outo neitonen, sinä neito tumma, tuima, sun silmäsi kaiho kaunis on ja kulkusi on niin huima?

Sun silmäsi aina arastaa,
sinä piilet pimeän huolta,
tien toista puolta sa kaartelet,
minä kuljen toista puolta.

Oot oikun armas arvoitus
ja povesi syitä peittää,
vai oletko kupla, lastu vaan,
jota onnen pyörä heittää?

Me molemmat olemme kulkijat,
me yhdymme ylämäissä,
siis anna kätesi yli tien,
niin menemme käsikäissä!

Käy marjapoluille leikkimään, jossa kukaan ei huomaa meitä, kun metsä on suuri ja hämärä ja täynnä sinisiä teitä!

Vihreän virran reunalla synnyin majassa matalassa, linnut ne havahti pesäpuiltaan aamussa alkavassa.

Äidin kyynel se ilosta loisti
päivän kasvoja vastaan,
taata se varoen vaalitteli,
kauvan katseli lastaan.

Ristiäisiä kuistilla juotiin
iltapäivähän asti,
kummit ne pyhästi kumarsi
ja vallaton pappi kasti.

Silloin selkeni sunnuntai
ja lintuset venytti virttä,
ilmeinen ilo kaijutti silloin
kotoista kurkihirttä.

— Synnyinmajani ohi ma kuljin
kasteessa aamunsuussa,
vieraan väen kengät ne narskui
kotini kynnyspuussa.

Kuistin räystäältä pilpatti peippo, kumahti kumpuinen puisto, majasta kuului kehtolaulu kuin lapsuuden kirkas muisto.

"Pimpula pampula paimen parka, heitä jo mättäille marjas, missä on tuohinen torvesi, poika, ja missä on ruskea karjas?

Karjasi kulkee sutten polkuja,
sataa jo karjankynteen,
taivaan tulla tuijotat vaan
ja kuljet haaveissa syntein!"

En ole tän kylän paimenparka,
mut katsohan pilven harjaa,
tuuli se mulle torven antoi,
kaitselen pilvien karjaa.

Pilvet on valkeita lampaita, ne ajan minä taivaan tarhaan, kultaportista hopeasillalle pyhissä haaveissa harhaan.

Mit dschai, mit dschai, hyvä sun on olla romanesgepojan nuotiolla, mustalla varsalla mustalaispoika kylästä kylään ajaa vaan, ei ole majaa, ei ole maata, eikä hän majaa kaipaakkaan! Mit dschai, mit dschai, hai, dusja me daari djimnasge aah' 'a![1]

Maantien tähteni, mieroni kukka, hiiluva silmä, tumma tulta, sulle ma annan kultaisen renkaan valkoisen hevosen arvoisen, mit dschai, mit dschai, sorea Taafa, älä sitä hukuta tulehen! Mit dschai — — —

Lammaslauman sulle ma ostan, satulaan minä Taafan nostan; sammuvan nuotion hiilokselta mustalaispoika se ratsastaa mit dschai, mit dschai, kaukaa katsoo kuinka se Taafa nyt paimentaa! Mit dschai — — —

Elon kulku on niinkuin purren, joka lastuna laskettaa, aavaan suuntaa ja rannat jättää, merten sointuja halajaa.

Keulan kuohuissa riemu soittaa,
toivo purjeita pullistaa,
ruori rytkyy ja nuorat juoksee,
pursi kahtaalle kuljettaa.

Teuhaa tummuvan pilven alla,
suistaa loistossa auringon
yli synkkien syvänteiden,
ohi siintävän suvannon.

Karit kiiltää ja viimat viiltää,
pursi loitolle lennättää,
kultakankaita kohden puskee,
yhtä loitolle sentään jää.

Antaa mennä kun mennä tahtoo, antaa laulaa kun laulaa saa, tämä kulku on vaarallista, tämä kulku on ihanaa!

Ma hengitän tuoksuja tuoreen maan ja ma pingotan rintani paulaa, joka oksalla lintuset visertää ja ne uusista toiveista laulaa.

Maan alta jo myyräkin kurkistaa,
kalasuomut ne välkkyy veessä
ja sammakot letossa kurnuttaa
ja ne kutevat päivän eessä.

Sisilisko se kivihin luikeroi
ja suolta se kurki jo koikkuu,
jänö uudessa turkissa teutaroi
ja sen hännässä tappurat roikkuu.

Näin elämä ilonsa ilmaisee,
minä näen niin kevyttä unta,
salon vihreissä saleissa vilisee
koko luonnon soittajakunta.

Kedon nurmelle korvani kallistan,
maanaliset salapurot solskaa,
ilon salvat ma laulaen vapautan,
veri tanssii keväistä polskaa.

Voi, nyt minä tahtoisin armastaa, koko maaliman sylihini painaa ja elämälle kannelta kaijuttaa, joka mullekin säveleen lainaa!

Kuin huumeessa leivoset leikkiä lyö ja kiitosvirsiä raikaa, suli soiluen hangen kireä vyö, jään laine jo söi ja jo valkeni yö, taas lempeen ja toivoon on aikaa.

Ja rinnankin lämpö se murtavi jään, joka tuuditti tunteemme hallaa ja se voittoa vaativi poutaisen sään, elononnea laulaa se enteissään, ruman aatteen alleen se tallaa.

Nyt tunnen kuin sieluni siivet sais ja ma leivona nousta voisin ja tahtoni talvesta ponnahtais ja mun riemun oikean kaijun sais ja ma oikea laulaja oisin!

Ne pitkän matkan kulkijat ne yhtyvät ja ne eroovat, kuka kysyisi nimeä heiltä!

Ne etsijät ne ehtivät,
ne salasanojen hyräilijät
ne tulevat kaikilta teiltä.

Ja niill' on merkit mentävät,
tiepuissa piirut on heleät,
jotka siskoissieluja ohjaa.

Ja niill' on pitkä määrän pää,
se vetten takaa kimmeltää
vasten hopeansinistä pohjaa.

Ne kysyskö mistä leivän saa,
kun vaan on kaunis jumalanmaa
ja kaunis on itäinen rusko!

Ne kulkemahan Luoja loi ja korpit niille leivän toi, sillä niillä on ihana usko.

Istu helkanurmelle ja nojaa sammalseinään, tuoss' on kortta kymmenen ja sido nyt arpaheinää!

Katso heinän helyjä,
ne siintää silkkiloimin,
sinilatvan, sasminan
ma seppeleekses poimin!

Anna yksi kihara vaan,
sull' on niin monta noita,
armostasi arvotaan
ja tehdään solmukoita!

Kuusikossa hiljaa hiipii
sinipiika rukka,
siskoisliittoja solmitaan,
sinä sinikellokukka!

Kuule haavan sohinaa, kun sinikellot soittaa, anna arvat Luojalle, ma sydämmes tahdon voittaa!

Hän kulkee niinkuin kuningas, joka näkee suurta unta, ja hänellä on haavelinnoja ja suuri valtakunta.

Ja aatoksista koottu on
sen nuori, suora kansa
ja päivä paistaa yllänsä
ja kultaa kiharansa.

Hän käy kuin käy vaan kuningas, ei huomaa arkilasta, voi, köyhän narrikaapua, voi, köyhää kuningasta!

Ja tässä me ystävät istutaan ja tahdomme maljoja maistaa, kun lehdossa rastahat raksuttaa ja jumalanpäivä paistaa.

Ei aikaa nyt ole suremaan,
näin ihana elämä on sentään,
näin hetken siivillä leijutaan
ja aatos lintuna lentää.

Ja tulkaat veikeät veitoset,
kun silmä nuorena säikkyy,
kun rinta taulusta lämpenee
ja viini maljassa läikkyy.

Kas tässä on isäntä iloinen,
jota sanotaan Remuseksi,
jok' on viinamäkien tarhuri
ja hellän humalan keksi.

Hän tekohurskahan kauhu on
hän naurun kannelta soittaa,
hän tulevi tuttuna tupahan
ja surevan sydämmen voittaa.

— Hei, juokse, viinuri, kellariis, eropikarit vielä juodaan, jos loppuu, niin kylästä lainataan ja Saksasta uutta tuodaan!

Minä tulen täältä ja sinä tulet sieltä metisen metsän ahtaalta tieltä ja katselet latvoja aina. Polkusi on niin kiero ja kaita, varo sinä ettes sa jalkaas taita ja ettei ne oksat paina!

Voi, sua poika, et pyhää vietä, aina sa kuljet leveätä tietä ja laulelet kisamielin, sulla on hurjat maantieveljet, sulla on mielessä ehtoiset eljet ja kuihutat linnunkielin!

Älä sinä, neitoni, kisoja kiellä, käärmeell' on pesänsä pensaassa siellä ja valkoista jalkaas se pistää! Tule, tule hilpeän laulajan seuraan, sua minä hain kuin metsän peuraa, mut en sua löytänyt mistään!

Piti, piti veijari, kiivas ja kirkas, paljonko maksaa se veijarivirkas, kai käärme on povessa sulla! Vaan jos heität sen myrkkyisen hampaan, hiljaa hiivit ja mieles on lampaan, niin ystäväks' saat sinä tulla?

Kadunkulmassa rumpali rummuttaa: "minä kuulutan kaikille julki, mies — veitikka Iloksi kutsutaan —, on karannut vankilatornistaan, johon pyöveli eilen sen sulki, se mies on valkea-otsainen ja kiertää pitkin maita ja silmä sillä on sininen ja punanen on sen paita!"

— Ja holjakka pyörii ja kansaa käy, nyt on turhuuden markkina-aatto, ja vallat ne vaunuissa keinuilee ja käädyt ja sormukset kiiltelee ja jälessä on matkijasaatto, ne tuhlaa joukolle almujaan ja lokaan kultansa hukkuu ja riitaa niillä on arvostaan ja ne kunnian patjoille nukkuu.

Ja tuolla ne silmänkääntäjät käy, jotka elävät köyhien työstä, ja sitte viisahat kirjoineen ja onnenonkijat koukkuineen, ne kuiluun voi veljensä syöstä; kas tuolla pappi on yksinään, joka kuivasti nauraa koittaa, ja tuolla se suutari lestillään surumessuja kujassa soittaa.

Kamasaksoilta kojuissa ostetaan, mitä oikukas tapa matkii, ja siellä on kirjavat keikarit sekä elämän mairivat kuokkurit, jotka toisten pöydiltä latkii, ja siellä on itserakkahat, jotka lemmen luotansa syytää, ja siellä on matalat mankujat, jotka kaikilta ropoa pyytää.

Siell' liittoja sokeita solmitaan ja ne elämä kahtia jakaa, koronkiskuri vannoen sanansa syö, tekohurskas laihaa rintaansa lyö ja ojavierissä makaa. Kuin kuumeessa, humussa huudetaan, kuka tuntisi toinen toistaan, mitä toinen on ahertanut varjossaan, sillä toinen valossa loistaa.

Siell' laulajat kunnian ahnehet omantuntonsa joukolle tyrkkää, salajuorujat sopissa supsuttaa ja itsepilkkaajat huoahtaa, ne kulkevat polkua jyrkkää. Ja tyhjän tympeä nauru soi, täm' on nahkasielujen juhlaa, ja hauturi lopuksi koota voi, mitä elämä liikaa tuhlaa.

Ja hoijakan kellot ne helisee, näin joukot turulla teuhaa, ne etsivät iloa itsestään ja ne kulkevat lainahelyissään ja ne keppiratsuilla reuhaa. — Mies valkea-otsainen yksin käy ja etsii elämän juomaa, mut seurassa sen ei ketään näy, eikä kukaan Iloa huomaa.

Sua etsin, etsin ma kautta maan, voi, missä on matkani määrä, sun unten kuvissa näin minä vaan ja onko se uneni väärä?

Ma tahtoisin kerrankin armastaa,
sanat salatut valloille päästää,
ma tahtoisin paljon unhoittaa,
en iäti laulaa ja säästää,

Ma tahtoisin päivän paisteeseen
sekä aarteita tuhlaten antaa
ja kunniaan sekä maineeseen
sun sylissäni tahtoisin kantaa.

Minä laulaisin, mitä taitaisin,
käsin tarttuisin elämään kiini,
ja kivet minä tieltäsi kiskoisin,
sinä oisit elämäni viini.

Ja sinuun sieluni kasvaa sais ja elämä elämää oisi, me kesästä kesään kuljettais ja koivuissa kantelot soisi.

Tomu pelmui päivän paisteessa ja jalkaa poltteli santa, puun taulalle pihkaa tippuili, oli helteä metsän ranta.

Mäen notkosta kuului töminää
ja ahteelle valahti varjo
ja siin oli Maaliman-Matti taas,
jok ei tulijalle kättään tarjo.

Hän oli niin vanha ja vaappuva
kuin laho tieviitan risti,
hän säikähti äänen kuullessaan
ja sormensa poveen pisti.

Hän liikkuu tuulessa, tuiskussa,
ei jyrkintä polkua karta
ja ruskean paljaalla rinnallaan
hajan huljuu takkuinen parta.

Kuka tietää, mistä hän milloinkin käy,
kasaveikot ne silmiään herjää,
hänen sanotaan koonneen aarteita,
muka pirulle hän kolehtia kerjää.

Hän höpisee hämäriä sanojaan
kuin koirille vihansa hän heittäis,
hän tutkii salassa käsiään,
kuin rikosta suurta hän peittäis.

— Me ahteella seistihin vastakkain, oli katseensa surevaisen, näin punasista silmäreijistä sen vaeltavan juutalaisen.

Laivat ne seilaa sinisellä sillalla, taivaan ranta se kellertää, tuuli se kauvas soudattaa, rakkaille rannoille joudattaa.

Punanen on purje ja karikivet kiiltää,
laivuri ruoria kouristaa,
kuultavat tähdet ne ilmoittaa,
minnekä aaltoset kuljettaa.

Vihreät on aallot ja valkeat on harjat,
syvyyttä synkkää ne syleilee,
pimeässä huutaen huoliaan
vihreät vaahdot valuu vaan.

Sinne ma tahtoisin koivun alta
punasen purren kannelle,
etelän maille ma laskisin
ja aalloilla aina ma laulaisin.

Pienet on pilvet kotilahen päällä,
kotoiset ruuhet on pienoiset,
airot ne säteissä kimmeltää,
laine se kuolee ja rantaan jää.

Laivat ne tulee ja laivat ne menee, kerran ne laskevat rantaan taas, silloin ma soutelen taivaan taa, johon satusaareni kangastaa,

Sieltä Pyövelivuoren juurelta Pahajärven pitäjäs alkaa, siellä metsä on pauloja, permiä täynnä ja se kasvaa sanajalkaa.

Ja talot ja töllit ne lahot on,
öin piiskat ja pamput paukkuu
ja kahlekoirat ne portailla
joka kulkijan jaloissa haukkuu.

Tekohurskas ja kavala kansa on,
se on elämän kuonaa ja kaarnaa
ja siellä vihainen pappi on,
joka mustaa oppia saarnaa.

Ja sillä on nyrkki kuin koiranpää,
se arkena veroja nylkee
ja pyhänä kiehuu ja kimpoilee,
tulikiveä suustaan sylkee.

Hän hyökkää nuorien iloihin
kun on juhla ja juhannusaatto,
hän vaatii, ett' olis elämä
vain ikuinen ruumissaatto.

Ja missä sen kauhtana kahisee,
siellä sydäntä viima viiltää,
hän hiipii helkalehdoissa
ja rinnan hehkuja hiiltää.

Kuin peijaissa kansa päivällä käy,
tavat öiset on toisenlaiset,
kun pappi nukkuu, niin riehkuvat
salajuojat ja löytönaiset.

Sen Pyövelivuoren kaltaalla
ne peikotkin silloin teuhaa,
ne vilkuvat ilkkuen luolistaan,
salajoukko kun luuhalla reuhaa.

Varo kulkija sinne käymästä, siellä vilu on veräjänsuussa, siellä silmät on pahat ja polttavat ja rakkaus ristin puussa.

Me kasvoista kasvoihin katseltiin ja oltihin naurutuulla, sinä toisella oksalla viippuilit, minä toisella oksapuulla.

Ja päivä se vaipui vaaran taa,
suli länteen suvinen ilta,
ja me hienoista seiteistä punottiin
se lemmen siintävä silta.

Sitä tuuli se tuuitti tuoksullaan
ja kihloista kirviset lauloi,
miks naurun kulkuset vaikeni
ja miksi se mieltämme pauloi?

Se puu, se puu oli lemmenpuu, jolla keinuimme pitkin iltaa, me kasvoista kasvoihin katseltiin, eikä löydetty sanoille siltaa.

Majan ma tahtoisin rakentaa kolmen siintävän salmen taa, humala kuistia kiertää saisi, aamuinen loimo se kirkastaisi lepikön heleän harjan.

Menisin metsähän viheriään sinisiä kaskia sytyttämään, perkaisin pelloksi viidakot taajat, kylyssä nuortuisi raukeat raajat; tarhassa ammuisi karja.

Majaani saattaisin morsiamen, kaitsijan ovelan, kaunoisen, työst' olis kullakin puuha ja puoli, sama olis hupi ja sama olis huoli lähellä ja loitommalla.

Sitte kun iltasin lepäisin, kuistilta työtäni katsoisin, viheriä köynnös se huojuen riippuis, kuherruskumppani polvilla viippuis matalan majani alla.

Rauhalan tahtoisin rakentaa, pilloilta piilohon suvannon taa, kauvas näkyisi tupani sauhu, kaukaa kulkisi maailman pauhu helkkeenä saranaraudan.

Leppoisa tuuli se kaijun tois, majan seinältä kantelo sois, laulaisin kukkia kankahalle; punaisen puolan ja kanervan alle tahtoisin kotoisen haudan.

Voi, tahdotko rannalle tulla, kun myrsky on nousussaan, kun aalloille mieli on mulla ja sua minä kaipaan vaan?

Ja onkohan voimaa sulla, kun laineille lasketaan, kun soiluen soittelulla me jätämme rauhaisen maan?

Ja voitko sä isäsi jättää ja äitisi suruhun syöstä ja pahoja puheita kuulla?

Tule, laulaja tarjoo kättään, niin laskemme pursipuulla ja etsimme onnea yöstä!

Taas veren villivarsat ma päästin, ma päästin ne tarhaani laukkaamaan, ne tallasi taimia, joita ma säästin elonpolkuni varsille tuoksumaan.

Tuli niinkuin sokea salama yöstä, ovitelkeet ma tempasin irralleen ja varsat ne oli mun maahan syöstä ja taimet ne itkivät itsekseen.

Sinä kuljet, kuljet ja etsit,
etkä rauhaa koskaan saa.
Minä kuljen, kuljen ja etsin,
kuka kiusaa kulkijaa?
Sinä taivaantähtiä katsot,
ne on usvaa, ilmaa vaan.
Minä taivaantähtiä katson,
sillä sieltä ma toivoni saan.
Sinä kuljet, kuljet ja houraat
ja houreesi unta on.
Minä kuljen, kuljen ja houraan,
mut loistossa auringon.
Sinä tuhaksi, tomuksi muutut,
sun naapuris multaan vie.
Minä tuhaksi, tomuksi muutun,
käy ylläni elämän tie.
— —
Minä katselin ylös ja sivullein,
minä unissa hourasin itseksein.

Tienvarrelta ma katselin miten kukkaset kastetta joivat ja yli kultaketojen pyhät huomenkellot soivat.

Ma aidan alla lymysin
ja soittoa kuuntelin hiljaa,
se tuuti lainehet nukuksiin
ja tuuti suvista viljaa.

Ja kansa pyhävaatteissaan
pois pyhille portaille astui,
ma elämääni ajattelin
ja silmä siinä kastui.

Ei pyhää mieltä mulla oo,
pyhävaatteita ei ole mulla,
mut saahan Herran huoneeseen
myös kaikki kulkurit tulla,

Ma otin sauvan nurmelta ja kaartelin kirkkoa kohti, ja huomenkellon kaijussa kedon kelmeät kukat hohti.

Ma arasti astelin paljain päin, tulin vanhaan kirkkoon ja ovelle jäin, johon pylväs varjoja loi.

Oli raskas ilma ja tomuinen,
ja raskas saarna ja sumuinen,
urut uniset ylläni soi.

Pyhimykset kalseilla katseillaan
mua soimasi hopeapuitteistaan
kevätpaastoista ylpeillen.

Katon enkelit pilvillä leijaili,
ne armon autuutta keimaili
vesiväreissä kylpeillen.

Pyhän alttarin pikari kimmelsi
ja punanen sametti välkkyili
kuin verta se vuotanut ois.

Oli rintani köyhempi entistään ma tuijotin tyhjään hämärään ja hiivin portaita pois.

Taas ulkona seijas taivas on, taas loistaa sen porttipielet ja säteet lehvillä väreilee kuin kantelon hopeakielet. Pois tylyn kirkonkellon pauhinasta, sen vaskikita maita manaa, se muistuttaa niin paljon maalimasta, joka aina käyttää kovaa sanaa!

En tahdo kuunnella saarnoja, jotka tulvivat palkkasuusta, vaan tahdon etsiä elämää hyvän tiedon puhtaasta puusta! Ja nuorten kuusten puolihämärässä ma etsin lepoa ja suojaa ja tuulten kymbaalien hyminässä ma tahdon rukoella Luojaa. —

Ota se kaunis kannel taas ja istu sen koivun alle, soita sydämen lauluja sille halulle haikialle!

Anna sormesi soudella
sen vaskisen kielen yli,
laula kulohon kukkia
ja lepoa aallon syliin!

Viritä nuori neitonen mun sieluni kanteloita, laula kuin laulaisit itsekses, kun katselen silmiäs noita!

Pois on mennyt laulajaneito kuin pilventerään ilta,
eikä raiju raikas ääni näiltä seutuvilta.

Pois on illan iloni kuin kuiviin juossut puro,
laulu taisi lakastua, sydän on niin juro.

En ma kesää surekkaan, en noita marjamaita,
suren onnen lyhyyttä ja lemmen lauvantaita.

Niin on tunnit tukalat kun vaeltelen vaivoin,
juhlavaatteet valkeat ne sudenkuoppaan kaivoin.

Huhuilen ja huutelen ja eksyn surun suohon,
tästä on kulta kulkenut ja rutistanut ruohon.

Huudan kaijun kartanossa: tule, tule kulta!
Suuri kaiku kaukaa vastaa: sule, sule multa!

Ajoteiltä ne tulivat tulvaillen rujot miehet ja parkuvat lapset, tuli neidot irstahat ilkkuillen avorinnoin ja hajalla hapset; ja tietä raivasi nyrkki ja kylki, ja viinasta villeinä tielle ne sylki vihan sairaassa vimmassaan.

Epätoivon silmästä silmään näin, oli kurkkunsa kiroista kuivat ja kuumassa kimmassa änköttäin ne taivaalle nyrkkiä puivat, ja Luojaa pilkkasi nälkäinen kansa, kivet, puukot suhahti kouristansa ja ne tallasi vihreän maan.

Hyys, hyys, rivo rikkaus ahneen maan, joka kullalla kalliomme raiskaa, joka suonemme rihmoiksi ratkoo vaan ja ne tunkiokasalle paiskaa! On sielumme niinkuin palava huone, on otsilla tarra, se tarra on tuonen, jok'ei katoa milloinkaan!

— — Ja ma kuulin matalan mainingin, suli iltaan ilkkuva ääni, ma sammalpolulla havahdin, rajumyrsky se soi ohi pääni, ja korpi se pitkässä kaaressa vinkui, tuhotuuli se pitkillä siivillä sinkui hätätorvea toitottamaan.

Kuin unissa kuleksin vuodet ja päivät ja kuvat ja seudut ne vaihtuivat, tien puoleen punaiset viitat jäivät ja aamuiset ajat ne haihtuivat.

Ja ihmiset kylissä kynti ja hääri,
ne väänsivät kiviä, kantoja,
ma kysyvät katseensa käsitin väärin
ja jouten soutelin rantoja. —

Joka pensaasta katseet ne seuraa, ne soimaa:
"mies, hoi, missä on sun tuntosi,
ota kirkas kuokka, jos sulla on voimaa
ja nosta kulkeva kuntosi!

Lie viimeinen virkasi pilarengin,
sa maantien ruohoa litistät,
muut pellolla pelmuvat kyntökengin,
sa viikon virsuissa vitistät.

Ja sentään sa elämän leipää vaadit
ja laulelet kujissa, kaduilla
ja niitä ja näitä sa yhteen laadit
ja itseäs petkutat saduilla!"

— Mies heitä jo! Anna kuokka ja aura, ma kanssasi peltoa äestän, ei jouten oo juhlaa ja älähän naura, jos työtäni virsillä säestän!

Elämä se veitikka viisas ja nuori se iloisen pillini laittoi, sointuvan oksan se lemmessä löysi ja viinipuusta sen taittoi. Soitin pillillä pienen polskan ja nauruun ratkesi ääni.

Sitte ma soitin kun iltasin istuin sen kotini nurmikolla, laitumen tiellä ne karitsat hyppi ja mun oli hyvä olla. Soitin pillillä pienen polskan ja omaa naurua nauroin.

Sitte ma jätin ne kotoiset rannat ja kiertelin mielin määrin, nuoruutta itkin ja neitoni mieltä, mut huomasin surreeni väärin. Soitin pillillä pienen polskan ja nauroin juuri kun itkin.

Joskin se hellä heilini hylkäs, niin enhän ma valita noita, onhan maalima tyttöjä täynnä kuin ahot on mansikoita. Soitan pillillä pienen polskan ja naisten naurua nauran.

Vaikk' olen köyhä ja köyhän lapsi ja monta on matkan vaaraa, rikkaita riemuja sentään laulan ma keskellä maantienhaaraa. Soitan pillillä pienen polskan ja köyhän naurua nauran.

Elämä se pillini ryöstää tahtois ja kauppoja peruuttaisi, en sitä vaihtais tähtiinkään, vaikka hopiatynnörin saisin. Soitan pillillä pienen polskan ja elämän naurua matkin.

Te istutte kehässä kerskaillen pitopöydän pitkän päässä, on silmänne lasiset, järjekkäät kuin liikkuvat kuplat jäässä.

Mitä mietitte? Omaa itseä vaan,
jonka nostatte päähän patsaan,
voi, paistien lemuvaa ylpeyttä,
kun ne pääsi niin arvosaan vatsaan.

Ma viimanne vilussa värjötän,
te imette veren multa
ja kylmän naurunne huurteessa
minä kaipaan tunteen tulta.

Minä tahdon revästä ilman sen,
joka sieluni sumulla peittää,
ma vimmasta polonen ponnahdan
ja ma tahdon sanoja heittää.

Ovet rintani avaan seljälleen
ja annan auringon paistaa
joka sieluni soppihin salaisiin
ja ma tahdon onnea maistaa.

Poroporvarit nurkassa nalkuttaa,
ivan veitsellä sydäntä ne viiltää,
ne istuvat viisaina paikallaan
ja naamat ne nauriina kiiltää.

Ne pistää kaukaa… ne vakuuttaa,
että maalima laahaa norjaks,
ne tahtovat haaveita haavoittaa
ja tahtovat tapojen orjaks.

Ma nousen ma, lähden, ma läkähdin, ne ajavat mua kuni peuraa, näen ulkona taivaan ja tähdet taas, min'en kaipaa pylvässeuraa.

On sieluni erherakennus, se täynnä on sokkeloita ja toisiin valoa virtailee ja toiset on pimennoita.

Ja yhdessä kuollutta kaivataan
ja itkevi pitkä parvi,
mut toisessa rajusti remutaan
ja kiertävi juomasarvi.

Ma pilarin varjossa valmon nään,
joka jotain etsivän näyttää,
hän hiipii huoneesta huoneeseen
ja akkunat kukilla täyttää.

On seinällä kannel tomuinen,
sen kieltä hän hellästi pyyhkii
ja katsoo yöhön ja pimeään
ja akkunan ääressä nyyhkii.

Hän etsivi sälhkölähdettä,
joka valoa pimeään johtais,
hän koskisi valkeilla käsillään
ja kaikki kammiot hohtais.

Hän pyrkii sieluni pyhäkköön ja eksyy aamuin ja illoin, kun elämän sylissä havahdan, nään vanhan äitini silloin.

Ylänköjä yksin mä taivalsin ja harmaille harjuille nousin, kosken kihoissa kahlasin ja outoja rantoja sousin.

Kauvas kylistä pakenin
ja kuilun kukkia taitoin,
vuoren varjoon kuusen alle
ma piilopirttini laitoin.

Pelkäsin ihmisaskelta
ja vavahdin polun puolla,
teirin permiä jännitin
ja ongin virran vuolla.

Kaste, auer ja illankuu
ja ne metsälukkojen juuret,
siellä ne metsäkyyhkyset lensi
ja unelmat uudet, suuret.

Majani ovelle kaaressa kulki
kaukaisten kytöjen sauhu,
kuusten latvat ne lauleli
ja kuului purojen pauhu.

Kaste, auer ja kukkaset,
ei niist' ole kumppaliksi,
heporastaskin ikävän tuo
ja miksi ma kaipaan, miksi?

Yksin tunnit on tukalat ja kolkko on korven ranta, laaksoon laskeun etsimään taas sydämmeni morsianta.

Ma muistan ne punaiset nuotiot, joilta heloitti heinän hilve, kun parissa neitojen, veljien vain kajahti karku ja ilve.

Me olimme onnemme oppaita
ja tuulentupia luotiin,
oli elämän neuvoja sadottain,
kun lähtömaljoja juotiin.

Ma kuljin minne mun tahtoni vei
ja ma teuhasin otsa hiessä
ohi savuisten nuotiohiilosten; —
nyt seison ma ristitiessä.

Ja löytää se jänökin poluilleen
ja lintu se tiensä taitaa,
vaan matkan viittaa ei mulla oo,
eikä onnen ojennusaitaa.

Ja kaksi tietä on, tiedän sen,
vaan tiedä en matkan määrää,
vai viekö ne molemmat oikeaan
tai kuljenko polkua väärää?

Sen toisen päässä on surkeat suot,
missä kivut ja kirot kiihtyy,
vie toinen mun riemukaupunkiin,
missä huomenhaltijat viihtyy.

Ma tahdon itseni sonnustaa
ihan kiireestä kantapäähän,
ma tahdon soitellen sotihin
ja elämän myrskysäähän.

Jos sorrun, niin sortua tahtoisin, kun tuomi on tuoksullansa, kun uusia toukoja kylvetään ja laulavi nuori kansa.

II.

Hän pimeällä polulla seisahtui, hän kuuli niin kumman pauhun, hän lähti sen kutsua kuulemaan, näki vuorelta lauhkean laaksomaan läpi utuisen kaskisauhun.

Ja koski se laaksossa lauleli, se sumussa, humussa hylly', sen kyljessä katajat kahisten ui ja sen hopeaniskalle kouristui tän vihreä, vanha mylly.

Hän sillankorvassa palavan näki usean olkilyhteen, oluttynnörit pihalla punoitti, pitovieraat sillalle hoipersi ja ne nauraen lyöttyi yhteen.

Kuu metsikön rantaa souteli, sitä uninen halli haukkui, joen suistosta hiipivä hirvi joi, kuu otsasarvia hopeoi, tuliluikut myllyltä paukkui.

Oven aukosta höyryä tupruili, tuvan telme se ilman täytti, tuli kulkuri koskelle laulellen ja myllärin mies ryhyselkäinen se varjosta hampaita näytti.

Jokilaaksossa koski pauhaa, vesirattaat ratisten käy, ne kultajyviä jauhaa, eikä myllärin neitoa näy.

Ja myllärin nuori neito
se paasilla hyppeli vaan
ja monikin viljon veito
kävi neitosta kosimaan.

Ne hiippakääseissä kiikkui,
ne tarjoili talojaan
ja jalan ne maantiellä liikkui
ja kantoivat kihlojaan.

Se myllärin renkiruho
vei myllylle säkkinsä
ja silmistä tuikahti tuho,
hän salasi lempensä.

Mut neito se ulpuna kukki
ja soimasi sydäntään
ja se ahne myllärin ukki
se tyrkytti tytärtään.

Niin himmeni silmä seijas,
niin vaaleni neitonen,
rikas kulkijapoika sen veijas
ja antoi sormuksen.

Jokilaaksossa koski pauhaa, vesirattaat kumisten käy, ja mylly se rahaa jauhaa, mut onnea siellä ei näy.

Tule limokujaan, miss' on nuori parvi,
älä kysy kenen häitä juodaan,
lienet lauluniekka, ota olutsarvi,
kivikellarista uutta tuodaan!
Maista, juo ja nauti,
naura haarikalle,
kerran tulee tauti,
joka pitopöydän alle
suuren salakuopan kaivaa!

Kysy lainehelta, miksi itkee ranta,
— juo ja sulattele rintas jäätä! —
Luhdin solass' oisit nähnyt morsianta,
itki, suki surullista päätä!
Maista, juo ja nauti,
naura haarikalle,
kerran tulee tauti,
joka pitopöydän alle
suuren salakuopan kaivaa!

Sieltä alas astui helykruunussansa
niinkuin lumipilvi säteissänsä,
kosken poika soitti suurta kanneltansa,
nurmi nuokkui silkkiliepeillänsä.
Maista, juo ja nauti,
naura haarikalle,
kerran tulee tauti,
joka pitopöydän alle
suuren salakuopan kaivaa!

Mitä mylläristä? Siitä tarut toiset,
nälkävuodet sille kultaa kantoi,
karjaa kuljetteli talolliset, loiset,
jauhotynnörin hän niukan antoi.
Maista, juo ja nauti,
naura haarikalle,
kerran tulee tauti,
joka pitopöydän alle
suuren salakuopan kaivaa!

Arkun pohjat kiiltää myllysillan alla,
älä sinne katso, juodaan aamuun saakka,
lienet lauluniekka, laula laulamalla
kuinka helykruunukin on taakka!
Maista, juo ja nauti,
naura haarikalle,
kerran tulee tauti,
joka pitopöydän alle
suuren salakuopan kaivaa!

Miksi häihin iloisiin mun tänne piti tulla,
kun sen toisen morsian vain mielessä on multa?

Morsian se kuva on mun lapsuusystävästä,
äänen hellän, hellän ma kuulen hälinästä.

Sirkut oli silmät sen kuin päivän vanhan vuokon,
varsi laikkui valloillaan kuin kailarannan ruoko.

Noin se katsoi keinuessa keskilattialla,
piti kättä poskellaan kun istui ikkunalla.

Ystävinä yhdyttiin ja juostiin helkamäissä,
ennenkuin sen tiesikään, jo käytiin käsikäissä.

Rakkaus se raukeni kuin niittypuron juoksu,
vaan ei mene mielestäni lehdon iltatuoksu.

Sinun katson kauniimmaksi, sinussa on tulta,
sinua ma rakastelen, vaikk' oot toisen kulta.

Anna suuta suurukseksi, iltaseksi kättä,
tämä on hullun humalaa ja unimyrkyn mettä!

Paina lemmen paljetta ja kohenna sen hiiltä,
paina sillä sormellasi, jossa sormus kiittää!

Tulikukat tuoksahtaa ja lyövät säkenöitä,
valaisevat häitäsi ja näitä ilon öitä.

Ovensuussa hän seisoi kummissaan, näyn luuli hän unelmaksi, sadun hirven näki hän kruunussaan, joka muuttui prinsessaksi. Ja hän oli kuin huumeissansa ja maltaista, maireesta kiihtyen tuvan perälle notkui hän hyräillen ja sysäsi syrjään kansan.

Hän tuijotti silmihin sinisiin, jotka salaista paloa kaihtoi ja sukulaismaljoja maisteltiin, hän tulijaissanoja vaihtoi; taas ihmisten parissa hän viihtyi, ja oli kuin hongat soineet ois, he kahden kulkivat lehtoon pois, missä hehkeät liitot kiihtyi.

Ja oli kuin olisi lauennut käsiranteita kihnaava köysi, hän laulajaneittä oli kuulostanut ja nyt hän sen vihdoin löysi. Taas purona pulppui virsi, taas hymyili elämä autio ja hän nousi kuin lumesta kontio, kun sulavi keväinen kirsi.

Suorannan ruususta lauloi hän vaan, jolle kulkija tarjosi kättään, jota koskaan ei voinut unhoittaa, mut köyhänä täytyi jättää. Niin heräsi katkera henki, hän näki nyt villityn morsiamen ja takaa kuuli hän kirouksen, siellä seisoi myllärinrenki.

Voi, iloinen, nuori nainen on elämän leivän särvin, se on päivän paahtaman takamaan noron notkossa piilevä järvi.

Hän oli kuin päivänpaiste
ja ilosta silmäni kastui,
tienvarrelle heitti hän katsomaan,
kun iloiten vihille astui.

Miks hilpeä helosilmä
sa silmiisi katsoa annoit,
olit kaunis kuin alttarinenkeli,
mut toiselle kätesi vannoit?

Nyt sajasneitoset pilkkaa
kas, kosijapoikaa reimaa,
joka kutsuvi närhin äänellään
ja kyttyrällänsä keimaa! —

Kun hämärtää pitkä päivä,
sen ilkkuvan naurun kuulen
ja aittani pimeellä seinällä
ma puukkoni välkkyvän luulen.

Ja musta metsä se nauraa,
kun katselen tähtitarhaa,
ma juhannuskukkaani muistelen
ja luhtinsa ovelle harhaan.

Sillä iloinen, nuori nainen on myllärinrengin särvin ja rakkaus se on pettävä kuin kevätjäinen järvi.

Taas on koossa nuori kansa, sillä on mieli rennollaan, morsian harsohunnussansa sulhastansa katsoo vaan. :,: Lystimpää kuin näissä häissä olisiko ollut milloinkaan! :,:

Voi, tämän kansan kauneutta, kuinka se liukuu ja luikertaa, voi, sitä silmän kirkkautta, nurkasta viulu kun vingahtaa! :,: Kaatakaatte oltta tuoppiin, sitte ne palkit paukahtaa! :,:

Katsohan meidän puhemiestä, uudessa paidassa höyryilee, pallona pyörii märkänä hiestä, sukkansa säärillä lyllyilee, :,: polvia heittää laipiolle, hiirennahkoja näyttelee! :,:

Sulho se on kuin rannan viita juhannuksen aikana; poijes pojat se vanha riita, sulhasta täytyy nostella, :,: kultansa kotiin kuljettaa se silkkisessä kuomussa! :,:

Morsian on kuin tuomenterttu viheriäisellä varvulla, poika se lensi kuin kiivas kerttu, otti sen illalla ilolla, :,: otti sen oksalta ylimmältä, sirkutti sille polulta! :,:

Morsian on kuin saksanviini, yljän yrtti se vihannoi, ken sen nyt saa sokkona kiini, morsiustanssihin päästä voi, :,: silloinpa näitten häitten telme kirkonaitaan asti soi! :,:

Minä sitä lennän kultani kanssa vaikk' olen halpa kuokkuri, koskahan ystävä kruunussansa omaksensa ottavi! :,: Kaatakaatte oltta tuoppiin, sitte ne palkit paukkuvi! :,:

Kun käännyt kisoissa eessäni, sun nostan sykkivään syliin, sua suutelen kihlareessäni, näin mennään metsiin ja kyliin ja pakkaisviimojen vinkuessa ja sutten luhdalla ulvoessa, häämatka alkavi vallaton, soi nauru kopseessa kavion.

Ma tartun onneni ohjihin ja helmiruoskani läiskyy, ma katson silmies pohjihin, kun revontulet ne räiskyy; ja katsos kuinka ne orhit laukkaa ja lumi sinkoo ja hanki paukkaa, kas taivaan tähdetkin ilakoi, ja talven valkoiset kellot soi!

Hoi, varsat juoskatte nopeaan kuin varjot aavalle leijaa, pois salon huurteiseen hopeaan sun laulaen vien, heleijaa; on piilopirttini siellä mulla, ei ihmispolkuja sinne tulla, häävuoteen untuihin peitän sun ja silloin, silloin sa olet mun!

En ma sanatulvaa säästä, laulan pitkän pöydän päästä näistä pidoista hyvistä, rymyryypyistä syvistä, koska nyt lauluja suositaan saloilla Suomenmaan.

Tääll' on kaunis juomakansa niinkuin kukka kuoressansa, humuhuilujen remuissa, juhlapaistien lemuissa haarikat kädestä käteen käy, eikä ne loppuvan näy.

Tääll' on syöty sekä juotu, pötyä on pöytään tuotu tässä seurassa jalossa, tässä kuulussa talossa, joska nyt sarkkani pohjaan juon, illalle ilon suon.

Tuskin pienet sanat riittää, emäntää kun alan kiittää, joka varahin heräsi, kansan juhlihin keräsi, hänelle parissa ystäväin viritin virren näin.

Hän riisti piiristä morsiamen kuin oisi hän omissa häissään, hän huusi ja orhia selkään löi kuin oisi hän ollut päissään. Mut nuoteet tuvasta juoksivat ja ne orhin suitsihin tarttui, hän huitoi, löi sekä riuhtasi, mut joukkoa kimppuunsa karttui. Se mylläri juoksi kuin järjiltä ois ja tulet ne tuvasta sammui, humuveikot hokivat aseitaan ja läävästä karja ammui; ja kärryt ja valjaat kaadettiin, missä kiristyi ottelun piiri ja ullakkoportaat kumahti, oluttynnörit koskeen kiiri. Hän kirmaisi niinkuin otus voi, jota polttavat pihdit pistää, hän temmelsi myllypihalla, eikä enään huolinut mistään. Mut myllärin renki kuin saukkona nous ja puukko sen hampaissa kiilsi, tasajalkaa hyppi hän piilostaan ja syviä piiruja viilsi. Yli sillan kulkija heitettiin ja ne honkaporttinsa sulki, hän juoksi, kaatui ja juoksi taas ja rintaa painoi kuin suuri paas, kuun varjoon hän vuorille kulki. Hän kuuli kuin kaukaista huminaa, niin kelmeenä paistoi poski ja metsät suhisi surujaan ja pauhasi kumea koski.

Huu, kuinka se koski nyt huutaa ja pauhaa ma pakenen suurille saloille pois, en saa minä laakossa rauhaa, voi, etten sen ääntä ma kuullut ois!

Sen kihoissa kiljuvi vaahtopäitä,
ne kiljuu mun suuresta surustain,
kun katselin ystävän häitä
ja turhaan sen lenseetä katsetta hain.

Ma muistan ne nuoruuden pääsiäishetket,
ma muistan ne kinkeriretket,
kun keinut ja kiekot ne vauhtiin sai,
kun arkikin oli kuin sunnuntai.

En enään sun silmiisi katsoa saata,
en enään sun ääntäsi etsiä saa,
nyt kiertelen vierasta maata,
että voisin sun iäti unhoittaa.

Ma kuulen vielä sen häätalon telmeen,
hän silkissä loisti mun silmissäin
ja poskensa oli niin kelmee
kuin kerran sen kuutamoiltana näin.

Ma aijoin sun elämän juhlihin johtaa
ja saattaa sun kirkonalttarin luo,
missä punainen sametti hohtaa
ja siunaus kätemme liittyä suo.

Ma oisin sun uudispirttihin vienyt
ja tupani tuoksuksi aattelin sun,
voi, oisin ma silloin tiennyt,
että, ihana ystävä, hyljäsit mun.

Jos maalimaan minne nyt kullatta kuljen
tai uuden ystävän vierehen jään,
jos yöllä ma silmäni suljen,
niin sieluni silmällä aina sun nään.

Huu, kuinka se koski nyt huutaa ja pauhaa, ja on kuin sen holoissa horna sois, en saa minä laaksossa rauhaa, voi, etten ma lemmessä syntynyt ois!

III.

Hän kulki kuin vaeltava teini käy, nyt hänellä on hienot ja verkaiset vaatteet ja oppia otsassa, jumala ties, hän hymyilee niinkuin maaliman mies, ei kulkijaluontoa herrassa näy, sillä hällä on uudet aatteet.

Hän hylkäsi maantietapansa pois ja siintävään silkkikuoreen ne peitti, hän on oppinut ontosti nauramaan ja sutten parissa ulvomaan, mut on kuin katseensa laimea ois, kun ojaan hän haaveensa heitti.

Hän herraslauluja laulelee ja puheissa käyttävi kukkaiskieltä, niin hienossa humussa kuluvi yö, on päivän hupina joskus työ; hän mieronmiehiä karttelee ja väistyvi rahvaan tieltä.

Hän astui naamiosalihin, jossa kimmelsi katto ja seinä ja kaaresti hieno seura. Hän narrinutussaan teikaroi, sotaherrana lammas prameili, kävi piispana jalopeura ja naiset ne liehuivat enkeleinä, tekopiru se pillihin puhalsi ja hiilihangolla tahtia toisti ja ylinnä kukkien kuningatar, sinisiipinen enkeli loisti. Hän astui sen sinisen enkelin luo ja heilui kuin tuuliviiri, sanat käheät kimposi kurkustaan: sinä tääll' olet myöskin, Siiri!

Sua rakastan kuin ennenkin, kuin ihanaa virvatulta, ma unta nään, ma unta nään, älä vie sitä unelmaa multa. Voi, rakastanko ma silmiäs vaan ja niissäkö sielusi palaa, jos tietäisin, jos tietäisin, mitä kiehtova katse salaa? Ma rakastan silmiäs noita kuin öisiä salamoita, jotka kulkurimatkoja ohjaa, ma katselen silmiäs noita ja selvitän ongelmoita, enkä näe minä koskaan pohjaa.

Sinä olet kuin kiiltävä perhonen, sinä olet niin liukas ja lieto, mut kuinka sen nuoren sydämmes lie, vain tuulella siit' on tieto.

Minä kultaista perhoa pyytelin
ja kulutin aikani hukkaan,
yli suuren metsän perhoni lens
ja kiiteli kukasta kukkaan.

Sua hain minä pitkiltä pihoilta, sinä olit mun toivoni kirkkain, helolamppujen hohteessa nään sinun taas iloparvessa heinäsirkkain.

Voi, muistatko lehdon ja lammin veen, myös koivun ja mättään sen alla, siell' istuit sa iltaisin myöhäiseen käen kukkuuta kuuntelemalla?

Minä pensaan takaa ryntäilin
ja sun itkusi minua moitti
ja hämmillä mielin ma vaikenin
ja silloinkos nauru sun voitti.

Se naurusi lempeän tuoksun sai,
sinä olit niin veikeän uhkee,
sua lammin ulpuhun vertasin kai,
joka aaltojen kuohusta puhkee.

Ja sille sa rennosti naurelit taas
ja katselit viekkahasti,
se ilta se toivoni tomuun kaas,
— minä saatoin sun portille asti. —

Ma muistan sen koivun ja lammin veen, viel' entiset naurusi soivat, minä mokoma toivioretkiä teen, sua teikarit liehakoivat.

Itke ihana, itke taas kuin itkit sa ennen illoin, surusi syy olis lempesi syy ja kaunein olisit silloin!

Itkusi suolat silitän pois
ja hellään unehen tuudin,
iltatuuli se viuhkasi on
ja pilvi se on sun uudin.

Unten maita kun matkaisit, ois hymyä ihana muisto, polvilla pulmuni herätä sais ja lauluista kaikuis puisto.

Ma tahdon heittää sen naamarin ja olla suora ja hellä, ma tahdon ilolla tunnustaa, mitä mulla on sydämmellä.

Hän istuu siinä kuin odottais
mun tunteeni huumausta
ja siksi ma huultani puristan
ja siksi on naamari musta.

Hän raotti naamarin reunaa vaan, ma katselin katselemalla, ma tuijotin tummaa katsettaan, oli naamari naamarin alla.

Tuli luokseni hieno ja hintelä mies, joka viiksenalkuja nyppi, hän hihitti, hykersi käsiään ja naisten hameissa hyppi.

Hän pisti otsansa ryppyihin
kuin Shakespeare vainaalta näyttäis,
hän pudisti pientä rintaansa
kuin kolme kyynärää täyttäis.

"Hm" sanoi hän lasia kilistäin,
"surunäytelmän aihe on mulla,
viis virstaa mulla jo sanoja on,
vaan henki ei tahdo tulla.

Ja siinä on prinssit ja prinsessat,
mut anteeksi… täytyy jo mennä,
tuolla nurkassa paksun aiheen näin,
voi, ettei se pois vaan lennä!"

Hän sukelsi hännystakkeihin, joka nurkkaan hän juosta viisti, hän helisti kärpäisläppäänsä ja aiheilta niskat niisti.

Kuin nuoren ruovon sun notkistan ja polvilleni sinut painan, sun täytyy minua rakastaa, sillä sua minä rakastin aina!

Sun kätteni pihtiin kietaisen
ja imen sun huultesi mettä,
sun silmies säihkyä ahnehdin,
vaikka vuotais ne vihaista vettä!

Ma tahtoisin rajuksi rakkauden kuin oisi se tulitusta; — mut kylmästi sinulle kujertelen, eikä oo mulla uskallusta.

Ja piru se on niin leikkisä mies, se on muuttanut muotoansa, punatöyhtö sen vallast' on jälellä vaan, sit' ei enään pelkää kansa, se hunningoille on joutunut kai ja ravistunut on sen huilu; minä Siirini kanssa leijun vaan ja allamme kiiltää kuilu. Ma kuiskasin keskellä karkelon: näin tahtoisin liehua aina! Hän hengitti raskaasti sivullain: voi, älä sinä kättäni paina!

Sua Siirini, Siirini suojaisin kuin maanmies suojaa pienen pääskyn pesää, se pääsky touvon taiat taloon tuo ja laulaa sitten pitkin kesää!

Voi, tule, tule luoksen lintusein,
ma kauvan ootin toukopääskyäni,
se huolet huojentaisi lauluillaan
ja soitteleisi lemmestäni!

Jos syyskuun myrskyt veiskin sun pois ja muita maita kiertäis laulus taika, en yksin jäis, ois muisto mullakin, ois kerran ollut kesä-aika.

Ma soittelin narrin kanneltain, sitä elämän humupuolta, ma kuulin sun kuivasti huokaavan, sinä sanoit mun soittoni vaativan sitä elämän syvää huolta.

Ja huolet ne tulivat itsestään, en sinua niistä ma kiitä; kun soittelin haikeita laulujain, sinä nauroit vain, sinä nauroit vain ja hauskoiksi kehuit niitä. —

Ma suurten pöydiltä liemen latkin, ma maantieojassa synnyin kai ja mahtimiestä ma tässä matkin, ja tuossa porvari nauraa sai.

Ja suru vieri ja kyynel kirkas,
näin kansan nuoren ja suruisen,
"hei, heitä, keisari, tuhma virkas!"
hän nauroi patjoilla hyllyen.

On sukkeluuteni totta puoli, lie lehtolapsi se tuhmuuden, mut suuri yleisö siit' ei huoli, se nauraa — omille vioillen.

Narrissa on narrin leima, siksi se hupsuna kulkea saa, moni viisas on narrin kaima, vaikka hän tiukunsa piiloittaa. Narri on viisas kujeillaan, kaikki kai ollaan narreja vaan.

Sun luonasi kaikki liehakoi, se maaliman maire ja ilve soi ja silkit kahisee ja kengät viiltää ja liekit lehahtaa ja ruunut kiiltää, ma seison nurkassa täynnä tulta ja yhtä katsetta kerjään sulta, sun viuhkas viileän muille suo, mut jäisen viiman se mulle tuo.

Voi, olisiko surua silmissäs, vai harminko harmaa häimä, vai olisiko itkua äänessäs tai linnun vilkasta vitinää, kun nousevi uusi päivä!

Ja hiipikö kompaisten sanojeni kyy sun sydämmesi ihmetarhaan ja oliko se mustan lempeni syy, että kaikessa kauniissa valhetta nään ja oikkujen orjana harhaan!

Sivukammion suojaan ma pakenen ja seison kuvastimen eessä, mies vieras lasista virnuilee kuin sillä ois silmät veessä.

Se mies on tuttu jo vanhastaan,
mut missä sen näin sekä milloin?
Kadunkulmassa kerran sen pimeässä näin,
sitä miestä ma kavahdin silloin.

Hän sopersi hiljaa kuin itsekseen:
en tee minä mitään pahaa,
ma kullalle arkun ostaisin
ja siihen ma pyytäisin rahaa.

Minä olen kuin sulho ja morsian,
— se hassulta kuuluu varmaan,
pilapuheita vain ne on surevan,
joka menetti nuoren armaan. —

"Sinä kumma mies, sinä houraat vaan
tai joit sinä liiaksi viinaa!"
Hyvä herra, en maistanut tilkkaakaan,
mut tuska se tulena piinaa.

"Kai elämä sun polttosi parantaa
ja loppuu se vaiva ja huoli!"
Niin, silloin se loppuu, kun hautaan sen,
mikä minussa eilen kuoli.

Sen vanhan lemmen ma hautaisin
ja peijaisia minä joisin,
ma alkaisin elämäni uudestaan
ja ehkä se ehjetä voisi. —

— Katulyhdyn valossa kasvonsa näin, näin silmänsä harmaan kalvon, ne silmät ma usein unissa nään ja yöllä, kun valotta valvon.

Sinä aijot mun hyljätä, näänhän sen, sit' ei naamaris enään peitä, ma epäilen entistä hyvyyttäs ja ma epäilen enkeleitä.

Sinä olit mun sydämmeni morsian, sun jätän kuin iloisen lesken. — Sinä sanoit mun hyvästi heittäissäs: joko lähdet iloista kesken?

Miksi viivyn ja miksi houraan, reppu selkään ja sauva kouraan, tääll' en viihtyä enään vois? Miksi katselen akkunoita, missä liukuvi vartaloita, ilmaa tahdon ja tahdon pois!

Tahdon etsiä honkapuita, metsäkansaa ja seikkailuita, miss' ei tapojen orjaa näy, lokit kirkuu ja vailla paulaa meri yltiöpäänä laulaa, siellä aalloissa aatos käy.

Tulkaa kumppanit, mieron veikot, tulkaa keijut ja vuorten peikot maantienuotion valohon, leilit kiertää ja surut niellään, kulkuneidot ne notkuu tiellään, metsä nauraa ja lämmin on!

IV.

Näin minä kerran hyypiölinnun nuorena noroa astuissain, laulupaaella soittaen istuin, kankaalla kaijutin kanneltain.

Heräsin suhinaan harmaan siiven,
siinä kun paimenvirsiä hain,
päälläni kaarteli hyypiölintu,
kannel putosi polviltain.

Suolta ma kuulin lapsen itkun, elämän itkuja aavistin, toisin nyt luonnonääniä kuulen, toisin soipi nyt kannelkin. —

Sillä elämän vihreellä niitulla, jolla ryytikukkaset loistaa, tuli vastaani kaksi neitosta ja ne syleili toinen toistaan.

Se toinen oli niin iloinen
kuin sinisen pilven kaista,
ja se toinen oli kuin syksy-yö,
kun hopeinen kuuhut paistaa.

Ja kumpikin tarttui käteeni
ja laululaaksoon ne veivät,
missä elämän viini virtailee
ja tuoksuu sen mesileivät.

Ei siell' ole pihat pieniä
eikä siell' ole pahan paulaa,
vaan aamu siellä on ainainen
ja linnut iäti laulaa.

Se vallaton neitonen soitteli
ja laulun laineet ne pirskui
ja kantelon pohjasta nauru soi,
sen kielet kiivaasti tirskui.

Ma opin ne laulut neidolta
ja kauvan ne kaijut kesti,
se toinen hellästi katsoi vaan
ja hymyili suruisesti.

Miks olet niin vaiti ja vakava,
et viritä kirkasta kieltä,
sitä suurta suruas suosita
ja herätä hellää mieltä!

Hän otti sen kantelon polvilleen
ja soitteli hennon hiljaa,
ja taivas se pilvistä kirkastui
ja valaisi laakson liljaa.

Ne kaijut soipi nyt rinnassain, sitä säveltä en voi toistaa, ma nään vaan surevat silmänsä, jotka kyynelkasteessa loistaa.

Tule, tule iltainen hämy, sun luonasi hyvä mun on olla, kun soittelet kantelolla! Mene, mene päiväinen räme, sinä maaliman huutava ääni, joka soittelet suruhun pääni!

Tule, tule iltainen mieli kuni takaa pitkien poutain yli suurten vetten soutain! Soi, soi heleä kieli, soi muistojen ihanaa unta ja sulata rintani lunta!

Mun henki levotonna harhailee, ma etsin tietä unten onnelaani, näin päivät sokkosilla soutelee, öin vaivun valhe-unelmaani.

Ma tiedän, pilvilinnoja on nuo, mut ilman niitä en ma elää voisi, mun sielu niistä toivon mettä juo ja ilman niitä varmaan jäänä oisi!

Tuulentupia, tuulentupia, vanhoja, tuttuja ennestään, aikojen ahava se niissä nyt soittaa tullessa talven ja tumman sään.

Tuulentupia, tuulentupia
toiveet on satujen lehdossaan,
syksyisen illan iloisia puita,
hiiltyen sytti ne hetkeks vaan.

Tuulentupia, tuulentupia, olkohot tuulentupia vain, itsehän taivaan tapuliin ne nostin onnessa outojen unelmain!

Musta juova mun silmäni alla, mitä sa tiedät mun elostain? oletko maaliman vitsanjälki, matkani muistomerkki vain?

Musta juova mun silmäni alla,
ajatusviivaksi kuvaisin sun,
puhutko nuoruushaaveista mulle,
että ma vihdoinkin viisastun?

Musta juova mun silmäni alla, oletko Tuonen varjo vain, itsepilkan ja syksyisen synnin tumma kupla mun sielustain?

Tien varressa ma miehen nään, hän seisoo luona märän mättään, on tumma tuike hänen silmissään, kun kerjäten hän tarjoo kättään:

"Voi, päästäkäätte vaunuhun, te riemurikkaat hymyhuulet, on valtatielle pitkä matka mun ja eessä yö ja vastatuulet!"

Kuljin noita illan maita, sovitusta etsin sieltä, etsin sielun kantelooni uutta ilokieltä.

Noita kuulin kulkeissani:
soitto riehkui rahkasuolta
korven töistä, korven öistä
pimeätä huolta.

Syksyn suuret keltakellot korpipuissa heilui silloin. Nyt ne sielun kantelossain soivat usein illoin.

Näin hämärän umpilammen, sitä kanssasi soutaa sain, sinä neitoni tumma tukka, sinä unteni kruunu ja kukka, jota omakseni toivoin ain.

Ja sulle ma kerroin kaikki, mitä syksystä sydämmeni ties, syvät syntini kerroin sulle, sinä anteeksi annoit ne mulle ja ma olin kuin uusi mies.

— Oli lammilla lainetta kaksi, oli musta ja valkoinen, yli mustan hän kätensä tarjos ja sylillään syntini varjos kuun kullassa välkkyillen.

Vaiti, vaiti, kaikki nukkuu, äänet hiipii, kaiku hukkuu, on kuin itse tyhjyys sois! On kuin sielukellot soittais, eikä aamu koskaan koittais, eikä kuukaan loistaa vois.

Kuuluu kolme huokausta, kolme mullan musahdusta avohautaan siunattuun. Lapiot ja kivet taipuu, arkunkansi soraan vaipuu alle kieron ristinpuun.

Sataa lunta, sataa lunta, Tuonelasta näen unta, tummaa rantaa hapuilen; on kuin sielukellot soittais, eikä aamu koskaan koittais vaeltaissa varjojen.

Ne kulkevat hopeassa kuutamovyön mun unteni utuiset perhot yli maiden ja merten pois.

Ne liukuvat liepeillä maaliman yön
ja teillä on hämärät verhot
ja on kuin siivet sois.

Ja uneen ja unhoon ne tuutii vaan
ja muiston kukkiin ne taipuu
sekä tulevien aikojen luo.

Ne vievät mun suuressa saatossaan ja maa se vaipuu, se vaipuu ja sieluni valoa juo.

Paistaa se päivä kiville ja lahonneille puille, ja vanhat puut ne alastomat ne avaa silmuja sille.

Paistaa se päivä köyhille
ja vaivaisille muille
ja paistaa se paimen paralle
ja halvalle kulkurille.

Hän laulavi köyhiä laulujaan
ja ilostuvi poutasäällä,
voi, kuinka suloista sentään on
näin laulaa laaksossa täällä.

Hän ei tiedä, miksi hän laulaakaan, sen lahjan sydän kai säätää, hän laulaa päivälle hyvyyttään ja nyökkävi sille päätään.

Ja elämänrannalla vierellä virran on pensas suuri ja tumma, ja sieltä se salainen huokaus kuuluu ja siellä on taika ja kumma.

Ja rannalla julkean, juoksevan vuon
käy polkuja ristin ja rastin
ja siellä on tutjuvat porraspuut
koko maaliman päähän asti.

Ja niitä ne kansat ja karjat kulkee
ja kalpeat kulkijalaumat,
kun musta pensas on marjassaan
ja jyviä tippuu aumat.

Ne kansat ne nauravat pilleinensä
ja noutavat lähteestä juomaa,
ne kastavat kukkia kauniin maan,
mut eihän ne pensasta huomaa.

Mut tulee se suuri suru ja yö,
kun lentotähtiä putoo,
ne kansat ne ryömivät pensaan luo,
jossa hämärä ääniä kutoo.

Ne maistavat marjoja mustan oksan, ne vaipuvat pensaan juureen, ne elämän ääniä kuulostain pois nukkuvat unehen suureen.

On mulla satutarha ruusuinen, se iltaruskon mailta puuntaa ja siell' on helorintasatakielet ja sinne keltaperhot suuntaa.

Siell' yöt on suviset ja valkeat
ja kekri joutuu juoksujalkaa,
käy herkkä hirvi uhrilepikössä
ja sinisorsain soidin alkaa.

On mökki mulla pieni, punainen,
se ritvakoivun alla lymyy
ja Tellervoni kirjokarjaa sukii
ja terhennellen lehtiin lymyy.

Hoi, Tellervoni, hienohelmani,
jo heitä mättähille marjas
ja joudu silkkisiltä silloiltasi
ja aja kotiin kaunis karjas!

Sa hämärissä hieno hiipijä,
tuo metsän tuoksu tullessasi
ja anna levätä mun katseissasi
ja huolittele hoivassasi!

Ei taivu Tellervoni tupihin,
hän Nyyrikille kutoo sarkaa
ja ristinkastettani arastellen
pois karjapoluilleen hän karkaa.

Ja etsiessä ehtoo tummenee, vain iltaruskon kulma puuntaa, jos siivet saisinkin ja viesti veisi en löytäis tietä enkä suuntaa.

Näin, näin minä oudon kaupungin, joka heleästi helteessä hohti, näin temppeliharjojen välkkyvän, polut kaidat sinne johti.

Ma kuuntelin humua kaupungin,
se kuului kankaalle kauvas,
hilaporteilla paimenet lauloivat:
"tule tänne, mies, ota sauvas!

Sua kauvan täällä jo kaivattiin,
et nähnyt sa näkyjä näitä,
sun kulkusi kujeita itkettiin
ja juotihin karitsan häitä!"

Ja ma kuljin portista kaupunkiin,
joka kummulta alttari nousi,
turun keskellä roviot roihuivat,
savu kitkerä kattoja sousi.

Ylt'ympäri rovion kirkuen
parit varjosta valoon liehui,
lihankiihkoja liekeissä kärventäin
ne huumassa hyppi ja liehui.

Ne kirosivat suuren rakkauden
ja ne polttivat lasten kehdot,
ne kivitti lintuja pesistään
ja ne kaatoi lemmenlehdot.

Ne runteli omaa ruumistaan
ja ne tallasi tulevan taimen — —.
Pois, paimen, en huoli sun huudoistas,
kovan onnen oot sinä paimen!

Ja aukase porttisi poloinen, en voi minä kilvoitella, mut elämän vilkkaassa virrassa minä tahdon vilvoitella!

Istun ilokivellä, sidon otsalle vehmahan vaulan, näillä laulun suvisilla mailla Huomenen himmeitä huolia vailla ma lähteen laidalla laulan.

Ilovirsi syntyvi
kuni virran reunalle laine,
eihän se tiedä synnystänsä,
Huuhtovi kultaista kynnystänsä
ja rannalle raikuvi maine.

Sydämmestäni laulelen, se on täynnänsä säveleitä, on kuin sen pohjasta purot soisi, aatokset taivahan lintuja oisi ja ne piirtäisi pilven teitä.

Tulkaa lapset viluiset, jotka surette yksin illoin, ettekö päivän paistetta huomaa, juokatte elämän lähteen juomaa, niin ettette itkisi silloin!

Kiitän äidin hellyyttä, joka kohdussa minua kantoi, imetti lastaan maidollansa, hoiteli, voiteli pulmuistansa ja lempeitä neuvoja antoi.

Kiitän Luojaa lahjasta, kun ei silmill' oo sokean häivää, nähdessä maat, jotka kukkia kantaa, katsoessa kuuta ja taivaan rantaa ja suurta, suloista päivää.

Kaikki vuoret tahtoisin ilokiviksi, jotka hohtais, kansat ne laaksossa kättä löisi, suvinen rakkaus heilimöisi ja jumalien juhliin johtais.

Ma valvein lepäsin vuoteellain, yön helmaan henkeni heittyi, sen harso hajosi silmillein ja kaikki pimeään peittyi.

Tuli kuiskeet kummat piiloistaan,
tuli vanhat kiihkot ja muistot
ja kuvia aatos piirteli,
näin elämän solisevat suistot.

Ja varjot vaihteli sielussain,
näin hyytävän syksyn unta,
punavihreät aallot meressä ui
ja ne huuhteli saarten lunta.

Se meri oli epäilyn erämaa,
johon upposi valheet ja vaivat,
näin airoja, lauttoja laineilla,
ajovesillä hylkiölaivat.

Ja vuoteeni viereen loiskaillen
ne riippuvin purjein sousi,
ja mukana pimeän mainingin
mun rintani laski ja nousi.

Se meri se hiljaa jähmettyi,
ma vereni jäätyvän luulin,
ja oli kuin pimeä liikkunut ois
ja ma onton kohinan kuulin.

Ja myrskyn kellot ne seisahtui,
näin pilvissä piilevän taivaan,
tuli pitkä aalto ja nosti mun
yön selkään hylkiölaivaan.

Näin kotini himmeän tähden vaan, joka taivaan rannalla kulki ja sinne se hatara haahteni vei, kun unetar silmäni sulki.

Ja haaveksijakulkuri hän kuutamossa kulki, ne aatoksensa harhaili kuin lentotähdet taivaan, ja tähtitarhan tulista hän katsantonsa sulki. Hän näki taivaan merenä ja kuun kuin suuren lumpeen hän tunsi kaikki ilonsa, mitä tunsi vuodet umpeen. Se haaveksijakulkuri nousi kuutamoiseen laivaan, hän souteli merta avaraa ja kokka pilviin viilsi ja punapurjeen laskoksissa sadat tähdet kiilsi. Hän näki maat ne luvatut ja hämärät ja pimeät, hän kuuli kultakaupungista huilun äänet kimeät, hän sinne laski laulaen, se laulu oli uutta, ei tajunnut hän itsekään sen laulun salaisuutta. — — — — —

Hän kuunteli omaa lauluaan ja uneen unohti itkuisen maan, joka usvana altansa häilyi. "Alas, alas!" tylyt henget ilmasta soi ja hän kompastui ja hän haparoi, löi kiviin päänsä ja vaikeroi; näki allansa vihreän, viekkaan veen ja sen kalvossa tähtien himmenneen ja alinna kuvansa päilyi. —

Mene henki mullanmusta, joka laulat kaiken kadotusta, joka kuihutellen kuljet takanain, hiot hyssytellen halpaa aatostain.

Miksi puhut synnintyöstä,
tahdot uudestaan mun siihen syöstä,
tahdot päivän mailta varjon vaaraan pois,
eikä hetken rauhaa konnasielus sois!

Imarrellen kyntes peität,
mitä pystyyn sain, sen maahan heität,
lokalaakereita tarjoovan sun näin,
kun ma epäilysten erämaahan jäin.

Astu eteen, älä säästä, tahdon varjostasi päivään päästä, tahdon miehen töihin, suureen elämään, taikka sortua sun kalpas helinään!

Me seistiin kalliolla korkealla maan, taivaan taipaleella rinnakkain, lens ahne tornihaukka pilven alla ja laakson kyyhkyä se vaani vain.

Mun allain kulki tyhjä arkimelske,
näin ihmismuurahaisen juoksussaan,
soi ylläin ilmakannen hieno helske
ja päivä loisti kultakruunussaan.

Ja katso, kiusaaja se puhui hiljaa:
"mies mieti, muista, kätke, mitä näät;
kas, kuinka laakso lainehtivi viljaa,
on siellä talkoot sekä suuret häät!

Ja tuolla auvon avotemppelit loistaa
ja vapaan rakkauden kannel soi,
se huolet huojentaa ja murheet poistaa,
kun ilon immet sulle ailakoi.

Miks toivot sitä, mikä kerran kaatuu
kun Tuonen maat on ihmissatua,
sun sielus sammuu, ruumis liejuun maatuu,
kai myöhäistä on silloin katua?

Miks Luojaan luottaa pieni ihmiskunta,
ei Luoja enään jatka luomistaan,
hän vanha, kuuro on ja näkee unta
ja maalima se menee menojaan.

Ei kestä ruosteen raiskaa pilvilinnat,
sa kuljet itsepettymystä päin
ja valetoiveit' tykkii ihmisrinnat;
lie enkeleinkin laita niin ja näin.

Jos ei sun järkes riitä, luota pappiin,
hahhaa, niin nöyryyttävän sukkelaa!
Ja kuka järjen loi? Ei, mene Lappiin
ja pilkkaa sitte vaikka Saatanaa!

Sa järkimies oot, tiedän, uskos heitä,
maan päälle vankat kivilinnat luo
ja viinilehväsillä otsas peitä
ja lemmi vuorotellen sekä juo!

Ei vanha oppi sua enään vaivaa,
kun valtaa saat ja kultaa, kunniaa,
ne annan, jos vaan hylkäät tyhjän taivaan
ja muistat joskus lahjanantajaa!"

— Me seistiin kalliolla korkealla, hän katsoi silmin kieroin, kiiluvin, Hän puhui maiheasti mairimalla ja vuoroin uskoin, vuoroin epäilin.

Jo luulin voivani hengittää, ma kuljin lappeella vuoriston, mut synti se jäljessä kulki, katinkultaiset kenkänsä helisten soi, hän vaapukan varsissa kiemuroi ja kuihutti kulohon, mun seittinsä silmuihin sulki.

Hän sulki mun ovilta onnelan ja riisti mun rinnasta auringon, joka töilleni arvon antaa, Hän nauroi makeinta nauruaan ja hiveli silmiä niljallaan ja sammutti sainion, jota tahdoin vuorille kantaa.

Mene pois sinä säälitön kiusaaja, ma tahdon loistohon auringon, ma tahdon, ma voin ja ma voitan! Ma uusia soihtuja heilutan ja kuiluun ma kukistan kiusaajan ja kerran ma hymnini soitan!

Oi, Herra olen sun palvelias, surun laaksosta mistä sun löydän, näen suuren, sinisen templisi ja viheriän uhripöydän?

Minä olen kuin kaarna laineilla
ja silmäni sokeus verhoo,
sun luoksesi aatos harhailee
kuin sorasiipinen perho.

Ja synnissä olen minä syntynyt
ja lokaan tallannut taimen,
olen eksynyt harhapoluille,
minä olen kuin huono paimen.

Sun templisi tähtisalissa
sulle linnut kiitosta soittaa,
min' en löydä soitinta sopivaa,
jolla voisin sun armosi voittaa.

Oi, Herra ilmaise itsesi, että kulkija rauhan saisi ja löytäisi tiensä kotihin, johon päänsä hän kallistaisi!

Kisoista kisoihin kiiruhdin tämän elämän markkinoilla, huumasin päätäni neidoilla ja sulilla suuteloilla.

Paljon olen minä laulellut
ja tuhlannut tunteen tulta,
herjat herkeni kuuntelemasta,
kun viinini loppui multa.

Sulle annoin niin vähäsen
sitä iltaista iloisuutta,
sulta ma sain sen hellän mielen
ja mikä on viattomuutta.

Usein öin olet itkenyt
sun poloisen poikasi mieltä,
kaivannut kotoisen lieden ääreen
elämän markkinatieltä.

Äidin sielus on vuotanut
ylen runsaasti lempeä mulle,
salannut paljon olen minä sulta
ja tuskia tuottanut sulle.

Salasin rintaani rakkauden,
jota kaikista pyhinnä kannoin,
salasin paljon lempesi tähden
ja enemmän otin kuin annoin.

Salaa olen sua katsellut, näin harmaiksi käyneen hasten, poikasi janoo lempeä, tule syyllistä sydäntä vasten!

Ma tiedän linnan laajan, korkean, sen kirjoseinät kohoo kalliolta, sen torninastat pistää pilvihin ja siellä hohtaa holvit hopeiset ja salit siintävät.

Saa siellä hellän hoidon suruilleen ja pehmeät on sinisilkkipatjat, siell' yössä helmet heljät helahtaa ja oudot unikukat tuoksahtaa, kun siellä vaeltaa.

Ja keijut keveät ne kisailee ja soittelevat simapillejänsä, ne silittävät päätä väsyvää, ne hellävaroin otsaa suutelee ja silmiin hengittää.

Ja jokaiselle linna aukenee, ken unohdusta kaipaa elämässään ja jonka kyyneleit' ei kukaan nää. Sen portinpuuss' on kultakirjoitus: "käy tänne sairas mies!"

Äite tuutii vauvaa, taata veistää jo sauvaa, tuuti rulla, tui ja tuu, nyt nuku oikein kauvan!

Äite kutoo sarkaa,
kissa kiukaalle karkaa,
pikkupiltin piloiksi
se sieppaa hiirivarkaan.

Taata kääntää auraa,
kylvää ohraa ja kauraa,
taatan illan ilo on,
kun kiikun käärö nauraa.

Älä itke suotta,
taata varsaasi juottaa,
sillä piltti omiin häihin
oman kukan tuottaa!

Silloin ilomäärin
äite häissäsi häärii,
pojan vaimon valkiaisen
kihlaryijyyn käärii.

Äite kerran kuolee, taata arkkua vuolee, jäiskö äidin silmänterä ikävään ja huoleen!

Astui tietä vanha vaari,
langanpäätä punoili,
takaperin loitsut luki,
takaperin tallusti.

Mitä naurat vanha vaari?
— "Kulkuani naurelen!"
Miksi kierrät langanpäätä?
— "Elonlankaa kiertelen!

Sain ma langan laatusankin,
onnen oksaan sidoin sen,
siinä vitmi virsin viippui
laulaessa lapsuuden.

Läksin langan kierräntähän,
nuoret luvut lomaan luin,
ahot muuttui kussa kuljin,
onnenpuusta vieraannuin.

Lanka luistaa, taival taittuu,
taakseni en näe vaan,
virka nuori virsiniekka,
joko kuoppaa kaivetaan!

Lanka laukee, loitsut loppuu,
kun ma romuun romahdan.
Luojan käsiin langan lasken,
nurmen alle nukahdan. —"

Astui tietä vanha vaari,
Jumalastaan jupisi,
luki kaikki lankaloitsut,
viekkahasti virnuili.

Pyörremyrsky mylvi, repi, riehui, taivas tuprutteli tuliaan, valtamerten kattilat ne kiehui, maa se horjui korsipatsaallaan.

Kansat kauhussansa maassa kieri,
vuoret kaatui yhteen rymyyn pois,
tuli yö ja tyhjyys vettä vieri,
laastiin maa kuin ei sit' ollut ois.

Maan sen sijaan uusi tähti nousi, syntyi uusi kansa uuden maan, tähti loisti, kun se aavaa sousi… Tää on sentään pahaa unta vaan!

Mua itkettää ja naurattaa, niin vinosti se pyörii maa ja siellä tikuista riidellään ja raja-aitoja pystytetään, kuin myllyssä ihmiset pyörii ja häärää ja toinen on orja ja toinen määrää, ne tutkivat elämän öötä ja aata ja tulella ne toisensa kauniisti kaataa, voi, voi sitä ikuisen ihanaa maata, se vanhassa vauhdissa pyöriköön vaan, kun minäkin mitätön pyöriä saan!

Onnen tupaani rakensin ja veistelin nurkkahirttä, hakkuu salossa kaikuili ja ma laulelin ilovirttä.

Tuvanseinät mä kuvasin
ja koristin ovipieltä,
raidat ja risut ma perkailin
ja niitin nokkoset tieltä.

Luulin tupani seisovan
ja torjuvan tuulen töitä,
ilonpäiviä oottelin
ja keveitä kesä-öitä.

— Tuli ne syyskuun myrsky-yöt
ja takavuodet ne kosti,
repi ne kirjatun kattoni
ja tupani ilmaan nosti.

Raunion kukkia poimin nyt ja sammal peittävi uksen; miksi ma kuvasin koruja vaan ja unohdin perustuksen?

Näin minä kerran kultaista unta: taivaan räppänä tuprutti lunta, hiuteet ja rakeet ne rotkoihin vyörivät, hopeamarkkoina laaksoon ne pyörivät, siellä ne ihmiset hyöri ja hääri, rahoja ne suuriin tukkuihin kääri, helisevin taskuin ne toisiaan löivät, kultasilla kasoilla ne joivat ja söivät, rahoja laskivat harmajahapset, veli sysäs veljeä ja isäänsä lapset, kuka kahlas kullassa kainaloita myöden, kuka lepäs selällänsä rakeita syöden, unikekolukkari iloisena heräsi, Maaliman-Matti se konttiinsa keräsi.

Maalima ryysyistä kullaksi muuttui, sydämmet paatui ja rakkaus raukeni, kultaisen vasikan templit ne aukeni, juutalaiset itki ja kiskurit suuttui, pomot ne huonoja aikoja moitti. Hopeiset kirkonkellot ne soitti, pyhä oli päivä, jona lunta oli tullut ja köyhiä vain oli hullut. — — — — —

Unessa ma poimin, poimin ja kourin, heräsin hämärissä tyhjin kourin. Maaliman-Matin näin vieressäin ja sen penniä pyytävän näin.

Miss' olet viipynyt vieraissa taata?
"— Kiertänyt oon minä kaukaista maata."

Millaiset maat oli kulkeissa tuolla?
— "Varjot ne vaeltavat, siellä ei kuolla."

Matkan varrelta kummia kuulin maaliman veräjänsuista, porsailla vakoja kynnettiin ja hiirillä puitiin ruista.

Pappi se patusti kaalimaassa
ja pikkupoikiaan syötti,
pukki se saarnavirassa täyttyi
ja säkkinsä suuta vyötti.

Kirkkoräystään tasalle nousi
jokaisen ometan harja,
kylvöheinässä laiskana laikkui
jalosukuinen karja.

Vakanpohjalta näytti kuu,
kun heilui tuhannet hännät,
talosta taloon kolske kulki,
kun mäiskyi kirnujen männät.

Linnut ne pilkasta pelästyi,
ja ne kirkui keskellä soita,
pihoilla tynnörit pyhiä piti
ja ne tippui hunajavoita.

Siinäpä maassa ne kirnujat lauloi:
"vie, metsä, sun uhrisi kypsä;
tääll' olet, laulaja, tiellämme vaan,
ota kiulu ja lypsä, lypsä!

Voi, teitä, itkevät laulajat, voi,
ei ääntänne kuulla jaksa,
toistenne virsiä matkitte vaan,
ei pillinne penniä maksa!

Valtio itsekin kirnuu, näes,
ja meitä se hädässä auttaa,
meidän maasta jo viestit käyvät
suurien salmien kautta.

Istuhan tynnörin harjalle vaan ja meidän lapsille soita, kuinka ne laivat kuljettaa sitä meidän hyvää voita!"

Ja orava se hyppeli varvullaan ja keinutti syntymäpuuta, sen hyppyset käpyä käänteli ja se irvisti vasten kuuta. lie harvoin niin iloista oravaa, no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan ja keinutti syntymäpuuta!

Se oli niin kelveä kerkillään, se latvalta latvalle loikki, tuli vastaan joki, sepä kaarnallaan pois souteli lahden poikki ja punainen häntä oli purjeenaan, no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan ja latvalta latvalle loikki!

Yksi kulkija näki sen polullaan: — "mikä kirjava kiire on sulla?" — "Tytär myötäjäisiä tarvitsee, oma eukko ja tupa on mulla! Lie harvoin niin iloista oravaa, no, hypsis ja ropsis, ma hyppelen vaan ja kirjava kiire on mulla!"

Ja se kulkija hyräili kulkeissaan, eikä ilolta voinut muuta, hän murensi leipänsä linnuille ja naureli vasten kuuta. Lie harvoin niin iloista kulkijaa, hän kulki, kulki ja hyräili vaan, eikä ilolta voinut muuta!

Voi jos viikot vierisi ja koti kangastaisi, ikihyväks suostuisin ja hyvän mielen saisin!

Länteen päivä pyörivi
tuon sinisillan rataa,
sinne kurppa lepsattaa
ja pienin mato mataa.

Lämmin se on lännen tuuli
kalvehessa hongan,
itä harmaan huolen tuo
ja mustan pilvenlongan.

Idästä se susi käy
ja siellä sanat syödään,
kunnia on kulkemassa,
rautoihin se lyödään.

Kotipuolen perukoilla
syvemmät on rimmet,
taivas siell' on korkeampi,
luontevammat immet.

Sinne joet jouduttaa
ja viittaa oksan haarat,
täällä pillat piilevät
ja monet matkan vaarat.

Siellä armas astuvi
ja ikävissä itkee,
myrttipuuta kastelee
ja keltalehdet kitkee.

Voi jos sinne joutuisin, niin järvet kirkastuisi, puutkin juoksis mukana ja virret vilkastuisi.

Tähdet ne taivahan tarhoista tuikkaa railosta heleän uurteen, sinisessä valossa metsät uinuu hopeassa iltaisen huurteen, mitä ne tähdet merkinnee, tähdet ne syttyy ja sammuilee!

Kuulas on ilma ja kaunis on ilta, polulle varjot lankee, alenevat laaksot ja norot ne vaipuu sinisen sileään hankeen, hileet ne hämyssä kimmeltää, kulkuset kaukaa helistää.

Matkamiehiä resloissa rientää, hirnuvat hevoset laukkaa, ohitseni jalaksen säkenet sinkuu, kumeat kaviot paukkaa, harmaa kallio vastaan soi, metsä se nauravan kaijun toi.

Otavan tulet ne kaaressa hehkuu, utuhun singahti tähti, mitä minä aattelin, sitä min'en muista rinnasta huokaus lähti, aatos lensi niin kauvas pois, on kuin rinnassa joulu ois.

On kuin kirkkahat kasvot vilkuis taivahan akkunoista, huminassa urkujen kynttilät palaa, jäiset akkunat loistaa. Äitini sylistä mä nostan pään kyliä, kirkkoja kaukana nään.

Silloin kun rakkaasta kodista läksin, oli vihreä nurmi jo maassa, varsankello se kalkahti ja lintuset lauloi haassa.

Silloin kun rakkaasta kodista läksin,
ei mieltäni pistänyt kauna,
naapurin leilistä olutta join
ja savusi iloinen sauna.

Silloin kun rakkaasta kodista läksin,
en pelännyt polulla kyytä,
raitilla vakavat vaarit kulki
ja kyseli kulkuni syytä.

Nyt olen kulkenut kuusianne
ja kunnian houreessa maannut,
mitä ma maineessa lauloinkaan,
olen veijariveljille jaannut.

Ei ole saunahan kutsuttu
eikä pitkän pöydän päähän,
taipaleelle on viitattu
ja talven purevaan säähän.

Kahlasin kinosten koloihin,
kun korskat ajeli reessä,
tulin minä tuuman eteenpäin,
kun lankesin silmät veessä.

En ole sentään säälinsäyseä,
enkä ma taloon näänny,
vapaa ma olen kuin taivaan lintu,
kun kotiini taasen käännyn.

Kotini kulmilta vastatuuli
nyt polttaen poveeni puskee,
lehdosta laulu on kaikonnut
ja lehti on kellanruskee.

Eikö jo näy sitä harjua,
josta näkyy kotini kirkko,
kutsuuko kirkkaat huomenkellot
ja kiiltääkö ristin nirkko?

Siellä mä pääsisin pöydän päähän ja ystävät saunaan veisi, matkasta kaskuja kerrottais ja sydämmet lämpeneisi.

Hyvää iltaa paimenelle, et tutuksi minua tunne! "Hyvää iltaa tulijalle, ei silmäni sinua tunne!"

Tuossapa lehto on kuurassa, johon varsan vietiin liekaan, riihiraunion seinän takaa sumuinen lampi vilkkuu, kylässä kuolonhiljaa on, vain aidalta kukko kiekaa, kodalla tyhjät pääskysen pesät suvisia suloja ilkkuu. Metsä on juuria, kantoja täynnä ja harju on köyhän kalju, päivä se on kuin häpeissään ja kuukin on niin valju.

Miss' on kaunis kuusikkoni, joka kasvoi ylinnä muita? — "Taisi ne kaataa rahalliset miehet suuria tukklpuita!"

Talosta kuuluu virren pätkä ja heiluu jo ruokakellot, lapset lelunsa heittävät ja seisovat sormi suussa, luhdit on poissa, saunat on uudet ja laajemmat on pellot, portaalla harmaa Tellu herää ja kasi se istuu puussa. Pirtissä väki jo illastaa ja pöydällä höyryää huttu, miniä vieras on, neidot uudet ja moni on vanha ja tuttu.

Hyvää iltaa isännälle, kas pankoll' on vielä vaari, anna kättä kävijälle, kuin oisi nyt mittumaari!

Mistäkö tullaan? Maaliman mailta, missä on läyli olla, taival on tallattu, Kyöpelit käyty ja nähty sen seitsemät kummat, vilu on mainehen portailla ja kuninkaan kartanolla, virrassa vesi on suolainen ja sorsat ne siellä on tummat. Ylinnä maaliman tahko se pyörii ja maata ja vettä se viiltää, mahtajat vääntää, kansat kiljuu ja helisevät harput kiiltää.

Mistä olet neito nuori, ma lähteelles tahtoisin tulla, katsoisin sinua muistaakseni ja jano on kovin mulla.

Turolla tuolla ma hilastelin ja päremyllyjä laitoin, notkuvan koivun latvasta katselin selkien sinistä pintaa, tuosta ma kullalle ensikerran lemmenlehden taitoin, silloin en kysynyt sydämmen syitä, en ontuvan onnen hintaa. Missä on vanha laulajaveikkoni, lauloi se ennen aina? — "Lähtölaulunsa vappuna soitti, jo nukahti helluntaina!"

Hyvää iltaa mummo kulta, miss' äitini vanha lienee? — "Äitisi sairaana rukoilee ja siskoista tuuli tiennee!"

Ei sun poikasi loistossa käy, tais eksyä kulkeissansa, poikas on köyhempi varpuakin ja kummina kerjurilasten.

Ma lähdin kuin iloihin ikuisiin ja kiertelin monta vuotta, ma etsin rakasta ystävää ja aina ma etsin suotta.

Ja moni oli kukka kuultava
noilla elämän mairemailla,
vahakukiksi aina ne huomasin,
ne olivat tuoksua vailla.

Oli neidoilla tuntehen tulukset,
mut tulesta huono huoli,
oli povet kuin marjamättähät,
mut sydäntä vaan oli puoli.

Ma palasin taatani tupahan,
tulet tuikkivat akkunasta,
siell' äitini vanha kehräili
ja kauvan kaipasi lasta.

Hän kehräsi muiston lankojaan
ja salasi kyyneltänsä
ja poikansa polkuja valaisten
hän kurotti kynttilänsä.

Näin valossa varren vanhenneen, hän hoippui tuessa sauvan, näin harmaissa silmissä rakkauden, jota etsinyt olin niin kauvan.

Ma muistelen kulkuni vaiheita kuin eilistä unta ne oisi, ja on kuin hopeassa huurtehen ne muistojen kelloina soisi.

Näen vuoret, laaksot ja kaupungit,
näen saleja, sokkeloita,
näen tummien silmien hehkuja
ja vetreitä vartaloita.

Ma katselen sieluni syvyyksiin
kuin syvään ja synkkään kaivoon;
taas aavalla merellä ajelen,
jossa hillitön himo raivoo.

Näen pimeät aaltojen onkalot,
kun pilvet päälläni riehtoi,
ma kuuntelen hurjia huutoja,
jotka elämän vaahtoon mun kiehtoi.

Ne himmeten haituvat huminaan
ja on kuin ma rannalle uisin
ja nousisin päivän kummuille
ja eloni tasaantuisi.

Käyn kirves olalla metsähän
ja kaukana meri pauhaa,
salo on kuin morsiusharsossaan
ja talvi on leppeän lauha.

Ma veistelen uudismökkiä,
johon vanhan äitini saatan,
ma vyörytän pilviä, kantoja
ja ma kynnän ja käännän maata.

Ma rakennan uuden maaliman
tämän maalimanrannan laitaan
ja työssä ma tahdon unhoittaa
ja kulkea polkua kaitaa.

Ma veistän, veistän ja laulelen ja huurteinen huone kaikaa, mut kuinka ne lastut lentääkin, niin kaipaan kulkuriaikaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULKURIN LAULUJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kulkurin lauluja

KULKURIN LAULUJA

SISÄLLYS:

I.

II.

III.

IV.

I.

II.

III.

IV.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE