The Project Gutenberg eBook of Ingo: Romaani, by Gustav Freytag

1. Vuonna 357
2. Pidot.
3. Avonaisia sydämiä.
4. Kuninkaan hovissa.
5. Metsänajoissa.
6. Jäähyväiset.
7. Ingo kuninkaan hovissa.
8. Viimeinen yö.
9. Idis-linna.
10. Lähteen luona.
11. Salaman isku.

Vuorenkummulla, rytöhakkauksen lähellä, joka eroitti Thüringiläisten metsät Katteista, seisoi nuori vartija vahtimassa jyrkkää polkua, joka Kattein laaksoista johti ylängölle. Hänen päänsä päällä levitti suuri pyökkipuu latvansa, kummallakin puolella kulki raja-aitaus pitkin vuoren harjaa ja tiheässä pensastossa kukki karhunmarjat ja itsestänsä kasvavat ruusupensaat. Nuorukaisella oli heittokeihäs kädessänsä ja seljässään hihnasta riippuva, pitkä sarvi; huolettomana nojautui hän puun runkoon ja kuulteli metsästä tulevia ääniä, tikan nolottamista, tahi oksien hiljaista kahinaa jonkun eläimen hiipiessä pensaston lävitse. Väliin katsahti hän maltitoinna aurinkoon tahi heitti silmäyksen ta'aksensa sinnepäin, jossa linnoitus ja eläinten tarhat olivat.

Äkkiä kumartui hän eteenpäin kuuntelemaan; hänen edessänsä olevalla polulla kuului keveätä astuntaa, ja lehdistön lävitse haamoitti eräs mieshenkilö, joka läheni häntä nopein askelin. Vartija nykäisi rintapuolellensa hihnan, jossa sarvi riippui ja tempasi keihään, valmiina heittämään; miehen astuessa ulos lehdiköstä ja tultua avonaiselle rajankohdalle, huusi hän tälle, pitäen keihäänsä kärjen tähdättynä tätä kohtaan: — Pysähdy, metsänvaeltaja ja lausu ne taikasanat, jotka pelastavat sinut minun raudastani! Muukalainen heittäytyi viimeisen puun taakse sillä puolella rajaa, jossa hän oli, ojensi avonaisen oikean kätensä ja sanoi: — Minä tervehdän sinua rauhallisesti, minä olen muukalainen tässä maassa, enkä tiedä tunnussanaa.

Kaiheksuen huusi hänelle vartija: — Sinä et tule kuten ruhtinas hevoisella etkä saattoseuran kanssa, sinulla ei ole sotilaan kilpeä, et sinä myöskään ole matkustavaisen kaupustelijan näköinen, jolla on laukku ja kärryt. — Ja muukalainen huudahti takasin: — Pitkältä olen minä matkustanut vuorten ja laaksojen yli, hevoseni menetin minä virran pyörteessä, minä etsin vierasvaraisuutta sinun maisemillasi.

Jos sinä olet perki vieras, täytyy sinun varrota siksi, kun minun veljeni sallivat sinun tulla maahan. Siihen asti lupaa minulle rauhaa ja olla itse rauhassa.

Molemmat miehet olivat terävillä silmäyksillä katselleet toisiansa, nyt laskivat he keihäänsä kukin rajan puoleista puuta vasten, astuivat tuolle avonaiselle paikalle ja tarjosivat kättä toisillensa. Kättä lyödessänsä tutkistelivat he tarkkaan toisensa ajatuksia. Vartija katseli teeskentelemättömällä ihmettelemisellä tuon muutamaa vuotta itseänsä vanhemman muukalaisen voimakasta käsivartta, uljasta ryhtiä ja ylpeätä katsantoa.

— Ei olisi helppoa miekkaileminen sinun kanssasi vihriöivällä nurmikolla, — sanoi hän avosydämisesti — minä olen milt'ei pisin miesi meidän simanjuojista ja sittenkin täydyn minä kurkottaa sinua katsellessani. Ole tervetultu minun puuni alle ja huo'ahda, kunnes minä ilmoitan sinun tännetulosi.

Sillä välin kun muukalainen huoletoinna totteli kutsua, pani vartija sarven huulillensa ja puhalsi kaikuvan ilmoitushuudon kansansa laaksoihin. Vuorien karut kertoivat noita ankaria ääniä. Vartija katsoi etäisessä uutismaassa oleviin majoihin ja nyökkäsi päätään tyytyväisenä, sillä liikettä alkoi näkyä huoneiden ympärillä; tuokion perästä riensi eräs ratsastaja ylängölle. — Ei mikään voita villihärjän sarvesta lähtevää, tenhokasta ääntä, — lausui vartija hymyillen ja heittäytyi kanervikolle muukalaisen viereen, sill'aikaa kun hänen silmäyksensä nopeasti lensi pitkin metsässä olevaa rytöhakkausta ja hänen edessään olevaa vierasta laaksoa. — Puhu, matkustaja, hiipiiköhän kentiesi vihollinen sinun jäljestäsi tahi oletko muutoin nähnyt sotureja metsässä?

— Ei ääntäkään kuulu metsässä muuta, paitsi mitä siellä on kuuluva, — vastasi muukalainen, ei kukaan Kattein vakojista ole vaaninut minun polkuani sitten kuuteen päivään ja yöhön.

— Kattein lapset syntyvät sokeoina maailmaan kuten koiran penikat, — lausui vartija ylenkatseella. — Kuitenkin luulen minä sinun hyvin osanneesi käyttää metsän piilopaikkoja, kun olet voinut välttää heidän etuvartijoitansa.

— Minun edessäni oli valo takanani pimeys, — vastasi muukalainen uljaasti. Vartija katseli säälillä miestä, jonka ruskeoista kasvoista nyt oli selvästi nähtävänä väsymys ja jonka ruumis hervotoina nojasi puun runkoon. Vartija mietiskeli hetken itseksensä; sitten sanoi hän: — Jos sinulla on ollut pelkäämistä Kattein kostoa, on sinun kaiketi täytynyt monta päivää olla ilman tulta ja savua sekä olet ollut huonolla matkaeväällä, sillä metsä ei nyt tarjoa edes marjoja eikä hedelmiäkään.

— Näetkö, minä olen vartijana ruhtinaani seurueessa, enkä tiedä, jos hän tulee tarjoamaan sinulle suolaa ja leipää; mutta nälkäistä miestä en tahdo metsässä nähdä. Ota ja syö minun laukustani! Näin sanoen ojensi hän kätensä puun taakse, otti esille mäyrännahkaisen laukun ja tarjosi muukalaiselle sinä olevaa karkeata leipää ja lihaa. Tämä vilkasi kiitollisena häneen, mutta oli vaiti. Silloin tarjosi vartija hänelle pienen sarven, avasi sen puisen kannen ja sanoi, ystävällisesti tarjoten: — Ota suolaakin, tässä puun alla on minun asuntoni ja kotini, tässä olen minä isäntänä. — Vieras otti sarven. — Siunaus seuratkoon lahjaa, olkaamme ystäviä. — Hän söi hyvällä ruokahalulla ja nuorukainen katseli sitä tyytyväisillä silmäyksillä.

— Kun armas aurinko lähettää säteitänsä metsästön läpi, silloin on vartian virka hyvä — alkoi muukalainen vihdoin puheen; — mutta kuin metsä humisee öisestä myrskystä, silloin vaaditaan rohkeutta metsäiseltä vartijalta.

— Tämä rajamaa on pyhitetty kansan hyville jumalille, — vastasi vartija, — kummaltakin puolelta virtaa pyhiä lähteitä ales laaksoihin, ja me, metsän asukkaat, olemme tottuneet puiden öiseen lauluun.

— Sinä olet nuori iältäsi, — jatkoi muukalainen, — sinun isäntäsi panee sinuun suuren luottamuksen, jättäessänsä maan rajan vartioimisen sinulle yksinänsä.

— Raja-aituuksella on paljo miehiä — ilmaisi vartija. — Meillä ei ole suurta pelkoa vihollisten joukkojen päällehyökkäyksestä vuoristossa, sillä vieraan jalalle käynyt öinen maan sisäpuolelle tunkeutuminen kallioiden ja metsäpurojen kautta vaikeaksi. Mutta huhu kertoo tuiman tappelun joku aika sitten syntyneen roomalaisten rajalla Allemanein ja Caesarin välillä, jota he nimittävät Julianukseksi, ja kymmenen päivää sitte lensi meillä yönaikana jumalan kesyttömätöin lauma ilman läpi, — hän katsoi arasti korkeuteen, — siitä ajasta asti vahdimme me maan rajaa.

Muukalainen käänsi päänsä ja heitti nyt ensimäisen kerran silmäyksen toverinsa kotimaahan. Siellä kulkivat vuorenharjanteet suurissa kaarteissa jono jonolta, niiden keskivälillä oli syvä laakso, ja missä se laajeni aavikoksi, näkyi vuorelta juoksevan virran vaahto kimaltelevan auringonpaisteessa.

— Ja nyt, toverini, annapa minun tietää, kenen lippua sinä kannat ja mihin sinä aiot johtaa minua.

— Kaikissa laaksoissa, joita sinun silmäsi näkee, ja vielä etemmäksi aina tasangolle asti vallitsee haltijana herra Answald, Irmfriedin poika, jonka palvelija minäkin olen.

— Kaukana ollessani kuulin suuren kuninkaan hallitsevan Thüringiläistä kansaa; häntä nimitettiin Bisino-kuninkaaksi, — vastasi vieras.

— Sinä olet kuullut oikein, — vakuutti nuorukainen, — Mutta tämä metsäseutu on ikivanhoista ajoista ollut vapaa oman herrassukunsa hallinnon alaisena, ja maan suuri kuningas tyytyy siihen, että me vahdimme hänen rajojansa ja vuosittain lähetämme hevoisia hänen hoviinsa. Vähät huolimme me, metsän asukkaat, kuninkaalta, ja Answald-herra käy ani harvoin kuninkaanlinnassa.

— Eikö Bisino kuningas pidä luetteloa teidän karjoistanne, joita minä näen tuolla majain luona? — kysyi muukalainen taaskin.

— Hm, kerran syntyi aseenkalsketta kylissämme, koska kuningas tahtoi syöttää sikojansa meidän tammimetsissä ja kerta sai hän halun metsästää villihärkiä meidänkin metsissämme, mutta sen koomin ei siitä olla kuultu mitään.

Muukalainen katseli vakaisena ales laaksoon. — Ja missä sinun isäntäsi talo on?

Vartija osoitti laakson aukeamaan. — Tuolla vuoren juurella se on, kolmen tunnin matka alespäin rivakkaalle kävelijälle, mutta meidät voi laitumelta otettu hevoinen viedä sinne lyhyemmässä ajassa. Kuuletko kavion kopsetta? sarvi on ilmoittanut tovereilleni, että vieras oli saatettavana; minun vahdista päästäjäni tulee.

Muuan ratsastaja tuli ravissa vuoritietä ylös, uljas nuorukainen, vartijan näköinen kasvoiltaan ja ryhdiltään; hän laskeutui hevoisen seljästä ja puhui hiljaa toverinsa kanssa. Vartija jätti hänelle torven, heitti nahkalaukun hartioillensa ja tarjosi hevoisen muukalaiselle. — Minä tulen sinun jäljessäsi, — sanoi hän, hyljäten tarjoumuksen; vieras tervehti kädellään ja päällänsä uutta vartijata, joka uteliaana katseli häntä, ja ohjasi seuraajansa kanssa matkansa ales laaksoon päin.

Kaita tie johti jyrkkään ales kiemurtelevaa virtaa kohden jättiläispuiden välitse, joiden naavat loistivat hopealta auringon valossa, puunjuurien ylitse, jotka luikertelivat tiellä ikäänkuin jättiläiskäärmeet ja kohosivat korkeisiin kaariin niillä paikoilla, joista vesi oli huuhtonut pois niiden alla muinoin olleen soran. Virran rannalla sulki tien vedenrajalla olevat puut ja paljous kuihtuneita kaisloja; veden voima oli kevään aikana kuljettanut sinne tuulenkaatamia puunrunkoja, jotka nyt kellottivat sikisokin lehdittömine oksineen; mutta metsän asukkaan veitsi oli leikannut ahtaan polun oksakisojen läpi. Joutuisilla askelilla, kiiruhtivat miehet ales laaksoon, he hyppivät rohkeilla harppauksilla kiveltä kivelle, puulta puulle, nuori vartija etimäisenä; usein teki hän korkean hypyn ilmassa samoinkuin heitetty pallo kepeästi hyppii jyrkkää vierua ales, ja missä joku leveä rotko keskeytti heidän kulkunsa, uudisti hän hyppynsä taaksepäin rohkaistaksensa täten seuraajaansa.

Ohjakset oli hän laskenut hevoisen kaulalle ja tämä juoksi haltijansa perässä tottelevaisena kuin koira; he voisestakin näytti tuo raivaama toin tie tuntuvan hauskalta. Tyytyväisen näköisillä silmäyksillä mittaili vartija erästä rivakkaa harppausta, jonka muukalainen oli ottanut puron yli ja tutki sitte hänen jalkansa jättämää jälkeä pehmoisessa maakamarassa. — Sinä astut voimakkaasti ollaksesi väsynyt miesi, — sanoi hän; — minusta näyttää, että sinä varmaan ennenkin olet uskaltanut tehdä rohkeita hyppyjä verisellä arolla. Jalkasi jäljestä näen sinun olevasi meidän kansaa, sillä varpahat ovat taipuneet ylöspäin ja paino kohtaa enimmäkseen jalan etuosaa. Ensin pidin minä sinua puheestasi päättäen vieraan maan miehenä. Oletko koskaan nähnyt roomalaisen jalanjälkeä?

— He kulkevat pienillä jaloillaan lyhyillä askelilla ja nojaavat koko jalkapohjaansa, kuten väsynyt ihminen tekee.

— Niin sanovat ne meidänkin miehistä, jotka ovat olleet lännessä. Minä olen itse tähän asti nähnyt ainoastansa aseettomia kaupustelijoita tuosta mustatukkaisesta kansakunnasta, — lisäsi hän puolustellaiden.

— Pitäköön onnen jumalattaret roomalaisten jalat kaukana teidän maastanne, — vastasi muukalainen.

— Sinä puhut kuin meidänkin vanhukset; me nuoret sitä vastoin ajattelemme siten, että joll'eivät he tule meidän luoksemme, menemme me heidän luoksensa, sillä ihmeellisen sanotaan heidän maansa olevan, kaikki huoneet kirjavasta kivestä, suloinen auringon paiste ympäri vuoden ja vihriöivä maa keskellä talvea; makea viini tavallisempaa kuin kalja, istuimet ja penkit hopeasta, tytöt tanssivat puettuina silkkiin ja kultaan ja sotilas on kaiken tämän komeuden herra.

Vartija odotti turhaan muukalaiselta vastausta, he kulkivat hetkisen vaitonansa rinnatusten, vihdoin tarttui nuorukainen hevoisen ohjaksiin. — Tässä alkaa tasaisempi tie,— sanoi hän, — nouse selkään, että ennen iltaa saapuisimme määrämme päähän. — Muukalainen laski kätensä hevoisen säkeelle ja hyppäsi raskaasti satulaan, hänen johtajansa nyökkäsi tyytyväisenä ja vihelti hiljaa, jonka jälkeen hevoinen vilkkaalla juoksulla vei ratsastajansa ales laaksoon päin, sillävälin kun nuorukainen juoksi jalkaisin hänen rinnallansa, heiluttaen keihästänsä ja väliin huudahtuksella kehoittaen hevoista, joka silloin hirnahti ja käänsi päätänsä vastaukseksi.

— Keitä ovat naiset tuolla etäällä, vaaleissa pu'uissa? — kysyi muukalainen, kun he seisahtuivat eräällä lähellä uutismaata olevalla kukkulalla ja katselivat aitausta. — Haa! — huudahti vartija, — herraskartanon tytöt ovat tulleet, tuolla on Fridan ruskea lehmä, kuuletko sitä kaunisäänistä kelloa, joka sillä on kaulassansa? Ja tuossa on tyttö, itse! — Hänen punastuneet kasvonsa ilmaisivat, että kohtaaminen oli hänestä mieluista.

— Noissa vanhoissa mökkilöissä, näetkö tuolla etäällä, on paimenen asunto; kesällä menee kylän karja suvilaitumelle, ja meidän tyttömme tulevat kuljettamaan kellarin tulot herraskartanoon. Tuolla pyökkimetsässä taas elää sikopaimen väkinensä; eipä ole kauniimpaa tammenterholaiduinta koko maassa niin pitkälle, kuin aurinko paistaa. — He olivat nyt ennättäneet uutismaalle, vartija otti pois salvat, jotka estivät pääsöä juhtatarhoihin, ja muukalainen ratsasti aitaukseen, jossa lehmät ammuen juoksentelivat, sill'aikaa kun paimenen vaimo palvelijattarinensa kantoi maitoastiat viileään kellariin, joka, ollen rakennettu kivistä ja sammalista, oli pohjoiseen päin ja johon sopi pitkiä rivejä maitokehloja. — Meillä on onni mukanamme, muukalainen, — huudahti vartija, — Irmgard, meidän ruhtinaamme tytär, on täällä itse katsomassa karjaa; jos hän mieltyy sinuun, saatat olla huoleti hyvästä hoidosta.

— Tuolla hän seisoo jakelemassa käskyjä palvelustytöille, sinä voit helposti eroittaa hänet niistä muista, — Neitsyet seisoi kärryn luona, jolla, valjastettuna kahden härjän jälkeen, kuljetettiin herraskartanoon maitohuoneen tuotteet: kovaan puserrettua voita puuastioissa, jotka olivat tehdyt metsässä kasvavista luumupuista, ja kuminajuustoja ladotut viheriäisten lehtien väliin.

— Mene hänen luoksensa, toverini, ja sano hänelle, että täällä on vieras, joka lähestyy rukoillen suojelusta. Minä en tahdo puhutella sinun herrasi tytärtä niin kau'an, kuin hänen isänsä ei ole suonut minulle sijaa liedensä ääressä. Ja koska sinä olet ystävällinen minua kohtaan, niin puhu hyvää minusta niin pitkälle, kuin voit. — Muukalainen laskeutui hevoisen seljästä ja kumarsi etäältä neitsyelle.

Hänen keltaiset kähäränsä kiemuroivat vapaana hänen korkean vartalonsa ympärillä, ne aaltoilivat hänen nuorten kasvojensa voimakkaiden juonteiden ympärillä ja ulottuivat aina uumaan saakka. Hopealla huolitettu vyö piti kiini hänen valkoista pellavapukuansa, jonka yllä hän kantoi lyhyttä kaappua hienosta, runsailla koruompeluksilla kaunistetusta villakankaasta ja alastomissa käsivarsissansa oli hänellä kultaisia renkaita. Suurin silmin katseli hän muukalaista, ja nyökkäsi hiljaa päätänsä vastaukseksi hänen nöyrälle tervehdyksellensä.

Vartija astui neitsyen luokse: — Muukalainen etsii sijaa meidän istuimillamme ja vuodetta väsyneen päänsä varalta; minä johdan häntä taloon, jossa ruhtinas ratkaiskoon hänen kohtalonsa.

— Me suomme lepoa matkustajalle, jonka jumalat meille lähettävät. Olkoon hän kuka hyvänsä, hyvä tahi paha, joka rukoillen lähestyy meidän liesiämme, on hän kolme päivää meidän vieraamme; sitten kysyy minun isäni, onko hän rehellinen mies eikä arvotoin oleskelemaan meidän kattomme alla. Sillä tiedäthän sinä itsekin, Wolf, että monta julmaa muukalaista kuljeskelee kurjuudessa ympäri maata ja tuovat sen kirouksen, joka seuraa heidän askeliansa, mukanansa rehellisen miehen huoneesen.

— Käytöksestänsä päättäen näyttää hän kohtelevan rehellisesti sekä ystävää että vihollista, — lausui vartija.

Neitsyt heitti muukalaiseen lyhyen silmäyksen: — Jos hän on sellainen, kun sinä sanot, saatamme olla iloissamme hänen tänne tulostansa. Tarjoa hänelle maitoputina, Frida!

Muukalainen joi ja kun hän kiitellen antoi putinan takasin Fridalle, sanoi hän: — Siunaus sinun laupiaalle kädellesi! Ensimäisen tervetuliaisen tässä maassa lausui minulle ystävällisesti tuo lämminsydäminen nuorukainen, olkoon tämä toinen nyt minulle enteenä, että minä hovikartanossakin tulen löytämään sen rauhan, jota minä niin hartaasti halajan.

Sillä välin oli vartija itseänsä varten ottanut kiinni yhden hevoisista, jotka juoksentelivat eri aitauksessa. Kun hän valmistiihe nousemaan selkään, astui rusoposkinen Frida hänen luoksensa: — Onni on sinulla ollut unissasi, Wolf, — pilkkasi hän; — sill'aikaa kun sinä lepäsit on vieras lintu tarttunut rajalle viritettyyn ansaan. Minkälainen oli unesi, vartija, orjantappuraisella vuoteella?

— Huuhkain ei sallinut minun nukkua, se vaikeroi Fridan takia, joka öiseen aikaan seisoo ravistelemassa aitausta, saadaksensa tietää, miltä taholta hänen tuleva miehensä on ilmestyvä.

— Mutta minä näinkin kuivettuneella pensaalla erään tikli-varpusen, joka lähetti vanhaa takkiaisen höytyä häävuoteeksi sille rikkaalle sudelle.

— Ja minä tunnen erään ylpeän kaunottaren, — vastasi Wolf mieliharmilla, — joka polki jalkainsa alla orvokit, joita hänen piti poimia ja lankesi tätä tehdessänsä nokkosiin.

— Ei sinun pellollasi kasvaviin nokkosiin, sinä typerä Wolf! — vastasi Frida vihaisesti.

— Minä tiedän tytön, jota en pyydä tanssimaan, kun täällä tästälähin pidetään tanssiaisia, — vastasi Wolf.

— Kun susi [Wolf suomeksi susi. Suoment.] tanssii, lentävät hanhet puuhun nauramaan — ivasi Frida.

— Sido itsellesi seppele kauranoljista, neiti hanhi, — huudahti Wolf vastaukseksi hevoisen seljästä ja lähti ajaen ravia pois muukalaisen kanssa, joka tämän puheen ajalla siivosti oli pysynyt keihäsheiton matkan päässä.

— Kuten metsässä huusit, sait vastauksen, — lausui tämä hymyillen. Ja heittäen silmäyksen vieraan ratsastajan jälkeen, jatkoi hän: — Hän näyttää sangen suuren kansan hallitsijalta.

— Ja sittekin oli hänen jalkineensa rikkinäiset ja nuttu kulunut, — sanoi Frida.

— Luuletko kallion repivän köyhän matkustajan jalkoja ainoastaan? Sen, joka tulee kaukaa, otaksumme nähneen paljon ja olleen monessa seikkailussa; meihin koskee kipeästi, jos hänestä nälän ja puutteen pakoittamana on tullut huono miesi, ja me soisimme hänelle rauhaa, niin paljon kuin meidän voimissamme on.

Aurinko laski ja puiden pitkät varjot laskeusivat tielle ratsastajien ehtiessä laakson laitaan. Vuoret erkanivat kummallekin puolelle, puron varrella kasvoi vaaleanvihreätä ruohoa ja kirjavia nurmikukkia, punakarvainen repo juoksi tien poikki heidän nähdensä. — Punaturkki tietää ihmisasuntoja olevan läsnä, — lausui vartija, — se hiiviskelee mieluummin, missä se kuulee kukonlaulun.

Heidän edessänsä oli kylä ilta-auringon valossa, hautojen ja puita kasvavien vallien ympäröimänä: oksien lomatse nähtiin siellä täällä valkoisia, ruskean olkikaton alla olevia, lisärakennuksia, ja savupyörteitä, jotka nousivat katoilta. Kylän syrjässä sijaitsi pienellä kukkulalla ruhtinaan asumus, eri suojeluaitauksen ja haudan ympäröimänä, ja korkealle kartanon monien huoneiden ja pihattojen yli kohosi vierashuoneen katto, jonka harjua koristi kauniilla leikkauksilla somistetut metsäeläinten sarvet.

Heidän edessänsä olevalla nurmikolla harjoitteli poikajoukko sankaritemppuja; he olivat asettaneet pystyyn korkeat telineensä ja kiipesivät vuorottain riemulla ylös ja ales. Ratsastajani lähestyessä juoksi koko joukko tien vierelle ja katselivat rohkeoilla silmäyksillä tuota muukalaista miestä. Vartija huusi yhden pojista luoksensa ja kuiskasi jotakin hänelle; poika juoksi nuoren hirven tavoin korkeilla harppauksilla hovikartanoa kohti, ratsastajien töin tuskin saadessa virmojen hevoistensa juoksua hillityksi. Kylän kujalla pölyävässä tomussa leikkivät pienet lapset hyppien, pojat ainoastansa villapaidassaan ja pikku tytöt valkoisessa aivinaisissaan; avokintuin pöllyttivät he maata ja lauloivat. Joukko hajosi ratsastajien lähestyessä, kylässä olevien huoneiden akkunoista pilkisteli vaimojen päitä, ja jokaisesta ovesta tuli näkyviin alastomia lapsia. Miehiä näyttäytyi ovilla, tähystäen vieraita haukansilmillä, ja vartija ei unohtanut kehoittaa toveriansa heittämään silmäyksen milloin mihinkin ja tervehtää hevoisen seljästä huoneiden asukkaita, — sillä — lausui hän, ystävällinen tervehdys avaa ihmisten sydämet ja sinä voit kentiesi pian tulla tarvitsemaan naapurien apua.

Sillävälin oli poika ennättynyt pihaan. Answald-ruhtinas istui lehtimajassa, joka oli päärakennuksen varjoa suovana etehisenä; hän oli pitkänläntä mies, hartiakas, harmaiden hiuksien ympäröimillä, vilpittömillä kasvoilla; paidan yllä oli hänellä majavan nahalla reunustettu villapaita hänen nahkasukkarisa olivat kurotut kirjavilla remeleillä, ja ainoastansa hänen uljas ryhtinsä ja kunnioitus, jolla muut häntä puhuttelivat, ilmaisi hänen olevan isännän. Näin istui hän tässä miehiensä ympäröimänä ja katseli mielihyvällä kahta hyvin syötettyä sonnia, joita palvelijat ajoivat hänen ohitsensa, koska ne olivat määrätyt uhrieläimiksi pian valmistettavassa juhla-atriassa. Poika tunki kiiruusti erään vanhan viisaannäköisen miehen luokse, joka seisoi päämiesten vasemmalla puolella ja osasi antaa kohteliaita vastauksia herransa sanoille; tälle sanoi poika hiljaisella äänellä asiansa. — Nuori Wolf tuo tänne erään muukalaisen, — vastasi vanhus ruhtinaan kysyvän silmäyksen; — se miesi on tullut Kattein luvatta, hevoisetta ja asutta, yksinäisenä, köyhänä miehenä, hän pyytää vieraanvaraisuutta.

— Varustakaat hänelle tervetuliaismalja vierashuoneesen, — käski Answald-ruhtinas tyynesti ja antoi palvelijoille merkin poistumaan. Sitten sanoi hän ystävällensä: — Levottomuudella näen minä näitä kuljeksivia muukalaisia. Romalaissodan sytyttyä Rhen-virran rannoilla, lentelee kuumia kipinöitä maissamme, ja moni mies, jolle on tehty väkivaltaa, kuljeksii ympäri ja tekee hirmuisia pahatöitä katkerassa vihassaan.

— Jos hän tulee pakolaisena etelästäpäin, voi hän kentiesi antaa tietoja roomalaissodasta.

— Hän voi myöskin tuoda maahan roomalaista viekkautta. Velsiläisten tavat hiipivät ruttotaudin tavalla meidän laaksoissamme, ne ovat täyttäneet kuningasten linnoja korskeudella. Meidänkin kuninkaat haluaisivat koreilla purppurassa ja syöttää joukon konnamaisia henkivartijoita, jotka työntävät puukon vapaan miehen selkään, kun tämän kasvot ovat tulleet vastenmielisiksi heidän herrallensa Kuitenkin tulkoon muukalainen vaikka ken tahansa; mitä hädässä oleva miesi tarvitsee, pitää hänen saaman. Mutta pidä sinä huolta siitä, että viisaalla puhelemisella saat tietää hänen salaisuutensa.

Ruhtinas astui huoneesensa ja istui kunnijasijalle, joka, tammipuusta tehtynä, seisoi oven vastapäätä ja oli nuoren, mustan karhun nahalla peitetty. Ruhtinaan jalat lepäsivät rahilla ja kädessänsä piti hän valkoista valtikkaansa.

Oven edessä hyppäsivät ratsastajat ales hevoisiltansa, muukalainen asetti keihäänsä ovenpieltä vastaan ja istahti vaitonansa oven ulkopuolella olevalle penkille. Tallipäällikkö tuli ulos ja pyysi häntä kohteliaasti tervehtien istumaan kunniaistuimelle. Solakkana astui muukalainen salin kynnyksen yli, hän ja ruhtinas katselivat hetken tarkasti toisiansa, ja kumpikin olivat hyvillänsä siitä, mitä olivat nähneet.

— Suo väsyneelle matkustajalle virvoitusjuoma lähteestäsi, hedelmä pellostasi ja suojaa kattosi alla. Minä tulen ilman ystävittä, ilman koditta, ilman turvatta sinun liedellesi; anna minulle, mitä sinun kansasi vieraanvaraisuus suo matkustajalle.

Hildebrand astui esiin ja alkoi puhua: — Ruhtinas antaa sinulle kansassansa vallitsevan tavan mukaan kolmen päivän levähtämisajan ja kolmen päivän ravinnon, sitte tiedustaa hän kansalta sen tahtoa. — Kantakaatte hänelle istuin lieden luokse, pojat, ja tarjotkaat hänelle Jumalan antimia.

Kolme nuorukaista kantoivat, yksi istuimen, johon muukalainen asettautui, toinen leipää ja suolaa kahdessa astiassa, kolmas puisen sarkon täytetty tummalla oluella. Viimeksi mainittu tarjosi ensiksi juoman ruhtinaalle, joka kosketti sarkonlaitaa huulillansa, ja sitte muukalaiselle.

Sitten antoi tallipäällikkö palvelijalle merkin ja kaikki menivät huoneesta.

— Ja nyt, matkustaja, — alkoi Hildebrand ystävällisin sanoin, istautuen ruhtinaan jalkoihin; — nyt, kun olet saanut turvaa henkesi ja jäsentesi suhteen, anna meillekin tiedoksi, jos voit, oletko vuortemme takana nähnyt tahi kuullut mitään, joka voisi olla meille hyödyksi, eikä sinulle miksikään vahingoksi. Sillä nyt on murheelliset ajat, ja varovainen perheenisä koettaa saada tietoja paljon kulkeneilta miehiltä. Tahdotko itse kertoa, koska Jumala on suonut sinulle lahjan, että sinun sanasi helposti liittyvät toisiinsa kielelläsi; vai kysynkö minä sinulta, mitä meidän on tarvis tietää?

Muukalainen nousi seisovallensa. — Minä tuon sanoman, joka panee miesten sydämet liikkumaan, mutta en tiedä, saattaako se teille iloa vai surua. Eräs taistelu on tapahtunut, suurin mitä miesmuistiin on oteltu. Sudet ulvovat taistelukentällä, ja korpit lentelevät Allemanein luiden yli, jolle kansalle meidän jumalamme ei ole suonut voittoa. Frankilaiset ovat voittaneet tappelun Romalaisten eduksi, Allemanein kuninkaat, Hnodomar ja Athanarik, ovat joutuneet sotavangeiksi ja heidän kanssansa monta ruhtinasten poikaa; Caesarin sotajoukot raivoavat tulella ja miekalla Schwartzwald'in laaksoissa Main-virtaan saakka ja vievät pois laumoittain sotavankeja. Caesar on saanut vallan rajamaan yli ja Kattein sanotaan lähettäneen airuita hänen leiriinsä tarjoamaan hänelle liittoa.

Syvä äänettömyys seuraisi näitä mieltä masentavia sanoja. Answald-ruhtinas tuijotti synkästi maahan, ja Hildebrand'kin saattoi töin tuskin salata mielenliikutustansa.

— Meillä on rauha. Romalaisten ja Allemanein kanssa, — lausui hän vihdoin varovasti; — eikä Thüringiläiset pelkääkään Caesarin voimaa. Mutta sinä olit itse, kuten huomaan, saapuvilla tappelun kestäessä ja sinä olet sittemmin välttänyt Kattein kyliä, vaikka sanotkin heidän olevan ystävällisiä Romalaisia kohtaan. En tahdo kysyä sinulta, kenelle sinä olisit suonut voiton.

— Minä ilmoitan sen kysymättäkin, — vastasi muukalainen uljaasti, — minä en ole ruvennut Romalaisten palkkalaiseksi.

— Ystävällisyyden ilmaus leimahti näkyviin ruhtinaan silmästä. — Sinä et ole Allemanein kansasta, — sanoi hän, — puheestasi päättäen olet sinä niitä saman jumalamme lapsia, jotka asuvat kaukana idässä.

— Pitkä on matka kotiseudultasi, muukalainen, Rhen-virran varrella olevalle tappelukentälle. Onko sinunkin kansakuntasi lähettänyt miehensä sotaan?

— Minä tulin Rhen-virralle ilman kansalaisittani, onnetoin kohtalo pakoitti minut pois kotiseuduiltani.

— Onnettoman kohtalon luo Jumala tahi miehen oma ynseä luonne. Älköön se, mikä on karkoittanut sinut pois kotoasi, maatko raskaana sydämelläsi.

Muukalainen nyökkäsi kiitokseksi päätänsä. — Vieraan halu on olla kestittäjällensä mieliksi; suo anteeksi, jos muukalainen etsii keinoa sinun suosiosi saavuttamiseksi. Minä olen omassa maassani kuullut laulettavan laulua siitä, miten esi-isäimme aikoma muuan sankari Thüringistä taisteli kansani sotilaiden joukossa Romalaisia vastaan kaukana etelässä, Donaun varrella. Irmfried oli hänen nimensä.

Ruhtinas ojensi itseään istuimellansa ja lausui: — Hänen kätensä on siunaten levännyt minun pääni päällä, hän oli minun isäni.

— Hän oli erään minun kansassani syntyneen soturin kasvinkumppali. Kun ruhtinas läksi pois minun synnyinseudultani, murti hän voimakkaalla kädellänsä kahtia erään romalaisen kultarahan ja jätti jäljelle toisen puoliskon olemaan vierasvaraisuuden merkkinä tuleville sukupolville. Jos toinen kultarahan puolisko on sinulla, on toinen minulla.

Hän ojensi ruhtinaalle kiiltävän kultarahan. Answald-ruhtinas syöksi äkkiä istuimeltansa ja piti sitä tarkastellen päivää vastaan. — Hiljaa, — käski hän, — älköön kukaan virkkako sanaakaan. Mene, Hildebrand, jättämään tämä tunnusmerkki hallitsijattarelle, jotta hän liittäisi tämän yhteen toisen puoliskon kanssa; ja pyydä häntä olemaan yksinänsä, kun minä tuon hänen luoksensa erään muukalaisen. — Hildebrand riensi ulos, isäntä astui lähelle vierastansa ja katseli häntä hämmästyneenä kiireestä kantapäähän. — Mikä olet sinä miehiäsi, joka tuot minun kotiini niin jalon tervehdyksen? — Ja hän jatkoi iloisesti: Ei tarvita tuoda tunnusmerkkiä; siitä hetkestä, kun sinä astuit kynnykseni yli, olet sinä saanut minun sydämeni sykkimään. Tule, sankari, sanoinaan minulle nimesi siellä, missä salaisen tunnusmerkin kumpaisetkin puoliskot liitetään yhteen.

Salissansa seisoi Gundrun-rouva, ruhtinatar, pitäen kumpaistakin kultarahan puoliskoa liitettyinä toisiinsa. Tässä on kaksi tähkää samasta korresta, — huudahti hän puolisollensa, — se, jonka sinä minulle lähetit, on Ingbert-kuninkaan merkki.

— Ja hän, joka nyt lähestyy ruhtinattaren polvea, — lausui muukalainen, — on Ingo, Ingbert-kuninkaan poika.

Pitkä äänettömyys seurasi tätä huudahtusta: Gundrun-rouva katsoi arasti tuohon uljaasen soturiin, hänen jaloihin kasvoihinsa, kuninkaalliseen vartaloonsa, ja hän kumarsi syvään, tervehtien; mutta ruhtinas puhui huolestuneena: Usein olen minä halunnut saavani nähdä ystävieni kasvoja, noiden jumalaisien sankarien; minun isäni on kertonut minulle monilukuisista hovipalvelijoista, suuresta seurueesta loistavassa teräs-asussa. Mutta toisin ovat korkeat jumalat päättäneet näkemisen hetken. Matkustajan pu'ussa, anelevana muukalaisena, näen minä sen suuren kuninkaan ja minä vapisen sydämessäni. Ennustakaan tämä hetki, jolloin näen sinun kasvosi, hyvää. Kuitenkin luulen minä saavani rehellisesti osoittaa sinulle uskollisuuttani.

— Mutta minä en tule onnen lemmityisenä sinun enkä puolisosi luokse, — lausui Ingo vakaisesti; — pakolainen olen minä, enkä tahdo minä salaa hiipiä sinun suojaasi. Minut karkoitti synnyinmaastani oma setäni, joka isäni kuoleman jälkeen varasti kruunun hänen pojaltansa, tuskin voivat uskolliset miehet pitää minua salassa siksi, kunnes minä kasvoin mieheksi; vaara on minulle suotu, kuninkaan lähettiläät etsivät minua jokaisesta kansasta, he tarjoisivat lahjoja ja vaativat minun henkeäni. Noiden harvojen uskollisten kanssa menin Allemanein sotakentälle, näiden suuret kuninkaat soivat minulle ystävyytensä, ja sodan päivänä johdin minä erästä osastoa heidän miehistänsä. Nyt antoi Caesar voitostansa hurmaantuneena etsiä niitä, jotka eivät avojaloin antauneet hänen valtansa alle. Kau'as ulottuu hänen voimansa kuningasten linnoissa, minä näin sinun apurisi, Kattein, lähettiläiden ratsastavan hänen luoksensa Rhen-virralle rauhan merkeillä, ja sentähden olen minä kuusi päivää ja yötä salaa suden poluilla hiipinyt heidän maakuntainsa kautta, olipa milt'ei ihme, että minä pääsin joutumasta heidän käsiinsä. Tämä tulee sinun tietää ennenkuin lausut: Ingo, ole tervetullut luokseni!

Ruhtinas epäröi ja etsi puolisonsa silmiä, missä hän istui tuolillansa ja katseli alespäin. — Mitä rehellistä on ja valat käskevät, sen minä teen, — sanoi Answald-ruhtinas vihdoin, ja synkeys katosi hänen kasvoiltansa; — ole tervetullut luokseni, Ingo, sinä kuninkaan poika!

— Jaloa mielialaa ilmaiset, sankari, — alkoi ruhtinatar, — epäillessäsi tuottaa vaaraa kestitsijäsi huoneelle. Mutta meidän tarvitsee punnita, miten me samalla kertaa voisimme täyttää lupauksemme sinulle ja suojata meidän kotiamme vaarasta. Kauaksi kaikuu kuninkaan nimi mailla, ja monta vihollista väijyy sankarin ympärillä, joka kantaa kruunua, sen olet sinä itsekin huomannut. Sentähden on minun ajatukseni, että ainoastansa varovaisuus voi pelastaa sinut ja meidät. Ja jos minä saan suoraan lausua herralleni ja puolisolleni ajatukseni, näyttää minusta parhaalta, että sinun vieraasi tuntemattomana oleskelee huoneessasi, ja ett'ei kukaan muut kuin sinä ja minä saa tietää hänen sukuperäänsä.

— Pitääkö minun omassa huoneessani salata tämän jalon vieraan täälläoloa? — lausui ruhtinas mielikarvaudella. — Minä en ole kenenkään alamainen, en Caesarin enkä Kattein.

Thüringiläistenkin kuninkaat syövät mielellään atriansa kulta-astioista, joita romalainen taide on valmistanut, — jatkoi ruhtinatar; — kavahda herättämästä kuninkaan epäluuloa!

Vieras seisoi liikkumattomana, ja turhaan koetti ruhtinatar päästä hänen ajatuksiensa perille.

— Vaikeaksi käy jalon veren salaaminen palvelijan pu'ussa, — vastasi
Answald-ruhtinas.

— Siegfrid-sankarikin, josta runoilijat laulavat, seisoi palvelijan pu'ussa alasimen ääressä.

— Ja paiskasi vihdoin alasimen kumoon sekä sepän samaten, — huudahti ruhtinas. — Lausu itse, Ingo, miten tahdot sinä meidän itseäsi kohtelemaan.

— Minä olen turvaa etsiväinen, — lausui vieras maltillisuudella, — enkä saa nurista, jos näet hyväksi asettaa minut joko korkealle tahi alahalle penkillä istuvien miestesi joukossa. Minä en kerskaile nimelläni, mutta minä en sitä salaakaan, etkä sinäkään taida antaa minulle kunniatointa tointa.

— Aina pelkäävät sankarit kunniansa vähenemistä, — lausui ruhtinatar hymyillen. — Mitä minä pyydän, on helppo myöntää, tyytykäät vaan vähän aikaa siihen pukuun, jonka me talossamme muukalaiselle lahjoitamme; sill'aikaa hankkii ruhtinas sinulle kansan suosioa. Rajalla oleva sodan jyrinä ei kestä ikuisesti, uusia sotia ei tule puuttumaan Caesarilta, muutaman kuukauden kuluttua on melu tauonnut, ja sillävälin saattaisi meillekin onnistua voittamaan kuningas puolellemme.

— Minä tahdon miettiä asiata yön kuluessa, — lausui ruhtinas, — sillä viisas on minun puolisoni neuvo, ja usein olen minä koetellut hänen neuvojansa. Salaa itsesi siksi, sankari, alhaisessa asussa, ja usko minua, ikävällä mielellä vartoon minä sitä päivää, jona minä julkisesti salissa saan ilmoittaa, mitä sinun ja minun kunniani vaatii.

Sitten menivät miehet ruhtinattaren huoneesta. Mutta kun ruhtinas illalla kävi levolle, lausui hän: Minun sydäntäni vihloo; nähdessäni; hänet alimaisena penkillä.

Mutta ruhtinatar vastasi hiljaa: — Koettele kuitenkin ensiksi, josko hän ansaitsee sinun suojelustasi. Sillä outo on muukalaisen käytös ja iloton hänen elämänsä. Säilyttäkäämme hänen salaisuutensa kaikilta, Irmgard-tyttäreltämmekin.

Ruhtinaan talossa valmistettiin pitoja maan miehille. Ruhtinatar kävi palveliatterensa kanssa niiden huoneiden läpi, jossa keittiön varat säilytettiin; siellä riippui pitkässä rivissä sianliikiöitä, pyöreitä makkaroita ja savustettuja härjänkieliä; hän riemuitsi noista runsaista varoista, antoi ottaa ales, mitä tarvittiin keittiöön ja käski palvelijattaria leikkaamaan merkin herkkupaloihin, jotta paloittaja siten tietäsi asettaa ne vanhimpien pöydälle. Sitten meni hän viileään kellariin, joka kiviholvineen ja maan sekä turpeiden peittämänä oli eräässä nurkassa, johon auringon säteet juuri niukalta tunkivat; täällä valitsi hän tynnyrejä, jotka sisältivät voimakasta olutta, ja simaruukkuja sekä katseli epäröiden joitakuita isoja, kummallisia saviastioita, jotka olivat eräässä nurkassa, puoleksi maahan kaivettuina. — Minä en luule ruhtinaan tulevan haluamaan viiniä, mutta jos hän käskee sitä tuomaan, niin käskekää juomanlaskijaa ottamaan tuon pienen astian, sillä ne muut ovat suurempata juhlaa varten. Ja pitäkäätte itse silmältä, ett'eivät ne kömpelöt miehet särje sitä kallista astiaa, se on olkiin käärittynä kuljetettu hevoisten ja miesten avulla suurella vaivalla tänne velsiläisten maasta, ja tuo pitkä matka voisi mennä turhaan poikien varomattomuuden kautta, kun he ovat päihtyneet simasta. — Vielä kerran heitti hän vakaisen silmäyksen pitkin avaraa varastohuonetta. — Täällä on kylläksi varoja ruhtinaankin perheelle, ja monta hauskaa vuotta voi sima ilahuttaa miesten sydämiä; suokoon jumalat meidän miesten tyhjentävän ne kaikki riemulla ja kunnialla. Ja kuulehan, Frida, me tiedämme kyllä, mitä miehet tarvitsee, mutta juomakemuissa pettää joskus laskut, vaikka ne olisivat runsaammaltakin otetut. Anna tuoda ylös varoilta vielä kolme ruukkua vanhaa simaa, ja sano juomanlaskijalle, että jos miehet ovat rauhallisella päällä ja rehellisessä keskustelussa, tarjottakoon lopulta tämäkin heille, mutta jos he kiukustuvat toisiinsa ja riitelevät kiivaudessaan, pitää hänen kaataa heille varovaisuudella, ett'ei mikään suuri onnettomuus meitä kohtaisi.

Ruhtinatar ohjaisi nyt askeleensa keittiörakennukseen, jossa suuret valkeat leimusi kiviarinoilla. Huoneen ulkopuolella työskentelivät nuoret miehet uhrieläinten, suurten hirvien ja kolmen metsäsian, paloittamisella sekä lihan kiinnittämisellä, pitkiin paistinpuikkoihin. Mutta tytöt istuivat pitkissä riveissä höyhentämässä lintukasaa, tahi pyörittelivät kämmenillänsä ryytinsekaista vehnätaikinata suuriksi leiviksi. Ja kylän pojat odottivat hymysuin sitä hetkeä, jolloin nuorukaiset kääntäisivät puikkojansa, että hekin saisivat osansa sankarein pidosta.

Sill'aikaa laittoivat ruhtinaan miehet suuren salin reilaan. Se avara rakennus sijaitsi pihan keskellä kokoonliitettynä paksuista, honkasista hirsistä; yhdet portaat johtivat avatulle ovelle ja sen sisässä oli katto-orsia kannattamassa kaksi riviä korkeita puupylväitä, ja näistä pylväistä seiniin asti oli kolmella sivulla korkopermanto; keskellä sisäänkäytävän vastapäätä sijaitsi kunniaistuin isännälle sekä ylhäisimmille vieraille ja sen vieressä kauniisti koristettu, lehtimajan muotoinen istuinsija perheen naisille, että lie olisivat tilaisuudessa katselemaan pitoja niin kau'an, kuin heitä halutti. Ja nuoremmat miehistä koristivat lehtimajan kukkivilla oksilla, joita he olivat taittaneet lehdossa. Mutta ulkona tuli Wolf, ajaen suurta vaunua täynänsä kaisloja ja kalmusruokoa, joita hän oli ollut lähellä olevan lammin rannalta ottamassa ripottaaksensa niitä laattialle.

— Täällä, muukalainen, on hyvä olla, — puhutteli Wolf tervehtiessänsä
Ingoa, — sinuakin vastaan on ruhtinas ollut laupias, sinä kävelet
uudessa pu'ussa, jonka meidän vaimot ovat kutoneet. Miltä tuntuu
Thüringiläisten tyttöjen kutoma kangas?

— Mitä hyvästä sydämestä tarjotaan, tuntuu aina saajalle hyvältä, — vastasi tämä hymysuin. — Minua ilahuttaa taaskin kuullani äänesi, sillä monta päivää perätysten olet sinä ollut poissa.

— Me pojat pyydystimme koirain kanssa juhlapaistit metsästä, — vastasi nuorukainen, — Auta, Theodulf, — huudahti hän eräälle seuralaisellensa, — pitääkö minun yksinäni purkaman kuorma?

Theodulf, muuan uljas miesi joukosta, tarttui jäykillä käsivarsillaan kaisloihin ja puhui olkansa takaa muukalaiselle: — Ken on tottunut anomaan vieraalta vaatetta, ei pitäisi seisoa työtönnä, koska ei paremmatkaan miehet säästä käsiänsä.

Ingo katsoi synkkänä puhujaan, joka oli pitkävartaloinen soturi ja pitkä arpi poskipäässänsä; ruhtinaan miesi vastasi muukalaisen silmäykseen yhtäläisellä jäykkyydellä, toisen viha yltyi toisen silmäyksistä, kunnes kumpaisenkin silmät säihkyivät tulta toisillensa. Mutta voittaen itsensä hillitsi Ingo vihansa ja vastasi kääntäen selkänsä: — Jos olisit pyytänyt ystävällisemmin, olisin mielelläni täyttänyt pyyntösi.

Mutta vartija kuiskasi hänelle: — Ole häntä ärsyttämättä, hän on julma miesi, joka mielellään pitelee aseita; hän on ruhtinattaren sukulainen eikä ole palvelija, kuten me olemme, sillä hän on jaloa sukua ja on ainoastansa joksikuksi ajaksi ruvennut palvelukseen sekä tulee kerran perimään isänsä omaisuuden. Eihän ole ihme, jos kaislat hänen sormiansa hierovat kun hän niitä kantaa.

Mutta vaimotkin kiinnittivät huomionsa muukalaisen juhlapukuun. Katsokaapa, kuinka uljaana muukalainen kuljeskelee ruhtinattaren lahjoittamassa nutussa, — sanoi Frida Irmgardille.

— Huonomman? — huudahti Frida, — nuttu on parahinta kangasta mitä meidän arkuissamme on, sen minä kyllä tiedän, sillä minä joku aika sitten sen ompelin. Minusta tuntuu kummalliselta, että ruhtinatar tuhlaa niin hienoa kangasta muukalaista varten.

— Se minunkin luuloni on, vastasi Frida uteliaana, sillä minä näin äsken ruhtinattaren kohdatessaan puhuttelevan häntä äsken pihassa; kumpaiseltakin puolelta tehtiin herrastervehdyksiä; ruhtinatar hymyili hänelle ja silitteli hänen vaatteitansa, aivan kuin olisi hän ollut tälle joku läheinen sukulainen.

— Kun muukalainen eilen illalla tuli liedelle, jonka ääressä miehet olivat koolla, — vastasi Irmgard, — laski minun isäni sitä ennen huolettomasti leikkiä miesten kanssa, mutta nähtyänsä muukalaisen, muuttui hänen olentonsa, hän nousi ylös mennäksensä muukalaista vastaan, mutta ei sitä kuitenkaan tehnyt; juhlallinen oli kuitenkin sitten hänen käytöksensä, ja aterialla oli sellainen äänettömyys, kuin jos lähettiläs kuninkaan hovista olisi istunut kunniasijalla.

— Muukalainenkin astui, — jatkoi Frida innokkaasti, — sisääntullessansa rivakkaasti ruhtinasta vastaan, ikäänkuin olisi hän tahtonut istua kunniasijalle, ja yhden miehistä täytyi nyäistä häntä nutusta takasin paikallensa, ett'ei hän unohtaisi kunnian vaatimuksia.

— Sen minä näin, — nyökkäsi Irmgard; — hän naurahti silloin. — Ja tätä muistaessansa naurahti hän itsekin.

— Ja kuitenkin istuu hän kaikkein alimaisella istuimella, — huudahti Frida, — ja nyt kun tuo suulas Wolf taaskin panee suuren kielensä liikkeelle, täytyy muukalaisen kuulla pojan viisautta.

— Jos se on salaisuus, — lausui Irmgard hiljaa, — saamme me tytöt sen kyllä kaikkein viimemmäksi tietää.

— Mutta sinä itse, — muistutti Frida, — olet sen jälkeen ollut häntä kohtaan sangen vähän ystävällinen. Me olimme kuitenkin ensimäiset, joita hän kohteliaasti tervehti, ja kolmen päivän ajalla olet sinä kieltänyt häneltä kaiken kanssapuheen. Tylyksi tulee kait miesi sinua nimittämään ja kovasydämiseksi, itse ei hän rohkene sinua puhutella, koska hän on tullut tänne hädässä olevana miehenä, tervehdi siis sinä häntä vihdoinkin tervetulleeksi.

— Tehkäämme, mikä kohtuullista on, — vastasi Irmgard. Hän meni vastahakoisesti noiden nuorten, uljaiden miesten joukkoon, jotka olivat ruhtinaan seurueena, kun hän ratsasti kyläin läpi tahi ensimäisenä taisteli tappelussa. Mutta lähestyessänsä muukalaista häpesi Irmgard puhutella häntä muiden kuullen, vaan pysähtyi Theodulfin luona ja sanoi: — Myöhään kaikui illalla sinun metsätorvesi portin ulkopuolella, oliko saaliisi runsaskin, orpana?

Theodulf punastui riemusta kun ruhtinaan tytär tervehti häntä ennen muita, hän kertoi tälle metsästysonnestansa ja johti hänet erään aituuksen luokse, jossa kaksivuotias karhu istua jörötti. — Koirat iskivät kiinni sen turkkiin, minä sidoin sen hihnoilla ja kannoin sen elävänä kotiin, hänestä, saavat kaiketi kylän lapset leikkitoverin.

Kun Irmgard oli katsellut karhua, ja meni pois Fridan seurassa, huudahti tämä nuhdellen: — Kohteliaillapa sanoilla puhuttelitkin muukalaista.

— Minä olin kylläksi likellä, — vastasi Irmgard, — ja kuitenkin oli hän vaiti.

— Hän tietää paremmin, miten ruhtinaan tyttären tulee käyttäidä, — vastasi Frida.

Mutta Irmgard piti sitten vierasta silmältä, ja nähdessään tämän seisovan nojaamassa aitaa vastaan erillänsä toisista, meni hän yksinänsä tämän ohitse, pysähtyen ikäänkuin sattumasta ja lausui:

— Pääsi kohdalla olevassa seljapuussa pesii pieni, harmaja lintu, yöllä lauleskelija. Tytöt rukoilevat joka ilta näätää ja pöllöä, etteivät ne hävittäisi sen pesää. Jos se laulaa sinulle, kuultele ystävällisesti, että se iloitsisi sinun hyvänsuovasta mielestäsi. Sen sanotaan laulussansa muistuttavan jokaiselle kaikkia, mitä tälle on rakasta.

Ingo vastasi avosydämisesti: — Jokainen siivekäs olento, haukka ilmassa ja laululintu pensaassa, laulavat samaa laulua muukalaisen korviin, ne muistuttavat hänelle isänmaatansa. Siellä minun äitini ripoitti talvieinettä linnuille, että ne laulaisivat hänelle hyviä enteitä elämässänsä. He ovat aina siitä alkaen näyttäneet uskollisilta. Monta kertaa ovat nuot metsän lähettiläät höyhenpu'uissansa varoittaneet pakoisalla olevaa miestä arolla ja metsässä uhkaavista vaaroista. He ovat tulleet hänelle toveriksi kovassa kohtalossansa; samoinkuin hän kulkevat nekin koditoinna maailmassa ja samoinkuin hän elättävät nekin itseänsä saaliilla, jota sattuvat saamaan tahi antimella, jonka joku ystävä heille lahjoittaa.

— Mutta kuitenkin löytävät ne kaikkialla villahöyteitä, joista rakentavat pesänsä, — vastasi Irmgard.

— Mutta mihin saa maanpakolainen rakentaa majansa? — kysyi vieras vakaisena. — Se, joka seisoo oman kotinsa kynnyksellä ja katselee hevoisia isältään perityllä laitumella, ei voi käsittää miten puutteet jäytävät uljaan miehen sielua, kun hänen täytyy ottaa vastaan lahjoja, vaikka haluaisi itse niitä antaa.

— Sinä valitat sen huoneen antimista, joka on ottanut sinut liedellensä? — kysyi Irmgard nuhdellen.

— Onnelliseksi ylistän minä sitä perheenisää ja emäntää, jotka rikkaassa kodissansa osoittavat ystävällisyyttä muukalaiselle, — vastasi vieras. —. Mutta ilman kiintokohtaa leijailee sen miehen ajatukset, jolle he ovat suoneet nurkan penkillänsä. Sillä yhä tutkii vieras arkana isännän kasvoja, josko tämä edelleenkin pysyy hänelle ystävällisenä. Jokainen talossa oleva voi varmasti turvautua oikeuteensa, ainoasti ventovieraalle on se maa, jota hän polkee, ikäänkuin ohut jää, joka kentiesi murtuu hänen allansa huomenna, ja niin usein kuin joku suu avautuu häntä puhuttelemaan, ei hän tiedä, josko sanat tulevat sisältämään hänelle kunniaa tahi pilkkaa. Älkäätte suuttuko minuun tästä valituksestani, — pyysi hän. — Sinun silmäsi ja sinun sanasi ovat houkutellet ilmi salaisia murheita minun rinnastani, ja typeränä rohkenin minä puhua avosydämisesti sinulle. Minuun koskisi kipeästi, jos olen pahoittanut mielesi.

— Sinun sanojasi tulen minä tästälähin muistamaan, — vastasi Irmgard hiljaa, — niin usein kuin näen yksinäisen matkamiehen meidän pihassamme. Mutta usko minua, moni tervehtii sinua täällä tervetulleeksi. Thüringiläiset rakastavat reipasta mieltä ja iloista seurapuhetta, näyttäydy tänään sellaisena naapurien joukossa, ja, jos minä saan antaa sinulle hyvän neuvon, älä karta meidän nuoria miehiämme, kun he harjoittavat sankarileikkejänsä. Sillä minä uskon sinunkin voivasi päästä voittajaksi kilpailussa. Jos sinä saat kiitosta naapureiltamme, riemuitsee meidänkin talo, sillä isännän kunnia on, kun hänen vierastansa ylistetään. Myöskin huomaan minä isäni toivovan sinun parastasi.

Ruhtinas seisoi linnasalin ulkopuolella ottamassa vastaan ylimyksiä ja vapaita talonpoikia, jotka lähestyivät joka taholta ratsastaen sekä jalkaisin, ja joita Hildebrand avatun portin lähellä tervehti. Ken oli tullut ratsastaen, hyppäsi tässä ales hevoiseltansa, ja nuorukaiset taluttivat hänen juoksijansa avaraan tarhaan ja köyttivät sen, jotta palvelijat saisivat kuivata siitä vaahdon oljilla ja panna tuulehtuneita kauroja seimeen. Kohteliaat olivat tervehdykset ja puheet, avarassa piirissä seisoivat vieraat pihassa, jalo joukko mahtavia miehiä kahdestakymmenestä kylästä lähiseudulta, kaikki sota-asussansa, saarnipuuvartiset keihäät kädessänsä, miekka ja väkipuukko vyöllänsä, uljaissa nahkapäähineissä, jotka olivat koristetut metsäsian hampailla ja korvilla; monella oli rautalakki ja nahkavarus tahi rengaspaita valkoisen mekon yllä ja korkeat nahkasäärykset, jotka ylettyivät lonkkaan asti, monella taaskin, joka oli rikas ja oli ottanut huomioonsa Rhen-virran varrelta tulleen kaupustelijan tavaroita, oli kaapu ulkomaalaisesta kankaasta, joka oli koristettu monenkiiltävillä karvoilla ja loisti kuin petoeläimen sileä talja. Vaitonaisina seisoivat miehet riemuiten kokouksesta, ainoastansa jotkut lähestyivät toisiansa ja kuiskailivat matalalla äänellä sanoja, jotka tarkoittivat niitä huhuja, jotka kulkivat maassa erään suuren, lännessä olleen taistelun johdosta ja uhkaavista ajoista. Mutta se, joka kuten Hildebrand, ymmärsi selittää ihmisten mietteitä, huomasi kyllä heidän mielensä olevan horjuvan ja heidän ajatustensa vaihtelevan. Tervehdykset kesti kau'an, sillä yhä tuli miehiä yksitellen, jotka olivat myöhästyneet, mutta vihdoin astui tallipäällikkö ruhtinaan eteen ja osoitti auringon asemaa.

Silloin vei isäntä vieraansa saliin; juhlallisessa kulussa vaelsivat he portaita ylös; ovella otti heitä vastaan perheen emäntä ja hänen vierellänsä seisoi hänen tyttärensä sekä seuranaisensa. Kunnioituksella tervehtivät miehet naisia. Ruhtinatar ojensi kättänsä kaikille ja kysyi, kuten säädyllistä oli, heidän vaimojensa vointia ja suhteita kotona; miehille omasta suustansa tarjosi hän poskensa suudeltavaksi. Kansan päämiehet asettautuivat juhlallisina korkolaattialla oleville istuimille, ja alkoivat vakavan keskustelun keskenänsä, sill'aikaa kun juomanlaskija ja pitkä jono palvelijoita astuivat saliin; nämät kantoivat puuhulikoissa aamujuoman ja maukasta särvintä, valkoisia, maustettuja leipiä ja savustettua lihaa.

Sill'aikaa valmisti nuoriso maltittomuudella radan sotaisia leikkejä varten kartanon ulkopuolella olevalle niitylle. Kylän pojat alkoivat kilpailun saadaksensa hekin kiitoslauseita sankareilta; he juoksivat kilpaa, he hyppäsivät hevosen ylitse ja ampuivat ruokoisilla nuolilla salkoon. Mutta pian valtasi into nuorukaisetkin, he heittivät keihästä, he nakkelivat raskaita kiviä ja juoksivat niiden jäljessä, ja kun Theodulf aimo vauhdilla oli nakannut suurimman kiven ja tehnyt pisimmän harppauksen, hyvin syltä pitemmän kuin muut, silloin tunki raikuvat riemuhuudot saliin asti. Ja kansan vanhimmat ja viisaat eivät enää viihtyneet paikoillansa, vaan hekin kiiruhtivat niitylle katselemaan. Sinne kerääntyi suuri joukko katselijoita, kylän vaimot olivat tulleet juhlapu'uissansa, erillään heistä seisoivat miehet, ja yhä korkeammaksi nousivat kiihoitushuudot ja voittajille ylistyslauseet katselijain piirissä.

Katselijain joukossa seisoi Ingokin ja silmäili vaijeten vikkelyyden ja voiman leikkejä. Silloin astui hänen luoksensa Isanbart, muuan piirikunnan vanhoja päälliköitä, heitti hänen tutkaisevan silmäyksen ja alkoi vakaisesti lausua, josta toisten puhe vaikeni: — Sinunkin kansassasi, muukalainen, mistä sinun sukusi lieneekin, harjoittavat kaiketi nuoret soturit itseänsä hypyissä ja aseissa. Silmästäsi ja käsivarrestasi voi huomata, ett'et sinä ole vento vieras leikkeihin; kentiesi haluaisit sinä näyttää meidän nuorille miehille, minkälainen tapa teidän maassanne on, vaikk'et sinä voisikaan tehdä päällikön temppuja. Jos sinä tulet idästä päin, kuten minä olen kuullut kerrottavan, voit sinä kumminkin heiluttaa puista nuijaa, ja sellainenkin heitto saattaa voiman näkyviin, vaikka minun kansalaiseni harvoin sitä harjoittavat. Salissa näin minä isännän istuimen kohdalla sellaisen nuijan.

Ingo vastasi tuolle kunnianarvoiselle vanhukselle: — Jos ruhtinas ja kansan päämiehet sallivat, tahdon koetella, mitä ennen muinoin olen oppinut.

Ruhtinas antoi merkin, yksi seurueesta juoksi saliin ja palaisi tammipuusta tehdyllä aseella, joka kädensijalta oli taaksepäin taivutettu ja jolla edessäpäin oli terävä terä.

Nuija kulki miesi miehelle, ja hymyillen punnitsivat miehet tätä keveätä asetta. — Tällaista asetta, kuin tämä on, kantaa meidän sikopaimen susia tappaakseen, — huudahti Theodulf ylenkatseella, mutta ijäkäs Isanbart vastasi hänelle nuhdellen: — Sinä puhut kuin hupsu, minä olen nähnyt sellaisen nuijan, joka ei ollut niinkään raskas kuin tämä musertavan pääkallon kuin savi-astian. — Ja hän laski nuijan isännän käteen.

— Se, joka joskus on ratsastanut taistelukentän yli tuolla idänpuolella, puhui ruhtinas, — tietää minkälaisia haavoja tämä puunkappale tuottaa. Mutta vanhoilta sotureilta olen minä kuullut, että joku salaisuus piilee nuijassa ja että sitä heittäessä on vaikea käsitellä, sillä oikullisena sanotaan sen sattuvan varomattoman omaan päähän. Tämä ase ei ole arvoton olemaan jalosukuisen miehen kädessä, sillä se oli erään kuninkaan oma ja minun isäni toi sen kotiinsa vieraasta maasta.

— Sittenpä se saa näyttää ominaisuuksiansa pojalle, — huudahti Ingo iloissansa ja tempasi sen käteensä. Äkkinäisellä käsivarren heilauksella lingoitti hän nuijan, se lensi viistellen ilmassa, mutta juuri kun kaikki luulivat sen putoavan maahan, kiiti se ikäänkuin rihmasta vedettynä jälleen takasin heittäjällensä; tämä tempasi sen lennossa kiinni käden sijalta ja lingoitti sitä taas, milloin sinne, milloin tänne, yhä rivakkaammin, ja aina palasi se joka heiton jälkeen tottelevaisena takasin hänen käteensä. Niin helpolta ja hauskalta tuntui leikki tammisella nuijalla, että katselijat astuivat lähemmäksi ja korkeaääninen nauru kaikui katselijajoukossa. — Tuo on kuljeskelevan silmänkääntäjän temppuja, — huudahti Theodulf ylenkatseella.

— Tämä on miehen puolustusase, — vastasi muukalainen, — tuskinpa liene sinun kallosi kovempi kuin tämä kypäri. — Hän virkkoi muutaman sanan Wolfille, ja tämä asetti keihäsheiton matkaa siitä vanhan rautakypärin pylvään päähän. Muukalainen silmäili tätä, punnitsi kädessänsä olevaa asetta, lingoitti sen kaaressa kypäriä kohti ja otti senjälkeen aimo harppauksen. Heleästi kilahti metalli haljetessansa, ja kuitenkin lensi nuija takasin ja taaskin kaappasi Ingo sen voimakkaaseen käteensä ja kohotti sen korkealle päänsä päälle. Kummastelemisen huudot kaikuivat piiristä, ja joukko uteliaita kerääntyi muserretun kypärin ympärille.

— Noh, — lausui Theodulf alavasti, koska sinä nyt olet näyttänyt meille, miten teidän maassanne ollaan totuttu, niin koettelepa nyt meidänkin maamme tapoja. Taluttakaa esiin hevoiset niille, jotka haluavat uskaltaa hyppäyksen.

Aluksi asetettiin kaksi hevoista vierekkäin pää päähän ja häntä häntään. Kilpailijat astuivat takaperin ja juoksivat lyhyeltä matkalta; hyppäys onnistui melkein kaikille, mutta kolmen hevosen yli hypätessä onnistui ainoastansa harvat, ja neljän yli hyppäsi Theodulf yksin, ja kun hän hevoisten toiselta puolen palasi takasin väkijoukkoon, katsoi hän ilkkuen muukalaiseen ja kehoitti häntä viitaten kädellänsä tekemään saman tempun. Muukalainen nyökäytti hiukan päätänsä ja teki saman hypyn sellaisella varmuudella, että keto kaikui mieltymyshuudoista. Silloin huusi Theodulf esille viidennen hevosen, tehdäksensä aimo hypyn; sellainen onnistui kuitenkin kaikkein vikkelämmälle. Mutta hän oli äreissänsä ja lujasti päättänyt uskaltaa viimeisimmänkin. Hän järjesti itse hevoiset toisin kuin ennen, niin että hiiro nyt tuli seisomaan viidentenä, sitten katsoi hän ympärillensä, sai onnentoivotushuudahtuksia ystäviltänsä ja uskalsi näin tuon hirveän hypyn. Ja ylitse hän pääsikin, vaikka hän ales tullessansa seljällään pyyhkäsi hiiroa. Mutta samassa kun hän palasi takasin mielissänsä kansan riemuhuudoista, kaikui hänen takanansa vieläkin kovemmat mieltymyksen äänet, ja kun hän käänsi päänsä, näki hän muukalaisen, joka tällä kertaa nopeasti ja ilman ponnistuksetta oli tehnyt saman hypyn hänen selkänsä takana. Thüringiläinen miesi kalpeni vihasta, äänetöinnä meni hän paikallensa ja koki turhaan salata sitä kateutta, joka hänen silmissänsä ilmaantui. Mutta vanhat astuivat muukalaisen luokse, ylistäen hänen taitavuuttansa ja tuo ijäkäs päällikkö lausui: — Minä huomaan, muukalainen, jollei sinun olentosi petä, ett'et sinä ole tottumatoin hyppäämään kuudenkaan hevoisen yli, jota hyppyä nimitetään kuninkaanhypyksi ja joka ei onnistu kaikenikäisille uroille. Minä näin sen kerran nuorena ollessani; minun kansani ei ole sitä koskaan nähnyt. — Ja hän huudahti korkealla äänellä: — Taluttakaat tänne kuudes hevoinen! — Silloin syntyi sorinaa väkijoukossa, ja etäämpänä olevat tunkivat lähemmäksi, sill'aikaa kuin nuorukaiset riensivät tuomaan hevoista. Mutta ruhtinatar lähestyi Ingoa, hän oli huolissansa orpanansa häviölle jäämisestä ja puhui hiljaa vieraallensa: — Mieti ensin tarkkaan, uros, asiata; helposti tapaa metsämiehen nuoli koppelon, kun se levittää siipensä ja kohottaa äänensä. — Mutta Ingo katsoi Irmgard'iin, joka iloisena odotellen seisoi äitinsä takana sekä hymyili ystävällisesti hänelle, ja hän vastasi hehkuvin poskin: — Älkäätte minuun närkästykö, ruhtinatar, minua on kehoitettu kilpailuun, itsestäni en minä ole tunkenut kilpatantereelle; vastenmielisesti hylkää miesi tarjotun kunnian. — Hän vetäytyi takaperin ottaakseen vauhtia hyppäykseen, harppasi korkealle ilmaan ja onnistui päästä hevoisten yli, jolloin kaikki kansa riemuitsi, ja palatessansa takasin ei hän huolinut ruhtinattaren kasvoilla ilmestyneestä tyytymättömyydestä, vaan iloitsi, että hänen kokeensa oli onnistunut, ja että Irmgardin posket hohtivat kuin ruusut. Kau'an tulvaili katselijat sinne tänne, puhuivat muukalaisen rohkeudesta ja ylistivät häntä, kunnes toisia koetetemppuja valmisteltiin miesten kilpailulle. Ingo seisoi yhä alallansa päämiesten rinnalla, eikä kukaan vaatinut häntä uusiin otteluihin.

Jo alkoi aurinko laskea korkeudestaan, kun tallipäällikkö lähestyi ruhtinasta ja kutsui seuran illallisaterialle. Iloisessa odotuksessa tottelivat miehet kutsua, ja joukko palasi taaskin taloon takasin ja salin portaita ylös. Tallipäällikkö ja hovimestari kulkivat heidän edellänsä ja osoittivat kullekin sijansa pöydässä näiden arvon ja kunnia-asteensa mukaan. Tämä oli huolestuttava toimi, sillä kukin vaati sitä sijaa, joka näytti hänestä arvokkaammalta, joko ruhtinaan pöydässä tahi sitä lähellä, ennemmin oikealla kuin vasemmalla puolella. Siellä oli pitkä jono pöytiä ja arvokkaimmat vieraat saivat istuimia korkealla selkänojalla ja nuoremmat soman rahin. Vaikeata oli kaikkein tyydyttäminen, mutta tallipäällikkö ymmärsi asiansa ja tiesi kerskata monen sijalla lähellä istuvan naapurin vuoksi, tahi vaimoväen läheisyyden takia, tahi sen vuoksi, että siitä oli mukava katsella ympäri salia. Lähimmäksi ovea pantiin ruhtinaan miehet istumaan pitkään riviin, jossa Theodulfilla oli kunniasija, ja häntä vastapäätä kaikkein viimeisenä istui muukalainen. Kaikkein istuessa siinä odotuksessa, astui juomanlaskija sisään palvelijoineen ja toi mukanansa tervetuliaisjuomaa kauniissa, puusta tehdyissä maljoissa; isäntä nousi seisovallensa, joi tervetuliaismaljan vieraillensa ja kaikki nousivat seisomaan tyhjentäen maljansa. Sitten tuli hovimestari sauvoinensa ja hänen takanansa pitkä jono palvelijoita, jotka asettivat ensimäiset ruokalajit pöydälle; kukin otti nyt vyöllänsä kantaman veitsen ja rupesi mielihalulla aterioitsemaan.

Alussa vallitsi äänettömyys istuimilla, sillä nälkä esti vielä puhelemista ja ainoastansa matalalla äänellä lausuttiin ylistyksiä emännän vieraanvaraisuudesta. Mutta vanhukset, jotka istuivat ruhtinaan läheisyydessä vaihtelivat vakavia sanoja, he muistelivat urhojen töitä menneillä ajoilla ja kerskailivat hevoisiensa hyvistä avuista. Muut kuuntelivat syödessään mielellänsä näiden puheita.

Ja eräs ruhtinaan vieressä istuva päämies alkoi puhella: — Kaikkein ihanimmalta näyttää minusta suvella todellakin tällainen kokous, jossa kansalaiset tervehtivät toisiansa sotapu'ussa vihriällä niityllä, harmajaparrat muistelevat silloin muinaisia sotaretkiä ja sotaisa nuoriso ilmaisee leikillänsä, että se joskus tulee voimallansa lisäämään esi-isäin kunniaa. Aurinko paistaa lämpimästi ja isännän kasvot loistavat vieraillensa; karjalaumatkin juoksentelevat sinne tänne, ja ohran tähät kypsyvät etelätuulessa, riemuiseksi tulee sellaisella hetkellä miehen sydän ja vastenmielisesti muistelee hän suruja. Kuitenkaan ei sovi miehen kokouksessakaan laskea miekkaa kauemmaksi, kuin käsi ulottuu, sillä vaiheita täynänsä on koko elämä ihmisten asunnoilla, helposti peittyy taivas synkällä pilvellä ja maa valkoisella vaipalla; ei mikään ihmis-onni ole pysyväinen, ja seuraava päivä voi tuoda muassansa uusia kohtaloita. Niinpä kerrotaan nyt kansan kesken uutisia Romalaisten maasta, moni on niistä levottomana ja niiden ajatukset kysyvät meidän isännältämme, josko hän on saanut kuulumisia, jotka olisivat meille tarpeen tietää.

Nämät sanat ilmaisivat kaikkien mielen, ja jokaisesta pöydästä kuului myönnytyshuutoja; sitten syntyi syvä äänettömyys. Mutta ruhtinas vastasi arvoisesti: — Suuresta tappelusta olemme me kaikki kuulleet puhuttavan ja neuvottelemme nyt, josko se on oleva meille miksikään hyödyksi. Kuitenkaan en minä kehoita meitä, vuorelaisia, tänään huolellisena kääntämään tiedustellen silmäyksiämme juomasarvesta. Vielä tiedämme me ainoastansa, mitä kaukaa tulleet matkamiehet ovat meille kertoneet, kentiesi mitä he itse ovat nähneet, kentiesi myöskin pelkkiä huhuja. Sentähden ovat meidän tiedustelijamme ratsastaneet metsän poikki eteläänpäin saamaan uusia tietoja. Varrotkaamme heidän palajamistansa ja sitte viisaat tutkikoot, josko tiedot ovat sellaisia, että kansan niistä tarvitsee olla huolissansa.

Koska nämät sanat viittasivat sinnepäin, ett'ei isäntä aikonut kertoa mitään romalaissodasta, kuului nurinan ääniä, ja Answald-ruhtinas huomasi, että vieraat mielellänsä olisivat toivoneet saavansa kuulla enemmän ja ett'eivät he hyväksyneet hänen vaitioloansa.

Sentähden astui nyt esiin salaisen merkin saatuansa ruhtinaalta tallipäällikkö ja huusi korkealla äänellä: — Miekkatanssailijat tulevat ja pyytävät suosiollista vastaanottoa. — Silloin vaikeni jokainen ja asetti istuimensa paikoilleen valmiina katselemaan, ja vaimot nousivat istuimiltansa.

Ensimäisenä kävivät pilliinpuhaltaja ja säkkipillinsoittaja, heidän jäljessänsä tuli kaksitoista tanssailijaa, kansan nuoria sotureja ja ruhtinaan seuruelaisia, puettuina valkoisiin housuihin ja kirjavaan vyöhön, välkkyvä miekka kädessänsä; heidän edellänsä astui kolmantenatoista Wolf, miekkakuningas, punaisessa pu'ussa. He pysähtyivät ovelle ja tervehtivät, antaen aseensa vajota, ja tämän jälkeen alkoivat he laulaa erästä leikkilaulua sekä kulkivat vitkallisilla askelilla kunniaistuimen edessä olevalle tyhjälle paikalle. Keskellä seisoi miekkakuningas ja ne muut kaksitoista asettuivat juhlallisina piiriin hänen ympärillensä kohoitetuin miekoin. Hän antoi merkin, pilliinpuhaltajat soittivat, liikkeet muuttuivat nopeimmiksi, puolet miehistä kääntyivät oikealle sisempään piiriin, muut päinvastaiseen suuntaan ulkopiiriin, ja kukin jakeli määrätyssä järjestyksessä miekaniskuja jokaiselle vastaantulijalle. Nyt pujoitteli kuningas itsensä välkkyväin miekkain lävitse liihotellen kaarteissa milloin sisäpuolelle milloin ulkopuolelle piiriä ja varosi aseellansa sekä kosti toisten iskuja. Yhä monimutkaisemmaksi muuttui tanssin pyörteet, liikkeet tulivat kiivaimmiksi, yksi toisensa perään luikahti kuten sodassa toisten muodostaman rivin läpitse. Sitten jakaantuivat he ryhmiin, juoksivat yhtaikaa toistensa kanssa ja taistelivat aseilla, kunnes he yhtä haavaa kihertyivät miekkailijajoukoiksi, kolme tahi neljä miestä kussakin. Äkkiä asettuivat kaikki suureen piiriin, vajoittivat miekkansa laattiaan ja liittivät ne silmänräpäyksessä yhteen kummalliseksi, kilvenmuotoiseksi kutomukseksi. Miekkakuningas astui sille, ja hänen kaksitoista toveriansa osaisivat nostaa hänet laattiasta olkapäidensä yli tällä miekoista muodostetulla kilvellä, jolla hän nyt seisoi, ja omalla miekallansa tervehti ruhtinas vieraita ja naisväkeä. Samalla tavalla laskivat he hänet sitten hiljaa laattialle, irroittivat miekat toisistansa ja alkoivat uudestaan juosta kiertokulussa toisiansa vastaan; nyt seurasivat juoksu ja miekan iskut nopeasti kuin salama, tuskin ennätti silmä eroittaa eri lyöntejä, heiluen välkkyivät nuot kiiltävät aseet, miesten vartalot pujahtelivat teräväin miekkain välitse, huilu soi, säkkipilli puhalsi raivosia ääniä ja miekoista lenteli säkeniä. Näin jatkui urhojen kisa ruhtinaan salissa, kunnes tanssijat yht'äkkiä ikäänkuin lumottuina seisahtuivat miekkailu-asentoon, mies miestä vastaan. Sitten alkoi laulu uudestansa, ja vitkallisilla askelilla sekä kohteliaasti tervehtien liihoittelivat tanssijat toistensa ohitse ja menivät sotakulussa ulos salista. Raivoisia mieltymyksen ositteita kuului istuimilta, vieraat ryykäsivät seisovalleen ihastuksissansa ja huusivat taitelijoille riemulliset suurkiitokset.

— Minä puhun, niinkuin minä ajattelen, taiteellisempaa miekkatanssia ei minun silmäni konsanaan ole nähnyt muissa kansoissa, ja me Thüringin miehet olemme tulleet maailman mainioiksi sellaisista leikeistämme. Mutta tuolla ruhtinaan alimaisella penkillä on muukalainen, joka on hyvin harjaantunut sotaisiin toimiin. Ja jos minä arvostelisin häntä sen miehuullisuuden mukaan, jota hän tänään on osoittanut, muuttaisin minä hänen istuimensa tänne korkeammalle väkeväin urhojen joukkoon. Mutta erilailla jakelevat jumalat lahjojansa; muukalaisestakin, joka ei tunne esi-isiäänkään, voi tulla kunniassa pidetty soturi. Kansa sanoo tiedot romalaissodasta ensin levinneen maahan ruhtinaan hovista, ja nähtyäni muukalaisen, arvelin hänet viestintuojaksi; nuijanheitto osoittaa kuitenkin hänen olevan kotosin idänpuoleisista kansoista. Minä lausun tälle salissa olevalle vieraalle tervehdykseni.

Ingo nousi seisovallensa ja kiitti. Silloin huudahti Theodulf ääneensä: — Monen olen minä nähnyt juoksevan ja hyppivän pehmeällä niityllä, joka taistelussa unohtaa rohkeat hyppynsä.

— Oikein sinä puhut, — vastasi Ingo kylmäkiskoisesti, — mutta monen sielua kalvaa myöskin kateus sentähden, ett'ei hän itse ole tehnyt korkeinta hyppyä niityllä.

— Suuremmassa arvossa kuin ilmassahyppijää pidetään meillä sitä miestä, joka kantaa arpensa edessäpäin ruumistansa, — vastasi Theodulf.

— Mutta minä olen oppinut vanhoilta ja viisailta, että ei ole vähemmin kunniakasta lyödä kuin saadakaan syviä haavoja. — Varmaankin tulee sinulle päämiehen kunnia, jonka edessä seurue pitää kilpensä vihollisten keihäitä vastaan, jotta hänen kasvonsa hempeys säilyisi iloksi hänen kansallensa, — ivasi taaskin ruhtinaan soturi.

— Ja minä olen kuullut monen, joka on saanut miekan iskun, kaakattavan tästä kuin kana munastansa, — vastasi Ingo ylenkatseella.

— Kunniattomiakin haavoja saattaa, paita peittää, arpia lyönneistä, jotka ovat sattuneet selkään, — huudahti Theodulf säkenöivin silmin.

— Kunniattomaksi nimitän minä puolestani sitä pahanelkistä kieltä, joka salissa koettaa pistää vierasta. Eipä tunnu minusta kunnialliselta sellainen puhe, Thüringiläisten miesten ei sovi noudattaa petollisten Romalaisten tapaa.

— Jos sinä tunnet niin tarkoin Romalaisten tavat, — huudahti toisesta pöydästä muuan julma soturi, joka oli Theodulfin sukulaisia, — niin olet kaiketi oppinut tuntemaan heidän lyöntejänsäkin.

— Tappelussa taistelin minä Romalaisia sotureja vastaan, — huudahti Ingo, unohtaen asemansa. — Kysypä heidän leirissänsä heimolaisiasi, niin eivät kaikki tule vastaamaan, jotka ovat olleet minun miekkaani lähellä.

Korkeaäänisiä huutoja nousi salissa, kun muukalainen ilmaisi olleensa osallisna taistelussa Romalaisia vastaan. — Hyvin puhuit, muukalainen, kuului kaikkialta, ja taaskin toisista pöydistä: — Turhia lavertelee muukalainen, terve, Theodulf!

Ruhtinas nousi seisovallensa ja huudahti ankaralla äänellä: — Minä käsken riitelemiset herkeämään, minä julistan rauhan juhlasalissa. Silloin vaikenivat nuot korkeaääniset huudot, mutta väittely eri ajatuksista kohisi vielä jokaisen pöydän ympärillä, silmät säihkyivät ja vahvoja käsivarsia kohotettiin. Sekamelskan kestäessä juoksi muuan nuorukainen ruhtinaan seurueesta portaita ylös ja huudahti saliin: — Volkmar-runoilija ratsastaa pihaan.

— Hän olkoon tervetullut, — vastasi ruhtinas. Ja kääntyen sinnepäin, missä vaimot istuivat, jatkoi hän: — Irmgard, lapseni, mene lausumaan opettajaasi tervetulleeksi ja saata hänet meidän pöytäämme. — Näin käski tuo järkevä isäntä, muistuttaen riiteleviä vaimojen läsnäolosta.

Hänen sanansa vaikuttivat kuin taikavoima tuohon kohisevaan joukkoon, synkät kasvot kirkastuivat, ja moni tempaisi maljan sekä joi pitkän kulahduksen, poistaakseen ajatuksiansa ja valmistuakseen kuulemaan runoilijan laulantoa. Mutta Irmgard astui ulos lehtimajastapa meni miesten penkkein välitse kynnykselle. Saliin johtaville portaille oli kylän nuoriso kokoontunut kurkistelemaan uteliaasti saliin. Silloin kävi Irmgard joukon läpi ja odotti pihassa runoilijaa, joka eräässä rakennuksessa oli valmistanut itseänsä astumaan pitoihin. Kohteliaalla tervehdyksellä lähestyi tyttöä runoilija, joka oli keskimittainen miesi, kirkkailla silmillä, ja hänen kähäräinen, kullankeltainen tukkansa oli hiukan harmoissa; tottuneella tavalla kantoi hän kirjavasta kankaasta tehtyä päällysvaatettansa, hänen alastomat käsivartensa olivat koristetut kultarenkailla ja kädessänsä oli hänellä soittimensa.

— Sinä tulet otolliseen aikaan, Volkmar, — lausui neitsyt hänelle, — he alkavat kiistellä keskenänsä, ja tarpeellista on, että sinun laulusi tulee asettamaan heidän mieliänsä. Anna meille tänään todistus taiteestasi, ja jos sinun voimassasi on, laula heille jotakin iloista.

— Mikä on häirinnyt tasapainon heidän mielessänsä? — kysyi runoilija, joka oli tottunut harjoittamaan taidettansa kuten taitava lääkäri.

— Vihoittelevatko he taaskin Bisino kuninkaan ylenpalttisesta hovielämästä, vai väittelevätkö he romalaissodasta?

— Nuot nuoret miehet eivät pysy sovinnossa keskenään, — vastasi ruhtinaan tytär.

— Eikö mitään muuta? — lausui runoilija huolettomalla äänellä. — Olisipa turha vaiva, jos kokisi estää heidän sotaisia leikkejänsä vihriällä tanhualla. — Huomattuansa kuitenkin neitsyen vakaiset kasvot, lisäsi hän: — Jos ne ovat hovin villipäitä, pelkään, neitsyeni, ett'ei minun lauluni voi häätää heidän kateuttansa. Jospa minä voisin sovitella lauluuni sinun ystävällisen hymysi ja laulaa sitä kaikkein korviin, tulisi he kaikki tottelemaan minua kuin lampaat. Mutta ne viestit, joita minä tänään tuon, — lisäsi hän muuttuneella äänellä, — ovat niin huolettavia, että he varmaankin niiden kuultua tulevat unohtamaan riitansa. Ne ovat huonoa tarjoamista juhlatilaisuudessa. Mutta sittekin täydyn minä mennä sisään kertomaan heille tarinani, en tiedä, josko he sitten haluaisivat kuulla minun lauluanikin.

— Aiotko ilmaista surusanoman ruokapöydässä? — kysyi neitsyt alakuloisena, — se tulee perin ärsyttämään heidän mieltänsä ja herättämään heidän kiukkuansa.

— Kaiketi tunnet sinä minut, vastasi runoilija, — minä annan heille vaan niin paljon, kuin he voivat sietää. Keitä on ruhtinas kutsunut pitoihinsa?

— Ei muita, — vastasi neitsyt epäröiden, — paitsi muuan köyhä matkustaja.

— Ole siis pelotta, — lopetti runoilija keskustelun, — meidän miesten mielipiteet minä tiedän, ja miten heidän iltajuomansa on valmistettava.

Sillävälin kun neitsyt meni erään sivuoven kautta lehtimajaan, astui runoniekka saliin. Näyttäytyessään kynnyksellä, kohosi mieltymyshuudot ja tervehdykset salissa korkealle kaikumaan. Ylpeydellä huomasi Volkmar olevansa suosittu, hän astui kepein askelin ruhtinaan pöydän vieressä olevalle tyhjälle sijalle ja kumarsi syvään ruhtinaalle sekä ruhtinattarelle.

— Ollos tuhatkertaisesti tervetullut, sinä kansan lemmikki, — huudahti ruhtinas hänelle, — linnut, jotka olivat menneet pois talveksi, ovat jo kau'an lehdoissamme laulelleet suvilauluansa, vaan urhojen laulajaa olemme me turhaan odottaneet.

— Minä en ole kuullut ilman lintujen laulelevan suvea, vaan jumalan sotakoirat kuulin minä ulvovan myrskyssä ja minä näin pilvein monivärisen sillan, jota myöten urhot lukemattomissa joukoissa menivät jumalien asumukseen. Rhen-virran näin minä vierivän punaisissa aalloissa, täynänsä miesten ja hevoisten ruumiita, taistelutantereen näin minä ja sen verisen laakson, jossa kaatuneitten joukot makaavat korppien ruokana, ja minä tiedän kuninkaita, jotka kahleissa olevilla raajoilla odottavat piilun iskua Romalaisten leirissä. — Korkeaäänisiä huutoja seurasi näitä sanoja. — Kerro, Volkmar, me kuultelemme, — lausui ruhtinas.

Runoilija kosketteli sormin soittokoneensa kieliä, ja salissa syntyi niin suuri hiljaisuus, että voitiin kuulla läsnäolijain syvät hengähdykset. Sitten liikutteli hän kieliänsä ja alkoi kertoella Allemanein ja Romalaisten välillä olleesta tappelusta, ensin kertoen, sitten, laulaen korkealla äänellä ja sointuvilla sävelillä. Hän mainitsi nimeltänsä ne kuninkaat ja kuningasten pojat, jotka olivat Allemanein kanssa menneet Rhen-virralle Caesaria vastaan ja ensin ajaneet pakoon Romalaisten ratsujoukot sekä sittemmin jalkaväen ensimäisen rivin. Vielä lauloi hän, että romalaisjoukon toisen rivin takana ratsasti Caesar uljaana sotahevoisensa seljässä ja hänen päänsä yläpuolella kieppui jättiläissuuri lohikäärme renkaisella ruumillansa, Romalaisten pyhä sotamerkki; lohikäärme oli purpurapunainen ja sen avonaisesta kidasta pisti esiin tulinen kieli. Ja Caesar huusi eturiviin Batavit ja Frankit. — Tännepäin, te Germanian urhot, minun velsiläiset mieheni eivät voi torjua vihollisen ryntäystä. — Sota-airut ratsasti heidän luoksensa, ja uljaina ryntäsivät Frankilaiset järjestetyissä joukoissa esiin ja etimäisenä taistelussa heilutti Aimo, Arnfridin poika, miekkaansa miehuudella.

— Hän on minun veljeni, — kuului huuto yhdestä pöydästä. — Terve,
Aimo! — kuului kolkosti eräästä salinnurkasta.

— He ryntäsivät eteenpäin suljetuissa riveissä, ja valkoiset kilvet olivat kaunistetut villihärjän kuvalla; tuima oli ottelu, ja heidän miekkansa raivasi taistelutanteretta päällehyökkäävistä Allemaneista samoinkuin tulen liekit metsää. Vaajan muotoisessa sotajärjestyksessä riensivät kuitenkin Allemanit uudestansa ryntäämään, kuninkaansa eturivissä, ja taaskin peräytyivät Romalaiset. Silloin kutsui Caesar esille viimeisen joukkonsa, jota Romalaisessa sotaväessä nimitetään sotapäällikön vartijapiiriksi.

— Siellä seisoi sadan miehen päällikkönä jättiläisen tapainen sankari, Archimbald Thüringenistä, ja tämän rinnalla hänen veljensä poika, Eggo, hyvin tottuneet Romalaisten sotatapaan. He ponnistivat polvensa lujasti maahan, suojelivat ruumistansa kilvellä ja puolustivat itseänsä eteenpäinojennetulla keihäällä kuten kolmenkertaisen suojan sisäpuolella. Ja taaskin ryntäisivät Allemanit esiin, kilvet paukkuivat kirveiden iskuista, keihäät tunkivat teräsasun ja ruumiin läpi, kuolleita kaatui pitkissä riveissä, ja kaatuneiden yli kävi miestulva kilpi kilvessä ja kylki kyljessä samoinkuin sonnein taistelussa tarha-aitauksessa. Silloin petti sota-onni Allemanit, he peräytyivät hirveissänsä kaatuneiden sotatovereinsa paljoudesta. Aurinko laski, ja kaikki menestyksen toivo katosi. Hajaantuneet joukot painuivat paeten virranrantaan päin ja heidän jäljessänsä tulivat Romalaiset ahdistaen miekalla ja keihäällä, samoinkuin metsäkoirat juoksevat hirven jäljissä; pakeneva kansa syöksyi Rhen-virtaan, ja korkeaäänisillä huudoilla lingoittivat rannalla olevat keihäänsä tuohon sikisokin olevaan joukkoon miehiä ja hevosia, kuolleita ruumiita ja uppoavia urhoja. Virran peikko kohotti ylös kynsillä varustetut kätensä ja veti urhot ales syvyydessä olevaan asuntoonsa.

Runoilija teki pienen pysähdyksen, korkeaääninen valitushuuto kuului kuultelijain joukosta, ainoastansa yksityisiä riemuääniä kohosi sekaan: ruhtinas kuulteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella tuskan ja riemun ääniä. — Sitten, jatkoi Volkmar, vaihtaen valittavat säveleensä miehekkäämpiin ääniin, — Caesar astui virran rannalle ja katseli hymyillen miesten kuolemanhätää. Hän huusi sille soturillensa, joka kantoi punaista lohikäärmettä, tuota purpurasta ommeltua petoa, johon Romalaisten jumala oli kiinnittänyt voittamisen tai'an ja vihollisten kuoleman: — Anna lohikäärmeen rientää virran yli näyttämään kuolevalle joukolle hampaitansa ja tulista kieltänsä. Korkealla lentää se ilmassa kuolleiden taivallista asuntoa kohti; kun he nousevat ylös pitkin pilvistä siltaa, näyttää se hampaitansa; romalainen lohikäärme estää heidän kulkunsa, että he syöksyvät ales kalojen teitä pimeyteen, Hel'in asumuksiin. Silloin kosti pilkan viimeinen urho, joka vielä ase kädessänsä vastusti Romalaisia, Ingo, Ingbertin poika Vandalein maasta jumalansukuinen kuninkaan poika. Hän oli taistellut Athanarik-kuninkaan rinnalla etimäisenä sodassa, Romalaisten hirmuna. Kun sodan onni vaihtui, vetäytyi hän takaperin miehillensä, jotka hänen seurassansa olivat käyneet sotimassa maasta maahan; vitkalleen ja vihastuneena kuin mörisevä karhu taantui hän rantaan päin, jossa venheet olivat kallion juurella. Sinne keräsi hän sotajoukossa olevat naispapit ja taikailijattaret, ja pakoitti heidät lähtemään pois, joten nuot pyhät naiset välttivät Romalaisten miekkaa. Runoilijankin työnsi hän venheesen ja itse puollusti hän jalomielisesti tätä heidän pakosalle lähtemisensä paikkaa aseillaan ja ruumiillaan. Kokkanuora laskettiin irti, venheet keinuivat Romalaisten keihäiden lennellessä vihertävällä virralla; viholliset tunkivat päälle, ja vaikeudella taisteli kallion juurella oleva joukko viimeistä tappeluansa. Silloin huomasi sankari kalliolla päänsä yli olevan Caesarin sotamerkin, tuon julman lohikäärmeen, ja yhdellä hyppäyksellä ryntäsi hän Romalaisten vantein läpi; hän juoksi kalliolle ja iski karhunkämmenin kiinni jättiläiseen, joka kantoi sotamerkkiä, ja lingoitti hänet ales kalliolta. Hengetöinnä vaipui Romalainen aaltoihin, ja liehuttaen korkealla sotamerkkiä, nosti sankari voimakkaalla äänellä sotahuutonsa ja syöksyi lohikäärmeen kanssa virtaan. Raivon kiljahdus kuului Romalaisten huulilta; soturit ja hevoset heittäytyivät hurjistuneina virtaan kostaaksensa Caesarin nähden tuon katkeran häväistyksen ja tappaaksensa tuon rohkean sekä pelastaaksensa Romalaisten pyhän sotamerkin. Mutta eteenpäin ajelehti virrassa tuo punainen lohikäärme sekä voitolle päässyt sankari. Vielä kerran näin minä hänen kohottavan käsivarttansa ja heiluttavan sotamerkkiä, vaan sitten en minä häntä enään nähnyt. Caesar antoi etsiä häntä virrasta kumpaiseltakin puolelta, synkkänä mielessänsä: kaksi päivää tämän jälkeen löysi eräs vakoja kaukana sieltä Allemanein rannalla katkaistun lipputangon, mutta vihollisen lohikäärmettä ei tuonut kukaan takaisin. Silloin palasi Rhen-virran varrella olevien miesten rohkeus, se taika, joka oli tuottanut Caesarille voiton, oli hukkunut virtaan ja koston turmio lähestyi romalaisjoukkoa. Kattein lähettiläät, jotka olivat tulleet tarjoamaan Romalaisille liittoa, pysähyttivät matkansa tuon pahan enteen kuultuansa. Voimakas käsi oli kostanut voittajan pilkan, mutta Ingo-kuningas, sankari, oli kadonnut maan päältä.

Runoilija vaikeni ja antoi päänsä vajota soittimensa yli ja salissa oli hiljaista kuin kuoleman virren kuultua; miesten silmät loistivat ja liikutus näyttiihe kaikkein kasvoilla. Mutta ei kenenkään siihen määrään kuin muukalaisen. Runoilijan astuessa sisään ja ohimennessä pyyhkäisten hänen vaatteitansa, oli hän antanut päänsä vajota ja oli sitten kuten hänen naapurinsa, Wolf, suuttumuksella näki, suonut vähemmin huomiota runoilijan sanoille, kuin sotilaan tuli tehdä, ja miehet olivat osoitelleet hänelle sormea sekä lausuneet pilkkasanoja. Mutta kun runoilija alkoi kertoa lohikäärmeen ympärillä tapahtuneesta tappelusta, silloin kohotti hän päänsä, ruusunvärinen loiste lensi hänen kasvoillensa, ja niin säihkyvä sekä kirkas oli silmäys, jonka hän loi runoilijaan, että kukin, joka hänet näki, ei voinut kääntää silmiänsä hänestä pois; ikäänkuin sädekehä olivat nuot vaaleat kähärät hänen ihastuksesta loistavien kasvojensa ympärillä. Ja runoilijan vai'ettua istui muukalainen vielä liikkumatta paikallansa. — Katsohan tuonne, Volkmar, — kuului sointuva naisen ääni, joka värisi liikutuksesta, ja kaikkein silmät kääntyivät sille suunnalle, jota Irmgardin käsi osoitti seisoessaan solakkana lehtimajassa.

Runoilija säpsähti ja tuijotti muukalaiseen: Virran peikko antoi urhon takasin, — huudahti hän kauhistuneena, mutta heti senjälkeen riensi hän lähemmäksi: — Autuas on se päivä, jona näen sinut, Ingo, sankari, Ingbertin poika, pelastajani, viimeinen urho Allemanein taistelussa.

Vieraat ryykäsivät ylös istuimiltansa ja sali kaikui riemuhuudoista. Runoilija riensi Ingon luokse, tarttui hänen käteensä ja lausui: — Elävänä näen minä sinut. Ei koskaan tätä ennen ole lauluni saanut suloisempaa palkintoa. — Sitten vei hän muukalaisen ruhtinaan pöydän luokse, ja tämä riensi häntä vastaan vettynein silmin. — Siunattu ollos sinä, urho, raskas paino putoaa tänään sydämeltäni; arvasinhan sen, ett'ei sankarin kunniaa voida pitää salassa. Ole tervetullut minun asuntooni, sinä lempivieras isäimme ajoilta. Muuttakaatte tänne hänen istuimensa, miehet, että ruhtinas saisi sijan minun kansani päämiesten joukossa. Tuo tänne viiniä, juomanlaskija; juhlamaljasta, romalaisjuomalla romalaisesta kullasta, juomme tämän kuninkaallisen sankarin, jumalaimme jälkeläisen, muistoksi.

Varhain eräänä aamuna vaelsi Irmgard kosteisella nurmikolla metsään päin. Valkoinen sumu aaltoili maassa ja ympäröi puita ikäänkuin veden hengettärien hunnut. Niityn usvista kohosi neitsyeen valkoiseen puettu vartalo, hän lauloi ja riemuitsi punaposkisena ja pitkällä, liehuvalla tukallaan sekä iloisella sydämellään; sellaisena liihoitteli hän aaltoelevien usvapilvien läpi ikäänkuin kentän jumalatar. Sillä hän oli kuullut ja nähnyt, mitä sankarin miehuus on, ja mikä se on, joka nostaa miestä kuolon kauhistuksien läpi korkeiden jumaloiden pariin; kaikki hänen heimolaisensa olivat kunnioituksella kumartaneet päänsä sen ainoan miehen urhoudelle, joka salaisuudessa oli voittanut hänen sydämensä ja joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan muu. Hän vaelsi vuoripolkua ylös aina siihen paikkaan asti, jossa hänen isänsä huone katosi puiden lehvien taakse, siinä seisoi hän yksinänsä metsän ja kallioiden välissä, hänen läheisyydessänsä lirisi metsäpuro ja hänen päänsä päällä liihoitteli sarastavan aamun valkosia pilviä. Hän kiipesi kivelle ja lauloi kalliolle ja lirisevälle purolle runoilijan säveliä ja niitä sanoja, joita hän salissa oli kuullut. Hän lauloi iloisesti kaikki, mitä muisti Volkmarin laulusta ja ehdittyänsä sille kohdalle, jossa kerrotaan hyppäyksestä Rhen-virtaan, miellytti se häntä suuresti, ja hän lauloi ihastuksissaan: — Te sievät linnut puissa, jumalien lähettiläät ja te, pienet keijukaiset saniaisten alla, kuulkaat se vielä kerran. — Ja hän kertoi taaskin laulunsa. Ja kun sankari vihdoin katosi virtaan, suri hän tämän katoamista, ja koska hän oli älykäs nainen, puki hän tunteensa uusiin sanoihin sekä lauloi vielä yhden runoilijan murhelauluista. Ja nuoren neitsyen laulu kajahteli korkeoilta kallioilta ja kuului yli metsän lintujen äänen sekä lähteen hiljaisen lirinän.

Silloin vieri hänen läheisyydessänsä kiven sirpale puroon; hän vilkasi syrjään ja huomasi kappaleen matkaa siitä ihmis-olennon, joka, puettuna veden neitoisten kuultavaan vaippaan, nojausi alapuolellansa olevaa puunrunkoa vastaan; urho, jonka maineesta hän oli metsälle, laulanut, seisoi elävänä hänen läheisyydessänsä, ja kun hän peljästyneenä vetäysi takaperin, kuuli hän tämän rukoilevan äänen: — Laula vielä, neitsy, että saisin sinun suustasi kuulla sitä, mikä minun sydäntäni ilahuttaa. Mieluisempi kuin Volkmarin taito on minulle laulu sinun suustasi. Sillä kun runoilija lauloi, ja sali kaikui miesten mieltymyshuudoista. ajattelin minä yhä sinua, ja minun ylpein iloni oli, ettäs kuultelit hänen sanojansa.

— Hämmästyksestä sinua nähdessäni kuolevat sanat huulillani, — vastasi Irmgard, koettaen toipua hänen lähestyessänsä. — Seljapuun alla oli minulla enemmän rohkeutta puhutella sinua, — jatkoi hän vihdoin, — vaikka sinä, urho, et silläkään kertaa kaivannut minun neuvoani, ja sitä ajatellessani täydyn kummastella mielettömyyttäni; mutta älä pilkkaa minua siitä. Sillä suoraa on meidän, vuorelaisten, puhe ja yksinkertaiset meidän ajatuksemme. Mutta minua pahoittaa sinun kaksi kertaa saaneesi kuulla minun suustani, mitä jo tiesit; jos minä olisin arvannut sinut siksi, mikä sinä olet, olisin paremmin laulanut hyvän ajatukseni sinusta, ja nytkin olen minä näpeilläni, koska sinä olet kuunnellut minua.

— Älä salaa minulta, Irmgard, — pyysi vieras, — jos sinä minua lemmit, sillä, usko minua, harvoin kuulee maanpakolainen sydämellistä sanaa jalosukuisen naisen suusta. Vaikka runoilijakin ylistää hänen kunniaansa, ja kestitsijänsä juo maljan hänen muistoksensa, on hän kuitenkin suljettuna pois sukulaisistaan ja ystävistään; tuskinpa antaa rikas mies tytärtänsä vaimoksi köyhälle, eikä pakolainen jätä jälkeensä yhtäkään poikaa maailmassa, jotka kerskailisivat hänen urhotöistänsä.

— Mutta salli minulle, — jatkoi Ingo, — että ilmaisen sinulle sen salaisuuden, jota minä kannan mielessäni. Jos et ylenkatso minun luottamustani, niin istaudu tälle kivelle, että minä sen sinulle kertoisin.

Irmgard istahti, kuten hän oli pyytänyt, ja sankari seisoi hänen edessänsä sekä alkoi kertoa:

— Kuulehan, mitä minulle Allemanein taistelun perästä tapahtui! Tähdet paistoivat, ja minä makasin kuolion väsyksissä virran kivisellä rannalla, Romalaisten punainen sotamerkki kiedottuna voimattoman käsivarteni ympäri, öinen tuuli vinkui ruumislauluansa, aallot loiskivat, kylmä oli ruumiini, ja sekaisin aivoni. Silloin kumartui minun ylitseni surulliset kasvot, ne olivat Allemanein naispapin viisaan vaimon, jumalien ystävän. — Sinua, Ingo, minä etsin,:— lausui hän, — pelastaakseni henkesi, samoinkuin sinä olet pelastanut minun. Hän veti minut rannalle, kietoi jäseneni lämpöiseen peitteesen ja tarjosi minulle virvoitusjuomaa: sitte irroitti hän tangon vieraasta lipusta ja lingoitti sen katkaistuna virtaan takasin, lausuen rukouksiansa. Hän piiloitti väsyneen miehen metsän pensastoon ja istui hänen vuoteensa vieressä kuin äiti yöt päivät. Hyvästi jättäessään otti hän purppuraisen sotamerkin ja lausui: — Tässä näytän minä sinulle ne langat, jotka johtavat sinun elämääsi, sillä jumalat sallivat sankarin vapaasti valita. Jos sinä heität pois tuon taikakalun, jonka Romalaiset ovat kehränneet, saat elää ikäsi rauhallisessa levossa kansain keskessä ja elää huoletointa sekä onnellista elämää. Mutta jos sinä säilytät purppuraista sotamerkkiä, jolla on noidutut silmät ja tulinen kieli, tulee kaiketi runoilijat laulamaan sinun ylistystäsi sankarein kokouksissa ja sinun muistosi elää kunniassa kansain keskuudessa, mutta kuitenkin pelkään minä lohikäärmeen nielevän sinun onnesi ja elämäsi. Valitse nyt, Ingo, sillä jumalat ohjaavat miehen onnen hänen oman toivomuksensa mukaan, ja hänen töistänsä syntyy kohtalo, joko kova tahi keveä: niinkuin hän on kylvänyt, saa hän niittää. — Silloin vastasin minä: — Jo aikoja sitten, emo-rakkaani, ovat jumalat ja esi-isieni sankarityöt määränneet elämäni arvan; jumalista tulin minä maailmaan, veltostuttavaa lepoa pehmoisilla vuoteilla minä en voi valita, sen sinä itse tiedät; sotaanmeneminen miesteni eturivissä, maailman urhojen johtaminen ylähällä pilvissä olevaan sankarein saliin on minun toimeni. Vaikka minä olenkin muukalainen vieraiden kansain keskellä, en pelkää sittekään sitä määrää, jonka onnen jumalatar on minulle suunnitellut, masentumattomalla rohkeudella tahdon käydä eteenpäin urhojen joukossa ja iloisena luottaa miehuuteeni. Nostakoon lohikäärme vihaa minua kohtaan, mutta maine tuottaa ystäviä, enkä minä koskaan tule peittämään päätäni auringon valolta.

Silloin otti nainen purppurakankaan ja eroitti lohikäärmeen päät sen kierteissä olevasta ruumiista; päät piti hän itsellänsä, mutta sen osan kangasta, jossa ruumis oli heitti hän liedessä olevaan tuleen. — Kantiesi poistan minä täten tuon uhkaavan onnettomuuden sinun elämästäsi, — puhui hän lieden ääressä. Liekki leimahti korkealle, musta savu täytti huoneen, hän syöksyi ulos ja veti minutkin ulko-ilmaan. Sitten sitoi hän päät yhteen norjalla pajuvitsalla, solmisi sen, lausui taikalauluansa ja ojensi minulle tuon nahkalaukkuun pannun kimpun, että minä voisin salata sen kaikkein silmiltä. — Se suojelee vedeltä, se ei suojaa tulelta, minä jätän henkesi jumalien liuostaan. — Näin lausuen antoi hän minulle siunauksensa matkalle ja osoitti pohjoista kohti.

Tämä, neitsyt, on minun elämäni salaisuus; sinulle sen mielelläni ilmaisen. Minkä kohtalon jumalat minulle ovat aikoneet en tiedä, mutta sinulle uskon minä, mitä ei kukaan muu tiedä. Sillä aina siitä asti, kun minä tulin tähän maahan, on minun mieleni muuttunut, ja minusta tuntuu paremmalta sinun luonasi istuminen tahi ratsastaminen rinnallasi tanhuvilla, kuin korppein seurassa etsiminen tappelun hälinää. Muuttuneet ovat minun ajatukseni monessa, ja minun mieltäni rasittaa kovin, että olen pakolainen; ennen en huolinut vähääkään kohtalostani, vaan luotin käsivarteeni ja jumalan apuun, joka kentiesi kerran tulisi johtamaan pakolaisen omaan isänmaahansa. Mutta nyt näen minä ajelehtelevani samoin kuin hongan vesa tuolla mättäällä vierivässä virrassa. Hän osoitti nuorta honkaa, jonka vesi sammalen ja maan kanssa oli temmannut paikaltansa ja joka nyt pystyisessä asemassa ajelehteli veden pyörteissä. — Yhä pienemmäksi tulee maalohkare, — lausui Ingo kolkosti — multa murenee ja lopulta murskaantuu se kallioita vastaan. — Irmgard nousi seisovallensa ja seurasi jännitetyillä silmäyksillä metsäisen vesan kulkua; se meni ales laaksoon päin, kiekahteli ympäri vesipyörteissä ja riensi taaskin eteenpäin, kunnes sitä vihdoin oli mahdotoin eroittaa usvasta ja vedestä. — Se pysähtyi, — huudahti hän vihdoin riemuiten ja juoksi pitkin puron vartta sille paikalle, missä vesa oli tarttunut erääseen ulospistävään niemekkeesen. — Katso, — huudahti hän urholle, — täällä meidän rantamalla se tulee vihriöimään, onhan mahdollista, että se juurtuu maahan.

— Sano minulle, — lausui Ingo ihastuneena, — olisiko se sinulle mieluista?

Nyt tuli aurinko näkyviin pilven takaa, sen säteet paistoivat kirkkaasti valkoisiin vaatteisiin puetun neitsyen vartalolle, hänen hiuksensa loistivat kultana päänsä ja olkansa ympärillä, seisoessansa urhon edessä maahan kiinnitetyillä silmäyksillä ja punastuneilla poskilla. Urhon sydän paisui riemusta, kunnioittamalla lähestyi hän neitsyttä, joka seisoi kuin lumouksella maahan kiinnitettynä sekä viittasi kädellänsä hiljaa ja kieltämällä, kuiskaen rukoilevalla äänellä: — Aurinko näkee sen. — Mutta Ingo suuteli häntä hellästi ja huudahti hymyilevälle auringolle: — Terve, sä päivän lempeä ruhtinatar, ole meille laupias, äläkä ilmoita, mitä nyt näet. — Hän suuteli neitsyttä uudestaan ja tunsi hänen lämpöiset huulensa kohtaavan omiansa. Mutta kun hän tahtoi syleillä häntä, nosti Irmgard käsivartensa, katsoi häneen äärettömällä rakkaudella, mutta hänen poskensa oli vaalennut, ja viitaten kädellänsä osoitti hän ylös vuorelle. Ingo totteli sekä poistui tytöstä, ja kun hän taaskin kääntyi ympäri heittääkseen häneen silmäyksen, oli tuo valkoiseen puettu neitsyt laskeutunut polvillensa tuon pienen honganvesan eteen ja nosti rukoillen käsiänsä taivasta kohden.

Samana aamuna kokoontuivat vanhat ja viisaat, kansan päämiehet sekä kokeneet soturit, Answald-ruhtinaan asuntoon ja sijoittuivat niille istuimille, jotka olivat heille järjestetyt lieden kumpaisellekin puolelle. Heidän keskellensä istautui isäntä, ja hänen istuimensa takana seisoi Theodulf. Tallipäällikkö sulki oven, ja ruhtinas puhutteli läsnäolijoita: — Minun huoneeseni on tullut Ingo, Ingbert-kuninkaaan poika, joka vuorovieraisuuden lailla on minun kanssani liitossa aina esi-isien ajoilta. Nyt pyydän minä kansalta hänelle vuorovieraan oikeuksia, että hän saattaisi olla ei ainoastansa minun huoneessani vaan teidänkin aluellanne suojeltuna kaukaisilta sekä kansankin seassa olevilta vihollisilta, jotta hän saavuttaisi oikeutta pahantekijöitä vastaan ja turvaa naapurein aseilta jokaista vastaan, joka vihollisena vainoo hänen kunniaansa ja henkeänsä. Anelevana tuon jalon sankarin puolesta seison minä teidän keskellänne: teidän vallassanne on myöntäminen tahi kieltäminen. — Syvä äänettömyys seurasi hänen sanojansa, vihdoin nousi Isanbart seisovallensa, hänen pitkä, hopeanharmaa tukkansa liehui hänen arpisten kasvoinsa ympärillä, hänen korkea vartalonsa nojasi sauvaan, mutta voimallisesti kaikui vanhuksen ääni, ja miehet kuultelivat häntä kunnioituksella. — Sinun, ruhtinas, sopii puhua niin, kuin olet puhunut. Me olemme tottuneet siihen, että sinä lähestyt kansaasi lahjoilla, ja kun sinä lähestyt meitä pyynnöillä, ovat meidän sydämmemme halukkaat myöntymään. Hyvä maine on sillä urholla, ja että se on hän itse, eikä mikään petollinen maankuleksija, siitä on meillä takauksena runoilijan lauseet, se vuorovieraisuuden merkki, jota hän on verrannut meidän isäntämme hallussa olevaan merkkiin, ja ennen kaikkea hänen kasvoissansa ja vartalossansa ilmestyvä majesteetillisyys. Mutta me olemme pantu monien menestyksen vartijoiksi ja varovaisuuteen kehoittaa levotoin aikakin, sentähden on vakava neuvotteleminen tarpeen ja ajatusten kuulustaminen, jotka kentiesi jakavat kansan urhot eri puolueihin.

Hän istui jälleen ja naapurit kumarsivat kunnioittaen päätänsä. Mutta äkkiä nousi seisovallensa Rothari, ruhtinas vanhaa päämiessukua ja paksu mies, punaisilla kasvoilla sekä punaisella tukalla ja joka oli mainio juomatoveri, urhollinen sodassa ja hauska karkeloissa, miehet nimittivätkin häntä pilallaan "turpeaksi kuninkaaksi." — Aamulla annetun neuvon, — sanoi hän, — pitää oleman kuin aamujuoman, lyhyen ja voimakkaan. Minun ajatukseni mukaan ei tässä tarvita pitkiä mietintöjä, me olemme nykyään juonut hänen muistoansa viinissä, emme kait tänä päivänä kaada vettä hänen maljaansa; hän on urho, jolla on kaksi hyvää takausta, runoilijan laulu ja meidän suosiomme, se riittää minusta; minä äänestän hänelle vuorovieraan oikeutta.

Vanhat hymyilivät tuon rehellisen miehen innolle, ja nuoremmat huusivat hänelle myönnytystänsä; silloin nousi seisovallensa Sintram, Theodulfin setä, mies ilman silmäripsittä, tummilla silmillä ja laihoilla kasvoilla, ankara isäntä, hirmuinen vihollisillensa, mutta viisas neuvoissa ja suuresti arvossa pidetty kuninkaan hovissa. — Sinä, ruhtinas, olet ystävällisellä mielellä muukalaista kohtaan, ja hän itse ansaitseekin sen, sanotte te; tämä antaa suunnan minunkin toivomuksilleni, ja mielelläni tahdon tervehtää häntä vieraanamme, samoin kuin me myös väliin tervehdimme muukalaista matkamiestä, jonka ylistystä runoilijan suu ei ole lausuellut. Mutta epäluulo hätää tämän toivomuksen rinnastani, ja minä kysyn: tuleeko hän kaukaa meidän ystävänämme? Eihän kaikki meidän nuoret sotilaamme ole viihtyneet kotimaisemillaan, ja minä muistelen niitäkin, jotka läksivät etsimään kunniata ja onnea. Kuka meidän veriheimolaisistamme on taistellut Allemanein puolesta? Minä en tunne yhtäkään. Mutta Romalaisten sotajoukossa on rohkeita urhoja meidän heimostamme, ja jos nämät ovat muukalaisen vihollisia, kuinka voimme me ruveta hänen ystäviksensä? Jos ne ovat kaatuneet, kuuluu meidän kylissämme kuolonvalituksia. Kuka on heidät lyönyt? Kentiesi se mainehikas miesi, joka itse kerskaili siitä kisatanhualla. Kuinka voimme me tarjota vierasvaraisuutta viholliselle, joka vihollisella kädellään on vuodattanut meidän omaisiemme verta? En minä tiedä, onko hän sitä tehnyt, mutta joll'ei hän ole sitä tehnyt, on sattumus ollut siihen syypäänä; se oli kuitenkin hänen tarkoituksensa, sotiessaan Athanarik-kuninkaan puolesta. Olen kuullut romalaisjoukossa väitettävän Caesarin saavan voitoistansa kiittää ainoastaan niitä kansakuntia, jotka puhuvat meidän kieltämme; ikäänkuin jättiläiset kohouvat meidän maan punaposkiset pojat mustasilmäisten muukalaisten yli. Caesar palkitsee heitä rannerenkailla ja kunniamerkeillä sekä korkeimmilla virkasijoilla. Kysykäätte Romassa suurista sotureista ja ylhäisistä miehistä, niin tulevat romalaiset kaupustelijat kateisilla silmäyksillä vastaamaan: he ovat germanilaista verta. Missä tulee meidän nuorisomme voittamaan sotamainetta ja jumalien rakkautta, kun aseet saavat rauhallisina ruostua kotimaassamme? Maamme liika voima — mihin se joutuu, että veljet kotona saisivat nauttia perintöä, joll'ei Caesar avaa aarreaittaansa muukalaisille? Sentähden sanon minä hänen valtansa olevan meille hyödyllisen, ja ken häntä vastaan taistelee, vastustaa meidänkin etujamme. Pitäkäät huolta, ett'ei muukalainen sulje meidän miehiltämme sitä tietä, joka johtaa jalomielisiä urhoja kultaan ja kunniaan.

Miehet istuivat synkkinä, heihin koski kipeästi, että hänen sanoissansa oli totuutta. Silloin keskeytti vaitiolon Bero, Fridan isä, joka oli jyhkeä talonpoika; hän veti tyytymättömänä tuuheat kulmakarvansa pystyyn. — Sinä lähetit veljesi romalaisjoukkoon, — lausui hän vitkaan ja karhealla äänellä, — ja sinä istut veltossa rauhassa hänen tiluksillansa: minua ei kummastuta sinun ylistelevän noita vieraita sikiöitä. Mutta talonpoika ei iloitse noista korskeoista sotilaista, jotka palajavat sotaretkiltänsä romalaismaasta, sillä heistä tulee huonoja naapureja, he ylenkatsovat meidän tapojamme, kerskailevat, eivätkä, tee mitään hyötyä. Sentähden sanon minä nuot Romalaisten luo matkustamiset olevan kirous meidän kansallemme. Jos meidän nuoret soturit lähtevät muualle hankkimaan itsellensä mainetta vieraiden sotapäällikköjen palveluksessa, tekevät he sen omalla uskalluksellansa, eikä kansa ole valinnut eikä määrännyt heitä siihen. Sitä vastoin minä ylistän vakinaista kotielämää, kelpo kirveeniskua ja myöskin rehellistä rauhaa naapurein välillä, jotka kunnioittavat samaa jumalaa ja samaa kieltä kuin minäkin. Nyt on meillä rauha kaikkein kanssa ja, jos tänä päivänä tulee joku urhollinen toveri Allemaneista meidän liedellemme, suomme me hänelle sijaa tulen ääressä, ja, jos huomenna tulee romalainen soturi, joka näyttää meistä rehelliseltä mieheltä, teemme hänelle kentiesi samoin. Kumpaisenkin täytyy elää hiljaisuudessa meidän lakiemme mukaan, ja jos he kadehtivat toisiltansa ilmaa ja lieden tulta, ottakoot miekkansa ja ratkaiskoot taistelunsa kylän rajamerkkein ulkopuolella. Iskut, joita toisillensa antavat, ovat heidän asiansa eikä meidän. Sentähden on minun sanani: tänne on tullut urhollinen sankari; olkoonpa hän Romalainen tahi Vandali, on hän tervetullut meidän liedellemme, me pysymme kaikissa tapauksissa isäntinä huoneissamme ja pidämme hänet aisoissa, jos hän haluaisi häiritä maan rauhaa.

Näin puhui hän sekä laskeutui äreänä istuimellensa, ja vanhat jupisivat myöntymystänsä. Silloin nousi seisovallensa Albwin, muuan jalo mies; hänen kartanonsa ylisillä sanottiin haltijan ikivanhoista ajoista pitäneen asuntoansa ja yöllä tuuditelleen hänen su'ussansa syntyneitä lapsia, ja että nämät siis eivät kasvaneet samoin kuin muut ihmiset; sillä hienojäsenisiä ja vähänläntiä olivat kaikki hänen verestänsä syntyneet, mutta samalla kertaa jaloja olennoltansa ja kaunopuheisia miehiä; Ja hän lausui: — Kentiesi voit itse, ruhtinas, sovittaa yhteen herrojen ja talonpoikain mielipiteet; kaikki suovat he mitä parahinta urholle, joka saapui sodasta sinun liedesi ääreen. Heitä vaan huolettaa, että hänen kohtalonsa kentiesi tulevaisuudessa saattaisi tuottaa onnettomuutta meidän kansallemme. Sillä jalosukuinen mies ei voi virua toimetoinna isäntänsä katon alla, vaan kerää itsellensä ystäviä ja hankkii myöskin vihamiehiä; jota enemmän jonkun sankarin maine kulkee maassa, sitä voimakkaammin vetää hän puoleensa seuraajia teillänsä. Me emme ole niin saitoja, että me lukisimme, kuinka monta päivää me olemme pitäneet matkustavaa miestä huoneessamme, niin me emme tiedä tuon urhon aikomuksia; ja sen tähden olkoon minun sallittu kysyä isännältä. Jos muukalainen haluaa lepopaikkaa ja asumusta täällä ainoastansa lyhyeksi ajaksi, ei tarvita mitään neuvottelua. Jos hän taas tahtoo päättää tulevat päivänsä meidän kansamme seassa ja rakentaa majansa meidän maallemme, silloin täytyy meidän viisaasti punnita ei ainoastansa muukalaisen vaan omaakin parastamme.

— Sinä muistutat syystä tätä, — lausui ruhtinas vakavasti, — ja sittenkin täydyn kieltäytyä vastaamasta kysymykseesi. Sinä tiedät itse, että kestittäjän ei sovi tiedustella, millä hetkellä hänen vieraansa lähtee pois, ja jos sen voisinkin, en kuitenkaan sitä tässä tapauksessa tekisi, sillä onnetoin se jalo urho on, eikä hän itsekään tiedä, sallitaanko hänen pian, vai ei koskaan, palata isänmaahansa.

Taaskin nousi Rothari, tuo hillitsemätöin sankari, seisovallensa
ja puhui vihaisesti: — Mitä veroittaa tinkiminen ajasta? Kun me,
Thüringin miehet, avaamme sydämemme, emme tee sitä joksikuksi ajaksi.
Antakaa hänelle vuorovieraan oikeudet kansassa ja lopettakaa siten asia.

Miehet huusivat ääneen myönnytystänsä ja ryykäsivät seisomaan istuimiltansa. Silloin juoksi Sintram piirin keskelle ja huudahti kimakalla äänellä kiukustuneelle joukolle: — Pidä huolta, ruhtinas, ettei meidän kansamme päämiehet rupea juoksemaan kuin pojat kauniin linnun perässä tuntemattomaan kuiluun; minä vaadin äänettömyyttä, sillä vähänpä on tähän asti ajateltu, mitä meidän menestyksemme vaatii.

Ruhtinas viittasi sauvallansa, nuristen laskeusivat miehet istumaan, ja uhkaava kohina syntyi Sintram'ia vastaan, mutta joutumatta tästä hämille jatkoi tämä: — Voimakas sinä olet, ruhtinas, ja terävät ovat miestesi aseet, mutta Thüringissä me elämme ja asumme, ja kuningas meitä on hallitsemassa; sehän on paikallansa, että kuningas antaa tuolle vieraalle kuninkaan pojalle suojeluksensa, emmekä me. — Bisino-kuningasko, Mustikka-kuningasko? — huusi vihaiset äänet. — Vaatiiko Sintram kuninkaan käskyn määräämään niitä lupauksia, joita me liedemme tulen ääressä teemme? — huudahti eräs tummaverinen Thüringiläinen.

Kuningas on korkein hallitsija, sanoi Answald-ruhtinas varovasti, — kansan neuvostossa pitää hänen nimeänsä kunnioituksella mainittaman.

— Sen minä kyllä tiedän, — vastasi tuo pelkäämätöin Sintram uhkaaville miehille, ett'emme kysy kuninkaalta neuvoa, kun joku väsynyt matkustaja, jonka nimeä ei kukaan ole kuullut, ottaa sijan meidän penkillämme; mutta hän, joka nyt on tullut, on mainio sotilas, Romalaisten vihollinen. Me emme tunne kuninkaan ajatuksia, josko vieras olisi hänelle hyödyksi tahi vahingoksi, ja josko hän, joka valvoo kansan rauhaa, ylistäisi tahi moittisi meitä lahjoittamistamme vuorovieraan oikeuksista.

Silloin nousi seisovallensa Thuribert, ylimäinen pappi, joka istui ruhtinaan oikealla puolella ja alkoi korkealla äänellä, joka kaikui mahtavasti pilarikatoksen alla: — Sinä kysyt, josko kuningas tulee lempeänä osoittamaan meille suosioansa, tahi vihastuneena kääntämään pois kasvonsa meistä. Minä en moiti sinun levottomuuttasi, tiedusteleehan moni jäniksen polkua ja huuhkaimen ääntä. Mutta minä ilmoitan teille, mitä meille ilman näkemistäkin on tunnettua. Ihmisten jumalat ovat käskeneet, että viattomalle muukalaiselle pitää suoda maata ja vettä, ilmaa ja valoa. Jos kuningas vihastuu meihin siitä, että me käyttäymme kunniallisina miehinä turvaa rukoilevaa kohtaan, täydymme sen kärsiä, sillä jumalien viha on ankarampi kuin kuninkaan epäsuosio. Jos tuo mies on teidän vihollinen sen vuoksi, että hän löi Romalaiset, sammuttakaa heti tuli liedestä, jonka ääressä hän istuu, ja saattakaatte hänet pois tuonne metsärajan toiselle puolelle. Mutta sellaisen ajatteleminen, että hänestä kentiesi saattaisi tulla meille huolta, kentiesi ei, se ei ole tapa meidän maassamme eikä jumalien tahto. — Kuunnelkaat hänen sanojansa, — alkoi Isanbart uudestansa. — Minä näin poikieni kaatuvan sodan temmellyksessä, myös minun poikani pojat ovat kadonneet maailmasta, enkä tiedä, minkätähden minä yksinäni olen jätetty taistelemaan yön ja päivän, kesän ja talven, miesten sydämessä vallitsevan vihan ja rakkauden välillä. Mutta kentiesi ovat jumalat jättäneet minut eloon, voidakseni kertoa nuoremmille heidän isäinsä kohtaloista. Muinoisena aikana, niin ovat vanhat minulle kertoneet, asui jokainen Thüringen'issä vapaana miehenä maatilkullansa, ja valalla vahvistettu yhteysliitto oli olemassa kunkin kihlakunnan välillä. Mutta eripuraisuutta syntyi kansassa, pohjoisissa kihlakunnissa asuvat miehet taistelivat menestyksettä Sachsilaisten aseita vastaan. Silloin valitsivat edellämainitut itsellensä kuninkaan, he valmistivat valtaistuimen ja asettivat hallitsijan-merkin erään sankarin otsalle, joka oli saavuttanut mainetta sotaisissa toimissa. Ja tästä syntyi mahtava hallitsijasuku, se rakensi itsellensä kivilinnan kedolla olevista kivistä ja keräsi kansan soturit sen muurien sisäpuolelle. Mutta meidän esi-isämme, metsissä asuva kansa, viljelivät vapaina perittyä maatansa, eivätkä tahtoneet kuullakaan minkäänmoisesta kuningasvallasta. Kau'an kesti kansamme riita kuninkaan miesten kanssa. Kun kuninkaan joukot ryntäsivät meidän rajoillemme, ajoimme me karjamme metsään ja katselimme synkeällä mielellä, miten laaksoissa asuvat miehet sytyttivät meidän kartanomme tuleen. Me keräännyimme rytöhakkauksien taakse ja luimme, minä päivänä voisimme saada kostoa kuninkaan karjalaumoille ja sotureille. Vihdoin tarjosi kuningas keskinäistä sopimusta. Minä olin lapsi, kun meidän kihlakuntamme miehet ensi kerran taivuttivat niskansa kuninkaan punaisen lipun alle. Siitä ajasta alkaen lähetimme me nuoret miehemme hänen sotiinsa ja palkinnoksi asettautuivat kuninkaan soturit meidän riveihimme, kun meikäläiset joutuivat riitaan Kattein kanssa. Nuristen ovat kuninkaat katselleet meidän penseätä nöyryyttämme, usein ovat heidän lähettiläänsä koettaneet veroittaa meidän karjojamme ja lukea lyhteet meidän pelloillamme, useamman kuin yhden kerran on teidän elinaikananne tappelu syntynyt kuninkaan miesten kanssa. Yhteinen etu pakoitti taaskin rauhaan, mutta kateellisina katselevat kuninkaan neuvonantajat linnan harjalta meidän vapaata metsäämme. Vielä elämme me rauhassa; sormuksen ja viitan lähettävät he vielä kuninkaan linnasta meidän päämiehillemme, ja korkea-ääniset tervetuliaishuudot kaikuvat meidän miehillemme kuninkaan linnassa. Kuitenkin varoitan minä teitä, ett'emme nöyränä antaunnu herrain palvelukseen, ett'emme mene kysymään, eikä Bisino-kuninkaan tarvitse antaa vastausta, jott'emme pyytäisi hallitsijalta armolahjaa. Sillä pieninkin syy saadakseen osoittaa ylivaltaansa on tervetullut kuninkaan hovissa. Olkoon muukalainen tullut iloksi tahi suruksi kuninkaan miehille; jos me kysymme heiltä neuvoa, saattavat he meille murhetta. Jos me tänään kysymme jotakin vuorovieraisuuden suhteen ja pyydämme sieltä turvaa, tuovat kuninkaan lähettiläät meille huomenna käskyjä. Sentähden näyttää minusta parhaalta, että pysytään entisellään. Suojan antaminen muukalaiselle on meidän yksityinen oikeutemme eikä kuninkaan. Tällainen loppu tehtäköön asiasta. Ollessani parhaissa voimissani, olin minä seuralaisena meidän isäntämme isälle hänen retkillänsä vieraissa maissa; minä seisoin sodassa sen sankarin rinnalla, jonka poika nyt odottaa turvaa meidän lietemme ääressä. Lempeä mies, jalomielinen ja miehekäs, oli hänen isänsä, ja minä näen pojan olevan samaa luontoa. Nähdessäni äsken tuon nuoren urhon kisatantereella, heräsi minussa taaskin muisto muinaisista ajoista, ystävän silmän minä näin; enkä vihamiehen ja minä uneksin uudestaan tarttuvani siihen kuninkaalliseen käteen, jota minä kerran vieraassa maassa olin kosketellut; ja sentähden tahtoisin minä hankkia hänelle kansan suosion ja sijan meidän penkillämme. — Vanhus laskeusi vitkallisesti istumaan, mutta korkeaäänisiä huutoja kajahteli lieden ympärillä, ja miekat kahisivat huotrissansa. — Terve, Isanbart, terve Ingo; me suomme hänelle vuorovieraan oikeuden! — Ruhtinas nousi seisovallensa ja lopetti kokouksen: — Minä kiitän teitä, kansalaiset. Mitä tässä on keskusteltu, pitäköön paikkansa ja tulkoon täytäntöön, älköönkä kukaan kantako vihaa toisellensa sanoista, jotka jo ovat olleet ja menneet; sillä yksimielinen päätös on tarpeen kansan päämiesten kesken, ett'ei epäröiminen ja väitteleminen rikkoisi rauhaa kansan keskuudessa.

Answald-ruhtinas kävi jokaisen miehen luona ja sai jokaiselta kädenlyönnin tehdyn sopimuksen vahvistukseksi; Sintram'kin löi kättä ja hymyili ystävällisesti, kun ruhtinas katsoi häneen. Mutta Rothari paiskasi kätensä ruhtinaan käteen, että mäjähti ja huudahti samalla: — Minua se ilahuttaa. — Ja kuullen tuon innostuneen miehen sanoja ilmestyi hymyily toistenkin vakaisille kasvoille. Tallipäällikkö avasi oven, ja urhot menivät arvokkaalla ryhdillä salista kentälle, johon yleisö oli kokoontunut. Siellä suotiin kansan suostumuksella vuorovieraan oikeus muukalaiselle, häntä kutsuttiin astumaan heidän joukkoonsa ja hänet saatettiin sitte pyhänä pidetyn tavan mukaan ruhtinaan suuren liesikattilan luokse. Tämän ääressä vannoi kansa ja Ingo valansa.

Mutta ruhtinas kääntyi vieraansa puoleen lausuen: — Valalla on nyt liitto vahvistettu, ja minun talossani pitää laitettaman huone sinun asuttavaksesi, Ingo, niin kau'an kuin haluat. Mutta valitse itse kamaripalvelijasi, ota minun miehistäni kenen tahdot, ainoastansa tallipäällikköä, Hildebrand'ia ja Theodulfia, joka itsekin on jalosukuinen, en minä mielelläni antaisi. Jokainen niistä muista tulee pitämään itsellensä kunniana saada vannoa sinulle uskollisuutta ja seurata sinun askeleitasi, niinkau'an kuin sinä viihdyt meidän luonamme, erittäinkin kun saavat kuulla sen olevan minun toivomukseni. — Silloin meni Ingo Wolf'in luokse ja sanoi: — Sinä olit ensimäinen, joka tarjosit muukalaiselle suolaa ja leipää teidän maanne rajalla ja ystäväksi olet sinä sittemminkin näyttäinnyt. Rohkenetko ruveta maanpaossa olevan miehen seuralaiseksi? Muita aarreaittoja minulla ei ole paitsi metsää ja aroa, jos ruhtinas sallii minun niissä etsiä riistaa, kuin taistelukenttä kaatuneiden vihollisten rannerenkailla. Köyhää isäntää tulet sinä seuraamaan, eikä minulla ole muuta palkkaa sinulle tarjottavana kuin rehellinen sydän ja uskollinen apu keihäällä ja kilvellä. — Wolf vastasi: Opeta minulle, haltijani, sotataitoasi, niin olen minä vakuutettu voittavani kultaa ja aarteita, jos Jumalat suovat minun olla hengissä tappelun loputtua. Mutta jos ne kutsuvat sinut asuntoihinsa, tiedän minäkin saavuttavani kunniata seuratessani sinun jälkiäsi. — Näin puhui hän ja vannoi vieraalle uskollisuuden valan.

Theodulf'kin oli halunnut sovintoa Ingon kanssa. Jo pitojen jälkeisenä iltana, kun ruhtinas oli saattanut vieraansa kunniaistuimelle, oli Sintram muiden samaan sukuun kuuluvien miesten kanssa Theodulfin puheilla. He olivat salaa neuvotelleet, miten taistelu näiden kumpaisenkin vastustajien välillä olisi estettävä, ja Theodulf oli senjälkeen sukulaistensa seuraamana tullut Ingon luoksi ja sanonut: — Toisenlaiselta näyttää maisema silloin, kun aurinko on pistäynyt näkyviin pilvien takaa. Niinpä en minäkään tuntenut sinun arvoasi, lausuessani sinulle kiivaita sanoja. Minun puheeni ei tarkoittanut sinua, vaan nimetöintä miestä, joka nyt on kadonnut; unohda siis sinäkin nuot loukkaavat sanat, että minä en olisi ainoa meidän joukossamme, jota kohtaan sinä syystä kannat vihaa. — Ja ruhtinas lisäsi. — Hän puhuu järkeviä sanoja, eikä kukaan meidän joukossamme suo sinulle pahaa, uros. Minä itsekin toivon sovintoa hänen puolestansa, sillä minähän salasin sinun nimesi meidän talon miehiltä. Silloin vastasi Ingo: — Pilkkasanat unohdin minä, Theodulf, runoilijan laulaessa ja vastenmielisesti miettisin minä enään kostoa.

Rusottavassa kullanloisteessa nousi Ingolle uusi aurinko. Mutta vuoriseuduissa seuraa lämmintä aamua ukkoisen jyrinät, ja sydämenkin lämpö haihtuu helposti vihamielisten ajatusten myrskyssä.

Kuninkaanlinnassa istui Gisela-kuningatar korkeaselkäisellä istuimella; hän nojasi päätään valkoista käsivarttansa vastaan, ja hänen kiharainen tukkansa valui alas kuninkaallisen pääkoristeen alta hänen kätensä yli ja peitti hänen silmänsä. Hänen jalkainsa juuressa istui muuan palvelijatar, asetellen kuningasparin ateriassa käytettyjä kulta-astioita takasin lippaasen, hän laski niiden luvun, ennenkuin sulki lippaan ja vei tämän kuningattaren aarreaittaan; hymyillen näki hän kasvonsa rumennettuina tuossa mutkistetussa metallissa ja katsahti hallitsijattareensa; mutta kuningatar ei pitänyt lukua kullasta. Muutaman askeleen päässä heistä istui Bisino-kuningas, urhollinen soturi, rotevasti kasvanut jyhkeillä jäsenillä ja leveillä kasvoilla: poskessansa oli hänellä musta luomi, joka meni perinnöksi hänen suvussansa, ja yksi hänen esi-isistänsä oli saanut kärsiä ivaa ja pilkkaa tämän takia, mutta nyt pidettiin sitä kuninkaanmerkkinä, ja vaikka se ei ollutkaan kauneudeksi, oli se kumminkin ylpeydeksi. Kuningas ei ollut leppeä mielessänsä, hän oli ryyppinyt niin ylellisesti, että verisuonet hänen otsassansa olivat paisuneet, ja hän tiuski Volkmar-runoilijalle, joka seisoi hänen edessänsä.

— Minä olen käskettänyt sinut tänne aterian jälkeen, — sanoi kuningas, — jotta kuningatar saisi kysellä sinulta, mutta hän ei näytä huomaavankaan meidän olevamme täällä.

— Mitä suvaitsee minun puolisoni käskeä? kysyi Gisela-kuningatar, nousten ylpeästi seisovallensa.

— Onpa todellakin syytä, — mörisi kuningas, — pitää silmänsä auki, kun Rhen-virran varrella asuvat kuninkaat kantavat rautakahleita ja viruvat kosteoissa vankiholveissa.

— Miksi ojensivat he kätensä kahleisiin? — vastasi Gisela kylmäkiskoisesti. — Sille, joka johtaa tuhansittain sotureja manalan majoihin, soveltuu huonosti, että hän itse jää jälkeen. Minä näen nuot urholliset kuolemanhaavoissansa kukkivalla kedolla, vaan nuot verettömät kasvot vankeudessa eivät minua liikuta.

— Urhollisiakin voi onni pettää, — lausui kuningas, silmäillen arasti puolisoansa. — Mutta sinä, mies, et ole vielä kertonut kaikkia. Muuan uros pääsi pakoon ja tuli minun maahani; ruhtinaan talossa nousi riemu korkealle, sali kaikui eläköönhuudoista Ingolle, sinä, soittoniekka puheliaalla kielellä, olit läsnä, miksi olet sinä nyt muuttanut laulusi? Toisin kaikui sinun laulusi metsäisessä salissa.

— Vähänpä kunniaa olisi runoilijalle, jos hänen laulunsa yksiäänisenä jurisisi yhdellä kielellä. Minun toimeni on omansa antaminen kullekin, jotta kuulijoiden sydämet riemuitsisi. Minä en salannut kuninkaaltani urhojen nimiä, sillä mainehikkaat toimet menevät jälkimaailmalle minun suuni kautta. En minä kuitenkaan luullut pakolaisen voivan herättää levottomuutta meidän suuren hallitsijamme sielussa.

— Minä tunnen sinut, — huudahti kuningas, päästäen vihansa valloilleen, — sinä sukellat käsistäni nopeasti kuin saukko virrassa, varo nahkaasi minun miesteni lyönneiltä.

— Runoilija on rauhoitettu villienkin kansojen luona. Sinun miehesi, kuningas, nuot uhkeat, joiden melu nyt pihalta tunkee tänne kivitorniin saakka, nekin kunnioittavat runoilijaa; sillä jokaisen ilkityön antaa hän kuulua pitkin maita, ja jos hänen suunsa ainaiseksi tukitaan, kostavat hänen urholliset virkatoverit hänen kuolemansa. Sinun vihasi ei minua peloita, mutta vastenmielisesti menettäisin minä sinun suosiosi, sillä runsaasti olet sinä palkinnut uskollisen palvelukseni. En voi käsittää, mintähden minun kuninkaani tyytymättömyydellä kuulee muukalaisen nimeä; minusta näyttää pakolainen urholliselta mieheltä, uskolliselta ystävillensä eikä haluavalta toisten omaisuutta.

— Sinä puhut, kuten pitääkin, — sanoi kuningatar ystävällisesti, — ja kuningas tuntee hyvin sinun arvosi. Ota tässä kuninkaan palkinto tiedonannostasi, vaikka se oli surullinenkin.

Hän viittasi eräälle palvelijattarelle, joka työnsi tuon raskaan lippaan hänen jalkojensa eteen. Kuningatar pisti kätensä siihen ja tarjosi valitsematta runoilijalle kultaisen juoma-astian. Runoilija katsoi siihen hämmästyneenä, kunnes kuningatar närkästyneenä rypisti silmäkulmiansa, silloin otti hän maljan ja kumartui syvään kuningattaren tarjoavan käden yli. — Jos sinun nopealla jalallasi vielä on aikaa viipyä meillä, niin opeta minun naisilleni tuo uusi tanssileikki, jota sinä viimein näytit meidän salissamme. Ja tule sitte minun luokseni.

Hän nyökkäsi runoilijalle armollisen jäähyväisen; kuningas katsoi tyytymättömänä hänen jälkeensä.

— Kuningas tekee hyvän kaupan, jos hän kullalla voi sovittaa sen vääryyden, jonka hän on tehnyt alhaiselle miehelle. Eipä tuota se suurta kunniata minun puolisolleni, että hän ilmaisee levottomuutensa tuolle kuljeksivalle miehelle, joka käy talosta taloon palkan edestä laulamassa. Silloin ei sinun auta muuta, kuin joko sulkea hänen suunsa maljalla tahi ainaiseksi miekaniskulla. Sentähden annoin minä hänelle sovituslahjan, jotta hän olisi vaiti, sillä mies on laajalta ylistetty, ja vaarallista olisi tappaa sinun pelkosi todistajan.

Hämmästyneenä, kuten hänelle usein tapahtui, kuningattaren ylpeistä ajatuksista, jatkoi kuningas alla päin: — Mitä neuvot sinä minua tekemään muukalaisen suhteen, jonka vuorelaiset vasten minun tahtoani ovat ottaneet vuorovieraaksensa? Pitääkö minunkin tarjota hänelle kultaa, tahi kentiesi rautaa?

— Suosiotasi, Bisino-kuningas, sillä Ingo, Ingbertin poika, on kuninkaallista verta.

— Onko se minun hyödykseni, että hän voi tehdä kuninkaanhypyn? — kysyi taaskin kuningas.

Gisela-rouva katsoi häneen ja vaikeni. — Jaloa mieltä hillitsee ainoastansa ystävyys, — lausui hän vihdoin, lähestyen kuningasta. — Jos minun puolisoni tahtoo välttää vaaraa, kutsukoon itse vieraan hoviinsa ja osoittakoon hänelle sen kunnian, jota hänellä on oikeus vaatia. Kuninkaan poika on kentiesi varallinen talonpoikain joukossa metsässä, vaan ei sinun kuninkaanlinnassasi ja sotajoukkojesi keskellä. Täällä on hän sinun vuorovieraasi ja sidottuna valastansa ja sinun voimastasi.

Kuningas mietti: — Viisaasti sinä neuvot, Gisela, ja sinä tiedät minun kunnioittavan sinun sanojasi. Minä tahdon odottaa, mitä tulevaisuus tuo mukanansa. — Hän nousi menemään, ja kuningatar viittasi palvelijatarta poistumaan. Huomattuaan olevansa yksin, alkoi kuningatar käydä edestakaisin huoneessa kiivailla askeleilla: — Minä olen tuomittu jakamaan vieraassa maassa halpamielisen miehen ilotointa vuodetta. Jo vuosikausia istuu Burgundein kuninkaan lapsi köyhänä valtaistuimellansa, ja minun ajatukseni lentävät takasin omaisteni maahan ja lapsuuteni päiviin. Siellä näin minä hänet, jonka minun isäni muinoin oli määrännyt puolisokseni, minun vielä ollessani pienenä lapsena ja hänen nuorena poikana. Ingo, maanpaossa oleva mies, kova oli sinun leipäsi ja karvas sinun juomasi maanpakolaisena, karvaampi kuitenkin minun suruni kuninkaanlinnassa. Niin usein kuin joku matkustava sankari palasi vieraista maista, kuulustelin minä sinun kohtaloasi. Nyt lähestyy sinun jalkasi sitä polkua, jolla minä vaellan; ole tervetullut, joko saatat minulle iloa tahi surua, sillä minä olen kyllästynyt yksinolemiseeni.

Ulkoa kuului neitojen naurua ja laulua, ja kuningatar istahti kuultelemaan kädet ristissä polvellansa niitä tanssin säveliä, joita runoilija lauloi. Palvelijatar saattoi hiljaa sisään runoilijan.

— Sinä olet kertonut kuninkaan pöydässä paljon, sanoi hän hymyillen runoilijalle, — joka aikaansai minun herrassani raskaita ajatuksia; suo minun kaikessa ystävyydessä tietää, kuinka sinä itse vältit Romalaisten kahleet, sillä vaara oli sangen lähellä, että minä olisin menettänyt jalomielisen miehen, joka usein on saattanut minulle iloa. Jos sinulla on laulu omasta hädästäsi, huvittaa minua sen kuuleminen.

— Vähänpä minä sillä hetkellä ajattelin itseäni, kuningatar, minä katselin toista, joka pelasti minut ja heitti itsensä pahempaan vaaraan. — Varmaankin oli se tuo muukalainen, josta olet puhunut, — sanoi kuningatar, — aloita laulusi ja hiljennä äänesi, jos voit, ettei suomattomia korvia tunkeudu ovelle.

Volkmar alkoi hiljaisella äänellä kertoa venheretkestä ja hyppäyksestä Rhen-virtaan. Pienen akkuna-aukon läpi tunki ilta-auringon kultaiset säteet ja heittivät kimalluksensa runoilijaan, missä hän seisoi ja syvällä liikutuksella lauloi siitä, mikä oli pannut hänen sielunsa väräjämään; kuningatar istui varjossa, ja taaskin valui hänen runsaat hiuksensa käden yli, joka tuki hänen alesvaipunutta päätänsä; liikkumatoinna istui hän siinä, vajonneena omiin ajatuksiinsa, kunnes runoilija lopetti laulunsa jälleennäkemiseen ruhtinaan salissa.

— Se laulu on kunniaksi kahdelle, hänelle ja sinulle, — lausui kuningatar lempeästi runoilijan lopetettua laulunsa. — Vaella jumalien siunaamana saleihin ja liesien ääreen, jotta tieto tästä leviäisi kansassa.

Kuningas istui illanvietossa miestensä kera; tuon voimakkaista miehistä kootun henkivartija-joukon riemu ja nauru kaikui lieden ympärillä, ja suurista sarkoista sekä maljoista juotiin tuota maustettua juomaa. — Soita sitä tanssileikkiä, runoilija, — huudahti muuan noista hurjista miehistä, — jota sinä tänään olet opettanut kuninkaan naisille, jotta mekin osaisimme hyppiä taitavasti sävelten mukaan kentällä. — Anna hänen olla, — pilkkasi Hadubald, muuan arpinen soturi, joka ennen oli ollut henkivartijana romalaishovissa ja nyt oli kuninkaan palkkalainen, — hänen laulunsa on juuri sopiva kurkien hyppiessä kanapihassa. Siitä, ken on nähnyt tanssijattaria, noita suloisija neitoja Aleksandriasta, tuntuu talonpoikien tallusteleminen nurmikolla hanhiparven astunnalta.

— Hän on käynyt ylpeäksi, — huudahti toinen, — siitä alkaen, kun hän salaisi kuningattaren antaman kultamaljan viittaansa; ole varoillasi, Volkmar, sillä vaarassa on sen vaeltajan kulta, jonka tie kulkee aron poikki.

— Wolfgang on sinun nimesi, — vastasi runoilija, — ja suden tavalla kuljeksit sinä vaanien aron poikki; huonosti sopii kuninkaan penkillä sinun ahne silmäyksesi kuningattaren antamaan lahjaan.

Hän otti soittimen käteensä, kosketteli sen kieliä ja lauloi tanssileikin säveleitä. Silloin tempoi urhojen kinttuja, he löivät käsivarsillansa tahdissa pöytään ja polkivat tahtia jaloillansakin; kuningaskin naputteli kädellänsä viinimaljan kanteen ja nyökkäsi päällänsä onnellisena viinistä. Mutta toista säveltä laulettaessa nousivat nuot simasta päihtyneet miehet jaloillensa, ainoastansa vanhat vastustelivat ja puristivat vakavasti kättänsä juomasarven ympärille, vaan toiset sitävastoin alkoivat tanssia pitkässä jonossa penkkien ympärillä, että sali kaikui. Kuningas hymyili. — Sinä ymmärrät vallita heitä, — lausui hän runoilijalle, — tule lähemmäksi, Volkmar, sinä, jolla on tuo viisas kieli, istaudu minun rinnalleni, jotta minä ystävällisesti saisin sanoa sinulle ajatukseni. Minä olin tänään kiukkuinen sinua kohtaan, mutta tarkoitukseni ei ollut paha, vaan sinun tuomasi viestit olivat vielä raskaina mielessäni. Mutta mitä tulee tuohon kultamaljaan, jonka kuningatar on sinulle lahjoittanut, ei minun vanha asetoverini ollut väärässä siinä, mitä hän lausui minulle. Kulta on herrojen metalli, eikä sovi alhaisempien miesten laukulle; laulathan sinä itsekin sen tuottavan onnettomuutta maailman ihmisille. Viisaasti tekisit sinä, jos sinä hiljaisuudessa ja vapaasta tahdostasi veisit lahjan takasin minun aarre-aittaani.

Runoilija halusi mielellänsä pitää kalleuden omanansa ja vastasi: — Se, jota haltijan silmä himoitsee, ei tuota minkäänmoista onnea palvelijalle; muistakaa toki, herra, että kuninkaankin aarre-aitassa kasvaa kirous siitä kullasta, johon on tarttunut niiden ihmisten murhe ja mielipaha, jotka sen ovat menettäneet.

— Ole huoletta siitä asiasta, — vastasi kuningas viekkaasti, — minua ei se laisinkaan sureta.

— Mutta kun kuningatar saa kuulla minun antaneeni niin vähän arvoa hänen lahjallensa, tulee hän syystä minuun närkästymään, — lausui runoilija.

— Hän tuskin sitä tunteekaan, Volkmar, usko minua, — jatkoi kuningas houkutellen. — Hänestä on tykkänänsä yhdentekevää, josko se on kullasta tai vaskesta. Kun metsän asukkaat ensi syksynä lähettävät hevoisiansa minun kartanohoni, saat valita itsellesi oivan juoksijan pyöreillä kavioilla, ja minun kamaripalvelijani tulee antamaan sinulle komean pu'un vaatearkuista, joka tulee tuottamaan sinulle suurempaa arvoa kansan seassa kuin malja. Sillä minä tarkoitan sinun parastasi, Volkmar, minä pelkään sinun puolestasi minun miesteni kateutta.

— Loukkaavia sanoja on minun täytynyt kuulla kuninkaan lieden ääressä, — lausui runoilija mielipahoissaan.

— Älä niistä ole pahoillasi, Volkmar, — neuvoi kuningas sovinnollisella äänellä, — tosi on, että heidän puheensa on välistä raakaa, ja töin tuskin saan minä hillityksi heidän väkivaltaisuuksiansa; mutta kuninkaan taito on osata saada hyötyä jokaisesta tavallansa, ja kullan sekä lämpöisen sijan edestä minun penkilläni toimittavat he rivakkaina kuninkaan palvelijoina kaikki, mitä minä tahdon, eivätkä pidä lukua josko työ on verinen tahi ei. Kuinka voisi kuningas hallita kansaa ilman semmoisitta palvelijoitta? Sillä ylpeä on näiden miesten mieli, kukin tekee mitä hän haluaa, kukin uhmailee oikeuksistansa ja täyttää kostonsa, eikä kukaan taivu toisen tahdon alle. Kaikki haluavat taisteluja ja arpia oman kunniansa vuoksi, ja heillä on kiirut mennä jumalien luokse. Minäkin aijon viimeiseltä vaatia sijaa jumalien asumuksissa, mutta vielä tahdon minä mieluimmin hallita maailmassa nöyryyteen taivutettuja niskoja; ja vaikka minun täytyykin tapattaa miehiä, milloin ne ovat minun tielläni, on niiden joukko kuitenkin vähälukuinen; mutta huolenpitäminen siitä, että muut saavat elää rauhassa perityllä maatilkullansa, on minun etuni ja kunniani, mietihän sitä, Volkmar, sillä sinä olet järkevä mies. Uppiniskainen on kansa, ja röyhkeä sen mieli, mutta kuninkaan velvollisuus on huolenpitäminen, mitä yleinen etu ja maan menestys vaatii. Älä soimaa siis minun uskollisia miehiäni. Parempi on, että he joskus tekevät jonkun kiivauden työn, kuin että kaikki muut mietiskelisivät väkivaltaisuuksia toisillensa, ja Thüringiläiset tulisivat vieraan sukukunnan palkkalaisiksi.

Runoilija oli vaiti. Kuningas jatkoi viekkaudella: — Viini on avannut minun sydämeni, ja minä tahdon puhua sinulle kuten ystävälle. Sano minulle suoraan ikäänkuin veljellesi, minkälainen mies on se muukalainen? Minä haluaisin mielelläni luottaa häneen, mutta hän on sitä hillitsemätöintä sukua, joka kerskaa jumalan muinoin maanneen heidän kantaäitinsä aviovuoteella. Senkaltaisista miehistä on vähän hyötyä maan päällä, heidän verensä on tummentunut kuin vanha sima tervatussa kivi-astiassa, he tuottavat kansalle pahan pöhnän, he käyttäyvät, ikäänkuin olisivat he sotajumalan heimolaisia ja pitävät kaikkein muiden kohtaloa akanana, jota he edessänsä puhaltelevat. Onko muukalainen sitä laatua?

— Minusta näyttää hänen rohkeutensa hauskalta ja hänen olentonsa huolettomalta, vaikka raskas kohtalo häntä rasittaa, — vastasi Volkmar.

— Miten käyttäytyy hän maljan ääressä? — kysyi kuningas, — minä katselen mielelläni punaposkista nuorukaista, jonka kielen kannan viini voi irroittaa.

— Hän osaa kunnollisesti suoriutua juomingissa ja puheessansa, — vastasi runoilija.

— Sittenpä on hän tervetullut minun huoneeseni, — huudahti kuningas ja löi viiniastiaansa.

— Mutta sinut olen minä valinnut uskotuksi lähettilääkseni tuomaan muukalaisen metsämajoista tänne minun linnaani; saata hänet minun kasvojeni eteen.

Volkmar nousi seisovallensa sekä neuvotteli itseksensä. —. Minä vien sinulta viestin muukalaiselle, — lausui hän. — Mutta, että hän ensiksikin huomaisi minun kuninkaani ystävällisen mielialan, minä pyydän sinua ensin lupaamaan hänelle rauhaa ja antamaan hänelle turvaa hoviin tullessa ja hovista mennessä, sinua, kuninkaani ja sinun salissasi olevia miehiäsi.

— Mitä sinä mietitkään, runoilija? — huudahti kuningas närkästyneenä, — miten voin minä antaa lupaukseni tuolle ventovieraalle miehelle, jonka mielipiteitä minä en tunnekaan?

— Sinä vaadit kuitenkin, herra kuningas, hänen antamaan itsensä sinun valtaasi. Helppoa on vaatia valaa yksinäiseltä mieheltä. Minun kuninkaani, pitäisitte kaiketi muukalaista hupsuna, jos hän rohkenisi tulla tänne sinun miestesi joukkoon ilman rauhan takeita.

— Mitä tarvitsee kuningas tuon kuljeksivan miehen apua sellaisessa asiassa? — huudahti Wolfgang, — lähettäkää meidät, me tuomme muukalaisen tänne joko jaloillansa tahi kilpensä päällä, ja retki noiden röyhkeiden talonpoikien kyliin on kau'an ollut mielessämme.

— Vaiti, — lausui kuningas, — minulla ei ole nyt mitään hyötyä teidän kömpelöstä kielestänne, kun minun on keskusteltava vuorelaisteni kanssa. Volkmar tulee olemaan minun lähettilääni, sillä tänäpäivänä tarvitaan hyviä sanoja; jos vast'edes tulee päivä, jolloin tarvitaan rivakkaa toimintaa, kutsun minä teidät. — Sinä arvelet siis, ett'ei hän olisi sellainen hupakko? — jatkoi hän utellen, ja hänen sumeista silmistänsä lensi vihainen silmäys kuin tulinen juova savupilvestä, mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi suopeasti:

— Noh, minä tahdon luvata hänelle kaiken. Ja te siellä, olkaat vaiti! — huudahti hän kohottaen ääntänsä, meluaville miehillensä. Tulkaat tänne lupaamaan kädenlyönnillä rauhaa Ingolle, Ingbert'in pojalle, matkalla hoviin ja hovista pois. — Miehet tekivät valan.

— Ja nyt, runoilija, — lopetti kuningas uhaten, — panen minä mieleesi, että viipymättä saatat hänet tänne.

— Minä olen ainoastansa sinun lähettilääsi herra, en minä voi pakoittaa häntä tulemaan.

— Muista omaa menestystäsi, Volkmar, — lausui kuningas ja kohoitti puristetun nyrkkinsä. — Paha olisi sinulle, jos tulevaisuudessa täytyisit paeta isänmaastasi.

— Silloinpa on kaikki hyvin, Volkmar, — lausui kuningas leppyneenä ja nousi seisovallensa. — Juominki olkoon lopussa, nouskaat pois istuimiltanne, ja sinun, Volkmar, täytyy tänään tehdä palvelusta kamaripalvelijana, tue minua! — Kuningas nojasi raskaasti Volkmarin olkapäähän ja kulki hänen kanssansa pihan poikki kuningattaren makuuhuoneesen. Tiellä kuiskasi hän leikillisesti runoilijan korvaan: — Noh, veitikka, mihin malja joutui?

Volkmar avasi laukkunsa, jota hän kantoi vyöllänsä, ja tarjosi kulta-astian kuninkaalle.

— Piiloita se minun levättiini, — lausui kuningas, — sinun tähtesi tahdon pitää huolta, ett'ei Gisela-kuningatar huomaa maljaa.

Seuraavana aamuna lähti runoilija linnasta. Kuningas katseli epäluuloisena lähettiläänsä jälkeen ja mietti mielessänsä: — Nuot metsärevot eivät taida lähettää muukalaista minun linnaani. Jos he kieltävät täyttää minun vaatimustani, antaa se minulle syytä ryntäämään heidän kimppuunsa, lannistaa heidän talonpoikaisylpeytensä ja hävittää heidän vapaan yhteytensä. Mutta silloin valitsevat he Ingon päämieheksensä, hän näyttää minusta miehuulliselta urholta, ja saattaa syntyä kova ottelu halkopinojen ja metsäsienien seassa. Mikä asian lopuksi tulee, ei tiedä kukaan, eikä minulla ole halua antaa ruumistani astinlaudaksi, jonka päällä toinen kiipeää kunnia-istuimelle. — Näin joi hän simaansa surullisissa ajatuksissa, mykkänä ja umpimielisenä kuningatartakin kohtaan, joka suurilla silmillänsä tutkistellen häntä katseli ja väliin arvasi hänen ajatuksensa, vaikk'ei hän niitä lausunutkaan ilmi.

Päivä päivältä kului, vaan Ingoa ei kuulunut. Sitävastoin kolkutti Sintram, Theodulfin setä, eräänä iltana linnan portille. Kuningas otti hänet vastaan avosylin, pitäen hänen kanssansa kahdenkesken pitkän keskustelun, ja Gisela-rouva kuuli, miten kuningas, puristaen hänen kättänsä, antoi päämiehelle seuraavan vakuutuksen:

— Sinun etusi ja minun tulevat juoksemaan metsään yhdessä kuin kaksi sutta. — Mutta kun Sintram oli ottanut jäähyväiset, heitti kuningas hänenkin jälkeensä tyytymättömän silmäyksen ja nimitti häntä kierosilmäksi repolaiseksi.

Ruhtinaan hovissa ja kylässä ratisivat elonkorjuuvankkurit, päämiesten urhot välistä unohtivat työn kiireessä kilpailuleikkinsäkin ja auttoivat työntekijöitä, leikkuumiehet sitoivat hurskaiden riemuhuutojen kaikuessa viimeisen lyhteen kansan mahtavalle jumalalle ja veivät tanssien rukiintähistä tehdyn seppeleen ruhtinaan kotiin. Paljassääriset lapset hääräsivät kuin rastaat metsänreunassa ja poimivat marjoja ja pähkinöitä suuriin, puunlastuista tehtyihin tuutteihin. Kaikki olivat innostuksissansa korjaamaan niitä hedelmiä, joita kedon jumalatar lahjoittaa tilanomistavalle miehelle. Ruhtinaan rinnalla katseli Ingo noita rauhallisia toimia, joita hän tähän saakka ainoastansa oli nähnyt uljaan sotaratsunsa seljästä; hän kuunteli tyytymättömyydellä, miten hänen isäntänsä päivitteli ikäänkuin talonpoika, että sudet olivat syöneet häneltä mullikan, mutta useimmin hymyili hän iloisesti, nähdessään Irmgard'in palvelijattarien joukossa, joille hän jakeli käskyjänsä. Sekä hänen että neitsyen sydän sykki riemusta, kun he muiden läsnäollessa kartanolla tahi kedolla tervehtivät toisiansa kohteliaasti ja joskus vaihtoivat muutaman sanan keskenänsä. Sillä tavat olivat ankarat hovissa, miehet elivät erillänsä naisista, ja sittenkun Ingo oli tehnyt vuorovieraan valan, karttoi hän häiritä talon rauhaa liiallisella likenemisellä. Melkein kaikki katselivat häntä ystävällisillä silmäyksillä, ainoastansa ruhtinattaren silmä oli synkkänä häntä katsellessansa. Hänen ylpeätä mieltänsä katkeroi, että Ingo vasten hänen neuvoansa oli voittanut hänen heimolaisensa urhojen kisassa, samoinkuin runoilija oli tehnyt mitättömäksi hänen toivonsa, että Ingoa kohdeltaisiin kuten tuntematointa matkailijaa. Ja muutkin seikat tuottivat hänelle levottomuutta. Hän oli valinnut heimolaisensa, Theodulfin, tyttärensä puolisoksi, ja hänen oma sukunsa sekä Answald-ruhtinas olivat jo monta vuotta sitten sopineet tästä. Nyt piti hän kaiheksivilla silmillä varalta tytärtänsä ja vierasta. Eräänä päivänä tuli kuljeskeleva ilveilijä taikalaatikollansa siihen seutuun, hän soitti pilliänsä ruhtinaan kartanon edustalla, kunnes kylän väki kokoontui sinne juoksujalassa; ruhtinaan urhotkin ja palvelijat astuivat ulos kartanon portista. Kun väki oli kerääntynyt piiriin miehen ympärille, alkoi tämä mongertaen kertoa, että hänen laatikossansa oli romalainen sankari kätkettynä, jota hän tahtoi näytellä, jos se miellyttäisi sotureja ja noita ihanoita impiä. Hän naaputti laatikkoon; silloin aukeni sen kansi ja pieni, ilkeännäköinen kummitus ihmisen kasvoilla ja romalainen kypäri korviensa yli pisti irvistellen päänsä näkyviin. Moni hätkähti takaperin, mutta rohkeammat nauroivat kummitukselle. Mies avasi laatikon, ja apina pujahti ulos, puettuna panssaripaitaan samoinkuin romalainen soturi. Se hyppi edestakasin nurmikolla laihoilla säärillänsä, heitti kuperkeikkaa ilmassa ja tanssaili. Alussa talonpojat hämmästyivät, sitten syntyi korkea-ääninen nauru ja ilohuutoja, jolloin Hildebrand juoksi saliin ilmoittamaan herroille: — Eräs ilveilijä tanssii portin ulkopuolella villin miehen kanssa, jota nimitetään apinaksi. — Silloin meni ruhtinaskin ja Ingo sekä naiset ulos, ja heistä oli hupaista nähdä apinan hullunkurisia hyppyjä. Lopulta otti apina kypärin päästänsä ja juoksenteli sinne tänne, jolloin mies sanoi: — Lahjoittakaatte, urhot, romalaiselle soturille ne romalaiset rahat, pienet ja suuret, joita teillä on kukkarossanne; jota jaloin sankari, sitä suuremman rahan. Jolla ei ole rahaa, pankoot munia ja makkaraa laatikkoon. — Silloin talonpojat nauroivat, ja monen käsi meni vyöhön; toiset toivat talosta kaikkea, mikä voisi olla soveliasta matkustajan eväslaukkuun. Herrojakin lähestyi muukalainen, ja ruhtinas sekä Theodulf ottivat esille romalaisia vaskirahoja lakkaristansa, ja Frida kuuli Theodulfin osoittaen Ingoa lausuvan ilveilijälle: — Tuo suuri sankari tuolla taitaa tulla antamaan sinulle runsaimman lahjan. — Kun mies apinansa kanssa lähestyi Ingoa, mietiskeli Frida levottomuudella, josko muukalainen ja hänen palvelijansa, Wolf, voisivat löytää mitään annettavaa ruhtinattaren lahjoittamien vaatteiden lakkarista ja estääkseen häpeätä, tempasi hän äkkiä irti yhden noista hopeahelyistä, joita ruhtinatar oli antanut hänelle kaulakoristeeksi, sekä lausui rientäen esille: — Tämän antaa sinulle tuo sankari, joka tuntee Romalaisten hypyt paremmin kuin sinä, jos sinä vastaat hänelle yhteen kysymykseen: missä pu'ussa on sinun kummituksesi, kun sinä anelet lahjoja Romalaisilta?

Mies otti hopean, vilkasi arasti Ingoon ja vastasi hävyttömästi tytölle: — Vandalein tervehdykset tiedän minä loukkaaviksi ja raa'oiksi. Mutta sinulle minä vastaan: Ken tahtoo tanssissa olla Romalaisten mieleinen, hänen täytyy tanssia alastomana. Mitä minun apinani tuossa tekee, neuvon minä sinuakin tekemään. — Frida huusi närkästyneenä hänen jälkeensä: — Minä luulen sinun tanssivaisen apinasi muualla pilkkaavan meidän kansamme sotureja, samoten kuin se meillä tekee muukalaisista. — Silloin nyökkäsi miehet myönnytystänsä ja kääntyivät nauraen pois ilveilijästä. Mutta Ingo astui hänen luoksensa ja kysyi: — Mistä tiedät sinä minut Vandaliksi?

— Sinulla on kylläksi selvä merkki päässäsi, — vastasi mies osoittaen Ingon kypäriä, johon oli kiinnitetty muutamia metsäjoutsenen siipisulkia. Tuskin on kahdeksan päivää kulunut siitä, kun tuollaiset sulat menettelivät pahoin minun kanssani Burgundein luona, — Ingo punastui, hän tarttui miestä kiivaasti käsivarteen ja veti hänet syrjään. — Montako heitä oli, — kysyi hän, — jotka kantoivat tällaista merkkiä?

— Useampi kymmentä vaan vähempi kolmeakymmentä, vastasi mies; — kovia sanoja he minulle lausuivat, kun minun apinani siellä tanssi joutsenensulissa, ja he uhkasivat lyödä ja piestä minua.

— Oliko se, joka sinua nuhteli, vanha, harmajaparta soturi ja arpi otsassansa?

— Sinä mainitset hänet sellaiseksi, kuin hän oli, herra, ja sitä paitse oli hän raaka mies.

Irmgard huomasi urhon töin tuskin voivan hillitä mielenliikutustansa; hän erkani muista ja meni yksinänsä jälleen kartanolle.

Kun Volkmar vähän tämän jälkeen saapui taloon, otti Ingo häntä vastaan kuten hartaasti odotettua ystävää; hän kuulusti tämän asiaa ja saattoi hänet ruhtinaan luokse, ja nuot kolme miestä pitivät siellä salaista neuvottelua.

— Kuningas on kutsunut minua, — lausui Ingo, — hän on myöskin luvannut minulle turvallisuutta. Minkälainen hänen sydämensä aivoitus lieneekin, täytyy minun totella hänen kutsuansa. Ainoastansa yksi seikka estää minua, ja häpeällä puhun minä siitä; enhän minä voi näyttäytyä kuninkaan hovissa typö tyhjänä miehenä, ja muistathan sinä, herra, miten minä tulin sinun tykösi.

— Huolestuneena vastasi ruhtinas: — Hevoista ja aseita ei sinulta, urho, tule puuttumaan, ja Wolf voisi seurata sinua palvelijanasi, mutta kuitenkin neuvon minä sinua, ett'et luota kuninkaan sanaan, etkä usko itseäsi hänen henkivartijainsa kirveiden sekaan, sillä sinä voisit kadota näkymättömiin hänen kivimuuriensa sisäpuolella. Se matka olisi surkea loppu sinun sankarielämällesi.

Volkmarkin rupesi sanelemaan: — Sinulle, urho, sopii pitää vaaraa vähäpätöisenä, ja tiedäthän sinä rohkean työn joskus onnistuvan miehelle parhaiten. Mutta jos sinä tottelet kuninkaan kutsua, kuten sinä aijot, niin älä tee sitä millään tavalla yksinäisenä matkustajana, Kuningas ja hänen palvelijansa ylönkatsoisivat sinua ja kohtelisivat sinua loukkaavasti, vaikkeivät he väijyisi sinun henkeäsikään. Sillä kuninkaiden hoveissa on tapana, että ainoastansa komea puku, hevoiset ja seurue tuottavat miehelle arvoa. Sentähden pitää sinun hankkimasi kaikki tämä, ennenkuin ratsastat kuninkaan luokse, Mutta jos sinua seuraa tämän metsäseudun miehet, herätät sinä ankarata vihaa kuninkaan luona.

— Viisaasti puhut sinä kaikessa, Volkmar, vastasi Ingo. — Jos sinä rohkenet mennä takasin kuninkaan silmäin eteen, sano hänelle, että minä olen kiitollinen hänen kunniaatuottavasta kutsustansa, ja että minä tulen hänen kasvoinsa eteen, niinpian kun olen varustettu siten, kuin hänen ja minun kunniani vaatii.

— Minä tulen viemään hänelle sinun vastauksesi, — lausui Volkmar, — ja minä toivon osaavani väistyä sukkelasti syrjään, kun hän heittää juomamaljansa minun jälkeeni.

Answald-ruhtinaskin yhtyi tähän vastaukseen; sillä hän oli salaa levotoin kuninkaan vaatimuksesta, vaikka hän miehekkäästi salasi huolensa.

Kun Ingo ja Volkmar olivat kahden kesken, lausui Ingo: — Se, joka on antanut yhden hyvän neuvon, antaa kyllä toisenkin. Sinä näet minun olevani kuin lapsen, joka on nostettu ylös vedestä ja tullut nykyään maailmaan. Miehet täällä ovat hyvänsuopia, mutta sotaan menevät he harvoin; kuulustele sinä, uskollinen toverini, eikö millään haaralla maata olisi mainehikasta työtä miekalle.

— Varro vaan vielä vähän aikaa, — vastasi Volkmar hymyillen, — ja suvaitse sillävälin kuunnella neitsy Irmgardia, kun hän laulelee sinulle minun laulujani, sillä hän on hyvin harjaantunut laulamaan ja soittamaan kielillä. Kun minä saan kuulla rehellisestä sodasta, annan minä sinulle siitä tiedon; mutta sinä tiedät sotilaan mielen syksyllä haluavan kotiin ja keväällä taisteluun.

— Ja kuulehan nyt vielä, — jatkoi Ingo, — mikä vaikuttaa, että minä yöllä unetoinna vierittelen vuoteellani. Hyppäys Rhen-virtaan eroitti minut miehistäni, minun takanani tunkivat Romalaiset sotajoukot kuten hyökylaine maahan, naispappi sai minut töin tuskin piiloitetuksi, siihen asti, että lähetti minut pohjoiseen päin; hyvästijätössä lupasi hän tiedustella niiden kansalaisieni kohtaloa, jotka olivat taistelleet minun rinnallani venheiden vieressä. Mutta äsken kuulin minä eräältä ilveilijältä, että soturia minun heimostani oli tämän kuukauden ajalla ollut Burgundein luona ja yksi näistä näyttää olleen Berthar, jonka sinäkin tunnet. Jos sinä olet ystävällinen minua kohtaan, Volkmar, niin etsi, jos voit, minun uskolliset mieheni; sillä kuinka ystävällisiä moni niistä, jotka minua täällä ympäröivät, ovatkin, en voi kuitenkaan olla iloinen, ennenkuin saan tietää, josko yksikään minun miehistäni pääsi väistämään Romalaisten rautoja.

Runoilija nyökkäsi päällänsä ja kääntyi menemään: — Ruhtinas täällä on ystävällisellä mielellä sinua kohtaan, — lausui hän, — mutta ihmisten mieli-ala on muuttuvainen, ja se väsyy helposti, joka nojaa ainoastansa yhdelle jalalle. Sinä kunnioitit minua luottamuksellasi, kertoessasi äsken, miten sinä pääsit veden vallasta. Sentähden pyydän minäkin sinulta yhtä suosionosoitusta. Muinoin annoit sinä minulle tämän kultasormuksen, ota se nyt, herra, takasin, jotta minä saisin antaa sinulle myöskin todistuksen minun uskollisuudestani; kaiketi lahjoitat sinä minulle tulevaisuudessa enemmänkin, jos jumalat suovat sinulle menestystä. Sormuksella saat hevoisen ja vaatteet tahi hankit itsellesi kunnollisen palvelijan.

— Mieluimmin minä lainaan sinulta, kuin keltään muilta, — vastasi Ingo, — mutta sinä tiedät, että soturi ei lähde kullatta sotaan. Minun vaatteissani on vielä kätkössä se kulta, jonka Berthar antoi samana päivänä, jona minä hänestä erosin, jotta, jos minun ruumiini jäisi yksinänsä makaamaan arolle, joku löytäisi minun kultani ja kiitollisuudesta toimittaisi minut kunnialliseen hautaan.

— Siinä tapauksessa, urho, ajattele myöskin viisaasti elossa olevien suhteen; ja jos minä rohkenen neuvoa sinua, niin anna kullastasi Frida-neitsyellekin, sillä talossa kuiskataan hänen sinun eduksesi riistäneen kaulastansa hopeahelyn, tehdäkseen hallitsijattarellensa mieliksi; ja annan palveliallesi, Wolfillekin, lahja, ett'eivät toiste herjaisi hänen palvelevan perin köyhää isäntää. Älkäätte panko pahaksenne, että minä puhun näin suoraan, mutta se, joka on tottunut etsimään suosiota, tietää myöskin miten suosio voitetaan.

Ingo tarjosi hänelle hymyillen kätensä. — Ainoastansa sinulle en minä tarjoa mitäkään, — lausui hän,— sillä mielelläni olen minä sinulle velassa.

— Ja, minä sinulle, niin kauan kuin hengin, — sanoi Volkmar jäähyvästiksi ja kumarsi itsensä syvään kynnyksessä.

Ingo seurasi tuon uskollisen miehen neuvoa. Kun hän laski palvelijansa käteen kaksi kultarahaa, joissa tuon mahtavan romalaisen Konstantin-keisarin kuva oli nähtävissä, huomasi hän miehen onnellisuutta ilmaisevista kasvoista ja sydämellisistä kiitoksista, kuinka kallisarvoisena sellainen lahja pidettiin metsämajoissa. Ja aterian loputtua astui hän toisten läsnäollessa Irmgardin luokse ja lausui:

— Sinun leikkisiskosi, Frida, on palvelijalle lahjoittamalla hopeallansa ostanut minulle iloisen sanoman; mielelläni haluaisin minä osoittaa hänelle siitä kiitollisuuttani ja minä pyydän sinua, neitsy, näillä rahoilla palkitsemaan hänen lahjansa. — Silloin kulki vieraan kulta kädestä käteen naistenkin joukossa, ruhtinas ja kaikki hyvänsuovat riemuitsivat, että heidän vieraansa oli käyttäynyt siten, kuin hänen arvonsa vaati. Ingo huomasi miesten nöyryydestä, että heidän hyvä tahtonsa oli lisääntynyt, sittenkun voivat toivoa palkintoa tehdyistä palveluksistansa; sillä kaikkein mielipide oli, että runsaasti antaminen oli isännälle ja runsaasti saaminen palkolliselle kunniaksi.

Mutta Ingo ajatteli lahjaa myöskin hänelle, jota hän lempi. Irmgardin seisoessa pihassa seljapuun lähellä, astui hän nopeasti syrjästä tämän luokse; Irmgard kuulikin hänen askeleensa, mutta hän ei kääntynyt ympäri, sillä hän ei suonut kenenkään näkevän iloa hänen kasvoillansa. Kääntyneinä poispäin muista, katsoivat he toistensa silmiin, ja tällä kertaa ei kumpikaan heistä huomannut satakieltä, joka oksalla hätäisesti kehoitti poikiansa pakenemaan. Ingo aloitti ystävällisen puheen: — Joutsenen puvussa lensi muinoin Svanhilda, minun sukuni kanta-äiti, maan päällä; siitä ajasta asti on joutsenen ulommaiset siipisulat olleet pyhänä merkkinä, jota miehet ja vaimot minun heimostani kantavat kypärissään tahi otsakoristeessaan koska he koristeleiksevat juhlaan. Me ryöstämme sulat elävältä linnulta, sillä joutsenen surmaaminen pidetään meidän kansassamme rikoksena. Tänään on minulle onnistunut voittaa senlainen koristus. Sinulle, ihana impi, minä sen tarjoan, jos sinä tahdot vastaan ottaa ja säilyttää sitä. Kynään olen minä piirustanut sen merkin, jolla minä kaikki omani merkitsen.

Irmgard peljästyi, sillä hän aavisti Ingon sulilla tarjoavan hänelle, mitä tämä ei rohjennut lausua sanoilla, ja hän kysyi epäröiden: — Kuinka voi se olla minun, joka on sinun omasi?

Ingo vastasi syvästi liikutettuna: — Siitä syystä ainoastansa on elämä minulle kallis, että minä tunnen neitsyen, joka kerran tulee kantamaan tätä merkkiä päässänsä julkisesti kaikkein ihmisten edessä. — Ja hän tarjosi taaskin neitsyelle sulkia.

Silloin otti Irmgard ne ja kätki ne vaatteisinsa. Melkein huomaamatta pyyhkäsi Ingon käsi hänen kättänsä, mutta hän tunsi koskettamisen sydämensä pohjassa.

— Irmgard! — kuului ruhtinattaren käskevä ääni pihassa. Vielä vaihtoivat näiden kahden silmäykset sydämellisen tervehdyksen, jonka jälkeen neitsyt riensi huoneesen päin.

— Mitä sanoi muukalainen sinulle äsken? — kysäsi äiti tyttäreltänsä; — hänen kätensä kosketti sinun kättäsi ja minä näin sinun poskesi punastuvan.

— Hän näytti minulle erään linnun sulkia, jotka ovat tunnusmerkkinä hänen suvussansa, kun urhot kantavat niitä päässänsä, — vastasi Irmgard, mutta taaskin lensi tuo kielivä puna hänen poskillensa.

— Kerran kuulin minä tyttöhupakon kohottavan niin korkealle äänensä sankarein salissa, että kaikki vaikenivat, samoinkuin metsän laulajat vaikenevat nuoren kä'en alkaessa kukkua.

— Jos häntä osoittaminen olikin rohkea teko minulta, ei se kuitenkaan ollut sopimatoin; minun sydämeni oli täysi, ja ystäväni tulevat suomaan sen minulle anteeksi. Älä sinäkään, äitini siitä vihastu.

Mutta ruhtinatar jatkoi: — Ei minua ilahuta nähdessäni muukalaisen viipyvän meidän liedellämme. Talon isännälle sopii hyvin olla vieraanvarainen turvaa etsivää kohtaan, mutta emäntä pitää avaimet tukevassa kädessänsä, ettei tavaroita tuhlattaisi pois ja hän suojelee kanatarhaansa, ettei kärppä pääsisi tunkemaan sinne sisälle. Jos muukalaisella on aikomus hyppäämällä hevoisten yli päästä osalliseksi minun puolisoni perintömaihin, varasto-aittoihin ja keittiöön tulee hänen uhkarohkeutensa häntä varsin vähän hyödyttämään. Mutta sinun täytyy minun tyttärenäni pysymän vieraana miehelle, joka elää kuin raakalainen, ilman koditta, maapakolaisena ja yhtä köyhänä, kuin kuljeskeleva mierolainen, joka anelee almua meidän ovellamme.

Irmgard ojensi itsensä suoraksi. — Kenestä sinä, ruhtinatar, puhut? Tarkoitatko sinä sitä sankaria, jonka ruhtinas kutsui kunniaistuimelle? Sitäkö syytöintä, joka tuli meidän luoksemme täydellisesti luottaen isiemme valaan? Minä olen kuullut kerrottavan, että minun isoisäni pyhään juomaan sekoitti pisaroita verestänsä erään kuningassuvun veren kanssa, jotta heidän jälkeentulevaisensa rakastaisivat ja kunnioittaisivat toisiansa. Jos sen kuninkaan poika onkin vieras muille, ei minun isoisäni huoneessa saa kuitenkaan kukaan nimittää häntä siksi, et edes sinäkään.

— Kuullessani sinun uppiniskaista puhettasi, — lausui äiti — virkistyy uudellensa minun vanha suruni siitä, ett'ei sinun veljesi enään ole elävitten joukossa. Sinä kovan onnen päivänä, jolloin eräs kuninkaan miehistä tappoi hänet, jäit sinä ainoaksi lapsekseni ja huolenpitoni esineeksi ja pahasti palkitset sinä äitiäsi hänen vaivoistansa.

— Jos minun veljeni olisi elossa, tulisi hänkin pitämään suurimpana kunnianansa päästä sen sankarin asekumppaliksi, jota sinä nimität kerjäläiseksi.

— Veljesi kadottua maan päältä, pääsit sinä perintöoikeuteen tässä maassa, ja sinun äitisi täytyy pitää varalta, kenelle sinun isäsi antaa sinut puolisoksi.

— Jos minulla on perintöoikeus tähän taloon, olen myöskin perinyt liiton velvollisuuden ja vannotun valan ja minä aijon pitää ne pyhänä. En milloinkaan ole kieltänyt kunnioitustani sinun heimolaisiltasi, en Sintram-enolta enkä veljesipojalta Theodulf'ilta, mitä tahansa minä heistä sydämessäni ajatellenkin. Älä siis nuhtele minua siitä, jos minä näytän ystävällistä mielialaa niitäkin kohtaan, jotka ovat ystäviä minun isänikin suvulle.

— Vaiti, sinä uppiniskainen, — vastasi äiti kiivaasti; — liian kauan on ruhtinaan tahto sallinut sinun olla kodissasi; aika on jo käsissä, että sinun uhmaileva mielesi tulee avioliiton kautta masennetuksi.

Ruhtinattaren mentyä huoneesta, Irmgard katseli liikkumattomana eteensä ja puristi kovasti yhteen käsiänsä. — Ruhtinatar puhuu ankaria sanoja palvelijattarelle, lausui sisään-astuva Frida, — kerma on päässyt happanemaan maitohuoneessa.

— Ankara on hän meitä muitakin kohtaan, — vastasi Irmgard, ääntäen vaivaloisesta sanojansa.

Sinä olet minulle uskollinen, eikä minulla ole ketään paitsi sinua, jolle voisin uskoa itseni, jos sinulla on rohkeutta kärsiä haltijattaresi nurinata.

— Minä olen vapaana syntynyt; sinun palvelijattaresi olen minä luvannut olla, enkä ruhtinattaren, ja sinun tähtesi jään niinä ruhtinaan hoviin, vaikka minun isäni tahtoisi minun tulemaan kotia. Monta kertaa olemme me saaneet ruhtinattaren vihan; usko minulle nytkin, mikä sinun mieltäsi pahoittaa.

— Minun äitini suuttui meidän vieraaseemme, jota hän alussa kohteli niin ystävällisesti, ja minä pelkään häntä pahoin kohdeltavan; sillä missä perheen emäntä ei kehoita, ovat palvelijattaret hitaita.

— Ole huoletta niin kau'an, kuin nuori Wolf on hänen palvelijanansa.
Jos minä annan tälle luvan, kertoo hän herrastansa enemmän, kuin me
tahdomme kuullakaan. — Lausu minun kuullakseni kaikki, — sanoi
Irmgard, — sillä hyvä on, että tiedetään, mitä vierailta puuttuu.

— Ja me kuulemme myöskin halulla kerrottavan yhdestä ja toisesta — vastasi Frida hymyillen. Paljon miellyttävämpi on minusta muukalainen, kuin tuo Theodulf-haikara, joka kantaa nenänsä pystyssä. Ja sen sanon minä sinulle: kun Theodulf'in puhemiehet tulevat taloon ja heitä tervehditään tervetulleiksi, tulevat he löytämään luudan portilla, jonka kautta he menevät pois, jotta he tietäsivät, mitä me, tytöt, ajattelemme heidän kosimisestansa.

Nämät rohkeat sanat kuullessansa, kätki Irmgard kasvonsa käsillään; kyyneleet vierivät ales hänen sormiensa lomista, ja koko hänen ruumiinsa värähteli tuskasta. Frida kietoi käsivartensa ruhtinaan tyttären ympärille, lankesi hänen eteensä polvilleen ja antoi hänelle kosolta suudelmia sekä helliä sanoja.

Eipä ollutkaan sattumus syynä, että Sintram-sankari vähän jälkeen äidin ja tyttären välillä olleen jupakan ratsasti pihaan. Hän istui kau'an ruhtinattaren huoneessa ystävällisessä keskustelussa isännän kanssa ja puhui taaskin sukulaisensa, Theodulf'in, puolesta naimisasiasta. Sillä niin kau'an, kun tuo urho oli valallansa sidottuna ruhtinaan palvelukseen, ei voinut julkinen kosiminen tapahtua. Mutta uudeksi vuodeksi päästäisi ruhtinas hänet valastansa, jolloin Theodulf saapuisi puhemiestensä kanssa, ja kevään tultua vietettäisiin häät. Kaikki määrättiin tarkoin, myötäjäisetkin, ja ruhtinatar kehoitti miehiä tämän salaisen sopimuksen jälkeen uudistamaan vanhan lupauksensa toisilleen. Sintram hymyili tyytyväisenä, ja kun hän taaskin nousi hevoisen selkään, ja kun hänen isäntänsä saattoi häntä portille ja siellä erkani hänestä huolettomana lämpöisellä käden puristuksella, katseli poismenevä täydellisellä ylenkatseella luutaa, jonka vihastunut Frida oli ripustanut portin pieleen; mutta Theodulf, joka oli tullut ottamaan jäähyväisiä, potkasi luutaa, että se lensi kau'aksi pois ja hän lähetti silmäyksen, joka ilmaisi katkerinta vihaa, Fridalle, jonka hän kohtasi pihassa.

Näin kului auringonpaisteen ja ukkoisenpilvien ohella herttainen suviaika. Elot olivat korjatut, ja talonpojat halukkaat pitämään kekkerejä. Mahtavimmat talot kihlakunnassa tahtoivat vuorostansa kestittää vierasta, juomakekkerit vaihettelivat metsästysretkien kanssa, ja ruhtinas sekä Ingo olivat nyt harvoin kotona. Vieras muuttui ruhtinalle yhä rakkaammaksi, kun tämä näki, kuinka talonpojat pitivät häntä arvossa ja kuinka jalosti sekä miehekkäästi hän käytti itsensä.

Vaimonsa huoneessa vallitsevista murheista ei ruhtinas huomannut vähääkään, sillä tuo viisas emäntä oli vaiti siitä, mikä olisi voinut herättää levottomia ajatuksia hänen puolisossansa, ja oli mielissänsä, että urho nyt viikkokausittaan samoeli kartanon ulkopuolella. Mutta Ingo huomasi Irmgardin kasvot olevan murheellisen näköiset ja hän oli pahoillaan siitä, että hänen oli niin vaikea saada puhua tämän kanssa kahdenkesken.

Eräänä päivänä ratsasti Ingo ruhtinaan kanssa samaan aitaukseen, johon hän ensiksi oli saapunut, vaeltaessansa vuorten yli. Metsässä putoilivat kellastuneet lehdet kahisten maahan, uutisviljelysten ympärillä kuului miesten metsästyshuudot ja koirien haukunta. Lihava karja juoksenteli ammuen ympäris, paimen valmisteliihe lähtemään sydänmaasta ja kulkemaan kotiin, ja herrastalon palvelijattaret työskentelivät taaskin viimeisen kuorman, tekemisellä maitokamarista vaunuille. Answald-ruhtinaan katsellessa varsoja seisoi Ingo Irmgardin vieressä. Neitsyt osoitti Fridaa, joka meni ohitse, maitokiulu kädessänsä. — Tästä lähteestä, — lausui hän, — sait sinä ensimäisen juomasi meillä, ja siinä, missä nyt seisot, näin minä sinut ensi kerran. Sen jälkeen on vihanta nurmi kadonnut, ja muuttolinnut lentäneet pois. — Sinunkin kasvoiltasi on ilo paennut, — vastasi Ingo sydämellisesti.

Mutta Irmgard jatkoi: — Onnelliset olivat muinoin ne jalot naiset, jotka ikäänkuin höyhen liihoittelivat pois, minne heidän halunsa oli. Minä tunnen erään tytön, joka seisoo puron rannalla ja toivoilee omaavansa lintujen taidon. Kaksi höyhenpukua haluaisi hän ommella joutsenelle ja sen morsiamelle; mutta turha on hänen toivonsa, ja hän katsoo surullisena tuon höyhenisen lauman jälkeen, kun se lentää kau'aksi avaruuteen synnyinseudultansa.

Irmgard oli vaiti. — Se päivä on tuleva, jolloin muut, vaan en minä, tulevat sen sinulle sanomaan, — vastasi hän vihdoin. — Jos sinä viivyt talven yli meillä, en pelkää mitään, mitä huolia se mukanansa tuonekin.

Heidän puhettansa keskeytti hurja riemu ja vieras sotahuuto. Ingo säpsähti; hänen kasvonsa loisti kuten kerta ennenkin ruhtinaan salissa, sill'aikaa, kun muut miehet juoksivat kokoon ja kävivät aseisiin.

— He tulevat rauhallisissa aikeissa, — huudahti Beron tytär, — minun isäni ratsastaa heidän kanssansa, — ja hän osoitti ratsastajajoukkoa, joka riemuiten ja heiluttaen keihästänsä laukkasi mäkeä ales. Ingo riensi heille vastaan, ratsastajat hyppäsivät hevoisensa seljästä, suutelivat hänen käsiänsä, syleilivät hänen polviansa ja kerta toisensa perään kaikuivat hurjat riemuhuudot. Ingo huusi heitä nimeltänsä yhtä toisensa perään, syleili ja suuteli heitä ja kyyneleet valuivat hänen silmiinsä; hänen silmäyksensä harhaili myöskin turhaan etsien miehestä mieheen, vaan kaikki eivät enään seisoneetkaan elävänä hänen edessänsä, joille hän oli toivonut saavansa lausua tervetuliaiset. Ja niin suuri oli kuitenkin hetken riemu, että hän ja muukalaiset unohtivat toisten läsnäololon. Ruhtinaan ympärillen kerääntyivät hänen miehensä, joita sotahuuto oli houkutellut tulemaan metsästä; myöskin ruhtinaan ja neitsyen silmiin tuli kyyneleet, ja he kuultelivat ihastuksella nopeasti vaihtelevia kysymyksiä ja vastauksia, muukalaisten riemua ja valitusta. Suuremmalla tyyneydellä katseli Bero joukkoa, kertoessaan ruhtinaalle: — Minä olin ratsastanut eteläänpäin vuortemme yli Idispurolle saakka, jossa Marvingein kansa asuu, ja tehdessäni karjakauppaa talonpoikain kanssa, tapasin minä tämän metsäjoutsenparven, joka etsii johtajaansa. Minä tiesin antaa neuvoa, ja koska heidän rivakka olentonsa oli minulle mieleen, saatoin minä heidät tänne.

Ingo astui ruhtinaan eteen: — Suo anteeksi, herra, että me ilossamme unohdimme pyytää sinun suosiotasi. Nämät miehet ovat maanpakolaisia kuten minäkin, minun takiani jättivät he armaan kotinsa eikä heillä ole vanhempia eikä ystäviä; ainoastansa kasvinveljeksiä olemme toisillemme elämässä ja kuolemassa, ja meidän ylpeytemme on toistemme kunnioittaminen ja yhteisen onnen ja onnettomuuden jakaminen niin kauan, kuin me isänmaattomina vaellamme ympäri maailmata. Heidän uskollisissa sydämissänsä ainoasti on köyhän Ingon kuninkaanistuimen noja; mihin he kallistavat päänsä levolle, siellä täytyy hänenkin levätä. Minua olet sinä, ruhtinas, ystävällisesti vastaanottanut, mutta nyt olen minä kasvanut joukoksi ja epäröiden astun minä sinun silmiesi eteen.

— Tervetulleita ovat he kaikki, — lausui Answald-ruhtinas lämpöisestä sydämestä, — kartano on suuri ja aitat täynänsä, olkaat tervetulleita, te jalot vieraat.

— Minun neuvoni on kuitenkin, lausui Bero miettien, — että sinä, maan päämies, jaat heidät kyliin. Kaikki naapurit tulevat mielellänsä pitämään heitä vierainansa, ja silloin on kullakin osansa, rasittamatta ketäkään. Sillä heillä on myöskin mukanansa hevoisia, joita he ovat ottaneet sodassa, ja näiden joukossa täysirotuisia oriitakin; katsopas tuota kimoa, herra! Moni naapureista olisi iloinen saadessansa ostaa hevoisen ja talvella takkavalkean ääressä kuunnellessansa kertomuksia vieraiden sotaretkistä.

Answald-ruhtinas hymyili, mutta hän vastasi vilkkaasti: — Sinä mietit viisaasti, Bero, mutta minun talollani on etuoikeus, ja tällä kertaa, naapuri, en minä tahdo siitä luopua. Parissa päivässä voitte te, vieraat, minun miesteni avulla salvaa teidän makuuhuoneenne, jossa te voitte turvallisina oleilla, kunnes talvimyrskyt ovat menneet ohitse.

— Minun tarkoitukseni oli hyvä, lausui Bero. — Tuo tänne hevoiseni Frida, — Hän meni yhden vanhan vandalilaisen soturin luokse, ojensi tälle kätensä ja sanoi: — Muistakaatte meidän sanojamme. Nyt seisotte te ruhtinaan maalla, ja, jos teitä haluttaa astua sisään talonpojan katon alle, tulette te olemaan tervetulleita meidän vapaalla maalla. — Hän lausui vielä joitakuita sanoja tyttärellensä, sitte hyppäsi hän raskaasti hevosen selkään, tervehti ja ratsasti ales laaksoon päin.

Mutta Ingo vei kansalaisensa yhden toisensa perään ruhtinaan luokse ja mainitsi heitä nimeltään. Kaikkien etimäisenä seisoi vanha sankari, jonka jäsenet olivat ikäänkuin raudasta valetut, kasvot miehekkäät ja katsanto uljas; hänen harmaja partansa valui pitkälle ales hänen rinnallensa. Saattoipa nähdä sankarin olleen karaistun jokaista vaaraa vastaan. — Tämä on Berthar, korkeasukuinen mies, — lausui Ingo. — Minun ollessani poikana, kantoi hän minut kilpensä alla palavasta talostansa, joka oli minun ja hänen tyyssijansa maan rajalla. Burgundilaiset, jotka silloin olivat liitossa minun setäni kanssa, olivat pistäneet sen tuleen. Siitä ajasta alkaen on hän ollut minun opettajani aseiden pitelemisessä; isän tavalla on hän valvonut minun nuoruuttani; ja häntä tulee minun kiittää, ett'en tähän saakka ole esi-isiäni huonompi.

Ja kun Answald ruhtinas tarjosi tälle kättänsä vastasi tämä: — Minä muistan sen päivän, jona minun isäni kestitsi sinun isääsi talossansa; silloin oli syyspäivä kuten nytkin, ja metsästys oli hyvä vuoristossa, jota me nimitämme jättiläisvuoristoksi. Silloin tapoin minä ensi kerran villisian, ja Irmfried-sankari kutsui minua pilkallansa tulemaan metsästämään Thüringin metsissä. Kauan olen minä matkustellut ja valkoista huurua on tullut hiuksiini, ennenkuin olen saapunut sinun maahasi, mutta nyt olen minä täällä herra, ja valmis, jos sen suvaitset, seuraamaan sinua metsästysretkellä.

Tämä puhe saattoi ruhtinaan iloiseksi; hänkin esitteli miehensä muukalaisille ja kehoitti kumpaisenkin puolen miehiä olemaan hyvässä sovussa keskenänsä. Sitte ratsasti hän edelläpäin Irmgardin kanssa antaaksensa Ingolle tilaisuutta häiritsemättä puhua noiden vastasaapuneiden kanssa. Vandalein päästyä yksinänsä, nostivat he vielä kerta riemuhuudon ja ratsastivat ilolla toistensa rinnalla. Taaskin tehtiin kysymyksiä ja annettiin vastauksia, kunnes Berthar vei joukon taloon. Järjestyksessä pysyminen oli vaikeata, sillä yhä tunkivat nuot uskolliset miehet herransa luokse ja heidän huutonsa kajahteli vuoristosta. Mutta tiellä sanoi Ingo Bertharille: — Ihmeeltä näyttää, että minä pidän sinun kättäsi, isä. Mutta kerro vielä kerran kaikki minulle, miten te pelastuitte tappelusta ja löysitte minut.

— Kalojen teitä kulki meidän kuninkaamme, — alkoi Berthar hymyillen puhua, — ja hänen miehensä seurasivat häntä. Me annoimme pakoretkellämme monta miekaniskua peräänajavalle laumalle, kunnes minä rannalla huomasin hyppäykseen soveliaan paikan; sammakon lailla hyppäsivät sinun miehesi Rhen-virtaan, — eivät kuitenkaan kaikki, herra, muistathan nekin, jotka tänään ovat poikessa. Kilpemme kannatuksella pyrimme eteenpäin suuressa hädässä vihollisten nuolten lentäessä. Silloin lähetti armelias jumalainen meille apunsa. Eräs halava-puu, jonka virta oli temmannut rannasta, ajelehti suurena möhkäleenä juurineen ja oksineen vitkallisesti virran mukana; se soi suojaa väsyneille, ja me vedimme sen pois romalaiselta rannalta. Näin kuljimme me tiheässä joukossa pakenevien Alemani-sankarien joukossa ikäänkuin angeriasparvi, joka häärää kuolleen syötin ympärillä. Kun me pelastuneina pääsimme maalle kansalaistemme rannalle, piileilimme me synkissä metsissä ja hankimme yön aikana ihmisasumuksissa tietoja sinusta. Me aijoimme tehdä kuninkaallemme viimeisen palveluksen ja ratsastaa hänen hautakumpunsa ympärillä. Mutta turhaan tiedustelimme ja kyselimme; ei yksikään pakolainen ollut nähnyt sinun kasvojasi. Silloin kuljimme me vaivaloisesti Schwartswaldin yli Burgundein maahan roomalaisjoukkojen ahdistamina. Kun burgundilaiset vartiamiehet veivät meidät kuninkaansa, Gundomarin, luokse, oli tieto sinun hyppäyksestäsi jo ennättänyt hänen korviinsa ja hänkin luuli sinun jo menneen manalan majoihin. Hän oli ollut nurjamielinen sinua kohtaan, mutta nyt hän huokasi, kun minä mainitsin sinun nimeäsi, hän muisti sinun urhollisuuttasi ja sääli jättää meitä kahleissa Romalaisille. Hän pyysi meitä seuraamaan soturejansa eräällä sotaretkellä, jonka hän aikoi tehdä itäänpäin Tonavan varrella asuvia naapurikansoja vastaan. Me olimme suuressa rahan ja vaatteiden puutteessa, sillä me olimme ikäänkuin naakanpojat untuvissansa ja me haluisimme myöskin saalista. Sentähden lähdimme me hänen kanssansa, ja onni oli meille myötäinen; sinun miehesi saivat hyviä hevosia ja kulkevat nyt uljaina kukkaro pullollansa. Toissa kuukautena viruimme me eräänä iltana Tonavan rannalla; Burgundilaiset laahasivat kokoon saaliinsa, antoivat maljan rivakkaasti kulkea mies mieheltä ja ilkkuivat, kuten he aina mielellänsä tekevät, romalaisten kaupustelijain ja silmänkääntäjien kanssa, jotka olivat rientäneet sinne lahjan eli antimien toivossa. Mutta sinun miehesi olivat yksitotisia ja katselivat kuivia lehtiä, joita syystuuli lennätteli kaikkialle. Silloin astui eräs matkustaja minun luokseni ja sanoi tervehtien: — Jos sinä, urho, suvaitset, tahdon sanoa sinulle arvoituksen, saas nähdä, osaatko sen arvata. Kuka heitti soittoniekan laivaan, kuka sukelsi keihäiden välissä kuin vikuutettu joutsen? — Minä säpsähdin ja vastasin: — Ingo-kuningas heitti Volkmarin venheesen, ja kuningas hukkui virrassa kuten vikuutettu joutsen. — Silloin vastasi muukalainen: — Sinä olet se, jota minä etsin, ja pitkältä olen minä kulkenut sinun takiasi toverieni sanansaattajana. Koska minä nyt olen löytänyt sinut, niin kuule vielä toinenkin arvoitus, jonka Volkmar sinulle lähettää: — Irmfriedin salissa istuu joutsenien paimen, Thüringiläisten lieden ääressä vartoo hän poislentäneitä.

Silloin me riemuitsisimme enemmän kuin minä rohkenen sinulle sanookaan, sillä me ymmärsimme, mitä Irmfriedin nimellä tarkoitettiin. Grundomar-kuningas tahtoi pitää meitä luonansa, mutta minä pyysin häntä sallimaan meidän lähteä kotia. Minä en sanonut hänelle sinun miestesi kodin olevan siellä, johon heidän herransa ruumiin varjo lankeaa.

— Miesparat, valitti Ingo alakuloisena, — varjo on muuttunut pieneksi, se ei enään peitä teidän jälkiänne.

— Sinullekin nousee kait uusi aurinko, — lohdutti ukko; — se tulee heittämään sinun varjosi pitkälle maata. Nyt on kysymyksessä hankkia sinun väsyneille miehillesi kattoa pään päälle talven myrskyjen suojaksi. Niin pian kuin puiden urvut puhkeavat, seuraamme sinua uudelle sotaretkelle. Lausu minulle, kuningas, tulevatko nuot katot, joita minä näen tuolla, suomaan meille suojaa talven yli.

— Jumalat sen armossa niin sallikoon, — vastasi Ingo miettien. — Suuremman onnen saavutin minä täällä kuin aavistinkaan, vähemmän turvallisuutta kuin toivoinkaan.

Portti ruhtinaan pihaan oli selko seljällänsä; isäntä otti vastaan muukalaiset ja jahti heidät saliin; siellä valmistettiin heille tervetuliaisateria, ja Vandalit istuivat penkkilöille ruhtinaan miesten joukkoon. Seuraavana aamuna alettiin ahkerasti takomaan ja tekemään työtä; siitä hirsi- ja parruvarastosta, joka oli korkeassa pinkassa pihassa salvettiin Ingon huoneen viereen makuuhuone hänen miehillensä ja sen lähelle toistaiseksi aitaus hevoisille. Muutamassa päivässä oli rakennus valmiina, sillä monet kädet olivat avullisna työssä. Naapuritkin tulivat, tervehtivät vieraita ja ihmettelivät sotasaaliiksi otettuja hevoisia; he ostivat ja vaihtoivat ja ottivat halvalla hinnalla saaduista hevoisistansa syöttääksensä toisia talven yli. Ruhtinaan hiljaisen kartanon ympärillä pitivät nyt talonpojat elämöimistänsä ja siellä vilisi miehiä ja hevoisia; rotevakasvuiset Vandalit astuskelivat muukalaisessa sotapuvussansa huoneiden välissä ja viruivat ruhtinaan miesten joukossa salin portailla huolettomina hymyillen ja halulla jutellen toisille, kuten heikäläisten tapa oli; metsienkin kautta saattoi heitä talon väki, ja he ratsastivat tervetulleina vieraina kyliin.

Mutta ruhtinaan talossa olevat herrasmiehet huomasivat muutaman viikon perästä rauhan ylläpitämisen heidän seuralaistensa kanssa olevan vaikean. Sillä nuoret olivat ylpeitä ja kiivasluontoisia ja vanhemmat miehet olivat kateellisia herroinsa kunnian puolesta. Täten joutui Vandali Radgais ja Agino, ruhtinaan palveluksessa oleva tuittupäinen mies, riitaan keskenänsä syystä että Vandali oli lahjoittanut rannenrenkaan eräälle kylän tytölle, joka oli ystävällisesti hymyellyt hänelle. Tästä suuttui Agino ja lausui pilkallisesti: — Muutoin olisimme me luulleet sinun herrasi varat olevan mitättömät, mutta nyt näemme me teidän omaavan aarteita kukkarossanne. — Se, ken uskaltaa henkensä sodassa, — vastasi Vandali, — saa rahaakin lakkariinsa, mutta se, joka pui riihtä, saa käsniä käsiinsä.

Talonväki oli kuullut tämän puheen, ja kun Berthar seuraavana aamuna tuli miehinensä luhtaan ottamaan hevoisille kauroja läheisiksi päiviksi, kieltäytyi Hildebrand, joka jakoi ulos talon varoja, antamasta puituja kauroja ja virkkoi: — Koska te olette tehneet pilkkaa meidän miestemme käsnäisistä käsistä, saatte te itse survoa jyvät lyhteistä joko omilla jaloillanne tahi hevoistenne, kummanka vaan tahdotte; minun mieheni eivät tahdo tehdä työtä teidän edestänne, koska te puhutte niin törkeästi.

Berthar vastasi sovitellen: — Väärin tekivät minun mieheni, ylönkatsoessaan teidän maanne tapaa. Mutta olethan itsekin kulkenut loitolta maailmassa ja tiedät tapojen olevan erilaisten kaikkialla. Muissa seuduissa latovat kuninkaan miehet ainoastansa lyhteet puimalavalle, he leikkaavat ja pohtavat elon, mutta he pitävät varstan ja auran käsittelemistä häpeällisenä. Suo siis anteeksi toverilleni, jos hän muukalaisena kummeksii teidän tapojanne.

Mutta Hildebrand vastasi jyrkästi: — Se, ken syö meidän leipäämme, saa noudattaa meidän tapojammekin; ota siis lyhteet, sillä tästälähin saat sinä ainoastansa niitä.

Vandalein täytyi lyhdesylyyksillänsä palata talliinsa, ja Berthar komensi äkäisenä: — Heittäkää lyhteet leikkuukoneesen ja leikatkaa, kunnes leikkuri särkyy.

Tämän Radgais'in varomattoman lauseen jälkeen syntyi usein riitaisuuksia miesten kesken, mutta kumpikin puolue teki kaikki salatakseen niitä isänniltänsä. Taisteluleikeissä olivat he alussa seisoneet samassa rivissä ja koettaneet oppia toisiensa temppuja, kuten ruhtinaat olivat heitä neuvoneet tekemään, mutta nyt sitävastoin taistelivat he eriksensä, jonkatähden ruhtinas, ennenkuin ratsastusleikki kilvellä ja keihäällä alkoi, lausui Theodulf'ille: — Miksi ovat meidän vieraamme etäällä hevosinensa? Mielellämme haluaisimme nähdä, kuka parhaimmat arvolauseet ansaitsee. — Theodulf vastasi: — He eivät itse tahdo ruveta kilpaisille, Thüringein aseet paukuttavat liian kovaa heidän kilpihinsä. — Ruhtinas ratsasti Bertharin luokse: — Noh, urho, johdapa miestesi rivit meidän miestemme joukkoon! — Silloin vastasi vanhuskin: — Ainoastansa rauhan vuoksi pidän minä meidän miehet erillänsä, jottei taistelun kiivaudessa joku varomatoin isku nostaisi tappelua. — Ja ruhtinaan täytyi vaijeten nähdä, miten kukin joukko ratsasti eri haarallensa. Hänen täytyi myöskin kuulla miten hänen ratsastajansa pilkallisesti nauroivat, kun muukalaiset heiluttivat nuijiansa; väliin huusi joku rohkea veitikka Thüringein rivistä tuon loukkaavan haukkumasanan: koirantappaja! Ja taaskin kun talon miehet työskentelivät kiviä lingoittamalla ja jonkun heitto ei onnistunut, tekivät Vandalit ivallisia osoitteluja ja kuiskasivat keksimiänsä herjasanoja, koska Thüringiläiset aterioidessansa pitivät pyöreitä palloja vehnätaikinasta kaikkein parahimpina.

Ja kun kilpataistelun jälkeen alkoi tanssi, silloin saatiin nähdä talon tyttöjen kokonansa pysyvän kansalaistensa parissa, ja kun muukalaiset eivät löytäneet ketään tyttöä, joka olisi halunnut tanssia heidän kanssansa, täytyi heidän seista ja katsella. Tästä närkästyi ruhtinas ja kysyi Vandaleilta: — Miksi minun vieraani halveksivat minun talonväkeäni? — Ja Berthar vastasi: — Talon tytöt valittavat meidän hypyillämme vääntelevän heidän nilkkansa sijoiltaan. Silloin astui rivakka Frida esille, lyykistyi ukolle ja lausui: — Vähätpä minä siitä välitän, jos se ei ole toisten mieleen, että minä tartun muukalaista käteen. Minä tunnen, nimittäin erään miehen talossa, joka on lausunut uhkauksia tytöille, jos nämät tanssisivat muukalaisten kanssa. Jos sinä, Berthar, suvaitset, etkä minua halveksu, niin käy kanssani tanssiin!

— Berthar hymyili ja samoin ruhtinas, vanhus tarttui tytön käteen, hypiskeli kuten nuorukainen ja pyöri nopeasti ympäri hänen kanssansa niityllä, että kaikki näkivät ja huusivat myönnytystänsä.

Muukalaiset huomasivat tosin, ett'ei ruhtinatar ollut heille laisinkaan hyvillänsä ja puhutteli vaan harvoin heidän vihaisimpia miehiänsä, ei edes Berthar-urhoakaan, vaikka tämä oli ylhäistä sukua. Mutta ruhtinattarellakin oli valituksen syytä, sillä kaksi Vandalia, veljekset Alebrand ja Walbrand, olivat vaihtaneet jyrkkiä sanoja kahden ruhtinattaren nais-palvelijan kanssa ja olivat eräänä iltana väijyneet heitä ja suudelleet heitä väkivaltaisesti sekä saattaneet heidän pukunsa epäjärjestykseen. Tämän johdosta meni ruhtinatar Ingon luokse ja valitti korkea-äänisesti hänen miestensä ra'asta käytöksestä, ja Ingo, syvästi loukattuna ruhtinattaren kovista sanoista sekä palvelijainsa huonosta käytöksestä, piti oikeutta heidän kanssansa vierasmajassa. Ja vaikka tutkinnossa tulikin selville, että asiaan oli enemmän syynä nuoruuden ylpeys kuin rikoksellinen ilkisisuisuus, rankaisi hän kuitenkin heitä kovasti sanoilla ja häpäsi heitä kaikkein edessä muuttamalla heidät kaikki alimaiselle penkille. Murheellisina istuivat sitten pahantekijät toverinsa seurassa. Mutta ruhtinattaren suosioa eivät muukalaiset sittekään saavuttaneet. Kun Ingo kerta tavallista varhemmin palasi ruhtinattaren liedeltä majaansa, kuuli hän tämän vieressä olevasta uudesta rakennuksesta myllynkivien jyreän kahinan ja kysyi kummastuneena Bertharilta: — Pyörittävätkö palvelijattaret myllynkiviä miesten makuuhuoneessa? — Silloin vastasi vanhus: — Koska sinä itse sitä kysyt, täytyy sinun saada se tietää. Ei palvelijattaret kiviä pyöritä, vaan sinun miestesi täytyy toimittaa orjattaren häpeällisiä töitä, jos he tahtovat syödä leipää; sillä naiset kieltäytyvät meille enään jauhamasta ja ruhtinatar pitää heidän puoltansa. Raskaita ovat sellaiset toimet kuninkaan sankareille. Mielellämme olisimme pitäneet sinulta salassa, mikä on sinun isännällesi huonoksi kunniaksi.

Ulkona meurusi pohjatuuli katon ympäri ja heitti harmajan lumivaipan sekä hyytä pihaan. — Raju veitikka ryntää katonkannattajia vastaan, — jatkoi Berthar, — se on nyt hallitsija kedoilla ja saattaa kentiesi estää minun kuningastani lähtemästä tästä talosta. Kuitenkin aavistan minä sellaista olevan sinun mielessäsi. Kuule sentähden vielä yksi seikka, jonka Isanbart-sankari, minun vanha sotatoverini, ilmaisi minulle, kun minä eilen olin häntä tervehtimässä. Romalainen kaupustelija, Tertullus, on tavarakuorminensa tullut tähän seutuun; lännestäpäin hän tuli ja meni kuninkaan linnaan. Sinä tunnet miehen; Alemanein luona pidettiin häntä Caesarin etevimpänä vakojana. Nyt on hän karttanut sitä taloa, jossa me vierailemme, vaikka täällä olisi parhain myymäpaikka kaupustelijalle. Kaikkialla kihlakunnassa on hän kysellyt sinua ja meitä sekä lausunut vihollisia sanoja, että Caesar etsii sinua ja tahtoisi maksaa korkean hinnan, jos hän saisi sinut valtaansa joko elävänä tahi kuolleena, jotta se paha aavistus hälvenisi, joka rasittaa romalaisten soturein mieltä siitä ajasta alkaen, jolloin sinä valloitit lohikäärmeen. Jos tuo romalainen kaupustelija menee Bisino-kuninkaan luokse, on hänen arkussansa pikemmin kuninkaalle aiottuja lahjoja kuin kauppatavarata, sillä hän ei tehnyt mitään kiirettä tavarainsa näyttelemisellä, joka kuitenkin muutoin on niiden miesten tapa. Sentähden oli Isanbart-sankari täynänsä huolta ja hän käski varoittamaan sinua vähemmin kuin tähän asti luottamasta kehenkään kuninkaan sanansaattajaan.

Ingo laski kätensä tuon uskollisen miehen olkapäille: — Tahtoisithan sinäkin, urho, ennemmin ratsastaa siihen ansaan, jonka kuningas meille virittää, kuin kau'emmin kuunnella tätä myllynkivien kahinaa, jolla vihamielinen nainen loukkaa meidän kunniaamme. Ja kuitenkin pitää minua täällä ikäänkuin rautakahleet. Minä lähden pyytämään ruhtinaalta apua tätä häväistystä vastaan, mutta tätä seutua en minä jätä, ennenkuin olen saanut varmuuden eräässä asiassa, jonka toteutumista minä palavalla halulla toivon.

Answald-ruhtinaan istuessa seuraavana päivänä miestensä kanssa aamiaisaterialla muukalaisten olematta joukossa, avattiin ovi, ja Irmgard astui kynnyksen yli; hänen jäljessänsä tuli Frida, kantaen jauhosäkkiä. — Suo anteeksi herra, — lausui Irmgard, — että minä rohkenen tarjota sinulle, mitä sinun tyttäresi käsi on auttanut myllynkivillä jauhamaan. — Neitsyet asettivat säkin ruhtinaan jalkain juureen. Kummastellen katseli ruhtinas säkkiä. — Mitä tämä tomuinen lahja merkitsee, onko se aijottu uhriksi Jumalalle, koska vapaasukuisten neitsyjen kädet ovat pyörittäneet myllynkiviä?

— Ei uhriksi, — vastasi Irmgard, — vaan sovinnoksi rikotusta vuorovieraisuudesta ovat vapaat kädet jauhaneet viljan. Minä pyydän sinua herra, jos se näyttää sinusta oikealta, lähettämään nämät jauhot vieraillesi. Sillä minä olen kuullut sinun väkesi jo kieltävän heiltä jauhoja puuroksi ja leiväksi, ja että nuot jalot vieraat täytyvät itse sinun kattosi alla tehdä orjattarien töitä.

Silloin paisuivat verisuonet ruhtinaan otsassa ja hän kysyi, nousten uljaana seisovallensa: — Kuka on tehnyt minulle tämän häpeän? Sano, Hildebrand, sillä sinun huolenasi on vieraiden ravitseminen.

Hildebrand kumartui, hämillänsä ruhtinaan vihasta. — Naiset, — lausui hän, — olivat närkästyneet Vandalein epäkohteliaisuudesta sekä itkivät raskaan työn takia, ja ruhtinatar arveli heillä olevan syytä valituksiinsa.

— Kuinka rohkenet sinä rangaista muutamain epäkohteliaisuutta tekemällä kaikille suuren vääryyden? Herraasi olet sinä häväissyt hänen vieraidensa silmissä ja saattanut hänelle pahan maineen kansassa. Ottakaa heti säkki ja kantakaa se vieraiden asuntoon, ja sinua, ukko, neuvon minä menemään mukana ja antamaan sellaisen selityksen, jonka he mielellänsä hyväksyvät. Mutta sano naisille, että jos he vielä kerran tästälähin valittelevat, tulee ankara käsi tuottamaan heille vieläkin suurempaa tuskaa.

— Älä vihastu vaimoihin, herra, — sanoi Irmgard, — he ovat kylläkin halukkaita ja toimittaisivat mielellänsä karttuneen työnsäkin; mutta eräs mies rohkenee sinun talossasi olla olevinansa isäntänä sinun palkollisillesi, ja tämä mies on sinun asemiehesi Theodulf. Monet pelkäävät hänen jyrkkää luontoansa ja tahtovat päästä hänen suosioonsa nyt tahi tulevaisuudessa. Hän kieltää mielensä mukaan tyttöjä tekemästä työtä vieraiden hyväksi tahi tanssimasta heidän kanssansa. Ei yksikään rohkene kannella sinulle; mutta minä en aijo sinun tyttärenäsi suvaita, että minun isäni talossa palveluksessa oleva loukkaa meidän kunniatamme.

Kun ruhtinas kuuli tämän, ajatteli hän tosin tyttärensä olevan oikeassa, mutta samalla kertaa tunsi hän salaista levottomuutta sentähden, että neitsyt niin suurella halveksimisella puhui miehestä, jonka hän salaisesti oli määrännyt hänen puolisoksensa ja joka juuri nyt seisoi niin synkkänä hänen edessänsä. Sentähden vihastui hän heihin kaikkiin ja lausui vihdoin tyttärellensä: — Et ole sinä suotta pyörittänyt myllynkiviä; samoinkuin kova kivi, jauhavat sinun sanasikin rikki sinun heimolaisesi hyvän maineen. Kuitenkaan en moiti sinua lahjastasi, sillä se voi kentiesi sovittaa suuren loukkauksen. Mutta sinä, — jatkoi hän, nostaen uhkaavasti kättänsä Theodulf'ia kohden, — älä unohda minun olevan isäntänä tässä talossa, niin kau'an kun minä elän, jott'en unohtaisi talon emännän suovan sinulle hyvää. Jos joku teistä tästälähin rohkenee loukata minun vieraitani pahoilla sanoilla tahi salaisilla juonilla, niin tulee sekä talo että hänen oma nahkansa sille ahtaaksi.

Answald-ruhtinas ajoi heidät kaikki pois ja äkäili yksinäisyydessänsä. Vihdoin meni hän ruhtinattaren asuntoon ja puhui hänellekin kovia sanoja sekä sätti heimolaistansa, Theodulf'ia. Gundrun-rouva vaaleni, hän kyllä huomasi menneensä liian pitkälle, ja että hänen puolisotansa syystä hänen takiansa voitaisiin moittia, ja hän lausui lepytellen: — Palvelijattarien vastahakoisuus oli ainoastansa aijottu varoitukseksi muukalaisille, että pitäisivät kotirauhan pyhänä; asia on nyt selvillä ja tulee vast'edes vältetyksi; älä siis sinäkään enään ole siitä huolissasi. Ja mitä minun sukulaiseeni tulee, niin tiedäthän, kuinka uskollisesti hän on sinua palvellut, ja että hänellä sinun tautiasi on arpensa. — Ja kun hän jokseenkin oli onnistunut ruhtinaan lepyttämisessä, jatkoi hän: — Vallitsipa vielä muutama kuukausi sitten huoleton levollisuus meidän talossamme ja tanhuvillamme, mutta nyt on rauha pois talosta, sopu maasta, ja kovalla hädällä uhkaa meitä kuninkaan viha. Jalosukuinen mies on sinun vieraanasi, mutta onnettomuus riippuu hänen kintereillänsä. Minä ajattelen sinun tytärtäsi, herra, hän rukoilee, että kihlaus hänen sukulaisensa kanssa julistettaisiin mitättömäksi. Lapsen mieli joutuu joskus toivomuksillansa ristiriitaisuuteen hänen vanhempainsa tahdon kanssa.

— Mitä yhteyttä on Ingolla tytön uppiniskaisuuden kanssa? — kysyi ruhtinas vihaisesti.

Gundrun-rouva katseli häntä suurilla silmin. — Ken ratsastaa, huolii sangen vähän maassa olevasta ruohosta. Huomatkaapa, herra, hänen silmäyksensä ja poskensa, kun hän joskus puhuu muukalaisen kanssa.

— Se on mahdotointa, — lausui ruhtinas pahasti kaikuvalla naurulla.
— Onhan hän maapakolainen ilman maatta, mannutta.

— Muukalainenko rohkenisi ajatella sellaista hulluutta, mies, joka ei ole meidän heimoakaan ja jolla ei ole muita oikeuksia, kuin että tämän maan miehet hänen läsnäoloansa suvaitsevat? Sinä huolehdit suotta, Gundrun; sellainen ajatuskin herättää minussa mielikarvautta.

— Jos sinä olet sitä mieltä, jatkoi ruhtinatar vakavuudella, — niin älä iloitse siitä päivästä, jona hän astui meidän kynnyksemme yli, äläkä laululle salissa, äläkä niistä kuljeksivista miehistä, jotka meillä vierailevat vaatien vierasvaraisuutta ja kuluttaen minun herrani omaisuutta. Kuningas tahtoo muukalaista luoksensa; anna hänen mennä pois ennenkuin hän ja hänen miehensä matkaansaattavat meille surkeutta.

— Tiedätkö sinä muuta hänen ja minun lapseni välillä olevasta ystävyydestä, kuin mitä sinä minulle olet ilmaissut? kysyi ruhtinas, asettaen itsensä hänen eteensä.

— En muuta, kuin mitä näkyy sille, joka nähdä tahtoo, — vastasi ruhtinatar varovasti.

— Suurilla juhlallisuuksilla ja iloisella sydämellä olen minä hänet vastaanottanut — jatkoi Answald-ruhtinas, — nyt en minä voi lähettää häntä pois suomattomana vieraana. Aviopuolison valitseminen tyttärelle on isän oikeus, eikä lapsi voi millään tavalla mennä naimisiin muutoin kuin isänsä suostumuksella, sen sinunkin tyttäresi tietää, koska hänellä on hyvä järki. Minä en unohda sitä valaa, jonka minä olen ystävillesi vannonut, mutta hillitse sinä, jos voit, sukulaisesi ylpeätä mieltä ja toimita niin, että hän tekee itsensä ansaitsevammaksi meidän lastamme, kuin hän nyt on, jott'ei neitsyen uppiniskaisuus uudestansa heräisi keväällä, jolloin me aijomme koristaa hänet morsiuspukuun.

— Siitä aamusta alkaen oli Answald-ruhtinas levotoin mielessänsä niin usein, kun hän kohtasi muukalaiset; mielipahoissansa ajatteli hän vieraansa rohkeutta ja tutki epäluulolla hänen sanojansa sekä liikkeitänsä ja välistä tuntui hänestä itsestänsäkin vieraiden jääminen hänen luoksensa talven yli tukalalta. Näissä ikävissä ajoissa tuli Sintram-sankari lähetettynä onnettomuuden sanansaattajana kuninkaan luota ruhtinaalle ja kihlakunnalle. Sillä kuningas teki ankaria valituksia siitä, että he olivat salaa pitäneet luonansa tuon vieraan joukon ja vaati uhkauksilla, että he jätettäisiin hänen käsiinsä. Ruhtinas huomasi lähellä olevan vaaran uhkaavan joko hänen vierastansa tahi häntä itseänsä ja hänen alustalaisiansa. Koska hän ei ollut mikään halpamielinen mies, muuttui hän jälleen arvokkaaksi, astui Ingon eteen ja sanoi tälle avosydämisesti aikovansa kutsua muka metsästämään kihlakunnan päämiehet kokoon salaiseen neuvotteluun. Kun hän oli lopettanut puheensa, nyökkäsi Ingo myöntäen päätänsä ja vastasi: — Ensin on tässä suunvuoro isännällä, sitte vierailla.

Airueet lähtivät ratsastaen liikkeelle; kolme päivää sen jälkeen istuivat kihlakunnan vanhat ja viisaat koolla ruhtinattaren lieden ääressä. Mutta nyt ei enään ollut suvi-ilma, jommoisena aikana ihmismieli riemulla vallitsee maailmata, vaan kireä talvi-aika, jolloin suru ja viha heräjävät. Tällä kertaa oli ruhtinaan kasvot murheelliset, kun hän alkoi lausua: — Toisenkin sanan lähetti kuningas, joka koskee Ingo-sankaria ja hänen miehiänsä, ja tällä kertaa minun liittolaisilleni ja minulle, eikä runoilijan, vaan Sintram-urhon kautta. Kuningas vaatii muukalaisia tulemaan hänen linnaansa, ja nyt kysyn minä, josko me kieltäymme tottelemasta hänen käskyjänsä, tahi mietimme mitä meidän menestykseemme tulee ja noudatamme hänen tahtoansa. — Sitten nousi Sintram seisovallensa ja kertoi kuninkaan uhkauksen: — Väkivallalla tuottaa hän muukalaiset, joll'emme heitä lähetä hänen luoksensa; hänen miehensä pitävät suurta melua ja ovat iloissansa, kun luulevat saavansa tehdä ryntäyksen meidän kyliimme. Kerta ennenkin olen minä varovasti varoittanut. Nyt uhkaa vaara meitä läheltä. Taikka me olemmekin luvanneet suojella muukalaista vuorovieraanamme, ei ole nyt hän yksinänsä maan rasitukseksi, vaan vieras heimo ratsastaa meidän laaksoissamme ja tuo suuri joukkio on kansallemme rasitukseksi. Pitkä äänettömyys seurasi tätä puhetta, kunnes Isanbart vihdoin kohotti äänensä: — Minä olen vanha mies, eikä minua kummastuta nähdessäni, kuinka helposti ihmismieli muuttuu; jo ennenkin olen minä nähnyt monen isännän, joka oli iloinen lausuessaan vierasta tervetulleeksi, mutta vieläkin iloisempi hänestä päästessänsä. Sentähden, ruhtinas, lausuos meille ennen kaikkia: onko tuo vieras sankari rikkonut kotirauhan, tahi loukannut sinun kunniaasi, tahi ovatko hänen miehensä tehneet pahaa kansalle? Epäröiden vastasi Answald-ruhtinas: — Ei minulla ole minkäänmoista konnamaisuutta valitettavana vieraani puolelta, mutta vallattomia ja omituisia hänen sankarinsa ovat olennossansa, eikä se sovi yhteen meidän maamme tapojen kanssa. — Silloin nyökkäsi Isanbart harmaata päätänsä ja lausui: — Samaa olen minäkin huomannut, ollessani Irmfried-isäsi kanssa vierailemassa Vandalein maassa. Mekin näytimme, sikäli kuin muistan, vallattomilta ja omituisilta Vandalein silmissä. Meidän isäntämme hymyilivät kuitenkin ystävällisesti tälle ja sovittelivat riidat miesten välillä, milloin niitä ilmestyi; yhä pyysivät he meitä viipymään kau'emmin, ja kun me vihdoin ratsastimme kotia, erkanivat he meistä runsailla lahjoilla. Sentähden on minun ajatukseni, että varovaisuus on isännälle tarpeen, ennenkuin hän ottaa vieraita vastaan ja kohteliaisuus niin kau'an, kun nämät viipyvät hänen kattonsa alla. Ja Rothari ryykäsi seisovallensa sekä puhui: — Jokaisella kansalla maailmassa on, minun ymmärrykseni mukaan se laki, että palkolliset ovat isäntänsä omat. Se, ken ottaa vastaan isännän, ei voi myöskään kieltää suojaa hänen seuralaisiltansa, joll'eivät muukalaiset itse pahoilla töillänsä saata itseänsä turvattomiksi. Hyvinhän minä ymmärrän, että nuot monet sankarit ovat suureksi rasitukseksi sinun talollesi, ruhtinas, sillä miesten ja hevoisten luku on liian suuri yhdelle talolle. Mutta kun he tulivat, vaadit sinä kunnian saada nimenomaan yksinäsi majoittaa heidät. Jos heidät oltaisi jaettu heidän syntyperäisen arvonsa mukaan tilallisten taloihin, eivät he olisi tulleet rasitukseksi kenellekään ja olisivat voineet ehtoisin takkavalkean ääressä ilahuttaa monta kertomuksillaan vieraista maista. — Loukattuna vastasi ruhtinas: — Minä en ole pyytänyt neuvottelua vierailemisesta minun talossani, vaan kuninkaan käskystä, joka ankarana meitä uhkaa. — Silloin vastasi hänelle Bero, talonpoika: — Uhkaa, meitä, herra, muutakin kuin nuot parikymmentä muukalaista. Kuningas etsii tilaisuutta saadakseen kymmenykset meidän karjastamme ja lyhteistä meidän pelloillamme, mutta me huomaamme karjat ja pellot ilman sitäkin käyvän liian pieniksi meidän tarpeitamme. Kaikki kylät ovat täynänsä voimakasta nuorisoa; tämä vaatii alaa uusien kartanojen, peltojen niittyjen ja laitumien raivaamiselle. Kuka tulee antamaan kaiken tämän? Kaikki on jo jaettu ja rajapyykit pystytetyt, paimenet valittavat tilanomistajien karjan karttuvan liian suureksi, ja tammenterhojen vähenevän, kansa ja vielä enemmän ruhtinaat eivät tahdo sallia metsää kaadettavan. Sentähden on monen miete, että se aika on käsissä, jolloin meidän kansamme taaskin täytyy sijoittaa asuntonsa maan rajojen ulkopuolelle samoinkuin meidän isäimme ja esi-isäimme aikoina. Ja me kyselemme kylissä: missä on maan päällä asumatointa maata tehdäksemme uutisviljelyksiä? Näin vallitsee tyytymättömyys kansassa, ja meidän nuoret miehemme tulevat seuraamaan sitä, joka tarjoaa heille peltomaata, vaikkapa se sitte olisi kuningaskin. Tätä sanon minä varoittaakseni, sillä isoisten saaliinhimo on vaarallinen, kun he tahtovat houkutella puolellensa kansan aseet. Siitä huolimatta en minä neuvo meitä jättämään muukalaisia kuninkaan valtaan. Jos hän tahtoo ottaa heitä väkivallalla, koettakoonpa. Minuakin suututtaa ajatellessani, että kuninkaan miehet tulevat viemään pois minun karjani ja polttamaan minun latoni, mutta meidän oikeuksistamme en minä luovu, ja kukin pitäisi sen häpeällisenä, jos me ajaisimme vieraamme talven selkään. Ja ennen tahdon minä menettää itseni ja taloni, ennenkuin pelvosta rikkoa lupausta, jonka me heille olemme antaneet. Taaskin ryykäsi Rothari seisovallensa, löi voimakkaasti kättä talonpojan kanssa ja huudahti: — Niin puhuu kunnon talonpoika, kuunnelkaat hänen sanojansa.

Vihdoin rupesi Albvin'kin puhumaan viekkaalla katsannolla: — Siihen, mitä tuo vapaasukuinen mies on sanonut yhdyn minäkin. Minä neuvon meitä pitämään valamme, vaikka se kentiesi kävisi meille tukalaksikin, jos meidän vieraamme sitä vaativat ja anovat meidän suojelustamme. Jos he taas vapaaehtoisesti tahtovat lähteä pois, niin auttakaamme heitä lahjoilla ja antimilla, jotta he rauhassa pääsisivät, minne heidän mielensä tekee. Mutta kuninkaan käsiin me emme heitä jätä ilman heidän vapaata tahtoansa.

Tähän yhtyi useammat mielellänsä, ruhtinas ja Sintramkin. Mutta Rothari huudahti äkäisesti. — Te tahdotte tehdä kuin kettu tytön kanssa, kun se lausui tälle: otanpas kanasi, mutta minä en pyydä mitään. Ja Isanbart vastasi: — Kuinka tahdotte te heittää vieraan niskoille sitä edesvastausta, joka on tuleva teidän ja teidän lastenne niskoille? Kuka voi kehua sitä isäntää, joka kerjää vieraansa jalomielisyyttä.

Sill'aikaa lauloi Hildebrand pihassa korkealla äänellä metsästäjien tervehdyslaulua ja puhalsi suurella torvella metsästystoverit kokoon. Keihäällä ja jousipyssyllä varustettuina ja metsäkoirat kaulittuna riensivät Thüringiläiset ulos portista; Vandalit, joilla ei ollut koiria, tulivat varustettuina rautakeihäillä, luusta tehdyillä jousipyssyillä ja nuijilla. Hildebrand eroitti metsästäjät kahteen joukkoon, talonväkeen ja vieraisiin, ja talonpojat jakoi hän heidän kesken. Metsästäjät rukoilivat hiljaa sopertaen onnellista metsästysretkeä, sitten kääntyi Berthar metsästysretken johtajan puoleen ja lausui: — Huono onni tulee sinun vieraillasi olemaan ilman koiritta liukkaalla maalla, pidä kumminkin sinä, urho, joka tunnet otusten polut, huolta, ett'ei minun osastoni suotta polje lunta, sillä rivakkakin jalka ei voi koskaan saavuttaa otusta, missä sitä ei ole. Monta kertaa olet sinä johtanut meitä väärään, kau'aksi villihärjän poluilta; suvaitse tänään pitää huolta, ett'emme joudu naapureimme pilkan alaisiksi.

Se, keltä puuttuu onnea ja taitavuutta, pilkkaa uhittajaa, — vastasi Hildebrand, — sinä valitat syyttä, minä olen jakanut oikein. Torvi helisi, koirat tempoivat vitjojansa ja ilomieliä lähtivät metsästäjät liikkeelle ja tervehtivät vaimoja, jotka portilta katselivat heidän lähtöänsä. Kun Vandalit kulkivat Irmgardin ohitse, nostivat he äkkiä riemuhuudon ja antoivat aseensa vajota sekä notkistivat polvensa hänen edessänsä. Ingokin lähestyi häntä syrjästä.

— Muutkin kun minä jäävät kotia, — lausui Ingo osoittaen kädellänsä saliin.

— Älä epäile heidän uskollisuuttansa, — pyysi Irmgard. — Jos sinä menet urhojesi kanssa, on meillä vähemmän pelkoa, että taaskin syttyisi riita heidän ja meidän miestemme välillä. Täten kehoitti häntä juuri se, jota hän rakasti, ottamaan osaa metsästykseen, joka tuotti niin paljon murhetta monelle.

Ingo varustiihe joutuisasti metsästysretkelle ja riensi tovereinsa jäljestä; hän saavutti heidät jo ennenkuin he olivat hajoutuneet, ja hänen miehensä tervehtivät häntä riemuhuudoilla; lähellä olijatkin ihastuivat hänen tulostansa, ja hyvänä sovussa kulkivat kaikki metsään. Hildebrand neuvoi tietä, ja kylän nuorukaisten johtamana katosi joukko toisensa perään laaksoihin ja metsän puiden väliin. Pian kuului kaukaa ajomiesten kopisteleminen puun runkoja vastaan, koirain haukuntaa, ja välistä raikas torvenhelähdys. Tällä kertaa oli Vandaleilla parhain metsästysonni, he pääsivät huomaamatta erään villihärkälauman kimppuun ja niiden joukossa sen uljaan sonnin, josta jo talossa oltiin mainittu, ja heille onnistui ajaa lauma kukkulalta ales laaksoon, missä lumikinokset estivät noita kömpelöitä eläimiä juoksemasta. Siellä ahdistivat miehet ylhäältä päin noita jättiläissuuria villihärkiä, he tunkivat ne ales laaksoon kukkuloiden reunoilta kimakoiden metsästyshuutojen kaikuessa ja ampuen nuoliansa sekä heittäen keihäitänsä. Ja heille onnistui tappaa eläimet; ainoastansa yksi eläinten johtajista, muuan suuri hirviö, murtausi itsensä heidän käsistänsä aukeammalle paikalle. Silloin heitti Ingo raskaan keihäänsä sen jälkeen, ja verivirta pulppuili sattumakohdalta. — Se on saanut kylläksi, — huudahti Ingo, ja toisten riemuhuudot olivat vastauksena hänen sanoillensa. Mutta tuo jättiläiseläin taisteli itsensä ylöspäin metsään asti ja aimo harppauksilla seurasi Ingo perästä keihäättä ja heilutellen puukkoansa. Taaskin heittäysi eläin syvään laaksoon, laahaten keihästä mukanansa, ja Ingon rynnätessä eteenpäin, kukkulalle päästäkseen edelle lumettomalla olaalla, kuuli hän alhaaltapäin koirien haukunnan, metsästyshuutoja ja torventoitotusta, ja kun hän riensi laaksoon, näki hän eläimen kaatuneena maahan, Theodulf'in keihäs ruumiissansa, ja Theodulf seisoi itse eläimen päällä ja antoi metsätorven ilmoittaa voittoansa. — Minun on otus metsästyssääntöjen mukaan, — huudahti Ingo ja hyppäsi tapetun eläimen päälle, — minun keihääni antoi sille kuolemaniskun. — Kumpaisetkin miehet seisoivat vastakkain otuksen päällä ja tulinen viha hehkui kumpaisenkin silmistä. — Minun on ase ja minun on sonni, — huudahti Theodulf. Silloin tempasi Ingo hänen keihäänsä eläimen ruumiista ja lingoitti sen kau'aksi pois, jotta se jäi riippumaan erääsen männyn oksaan. Theodulf kiristeli hampaitansa raivossaan, hetkisen näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut halu koetella voimiansa Ingon kanssa nyrkkitaistelussa, mutta tämän uljas ryhti saattoi hänet hämille; hän vetäysi takaperin ja uhitti koirat Ingon kimppuun. Ulvoen syöksivät nuot hurjat eläimet urhon päälle, suotta huusi Hildebrand: — Voi! — Ingo tappoi raivoisimman näistä puukollansa, mutta Vandalitkin juoksivat pelastamaan kuningastansa hädästä ja työnsivät keihäänsä koiriin. — Metsästys on nyt lopussa, — huudahti Berthar käskevällä äänellä, — nyt alkaa toinen leikki; se konna, joka on uhittanut koirat meidän kuninkaamme kimppuun, ei tule näkemään huomispäivän aurinkoa. Tänään olemme olleet koirantappajia, joiksi sinä meitä nimitit, ja viimeinen koira, jonka me tapamme olet sinä. — Hän kohotti nuijan heittääksensä, mutta rautakouralla tempasi Ingo häntä kiinni käsivarresta: Älköön kukaan rohjetko ryhtyä häneen, se mies on minun miekkaani varten. Mutta sinä, Hildebrand, kutsu ratkaisijat tekemään oikeutta tässä metsästysasiassa, päättäkäätte minun oikeudestani tässä paikalla verijäljen tuntuessa ja tapetun otuksen vieressä. Molempikin puolue valitsivat kukin joukostansa miehen, nämät valitsivat kolmannen. Ratkaisijat tutkivat haavat, seuraisivat verijälkiä siihen paikkaan asti, missä Ingon keihäs oli sattunut sonniin. Sitte tulivat he takasin, neuvottelivat keskenänsä ja lausuivat päätöksensä. — Ingo-urholle tulee saalis. — Hirveä hymyily kuvautui kuninkaan kasvoille, ja hän kääntyi sonniin seljin. — Minun neuvoni on, — lausui Hildebrand synkällä katsannolla, — etteivät molemmat joukot yht'aikaa mene taloon; jos te, urho, suvaitsette, niin menkää edellä.

— Teillä on pieni taakka, — vastasi Berthar, — minun toverillani taitaa olla tekemistä saaliin kotiinlaahaamisessa metsästä. Siitä huolimatta en luule meidän jäävän osattomaksi metsästyksen tuottamasta kunniasta, sillä tästä metsästyksestä taidetaan kyllä tulla puhumaan pitemmältäkin maassa. — Vaitonaisina menivät Answald-ruhtinaan miehet kartanoa kohti, ainoastansa Theodulf puhui korskealla tavallansa, hillitäksensä sanoilla sitä raivoa, joka hänessä riehui; metsästys huudotta kulkivat he pihaan, ja Hildebrand riensi ruhtinaan puheille. — Oli pimeä, kun tuo voitolle päässyt joukko tuli saaliinensa. — Puhaltakaa riemusäveleitä, — huudahti Berthar, — kuten sopii näin runsaan saaliin saatua. Riemusävelet kaikuivat, mutta ei kukaan avannut pihan porttia, ja Wolfin täytyi juosta työntämään pois sen poikkipuolin olevan salvan. Vandalit laskivat saaliin ruhtinaan huoneen edustalle, erkanivat tervehtien Thüringin talonpojista ja kokoontuivat hiljaisuudessa majaansa.

Kartanolla oli pimeä ja talvimyrsky vinkui kattojen harjalta, mutta kaikissa huoneissa ja salissa kuului kuiskaavien äänien suhinaa.

Hämärässä seuraavana aamuna meni Ingo miestensä Bertharin ja Wolfin kanssa kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta, jota taistelua aurinko ei saa katsella. Heidän jalkoinsa alla narisi lumi, yötuuli vinkui heidän korvissansa ja tuprutteli lumipilviä vuorilta ales laaksohon; musta pilven hattara peitti taivaanvalon, ainoastansa kuolon henget vallitsivat maan päällä; ne kirkuivat tuulessa, ne kahisivat alastomissa puissa ja hölisivät hyisessä vedessä lauluansa, että kahdesta valansa tehneestä vuorovieraasta toinen erkanisi päivän valosta astuaksensa alas usvien kylmään maahan. Berthar osoitti äänetöinnä hämärään, kolme miestä seisoivat puron toisella puolella, ne olivat Theodulf seuralaisinensa, Sintramin ja Aginon kanssa. — Heidän jalkansa olivat nopeammat, — sanoi Ingo pahoilla mielin, — heitä me kehukaamme, jotka ensiksi kääntävät selkänsä usvaista ketoa kohti. — Heidän edessänsä oli taistelutanner, hiekkainen saari ohuella lumipeitolla ja kummaltakin puolen virtaavan veden ympäröimä. Taisteluun kutsutut todistajat tervehtivät ääneti toisiansa puron yli, sitten menivät he rantavierulla olevien halavien luokse, leikkasivat niistä paksuja oksia ja kuorivat ne puukoillansa. Tämän jälkeen juoksivat Berthar ja Sintram veteen, kumpikin ennättivät yht'aikaa kuivalle maalle ja rajoittivat taistelupaikan valkoisilla kepeillä. Sitte menivät he kumpikin eri niemekkeesensä saarta, toinen myötä- toinen vastavirtaan päin, ja viittasivat kädellään taistelijallensa. Taistelijat notkistivat polvensa suojelusjumalillensa, sopersivat rukoillen apua taistelussa, sitte kahlasivat he vettä myöten toistensa luokse. Todistajat siirtyivät takasin puron yli, ja kumpikin verivihollinen syöksi toistansa vastaan kilvettä, kypärillä ja panssaripaidalla, sekä paljastetulla miekalla. Teräs kalskahti terästä vastaan, heidän ympärillänsä vinkui tuuli ja hyinen vesi hölisi. Tämä oli kova sankari-ottelu, eikä Theodulf näyttäinyt ansaitsemattomaksi sitä mainetta, jonka hän sotatovereinsa keskuudessa oli saavuttanut. Hetkisen kesti taistelu, joka niin pian johtaa kuolemaan, ja levottomuudella katseli Berthar aamuruskoa, päivän ennustajaa. Silloin horjui Theodulf eräästä aimo iskusta, ja taaskin juoksi Ingo hänen jäljessänsä ja tapasi voimakkaalla miekanlyönnillä häntä päähän rautakypärin läpi, että verivirta pulppueli esiin ja ruhtinaan soturi kaatui seljällensä lumelle. Ingo ryntäsi hänen kimppuunsa ja kohotti miekkansa, lävistääksensä sen kärjellä hänen kurkkunsa. Samassa silmänräpäyksessä tunki ensimäinen auringonsäde kukkuloiden yli, sen punainen valo sattui haavoitetun miehen kasvoille, Sintram unohti tuskissansa käsketyn äänettömyyden ja huusi puron yli: — Säästä häntä, aurinko näkee sen. — Auringon säteen nähtyänsä ja kuultuansa huudon heltyi voittajan kiukustunut sydän, hän veti miekkansa takasin ja lausui. — Päivän kuningatar älköön nähkö minun lävistävän vuorovieraani soturia. Elä, jos voit, — ja hän kääntyi pois. Theodulf mutisi maassa, pudistaen hänelle nyrkkiänsä: — Tästä minä en tule sinua kiittämään. Mutta Ingo juoksi hyistä vettä myöten rannalle ja käänsi selkänsä saarelle sekä kaatuneelle, jolloin Berthar nuhdellen lausui: — Ensimäisen kerran oli minun kuninkaani saita, kun oli kysymys maksaa viholliselle matkarahoja usvien maahan.

— Minä en paljon pelkää sen miehen kostoa, joka on maannut minun miekkani alla, — vastasi Ingo. — Ääneti seurasivat häntä hänen miehensä, sill'aikaa kuin sen toisen auttajat menivät veden yli ja alkoivat puuhailla haavoitetun miehen sotapuvun kanssa.

Vieras-salin edustalla seisoivat Vandalit aseilla varustettuna joukkona; heidän riemuhuutojansa, nähdessään kuninkaansa palajavan saaressa käynnistänsä, tukahdutti Berthar. Pihaan kerääntyi ruhtinaan miehet ja liittolaiset kolkkoina odottamaan, kunnes Sintramin suruhuudot kuuluivat ja hänen takanansa kantoivat kaksi soturia kaatunutta urhoa paarilla pihaan. Kun paari oli laskettu ales vaimojen asunnon edustalle, syöksi ruhtinatar ulos, heitti itsensä korkea-äänisesti parkaisten sukulaisensa viereen ja ojensi rukoillen käsivartensa puolisoansa kohti. Sen syvän äänettömyyden sijaan, joka ennen oli pihassa vallinnut, seurasi nyt hirveä levottomuus, hälinä ja kostonhuudot; naapurit, kansan päämiehet riensivät ympäri yhden joukon luota toisen luokse rauhoittamaan näitä, mutta hekin ajattelivat murheella, että nyt oli tuli sytytetty, jota viisaat neuvot tuskin saisivat sammumaan.

Ensimäinen, joka joutui ahdistuksen alaiseksi oli Wolf. Kun hän lähestyi entisiä toveriansa, jotka tiheässä ryhmässä seisoivat sen huoneen edustalla, missä haavoitettu makasi, katselivat he häntä karsain silmin sekä käänsivät hänelle selkänsä ja Agino lausui: — Se, joka on ollut riidassa meidän toverimme kanssa, on eronnut meidän joukostamme, ja jos tahdot viimeisen kerran saada minulta hyvän neuvon, niin väistä meidän läsnäoloamme, ett'ei kylmä rauta palkitsisi sinua petoksestasi.

— Te teette häpeällisesti toverianne kohtaan, — vastasi Wolf kiivaasti, — rehellisesti olen minä käyttäinnyt vannottuani valan, jota te sillä kertaa kaikki ylistitte; kuinka voin minä jättää herrani hengenhädässänsä veden ja aron välillä? — Jos sinä olit hänen seuralaisensa vaarassa, — vastasi toinen, — niin piilolta itsesi hänen huoneesensa ja juo muukalaisten kanssa sitä simaa, jota hän sinulle kaataa; sillä vastenmielinen on meille sinun nimesi, ja sinun muistosi tulee katoamaan meidän joukostamme.

Hildebrand'kin lähestyi häntä ja sanoi vakaisesti: — Minä olen tuntenut sinut lapsesta saakka ja mielelläni tahtoisin minä auttaa sinua, jos voisin, mutta vanha sananparsi lausuu: "missä isäntä kompastuu, siinä kaatuu palvelija." Vaikka Answald-ruhtinas olisikin sinulle suosiollinen, ei hän voi suojella sinua talonväen vihalta. Ken tiesi voin minä taivuttaa häntä päästämään sinut valastasi; lähde silloin miekkoinesi maailmaan ja etsi onneasi vieraassa maassa.

Wolf meni syrjään piha-aitauksen luokse ja salasi hehkuvat kasvonsa tovereinsa silmiltä.

— Onko sinun matkakamsusi niin raskaat, että sinä itket kuin lapsi, joka pelkää matkustamista? — kysyi eräs naisen ääni hänen vieressänsä. Wolf vastasi katkerasti: — Että sinäkin, Frida, pilkkaat minua, on pahempi kuin kaikki muu, sillä sinun takiasi iloitsin minä hovipalveluksestani.

— On kait muitakin hoveja kuin tämä sali, joka on syrjässä urhojen teiltä, missä sotilas kentiesi helpommin voittaa herransa suosion ja kentiesi tavaraakin ja tiluksia, jotta hän voi ottaa itsellensä vaimon. Minusta ei ole sellainen urhojen kokouspaikka mieluinen, jossa naisella on ylivalta.

— Sinä neuvot minua lähtemään, — vastasi Wolf nähtävällä hämmästyksellä, — ja kuitenkin jäät sinä itse tänne.

— Minä olen syntynyt pyörittämään värttinätä ja minun täytyy varrota, kunnes joku mies nostaa minut ratsunsa selkään ja vie minut kotiansa. Mutta iljettävältä näyttää minusta sellainen isäntäväki, joka ensin avaa sylinsä vieraalle ja sitten on pahoillaan hänen läsnäolostansa. Nouse hevosesi selkään, ratsasta rohkeasti aron poikki ja etsi itsellesi uskollisempi isäntä.

— Sinä olet harvoin ollut minulle ystävällinen, Frida; mutta sittenkin tuntuu minusta raskaalta jättää sinut tänne talon miesten joukkoon, — sanoi tuo rehellinen Wolf.

— Kentiesi minäkin kerta jätän tämän talon, — lausui Frida uljaasti. — Ja jos minä joskus olen ollut tyly sinua vastaan, Wolf, niin tiedä että minä vihaan noita hölmöjä tuolla, sittenkun ne hylkäsivät sinut toveruudestansa. — Frida katsoi ystävällisesti häneen ja katosi, ja Wolf meni lohdutettuna muukalaisten asuntoon.

— Mistä nuot uljaat miehet tuolla keskenänsä kuiskaavat? — kysyi häneltä Berthar tiedustellen.

— He ovat hyljänneet minut, — vastasi Wolf kolkosti, — siitä syystä, että minä olin Ingo-kuninkaan mukana saarella käydessä.

— Minä olen vannonut sinun herrallesi uskollisuutta, — vastasi Wolf.
Berthar tarttui hänen käteensä.

— Niin puhuu rehellinen mies. Aina olet sinä ollut minulle mieleen, sillä sinä olet ollut uskollinen palveluksessa ja käyttänyt itsesi hyvin minun sotakumppaneitani kohtaan. Nyt tahdon minä, mikäli minun voimassani on, pitää huolta siitä, ett'ei sinun tarvitse katua päätöstäsi. Pysy aluksi erossa meistä ja seurustele Isanbart-sankarin kanssa, jotta hän ottaisi sinut suojelukseensa ja puolustamallansa auttaisi sinua pääsemään vapaaksi sitä valasta, joka sitoo sinut ruhtinaasen. Tule sitte meidän luoksemme. Jumalat eivät ole suoneet minulle poikaa, ja sinua tahdon minä pitää omana verenäni. Viimeisen juomani tahdon jakaa sinun kanssasi, ja viimeinen miekaniskuni tapahtukoon sinun rinnallasi. Ole tervetullut meidän joukkoomme samoelemaan ympäri maailmaa, voittamaan saalista ja saamaan autuaallisen lopun taistelussa.

Mutta Irmgard'kin sai tuta tämänaamuisen onnettomuuden seurauksia. — Missä meidän tyttäremme on? — kysyi ruhtinas haavoitetun vuoteen vieressä; — tulkoon hän auttamaan äitiään parantamistaidollansa.

Hiljaisella äänellä, ett'ei kukaan sitä kuulisi, vastasi vihastunut ruhtinatar: — Hän kieltäytyy uppiniskaisesti lähestymästä tätä vuodetta. — Answald-ruhtinas meni kiivaasti Irmgardin huoneesen; neitsyen poski oli kalpea, mutta hänen silmänsä eivät väistäneet isänsä vihaisia silmäyksiä. — Sulhaisesi vuoteen vieressä on sinun paikkasi, sinä kylmäkiskoinen! — huusi tämä hänelle.

— Minä vihaisin itseäni, jos minä olisin luvannut elämäni hänelle, — vastasi Irmgard tyynesti.

— Isäsi on tehnyt sen sinun sijassasi, ja vaikkapa en sitä olisi tehnytkään, on hän kuitenkin sinun sukulaisesi ja minun asekumppalini. Pidätkö sinä niin vähän lukua siitä, mitä säädyllisyys sinulta vaatii?

— Minäkin, isäni, muistan, mitä sinun tyttäresi tulee tehdä. Hän, joka makaa hyvin ansaitun iskun tapaamana, on uhittanut koirat meidän vieraamme kimppuun. Jos minä olen tämän talon tytär, on sairas tästälähin minulle vieras ja vihollinen.

— Sinä puhut kuin mieletöin. Hyvin tiedän minä sen hupsun toiveen, joka sinun mieltäsi on varannut. Liian kau'an olen minä suvainnut tätä sietämätöintä uppiniskaisuutta.

— Hän nosti kätensä tytärtänsä vastaan. — Tapa minut, isä, — lausui Irmgard, — siihen on sinulla valta, mutta omilla jaloillani en minä koskaan mene sen tylyn miehen vuoteen viereen.

— Taikka sinä nyt olet kuinkakin uppiniskainen, — ärjyi ruhtinas vimmastuneena, — täytyy sinun kuitenkin taipua pakosta. Minä menen johtamaan pois sen lähteen, joka tuo tämän surkeuden minun talooni. Mutta sinun pitää elämäsi yksinäisyydessä kuin vanki, kunnes sinun röyhkeä mielesi on kukistettu. — Uhkaavana astui hän huoneesta ja meni pihan poikki salin liedelle. Sinne kokoontuivat myöskin liittokunnan miehet, ja sinne saattoivat kaksi kansan päämiestä Ingonkin.

Ruhtinaan kasvot leimusivat vihasta ja hänen äänensä vapisi, kun hän liedellänsä alkoi puhua kokoontuneille: — Sinä, Ingo, Ingbertin poika, olet antanut kuolettavan haavan minun aseenkantajalleni, Theodulf'ille, joka on yksi kansan jalosukuisista, minun puolisoni heimolainen ja se poika, jolle minä olen luvannut antaa tyttäreni puolisoksi; sinä olet vahingoittanut hänen henkeänsä ja ruumistansa salaisessa taistelussa, jota aurinko vihaa; sinä olet häväissyt minun kunniaani, loukannut vuorovieraisuuden lakeja, rikkonut valasi, sentähden kiellän minä sinulta tästä hetkestä turvaa minun huoneessani ja talossani, minä rikon sen liiton, joka muinoin yhdisti meidän isämme, minä sammutan tulen siitä liedestä, joka sinua vielä lämmittää ja heitän pois veden, jonka yli me lupaisimme toisillemme vuorovieraisuuden rauhaa. — Hän nosti ylös kattilan ja valoi sen sisällön valkeaan, että valkoinen höyry sihisten levisi ympäri salia.

Mutta Ingo vastasi: — Minun kunniani oli kurjasti loukattuna ja itsepuolustuksen työn minä tein, kuten jokaisen täytyy, joka ei tahdo elää ylenkatsottuna kansan keskuudessa. Sinun vieraanvaraista liettäsi minä muistin silloin, kun se ilkeä mies makasi minun miekkani alla, ja minä vedin sen karjan takasin. Siitä hyvästä, jota minä olen nauttinut sinun kattosi alla, kiitän minä sinua vielä erotessammekin; siitä pahasta, jota sinä ja sinun sukusi tästälähin aikovat minulle tehdä, osaan minä kyllä suojella itseäni. Samoinkuin sinä sammutat sen liekin, joka vieraanvaraisesti on minulle suonut valoa, heitän minäkin sen vuorovieraisuuden merkin, jonka isäsi jätti minun isälleni, liedessä oleviin, kylmiin hiiliin; minä irroitan itseni siitä valasta, joka sitoi minua tällä; vieraana tulin minä ja vieraana lähden minä täältä; jumalien, noiden valamme korkeiden todistajien, edessä valitan minä sitä vääryydestä, jota sinä teet minua ja minun sukuani vastaan, ja heidän siunaustansa rukoilen minä jokaiselle, joka tässä talossa ja tässä maassa on ystävällistä mieltä minua kohtaan. — Hän kääntyi mennäksensä pois, vaan silloin nousi Isanbart seisovallensa ja lausui: — Jos sinä itse puolustuksesi takia olet tehnyt vihamieheksesi meidän ruhtinaamme, jota me kunnioitamme, et sinä sillä ole tehnyt itseäsi kansan vihatuksi, joka meidän suumme kautta on luvannut sinulle turvaa. Jos tahdot varrota, kunnes kansa on lausunut tuomiona sinun riidassasi Answald-ruhtinaan kanssa, olet tervetullut tämän vanhan miehen taloon ja liedelle, joka muinoin on seisonut sodassa sinun isäsi rinnalla.

Ingo lähestyi vanhusta ja kumarsi syvään hänelle: — Laske kätesi siunaten minun pääni päälle, isä, ennenkuin minä lähden täältä. Sillä häpeällistä olisi minulle kau'emmin viipyminen kihlakunnassa ja eripuraisuuksien herättäminen kylissä. Sinun uskollisuuttasi tulen minä kuitenkin muistamaan niin kauan, kuin elän.

Ukko laski ääneti kätensä hänen päänsä päälle, ja sitten astui Ingo ulos kynnyksestä. Vihalla ja levottomuudella näki ruhtinas osan liittolaisistansa nousevan ylös saattamaan poismenevää. Isanbart tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet muiden seuraamana talon sotilasparven läpi, joka aseissansa ja uhkaavilla liikkeillä tunkeili oven eteen; näiden vastapäätä odottivat Vandalit hevoisensa seljässä, valmiit lähtemään ja, jos olisi tarvis, taistelemaankin. Mutta kunnioitus päämiehiä kohtaan hillitsi nuorempien vihaa; Ingo hyppäsi ratsullensa, jonka Berthar hänelle talutti, heitti vielä kerran pitkän silmäyksen takasin taloon ja ratsasti sitten ulos portista miestensä seuraamana. Kun talon soturit huusivat uhkasanoja heidän jälkeensä, käski Isanbart'in vihainen ääni vaitioloa. Mutta ruhtinas istui ääneti raskaissa ajatuksissansa sammuneen lieden ääressä.

Hevoisen kavion kopsetta routaisessa maassa kuului poismenevien jäljestä, ja Bero ohjasi hevoisensa Ingon rinnalle; hetken ratsastettuansa tämän vieressä, lausui hän: — Minäpä johdin sinun miehesi luoksesi, ja tänään haluaisin minä antaa todistuksen hyväntahtoisuudestani; kylä, jossa minä asun, on sinun tiesi varrella; suvaitse, urho, poiketa luokseni ja maistaa talonpoikaisruokaa.

— Minä kehoitan sinua, kuningas, — lausui Berthar, — käyttämään hyväksesi tämän miehen tarjousta; sillä minä olen huomannut hänet hyväntahtoiseksi ja viisaaksi neuvoissa.

— Sinä et ole ainoa heimostasi, jolla on ollut rehelliset aikomukset meitä kohtaan, ollessamme ruhtinaan talossa, — vastasi Ingo alakuloisesti hymyillen. Ja urhot päättivät mennä vieraisille, jonka jälkeen Bero tyytyväisenä ohjasi ratsunsa eräälle syrjätielle.

Häntä seurasi Rothari korkea-äänisillä tervehdyshuudoilla. — Teidän ensimäinen olinpaikkanne olkoon minun talossani, — huudahti tuo turpea mies ja ojensi kätensä hevoisen seljästä pudistaaksensa kättään monen kanssa. — Heitä huolet jälkeesi, urho, äläkä pidä vihaa meille muille sentähden, että sinä erosit epäsovussa yhdestä. — Ja ratsastaen Ingon rinnalla jatkoi hän avosydämisemmin: — Meidänkin kihlakunnassamme tulee moni kummeksimaan sitä, ett'ei sinun miekkasi, suonut tuolle riitelijälle viimeistä kunniapalvelusta, sillä tällä miehellä ja hänen suvullansa on vihamiehiä kansassa syystä, että he ovat kohtuuttomia, ja minä olen yksi noista. — Sitten ratsasti hän, lohdutellen sanoilla, vieraiden joukossa, huiskutteli väliin keihästänsä ilmassa ja kertoi lystillisiä seikkailuja, kunnes hän sai kuuntelevat muukalaisetkin nauramaan.

Kun seuraavana aamuna ensimäinen sarastus tunki Irmgardin hämärään huoneesen, nousi neitsyt hiljaa vuoteeltaan, jott'ei hän herättäisi nukkuvaa palvelijatarta, ja lausui itseksensä: — Minä uneksin tuolla metsäpuron luona olevan jonkun, joka minua vartoo. Jään peittäminä on tuon juoksevan puron rannat, honganvesa, joka tarttui kiinni meidän maahamme, on irtautunut ja nyt ajelehtelee se veden mukana ales laaksoon päin hyyhmän ja kivien välitse, enkä minä saa nähdä sitä enään milloinkaan. En tiedä, mitä minä tästälähin enään elämässä tulen rakastamaan, kun hän on lähtenyt meiltä. — Hän heitti tumman viitan pukunsa yli, avasi hiljaa oven ja kävi tyhjän pihan poikki. Kuka auttaa minua siirtämään salvan portista? — sanoi hän, ehdittyänsä sinne, mutta koskettaessansa porttia, huomasi hän salvan puuvaajan olevan poissysättynä. Hän meni ulos portista ja riensi lumen läpi vuorta kohti sille paikalle, jossa hän jo kerran ennenkin oli kohdannut lemmittynsä. Mutta päästyänsä lähemmäksi ja huomattuansa hämärässä pitkävartaloisen henkilön, säikähtyi hän ja pidätti askeleitansa. Silloin riensi Ingo häntä vastaan. — Minä luotin tapaavani sinut täällä, — sanoi hän, — aavistus ajoi minua yön läpi nopeajalkaisella ratsullani.

— Kuningas ratsastaa vihamiesten läheisyydessä, — vastasi Irmgard, — koska minun sukuni rikkoi uskollisuutensa häntä kohtaan. Katkera on minusta se ajatus, kiusallista on minusta elämä. Sillä sinäkin tulet vihastumaan meihin, kun sinä hädässä ollessasi muistelet minun isieni huonetta.

— Sinua minä ajattelen, missä ikänänsä ollenkin, — lausui Ingo, — sinulta toivon minä koko elämäni onnea. Sinä olet minusta rakkahin, ja reipas on sinun mielesi, sentähden lasken minä nyt sinun käteesi ne langat, joista naispappi sanoi minun kohtaloni riippuvan. — Hän tarjosi Irmgardille pienen saukonnahkaisen laukun, jossa riippui vankat remelit. Irmgard katsahti arasti lahjaan. — Siinä on lohikärmeen taika, — jatkoi Ingo hiljaa, — Romalaisten voitto, kuten meidän soturit luulevat, ja minunkin kohtaloni. Romalainen on tuhlannut kultaa kuninkaanlinnassa; mahdollista on, että kuninkaan miehet aikaansaavat minulle onnettomuutta. Jos he tappavat minut, ei Romalaiset sittenkään tule saamaan takasin sitä, joka kansan puheen mukaan tuottaa heille voiton. Talleta siis purppurakangas minun varaltani, kunnes minä vaadin sen sinulta takasin; mutta jos minun viholliseni onnistuvat toimessansa, tuo tämä ihmeellinen kapine kummulle, jonka he kohottavat minun haudalleni, ja kaiva se siellä niin syvään maahan, ett'ei se koskaan tule muukalaisen käsiin.

Irmgard otti laukun ja piteli sitä kummallakin kädellänsä, jolloin hänen kyyneleensä vierivät laukulle. Vieraaksi olet sinä tullut minun isäni liedelle, minun vuoro-vieraanani pysyt sinä, Ingo, kuitenkin ja sydämessäni tulet sinä aina olemaan. Tänne minä piiloitan, mitä sinä olet minulle antanut, ja minä rukoilen kohtalon jumalia, että tämä taikakapine tekisi minutkin osalliseksi sinun kohtalostasi. Jos olisin syntynyt poikana, kuten minun vanhempani olivat toivoneet, saisin minä nyt seurata sinua matkallasi. Mutta yksin täytyy minun istua suljetuin suin ilottomassa kodissa, ja sinua minä ajattelen, jota ainoastansa haukat, nuot kesyttömät linnut, saavat nähdä, lentäessänsä taivaan ja maan välillä. Sillä rauhatta vaellat sinä, jalomielinen, vihollisen maassa, tuulen suhistessa ja huurteen peittäessä maan.

— Älä sure, kultani, — pyysi Ingo, — sillä minä en pelkää sitä, että vihollinen voisi ottaa minun henkeni; jospa kylmä lumi minun ympärilläni tuprueleekin, riemuitsee kuitenkin minun sydämeni, sillä minä luotan sinuun, jota minä lemmin. Yöt ja päivät minä ajattelen, miten voisin saada sinut omakseni.

— Keneen isä vihastuu, ja ketä äiti vihaa, häntä lempii tytär, — onko tuskallisempaa oloa maailmassa, — valitti Irmgard.

Silloin kietoi Ingo käsivartensa Irmgardin ympärille ja lausui hellästi: — Salaa lempesi muilta, samoinkuin puu salaa voimansa maahan, tulevata kevättä odottaessa. Nyt meitä ahdistaa Puhurin julma voima, niityn vihannes on jo peittynyt valkoiseen lumivaippaan. Kanna sinäkin, lemmittyni, jääkylmää taakkaasi. Kun urvut heilimöivät, ja nurmi vihriöi, silmäile silloin kevät-aurinkoa ja kuultele, josko kuulisit noiden villijoutsenten laulua, kun ne viiltävät ilmaa.

— Minä vartoon ja odotan, — vastasi Irmgard hiljaa, — mutta myrskyn raivotessa läheisyydessäsi, ajatellos silloin minun muistavani ja kaipaavani sinua, ja kun ihanainen aurinko hymyilee sinulle, että minä itken sinun tähtesi. — Hän repi nauhan vaatteistansa ja solmisi sen hänen käsivartensa ympärille. — Näin sidon minä sinut itseheni, tietääksesi sinun olevasi minun omani samoinkuin minä olen sinun. — Ja hän kietoi käsivartensa hänen kaulallensa ja piti häntä kovasti puristettuna rintaansa vasten.

Läheisyydessä kuului petolinnun ilkeä rääkyntä. — Vartija muistuttaa meille, että sinun on luopuminen minusta, — sanoi Ingo. — Siunaa minua, Irmgard, jotta minun matkani tulisi onnelliseksi minulle ja sinulle. — Hän kumarsi päänsä, Irmgardin pitäessänsä ylhäällä käsiänsä sekä liikuttaen sormiansa ja kuiskaten hänelle siunauksen. Sen jälkeen puristi urho häntä vielä kerran sylihinsä eron hetken katkerimmilla tuskilla ja syöksyi sitte honkametsään. Taaskin oli Irmgard yksinänsä, vuori ja metsä lähellänsä, ja hänen ympärillänsä tuprusi lumipyry.

Varhain aamulla ratsastivat Vandalit ulos Rotharin talosta, näiden joukossa Ingokin rohkaistuneella mielellä, vaikka hän oli vaiti, sillä hänen ajatuksensa lensivät takasin ruhtinaan talossa olevan neitsyen luokse. Puolipäivän aikana saapuivat he siihen kylään, missä Beron kartano oli. Aurinko paistoi iloisesti valkoiseen lumipeitteeseen ja jalavan latvassa kimalteli huurre. Kylää ympäröivän kaivannon yli johtava silta oli koristettu vihriöivillä honganoksilla, ja sen vieressä olevan vahtimajan luona seisoivat talonpojat juhlapuvuissansa, etimäisenä Bero ja hänen kuusi poikaansa, rotevia nuorukaisia jyhkeillä jäsenillä ja suurilla käsillä. Ja Bero sanoi: — Kihlakunnan rajalaisina asumme me sinun tiesi varrella ja me aiomme pitää teidät lämpöisinä meidän kaislakattomme alla, kunnes te ratsastatte vieraasen maahan. — Ratsastajat astuivat riemulla hevoisiltansa ja menivät kylään maanmiesten seurassa: — Me jaamme isännöitsemisen välillämme, — jatkoi Bero, — jotta kukin meidän naapureistamme olisi tilaisuudessa kunnioittaa meidän vieraitamme ja, jos noita nuoria miehiä haluttaa, voivat he aterian perästä meidän omien nuorukaistemme kanssa viedä meidän nuoria tyttäriämme tanssimaan avaraan tupaan tahi puhdistettuun luhtiin, kuten meillä on tapana. — Sitten tarttui hän itse Ingon hevosen ohjaksiin ja johti jaloja vieraitansa portista sisään. Sill'aikaa kun hänen poikansa sitoivat kiinni hevoiset ja jakelivat näille kauroja, menivät miehet tuvan ovelle, jonka kynnyksellä Fridan äiti seisoi palvelijattarinensa, odottaen muukalaisia, joille hän tarjosi päivettyneen kätensä. Avaran etehisen tiivistetyllä savipermannolla oli katettu pöytä ynnä puusta tehtyjä istuimia, ja tuolta peremmällä olevalta korkeammalta paikalta kurkisteli sinisilmäisiä, valkotukkaisia lapsia, jotka ujoina piilottivat päänsä puitteiden taakse, kun vieraat heille hymyilivät. — Kutsu aterialle, — kehoitti isäntä vaimoansa, — ja pane esille parasta, kuin meillä on, sillä meidän vieraamme ovat tottuneet herrasruokiin. — Ingo pyysi emäntää istumaan viereensä, mutta hän hylkäsi tämän tarjoamisen ja kantoi itse pöytään sekä vei pois ruoat. — Se on minusta hyvä tapa, — selitti Bero, — sillä emännän silmä näkee nopeimmin, mitä hänen vieraaltansa puuttuu, ja se tuntuu pahalta isännästäkin, jos palkolliset saavat kuulla mitä puhutaan.

Emäntä tarjosi vieraille joukon ruokalajeja, hän toi esille tuomistansa ruoka-astioita ja pakoitti vieraiden syömään kaikkia. Lopulta vei isäntä kuninkaan ja Bertharin huoneesensa, siellä istahtivat nuot kolme miestä pienen pöydän ympärille, ja isäntä tarjosi heille väkevää simaa, joka oli tummankarvaista vanhuudesta ja paksua kuin hunaja. — Tämän juoman teki minun äitini, tultuansa taloon, — lausui hän, kehoittaen juomaan simaa. Hän kohotti sarkkonsa, joi vieraidensa maljan sekä alkoi juhlallisesti lausua: — Vanhat sanovat jumalan muinoin vaeltaessansa maan päällä luoneen jalosukuiset, vapaat talonpojat ja orjat. Kullekin säätyluokalle jakeli hän erilaisia lahjoja, teille, jalosukuiset, antoi hän tehtäväksi sodassa kansan johtamisen, kun me teitä seuraamme; meille sitävastoin kesällä ja talvella peltojen yli vallitsemisen ja orjille raskaan, selkä köyryssä tehtävän työn. Jalosukuinen ja vapaa talonpoika — ne molemmat eivät voi olla toistansa paitsi. Te, sankarit, ette voi saavuttaa kunniaa, joll'emme me seuraa teitä taistelutantereelle, ja me emme voi turvassa viljellä maatamme, joll'ette te neuvolla ja toimella suojele meitä vihollisilta naapureilta. Teille tulee suurin kunnia sodassa, sillä harvoin ylistää laulaja talonpoikain urhotöitä, mutta levotointa on teidän elämänne, ja pian sammuu jalo suku. Mutta me istumme pysyväisessä rauhassa tiluksellamme, ja vaikka talonpoika tapetaankin, ja hänen talonsa poltetaan, astuvat pojat isänsä jälkiä ja rakentavat uudestansa samalle paikalle.

Vieraat iloitsivat tuosta järkevästä puheesta ja nyökkäsivät myönnytystänsä. Ja Bero jatkoi varovasti: — Nyt olen minä monta viikkoa tarkastellut teitä, urhot, ja minä olen nähnyt sekä huomannut teidän olevanne rehellisiä miehiä ja elävänne säädyllisesti. Sentähden on minun ajatukseni, että me voisimme olla toisillemme hyödyksi. Älkäätte luottako vähintäkään meidän jalosukuisiimme; monet heistä eivät voi auttaa itseänsäkään, älkäätkä odottako mitään kuninkaalta, sillä hän on epäluuloinen ja kadehtii kaikkia, jotka ovat hänen palveluksessansa. Koettakaatte siis onneanne talonpoikain kanssa. Kun minä saatoin sinut, Berthar, tänne etelästäpäin, mainitsin minä jo silloin hiukan minun salaisuudestani, niinkuin vieraan kanssa puhutaan; mutta tänään tahdon minä puhua teidän kanssanne täydellä luottamuksella. Aina esi-isäin ajoilta olen minä vuorovieraisuuden liitossa Idispuron varrella olevien vapaiden miesten kanssa. He ovat rehellistä kansaa, ja heitä nimitetään Marvingeiksi. He ovat meidän, Thüringiläisten, veriheimolaisia, mutta jo ammoisista ajoista asuvat he itseksensä pienenä heimokuntana sen virran varrella olevassa laaksossa, joka on pyhitetty Idikselle, ihmis-onnen suurelle jumalattarelle. He ovat muutama vuosi takaperin menettäneet herrassukunsa ja parhaat soturinsa, koska nämät joutuivat riitaan heidän kanssansa ja läksivät länteenpäin voittamaan saalista ja kunniaa Frankilaisten luona.

Siitä ajasta alkaen hätyyttelevät noita jäljellä olevia meidän vuorien toisella puolen olevat uutisasukkaat ja etelästä, Main-virran puolelta, Burgundit. Tämä kaksinkertainen ahdistus on tullut heille tukalaksi, ja yksi osa heistä varustaikse salaisuudessa myöskin lähtemään maailman ja seuraamaan ylimyksiänsä, kun puut taaskin rupeavat viheriöimään. Sentähden ratsastin minäkin viime syksynä vuorten yli vaihtamaan hevosiani ja vetohärkiäni heidän sikoihinsa, joita he eivät itse tahdo teurastaa. Siellä näin minä lihavia laitumia, jotka olivat kaupaksi kohtuullisesta hinnasta, ja minä ajattelin täällä kotona olevia poikiani. Mutta ne minun vuorovieraistani, jotka vielä halusivat jäädä paikoillensa, valittivat, että heidän pieni siirtokuntansa puuttui johtajaa, sillä heillä ei ole yhtään ruhtinassukua, joka voisi hankkia heille hyvän sovinnon naapurien kanssa tahi käydä mainehikasta sotaa saaliinhimoisten naapuri ylimysten kanssa. Mutta Idislaaksossa asuvat talonpojat eivät tahdo olla Thüringiläisiä eikä Burgundeja, vaan pysyvät omana heimonansa ja ennemmin tahtovat he tehdä liiton vieraan suvun kuin meidän ylhäistemme kanssa, mutta kaikkein vähimmin kuninkaiden kanssa. Sentähden ajattelen minä sinua, Ingo. Sillä te olette harvalukuiset, he ovat lukuisemmat, ettekä te voisi sortaa heitä. Sinne neuvon minä sinua kevään tullessa menemään. Pitäkäät itse huolta siitä, että se tulee teille hyödyksi, mutta se olisi menestykseksi monelle, joka viljelee maata, ja sentähden neuvon minä teitä näin tekemään.

— Tottele hänen sanojansa, kuninkaani, — huudahti Berthar, — tämä on parhain sanoma, kuin sinä isoon aikaan olet kuullut, ja jokainen sana on totta; minä olen itse nähnyt maan ja puhellut sen asujanten kanssa. Me ratsastimme pohjoiseen päin Burgundein rajan yli laihojen mäntymetsäin ja hiekka-arojen kautta, sitten huomasimme me kukkulalta avaran laakson ja siinä virtaavaan veden, jota he nimittävät ihmis-onnen jumalattaren, pyhän Idiksen, puroksi. Siellä, on lehtometsää kasvavia, jyrkkiä mäkiä, ja niityllä oli ruoho niin korkeata, että meidän hevoisemme töin tuskin pääsi sen lävitse. Siellä tiedän minä myöskin erään jyrkän kallion, jolle hyvin sopii rakentaa kuninkaan linnan; ikäänkuin vahtitornista voi tästä nähdä Idislaakson ja metsäin yli kau'aksi Mainvirran toiselle puolelle.

— Ingo hymyili. — Sinäkin harmajapäinen matkamies, — lausui hän, — haluat rakentaa itsellesi pirtin ja saada lämpöisen paikan oman lietesi ääressä? Kummallinen on matkamiehen kohtalo, ruhtinas ajaa minut pois talostansa, ja talonpoika tarjoaa meille maata juuri silloin, kun me olemme lähdössä pois omaamatta jalan sijaa maailmassa, ikäänkuin pilvet, jotka kulkevat edestakasin auringon alla. Vaan yhtä minä kuitenkin pelkään, kuulehan sinä, meidän viisas isäntämme: Bisino-kuninkaan muurein kautta täytyy minun ratsastaa Idispurolle.

— Vältä kuningasta, — neuvoi Bero, — lähde rajan yli, niin pääset hänestä.

— Älä närkästy, — vastasi Ingo, — vaikka minä tällä kertaa juoksen vaaran keskelle kuten ympäri kuljeskeleva sankari sen sijaan, että kierteleisin sitä kuten mies, jolla on vakinainen asunto. Minä olen itse vastannut kuninkaan kutsuun tulevani ja minä pidän sanani, vaikka hän olisikin tyly minua kohtaan. Sinullakaan ei pitäisi oleman mitään sitä matkaa vastaan. Sillä jos minä nyt kartan kuningasta, huomaa hän siitä meidän vihollisen mielialamme, ja jos meidän miehet, kuten sinä toivot, tulevana keväänä rupeavat asumaan hänen maansa rajain läheisyydessä, tulisi hänen kostonsa luomaan surkean kohtalon Idispurolla oleville uutisasukkaille. — Hän tarttui talonpojan käteen. — Muussa tahdon minä seurata sinun neuvoasi, ja sano nyt minulle siis, millä lailla minun tulee ryhtyä maan ostamiseen sinun vuorovierailtasi, että me vihannalla poislähtöajallamme solmisimme liiton keskenämme. Urhot kallistivat päänsä yhteen ja istuivat kau'an neuvotellen, mutta tuolla ulkona soivat sorapilli sekä sakkipeli, ja riemuitsevat joukot riensivät tanssimaan.

Erään mäen kukkulalle pysähtyi Wolf, joka johti etujoukkoa, ja osoitti kädellänsä etäisyyteen. Tuon kulkevan joukon edessä kohosi lumellapeitetyssä maisemassa erään kuninkaanlinnan suunnatoin kivirakennus, korkeita muureja, paksuja, harjoilla varustettuja torneja, ja sen vieressä kuninkaan asumusten punaiset tiilikatot, hirveä näky maan talonpojille. — Varsin helppoa on linnuille pääsö tuollaiseen häkkiin, mutta sieltä uloslentäminen jälleen ei mahtane onnistua kaikille, — murisi Berthar. Lyhyt torventoitahdus helähti etäisiltä harjoilta. — Tuolla rupeaa torninvartija liikkumaan, antakaapa nyt ratsunne ravata, että meidän intomme nähtäisiin.

Erästä kahden kallioseinän välissä olevaa rotkotietä ratsastivat muukalaiset niitä kivestä tehtyjä ulkovarustuksia kohti, jotka olivat rakennetut sillan eteen, ja joiden rintavarustuksien taakse oli sijoitettu aseellisia sotureja. — Miehet ovat sulkeneet portit varustaaksensa itseään meidän vastaanottoomme, — lausui Berthar ja löi portille rautaisella portinkolkuttimella. Korkeudesta kysyi tornin vartija heidän nimiänsä ja asiatansa. Ingo vastasi. Mutta kauan sai joukko odottaa ja maltittomina polkivat hevoset maata, ennenkuin tuo raskas portti naristen avattiin, ja sen takana oleva silta laskettiin ales. Ratsastajat ryykäsivät linnapihaan, jokaisessa ovessa tunkeili aseellisia miehiä; kuninkaan tallipäällikkö tuli vieraita vastaan, vielä kerta uudistettiin kysymys ja vastaus, sitten käski mies heitä synkällä katsannolla laskeumaan hevoisiltansa ja johti heidät, näiden taluttaessa hevoisiansa suitsista, kuninkaansalin eteen. — Missä isäntä on? — kysyi. Berthar äreästi tallipäälliköltä, — minun herrani ei ole tottunut astumaan huoneiden kynnyksen yli, ennenkuin isäntä seisoo siellä vastaanottamassa. — Mutta samassa silmänräpäyksessä aukeni salin ovi, ja Bisino-kuningas seisoi ovella etevimpäin miestensä seurassa ja hänen rinnallansa Gisela-kuningatar. Ingo nousi portaita myöten ylös ja kumarsi itsensä. — Kau'an olemme me turhaan odottaneet sinua, muukalainen, ja hidas oli sinun ratsusi juoksu metsästä minun linnaani, — alkoi kuningas synkällä katsannolla. Mutta Gisela-rouva astui heti askeleen eteenpäin, ojensi valkoisen kätensä urholle tervehdykseksi ja nyökkäsi tervetuliaiset hänen seuruellensakin. — Lasna ollessani, ei suurempana kuin tämä minun poikani nyt on, näin minä sinut, herra, Burgundein salissa; mutta me muistamme menneitä aikoja ja vanhaa ystävyyttä. — Anna kättä orpanallesi, — käski hän poikaa, — ja laita niin, että sinustakin tulee yhtä mainio urho kansan keskuudessa, kuin hänkin on.

Poika antoi kättä vieraalle, Ingo nosti pienokaisen syliinsä ja suuteli häntä, ja poika karkasi heti ystävällisesti hänen kaulaansa. Nyt astui kuningaskin lähemmäksi; kuningasparin välissä kulki Ingo saliin, vaihtaen tervehdyssanoja heidän kumpaisenkin kanssa, kunnes kuningas käski tallipäällikköä saattamaan vieraat heidän asuntoonsa. Ingo palasi seurueensa luokse, Thüringein kasvot kirkastuivat hiukan, yksi ja toinen soturi lähestyi muukalaisia, tervehti heitä ja saattoi heitä siihen saliin, joka oli määrätty vieraiden asunnoksi. Palvelijat kantoivat sinne ruokaa ja juomaa, patjoja ja peitteitä. Ja taaskin tuli kuninkaan tallipäällikkö kutsumaan Ingoa kuninkaan illallis-aterialle.

Vasta myöhään illalla palasi Ingo erään kuninkaan palvelijan ja soihdunkantajan seuraamana miestensä asuntoon. Salin ovella istui Berthar yksinänsä, pitäen miekkaansa jalkojensa välissä: hänen kilpensä oli nojallaan ovenpieltä vastaan ja hänen harmaja partansa sekä nutun alla oleva panssaripaitansa kimalteli soihdun valossa. Ingo päästi tervehtien kuninkaan palvelijat menemään. Berthar asetti soihdun erään rautaisen kynttiläjalan, joka oli miehen korkuisena keskellä laattiaa, isoon torveen. Soihdun valo kohtasi urhojen rivejä, missä he makasivat patjoillansa laattialla, miekka vieressänsä ja kypäri sekä panssaripaita päänalustan kohdalla.

— Sinä olit uskollinen vahti, isä, — lausui Ingo, — miltä tuntuivat meidän uudet isännät sinusta?

— He ovat kierosilmiä, — hymyili ukko, — ja sananparsi on oikeassa, kun se lausuu: mitä suurempi kuningas, sitä äkäisempiä kirppuja peitteessä, jonka hän levittää saapuneen vieraan ylle. Laiha oli kuninkaan tarjoama illallis-ateria, mutta kuningatar lähetti meille viiniä sekä hyvää haukkapalaa, ja sinun miehesi lepäävät nyt kylläisinä ja väsyneinä matkastansa sota-asunsa vieressään. Tämä on avara asumus, — jatkoi hän, samassa kuin hänen silmäyksensä tähystellen lensi pitkin noita pimeitä nurkkia, — tuolla korkealla paikalla on sinun herrasvuoteesi valmistettu. Ota se huomioosi, kuninkaani, että jättiläislinnan kivimuurien joukossa on tämä sali yksinänsä puusta, ja syrjässä se on muurin vierustalla, joka nouseikse sen takana, ja jos joku kuninkaan palvelijoista kentiesi yön aikana tuo soihdun lähelle puuseinää ja sulkee oven, palaa sali kaikessa hiljaisuudessa, ja tulen sähinä ei tule suuresti häiritsemään linnan isännän lepoa. Ingo heitti vanhukselle salaisen silmäyksen ja kysyi hiljemmällä äänellä: — Miten kohtelivat teitä kuninkaan miehet?

— He hiipivät kuin ketut pesänsä ympärillä, he eivät ole tottuneet hovitapoihin, vaan kerskailivat herransa mahtavuudesta ja tutkivat tarkasti meidän aseitamme. Minä huomaan, herra, että kaikki toivoi saada vaihtaa aimo iskuja meidän kanssamme. Sinä, kuninkaani, olet jonkun kerran ollut vihollisen saarroksessa, mutta ei koskaan ennen ole aitaus ollut niin luja.

— Bisino-kuningas ei tiedä vielä, minkälaisia käskyjä hänen pitäisi antaa, — vastasi Ingo, — ja kuningatar on meille suosiollinen.

— Ei yksikään hovin palvelijoista kehunut kuningattaren kauneutta, — lausui vanhus, — ja siitä päätän minä heidän pelkäävän hallitsijatartansa. Kentiesi auttaa tämä minun pelkoni kuningastani saamaan rauhallista unta tänä yönä. Minä sammutan soihdun, ett'ei sen valo ilmaisisi kenenkään keihäälle sinun makuupaikkaasi. Ensimäinen yö makuuhuoneessa on aina huolellisin vieraalle.

— Luuletko sinä vanhuksen voivan nukkua, missä sinä et ummista silmääsi? — Hän nosti Ingolle istuimen lähelle ovea, jossa varjo peitti istujan, sitte istahti hän itse jälleen paikallensa rahille, laski kätensä miekan kahvaan, kuulteli pihasta tulevaa jyryä ja silmäili väliin viileän talviyön tähtitaivasta. — Tähtienkin sanotaan tuolla ylähällä istuvan hopeaisilla istuimilla ja poistavan onnettomuuksia hädässä olevilta ihmisiltä, jotka rukoillen heitä silmäilevät, — lausui Berthar hurskaasti. Minä olen vanha puu, ja minun kaatamiseni aika on jo tullut: sinunkin takiasi, kuninkaani, olen joskus ikävöinyt taistelua jaloja vihollisia vastaan, joka tekisi kunniakkaan lopun sinun vaivoistasi. Mutta nykyään näin minä metsässä jalon immen, joka sinua lempii ja on sinulle uskollinen, ja nyt pelkään minä sinun puolestasi yön synkkää pilveä, joka eroittaa meidät tähtien valosta, ja minä pelkään öistä myrskyä, kun se vinkuu tämän puukaton harjalla. Sillä pimeässä, niin minä arvelen, tulee kuningas panemaan toimeen, mitä hänen ilkeä luonteensa neuvoo.

— Sinä tiedät, isä, meidän usein voittaneemme petollisesta vuorovieraisuudesta syntyneet vaarat, — vastasi Ingo.

Ukko hymähti tätä muistellessansa ja jatkoi laverrellen: — Avonainen kenttä ja parempi valo, kuin minkä savuavat puut antavat, on minusta mieluinen, aseiden kiitäessä ilman läpi. Kuitenkin puhut sinä viisaasti, kuningas, sillä paljon epävarmaa on maailmassa, mutta ei mikään petä niin usein kuin aavistukset tappelun edellä. Jota kau'emmin olemme vaeltaneet keihään ja miekan välillä, sitä vähemmin ajattelemme loppuamme. Ja sanoakseni sinulle kaikki, luulen minä kohtalon mahtavan jumalattaren hymysuin määräävän meidän arpamme jo ennen tappelua. He paiskaavat meidät ikäänkuin leikillänsä suurimpaan hengenvaaraan, ja vetävät meidät siitä taas veikeästi tukasta takasin ja toisen kerran lumoavat he meidän mieltämme voiton unelmilla ja sallivat meidän kaatua taistelutantereelle. Mutta kuinka he koettelevatkin miehen rohkeutta, iloitsevat he kumminkin meistä, sotilaista, täällä maan päällä ja sitte muualla.

Hiljaa suhiseva ääni sekä jysäys keskeytti puheen, ja eräs nuoli tuli lentäen pihasta sitä paikkaa kohti, missä Ingo istui; sen rautainen kärki kilahti hänen rautaista miekanhuotraansa vasten, ja nuoli putosi laattialle. Molemmatkin miehet pysyivät liikkumattomina, mutta ei minkäänlaista melua eikä mitään uutta hyökkäystä seurannut tätä murhayritystä. — Mene makaamaan, houkko, — lausui Berthar, osoittaen erästä epäselvää haamua, joka katosi pimeässä huoneiden läheisyyteen. Hän otti ylös kuolon airuen. — Nuoli, — lausui hän, — on jostakin metsästysviinistä.

— Se on kapine, jonka Tertullus on jättänyt tänne meidän varaltamme, — vastasi Ingo, — niin mitätöintä tervehdystä ei Bisino-kuningas lähetä.

— Urhot istuivat odottaen, mutta ei mitään enää kuulunut; tähdet kulkivat istuimillansa vitkallisesti eteenpäin taivaslaella, ja pimeänä oli kuninkaan linna kolkossa äänettömyydessään. Vihdoin lausui Berthar: — Nyt kait on uni vaivuttanut meidän isäntämme viinistä juopuneet urhot, ja nyt on aika sinunkin ajatellaksesi lepoa. — Hän meni makuulla olevien miesten luokse ja nykäsi kamaripalvelijan, Wolfin, hereille; nuori soturi kavahti vikkelästi jaloillensa ja saattoi herransa vuoteelle; sitte otti hän kilpensä ja keihäänsä sekä seisoi oven edessä, kunnes ensimäinen hämärä valo ilmautui taivahalle.

Seuraavaksi päiväksi oli suuri metsästysretki aijottu. Kuninkaan salin edustalla olevalla avonaisella paikalla kuoppivat hevoset maata, jänis- ja villisikakoirat alkoivat haukkua, jotta voimakkaiden metsästäjien oli vaikea pitää niitä vitjoissansa, ja soturit kokoontuivat iloisiin ryhmiin odottamaan kuningasta. Ingokin seisoi muutamain miestensä kanssa, nojaten hevoseensa, ja odotti lähtöä. Vihdoin tuli kuningas, joka rakasti metsästämistä vielä enemmän kuin hyvää juomaa lieden ääressä; hän oli metsästyspuvussa ja kantoi kädessään paskasta keihästänsä. Torvet puhalsivat hyvänhuomenen, ja ystävällisesti meni kuningas Ingon luokse sekä kysyi kaikkein kuullen: — Saitko hyvää unta, orpanani? En minä vielä tähän asti tietänytkään sinun isäsi puolelta olevasi minun puolisoni, kuningattaren, sukulaisen; ole siis heimolaisenakin tervetullut minun hoviini.

Kuninkaan miehet kuultelivat hänen sanojansa ja silmäilivät hämmästyneinä toisiansa. Mutta Ingo vastasi kunnioituksella: — Minä kiitän kuningasta niin ystävällisestä tervehdyksestä.

— Noh niin, — jatkoi Bisino, — koettelepa tänään keihääsi kelvollisuutta meidän rinnallamme. — Hän nousi ratsullensa, portti lensi auki, vipu-silta laskeusi ales, ulos ryykäsivät koirat ja metsästäjät heidän jäljessänsä. Ingo antoi iloisena hevoisensa ravata, joka samoinkuin omistajansakin riemuitsi, nähdessään aukean kentän jalkojensa alla. Hän ratsasti kuninkaan lähellä, ja tämä silmäili tutkistellen Ingon uljasta vartaloa ja ihmetteli sitä navakkata voimaa, jolla hän ohjasi vankkaa hevoistansa. Välistä kutsui hän Ingon rinnallensa ja jutteli ystävällisesti hänen kanssansa ikäänkuin vanhan tutun kanssa, jonka tähden kuninkaan miehet kuiskailivat keskenänsä: — Miksi silittelee kissa hiirtä, vaikka se on hänen kynsissänsä? — Mutta sellainen ei kuninkaan tarkoitus kuitenkaan ollut, hän oli mielistynyt Ingoon ja vielä kaikui hänen korvissansa ne ylistyssanat, joita kuningatar oli lausunut muukalaisesta ja kuninkaan omasta pojasta, joka oli hänestä rakkain maailmassa. Ja kuningas ajatteli: — Hän on todellakin hauska toveri, ja häntä katselee iloksensa; miksi en osoittaisi hänelle hyvyyttä, niin kau'an kuin voin sallia hänen olevan elävitten joukossa? Onpa niitäkin, joiden kuolemasta minulle olisi suurempi hyöty. — Sentähden lähti hänen lempeytensä todellakin sydämestä, ja hän salli iloisena kertoa itsellensä erään jalopeuran voimasta, jonka Ingo oli nähnyt Alemanein kuninkaan eläintarhassa.

Pian katosivat kuninkaat korkeaan tammimetsään. Tähän asti oli kuningattaren silmä tornin harjalta seurannut poismeneviä. Nyt kutsui hän luokseen kamaripalveliansa sekä hovinaisensa ja meni tyhjään pihaan. Seurueensa suureksi hämmästykseksi pysähtyi hän keittiörakennuksen luokse ja mainitsi muutaman sanan juhlapaistista keittäjälle, jolle tänlainen kunnia harvoin tapahtui ja joka iloisena lupasi tehdä parastansa juhlapäivällisen suhteen. Tultuansa saliin, jossa muukalaiset makasivat, kuuli hän vasaran pauketta. Berthar istui ovella teroittamassa vasaralla kiveä vastaan keihäänkärkiä ja lauleli sillä välin hiljaisella äänellä loitsulaulun aseiden pystymiseksi. Kuningatar pysähtyi, viittasi käskien seurueellensa vetäytymään pois ja seisoi portaiden lähellä, silmäillen tuota takovaa urhoa, kunnes tämä katsahti ylös, heitti pois rintineensä sekä vasaran ja astui kunnioituksella tervehtien kuningatarta vastaan. — Minkä otuksen aijot kaataa tällä aseella, Ingo-kuninkaan urho, — kysyi Gisela-rouva, — koska sinä jäit linnaan, kun metsäkoirat samoavat ulkona.

— Minä teroitan aseitamme, odottaessamme toista metsästyshuutoa, — vastasi Berthar, — kuninkaan metsästyshalua kehutaan laajalta maassa.

— Eipä sinun isäntäsi taida mielellänsä metsässä olla asekumppanittansa.

— Sen otuksen, joka juoksentelee päivän valossa, minun kuninkaani kyllä tappaa miestensä kanssa; jos taas on kysymyksessä yöllä liikkuvain susien pyydystelemistä, ei hän tule puuttumaan minun läsnäoloani. — Kuningatar katsoi vakavasti hänen silmiinsä ja astui askeleen eteenpäin. — Minä en tällä hetkellä näe sinua ensi kertaa, Berthar; vaikka sinun hivuksiisi siitä ajasta onkin satanut lunta, tunnen minä sinut kuitenkin.

— Vanhan miehen muisto on epävakainen; monta ihmistä olen minä nähnyt siitä ajasta, kuin minun kuninkaani rupesi koditoinna kuljeskelemaan ympäri maailmaa; kypeniä sattui minun silmiini, kun taloni kotiseuduillani paloi poroksi, jonka vuoksi en enään tunne niitä ihania kasvoja, joita nyt näen.

— Syystä sinä, vanhus, olet vihoissasi minun sukulaisilleni. Muinoin tekivät sinun kuninkaasi isä ja minun isäni liiton keskenänsä, mutta Gundomar-veljeni unohti vannotut valat; hän taisteli teidän vihollistenne liittolaisena Oder-virralla, ja minut lähetettiin vielä lapsena Thüringein kuninkaan puolisoksi. Tunnetko minua nyt, Berthar?

— Vesa on kasvanut komeaksi puuksi; toiset linnut sen latvassa nyt laulavat kuin ennen aikaan.

— Kuitenkin kantaa puu joka vuosi samanlaisia kukkia. Ja sinä, ijäkäs urho, saat kuningattaresta ystävän. Oletko tyytyväinen asuntoosi linnassa, ja ovatko kuninkaan miehet kohdelleet sinua kohteliaasti?

— Hovissa kohtelevat palvelijat samalla lailla kuin heidän isäntänsäkin; sinun suosiosi, kuningatar, takaa meille hyvää tahtoa sinun palvelijaisikin puolesta.

— Kuningattaren otsa synkistyi. — Tuo on ylpeiden vieraiden puhetta, — jatkoi hän väkinäisellä hymyllä, — minä arvelen elämän tuntuneen sinusta hauskemmalta metsämajoissa.

— Me olemme matkustelevaisia, kuningattareni; sitä, kun koditoinna kuljeskelee ympäri kansojen kesken, auttaa iloinen mieli; hänen täytyy olla ilman talotta ja vaimotta ja nauttia, mitä kukin päivä hänelle suo, saalista, juomaa, naisia; hänellä ei ole valitsemisvaltaa eikä tuskiakaan; huoletoinna ajattelee hän erotessaan seuraavan päivän työtä. — Vanhus huomasi kuningattaren taaskin ystävällisesti hymyilevän hänelle ja lähestyvän häntä, lausuen: — Tuolla tornissa on kuningattaren huone, ja jos sinä joskus vilkaiset keihäistäsi ylös tuonne akkunaan, palaa siellä kentiesi lyhty, joka edeltäkäsin varoittaa sinua susijahdista. Hän viittasi vanhukselle tervehdyksen ja palasi jälleen seurueensa luokse. Mutta vanhus katseli kummastuneena hänen jälkeensä, sitten otti hän taaskin vasaran ja antoi sen paukkua, mutta hän ei enään laulanut.

Seuraavana yönä ei mitkään nuolet, eikä kuninkaan sutten ulvonta häirinnyt vieraiden muukalaisten lepoa. Päivä päivältä muuttui kuningas ystävällisemmäksi heitä kohtaan ja kehui soturilleen heidän kohteliaisuuttansa ja heidän kykyänsä hevoisen ohjaamisessa leikkitaisteluissa. Hermin, tuo nuori kuninkaan poika, tuli usein Ingo-orpanansa luokse tämän asuntoon lapsellisten aseidensa kanssa ja silitteli Bertharin harmaata partaa sekä pyysi häntä kertomaan jonkun hauskan tarinan. Eräänä aamuna metsästysretkellä tuli Ingo vieläkin rakkaammaksi isännällensä, kuin hän tätä ennen oli ollutkaan. Kuningas oli metsästysinnossansa ratsastanut kau'aksi muiden edelle ja oli erään kallioseinän vieressä laskeunut ratsultansa sekä luiskahtanut kumoon iljanneella ja makasi nyt silmänräpäyksen turvattomana erään villihärjän sarvien edessä. Silloin astui Ingo oman henkensä vaaralla kuninkaan ruumiin suojelukseksi ja tappoi tuon raivoisan eläimen. Kuningas nousi seisomaan ja lausui, ontuen kaatumisestansa: — Nyt, ollessamme kahden kesken, ja kun ei ketään sotureistamme ole ollut läsnä, olen minä tullut tuntemaan sinun rehellisen mielialasi; sillä jos et sinä olisi juossut apuun kuin metsäkoira, olisi tuo raivoisa elukka lingoittanut minut ilmaan turmioksi kylkiluilleni, eikä kukaan olisi voinut moittia sinua siitä. Mutta minä tiedän kuitenkin nyt, mitä ei kenenkään muun tarvitse tietää.

Sinä päivänä istui kuningas iloisena kunniaistuimellaan aterioidessansa; hänen rinnallansa oli Gisela-kuningatar ja hänen toisella puolellansa Ingo. — Tänään riemuitsen minä metsästysonnestamme, — alkoi kuningas lausua, — minä riemuitsen vallastani ja kullasta, jonka te kaikki näette tässä silmäinne edessä, ja minä juon Ingo-urhon muistoa, koska hän oli hyvä kumppali ottelussa villihärjän kanssa. Riemuitkaatte tänään kaikki minun kanssani, nähdessänne hopea-astiat ja kultamaljat, jotka ovat asetetut silmäinne eteen minun ja teidän kunniaksenne. Sinäkin, Ingo, olet käynyt monen mahtavan hallitsijan hovissa; lausu minulle, urho, oletko koskaan nähnyt komeimpia aarrekammiosta tuotuja astioita?

— Mielelläni ylistän minä sinun rikkauttasi, kuninkaani, sillä missä aarrekammio on täysi, siellä arvelemme me kuninkaan hallitsevan turvallisena ja vihollisten naapureinsa sekä kansassa olevien pahanelkisten pelkäämänä. Kahta avua olen minä aina kuullut kehuttavan mahtavassa hallitsijassa, niitä, nimittäin, että hän ymmärtää oikealla ajalla hankkia aarteita ja oikealla ajalla jaella niitä urhollisille miehillensä, jotta nämät seuraisivat häntä hädän hetkenä.

Nämät sanat olivat täydellisessä sopusoinnussa kuninkaan pöydässä istuvien urhojen mielipiteiden kanssa, ja he nyökkäsivät sekä lausuivat hänelle hyväksymisensä.

— Alemanitkin olivat rikkaita kullasta, ennenkuin Caesar hävitti heidän maansa, — jatkoi Ingo. — Kuitenkin on minun luuloni heidän tulevan voittamaan paljon takasin, sillä he ovat kärkkäät saaliisen ja osaavat tinkiä kaupustelijain kanssa. Sitäpaitsi elävät he enemmän kuin muut kansakunnat romalaiseen tapaan; siellä asuu talonpojatkin kivikartanoissa, vaimot ompelevat neulalla kankaasen kirjavia kuvia, joiden ympärillä riippuu ihanoita rypäleitä viiniköynnöksissä.

— Tunnetko sinä romalaiset naisetkin? — kysyi kuningatar. — Monta ihmeellistä asiaa kertovat kuninkaan miehet heidän kauneudestansa, vaikka heillä on ruskea iho ja tumma tukka.

— He ovat vikkelöitä puheissansa ja ruumiinsa liikunnoissa, ja suloisesti viehättävät heidän silmänsä, mutta heidän siveyttänsä en kuullut koskaan kehuttavan, — vastasi Ingo.

— Siitä on nyt kaksi vuotta sitten; — myönsi Ingo, — silloin ratsastin minä nuoren Athanarik-kuninkaan seuralaisena rauhallisesti suuren keisarikaupungin, Trierin, muurein sisäpuolelle. Minä näin korkeita holveja ja kivimuureja ikäänkuin jättiläisten käsillä rakennettuja. Siellä vilisee iloisia ihmisiä kaduilla, mutta niillä sotureilla, jotka siellä seisovat vahdissa porteilla, Romalaisten merkki kilvessään, on meikäläisten silmät, ja he puhuvat meidän kieltämme, vaikka he väärin kerskaavat olevansa Romalaisia.

— Muukalaiset jakavat meille viisauttansa, he myyvät meille kultansa ja viininsä, ja me taaskin lainaamme heille jäsentemme voiman; sitä. vaihtokauppaa minä ylistän, — lausui Hadubald, joka ei mielellänsä suonut romalaispalvelusta ylenkatsottavan.

— Mutta minä, kuninkaani, — alkoi Berthar, — en anna paljon arvoa romalaiselle viisaudelle, jota muut niin suuresti ylistelevät. Olin minäkin kerran noissa suurissa kivilinnoissa, joita Romalaiset ovat rakentaneet, ensi kerran, kun Ingo-kuningas lähetti minut eteläänpäin Tonavan yli Augusta-linnaan, jossa Schwabilaisia nyt asuu. Suurella vaivalla ratsastin minä kaupungin murtuneiden muurein sisäpuolelle; siellä näin minä monta seikkaa, jotka ovat vastenmielisiä sillekin, joka on paljon nähnyt maailmassa. Romalaisten huoneet olivat niin yhteenpakatut kuin lammaslauma raju-ilmalla; en ainoatakaan sellaista minä nähnyt, jossa olisi ollut pihan sijaa, eipä edes tunkioläjänkään. Minä kysäsin tätä asiata isännältäni, ja hän sanoi heidän ujostelematta tekevän tarpeensa kadulle kuin koiranpennut. Minä makasin sellaisessa kivikolossa, jonka seinät ja laattia olivat siloiset ja kimaltelivat monivärisinä ja näiden yli olivat nuot hyvät Schwabilaiset asettaneet olkikaton; minä vakuutan teille, että minulle yöllä tuli tukala olo näiden kivien välissä, ja että minä olin iloinen aamulla kuullessani pääskysen visertelevän oljissa. Yöllä oli satanut ja eräässä vesilätäkössä näin minä aamuhämärässä kaksi sorsaa. Nämät eivät kuitenkaan olleet eläviä, vaan ikäänkuin laattiaan maalatuita. Minä lähestyin, löin kirveelläni kivi-permantoon ja huomasin sen olevan naurettavaa tekoa monesta pienestä kivestä; jokainen kivi oli vajoitettu maahan ja ylhäältäpäin tahkottu niin siloiseksi kuin kivikirves; sellaisista kirjavista kivistä olivat nuot kaksi lintua, joita me nimitämme sorsiksi. Ja tässä työssä oli monta miestä kuluttanut useita päiviä ainoastansa kovien kivien siloittamisella. Tämä näytti minusta aivan järjettömältä. Ja niin arveli minun isäntänikin, tuo schwabilainen soturi.

— Kentiesi se on heille pyhä ja harvoin nähty lintu; sillä monta lintulajia on kaikkialla maailmassa ja toisia taas ei, — lausui Valda, muuan järkevä mies kuningattaren seuruesta.

— Niin minäkin luulin, mutta minun isäntäni tiesi kertoa, että lie tekivät sellaisia töitä huviksensa ja saadakseen astua niiden päälle.

— Urhot nauroivat. — Tekeväthän meidänkin lapset pieniä karhuja savesta sekä leivin-uunia hiekasta ja leikittelevät koko päivän turhan kanssa. Romalaiset ovat muuttuneet lapsiksi uudestaan, — huudahti Valda.

— Sinä lausut totta. He ovat tahkonneet pieniä kiviä linnuiksi, mutta heidän metsissänsä on schwabilaiset soturit rakentaneet heille linnoituksia. Ja syödessänsä makaavat he ruoka-pöydässä kuin naiset lapsisaunan jälkeen.

— Mitä sinä tässä kerrot meille sorsista, — huudahti kuninkaan kamaripalvelija, Wolfgang, suuttuneena, — on aivan väärin ja hullusti. Sillä Romalaisilla on se omituisuus, että he voivat jäljitellä kaikkea väreillä ja kivillä, ei ainoastansa lintuja vaan jalopeurojakin ja taistelevia sotureja. He osaavat kuvailla kaikki jumalat ja sankarit, että ne ovat kuin eläviä. Sen tekevät he omaksi kunniaksensa ja muistoksensa.

— He kehnäilevät kiviänsä, ja meidän verta ovat ne urhot, jotka taistelevat heidän sotansa. Jos heidän tapansa on orjain toimien rakastaminen, on meidän tapamme orjain hallitseminen. Minä en ylistä sitä urhoa, joka menee orjain palvelukseen, — vastasi vanhus.

— Orjiksiko nimität sinä heitä, jotka kuitenkin hallitsevat milt'ei puolen maailmaa? Vanhempi on heidän sukunsa ja mainehikkaampi heidän elämänsä tarina kuin meidän, — huudahti Wolfgang taaskin.

— Jos he ovat lörpötelleet sinulle sellaista, ovat he valehdelleet, — vastasi Berthar. — Josko heidän maineensa on ansaittu ja heidän elämänsä tarina tosi, sen voi kukin huomata siitä, onko nämät taistelussa kiihoittaneet niiden rohkeutta, jotka näistä kerskailevat. Sentähden vertaan minä Romalaisten kunniaa hyökylaineesen, joka kerran on tulvannut yli maan ja sitten muodostunut lätäköksi, mutta meidän urhojemme kunnia on kuin virta, joka hölisee kivien yli ja ajaa laineitansa alas laaksoihin.

— Kuitenkin luottavat Romalaisten viisaat siihen, — keskeytti Ingo, — että heidän valtansa on tullut entistä lujemmaksi. Sillä he kerskaavat erään uuden jumalan tulleen heidän esi-isäinsä aikoina tähän valtakuntaan, joka antaisi heille voiton.

— Minä olen usein kuullut, — lausui kuningas, — että heillä pitäisi olla suuri salaisuus Kristuksessansa. Eikä heidän uskonsa olekaan turha, sillä he ovat nyt todellakin voittorikkaampia kuin ennen. Monenlaista saa tästä kuulla puhuttavan, mutta ei kukaan tiedä siitä tarkallensa mitään.

— Heillä on aivan harvalukuisia jumalia, — selitti Berthar salaperäisesti, — tahi kentiesi vaan yksi ainoa, jolla on kolme nimeä; yhden nimi on isä, toisen poika ja yhden nimi on kolmas.

— Kolmannen nimi on perkele, — sanoi Wolfgang, — sen tiedän minä, joka itsekin joskus olen ollut kristittyjen joukossa, ja minä vakuutan sinulle, kuninkaani, heidän noitumisensa olevan tehokkaamman kuin kenenkään muiden. Minä opin heidän salaiset merkkinsä ja erään loitsuluvun, jota he nimittävät nosterpater'iksi [Isämeidäksi] ja jota lukemalla voi parantaa kaikkia ruumiinvammoja. — Hän teki hartaasti ristinmerkin viinisarkkonsa yli.

— Sittekin on minun uskoni se, — väitti Berthar itsepäisesti, — että Romalaisillekin, huolimatta heidän muureilla varustetuista kaupungeistansa ja uusista jumalistansa sekä taidostansa tehdä kivistä sorsia, valkenee se päivä, jolloin he saavat kokea, että toisessa paikassa maailmaa elää voimakkaimpia miehiä, jotka antavat tuulen vapaasti puhaltaa puu-kattojensa harjalle.

— Meillekin on Romalaisten taito hyödyllinen — päätti kuningas. — Kuninkaalle on kunniaksi, jos hän tekee hyödyksensä sen, mitä viisasta muut ajattelevat. Kuitenkin ilahuttavat minua sinun sanasi, Berthar, sillä se mies on järkevä, joka ajattelee parempaa omastaan kuin vieraasta kansasta.

Ja kun aterian loputtua kuningas istui Ingon kanssa yksinänsä maljan ääressä, alkoi hän puheliaasti lausua: — Minä huomaan, urho, kohtalon jumalattarien lahjoittaneen sinulle syntyessäsi monta murhetta, mutta myöskin paljon hyvää, sillä he ovat sovittaneet niin, että ihmisten sydämet aukenevat sinulle ystävällisesti. Minäkin haluan olla suosiollinen sinua kohtaan, kuullessani sinun puhettasi ja nähdessäni sinun uljaana astuvan minun sotilaini joukossa. Yksi seikka kuitenkin minun mieltäni häiritsee, se, nimittäin, että sinä olet oleskellut minun talonpoikieni luona metsämajoissa, sillä heidän luonteensa on aina ollut kapinallinen, ja minä pelkään sinun siellä olosi olleen minulle vahingoksi.

— Te, kuningas, olette levotoin ilman syyttä, — vastasi Ingo vakaisesti; — tuskinpa minä enään tulen lepäämään Answald-ruhtinaan liedellä.

— Unohtuiko vala ja liitto niin äkkiä? — kysyi kuningas mielissänsä. — Uskoakseni sinua, mainitessasi niin kummallisia asioita, täytyy sinun kertoa, jos suvaitset, mikä vaikutti sinun erosi hänestä.

— Vastenmielisesti näkee isäntä vieraita muukalaisia asuvan talossansa, — lausui Ingo kierrellen.

— Haltijoiden välillä oleva ystävyys pakoittaa palkollisetkin olemaan sovussa, — vastasi kuningas, — sinä et sano minulle kaikkia, ja sentähden en minä voi luottaa sinuun.

— Jos te, kuningas, lupaatte minulle miekkanne nimessä, että syy minun riitaani Answald-ruhtinaan kanssa jää salaisuudeksi meidän kahden kesken, tahdon toden mukaisesti sen sinulle kertoa, sillä sinun epäluulosi olisi minulle vahingoksi, ja minä toivon hyvää sinun suosiostasi. — Kuningas nosti äkkiä miekkansa, laski sormensa sen päälle ja vannoi lupauksensa.

— Noh, tiedä siis, kuninkaani, että ruhtinaan tytär, Irmgard, on minulle rakas, ja että hänen isänsä sentähden vihastui minuun, koska hän on luvannut tyttärensä puolisoksi eräälle miehelle Sintram-sankarin suvusta.

Kuningas hymyili mielissänsä. — Väärin teit sinä, Ingo, vaikka oletkin mainehikas urho, pyytäessäsi ruhtinaan tytärtä. Kuinka voisi hänen isänsä antaa tyttärensä ja perillisensä perinnöttömälle muukalaiselle? Koko kansa nimittäisi häntä mielettömäksi, eikä koskaan suvaittaisi muukalaisen istuvan metsäseudun ruhtinasistuimella. Vaikkapa isä itse todistajien läsnäollessakin tahtoisi kihlata sinulle tyttärensä, en kuitenkaan minä, joka olen kuningas, voisi koskaan sallia sitä, vaan täytyisin antaa miesteni ratsastaa ulos keräämään sotajoukon teitä estääkseni.

Ingo heitti niin hirveän silmäyksen kuninkaasen, että tämä veti miekkansa lähemmäksi.

— Sinä puhut vihollisia sanoja maanpakolaiselle. Paljon häväistystä olen minä vieraana kärsinyt penkkilöillä, mutta vaikeasti tottuu miehen mieli suvaitsemaan ylenkatseellisia puheita, ja minusta nähden pitäisi kuninkaan jalomielisyyden sääliä onnettoman miehen ylpeyttä.

— Suosiollisemmalla mielellä minä nyt olen sinua kohtaan kuin koskaan ennen, — vastasi kuningas iloisesti. — Mutta vieläkö sinä yhä toivot voittavasi hänen isänsä vastahakoisuutta?

— Ruhtinasta sitoo hänen valansa, Sintramin suku on mahtava metsäseuduissa, ja ruhtinaan puolisokin on hänen sukulaisensa.

Kuningas napsahutti viinisarkkohonsa, kuten hänen tapansa oli, kun jotakin tapahtui hänelle mielen mukaan. — Ennemmin naittaisin minä sen tytön jollekin minun sotilaalleni; minusta ei olisi laisinkaan mieluista, jos Sintramin suku kerran tulisi saamaan haltuunsa ruhtinaan tilukset ja aarteet, sillä minä tunnen heidän ilkisisuisuutensa. Matta kaikkein enin vastenmielistä olisi minulle, jos sinä hänen isänsä suostumuksella tulisit hänen vävyksensä. Sillä niinkuin hunajan haju houkuttelee karhuja metsän puille, tulisi runoilijani ylistykset keräämään sinun talohosi kaikki sotaisat käsivarret, Vandalit ja muut kuljeksivat soturit, ja sinä tulisit pian Thüringein suojelijana minun vihollisekseni, vaikka et tahtoisikaan. Mieti tätä, — lopetti kuningas houkutellen ja täytti omin käsin vieraansa maljan. — Juo, Ingo, ja ole iloinen! Kun sudet pitävät kestiä tappotantereella, ylistävät he miekan, ystävällisyyttä, joka hankkii heille runsaan aterian, mutta älä sinä enään ajattelekaan juomakemuilla houkutella minun metsämajoissa asuvia Thüringiläisiäni.

— Kuule siis sinäkin, kuningas, muukalaisen neuvoa, — huudahti Ingo vihastuneena: — älä sinäkään ajattele sen immen naittamista toiselle miehelle, sillä niin kau'an, kuin minä elän ja voin liikuttaa käsivarttani, ei kukaan muu tule viemään häntä puolisonansa kotiinsa. No on minun miekkani yhden kerran kaatanut Theodulf'in maahan ja sattumasta vältti hän kuoleman; minä estän hänen ja jokaisen muun sinunkin miehesi häämatkan.

Nyt nauroi kuningas katketaksensa. — Jota kau'emmin sinä minulle puhut, sitä mieluummin minä sinua kuultelen, vaikka sinä puhutkin minulle ynseästi. Sinä ajattelet urhon tavoin, ja minä olen vakuutettu sinun töissäsikin näyttäyväsi urholta. Kukista tytön isä, kaada Theodulf, tuo pitkäkinttuinen houkko, verisellä taistelutantereella ja nosta tyttö häävuoteellesi. Kaikesta sydämestäni tahdon minä olla avullinen, että onnistuisit.

Ingo tähysteli epäluulolla kuninkaan kasvoja, hänen istuessansa noin iloisena Ingon edessä; hän ihmetteli, josko viini olisi kentiesi hämmentänyt kuninkaan ajatuksia ja lausui: — Sinun sanasi tarkoitus, herra, on minulle epäselvä, sinä kehut ja moitit minua samasta asiasta. Kuinka voit sinä olla minulle avullinen kosimisessa, jota sinä itse tahdot estää, vaikk'ei morsiamen isäkään tekisi esteitä? — Mutta Bisino-kuningas vastasi ylpeästi: — Istu jälleen maljasi ääreen. Sinulla on paljon sellaista, mikä on miehelle kunniaksi; mutta kaikkein vaikeinta et sinä ole onnistunut itsellesi saamaan, sinä et tunne hallitsemisen taitoa. Sinun ajatuksesi rientävät esiin suoraa tietä kuin hirvenjäljillä oleva koira, mutta kuningas ei saa olla suora suosiossansa eikä kostossansa; paljon täytyy hänen miettiä, ei kenellekään saa hän täydellisesti uskoa itseänsä ja jokaista täytyy hänen ymmärtää käyttää hyödyksensä. Siispä suon minäkin Irmgardin, ruhtinaan tyttären, ennemmin sinulle kuin monelle muulle; käsitä minua oikein: neitsyen, mutta ei hänen perintöänsä eikä hänen isänsä kuolemansa jälkeen herrautta metsämajain yli.

Ingo istahti hänen viereensä ja kallisti nöyrästi päänsä kuullaksensa häntä kau'emmin. — Aina siitä asti kun minä tulin kuninkaaksi, — jatkoi Bisino, — on minun valtani ollut epävarma metsänasukkaiden uppiniskaisuuden ja heidän ruhtinaansa Answald'in voiman vuoksi, ja minä olen kau'an etsinyt tilaisuutta heitä kukistaakseni. Sentähden olikin sinun olosi metsämajoissa minulle vastenmielinen, koska sinusta olisi voinut tulla johtaja heidän laumoillensa. Ja jos sinun Vandalilais-sikiösi olisivat halunneet sijoittua siellä olevan valta-istuimen ympärille, olisin täytynyt tappaa sinut vihollisenani, vaikka olisinkin sinua kohtaan suosiollinen. Mieti tätä, urho! Jos sinä sitävastoin voitat tyttären hänen isänsä vihollisena sellaisella väkivallalla, jota sankarit harjoittavat, kun lemmenhalut heitä pakoittaa, niin katoaa perillinen talosta, eikä minulla ole enään syytä olla levotoin siitä, että valta heidän ylitsensä menisi uudelle ruhtinassuvulle. Käsitätkö nyt, mitä minä tarkoitan, sinä juropäinen Ingo.

Neitsyttä minä haluan, enkä valta-istuinta sinun maassasi. Kuitenkin tuntuu minusta julmalta, että minun vaimoni pitää menettämän perintö-oikeutensa sentähden, että hän menee naimisiin minun kanssani.

— Anna minun pitää huolta siitä, lausui kuningas kolkosti. — Jos sinä haluat viedä neitsyen mukanasi vieraasen maahan, tulen minä olemaan sinun uskollisena auttajanasi; älä vaan pakoita minua kuninkaana puolustamaan maani oikeutta sinua vastaan. Toimita niin, Ingo, että sinä voitat neitsyeen uhkarohkeudella, niin tulen minä sinua ylistämään.

— Jos sinä, kuningas, suot minulle neitsyen, niin suo minulle myöskin linna tahi kartano, johon minä voin viedä hänet turvaan vainojiltansa, — huudahti Ingo ja tarttui anellen kuninkaan käteen. Bisino-kuninkaan kasvot menivät syviin ryppyihin, mutta taas loisti hänen silmistänsä rehellinen hyväntahtoisuus, kun hän vastasi: — Taaskin pakoittaa minua valtioviisaus hylkäämään, sinun rukouksesi. Kuinka voisin minä suojella valtaani kansan yli yleiseltä suuttumukselta, jos minä julkisesti auttaisin sinua salaamaan saalistasi? Jos minä voin salaisesti auttaa sinua, teen sen mielelläni ystävyydestä sinua kohtaan, ja koska se hyödyttää minuakin. Mutta miten minä voisin auttaa sinua neuvoilla ja salaisella toiminnalla, sen saat itse punnita. Ainoastansa aarre-aittaani en voi sinulle avata, sillä rannerenkaita ja romalaista rahaa täytyy minun säilyttää itseni varalta, jotta minun soturini taistelisivat puolestani hädän hetkellä.

— Kansan mahtava yliherra osoittaa siten suosiotansa, että hän jakelee lahjojansa tahi pitää suojelevan kilpensä hädässä olevan yli. Miten aikoo kuningas auttaa minua, koska hän kieltää minulta kummankin? — kysyi Ingo, petettynä toiveissansa.

Bisino-kuningas vinnisti silmiänsä ja iski niitä viekkaasti. — Kuningas, — sanoi hän, — ummistaa silmänsä, niinkuin minä nyt teen; tyydy sinä, urho, siihen! — Vaikka suutuksissansa täytyi Ingon nauraa kuninkaan leveälle naamalle, tämän istuessa ja kurkistaessa häneen ummistettujen silmäluomiensa välistä. Ja kuningas oli hyvillään vieraansa naurusta. — Se on oikein, — sanoi hän; — häädä nyt mielestäsi se levottomuus, joka sinua vaivaa, ja ole iloinen minun seurassani, sillä mieluummin juon minä sinun kuin muiden kanssa, tiedettyäni, ettei tällä nuorella karhulla ole muuta tyys-sijaa kuin minun häkkiini. Sentähden tahdon minä nyt uskoa sinulle yhden salaisuuden. Romalainen Tertullus on nykyään kuiskannut minun korvaani kaikenlaisia asioita ja tehnyt minulle suuria tarjoumuksia, jos minä jättäisin sinut Caesarin käsiin. Ja sinun tänne tullessasi ei minulla juuri ollut aivan ystävällisiä aikomuksia sinua kohtaan. Mutta nyt, kun minä tunnen sinut, minkälainen sinä olet, tahdon minä mieluummin pitää sinut itselläni.

Kuninkaanlinnan tornien ympärillä raivosi talvijättiläisten ikivanha taistelu niitä hyviä jumaluusvoimia vastaan, jotka suojelevat maan kasvullisuutta. Nuot julmat henget nostivat harmajan pilven taivaan valon ja maan välille, ja ne häiritsivät Ingo-urhoakin synkillä ajatuksilla ja murheella niiden henkilöiden menestyksestä, jotka olivat hänen sydämellensä rakkaat. Myrskyn henget tuiskuttelivat asumuksen seinäin ra'oista lumikinoksia aina muukalaisten peitteiden päälle asti; sekin soturi, joka oli puettu karhunnahkaan, tunsi pakkaisen kireän puremisen, lähenteli päivällä lieden tulta isäntänsä saleissa ja lauloi huolissansa: "Ei talvi oo ystävä kuljeksivan, hän turvaapi silloin puun palahan." Elon tuimat viholliset eroittivat myöskin virran raskaalla jäävaipalla vapaasta ilmasta, ja Ahti, jonka asunto on syvyydessä, löi ja koputteli vihoissansa alhaaltapäin kristallikattoa. Mutta mitä sen jäävaipan alla liikkui, joka peitti kuningattaren ajatukset, ei tietänyt kukaan; hän yksinänsä istui vaitonaisena riitelevien miesten keskellä; hänen valju ystävyytensä muukalaisia kohtaan oli aina yhtäläinen; kuningas ainoastansa luuli huomaavansa Gisela-rouvan käyttäyvän vähemmin ylpeästi kuin ennen. Pohjatuulen vinkuessa kuolonvirsiänsä kuninkaanlinnan tornin ympärillä, nurisi Bisirid väliin vieraillensa, mutta yhä voitti ystävyys muukalaiseen hänen kiukkunsa, ja niin usein kuin joku auringon säde valoi rusokimallettansa lumivaipalle, huudahti hän: — Tätä talvea minä kiitän, sillä hyviä sanoja saan minä kuulla kunnia-istuimella ja kamarissa. — Niiden metsästysretkien joukossa, joita kuningas pani toimeen urhoille, oli myöskin sotaretki erästä Sachsilaisosakuntaa vastaan; sinne ratsastivat Vandalit kuninkaan soturein seurassa, ja kun urhot palasivat kotia voittajina sekä runsaalla sotasaaliilla, ylisti kuningas kovin Ingon hyvää miekkaa, ja hänen soturinsa elivät tästälähin hyvässä sovussa muukalaisten kanssa.

Lumi suli kevätauringon paisteessa, uusi vihannes nousi maasta, koivussa ja pähkinäpuussa riippui ruskeita norkkoja; ihmistenkin rinnassa elpyi toivo uudesta elämästä ja halu päästä ulos talvipesästänsä. Ensimäiset muuttolinnut saapuivat etelästä ja niiden mukana Volkmar, runoilija; hän kertoeli kuninkaan salissa jumalien ja sankarein urhotöistä muinaisina aikona ja lauleli hiljaa Ingon korviin erään metsälinnun murheesta ja kaipauksesta. Sitten kertoi hän, että metsämajoissa kiukku ja vihaiset sanat herättivät levottomuutta viisaiden mielissä. Theodulf oli vielä potilaana ruhtinaan talossa, Sintramin suvulla oli suuri valta siellä, ja Answald-ruhtinas hallitsi tylysti miehiänsä ja oli kutsunut runoilijan tyttärensä Toukokuussa vietettäviin häihin. Mutta kuninkaan linnastakin lähetettiin ystävällisiä viestiä metsä-asukkaille. Wolf sai luvan ratsastaa kotiansa. Ennen lähtöänsä oli hänellä salainen keskustelu herransa ja Bertharin kanssa, hän viivähti välillä Rotharin ja Beron taloissa ja ratsasti Beron kanssa harvastaan kuljetuilla metsäpoluilla etelään päin Main-virtaa kohti. Hänen palatessaan nähtiin iloisia kasvoja muukalaisten asumuksessa.

Vihdoin mursi virtakin jääpeitteensä ja loi valtaavana laineensa niittyjen vihoittavalle nurmelle; sen kohiseva vesitulva nousi äkkiä äyräidensä yli, ja pelvolla katselivat ihmiset tuon hillitsemättömän voimaa. Mutta itätuuli nosti sitä vastaan ankaran myrskyn ja masensi sen laineet sekä kuivasi maan kukkuloiden juurelta. Haukkamies oli opettanut kuninkaanpojan vavalta kaksi nuorta hiirihaukkaa pyydystämään pienempiä lintuja, ja eräänä aamuna pyysi Hermin isältänsä saada ratsastaa kukkuloille, koetellaksensa noiden siivekkäiden metsästäjien taitoa. Jo seisoi kuninkaan hevonen valmiiksi satuloituna metsästysretkeen, kun eräs sanansaattaja nelisti pihaan, tuoden viestejä, jotka panivat kuninkaan julmasti rypistämään kulmakarvojansa. Hän antoi taluttaa hevoisensa pois ja lähetti poikansa sekä kuningattarensa ja Ingon kukkuloille. Aurinko paistoi lämpimästi ja ensi kerran ratsasti Ingo ulkona kuningattaren kanssa seuruetta. Haukkamies irroitti hiirihaukan hunnun, ja nuori kuninkaan poika riensi Valda-urhon sekä seuralaistensa kanssa riemuiten eteenpäin tuon linnun kohdalla. Vitkallisemmin seurasi kuningatar. Hän antoi tulisen ratsunsa temmeskellä, hänen poskensa hohtivat, ja hän hymyili seurakumppalillensa, joka riemuitsi tuosta rinnallansa olevasta ihanasta naisesta ja huolellisesti silmäili hänen hevoisensa hyppyjä. Kun Ingo kerran, auttaaksensa kuningatarta, tarttui hänen hevoisensa suitsiin, pysähtyi kuningatar ja lausui: — Minä muistan sen päivän, jona sinä teit lapselle saman palveluksen, kun me kaukana täältä ratsastimme toistemme rinnalla kukoistavalla niityllä; sillä kertaa olin minä arempi mielessäni, mutta minä en tahtonut antaa sinun huomata sitä.

— Pulleammat olivat sinä päivänä minun kuninkaallisen orpanani kasvot, — huudahti Ingo iloisesti, — ja lyhyempi oli kiemura, joka liehui hänen päänsä ympärillä. Mutta kun sinä tulit minua vastaan täällä salissa ja niin ystävällisesti muistutit kuningasta menneistä ajoista, silloin tunsin minä taaskin uljaasta silmäyksestä tuon pikku tytön kasvot ja minä käsitin kyllä, että minä tulisin olemaan sinulle kiitollisuuden velassa, jos minulle kuninkaanlinnassa osoitettaisiin suosioa.

Kuningatar hymyili ja temmellytti taaskin hevoistansa hurjissa hypyissä, kunnes hänen edellänsä kulkevat ratsastajat olivat kadonneet erään kukkulan taakse, jolloin hän taaskin hillitsi ratsunsa ja lausui sydämellisesti: — Kiitä minua Ingo, sillä riemulla kuulen minä olevani sinulle rakas. Kumpikin olemme me karkoitetut kodistamme vieraaseen maahan, sittekuin minun sukuni viha meidät eroitti. En ole minäkään unohtanut sinua; usein olen minä kysellyt sinua, milloin vaan joku matkustaja etelästäpäin saapui linnaan. Minä pidin sinua veljenäni onnettomuudessa ja ylpeydellä kuulin minä sinun käyttäyneesi jalosti kovassa kohtalossasi. Vihdoin saapuessasi meille, tulin minä iloisemmaksi kuin koskaan ennen. — Hän katsoi niin ystävällisesti Ingoon, että tämä lumottuna hänen silmäyksistänsä innokkaasti tapasi hänen kättänsä; hän ojensi Ingolle valkoisen käsivartensa ja ratsasti näin hetkisen hänen rinnallansa, kasvot käännettynä Ingoon päin. Sitten veti hän leikitellen kätensä takasin, ratsasti uudestansa hurjissa hypyissä kentän poikki ja käänsi päänsä takaperin, nähdäkseen, josko Ingo häntä seuraisi. Ja taaskin alkoi hän hymyillen lausua: — Eräs toinen aikoo pitää sinua kuin jahtihaukkaa huntu silmilläsi, mutta minun luuloni on, että kotka kerran tulee vapaana kiitämään avaruudessa ja ohjaamaan kulkunsa omilla teillään auringon valossa. Sillä sinä, orpana, et ole luotu olemaan toisen palvelija, ja ken tahtoo pidättää sinua, katsokoon, ett'ei sinun kyntesi häntä raapaise.

Kun kuningatar alkoi ystävällisen puheensa Ingon kanssa, aikoi tämä kertoa hänelle jotakin olostansa metsämajoissa, joka muutoin aina oli hänen mielessänsä, mutta kuningattaren sanat ja silmäykset estivät häntä siitä, kunnes tämä vihdoin itse lausui muuttuneella äänellä: — Ja kuitenkin istui jalohaukka sidotuin siivin talonpojan kartanossa. Minä ylistän sen isän typeryyttä, joka katkaisi nuot kehnot siteet, sillä sinun tulee tähdätä mitä korkeimmalle. Ainoastansa uhkarohkeus voi kohottaa sinut muiden pään yli, muista se, Ingo. Tule nyt minun poikani luokse, minua ilahuttaa, että poikanen liittyy sinuun, sillä parempaa opettajaa kaikissa urhotöissä, kuin sinä olet, en voi hänelle toivoakaan. — Taaskin ratsasti hän Ingon edellä; hänen kuninkaallinen viittansa ja kiemuratukkansa liehuivat tuulessa, hän lennätti pientä keihästä, joka hänellä oli kädessään edellänsä ilmassa ja tempasi sen taas käteensä lennosta; mutta Ingo pysyi nyt etäämpänä, kunnes kumpikin liittyivät metsästäjäjoukkoon ja huudoillansa kehoittivat taistelevaa haukkaa, joka laskeusi ales, nokikana kynsissänsä.

Kun metsästäjät palasivat takasin kuninkaanlinnaan, huomasivat he siellä tavattoman liikkeen. Ratsastajia tuli ja meni, palvelijat kantoivat mattoja ja patjoja siihen kivirakennukseen, jota pidettiin ylhäisten vieraiden varalta, ja kuninkaan salista päin kuului aseenkalsketta ja monilukuisten hevoisien kavionkopsetta. Ingo sekä kuninkaan nuori poika laskeusivat hevosiltansa Vandalein makuuhuoneen edustalla, ja Bertha riensi hänen vastaansa lausuen: — Silläaikaa, kun siellä ulkona tähystelit jahtihaukkoja, laskeusi toinen petolintu kuninkaan kartanoon. Caesar on lähettänyt uuden viestin, ja kenenkähän luulet tulleen tänne hänen airuenansa? Julmin heittiö koko romalaisessa sotajoukossa, Frankilainen Harietto, joka kerran metsässä katkaisi päät ryöstäviltä Sachsilaisilta ja kantoi ne kaupunkiin, ikäänkuin ne olisi olleet junkkia. Jo ennen hänen tuloansa käveli kuningas synkällä katsannolla huoneiden väliä; hän oli hämillänsä vastatessaan minun tervehdykseeni ja hänen miehensä katselivat meitä yli olkansa sekä väistivät meidän seuraamme. Äsken juuri oli eräs kuninkaan kamaripalvelijoista meidän asunnossamme ja ilmoitti änkyttäen tuovansa sinun ateriasi tänne, ett'et tapaisi Romalaista kuninkaan pöydässä.

Joll'ei se tapahdu aterialla, tapahtukoon se pihassa, — vastasi Ingo, me emme peitä pedolta kasvojamme; jos hänen viestinsä koskee minua, on hyvä, että me saamme sen ajoissa tietää. Tule, orpana, — lausui hän kuninkaan pojalle, — käykäämme katsomaan, miten muukalaiset ratsastavat, ja miten kuningas tervehtii Romalaisten lähettilästä. — Poika kävi hänen rinnallansa pihan poikki kuninkaan salin edustalla olevalle suurelle avonaiselle paikalle. Siellä seisoivat muukalaiset hevoisiensa edessä, mutta kuningas esitteli etevimmät miehensä lähettiläälle, joka kävi miehestä mieheen, tervehtien soturin tavalla ja lausuen siellä täällä sanasen. Lähes päätänsä pitempi kuin kuninkaan kookkaat sankarit oli Roomalaisten lähettiläs. Ikäänkuin jättiläinen seisoi hän siinä, hartiakkaana ja jyhkeänä, renkaita käsivarsissaan ja keisarin kuvalla leimattu kultaraha panssaripaidassaan. Kypärin alta pistäysivät hänen tuuheat kulmakarvansa näkyviin, synkkä oli hänen katsantonsa, ja tuskin huomattava hänen kohtelias hymyilynsä.

Kun Bisino vieraansa kanssa kääntyi ympäri, seisoi hän äkkiarvaamatta Ingon edessä, joka ääneti tervehti kuningasta ja jätti pojan hänen huostaansa. Kuningas tarttui kiihkoisesti poikansa käteen ja veti hänet luoksensa. Mutta muukalaisen silmäys oli hellittämättä kiintynyt Ingoon, ja vaistomaisesti tapaili hänen kätensä miekkaansa, ikäänkuin aikoisi hän yksin tein tappaa herransa vihollisen. Ingo astui kuitenkin tervehtien hänen luoksensa ja lausui: — Kun me, urho, viimeiseksi tapasimme toisemme, oli kuuma päivä; rehellisempi oli sinun silmäyksesi, heiluttaessasi miekkaasi minua vastaan verisellä taistelukentällä, kuin täällä, jossa vieraan hallitsijan tahto estää sinun kättäsi minua tervehtimästä.

— Mielelläni sanoisin sinulle, Ingo, olevan; iloissani, että kohtaisimme toisemme, mutta minä seison tässä mahtavan Romalaisen lähettiläänä, ja hänen mielialansa ei ole juuri ystävällinen sinua kohtaan.

— Mutta minä en ylistä sellaista asiaa, — lausui Ingo, — joka estää urhollista miestä rauhan aikana ojentamasta kättänsä sotakumppalille, jonka kanssa hän sitä ennen on vaihtanut kelpo iskuja.

— Vihastuneet jumalat heittivät sinut ja minut kotiseuduiltamme vihollisiin sotajoukkoihin, molemmatkin noudatamme me valaa, joka meidät sitoo, — lausui frankilainen mies.

— Romalaisten riveissä laulaa runoilija samoja lauluja kuin tässäkin maassa, — vastasi Harietto.

— Minua opettivat ne laulut, joita minä poikana opin, kammoksumaan muukalaisten iestä, — vastasi Ingo.

— Kaikkia sinä, Harietto, kutsut, jotka tässä seisovat; yhtä sinä vaan, luulen minä, et kutsu ja sentähden ällös vihastuko, jos minä pidän niskani taivuttamisen Caesarin hirsipuun alle sopimattomana.

Kumpaisetkin kumarsivat ylpeästi päätänsä ja erkanivat toisistansa. Mutta kuninkaan urhot olivat liittyneet heihin ja ääntäneet myönnytystänsä sekä puheelle että vastaukselle, kovemmin, kun Harietto puhui, mutta oli Ingonkin sanat saaneet hyväksymistä, ja viimeiseksi lausuttuansa näki hän itse kuninkaankin myöntäen nyökkäävän päätänsä.

Lähettiläs meni kuninkaan kanssa saliin, jossa hänen seuralaisensa latoivat esille Caesarin lahjat. Bisino silmäili iloisena kulta-astioita sekä maljoja ja noita jalokivillä koristettuja teoksia ja vakuutti lähettiläälle olevansa Caesarin ystävä ja taipuva tekemään hänelle monta hyvää palvelusta. Silloin pyysi Harietto salaista keskustelua, ja kun kuningas oli lähettänyt pois kaikki salaiset kuultelijat, vaati Romalaisten lähettiläs, että Ingo annettaisiin hänen valtaansa.

Bisino säikähti; hän istui kau'an epäröivänä ja vastasi vihdoin sellaisen vaatimuksen olevan liian ankaran hänelle, ja että hän tarvitsi aikaa miettiäkseen vastausta; sillä välin voisi lähettiläs nauttia talon vieraanvaraisuutta. Mutta Harietto vaati äkillistä päätöstä, tarjosi enemmän lahjoja ja uhkasi. Silloin heräsi kuninkaan ylpeys, ja hän huusi vihoissansa, että mitä hän kielsi ystävälliseltä pyynnöltä, sitä ei hän millään ehdolla myöntäisi sillenkään, joka esiintyi uhkauksilla. Sitte päästi hän vieraansa menemään ja tämä liittyi seuralaisinensa kuninkaan miehiin ja joi heidän kanssansa sekä jakeli heille lahjoja. Mutta Bisino-kuningas istui huoneessaan levottomalla mielellä; vihdoin meni hän aarre-aittaansa, istahti eräälle tuolille ja tarkasteli raskaalla sydämellä vielä kerran noita uusia lahjoja, ja laski sitten niiden nauhojen luvun, joihin kultaisia rannerenkaita oli pujoteltu sekä suuret astiansa ja kannunsa, kultamaljansa ja juomasarvensa. Vaivalla nosti hän erään hopea-astian, katseli siitä kuvaansa ja lausui huolissansa: — Murheelliset ovat ne kasvot, jotka tuossa näen. Muukalainen, on tuonut minulle runsaita lahjoja, vaikka suurin astia onkin kullatusta hopeasta, eikä sellainen, kuin suurelle kuninkaalle lahjaksi sopii. Sittekään en tahtoisi mielelläni menettää niitä muita lahjoja, joista hän puhuu, eikä Romalainen anna niitä minulle, joll'en anna hänen käsiinsä miestä joko elävänä tahi vaikkapa kuolleenakin. Mutta jos minä teen tämän vääryyden ja jätän hänet vihollistensa käsiin, tulen minä kauhistukseksi kaikelle kansalle, ikäänkuin olisin muukalaisten palkkalainen ja sentähden, että annoin vuorovieraani häpeällisen kuoleman uhriksi. Ja minuun koskee kipeästi hänen itsensäkin takia, sillä hyväsydäminen ja rehellinen hän on sekä uskollinen toveri maljan ääressä ja ratsun seljässä. Mutta jos minä tahtoisin suojella häntä, huolimatta Romalaisista, on minun edessäni uuvuttava työ, sota tyhjentää kentiesi aarrekammioni, vähentää kansan voimaa ja saattaa valta-istuimeni horjumaan. — Hänen silmäyksensä sattui erääseen miekkaan, joka riippui seinällä kiiltävän metallin yli. — — Tämä on minun kuninkaallinen sukumiekkani, ylistetty lauluissa ja peljätty kansan keskuudessa; monta vaikeaa työtä on se tehnyt ja joku jumala on muinoin, kertoo tarina, takonut sen terän; minua kummastuttaa, ett'en minä tänään voi kääntää silmiäni siitä pois. — Ja huoaten jatkoi hän: — Minä olen juonut ja metsästänyt hänen kanssansa sekä taistellut hänen rinnallansa ja minä soisin hänen loppunsa tulevan yhtä mainehikkaaksi, kuin hänen esi-isiensäkin on ollut, joilla myöskin oli kiire saamaan kuolinhaavan rintaansa. Jos en minä voi pelastaa häntä, tahdon kuitenkin osoittaa hänelle kaiken kuninkaallisen kunnian.

Kuningas nousi seisovallensa ja tempasi aseen. Silloin tunsi hän itseänsä hiljaa otettavan käsivarresta; hän säpsähti ja veti miekkansa; hänen edessänsä seisoi Gisela-rouva ja katsoi häneen ivallisesti: — Aikooko kuningas lähteä sotaan pöytähopeittensa kanssa, koska hän pitää katselmusta niiden kanssa?

Missäpä kuninkaan voima on, joll'ei rikkauksissa?— kysyi vuorostansa kuningas närkästyneenä, — miten voin minä voittaa ahnaiden mielet ja saada heiltä uskollisuuden valaa, joll'en lahjoita heille tuota vierasten metallia? Harvoilla sitä on minun maassani, ja kaikki sitä vaativat, mistä minä sitä ottaisin, jos en ostaisi sitä muukalaisilta?

— Aiotteko, kuningas, myydä urhon Romalaisille? — kysyi kuningatar, ja hänen silmänsä säkenöivät tulta.

— Miettisinkö minä sitten, jos sen tahtoisin tehdä? — mörisi kuningas. — Mutta tämä muukalainen istuu nyt kuin tarhapöllö minun puissani; kaikki ilman linnut kokoontuvat tänne kirkumaan häntä vastaan, eikä kait kulu pitkää aikaa, ennenkuin Oderin varrella asuvat kuninkaat lähettävät tänne miehiänsä vaatimaan hänen henkeänsä.

— Sinä et petä minua, — lausui kuningatar hirveästi vihastuneena; — mietipä, kuningas, voisitko elää semmoisen häpeän perästä; minä en suinkaan tahdo sitä. En koskaan tahdo minä jakaa vuodettani ja asumustani valapattoisen miehen kanssa, joka romalaisesta kullasta myy hänen valansa saaneen vuorovieraan.

Kuningas katseli häntä kieroilla silmillä: — Rajusti riehuvat sinun ajatuksesi, Gisela-rouvani; minä arvelen niiden menevän liiallisuuksiin.

— Kellä on suurempi oikeus suojella kuninkaan kunniaa kuin kuningattarella? — vastasi Gisela-rouva, koettaen pakoittaa itseänsä tyyntymään. — Jos et sinä luule voivasi suojella häntä Romalaisilta, päästä hänet menemään kartanostasi. Parempi on näyttäytyä heikolta kuin petolliselta.

— Ja hän eläisi tämän häväistyksen perästä minun vihollisenani, — lausui kuningas.

— Sido hänet kalliilla valalla; hän on, luullakseni, niitä, jotka täyttävät lupauksensa.

— Tahtooko minun kuningattareni puhutella häntä, ett'ei hän koskaan! muistelisi häväistystänsä? — kysyi linnan haltija viekkaasti.

— Tahdon, — vastasi Gisela-rouva kolkosti, — jos se hyödyttää kuningasta. — Kumpikin seisoi toisensa edessä synkillä ajatuksilla; vihdoin lausui kuningas: — Hädän ollessa pitää toimia rivakkaasti; koetapa onneasi, Gisela, ja lähetä hänelle tänä iltana sana, että hän saapuisi sinun torniisi salaiseen neuvotteluun, kentiesi voit sinä siellä auttaa häntä onnelliseen poispääsöön.

Kuningatar antoi silmäyksensä vajota, hänen kasvonsa olivat kalpeat, kun hän vastasi: — Minä tahdon kehoittaa häntä lähtemään, koska sinä sen käsket. — Hän käänsi äkkiä selkänsä kuninkaalle, joka katsoi synkästi hänen jälkeensä.

Samana iltana seisoi kuningatar odottamassa tornikamarissansa; öiset linnut istuivat muurilla ja valittivat sitä onnettomuutta, jota tuolla sisällä hankittiin eräälle ihmiselle; kovassa ilmavedossa, joka tunki sisään avatusta akkunasta, liehui vahasoihtu ja heitteli tuon kauniin naisen varjoa sinne tänne seinällä. Gisela-rouva seisoi keskellä huonetta, puettuna juhlavaatteisiin ja punainen, kuninkaallinen valtija-koristus otsallansa; hänen kalpeat kasvonsa olivat kumarruksissa eteenpäin ja kätensä lujasti kokoonpuristetut, ikäänkuin aikoisivat ne tehdä jonkin väkivaltaisen työn — Jos sinä, Ingo, lähdet täältä pois, — lausui hän itseksensä, — tuotat sinä minulle tuskan, katkeramman kuin kuolema, ja jos sinä jäät tänne, silloin on kolmesta hengissä olevasta yksi liikaa. Hän säpsähti ja kuulteli taaskin, alahaalta kuului puhetta ja hiljaista aseen kalsketta. Silloin tempasi hän soihdun sen korkeasta jalasta ja piti sitä ulkona akkunasta niin, että savu ja leimuava liekki liehui tornin räystään lähellä, ja tarhapöllöt lensivät peljästyneinä ilmaan. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua vastasi kaukaa yksinäinen metsästyshuuto, kuningatar veti soihdun takasin ja asetti esiripun akkunan aukon eteen.

Kiviportaissa kuului miehen askeleita. — Hän se on, lausui kuningatar hiljaa. Mutta kun ovi aukeni, säpsähti hän takaperin, sillä Bisino-kuningas astui sisään; synkät olivat hänen kasvonsa, ja tuo kömpelö mies oli puettu panssaripaitaan; päässänsä oli hänellä teräskypäri ja hänen miekkansa kahvassa säkenöi veripunainen kivi. — Kuningatar on koristettuna ikäänkuin juhlaa varten, — lausui hän vihaisesti.

— Minä tahdonkin olla näkymätöin todistaja sinun keskusteluusi hänen kanssansa, ja että hänelle sanoisit kaikki niin, kuin minä olen käskenyt, kuultele nyt minun varoitustani: tornin juurella odottaa kaksi kovakouraista miestä minun seurueestani; jos hän menee ales minun olemattani mukana, ei hän pääse elävänä kynnyksen yli.

— Viisas oli kuninkaan keksintö, — lausui Gisela kolkosti. Silloin sattui hänen silmäyksensä kuninkaan miekkaan, ja hän lausui: — Verisenä loistaa kivi kuninkaan miekassa, se on sinun esi-isäisi surma-ase. — Ja koettaen väkisin voittaa kauhuansa, jatkoi hän: — Kuningattaren huone on muutoin tavallisesti rauhoitettu miesten miekoilta. Miksi loukkaa kuningas minun oikeuttani?

— Se tapahtuu ainoastansa varovaisuudesta, Gisela, — vastasi kuningas tuikeasti. Hän meni huoneen perälle, avasi pienen syrjä-oven ja katosi sen kautta.

Taaskin seisoi kuningatar yksinänsä, ja hänen ajatuksensa riehuivat tuimassa kapinassa. — Kuunteleva kuningas miettii väkivaltaa, ja minun pitäisi auttaa häntä konnamaisessa työssänsä.

Silloin kuului ulkoa Ingon askeleet, ja hän astui sisään panssaripaidatta sekä miekatta. — Kiitän sinua, orpanani, — lausui hän sydämellisesti, — että tänään aukaisit minulle tornisi. — Hän katsahti ympärillensä koristetussa huoneessa, silmäili seinillä olevia ommeltuja verhoja ja noita vieraista maista tuotuja kalliita astioita. — Äidistäni jäätyä, en ole konsanaan sittemmin ollut kuningattaren loistavassa makuuhuoneessa. Miksi näytätte niin vieraalta, orpanani? — jatkoi hän surullisesti; suo minulle anteeksi, jos en niin, kuin pitäisi, riemuitse siitä kunniasta, jonka sinä osoitat köyhälle Ingolle, ottaessasi häntä vastaan kuninkaallisessa loistossa. — Hän tarttui kuningattaren käteen; huolimatta tuskastansa lensi rusoittava puna tämän kalpeille kasvoille, vetäessänsä pois kätensä. Helpompi on ylöstulo kuningattaren huoneesen kuin alasmeno ulos tornin ovesta, — lausui hän hiljaa.

— Minä näin kuninkaan miesten seisovan väijymässä, — vastasi Ingo, — eikä se minua kummastuta, sillä minä tiedän Harietton yllyttäneen minua vastaan kuningasta, joka ennen oli minulle ystävällinen; sentähden pyydän sinua, jos mahdollista, pitämään huolta, ett'ei mitään häväistystä minulle tapahdu. Minä olen, kuningattareni, suuttunut kohtalooni maailmassa, kaikki minun ystäväni ovat kyllästyneet minuun, köyhyys seuraa minua kaikkialla, ikäänkuin hullua sutta ahdistetaan minua talosta taloon, sellainen elämä herättää minussa ylenkatsetta, sillä minä tiedän ansaitsevani paremman onnen, ja itse aion minä pitää huolta siitä, ett'en elävänä joudu Romalaisten kahleisiin. Mutta joll'et sinä voi muuttaa minun kohtaloani, rukoilen sinua pelastamaan minun asekumppalini, tuon kuljeksivan joukon, häpeällisestä kuolemasta. Mielellänsä tulevat he sotimaan ketä vastaan tahansa, mutta he pelkäävät vaaraa, joka heitä lähestyy näkymättömässä muodossa, sillä me olemme varmasti salvatut kivimuurein sisään.

Sanaakaan lausumatta tuijotti kuningatar sala-oveen päin; äkkiä parahti hän käheästi huutamaan, sillä kuningas astui esiin ja kiljasi: — Salvattu olet sinä itse, saadaksesi viimeisen haavasi. — Nostetulla miekalla syöksyi hän Ingoa vastaan, mutta ikäänkuin naaras jalopeura juoksi Gisela puolisoansa vastaan ja väänsi hänen käsivarttansa, että miekka putosi helisten laattiaan. Ingo otti miekan ylös lattiasta, heilutti sitä ja lausui: — Sinun henkesi, Bisino-kuningas, on minun kädessäni, vähänpä sinun panssarisi sinua suojeleisi, jos minä tahtoisin tehdä sen työn, jonka sinä aioit tehdä minulle. Kiitä sitä jumalaa, johon sinä luotat, että minä pidän vuorovieraisuuden valan pyhempänä kuin sinä. — Ja hän heitti miekan kuninkaan jalkoihin. Heikko ääni ikäänkuin naisen valitus värähteli huoneessa.

Kuningas silmäili tuimasti ympärillensä: — Sinä puhut kuin mies; noh, ota tänne miekkasi portailta, taistelkaamme keskenämme.

— Minä olen vannonut sinulle pitäväni rauhaa, — lausui Ingo liikahtamatta.

— Ja minä sinulle, — vastasi kuningas, — vala on rikottu, sinä olet vapaa, ota ylös aseesi!

— Sinun kanssasi en minä taistele hengestäni, — vastasi Ingo, — sinun kuninkaallista päätäsi pidän minä kunniassa, vaikka sinulla välistä onkin ollut pahoja aikomuksia minua vastaan. Enkä minä ikinä tule olemaan avullisna siinä, että sinun kuningattaresi maine pilataan vuodattamalla joko sinun tahi minun vertani hänen vuoteensa vieressä. Jos minun täytyy kuolla, en valita, vaikka sinä itse teet työn; lävistä minut siis miekallasi, kuninkaani, ja paljon kiitoksia antimestasi!

Kuningas kumartui ales ottamaan miekkaansa; silloin kuului melua ja sotahuutoja alhaalta päin, ja Ingo säpsähti. — Voi minua, — lausui hän, — oman hätäni vuoksi olen unohtanut toverini onnettomuudessa. Minä kuulen joutsenieni äänen, minä tulen. Ole varoillasi, kuningas, minä löydän kyllä sen, joka voi sinua pakoittaa. — Ikäänkuin rajutuuli riensi hän ulos ovesta; kuningas kuiskasi käheästi: — Ne, jotka tuolla alahalla häntä vartoovat, eivät tunne minkäänmoista armeliaisuutta, — ja riensi paljastetuin miekoin hänen jäljessänsä.

Mutta Ingo juoksi ainoastansa muutaman portaan ales kuningattaren makuuhuoneen alla olevaan kamariin, johon hän oli jättänyt miekkansa, ja jossa kuningattaren nuori poika Valda-urhon kanssa makasi. Hän tempasi pojan vuoteelta, likisti häntä itseensä ja kuiskasi hänelle: — Auta minua, Hermin, turmio uhkaa minua. Minä en tee sinulle mitään pahaa, joll'ei kuningas tee minun miehilleni mitään vahinkoa. — Poika riippui unen horroksissa hänen käsivarrellansa ja kietoi kätensä hänen kaulallensa. — Mielelläni autan minä sinua, orpana, lausui hän aavistamatta mitäkään. Ennenkuin tuo vanha soturi oli ennättänyt nousta ylös vuoteeltansa, kantoi Ingo pojan kuningattaren ovelle, jossa kuningas juoksi häntä vastaan paljastetuin miekoin. Mutta Bisino säpsähti kauhistuneena takaperin, nähdessään lapsensa Ingon miekan alla. Mene edelläpäin, Bisino kuningas, — huudahti Ingo käskien, — raivaamaan tietä minulle; tässä on minulla se, joka pakoittaa sinua. Sinun poikasi henki on takauksessa minun miesteni päistä. Hyvästi, Gisela-rouva, rukoile jumalaa, ett'ei kuninkaan huone romahda kokoon tänä yönä.

Molemmatkin miehet riensivät kiviportaita ales ja Gisela-rouva kuulteli liikahtamatta, josko hän kuulisi mitään aseenkalsketta ja portaan juurelle putoavan esineen ääntä. Toivoiko hän sen miehen pääsevän pakoon, joka oli vienyt hänen poikansa pantiksi? Ingokohan palajaisi hänen makuuhuoneesensa, vai kuningasko, tahi kentiesi ei kumpikaan. Sellaisia ajatuksia raivosi hänen sielussansa: hän tunsi vihaa sitä kohtaan, joka oli ylenkatsonut hänen apunsa, ja samalla kertaa pelkoa hänen hengestänsä ja pelkoa kuninkaan palajamisesta. Hän juoksi akkunaan ja katseli yön pimeyteen. Hän kuuli kaukaista sorinaa ja kimakan parkaisun, sitten oli kaikki hiljaista; hän näki tulisoihdun leimahtavan, mutta sekin sammui pian, ja yö oli pimeä ja synkkä kuin hänen oma kohtalonsakin. — Viimeisillä portailla pysähtyi Ingo tornin edustalla ja lausui: — Aja pois koirasi, kuningas, ett'eivät he purisi sinun omaa poikaasi. — Vastenmielisesti astui kuningas esiin, mutta käski kuitenkin vartijansa menemään. Ingo juoksi kuin pakeneva peura hänen ohitsensa miestensä asumukseen. Vaikka kuningas kuinka koettikin, ei tämä voinut häntä saavuttaa.

Asumuksen ympärillä seisoivat kuninkaan miehet varustetut kilvellä ja keihäällä ja monella oli soihtukin kädessänsä. Maassa, portaan edustalla, leimusi punainen liekki ja loi himmeätä valoa pimeään saliin ja Vandalein julmistuneille kasvoille. — Miksi pöllöt eivät siedä valoa, vaan kääntävät pois silmänsä? — huusi Berthar portailta. — Minua kummastuttaa, että kuninkaan miehet häpeävät konnamaista työtä, sillä ovathan he, kuten olen kuullut, tottuneet murhaamaan yön aikana. Kansa sanoo heidän olevan häpeämättömiä. Senkö vuoksi he vapisevat, että minun miekkani sammutti valkean heidän soihdunkantajaltansa? Tulkaat lähemmäksi, te kurjat pelkurit, että rauhanrikkojina olisitte kirotuita kaiken kansan seassa. Tulkaa tänne, että minun mieheni antaisi teille viimeiset matkaeväät.

— Ra'at sanat ovat maapakolaisen kerjäläisen viimeinen hätävara, — huudahti Hadubald vastaukseksi, — ja hyvin sinä osaat niitä jaellakin, kuljeskellessasi ympäri maailmaa ja laiskana loikoellessasi vieraiden penkkilöillä. Hyödyttömiä olette te maailmassa, ettekä te enään taida tulla häiritsemään muiden taloja rähinällänne.

Näin valmistelivat miehet itseänsä vihaisilla sanoilla taisteluun; silloin juoksi Ingo, pitäen kuninkaan poikaa sylissänsä, tuon meluavan joukon läpi. Hän kiiruhti portaille ja seisoi nyt urhollisten miestensä keskellä; raikuva riemuhuuto kaikui Vandalein joukossa salissa; mutta Ingo huudahti käskevällä äänellä kuninkaan miehille: — Astukaat takaperin, te sankarit, sillä tämä nuori kuningas, jota minä kanniskelen, käskee teitä pitämään sovintoa. Jos te tahdotte hänen päänsä säilymään, niin lakatkaat herjaamasta minun miehiäni. Olkoon kuningas tervehditty majassamme, — jatkoi hän, Bisinon ehdittyä paikalle, — ja tietäköön hänen tulonsa rauhaa. Astu armollisena, kuningas, vieraidesi makuuhuoneesen, sillä aseettomina luulen minä meidän tänään ratkaisevamme riitamme. Ole minulle avullinen saattamaan kuningasta sisään, Hermin-orpanani! Hän laski poikasen laattialle, piti miekkansa koholla hänen päänsä päällä ja meni näin kuningasta vastaan. Poika tarttui isänsä käteen ja seisoi näin kumpaisenkin urhon välillä. — Kaikki vetäytykööt syrjään ja te, Vandalit, tehkäät vahtipalvelusta portailla kuningasten neuvotellessa.

Nuristen antoi Bisino käskyn palvelijoillensa jättämään ovipuoli tyhjäksi ja sitte käski hän Hadulbaldia miehittämään portaat yhtä monella henkilöllä hänen omistakin seuralaisistansa. Ingo seuraisi kuningasta salissa olevalle korkeammalle paikalle, jossa urhon vuode sijaitsi, ja itse asettui hän kuninkaan vastapäätä ja kietoi kätensä nuoren kuninkaan pojan kaulalle. Bisino istahti vastenmielisesti ja katseli synkästi ympärillensä. — Sinä aiot käyttää minun poikani päätä pakoittaaksesi minua säästämään sinua ja sinun maankulkijoitasi. Mutta hirveästi on viha leimunnut raivoon minun ja sinun välilläsi, ja minä pelkään, ett'ei sovinto meidän välillämme tulisi kau'an kestämään. Jos sinä tänään pelastut minun vihaltani, saavuttaa se sinut kuitenkin huomenna tahi jonakin muuna päivänä, sillä jos poikani esirukoukset avaakin sinulle oven vankihuoneesta, niin tiedäthän kuitenkin minun voimani ulottuvan kau'as ympäristöön, ja että kuninkaan tahto saartaa sinut kuin ahdistetun metsäotuksen.

— Tosin kunnioitan minä sinun voimaasi, kuningas, — vastasi Ingo, — ja minä tiedän, että minulle kävisi vaikeaksi päästä sillan yli ja ratsastaa aron poikki, jos sinun vihasi minua vainoaisi. Kuitenkin on minun ajatukseni, että kuningas toimii jalosti, jos hän täyttää minulle annetun lupauksensa niin pitkälle, kuin meidän valamme vaatii. Kuningas on tarjonnut minulle kaksintaistelua; tarjoumus tuottaa kunniaa sekä on sankareille sopiva, ja joll'et sinä voi suvaita minua maan päällä, tiedän, ett'ei minulla voisi olla kunniakkaampaa kuolemaa kuin kuninkaan miekan kautta kaatuminen tahi joutuminen miesteni kera Thüringein raivon uhriksi, siinä tapauksessa, että lähettäisin sinut edeltäkäsin kuolleiden asuntoon. Siitä huolimatta en voi hyväksyä ajatusta taistelemisesta sinun kanssasi, minun herrani ja isäntäni, sillä hyvä sinä olet minua kohtaan ollut, ja hyviä töitä olet sinä minulle hovissasi tehnyt; minä kunnioitan puolisoasi ja tätä poikaasi, jota minä pidän käsivarrellani, ja iloisia tulevaisuuden toiveita on minussa herännyt sinun suosiosi johdosta. Sentähden minua surettaa, jos minun pitäisi sinun kanssasi taistella hengestäni, vaikka minä pidänkin sotakunniaa suuressa arvossa.

— Järkevät sinun sanasi ovat, — vastasi kuningas, — ja minä luulen sinulla olevan rehellisen tarkoituksen ja sinun vastenmielisesti syöksyväsi turmioon, mutta minua pakoittaa vaarallinen asemani kuninkaana, jota ei kukaan muu voi käsittää paitsi se, joka itse hallitsijana istuu kansan valta-istuimella. Tiedä siis, maanpakolainen, että Caesar vaatii minua antamaan sinut hänen lähettiläänsä käsiin.

— Aiotteko te, voimallinen kuningas, ikäänkuin voitettu mies totella kateellisen Romalaisen käskyä?

— Hän on ärsyttänyt Kattein kansaa, jotka ovat halulliset saamaan orjia ja karjaa minun maastani; sinun takiasi tulevat Thüringit laulamaan sotalauluansa.

— Suo minulle sija sotajoukossasi, kuningas; — keskeytti häntä Ingo, — niin minä palajan voittajana tahi en koskaan.

— Luuletko sinä voittajana olevasi minulle tervetulleempi kuin nyt, sinä perintöruhtinattaresi kanssa? — kysyi kuningas synkästi. — Thüringein sodat määrää kuningas yksin!

Silloin laski Ingo kätensä kuninkaan pojan päälle ja lausui surullisesti: — Samoinkuin tämä lapsi, kasvoin minäkin ilossa kuninkaallisen kruunun loisteessa, viattomana kuin sinunkin poikasi, kun minut karkoitettiin isänmaastani. Muista, kuningas, että ihmis-onni nopeasti vaihettelee; et sinäkään tiedä, mikä kohtalo tulevaisuudessa on suotu sinun pojallesi. Kuinka jumalat meidän onnen määrännevätkin, vaativat he kuitenkin meitä aina uskollisesti pitämään sanamme. Pidä sinäkin, kuningas, huolta siitä, ett'eivät he joskus poikasi päähän kosta valaa, jonka olet tehnyt onnettomalle Ingolle.

— Poikaani minä muistan ja että voisin turvata hänelle vallan, rikkoessani sinulle antaman valani, — vastasi kuningas.

— Riko kuitenkin vuorovieraisuuden vala sillä tavalla, ett'eivät jumalat sinuun vihastu, — jatkoi Ingo rukoillen, — salli minun miehineni vauriotta lähteä linnastasi ja maastasi. Enempää ei kansasi sinulta vaadi, ja jos Romalaiset vaativat sinulta pahempia, loukkaavat he sinun kunniaasi. Auta minua, poika, ja rukoile isääsi minun puolestani!

Herrain laskeusi maahan ja syleili kuninkaan polvia: — Älä tee, isä, orpanalleni mitään pahaa.

Kuningas katseli kau'an poikaa, jonka pään päällä Ingo piti aseella varustetun kätensä. — Sinä et tiedä, lapsi, mitä sinä pyydät, — lausui hän vihdoin. Ja katsoen lempeämmin Ingoon, jatkoi hän: — Lupaatko, Ingo, minulle pyhällä valalla, ett'et teoskaan vaadi kostoa tästä yöstä ja ett'et koskaan vahingoita minua etkä minun poikaani etkä koskaan hanki minkäänmoisia liittoja Answald-ruhtinaan kanssa, niin sallin sinun lähteä rauhassa linnastani ja maastani.

— Sen valan otan tehdäkseni, — lausui Ingo hiljaa, — jos sinä, kuningas, puolestasi tahdot vannoa tämän poikasesi pään nimessä omistavasi niitä sanoja, joita sinä äsken minulle lausuit, ja ummistat kuninkaallisen silmäsi minua hankkeiltani, joll'ei kansan melu sinua välttämättömästi pakoita.

Kuningas nauroi synkästi. — Sen tahdon tehdä, jos sinä ilmaiset minulle kaikki hankkeesi. Ingo nyökäytti päätään myönnytykseksensä. — Noh, istu siis minun viereeni, kuten ennenkin, ja kuiskaa salaisuutesi minun korviini. — Kuninkaat puhuivat hiljaa keskenänsä, ja Hermin istui heidän kummankin keskellä sekä syleili heidän kummankin polvia.

Portailla makasivat kilpiensä takana Vandalit ja kuninkaan miehet eri joukoissa. Ylempänä heitä istuivat jakkaralla kumpaisetkin aseenkantajat, Berthar ja Hadubald, vastakkain. Silloin alkoi Hadubald lausua: — Rauha näyttää syntyvän, meidän hallitsijaimme salissa kestävästä keskustelusta. Jos sinä, urho, suvaitset voimme upottaa kinastuksemme juomaan, jonka joku minun miehistäni tietää pian tänne hankkia, sillä yö tuntuu viileältä.

— Pahoin teet sinä, kun pilkkaat palvelijata, joka tekee, mikä on hyödyksi hänen herrallensa.

— Rosvo! — mörisi vuorostansa Berthar, — sinä petit uskollisuutesi ja söit sanasi kuninkaan oluesta, ja sen koomin on sinun tarjoamasi olut pilaantunutta.

— Ken ylpeästi esteleikse vuodattaa tynnyrin tapista, olkoon varoillansa, ett'ei hänen vertansa vuodateta vihertävällä arolla.

— Vihertävällä arolla ja pimeässä metsässä samoinkuin täälläkin majassanne saat odottaa verisiä iskuja, joll'ei kuninkaan tekemä rauha sinua silloin suojele; ole, urho, tyytyväinen siihen!

Kau'an kesti kuninkaiden keskustelu, ja vihdoin huudahti Bisino: — Tuo malja, juomanlaskija, juodaksemme ystävyyden muistoa, ennenkuin Ingo-urho meistä eroaa. — Portailla olevien miesten joukossa syntyi vilkas liike, juomanlaskija riensi pois ja palaisi suuri simamalja kädessänsä, kuninkaat tekivät toisilleen lupauksensa maljan ääressä ja käsi pojan pään päällä. — Ja nyt me, Ingo, erotaan — lausui kuningas, — minua surettaa, että sinä olet kuljeskeleva urho, etkä ole minun sukulaisiani ja sittekin, jos sinä olisit minun heimolaisiani, olisit sinä kentiesi vähemmin rakas minun sydämelleni.

— Muistele minua ystävällisesti, kuningas, — lausui Ingo ja huudahti sitten iloisena vanhukselle: — Olkaat valmiit lähtemään, me ratsastamme pois.

— Keskellä päivää me tulimme — vastasi Berthar, minun kuninkaani ja hänen miehensä eivät hiivi pois kuten öiset varkaat. Jos meidän päämiehemme käskee meitä lähtemään ennen kukonlaulua, pyydän sinua, Bisino-kuningas, käskemään miehiäsi näyttämään tietä niillä soihduilla, joita he tänä iltana niin huolellisesti ovat kantaneet, käydessänsä tämän salin ympärillä, jotta meidän poislähtömmekin tapahtuisi ikäänkuin keskipäivällä.

Kuningas katsahti ensin vihaisesti tuohon rohkeaan, mutta sitte lausui hän: — Minä pidän sinusta paljon, sinä osaat taistella isäntäsi puolesta sekä miekalla että sanoilla. Nouskaat ratsunne selkään, te korskeat vieraat, mutta te, minun mieheni, sytyttäkäät soihdut, sillä teidän kuninkaanne seuraa vieraitansa portille.

Sillalla erosi Ingo kuninkaasta ja hänen pojastansa, ja kaikki hämmästyivät, kun kuningas, otettuaan jäähyväiset, vielä kerran juoksi palkkien yli Ingon luokse sekä suuteli ja syleili häntä. Hymyellen silmäili Berthar soihdunkantajien synkkiä kasvoja. — Ratsastakaatte vitkaan, — käski hän portin ulkopuolella olevia Vandaleja, — ett'eivät luule meidän heitä pelkäävän. — Ratsasta sinä edellä, Wolf, ja anna hevoisten ravata yöilman viileydessä; hyvin kävikin meidän käyntimme kuninkaanlinnassa.

Kun portti oli suljettu vieraiden jälkeen sanoi kuningas käskien miehillensä: — Se, joka tänään tahi huomenna lavertelee tästä yöstä tahi maljan ääressä kuiskuttelee Romalaisen kanssa, kuten monet tänään ovat tehneet, hänen suunsa tulee kuninkaan kirves tukkimaan.

Sitte otti hän makaavan lapsen käsivarsillensa ja kantoi sen omaan huoneesensa. Mentyänsä tornin ohitse, heitti hän alakuloisen silmäyksen kuningattaren huoneeseen. Siellä sisällä makasi epätoivoinen nainen, pää akkunanlaitaa vasten, ja kuulteli miesten sorinaa ja kaukana taukoavaa hevoisten kavionkopsetta. Mutta kuningas ajatteli: — Joll'ei minun puolisoni olisi korkeasukuinen, olisi tiima parempi sekä hänelle että minulle. Sillä mielelläni antaisin minä hänelle selkäsaunan ja sitte taaskin pitäisin häntä hyvänä. Tahtoihan hän katkaista vaatteen [tarkoittaa avioeroa. Suoment. muist.] meidän välillämme. Ja hän on taistellut minun miekkaani vastaan; luuleeko hän minun voivani unohtaa sitä? — Mutta mitä Romalaiseen tulee, on minulle perin pohjin mieluista, ett'ei hän saa tahtoansa esille, sillä hävytöin oli hänen vaatimuksensa ja häpeämätöin hänen lähettiläänsä. — Ja seuraavana aamuna kutsutti kuningas luoksensa ällämystyneen Harietton ja lausui: — Suuren Caesarin tähden olen minä tehnyt ja toimittanut kaikki, jonka minun kunniani kuninkaana sallii, enkä niitäkään enempää. Minä olen lopettanut ystävyyden tuon maanpakolaisen kanssa ja sallinut hänen lähteä täältä suojeluksetta, jotta hän poistuisi minun valtakunnastani. Ja kaiketi ratsastaa hän nyt jo kaukana arolla. Kun kuningas jälleen meni aarrekammioonsa ja katseli kuvaansa astiassa, lausui hän huoaten itseksensä: — Yksi huoli haihtui, mutta toinen, suurempi tuli; yksi seikka minua lohduttaa, ja se on nuot rehelliset kasvot, jotka minä näen.

Metsäseuduillakin asuvissa nuorissa miehissä heräsi matkustamisen halu, kun puitten oksat alkoivat paisua nesteistä ja tulivat hiirenkorvalle. Taloissa kuiskaeltiin salaperäisesti, ja rivakkaat nuorukaiset pitivät salaisesti neuvottelujansa metsän peitossa, sillä retkeä eivät olleet kihlakunnan vanhat ja viisaat käskeneet, eikä sitä aljettaisi kihlakunnassa tavallisilla julkisilla uhrijuhlilla, vaan ainoastansa joukko tyytymättömiä erosi rakkaasta kotiseudustansa omin päinsä ja omalla hulvallansa sentähden, että heidän mielensä teki suurempia maan-aloja. Aluksi olivat vaan muutamat harvat päättäneet kokea onneansa vieraassa maassa ja näitä johti Beron pojat, Baldhard ja Bruno; mutta pian rupesi muidenkin rehellisten maanviljelijäin nuorempain poikain mieli tekemään matkalle, ja näiden kera lähti villipäitä ja metsässä samoilijoita, joista tappeleminen oli mieluisempaa kuin maansa viljeleminen ja vieläpä moni naapurinsa kanssa riitaantunut perheenisäkin. Moni sai myöskin sydänkäpyseltään kehoituksia lähtemään; ennen lähtöänsä kosi hän lemmittyänsä, ja kun perheessä oli useampia tyttäriä, uskalsi isä luopua lapsestansa, luottaen tulevaisuuden toiveesen. Tällä kertaa ei ollut kysymyksessä retki kaukaisiin maihin, ainoastansa kuun ja tähtein, suhisevan tuulen tahi lentävän korpin opastamana, sillä seutu, johon uutismaata aiottiin raivata, oli vaan muutaman päivämatkan päässä kihlakunnan rajasta, ja tie kulki metsän ja viljelysten kautta, joita omisti ennen samaa tietä tänne siirtyneet kansalaiset. Sentähden ei matkaanlähtevillä ollut pelkoa, että heitä tiellä hätyyteltäisiin, eivätkä he suuresti huolineet eväästä eikä eläimenruo'asta. Sitäpaitsi toivoivat he tulevansa ystävällisesti vastaanotetuiksi siinä seudussa, johon aikoivat rakentaa majansa, sillä muuan viisas perheenisä oli ennakolta varovasti tehnyt sovinnon tämän kansan kanssa matkasta, johon he aikoivat lähteä. Ja sittenkin valmistivat lähtijät itseänsä matkaan vieläkin salaisemmin, kuin heidän tapansa muutoin olikaan; sillä ei ollut kaikille kihlakunnan päämiehille mieluista matka, joka vähensi heidän nuorten sotilainsa lukua, ei Answald-ruhtinaalle eikä Sintramin suvulle, jotka koettivat hillitä muuttamisen halua niin paljon kuin heidän voimassansa oli. Myöskin oli poismuuttajilla kuninkaan viha peljättävänä, sillä hän voisi häiritä heitä uutis-viljelysten raivaamisessa ennenkuin he olisivat ennättäneet saada jalansijaa tuossa uudessa maassa. Sentähden olivat ne, jotka mielivät muuttaa pois, ryhtyneet öiseen keskusteluun ja valinneet Beron pojat johtajaksensa ja viimeisinä kuukausina varustaneet itseänsä matkaan sekä hankkineet itsellensä apua sukulaisiltansa, tehneet vankkureja ja maanviljelyskaluja sekä ostaneet niin paljon karjaa, kuin irti saivat. Ja he aikoivat lähteä matkaan yksi erällänsä kaikessa hiljaisuudessa, kokoontuakseen rajan toisella puolella järjestetyksi matkueeksi.

Ensi aamuhämärässä seisoivat vankkurit kuormattuina elolla ja huonekaluilla. Näiden paksuista palkeista tehtyjen ajopelien päälle oli levitetty vuotia katoksi, härjät ammuivat ikeessä, vaimot ja lapset ajoivat karjan kokoon vankkurien taakse, ja suuret koirat, jotka olivat uskollisia matkatoveria, haukkuivat ajopelien ympärillä. Sukulaiset ja naapurit saapuivat ottamaan jäähyväisiä ja toivat mukanansa eväitä tahi muistoja kotiseudusta. Jäähyväiset eivät suinkaan olleet iloiset, sillä rohkeinkin oli salaisuudessa levotoin tulevaisuudestaan. Vaikka se uusi maa ei ollutkaan äärettömän kaukana, oli se kuitenkin tuntematoin milt'ei kaikille, ja epätietoista oli, josko isänmaan jumalat sielläkin tulisivat heitä suojelemaan ja jollei vahingolliset toukat tahi männinkäiset rupeaisi hävittämään karjaa sekä eloa, tahi viholliset polttaisi heidän kartanoitaan. Lapsetkin olivat haikealla mielellä sekä istuivat hiljaa säkkien päällä ja pienokaiset itkivät, vaikka heidän vanhempansa olivat kietoneet heidän päänsä ja kaulansa terveellisillä, pyhillä ruohoilla. Auringon noustessa nousivat matkallelähtijätkin seisovallensa, ja vanhin heidän suvustansa tahi joku viisas vaimo lausui siunauksen heidän matkallensa, ja kaikki kuiskasivat hiljaisen rukouksen menestyksestä ja loitsun metsänpetoja sekä kuljeskelevia rosvoja vastaan. Mutta kylän muut, kotiin jäävät asukkaat katsoivat arasti matkamiehiin ikäänkuin menneisiin ihmisiin ja kauhistuivat niiden rohkeutta, jotka hylkäsivät kotiseudun onnen. Sillä yhä paloi miesten mieli vilkkaasti kaukaisiin maihin, ja kuitenkin hirvitti heitä aina elämä kaukana synnyiseudun pyhyyksistä, sen tavoista ja lakiloista.

Vankkurit rupesivat ratisten liikkeelle vuorta kohti; matkamiehet lähettivät kukkulalta silmäyksen isäinsä kylään ja kumarsivat päänsä seudun näkymättömille jumaluusvoimille; moni tyytymätöin veitikka lausui myöskin kirouksensa niille vihollisille, jotka olivat tehneet hänelle olon isänmaassa tukalaksi. Sitte katosivat kaikki metsään. Vaivalloista oli kulku kivisillä teillä, joihin lumiräntä oli uurtanut syviä kuoppia, usein täytyi miesten astua ales ratsuiltansa raivaamaan tietä kuokilla ja lapiolla, härkäinajajien huudot ja ruoskanlyönnit kaikuivat julmasti, pojat juoksivat vankkurien takana ja estivät niitä kivien avulla vierimästä takasin, ja sittekin ponnistelivat vetäjät turhaan, kunnes toinen valjakko auttoi toistansa, tahi miehet ja vaimot asettivat vahvat olkapäänsä pyöriä vastaan. Missä tie oli enemmän raivattu, ratsastivat miehet tähystellen ja aseet suorana matkueen ympärillä, valmiina taistelemaan petoja tahi kuljeksivia rosvoja vastaan. Mutta kun matkustajat ensimäisen päivämatkan perästä ennättivät siihen laaksoon, joka oli määrätty yhtymäpaikaksi, silloin unohtui päivän vaivat ilosta, nähdessänsä korvessa heidän edellänsä saapuneita kansalaisia. Vuorelta tulijat nostivat korkea-äänisiä riemuhuutoja, ja ne, jotka jo olivat asettuneet leiriin alahalla, vastasivat samalla; nekin, jotka tätä ennen tuskin olivat olleet tuttujakaan, tervehtivät toisiansa ikäänkuin veljekset. Miehet tulivat koolle, ja Baldhard, jolla oli taitoa mittauksessa eroitti leiripaikan seipäillä. Siellä riisuttiin juhdat valjaista, vankkurit vedettiin vierettäin linnoitukseksi, ja ylt'ympäri sytytettiin rovioita kasaan kannetuille kiville. Sill'aikaa kun karjaa söi laitumella aseellisten nuorukaisten ja koirien paimentamina, valmistivat vaimot illallisaterian. Miehet paaluttivat karjalle tarhan yöksi, määräsivät vahdit ja toivat vankkureista esille mukanatuodut varastot virkistäviä juomia; sitten istuivat he vakavina juttelemaan noista hyvistä laitumista, joita he odottivat kohtaavansa Idispurolla, ja tuosta äärettömästä metsästä vuoriston eteläpuolella, kuinka maa siellä oli kivinen, polut jyrkät, ja kuinka tämä vuoriseutu sentähden oli harvaan asuttu. Aterian loputtua kokosivat he kalliimmat hevoiset ja härjät vankkurilinnoituksiin, ja uneliaat lapset sijoitettiin vuotakatoksen alle. Näiden jälkeen menivät vaimot tuohon ahtaaseen asuntoon, ja ainoasti miehet istuivat vielä hetkisen ystävällisesti yksissä maljan ääressä, kunnes heidänkin silmänsä uupuivat, ja kylmä yö-ilma jäähdytti heidän riemunsa. Sitten kietoivat he itsensä nahkasiin ja peitteisiin sekä laskeusivat maata valkeain viereen tahi vankkurein alle. Seutu kävi yhä hiljaisemmaksi; ainoastansa tuuli puhalsi vuorilta, vartijat kulkivat vankkurilinnoituksen ja tarhan ympäri sekä heittivät väliin puita leimuaviin rovioihin. Mutta koirat haukkuivat lakkaamatta, sillä etäältä kuului käheää ulvontaa, ja rovioiden ympärillä juoksentelivat saaliinhimoiset pedot, jotka näyttivät varjoilta maasta nousevassa sumussa.

Tällä tavoin matkustivat siirtolaiset kolme päivää metsäseudussa vitkallisesti eteenpäin; sade valui heidän päällensä, ja tuuli kuivasi jälleen heidän läpimärjät vaatteensa. Väliin pysähtyivät he kansalaistensa taloihin, joissa he tapaisivat joko vallattomia veitikoita, jotka olivat karaistut taistelussa metsän hankaluuksia vastaan, tahi köyhiä uutisasukkaita, jotka valittivat kivisistä pelloistansa ja masensivat matkustajienkin rohkeutta. Neljäntenä aamuna kulkivat he sen puisen tornirakennuksen ohi, joka oli rakennettu Thüringiläisten rajalle; kummastuksella katseli heitä tornin juurella sijaitsevassa talossa asuva vartija, joka harvoin joutui tekemisiin matkustavien joukkojen kanssa; mutta siirtolaiset tervehtivät häntä ilolla, sillä vaikka hän olikin yksinäinen metsänasukas, oli hän kuitenkin viimeinen heidän heimoansa. Sitten kulkivat he hetken aikaa rajakorven läpi hedelmättömien, räkämäntyjä kasvavien hiekkamaiden poikki, johon seutuun ei yksikään uutisasukas ollut sijoittunut asumaan ja jossa harvoin kirveen kajahdus oli kuulunut, sillä maisema oli synkkä ja kolkko, ja pahojen henkien sanottiin liikkuvan sen rajalla, koska ne olivat suljetut pois niistä maaseuduista, joita kansan suopeat jumalat vartijoitsi näiden vakinaisille asukkaille. Mutta mäntymetsän toisella puolen näkivät siirtolaiset riemulla avaran laakson, jota korkeat kummut ja tiheä lehtometsä ympäröi. Sinne polveili Idispuro niittyjen lävitse, ja kukkuloiden juurella oli taloja ja viljavainioita. Aurinko paistoi herttaisesti vihannalle nurmikolle ja hiirenkorvalla oleviin lehtiin, hevoiset korskuivat, haistaessaan raikkaan ilman laaksosta, ja härjät tervehtivät laiduinta ammumisella, mutta siirtolaiset nostivat kätensä, rukoillen sitä jumalatarta, joka laaksoa hallitsi ja joka kyllä voisi suojella miesten henkeä: jos he vaan pääsisivät hänen suosioonsa.

Muuan ratsastaja laukkasi matkustajia vastaan ja antoi jo kaukaa keihäänsä heilua ilmassa tervehdykseksi; siirtolaiset vastaanottivat häntä riemulla, tuntiessaan hänessä kansalaisensa, Wolf'in; naisetkin tunkivat hänen hevoisensa ympärille, ja lapset ojensivat hänelle pieniä kätösiään vankkureista. — Tervetultuanne, rakkaat kansalaiset, — huudahti Wolf, — teidän matkanne on lopussa. Sijoittukaatte taloihin, sillä tuolla kummulla odottavat kihlakunnan vanhimmat uhrikiven luona, tehdäksensä vahvan liiton teidän kanssanne, jotta te pääsisitte osallisiksi kansan oikeuksista ja saisitte maa-osuutenne. — Silloin lähtivät taaskin kaikki liikkeelle uudella innolla ja kulkivat laaksoon kuivaa niittytietä.

Ja Baldhard lausui ystävällisesti Wolf'ille, joka ratsasti hänen rinnallansa: — Thüringiläisten kuninkaanlinnasta kuljitte te meidän talon ohitse öisessä sumussa ikäänkuin pimeässä kummittelevat peikot. Silloin ehdimme tuskin lyödä kanssasi kättäkään ja sopia matkallemme määrätystä päivästä. Sen koomin emme ole teitä kuulleet emmekä nähneet; minä olin kovin levotoin teidän kohtalostanne, ja kuitenkin täytyi minun salata levottomuuteni muilta.

Wolf nauroi. — Vandalit, — lausui hän osaavat tehdä itsensä näkymättömiksi, ja erittäinkin näyttää minusta Berthar-urho olevan keijukaisten sukua, sillä hän liikkuu saniaiskasvien alla yhtä varmasti kuin me omassa kylässämme, silloinkin kun hän matkustaa tuntemattomissa seuduissa. Heidän hevoisensakin lyykistyvät maahan metsän piilopaikoissa ikäänkuin koiranpennut vaaniessansa. Me pääsimme kenenkään huomaamatta tähän maahan. Täällä otettiin meidät hyvin vastaan, sillä sinun isäsi oli ennakolta valmistanut kaikki. Minun herrani, Ingo, hallitsee nyt päämiehenä täällä ja minä huomaan Marvingein talonpoikain olevan tyytyväiset häneen. Täällä asuvan kansan tulet sinä huomaamaan vanhanaikuiseksi ja rehelliseksi. Se juo vielä oluttansa puisevista, tammesta tehdyistä sarkoista, jotka todellakin ovat raskaita käsitellä, mutta heidän juomansa on oivallista. Meillä ei ole kuitenkaan ollut paljon jouto-aikaa, sillä osa meistä työskentelee vasaroilla ja kirveillä linnoituspuuhissa vuorilla, ja toiset ovat seuranneet kuningasta etelään päin Main-virran yli Burgundein luokse; tänään tulette te otolliseen aikaan, sillä ruhtinas, jolle te aiotte vannoa uskollisuutta, on juuri ikään palannut takasin. Ingo-ruhtinas odottaa teitä uhrikivellä.

Jos sinä tapaat Berthar-urhon, — vastasi Baldhard, — niin jätä tämä hänelle minun Frida-sisareltani; hän uskoi sen minun erinomaiseen huostaani, ja se on käärittynä hänen varaltansa ruhtinaan kartanossa. — Ja hän laski kerän hänen käteensä.

Leiripaikalta menivät Thüringit eräälle vuorelle, joka kohoitti pyöreätä lakeansa muiden kukkuloiden yli. Viimeisen pengerryksen edessä oli Ingo seuruenensa hevoisensa seljässä. Siirtolaisten lähestyessä laskeusivat Vandalit ratsuiltansa ja tervehtivät iloisesti tulijoita. Thüringiläistenkin rohkeus kasvoi, nähdessänsä edessään urhon, jolle he tätä onnen olivat suoneet vieraanvaraisuutta synnyinseudullansa, ja josta nyt voisi tulla heille hyvä johtaja vaaroissa ja puolueetoin tuomari. Ingo vei joukon vuorta ylöspäin uhrikiven luokse, jossa laakson miehet seisoivat taajoissa ryhmissä, ja kaikkein etimäisenä vanha Marvalk, heidän uhraajapappinsa. Uhraavat jakautuivat kolmeen joukkoon kiven ympärille, kolme kertaa kolme sonnia talutettiin esille uhriksi hyville jumalille, kolme kunkin kansan puolesta. Uhrikattilan yli yhtyivät miehet liittoon ja lupaisivat kunnioittaa Ingo-urhoa päämiehenänsä. Sitten valmistettiin uhri-ateriat puiden varjossa, ja kaikista tuntui ikäänkuin ruhtinaalliselta lahjalta, kun päämies nousi seisomaan ja ilmoitti kansallensa tuon vanhan rajariidan Burgundein kanssa nyt olevan sovitun.

Uhri-aterian jälkeen ratsasti Ingo Bertharin kanssa ales laaksoon päin ja eräälle toiselle kukkulalle, jossa Vandalit valmistelivat linnoituksiansa. Tiellä lausui hän iloisesti: — Nyt olemme siis tehneet liiton kahden kuninkaan kanssa, ja voimme menestyä täällä hyvinkin, jos jumalat pysyvät meille suosiollisina. Sinun Burgundein kanssa tekemääsi sotaretkeä tulee minun kiittää siitä menestyksestä, joka minulla oli Gundomar-kuninkaan luona; hän nureksii nyt Romalaisten ylpeyttä ja pysyne, kuten toivon, lähimäisessä tulevaisuudessa alallansa.

— Ja sillä välin rakennamme me itsellemme täällä, kivien välissä, vahvan jalansijan, — hymyili Berthar, — ja muutaman vuoden kuluttua käy mahtavallekin kuninkaalle vaikeaksi hävittää meidän uutta kotiamme. Tuolla, kuninkaani, näet oman kartanosi sijan.

Metsää kasvavasta vuoriharjanteesta pistäytyi Idispuron varrella olevaan laaksoon jyrkkä vuorenkukkula, joka notkolla oli eroitettu sen takapuolella olevasta harjanteesta. Kukkula kohousi mahtavana vihriän laakson yli; laellansa oli sillä vanhoja tammipuita ainoana koristuksena. Sillä vuoren kupeilta oli puut hakattu maahan ja ladottu päällättäin yli vuoren puolen korkeuden, joten ne kivien ja mullan kanssa olivat vankkana varustuksena, ja tämän edustalle oli kaivettu vallihauta, joka oli niin etäällä kukkulasta, ett'ei sinne ennättäneet mitkään heittoaseet. Vanhus oli viisaasti käyttänyt hyväksensä vesi-ojia ja pieniä solateitä, saadaksensa varmoja polkuja kukkulalta ympärysmuurille, joten piiritetyt sodan aikana voivat mennä ylös ja tulla ales vihollisen aseiden tapaamatta heitä alhaaltapäin; mutta tuon linnoituksella varustetun vierun oli hän tehnyt niin jyrkäksi, että kivillä ja heittokeihäillä oli vapaa tie ales ylimmäiseltä kukkulalta. Siellä, missä kukkula yhtyi vuoriharjanteesen, oli hauta syvempi ja muuri korkeampi. Tällä puolen pulppuili runsas vesilähde erään kalliolohkareen alta ulommaisen muurin sisäpuolella eikä erittäin kaukana vuoren kukkulasta. Siihen olivat hakkuumiehet jättäneet puut seisomaan, että lähteelle vievällä tiellä olisi siimestä ja suojaa. Myöskin oltiin tasoitettu kukkulan laki ja sen reunalle rakennettu toinen muuri kivistä ja puunrungoista. Tämä ympäröi tammipuita ja alan, joka oli kylläksi avara hätätilassa suomaan tilaa siirtolaisten karjalle, vaimoille ja lapsille. Siellä, missä ratsumiehille raivattu jyrkkä tie johti laaksosta ympärysmuurin läpi linnaan, sulki sisäänpääsöä portti ja vartijata varten rakennettu, puinen torni. Kukkulan korkeimmalla paikalla, puiden keskellä, salvoivat Ingon miehet kuninkaan salia suurista hirsistä; lähellä olevat, maahan lyödyt palikat osoittivat niitä paikkoja, joihin oli aikomus rakentaa asumuksia miehille, suojia hevoisille ja sarvikarjalle sekä varastohuoneita. Mutta ett'ei kuningas olisi huoneetta, sillä aikaa, kun rakentaminen kesti, oli hänelle valmistettu asumus korkeimman tammen latvaan. Sen vahvojen oksien väliin olivat miehet sovittaneet vaakasuorassa olevia salkoja ja näiden yli olivat he naulanneet palkkeja, karsineet pois sisimmäiset tammenoksat, tahi taivuttaneet ne ulospäin, ja ympäröineet tuon lehtimajassa olevan aukon laudoilla siten, että kaksi huonekerrosta oli päällättäin tammen latvassa. Kaidat portaat johtivat sinne ylös pitkin tammenrunkoa, ja kumpikin noista pienistä huoneista oli alhaaltapäin suljettu laattialuukulla.

Riemulla katseli Ingo tehtyä työtä. Vieläkin suuremmalla riemulla vei häntä tuo vanha rakennusmestari paikasta paikkaan: — Maanpakolaisina tulimme me kuin linnut tähän maahan, — lausui hän nauraen, — ja lintujen joukossa pitää teidän, kuninkaani, asua, kunnes liesi ja sali ovat valmiina. Ja katso, tuolla alahalla, onnen jumalattaren purolla, tekevät jo thüringiläiset nuorukaiset vankkurilinnoitusta sille paikalle, jolle he tulevat rakentamaan kylänsä. Minä lähetin sinun kamaripalvelijasi, Wolf'in, heidän luoksensa, sillä hän on tottunut heidän tapoihinsa. Katsopas alemmaksi laaksoon, siellä on oivallinen laiduin karjalaumoille, ja sen takana olevassa metsässä liikkuu hirvi, ja villihärkä ammuu. Mutta kaukana eteläänpäin, missä Idispuro juoksee Main-virtaan, näet sinä Burgundein synkät metsät ja kukkulat, joille he ovat rakentaneet rajalinnansa.

Häkki on valmis, — vastasi Ingo, ojentaen kätensä tuolle uskolliselle sotilaalle, — mutta metsälintu, jonka minä aioin siihen sulkea, kujertelee vielä vuorien tuolla puolla. Tärkein on vielä tekemättä. Ilottomana minä kuljeskelen, ja pelko erään toisen kohtalosta ei salli minun vapaasti henkiä.

— Kuultele siis minun terveisiäni. Tämän lähetti Beron tytär ruhtinaanlinnasta, — lausui Berthar, ja veti esiin nauhan, johon oli pujoteltu pähkinöitä. — Huomaa kuningas, kuinka älykkäästi se nuori neiti on merkinnyt ajan, jonka sinun vielä tulee odottaa. Ensimäinen pähkinä, joka on puoleksi valkoinen, puoleksi musta, tarkoittaa päiväntasauksen aikaa ja jokainen noista muista seuraavia päiviä; joka seitsemänteen on hän piirtänyt kuun kääntymisen merkin ja viimeinen pähkinä on musta, ja siihen on pistetty rautainen neula; se merkitsee, luullakseni, sitä päivää, joka on määrätty hääpäiväksi. Laske nyt, herra! Lyhyt on aika, joka sinulle enään annetaan, sillä kuu on jo kääntynyt tuon viimeisen kerran.

Silloin lausui Ingo: — Valitse minulle, isä, toveria uhkarohkeaan työhön, ja varusta meidän synnyinseutumme tavan mukaan sotilaita ja hevoisia salaiseen retkeen. Mutta rukoile sinä meidän kanssamme öisiltä hengiltä myrskyä ja pimeyttä.

Synkkiä pilviä ajelehteli metsämajain yli, varjot laajenivat ja pienenivät vuorotellen, milloin kulki kuun ohitse ihmispään varjo, milloin ikäänkuin hevoisen kullaltahohtava kavio. Sakea sumu laskeusi ales vuorien kukkuloilta, harmaana kiemuroi se kumpujen ympärillä, valui ales laaksoihin ja peitti synkkään vaippaan kaikki, joka oli maanpintaa ylempänä, kalliot ja lehdot sekä liikkeellä olevat ihmiset. Myrsky vinkui vuoristossa kau'an kajahtelevia valitusääniänsä ja tuiverteli puiden latvoja, että nämät taivuttivat oksansa syvään ales laaksoon; silloin tällöin kuului metsässä kova jysähdys; ikivanhoja, onteloksi lahonneita hirsiä kaatueli kumoon, puu putosi toisensa päälle ja lingoitti kaatuessaan ryskävän vastaanottajansa syvään ales ahtaaseen laaksoon. Kovasti kirkuen lensivät korpit erillensä ja pakenivat erääseen vuoren onkaloon, jossa pitelivät itseänsä kiinni nokallaan ja kynsillään. Mutta tuolla alhaalla kohisi puro vihaisissa, vaahtoavissa laineissa; se paisui puiden yli, jotka tukkivat siltä tien, ja nousi kalliolta kalliolle; puiden oksat ja rungot kiersivät ympäri huimissa pyörteissä, ja hyrsky kohosi ylös vuorien rinteelle.

Vuorijonon yli häämöitti heikko valo; kentiesi tuli se maasta, kentiesi myöskin taivaan pilvistä; epäselvään saattoi nähdä vuorien kohoavan laakson pimeästä yöstä. Äkkiä leimahti salama. Ja hirveämpänä kuin metsän kohina ja puiden ryske jylisi ukkosen jumalan mahtava ääni.

Ingo seisoi puron jyrkällä äyräällä; kädellään pidätteli hän itseänsä kiinni eräästä puunjuuresta, joka pisti ulos maasta ja kunnioituksella kumarsi hän päänsä salamalle ja ukkosenjyrinällä: — Niistä öisistä jumaluusvoimista, joita minä olen huutanut avukseni, lähestyt sinäkin, — jupisi hän; — mahtava hallitsija, minkä viestin tuo rukoilevalle miehelle se taivaallinen tuli, jossa sinä liikut? Kutsutko minua pois ihmisten ilmoilta valoisiin saleihin, ja tulenko minä murtumaan kuin puiden latvat myrskyssä, vai suotko minun puusta putoavan hedelmän kaltaisena viipyä niissä laaksoissa, joissa ihmiset majaelevat? Jos sinulla on antaa merkki minulle, niin salli minun huomata, tuleeko se työ, jonka minä aion tehdä, onnistumaan. — Silloin iski salama pilvestä hänen allansa olevaan kallioon, ja kalliosta leimahti sininen valo salamaa vastaan, ukkonen jyrisi, kallionlohkare irtautui, ja vieri, hyppien penkereeltä penkereelle, ales laaksoon päin; yhä rajummaksi tuli sen vauhti, se mursi itsensä metsän läpi ja musersi kallion, kunnes se vieri puroon, että vaahto pirskui korkealle taivasta kohti. Mutta salaman ja jyrinän jälkeen syntyi hiljaisuus, ja kaukaa kuului huutavien ihmisten ääniä. Silloin lausui Ingo hurjalla riemulla: — Minä kuulen sulhaispoikien äänet, he kutsuvat minua häihin; siunaa meidän hankettamme, sinä mahtava hallitsija, — ja heiluttaen miekkaansa juoksi hän ukkoisen pilvien ja yön pimeyden läpi ales laaksoon. Kuu oli kadonnut vuorien taakse, synkkä yö peitti metsämajat, myrskyn jättiläiset liikkuivat pauhinalla ruhtinaan kartanossa olevien asumusten ympärillä, ne ropisuttivat hyistä sadetta kattoihin, viskelivät pois palkit salin harjalta ja jytisyttivät vinkuen suljettuja portteja. Ne miehistä, jotka valvoivat näiden öisten henkien hirveässä temmelyksessä, peittivät vapisten päänsä patjoihin; vahtikoiratkin makaisivat vinkuen kojuissansa ja portaiden alla. Naisten huoneessa liehui lampun liekki kovassa ilmavedossa, joka tunki sisään ovista ja seinistä. Irmgard istui vuoteellansa, laattialla hänen edessänsä oli Frida polvillansa, joka oli kietonut käsivartensa leikkisiskonsa vyötäisille ja peljästyneenä kuulteli öisten henkien ulvontaa.

— Myrskyn impi kulkee kartanon ylitse jättiläisten ahdistamana, — valitti Irmgard; — ken rohkenee iskeä miekkansa tuuliaispäähän, hänen sanotaan haavoittavan tuota pakenevaa impeä. Minuakin on isäni miekallansa uhannut sentähden, että minä polvillani rukoilin häntä säästämään minua huomenna antamasta lupaustani tuolle pahalle miehelle. Mieluummin tahdon minä kulkea kuin jättiläisten morsian, ennenkuin lausua nuot pyhät sanat tuolle ilkiölle.

— Älä puhu niin hirveitä, — rukoili Frida, — ett'eivät nuot kuolemattomat tuolla ulkona sinua kuulisi ja muistuttaisi sinulle sanojasi. — Ja taaskin nosti hän päänsä sekä kuulteli.

— Kau'an ei kestänyt se autuus, jonka jumalat soivat minulle, kun hän tuli meidän taloomme, — alkoi Irmgard taaskin lausua. — Silloin olin minä huoletoin satakielen laulellessa minulle riemulaulujansa, ja mustain marjain riippuessa hedelmäpuissa; ylpeänä tunsin minä ikäänkuin lentäväni höyhenpuvussa maan yli, kun hän puhutteli minua. Nyt istun yksinäni ja tuijottelen ulos pimeyteen. Minun täytyy vihata itseäni, — kujerteli hän, — kun valitan omaa hätääni. Ingo, lemmittyni, katkera on se suru, jota tunnen itseni suhteen, mutta suurempi on huoleni sinun kohtalostasi, sillä sinä siirryit pois öisen tuulen kanssa, eikä kukaan tuo minulle viestiä sinulta, enkä tiedä, vieläkö sinä muistelet minua, vai joko olet minut unohtanut, ja josko sinä vielä elät kaukana täältä, murheessa kuten minäkin, vai joko minä peitän sinun purppurakankaasi maisen turpeen alle. Hän hypähti seisovallensa lausuen: — Sydämessäni kätken niinä sinun salaisuutesi, sidottuna olen sinun elämääsi ja elää täytyy minun, kunnes saan tietää, missä minun kuninkaani pää lepää. Katsopas, joko aamu, jota minä pelkään, valkenee, — huudahti hän tytölle. Frida riensi akkunaan ja väisti hiukan syrjään akutinta, vinkuen tunki eräs tuulenpuuska sisään, ruiskahutti sadevettä huoneesen ja kosketteli naisten poskia kylmällä hengähdyksellään. — En näe vielä sarastusta taivaalla enkä kuule muuta ääntä kuin pauhun ilmassa, — vastasi Frida ja sulki taaskin akkunan aukon luukulla ja peitteellä.

— Kiitoksia, — lausui Irmgard, — vielä on aikaa iloita. Mutta kun aamu tulee, silloin kokoontuu häävieraat; juhlapuvuissansa saapuvat he ja tekevät piirin; he vetävät neitsyen sen sisään, lukevat hänen edellänsä sanat ja ivaavat häntä kysymyksellä, tahtooko hän antaa lupauksensa. En, — huutaa hän. — Silloin näen minä kauhistuneita kasvoja ja yhdet, jotka ovat mustanpuhuvat vihasta. Tämä tempaa miekkansa, Lävistä minut! — Ja peittäen kasvonsa käsillään, valitti hän: — Isä-parkani, sinäkin tulet kärsimään lapsesi kadottamisesta. Sillä minä, lähden pois kolkoille poluille, kuljen autioita aroja ja kahlaan hyisiä virtoja; ääntä ei kuulu matkalla, ja kylmä on yö mennessä manalan majoille, ja ympärilläni liikkuvat äänetöinnä nuot mustat haahmut.

Ovi narisi ja aukeni; eräs haahmu astui sisään, ja hänen jäljestänsä toinen sekä lopulta kokonainen joukko, jättiläisen tapaisilla jäsenillä, mustilla päillä ja mustissa puvuissa. Kauhistus valtasi naiset, nähdessänsä nuot öiset kummitukset. Mutta noiden vaitonaisten ja hiljaa liikkuvien peikkojen joukosta, juoksi yksi esiin. Ainoastansa yksi ääni — oliko se kirkahdus, vai oliko se huokaus? — kuului Irmgardin huulilta; sitten heitettiin musta huntu hänen päänsä yli, hän nostettiin ylös jättiläisvoimalla ja kannettiin ulos myrskyiseen yöhön. Hänen takanansa heitti toinen yökulkijoista peitteen Fridan pään yli ja tahtoi nostaa häntä koholle, mutta hän taisteli ankarasti vastaan ja huudahti huolimatta kauhistuksestansa: — Vapaaehtoisesti tahdon minä käydä omilla jaloillani öisien peikkojenkin joukossa; karhunnahkaisen päähineen alta näen punertavan hivuskiemuran, jonka kyllä tunnen. — Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone tyhjä, ovi suljettiin ulkoapäin, ja nuot öiset vieraat juoksivat aukealle kentälle erään suuren aukon kautta, jonka he olivat tehneet kartanon muuriin. Myrskyssä ja sateessa korskuivat tuliset ratsut ja ratsastajat laukkasi eteenpäin. Ja taaskin kirkuivat myrskyn henget vihlovia kostonhuutoja ja vuodattivat pilvistä vettä sen kartanon katolle, josta ruhtinaan lapsi oli kadonnut.

Ehtoon tultua seuraavana päivänä oli myrsky vaijennut, ja aurinko kultaili punertavalla iltaruskollansa Idis-linnan tammipuita. Silloin laukkasi ratsastajajoukko ylös linnan muuria kohti synkästä metsästä, joka yleni linnoituksen takana. Berthar, joka itse oli vahtina tornissa, riensi portille ja huusi ojennetuin käsivarsin tulijoille tervehdyksensä. Hevoiset nelistivät pihaan, kaksi huntuun peitettyä naista nostettiin ales ratsuilta, Ingo irroitti ensimäisen yllä olevan hunnun, ja auringonsäteet valaisivat Irmgardin kasvoja. Vandalit laskivat polvillensa hänen eteensä, tarttuivat hänen käteensä ja hameensa liepeesen sekä huusivat kuningattarellensa raikuvat tervetuliaiset. Mutta Berthar lähestyi kunnioituksella liikkumatointa Irmgardia, tarttui hänen käteensä ja lausui: — Sulkekaat piiri, soturit, ja rukoilkaat korkeita jumalia siunaamaan kuningasparin avioliittoa. — Ja hän teki avioliiton pyhät kysymykset Ingolle, Ingbertin pojalle, Vandalein kuninkaalle. Sitte kääntyi vanhus, joka tässä, oli isän sijassa, neitsyen puoleen samalla kysymyksellä. Silloin aukeni hänen suunsa ensi kerran tuon kauhean yön jälkeen, mutta nuot värisevät sanat olivat: — Niin, minä tahdon. — Ja Vandalin morsian peitti kasvonsa lemmikkinsä rintaa vastaan.

Tammien alla valmistettiin hää-ateria, miehet kantoivat esille puupöytiä ja asettivat niitä jaluksille, joita he olivat yhteenliittäneet. He olivat myöskin ennakolta veistelleet kunnia-istuimen hallitsijalle ja hallitsijattarelle ja varustaneet sen nojapuilla käsiä varten. — Tyydy tänään, jalo kuningatar, miestesi halpaan tervetuliais-ateriaan. Puulautasia tarjoamme me sinulle hopeaisten sijasta ja lähde-veden sekä talonpoikain valmistaman siman kanssa metsistäsi pyydystetyn villisian lihaa. Ole armollinen ja lempeä kansallesi!

Ja iltaisella sanoi Berthar tammen luona Ingolle: — Pitkässä iässäni olen minä usein ollut iloinen mielessäni, vaikka olenkin vaan kuljeskeleva urho; mutta iloisempana kuin tähän asti seison minä tänään kuninkaani edessä. Sillä se pesä, jonka me ikäänkuin haukat olemme rakentaneet tälle kallioille, näyttää minusta olevan hyvin tehty työ sinulle ja eräälle toisellekin. Ja siman vilkastuttamana tekee minun mieleni kehumaan sitä työtä, ja noita hyviä linnoituksia, syviä vallihautoja sekä miesten ahkeria käsiä. Monenlaisia ihmis-askareita olen minä toimitellut ja useimmin olen minä ollut särkemässä kuin rakentamassa, mutta parhaimpana työnä sotaleikin rinnalla pidän minä kirvestyötä, joka luo kodin erämaahankin. Lepää, kuninkaani, häävuoteellasi; ensimäisen kerran sitten lapsuutesi, nukut sinä nyt herrana omalla tiluksellasi ja lasket käsivartesi kuningattaren kaulalle. Lepää rauhassa, sillä sinun miehesi valvovat kunnioituksella kuninkaansa vihriäisen morsiushuoneen ympärillä. Onnellinen oli päivä, onnelliseksi tulkoon yö, ja ennustakoon teidän tulonne tähän taloon autuutta teidän elämällenne!

Yhden kerran oli kesä pukenut Idis-linnan tammet viimaiseen verhoon ja yhden kerran oli talvi karistanut pois niiden oksien lehvät, mutta kirkkaana paloi koko vuoden ympäri valkea uuden, puiden varjossa olevan talon liedessä Nyt oli taaskin suvi ja herttainen aika; pitkässä jonossa kulkivat pienet, valkoiset pilvet taivahalla, ja lehtometsää kasvavan kukkulan juurella kuljeskeli rauhallisesti lammas- ja lehmälaumoja. Tammien välistä kohousi suuri puurakennus, kuninkaansali. Portaita ylös nouseva tuli oven kautta avaraan saliin; perällä näki hän pyhänä pidetyn lieden, katossa vankat orret, sivuilla kohopermannon ja sen takana perheen isännän ja emännän huoneesen johtavat ovet. Ulkona pihalla oli miesten matala makuuhuone ja tallit sekä varasto-aitat linnoituksen suojassa.

Tammen alla, johon lehtimaja oli rakennettu, istui Irmgard ja katseli täynänsä iloa eteensä, sillä maassa makasi hänen pieni poikansa isänsä kilvellä, ja Frida tuuti häntä. Pojut tapaili pienillä kätösillänsä erästä mehiläistä, joka surisi hänen edessänsä. — Mene pois, hunajan kantaja, — lausui Irmgard, hätistellen pois mehiläistä, — äläkä tee tuolle pienoiselle urholle mitään pahaa, eihän se vielä tiedä sinulla olevan asetta turkissasi. Lennä toveriesi luokse ja ole ahkera valmistamaan makeata hunajaa, että minun pojuni talven tultua saisi iloita sinun ahkeruudestasi. Sillä hän on nuori linnan isäntä, ja me otamme hänelle kymmenykset kaikesta, mitä aavassa metsässä on saatavana. Katso, Frida, kuinka hän puristaa nyrkkiänsä ja kuinka julmasti hän katselee; hänestä tulee aikaa myöten soturi, jota miehet pelkäävät. Tuolla tulee isänsäkin hänen luoksensa metsästyssaaliinensa, — huudahti hän iloisesti, otti poikasen kilveltä ja nosti hänet korkealle ilmaan, sill'aikaa kuin Ingo lähestyi sarvesta tehdyllä jousella, keihäällä ja metsäkauris olallansa. Ruhtinas kumartui ales, silitteli tervehdykseksi puolisonsa kähäriä ja laski sitten saaliinsa puun juurelle. — Tämä nopsajalka tuli minun vastaani tiellä, mennessäni vuorten yli Burgundein aineelle. Se on hyvinkin lähellä, ja sinne pääsee hevoisen tarvitsematta tehdä montakaan hyppäystä, — lisäsi hän nauraen. — Kaksi härkää varastettiin Marvingeilta viime yönä tarhasta, me seurasimme niiden jälkiä, ne johtivat rajan yli ja meidän lähettiläämme menevät eteläänpäin vaatimaan takasin varastettua. Minä pelkään kuitenkin sen olevan turhaa, sillä sielläpäin asuva rajakansa on vääryydenpuoltaja, emmekä me voi muulla tavalla saada takasin omaisuuttamme, kuin että me vuorostamme teemme hyökkäyksen heidän maallansa oleviin karjalaumoihin. Kehno sankarityö sellainen yöllinen retki on, ja me olemme hiirtä vaanivan kissan kaltaiset; mutta suuttuneet talonpojat vaativat sitä, eikä päämies rohkene kieltää.

— Sentähden oletkin sinä suuressa arvossapidetty maamme miesten kesken, ja sinun puolisosikin iloitsee siitä kunniasta, jota he hänelle osoittavat, — lohdutti häntä Irmgard.

— Hyvä puoliso minulla on, joka on iloissaan minun tähteni, — vastasi Ingo. Kuitenkin pelkään hänen nyt enään harvoin saavan kuulla runoilijan ylistävän miehensä urhotöitä. Viime yönä uneksin minä, että meidän vuoteemme yli riippuvat aseet helisi, ja noustuani ylös, näin minä miekkani hyppivän huotrassansa. Tiedätkö, mitä se uni merkitsee, sinä, joka osaat merkkejä selittää?

— Se merkitsee, että minun kuninkaan haluaa lähteä, — vastasi Irmgard vakaisesti, — pois lapsensa ja sen äidin luota. Ahdas on piha ja maineetoin sinun olosi metsässä. Kylläpä näen välistä varjon otsallasi ja kuulen sotaisia sanoja huuliltasi, kun nukkuessasi sinua katselen.

— Sellainen on miehen luonto, kuten tiedät, — vastasi Ingo, — että hän kotona ollessansa haluaa sotaretkelle ja kotiin palatessaan sodan lakattua puolisonsa syliin. Mahdollista on, että minun miekkani tanssi ennustaa meille ottelua Burgundein kanssa, sillä meidän välillämme on ankarat riidat, ja Gundomar alkaa käydä nurjamielikseksi. Katsopas tuonne, kun ukkokin on ruvennut salvumieheksi, — hän osoitti Bertharia, joka kävi pihan poikki, kirves ja suuri nahkalaukku olallansa.

— Vipusilta on jotenkin joutunut epäkuntoon, — selitti urho ja lähestyi tervehtien, — ja meillä on harvalukuisia käsivarsia työhön. Sinun miehesi, kuningas, valmistavat talonpoikain kanssa sydänsuven juhlaa ja latovat puu-rovioita ilovalkeiksi.

— Varovaisuus on tarpeen vartijalle, joka vartioitsee aarretta, — vastasi Berthar, kumartaen päänsä Irmgard'ille ja lisäsi vakavasti: — Pohjoiseen päin on tämän salin päätökatto ja vuoristossa nousee myrskyilma. Pohjoiseen katselen minä usein silloinkin, kun päivä on helteinen kuten tänään. Suo minulle anteeksi, kuningatar, että minä herätän sinun uinuvan murheesi. Niin kau'an kuin minun vanha Isanbart-ystäväni vielä oli hengissä, hääti hän hyväntahtoisesti vuorten tuolla puolen elähytettyjä koston aikeita, sillä Answald-ruhtinas kuulteli hänen sanojansa. Mutta sitten kun hänen hautakumpunsa valmistettiin, kuultelee ruhtinas ainoastansa meidän vihamiehiämme. En minä vielä pelkää kansan nostavan sotaa, vaan salaista kostoretkeä vuorten tuolta puolelta. Minä en näe mielihyvällä, että te, kuningatar, käyskentelette yksinänne laaksossa.

— Suo ainoastansa lähimmäksi ajaksi meidän levottomuutemme anteeksi. Moni haava menee umpeen jälleen; Theodulf'inkin on jo parantunut, ja hän astuskelee nyt, kuten olen kuullut kerrottavan, ylpeänä kuninkaan hovissa.

Meluavia ääniä kuului linnoituksen puolelta, kun tornin vartija puhalsi torveensa ja antoi toitahduksensa perästä tulla aivan liikoja, iloisia säveleitä. Irmgard naurahti. — Siellä on joku ystävä, — lausui Ingo, — ja vartija tahtoo osoittaa hänelle, kunnioitusta. — Volkmar, — huudahti Irmgard rientäen runoilijaa vastaan, joka rivakkaasti astui pihaan. Mutta hän pysähtyi, nähdessänsä matkamiehen vakaiset kasvot. — Synnyinseudultani sinä tulet, mutta minä huomaan, ett'et sinä tuo meille ystävällisiä terveisiä.

— Kuninkaan linnasta minä tulen, — lausui Volkmar, ja hänen huulensa värisivät liikutuksesta kumartaessaan ruhtinattarelle ja päämiehelle, — ja ainoastansa vähän aikaa viivyin minä metsämajoissa. Answald-ruhtinas antoi satuloida hevoisensa, ratsastaakseen kuninkaan linnaan, ruhtinatar istui palvelijattariensa joukossa, pihassa oli kaikki hiljaista, eikä kukaan kysynyt, mihin minä olin matkalla. Irmgard kääntyi pois, mutta seuraavana silmänräpäyksenä tarttui hän puolisonsa käteen ja katsoi häneen lempeästi.

Kuninkaan lähettiläänä sinä tulet, — lausui Ingo, — minä toivon hänen antaneen sinulle rauhallisen asian toimeksesi.

— Suljettu on kuninkaan suu, — vastasi Volkmar, — hänen murheensa valta-istuimestaan ja aarrekammiostaan ovat loppuneet; hän löydettiin kuolleena vuoteellansa, sittekun hän edellisenä iltana oli iloisesti juonut urhojensa kanssa. Rovio tehtiin, ja liekit leimusivat hänen ruumiinsa ympärillä.

— Hän oli mahtava herra ja urhollinen soturi; paremman lopun olisin hänelle suonut kuin kuolemisen juopuneiden henkivartijainsa joukossa, — lausui Ingo, kovin liikutettuna. Kuinka hän lienee käyttäytynytkin muita kohtaan äreässä epäluuloisuudessansa, mutta minua on hän auttanut onneeni ja kokonaisen vuoden on hän estänyt vihollisiani karkaamasta päälleni.

— Aarrekammion avainta säilyttää nyt kuningatar pojallensa, — jatkoi runoilija, hän hallitsee pontevuudella kuninkaan linnassa ja lähettää miehiänsä retkeilemään sisämaahan. Jalosukuisia ratsastaa kilvassa hänen hoviinsa voittamaan hänen suosionsa; ei kukaan uskalla nousta hänen valtaansa vastaan. Jo arvelee moni kuningas-vainajan puristetun nyrkin tuntuneen vähemmin raskaalta kuin Gisela-rouvan valkoiset sormet. Tätä en ilmoita sinulle, ruhtinas, kenenkään lähettämänä; harkitse itse, voiko se ennusta turmiota sinulle.

— Samalla synkällä vakavuudella kerrot sinä sekä surulliset että iloiset sanomat, — vastasi Ingo hymyillen. — Kuningas pidätti itsensä minua vahingoittamasta, mutta kuningattaren tiedän minä olevan lempeän ja jalomielisen. Nyt vasta voin huolettomalla rinnalla ylistää onneani, mikäli se riippuu naapurieni tahdosta.

— Minä olin uskollinen rajavahti kuningasvainajalle, miksi en olisi samoin hänen pojallensakin? Ja niin kau'an kuin Gisela-rouva hallitsee Thüringiläisiä, odotan itselleni hyvää siltä taholta. Olitko sinä kuningattaren puheella?

— Kuningattaren silmäys muuttui teräväksi ja vihaiseksi, huomatessansa minut väkijoukossa.

— Jos sinä vast'edeskin aiot hovissani soittaa tanssihuveissa minun naisilleni, — huudahti hän, — niin karta matkustuksia vuoristossa. Harakan lentäessä metsän yli repii haukka siltä höyhenet. Kerran olit sinä tätä ennenkin laverteleva sanansaattaja, vaan varo kieltäsi. Sitte viittasi hän minua menemään, ja minä riensin nopeasti metsien läpi tänne, sillä minua ahdisti levottomuus sinun ja ruhtinattaresi tähden.

— Vaikka olisitkin suotta levotoin, ole kuitenkin kiitetty uskollisuudestasi. Joku panettelija on herättänyt kuningattaren vihan sinua kohtaan. Mitä mieltä hän on minua kohtaan, sen olen saanut eräällä vaikealla hetkellä kokea; meidän ystävyytemme on koeteltu, ja meidän veremme juoksee yhtäläisestä lähteestä. Sillä meidän kumpaisenkin kohtaloa ohjaa korkeat esi-isämme jumalien salissa, ja kuten kaksi lasta samasta heimosta olemme me muukalaisten joukossa vuorten kumpaisellakin puolella, minä miehenä, hän naisena.

Ingo hymyili. — Hän on kuitenkin nainen, ja huonosti soveltuisi meille, miehille, naisen oikkujen pelkääminen.

— Vieläkin huonommin hänen ystävyyteensä luottaminen, — vastasi vanhus. — Emäkarhun ollessa pienenä nuolee se sen miehen kättä, jonka kurkkuun se sittemmin käy kiinni.

— Sinun epäluulosi menevät liian pitkälle, nuhteli Ingo sävyisesti. — Mutta minä tahdon menetellä varovasti, kuten sinä minua kehoitat. Me ratsastamme itse kyliin ja kutsumme vanhukset neuvottelemaan, lähetämmekö airueen uuden kuningattaren luokse, ja pidämme tarkasti huolta, että olisimme puolustukseen varustetut. Jos se tulee olemaankin turha työ, niin saammehan sitte nauraa huolillemme. Ja sinä, Volkmar, jää meidän vieraaksemme siksi, kunnes huomaat Gisela-rouvan taaskin tulevan sinulle suosiolliseksi; tiedäthän itsekin, kuinka mielellämme me näemme sinut keskuudessamme.

— Suo anteeksi, herra, — lausui runoilija kolkosti, — jos en minä pysäytä retkeäni; nopeampana hirven juoksua ja haukan lentoa rientää tämän naisen viha. Hän on kokonansa unohtanut, että hän muinoin kuningas-vainajalle ylisti minua sanansaattajana. Jos sinä luuletkin voivasi olla levollinen hänen suhteensa, en minä kuitenkaan toivo mitään omasta puolestani.

— Kukapa rohkenee estää runoilijan jalkaa, kun häntä halutta lähteä? Mutta jos sinun täytyy meistä eritä, niin levähdä ensin ruhtinattaren lieden ääressä ja salli meidän taas pian nähdä sinut tammiemme suojassa.

— Minä palajan jälleen takasin paikkaan, missä tammet seisovat, — vastasi runoilija, kumartuen käden yli, jonka ruhtinas hänelle tarjosi.

Ingo meni Bertharin kanssa hevoisten luo; Irmgard heitti silmäyksensä hänen jälkeensä. — Monta salaista temppua sinä, Volkmar, osaat, — lausui hän hiljaa, — mutta sinä et voi kuitenkaan selittää tuskan ahdistamalle vaimolle kaikkia niitä ajatuksia, jotka liikkuvat hänen puolisonsa aivoissa.

— Ajatukset liikkuvat aivoissa, kuten pääskyset katolla, ne lentävät ulos ja sisään, — lohdutti runoilija, — mutta sinä olet kotiliedellä olevan tulen kaltainen, joka suo riemua ja herättää iloa; älä ole milläsikään varjoista, jotka syntyvät ja katoavat. Sinunkin luoksesi, ruhtinatar, tulen minä salaisena sanansaattajana. Lähtiessäni metsämajoilta vei Gundrun-rouva minut tarhaan, missä talon siipikarjaa pidetään. Hän osoitti erästä naarashaikaraa ja lausui: — Tuokin lintu, tuossa, lensi kesällä pois talostamme, mutta palasi ennen talvea takasin ja toi poikansa tullessaan; nyt elätämme me kumpaakin. Eräs, jonka sinäkin tunnet, katosi täältä, koska hän piti kiinni erään villijoutsenen siivistä; vie nyt hänelle toisellainenkin matkamerkki. — Ja runoilija tarjosi Irmgardille merkin, erään haikaran höyhenen ja erään linnunpojan siipisulan, jotka olivat sidotut toisiinsa langalla. Irmgard piti äitinsä lähettämää merkkiä kädessänsä, ja hänen kyyneleensä valuivat sen päälle. — Adebar-rouva, naishaikara, lensi takasin taloon, — lausui hän, — sentähden, että eräs petolintu oli surmannut hänen puolisonsa. Mutta minun sydämeni käskee minua taistelemaan niitä metsähaukkoja vastaan, jotka laukovat siipiänsä minun herrani vastaan. Tule, Volkmar, jotta saan näyttää sinulle pientä haikaranpoikaani, joka riemuiten puristaa kiinni pienet kätösensä, kun hänen isänsä kumartuu häntä katsomaan.

— Jälkeenpuolipäivänä oli hiljaista ympärysmuurin sisäpuolella. Runoilija oli sanonut jäähyvästit, Ingo ratsasti talonmiesten seurassa pitkin laaksoja, ja Irmgard-rouva seisoi lähteen luona, joka pulppuili erästä kalliosta asumuksen lähellä. Siihen oli ruhtinattaren miehet hakanneet oivallisen kivisammion, johon vesi kokoontui. Aurinko paistoi lämpimästi, viileä vesi juosta lorisi ja valui kivisammiosta laaksoon päin. Erään saarnipuun oksat riippuivat kallionrinteeltä suojaavana katoksena ja lähteen ympärillä kasvoi pajupensaita, jotka harmahtavilla lehdillänsä salaisivat paikan vieraiden silmiltä.

Irmgard piti pientä poikaansa lähteen yli. — Sinä vierivän veden hyvä haltijatar, — rukoili hän, — ole laupias minun lapselleni, että hänen jäsenensä vahvistuisivat, ja hänen vartalonsa tulisi yhtä pulskaksi kuin puolisonikin. — Hän kylvetti poikaa, joka parkui maltittomasti ja potki pienillä jaloillansa; sitten kuivasi hän poikansa hennon vartalon liinavaatteella, kietoi hänet lämpösiin, ja laski hänet sammaleelle sekä laverteli hänen kanssansa, kunnes hän lakkasi parkumasta ja taaskin hymyili äidillensä. Sitten nousi hän seisovallensa, riisui pois päällimmäisen vaatteensa, jotta hän tuli seisomaan siinä vyöttämättömässä hameessansa; hän huuhtoi lähteessä läpimärjän vaatteensa helman ja levitti sen niittypolulle auringonpaisteesen. — Muinoin oli minulla palvelijattaria, jotka kietoivat ylös helmansa minun palveluksessani, ja harvoin kajosin minä käsilläni lieteen ja vesisammioon; nyt elän minä yksinäni erämaassa Fridan ja myllyä jauhattavien orjattarien seurassa; minun käteni käyvät karheiksi, ja minä pelkään, ett'ei se ole minun mieheni mieleen. Mutta jos minun käteni olisi pehmeät niin kuin ennen, puuttuisi häneltä monta mukavuutta. Kuinka voisi hän minun avuttani elää erämaassa? — Hän katseli kuvaansa, joka hyppeli edestakasin läikkyvässä vedessä, ja irroitti tukkanauhansa. Hänen pitkät, kiemuraiset suortuvansa valuivat ales ja niiden päät kastuivat veteen, mutta hän tuijotti lähteesen ja lausui hiljaa: — Sellaisena olin minä hänen mieluisensa ennen; haluaisinpa tietää, vieläkö hän nyt ajattelee samoin kuin sillä kertaa, jolloin hän suuteli minua aamuvalossa, vai onko minun salainen levottomuuteni isäni vihasta ja äitini murheesta minua muuttanut? Minä salaan kuitenkin huokaukseni kuninkaalta ja vääntelen käsiäni ainoastansa yksin ollessani. Mutta hänen uljas mielensä kärsii tästä yksitoikkoisesta, rauhallisesta elämästä, hän ikävöi mainehikkaita urhotöitä, sillä jalo on hänen mielensä, ja koko ikänsä on hän tottunut valmistamaan kotkille tappotantereita. Nyt piilee hänen päänsä puukaton alla minun tähteni.

Näin istui Irmgard, ja raskaat huokaukset painoivat hänen päänsä ales kivisäiliön reunalle. Vartija huudahti tornista, ja askeleita kuului kalliolta Irmgardin näitä huomaamatta. Silloin korskui hevoinen hänen lähellänsä, ja muuan kopea naisen ääni lausui: — Miksi sinä, vaimo, istut kyyrysissäsi lähteen reunalla katselemassa niin hartaasti omia kasvojasi, ett'et näe etkä kuule?

Irmgard hypähti seisovallensa. Hänen edessänsä istui ylpeästi ratsunsa seljässä eräs uljas nainen; huntu riippui hänen keltaisesta tukastansa ja hänen olkapäitänsä sekä hevoisen selkää peitti purppuraviitta; hevoisen tamineet loistivat kullasta ja sen kaviot polkivat liinavaatetta, jonka Irmgard oli levittänyt maahan. Ja vieraan takana näki hän Sintramin kalpeat kasvot. Hehkuva puna nousi hänen poskillensa, hän tiesi, kuka tuo vieras oli, jonka edessä hän seisoi avohamein ja paljain jaloin. Mutta hänen samoinkuin kuningattarenkin silmistä säihkyi viha. Näin seisoivat kumpaisetkin naiset ääneti ja tähystelivät toisiansa vihollisilla silmäyksillä, sitten antoi Irmgard tukkansa valua huntuna ales rinnallensa ja kyyristyi lähteen vieressä kasvavaan sammalikkoon, peittääksensä alastomia jalkojansa. Hän otti lapsen syliinsä ja piti sitä edessänsä. — Onko tuo maahan kyyristyvä vaimo mykkä? — kysyi kuningatar seuralaiseltansa. — Se on Irmgard itse, kuningatar, — vastasi Sintram. — Kuningatar kutsuu sinua, orpanani. Irmgard jäi liikkumattomana istumaan, mutta hän lausui käskevällä äänellä: — Käännä pois kasvosi, Sintram, sinun ei sovi silmäillä minua, kun sinun kuningattaresi hevoinen polkee minun hamettani.

— Oletko sinä saanut niin hyvän tiedon siitä, mitä naiselle sopii, isäsi talossa, josta sinä karkasit vieraan miehen jalkavaimona?

— Valhetta on sinun herjauksesi, niin kuningatar kuin oletkin, — vastasi Irmgard vihoissansa; — kunniallisesti ja siveästi elän minä aviomieheni kanssa. Tokkohan sinä, karsastelija, voit kerskata samanlaisesta kunniasta.

Uhaten nosti kuningatar kättänsä; silloin kuului ääniä kukkulalta. — Tännepäin, Ingo, — huudahti Irmgard hätääntyneenä, — tule auttamaan vaimoasi! — Ingo tuli, rientäen ales Irmgardin lähellä olevaa, jyrkkää polkua myöten ja näki hämmästyneenä puolisonsa maassa ja hänen edessään, ratsunsa seljässä ylpeänä istuvan kuningattaren ynnä hänen seuralaisensa. Hän meni vaimonsa ohitse ja notkisti kunnioituksella päänsä ja polvensa Gisela-rouvalle. — Tervehditty olkoon Thüringiläisten mahtava hallitsijatar, — lausui hän iloisesti, — kunnioituksella tervehdin minä sinun jaloa päätäsi; suo suosiosi uskollisen orpanasi kodille! — Kuningattaren kasvot muuttuivat, nähdessään urhon seisovan edessänsä iloisena ja kunnioittavassa asemassa, ja hän lausui ystävällisesti: — Terve sinullekin, orpanani!

— Eikö kukaan ole niin kohtelias, että auttaisi kuningatarta hevoisen seljästä? — huudahti, Ingo ja tarjosi kuningattarelle jalkansa ja kätensä, auttaaksensa häntä ales. Gisela-rouva tarttui kädellään hänen kähäriinsä, pitääksensä niistä kiinni ja luikui hänen jalkansa avulla ales.

— Suo anteeksi, orpanani, — jatkoi Ingo kuningattaren seisoessa hänen edessänsä maassa, — eipä ole säädyllistä, että minun vaimoni istuu alastoinna kuningattaren ja vieraan miehen silmäin edessä; lainaa hänelle viittasi, jotta hän voisi siivosti mennä pois, — ja sukkelalla tempauksella tarttui hän kuningattaren viittaan siltä kohdalta, jossa se oli kiinni soljella, sekä nykäsi viitan pois hänen olaltansa. Kuningatar vaaleni ja otti askeleen takaperin, mutta Ingo kietoi viitan vaimonsa ympärille, nosti hänet seisovallensa ja lausui hänelle, osoittaen tietä: — Jätä meidät!

Irmgard kietoi itsensä ja poikansa tuohon laajaan viittaan ja meni polkua ylöspäin. Mutta Ingo kääntyi taaskin kuningattareen ja näki tämän taistelevan voidakseen hillitä itseänsä, ja että Sintram oli hypännyt ales hevoisensa seljästä sekä lähestyi paljastetuin miekoin. Mutta kuningatar viittasi hänelle, ja Sintram vetäysi totellen takasin.

— Rohkea se käsi oli, joka otti kuningattaren viitan, mutta miehen tulee puollustaa perheensä kunniaa; sinä, Ingo, olet rohkeasti korvannut, mitä me kiivaudessamme unohdimme, enkä minä ole siitä sinuun vihoissani. — Hän viittasi toistamiseen seuralaisellensa, Sintram meni kau'emmaksi hevoisineen, ja Ingo seisoi yksinään kuningattaren edessä. — Niin on käynyt kuten minä toivoinkin, — lausui Gisela-rouva, — sinä seisot minun silmieni edessä, Ingo, kuten muinoin, koska minä salin portailta lausuin sinut tervetulleeksi; ja samoin kuin silloin tulen minä nytkin luoksesi ystävällisellä mielellä. — Ja hän jatkoi vakavammin: — Sinulla on minun maassani vihamiehiä, jotka uhkaavat sinun onneasi, ja korkealle kuuluu heidän kostonhuutonsa kuninkaanlinnassa; minun kansalaiseni, Burgunditkin, valittavat, kuten olen kuullut, sinun ryöstävien miestesi tähden.

— Sinä tunnet tavat maanrajalla, kuningatar; minun mieheni ovat itse kostaneet vahingon, jonka muukalaiset heille ovat tehneet. Mutta jos minun mieheni ovat tehneet jollekin Thüringiläiselle vääryyttä, olemme me rientäneet antamaan vääryyttä kärsineelle korvausta; pidä sinäkin, kuningatar, rauhaa, jota Ingo ja hänen rajakansansa toivoo sinun vallaltasi.

— Sillä urholla, jonka minä muinoin tunsin, oli suurempi kunnianhimo, kuin Burgundein lehmäin ajaminen suojelusmuurinsa sisäpuolelle, — ivasi kuningatar.

— Mies, joka levotoinna kuljeksii ympäri maailmaa, veistelee mielellään itsellensä katoksen, jonka alla hän isäntänä voi hallita, vastasi Ingo.

— Epävarmalta näyttää minusta katos, — vastasi kuningatar, — josta kansan huudot kutsuu ulos perheenemännän. Isä ja sulho, joilta sinä olet neitsyen ryöstänyt, vaativat sotaretkeä sinua vastaan, nuori kuningas tarvitsee jalosukuisiensa apua eikä voi kieltäytyä vaatimasta sinulta takasin ryöstettyä, ja minä pelkään tuhon tulevan sinulle, sillä ainoastansa suurella vaivalla on kuninkaan tahto tähän asti voinut hillitä noita kiukustuneita miehiä.

— Sinun uhkauksesi, kuningatar, pakoittaa minua vieläkin suuremmalla voimalla suojelemaan taloani; jos sota on lähellä, on se minulle tervetullut; lieden ääressä riippuva miekka ruostuu.

— Mieletöin, — huudahti kuningatar ja astui lähemmäksi, — aivan huoletoinna elät sinä täällä metsässä, sill'aikaa kun pyydystäjät lähestyvät sinua joka taholta. Caesar on alkanut uuden sotaretken Alemaneja vastaan ja sinuakin etsii hänen kostonsa; hän on tarjonnut liittoa Burgundeille, ja Gundomar on käskenyt miehensä aseisiin.

— Caesarista sinä puhut, — lausui Ingo. — Kiitos, kuningatar, tästä hyvästä sanomastasi! Sentähden minun miekkani helähtikin, ja sieltä lähestyy sankari, jota minä olen yöt ja päivät ikävöinyt: — Hänen silmänsä loistivat ja hän tarttui miekkaansa.

— Hyvin sinä, urho, puhut, — lausui Gisela, itsekin innostuneena hänen tulisesta luonnostansa, — turha vaiva olisi peloitella sinua vaaroilla. Minä olen tullut varoittamaan sinua, sillä minä voin tarjota sinulle mahtavampia liittoja kuin metsän ja rajamaiden talonpojat. Ingo-orpanani, mieluummin uskon sinulle kuin kenellekään muulle miehelle nuoren kuninkaan ja itseni; minä haluan saada sankarin, joka sodassa voi johtaa minun miehiäni ja opettaa poikaani, miten mainetta voitetaan. Sellaiseen kunniaan olen minä sinut määrännyt, ja saadakseni sinut kuninkaanlinnan palvelukseen olen saapunut tänne.

Ingo seisoi hämmästyneenä ja ankarasti pyöri ajatukset hänen päässänsä. Hänen edessänsä seisoi tuo kaunis nainen, jolla oli kuninkaallinen kruunu ja ojensi kätensä hänelle; rukoillen tarjosi tämä hänelle sitä, mikä oli ollut uljaimpien sankarein mieliteko ja toivo.

— Sinun ollessasi lasna, — jatkoi Gisela-rouva syvästi liikutettuna; — liitti isämme meidän kätemme yhteen; sinä kasvoit kansan keskuudessa ylistetyksi sankariksi, ja minä onnettomaksi naiseksi kuninkaan linnaan; silloin kosketti taaskin sinun kätesi hyväillen minun kättäni. Se, mikä silloin eroitti sinut kuningattaresta, on sittemmin kadonnut liekkeihin roviolla. Nyt tulen minä kutsumaan luokseni jaloimman kaikista näiden maakuntain sankareista. Molemmatkin rukoilemme me samaa ylhäistä jumalaa, joka on meidän esi-isiemme kanta-isä, sillä jumalallista sukua me olemme kumpikin, me voimme kohottaa päämme korkealle kaiken maailman kansan yli, sinä ja minä; meidät on näkymättömät jumalat itse määränneet kansan hallitsijoiksi. — Kun Ingo kuningattaren huulilta kuuli samat sanat, joita hän itse oli lausunut, katsoi hän ikäänkuin huumautuneena kuningattareen, joka jumalattaren tavoin tahtoi ohjata hänen kohtaloansa.

— Nyt kuului kukkulalta kolketta, kuningattaren viitta putosi ales ja kaukana kuului yhä hiljempaa erään lapsen heikko valitus.

— Tämä puku sopii lemmitylle sankarille, — lausui kuningatar, koskettaen kädellään hänen olkapäähänsä; Ingo kohotti päätänsä.

— Hädässäni kuulen minä heikon äänen, — lausui hän itseksensä, minä kuulen pienen poikani valittavan minun tähteni ja minä seison kuningattaren edessä kuten unesta herännyt mies. Minä olen sidottu erääsen, joka minusta on henkeänikin rakkaampi. Kaiken on hän hyljännyt minun tähteni, ja miesteni piirissä olen antanut hänelle lupaukseni pitää hänestä isällistä huolta ja ainoastansa hänen kanssansa jakaa vuoteeni hänen aviopuolisonansa. Kuinka voisin minä paeta hänen luotansa ja tulla kuninkaanlinnaan?

— Ei sanaakaan enään, Ingo, — huudahti Gisela-rouva, ja hänen poskensa hehkuivat, — muista, että sinä ojensit minullekin kätesi, muistelehan sitä yötä, jona minä pidätin kuningasvainajan miekan. Kun minä sillä kertaa pelastin henkesi, liittivät näkymättömät jumalat meidän kohtalomme yhteen. Minun omani sa olet, minun yksinäni, ja kalliin hinnan minä sinusta olen maksanutkin.

— Jalomielisen ja sankarinaisen tavalla olet sinä tehnyt minua kohtaan, — vastasi Ingo, — ja kiitollisena tulen minä pysymään sinulle niin kauan, kuin elän.

— Häpeä sellaiselle kylmälle tervehdykselle, — lausui kuningatar tuimetuksissansa, — ja häpeä sellaiselle urholle, joka ainoastansa sanoilla osoittaa kiitollisuuttansa siitä, että eräs nainen hänen tähtensä on antanut itsensä alttiiksi kuolonjumalien kirouksille. Niinkö vähän käsität, mitä silloin tein, kun pidätin oman puolisoni miekan? Minä kutsuin esiin pahuuden voimat, epäluulon ja salaisen vihan, omaa henkeäni vastaan, sappi on siitä ajasta asti ollut minun juomani ja erään toisenkin, jokainen sana on herättänyt epäluuloa, jokainen yö on ollut levotoin. Minun huoleni, sydäntä kalvava huoleni, oli yöt ja päivät, että minun vielä piti henkimän päivän valossa, sill'aikaa kun se toinen jatkoi juomistansa hurjien miestensä kanssa.

— Jos sinä olet kärsinyt kuoleman tuskaa minun tähteni, — lausui Ingo liikutettuna; — niin kutsu minua, koska vaara sinua uhkaa, ja mielelläni tulen verelläni korvaamaan sen osan taakasta, jonka minun olisi pitänyt kantaa.

Kuningatar tuskin kuulikaan hänen sanojansa; hän astui lähemmäksi ja kuiskasi käheällä äänellä: — Niinkö valmis oletkin, lemmittyni? Kentiesi, ett'ei se toinen olisi kuollut, jos et sinä mainittuna yönä olisi ollut minun huoneessani.

Urho säpsähti takaperin, hänen poskensa vaalenivat vastatessansa: — Luuletko, kuningatar, tulleesi rakkaammaksi minun sydämelleni rasittamalla näin omaatuntoasi ankaralla rikoksella?

— Miksi sinä tuijotat minuun ikäänkuin olisit kivestä? — huudahti Gisela-rouva, tarttuen hänen käsivarteensa ja pudistaen häntä. — Me kumpikin, sinä ja minä, emme voi kauemmin yhdessä elää maailmassa, jos et sinä seuraa minua.

Vihastuneena tempasi urho itsensä irti hänen kädestänsä. — Jos sinä olet salaa öisellä työllä koonnut kostavien jumalien uhkaa minun pääni varalle, olen minä valmis kärsimään rangaistukseni, mutta vapaana sinusta enkä riippuvana kuin orja sinun elämästäsi.

Kuningatar katsoi terävästi hänen silmiinsä ja nosti vitkallisesti käsivarttansa sekä puristi uhkaavana nyrkkiänsä. — Arvat ovat heitetyt, joihin onnen jumalatar on piirtänyt minun ja sinun tulevaisuutesi. Sinä olet valinnut, Ingo, ja se merkki, jonka sinä olet saanut, tietää onnettomuutta. — Hän kääntyi pois, hänen povensa kuohui ankarasti, mutta hänen silmänsä pysyivät kyynelettöminä, ja hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, ikäänkuin olisi ne olleet kiveen valetut, kun hän, osoittaen laskevaa aurinkoa, puoliääneen lausui: — Jää hyvästi huomeneksi! Kiivaasti meni hän hevoisten luo. Ingo potkasi jalallansa kuningattaren viitan ales kalliolta ja riensi kotiinsa päin samaa tietä, jota Irmgard'kin oli mennyt.

Niiden ahtaiden käytävien läpi, jotka johtivat lähteeltä linnan pihaan riensi Ingo porttia kohden. Hän huomasi sen suljetuksi sekä miesten vartioimaksi ja tornista huusi Berthar hänelle:

— Katsopas syrjään, kuninkaani, tuolla laaksossa ratsastaa kuningatar seuralaisineen rajaa kohti. Niin kiirettä ei ole kellään, jonka mieli on huoletoin.

— Hän erkani minusta vihassa, isä. Berthar ymmärsi päämiehen synkistä kasvoista, mitä hän sanoilla ei ollut lausunutkaan.

— Kun paimen, — virkkoi hän, — ajaa pois suden karsinasta, ei tuo ärsytetty eläin palaja kolmeen päivään, mutta naarassusi rohkenee jo seuraavanakin yönä tehdä sisäänmurron. Koska odotat sinä, Marvingein paimen, päällehyökkäystä laumassasi?

Vanhus nyökkäsi päällänsä: — Tuolla pohjoisessa päin ei ole rauhaa maassa. Vahtitornissa, jonka me rakensimme sinun maasi rajalle, seisoo Radgais; hän on viisas mies ja pitää kyllä vihollisia hyvin varalta, sillä hän on puhutellut Volkmaria ja tietää kuningattaren aikovan keittää uuden liemen Thüringiläisille. Siitä huolimatta ei ole hänen tornistansa näkynyt yhtään savua, päivä on valoisa, ja ilma kirkas; minä pelkään, herra, ett'ei hän vapaaehtoisesti ole ummistanut silmiänsä.

— Kuningatar ratsasti metsäteitä karttaaksensa vahtitornia, — vastasi Ingo. Mutta samalla hetkellä kun hän antoi silmäyksensä tähystellen lennellä avaruuteen, ilmausi kultaisella lännen taivaalla valkoista savua; yhä korkeammalle nousi savupatsas ja synkkeni yhä enemmän.

— Me ymmärrämme varoituksen, — lausui Berthar; — kuningattaren miehet tunkevat rajan yli. Sydämestäni toivon vartijan pääsevän heiltä pakoon.

— Heitäpä silmäyksesi eteläänkin, Berthar, siellä nousee meitä vastaan vanha vihollisemme. Kolmannen kerran hieroo Caesar kauppaa meidän hengestämme, ja tällä kertaa vaatii hän Burgundein hävittämään meidät sukupuuttoon. Kuningatar uhkaili veljensä, Gundomar'in, asevoimalla.

Taaskin tutki vanhus päämiehen kasvoja ja näki niiden vakaisuudesta, että päämies oli aikeissa taistella elämästä ja kuolemasta. Silloin veti hän kovempaan vyönsä ympärilleen ja lausui katkerasti hymyillen: — Lyhytpä aika sallitaankin meille kaunistaaksemme kartanomme kahdelle kuninkaalle. Mutta sinun miehesi ovat pian valmiit, me olemme jo kauan odottaneet itsellemme sellaista kunniaa, ja se, joka kutsumatta aikoo aterioida meidän joukossamme, tulee kait itse korppein ja kotkien ateriaksi. Käske, kuninkaani; sinun miehesi ovat valmiit sotimaan.

— Sytytä vartijarovio, — käski Ingo, — ja lähetä tiedustelijoita eteläiselle rajalle sekä käske kehoittamaan talonpoikia kylissä piiloittamaan heikon väkensä rytöhakkauksien taakse ja lähettämään meille kaikki sotaan kykenevät miehensä.

Silloin antoi Reithar kaikuvalla äänellä kuulua Vandalein vanhan sotalaulun kartanolla: — Aseisiin, te nuoret joutsenet, kantakaatte esille rautakulppo ja sytyttäkää liekki palamaan; tänä yönä tulette te alkamaan mainehikkaamman tanssin kuin palavien puupökkelöiden ympärillä.

Heti senjälkeen leimusi suuri valkea kukkulalla, ja aseellisia miehiä ratsasti nelistäen vuorta alespäin.

Irmgard istui siinä korkeassa morsiushuoneessa, jonka Vandalit kerran olivat hänelle valmistaneet tammen oksiin. Kädessänsä piti hän äitinsä varoitusmerkkiä. Hänen silmänsä tuijotti ulos tyhjään avaruuteen. Kuullessansa alahalla linnapihassa puolisonsa askeleet, käänsi hän silmäyksensä sinnepäin nähdäkseen, tulisiko tämä hänen luoksensa. Mutta hän jutteli Bertharin kanssa. Vihdoin tuli hän ylös ja astuen hänen eteensä lausui hän: — Kuningattaren viitta lensi ales syvyyteen, ja itse läksi hän vihoissaan meidän linnastamme.

— Minä makasin lähteen yli olevalla kalliolla. Tuska ja häpy vaivutti minut maahan. Silloin kuulin puhetta ja vastauksia, minä näin puolisoni kumartuvan tuon vieraan vaimon puoleen ja kuulin tämän tekevän vaatimuksia hänen henkensä suhteen.

— Sanat haihtuivat korvistani, sillä minun poikani valitti, ja minä kannoin hänet isänsä vuoteelle; kentiesi löytää tämä emintimän poikaselle.

— Irmgard! — huudahti hänen puolisonsa kauhistuneena, — mitä ajatuksia sinulla onkaan?

— Luuletko sinä minun tahtovani olla sinun tielläsi kuten kivi, joka estää sinun jalkaasi sankarin maineesta ja kuninkaan kruunusta? Minä olen kuullut kansalaisieni sanovan, ett'en minä olekaan sinun kunniallinen ja siveä aviovaimosi, ja häpäisevällä tervehdyksellä kohtasi minua kuningatarkin. Jos sinä lähetät jalkavaimosi kotiansa, tulee kuningatar taaskin sinulle suosiolliseksi, kuten hän ennenkin oli.

— Sinä olet loukattu, ja sinun sanasi leikkaavat syvältä, — vastasi Ingo, mutta minusta näyttää, ett'ei sinulla pitäisi olla syytä katkaista vaatetta välillämme, sillä eräs toinen miettii samaa ilkeöillä ajatuksilla. Hän tahtoo riistää sinulta puolison, mutta ei, kuten sinä luulet, valmistaaksensa hänelle häävuodetta. Sillä toisellaista lepopaikkaa aiotaan maanpakolaiselle Ingolle, ja tuolla alahalla laaksossa vieritellään jo kiviä sulkeaksensa hänet pimeään kammioon.

Irmgard hyökkäsi kiivaasti seisovallensa, ikäänkuin olisi käärme häntä, pistänyt. Mutta Ingo veti tuon vastahakoisen luoksensa ja lausui hellästi: — Vaivaloinen on minun matkani ollut maailmassa; minä olin vielä lapsi, kun jo täydyin kuten metsänpeto kuljeksia laaksoissa hankkimassa elatustani, joka pitäisi minua hengissä, sill'aikaa kuin pyydystäjät hiipivät minun jäljissäni. Usein tuskaannuin minä elämääni, nöyrästi anellessani tähteitä muiden pöydältä ja nähdessäni isännän kolkon silmäyksen. Kuitenkaan en luule aivan maineettomana murtauneeni vihollisieni rivien läpi, ja rehellisesti olen ahkeroinut, saadakseni kerran riemulla istua sankarein salissa. Muinoin tuntui minusta viimeinen hyppäys vihollisten joukkoon suurimmalta onnelta, ja kun sotahuudot raikui, luulin kuulevani kuolemattomien huutavan heimolaistaan luoksensa. Vasta sinut nähtyäni, tulit sinä minulle omaa henkeänikin rakkaammaksi, ja minun silmäni aukenivat näkemään monta riemua tässä maailmassa; suloiselta tuntui minusta usein istuminen auringonpaisteessa ja naurahteleminen, kun pienet pukinpojat heittivät kippaa meidän pihassamme, ja mieheni tulivat kotia mehiläiskennot vasuissansa. Mutta kun jumalat soivat minulle sellaisen onnen, päättivät he myöskin, ett'ei se saisi kestää kau'an sekä samalla tuottaa turmiota sinulle, jota minä lemmin. Rohkealla väkivallalla täytyi minun saada sinut omakseni. Vielä köyhempi olet sinä minun vaimonani kuin kodissa ollessasi. Ei kukaan muut ole suositellut sinua paitsi minun hurjat mieheni ja uutisasukkaat, koska heillä oli vastoinkäymisiä siellä kotona. Usein olen minä huomannut, miten sinä maanpakolaisen kainalossa olet koettanut salata kyyneleitäsi ja niitä huokauksia, joita ikävä kotiisi sinussa synnytti. Tänään antoivat taivaalliset minulle merkin, viitan pudotessa. Mahdollista on, vaimoseni, että he tahtovat kutsua minut luoksensa, ja sentähden pidän minä nyt huolta, että minun lähtöni tulisi mainehikkaaksi ja vihollisilleni vaurioksi.

— Ratsasta pois linnasta, — lausui Irmgard, — ja rakenna itsellesi uusi koti vieraassa maassa.

— Petohan hiipii luolastansa koirien lähestyessä, eikä kansan ja maan isä.

— Sinähän olet elänyt rauhassa onnellisen vuoden, sinä olet nostanut poikasi kilvellesi, ja vaimosi on levännyt sinun rinnallasi. Ajattele sitäkin, Ingo, ennenkuin valitset, — Hän katsoi yhä ahdistuksella hänen kasvoihinsa.

Ingo meni vielä kerta noiden pienten akkunaluukkujen luokse ja katseli joka haaralle pimeään maisemaan. Taivas loisti kuni kirkkain kulta, ja alhaalla laaksossa nousi usva purosta. Hän katseli noita aallonkaltaisia kukkuloita, noita synkkiä metsiä, tuota hedelmällistä ketoa; sitte kääntyi hän vaimoonsa ja sulki hänet syliinsä. — Kun runoilija lauloi salissa, ja sinä ennen muita kunnioitit muukalaista, silloin rakastit sinä minua sentähden, että minä johdin urhoja kuolon tiellä. Mikä on muuttanut mielesi, Vandaalin vaimo?

— Tuska, jonka tunsin ajatellessani, että sinut menettäisin, — vastasi Irmgard hiljaa ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Ingo piti häntä kiinteästi puristettuna itseensä. — Korkealla kannoin minä päätäni, vaikka olinkin maanpakolainen mies, iloisena nautin minä kunkin päivän tuomaa onnea, sillä minä pidin elämätä vähäpätöisenä mainehikkaasen kuolemaan verraten, ylpeä olin minä uskollisuudestani kaikkia kohtaan, joille olin antanut lupaukseni, ja siitä, että viholliseni minua pelkäsivät. Ken tahtoo tallata lokaan tätä minun ylpeyttäni, hänet minä tapan tahi tappaa hän minut. Mutta ylpeämpänä kuin koskaan ennen, varustaun minä tällä kertaa tappeluun. Sillä vahvempana kuin koskaan ennen lähestyy vihollisen voima, ja sinä, lemmittyni, olet omilla silmilläsi näkevä, ylistikö runoilija syyttä sinulle urhoasi. Valmista itsesi, ruhtinatar, vastaanottamaan puolisosi kunniapäivää, sillä pian saat sinä morsiushuoneesi ympärillä kuulla joutsenten julmaa laulua ja nähdä pilvissä taivaan sillan, jota myöten urhot rientävät ylöspäin.

Tummemmaksi tulivat öiset varjot, vahtirovio leimusi ja levitti punaisen hohteen sekä savupilviä pihan yli, jossa miehet varustausivat puollustukseen. He raivasivat pihan rattaista ja työkaluista, kantoivat esille heittokeihäitä ja latoivat kasaan kiviä; vaimotkin olivat auttamassa, he toivat ahkeraan vettä lähteestä ja täyttivät salin vieressä olevat astiat ja sammiot. Sanantuojia tuli kylissä asuvan väen luota rientämällä pihaan, ja johtajien käskyt kaikuivat ympärysmuurin sisällä.

Irmgard astui Fridan seurassa ales korkealta yliseltä. Hän oli voittanut epäilyksensä ja ikäänkuin jumalattaren kannattamana kulki hän pihan poikki. Berthar hymyili mielissään hänet nähdessänsä. Hän nousi äkkiä seisovallensa maasta, jossa hän naulaili suurta heittokonetta, ja tervehti kuten soturi päällysmiestänsä. — Noin on minusta mieluista, — lausui hän, — nähdä kuningatar koristettuna, hänen kasvojensa tyyneys sekä hänen rinnassansa oleva kultakoriste ilahuttaa minua. Niitä häitä minä ylistän, joissa morsian on noin yltäkylläisesti koristettu. Sillä iloisina me, pojat, taistelemme, nähdessämme meidän hallitsijattaremme urhottarena lähestyvän soturia. Mutta kuulehan vielä ystävällinen neuvo vanhuksen suusta. Hyvä emäntä olet sinä ollut hurjille pojille rauhan aikana, sinä olet pitänyt huolta kaikista ja ollut jäykkä kaikkia kohtaan, kuten oikean perheenemännän tuleekin olla, ett'ei rohkea silmäys tahi sopimatoin pilapuhe simasta päihtyneiltä miehiltä uskaltaisi ilmi sinun läsnäollessasi. Mutta osoitapa nyt taasen, jos hyväksi näet, suosiollista kohtelua sotureille, puhu heille kaikille ystävällisesti ja jaa heille anteliaasti varoja, joita sinulla on kellarissa ja aitassasi. Sillä en minä pelkää joutuvamme ru'oan ja juoman puutteesen sillä ajalla kun sota kestää; mutta moni lyö kovemmin ja lingoittaa aseensa voimakkaammin, jos häntä toverinsa seurassa kestitetään simalla ja runsaalla särpimellä. Tähän asti olemme me vaan väijyneet burgundilaisia rosvoja, mutta tällä kertaa tulee meillä olemaan työ, josta vastaiset sukupolvet tulevat kertomaan.

Irmgard ojensi hänelle kätensä, ja vanhus tarttui siihen kunnioituksella. — Mitä minuun tulee, on nyt kaikki niin tapahtunut, kuten kauan olen toivonutkin, — jatkoi hän, — ahtaanpuoleinen taistelukenttä, tulinen ottelu ja minä päällikköni rinnalla. Yksi asia minua vaan tekee levottomaksi, se, että joukko, joka hänen kanssansa astuu taistelukentälle on niin harvalukuinen. Sillä sotajumala laskee mieluummin pellollansa joukottain kaatuneita miehiä kuin yksinäisiä korsia.

— Tule tänne, Wolf, — huudahti Berthar tuolle nuorelle Thüringiläiselle, — sinä osaat oleskella sievästi naisten kanssa, ja he kehuvat sinun tanssitaitoasi. Sentähden pitääkin sinun ruveta heidän kaitsijaksensa. Johda naisia vierittämään ales kiviä kalliolta ja heittämään vettä tuleen, jos katto syttyy. Tuo kuopasta meidän kokoamamme härjän- ja hirvennahat ja levitä ne kosteat vuodat puukatolle, sillä lähin puiden lehviä ovat märät vuodat meidän parahin suojamme tulinuolia vastaan.

— Lähempänäpä kuningasta luulin saavani seisoa, — vastasi Wolf nuristen.

— Ei kukaan estä sinua oikealla ajalla ottamasta osaa taisteluun, — lohdutteli ukko, — mutta kunniakkaampi kuin luuletkaan on sinun toimesi, sillä nuot tuolla ulkonakin tulevat kyllä naisten tavan mukaan kiistelemään siitä, kenen velli pohjaan palaa.

— Monelle heistä, pitää sinun sanoa, — vastasi Berthar. Pidä vaan huolta siitä, että rivakkana poikana saavutat onnen jumalattarien suosion.

— En minä itseäni ajatellut, — vastasi Wolf ja katsoi olkansa yli saliin päin.

— Älä katso taaksesi, on laki sodassa. Kaikki, jotka tulevat jäljissäsi, pitäkööt huolta itsestänsä; ainoastansa niiden varalta pitää sinulla olla silmiä, jotka ovat sinun edessäsi.

Wolfin aikoessa nuoralla hinata märkiä vuotia katolle, tuli Frida hänen luoksensa ja alkoi ivallisesti lausua: — Kunniakkaanpa toimen sinä olet saanutkin, ja pahalta haisevat ne matot, joita sinä meille levittelet. Jos sinä rupeat kamaripalvelijaksi, joka meitä, naisia puollustat, pysyy viholliset mielellään meistä kymmenen askeleen päässä ja kääntävät kauhistuksella pois nenänsä.

— Jos minä olisin päällikkö, — vastasi Wolf suuttuneena, — asettaisin sinut seisomaan portin päälle koko sotajoukon eteen, haavoittamaan vihollisten rintoja pistopuheillasi. Auta minua pystyttämään tikapuut saliin kattoluukun kohdalle ja pidä kiinni köysistä, että saisin vuodat erilleen tuolla ylhäällä.

Mielellänsä täytti Frida hänen pyyntönsä, ja kun hän oli levittänyt kaikki vuodat sekä tullut katolta ales, katsoi hän ympärillensä tyhjässä salissa ja antoi yht'äkkiä Fridalle suudelman. Frida ei tehnyt vastarintaa, vaan otti kiiruusti esille nauhan ja sanoi: — Pidä ylähällä käsivartesi, Wolf, jotta saisin sitoa sinut itseeni. Jos me saamme nähdä huomen-illan, tahdon ruveta sinun vaimoksesi, Usein olen minä ollut tyly sinua kohtaan, vaan tänään sanon sinulle, että sinä, eikä kukaan muu, olet minun lemmittyni — Hän sitoi nauhan Wolf'in käsivarteenpa tämä huudahti: — Tahdonpa kiittää kuningattaren vihaa, joka katkasi pistimen ohdakkeeltani. — Frida suuteli häntä lämpimästi, sitten tempasi hän itsensä irti ja juoksi pois vaimojen luokse.

Taaskin kulkivat pilvet kuun ohitse julmina, ihmisen ruumiin ja hevoisen jalan kaltaisina muodostuksin, milloin sysimustina, epäselvässä hämärässä. Usvaa nousi Idispurosta ja levisi muurin sekä linnan ympärille. Eläinten kirkumista ja ihmisten huutoa kuului linnan portin luona, ja laaksostapäin tulevilla teillä ajoivat talonpojat hevoisia, nautoja ja ruskeavillaisia lampaita. Miehet kantoivat puisia kilpiänsä ja jouduttivat keihäillänsä karjan askeleita, ja vaimot sekä lapset riensivät eteenpäin, kantaen talouskapineita. Surullinen oli heidän matkansa vuorta kohti, sillä kun joku kääntyi katsomaan takaperin, ajatteli hän levottomuudella, vieläkö hän palajaisi taloon, jonka hän nykyään oli rakentanut, vai hukkuisiko kentiesi koko talo liekeissä. Alimman ympärysmuniin portilla oli pakenevien aikaansaama ahdinko niin suuri, että tällä paikalla vahdissa seisovan Vandalin täytyi auttaa heitä neuvoilla ja viittauksilla, ett'eivät he pimeässä poikkeaisi portille johtavalta polulta. Kukkulan huipulla oleva linnapiha täyttyi ihmisistä ja eläimistä. Lehmät ammuivat, hevoiset juoksivat hurjasti ympärinsä, ja vaimot vetäysivät kärryinensä muuria lähemmäksi. Mutta Berthar kehoitti miehiä järjestämään elukat riveihin ja sulkemaan lampaat karsinaan. Pihan keskellä leimusi tuli, jolla kiehui nälkäisiä varten olevat padat, ja juomanlaskija kaatoi janoisille olutta, jota ahkerasti nautittiin. Berthar kulki yhden luota toiseen, tervehti heitä tyynesti, ikäänkuin olisi rauha maassa, kysyi heidän ajatustansa ja urkki samalla kertaa viisaasti tietoja heidän luvustansa sekä rohkeudestansa. — Miksi viipyvät puron toisella puolen olevat naapurit, missä ovat käsivoimistaan tunnetut, vaahterametsissä ja peippoisen lempimän lähteen luona asuvat talonpojat? — huudahti hän thüringiläiselle Balthardille; onko tuo valkoinen sumu niin soaissut Marvingein mielen, ett'eivät he kuule vartioiden ääntä tornista eivätkä näe valkeata?

— Hitaasti he liikuttavat jäseniänsä, — vastasi Balthard huolellisena, — minä näin heidän ajavan karjaa ja kärryjä heidän metsissänsä oleviin pyhiin paikkoihin, eivätkä he taida olla kärkkäät jättämään hevoisiansa ja lapsiansa. Kuitenkin olisi kiirut hyvä, sillä eilen illalla kulki eräs joukko pohjoisesta päin pitkin puroa, ja siellä kimalteli kilpiä sekä rautakypäriä. Ja minä pelkään heidän olleen kuningattaren hurjia miehiä, jotka etsivät itsellensä yösijaa noissa taloissa.

Muuan ratsastaja tuli nelistäen laaksosta johtavaa tietä pitkin ja riensi nuolennopeana vaahtoisella ratsullansa portista sisään sekä antoi ohimennessänsä vanhukselle viittauksen. — Radgais! — lausui tämä ja riensi hänen perässänsä saliin, jossa Ingo vanhempien talonpoikain kanssa kuulteli soturien ilmiantoja. Sanansaattaja riensi tervehtien hevoisen seljästä. — Loistavin joukoin tunki kuninkaan miehet meidän aluellemme — lausui hän, — heitä on koko joukko ja Theodulfin sankareja lisäksi. Töin tuskin pääsin minä pakoon vuorien yli, sytytettyäni vahtirovion. He piilevät puiden takana laaksossa, sillä heitä on tuskin sataa kilpeä enemmän.

— Jos ei Gisela-rouva pannut useampia miehiä liikkeille, — lausui Berthar ylenkatseella, — tulee luultavasti harvat hänen sotureistansa enään näkemään kotona viinimaljaansa.

— Tuolla tulee yksi Main-virran luota, — lausui Ingo. Vandalilainen
Valbrand riensi saliin.

— Ratsastaessani eteläänpäin honkametsän läpi vaanimaan rajaseutua, kuulin kilpien kilinää rajalla olevalla tiellä. Minä piiloitin hevoiseni ja hiivin jalkasin metsän läpi; silloin näin minä pitkän miesjonon lähestyvän, tämä oli kolmeen osaan jaettu burgundilaisjoukko, jossa oli ratsastajia ja jalkaväkeä. Päällikön rinnalla ratsasti eräs muukalainen, Caesarin henkivartijaväessä, joita nimitetään protektoreiksi, palveleva Romalainen. Minä tunsin hänen kypärinsä ja sota-asunsa ja kuulin hänen naurunsa sekä romalaisia sanoja. Huolettomina kulkivat he hietikolla ilman etuvahtia ja vaanijata, täydellisesti varmoina voitostansa. Parin miehen kanssa olisin minä voinut peljästyttää heitä. Minä matkin metsässä kehrääjälinnun ääntä, jolloin he säikähtäen pysähtyivät ja töllistelivät puiden välistä pilviin. Mutta minä lingoitin puiden takaa keihääni Romalaista vastaan. Urho kaatui ähkyen hietikolle; he rupeisivat kovasti huutamaan, ja minä pakenin pimeässä. Minä toivon tämän olevan heille huonon enteen.

— Me ylistämme kuningattaren viisautta, — lausui Ingo, — kun hän on nostattanut muukalaisjoukon minun miehiäni vastaan. Luottiko hän niin vähän Thüringiläisten taipuvaisuuteen, ett'ei hän kutsunut kansalaisiansa aseleikkiin? Missä säikähdytit sinä hänen urhojansa linnun äänellä?

— Puolitiessä tästä Mainiin, — vastasi Valbrand, — näin minä heidän viimeksi valmistavan leiriä yöksi. Burgundilaiset nousevat myöhään makuulta; vaikka he kiiruhtavatkin, eivät he sittenkään tule ennättämään laaksoon ennen päivännousua. Tuolla sumussa, puron takana huomasin minä hevoisenjälkiä.

Ingo viittasi häntä menemään ja lausui Bertharille: — Pidä huolta, isä, että kaikki muut paitsi vahdit menevät makuulle, sillä huomenna tulevat he tarvitsemaan teräviä silmiä ja levähtäneitä jäseniä. Pidä tarkkaa vahtia portilla, ett'ei kukaan vihollinen pääse hiipimään sisään pakenevien joukkojen kanssa. Aamuhämärässä kokoamme me talonpojat ja luemme miehemme. Heitä tulee olemaan liian vähän ympärysmuurin varalta. Mutta me taistelemme hengestämme, ja nuot toiset vähäisestä saaliista. Rauhallinen tervehdys sinulle, isä, viimeisen kerran, ennenkuin antaumme taisteluun. Me iloitsemme tänään siitä, että he pitävät meitä, maanpakolaisia miehiä, suuren sotaretken arvoisina, ja siitä tulee minun kiittää sinua, uskollinen ystäväni.

Aamu joutui, ja pilvet olivat veripunaiset reunoiltansa sekä peittivät auringon. Linnassa nousivat maassa makaavat jalkuvillensa. Miehet valmistivat itsensä hirveän sotajumalan palvelukseen; he voitelivat ja pörröttivät tukkansa niin, että se tuli punaiseksi ja seisoi pystyssä; he panivat kulta- ja messinkirenkaita käsiinsä ja kaulaansa ja kiristivät vyönsä kovempaan, voidaksensa käydä kepeämmin ja saadaksensa jäsenensä nopeammaksi juoksuun. Moni otti hirvennahkaisen, rautalevyillä varustetun paidan päällensä ja moni heitti myöskin päältänsä ruskean villanutun sekä avasi paitansa, jotta heidän rinnassansa olevat, kunniaa tuottavat arvet tulisi näkyviin. Synkät olivat urhojen kasvot, tuima heidän mielensä, ja vaitonaisina toimittivat he askareitansa. Sillä sotajumalan palveluksessa ei suvaittu minkäänmoista turhaa puhelemista.

Berthar kääntyi Wolf'in puoleen, joka vyötti itsensä aseilla hänen vieressänsä, ja lausui, tarjoten hänelle paksun kultasormuksen: — Kau'an olen minä tallettanut tätä kalleutta, jonka muinoin sain eräältä kuninkaalta palkinnoksi. Ota sinä se tänään lahjaksi sotatoveriltasi, eikä sinun pidä kunnioittamattomana heittämän keihästäsi meidän puolestamme, jott'ei viholliset pääsisi sanomaan: — Nähkäät, kehnon palkan Thüringiläinen saikin muukalaisilta. — Wolf pani renkaan käsivarteensa, katsoi kiitollisena vanhukseen ja vastasi:

— Muista, sinäkin, isä, järjestäessäsi sotaa, ett'et jätä minua vaimojen kaitsijaksi, äläkä vihastu, jos minä vielä lisään sanasen; kuninkaan vihollinen on myöskin hänen miestensä vihollinen, mutta mieluummin nostasin minä käteni Burgundialaisia vastaan, jotka eivät ole minun heimoani.

Vanhus hymyili synkästi. — Sinä haukut suotta, nuori metsäkoira. Vielä ei haiskahda veri sinun nenääsi, ja päivän noustessa sekä tuolla ylähällä olevien pilvien muuttuessa synkemmiksi, tulee huolesi tuntumaan sinusta itsestäsikin vähäpätöisiltä.

Kuninkaan salin eteen oli uhrikivi asetettu. Soturit kokoontuivat kiven ympärille. Ingo astui miehineen ulos saalista, ja hänen yllänsä oli harmaja teräspuku ja päässänsä villisian pään kuvalla koristettu kypäri; hampaat olivat hopeasta, ja pedon silmät paloivat punaisina. Miehet taluttivat esiin varsahevoisen, Berthar työnsi uhriveitsen sen rintaan ja repäisi siihen kuolinhaavan. Kuningas veisasi uhrirukouksen, ja jokainen miehistä astui esiin, kastoivat oikean kätensä eläimen vereen, ja kaikki vannoivat toisillensa uskollisuutta kuolemaan saakka sekä kuuliaisuutta kuninkaallensa.

Puiden latvasta huudahti heleä naisen ääni: — Ole varoillasi, kuningas, sillä kilvet ja keihäänkärjet välkkyvät. — Tornissa olevan vartijan torvi varoitti huimilla äänillä, ja eräs sanansaattaja riensi kuninkaan luokse. — Pitkin puronvartta ratsastaa kuninkaan miehet, ja kuningatarkin on heidän joukossansa. — Silloin kaikui sotahuuto linnan pihassa, soturit tarttuivat kilpiinsä ja keihäisinsä ja asettuivat piiriin soittaakseen sotalauluansa kilven koverrukseen. Tuo hurja laulu antoi kovan kaiun laaksoissa, alussa vitkaan ja juhlallisesti, mutta paisui sitten ikäänkuin rajutuuli, kunnes se kuului kolkolta ja mieltäjärisyttävältä kuni myrskyn immen kirkuminen. Laulun vaijettua, vastasi kimakat äänet linnan alapuolelta. Berthar jakeli käskyjänsä, ja järjestetyissä joukoissa kulkivat soturit vuorta ales sekä miehittivät ympärysmuurin. — Epäsointua oli sotalaulussa, — lausui Berthar hiljaa Ingolle, — erilailla kaikui se meidän miehiltä ja erilailla talonpojilta; — luota tänään ainoastansa isänmaallisiin ääniin. — Vielä kerran nousi Ingo vanhuksen kanssa puun latvaan ja lausui. — Gisela-rouva, ei todellakaan tuo muita omassansa kuin noita lystikkäitä miehiä omasta linnastansa ja Sintram'in joukon. Hän on kutsunut tänne Burgundit, jotta nämät rivakkaasti tekisivät työn hänen eduksensa. Ja mielellänsä nämät ovat tulleetkin, sillä heitä on kymmenen yhtä meidän miestä vastaan. Katso, urho, jo muodostavat he varustuksen kilvistänsä meidän vallihautamme ympärille. Ales vallille! Tapa vaatii minua tervehtimään kuningatarta; minä suojelen sitä puolta, jolla hän johtaa joukkoansa, mene sinä miehinesi eteläpuolelle muukalaisia vastaan!

Nopein askelin riensivät urhot vallitukselle. Ylt'ympäri kaikui sotahuutoja ja lenteli nuolia sekä keihäitä; pienissä joukoissa karkasivat ryntääjät esiin, kantaen kiviä ja vitsakimppuja ulkomuurin luokse, täyttääksensä näillä vallihaudan.

Kaikkialla, missä vallin pohjoispuolella ottelu oli tuimin, kaikui voimakkaasti Ingon sotahuuto, ja eteläpuolelta vastasi Bertharin ääni; ja missä hyvänsä kuningas heitti keihäitänsä, sinne riensi Theodulf'kin etimäisenä, himoten kostoa. Useamman kerran järisytti hänen keihäänsä vallin hirsiä Ingon pään lähellä, ja Thüringiläisen kilpi halkesi kuninkaan aseiden iskuista. Mutta ryntääjien päällekarkaus ei onnistunut, ja hehkuvin poskin vetäysivät he takaperin, järjestivät hajonneet joukkonsa, kantoivat kokoon palkkeja Thüringiläisten kylästä ja metsästä sekä työskentelivät näiden kanssa innokkaasti kirveellä ja vasaralla.

— Voimakkaasti heittivät sinun miehesi keihäitänsä, — huudahti Berthar kehuen Beron pojalle. — Ovatko kuningattaren miehet ruvenneet salvumiehiksi? Kurja on se soturi, joka lyykistäikse laudasta tehdyn kilven taakse. — Ja Ingolle lausui hän hymyillen: — Burgundilaiset eivät juuri näytä innostuneilta ryntäämään, ja ne uhrit, joita me minun puolellani olemme kaataneet sotajumalalle, eivät suinkaan ole monilukuisia. Ja meidän täytyi huutaa hänelle: tyydy vähään, kuten käki sanoi karhulle, tarjotessaan tälle kestingissä kolme kuollutta kärpäistä.

Harmaita ukkosenpilviä vyöryili sydänpäivän helteisten sädeitten alla; silloin kutsui ryntäävien sotatorvet uuteen taisteluun, ja taaskin kuului kummaltakin puolelta nuot ulvovat sotahuudot. Nyt oli ryntäys voimallisempi ja vaara suurempi, sillä päällekarkaajat eivät olleet suotta käyttäneet kirveitänsä. Kaikilta haaroilta ryntäsivät he esiin vahvojen rintavarustuksiensa takana ja taaskin heittelivät he kiviä ja vitsakimppuja vallihautaan sekä kantoivat puunrunkoja ja pitkiä hirsiä tehdäksensä sillan syvyyden yli. Myöskin olivat Burgundit pystyttäneet telineitä, joissa riippui hirsi muurinmurtajana; jyskien löivät heilutetut hirret että kaikin varustusta vastaan, ja pitkät koukut repivät ales hirsiä varustuksesta vallihautaan. Tuimin ottelu syntyi näiden vaarallisten koneiden ympärillä. Kun yksi joukko ryntääjistä peräytyi, riensi toinen sijaan sillä taistelevien takana istui kuningatar ratsunsa seljässä ja kiihoitti sanoilla sekä viittauksilla alituisesti ryntäykseen. Vihdoin onnistuivat viholliset joukot siellä ja täällä repimään ales ulkopuolimaisen vallin ja pääsemään haudan yli. Silloin riehui sota hetkisen muurin aukoissa, ja linnanväki ponnisteli tukkiakseen kilvillänsä sekä ruumiillansa lävet. Mutta ikäänkuin tulva särjettyjen tokeiden läpi ryntäsivät voittopuolella olevat vihollisetkin sisään, ja puollustajien pienet joukot tungettiin peräytymään kukkulata kohden. Ingo seisoi portin ulkopuolella muutamain harvalukuisten miesten kanssa, jotka tänään taistelivat hänen rinnallansa, ja turvasi kilvellä sekä keihäillä soturiensa peräytymistä. Viimeiseksi juoksi hän itsekin portista sisään, ja vipusilta vedettiin ylös hänen jäljestänsä.

Päällekarkaajat nostivat voittohuudon ja ryntäsivät sitä vallia vastaan, joka ympäröi vuoren kukkulata. Mutta heidän riemunsa oli lyhytikäinen sillä jyrkältä kukkulalta lensivät nyt keihäät taajemmin, ja isoja kiviä vieri ales, jotka raivasivat itsellensä verisiä teitä ryntäävien joukkojen läpi. Puolustajien rivi oli nyt taajempi, ja he taistelivat epätoivon vimmalla, sillä he sotivat nyt viimeisen linnoituksensa puolesta, joka heillä oli suojana turmiota vastaan; kaikki kädet olivat toimessa; vaimotkin seisoivat hameenhelmat korkealla ja nostelivat maasta kiviä sekä antoivat näitä sotureille. Vihdoin ei viholliset enään kestäneetkään jyrkällä vierulla, vaan vetäysivät aimo harppauksilla takasin, ja moni sai ilmaan kohotetun säärensä lingoitetun kivimöhkäleen musertamaksi.

Silloin ratsasti kuningatar vihaisena sotamiestensä eteen ja lausui: — Jos teitä, pakenevia urhoja, haluttaa kau'emmin juoda kuningattaren simaa, rynnätkää halavapuiden luo kaatamaan kivi-allas, josta he noutavat vettä, niin saavat he kentiesi huulillaan imeäksensä nuot juoksevat vesipisarat. — Theodulf riensi vuoren ympäri ja käski yht'aikaa ryntäämään joka haaralta; taaskin soivat torvet, ja sotahuudot kaikui, ja taaskin lenteli keihäitä sekä kiviä vuoren kukkulalta ales. Mutta sill'aikaa kun ryntääjät alhaaltapäin lennättivät nuoliansa joka taholle, missä he vaan näkivät jonkun pään tahi käden kohoavan rintavarustuksen yli, hiipi Hadubald neljän miehen seurassa rotkotietä myöten halavapuiden luokse, ja kaikki lyykistyivät kilpensä suojaan sekä pitivät vahvoja tankoja käsissänsä. He hiipivät puiden taakse, missä kallio salasi heidät. Mutta tuo uhkaava vaara ei jäänyt Berthar-urhon silmältä huomaamatta; hän kokosi lähimäiset toverinsa ja riensi heidän seurassansa portista ulos. — Me hyökkäämme heidän päällensä alhaaltapäin, vaan lennättäkää te nuolianne kukkulalta, ett'ei yksikään pääse pakoon. — Silloin juuri kun vanhus syöksi puiden sekaan, kuului jyminä suuresta kivi-altaasta, jonka he olivat kaataneet kumoon. Berthar huudahti vihoissansa Hadabald'ille: — Surma sinun perii, viininjuoja, käynnistäsi vesilähteen luona, — ja hän musersi nuijallaan Hadabaldin pään, ennenkuin tämä ennätti nostaa sota-asettansa. Muutkin kuninkaan miehistä kaatuivat Vandalein iskuista, paitsi yhtä, joka riensi pakoon, mutta hänkin sortui maahan, saaden paetessansa kuolettavan nuolen selkäänsä, ja kukkulalta kuuluvat, korkea-ääniset riemuhuudot tervehtivät hänen kuolemaansa. Sitten vaikeni sotamelu ja vilkas keskustelu syntyi sekä kukkulalla että tuolla alhaallakin olevien soturien kesken.

— Kivi-allas on kaadettu kumoon, — lausui Berthar, palatessaan, hiljaa Ingolle; — vesi juoksee nyt kiivaasti pois, ja meidän miehille taitaa tulla vaikeaksi vedensaaminen itsellensä ja karjalleen.

— Kuningatar tiesi lähteen, — vastasi Ingo synkällä hymyllä. — Mutta koska nuot alhaalla olevat jaksoivat vääntää kivi-altaan kumoon, voimme kait me nostaa sen jälleen pystyyn. Etsi tankoja, järjestä miehesi ja suojaa kilvillä talonpoikia, sill'aikaa kun he nostavat kivi-altaan pystyyn.

Ingon puhuessa lensi eräs nuoli vinkuen torniin hänen päänsä päällä olevaan katto-orteen; se tarttui kiinni, ja pieni liekki rupesi leimuamaan sen ympärillä.

— Tuossa muistuttaa Gisela-rouva meidän miehiä hävitetystä lähteestä, — lausui Berthar. Joutsimiehiä juoksi nyt yksitellen joka haaralta vuorta ylöspäin ja ampuivat tulisia nuolia linnoitusta vastaan, koettaen huolellisesti vilkkailla liikkeillä välttää heidän päällensä heitettyjä kiviä. Siellä ja täällä nuoleskeli liekki orsia ja pylväitä; piiritetyt ravistelivat tangoilla ales nuolia sekä koettivat sammuttaa tulta, mutta liekit alkoivat leimuta yhä laajemmalta; hurjia varoitushuutoja kuului, lapset parkuivat, hevoiset nousivat pystyyn tulinuolten lentäessä heidän alitsensa, katkaisivat riimunsa ja syöksyivät hurjina kokoontuneesen ihmisjoukkoon. Silloin tuli työ raskaaksi, ja rohkeus sekä toivo petti monen urhon.

Muuan ratsastaja, harvalukuisten miesten seuraamana, lähestyi nelistäen kuningattaren joukkoa. Theodulf'in miehet tervehtivät häntä ja hänen toverejansa raikkailla riemuhuudoilla. Answald-ruhtinas laskeusi ratsultansa: — Petolliset airuet, — lausui hän, — kutsuivat minua hoviisi, kuningatar, sill'aikaa kun sinä olet täällä hankkimassa kostoa minun asiassani.

— Kutsumatta sinä tulet ja suomattomana, — vastasi kuningatar; — älä yritäkään estää minun kostoani; sillä kutsumattomaan, välittäjään sattuu nuolet molemmilta puolin. Noiden kukkulalla olevien kohtaloa ei yksikään kuolevainen voi muuttaa, jos eivät he itse voi sitä tehdä.

— Jos kuningatar haluaa hallita Thüringiläisiä, tulee hänen kunnioittaa maan tapoja. Minä näen tuolla vaimoja ja lapsia, jotka ovat meidän vertamme, ja hirveätä on keihäiden sekä tulinuolien lingoittaminen turvattomia ihmisiä vastaan, jotka ovat meidän omaa heimoamme. Ken on vapaa Thüringiläinen ja toivoo pääsevänsä voitolle rehellisessä taistelussa, olkoon minulle avullinen tämän häpeän poistamisessa. Pyytäkäätte kuningatarta luopumaan teosta, joka häpäisee meidät kaikkein ihmisten silmissä.

— Ruhtinas puhuu hyvin, — lausui harmajapäinen soturi, ja
Thüringiläiset heittivät keihäänsä läjään sekä lausuivat. — Terve,
Answald-ruhtinas! — Kuningatar heitti synkän silmäyksen miesjoukkoon,
mutta hän oli vaiti.

— Kuule minua, kuningatar, — huudahti päämies, kauhistuneena hänen kasvoillansa ilmautuvasta kovuudesta, — minun oma lapseni, jonka minä muinoin kihlasin Theodulf'ille, on tulinuolien seassa, ja hänen kanssansa muita metsämajoista kotosin olevia vaimoja. Minun asiani yksinään on lapseni rankaiseminen, eikä kukaan, et edes sinäkään, tule riistämään minulta tätä oikeutta. — Hän asettausi miesjoukkojen tielle. — Tässä seison minä, Answald, Thüringiläisten päämies. Monta kertaa olen johdattanut teidän soturejanne taisteluun. Mutta ennenkuin te rohkenette surmata nuot turvattomat, jotka nostavat käsiänsä tuolla ympärysmuurin sisäpuolella, täytyy teidän ensiksi tappaa minut, jott'en enää eläisi sellaisen häpeän jälkeen. — Taaskin huusivat soturit korkealla äänellä hyväksymistänsä.

— Tännepäin, te kuninkaan miehet, — huudahti Gisela-rouva, ojentaen itseänsä ylpeästi. Mutta Theodulf ja Sintram'kin ohjasivat hevoisensa aivan kuningattaren lähelle sekä puhuivat hiljaa hänen kanssansa. — Jos et sinä, vanhus, olisi kiivaissasi, — saneli vihdoin kuningatar, ja hänen äänensä värisi vihasta, — rankaisisin sinua siitä; että sinä tyhmänrohkeana kiihoitat näitä uppiniskaisuuteen. En minä ole liioin kärkäs talonpoikain veren vuodattamiseen, vaikka he ovatkin omavaltaisesti ruvenneet asuskelemaan kotimaansa rajain ulkopuolella. Toitota torveesi, Theodulf, ja kerro minun käskyni linnassa oleville. Talonpojista pääsevät vapaasti lähtemään, ei ainoastansa vaimot ja lapset, vaan miehetkin; aseettomina lähtekööt he ympärysmuurin suojasta, eikä heitä vahingoiteta henkensä eikä omaisuutensa suhteen, josta heidän tulee kiittää kuningattaren armoa. Taaskin kajahteli hyväksymishuutoja joukoista. Torvi kehoitti pitkäveteisillä äänillä urhoja lakkaamaan taistelusta. Theodulf meni porttia kohti, pysähtyi noin keihäisheiton matkan päähän ja ilmoitti mahtavalla äänellä linnan puollustajille kuningattaren tarjoavan heille armoansa.

Ympärysmuurin sisäpuolella syntyi vilkas liike. Portti pysyi lukossa, mutta julmia miehiä ryntäsi epätoivossansa vallia ja paalutusta vastaan; he heittelivät ales pölkkyjä ja hirsiä hautaan ja vierivät itse puiden perässä. Pakeneva joukko tulvasi sieltä ja täältä etuvarustuksien ulkopuolelle, hevoset ja nauta-eläimet sekaantuivat vaimojen ja lasten kanssa hurjassa sekamelskassa. Joku soturikin, käsi vielä punaisena uhriverestä, juoksi ales epätoivon ahdistamana ja väsyneenä toivottomasta taistelusta. Useammat talonpojista seisoivat kuitenkin paikoillansa tiheässä ryhmässä kukkulalla; kilpi jalalla silmäilivät nuot kahdella päällä olevat naisia ja alaspäin juoksevia nautoja. Ainoastaan heidän valansa ja häpeä esti heitä pakoon lähtemästä.

Nyt astui Ingo heidän eteensä ja huudahti korkealla äänellä: — Vapaaehtoisesti olette te tulleet, vapaasti myös menkäät täältä, kansalaisienne teitä kutsuessa. En minä tarvitse teidän karsaita silmäyksiänne enkä vastahakoista palvelustanne. Vähätpä kunniaa minulla on sellaisesta soturista, joka tappelun ajalla ikävöi vaimonsa ja lapsiensa luokse. Mielelläni päästän minä teidät vapaiksi valastanne; miettikäät omaa pelastustanne, jos mielenne tekee.

Silloin laski moni pois kilpensä linnavarustuksen juureen ja juoksi matkoihinsa, jälkeensä katsomatta. Mutta Berthar huusi taaksensa jääneille: — Eipä yhdellä lyönnillä saa luhdissakaan kaunoja erkanemaan vehnästä. Vielä nytkin näen minä monta, joita tuuli vieköön muurin ylitse. Koettakaapa kerran vielä, te uhkeat urhot. Emmepä pidäkään väliä talonpoikain ystävyydestä.

Uudestaan putosi kilpiä maahan, ja niiden kantajat katosivat synkän näköisinä.

— Miksi viipyy kuningas näkemässä heidän kehnouttansa? Nopeamminpahan juoksevat, kun ei häpy raskauta heidän askeliansa. Valitkaat itse; toinen tie johtaa ylös kuninkaan saliin päin, toinen ales sontatunkiollenne päin. — Hän juoksi saliin menevän kuninkaan perässä. Jäljelle jääneet seisoivat vielä hetkisen yhdessä; huomattuaan olevansa yksinään, hävisi heidän sota-intonsa. Ainoastansa harvat riensivät kuninkaan jäljestä; muut heittivät aseensa pois ja pakenivat linnasta. Viimeisinä linnaa jättämässä oli Baldhard ja Bruno.

Riemuissansa ryykäsivät kuningattaren miehet laaksosta ylöspäin. Ulospäin pyrkijät olivat raivanneet tien sisäänpyrkijöille; ryntääjät löivät rikki portin salvat ja hyökkäsivät salin edustalla olevalle paikalle. Mutta äkkiä peräytyivät he; sillä siitä lingoitusvehkeestä, jonka Berthar oli asettanut portin eteen, lensi teräviä puunuolia heidän riveihinsä. He hakivat suojaa linnoituksesta, ja uudelleen lensi keihäitä kaikille suunnille, ja alhaaltapäin lensi tulinuolia katolle.

Pitkin salin katto-ortta tuprusi valkoinen savu, ja savun läpi kuului huuto;: — Tuokaa vettä tänne ylös! — Eräs mies kiipesi tikapuita myöten ylös ja huusi täältä: — Katossa sähisee tuli, ja vuodat paisuvat; yksi Burgundilaisten nuoli sytytti tulen katon räystääsen, se kiiluu sekä leimuaa, ja ämpärit ovat tyhjät.

— Kuningatar vilvoittelee itseänsä meidän kaivoillamme, — huudahti Berthar; — jos sinulta puuttuu vettä, kaada oluttynnyrit liekkeihin. — Eräs tuulenpuuska kulki vinkuen katon yli ja ajoi ylös savupilven sekä tuliliekkejä. Vihollisten puolelta kuuluvat riemuhuudot seurasi tuulenpuuskaa, ja siellä sekä täällä mursivat liekit itsensä suojelevien vuotien läpi. — Tule ales, Wolf, — huudahti Berthar ylhäällä olevalle urholle, joka tukka kärvennettynä ja nokisilla käsillä vaikeasti pysytteli kiinni tikapuussa, — juokseehan lähde omasta ruumiistasikin ja tikapuista tippuu punaista.

— Se ei riittänyt sammuttamaan tulta, — vastasi Wolf; hän riensi ales, pudisti veristä kättänsä ja tempasi kouraansa kilven sekä keihään.

— Avatkaa ovi, urhot, — käski Berthar, — jotta ilmaveto karkoittaisi sauhun meidän kuningattarestamme. Kuningatarko on yksinään vahdissa? Heittäkäätte keihäitänne ympäri salia; niin pitkälle, kuin ne lentävät, ulottuu nyt Vandalein valtakunta.

Ingo seisoi salin portailla kilpensä suojaamana, ja hänen ylitsensä tuprueli paksuja savupilviä, joita rajutuuli ajeli vihollisten joukkoja vastaan ja peitti heidän sota-aseensa sekä kasvonsa.

— Salin ovi on avattu, huudahti Ingo liikkumattomalle vihollisjoukolle, — ja isäntä vartoo saadaksensa sanoa tervetuliaiset. Miksi nuot pelkuri-vieraat viipyvät?

Savun keskeltä juoksi häntä vastaan eräs kilvettä oleva mieshenkilö, ja eräs ääni huusi: — Irmgard, lapseni! Isäsi kutsuu sinua, pelasta itsesi, onneton!

Irmgard kuuli sanat saliin; hän syöksi äkkiä seisovillensa ja laski poikansa Fridan käsivarsille. Ja uudestansa kuului ääni tuolla ulkona huutavan kimeämmin ja tuskallisemmin: — Irmgard! Lapsi-raukkani!

Ingo laski kilpensä maahan ja katsoi taaksensa: — Haukka huutaa poikaansa, tottele kutsumusta, Thüringein kuningatar!

Irmgard riensi puolisonsa ohitse isänsä luokse ja vihollisten keihäiden lävitse. Riemu- ja eläköönhuudot kaikuivat Thüringiläisten joukosta. Hän kietoi kätensä isänsä kaulalle ja huudahti: — Onnellinen minä, koska silmäni näkee sinut taaskin, ja sinä pidät minua suljettuna rintaasi.

Answald-ruhtinaan sydän vavahteli, ja hän veti Irmgardin mukanansa. —
Äitisi odottaa sinua, rakas lapseni.

— Siunaa minua, pyysi Irmgard; — kuuma on huone, jossa lapsiraukkani huutaa äitiänsä; siunaa minua, isä, — huudahti hän ja piti isästänsä suonenvedontapaisesti kiinni.

Ruhtinas laski kätensä hänen päälaellensa; tämä kumartui syvään hänen eteensä, sitten nousi hän nopeasti ylös, astui takaperin, ojensi kätensä isäänsä kohti, huudahtaen: — Sano terveisiä äidilleni! — ja riensi nopein askelin takasin palavaan rakennukseen. Ingo oli seisonut liikkumattomana, silmäyksensä yhä käännettynä vihollisiinsa. Mutta hänen vaimonsa kääntyessä taaskin hänen puoleensa kuolemanhädässä, meni hän tätä vastaan levitetyin käsivarsin, sulkeaksensa hänet syliinsä. Silloin lensi keihäs suhisten Theodulf'in kädestä, ja sattui sivulta kuninkaan kylkeen. Äänetönnä vaipui Ingo puolisonsa sylistä salin kynnykselle. Berthar juoksi esiin suojelemaan kilvellänsä haavoitettua, jonka valittavat miehensä kantoivat kunnia-istuimelle, Irmgard oli polvillaan hänen edessänsä, mutta Berthar huudahti salissa: — Vaimot valittakoot kuninkaan haavoista; rivakkaasti, miehet, seuraamaan kuningasta hänen viimeisellä matkallansa. Neljä on ovea kuninkaan salissa, ja niistä kaikista johtaa tie taivaaseen. Kostakaatte kuninkaan haavat. Walbrand, sinä olit viimeinen herrasi penkillä, sentähden tehkös ensimäisenä hyppäys tuonne ales, ja viimeisenä tulen minä.

Vandalit juoksivat oville, ja näiltä portaita myöten ales, yksi toisensa jälkeen, sen mukaan kuin vanhus heitä kutsui. Ja uudelleen raivosi taistelun meteli rakennuksen ympärillä. Rajumpana kulki myrsky palavan katon yli, korkealla pilvissä jyrisi ukkonen, salin katto paukkui, ja tuhkaa sekä palavia lastuja sateli ales. Frida laski murheellisena lapsen kuninkaan vuoteelle.

— Pojut hymyilee, — lausui Irmgard, heittäen itsensä nyyhkien lapsen yli, joka iloisena potki jaloillansa ja ojensi käsivartensa laattialla leimuavia liekkiä kohtaan. Irmgard piti lastansa kovasti puristettuna poveensa, ja hiljainen äänettömyys vallitsi huoneessa. Silloin veti hän hameensa poimusta saukonnahkaisen laukun, naispapin lahjan, kietoi sen pienen poikansa ympärille, kääri hänet peitteesen, suuteli vielä kerran lastansa ja lausui Fridalle: — Pelasta hänet ja laulele hänelle vanhemmistansa! — Mutta Frida juoksi Wolfin luokse, joka seisoi kunniavartijana kuninkaan vuoteen vieressä, ja lausui: — Tule, takaportin vieressä seisoo miehiä meidän kotiseuduiltamme; paetkaamme metsään.

Silloin huudahti vanhus käheällä äänellä: — Missä hän viipyy, joka tulee tanssin alkamaan?

— Hyvästi, Frida, — vastasi Wolf, me emme mene molemmat tulesta saman oven kautta, hyvästi, äläkä minua unohda. — Vielä kerran heitti hän Fridalle lemmen silmäyksen, sitten syöksi hän aimo harppauksella ulos ovesta, hyppäsi portaiden edessä olevien, hehkuvien hirsien yli ja lähetti keihäänsä erään kuningattaren miehen rintaan, että tämä kaatui maahan, ja korkea-ääninen huuto kuului miesten joukosta. Nuolia lenteli urhoa kohti, hän vuoti verta useoista haavoista, mutta hän heittäysi, heiluttaen miekkaansa, Theodulf'in johtamaan joukkoon; haavoitettuja kaatui oikealle ja vasemmalle, rajuna nosti hän aseensa entistä sotatoveriansa vastaan, mutta kaatui samassa itse kuolevana maahan.

Ja taaskin kuului Theodulf'in ääni kehoittavasti: — Orret notkuvat, pelastakaatte vaimot! — Ja Answald-ruhtinas huudahti rynnätessänsä ovelle: — Irmgard! Pelastakaatte lapseni! — Silloin nousi hänen eteensä oven luota Bertharin kokoon lyykistynyt vartalo, pää tuhkan peittämänä, parta kärvennettynä sekä silmät palavina kostonhimosta. Ja hän huudahti äreästi:

— Kuka niin rohkeasti pitää melua kuninkaan makuuhuoneen edessä ja vaatii sisäänpäästäksensä? Sinäkö houkko, joka kerran kaduit tarjoamaasi vuorovieraisuutta? Kylmä oli tervehdys, jolla sinä päästit kuninkaamme lähtemään talostasi, kylmä kuin rauta olkoon Vandalin antama vastauskin. — Ja nopeasti kuin metsän peto juoksi hän portailta ales sekä työnsi miekkansa kuninkaan panssaripaidan ja rinnan läpi. Sitten huudahti hän kauhistuneille sotureille: — Kaikki on täytetty, ja hyvä oli loppukin. Menkäät kotianne, kelmeänokkaiset houkot, auttamaan orjattaria pyörittämään kuningattaren myllynkiviä! Vandalein suuri kuningas menee isäinsä luokse. — Keihäitä lenteli hänen ympärillänsä, mutta hän ravisteli ne itsestänsä kuni haavoitettu karhu, kääntyi vaivoin takasin saliin päin, laskeusi kilpinensä kuninkaan vuoteen viereen eikä enään puhunut.

Kuningatar ratsasti sisään murretusta portista ja palavaa salia kohti. Ukkoinen jyrisi ankarasti ja salamat leimusivat; kulta-ompelukset hänen rintaansa ympäröivässä panssaripaidassa loistivat tulipunaisilta palavan rakennuksen leimussa. Hän laskeusi ales ratsultansa, arkoina väistivät häntä soturit, sillä hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja ohimoisensa synkästi rypistetyt.

Hän seisoi liikkumattomana tuijottaen liekkiin. Ainoastansa kerran hän liikahti ja heitti syrjään tulisen silmäyksen, huomatessansa erään naisen joka lapsi sylissä puollusti itseänsä miehiltä, mitkä pitelivät häntä kiinni. — Se on vaan hänen palvelijattarensa, — lausui Theodulf puoliääneen, vaalistunein poskin. — Kuningatar käski uhkaavalla eljeellä viemään naista pois hänen näkyvistänsä. Tuli nuoleskeli katonharjaa ja nousi korkealle ilmaan, rajutuuli yllytti liekkejä, että ne liehuivat lavealle ympäriinsä, sekä heittelivät palavia lastuja ja hiiliä Gisela-rouvaa ja sotureja kohti. Mutta kuningatar seisoi liikkumatta ja tuijotti valkeaan.

Salin sisällä oli hiljaista; Irmgard oli polvillaan puolisonsa vuoteen vieressä; hänen hiuksensa peittivät tämän haavoja, ja hän piti puolisoansa lujasti syleiltynä sekä kuulteli hänen hengitystänsä.

Tuo kuolettavasti haavoitettu mies kietoi käsivartensa hänen kaulallensa ja katseli ääneti hänen silmiinsä. — Minä kiitän sinua, Ingo, — lausui Irmgard, — ota, lemmittyni, jäähyväiseni, me lepäämme toistemme rinnalla kuolinvuoteellamme. — Ukkonen jyrisi lähempänä. — Kuuletko sinä heidän huutavan minua tuolla ylhäällä? — jupisi kuoleva. — Pidä minusta kiinni, Ingo, — lausui Irmgard. Välkkyvä salama täytti salin, ukkonen jyrähti, ja katto-orret putosivat sisään.

Tuolla ulkona pieksi raesade kuningattaren ymmälle joutuneita miehiä, jää-kiteitä rapisi heidän kypäriinsä ja panssaripaidallensa. — Jumalat kutsuu poikoaan salihinsa, — huudahti kuningatar, peittäen päänsä viitallaan. Mutta miehet heittäysivät maahan kilpensä alle ja peittivät kasvonsa ukkosen vihastuneelta jumalalta. Kun miehet rajuilman tauottua arkoina nousivat seisovallensa, ja katselivat ympärillensä, oli vihanta maa jään peittämänä, rakennus oli rauniona, ja pieniä liekkejä leimusi vielä kosteasta rauniosta. Kuningatar seisoi yhä vielä ikäänkuin kivettyneenä palopaikan edustalla, puhuen itseksensä: — Toinen makaa hiljaa kuumalla vuoteellansa, toinen seisoo tässä raju-ilman pieksemänä; jumalien kateus on vaihtanut kohtalot; minunpa oikeuteni olisi tuolla sisällä oleminen ollutkin.

— Missä hänen lapsensa on? — kysyi hän katsellen ympärillensä tuimilla silmäyksillä. Frida ja poika olivat kadonneet. Soturit etsivät vuorelta ja laaksoista, he vaanivat jokaisen oksistansa yhteenliittyneen pensastonkin. Theodulf samosi joukkoinensa koko metsäseudun halki ja tiedusteli jokaisella liedellä. Mutta kuningatar ei saanut koskaan minkäänmoista vihiä Ingon ja Irmgardin pojasta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK INGO: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Ingo: Romaani

INGO

GUSTAV FREYTAG

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE